Julkaistu: kesäkuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 11–12, kesäkuun 24 p., s. 181–212. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Hjalmar Eklund, J. W. Keto, Aino Malmberg, Rieti Itkonen, Kalle Hämäläinen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Sosialistinen keskusta on hyökännyt puolueen oikeistoa vastaan, puoluetoimikunta on selittänyt hyökkäyksen aiheettomaksi ja vasemmisto on luvannut taistella keskustaa vastaan mitä kiivaimmin.
Käyttäessämme sanoja »oikeisto», »keskusta», »vasemmisto» olemme kyllä tietoisia siitä, että useimmiten pitäisi panna ne lainausmerkkien sisälle. Sillä jos esim. »vasemmistolla» ymmärretään sitä ryhmää, joka perinpohjaisimmalla ja luotettavimmalla tavalla tahtoo poistaa pahan juuret, niin emme tietenkään anna tuota kunnianimeä n. s. uuskommunisteille. Niinkuin Jaurès vainaja kerran sanoi: kukaan ei voi seisoa niin kaukana vasemmalla, ettei toista miestä voisi asettaa vielä kauemmaksi vasemmalle, mutta koska maapallo on pyöreä, tultaisiin tällä tavoin menetellen lopuksi siihen, että äärimmäinen vasemmisto yhtyisi äärimmäiseen oikeistoon. Ja tätähän on todellakin usein saatu käytännössä nähdä.
Niinkuin »vasemmisto», sanan uusimmassa merkityksessä, on maailmansodan luoma käsite, niin on myös »keskusta». Sillä mitä on sosialidemokraattinen keskustapolitiikka? Se on kansainvälisen sosialidemokratian vanha marxilainen politiikka, joka vuosikymmenien kuluessa on sekä kansainvälisissä että kansallisissa sosialistikongresseissa naulattu kiinni ja jonka turvissa työväenluokka on saavuttanut — ellei ulkonaisesti loistavimmat, niin ainakin varmimmat ja arvokkaimmat voittonsa.
Kun maailmansota puhkesi, osoittautui — ikävä kyllä — ettei tämä politiikka ollut jaksanut saavuttaa varmaa asemaa sosialistipuolueiden kukkuloilla. Sosialidemokratian rajamailla liikkuvat puoliporvarilliset virtaukset osoittautuivat voimakkaammiksi, kuin miltä ne olivat näyttäneet jyrkkien kongressi- ja juhlapuheiden verhoamina. Mutta keskustapolitiikka pääsi taasen nousemaan keskeltä sodan pyörteitäkin. Ja joskaan se ei yhtynyt »vasemmiston» ihaniin toiveisiin muka ovella olevasta maailmanvallankumouksesta, kykeni se jälleen synnyttämään kärsiväin työläisjoukkojen mielissä uutta toivoa ja luottamusta sosialidemokratiaan.
Oman maamme sosialidemokratia on syntynyt ja kehittynyt »keskustapolitiikan» merkeissä. Ja niin pian kuin työväenluokka kansalaissodan jälkeen sai jälleen rivinsä kootuiksi ja osasi tyynesti harkita tilannetta, löi tämä suunta taasen leimansa puolueeseemme. Viime puoluekokouksemme menettelytapapäätökset olivat kauttaaltaan keskustan sanelemia.
Mutta nyt vallitsee ainakin muutamissa puoluepiireissä se käsitys tai se tunne, ettei näitä päätöksiä ole käytännössä noudatettu. Sanotaan oikeistolaisuuden vallinneen puolueemme politiikassa.
Itse asiassa ei voitane väittää tässä suhteessa tehdyn kovinkaan suurta syntiä. Sitä vastoin on todettava, että puolueemme käytännöllinen toiminta ei ole viime aikoina vienyt huomattaviin tuloksiin. Tämä voi johtua osaksi vallitsevista voimasuhteista, mutta myös siitä silmiinpistävästä levaperäisyydestä ja laimeudesta, joka puolue-elämässämme vallitsee.
Läntinen naapurimaamme on esimerkki siitä, että työväenpuolueen politiikka voi olla hyvinkin oikeistolaista herättämättä silti sanottavasti joukkojen tyytymättömyyttä — niin kauan kuin tämä politiikka voi osoittaa huomattavia käytännöllisiä tuloksia, ja sitähän se ainakin jonkin aikaa voi tehdä, vaikka sitten huomattaisiin joudutun umpikujaan. Suomessa sitä vastoin, missä käytännöllisten tulosten saanti on paljoa vaikeampi, syntyy helposti puolueessa hajaannusta, jos joukot luulevat havaitsevansa, ettei edes pysytä selvän luokkataistelun tiellä. Venäjällä taas, missä viime vuodet ovat tuoneet työväenluokalle mitä suurimpia kärsimyksiä, on työväki ne kantanut, koska se on ollut siinä vahvassa uskossa, että työväen vapaustaistelu on sitä vaatinut.
Nämä molemmat esimerkit, Ruotsin ja Venäjän, osoittavat, mitä tarvitaan joukkojen koossa pitämiseksi. On pysyttävä selvän luokkapolitiikan tiellä ja samalla koetettava luoda tuloksellisen työn mahdollisuuksia, päästävä ylös siitä toimettomuuden suosta, joka on hedelmättömän kinastelun paras maaperä.
Saanemme toivottavasti käsittää keskustalaisten julistuksen — vaikkakin se on pukeutunut puolueen oikeistoa vastaan kohdistetun hyökkäyksen muotoon — myöskin asianomaisten itsesyytökseksi ja samalla lupaukseksi tästälähin tarmokkaammin myötävaikuttaa sen puolueen uudestisyntymiseen, jossa useilla julistuksen allekirjoittajista on sangen vaikutusvaltainen asema.
Tervehdimme siis tätä julistusta tyydytyksellä. Teemme sen sitä enemmän, koska sanottu julistus — huolimatta sisältämistään harhaväitteistä ja osaksi sopimattomista syytöksistä, jommoisilla tavallisesti pilataan hyviäkin asioita — epäilemättä ilmaisee monen puolueemme etua vakavasti harrastavan toverin mielipiteen. Emme kiinnitä näin ollen suurta huomiota siihen julkisuudessakin esitettyyn huomautukseen, että jotkut julistuksen takana olevat henkilöt ovat ehkä olleet yksityisten vaikuttimien innoittamia. On usein vaikea erottaa henkilökysymyksiä asiakysymyksistä, koska — kuten Strindberg sanoo — jokaisen asian päällä istuu henkilö. Mutta sillä ei tarvitsekaan suuresti vaivata päätä, jos vain ne työläisjoukot, jotka muodostavat liikkeemme selkärangan, kehittyvät riittävän kylmästi arvosteleviksi voidakseen estää johtajapiireissä mahdollisesti esiintyvien kukkotaistelujen muuten vahingolliset seuraukset.
On jo vuosikymmeniä yleisesti porvaristonkin taholta tunnustettu, että maamme verotusolot ovat jääneet varsin alkuperäiselle kannalle ja kaipaavat sentähden kipeästi korjausta. Suurin osa valtion tuloista on nimittäin koottu välillisillä veroilla, tulleilla ja aksiiseilla, jotka ensi kädessä rasittavat vähävaraista väestöä. Myytäessä viljaa, sokeria, kahvia, tupakkaa, kankaita j. n. e. otetaan ostajalta tavaran varsinaisen hinnan lisäksi valtiolle veroa, joka useinkin voi nousta varsin huomattavaan määrään ostajan ehkä sitä huomaamattakaan, kun vero on jo valmiiksi laskettu tavaran myyntihintaan. Esimerkkinä välillisen veron suuruudesta mainittakoon, että kun nyt yhdestä askista savukkeita maksetaan 4 mk. 50 p., on tavaran oikea kauppahinta vain noin 2 mk. 75 p. ja jäännös 1 mk. 75 p. valtiolle suoritettua veroa. Ken siis ostaa 100 askia, maksaa samalla veroa 175 markkaa. Samoin suoritetaan veroa viljasta, sokerista, kahvista (10 markkaa kilolta), kankaista j. n. e. Vero ei näennäisesti tunnu raskaalta, kun se suoritetaan pienissä erissä, mutta jos lasketaan yhteen vuoden kuluessa täten suoritetut määrät, kertyy siitä varsin huomattava summa.
Tällaisilla veroilla on meillä koottu enemmän kuin puolet niistä monista sadoista miljooneista, jotka tarvitaan m. m. sotilaslaitosta varten. Työläisille ei moisista laitoksista ole hyötyä, mutta he ovat silti pakotetut uhraamaan varansa niiden ylläpitoon.
Terveet verotusperiaatteet vaativat, että veron tulee riippua itsekunkin maksukyvystä, niin että sille, jolla on varaa maksaa, on pantava veroa sitä enemmän. Veronmaksukykyä voidaan taasen parhaiten mitata tulojen nojalla ja verotuksen tulee siis tapahtua tulojen etkä kulutuksen perustuksella, kuten meillä on ollut asianlaita. Tärkein vero on tällöin oleva tulovero, ja kun veronmaksukyky kasvaa voimakkaasti tulojen suuretessa, on veroasteikko oleva asteittain ylenevä, niin että suuremmista tuloista maksetaan veroa korkeamman prosentin mukaan kuin pienemmistä tuloista. Tähän suuntaan onkin verotus järjestetty useimmissa muissa maissa; niissä muodostaa tulovero verojärjestelmän varsinaisen rungon.
Tulon suuruus ei kuitenkaan vielä yksistään määrää veronmaksukykyä, vaan se riippuu myöskin tulon laadusta. Sellaiset tulot, jotka saadaan omaisuudesta, voitto-osingot y. m. s., kestävät tuntuvasti ankarampaa verotusta kuin työllä hankitut tulot.[1*] Omaisuudesta johtuvia n. s. vakautettuja tuloja on siis verotettava ankarammin kuin työtuloja. Tämä voidaan saada aikaan eri tavoin. Ruotsissa menetellään siten, että vakautetut tulot lasketaan verotuksessa niiden todellista arvoa suuremmiksi lisäämällä tulojen todelliseen arvoon 1⁄60 osa omaisuuden arvosta ja näin saatua »arviomäärää» verotetaan aivan samoin kuin tuloa. Yleisemmin menetellään kuitenkin niin, ettei veroteta ainoastaan tuloa, vaan sen lisäksi vielä erikseen sitä omaisuutta, joka on tuloa tuottanut. Täten muodostuu erillinen tulovero ja sitä täydentävä omaisuusvero, jolloin kummassakin tapauksessa vero lasketaan eri asteikkojen mukaan.
Meilläkin on jo kauan ollut päiväjärjestyksessä tulo- ja omaisuusveron säätäminen. Kysymys on nyt vihdoinkin saatu ratkaistuksi. Toukokuun 8 p:nä hyväksyi eduskunta lopullisesti veroa koskevan lain, joka astuu voimaan ensi vuoden alussa. Ensi vuonna on siis suoritettava ei ainoastaan kunnalle, vaan myöskin valtiolle tuloveroa nyt kuluvan vuoden tuloista.
Hallituksen esityksessä verolaiksi oli vakautettujen tulojen verotukseen nähden asetuttu ruotsalaisen järjestelmän kannalle ja myöskin valtiovarain valiokunnan mietinnössä hyväksyttiin tämä kanta. Sosialidemokraattien puolelta osoitettiin kuitenkin sitovasti, että ruotsalainen järjestelmä suosii suuria omaisuuksia, ja seurauksena oli, että eduskunta lopulta hyväksyi sosialidemokraattien vastalauseen mukaisesti, että tulovero ja omaisuusvero oli tehtävä kumpikin erilliseksi. Tätä on pidettävä varsinkin teknilliseltä kannalta suurena voittona laille. Tämän kautta voidaan omaisuuden nimellinen verotus järjestää oikeudenmukaisemmin kuin ruotsalaisessa järjestelmässä ja sitäpaitsi on nyt tilaisuus, milloin tarve vaatii, kehittää kumpaakin veroa itsenäisesti ilman että koko järjestelmää sen vuoksi horjutetaan. Jos esimerkiksi omaisuusveroa tahdotaan koroittaa, se voi tapahtua muuttamalla vain tätä veroa koskevaa asteikkoa.
Vähävaraisille tärkeimpiä kohtia tuloverossa on n. s. toimeentulominimin korkeus. On yleisesti tunnustettu oikeudenmukaiseksi, että pienimpien tulojen nauttijat, joiden tulot töintuskin riittävät välttämättömimpiin elämäntarpeisiin, ovat kokonaan vapautettavat verosta. Nyt hyväksytyssä laissa on täksi verosta vapaaksi tulorajaksi asetettu 3,000 markkaa. Jos ottaa huomioon rahan alhaisen arvon, ei toimeentulominimin asettaminen näin alhaiseksi vastaa tarkoitustaan, sillä onhan selvää, että melkein jokaisen tulot nousevat siksi suuriksi, että hän joutuu veron alaiseksi. Meillä on siis tosiasiassa luovuttu toimeentulominimistä, jonka merkitys sekä tieteessä että käytännössä on kuitenkin yleisesti tunnustettu. Tämä on lain heikoimpia ja samalla vähävaraisille turmiollisimpia kohtia. Paitsi sitä että kaikista vähävaraisimmatkin joutuvat veroa suorittamaan, johtuu siitä seikasta, että verotusasteikko alkaa jo 3,000 markan tuloista, se ikävä seuraus, että 6,000–8,000 markan tuloille, joissa kohdin toimeentulominimin tulisi sijaita, veroprosentti on jo kasvanut niin korkeaksi, että vero tulee tuntuvasti rasittamaan näitä tuloluokkia.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että tsaarivaltaisen Venäjän hallitus ehdotti v. 1907 toimeentulominimiksi 1,000 ruplaa ja Englannin tuloverolaissa se oli ennen sotaa 4,000 mk.
Veroasteikko on asteittain ylenevä. Vero on 3,000 markan tuloista 1⁄3 ja kasvaa siitä yhtämittaisesti päättyen lopulta 20 %:iin tuloista, jotka ovat miljoona markkaa ja sitä suuremmat. Mitä korkeimpaan prosenttimäärään tulee, on se sinään alhainen, mutta tässä on pidettävä silmällä sitä seikkaa, että myöskin kunnallinen tulovero on ennen pitkää muutettava asteittain yleneväksi, joten ei ole syytä tehdä valtiolle menevää veroa varsin korkeaksi, koska se saattaisi pienentää kunnan veroa suurista tuloista ja siten tehdä pienten tulojen kunnallista verotusta raskaammaksi. Onko verotuksen ylimmäksi rajaksi 20 % oikein valittu, jää siis riippumaan siitä, miten kunnallinen tulovero uudistetaan.
Poistoja saa tuloista tehdä erinäisissä tapauksissa. Niinpä saa verovelvollinen, milloin hänen tulonsa ovat alle 10,000 markan, vähentää tuloistaan 1,000 markkaa jokaista lastansa kohti, jonka ikä on alle 15 vuotta. Tämä on varsin tuntuva helpotus vähävaraisille suuriperheisille verovelvollisille.
Rahan erilainen arvo eri osissa maata on oteltu huomioon siten, että sellaisilla paikkakunnilla, joilla elantokustannukset ovat tuntuvasti korkeammat kuin yleensä maassa, saadaan tulosta vähentää, milloin se ei ole 10,000 markkaa suurempi, enintään 1,500 markkaa. Itse periaate, joka tässä esiintyy, on täysin paikallaan ja se onkin otettu erikoisesti viime aikoina huomioon. Niinpä ehdotus Ranskan tuloverolaiksi sisältää tässä kohden seikkaperäisiä määräyksiä. Mutta suurin erä, 1,500 markkaa, joka saadaan vähentää, on tarkoitukseensa liian pieni. Että niin todellakin on, se ilmenee seuraavasta esimerkistä. Oletamme, että on kaksi henkilöä, toinen pääkaupungissa, toinen jossakin syrjäseudulla, joiden toimeentulo on aivan sama. Jos edellistä taksoitetaan 10,000 markan tulosta, niin taksoitetaan tällöin maaseudulla olijaa tuskin 5,000 markasta. Veroasteikon mukaan suorittaa edellinen veroa 1 %, jälkimmäinen vain 0.6 %. Jotta myöskin edellisen vero olisi vain 0.6 %, tulisi häntä verottaa ainoastaan noin 7,300 markasta. Jotta siis kumpikin suorittaisi veroa yhtä korkean prosentin mukaan, olisi edelliselle annettava oikeus vähentää tuloistaan 2,700 markkaa. Silloin suorittaisi kumpikin veroa 0.6 % koko tulostaan, edellinen 60 mk. ja jälkimäinen 30 mk. Vähennyksen ylin raja 1,500 markkaa olisi siis korotettava ainakin 2,500 markkaan, kuten sosialidemokraattien taholta ehdotettiin. Tällä seikalla on tärkeä merkitys varsinkin suurten liikekeskuskuntain työläisille. Myöskin ehkä olisi paikallaan, että jonkin verran korotettaisiin sitä rajaa, jota pienemmille tuloille tämä poisto on myönnetty.
Siinä tapauksessa, että tämä vähennys tehdään suuremmaksi, voitaisiin toimeentulominimi määrätä pitämällä silmällä rahan arvoa maaseudulla, joten vältettäisiin se, että maanviljelijät, joita tuskin voitaneen verottaa niiden todellisista tuloista, tulisivat jäämään verotuksen ulkopuolelle.
Edellisestä on jo käynyt selville, että vähävaraisia on koetettu verottaa niin ankarasti, että itse asiassa on luovuttu toimeentulominimistäkin. Samaa ankaruutta ei ole kuitenkaan noudatettu vakautettujen tulojen verotuksessa. Niiden vero on vain 1 % kertaa niin suuri kuin vastaavien työtulojen vero, vaikka tässä kohden olisi ollut tilaisuus koota valtiolle paljon useampia miljooneja kuin asettamalla veron alaisiksi kaikki köyhät ja vaivaiset, joille pientenkin verojen suorittaminen käy varsin vaikeaksi. Mielestämme olisi vakautettujen tulojen vero voinut olla kaksi kertaa niin suuri kuin vastaavien työtulojen vero, ja onpa ulkomailla esimerkkejä paljon ankarammastakin verotuksesta. Omaisuusveroa olisi siis pitänyt koroittaa noin 70 %:lla siitä, mitä se nyt tulee olemaan.
Osuuskuntien ja muiden keskinäisten yhteisöjen erikoinen asema on päässyt esille siinä, että niille on myönnetty oikeus vähentää tuloistaan m. m. se määrä, minkä ne ovat jakaneet jäsenilleen, osakkailleen ja asiakkailleen hyvityksenä yhteisön käyttämisestä. Tämän kautta osuuskunnat ovat saaneet tuntuvan verohelpotuksen.
Hyväksytty laki sisältää huomattavan edistysaskeleen verotusoloissamme. Se tietää siirtymistä sellaiseen verotusjärjestelmään, joka monin verroin paremmin kuin entinen tyydyttää oikeudenmukaisen verotuksen vaatimuksia. Laki ei kuitenkaan vielä, kuten sen lyhyestä tarkastelusta jo on ilmennyt, ole sellainen, että se vastaisi sosialidemokraattien vaatimuksia, vaan jättää se monessa tärkeässä kohdassa paljonkin toivomisen varaa.
J. Helo.
Kun maamme ammatilliset järjestöt kansalaissodan melskeissä olivat menneet pirstaleiksi, niin työläisten ensimmäinen ajatus, valkoisen terrorin hieman laimennuttua, oli saada järjestöt uudelleen toimimaan. Se ajatus lausuttiin, milloin kaksi työläistä kohtasi toisensa, ja se lausuttiin niissä lukuisissa kirjeissä, joita maaseudulta saapui niille entisille toimihenkilöille, joiden tiedettiin vielä elossa ja vapaina olevan. Kun sitten vihdoin oli päästy niin pitkälle, että voitiin vähitellen alkaa kokoontua ja suunnitella toimintaa, osoittivat ensimmäiset kokoukset osanottajiensa lukuisuudella, että työläisten mieli paloi takaisin ammatillisiin järjestöihinsä. Järjestöjen entiseen kuntoon saattaminen olikin silloin polttavin kysymys ja entiselle perustalle niitä rakennettiin. Useat liitot pitivät jo viime vuoden ajalla edustajakokouksensa, mutta yhdessäkään näistä keskusjärjestöjen kokouksista ei minkäänlaisia jyrkkää käännettä tekeviä ehdotuksia esitetty.
Alkoi sitten ilmetä kriisi työväen poliittisessa liikkeessä ja sen vaikutukset alkoivat kosketella myös ammatillista liikettä, vaikkakin viimemainitussa uurastettiin vain järjestöjen uudelleen rakentamisessa, sotkeutumatta järjestöinä puoluepolitiikkaan. Mutta kun tilanne oli sellainen, että työläisten mielet olivat valkoisen terrorin ja äärimmäisen puutteen johdosta katkeroituneet, niin tähän katkeruuden maaperään oli helppo kylvää epäluuloa ja tyytymättömyyttä työväen omia järjestöelimiäkin kohtaan ja etupäässä niitä toimihenkilöitä kohtaan, jotka olivat järjestöjen asioita joutuneet ja ryhtyneet hoitelemaan. Alkoi esiintyä kirjoituksia, joissa leimattiin jo yli 20 vuotta vanha maamme ammatillinen liike kelvottomaksi ja mitään aikaansaamattomaksi; suullisesti esitettiin samaa. Työläisten katkeroituneisiin tunteisiin tämän laskettiin vaikuttavan siten, että he kääntyvät ammatillisiakin järjestöjä ja näiden toimihenkilöitä vastaan.
Näiden ammatillisen liikkeen vastaisten äänien kuuluessa oli ryhdyttävä valmistelemaan koko maan ammatillisen keskusjärjestön edustajakokousta. Sitä valmistavan Ammattijärjestön toimikunnan olisi ollut helppo senkin sanoa, että entisten johtomiesten toiminta on ollut mitätöntä — varsinkin kun entiset parhaimmat johtomiehet olivat maasta poissa — ja esittää jotakin aivan uutta selittäen, että tämä on meidän periaatteemme. Mutta Ammattijärjestön toimikunta tiesi, että yhtä helppoa kuin olisi ollut piirtää paperille uusia muotoja ja suuntia, yhtä vaikeata, etten sanoisi mahdotonta, olisi ollut niiden käytännössä toteuttaminen sillä tavalla, eitä niiden kautta joitakin tuloksia saavutettaisiin. Toimikunta ei voinut olla ottamatta huomioon käytännössä kysymykseen tulevaa todellisuuspohjaa, jolle se tahtoi suunnitelmansa rakentaa, ja se oli jotakin toista kuin »vanhettuneissa kaavoissa» pysytteleminen, sillä uudellakin pitää olla perustansa todellisuudessa, jos tahdotaan sen käytännössä toteutuvan ja kestävän.
Vuonna 1917 toiminut Ammattijärjestön toimikunta oli laatinut ehdotuksensa järjestömuodoiksi ja menettelytavoiksi, joita ei kuitenkaan sinä vuonna pidetyssä edustajakokouksessa ehditty käsitellä. Kun mainittu toimikunta, jonka etunenässä olivat sellaiset miehet kuin Tokoi ja Lumivuokko, oli sekä tehtävänsä että aikansa tasalla, ja kun aika niitä ehdotuksia laadittaessa oli sekä taloudellisesti että poliittisesti jotakuinkin samankaltainen kuin äsken pidettyä edustajakokousta valmisteltaessakin, kuitenkin sillä erotuksella, että työväki silloin oli voimakkaammassa asemassa, niin katsoi tätä edustajakokousta valmisteleva toimikunta voivansa ottaa ehdotuksiensa pohjaksi v. 1917 tehdyt ehdotukset. Menettelytapaehdotuksesta se kuitenkin jätti pois esim. määräyksen, että työehtosopimukset ovat tehtävät vähintään yhdeksi vuodeksi, säilyttäen vain maksimiaikamäärän 3 vuotta. Toimikunta nimittäin katsoi, että nykyoloissa ei voida lyhimmäksi työehtosopimusten kestävyysajaksi määrätä kokonaista vuotta, vaan täytyy mainittu aika jäädä riippuvaksi siitä, mihin aikamäärään kulloinkin katsotaan voitavan suostua olosuhteet huomioonottaen. Niinikään toimikunta jätti pois sen v. 1917 tehdyn ehdotuksen, että »työnseisaus on sallittu ainoastaan välttämättömän tarpeen vaatiessa», koska pidettiin itsestään selvänä, etteivät työläiset ilman välttämätöntä tarvetta työnseisaukseen ryhdy. Myöskin poistettiin sellainen ehdotus, että työriitaisuuksille, joissa ei ole menetelty ehdotetulla tavalla, »ei ammatillisesti järjestynyt työväki ole velvollinen antamaan missään muodossa tukeaan ja kannatustaan», koska toimikunta katsoi, että saattaa tapahtua niinkin, että vaikkei sääntöjä ja ohjeita tarkalleen olekaan tullut työtaistelua alettaessa noudatetuksi, niin taistelu kuitenkin on senlaatuinen, että se kaikesta huolimatta vaatii muun järjestyneen työväen tukea ja kannatusta.
Menettelytapaponsiin sitä vastoin lisättiin seuraava kohta:
»Työehtosopimuksissa tulee olla taattu, että työpalkat järjestetään elinkustannusten vaihtelua vastaavalla tavalla ja että työläisiä ei järjestössä toimimisen takia eroteta tai aseteta mihinkään syrjäytettyyn asemaan, sekä myös tulee sopimuksissa olla määrätty, että työntekijä on vapaa eroamaan milloin tahansa.»
Edellä mainitut poistot ja lisäys merkitsivät toimikunnan mielestä parannusta v:n 1917 menettelytapaehdotukseen.
Mitä tulee toimikunnan esittämiin järjestömuotoehdotuksiin, niissä oli otettu huomioon myös työpaikkajärjestöt (työhuonekunnat) ja paikalliset keskuskomiteat, jotka edustajakokouksessa tulivat nimitetyiksi »teollisuus- ja ammattiliittojen osastojen paikallisiksi keskusneuvostoiksi». Oli siis merkitty se sama järjestömuotosuunta, johon edustajakokous tähtäsi ja jonka se sitten hyväksyi.
Kun täten jo siirryimme koskettelemaan edustajakokousta, on mainittava, että asiallisesti viime kokous ei päättänyt enempää, kuin mitä toimikunnan sille esittämät ehdotukset sisälsivät. Uuteen muotoon ehdotukset kyllä kokouksessa laadittiin, mutta niiden alle jäi kuitenkin sama todellisuuspohja, mitä toimikuntakin oli silmällä pitänyt. Edustajat käsittivät asioihin syvennyttyään, kun tunnevaikuttimet jäivät sivuun, että käytännöllisessä toiminnassa ei sittenkään voida sivuuttaa konkreettista todellisuutta, vaikkakin se voidaan tehdä aatevirtauksien piirissä. Järjestömuodot oli jätettävä kehityksen varaan, kiinteästi ei niistä ollut mahdollista päättää, ja menettelytapojen käyttäminen taasen oli jätettävä tilanteista ja kulloinkin vallitsevista olosuhteista riippuvaksi, sillä nehän ne viime kädessä määräävät menettelytapojen soveltuvaisuuden. Työehtosopimusperiaate säilytettiin, vaikka sen soveltamisessa myös pidetään tilannetta ja olosuhteita silmällä eikä sitouduta epävarmoina aikoina pitkäaikaisiin sopimuksiin. Se oli toimikunnankin ajatus, joka sen esityksessä sanottiinkin ja jonka takia se ei sopimuksien vähintä kestävyysaikaa ehdottanutkaan.
Ne päätökset, jotka Ammattijärjestön viides edustajakokous nyt teki, eivät osoita mitään »oikeiston» tai »vasemmiston» eivätkä »keskustankaan» suuntaa, vaan viittaavat edelleen taloudellisen järjestötoiminnan tielle, jolla on kuljettava suuresti heilahtelematta, muuten voi käydä kuten kiskoilta suistuvalle junalle.
Ne ammatillista liikettä vastaan tehdyt hyökkäykset, joista edellä on mainittu, kilpistyivät siis tähän juurevaan runkoon voimatta sitä horjuttaa. Sillä se on itse ammatillisen liikkeen laatu ja olemus, joka on kestävä, eivätkä sitä mitkään persoonat pidä keinotekoisesti pystyssä. Henkilöitä voidaan syrjäyttää, liikettä ei, ja niinpä jäikin vain se puoli hyökkäysaineistosta käyttökelpoiseksi, joka oli tähdätty henkilöihin. On nimittäin varsin helppo saattaa varsinkin vastuunalaisissa toimissa olevia henkilöitä huonoon valoon joukkojen edessä, sillä siihenhän ei nykyhetkellä tarvita muuta kuin sana »vanhoillinen», ja tämän iskusanan sinkauttaja voi tällä tavoin saada itsensä näyttämään hyvinkin uudenaikaisen toiminnan mieheltä huolimatta siitä, että hänenkin käytännössä täytyy otta huomioon »vanhat» saavutukset ja kokemukset. Kokouksen kestäessä saattoi huomata asioiden lomissa määrättyihin yksilöihin tähdättyjen vasamain vilahtelevan, ja tarkoitus saavutettiin aivan sen ohjeen mukaan, joka oli annettu Sosialistisen Aikakauslehden 9 n:ossa, nimittäin että »johtohenkilöt» on »armotta työnnettävä sivuun». Entisistä »johtohenkilöistä» päästiin, mutta siitä, mitä he olivat ammatillisesta liikkeestä sanoneet, ei päästy, vaan se kaikki on uusienkin johtohenkilöiden edessä. Heidän edessään ovat joukot ei ainoastaan sellaisina, kuin ne esiintyvät kokouksissa, joissa taitava puhuja voi hetkessä saada niiden hyväksymisen, vaan myös sellaisina, kuin ne esiintyvät arkielämän todellisuudessa, jolloin heidän oma todellinen minänsä on käytännön kautta tekemisissä muotojen ja menettelyjen kanssa. Työpaikoissa ja tehtaiden uumenissa on työmies toinen kuin istuessaan osaston kokoushuoneessa ja ilmaistessaan hyväksymistään jollekin hyvin esitetylle lausunnolle. Pohjia ja perusteita myöten on työväen psykologia tunnettava taloudellisten järjestöjen toimintaa ja menettelyjä järjestettäessä.
Kun Ammattijärjestön edustajakokouksesta siis voidaan vetää se johtopäätös, että maamme ammatillinen liike kesti koetuksensa särkymättä ja suurin piirtein katsoen kulkee entistä kehityksen rataa, silti ei sitä suinkaan voida merkitä miksikään puoliporvarilliseksi, vaan edelleen luokkatietoisuuden läpitunkemaksi ja porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän poistamista vaativaksi sekä siihen suuntaan työskenteleväksi liikkeeksi. Mutta ammatillinen liike, joka on työn kanssa välittömästi tekemisissä ja jonka elimet ulottuvat ja tulevat yhä enemmän ulottumaan sinne, jossa työtä tehdään, ei voi liikkua vain lennokkaiden aatteiden ilmapiirissä, vaan sen täytyy kulkea lähellä maata, tavallisten arkitoimien aloilla. Siinä syy, miksi ammatillinen liike on jo olemukseltaan toisenlainen kuin pelkkä aatepolitiikka. Mutta se on nyt sellainen kuin se on ja tulee olemaan niin kauan, kuin sillä on taloudellisen liikkeen luonne ja se toimii työn sekä taloudellisten asiain yhteydessä. Se on meillä nyt osoittautunut sellaiseksi rungoksi, sellaiseksi työväenliikkeen selkärangaksi, joka kestää pahimmatkin myrskyt, mutta sitä tulee työväen yhä edelleen vahvistaa liittymällä siihen yhä taajemmin joukoin.
Sv. Lehtonen
Työväen kunnallispolitiikka on meidän maassamme vielä aivan nuori. Se ottaa vasta ensimmäisiä lapsenaskeleitaan. Kaksi kertaahan työväki vasta varsinaisesti on ottanut osaa kunnallisvaaleihin. Tulokset siellä, missä vaalitaistelua on käyty, ovat kyllä olleet tyydyttävät, paikoitellen hyvätkin. Tämä on omiaan osoittamaan, että työväellä tulee tässä maassa olemaan sangen suuri vaikutusvalta kuntain asioihin, kunhan ehditään ulottaa kunnallinen vaalitaistelu kaikkiin maan kuntiin ja käydä niin monissa vaaleissa, että työväki saa lukumääräänsä täysin vastaavan edustuksen kunnan valtuustoihin. Vasta sitten voimme odottaa huomattavampia tuloksia työväen kunnallisesta toiminnasta.
Mutta ei riitä yksin se, että vallataan paikkoja valtuustoissa. Jos siihen vain tyydytään, niin on kunnalliselämän uudistus jäävä pintapuoliseksi ja puutteelliseksi. Täytyy tunkeutua syvemmälle. Kunnallisen toiminnan koko käytännöllinen koneisto on vallattava työväen käsiin rinnan valtuustojen valtaamisen kanssa. Tätä seikkaa on käsitelty m. m. viime puoluekokouksessa, onpa siitä tehty nimenomainen päätöskin. Tätä tarkoittava päätös kuuluu: »Puoluekokous teroittaa kunnallisissa luottamustoimissa olevien puoluetoverien mieliin, että heidän on miehitettävä puolueen jäsenillä kaikki ne paikat kunnallisissa toimi- ja lautakunnissa, mitkä heidän täytettävikseen heidän lukumääränsä mukaan suhteellisesti tulevat».
Tätä puoluekokouksen päätöstä ei ole käsitettävä kuolleeksi kirjaimeksi tai teoreettis-periaatteelliseksi mielenilmaisuksi, vaan käytännölliseksi, elävään elämään sovellutettavaksi ohjeeksi.
Useissa kunnissa, varsinkin maaseudulla, voidaan tehdä painaviakin muistutuksia tämän päätöksen noudattamista vastaan. Ensimmäinen muistutus on se, ettei työväellä ole tarpeeksi kykeneviä ja kokeneita voimia kaikkiin niihin lukemattomiin toimiin, jotka täytettäviksi avautuvat, varsinkin niissä kunnissa, joissa työväellä on valtuustossa valtava enemmistö. Muistutus on kyllä huomioon otettava, etenkin kun muistaa sen raskaan veron, minkä työväki juuri parhaiden toimihenkilöidensä muodossa joutui suorittamaan kansalaissodalle ja sen loppuselvittelyille. Mutta jos jäämme odottamaan kykenevien toimihenkilöiden itsestään ilmestymistä, niin saammepa silloin turhaan odottaa. Käytännön koulussa ne ovat entisetkin toimihenkilöt taitonsa ja kokemuksensa saavuttaneet. Eivät hekään ole toimiinsa »itsestään syntyneet». Sitäpaitsi on työväen entistenkin luottamusmiesten kunnallistoiminnallinen kyky yleensä ollut heikonlainen, sillä työväkihän on harvoin poikkeuksin näihin asti pysynyt syrjässä kunnallisesta toiminnasta. Työntämällä siis omia miehiä ja naisia mahdollisimman runsaasti kaikenlaisiin lautakuntiin ja toimikuntiin kasvatamme parhaiten sitä kunnallisten toimihenkilöiden joukkoa, joka vasta kykenee toteuttamaan työväen vaatimukset kunnallispolitiikassa.
Toinen puolustus, jonka usein kuulee lausuttavan niiden taholta, jotka ovat sallineet porvarillisten miehittää työväellekin kuuluvat paikat erilaisissa kunnallisissa lautakunnissa, on seuraava: Valtuustossahan ne asiat kuitenkin päätetään, eiväthän ne lautakunnat ole muuta kuin valtuuston käskyläisiä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys. Useilla lautakunnilla on aivan itsenäinen, valtuustosta kokonaan riippumaton tehtävänsä, vaikka jäsenet lautakuntiin valitaankin valtuustossa. Esimerkkinä mainittakoon vain taksoitus- ja tutkijalautakunnat, puhumattakaan vähäpätöisemmistä. Ja sellaisetkin lautakunnat, jotka ovat enemmän tai vähemmän välittömästi valtuuston päätösvallan ja silmälläpidon alaisia, harjoittavat varsin laajaa omintakeista toimintaa, johon valtuusto puuttuu vasta törkeimpien väärinkäytösten sattuessa, jos silloinkaan. Ja kun meillä kuntain tilintarkastus on toistaiseksi perin puutteellisesti järjestetty, niin on senkin vuoksi välttämätöntä, että eri yhteiskuntaluokat ovat edustettuina kunnallisissa lautakunnissa voimasuhteittensa mukaan asioita hoitamassa ja niiden kulkua seuraamassa. Tällainen mahdollisimman laajain kansalaispiirien osanotto yhteisten asiain käytännölliseen hoitamiseen on sangen tehokas keino väärinkäytöksiä ja yksipuolisia nurkkaharrastuksia vastaan. Vaikka siis jo pelkästään käytännölliset syyt vaativat kaikkien avoinna olevien luottamuspaikkojen miehittämistä omilla edustajilla, niin vielä enemmän kehoittaa siihen huolehtiminen vastaisesta vaalimenestyksestä. Olkoonpa eri lautakunnissa, käytännöllistä kunnallispolitiikkaa hoitamassa kuinka puhtaasti porvarillinen aines tahansa, niin koko kunnallispolitiikasta vastaavat kuitenkin sosialidemokraatit, jos he ovat valtuustossa enemmistönä.
Ajatellaan esim. sellainen aivan tavallinen ilmiö, että kunnan asioita on vuosikausia hoidettu perin kehnosti ja omistavien luokkien etujen mukaisesti. Uusien kunnallislakien voimaan astuttua ovat sosialidemokraatit saavuttaneet suuren enemmistön valtuustossa, mutta jättäneet kaikki käytännölliset asiat eri lautakunnissa porvarien hoidettaviksi. Epäkohdat ja omistavien luokkien etujen mukainen politiikka jatkuu sosialidemokraattisen valtuuston olemassaolosta ja mahdollisista ponnistuksista huolimatta. Ketä siitä syytetään? Tietysti sosialidemokraatteja. Selitetään, että he eivät ole kyenneet mitään aikaansaamaan. Muutaman vuoden kuluttua epävarmemmat ainekset luopuvat sosialidemokraateista ja varmat sosialidemokraattisetkin ainekset alkavat kyllästyä kunnalliseen toimintaan. Sosialidemokratia saa — korvaamattomaksi vahingoksi koko kunnalle ja ennen kaikkea työväen asialle — kantaa vastuun porvarillisten ainesten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Asioita kauempaa seuraavat varsinaiset valitsijajoukot eivät nim. voi eritellä sos.-demokraattisen valtuustoryhmän edesvastuuta käytännöllisiä toimia hoitavain porvarillisten edustajain edesvastuusta, vaan he panevat edesvastuun koko kunnallispolitiikasta sille ryhmälle, joka on valtuustossa enemmistönä. Sentähden on välttämätöntä, että se ryhmä, joka on valtuustossa enemmistönä, ottaa myöskin käytännöllisiä asioita hoitavat elimet haltuunsa.
Voisi nyt jo luetella useita tapauksia, joissa kunnallisten lautakuntien luovuttaminen porvarillisten haltuun on aikaansaanut korvaamatonta vahinkoa sekä kunnille että sosialidemokraattiselle kunnallispolitiikalle. Varsinkin verotuksen alalla on lukemattomia tällaisia tapauksia sattunut. Tällaisesta »hyvänahkaisuudesta», joka valitettavasti näyttää olevan jokseenkin laajalle levinnyt, olisi nyt tehtävä pikainen loppu. Muuten ei meidän sosialidemokraattinen kunnallispolitiikkamme koskaan pääse niistä lapsenkengistä, joissa se vielä toistaiseksi kävelee.
Rieti Itkonen.
Kun jonkun maan sosialistinen työväenliike päämääräänsä pyrkiessään aina tuon tuostakin tarkistaa teoriaansa ja taktiikkaansa, ei sen tule suinkaan ottaa huomioon vain niitä uusia virtauksia, joita sillä välin on ulkomaiden työväenliikkeissä syntynyt, vaan sen tulee myöskin ottaa harkittavakseen, soveltuvatko ulkomaiden teoriat ja menettelytavat myöskin asianomaisen maan oloihin.
Meidän päivinämme on kysymys bolshevistisista menettelytavoista sosialismiin pyrittäessä kaikissa maissa päiväjärjestyksessä. Nuo menettelytavathan ovat saaneet kaikkialta innokkaita kannattajia. Mutta harvat noista uusien menettelytapain apostoleista tulevat koskaan itseltään kysyneiksi: eivätkö ne olosuhteet, joissa sosialismia Venäjällä yritetään bolshevistisilla menettelytavoilla toteuttaa, eroa niin suuresti muiden maiden oloista, että ne keinot ja menettelytavat, joilla muissa maissa sosialismia on yritettävä toteuttaa, eivät saata olla samat kuin Venäjällä.
On tarvis luoda vain lyhyt silmäys Venäjän bolshevistisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin edellytyksiin tullakseen vakuutetuksi menettelytapain erilaisuuden välttämättömyydestä.
Kuten tunnettua, muodostaa proletariaatti — sana käsitettynä Marxin käyttämässä mielessä, merkitsemässä teollisuuden palkkatyöväkeä — Venäjän väestön pienen vähemmistön. Suurimman yhteiskuntaluokan muodostavat talonpojat — suomalaisen mittakaavan mukaan enimmäkseen kääpiö- ja pikkuviljelysten haltijoita — jotka kyllä bolshevikkien muotiin saattaman oppisanaston mukaan saattaa lukea tosin »työtätekeviin luokkiin», mutta joiden lukeminen proletariaattiin on yhtä epätieteellistä kuin heidän lukemisensa porvaristoonkaan.
Tämän talonpoikaisluokan vapautus maaorjuudesta v. 1861 ei lopettanut Venäjällä feodalismia; maata ei annettu talonpojille, vaan kyläkunnille, joiden oli maasta suoritettava ylivoimainen lunastushinta, jota paitsi talonpoikain viljelmät muodostuivat alun pitäen liian pieniksi, suurten maa-alain jäädessä suurtilallisten haltuun. Kyläkunnan omistusoikeus maahan tosin alkoi vähitellen rappeutua — vuosien 1906 ja 1910 agraarilait varsinkin merkitsevät maan yksityisen omistusoikeuden periaatteen voitolle pääsyä, niillä kun annettiin yksityisille oikeus erottaa maansa erilleen kyläkunnan yhteisomistuksellisesta maasta — mutta talonpoikain viljelmät alkoivat käydä yhä ahtaammiksi. Vasta maaliskuussa 1917 tapahtunut vallankumous ja varsinkin bolshevikkien vallankumous marraskuussa 1917 laajensi talonpoikain viljelysalueita. Heti valtaan päästyään bolshevikit julkaisivat dekreetin, jolla suurtilalliset julistettiin menettäneiksi maansa ja nämä sekä valtion ja kirkon tilat annettiin talonpoikain agraarikomiteain hoidettaviksi. Perustava laki on tammikuun 27 p:nä 1918 julkaistu laki maapohjan sosialisoimisesta. Tämän lain nojassa silloisessa 22 kuvemementtiä käsittävässä neuvostotasavallassa siirtyi n. 80 prosenttia, yht n. 12 milj. desjatinaa[2*] mainituista maista talonpoikain käsiin. Tällä dekreetillä oli Venäjällä pantu voimaan porvarillinen maanomistusjärjestelmä ja se tulee siellä toistaiseksi pysymään — siitä huolimatta, että bolshevikit ovat julistaneet paperilla maapohjan valtion omistamaksi ja koettaneet myöhemmin — eritoten dekreetillä helmik. 19 p:nä 1919 — myöskin järjestää maan yhteistoiminnallista viljelystä. Talonpojat yhä edelleen käsittävät maan yksityisomaisuudekseen ja valtava osa viljelee sitä erillään toisten viljelyksistä. Osuustoiminnallisiksi suurviljelyksiksi on muodostettu vain harvat suurtilat: virallisen tiedon mukaan oli huhtikuun 1 p:nä 1919 neuvostotasavallassa vain 1,692 maataloudellista kommuunia.
Vasta meidän päivinämme on siis Venäjän maataloudessa tapahtunut se vallankumous, joka Länsi-Euroopassa — Ranskassa ja Saksassa — tapahtui jo toistasataa vuotta takaperin ja silloin porvarillisen vallankumouksen yhteydessä. Venäjällä se ei tapahtunutkaan porvariston vallankumouksen, vaan proletariaatin vallankumouksen yhteydessä. Venäjän talonpoika sai vapautensa proletaarin kädestä. Siitä syystä toiselta puolen on talonpojan kohtalo kytketty proletaarisen vallankumouksen kohtaloon. »Jokaisen neuvostotasavaltaa uhkaavan vastavallankumouksen armeijan takana pelkää talonpoika piilevän tilanomistajan, joka tahtoo häneltä jälleen riistää maansa. Siksi on talonpoika valmis puolustamaan proletariaatin diktatuuria jokaiselta vastavallankumouksen uhkalta. Pienen proletaarisen vähemmistön herruutta suojaa satamiljoonaisen talonpoikaisväestön vastavallankumouksen pelko.» (Otto Bauer.)[1]
Kuinka toisenlaiset ovatkaan olosuhteet muualla Euroopassa. Missä siellä on talonpoikaisväestö, joka olisi tällä hetkellä valmis puolustamaan proletaarista valtiovaltaa? Melkein kaikkialla on talonpoikaisluokan suuri enemmistö jyrkässä vastarinnassa proletariaatin nykyhetken vaatimuksiin ja sen tulevaisuudenpyrkimyksiin nähden. Onpa se toisissa maissa, kuten esim. Saksassa ja Ranskassa, poliittisesti liittoutunut taantumuksellisimpien suurtilallis- ja suurkapitalistiainesten kanssa. Proletaarisen vallankumouksen vaikein probleemi on juuri se, mitenkä talonpoikaisluokka tulee tuohon vallankumoukseen suhtautumaan. Se ei voi nim. ennen luonnistua, ennenkuin tuo luokka on saatu ainakin sietämään proletariaatin pyrkimyksiä. Kun ei Länsi-Euroopan proletaarisella vallankumouksella tule olemaan suuria välittömiä etuja talonpojalle tarjottavana, on talonpoikaisväestö pitkällisen valistustyön avulla saatava käsittämään, että silläkin tulee olemaan ainakin välillisiä etuja porvariston vallan lopettamisesta. Vasta kun suuri osa talonpoikia on saatu tuosta vakuutetuksi, voidaan sosialismi Länsi-Euroopassa toteuttaa.
Ehtona Venäjän talonpoikain myötätunnolle tai puolueettomuudelle sosialismiin nähden on toiselta puolen, että proletariaatin sosialistinen vallankumous ei koske talonpojan omistusoikeuteen eikä viljelystapaan. Olemme jo maininneet yrityksistä järjestää kommuuneja (yhteistoiminnallisia viljelyksiä) talonpoikain keskuuteen; nuo yritykset ovat suurin piirtein katsoen menneet karille. Tunnettua on, mitenkä epäonnistuivat bolshevikkien toimenpiteet, kun he vuoden 1918 alusta alkaen sen vuoden loppuun koettivat hankkia kaupunkeihin viljaa talonpojilta lähettämällä maalle sotilasretkikuntia. Seuraus oli, että kun talonpoika ei enää ollut varma siitä, että hän sai itse vapaasti käyttää viljansa, ei hän enää viljellyt viljaa muuta kuin omiksi tarpeikseen. Viljelty pinta-ala meni huimasti taaksepäin. Bolshevikkien täytyi luopua tuollaisista retkikunnista, jolloin he samalla lakkasivat perustelemasta maalle n. s. köyhäin talonpoikain komiteoita, joiden avulla oli koetettu murtaa talonpoikain yhtenäinen rintama. Vallassaoleva puolue oli pakotettu täydellisesti muuttamaan talonpoikaispolitiikkaansa.
Lenin itse on, kuten meikäläisetkin sanomalehtiuutiset ovat useampaan kertaan tienneet kertoa, ollut ensimmäisiä näkemään, että bolshevikkien oli muutettava suhtautumistaan talonpoikaisväestöön kokonaisuudessaan, jos he mielivät lainkaan vallassa pysyä. Muistettakoon vain esim. hänen lausuntonsa yleisvenäläisessä neuvostojen edustajakokouksessa maaliskuussa 1919. »Ei mikään saata olla järjettömämpää», lausui Lenin, »kuin väkivaltainen puuttuminen talonpoikaistalouden toimintaan. Ei keskikokoisen talonpojan omaisuuden pakkoluovutus ole meidän ratkaistavamme kysymys, vaan se, että meidän on otettava huomioon talonpoikaiselämän erikoisuudet, opittava talonpojalta itseltään menettelytavat, joita noudattaen voidaan siirtyä parempaan yhteiskunnalliseen järjestelmään».
Ylläesitetystä selvinnee, että nykyisen neuvostohallituksen satulassa pysyminen riippuu etupäässä siitä, että se ei sanottavasti puutu talonpoikaisväestön elämään ja oloihin, ei varsinkaan tämän taloudelliseen toimintaan, vaan jättää tuon väestön kyläkuntaiseen takapajuisuuteensa. »Kun neuvostohallitus jättää talonpojan hänen kyläkunnassaan nylkemättä, niin ei tämä välitä siitä, mitä neuvostohallitus kaupungeissa tekee. Siten eroaa talonpoika erilleen historian rattaistosta; hän vaipuu jälleen takaisin puhtaasti paikallisten etuharrastustensa piiriin, jälleen historiattomaan olemassaolonsa kuiluun. Historian näyttämölle jää proletariaatti yksin porvarillisten kera.» (Otto Bauer).[2]
Tämä talonpoikaisväestön poliittisen vaikutusvallan supistaminen onkin suorastaan ollut johtotähtenä, kun nykyään Venäjällä sovellettu neuvostojärjestelmä on rakennettu. Pyydän lukijata tämän väitteen paikkansapitäväisyyden selvillesaamiseksi etsimään säilöstään esiin »Sosialidemokraattisen Aikakauslehden» 3:nnen numeron, jossa nimimerkki »Homunculus» on tehnyt selkoa Neuvosto-Venäjän valtiomuodon pääpiirteistä. Näemme siitä, että neuvostohallituksen korkeimpaan elimeen, yleisvenäläiseen neuvostojen edustajakokoukseen edustajia valittaessa vaalit tapahtuvat kahdessa valitsijaryhmässä, joissa on voimassa aivan erilainen vaaliperuste. Kaupunkien neuvostot ovat oikeutetut lähettämään mainittuun edustajakokoukseen 1 edustajan kutakin valitsijain 25,000-lukua kohti, kun taas läänin neuvostojen edustajakokoukset saavat valita 1 edustajan kutakin 125,000 asukasmäärää kohti. Lisäksi näemme mainitusta selostuksesta, että vain kaupunkien neuvostot valitaan äänioikeutettujen suoranaisilla vaaleilla. Sitä vastoin läänien neuvostojen edustajakokousedustajat valitaan välillisillä vaaleilla: kaupunkien neuvostot lähettävät tuohon edustajakokoukseen 1 edustajan valitsijain kultakin 2,000 luvulta ja kunnan- taikka kihlakunnanneuvostot taas 1 edustajan asukasten kultakin 10,000-määrältä. Näemme siis ensinnäkin, että kaupunkien asukkailla on viisi kertaa suurempi äänioikeus kuin talonpojilla. Mutta kun siitä huolimattakin talonpojat iukumäärällisellä ylivoimallaan ottaisivat haltuunsa valtiokoneiston proletariaatilta, on täytynyt laittaa vaalijärjestelmä niin monimutkaiseksi kuin ylläoleva kuvauskin jo osoittaa. Välillinen vaalitapa maassa, missä taionpoikaisväestö on niin poliittisesti järjestymätöntä ja niin vailla poliittisia harrastuksia kuin Venäjällä, tekee mahdolliseksi, että Venäjällä vaalitoimintaa hallitsee poliittisesti aktiivinen vähemmistö — joka sitäpaitsi ei ole koko kaupunkien proletariaatti, vaan johtava proletaarinen puolue. Lisäksi tulee avuksi terrori, joka tekee mahdottomaksi kaiken julkisen agitatsionin vallassaolevaa puoluetta vastaan talonpoikien keskuudessa.
Tällaisissa oloissa ainoastaan on mahdollista, että niin pienenä vähemmistönä olevan proletariaatin edustajat pysyvät valtiovallan peräsimessä ja voivat harjoittaa sekä sisä- että ulkopolitiikkaa, jossa on mahdollisimman vähän jälkiä venäläisen »musikan» ideologiasta (aatteista). Jos talonpoika todellakin suuremmassa määrässä harrastaisi yleisiä asioita ja osaisi käyttää neuvostojärjestelmää hyväkseen, niin syntyisi tuon järjestelmänkin pohjalla Venäjälle nykyisen proletariaatin — tai oikeammin erään proletaarisen puolueen — diktatuurin tilalle talonpoikaisluokan diktatuuri. Niinkuin nyt on asiaintila, ei tuollaisesta voi olla puhettakaan.
Olemme näin nähneet, että Venäjän talonpojan takapajuisuus ja kehittymättömyys ovat proletariaatin diktatuurin edellytykset. Määrätyllä oikeutuksella voi kenties myöskin väittää, että juuri samainen Venäjän talonpojan takapajuisuus tekee proletariaatin diktatuurin jossakin määrin oikeutetuksi. Sillä sentapainen talonpoikaisluokka kuin Venäjällä on porvarilliskansanvaltaisessa valtiossa helppo saalis porvariston kansankiihoitukselle ja -pimitykselle.
Mutta siitä tulisi jokaisen marxilaisesti ajattelevan sosialistin olla selvillä, että nykyinen asiaintila ei voi Venäjälläkään olla kuin ohimenevä ilmiö. On varmaa, että sielläkin kerran »maaseutu herää». Venäläinen talonpoika kohoaa hänkin, joskin hitaasti, kulttuuri-ihmiseksi. Hän rupeaa muokkaamaan maatansa uudenaikaisella tavalla. Hän saa uusia tarpeita, aineellisia ja henkisiä. Vähitellen hän oppii jatkuvastikin harrastamaan poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Neuvostohallitushan itse toiselta puolen työskentelee talonpojan aineellisen ja henkisen sivistyksen kohottamiseksi. Kun tuo talonpoikaisluokan sivistyminen on saavuttanut määrätyn asteen, silloin rupeaa varmaankin talonpoika vaatimaan itselleen samoja poliittisia oikeuksia kuin proletariaatilla on. Venäjästä tulee siis joka tapauksessa talonpoikaisluokan hallitsema maa. Mitenkä silloin proletariaatin diktatuurin avulla nyt pystytetyn sosialismin siellä käy, on vaikea ennustaa. Jos muissa kapitalistisesti kehittyneemmissä maissa tuohon aikaan on sosialismi toteutettu, tulee se epäilemättä Venäjälläkin säilymään, joskin talonpoikaisluokka tullee pitämään siellä huolen siitä, että sosialisoitujen teollisuuksien työväen tuottajaedut saavat väistyä talonpoikaisluokan kuluttajaetujen tieltä, jos taas muissa maissa kapitalistinen tuotantotapa edellyttämäämme ajankohtaan asti pääasiassa säilyy, tullee Venäjälläkin siirryttäväksi takaisin kapitalismiin.
Palaan lähtökohtaani. Kun Venäjällä talonpoikaisluokka vasta vastaisuudessa tulee luokkatietoiseksi ruveten vaatimaan poliittista tasa-arvoisuutta ja valvomaan taloudellisia luokkaetujaan, on talonpoikaisluokka jo useimmissa muissa maissa täysin Iuokkatietoinen. Se ei missään suostuisi sellaiseen poliittisten oikeuksiensa supistamiseen kuin Venäjällä. Eikä se suostu myöskään siihen, että muiltakaan yhteiskuntaluokilta riistetään poliittiset oikeudet. Vasta tuollaisilla ehdoilla se korkeintaan suostuu sosialismin toteuttamiseen, jos sille annetaan varmat takeet siitä, ettei sen omaan omaisuuteen kosketa ja että sosialismin toteuttaminen ei vahingoita, vaan päinvastoin edistää sen kuluttajaetuja.
J. W. Keto.
Juuri äskettäin kävi maassamme Englannin työväeniiikkeeen liuomatuimpia henkilöitä, tohtori Marion Phillips. Hänen tavaton työkykynsä ja järjestämistaitonsa saattoivat hänet pian tärkeisiin luottamustoimiin Lontoossa, ja tätä nykyä hän on Englannin Työväenpuolueen naisjohtaja, s. o. hänen tehtävänään on kaikkien työväen naisjärjestöjen tarkastaminen, huolenpito siitä, että ne tulevat kunnollisesti edustetuiksi valtion ja kuntien yhteiskunnallisissa komiteoissa, työläisnaisten lehden toimittaminen ja useita muita naisten etuja valvovia toimia.
Siinä puheessa, jonka toveri Phillips piti Työväentalolla t. k. 3 p:nä, hän lausui muun muassa, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että yksityiset työväenliikkeen ajajat tulevat henkilökohtaiseen kosketukseen toverien kanssa muissa maissa. Tätä samaa asiaa hän sitten monta kertaa painosti myöskin yksityiskeskusteluissa vakuuttaen, että hän näinä muutamina päivinä on oppinut ymmärtämään Suomea paremmin kuin lukemalla monia teoksia ja käymällä kansainvälisissä kongresseissa. Oli siksi perin hauskaa kuulla hänen mietteitään sekä meidän että Englannin työväenliikkeestä juuri tällä hetkellä.
Hän oli tietysti heti saanut selville, että täällä oli suuri murrosaika ja että työväki oli joko jakaantunut tai jakaantumaisillaan oikeistoon ja vasemmistoon, ja hän oli kovin utelias näkemään jonkun kovan oikeistolaisen ja yhtä kovan vasemmistolaisen saadakseen heidän omasta suustaan kuulla, mikä oli pääerotus heidän välillään. Se toivo täyttyikin pian.
»Selittäkää nyt molemmat, mistä te oikeastaan riitelette», virkkoi hän ja silmissä väikkyi hymy, vaikka kasvot muutoin olivat totiset.
Vasemmistolainen katsahti oikeistolaiseen ja oikeistolainen vasemmistolaiseen eikä kumpikaan ensin sanonut mitään. Mutta Marion Phillips ei hellittänyt. Vihdoin virkkoi oikeistolainen:
»Jaa, asia on nyt kai niin, että oikeistolaiset pitävät lujasti kiinni parlamentiillisesta toiminnasta ja vasemmistolaiset arvelevat, että voi tulla aika, jolloin täytyy käyttää suoranaisempia, enemmän vallankumouksellisia keinoja päämäärämme saavuttamiseksi. Eikös ole niin?» Hän katsoi kysyvästi vasemmistolaiseen.
»Juu, kyllä se niin on», sanoi vasemmistolainen.
»Onko sellainen aika nyt käsissä?» kysyi Marion Phillips.
»E-ei, mutta se voi tulla.»
»No, mikä hätä teillä on nyt jo murtaa rintama ja heikentää vastustusta yhteistä vihollista vastaan? Jos se aika tulee, että parlamentilliset keinot näyttävät liian laimeilta kapitalismin musertamiseksi, niin kaiketipa te sitten voisitte sopia keinoista yhdessä, kun sentään molemmat tahdotte aivan samaa asiata.»
Tämä keskustelu näkyi painuneen hänen mieleensä, sillä hän palasi siihen alituiseen. Hän arveli pääerotuksen meidän ja englantilaisten työtavassa olevan siinä, että me, suomalaiset, aina takerrumme teorioihin, kun taasen englantilaiset välittävät kovin vähän teorioista, kunhan vain käytännössä saadaan asiat menemään eteenpäin.
Kysyin häneltä kerran, miksi hän oli eronnut Riippumattomasta Työväenpuolueesta ja liittynyt suorastaan Englannin Työväenpuolueeseen, ja hän sanoi, että syynä oli juuri hänen äsken mainitsemansa seikka. Hänen mielestään Riippumaton Työväenpuolue oli sodan aikana alkanut pohtia kaiken maailman teorioita, niin ettei jäänyt mitään aikaa käytännölliseen työhön. Tämä ei mitenkään sopinut Marion Phillipsin käytännölliselle ja työteliäälle luonteelle. Hän päätti jättää teoriat, sillä nyt oli ennen kaikkea rakennettava. Hänellä oli erittäinkin kaksi asiaa sydämellään: asuntokysymys ja kasvatuskysymys. Kun Riippumaton Työväenpuolue ei ilman muuta keskittänyt voimiaan noiden kysymysten ratkaisuun, luopui hän siitä ja liittyi suorastaan Englannin Työväenpuolueeseen, (johonka mainittu puolue itsenäisenä järjestönä myös kuuluu) ja täällä hänelle avautui laajempi työala.
Juuri tuo käytännöllisen työn jyrkkä vaatimus on aiheuttanut sen, että häntä oikeistolaiset usein sanovat vasemmistolaiseksi ja vasemmistolaset oikeistolaiseksi. Kun kysyin, kumpiko hän on, hän nauraen vakuutti olevansa molempia riippuen aina siitä, kumpi teki enemmän tosityötä. Marion Phillips ei vihaa mitään niin paljon kuin suuria sanoja, joiden takana piilee tyhjyys.
Asuntokysymys se hänet nytkin toi Euroopan mannermaalle. Norjan työläiset olivat kutsuneet hänet pitämään avajaisesitelmää Kristianian asuntokongressissa ja hän suostui mielellään pyyntöön, varsinkin koska se antoi hänelle tilaisuuden samalla käydä Suomessa entisiä ystäviä tervehtimässä.
Asuntokysymys Englannissa joutui heti Marion Phillipsin pohdittavaksi ja tapansa mukaan hän alkoi sen alusta. Ensi työkseen hän valmisti käytännöllisiä kysymyksiä sisältävän tiedustelulistan ja useita kymmeniä tuhansia tätä listaa lähetettiin sitten työväen järjestöille työläisnaisten vastattavaksi. Ensimmäinen kysymys oli: Mitä vikoja on nykyisessä asunnossanne? Sitten seurasi joukko erikoiskysymyksiä, jotka ovat sovelletut Englannin oloihin eivätkä siis sano paljoa meille. Semmoisia ovat esim. seuraavat kysymykset: Missä mieluimmin soisitte kylpyhuoneen sijaitsevan, ylä- vai alakerroksessa? Mistä aineesta tahtoisitte keittiön lattian rakennettavaksi, tiilistäkö vai muusta aineesta? Millaisia työtä säästäviä laitoksia toivotte kotiinne? j. n. e.
Tähän kiertokyselyyn tuli tuhansittain vastauksia, joiden perusteella sitten laadittiin piirustukset. Valtio ja kunnat ovat nyt kovassa puuhassa toteuttaakseen mikäli mahdollista näitä rakennussuunnitelmia.
Toinen työ, johon Marion Phillips on koko sydämestään kiintynyt, on valistustyö. Siinä hänen ponnistuksiaan helpottaa suuresti se innostus, joka nykyään havaitaan Englannissa valistuksen kohottamiseksi. Sota saattoi ihmiset kosketuksiin muun maailman kanssa paljoa suuremmassa määrässä kuin ennen. Englantilaiset enemmän kuin mitkään muut kansat olivat tyytyneet saariasemaansa, mutta nyt he yhtäkkiä tulivat läheisiin tekemisiin muiden kansojen kanssa. Erittäinkin työväen piireissä ilmeni tämän seurauksena kiihkeä halu oppia tietämään enemmän ja ymmärtämään paremmin sitä maailmaa, joka on oman saaren ulkopuolella.
Muualla maailmassa on yleensä se käsitys, että englantilaiset matkustavat enemmän kuin mikään muu kansa, sillä niitähän tapaa kaikkialla maailmassa ja kaikkialla he luovat uuden Englannin ympärilleen. Tahtoisin kumminkin väittää, että Englannin työväki matkustaa vähemmän kuin esim. suomalainen työväki. Rikkaat englantilaiset kyllä ovat alituiseen liikkeellä, mutta semmoinen ilmiö kuin esim. suomalaisten siirtyminen Ameriikkaan on Englannissa huomattavissa verraten paljoa pienemmässä määrässä.
Mutta juuri matkathan ja omin silmin näkeminen kehittävät enemmän kuin kaiken maailman oppikirjojen lukeminen. Siitä syystä on siinä kasvatussuunnitelmassa, jota Marion Phillips hartaasti ajaa, tärkeänä osana matkustaminen. Suunnitelma on tällainen:
Hallituksen, joka tietysti joka vuosi perustaa uusia kouluja, on perustettava myöskin n. s. laivakouluja. Varustetaan laiva, johon mahtuu tuhatkunta koululaista. Näiden tulee olla kansakoulukurssin suorittaneita ja yleensä virkeitä lapsia. Hyvällä johdolla lähdetään sitten matkalle maailman ympäri.
Siinä iässä olevien nuorten saamat vaikutelmat ovat syvät ja on varsin luultavaa, että juuri heistä tulee ennen kaikkea tosi-internatsionalismin kannattajia, kansojen yhteisymmärryksen ajajia ja sotien vastustajia.
Tämä tuuma on herättänyt paljon vastakaikua Englannin työväen piireissä enkä ollenkaan epäile, että se on toteutuva. Ehkäpä saamme kohtakin vastaanottaa Helsingin kauniilla Työväentalolla, jonka vertaista toveri Phillips ei sanonut missään nähneensä, muutamia satoja englantilaisia lapsia, jotka itse tulevat käytännössä oppimaan ja muille ilmoittamaan, että kaikkien maiden työväki kuuluu samaan veljeskansaan, jota eivät mitkään rajat tule erottamaan ja joka yhteisvoimin kaikissa maissa pyrkii samaa päämäärää kohti. Silloin on internatsionaiismin voittokulku varma.
Aino Malmberg.
Sosialistinen vallankumous ei saa jäädä tyytyväiseksi senkään jälkeen, kun se on poistanut kapitalismin. Sen on luotava uusi taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän tyyppi, jonka mukaan tuotantoa jatketaan ja omaisuussuhteet järjestetään.
Otaksukaamme, että koko kapitalistinen järjestelmä huomenna poistettaisiin. Kuvitelkaamme mielessämme, että kaikki kapitalistiset tuotanto-oikeudet lakkaisivat, että yleiset velat tehtäisiin mitättömiksi, että vuokralaiset eivät enää suorittaisi asuntovuokraa, että vuokraviljelijät eivät maksaisi maanvuokraa, että kaikki maakorko, kaikki osingot, kauppa- ja teollisuusvoitot lakkautettaisiin. Jos tätä kapitalismin perinpohjaista hävittämistä ei heti korvattaisi sosialistisella järjestelmällä, jollei yhteiskunta heti olisi selvillä, miten ja kenen on työtä jatkettava, mitkä olisivat valtion, paikallisten hallintoelinten ja ammatillisten järjestöjen tehtävät ja minkälaisten periaatteiden mukaan tuottajain palkka olisi maksettava, sanalla sanoen, jollei yhteiskunta pystyisi takaamaan uuden järjestelmän oikeaa käyntiä, niin se vajoaisi epäjärjestyksen ja kurjuuden kuiluun. Ja vallankumous olisi yhdessä päivässä menetetty.
Mutta tätä uutta yhteiskuntajärjestelmää ei voi luoda eikä innoittaa vähemmistö. Se voi toimia ainoastaan kansalaisten valtavan enemmistön hyväksymänä. Ja juuri tämä kansalaisten enemmistö on vähitellen kartuttava niitä alkeita ja kokeellisia yrityksiä, joista uusi yhteiskuntajärjestelmä on rakentuva. Ainoastaan enemmistö on asteittain luova kapitalistisesta kaaoksesta yhteiskunnallisen omaisuuden eri tyypit, osuustoiminnallisen, kunnallisen ja korporatiivisen omaisuuden muodot, ja repivä alas kapitalistisen rakennuksen viimeiset jäännökset, sittenkuin se on laskenut vahvat perustukset sosialistiselle järjestelmälle ja uusi rakennus on valmis ottamaan ihmiskunnan kattonsa alle. Tässä yhteiskunnan jättiläismäisessä uudestirakentamisessa tulee kansalaisten valtavan enemmistön olla yhteistyössä.
Me emme saa koskaan unohtaa sosialistisen vallankumouksen uutta suurenmoista luonnetta. Yhteinen paras tulee olla sen tarkoituksena. Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa suuri nousu on saavuttava päämääränsä, joka ei merkitse yhden luokan asettamista toisen tilalle vaan luokkain hävittämistä, yleismaailmallisen ihmiskunnan perustamista.
Sosialistisen järjestelmän vallitessa kuria ja ponnistusten tasasuhtaisuutta ei pidä yllä yhden luokan valta toisen yli vaan yhteenliittyneiden rauhanvartijain vapaa tahto. Kuinka siis yhteiseen vapaaseen työtoveruuteen perustuva järjestelmä voidaan luoda vastoin tai ilman suuremman joukon tahtoa? Kaikki ne yhteiskunnalliset voimat, jotka olisivat joko vastahakoisia taikka toimettomia, tulisivat olemaan sosialistisen tuotannon jarruna, kuluttaisivat vuoden kuluessa niin paljon energiaa ja joustavuutta lukemattomissa kahnauksissa, että koko järjestelmä saisi onnettoman lopun. Se voi menestyä ainoastaan yhteiskunnan yleisen ja melkein yksimielisen tahdon tukemana.
Kun sosialistinen järjestelmä on tarkoitettu kaikkien hyödyksi, tulee sen olla melkein kaikkien, käytännöllisesti katsoen todellakin kaikkien valmistama ja hyväksymä. Ja se hetki tulee välttämättömästi, jolloin valtavan enemmistön käytettävissä oleva voima masentaa kaikki sen tahtoa vastaan kohdistuvat vastarintayritykset. Sosialismin ylevin puoli on juuri siinä, ettei se ole vähemmistön regimi. Sentähden vähemmistö ei voi eikä saa sitä panna toimeen.
On vielä lisättävä, että yleisen äänioikeuden pitkäaikainen käyttö on tehnyt vähemmistölle yhä vaikeammaksi, ellei mahdottomaksi, uhkarohkean suurteon menestyksellisen toimeenpanon. Yleinen äänioikeus on todellakin eri puolueiden voimasuhteiden lakkaamaton mittari ja tiedottaja. Vähemmistön on siis, kun koko maa tietää ja se itsekin tietää, että se on vähemmistössä, äärettömän vaikeata yrittää toteuttaa jotakin suurta yhteiskunnallista liikettä.
Se vallankumouksellinen vähemmistö, joka vv. 1830 ja 1848 nousi taisteluun, saattoi uskoa ja uskotella muillekin, että se edusti enemmistön mielipidettä, koska enemmistö rajoitetun äänioikeuden vallitessa oli äänetön. En puhu keisarivallan kukistumisesta, joka johtui suuremmassa määrässä sen Saksaa vastaan vv. 1870–71 sodassa kärsimästä tappiosta kuin vallankumouksesta. Mutta epäilemättä Pariisin kommuunin suuri heikkous oli siinä, että sillä oli vastassaan kansalliskokous, joka taantumuksellisuudestaan huolimatta oli taikka näytti olevan yleisen äänioikeuden ja kansakunnan tahdon ilmaus.
Vähemmistö, joka, otettuaan osaa vaaleihin ja hyväksyttyään ne yhteiskunnallisten voimain mittariksi, yrittäisi tehdä väkivaltaa enemmistölle, olisi petollisessa asemassa. Ja sillä olisi vastassaan enemmistö, joka tietoisena omasta voimastaan, jonka vaalinumerot osoittaisivat, ei alistuisi, vaan todennäköisesti kokoaisi lippunsa alle monia aineksia kapinoivan vähemmistönkin keskuudesta.
Edelleen: sosialistinen puolue ei rajoitu ainoastaan vaatimaan yleistä äänioikeutta kaikkialla, vaan se tahtoo myöskin suhteellista edustusta. Mutta vaatia suhteellista edustusta merkitsee samaa, kuin että jokaisen voiman ja virtauksen yhteiskunnassa tulisi jatkuvasti ja julkisesti tulla tunnetuksi tarkoin numeroin, että jokaisen puolueen vaalivaikutuksen ja parlamentillisen vaikutusvallan määrä tulisi arvioiduksi tarkalleen sen todellisen voiman mukaan, joka sillä on maassa. Tämän vaatimuksen kautta siis julistetaan mielivaltaiseksi kaikki sellainen lainsäädäntö, joka ei ole syntynyt todellisen enemmistön tahdon ilmauksena.
Sosialistisen vallankumouksen on paneva toimeen kaikkien vallankumouksellisten ryhmäin tahto, enemmistön voima. Kansan suuri enemmistö voidaan saada siirtymään uuden yhteiskunnan kannattajain puolelle propagandan ja laillisen toiminnan kautta. Koko kansakunta, lukuunottamatta harvalukuisia vastahakoisia mutta voimattomia aineksia, on ajan tullen, jos me niin tahdomme, lähtevä kulkemaan niitä teitä, jotka johtavat porvarillisesta individualismista sosialistiseen valtioon ja sosialistisesta valtiosta kommunistiseen, humaniseen ja proletaariseen sosialismiin.
| * |
Paljon uutta on tapahtunut yhteiskunnallisten liikkeiden alalla sen jälkeen, kun Jaurès julkaisi nämä kirjoitelmansa, ja senkin jälkeen, kun porvarillisen murhaajan luoti v. 1914 ainaiseksi pudotti kynän hänen kädestään. Ovatko sitten viime vuosien tapahtumat ja niiden yhteydessä sepitetyt teoreettiset väitelmät osoittaneet Jaurès'in edustaman kannan vääräksi? Onko tullut todistetuksi, että työväenluokka ei voi valloittaa valtiovaltaa kansanvaltaisen menettelytavan kautta? Ja onko toisaalta tullut todistetuksi, että työväenluokka voi toteuttaa sosialismin hylkäämällä demokraattisen kannan sekä lähtemällä vähemmistödiktatuurin tielle? Käsittääksemme sitä ei ole todistettu. Sillä vaikkapa moskovalaisen oppisuunnan kannattajat mustaavatkin sosialidemokratiaa ja sen menettelytapoja, se ei vielä ole mikään todistus niitä vastaan.
Mutta entäpä Venäjän bolshevistinen vallankumous? Eikö se ole osoittanut sosialidemokraattiset menettelytapateoriat vääräksi. Moskovalaisen koulukunnan kannattajat kyllä väittävät niin tapahtuneen. Mutta tämä vallankumous on vielä keskeneräinen. Sen antamista kokemuksista voi saada todistuksia sekä myötä että vastaan. Se osoittaa kyllä, että sellaisessa maassa kuin Venäjällä, jossa porvaristo on heikko, työtätekevät luokat voivat bolshevistisellakin menettelytavalla saada suotuisan poliittisen tilanteen vallitessa valtiollisen vallan käsiinsä. Sen enempää se ei vielä todista. Toinen kysymys on sitten, voiko tämä valta luoda Venäjän työtätekeville luokille onnellisemman elämän edellytykset, voiko se lopullisesti viedä sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän toteuttamiseen. Tähän kysymykseen vasta tulevaisuus voi antaa pätevän vastauksen. Ja juuri tällä kysymyksellä on ratkaiseva merkitys. Sillä työväenluokan kohottaminen parempaan, onnellisempaan olotilaan ja kaikin puolin korkeammalle elämän tasolle — sehän on lopultakin työväenliikkeen päätarkoitus. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi taas kaikissa tapauksissa ja joka maassa tarvitaan tavattoman paljon luomiskykyisiä, yhteiskunnan uudestirakentamistyöhön pystyviä voimia.
Sosialidemokratiaa vastaan hyökätessään kommunistit muun muassa uskottelevat, ettei työväenluokka sinä ilmoisna ikänä voi eduskunnallisen taistelun tietä päästä valtaan, s. t. s. saavuttaa varmaa ja pysyvää enemmistöä, koska porvarit ovat tällä alalla taitavampia ja koska heillä on enemmän rahaa, joten he voivat sen avulla pettää valitsijoita, harjoittaa äänten ostoa j. n. e. Taloudellisen valtansa nojalla porvaristo on kyllä vaalitaisteluissa työväestöä edullisemmassa asemassa. Mutta tämä seikka ei silti ole mikään todistus mainitun kommunistien väitteen puolesta. Onhan porvaristo myöskin edullisemmassa asemassa aseellisenkin luokkataistelun alkaessa. Ja edelleen: ellei sosialistisen liikkeen kannattajain keskuudessa ole niin paljon poliittista kypsyyttä, tietoja ja asiain tuntemusta sekä kykyä henkiseen työhön, että tämä liike — silloin kun muut taloudellisen kehityksen luomat edellytykset siihen olisivat jo olemassa — pystyisi saavuttamaan enemmistön eduskunnallisessa taistelussa, niin mitenkä tämä sama joukko, jos se aseellisen taistelun kautta pääsisikin valtaan, sitten kykenisi yksin hoitamaan yhteiskunnan asiat ja menestyksellisesti suorittamaan sosialistisen luomistyön? Ja ellei se tähän välttämättömään järjestely- ja luomistyöhön pystyisi, niin työväen taloudellinen asema sellaisen työväen vallan aikana ei suinkaan paranisi, vaan päinvastoin saattaisi käydä entistä huonommaksi. Kun työväenluokka kerran valtaan pääsee, täytyy sillä olla omassa keskuudessaan niin paljon tietopuolisesti kehittyneitä voimia, niin paljon luomis- ja järjestelykykyä, yhteiskuntarakenteen ja -elämän tuntemusta, kuriin tottumusta ja harrastusta työskentelemään yhteiseksi hyväksi, että se tosiasiallisesti — eikä vain nimellisesti — kykenee pitämään yhteiskunnan ohjat käsissään sekä järjestämään taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot paremmalle kannalle, kuin mitä ne diivat porvarivallan aikana. Sellaisen työväen vallan etu on sama kuin työväenluokan etu ja koko yhteiskunnan etu. Juuri tätä sosialidemokratia tarkoittaa. Me taistelemme sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän puolesta sentähden, että me uskomme tämän järjestelmän voimaan päästyä ihmisten saavan nauttia enemmän oikeutta, enemmän aineellista ja henkistä hyvinvointia, enemmän onnea kuin nykyään.
Mutta sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä ei ole koskaan syntyvä minkään ihmeen tai taikatempun kautta. Työväenluokan on jo porvarillisen järjestelmän vallitessa hankittava itselleen mahdollisimman suuri tietopuolinen kehitys ja käytännöllinen kokemus. Sen on jatkettava valtiollista taistelua niin kauan, että se saa asiansa puolelle kansan enemmistön ja siten käsiinsä valtiollisen vallan. Sitten se voi tätä valtaansa käyttäen ja sen turvissa ryhtyä sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän rakennustyöhön. Tämä on ydinajatuksena edelläolevassa Jaurès'inkin esityksessä, ja tämän kannan ovat myöskin lukuisat viime vuosien kokemukset osoittaneet oikeaksi.
K. Hämäläinen.
Tärkeän ja olennaisen osan Suomen sosialidemokraattisessa työväenliikkeessä muodostaa työläisnaisliike. Se juontaa juurensa maamme järjestyneen sosialistisen liikkeen alkuajoilta ja on sen kehitys kulkenut ja kulkee yhä samansuuntaisesti ja kiinteässä yhteydessä mainitun liikkeen kanssa. Kauas taaksepäin jää se vaihe, jolloin itse työväenpiireissäkin eräillä tahoilla väheksyttiin, jopa vastustetuinkin työläisnaisten erikoisjärjestäytymistä. Aika ja kokemus ovat vakuuttavasti todistaneet, että tämäkin rengas on ollut ja on vieläkin välttämätön kokonaisuuden suuressa ketjussa, että työala tässäkin on arvaamattoman laaja sekä että luokkataistelutoimintamme tarjoaa kaikille yhteisten tehtävien ja päämäärien ohella erinäisiä erikoisesti naisia lähellä olevia ja heille kuuluvia velvoituksia, joiden osaltaan tulee auttaa koko liikettä lopulliseen voittoon. Ennen kaikkea on työläisnaisliikkeemme tarkoituksena vetää mahdollisimman suuret naisjoukot sosialidemokratian tielle, kohottaa työläisnaisten yhteiskunnallista kehitystasoa ja kypsyttää heitä niiden tehtävien tasalle, jotka astuvat suoritettaviksemme yhteiskuntajärjestelmän kansanvaltaistuessa. Edellämainittujen rinnalla ovat esiintyneet kulloinkin etualalla olevat n.s. päivänkysymykset, aikaisemmin esim. valtiollisen ja kunnallisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden saavuttaminen, sittemmin — kun mainitut kysymykset oli viety voittoon — uusien oikeuksien antamat velvoitukset: vaalitoiminta, osanotto eduskuntatyöhön ja erikoisesti naisia ja lapsia koskevaan lainsäädäntöön, nyttemmin myös kunnalliseen toimintaan. Viime vuosina ovat tietenkin lisäksi äärimmäisen kireä ja hädänalainen elintaso sekä kansalaissodan iskemät haavat nostattaneet uusia kysymyksiä toimintaohjelmaan.
Sivuuttaen tässä niin hyvin raivausvuosien kuin niiden jälkeisen voitokkaamman kehitysjakson yksityiskohtaisen selostamisen rajoitumme mainitsemaan, että ulkonaisesti mahtavimmillaan työläisnaisten järjestötoiminta oli vuonna 1917 maaliskuussa puhjenneen Venäjän vallankumouksen jälkeen. Sama nousukausi, joka ikäänkuin tulvan kaltaisena oli sanottuna aikana havaittavissa koko työväenliikkeessämme, ulottui valtavana myös sen naisliikkeeseen. Mainitun vuoden viimeisen neljänneksen aikana kuului Suomen Sosialidemokraattiseen Naisliittoon 102 naisosastoa, joiden yhteinen jäsenmäärä oli 6,343. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että edellisen vuoden, 1916, lopussa oli jäsenluku ollut vain 1,391. Jäsenmäärän nousun rinnalla kasvoi myös liikkeen sisäinen voima. Valistustyötä tehtiin mainitun vuoden aikana laajemmin ja monipuolisemmin kuin koskaan ennen; niin hyvin keskusorgaani kuin osastot sekä yksityiset jäsenet toimivat virkeästi ja innostuneesti.
Kansalaissodan työväenliikkeessä aiheuttama tuho teki joksikin ajaksi tyystin lopun Sos.-dem. Naisliiton toiminnasta. Keskusjärjestö meni hajalle, samoin useimmat osastot menettäessään terrorin kuohussa tavalla tai toisella toimihenkilönsä; liitto kadotti tällöin myös miltei koko omaisuutensa.
Keskeytys ei voinut kuitenkaan muodostua pitkälliseksi. Kymmenkuukautisen lamaannuksen jälkeen havaittiin ensimmäinen eloonheräämisen merkki, kun liittotoimikunnan jälelle jääneet kaksi varsinaista ja varajäsenet kokoontuivat ja antoivat osastoille kehoituksen aloittaa jälleen toiminta kautta maan. Mainittu toimenpide johtikin siihen, että liiton säännöllinen toiminta saatiin pian sen jälkeen uudelleen käyntiin. Osastot elpyivät toinen toisensa perästä, niin että yhdeksän kuukauden kuluttua oli liittoon ilmoittautunut kaikkiaan 76 naisosastoa tilittäen veroa yhteensä noin 3,000 jäseneltään. Sitäpaitsi kuului liittoon tällöin 7 ammatillista naisosastoa edustaen n. 1,000 jäsentä.
Nykyään toimii keskusjärjestön alaisina 81 osastoa ja 12 ammattiosastoa. Niiden ohella on tällä hetkellä kokonaan herpautuneena 8 osastoa. Liitosta on äskettäin eronnut 3 osastoa sekä eroitettu 1 osasto. Jäsenmäärä on yli 4,000.
Useat vuodet on työläisnaisliikkeellä ollut oma äänenkannattaja »Työläisnainen», Työläisnaisten Sanomalehti-Osuuskunnan kustantamana. Olosuhteiden mukaan on se ilmestynyt milloin säännöllisesti kuukausijulkaisuna, milloin tilapäis- ja juhlanumeroina. Tämän vuoden alusta on lehteä julkaistu kuukausittain. Painos lienee nyt keskimäärin 4,000, paitsi erikoisnumeroitten, joista esim. viime kevätlehden painos oli 25,000 kpl. — Sos.-dem. Naisliitto on harjoittanut myöskin kustannustoimintaa, julkaisten työläiskoteja varten useita valistusasioita, terveydenhoitoa, kasvatus- y.m. kysymyksiä käsitteleviä kirjasia ja lentolehtisiä, joita on levitetty hyvällä menestyksellä.
Liitto on toiminut kaikkiaan kahdenkymmenen vuoden paikkeilla. Edustajakokouksia on pidetty yhdeksän, niistä viimeinen viime joulukuussa. Useat osastot ovat viime aikoina viettäneet 20-vuotisjuhlaansa, ollen jotkut vanhemmat kuin itse liitto. Yhteisistä vuotuisista merkkipäivistä on ollut huomattavin kansainvälisen naistenpäivän vietto, joka on järjestetty ympäri maata joka maaliskuun esimmäisenä sunnuntaina. Yhteisen ohjelman sitä varten on laatinut liittotoimikunta.
Nykyinen puolueen sisäinen suuntataistelu ei ole luonnollisestikaan sivuuttanut myöskään työläisnaisliikettä. Senkin keskuudessa on esiintynyt vaatimus, että liiton olisi luovuttava entisistä koetelluista, selvistä sosialidemokraattisista menettelytavoista ja omaksuttava jokin uusi epäsosialidemokraattinen »jyrkkä» vasemmistosuunta. Kysymyksessä on jouduttu niin pitkälle, että ratkaisua on täytynyt etsiä liittoäänestyksestä. Sen lopullinen tulos ei tätä kirjoitettaessa ole vielä tunnettu, mutta liiton sihteerin tähän mennessä saamien tiedonantojen mukaan on 32 osastoa äänestänyt Sos.-dem. Puolueessa edelleen pysymisen puolesta, 16 on ollut eroamisen kannalla ja 8 asettunut puolueettomaksi. Yksityisiin ääniin katsoen on sosialidemokraattisella puolella tähän mennessä noin kuudenkymmenen äänen enemmistö.
Työläisnaisten puolueessa vasemmalle kallistumisen sielullista pohjaa ei ole vaikea löytää. Kun ajattelee, mitä he äiteinä ja vaimoina ovat saaneet kärsiä ja kokea sekä maailmanpalon että kotoisen kansalaissodan ja sen hirveän jälkikauden kurjina päivinä melkeinpä yhtämittaa näihin aikoihin saakka, niin saattaa hyvin ymmärtää, että kärsivällisyyttä on kysytty yli kaiken inhimillisen rajan. Toinen kysymys on kokonaan se, voisiko nykyisin joukkoja kiehtova, sosialidemokratiaa hylkivä uusi suunta tuoda kärsimyksiin lievitystä, ja lupaamaansa onnea.
Ne työläisnaispiirit, jotka kaiken jälkeen jaksavat vielä harkita asioita tyynesti ja intohimottomasti, uskaltavat sitä kuitenkin epäillä. Jääköönpä liitto sosialidemokraattiseksi tai ei, osittaista hajaannusta siinä tuskin voitaneen välttää, niin valitettavaa kuin tällainen ilmiö tuleekin olemaan. Myöskin liiton äänenkannattaja »Työläisnainen» on vedetty suuntataistelun tuoksinaan, vasemmistoon lukeutuvat kun ovat välttämättä tahtoneet sen toimituksen toisenlaiseksi, kuin mitä lehden uudelleen taipaleelle lähtiessä kuluvan vuoden alussa päätettiin, nim. että lehden olisi pysyttävä keskitiellä, jota suuntaa se aina näihin päiviin saakka on rehellisesti noudattanut. Tuskin voinee katsoa lehdelle eduksi, että siitä väkisinkin tahdotaan tehdä erään ryhmän ase liiton sisäisessä suuntakamppailussa sen sijaan, että se on tähän asti ollut kaikkien työläisnaisten herättäjä ja valistaja omaksumatta kumpaakaan äärimmäisyyttä.
Katsoen kuitenkin nykyhetken asemaa monessa suhteessa poikkeustilanteeksi on syytä tulevaisuuteen nähden asettua toivorikkaammalle kannalle työläisnaisliikkeeseen nähden. Kun kaksikymmentä vuotta on kuljettu käsikädessä yhteisymmärryksen vallitessa samaa suurta päämäärää kohti, kokien samat voitot ja tappiot, tuntien samat ilot ja katkerat tuskat, niin tuntuisi käsittämättömältä, että nyt yhtäkkiä eripuraisuus ja keskinäinen tyytymättömyys hajoittaisivat joukon kulkemaan eri teitä, nyt kun lopullinen päämäärä on jo kuitenkin paljon lähempänä. Mitä mennyt taival lieneekin vaatinut voimia, vaivaa, kärsivällisyyttä ja uhreja, siellä kuitenkin jokainen askel, jokainen virstapatsas vakuuttaa: kehitystä! eteenpäin! Mutta työkenttä on laaja ja työpäivä ei ole vielä läheskään illassa. Vielä kypsytään työläisnaisliikkeeltä paljon yhtenäistä yksimielistä ja hetkeksikään herpaantumatonta työtä, ennenkuin se voi täysin saavuttaa tarkoituksensa. L. E.
»Die Weltbühne»n 19 n:ossa kuvailee tunnettu saksalainen taloustieteilijä ja riippumaton sosialidemokraatti Heinrich Ströbel kirjoituksessaan »Sosialisoiminen ja jälleenrakentamistyö» myöskin Saksan nykyistä valtiotaloudellista asemaa. Kirjoittaja huomauttaa, että Saksan talouselämää yhä vielä johdetaan samaan järjettömään ja päättömään suuntaan, joka maailmansodan aikana saattoi kansantalouden ja kansallishyvinvointiin perikadon partaalle. Ei näytä ketään huolestuttavan se seikka, että Saksan valtiovelka vallankumouksen alusta lähtien on noussut 50 miljaardilla maikalla, että rautatielaitos ja posti, jotka ennen aina tuottivat voittoa, nyt tuottavat useita miljaardeja tappiota ja että valtakunnan, valtioitten ja kuntien rahallinen asema on muutenkin perinpohjin horjutettu. Ja kuitenkin voidaan samanaikuisesti tehdä sellaisia huomioita, että suurteollisuus niittää satumaisia voittoja ja että kaupat ja pörssit ansaitsevat suunnattomasti. Suurteollisuudenharjoittajain ja suurliikemiesten jälkiä hintojen kiskonnassa ja koroittamisessa käyvät käsityöläismestarit, rihkama- ja ruokatavarakauppiaat. Vain vähäväkiset koroillaaneläjät, virkamiehet ja vapaitten ammattien harjoittajat, jotka joutuvat maistamaan paperirahan siunauksia, valittelevat ja ovat tyytymättömiä kulasseja ja tasavaltaa, mutta eritoten työläisiä kohtaan. Kuuden markan tuntipalkka — eikö se ole jo kauheata! Eikö ole kuulumatonta, että rautatieläiset voivat vaatia 1,500 markan kuukausipalkkaa. Työläiset ja virkailijat taasen väittävät, että heidän, jotka viime kädessä luovat todellisia arvoja, on nälästäkurnivin vatsoin hankittava niukka toimeentulonsa, samalla kun kapitalistit ja kulassit elävät ylellisyydessä ja teollisuus, kauppa ja pörssit ansaitsevat miljaardin toisensa jälkeen. Liikkeenharjoittajain ja kulassien voitot nousevat paljon nopeammin kuin työläisten palkat, vetäen tavarain hinnat mukanaan. Päivä päivältä lasketaan liikkeeseen vajausten peittämiseksi parisataa miljoonaa paperimarkkaa, joka seikka huonontaa rahan arvoa ja nostaa tavarain hintoja, saattaen köyhälistön epätoivoon, kunnes jonakin päivänä sitten tapahtuu koko keinotekoisen rakennuksen romahdus. Syynä siihen, että hallituksen sosialisoimistoimenpiteet ovat tähän asti joko menneet myttyyn tai keskeytyneet, on — väittää Ströbel — se, että sosialisoimiskomissioni, joka vuoden vaihteessa hajoitettiin, mutta joka nyt vaalien lähetessä on jälleen kutsuttu koolle, oli suurimmaksi osaksi kokoonpantu tosin talouselämää tuntevista, mutta kokonaan kapitaalista riippuvaisista henkilöistä, jotka siis eivät rehellisesti tuotantolaitosten sosialisoimiseen pyrkineetkään. Sosialisoimiskomissionin kokoonpanossa on siis, jos mielitään välttää katastrofia, tehtävä suuria muutoksia. Sen jäseniksi on kutsuttava Saksan etevimmät taloustieteilijät ja selväpäisimmät sosialistit. Vain tällainen komissioni voi sitten lopullisesti määritellä ne tiet, joita sosialisoitaessa on kuljettava. N. L.
Pitkällinen maailmansota herpautti Venäjän tuotantovoimat. Vallankumousta seurannut kansalaissota ja ympärysvaltain toimeenpanema saarto saattoivat maan talouselämän lopullisesti sekasorrontilaan. Näin vaikeissa, melkeinpä ylivoimaisilta näyttävissä ulko- ja sisäpoliittisissa oloissa työväenluokan taloudellinen asema ei saattanut pysyä normaalisena. Puolustaessaan urhoollisesti hyökkääviltä taantumuksellisilta voimilta vallankumouksessa valtaamiansa asemia sen on täytynyt rajoittaa elinehtonsa vähimpään, jopa kieltäytyä kohtuullisimmistakin normaalielämän asettamista vaatimuksista.
Kysymys työläisten aineellisesta toimeentulosta Venäjällä neuvostovallan aikana on yksi niitä kysymyksiä, joista Neuvosto-Venäjän rajojen ulkopuolella annetut tiedot ovat mitä ristiriitaisimpia. Kun toisaalta on käytetty runsain määrin niinkin synkkiä värejä, että on sanomalehtien palstoilla kuvailtu ihmisten Pietarin kaduilla pyydystelevän rottia ravinnokseen, ovat sitä vastoin muutamat Venäjällä enemmän tai vähemmän virallisissa piireissä tilapäisesti vierailleet henkilöt esittäneet sikäläisen työväestön aineellista asemaa liian ruusunvärisesti. Numeroin esitetyt tosiasiat tässäkin suhteessa puhunevat paljon selvempää kieltä kuin parhaimmatkaan ylimalkaiset kuvaukset. Olemme nimittäin olleet tilaisuudessa tutustumaan työkomisariaatin viime vuoden alkupuoliskolla toimeenpaneman tutkimuksen tuloksiin täysi-ikäisten työläisten vuorokaudessa käyttämistä ravintomääristä. Tosin tutkimus ei koske välittömästi meidän päiviämme, mutta koska elämän uudestiluominen taloudellisella alalla ei tapahdu yhtä nopeasti kuin juhlapuheissa ja virallisissa määräyksissä, varsinkaan vaikean sisäisen tilanteen edelleen viime vuonnakin Venäjällä vallitessa, niin ei työkansan aineellisen toimeentulon edellytykset ole voineet sanottavastikaan muuttua siitä, mitä ne olivat vuosi sitten. Tällöin Pietarin työläiset käyttivät mainitun virallisen tutkimuksen mukaan vuorokaudessa ainoastaan 1768 kaloria vastaavan ravintomäärän, s.o. 53 % alimmasta säädetystä normista. Moskovassa käytetty ravintomäärä oli 2,602 kaloria eli 78 %. Mitä kauemmas sisä-Venäjälle tullaan, sitä suurempi on kalorimäärä: Tambovissa 3,075 eli 92 %, Smolenskissa 3,104 eli 93 %, Kasanissa 3,328 (100 %), Pensassa 3,487 (105 %), Simbirskissa 4,227 (107 %). Siis verraten edullisemmassa asemassa ovat eteläiset tuotantopiirit, joissa ravintomäärä on kohonnut muutamin paikoin hiukan yli alimman norminkin, sitä vastoin huonoimmassa asemassa ovat pohjoiset asutuskeskukset, joihin elintarpeet on kuljetettava pitkien matkojen takaa, ja joissa riittämättömästä ja kehnosta ravinnosta johtuvaa ihmiselimistön heikenemistä on monin paikoin, varsinkin Pietarissa, tuntuvasti edistänyt vielä viime talvellakin polttoaineiden puutteen takia asunnoissa valinnut kylmyys.
Mitä tulee elintarpeiden hintoihin, niin nekin ovat olleet eri seuduilla laajaa Venäjää sangen erilaiset riippuen etupäässä siitä, missä määrin niitä on ollut saatavissa. Samaan aikaan kuin esim. Simbirskin kuvernementissa 1,000 kaloria sai 60 kopekalla, oli Pietarissa samasta kalorimäärästä maksettava 15 rupl. 80 kop., siis 2,540 % enemmän. Sitä vastoin palkkatariffi Pietarissa oli vain 85 % korkeampi kuin Simbirskissa. Elintarpeiden hintojen kallistuminen Moskovassa on tapahtunut seuraavaan suuntaan: viime lokakuun kuluessa kohosivat hinnat 32 %:lla, marraskuussa 82 %:lla. Säännösteltyjä elintarpeita Moskovan työläiset, joiden väitetään olevan paremmassa asemassa kuin Pietarin työläiset, ovat saaneet 10,000 kaloria kuukaudessa, sen sijaan kuin työmies tarvitsee mainitussa ajassa vähintään 90,000 kaloria ja työläisnainen noin 70,000 kaloria. Mutta vaikkapa olettaisimme, että työläiselle hengissä pysyäkseen riittäisi n. s. nälkänormin mukaan ainoastaan 50,000 kaloria kuukaudessa, sittenkin on hänen tuo elintarvejakelun kautta saamastaan osuudesta puuttuva 40,000 kalorimäärä hankittava »vapaakaupasta» s.t.s. keinottelua harjoittavilta »pussikauppiailta» tai käytävä itsensä useinkin pitkien matkojen takaa viljavammilta seuduilta hakemassa. Mainittu kalorimäärä maksoi Moskovassa viime tammikuun 1 p:nä »vapaiden hintojen» mukaan 11,800 ruplaa, samalla kun ammattitaidottomien työläisten alin palkka-aste oli 1,200 ruplaa kuukaudessa. Mutta ammattitaitoistenkaan työläisten palkat ja niiden yhtämittainen kohoaminen eivät ole kyenneet kilpailemaan elintarvehintojen huimaavan nousun kanssa. Vaikkapa Pietarissa esim. nykyään työläinen urakka järjestelmän mukaan ansainneeksi 10,000 ruplaa kuukaudessa, niin maksaa 1 naula (= 410 gr.) leipää vapaakaupassa n. 300 ruplaa ja vakka (= 2,1 hehtol.) perunoita n. 6,000 ruplaa. Rahanarvon aletessa tavattomasti työläiset ovat monin paikoin vaatineet ja saaneetkin työpalkkansa niiden tehtaiden tuotteissa, joissa he ovat työtä tehneet. Tämmöinen palkansuoritustapa on kuitenkin tammikuussa annetulla dekreetillä lakkautettu.
Yleensä täytynee pitää Neuvosto-Venäjän työläisluokan aineellista asemaa kokonaisuudessa katsottuna sangen raskaana. Ja niin kauan kuin Venäija pysyy Euroopan ja Ameriikan taloudellisista keskuksista eristettynä ja taantumuksellisten imperialistiset hyökkäykset sitä vastaan jatkuvat, ylläpitäen siten sotatilaa maassa, tuskin on odotettavissa olennaista muutosta parempaan päin Venäjän tuotannossa ja sen kehityksestä välittömästi riippuvan proletariaatin taloudellisessa asemassa. Homunculus.
Tällä surullisella otsakkeella käsittelee ranskalainen työväenlehti »L'Information ouvrière et sociale» olojen viimeaikaista kehitystä Itävallassa.
Etevä itävaltalainen puoluetoverimme Otto Bauer sai valtakunnankanslerina ollessaan hyväksytyksi lain, joka suurin piirtein esitti ne periaatteet, joiden perusteella olisi ryhdyttävä sosialisoimistyöhön, sekä määräsi asetettavaksi komitean valmistamaan tätä työtä. Korostaakseen hankkeen suurta merkitystä Bauer itse ryhtyi komitean puheenjohtajaksi.
Sanottu laki hyväksyttiin 14 p:nä maalisk. 1919. Eduskunnassa kolme kuukautta myöhemmin tehdyn kysymyksen johdosta selitti Bauer lähemmin, mitä aloja suunniteltu sosialisoiminen tulisi koskemaan. Ne olivat hiilien tuotanto ja kauppa, metallituotanto ja metallitavarain valmistus, vesivoima ja sähköteollisuus sekä vihdoin suuret metsät, metsätavarain kauppa ja puuteollisuus. Kysymys useiden muiden taloudellisen elämän alojen, kuten pankkien ja säästökassojen, vakuutuslaitosten, suurtilojen y.m. saattamisesta valtion tai kuntain, haltuun oli lisäksi otettu tutkimuksen esineeksi. Sosialisoiminen oli hallituksen mielestä ainoa keino päästä vallitsevasta hirvittävästä tilanteesta, koska yksityinen yritteliäisyys oli osoittautunut kykenemättömäksi johtamaan taloudellista elämää.
Viime vuoden lokukuussa, ennenkuin mikään näistä suunnitelmista vielä oli pantu täytäntöön, Bauer oli pakotettu eroamaan pikkuporvarillisen, n.s. kristillis-sosialisen puolueen hyökkäysten johdosta. Uuteen kokoomushallitukseen tuli sen kahdestatoista jäsenestä kahdeksan kristillis-sosialiseen puolueeseen kuuluvaa, mutta pääministeriksi pantiin edelleen sosialisti, nimittäin Karl Renner. Kun hallitusta muodostettaessa oli myöskin sovittava sosialisoimiskysymyksestä, päätettiin, että »sosialisoimisohjelma pysyy voimassa, muta tunnustetaan, että sen toteuttamiselle soveltuva ajankohta sekä sosialisoimisen ehdot riippuvat rahallisesta tilastamme ja luottoasemastamme.»
Tarkoitus oli selvä eikä sitten olekaan enää juuri puhuttu sosialisoimisesta. Bauerin pääajatus oli ollut se, että, kun nyt sodan jälkeen kaikki on luotava uudestaan, kansoilla ei ole varaa luovuttaa osaa luomistaan arvoista loiseläjäluokalle. Nyt sitävastoin ruvettiin selittämään joukoille, miten sosialisoiminen oli mahdoton taloudellisesti rappeutuneissa oloissa ja että sentähden täydyt kaikin voimin ponnistella taloudellisen elämän saattamiseksi jälleen vauhtiin siinä toivossa, että tällä tavoin valmistettaisiin suotuisaa maaperää sosialismille. Etenkin kauppa- ja teollisuusministerille, sosialidemokraatti Ellenbogenille on kuulunut näiden väitteiden uskoteleminen työväenjoukoille.
Näyttää siltä, kuin olisivat tämän politiikan takana ympärysvallat, jotka eivät ole voineet sallia sosialismin toteuttamista Itävallassa, yhtä vähän kuin ne sallivat Bauerin harrastamaa Itävallan liittämistä muun Saksan yhteyteen. Palkinnoksi saavat nyt uudet vallanpitäjät rahallista avustusta ympärysvalloista. Mutta Itävallan köyhälistön lyhyt vapaudenunelma on haihtunut. K. W.
Norjan työv. puolueen aikakauslehdessä »Det Tyvende Aarhunrede» (20. vuosisata) selvitellään Sveitsin työväen pyrkimyksiä kunnallispolitiikassa seuraavaan tapaan.
Ihmeellinen hiljaisuus vallitsee Sveitsin politiikassa, epäilyttävä hiljaisuus kuten myrskyn edellä. Yksinäisiä yhteenottoja pääoman ja työn välillä tapahtuu palkkataistelujen muodossa, joilla niilläkin on enimmäkseen paikallinen luonne ja jotka useimmiten päättyvät työläisten voitolla.
Pikkuasioissa askaroiminen tulee yhä enemmän päiväjärjestykseen. Nyt uhraudutaan kunnallispolitiikalle. Sveitsin suurimmassa kaupungissa, Zürichissä, jossa porvareilla vielä on valtuustossa enemmistö, käydään katkeraa taistelua. Valtuuston kokoukset muodostuvat usein myrskyisiksi. Sosialidemokraattinen ryhmä harjoittaa suurisuuntaista oppositsionia ja pakottaa porvarit usein peräytymään. Tämän vuoden tulo- ja menoarvion käsittely muodostui mielenkiintoiseksi. Porvarilliset ajoivat erikoista säästäväisyyspolitiikkaa — tietysti työmiesten palkkojen kustannuksella.
Maan pääkaupungissa, Bernissä, taas sosialidemokraatit ovat enemmistönä. Kaupungin huonoista raha-asioista ja porvarien vastustuksesta huolimatta on työläisten, kunnan virkailijain ja opettajain uusi edullinen palkkasääntö saatti voimaan. Mutta sos.-dem. enemmistö ei pysähdy tähänkään. Se tahtoo toteuttaa sosialistista kunnallispolitiikkaa, se tahtoo, että kunta laajassa mittakaavassa ryhtyisi harjoittamaan elinkeinoja. Kaikki liikkeet, joiden kanssa työläiset joutuvat enemmän tekemisiin, »kunnallistutetaan». Yksityinen yriteliäisyys saa väistyä kunnallisen liiketoiminnan tieltä. Hintasäännöstelyä jatketaan. Kapitalistiselle voitonnälälle asetetaan esteitä. Ennen kaikkea koetetaan kunnan oma kulutus tyydyttää kunnallisella tuotannolla. Välttämättömyystavaroiden hintoja koetetaan painaa alas siten, että kunta myy halvemmalla kuin yksityisliikkeet.
Edelleen on kaupunki perustanut konttorin, joka välittää ja hankkii rakennusaineita kaikkiin kunnallisiin rakennusyrityksiin. On perustettu rakennusyrityksiä, jotka rakennuttavat halpoja taloja kunnan asukkaille. Lopettaakseen hintain nousun ja keinottelun polttoaineiden myynnissä kunta on perustanut oman hiili- ja halkoyhtiön, jonka viime vuoden liikevaihto oli yli 1 miljoonan frangin. Vaatimattomasta alustaan ja pääoman puutteesta huolimatta näyttävät kunnalliset manu faktuuri- ja kangastehtaat hyvin menestyvän. Niiden kummankin liikevaihto on lyhyenä toiminta-aikana kohonnut yli puolen miljoonan. Parhaillaan valmistellaan kunnallisen apteekin perustamista vastustamaan yksityisapteekkien 300–400 % voittojen kokoamista.
Tulokset eivät siis ole aivan vähäiset ja porvarillinen oppositsioni päästääkin haikean valitusvirren siitä, että kunta »loukkaa perustuslaein taattua vapaakauppaa» (vapaata hintakiskontaa). Kunnallispolitiikka on saanut vakavan luonteen. Se ei ole enää kinastelua valtuuston mukavista nojatuoleista, kunnallisista virka- ja leipäpaikoista, vaan taistelu koskee nyt kapitalistisen kunnan elinsuonia. Kiivain oli ottelu maaliskuussa. Valtuuston oli nim. silloin päätettävä 50 milj. frangin lainan ottamisesta kunnalle. Porvaristo vastusti ja vaikeutti kaikin mahdollisin keinoin tämän lainan saantia, sillä tiedettiin, että tätä lainaa juuri tarvittiin yhä laajempien tuotantohaarojen kunnallistuttamiseksi. Juuri pääomaa oli aikaisemmin kunnallistuttamisen toteuttamisessa puuttunut. Sveitsin pankit olivat lyöneet valttiässänsä pöytään, silloin kun sosialistit Bernin kaupungin valtuustossa olivat saaneet enemmistön. Ja tämä valtti oli lainain ja yleensä luoton kieltäminen. Nyt niillä oli tilaisuus kieltäytyä lainaa myöntämästä. Ja porvarilliset sanomalehdet riemuitsivat. Ne toitottivat kaikkialle: Katsokaa, mihin kuntain asiat menevät, kun sosialistit pääsevät valtaan! Pankitkaan eivät uskalla lainata sellaisille kunnille, joissa sosialistit ovat enemmistönä!
Mutta sosialistinen valtuusto saikin 50 milj. lainan Ameriikasta. Tämä nosti tietenkin vanhoillisen porvariston raivoon. Mutta tällä 50 miljoonalla voidaan saada aikaan suuria Bernissä, kun se tullaan käyttämään »sosialistisiin kokeisiin».
Nämä kokeet eivät kuitenkaan tule olemaan aivan sosialistisia, sillä kunnallispolitiikkahan on toistaiseksi sidottu porvarillisten kunnallislakien puitteisiin. Tästä lainasta 16 milj. käytetään kunnalliseen asuntorakennustuotantoon ja 15 miljoonaa uuden kunnallisen sähkölaitoksen rakentamiseen. Jäännös tullaan käyttämään uusien kunnallisten teollisuuslaitosten perustamiseen, koulurakennuksiin, uusien katuijen ja kanavien järjestämiseen, polttoaine- ja elintarvehankintoihin j.n.e.
Tällaista etupäässä käytännöllistä sosialistista toimintaa kaivataan meilläkin. Siitä koituisi työväelle todellista hyötyä ja siten valmistettaisiin käytännöllisiä kykyjä vastaisuudessa yhteiskunnallisen vallan kokonaan työväen käsiin ottamista varten. R. I.
on maailmansodan päätyttyä kasvanut tavattoman voimakkaasti. Yleensähän on vallalla mielipide, etteivät ranskalaiset kernaasti yhdy järjestöihin eivätkä suorita jäsenmaksuja, ja tämä käsitys pitikin paikkansa ennen sotaa. Kun sota puhkesi, kuului puolueeseen 93,000 henkeä. Liikekannalle asettamisen johdosta lakkauttivat kokonaiset puolueosastot toimintansa ja jäsenmäärä aleni vuoden 1913 lopussa 24,000:een. Muta tuskin oli rauha solmittu, kun alkoi virrata jäseniä järjestöihin tavalla, joka muistuttaa oloja maassamme vuonna 1917. Nykyään on jäsenmäärä jo 150,000 ja arvellaan sen ennen vuoden loppua nousevan 200,000:teen.
Ranskan työväenliikkeen nykyinen tila muistuttaa meidän olojamme v. 1917 siinäkin suhteessa, että tärkein kysymys siellä nyt on se, millä tavoin saadaan sosialistisesti valistetuiksi kaikki nuo uudet jäsenet. Toivottavasti onnistutaan Ranskassa paremmin kuin meillä kolme vuotta takaperin. K. W.
Sunnuntaina t.k. 6 p:nä toimitettiin kuten tunnettua Saksan valtakunnan valtiopäivävaalit. Eräissä pienemmissä valtioissa on myöskin maapäivävaalit jo toimitettu ja oa niissä ollut havaittavissa molemminpuolista jyrkistymistä siten, että äärimmäiset oikeistopuolueet ja äärimmäiset vasemmistopuolueet ovat saaneet huomattavia vaalivoittoja nykyisten hallituspuolueiden huomattavasti vähetessä. Koska nykyistä vaalitaistelua on pidetty kiihkoisampana kuin mitään edellistä, lienee mielenkiintoista tutustua niihin puoluesuhteisiin, jotka ovat esiintyneet Saksan suuren vallankumouksen jälkeen toimitetuissa eri valtioiden maapäivävaaleissa. Puolueet ovat järjestetyt alkaen äärimmäisestä vasemmistosta äärimmäiseen oikeistoon, valtiot työväenpuolueiden saavuttaman yhteisen prosenttimäärän mukaan.
| Valtioiden nimet | Sosialistinen vasemmisto |
Hallituspuolueet | Vanhoilliset | Taantumukselliset junkkarit |
Porv. ryhmit. | Summa | Yhteiset lukumäärät |
|||||
| Enemmistö- sosialistit |
Porvarillinen vasemmisto |
|||||||||||
| Kommu- nistit |
Riipp. sos.-dem. puolue |
Sos.-dem. puolue |
Saksan demokr. puolue |
Krist. kansanpuolue (Ent. Katol. keskusta) |
Saksan kansanpuolue (Ent. Kansallis- vapaamiel. p.) |
Saksan Kansal- linen kansanp. (Ent. Vanhoillinen puolue) |
Eräitä pieniä puolueita |
Sosialisti- edustajia |
Porvari- edustajia |
Sosialisteja %:ssa |
||
| Schwartzburg-Rudolstadt | — | — | 11 | 2 | — | — | 1 | 2 | 16 | 11 | 5 | 69 |
| Schwartzburg-Sondershausen | — | 10 | — | 4 | — | — | 2 | — | 16 | 10 | 6 | 63 |
| Sachsen-Meiningen | — | 2 | 13 | 3 | — | — | 1 | 5 | 24 | 16 | 9 | 63 |
| Anhalt | — | — | 22 | 12 | — | — | 2 | — | 36 | 22 | 14 | 61 |
| Reuss | — | — | 22 | 7 | — | 4 | 3 | — | 36 | 22 | 14 | 61 |
| Bremen | 15 | 38 | 67 | 39 | — | 25 | 16 | 200 | 120 | 80 | 60 | |
| Sachsen-Altenburg | — | — | 24 | 10 | — | — | 6 | — | 40 | 24 | 16 | 60 |
| Saksi (ent. kuningaskunta) | — | 15 | 42 | 22 | — | 4 | 13 | — | 96 | 57 | 39 | 59 |
| Hampuri | — | 13 | 82 | 33 | — | 14 | 4 | 14 | 160 | 95 | 65 | 59 |
| Sachsen-Coburg & Gotha | — | 10 | 1 | 4 | — | 3 | 1 | 19 | 11 | 8 | 58 | |
| Schaumburg-Lippe | — | — | 8 | 2 | — | 1 | 2 | 2 | 15 | 8 | 7 | 53 |
| Lyypekki | — | — | 42 | 29 | — | — | 9 | — | 80 | 42 | 38 | 53 |
| Lippe | — | — | 11 | 4 | — | — | 5 | 1 | 21 | 11 | 10 | 52 |
| Braunschweig | — | 14 | 17 | 13 | — | — | — | 16 | 60 | 31 | 29 | 52 |
| Mecklenburg-Strelitz | — | — | 18 | 8 | — | — | — | 9 | 35 | 18 | 17 | 51 |
| Sachsen-Weimar-Eisenach | — | 3 | 18 | 10 | 11 | — | 42 | 21 | 21 | 50 | ||
| Mecklenburg-Schwerin | — | — | 32 | 17 | — | 2 | 10 | 3 | 64 | 32 | 32 | 50 |
| Hessen | — | 1 | 31 | 13 | 13 | 7 | — | 5 | 70 | 32 | 38 | 46 |
| Saksan valtakunta | — | 22 | 163 | 74 | 92 | 22 | 42 | 6 | 421 | 185 | 236 | 44 |
| Preussi | — | 24 | 145 | 65 | 94 | 21 | 50 | 3 | 402 | 169 | 233 | 42 |
| Württemberg | — | 4 | 52 | 38 | 31 | — | — | 25 | 150 | 56 | 94 | 37 |
| Baijeri | — | 3 | 62 | 25 | 66 | 9 | 15 | 180 | 65 | 115 | 36 | |
| Baden | — | — | 36 | 25 | 39 | — | 7 | — | 107 | 36 | 71 | 34 |
| Waldeck | — | — | 7 | 7 | — | 1 | 6 | — | 21 | 7 | 14 | 33 |
| Oldenburg | — | — | 12 | 21(?) | 10 | 5 | — | — | 48 | 12 | 36 | 25 |
Hj. E.
Kesäkuun 6 p:nä toimitettiin Saksan tasavallan ensimmäiset valtiopäivävaalit. Eri puolueiden saavuttamat edustaja- ja äänimäärät käyvät ilmi seuraavasta taulukosta (vertailun vuoksi on rinnalle asetettu vastaavat luvut Saksan kansalliskokouksen vaaleista tammik. v. 1919):
| Puolue | Edustajia | Äänimäärä | ||
| v. 1920 | v. 1919 | v. 1920 | v. 1919 | |
| Enemmistösosialistit | 111 | 163 | 5,531,157 | 11,466,416 |
| Riippumattomat | 80 | 22 | 4,809,862 | 2,315,332 |
| Kommunistipuolue | 2 | — | 438,199 | — |
| Demokraatit | 45 | 74 | 2,152,509 | 5,582,568 |
| Keskusta | 67 | 92 | 3,500,800 | 5,981,321 |
| Saksan kansanpuolue | 61 | 22 | 3,456,131 | 1,896,537 |
| Saksalais-kansallinen kansanpuolue | 65 | 42 | 3,638,851 | 3,006,977 |
| Baijerin kansanpuolue (krist.-federalistit) | 21 | — | 1,254,963 | — |
| Baijerin talonpoikaisliitto | 4 | 4 | — | 275,177 |
| Welfit | 5 | — | 318,104 | — |
| Pikkupuolueita | — | 2 | — | 128,693 |
| Yhteenlaskettu edustaja- ja äänimäärä | 461 | 421 | 25,719,067 | 30,652,971 |
Porvari- ja sosialistipuolueiden väliset voimasuhteet sekä niissä tapahtuneet muutokset käyvät ilmi seuraavasta taulukosta:
| Puolueryhmä | Yhteenlaskettu äänimäärä | Pros. koko äänimäärästä | ||
| v. 1920 | v. 1919 | v. 1920 | v. 1919 | |
| Sosialistiset puolueet | 10,779,218 | 13,781,748 | 41.9 | 44 |
| Porvaripuolueet | 14,939,849 | 16,871,223 | 58.1 | 56 |
eli graafillisesti esitettynä:
Vasemm. lukien: 1) Kommunistit. 2) Riipp. sos.-dem.. 3) Enemmistösos.. 4) Demokraat.
Vasemmalta lukien: 1) Keskusta (Katolilainen puolue). 2) Saksan kansanpuolue. 3) Saksalaiskansallinen kansanpuolue.
Saksan viime vaalien tuloksista kuvastuu selvästi kaksi huomattavaa piirrettä: Suurten valitsijajoukkojen siirtyminen tähänastisista hallituspuolueista oikeisto- ja vasemmisto-oppositsionipuolueiden leiriin ja siitä johtuva luokkataistelun kärjistyminen, sekä sosialististen puolueiden yhteisen ääni- ja edustajamäärän vähentyminen.
Vaalien tulos merkitsee täten musertavaa tappiota tähänastiselle hallituskokoomukselle (enemmistösosialisteille, demokraateille ja keskustalle). Sen sijaan, että sillä ennen oli takanaan kansalliskokouksen suuri enemmistö (329 edustajaa 421:stä), on se uusilla valtiopäivillä joutunut vähemmistöön (223 edustajaa 461:stä). Syitä tällaiseen kehitykseen ei ole suinkaan vaikea löytää. Saksan viimeaikainen sekä sisä- että ulkopoliittinen asema on tarjonnut sangen epäkiitollisen osan hallituspuolueille. Viisivuotinen sotatalous sekä Versaillesin väkivaltarauhan erittäin raskaat ehdot, joiden ehdotonta täytäntöönpanemista liittolaisvallat, eritoten Ranska, ovat — huomioonottamatta juuri ollenkaan Saksan vaikeata taloudellista asemaa — vaatineet, ovat erittäin pahasti järkyttäneet Saksan talous- ja yhteiskuntaelämän perusteita. Samansuuntaisesti ovat vaikuttaneet molempien äärimmäisyyssuuntien, kommunistien ja monarkistisen oikeiston, taholta puhjenneet kapinaliikkeet. Taloudellisten elinehtojen kärjistyminen ja siitä johtuva yhteiskunnallinen rauhattomuus- ja käymistila ovat täten suunnattomasti kärjistäneet työväestön ja porvariston välistä luokkataistelua. Täten syntyneestä tilanteesta ovat luonnollisesti eniten hyötyneet ne puolueet, jotka kiivaimmin ovat ajaneet luokkansa etuja, nim. riippumattomat sosialidemokraatit ja Saksan kansanpuolue (varsinainen suurporvariston puolue).
Mitä sosialististen puolueiden keskinäisiin voimasuhteisiin tulee, on niissä tapahtunut suuria muutoksia enemmistösosialistien vahingoksi ja riippumattomien hyödyksi. Riippumattomien kannattajajoukot ovat suunnattomasti lisääntyneet enemmistösosialistien kustannuksella yleensä suurissa teollisuuskeskuksissa, kuten Berliinissä, Leipzigissä sekä Keski- ja Länsi-Saksan teollisuuskaupungeissa. Sitä vastoin ovat sellaisten suurten teollisuuskaupunkien työväestöt, kuten Hampurin ja Breslaun, pysyneet enemmistösosialisteille edelleenkin uskollisina. Riippumattomien suunnaton menestys johtuu, paitsi jo puolueen edellämainitusta taktillisesta piirteestä, Nosken väkivaltapolitiikasta, joka on pahasti kompromettoinut enemmistösosialistien puoluetta työväestön eräitten kerrosten silmissä. Osittain voi työväestössä täten tapahtunutta vasemmistolaistumista pitää suurten työväenjoukkojen katkeruuden ilmauksena sitä sabotoimista vastaan, jolla porvaristo yleensä on suhtautunut kaikkeen sosialistiseen politiikkaan.
Merkillepantavaa on niinikään kommunistien saama erittäin vähäinen kannatus — siitäkin huolimatta, että siltä taholta harjoitettiin varsin voimaperäistä agitatsionia työväestön keskuudessa runsain rahavaroin. Vain Chemnitzin tehdaskaupungissa ovat he saaneet melkoista kannatusta — noin 80,000 ääntä. Mutta sikäläinen kommunistipuolue läheneekin ohjelmansa ja menettelytapojensa puolesta riippumattomia.
Surettavin ilmiö Saksan viime vaaleissa on sosialistipuolueiden yhteisen äänimäärän suhteellinen vähentyminen (44 prosentista 41,9 prosenttiin). Syitä tähän voidaan tuskin etsiä muualta kuin siitä yleisestä hajanaisuuden ja rikkinäisyyden tilasta, johon Saksan työväenliike — samoinkuin useimpien muittenkin maitten — on viime vuosina ajautunut. Vallankumouksellisen hengen yleinen heikentyminen työväestössä ja sen rinnalla tapahtuva taantumuksellisuuden voimistuminen — siinä ilmiö, joka esiintyy jo sangen pelottavassa muodossa Saksan tasavallan ensimmäisten valtiopäivävaalien tuloksissa. N. L.
Perjantaina kesäkuun 4 p:nä allekirjoitettiin Versaillesin Trianon palatsissa Unkarin rauhansopimus.
Liittolaisvaltojen ent. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian toiselle valtaosalle nyttemmin langettamaa tuomiota on ulkomailla arvosteltu sangen monella tapaa. On m.m. huomautettu, että liittolaiset täten ovat johdonmukaisesti jatkaneet sitä Keski-Euroopan alueellista, kansallista ja taloudellista balkanisoimispolitiikkaa, joka sai jo niin valtavia muotoja Versaillesin (Saksan) ja S:t Germainin (Itävallan) rauhansopimuksissa ja joka pyrkii luomaan Keski-Eurooppaan joukon valtiollisesti heikkoja, alituisissa taloudellisissa ja kansallisissa kahnauksissa toistensa kanssa riiteleviä valtiomuodostumia. Suurten valtioyhteyksien hävittäminen Keski-Euroopasta, sehän on liittolaisvaltojen etujen mukaista silmälläpitäen mahdollista kostosotaa tulevaisuudessa. Tähän päämäärään pyritään käyttämällä taitavasti nykyään muotiin tullutta n.s. kansojen itsemääräämisaatetta. Jos tätä aatetta kuitenkin lähdettäisiin johdonmukaisesti sovelluttamaan ent. Itävalta-Unkarin alueisiin, merkitsisi se tämän suuren talouskeskuksen täydellistä silpomista. Se jakautuisi nim. täten kaiken kaikkiaan noin 50 pikkuvaltioon. Tällainen tulevaisuuden näköala ei sentään ole miellyttänyt liittolaisvaltojen johtavia valtiomiehiäkään ja niin on noiden 50 valtion sijalle tyydytty muodostamaan vain 5–6 »kansallisuusvaltiota», joista Unkarin alue on nyttemmin allekirjoitetussa rauhansopimuksessa tullut lopullisesti määritellyksi.
Edellä selostettu balkanisoimispiirre, joka ilmeni selvästi erittäinkin jo S:t Germainin rauhansopimuksessa, on tietenkin johtavana peruspiirteenä Unkarin rauhansopimuksessakin. Kuitenkin on tunnustettava, että Unkarin rauhansopimus monessa suhteessa edukseen eroaa Versaillesin ja S:t Germainin sopimuksista. Eritoten on mainittava, että Unkari ei taloudellisessa suhteessa ole menettänyt elinkykyisyyttään kuten on laita Saksan ja Itävallan.
Alueellisesti katsoen pienenee Unkari entisiin alueisiinsa nähden suunnattomasti. Entinen Unkarin kuningaskunta käsitti noin 325,000 neliökilometriä maata. Tästä alueesta jää rauhansopimuksen mukaan nykyisen Unkarin osalle vain noin 87,000 neliökilometriä. Tämä aluevähennys tuntuu ensinäkemältä suunnattoman suurelta. Mutta jos otamme huomioon, että entinen Unkari, joka käsitti 23 miljoonaa ihmistä, sulki rajoihinsa suuria vieraitten kansallisuuksien asuttamia alueita, ei tätä aluevähennystä saata pitää varsin luonnottomana, joskin on myönnettävä, että itsemääräämisoikeusperiaatetta on Unkariin nähden sovellutettu puolueellisesti. Kansallisia, maantieteellisiä ja historiallisia näkökohtia on Unkarin rajoja määrättäessä tarkalleen sovellutettu naapureihin nähden Unkarin vetäessä näissä rajamittauksissa aina lyhyemmän korren. Täten on kyllä Unkarista tehty »puhtaasti kansallinen» valtio, joka käsittää noin 7 1⁄2 milj. madjaaria, kuitenkin sillä seurauksella, että Unkarin nykyisten rajojen ulkopuolelle jää noin 3 miljoonaa unkarilaista. Niinpä jää Tshekko-Slovaakkian alueille n. 1,200,000 unkarilaista, Rumaanian alueille 1 1⁄2 milj. ja Etelä-Slaavian alueille 400,000. Täten tulee Unkarin rajaseuduille muodostumaan irredenta irredentan viereen — seikka, joka antaa vähän takeita rauhantilanteen pysyväisyydestä Unkarin tasangolla, erittäinkin jos kansallisuussorto saa natsionalistisen hengen elähyttämissä vastaperustetuissa naapurivaltioissa laajempaa jalansijaa.
Taloudellisessa suhteessa rauhansopimus merkitsee suurta mullistusta Unkarin talouselämässä. Sen sijaan, että Unkarin kuningaskunta oli kehittymässä nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi suurten vuorikaivostensa ja metsätuotteittensa takia, on se nyt hyvää vauhtia kehittymässä takaisin maanviljelymaaksi. Rauhansopimuksen mukaisesti Unkari nimittäin menettää naapureilleen suurimman osan vuorikaivoksiansa ja metsäalueitaan, joitten tuotanto ennen teki 80 % koko Unkarin puutavaratuotannosta. Raskaimmat iskut kohtaavat luonnonlähteiden menetyksen johdosta koneteollisuutta, jonka työväestöstä 67 % jää ilman työtä, sekä rautateollisuutta, jonka työväestöstä 52 % saanee lähteä etsimään toimeentuloansa muualta. Miltei samanlainen halla kohtaa kutomateollisuutta. Unkarin päätuotantolähteiksi jää siten maanviljelys (vehnän- ja viininviljelys) seka karjanhoito — kehitys, jota on pidettävä varsin luonnollisena, jos ajattelemme, että Unkarin viljelyskelpoisen maan prosenttimäärä on uusien rajajärjestelyjen mukaan entiseen verrattuna (40 %) noussut 15 prosentilla (55 %).
Unkarin valtiollista asemaa saanee rauhansopimuksen voimaanastuttua pitää verrattain mitättömänä. Samoinkuin liittolaismaiden kapitaali on päässyt tunkeutumaan tähän suursodan ja vallankumousmelskeiden suunnattomasti heikontamaan maahan, samoin on siellä lisääntynyt näiden maiden — eritoten Englannin — suoranainen poliittinen vaikutuskin. Voipa sanoa, että koko Unkarin tasanko on nyt jo, samoinkuin muukin Keski-Eurooppa, joutunut Englannin ja Ranskan poliittisten etupyrkimyksien temmellyskentäksi. Englanti koettaa lisätä vaikutusvaltaansa Unkarissa estääkseen Keski-Euroopan kokonaan joutumasta Ranskan vaikutuspiiriin ja ylläpitääkseen tasapainoa. Käyttämällä hyväkseen näitä johtavien länsivaltojen välisiä poliittisia ristiriitoja, voisi taitava unkarilainen hallitus epäilemättä vastaisuudessa saavuttaa suuriakin etuja. Sitä taitoa ei kuitenkaan liene Unkarin nykyisellä hallitukselta, joka nojautuu maan taantumuksellisimpim aineksiin ja jonka monarkistis-harvainvaltaiset pyrkimykset herättävät epäluuloa demokraattisten länsivaltojen johtavissa piireissä. Unkarin rauhansopimuksen oikeudenmukainen tarkistus saatettaneen toimeenpanna vasta silloin, kun todella kansanvaltainen hallitus ja sen takana oleva, normaalioloissa ja kansanvaltaisen vaalilain nojalla valittu parlamentti on aikaansaatu. Sillä vasta silloin on Unkarin oikeutetuilla pyrkimyksillä muiden maiden syvien kansankerrosten ehdoton kannatus. N. L.
Äskettäin nähtiin sanomalehdissä uutinen, että Hugo Stinnes oli ostanut »Deutsche Allgemeine Zeitung» nimisen sanomalehden.
Uutinen herätti huomiota, sillä sanottu lehti on Saksan etevimpiä, Bismarckin ajoilta asti oli se toiminut hallituksen epävirallisena äänenkannattajana, ja kun se avasi suunsa jossakin suurpoliittisessa kysymyksessä, vapisivat maailmanrauhan ja humanisuuden ystävät.
Mutta jos siis lehti on merkillinen, ei sen uusi isäntäkään ole sitä vähemmän. Saksan teollisuuselämässä edustaa Stinnes »ameriikkalaisuutta», raakaa aineellista voimaa, ollen tässä suhteessa aaterikkaan Wilhelm Rathenaun vastakohta.
Hänen valtakuntansa ei suinkaan rajoitu Saksaan. Luxemburgissa, Belgiassa, Ranskassa, Englannissa, Sveitsissä on hänellä lukuisia liikkeitä, onpa niitä ollut Venäjälläkin. Saksassa hänelle kuuluu kuusi mahtavaa metallikonepajaa, vähintään 14 hiilikaivosta, useita rautakaivoksia (niitä on myös Ranskassa ja Luxemburgissa) sekä 4 hiilikauppaliikettä eri osissa maata. Lisäksi omistaa hän 25 laivaveistämöä, niistä lähes puolet ulkomailla, sekä 5 tai 6 suurta höyrylaivaa, jotka vievät hänen hiilensä ja rautansa muihin maihin. Älköön myöskään luultako, että »D. A. Z.» olisi ensimmäinen hänen ostamansa sanomalehti, vaikkakin se on suurin; tämä teollisuuskuningas on kyllä jo ennenkin käsittänyt »vapaan» sanan kahlehtimisen merkityksen ja ostanut kokonaista 64 lehteä Saksan eri osissa. Viime aikoina on hän ulottanut tämänkin toimintansa ulkomaille koettaen saada käsiinsä muutamia suuria itävaltalaisia lehtiä.
Sodan aikana teki herra Stinnes suuria afärejä Belgiassa, laatien myös suunnitelmia Saksaan liitettävän Belgian vastaisesta taloudellisesta käyttämisestä. Kuten tiedetään oli Saksan hallituksella myöhemmin paljon päänvaivaa koettaessaan uskotella, ettei se noita valtaussuunnitelmia ollut koskaan hautonutkaan. (»L'Inf. ouvr. et soc.» mukaan.)
»Pravda»-lehti polemisoi tk. 8 p:n numerossaan niitä työläisiä vastaan, jotka epäilevät, kykeneekö Venäjä epätasaisessa taistelussa voittamaan koko kapitalistisen maailman. Lehti kirjoittaa, että nämä työläiset kokouksissa menshevikeiltä ja sosialivallankumouksellisilta opittuun tapaan vertaavat Venäjää kärpäseen, mutta porvarillista maailmaa elefanttiin. On kyllä totta, että Pilsudski on siirtänyt joukkonsa Saksan rajalta. Wrangelin armeija on saanut Englannista ja Ranskasta suuret määrät sotatarpeita. Batumissa englantilaiset leikittelevät työläisten kanssa ja kuljettavat sinne joukkojaan. Kansain Liitto valmistautuu »tutkimaan (Venäjän) kysymystä bolshevikkien Persiaan tekemän hyökkäyksen yhteydessä». Mutta menshevikki-surkuttelijat älkööt unhottako, että meidän rintamamme selkäpuoli ei rajoitu ainoastaan Venäjään, vaan se käsittää koko Intian, Turkin, Kiinan, Persian ja Ruotsin. Kaikissa näissä maissa, samoin kuin Englannissa, Ranskassa ja Italiassa työläiset ovat Venäjän proletariaatin puolella.
Saksan taantumukselliset vaalikiihoitustyössä. (»Volk und Zeit».)
Uusi aikakausi. (»Sos.-Demokr.») »Voittajamaiden — Englannin, Ranskan ja Italian — pääministerit hallitsevat edelleen kaikkivaltiaasti maailman kansoja — Kansain Liiton värjöttäessä pelokkaana syrjässä.
Valkoinen oikeus Unkarissa. (»Zimmerwald») Tuomari: Teidät on tuomittu kuolemaan turvattoman henkilön murhasta. Syytetty: Tuota ... tuota ... sehän oli sosialisti. Tuomari: Jaha, jaha ... se muuttaa asian. Syytetty tuomitaan vetämään 5 kruunua sakkoa.
[1*] Kts. Sos.-dem. Aikakausi. N:o 7–8: »Omaisuus- ja työtulojen verottaminen».
[2*] Desjatina = 1.09 hehtaaria.
[1] Ks. Otto Bauer, »Bolshevismi vaiko sosialidemokratia», toinen osa, § 7. MIA huom.
[2] Ks. Otto Bauer, »Bolshevismi vaiko sosialidemokratia», toinen osa, § 7. MIA huom.
[3] Ks. myös kirjoituksen ensimmäinen ja toinen osa.