Julkaistu: huhtikuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 7–8, huhtikuun 30 p., s. 117–148. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Väinö Voionmaa, J. W. Keto, Rieti Itkonen, Sven Backlund. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Kreikkalainen muinaistaru kertoo Prometheus-sankarista, joka uskalsi uhmata Olympon kostonhimoista valtiasta, kun tämä tahtoi tuhota ihmissuvun. Hän ryösti tulen taivaasta ja toi sen ihmisille. Hän osoitti heille maan uumenissa piilevät metallit ja opetti niistä valmistamaan työkaluja ja koristeita. Hän kesytti villit härät ja hevoset, valjasti ne auran ja vaunujen eteen. Hän selitti luonnon salaisuudet ja raivasi monella muulla tavalla ihmiskunnalle kehityksen tietä. Tästä julmistunut Zeus antoi käskyläistensä Voiman ja Väkivallan naulita sankarin kallioon lähettäen korppikotkan raatelemaan hänen ruumistaan. Mutta minkä petolintu päivällä raastoi, se kasvoi yöllä uudelleen. Tuhansia vuosia kärsi ihmiskunnan pelastaja kauheita tuskia, mutta ei nöyrtynyt kuitenkaan tietäen kärsivänsä oikean asian puolesta.
Tuhansia vuosia on köyhälistö saanut kitua maailman valtiaiden orjuudessa, kärsiä voiman ja väkivallan vääryyttä. Mutta orjankahleita kantaessaankaan se ei ole voinut luokkana koskaan nöyrtyä eikä kieltää omaa kumouksellista olemustaan. Kautta historiallisten aikojen se on yhä uudelleen noussut taisteluun sortajiansa vastaan, niin persoonallisen orjuuden vallitessa kuin maaorjuuden ikeen sitä painaessa. Ja vaikka uuden ajan varsinaisen valtaluokan, taloudelliseen, valtiolliseen ja henkiseen herruuteen kohonneen porvariston, onkin onnistunut toistaiseksi kytkeä vastustajansa palkkaorjuuden kahlein kapitalismin kallioon, antaen haaskalintujensa raadella sen sydänjuuria, ei leppymätön proletariaatti — nykyajan Prometheus — ole silti lakannut uhmaamasta porvariston palvomia jumalia, Mammonaa ja Moolokkia. Mitä enemmän köyhälistö on kärsinyt porvariston riistosta, sitä tarmokkaammin se on ollut pakotettu taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Kun sen kaikki toiveet maallisista ja taivaallisista pelastajista olivat turhaan rauenneet, oli sen luotettava ainoastaan itseensä — omaan luokkavoimaansa.
Sikäli kuin tämä totuus tuli köyhälistön sielussa tajutuksi, selvisi sille myöskin kaikkien palkkaorjien etujen yhteisyys, lujittui yhteenkuuluvaisuuden tunto. Proletariaatti oli löytänyt itsensä — oli oppinut tuntemaan luokka-asemansa kapitalistisessa yhteiskunnassa. Samalla sille alkoi selvitä Marxin ja Engelsin keksimä historiallisen kehityksen laki, jonka mukaan porvarillisen yhteiskunnan olennaiset ristiriidat — työn ja pääoman sovittamattomat vastakohdat — vievät kapitalistista kehitystä välttämättömyyden pakolla porvarillisen yhteiskunnan häviötä kohti. Tämä kehitysprosessi ei tapahdu koneellisesti, vaan luokkatietoisen proletariaatin esiintyessä siinä päätekijänä.
Tästä johtuu myöskin proletariaatin historiallinen tehtävä — luokkansa vapauttaminen kapitalismin orjuudesta. Mutta vapauttamalla itsensä se vapauttaa samalla koko ihmiskunnan, sillä alimpana sorrettuna luokkana köyhälistö ei voi luoda sellaista yhteiskuntaa, jonka perustuksena edelleen olisivat kapitalistisen järjestelmän kulmakivet: sorto, riistäminen ja luokkaherruus.
Proletariaatin vapautuminen porvariston luokkaherruudesta voi tapahtua kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että se esiintyy eheänä luokkana porvaristoa vastaan. Työväenluokan voima on ennen kaikkea sen solidaarisuudessa. Tätä totuutta ei voi kyllin voimakkaasti teroittaa mieliin köyhälistön kansainvälisenä juhlapäivänä.
Jo kolmekymmentä vuotta on kaikkien kulttuurimaiden työväki toukokuun ensi päivänä yhteisissä valtavissa mielenosoituskokouksissa punalippujen ilmassa hulmutessa tulkinnut veljeystunteitaan ja tulevaisuudenihanteitaan, lausunut julki luokkataistelunsa tunnussanat ja vaatinut valtaluokilta parannuksia kurjaan asemaansa. Nämä yhteiset joukkokatselmukset ovat aina innostaneet raskaan työn raatajain mieliä ja vahvistaneet uskoa köyhälistön lopulliseen voittoon. Mutta imperialistinen maailmansota kylvi eripuraisuutta köyhälistön keskuuteen. Monin paikoin työväki ei sopinut enää luokkajuhlaansakaan yhdessä viettämään. Melkein kaikkien maiden sosialistiset puolueet ovat pirstoutuneet kahteen, kolmeen, jopa useampaankin keskenään taistelevaan ryhmään. Internationale on hajallaan. Sorrettu veli on noussut sorrettua veljeänsä vastaan. Taantumuksen musta kyy kohottaa päätään. Porvaristo riemuitsee...
Mutta me uskomme sittenkin, että ennen pitkää työväenluokka on tunteva itsensä jälleen jakamattomaksi kokonaisuudeksi. Sen keskinäiset erimielisyydet ja riitaisuudet eivät johdu sen luokkatehtävästä ja ovat sentähden ohimeneviä ilmiöitä. Olennaista ja yhteistä koko proletaariselle liikkeelle on sitä vastoin työväen sorronalaisesta asemasta ja vallitsevista luokkavastakohdista johtuva päämäärä: köyhälistön ja ihmiskunnan vapauttaminen porvarillisen yhteiskunnan ristiriidoista. Tätä historiallista tehtäväänsä työväenluokka ei voi suorittaa hajanaisin ryhmin ja oikotietä, vaan kokoamalla kaikki voimansa demokratian lujalla pohjalla suoritettavaan yhteiseen luokkataisteluun, kunnes sen yhteiskunnallinen kokemus ja henkinen pääoma on karttunut siinä määrin, että se kykenee luomaan kapitalistisen riistojärjestelmän tilalle ihanteittensa mukaisen sosialistisen yhteiskunnan.
Entistä mahtavampina kaikuvat sentähden nyt kautta maan äärien Marxin varoittavat ja kehoittavat sanat: »Kaikkien maiden köyhälistö — yhtykää!»
Me toivomme köyhälistön seuraavan suuren opettajansa neuvoa. Tämä on kevättervehdyksemme myöskin Suomen kovia kokeneelle proletariaatille.
Köyhälistön mieli kaikkialla maailmassa on nyt suuntautunut suuriin asioihin. Maailmansota, Euroopan mahtavain keisarivaltain suunnaton romahdus, yksityiskapitalistisen järjestelmän ilmeiseksi tullut mädännäisyys ja kyvyttömyys ovat todistaneet entisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen nurinkurisuuden niillekin, jotka sitä mahdollisesti vielä olivat epäilleet. Se kaikki on sivistysmaiden köyhälistöissä pitkällisen sota-ajan tuottamista uuvutuksista ja kärsimyksistä huolimatta herättänyt mahtavan vallankumouksellisen liikkeen, joka tähtää uuden sosialistisen yhteiskunnan mahdollisimman nopeaan toteuttamiseen.
Me täällä syrjäisessä maassamme olemme halukkaita jo edeltäkäsin kutsumaan tuota meidän silmissämme niin suurenmoiselta ja yhtenäiseltä näyttävää liikettä »maailmanvallankumoukseksi». Täällä kaikesta päättäen verraten laajoissa piireissä lujasti uskotaan, että maailmanvallankumous todella on oven edessä ja portti kohta avattuna uuteen ihanaan ja onnelliseen yhteiskuntaan. Oman maamme olot tällä hetkellä tosin eivät näytä olevan omiaan tukemaan luottamusta vallankumouksiin: valtiollinen vallankumous täältä näyttäisi olevan odotettavissa pikemminkin äärimmäisen oikeiston kuin äärimmäisen vasemmiston taholta ja taloudellisten voimakeinojen käyttämiseen näyttää työtätekevillä luokilla olevan vähän halua ja tarmoa. Mutta Suomihan on pikkuinen tekijä maailman suurissa asioissa. Kunhan maailmanvallankumous tulee, arvellaan, tulee se luonnon pakolla tännekin, Lähellämme olevan Neuvosto-Venäjän loistavat saavutukset ja Euroopan päämaitten yhä jatkuvat ja paisuvat työläisten vallankumoukselliset liikkeet lisäävät meikäläisten aatteen ja suoran toiminnan intoilijain uskon liekkiä. Niin suuri näyttää usko ja luottamus nopeasti lähestyvään maailmanvallankumoukseen olevan, ettei muita yhteiskuntaa muuttavia ja mullistavia voimia enää uskota olevankaan ja että kaikki tiet ja keinot, joita kapitalismia vastaan tähän saakka on käytetty ja joilla työväen taistelun tähänastiset tulokset on saavutettu, nyt ovat nollan arvoiset. Nyt on uusi aika ja uusi henki!
Kukaan tunnollinen sosialisti ei kumminkaan voi umpimähkään uskoa sellaiseen edeltäpäin tilattuun ja päivättyyn maailmanvallankumoukseen. Hänen täytyy ensin tutkia ja tuntea vallankumouksen edellytykset ja tavat ja erityisesti selvitlää itselleen, mitä maailmanvallankumous on ja millä tavoin sellaiset kumoukset tapahtuvat.
Sana »maailmanvallankumous» tuo mieleen lähinnä aseelliset vallankumoukset, suuret aseelliset valloitukset ja kumoukset, joita ihmiskunnan historiassa on tapahtunut niin useita. Aseilla on kaikki maailmanvallat luotu, milloin äkillisemmin, niinkuin monet aasialaiset maailmanvallat, milloin hitaammin, kuten Rooman imperium tai Englannin meriherruus. Aseilla ja väkivallalla ovat yleensä kaikki yksityiset valtiot ja valtakunnat rakennetut. Asevaltaan, pakkovaltaan, käskyvaltaan perustuu niiden ulkonainen valta ja sisällinen järjestys: asestettu hallitus ja yläluokka käskemässä, aseeton alaluokka tottelemassa ja palvelemassa — onhan tuo kuva meille liiankin hyvin tuttu.
Ei auta kieltää aseitten mahtavaa vallankumouksellista valtaa entisyydessä ja nykyisyydessä. Keisari Wilhelm ja hänen suomalaiset ihailijansa eivät ole olleet niinkään väärässä julistaessaan, että armeijat ovat nykyajan kulttuurin tärkeimpiä tukipilareita. Niin kauan kuin valtiot ja kulttuurit pysyvät entisillä perusteillaan, pysyvät varmaan aseetkin vallassa ja kunniassa.
Mutta juuri suuren valtansa ja voimansa kautta asevalta kääntyy omaksi turmiokseen ja häviökseen. Yhtä selvästi kuin maailmanhistoria osoittaa asevallan lujuuden, yhtä sitovasti se todistaa sen heikkoudenkin. Kaikki, mitä on ollut aseilla rakennettavissa, on myös ollut aseilla hävitettävissä. Kuinka helposti kukistivatkaan vähälukuiset raakalaiskansat Rooman valtiollisen maailmanvallan! Olisiko viisi vuotta sitten kukaan voinut uskoa, että Saksan mahtava sotilasvalta, jota Euroopan etevimmät sotateknikot olivat 40 vuotta rakentaneet ja jonka kannattajana oli maailman kaikissa suhteissa kyvykkäimmäksi huudettu kansa, että Saksan sotilasvalta nyt on romahtanut ja langennut omaan kaivamaansa kuoppaan!
Jos historia yleensä antaa mitään opetuksia, niin antaa se ainakin sen, ettei asevaltaan voi mitään pysyvää perustaa eikä sen varaan tulevan yhteiskunnan kulmakiviä laskea. Kieltämättä asevalta on ollut sangen vaikuttava taloudellinenkin tekijä. Mutta sen talous on aina ollut mitä selvintä riistotaloutta, niinkuin Rooman valtakunnan suurenmoinen riistatalous ja viime vuosisatain siirtomaapolitiikka eittämättömästi ovat todistaneet. Historiasta ei voitane löytää ainoatakaan esimerkkiä siitä, että asevallalla olisi voitu luoda tai kehittää tuotantoa. Yhteiskunnallista arvoa nykyaikaisessa merkityksessä ei siis asevallalla voi olla. Rakentakoot taantumukselliset Saksassa ja Ranskassa tai kommunistit Venäjällä asevoimin valtaansa, saavuttakoot kuinka komeita asevoittoja hyvänsä, yhteiskunta ei niihin voittoihin voi luottaa eikä aseelliseen maailmanvallankumoukseen uskoa. On turhaa tässä pohtia kysymystä, saattaako asevalta hetkellisenä valtiollisena tekijänä joskus vielä nykyäänkin olla paikallaan. Mutta se on kaikella ponnella sanottava, että yhteiskunnallisena perusoppina aseellinen maailmanvallankumous niinkuin asevalta yleensä on ehdottomasti väärä ja hyljättävä. Aseellisesta toiminnasta emme siis voi odottaa sellaista maailmanvallankumousta, joka voisi luoda uuden onnellisen yhteiskunnan.
Mutta vallankumouksia on tapahtunut taloudellisellakin alalla. Nämä taloudelliset vallankumoukset ovat yhteiskunnallisesti monin verroin merkityksellisemmät kuin aseelliset vallankumoukset. Taloudelliset kumoukset ovat tavallisesti aiheutuneet teknillisistä keksinnöistä tai muista menetelmistä, jotka sopusoinnussa ja yhteisvaikutuksessa määrättyjen taloudellisten olojen kanssa ovat saaneet aikaan äkillisempiä tai hitaampia taloudellisia muutoksia. Suurista taloudellisista vallankumouksista, joita voisi kutsua taloudellisiksi maailmanvallankumouksiksi, mainittakoon vain kotieläinten kesytys, viljalajien kehitys, kutomateollisuuskoneitten synty, höyrykoneitten käytäntöönottaminen sekä nyt viimeksi sähkövoiman leviäminen kaikkine seurauksineen. Parhaillaan elämme myöskin kaupan maailmanvallankumouksessa. Uusien tuotantolähteitten aukeneminen, varsinkin lämpimissä ja etäisissä maissa, sekä sivistysmaiden vilkkaat kauppasuhteet keskenään ja valtamerentakaisten maitten kanssa ovat kehittäneet yhä enemmän yhtenäistyvän maailmankaupan, joka pyrki rikkomaan kaikki valtiolliset rajat ja on joutumassa mitä arveluttavimpaan ristiriitaan vallitsevan kansallisen talouspolitiikan kanssa.
Taloudelliset maailmanvallankumoukset ovat harvoin tapahtuneet aivan tasaisesti ja sopusointuisesta. Taloudelliset uudistukset ovat aina kohdanneet vastarintaa niiden puolelta, joiden elinkeinoja ja etuja ne ovat loukanneet. Kuinka monta kapinaa ovatkaan köyhät työmiehet aikoinaan tehneet uusia koneita vastaan, jotka ovat heiltä leivän riistäneet! Taloudelliset kumoukset ovat myöskin säännöllisesti entisiä epäkohtia poistaessaan tuoneet muassaan uusia. Taloudellisesti voimakkaat ovat aina ensimmäisinä rientäneet anastamaan itselleen uusien keksintöjen ja edistysten tuottaman taloudellisen hyödyn. Taloudelliset kumoukset ovat siis enimmäkseen vain suurentaneet yksityisomistajain jo ennestäänkin suurta taloudellista valtaa. Tunnettuahan on, että »teollisuuden vallankumous» on ensin Englannissa ja sitten kaikkialla muualla sivistysmaailmassa laskenut varsinaisen perustuksen nykyaikaiselle teollisuuskapitalismille ja palkkatyöläisköyhälistölle. Synkät ovat taloudellisten vallankumousten varjot.
Mutta samoissa taloudellisissa vallankumouksissa näkyy toisenlaatuisiakin piirteitä. Ne ovat suuressa yleisyydessään kuitenkin olleet rauhallisia kumouksia ja saaneet aikaan suuria rauhan töitä. Aseet ja väkivalta ovat niiden edessä olleet voimattomia; taloudelliset vallankumoukset ovat kulkeneet riemukulkuaan valtakunnista, linnoista ja armeijoista, monarkioista ja tasavalloista huolimatta. Nämä vallankumoukset ovat olleet maailman suurimpia todellisia vallankumouksia.
Edelleen nämä vallankumoukset ovat olleet merkittäviä yleistävän, yhteiskunnan syvimpiin oloihin ulettuvan ja ihmisiä taloudellisesti yhdistävän vaikutuksensa vuoksi. Tällä tavoin ne ovat pysyvästi voineet hyödyttää ihmiskuntaa. Vaikka ne tähän saakka ensi sijassa ovatkin tuottaneet hyötyä omistaville luokille, on niistä jäänyt jotakin myös sorrettujen kansanluokkain hyväksi. Taloudelliset vallankumoukset ovat useimmiten kumonneet entisiä ahtaita taloudellisia pakkolaitoksia ja raivanneet alaa yhä suuremmalle taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle vapaudelle. Niin ikään ne ovat enemmän kuin mitkään muut tekijät edistäneet taloudellisesti toimivain ihmisten yhteisyyttä ja siten vahvistaneet yhteiskunnallista tuntoa.
Mutta silloinpa myös taloudellinen kehitys itse on omassa sylissään kasvattanut ne voimat, jotka kykenevät poistamaan sen mukana syntyvät epäkohdat ja väärinkäytökset ja ohjaamaan tulevan taloudellisen kehityksen entistä oikeammille urille — aivan niinkuin asevalta on kehittänyt vastavaltansa, sillä erotuksella kumminkin, että kun aseellisella alalla on kysymys hävittämisestä, on taloudellisella alalla kysymys rakentamisesta ja tuottamisesta. Taloudellisen kehityksen mukana on vähitellen yhä laajempiin yhteiskunnallisiin kerroksiin levinnyt ja juurtunut käsitys ja tietoisuus siitä, että kaikki taloudelliset keksinnöt, edistykset ja vallankumoukset ovat yhteiskunnan yhteisiä asioita ja että siis niiden tuloksetkin kuuluvat yhteiskunnalle. Tämän käsityksen ja vaatimuksen ovat luonnollisesti etupäässä omaksuneet riistetyt luokat, köyhälistö. Taloudellinen yhteistunto, yhteiskunnallisen edun tunto, jota köyhälistö edustaa, ei enää salli taloudellisen tuotannon väärinkäyttöä. On syntynyt taistelu yksityisedun ja yhteiskunnallisen edun välillä, meidän aikamme sosialinen taistelu.
Tämä taistelu ei ole laatuaan aseellista eikä sitä voida ratkaista aseellisella tavalla; se on ratkaistava taloudellisin tai paremminkin yhteiskunnallisin keinoin. Mutta tällä alalla köyhälistön voima on niin suuri, että kaiken todennäköisyyden mukaan paraikaa tapahtuva taloudellinen maailmanvallankumous sen vaikutuksesta on saava entisistä kumouksista suuresti poikkeavan suunnan.
Työväen voitto sosialisessa taistelussa olisi hyvin epävarma, jos tulos riippuisi yksinomaan taloudellisista tekijöistä. Taloudellisella alalla näet yksityiskapitalismin asema on erittäin vahva, eikä se häikäile käyttää tätä edukseen. Onneksi kuitenkin vaikuttaa ratkaisuun vielä eräs seikka, joka muuttaa taisteluaseman yhteiskunnallisuudelle edullisemmaksi. Tarkoitan henkisten voimain: uskon, oppien ja aatteiden vaikutusta sosialisessa taistelussa.
Ihmiskunnan henkisessäkin kehityshistoriassa on tapahtunut suuria vallankumouksia. Näillä henkisillä maailmanvallankumouksilla on ollut yhteiskuntaolojakin mullistava merkitys. Muinaisten kreikkalaisten kehittämä sivistys ja elämänkatsomus painoi erikoisen leimansa koko kreikkalais-roomalaisen maailman taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään ja vaikutti siten kumoavasti muinaisajan yhteiskuntaoloihin. Kristinoppi, joka keskiajan alkupuoliskolla asteettain valloitti koko Euroopan, julisti ihmisten hengellistä tasa-arvoisuutta, aiheutti kaikkialla kansanluokkain ja sukupuolten keskinäisten yhteiskunnallisten suhteiden muuttumisen ja nosti klassillisen ajan halveksiman työn korkeaan siveelliseen arvoon saaden kaikella sillä aikaan merkittävän yhteiskunnallisen maailmanvallankumouksen. Muhamettilainenkin maailmanvalta on pohjaltaan ollut ennen kaikkea aatteellinen: usko se oli, joka pikemminkin johti muhamettilaisten valloittajain aseita kuin aseet muhamettilaisten uskoa; usko yhä edelleenkin pitää muhamettilaista maailmaa elinvoimaisena ja eheänä sen aseellisen vallan rappeuduttuakin. Uudempina aikoina ovat tiedolliset voimat astuneet uskon sijaan. Uusimmista aatteellisista maailmanvallankumouksista ovat mainittavimmat 18. vuosisadalla tapahtunut järkeisopillinen kumous, joka raivasi tien Ranskan vallankumoukselle, ja sosialismi, jonka maailmanvallankumouksellinen merkitys on selvä jokaiselle ajattelevalle ihmiselle.
Näiden vallankumousten vaikutuksesta on valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä yhä kasvavassa määrässä niin sanoaksemme henkisentynyt. Johtavain sivistysmaitten valtiollista elämää eivät todellisuudessa enään ohjaa raaka väkivalta ja sapeliniekat niin välittömästi ja niin ratkaisevasti kuin ennen, vaan on todellinen johto siirtynyt suurille kansanpuolueille, jotka pohjaolemukseltaan ovat yhteiskunnallisia ja henkisiä yhtymiä, vaikka ne vielä tavan takaa lankeavatkin sodallisten hypnoosien valtaan. Yhteiskunnallisessa elämässä taasen ovat aatteelliset ja siveelliset voimat tunkeutuneet etualalle samassa määrin kuin maailman tuotanto on lisääntynyt ja vakaantunut ja ihmisten taistelu välttämättömimmästä jokapäiväisestä leivästä helpottunut tai muuttunut yleisemmäksi taisteluksi taloudellisesta asemasta, tuotannon ja kulutuksen järjestämisestä. Nykyajan sosialistinenkin liike on samoista syistä yhä suuremmassa määrässä muuttunut aatteelliseksi ja siveelliseksi liikkeeksi. Näyttää siltä, että kansan valistuva yhteiskunnallinen käsitys, selviävä oikeudentunto ja kasvava taloudellisen tasa-arvon vaatimus tulisi viemään sosialistisen liikkeen voittoon varmemmin kuin suoranainen taloudellinen taistelu.
Talouselämä ilman yhteiskunnallisia aatteita vie ehdottomasti kapitalismiin; yhteiskunnalliset aatteet ilman yhteyttä talouselämän kanssa, ilman taloudellista tosipohjaa, johtavat pilventakaisiin utopioihin. Yhteiskunnallisilla aatteilla on sen vuoksi oikea paikkansa ja tehtävänsä yhteiskunnallisessa elämässä itsessään, yhteiskunnallisessa taistelussa. Sosialististen aatteiden tehtävänä on antaa tukea ja voimaa käytännölliselle sosialistiselle taistelulle. Juuri sen vuoksi, että kapitalistiset voimat taloudellisessa elämässä ja yhteiskunnassa yhä vieläkin ovat niin suuret, tarvitaan niitä vastaan taistellessa aatteiden apua. Köyhälistö tuntee kyllä aatteiden merkityksen luokkavoimansa järjestäjänä ja kasvattajana. Sosialismin aate on sisällisesti ja ulkonaisesti suurempi ja voittoisampi kuin kapitalismin aate (jos kapitalistisesta aatteesta voi puhuakaan): sisällisesti, koska sosialismin aate on inhimillisempi ja siveellisempi kuin kapitalismin oppi, ja ulkonaisesti, koska sosialismilla on lukuisampia ja innokkaampia kannattajia kuin kapitalismilla.
Sosialismin suuret oppi-isät ovat täysin oivaltaneet aatteiden arvon yhteiskunnallisessa taistelussa. Vaikka Marx katsoikin yhteiskunnallisen elämän riippuvan taloudellisista perusoloista, vaikka juuri hän on luonut materialistisen historiankäsityksen, niin toiselta puolen hän ei pitänyt yhteiskunnallisten olojen uudistusta mahdollisena ilman aatteen johtavaa ja ohjaavaa voimaa, ilman työväen järjestynyttä ja harkittua luokkataistelua. Jos vertailemme keskenään aseellisia, taloudellisia ja aatteellisia keinoja yhteiskunnallisina taistelukeinoina, täytynee myöntää, että yhteiskuntakehityksen nykyisellä asteella viimeksi mainitut, niihin luettuina valtiolliset lakot ja mielenosoitukset sekä parlamentillinen toiminta, tuntuvat lupaavimmilta.
Mutta yhteiskunnallinen elämä on todellisuudessa yksi ja jakamaton. Me voimme sitä katsella ja tutkia erikseen valtiolliselta, taloudelliselta tai aatteelliselta kannalta, mutta todellisessa elämässä yhteiskunnan kaikki voimat vaikuttavat yhtaikaa ja toisistansa riippuen, joko sopusoinnussa keskenään tai ristiriidassa toistensa kanssa. Sosialismin korkeimpana tarkoituksena on saada kaikki yhteiskunnalliset voimat vaikuttamaan yhdessä samaan suuntaan kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen lopulliseksi kumoamiseksi ja uuden sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi. Se on se suuri sosialistinen maailmanvallankumous, jota me odotamme. Ennenkuin se voi tapahtua, täytyy kuitenkin useiden edellytysten olla täytettynä; m. m. täytyy työväen olla henkisesti kypsynyt ja kykenevä johtamaan uutta yhteiskuntataloutta ja elämää, täytyy sosialistisen aatteen voittaa vastaoppinsa tiedollisesti ja siveellisesti, täytyy sen saada puolelleen kansan enemmistö ja täytyy vielä taloudellisen elämän olla kehittynyt silla tavoin, että sen yhteiskunnallistuttaminen on mahdollinen tuottamatta vahinkoa tuotannolle. Kenties olemme sellaista tilannetta lähempänä kuin luulemmekaan; odottamattomat tapaukset — nuo historian veturit — voivat sitä jättiläisaskelin jouduttaa. Mutta yksi näyttää varmalta: kielteisiltä voimilta, ase- ja väkivallalta emme siinä kumouksessa voi suurtakaan apua odottaa, siihen tarvitaan toisenlaisia voimia, uudenlaisia vallankumouksellisia voimia, joiden rivissä väkivallalla ei ole sijaa.
Väinö Voionmaa.
Muistan, kuinka kerran jouduin eduskunnan kahvihuoneessa ryhmätoverieni kanssa kovaan kiistaan siitä, kuka tai mikä oli maailmansotaan syypää. Keskustelu lähti muistaakseni siitä, että allekirjoittanut väitti keskusvaltain diplomatiaa sodan välittömään syntymiseen pääsyylliseksi. Tätä väitettäni vastaan nousi pöydässä istuvien toverieni jokseenkin yksimielinen vastalause: keskusvaltain johtavat valtiomiehet eivät ole suinkaan sotaan enin syypäät, vaan kaikki Euroopan suurvaltain valtiomiehet ovat yhtä syyllisiä. Muuten, väitettiin, onkin turhaa etsiä syyllistä yksityisistä henkilöistä. Tosiasiassa on sodan sytyttänyt kapitalismi, jonka nykyaikainen muoto — finanssipääoman herruus — on synnyttänyt joka maassa imperialistisia pyrkimyksiä, jotka luonnonlain välttämättömyydellä purkautuvat eri kapitalististen maiden aseelliseen yhteentörmäykseen. Sen vuoksi on myöskin huomion kääntämistä pääasiasta, jos ruvetaan tutkimaan, onko yksi valtio enemmän syyllinen kuin toinen sodan välittömään puhkeamiseen.
Tällaiset väitteet eivät olleet suinkaan ensi kerran kuultuja. Niitä ovat sosialistit maailmansodan aikana esittäneet joka maassa. Erityisesti ovat nykyisten kommunistien teoreetikot tahtoneet esittää ylläesitetyn tapaisen päättelyn ainoaksi tosi marxilaiseksi ajatteluksi. Samantapainen järkeily esiintyi myöskin sodan aikana n. s. Zimmerwaldin Internationalen eräissä julkilausumissa.
Mitä ylläolevaan todisteluun oli vastattava?
Kukaan tieteellisesti sivistynyt sosialisti ei tietysti ole voinut olla olematta tietoinen siitä, että kapitalismi ennen maailmansotaa oli tullut uuteen vaiheeseen. Tämän vaiheen tunnusmerkkeinä mainittakoon, että suurten kapitalististen maiden teollisuudessa oli painopiste siirtynyt kutomateollisuudesta n. s. raskaaseen teollisuuteen (kivihiili- ja rautateollisuuteen), jota oli päässyt hallitsemaan suuriin pankkeihin keskittynyt fmanssipääoma. Näiden edut vaativat korkeata suojelustullipolitiikkaa ylimääräisten liikevoittojen turvaamiseksi, mikä politiikka oli omiansa kärjistämään eri maiden välisiä vastakohtia, useinkin likelle kiehumapistettä. Mutta lisäksi oli tälle uudelle finanssipääoman valtakaudelle ominainen toinen pyrkimys, mikä oli vielä vaarallisempi maailmanrauhalle, nim. imperialismi, s. o. pyrkimys hankkia asianomaiselle maalle alusmaita ja vaikutusalueita, jotta finanssipääoma saisi sijoitusmahdollisuuksia. Tätä finanssipääoman herruuskauden suojelustulli- ja ulkopolitiikkaa kannattivat joka maassa laajat väestökerrokset ulkopuolellakin niiden piirien, joiden suoranaisten ryhmäetujen mukaista tuo politiikka oli. Ennen kaikkea voi kaikkialla huomata, kuinka suurmaanomistajaluokka teki liiton kaivos- ja rautateollisuuden harjoittajain kanssa. Mutta finanssikapitalismin ideologia: yhdistettyjen maatalous- ja suojelustullien teoria ja imperialismin oppi voitti puolelleen laajat piirit muistakin yhteiskuntaryhmistä, aina noiden suurten kapitalististen maiden työväestöä myöten. Tämä olikin ymmärrettävissä, sillä tuo politiikka merkitsi koko kapitalismin uutta kukoistusta ja lupasi koko yhteiskunnalle menestystä ja hyvinvointia.
Kuuluisat marxistit Kautsky ja Hilferding ovat muita perinpohjaisemmin tutkineet tätä kapitalismin uutta vaihetta. (Vert. esim. Kautskyn teosta »Tie valtaan».[1]) Mutta samalla kuin he ovat selvittäneet, mitenkä välttämätöntä kapitalististen valtioiden viimeaikaisen talous- ja ulkopolitiikan ymmärtämiselle on tuntea finanssipääoman viimeisin kehitys, yhtä voimakkaasti he ovat painostaneet, että imperialismi ei suinkaan kaikkialla samassa määrin vaikuttanut suurvaltioiden politiikkaan, vaan että oli olemassa voimakkaita sellaista politiikkaa vastustavia voimia. Senpä vuoksi Kautsky v. 1917 kerran kirjoittikin: »Ei ole mikään ansio nykyään todeta imperialismin olemassaolo. Nykyään on meidän pikemmin katsottava, mikä merkitys tulee niille vastapyrkimyksille, jotka ovat muodostuneet imperialismia vastaan.»
Juuri viimeisinä ennen maailmansotaa käyneinä vuosina alkoi erityisen selvästi näkyä imperialismin erilainen luonne ja sen vastavoimien erilainen voimakkuus eri maissa. Toiselta puolen oli olemassa eräitä valtioita, joissa imperialismilla oli erittäin ratkaiseva vaikutus maan ulkopolitiikkaan. Kenties tyypillisin tällainen valtio oli Saksan keisarikunta. Tuo eteenpäin pyrkivä teollisuusvaltio katsoi joutuneensa liian vähälle maapallon jaossa ja siksi se pyrki uuteen, sille suotuisampaan jakoon. Tälle pyrkimykselle antoi suuren voiman usko Saksan rajattomiin sotilaallisiin mahdollisuuksiin. Imperialistiset pyrkimykset tulivat täydellisesti ohjanneeksi Saksan politiikkaa, koska Saksassa ei ollut porvarillista radikaalista vastustuspuoluetta eikä porvaristo luullut tarvitsevansa suuriakaan välittää proletariaatin tahdosta. Näin oli Saksan valtakunta varsinkin tällä vuosisadalla yhä enemmän ruvennut ajamaan valloituspolitiikkaa, tavoittelemaan siirtomaita ja merten herruutta. Saksa sekaantui myös yhä enemmän Balkanin kysymyksiin, joiden Bismarck aikoinaan ei ollut katsonut olevan yhden ainoan pommerilaisen muskettisoturin luiden arvoiset. Berliinin suojeluksen alla laho Itävalta-Unkarikin suvaitsi ottaa imperialistisia tapoja. Tämä Saksan politiikka oli omiansa ajamaan Englantia ja Ranskaa vastatoimenpiteisiin, jotka vuorostaan lisäsivät varusteluja Saksan puolella.
Melkoisesti toisenluontoisena ilmeni imperialismi ennen kaikkea Englannissa. Siellä se oli etupäässä puolustavaa laatua. Englantihan oli maapallon jaossa saanut jättiläisosansa, niin että se ei enää tarvinnut uusia valloituksia. Siellä ei sitäpaitsi finanssipääoma ollut saavuttanut samaa valtaa teollisuuden yli kuin keskusvalloissa. Eurooppalaisia markkinoita varten tuottavan kehräämö- ja kutomateollisuuden ideologia: vapaakauppa ja rauhallinen ulkopolitiikka hallitsi Englannin poliittista elämää paljon enemmän kuin Saksan. Englannissa oli niitä edustava voimakas porvarillinen puolue, joka ennen maailmansotaa oli pitkät ajat johtanut Englannin politiikkaa. Englannin taholta tehtiin Saksalle tällä vuosisadalla useampia ehdotuksia maailmanpoliittisten kiistakysymysten rauhalliseksi ratkaisemiseksi, varusten supistamiseksi j. n. e., mutta ne raukesivat Saksan haluttomuuteen. Silti ei ole kiellettävissä, että Saksan torjuva politiikka sai Englannin ajamaan ulkopolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli Saksan eristäminen muista suurvalloista ja joka Saksassa synnytti entistä suurempaa vihaa Englantia kohtaan. Yllä olen tahtonut vain osoittaa, että Englannissa kapitalismi ei ollut saattanut politiikan johtoon voimia, jotka olisivat halunneet ratkaista aseilla kiistan taloudellisesta maailmanherruudesta. — Vielä vähemmän näin oli laita Ranskassa, jossa sielläkin rauhaa ajavat voimat olivat jo useita kertoja tehneet tyhjiksi yltiöisänmaallisten sotapuuhat ja jossa maailmansodan alkaessa hallitus oli rauhanystävällisten puolueiden hallussa.
Painostan kuitenkin, että kaikissa maissa oli voimakkaita imperialistisia pyrkimyksiä, jotka joka paikassa vaikuttivat hallitustenkin politiikkaan. Ne synnyttivät sen suurvaltain välisen jännityksen, joka jo useita kertoja ennen v. 1914 uhkasi sytyttää maailmanpalon. Kysymys on nyt siitä, oliko välttämätöntä, että tuon jännityksen täytyi v. 1914 purkautua sodaksi. Yllä on jo oikeastaan annettu vastaus tähän kysymykseen. Miksi ei sota olisi saattanut tulla ehkäistyksi vielä tuonakin kertana, kun se oli rauhan voimien ponnistuksilla ehkäisty niin monasti ennen? On melkein varmaa, että jos keskusvalloissa olisi ennen maailmansotaa saatu yksinvaltius kukistetuksi, niissäkään eivät kapitalismin imperialistiset taipumukset olisi olleet kyllin voimakkaat murtaakseen vastavoimien vastustusta. Maailmansodan teki mahdolliseksi suureksi osaksi keskusvaltain hallitusmuoto, joka saattoi valtiovallan imperialististen voimien tahdottomaksi leikkipalloksi.
Ylläesitetty käsitys on se, jota nykyään perinpohjaisimmat marxilaiset ovat esittäneet. Siteeraan tämän väitteen todistukseksi esim. tunnettua itävaltalaista marxistia Friedrich Austerlitzia — joka sivumennen sanoen on kuulunut samaan rohkeaan sodan vastustajain ryhmään kuin Friedrich Adler ja Otto Bauer; »Muuten sanoo meille kaikkien v. 1914 olemassaolleiden tosiasiain punnitseminen, että maailmansodan objektiiviset edellytykset tosin olivat silloin olemassa — juuri kapitalistinen järjestelmä kaikkine seurausilmiöineen — mutta että jo siihen aikaan oli useita voimia vaikuttamassa, jotka koettivat ehkäistä sodan syttymistä, ja että voi suurella todennäköisyydellä sanoa, että jos silloin olisi onnistuttu torjumaan sodan vaara, se olisi suuressa määrin ylipäänsäkin sammunut.» »Puhua sodan luonnonlainomaisesta välttämättömyydestä — mihin johtaa käsitys, että yksistään kapitalistinen järjestelmä olisi sen synnyttänyt ja että sen olisi pakosta ollut se synnytettävä — on rajatonta järjettömyyttä. Militaristisia pyrkimyksiä vastaan vaikuttivat rauhanystäväin pyrkimykset, imperialistisia vastaan sosialistiset; kapitalismista johtuvaa kansain ja valtioiden itsekkyyttä vastaan vaikutti maailman kaiken taloudellisen, henkisen ja moraalisen elämän yhä voimakkaampi ja kiinteämpi toisiinsa kietoutuminen; kapitalismi synnytti sotapyrkimyksiä, mutta kaikki voimat, jotka se loihti esiin vastustajikseen, taistelivat niitä vastaan. Senvuoksi emme voi käsittää sotaa fatalistisesti, edeltäkäsin määrätyksi järkkymättömäksi tapahtumaksi, vaan on meidän tutkittava yksityiskohtaisesti, kuka on syyllinen tuohon ihmiskunnan katastrofiin, millä menettelyllä me juuri vaikuttavimmin taistelemme kapitalismia vastaan.» Ja sama kirjailija lausuu toisessa kohdassa: »Jokainen selkkaus saattoi kehittyä maailmansodaksi, mutta oliko sen silti pakko syttyä? Euroopassa oli kaikkialla ruutitynnöreitä — ja niitä oli asetettu molemmille puolin — mutta oliko silti välttämätöntä heittää se kipinä, joka ne sytytti?»
Ylläolevalla todistelulla on samalla kumottu se alussa mainittu väite — sekin muka tosimarxilainen — jonka mukaan eivät yksityiset henkilöt ja ryhmät ole sotaan syyllisiä, vaan kapitalismi, mitä vastaan siis taistelu olisi muka kohdistettava.
Tähän väitteeseen lausuu taasen Kautsky: »Tuo väite kuulostaa sangen radikaaliselta, mutta sen vaikutus on taantumuksellinen kaikkialla, missä se vaikuttaa käytännölliseen toimintaan. Sillä kapitalismi ei ole mitään muuta kuin abstraktsioni, käsitteellinen yhteenveto, joka saadaan lukuisain yksityisilmiöiden tarkastelusta ja joka on välttämätön apuneuvo, kun pyritään käsittämään näiden yksityisilmiöiden lainmukaista keskenäistä yhteyttä. Mutta abstraktsionia vastaan ei voi taistella, paitsi teoriassa, mutta ei käytännössä. Käytännössä me voimme taistella vain yksityisilmiöitä vastaan.» »Ei ole suinkaan marxilaisuutta, kun tahdotaan kääntää huomio etsimästä syyllisiä henkilöitä viittaamalla kapitalismin persoonattomaan syyllisyyteen. Marx ja Engels eivät ole ikinä tyytyneet puhumaan kapitalismin turmiollisista vaikutuksista yleensä. He pyrkivät yhtä paljon ottamaan selvän yksityisten laitosten, puolueiden ja niitä johtavien politikkojen, kuten esim. Palmerstonen ja Napoleonin, toiminnasta. Samoin on tehtävä niiden suhteen, jotka maailmansodan aiheuttivat; se ei ole vain meidän oikeutemme, vaan velvollisuutemme, eikä vain ulkopoliittisista, vaan myöskin sisäpoliittisista syistä, jotta niille henkilöille ja laitoksille, jotka ovat syypäät hirvittävään tuhoon, tehtäisiin paluu ikuisiksi ajoiksi mahdottomaksi.»
J. W. Keto.
Nykyaikainen käsitys verotusopissa vaatii, että verotuksen tulee perustua itsekunkin verovelvollisen maksukykyyn. Maksukykyä voidaan taasen parhaiten arvioida tulojen perusteella. Useimmissa maissa onkin sentähden verotusjärjestelmän runkona erikoinen tulovero, joka asteettain ylenee siten, että veroprosentti kasvaa sen mukaan kuin tulot suurenevat.
Mutta yksistään tulojen suuruus ei vielä täydellisesti määrää veronmaksukykyä. Kahdella henkilöllä voi olla yhtä suuret tulot ja kuitenkin niiden maksukyky on erilainen. Jos koroillaeläjä nauttii korkotuloja 6,000 markkaa näkemättä siitä muuta vaivaa kuin että leikkaa osinkolippuja ja jos työläinen saa työstään niin ikään 6,000 markan tulot, on selvää, että edellinen pystyy maksamaan huomattavasti suuremman veron kuin jälkimmäinen.
Työstä saadut tulot ovat epävarmoja, ne riippuvat satunnaisista seikoista, kuten työkyvystä, sairaudesta, työttömyydestä, ja kuoleman sattuessa jäävät työläisen omaiset, jotka ovat hänen elätettävinään, oman onnensa nojaan, mikäli ei niiden toimeentuloa jollakin muulla tavalla, esim. vakuutusmaksuja suorittamalla, ole voitu aikanaan turvata. Aivan toisenlaisessa asemassa on henkilö, jonka tulo juoksee pääomasta; vielä kuollessaankin jättää hän tulolähteensä — omaisuutensa — omaisilleen, jotka siten jäävät turvattuun asemaan.
Nämä näkökohdat antavat riittävän perusteen sille vaatimukselle, että työstä saatuja tuloja on verotettava lievemmin kuin omaisuudesta saatuja eli n. s. vakautettuja tuloja. Käytännössä onkin tämä seikka jo useassa maassa otettu huomioon siten, että puhdasta tuloveroa on täydennetty nimellisellä omaisuusverolla. Mutta vaikka tämä vaatimus periaatteessa tunnustetaan ja on jo vuosisatoja tunnustettu oikeaksi, on sen soveltamista käytäntöön ollut hidastuttamassa se vaikeus, ettei ole voitu eikä edes vieläkään voida tyydyttävästi laskea näiden lieventävien seikkojen vaikutuksen suuruutta verotukseen ja ettei ole selvitetty, kuinka suuren tulisi työtuloja kohtaavan verollevityksen olla. Mikäli tällaisia yrityksiä on tehty, ei laskettu verohuojennus ole osoittautunut niin suureksi, kuin oli odotettu sen tulevan. Tämä heikkous periaatteen soveltamisessa käytäntöön on ollut syynä siihen, että on saattanut syntyä epäilystä itse periaatteen oikeutuksesta, ja siellä, missä verolievitystä on myönnetty, on se muodostunut hyvin vaihtelevaiseksi.
Seuraavien rivien tarkoituksena on käsitellä tätä tärkeätä verokysymystä eräällä havainnollisella tavalla, nimittäin siten, että edellä mainitut lievennystä vaativat näkökohdat esitetään sellaisissa yksinkertaisissa muodoissa, joihin nähden verotusopissa mielipide on vakaantuneempi ja joiden vaikutuksesta verotukseen on yleinen käytäntö vallalla. Täten on mahdollista saada jonkinlainen mittapuu kysymyksessä olevan verolievennyksen suuruuden määräämiseksi.
Tuloverotuksessa myönnetään verovelvollisille oikeus erinäisissä tapauksissa edeltäkäsin tehdä vähennyksiä tuloissaan, niin että vain osa koko tulosta joutuu verotuksen alaiseksi. Niinpä siinä hallituksen ehdotuksessa tuloverolaiksi, joka jätettiin viime valtiopäiville, mutta jonka käsittely on vielä kesken eduskunnassa, lausutaan 12 §:ssä, jota kohtaa myöskin valtiovarainvaliokunta on asettunut puoltamaan:
»Tuloa arvioitaessa olkoon lupa vähentää kaikki tulon hankkimisesta ja säilyttämisestä johtuneet kustannukset — — —.
»Tulon hankkimisesta johtuneeksi kustannukseksi katsotaan myöskin — — — 2) rakennusten, koneiden, kaluston ja muiden niihin verrattavain esineiden arvon vähennys, joita on käytetty verovelvollisen maataloudessa tai muussa elinkeinossa — — —.»
Tämän pykälän nojalla saa siis esim. höyrykoneen omistaja vähentää koneen tuottamasta tulosta ei ainoastaan kaikki koneen käynnistä johtuneet suoranaiset kulut, kuten työpalkat, hiilien hinnan j. n. e., vaan myöskin koneen vuosi vuodelta tapahtuvaa kulumista vastaavan arvon alenemisen. Jos koneen tuotto olisi esim. 20,000 markkaa, vähentää omistaja tästä tulosta ensin kaikki suoranaiset koneen käynnistä johtuneet kustannukset, esim. 8,000 markkaa, ja lisäksi koneen kulumisesta johtuvan koneen arvon vähenemisen, esim. 4,000 markkaa, joten veroa suoritetaan vain 8,000 markan tuloista.
Mutta myöskin jokaisella työtätekevällä on oma työkoneensa, jolla hän hankkii tulonsa, nimittäin oma itsensä. Tämä verovelvollisen työkoneominaisuus — »ihmiskone», kuten sitä vastakohtana höyrykoneelle voisi nimittää, on omistajalleen tulojen hankkimiseksi yhtä arvokas ja välttämätön kuin höyrykone on omistajalleen ja näin ollen on luonnollista, että käsite »kone» on verolaissa ulotettava myöskin »ihmiskoneeseen». Molemmat koneet on verotuksessa asetettava samaan asemaan, niin että kaikki ne edut, jotka myönnetään höyrykoneen omistajalle, on myönnettävä myöskin »ihmiskoneen» omistajalle. Jos näin tehdään, saavat useat verotuksessa työtuloille myönnetyt helpotukset varsin luonnollisen selityksen.
Tarkastakaamme lähemmin, millaiseksi työtulojen verotus muodostuisi, jos käsite »kone» laajennetaan mainitulla tavalla.
Höyrykone käy hiilivoimalla, ihmiskone »leipävoimalla». Samoin kuin höyrykoneen omistaja on oikeutettu vähentämään höyrykoneen tuottamista bruttotuloista hiilien hinnan, on ihmiskoneen omistaja oikeutettu vähentämään työllä saaduista tuloista välttämättömän »jokapäiväisen leivän», joka tarvitaan »koneen» käynnissä pitämiseen. Mutta kun höyrykone vielä sen lisäksi vuosi vuodelta kuluu ja tulee lopulta käyttökelvottomaksi, on koneen omistaja oikeutettu vähentämään tuloistaan joka vuosi tätä kulumista vastaavan arvon. Samoin kuluu myöskin ajan pitkään ihmiskone, sen työkyky alenee ja lopulta kokonaan häviää. Sentähden on senkin haltijalle myönnettävä oikeus tehdä vastaava vähennys tuloistansa.
Sille, joka ansaitsee tulonsa työstä, on siis annettava oikeus vetää pois tuloistaan ensin kaikki se, mikä kuuluu »koneen» ylläpitoon, siis välttämätön ruoka, vaatetus y. m. ylläpitokustannukset. Kun maksu ravinnosta on nykyään arvioitava keskimäärin ainakin 7 markaksi päivässä, siis noin 2,500 markaksi vuodessa, nousee välttämätön »jokapäiväinen leipä» vähintään 4,000 markkaan vuodessa, joten tämän summan pitäisi siis jokaisen työtätekevän olla oikeutettu vähentämään tuloistaan. Jos hänen työtulonsa olisivat esim. 9,000 mk., ei siitä veronalaiseksi täten tulisi joutumaan kuin 5,000 mk.
Monimutkaisempi on sen sijaan sen vähennyksen arvioiminen, jonka työllään elävä saa tehdä »koneen» kulumisen johdosta. »Koneen» työarvo vaihtelee epäsäännöllisesti, se ensin kasvaa määrättyyn ikään asti, mutta alenee sen jälkeen, käyden lopulta niin pieneksi, että se voidaan jättää kokonaan huomioon ottamatta. Lisäksi on aina mahdollista, että »kone» ennemminkin (kuoleman tai sairauden johdosta) joutuu käyttökelvottomaksi. Millä iällä »koneen» työkyky voidaan katsoa kokonaan hävinneeksi, siitä saattaa olla eri mieltä, jos rajaksi asetetaan 60 vuoden ikä, voi sitä ruumiillista työtä tekevälle pitää kohtuullisena, mutta tulema ei suuresti muutu, vaikka raja korotettaisiin 65 ikävuoteen. Lisäksi oletetaan seuraavassa, että »koneen» varsinainen työarvo alkaa 25 vuoden iästä, joten sen työaika tulee olemaan 35 vuotta.
Jos ihmiskone toimisi säännöllisesti 25 vuoden iästä 60 vuoden ikään ja sitten lakkaisi, olisi sen vuotuinen kuluminen 1⁄35 eli siis noin 3% »koneen» arvosta. Todellisuudessa alenisi tämä poisto, jonka verovelvollinen olisi oikeutettu tuloistaan tekemään, alle 2%:n, jos lasku suoritettaisiin laskemalla korkoa korolle, mutta kohoaisi taas yli 2%:n, jos otettaisiin huomioon se mahdollisuus, että »kone» jo ennen 60 vuoden ikäänsä voi tehdä »lakon».
Saadaksemme tarkemmin määrätyksi, kuinka suuri on se poisto, joka ihmiskoneen kulumisen johdosta voidaan tehdä, asetamme kysymyksen, mitenkä menettelisi yksityinen, jos olisi kysymyksessä jokin tavallinen kone, esimerkiksi höyrykone, joka työskentelisi muuttumattomalla työteholla 35 vuotta. (Oletamme nimittäin yksinkertaisuuden vuoksi, eitä ihmiskoneen työkyky pysyisi muuttumattomana mainitun ajan.) Tällöin koneen omistaja tulisi pidättämään tuloistaan joka vuosi sellaisen osan, että nämä osat yhdessä korkoa korolle kasvaen nousevat sellaiseen summaan, että ne vastaavat koneen arvoa sinä hetkenä, jolloin se on käynyt käyttökelvottomaksi, joten hän voi heti ostaa uuden koneen vanhan tilalle. Tämä poisto on asiallisesti yhtäpitävä sen vakuutusmaksun kanssa, joka olisi suoritettava, jos hän vakuuttaisi koneensa sillä ehdolla, että hänelle suoritetaan koneen arvo 35 vuoden kuluttua tai aikaisemmin, jos kone on tullut sitä ennen käyttökelvottomaksi. Tämän vakuutusmaksun on hän edellä mainitun 12 §:n mukaan oikeutettu vähentämään tuloistaan.
Katsoen siihen, miten höyrykone ja ihmiskone sekä niiden käyttökelvottomaksi tuleminen vastaavat toisiaan, vastaa höyrykoneen äskeinen vakuutusmaksu ihmiskoneeseen verraten sitä vakuutusmaksua, joka on suoritettava, jos joku vakuuttaa itsensä 25 vuoden iässä sillä ehdolla, että hänelle 60 vuoden iässä tai sitä ennen kuoleman sattuessa hänen omaisilleen suoritettaisiin sellainen pääoma, joka korkona antaa saman tulon, jonka hän on ennen ansainnut työllään. Suomi-yhtiön nykyisten prospektien mukaan tekee tämä vakuutusmaksu 2 mk. 59 p. joka 100 mk:lta eli siis noin 2.5% koko vakuutuksen arvosta. Olemme siis tulleet siihen, että työtuloista on oikeus vähentää 2.6% »koneen» arvosta eli 2.5% sen pääoman arvosta, joka säädetyn prosentin (5%) mukaan antaa korkona kysymyksessä olevan työtulon, kun siitä ensin on suoritettu kaikki sallitut vähennykset.
Saadaksemme lopullisesti määrätyksi vähennyksen suuruuden, olisi vielä laskettava »koneen» arvo. Tämän tunteminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, jos lähdetään siitä, että koneen puhdas tuotto on oleva 5%. Jos siis ensin tuloista poistetaan suoranaiset kulut, niin tiedetään, että jäännökseen sisältyy 2.5% koneen arvosta tämän kulumista vastaavana osana ja lisäksi 5% koneen arvosta puhtaana tuottona. Jäännöksestä vastaa siis 1⁄3 koneen kulumista ja vain 2⁄3 on puhdasta tuottoa, josta veroa on suoritettava.
Olemme siis tulleet seuraavaan tulokseen. Työtuloista on saatava ensin vähentää pois se osa, joka kuluu välttämättömään »jokapäiväiseen leipään» (esim. 4,000 mk.) ja lisäksi jäännöksestä vielä 1⁄3 osa.
Jos tulo olisi esimerkiksi 10,000 mk., pitäisi siitä saada vähentää ensin 4,000 mk. ja 6,000 markan jäännöksestä vielä kolmasosa eli 2,000 mk. Veroitettavaksi jäisi näin ollen vain 4,000 mk.
Jos tulo olisi 19,000 mk., olisi vähennys 4,000 mk. ja 5,000 mk. ja verotettava summa 10,000 mk.
Jos siis kahdella henkilöllä olisi kummallakin 10,000 mk:n vuositulot, mutta toinen saisi ne työstään, toinen omaisuudestaan, olisi edellistä verotettava vain 4,000 mkista, mutta jälkimmäistä koko tulosta s. o. 10,000 mk:sta. Jos vero laskettaisiin sen asteikon mukaan, joka on esitetty ennen mainitussa valtiovarainvaliokunnan mietinnössä, tekisi edellinen vero 20 mk., jälkimmäinen 100 mk., 19,000 markan vuosituloista olisi edellisen vero 100 mk., jälkimmäisen 370 mk. ja 40,000 markan tuloista edellisen 600 mk., jälkimmäisen 1,600 mk.
jos siis työtulo ja omaisuuden antama tulo ovat yhtä suuret, tulisi jälkimmäistä verotettavaksi yli puolitoista kertaa suuremmasta tulosta kuin edellistä. Kun asteikko, jonka mukaan vero lasketaan, on asteettain ylenevä, tulee omaisuuden antama tulo verotettavaksi kaksi, kolme kertaa, jopa sitäkin ankarammin kuin työstä saatuja tuloja, kuten edellisistä esimerkeistä on jo selvinnyt.
Valtiovarainvaliokunnan sos.-dem. jäsenet ovat valiokunnan mietintöön liittäneet vastalauseen, jossa he ehdottavat, että vakautettuja tuloja verotettaisiin kaksi kertaa ankarammin kuin työtuloja ja että pienten työtulojen verotukseen nähden olisi myönnettävä erikoista tuntuvampi huojennus. Kuten näkyy, on tämä kanta yhtäpitävä sen tuloksen kanssa, johon edellisessä on johduttu.
Jos näitä näkökohtia otetaan huomioon ryhdyttäessä järjestämään vanhanaikuista verotusjärjestelmäämme uudelle kannalle, tietäisi se huomattavaa verohelpotusta vähäpalkkaisille työläisille, joiden verotus nyt varsinkin epäoikeudenmukaisen kunnallisverotuksen johdosta on muodostunut aivan sietämättömäksi.
J. Helo.
Ranskan työväenliike on luonteeltaan syndikalistista. Tämä tosiasia on pidettävä alati mielessä.
Mitä ymmärretään syndikalismilla?
Syndikalismin perusväitteen on Pierre-Joseph Proudhon määritellyt seuraavin sanoin: »Tehdas on hävittävä hallituksen.»
Proudhon kuoli 1865. Mutta hän oli ennustaja. Hänen katsomuksensa on vallannut yhä enemmän ranskalaisen työväenliikkeen henkisten johtajain mieliä. Samaan aikaan on industrialismin kehityksen synnyttämä todellisuus tullut lähemmäksi hänen aatteitaan. Poudhon on nykyään herättänyt Ranskan yhteiskunnallisessa elämässä enemmän mielenkiintoa kuin milloinkaan ennen.
Léon Jouhaux, Ranskan ammattiyhdistysliikkeen johtaja, kirjoitti vuoden 1920 alussa: »Kun me toistamme Proudhonin määritelmän, kun me sanomme, että se tulkitsee meidän sisimmän ja syvimmän ajatuksemme, mitä muuta me silloin ilmaisemme kuin syndikalismin perusajatuksen, joka määriteltiin viimeisessä Lyonin kongressissa seuraavalla tavalla: 'Politiikka väistyy taka-alalle taloudellisen toiminnan tieltä.' Meidän aikamme yhteiskunnallisessa elämässä on paljon suuremmassa määrässä kuin seitsemänkymmentä vuotta sitten havaittavissa se tärkeä tosiasia, jonka jo Saint-Simon ja myöhemmin Proudhon panivat merkille, nimittäin että ihmisten välisten taloudellisten suhteiden ja yhteiskunnallisten tehtävien järjestely on laskeva perustuksen 'teolliselle kansanvallalle', asettava asiain hallinnan ihmisten hallitsemisen sijalle.»
Toisin sanoen: syndikalismi väittää, että yhteiskunnan nykyinen valtiollinen järjestelmä ei vastaa taloudellista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Tulevaisuuden lähin tehtävä on siis löytää mahdollisimman suora ja välitön toimintamuoto tuottajien ja kuluttajien yhteistyötä varten. Tämän yhteistoiminnan eri aloilla esiintyvät erilaiset muodot luovat yhdessä uuden yhteiskuntakoneiston.
Ranskalainen syndikalismi on ruumiillistunut Ranskan ammattijärjestössä (»Confédération Générale du Travail» eli lyhennettynä »C. G. T.»).
Ammattijärjestöön kuuluu nykyään jo 2,400,000 työläistä. Se on osoittanut tavatonta kasvamiskykyä. Vuonna 1918 oli sen jäsenluku vain 800,000.
Kaksi aatevirtausta taistelee keskenään tässä järjestössä. Toinen on pohjaltaan »reformistinen», toinen »revolutsioninen».
Ensinmainittu käsittää vallankumouksen tapahtuvan siten, että työväenluokka yhä enemmän herää itsenäiseen elämään ja etevämmyytensä perustuksella, joka ilmenee eri aloilla sen luovassa toiminnassa ja täydellisen yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisessa uudessa moraalissa, ottaa vähitellen yhteiskunnallisen elämän johdon käsiinsä. Siis käyttääksemme vertauskuvaa, jota älköön suinkaan käsitettäkö väärin, eräänä kauniina päivänä työväenluokka särkee vanhat yhteiskuntapuitteet yhtä luonnollisella tavalla, kuin munassa kehittynyt kananpoikanen särkee munan kovan kuoren, kun aika on täytetty. — Tämän syndikalistisen liikkeen »reformistisen» suunnan käsissä on myöskin Ranskan ammattijärjestön (C. G. T.) johto.
Sitä vastoin jälkimmäinen — »kumouksellinen» — suunta pitää tällaista rauhallista kehitystä mahdottomana. Niin kauan kuin kapitalistinen yhteiskunta on olemassa, vallitsee myöskin kapitalistinen yhteiskuntamoraali. Kukaan ei voi omin voimin päästä täydellisesti vapaaksi tästä moraalisesta — ehkä paremmin sanoen — epämoraalisesta ympäristöstään. On siis ainoastaan yksi vapautuksen tie: hävittää kokonaan kapitalistinen yhteiskunta. Vasta tällaisen katastrofin — perinpohjaisen tuhoavan mullistuksen — jälkeen, joka puhdistaa ilmapiirin, työväenluokan luova voima pääsee kehittymään. Tämä ajatussuuntahan on tunnettu ja sitä on monta kertaa kehitetty seuraavaan tapaan: ensin sekasorto, sitten »köyhälistön diktatuuri», s.t.s. uusi valtiomahti, jonka elämänperiaate on olla tunnustamatta mitään muuta luokkaa kuin työväenluokka.
Kumouksellista suuntaa ammattijärjestössä edustavat vähälukuiset keskenään eripuraiset ainekset. Sen äänimäärä viimeisessä kongressissa oli 324, kun sitä vastoin reformistisen eli oikeammin sanoen positivistisen suunnan puolesta annettiin 1,633 ääntä. Kumouksellisen ryhmän huomatuin mies on »La Vie ouvrière - (Työläiselämä)-nimisen viikkolehden toimittaja Monatte, joka käy alituista taistelua Jouhauxia ja hänen äänenkannattajaansa »La Bataille» (Taistelu)-lehteä vastaan.
Ennen kuin jatkamme, on paikallaan lausua vielä muutama sana tästä sisäisestä taistelusta, jota käydään C. G. T:ssä. Epäilemättä sillä on ratkaiseva merkitys ja aivan varmasti se tulee vaikuttamaan tapausten kulkuun Ranskassa.
On tärkeätä koettaa ymmärtää, missä on kumouksellisen käsitystavan vahvuus ja missä sen heikkous.
Sen voima, niin kuin me käsitämme asiat, on seuraavassa: Industrialismi ja nykyaikainen tiede ovat yhdessä hävittäneet sen yhteiskunta-auktoriteetin, joka perustui perinnäisiin uskonnollisiin tapoihin ja käsityksiin. Samalla on myöskin työn pyhyys kadonnut. Se ei ole enää yhä suuremmaksi käyvälle ihmisjoukolle heidän elämänsä sisällys, vaan ainoastaan heidän elatuskeinonsa. Ei ole enää olemassa solidaarisuutta inhimillisessä tuotannossa, yhteistuntoa työssä. Sota on saattanut tuotantokoneiston rappiolle. Kaikki ihmiset ovat yksimielisiä siitä — ainakin täällä Ranskassa — että sitä ei voida saada kuntoon muuten, kuin että todellinen solidaarisuus saadaan aikaan kaikkien niiden erilaisten ainesten kesken, jotka ottavat osaa tuotantoprosessiin. Kysymys on niin muodoin siitä, että on luotava uusi yhteiskuntajärjestys, uusi yhteiskunta-auktoriteetti. Mutta jokainen, joka vähänkin on tutustunut niihin ajatuksiin ja tunteisiin, jotka liikkuvat työväenluokassa — olimme vähällä sanoa: ihmisluonnossa — ei epäile esittää väitettä, että tuommoinen uusi yhteiskuntajärjestys on mahdollinen ainoastaan yhdellä edellytyksellä: sen täytyy perustua ehdottomaan varmuuteen, että tuotanto tapahtuu yksinomaan yhteiskunnan eduksi, toisin sanoen, että n. s. porvarilliset luokat luopuvat kaikista luokkaetuoikeuksistaan. Näin jouduttaisiin siihen väitteeseen, että tällainen toiminta on inhimillisen tuotannon uudestijärjestelyn välttämätön lähtökohta eikä suinkaan sen lopullinen päämäärä.
Ilmeisesti ei voida olla tunnustamatta, että yhteiskuntakehityksen kumouksellisessa käsitystavassa on havaittavissa eräänlainen sisäinen logiikka.
Mutta nyt me tulemme saman asian toiseen puoleen; ja juuri tästä on löydettävissä kumouksellisen kannan heikkous.
Ajatelkaamme hetkinen vähän lähemmin tuota välttämätöntä »katastrofia». Millä tavoin se on ilmaantuva? Epäilemättä peräti riittämättömänä tuotantona, siis puutteena ja nälänhätänä. Tällaisten olosuhteiden vallitessa täytyy kehittyneessä teollisuusvaltiossa hyvin pian syntyä tilanne, jolloin kaikkialta kuuluu vain yksi valtava huuto: tuottakaa! Silloin ei tule kysymykseen, kuka ryhtyy johtamaan tuotantoa, vaan että se on tehtävä sen, joka siihen kykenee. Siis niin kauan kuin työväenluokka ei ole varustautunut tähän tehtävään, ei sen hetki ole vielä lyönyt.
Samoin täytyy tunnustaa, että yhteiskuntakehityksen reformistisessakin käsitystavassa ilmenee eräänlainen sisäinen logiikkansa.
Niin muodoin olisi tultu siihen johtopäätökseen, että maailmassa vallitsee nykyään sellainen tilanne, josta ei ole minkäänlaista poispääsyä. Niin kauas kuin katse kantaa tulevaisuuteen, kohtaa se synkkiä näköaloja, lukemattomia yhteiskunnallisia riitaisuuksia ja taisteluja aivan loppumattomiin.
Mutta ken jaksaa tämmöinen tulevaisuuden kuva mielessään edelleen elää? Ja jos ajatellaan tarkemmin, niin huomataankin kohta, ettei ole mitään todellista syytä moiseen pohjattomaan pessimismiin. Päinvastoin voidaan sanoa: välttämättömyys vapautua tästä niin taloudellisessa kuin yhteiskunnallisessa elämässä vallitsevasta epävakaisuuden tilasta on toisaalta pakottava työläisluokan täydentämään siveellistä ja taloudellista itsekasvatustaan huolimatta kapitalistisesta ympäristöstään, jossa se elää: toisaalta taas on sama välttämättömyys pakottava kapitalistit yhtämittaa peräytymään etupyyteistään. Kun sitten ratkaiseva askel otetaan, on kenties joitakin heidän etuoikeuksistaan säilyvä, mutta ei mitään heidän todellisesta vallastaan. Tämä ajattelutapa on vienyt useita miehiä »kumouksellisten» leiristä »reformistien» leiriin.
Samalla kertaa kumouksellisen ja reformistisen katsomuksen etevin edustaja on Merrheim, Ranskan metallityöläisten liiton luottamusmies. Voidaankin sanoa, että Jouhaux on voimakas sentähden, että Merrheim seisoo hänen takanaan. Merrheim, tuo kumousmies ja reformisti, panee kaiken toivonsa Taloudelliseen Työneuvostoon (Conseil Economique du Travail), joka on perustettu Ranskan ammattijärjestön toimesta.
Taloudellinen Työneuvosto sulkee piiriinsä Ranskan koko ammattiyhdistysliikkeen, koko osuustoimintaliikkeen, joka on kehittynyt tavattomasti sodan aikana ja sen jälkeen, valtion virkailijat ja viimeksi aivan uuden tuskin vielä vuoden vanhan järjestön, joka yrittää koota insinöörit ja teknikot aktiiviseen yhteistyöhön työväenluokan kanssa. Tällä uudella järjestöllä on kahtalainen tarkoitus, nim. puolustaa jäsentensä puhtaasti ammatillisia etuja ja samalla olla niiden taloudellisten ja yhteiskunnallisten tutkimusten elimenä, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan uudestijärjestelyä varten. Missä määrin tämä liitto, joka tunnetaan nimellä Ustica,[1*] voi tulla teknillisen toiminnan todelliseksi polttopisteeksi Ranskassa, siitä on vielä mahdotonta saada selvää käsitystä. Tuskin tarvinnee mainita, ettei se nyt vielä sitä ole. Mutta olisi harkitsematonta tehdä tästä liian pessimistisiä johtopäätöksiä tulevaisuuteen nähden. Kehitys rientää kovin nopeasti. Ustica'n perustana on aate, joka on löytävä vastaavan toteutumismuotonsa elämässä sentähden, että se on välttämätön.
Aivan samoin on koko Taloudellisen Työneuvoston laita. Se on esiintynyt suurin vaatimuksin. Mutta sillä on myöskin oikeus niin tehdä sentähden, että se edustaa koko järjestyneen ja liittoutuneen itsetietoisen työläisjoukon taistelua pääoman valtaa vastaan eli oikeammin — taistelua, jonka tarkoituksena on kohottaa työväenluokka kapitaalin herraksi. Taloudellinen Työneuvosto on järjestetty melkein samaan tapaan kuin hallituskoneisto: siinä on eri osastoja ja osastonjohtajia yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän erilaisia aloja varten. Nykyään se on kuitenkin rajoittanut toimintansa tutkimuksiin tehdäkseen esityksen syvälle käyvistä uudistuksista eri aloilla, ennen kaikkea rautateiden ja kaivosten kansallistuttamisesta. Mutta taloudellinen työneuvosto et salaa myöskään, että samalla se valmistautuu itse panemaan toimeen nämä reformit, kun hetki on tullut.
| * |
Nyt hiukan historiikkia Taloudellisen Työneuvoston vaiheista.
Marraskuun 24 p:nä 1918 oli Pariisin Talvisirkuksessa (Cirque d'Hiver) suuri työväen kokous, jossa Jouhaux määritteli Ranskan ammattiyhdistysliikkeen minimiohjelman. Siinä on selvästi huomattavissa sen ajan leima, jolloin puhe pidettiin. Työneuvoston toiminnan lähtökohtana se kannattaa pitää mielessä. Sen sisällyksen pääkohdat ovat seuraavat:
1. C. G. T:n yhtyminen presidentti Wilsonin rauhanohjelmaan.
2. Vaatimus ammattiyhdistysten oikeuksien tunnustamisesta ja ehdoton vaatimus 8-tuntisen työpäivän toteuttamisesta.
3. Vaatimus kansallisen talousneuvoston perustamisesta.
4. Vaatimus järjestyneelle työväestölle edustuksen myöntämisestä kansallisen tuotannon johdossa ja hallinnossa.
5. Vaatimus oikeuden myöntämisestä valtiolle kontrolloida yksityisten etupyyteitä ja sillä tavoin pakottaa ne toimimaan kokonaan siihen suuntaan kuin yleinen etu vaatii.
6. Erinäisiä vaatimuksia vieraan työvoiman käyttämisestä.
7. Vaatimus työväenlainsäädännön olennaisten kohtien hyväksymisestä.
8. Kallista aikaa lievittävien taistelukeinojen osoittaminen.
Tämä ohjelma herätti maltillisuutensa vuoksi jossakin määrin oppositsionia jyrkkien leirissä. Mutta Jouhaux vastasi: »Työväenjärjestöjen on nykyhetkellä harkittava ja lausuttava julki: tahtovatko ne rajoittua puhtaasti platoniseen esiintymiseen, jolla ei saavuteta mitään, tai päinvastoin tahtovatko ne, että nyt vihdoinkin alkaisi reaalisen ja positiivisen toiminnan ajanjakso.»
Ammattijärjestö kulki edelleen tätä tietä. Muutaman kuukauden kuluttua, helmikuussa 1919, se jätti hallitukselle valmiin esityksen kansallisen talousneuvoston perustamisesta. Tarkoitus oli luoda uusi sosialinen elin, jossa olisivat edustettuina työläiset, työnantajat ja yleisö. Tästä uudesta orgaanista piti tulla ei ainoastaan taloudellisista kysymyksistä neuvotteleva, vaan myöskin niistä päättävä ja koko talouselämää ohjaava järjestö, siis tavallaan ekonominen parlamentti, jolla olisi hallitseva luonne.
Niin muodoin oli työväenluokan taholta tehty aloite yhteiseen kansallisten voimain ponnistukseen maan taloudellisen elämän elvyttämiseksi. Clemenceau'lle jättämässään esityksessä C. G. T. ilmoitti seuraavalla tavalla suoritettavan tehtävän viisi pääprobleemia:
»Liikennelaitos — tuotanto — raaka-aineet — työvoima — työvälineet.»
Nämä viisi kysymystä — sanotaan esityksessä — kuuluvat yhteen. Esiintyvätkö ne tällä hetkellä, jos otamme huomioon ainoastaan omat kansalliset voimamme, ratkaisemattomana probleemina? Se juuri on osoitettava. Mutta tätä tehtävää ei voida suorittaa muuten kuin erilaisten ainesten yhteisellä harkinnalla, joilla on ymmärtämystä tässä asiassa.
Ranskan edustajakamarissa Albert Thomas teki samaan suuntaan käyvän esityksen, mutta sitä ei otettu edes pohdittavaksi. Ja hallituksen vastaus ammattijärjestölle oli tuskin sen positiivisempi. Tosin perustettiin »kansallinen talousneuvosto», mutta millainen? Pieni valtuuksia vailla oleva kollegio, johon kuuluu kuusi ministeriä, kolme työnantajaa ja kolme työläistä — siis irvikuva siitä talousneuvostosta, josta oli esitys tehty. Se käsitettiinkin Ranskan työläismaailmassa hallituksen pahaksi pilanteoksi.
Ranskan porvaristo oli »laiminlyönyt etsikkoaikansa». Se oli työntänyt luotaan työväenluokan viimeisen auliin tarjouksen yhteistoimintaan ryhtymisestä maan saattamiseksi jälleen kukoistustilaan.
C. G. T. päätti silloin vastaisuudessa ottaa asian omiin käsiinsä.
Ranskan kapitalismi oli kieltäytynyt ryhtymästä yhdessä Ranskan työläisluokan kanssa avoimesti ja rehellisesti tutkimaan puhtaasti taloudellisia probleemeja, jossa työssä kaikki poliittiset riitaisuudet oli jätettävä syrjään. Se oli kieltäytynyt yhteistyöstä ekonomisessa parlamentissa. Sitävastoin se varustautui valtiolliseen taisteluun valloittaakseen edustajakamarin, mikä sille onnistuikin. Valtiollisessa vaalikamppailussa, josta puuttui todellista sisällystä, se kun pyöri pääasiallisesti Venäjän vallankumouksen ympärillä, ja yleisen mielipiteiden sekaannuksen vallitessa onnistui ranskalaisen kapitalismin vaivatta ryhmittää kansan valtava enemmistö kannattamaan etujaan, esittäen ne ainoana voimana, joka kykenisi turvaamaan Ranskan kaikilta bolshevistisilta seikkailuilta.
Ranskalainen syndikalismi, joka on olemukseltaan epäpoliittinen liike ja senvuoksi periaatteellisesti pysyttelee syrjässä valtiollisesta taistelusta, ei voinut traditsioniensa kahlehtimatta antautua tähän voimainmittelyyn. Ranskalainen sosialismi taas, jota on lähinnä katsottava Ranskan työväenliikkeen poliittiseksi ilmaukseksi, ei ollut varustautunut ryhtymään tähän taisteluun ammattijärjestön johtavien aatteiden puolesta. Katkerien sisäisten riitaisuuksien repelemänä, monella taholla sosialistista kokemusta ja koulutusta vailla olevien »uusien miesten» edustamana oli sosialistisen puolueen turvauduttava vaalikamppailussa yleisiin, epämääräisiin kaavoihin. Kykenemättä tunkeutumaan syvemmälle Venäjän vallankumouksen probleemiin se joutui hyväksymään summamutikassa koko venäläisen bolshevismin ja helpotti siten kotimaansa kapitalistiluokan pyrkimystä muuttaa poliittinen taistelu väittelyiksi Moskovasta.
Sosialistinen työväenpuolue tuli voitetuksi, mutta ei silti Ranskan työväenliike. Melkein samaan aikaan kuin »kansallinen kokoomus» valtasi parlamentin, perusti C. G. T. — nyt luottaen ainoastaan omiin voimiinsa — Taloudellisen Työneuvostonsa.
Parlamentti ja hallitus toisella puolen, C. G. T. ja sen työneuvosto toisella puolen — siinä ne kaksi napaa, kaksi voimakeskustaa, joiden ympärillä Ranskan sosialinen elämä kuohuu. Itse asiassa sangen omituinen tilanne. Kun ennen sotaa kehittyneimmissä maissa saattoi havaita vastakkaisia virtauksia toisaalta uudistusystävällisten ja vapaamielisten parlamenttien ja toisaalta parlamentin ulkopuolisten suurten taloudellisten ja rahallisten voimien välillä, on Ranskassa asiaintila tällä hetkellä aivan päinvastainen: parlamentti edustaa vanhoillisia yhteiskuntavoimia ja parlamentin vastassa on työläismaailma. Tosin myöskin työväki on järjestäytynyt poliittisesti ja parlamenfillisesti, mutta sen pääasiallinen voima on ulkoparlamentillisessa toiminnassa. Tästä on klassillisena esimerkkinä viimeinen rautatielakko. Puolustaessaan rautatieläisten etuja työväenluokan parlamentikot tulivat äänestetyiksi kumoon musertavalla äänten enemmistöllä. Mutta niin hyvin parlamentin kuin hallituksen täytyi kuitenkin muutamia päiviä myöhemmin antautua C. G. T:lle.
Ja merkillisin ajanmerkki tässä antautumisessa on se, että hallituksen täytyi sitoutua ottamaan käsiteltäväksi kysymys rautateiden kansallistuttamisesta — yksissä neuvoin Taloudellisen Työneuvoston kanssa.
Sven Backlund.
(Suomennos tekijän ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta.)
Taantumuksellisten venäläisten kanta kansalliskysymyksissä on tunnettu. Muistettakoon tässä suhteessa vaikkapa vain ne lausunnot, jotka siltä taholta on viime vuosina annettu Suomen itsenäisyydestä. Esimerkiksi se vastalause, jonka Pariisissa kokoontunut »venäläinen poliittinen konferenssi» julkaisi sen johdosta, että länsivallat olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden. Taikka Denikinin virallinen selitys, että »Venäjän kansan on mahdotonta tunnustaa sellaista Suomen kysymyksen ratkaisua, joka on tehty Venäjästä välittämättä». Taikka Koltshakin niin ikään virallinen tiedonanto, että Suomen kysymys on ratkaistava Venäjän kansalliskokouksessa. Tai Gutshkowin lausunto siitä, että »Venäjä ei voi tulla toimeen ilman balttilaisten valtioiden aluetta». Tai Miljukowin liittolaisvallollle lausuma varoitus, etteivät nämä antaisi kannatustaan reunavaltioiden »liiallisille ja teennäisille vaatimuksille», koska niille voidaan myöntää ainoastaan autonomia yhtenäisen Venäjän rajojen sisällä.
Tämmöiset lausunnot ovat vailla käytännöllistä merkitystä, jos, kuten voimme otaksua, vanha taantumuksellinen Venäjä ei enää nouse haudastaan. Sitä vastoin täytyy kiinnittää suurta huomiota eri sosialististen puolueiden taholta ilmaistuihin mielipiteisiin, koska niistä voidaan päättää, millainen on oleva tulevan Venäjän suhde muun muassa oman maamme itsenäisyyteen.
Ne, jotka 1917 vuoden aikana olivat tämän kysymyksen yhteydessä tekemisissä Venäjän eri sosialistipuolueiden kanssa, muistavat hyvin, että esittämämme vaatimukset kohtasivat ymmärtämystä paitsi bolshevikkipuolueen myös menshevikkipuolueen marxilaisella kannalla olevan vasemmiston taholta. Sitä vastoin suhtautuivat sosialivallankumoukseUiset sangen vastahakoisesti pyrkimyksiimme, osaksi kyllä senvuoksi, että Suomea eroaminen Venäjästä juuri silloin sodan aikana olisi tuottanut Venäjälle paljon haittaa, mutta epäilemättä myös periaatteellisista syistä. Edustaen talonpoikaisväestöä, joka luonteeltaan on kansallismielistä, myöskin sosialivallankumoukseUiset harrastivat suuren Venäjän yhtenäisenä pysyttämistä ja katselivat rajamaiden pienten kansojen erikoispyrkimyksiä epäluulolla. Myöhemminkin on yksi tämän puolueen huomatuimpia miehiä, A. F. Kerenskij, selittänyt, että »kukaan venäläinen ei voi suostua Suomen täydelliseen eroamiseen Venäjästä, jonka täytyy pääkaupunkiosa, elinhermojensa ja turvallisuutensa vuoksi sotilaallisessa suhteessa kontrolloida Suomea ja balttilaisia valtioita».
Viime kesänä tuli julkisuuteen asiakirja, jota voimme pitää sosialivallankumouksellisen puolueen, ainakin sen huomatun ryhmän virallisena kannanilmaisuna, joskin tiedämme useiden huomattujen sosialivallankumouksellisten olevan toisella kannalla.
Kuten tunnettua sosialivallankumouksellisten Siperiassa muodostama hallitus Koltshakin toimesta kukistettiin ja sen jäsenet vangittiin, mutta vapautettiin sitten sillä ehdolla, että he lähtevät maanpakoon. He matkustivat Pariisiin, jossa heinäkuussa 1919 antoivat lausunnon Venäjän kansallisuuskysymyksestä (»Memorandum sur la question nationale en Russie»). Koska tämä merkillinen asiakirja ei liene tullut aikaisemmin täällä Suomessa tunnetuksi, selostettakoon sitä tässä.
Memorandumin allekirjoittajina tapaamme useita huomattuja sosialivallankumouksellisia. Ensimmäisenä on täälläkin tunnettu entinen ministeri A. Avktsentjew; sitten seuraavat perustavan kansalliskokouksen entiset jäsenet A. Argunow, E. Bunakow-Fondaminskij, O. Minor, E. Rokovskij, V. Rudnjew, M. Vishnjak ja V. Zenzinow; näistä ovat Minor ja Zenzinow puolueen Pariisissa ilmestyvän »Pour la Russie» nimisen äänenkannattajan toimittajia. Varsin edustava joukko siis.
Mainittu memorandumi on lähinnä aiheutunut niistä toisen Internationalen Amsterdamin konferenssissa hyväksymistä päätöslauselmista, joissa — myöskin Venäjän menshevikkipuolueen edustajain niihin yhtyessä — tunnustettiin Suomi, Georgia, Viro ja Armenia itsenäisiksi valtioiksi. Tämä tunnustus annettiin nimenomaan kansojen itsemääräämisoikeutta silmällä pitäen. Memorandumin allekirjoittajat vakuuttavat »luonnollisesti tunnustavansa tämän oikeuden ilman rajoituksia ja koko sen laajuudessa», vieläpä sanovat tämän periaatteellisen kannan olevan kaikille sosialisteille velvoittavan.
Kuitenkin käy memorandumista ilmi, ettei sen laatijain antama tunnustus ote niinkään rajoittamaton. »Ei voi olla ottamatta huomioon — sanotaan siinä — kansallisesta kulttuurista johtuvien siteiden ohella myöskin niiden valtiollisten ja taloudellisten etujen yhtenäisyyttä, jotka aikaisemmin ovat määränneet ja joiden vastakin tulee määrätä näiden kansojen kohtalo.» Itse Amsterdamin kokouskin on myöntänyt, että uusien valtioiden rajat ovat määrättävät välittömästi asianosaisten kansojen kesken tehtävillä sopimuksilla. »Mutta me ajattelemme, että välittömästi asianosaisten kansojen tahdon pitää määrätä niin hyvin uusien valtioiden rajat kuin myös niiden luonnonrikkauksien ja monopolioikeuksien kohtalo, jotka aikaisemmin olivat kokonaisen kansainyhdistelmän yhteisenä omaisuutena... Samoin kysymys Venäjästä eroamisesta ja uuden itsenäisen valtion muodostamisesta voidaan oikeudellisesti ratkaista yksinomaan välittömästi asiassa osallisten kansojen tahdon ilmaisun kautta, s. t. s. niin hyvin sen kansan, joka pyrkii eroamaan jostakin toisesta, kuin myös viimeksi mainitun kansan tahdon ilmaisun kautta... Suomen, Viron, Georgian ja Armenian itsenäisyyttä ei voida tunnustaa vain toisen tai toisen kansan yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen perusteella, vaan on siihen vaadittava kaikkien niiden kansojen keskinäinen suostumus, jotka ennen muodostivat Venäjän.» Käytännössä tällainen katsomus merkitsee asiallisesti sitä, että sanottujen pienten kansojen itsenäisyys riippuu Venäjän kansalliskokouksesta, joka ajatus lausutaankin nimenomaan memorandumissa. (Siis Koltshakin kanta!)
Että Venäjän kansalliskokouksen päätös, mikäli se riippuisi memorandumin julkaisijoista ja heidän kannattajistaan, ei tulisi olemaan pienten kansojen itsenäisyydelle suotuisa, se käy tästä asiakirjasta selvästi ilmi. Siinä selitetään, että reunakansojen itsenäisyys loukkaisi Venäjän kansan elinetuja, se kun täten suljettaisiin pois valtamereltä, josta koko sen taloudellinen kehitys joutuisi kärsimään. Allekirjoittajat ovat kyllä ottaneet huomioon sen mahdollisuuden, että Venäjälle myönnettäisiin vapaa kauttakulkuoikeus — kuten sittemmin Viron ja Venäjän välisessä rauhansopimuksessa onkin tapahtunut — mutta he eivät pidä tätä riittävänä. Sillä »jokainen näistä itseänsä itsenäiseksi ja suvereeniseksi nimittävistä kansoista olisi pakotettu taipumaan vierasten ainesten tahdon mukaan. Nämä työväenluokalle vihamieliset ainekset ovat jo pakottaneet nuo muka itsenäiset kansat myöntymään useihin sotilaallisiin ja valtiollisiin sopimuksiin, myöntämään monia rahallisia ja taloudellisia konsessioneja, jotka eivät mitenkään ole niiden omien, vaan heidän kapitalististen sopimuskumppaniensa etujen vaatimia». (Myönnettäneen, että kritiikki tässä suhteessa on sangen sattuva.)
Sitten todetaan, etteivät reunakansat pyrkineet itsenäisyyteen niin kauan kuin Venäjällä oli voimassa kansanvaltainen hallitusjärjestelmä. Vasta muutamia kuukausia bolshevikkivallankumouksen tapahduttua erosivat ne toinen toisensa jälkeen »odottamatta tilaisuutta keskinäiseen sopimukseen muiden Venäjän kansojen kanssa».
Siis eronneiden kansojen itsenäisyys voi tulla tunnustetuksi ainoastaan Venäjän kansalliskokouksessa, »mikä ei kuitenkaan sulje pois esim. Suomen itsenäisyyden tunnustamista sen jälkeen, kun se on järjestänyt suhteensa Venäjään semmoisella tavalla, ettei toiselta yhtä vähän kuin toiseltakaan puolelta loukata niitä vaatimuksia, jotka turvallisuuden ja puolustuksen kannalta täytyy asettaa». Lopuksi annetaan ymmärtää, ettei neuvostovallan tekemiä sopimuksia aiota tunnustaa.
| * |
Vasta äskettäin on yllä selostettuun memorandumiin annettu asianomaiselta taholta vastaus. Erinäisten Itä-Euroopan uusien valtioiden sosialistipuolueiden edustajat ovat, kokoontuneina konferenssiin Geneveen, laatineet kirjelmän, joka näinä päivinä on lähetetty eri maiden työväenpuolueille. Sen allekirjoittajat ovat Georgian sos.-dem. puolueen edustajat Kh. Chavichly ja tri A. Georgeoliani, Ukrainan vallankumouksellisen puolueen edustaja toisessa Internationalessa M. Hruchevsky, Armenian sosialistisen »dashnjak»-puolueen edustaja A. Issakian ja Lätin sos.-dem. puolueen edustaja P. Seja,
Tässä vastauskirjelmässä aluksi todennetaan, että sanotun memorandumin henki on puhtaasti imperialistinen ja näin ollen jyrkässä ristiriidassa kansainvälisen sosialismin kanssa. Kun sen laatijat väittävät, ettei mikään kansa saisi yksipuolisella päätöksellä erota toisen kansan yhteydestä, tuomitsevat he siten myös Rumanian, Serbian, ja Bulgarian kansat, jotka kaikki ovat aikoinaan vapautuneet Turkin ikeestä ilman turkkilaisten suostumusta. Kun suurvenäläinen kansa on yksin lukuisampi kuin kaikki sen yhteydestä eronneet kansat yhteensä, voisi se äänestää ne kaikki kumoon ja estää niiden vapautumisen, jos siitä päätettäisiin memorandumin vaatimalla tavalla. Näin ollen ei jäisi kansojen itsemääräämisoikeudesta mitään jäljelle. Internationalen kansallisuuskysymyksissä tekemät päätökset tietävät, että »sosialistiset puolueet eivät voi mitenkään sallia rajojen määrittelemistä sotilaallisten etujen mukaan eikä jonkinlaisen muka historiallisen oikeuden nojalla, ei myöskään sen tosiasian perusteella, että riidanalainen maa-alue on aikaisemmin tullut valloitetuksi».
Mitä tulee siihen seikkaan, että Venäjä kaipaa vapaata pääsyä merelle ja että sillä pitäisi olla oikeus uusien valtioiden alueella löytyviin luonnonrikkauksiin, niin huomautetaan mainitussa vastauskirjelmässä, että nämä kysymykset on »ratkaistava kaikille maille ja kansoille yhteisten periaatteiden mukaan eikä yksinomaan Venäjän kansan etua silmällä pitäen, sitä suuremmalla syyllä, koska mahdollisuus nauttia näistä luonnonrikkauksista, kuten esimerkiksi Georgian mangaanista, Aserbeidshanin paloöljystä tai Ukrainan fosfaatista, on paljoa tärkeämpi muille maailman kansoille kuin Venäjän kansalle. Katseltakoon vain vanhan Venäjän tilastoa: esimerkiksi Georgian mangaanista kulutettiin 2 % Venäjällä ja 98 % vietiin muualle. Samaten sitovat balttilaisten maiden edut nämä pikemmin Skandinaaviaan, vieläpä Länsi-Euroopankin kansoihin kuin Venäjään, Kysymys merisatamista voidaan järjestää vastaisen Venäjän ja kyseessäolevain valtioiden välillä tehtävillä sopimuksilla; ehkä osa näistä satamista tulee Kansainliiton yleisten periaatteiden mukaan neutralisoiduksi, mutta Venäjä ei voi millään tavalla vaatia omistusoikeutta niihin.»
Kirjelmän allekirjoittajat kieltävät jyrkästi Venäjän kansalliskokoukselta oikeuden päättää eronneiden pikkukansojen kohtalosta. He sanovat kunnioittavansa Venäjän kansaa, eivätkä pidä sitä mitenkään syyllisenä tsaarivallan aikaiseen sortojärjestetmään. Mutta he eivät voi sallia venäläisten päättää, yhtä vähän kansalliskokouksen kautta kuin kansanäänestykselläkään, toisten kansojen kohtalosta. Vaatimus, että näin pitäisi tapahtua, todistaa »muinaisvenäläisen barinin (tilanomistaja-herran) mielenlaatua tämän evätessä maaorjaltaan oikeuden päästä vapaaksi ilman hänen suostumustaan; mutta se ei osoita sosialistin eikä demokraatin katsantokantaa».
Lopuksi kosketellaan kysymystä reunavaltioiden yhdistämisestä Venäjän kanssa federatiiviseksi (liitolliseksi) valtioksi. Kirjelmän laatijat eivät sitä periaatteessa vastusta, mutta huomauttavat, että tähän tarvitaan kaksi edellytystä: 1) että on olemassa itsenäisiä kansallisvaltioita ja 2) että ne haluavat muodostaa federatiivisen valtion.
»Venäläistä kulttuuria oli tyrkytetty keisarikunnan muille kansoille väkivaltaisesti lakkauttamalla näiden äidinkielinen kouluopetus ja vainoamalla kirjallisuutta ja sanomalehdistöä. Talouspolitiikka vahingoitti reunakansojen etuja ja oli suunnattu taloudellisen elämän keskittämiseen venäläisen väestön alueelle. Meillä ei ole halua ikuistuttaa tämän kohtalokkaan politiikan surullisia seurauksia.
»Vastaisen yhteistoiminnan täytyy perustua entisen Venäjän kansojen todellisiin taloudellisiin ja henkisiin etuihin, Suur-Venäjä tietysti niihin luettuna. Se on toteutettavissa silloin, kun nämä kansat, saatuaan vapautensa takaisin, ovat astuneet keskinäisiin suhteisiin kansainvälisten sopimusten kautta. Riitakysymykset on lykättävä Kansainliiton ratkaistaviksi.. .
»Näiden kansojen (Suomen, Viron, Lätin, Ukrainan, Georgian, Armenian y. m.) sekä Venäjän välisiä suhteita on tästä lähin pidettävä kansainvälisinä suhteina eikä enää yhteisen valtion muodostavain kansojen keskinäisinä suhteina.
»Mutta hyvien suhteiden ensimmäisenä edellytyksenä on, että venäläinen demokratia lojaalisesti tunnustaa nykyisen asiaintilan, s. t. s. tunnustaa entisen Venäjän alueella syntyneiden tasavaltojen itsenäisen olemassaolon.
»Toisena edellytyksenä on, että täydellisesti luovutaan tsaarivallan menettelytavoista.
»Vakaumuksemme mukaan on tämä ainoa tie, jota Venäjän sosialistien pitää käydä, jos he mielivät pysyä uskollisina sosialismin periaatteille.»
| * |
Yllä selostettu polemiikki valaisee osaltaan erästä puolta maailmansodan seurauksista. Pirstomalla entisiä valtakuntia ja antamalla niihin kuuluville pikkukansoille fyysillisen mahdollisuuden muodostaa itsenäisiä valtioita maailmansota on saattanut päiväjärjestykseen sellaisia kansallisia kysymyksiä, joita aikaisemmin tuskin oli olemassa tai joiden ratkaisua ei ainakaan osattu aavistaa lähiaikoina tapahtuvaksi.
Sosialisteillekaan näiden kysymysten ratkaisu ei voi mitenkään olla yhdentekevää. Niinkuin Suomen sosialidemokratia jo niinä aikoina, jolloin se ei vielä ollut osannut edes omaksua sosialidemokratian nimeä, oli 1899 hyväksytyssä ensimmäisessä puolueohjelmassaan selittänyt Suomen kansallisen itsenäisyyden säilyttämisen ja suojelemisen olevan työväen taloudellisen ja yhteiskunnallisen vapautumisen perusedellytyksenä, niin ovat myös maailmansodan vaikutuksesta syntyneiden uusien valtioiden työläiset käsittäneet, miten tärkeätä on järjestää näiden maiden valtiolliset olot semmoisella tavalla, ettei ne häiritse työväen luokkataistelun vapaata ja tervettä kehitystä, ja tällöin on enimmäkseen asetuttu sille kannalle, että ainoastaan täysi kansallinen itsenäisyys voi täyttää tämän ehdon.
Mainittu polemiikki osoittaa myöskin, ettei eri maiden sosialistien keskuudessa ole vielä päästy yksimielisyyteen näistä asioista, koska kaikkien maiden sosialistit eivät ole vielä osanneet saattaa oikeaan keskinäiseen suhteeseen ja tasapainoon kansallisvaltiollisia sekä yhteiskunnallisproletaarisia mielipiteitään ja pyrkimyksiään. Tämä tietenkin koskee ennen kaikkea semmoisia puolueita, jotka — kuten Venäjän sosialivallankumoukselliset — tuntuvassa määrässä saavat aineksensa sellaisista yhteiskuntapiireistä, jotka eivät kuulu palkkatyöväestöön eivätkä voi omistaa sen katsantokantaa.
Meille, Suomen sosialisteille, on sangen mielenkiintoista seurata, miten tämä riitakysymys vastaisuudessa kehittyy. Sillä rauhallisten olojen palattua on sosialivallankumouksellinen puolue Venäjän lukuisan talonpoikaisväestön edustajana kaiken todennäköisyyden mukaan piankin saavuttava hyvin huomattavan vaikutusvallan maansa sekä sisä- että ulkopolitiikassa.
Karl H. Wiik.
Muuksi kuin murhenäytelmäksi tuskin voi kutsua Suomen vallanpitäjäin valtiollista toimintaa Venäjän-Karjalassa kahden viime vuoden aikana.
Kaikkihan muistamme, kuinka Suomen päästyä itsenäiseksi suursuomalaiset unelmat ja ohjelmat maassamme heräsivät ja vahasivat mieliä. Ei tyydytty enää Suomen vanhoihin rajoihin, eikä kalevalaisten suhteitten ylläpitämiseen rajantakaisten heimolaistemme kanssa, vaan Venäjän sekasortoista tilaa oli käytettävä suuren Suomen hiomiseen, jonka rajat ulottuisivat Pietariin, Syvärinjokeen, Vienanmereen ja Jäämereen saakka.
Miten ovat unelmat toteutuneet? Rajantakaiset provinssit ja voittomaat ovat kutistuneet pariin surkeaan rajapitäjään, suomalaisten maine Venäjän-Karjalassa on tahrittu pahemmin kuin Resvoin rauhankappeli, valtakuntamme rajantakainen politiikka on kärsinyt täydellisen haaksirikon.
Lyhyt katsaus tapausten kulkuun ja vaikuttaviin voimiin saattaa tällä hetkellä olla hyödyllinen niille, jotka eivät ole näitä asioita tulleet lähemmin ajatelleeksi.
Suur-Suomen aate ei syntyessään ollut niinkään vierottava. Olivathan rajantakaiset karjalaiset alueet vuosien ja vuosikymmenien kuluessa sivistyksen siteillä yhä lujemmin liittyneet Suomeen ja olivathan Venäjän olot bolshevistisen vallankumouksen jälkeen niin auttamattomasti sekaisin, että sen lopullinen hajaannus näytti välttämättömältä. Mikä silloin olisi ollut luonnollisempaa, kuin että venäjänkarjalaiset kaikessa rauhassa olisivat katkaisseet kahleet, jotka heitä vuosisatoja olivat orjuuttaneet, ja liittyneet Suomeen tai perustaneet itsenäisen valtion. Oli myöskin jokseenkin luonnollista, että Suomi tässä yleisessä perinnönjaossa esittäisi vanhan vaatimuksensa päästä osalliseksi Jäämeren rannikosta, josta se vastoin kaikkea oikeutta oli tungettu pois.
Sellainen oli lähtökohta Karjalan asiassa lopulla vuotta 1917.
Mutta sitten tuli vuosi 1918 ja Karjalan politiikka joutui toiseen vaiheeseensa. Valkoinen Suomi otti asiat hoitoonsa. Voittonsa hurmiossa se tahtoi ratkaista Karjalankin kysymyksen sillä keinolla, jolla se oli ratkaissut ja aikoi vastakin ratkaista kotimaiset kysymykset: aseilla. Kenraali Gustaf Mannerheim teki kuuluisan valansa, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennenkuin viimeinen Leninin soturi olisi karkotettu Venäjän-Karjalasta.
Ei tiedä miten Venäjän-Karjalan asiain olisi käynyt, jos valantekijässä olisi ollut miestä seisomaan suurten sanainsa takana. Mutta paraatit Helsingissä olivat tärkeämmät kuin karjalaiset asiat, ja sitäpaitsi olivat jo mahtavammat kädet kuin Mannerheimin ottaneet käsiinsä hallitusohjakset Suomessa. Karjalan kysymyksessä alkoi näet jo kolmas kehitysvaihe, saksalais-suomalainen suunta. Sen muistot ovat kaikissa suhteissa murheelliset. Vienan-Karjalaan tunkeutunut vapaaehtoinen retkikunta ajettiin verissä päin takaisin, ja vahingoksi maalle kääntyivät kaikki muutkin yritykset, joihin Suomi Saksan imperialismin nöyränä palvelijana ryhtyi.
Saksan suuri romahdus v:n 1918 lopussa ei muuttanut Suomen itäpolitiikan sodallista luonnetta, vaikka antoikin sille osittain uudet pyrintöperät. Suomen monarkistinen lotja kulki yksin heitettynä vanhalla vauhdillaan siihen suuntaan, johon saksalainen hinaaja sitä oli vetänyt. Valtaan päässeelle Mannerheimille ja hänen kannattajilleen aukeni näin tilaisuus koettaa toteuttaa keväällä tehty vala. Siinä kohden siis saksalais-suomalainen ja mannerheimiläis-suomalainen politiikka vetivät yhtä köyttä. Mutta uutena tai ainakin entistä suurempana tekijänä astui tällöin esiin ajatus Pietarin valloittamisesta ja bolshevismin kukistamisesta suomalaisilla aseilta. Tämä aate talvella ja keväällä 1919 innoitti ja haltioitti koko porvarillisen Suomen. Karjalan kysymyksessä alkoi nyt jännittävä huippukausi.
Sen muistoista ei enää mielellään puhuta. Niistä on kuitenkin ikuisesti elävä Aunuksen vapaaehtoisen armeijan värväys ja komeasti alettu triumfi retki Aunukseen, mikä retki päättyi Viteleen katastrofiin viime kesäkuun lopussa ja koko Aunuksen menettämiseen Repolan—Porajärven »suojelusaluetta» lukuunottamatta.
Sillä välin oli Suomessa tasavaltalainen suunta päässyt lopullisesti voitolle. Mutta merkillistä kyllä ei Suomen karjalainen politiikka tällä viidennellä, tasavaltalaisella asteellaan ole ollut entistä onnekkaampi. Tasavaltalainen keskustahallitus kannatti puolivirallisesti Aunuksen seikkailuja, heitti niihin kymmeniä miljoonia markkoja, asetti erityiset ministerit ja virastot niitä hoitamaan. Ero mannerheimiläisen ja vennolais-alkiolaisen politiikan välillä oli ilmeisestikin ainoastaan siinä, että kun edellisen tärkeimpänä päämääränä oli Pietarin valloittaminen ja Leninin vallan kukistaminen, jälkimmäinen etusijassa tavoitteli heimokansan »vapauttamista» ja Suomeen liittämistä. Suur-Suomi-politiikka eli siis jo taantumassa. Itse asiassa keskustahallituksen koko toiminta Karjalan politiikassa on ollut yhtämittaista peräytymistä. Siihen meillä ei olisi mitään sanomista, jos peräytyminen olisi tapahtunut hyvässä järjestyksessä. Mutta niin ei ole ollut asianlaita. Niinkuin kaikessa muussakin niin tässäkin keskustapolitiikka on osoittautunut horjuvaksi, epäjohdonmukaiseksi, epäluotettavaksi. Aunuksen asiassa se ryhtyi urakkaan, jota se ei jaksanut suorittaa. Petsamon se valtautti, mutta sillä tavoin, että valtauksesta on ollut enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Seurauksena on ollut kaiken menetys, Karjalan politiikan lopullinen vararikko ja romahdus. Petsamokin, johon Suomella kuitenkin on erityisen oikeutetut vaatimukset, on keskustahallituksen taitamattomuuden vuoksi ehkä iäksi päiväksi menetetty.
Siinä Suur-Suomen politiikan tähänastiset ulkonaiset vaiheet. Mitä kohtaloita ja kärsimyksiä nämä kaksi vuotta monine valtiollisine vaiheineen ovat tuottaneet karjalaiselle kansalle, siitä meillä kaiketi on sangen vaillinainen aavistus. Rajan takaa kuuluvista alituisista valituksista ja avunpyynnöistä, kirkkojen häpäisemisistä ja ryöstöistä, suomalaisten virkamiesten toimeenpanemista ryöstö-murhista y.m.s. tiedoituksista voinee kukin tehdä päätelmänsä. Karjalan kansa itse on tuskin paljonkaan ollut mukana tässä valtiollisessa pelissä. Kuvaavaa on, että karjalaisten meille tuntemattomilla valtuuksilla toimivat johtomiehet ovat anoneet apua vuoron jälkeen Venäjältä, Suomesta, Saksasta ja liittolaisvalloilta — aina mistä milloinkin apua on näyttänyt olevan saatavissa.
Ainoat, jotka tässä yleisessä suursuomalaisessa sekamelskassa eivät ole menettäneet älyään, ovat Suomen sosialidemokraatit. Meidän puolueemme on jo aikoja sitten nähnyt, mitä tapahtuva oli, ja on pessyt kätensä puhtaaksi kaikesta syyllisyydestä. Itärajan tapahtumia koskevia välikysymyksiä käsiteltäessä valtiopäivillä 11 ja 29 p. huhtikuuta 191p sosialidemokraattien puolelta paljastettiin Karjalan politiikan koko onttous ja turmiollisuus sekä ponnekkaasti vaadittiin Aunuksen ja Pietarin seikkailujen lopettamista.
Tästä ei kuitenkaan sosialidemokraattien oikeastaan kannata ylenmäärin itseään kehuskella. Sillä totta puhuen puolueen tähänastista kantaa Karjalan kysymyksissä voi osittain pitää kannattomuutena. Puolue on viime aikoihin saakka vähän välittänyt karjalaisista kysymyksistä, mikä kylläkin on luonnollista, kun ottaa huomioon, miten vähän Karjalasta yleensä kansamme keskuudessa on tiedetty ja miten ikäviä kokemuksia Suomen työväki on porvarillisesta politiikasta viime aikoina saanut. Mutta tämä kanta tuskin enää on oikeutettu. Venäjän-Karjala on naapurialue, jonka olot ehdottomasti vaativat tarkkaavaa huomiotamme. Venäjän-Karjalan asukkaat ovat henkisiä ja taloudellisia heimolaisiamme ja voivat varmaan menestyä henkisesti ja aineellisesti parhaiten, jos henkisesti, taloudellisesti jä valtiollisesti toimivat yhteisymmärryksessä, ellemme sanoisi yhteydessä Suomen kanssa, luonnollisia suhteitaan Venäjään silti katkaisematta tai laiminlyömättä. Suomen sosialidemokratian on kaikki syy kannattaa Venäjän-Karjalan itsenäistymispyrkimyksiä, sikäli kuin ne rauhallisin keinoin ovat toteutettavissa.
Kun nyt porvarillinen sotapolitiikka on näytellyt osansa loppuun ja uusi ratkaiseva vaihekausi Karjalan kysymyksessä on alkamassa, ei Suomen sosialidemokratian enää sovi pysyä kielteisellä, arvostelevalla kannallaan, vaan on sen päättävästi ja vastuuntietoisesti ryhdyttävä omien oikeitten periaatteidensa mukaisesti vaikuttamaan Karjalan kysymyksen ratkaisemiseksi. Vaa.
Ennen maailmansotaa kuusi vuotta sitten oli meidän jokapäiväinen leipämme monin verroin huokeampaa kuin nykyisin. Jo 10 pennillä sai rukiisen reikäleivän. Voitiinpa 25 p:llä saada kokonaista kolme reikäleipää. Vasemmalla kuvattu iso leipäkasa maksoi silloin 35 p:iä. Oikeanpuoleisella pienellä lautasella näemme taas sen leipäannoksen, joka nyt saadaan 35 p:llä. Se on Elannon valmistamaa ja vastaa yhtä kuponkia, painaen 90 gr. Ruisleivän hinta on noussut siis noin 900 %.
Leipäpalallemme haluaisimme myöskin voita ja saimmekin Helsingissä maaliskuussa 1914 pöytävoita keskihinnoin 3 mk. 9 p. kilo. Viime maaliskuun puolivälissä maksoi pääkaupungissa 1 kg. parasta voita 28 mk., siis hinnannousu noin 5,800 %.
Isompi voilohkare kuvassa esittää voikiloa, joka ennen sotaa maksoi 3 mk. 9 p. Pikku palanen oikealla on n. 110 gr., jonka verran viime maaliskuussa saatiin samalla hinnalla.
Peruna on ravitseva ruoka. Kuuluisa tanskalainen lääkäri Hindhede on todistanut, eitä ihminen voi elää hyvin yksistään perunallakin. Tässä kuvattu perunakappa maksoi ennen sotaa 40 p. Sen vieressä näemme perunamäärän, joka nyt, kun kapan hinta on kohonnut 2 mk:aan, saadaan 40 p:llä. Hinta on noussut siis 400 %. Ja kuitenkin on peruna huomattavasti huoistunut v:n 1918 kesään verraten, jolloin työläisiä kuoli nälkään vankileireillä ja niiden ulkopuolella. Silloin oli perunan hinta keskimäärin 10 à 15 p. kappale, maksoivatpa rikkaat aina 500 mk. hehtolitralta (ennen sotaa 6 mk. ja vähemmänkin).
Silakka oli muinoin vain köyhänruokaa, jota »parempi» väki halveksi. Ollen ylipäänsä ravitsevampaa kuin moni muu kaloistamme, varsinkin hintaansa verraten, on se sodan aikana päässyt kunniaan. Sitä kannattaa parhaiten syödä nytkin, vaikka hinta onkin kohonnut.
Kuusi vuotta sitten, maaliskuussa 1914, maksoi Helsingissä 1 kg. tuoreita silakoita 63 penniä s.o. noin 1 pennin kappale. Viime maalisk. 22 p:nä saimme suorittaa H:gin eteläsatamassa silakkakilosta aina 2 mk:sta 50 p:stä 5 mk:aan. siis keskimäärin 3:75. Hinnannousu 500 %. Kuva seuraavalla sivulla osoittaa: vasemmalla 1 kilon määrän, jonka v. 1914 sai 63 p:llä, oikealla ne 170 gr., jotka nyt saadaan 63 p:llä.
Melkoisesti enemmän ovat kohonneet lihan hinnat. Iso raavaspaistin kimpale (kuva seur. siv.) maksoi maaliskuussa 1914 Helsingissä 1 mk. 15 p. kilo. Kun me tänä vuonna maaliskuussa ostimme Hakaniemen kauppahallista samaa tavaraa, saimme mainitulla summalla ainoastaan oikeanpuoleisella lautasella nähtävän pikku palan, noin 103 gr., josta tuskin riittää yhdeksi kunnolliseksi pihviksi. Kilon hinta oli nim. nyt 11 mk., siis kohonnut 850 %.
Silavan hinta oli sanottuna aikana ennen sotaa 1 mk. 60 p. kilo. Nyt saimme Hakaniemen hallissa siitä 1 kg:n silavaviipaleesta, joka nähdään tässä alempana, pudistaa kukkarostamme 20 mk. Sen vieressä oleva 80 gr. painava palanen maksaa nykyään 1:60. Kotimainen silava on kallistunut siis 1,150 %. Amerikkalaisen silavan hinta oli ennen sotaa 1 mk. 40 p, nyt 16 mk. kilo, siis hinnannousu 1,040 %.
Jatkaaksemme tätä elintarvehintojen vertailua — perustuen virallisiin tilastollisiin tietoihin maaliskuulta 1914 ja omiin Helsingissä viime maaliskuulla ruokatarpeiden ostoksilla tekemämme havaintoihin — mainitsemme, että vehnäjauhojen hinta on kohonnut 44 p:stä 6:50 à 8;aan kilolta eli 1,375 à 1,720%, ruisjauhot 50 p:sta 2 mk. 50 p:iin eli 735 %, hauki 2 mk:sta 16 mk:aan kg. eli 700 %, munat 1,000 %, maito 750 %, kahvi 1,000 %, kaakao 900 %, sokeri 1,045 %.
Paitsi ravintoaineita otamme pari esimerkkiä muista elintarpeista: koivuhalot ovat kallistuneet 800 %, paloöljy 1,025 %. Nautintoaineista mainittakoon karamellien kallistuminen 1,750 % ja savukkeiden 800 %.
Vertailun vuoksi esitettäköön vielä, että paloviina maailmansodan edellä maksoi vähittäiskaupassa 3 mk 30 p. litra. Valtion kauppaama väkiviina, jota nykyään saadaan kuten tunnettua vain teknillisiä lääke- sekä tieteellisiä tarkoituksia varten, maksaa 20 ä 30 mk. litra. »Vapaassa» kaupassa (s.t.s. salakaupassa) myydään sitä 150 mk. litra, siis hinnannousu 4,445%. Anniskeltuna ovat sen hinnat sitä vastoin kaksinkertaiset. Konjakin »säännöstelemätön rajahinta» lienee 800 mk. litra, nim. ravintoloissa. Viimeiset tiedot perustuvat kuulopuheisiin, mutta ovat silti uskottavia.
Edellä mainittujen hintojen keskimääräinen kohoaminen, paloviinaa ja konjakkia lukuun ottamatta, on 925%.
Siis, vaikkakin jätämme huomioon ottamatta ne säälittävät olennot, joiden budjettia rasittaa väkijuomahimo, huomaamme, että maailmansota on ennen kuulumattomassa määrässä kallistanut elantokustannuksia, meidän maassamme enemmän kuin missään muussa, Itä-Euroopan maita lukuunottamatta.
Ammatillisten järjestöjemme viime vuonna kokoaman tilaston mukaan tekivät taas työpalkkojen koroitukset vuodesta 1914 lähtien vain noin 500 %, eivätkä ne liene myöhemminkään suuresti kohonneet. Tulos on siis ollut vähävaraisten ja varattomain kansanluokkain elintason huomattava aleneminen. K. W—k.
Kristianiassa on vuoden 1919 alusta alkaen ollut voimassa kunnallinen vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus eli oikeammin sanoen — avustus. Meillä Suomessa, jossa yleinen vanhuudenvakuutus toistaiseksi on olemassa vain Sos.-dem. Puolueen ohjelmassa, lienee mielenkiintoista tutustua, kuinka pitkälle tässä suhteessa on päästy Norjan pääkaupungissa. Vailla mielenkiintoa ei liene sekään seikka, että seuraavassa selostetut avustusmuodot on toimeenpantu sosialistisen valtuustoenemmistön aikana.
Syyskuussa 1918 päätti kaupunginvaltuusto toimeenpanna yleisen vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkkeen vuoden igig alusta. Eläkettä maksetaan jokaiselle 70 vuotta täyttäneelle yksinäiselle henkilölle 720 kruunua ja avioparille 1,200 kr. vuodessa. Jos elääkkeen nauttijalla itsellään on tuloja, niin myönnetään eläkettä suhteellisesti vähemmän. Yksinäinen henkilö, jonka tulot nousevat 1,000 kruunuun tai siitä yli, ei enää saa eläkettä. Aviopuolisoilla on tämä tuloraja 1,625 kr. Kuten näkyy, tarkoitus on siis avustaa ainoastaan vähävaraisimpia. Tämän yleisen eläkkeen lisäksi suunnitellaan parhaillaan erikoiseläkettä yksinäisille äideille, joilla on lapsia. Aloitteen tähän on tehnyt Työväenpuolueen Naisyhdistys. Tätä kysymystä kuten yleistäkin eläkeasiaa käsittelemään on asetettu erikoinen komitea, joka äskettäin on saanut ehdotuksensa valmiiksi.
Tämän ehdotuksen mukaan tulisivat eläkkeestä osallisiksi leskivaimot, joilla on lapsia, avioliitosta eronneet tai eroitetut äidit sekä aviottomat äidit. Eläkkeestä osattomiksi ainakin toistaiseksi jäisivät erossa elävät äidit, joiden eroa ei ole laillisesti vahvistettu, sekä työkyvyttömien miesten vaimot. Nämä viime mainitut tulevat kyllä saamaan yleistä vanhuuseläkettä. Sekä tämän äitiyseläkkeen että yleisen vanhuuseläkkeen saamisen ehtona on lisäksi, että eläkkeen saaja nauttii kunnassa kotipaikkaoikeutta ja on asunut kunnassa 15 vuotta. Eläke ei ole vaivaisavun luontoinen. Siihen ovat oikeutettuja 15 vuotta nuoremmat lapset, samoin lapset, jotka käyvät kansakoulua tai ammattikurssia aina 17 ikävuoteensa saakka. Eläkkeen määrä on ehdotuksen mukaan: äiti ja yksi lapsi 600 kr, äiti ja kaksi lasta 900 kr., äiti ja kolme lasta 1,360 kr. sekä äiti ja 4 lasta tai useampia lapsia 1,760 kr. vuodessa.
Eläkkeen nauttijan omat tulot otetaan eläkkeen maksussa huomioon ainoastaan siinä tapauksessa, jos ne nousevat seuraavia määriä suuremmiksi: 1 lapsen huoltajalla 1,000 kr., 2 lapsen — 1,400 kr., 3 lapsen — 1,800 kr. ja 4 lapsen — 2,000 kr. Suurempia tuloja nauttivilta vähennetään osa eläkettä, ei kuitenkaan koko tulon määrällä. Yhden lapsen äiti, jolla on tuloja 2,000 kr., ei enää nauti eläkettä. Useamman lapsen äidillä on tämä tulojen rajasumma vastaavassa määrässä suurempi. Viidettä ja jokaista seuraavaa lasta kohti on pohjaeläke 90 kr. vuodessa.
Äitiyseläkkeestä osalliset saavat säädettyyn ikään tultuaan lisäksi yleisen vanhuuseläkkeen kuitenkin niin vähennettynä, että molemmat eläkkeet yhteensä voivat nousta korkeintaan seuraaviin määriin: äiti ja yksi lapsi 1,200 kr., äiti ja 2 lasta 1,580 kr., äiti ja kolme lasta 2,040 kr., sekä äiti ja neljä lasta 2,400 kr. sekä seuraavilta lapsilta 90 kr:n lisäys lasta kohti.
Tämä komitean ehdotus on kaupungin valtuustossa pääasiassa hyväksytty muuten, paitsi että myöskin erossa elävät äidit on tehty eläkkeestä osallisiksi valtuuston vastaisuudessa säätämien ohjeiden mukaan.
Norjassakaan ei ole yleistä koko maata käsittävää vanhuus- ja äitiysvakuutusta. Kunnallisia vakuutuslaitoksia vaivaa aina se puutteellisuus, että niistä pääsevät osallisiksi ainoastaan määrättyjen kuntien jäsenet ja näistäkin vain ne, jotka ovat asuneet määrätyn ajan — 10 tai 15 vuotta — samassa kunnassa. Tätä epäkohtaa edes osittain poistaakseen ovat Norjan kunnat, joissa tällaiset eläkesäädökset on voimassa, ryhtyneet aikaan saamaan yhteistoimintaa keskenään eläkeasioissa. Niinpä ovat Kristianian ja Akerin kunnat sopineet, että sellainen henkilö, jolla jommassakummassa mainitussa kunnassa on kotipaikkaoikeus ja joka toisessa näistä on asunut säädetyt vuodet, pääsee osalliseksi eläkkeistä siinä kunnassa, missä hän tällöin asuu.
Milloinkahan meillä Suomessa päästään kunnallisella alalla tällaisen toiminnan alkuun! R. I—n..
Kappin monarkistikapinan synnyttämä yleismaailmallinen mielenkiinto ei ollut vielä ehtinyt laskea, kun Euroopan kansojen päähuomion yhtäkkiä veti puoleensa toinen samanlaatuinen tapaus Saksan pienessä naapurimaassa Tanskassa.
Kuningas, Kristian X:n itsevaltaista, tosin kyllä vanhoillisen hallitusmuodon mukaista tekoa, Zahlen ministeristön eroittamista ilman, että se olisi sitä ennen kansankäräjiltä saanut mitään varsinaista epäluottamuslausetta, on Tanskan sosialidemokraattien taholta nimitetty valtiokaappaukseksi, jota se epäilemättä olikin. Samoin kuin Kappin kapinan tarkoituksena oli saattaa valtiovalta Saksassa toistaiseksi monarkistis-taantumuksellisten ainesten käsiin, oli Kristian X:n valtiokaappauksen tarkoituksena hallita Tanskaa toistaiseksi epäparlamentaarisen ja taantumuksellisen hallituksen avulla. Kannustimina tähän kaappaukseen on kai etupäässä pidettävä Tanskan taantumuksellisten ja kiihkokansallisten puolueiden kiihkeätä halua estää uuden, kansanvaltaisen vaalilakiehdotuksen hyväksyminen koossaolevilla valtiopäivillä ja ratkaista n.s. Flensborgin kysymys kiihkokansallisten toiveitten mukaisesti.
Taantumuksellisten yrityksen valtiokaappauksellinen luonne ilmenee selvästi jo itse tapahtumien kulusta. Kuten tunnettua oli kansankäräjille jo muutamia viikkoja sitten jätetty konservatiivisen kansanpuolueen taholta ehdotus uudeksi vaalilaiksi. Pitkällisten keskustelujen ja sovittelujen jälkeen saavutettiin vihdoinkin lauantaina maaliskuun 27 p. täydellinen yksimielisyys vaalilain lopulliseen muotoon nähden kolmen suuren puolueen, nimittäin sosialidemokraattisen, radikaalisen vasemmistopuolueen ja konservatiivisen kansanpuolueen kesken. Vaalilain lopullinen hyväksytyksi tuleminen näytti siis varmalta, koska näiden puolueiden edustajaryhmät muodostivat ratkaisevan enemmistön valtiopäivien molemmissa kamareissa, kansankäräjillä (Folkething) ja maakäräjillä (Landsthing). Kansankäräjäin viimeisessä istunnossa, ennenkuin valtiopäivät hajaäntuivat kolmeksi viikoksi pääsiäislomalle, konservatiivisen kansanpuolueen johtomiehet vielä juhlallisesti selittivät, että heidän puolueensa tulee horjumattomasti olemaan vaalilakiehdotuksen takana. Mutta muutamia tunteja sen jälkeen, kun valtiopäivät olivat ehtineet hajaantua, julkaisivatkin konservatiivinen kansanpuolue ja maltillinen vasemmisto (tunnetun tanskalaisen valtiomiehen J. C. Christensenin johtama maanviljelijäin puolue) julistuksia, joissa vaadittiin uusien vaalien viipymätöntä julistamista — siis ilman, että tekeillä oleva uusi vaalilaki olisi saatu hyväksytyksi ja vahvistetuksi.
Eipä siis ihme, että Tanskan demokraattiset puolueet, sosialidemokraatit ja radikaalinen vasemmisto (reformistinen pikkuporvarillinen puolue), vastasivat oikeiston täysin epälojaaliseen menettelyyn ja taantumusainesten marionettina toimineen kuningas Kristianin vielä epälojaalisempaan ja epäparlamentilliseen tekoon ulkoparlamentillisin keinoin, todellisella kansannousulla. Zahlen ministeristön erottaminen tapahtui maanantaina maalisk. 29 p:nä. Mutta jo samana päivänä ja sitä lähinnä seuraavina päivinä joutui Köpenhamina valtavien joukkomielenosoitusten näyttämöksi. Kuvaavana esimerkkinä mainittakoon, että esim. sosialidemokraattien Köpenhaminassa toimeenpanemassa mielenosoituksessa lasketaan olleen noin 150,000 osanottajaa! Tilanne kävi yhä uhkaavammaksi sen johdosta, että Zahlen ministeristö kieltäytyi kuninkaan erottamispäätöksen kuultuaan ottamasta enää päälleen jatkuvaa hallitusedesvastuuta, jotenka Tanska siis tuli olemaan kokonaisen vuorokauden eli siihen asti, kunnes kuninkaan nimittämä taantumuksellinen Lieben kaappaushallitus astui hallitusohjiin (30 p. maalisk.), kokonaan ilman minkäänlaista hallitusta. Kaikkialla maaseutukaupungeissa pidettiin myrskyisiä mielenosoituskokouksia ja maaseudulla julisti maatyöläisten liitto, johonka lukeutuu 30,000 järjestynyttä työläistä, heti yleislakon odottamatta muiden ammattiliittojen päätöksiä. Mutta muutkin ammattiliitot näyttivät kuumeisella kiireellä valmistautuvan yleislakkoon, jolla ne kerta kaikkiaan voisivat saavuttaa sekä valtiolliset että taloudelliset päämääränsä (on nimittäin muistettava, että Tanskassa oli samanaikaisesti kehittynyt vakava selkkaus ammattijärjestön ja työnantajaliiton välillä, jolloinka jälkimmäinen oli päättänyt järjestää yleisen työnsulun selkkauksen päättämiseksi). Suurlakon piti alkaa tiistaina huhtikuun 6 p :nä. Mutta jo ennen määräpäivää oli useilla työaloilla ryhdytty lakkoon. Niinpä esim. rautatieläiset lopettivat jo hetkeksi rautatieliikenteen päästyään selville, että Lieben kaappaushallituksella oli aikomus tuoda maaseudulta sotaväkeä kaupunkiin.
Asema näytti siis arveluttavasti kehittyvän vallankumousta kohti. Taantumus oli seitsenvuotisen (Zahlen ministeristö, joka nojautui sosialidemokraatteihin ja radikaaliseen vasemmistoon, oli nim. astunut hallitusohjiin jo v. 1913) radikaali-sosialisen rakennuksen alle asettanut pommin tarkoituksella räjäyttää se ilmaan. Mutta sen tuhotyön estämiseksi oli Tanskan kansanvalta valmis käyttämään sellaisiakin keinoja, joita kansa vain hädän hetkellä käyttää. Se oli valmis vallankumouksen avulla poistamaan kuninkuuden, muuttamaan perinpohjaisesti hallitusmuodon, joka soi vielä sijaa sellaisille itsevallan näytteille kuin mitä parlamentarisen Zahlen ministeristön omavaltainen erottaminen merkitsi. Nämä vaatimukset olivat otetut m.m. sosialidemokraattisen valtiopäiväryhmän kansalle antamaan julistukseen. Eikä ole epäilystäkään, etteikö niitä olisi myöskin loppuun asti viety, elleivät taantumukselliset olisi vielä yhdennellätoista hetkellä, viisaasti kyllä, peräytyneet.
Huhtikuun 3 p:nä pidettiin Amalienborgin linnassa kaikkien puolueiden välinen neuvottelu. Se pulan ratkaisu, mikä oli näiden neuvottelujen lopputuloksena, muodostui perinpohjaiseksi tappioksi oikeistopuolueille ja Tanskan tähänastisen historian suurimmaksi voitoksi kansanvallalle; kiihkokansallisten ja taantumuksellisten vähemmistödiktatuuri, joka ruumiillistui Lieben vallankaappaushallituksena, pyyhkäistiin pois, sen hallittua vain 4 vuorokautta (maalisk. 30 p :stä huhtik. 3 p tään); aikaansaatiin sopimus kansanvaltaisemmasta, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvasta vaalilaista, jonka mukaan m.m. eri puolueet saavat edustajia valtiopäiville suhteellisesti niiden valitsijamäärään katsoen; uudet vaalit toimeenpannaan — uuden vaalilain nojalla, (joka nyttemmin on jo tullut hyväksytyksi ja vahvistetuksi); työnsulun uhka saatiin poistetuksi sekä työläisten tärkeimmät vaatimukset läpiajetuiksi, kuten esim. järjestöjen oikeus asettaa vaatimuksia ja esiintyä toisena neuvottelevana puolena työriidoissa, työläisten oikeus lähettää edustajia teollisuusliikkeiden johtoon j.n.e. Lisäksi päätettiin kaikille valtiollisille vangeille antaa täydellinen armahdus.
Tanskan taantumuksellisten valtiokaappausyrityksen nopeata ja täydellistä kukistumista on etupäässä pidettävä Tanskan — nykyoloihin katsoen — harvinaisen yksimielisen ja valtiollisesti kypsän sosialidemokraattisen työväenliikkeen ansiona. Sen harvinaisen päättävä esiintyminen ja mallikelpoinen itsekuri noina vaarallisina aikoina, jolloinka työväenluokan maltiton esiintyminen olisi saattanut pyörittää kehityksen pyörää yhtä hyvin vastakkaiseenkin suuntaan, on aina oleva esimerkiksi kelpaava muittenkin maitten työväenliikkeille. Enemmistön tahto on jälleen lakina Tanskassa. Kansanvallan lujalla pohjalla voi Tanskan työväenluokka nyt lähestyvissä vaaleissa (huhtik. 26 p:nä) lähteä taisteluun yksikamarijärjestelmän, 21 vuoden vaali-ikäperustan ja tasavallan puolesta. N. L—n.
Auto on jo kauan tehnyt työväen valistustoiminnalle hyviä palveluksia. Tuntetut ovat ennen kaikkea ne agitasionikiertueet, jotka Ruotsin sos.-dem. nuorisoliitto on jo useina vuosina järjestänyt joka kesä »punaisten autojen» avulla.
Nyttemmin on myös lentokone otettu käytäntöön. Kun nimittäin New South Wales'in valtion päämies W. A. Holman on tehnyt puhujamatkoja lentokoneella, on Australian työväenpuolue vastannut tähän lähettämällä liitelemään toisen lentokoneen, joka hra Holmanin jälkiä seuraten on kaikkialle levittänyt lentolehtisiä. (Labour Leader.)
Nosken kuuluisa miekka. (»Soc.-Demokr.») Noske: Minun miekkani on kyllin terävä. — Se oli liiankin terävä.
Amerikka ja Kansainliitto. (»Ulk.») Kansainliiton isä jättää lapsensa löytölastenlaitoksen portaille.
Valtiokaappausyritys Tanskassa. (»Social-Demokraten») Tanskan taantumuksellisten munima pääsiäismuna.
[1*] Lyhenny alkukirjaimin täydellisestä nimestä: »Union Syndicale des Techniciens de l'Industrie, du Commerce et de l'Agriculture». (Teollisuuden, kaupan ja maanviljelyksen aloilla toimivien teknillisten työntekijäin liitto).
[1] Ks. Karl Kautsky, »Tie valtaan». MIA huom..