Julkaistu: toukokuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 9, toukokuun 15 p., s. 149–164. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Julius Ailio, J. W. Keto, Kalle Hämäläinen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
»Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen» perustava kokous on näinä päivinä pidetty Helsingissä. Vaikkei tätä kirjoitettaessa ole vielä saatu täydellisempiä tietoja kokouksen päätöksistä, voidaan uuden puolueen puoluetoimikunnan julkaiseman ohjelmaluonnoksen perusteella kuitenkin muodostaa jonkunlainen käsitys puolueen tarkoitusperistä.
Tätä ohjelmaluonnosta tarkasteltaessa pistää silmiin se seikka, että uusi puolue useissa oleellisissa kohdissa pyrkii samaan päämäärään kuin sosialidemokratiakin. Se tahtoo poistaa porvarillisen valtiokoneiston, pakkoluovuttaa kapitalistien pankit, tehtaat, suuret kauppaliikkeet y.m., sosialisoida rengastuneet ja trustiutuneet tuotantoalat j. n. e. Mitä taasen tulee näiden päämäärien saavuttamiseksi käytettävään menettelytapaan, viitataan ohjelmaluonnoksessa erääseen aikaisemmin julkaistuun ehdotukseen, jonka mukaan »on pysyttävä erossa luokkasovinto- ja kompromissipolitiikasta», »on tarkasti varottava, ettei jouduta edes välillisesti auttamaan vihollisiamme näiden koettaessa eksyttää työväkeä tyytymään porvarivaltion myöntämiin petollisiin etuihin», »työväen on kaikkialla mahdollisimman voimakkaasti järjestäydyttävä» j. n. e. Tämähän on kaikki vanhaa ja tunnettua. Sosialidemokraattinen puolueemme on edustajakokouksissaan jo monesti hyväksynyt nämä periaatteet, vieläpä sovelluttanut niitä eri toiminta-aloja ja tilanteita silmällä pitäen. Mitä vihdoin tulee siihen edustusjärjestelmään, joka vastaisuudessa parhaiten on palveleva voitolle päässeen köyhälistön etuja — ohjelmaluonnos suosittelee tässä suhteessa neuvostojärjestelmää — ei sosialidemokraattinenkaan työväki ole ylipäänsä lausunut hylkäävänsä neuvostojärjestelmää, sillä onhan ajateltavissa, että se suotuisammissa olosuhteissa antaisi paremmat tulokset kuin Venäjällä, jossa, kuten tunnettua, on yhä enemmän siirretty neuvostojen valta mahtavien komisaarien käsiin.
Eikö siis olekaan mitään eroa vanhan ja uuden sosialistipuolueen ohjelmien ja toimintatapojen välillä? — On kyllä, ja hyvinkin tuntuva ero.
Emme ryhdy tässä tutkimaan uuden puolueen ohjelman eri kohtia, jolloin tietenkin useita eroavaisuuksia ilmenisi. Rajoitumme kiinnittämään huomiota erääseen sanaan, joka tuossa ohjelmassa esiintyy siellä ja täällä ja joka ehkä useiltakin jää huomaamatta.
Ohjelmaluonnoksen 2 b) kohdassa sanotaan, että on »laajaan sosialisoimiseen viipymättä ryhdyttävä». Samaten se maatalousohjelma, jota luonnoksessa suositellaan hyväksyttäväksi, alkaa sanoilla: »Kaikki maa on viipymättä...»
Tässä ei ole kysymys vain sanontatavasta, joka ehkä ei olisi kyllin harkittua. Ja koska tietenkään ohjelman laatijat eivät ole hetkeäkään aikoneet uskoa äsken mainittuja tehtäviä nykyiselle porvarilliselle yhteiskunnalle, merkitsevät siteeraamamme sanat sitä, että työväenluokan valtaanpääsykin on viipymättä tapahtuva. Tälle otaksumalle on uuden puolueen koko ohjelma rakennettu.
Pitääkö tuo otaksuma paikkansa? Mihin se perustuu?
Parlamentillisen toiminnan merkityksen arvioivat n. s. vasemmistolaiset paljon vähemmäksi kuin me. Epäilemättä he eivät ole otaksuneet työväenluokan vapautuksen tapahtuvan tätä tietä. Että taasen Suomen työväki nykyisten voimasuhteiden vallitessa voisi avonaisessa taistelussa omin voimin voittaa porvariston — sen myöntävät myöskin n. s. vasemmistolaiset mahdottomaksi, jonka vuoksi viime sosialidemokraattisessa puoluekokokouksessa heidän edustavimmat miehensä nimenomaan selittivät, etteivät he nykyoloissa kannata kapinasuunnitelmia.
Onko sitten ulkomailta odotettavissa sellaista apua, joka täällä lähiaikoina auttaisi kumoamaan porvarillisen yhteiskunnan? Haettaessa vastausta tähän kysymykseen on ennen kaikkea otettava huomioon, että Neuvosto-Venäjä on jo kauan pyrkinyt ja yhä pyrkii saamaan aikaan rauhan Suomen kanssa, jättäen tällöin huomioon ottamatta sen seikan, että nämä rauhanhankkeet ovat Venäjällä oleskelevien suomalaisten kommunistien keskuudessa herättäneet suurta suuttumusta. Ja mitä tulee siihen proletaariseen maailmanvallankumoukseen, jonka piti puhjeta maailmansodan seurauksena, uskonevat sen pikaiseen tuloon ainoastaan ne, joihin sopivat raamatun sanat: »Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.» Neuvosto-Venäjä pyrkii kaikin voimin rauhaan kapitalististen hallitusten kanssa tunnustaen täten, ettei ainakaan se pidä maailmanvallankumouksen puhkeamista lähiaikoina todennäköisenä.
Vaikka näiden tosiseikkojen toteaminen näyttäneekin eräällä taholla hyvin »vastavallankumoukselliselta», täytyy niistä sittenkin huomauttaa, sillä ne riistävät pohjan ja perustan »Suomen Sosialistiselta Työväenpuolueelta». Sen ohjelma on toteutettava »viipymättä»; ellei se käy päinsä, jää puolue pakostakin ohjelmattomaksi. Se edellyttää ennakolta määrättyä konjunktuuria, niinkuin pörssiherra tänään ostaa osakkeita, koska hän luulee huomenna tapahtuvan osakkeiden nousun pörssissä. Mutta jollei se tapahdu, joutuu hän maksukyvyttömän velallisen asemaan.
Katsokoon sentähden Suomen työväki tarkoin, mihin se tallettaa pääomansa — luokkavoimansa!
Nykyajan yhteiskuntakehitys ja kapitalistinen tuotantotapa on antanut koululle suuren merkityksen kansalaiskasvatuksessa ja -opetuksessa. Aina viime vuosisadalle asti, jolloin keskiaikaiset taloudelliset olot suureksi osaksi vielä olivat vallalla, jolloin teollisuus rajoittui käsityöverstaisiin, jolloin maataloissa tultiin enimmäkseen omilla tuotteilla toimeen n. s. suljetun kotitalouden varassa, ja jolloin sekä kotimainen että kansainvälinen kauppavaihto oli perin pientä, ei koululla ollut sanottavaa yhteiskunnallista tehtävää. Joku määrä oppia ja tietoja oli tarpeen vain papeille ja virkamiehille, mutta sen ajan koulutiedoista ei ollut hyötyä porvareille eikä talonpojille. Luvunlasku- ja kirjoitustaitoa tarvitsi vain kauppias, mutta käsityöläinen ja maatyöntekijä tuli toimeen ilman niitäkin. Lukutaito oli esim. Suomessa jo v. 1686 kylläkin säädetty, ja se oli ehtona herranehtoolliselle pääsylle ja avioliittoon menolle. Papisto on aina ylistellyt ansioitaan Suomen kansan lukutaitoiseksi tekemisestä, mutta vähän on ollut hyötyä sellaisesta lukutaidosta, joka on rajoittunut pääasiassa katkismuksen lukuun. Päinvastoin on tästä käsittämättömäin uskonoppien päähänpänttäämisestä sanottava, että se on vaikuttanut haitallisesti, kuolettaen henkistä ajattelua ja ehkäisten itsenäistä arvostelua.
Tärkeä tehtävä on tullut koululle nykyaikaisen yhteiskunnallisen kehityksen ja uuden tehdasteollisuuteen perustuvan tuotantotavan päästessä valtaan. Vapaa kilpailu on kiristänyt olemassaolon taistelua, jossa kunkin on luotettava vain omiin voimiinsa. Mitä enemmän tietoja, mitä terävämpi käsityskyky, mitä älykkäämpi ja luonteeltaan lujempi yksilö on, sitä suuremmat edellytykset hänellä on saavuttaa menestystä olemassaolon taistelussa ja kohota keskinkertaista parempaan hyvinvointiin ja varakkuuteen. Nykyajan ihminen tarvitsee, voidakseen tulla toimeen nykyisessä mitä kirjavimmassa ja monimutkaisemmaksi käyneessä yhteiskuntaelämässä, ei ainoastaan ammattitietoja, vaan myöskin suuren määrän »yleisen sivistyksen» piiriin kuuluvia tietoja. Ilman näitä on hän yhtä avuton ja saamaton kuin saloseudun asukas suurkaupungin kadulla. »Tieto on valtaa» — tämä on totuus, joka koskee sekä suoranaisia tietoja että yleistä henkistä kykyä mukaantua nopeasti vaihtuviin aikamme virtauksiin, käsittää tapahtumain yhteyttä ja merkitystä sekä osata ottaa oma kanta kulloinkin sattuneissa muutoksissa. Erityisesti juuri työväestölle ovat tiedot ja yleinen sivistys välttämätön edellytys menestyäkseen taistelussaan sivistynyttä ja koulutettua porvariluokkaa vastaan. Paitsi lujaa järjestäytymistä ja yhteenliittymistä on yhteiskuntarakenteen tarkka tunteminen työväenluokalle tarpeellinen voidakseen kullakin rintamalla — valtiollisen ja kunnallisen elämän, ammatillisen liikkeen ja kulutusosuustoiminnan alalla — saartaa vastustajan asemat yhden toisensa perästä ja siten murtaa porvariston vallan pala palalta. Koulukysymys on senvuoksi yksi meidän aikamme suurimpia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja tehokas nuorisomme kasvatus aikamme tärkeimpiä tehtäviä. Yhteiskunnallinen taistelu ei milloinkaan lakkaa, ja jokaisen sisin toivo on tietysti, että lapsemme, nouseva polvi, on paremmin taisteluun varustettu kuin meidän polvemme. Koulun vaikutusta ei kuitenkaan saa liian suureksi arvioida. Ihmistä ei muodosta koulu, vaan elämä. Missä elämänopetukset joutuvat ristiriitaan koulun kanssa, siinä elämä pääsee voitolle, siinä koulu turhaan tuhlaa lasten aikaa ja sen kasvatus on tuloksetonta. Ei koulu yksinään kykene kohottamaan henkistä ja siveellistä tasoa, ellei koko ympäristö sitä tee, eikä yhteiskunnan uudistus voi koulusta saada alkuaan.
Paitsi opetuksen antamista on koulun tehtävänä kasvattaminen eli luonteen muodostaminen. Vanhemmilla ei yleensä ole niitä edellytyksiä kasvattamiseen kuin samanikäisten ja -arvoisten seuralla. Vanhemmiltaan lapsi oppii tottelevaisuuden vaan ei toveruutta, yhteistunnetta eikä itsenäisyyttä. Usein sitoo myös vanhempia heidän toimensa, niin ettei heiltä riitä tarpeeksi aikaakaan lastensa kasvatukseen. Kaupunkien perhe-elämä ei sitä paitsi tarjoa lapsille riittävästi tilaisuutta hyödylliseen toimintaan ja saamaan niitä luonteenkehitykselle edullisia vaikutuksia, joita siitä johtuu. Tässä koulu tulee avuksi, tarjoten lapsille jo ikätovereissa oivallisen kasvatuskeinon. Samalla se tarjoaa sopivaa itsetoimintaa piirustuksen, veiston, leikin ja urheilun, kasvitarhanhoidon, retkeilyjen muodossa j.n.e. Tämä itsetoimintajärjestelmä, joka, vaikkakin hitaasti ja vaivalloisesti yhä voittaa alaa entiseltä ulkolukujärjestelmältä, merkitsee vallankumousta kasvatusopin alalla ja antaa suuria tulevaisuuden toiveita. Se on omiaan henkisesti kehittämään lasta, herättämään hänen kykyjään ja taipumuksiaan sekä harjoittamaan häntä itsenäisesti havaitsemaan, käsittämään ja arvostelemaan asioita ja oloja. Vanha ulkoluku järjestelmä sensijaan rasittaa liiaksi muistia ja aivoja, antaen oppilaille joukon hajanaisia, pian unohtuvia tietoja, jotka vaikuttavat tylsentävästi ja tyhmentävästi sekä kuolettavat halun tietojen kartuttamiseen.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut esittää niitä vaatimuksia, joita koululle on asetettava kasvatusopin vaan sen sijaan yhteiskunnan kannalta. Jotta koulu tulisi koko yhteiskunnalle hyödyksi, täytyy koko väestön, siis kansan syvien rivienkin voida käyttää sitä hyödykseen. Ensi kädessä koskee tämä vaatimus varsinaista kansakoulua. Ei ole riittäväksi katsottava, että kouluikäisille lapsille yleensä vain valmistetaan tilaisuutta koulunkäyntiin. Tällä kannalla on meidän nykyinen koululainsäädäntömme. Vuonna 1898 annetun asetuksen mukaan on kunta velvollinen jakaantumaan koulupiireihin ja perustamaan piiriin koulun, jos kouluikäisiä (9–16 vuotisia) lapsia on 30 ja piiri vaatii koulua. Meillä on siten kunnallinen koulupakko olemassa, mutta itse koulunkäynti on vapaaehtoista. Täten on päästy niin pitkälle, että noin 64 % kaikista kouluikäisistä lapsista nykyään käy kansakoulua. Kaupungeissa on prosenttiluku suurempi, mutta maaseudulla sen sijaan pienempi. Lukuvuonna 1907–08 kävi ainoastaan 51 % maalaiskuntain kouluikäisistä lapsista koulua. Syynä koulunkäynnin laiminlyömiseen on etupäässä se seikka, että suurella osalla kansan köyhempiä kerroksia ei ole varoja lasten koulukustannusten suorittamiseen tai niiden työvoiman uhraamiseen. Sekä näiden lasten että koko yhteiskunnan edun vuoksi on meillä vuodesta 1907 alkaen lähes kaikilla valtiopäivillä ollut esillä kysymys yleisen oppivelvollisuuden säätämisestä, mutta tähän päivään asti ei siitä ole tullut täyttä totta. Näillä valtiopäivillä on kysymys taas otettu esille, mutta saapa nähdä, tuleeko se nytkään ratkaistuksi juuri köyhäin kerrosten sivistysvaatimuksia tarpeeksi silmällä pitäen.
On kyllä luultavaa, että yleinen oppivelvollisuus muutamin poikkeuksin piakkoin säädetään jo lähivuosina voimaanpantavaksi, mutta täten ei oppivelvollisuus vielä ole toteutettuna. Kun pääsyynä koulunkäynnin laiminlyömiseen ovat vaikeat taloudelliset olot, on yleisen oppivelvollisuuden välttämättömäksi täydennykseksi asetettava yhteiskunnan velvollisuus avustaa niitä vanhempia, jotka itse eivät jaksa kustantaa lastensa koulunkäyntiä. Turhaa on pakottaa nälkäisiä tai aliravittuja, heikkoja ja puutteellisesti puettuja lapsia koulua käymään, sillä sellaisten lasten opettamisesta ei ole sanottavaa tulosta. Ei millään lakipykälillä eikä sakkorangaistuksilla saada oppivelvollisuutta täytäntöönpannuksi sellaisissa tapauksissa, jolloin laiminlyönnin syynä on taloudellinen ahdinkotila, joissakin maissa, kuten esimerkiksi Italiassa, jossa lapset lain mukaan ovat velvolliset käymään koulua kuudennesta yhdenteentoista ikävuoteen, jättää suuri osa köyhää kansaa aivan yksinkertaisesti noudattamatta tain määräystä. Lakipykälät koreilevat toistaiseksi vain paperilla. Kansan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys on vielä liian alhaisella asteella, jotta valtio voisi toteuttaa ajan vaatimukset kaikessa ankaruudessaan.
Se periaate, että yhteiskunta on velvollinen avustamaan varattomien lasten kansakoulunkäyntiä, on meillä yleensä tunnustettu. Käytännössä on tämän velvollisuuden täyttäminen katsottu lähinnä kuuluvan kunnille, mutta valtion olisi ehdotuksen mukaan otettava osaa maalaiskuntain avustuskustannuksiin kahdella kolmanneksella ja kaupunkikuntain kustannuksiin yhdellä neljänneksellä. Täten voidaan kyllä oppivelvollisuutta ulottaa sangen laajalle, varsinkin varakkaammassa osassa maata, mutta Itä- ja Pohjois-Suomessa, missä kunnat yleensä ovat köyhiä, on suurempi valtioavustus kipeän tarpeen vaatima. Hyvin arveluttava kohta lisäksi on, ettei ehdotetussa oppivelvollisuuslaissa tarkkaan määritellä kuntain avustus velvollisuuden muotoja. Ravinto- ja vaatetusavun tulisi ehdotuksen mukaan olla siksi riittävää, että lasten koulunkäynti tulee mahdolliseksi. Pitkämatkaisten lasten kouluunsaattamis- ja majoituskustannuksista sanotaan, että ottakoon kunta näihin osaa harkintansa mukaan. Molemmat nämä määräykset ovat liiaksi venyviä, joten kunta voi avustuksensa rajoittaa mahdollisimman vähään. Kuinka tärkeitä mahdollisimman täsmälliset lakimääräykset tässä suhteessa ovat, näyttää seuraava esimerkki. Helsingin kaupungin valtuusto oli varattomain oppilasten vaatetusavuksi v. 1919 myöntänyt 300,000 markkaa, mutta vuoden kuluessa ei määrärahasta ollut käytetty puoltakaan. Vika oli järjestelmässä, jonka mukaan avustuksien saantiehdot ovat olleet liian kireitä, jopa kitsastelevia. Tarvitsijoita oli mainittuna vuonna, jolloin puute oli osittain huutava, kieltämättä monin verroin enemmän kuin avunsaajia. — Näyttää kuitenkin turhalta toivoakaan, että vaikka oppivelvollisuuslaki säädettäisiinkin, samalla saataisiin niin täsmällisiä ja kunnille sitovia määräyksiä avustuksen muodoista, että ne olisivat tehokkaita taloudellisesti heikomman kansanosan kannalta katsottuina. Täysin yleisen oppivelvollisuuden toteuttamiseen, mikä työväen sivistysvaatimuksista nykyään on ensimmäiseksi asetettava, on taloudellisten olojen takia kuluva vielä varmaankin pitkä aika.
Toinen tärkeä vaatimus oppivelvollisuuden suhteen on se, että tämä on yhtäläinen kaikille, sekä köyhille että varakkaille, sekä maaseudulle että kaupungeille. Tämä vaatimus ei koske ainoastaan työväestöä vaan koko sitä osaa maalaisväestöstä, jonka koulunkäynti rajoittuu ainoastaan kansakouluun. Nykyään on maaseutu koululaitoksen suhteen paljon jälessä kaupungeista — seikka, joka johtuu vallitsevasta taloudellisesta ja hallinnollisesta järjestelmästä, vallankin pääoman virtaamisesta kaupunkeihin, ja joka on alituisena ristiriidan aiheena kaupunkien ja maaseudun välillä. Tätä ristiriitaa koetetaan kyllä joissakin määrin sovittaa, kuten juuri ehdolla olevalla oppivelvollisuuslailla. Sen mukaan tulisi suurin osa maaseutuakin saamaan kaupunkien tavoin täydellisen kansakoulun alakansakouluineen, ja maaseutukansakouluihin järjestettäisiin myös jatko opetusta kahden vuoden aikana samoin kuin kaupungeissakin. Mutta opettajavoimien suhteen jäisi maaseudun alakansakoulu edelleen epäedullisempaan asemaan kuin kaupunkikoulut, ja vähintään 4 ilta-tuntia viikossa käsittäviksi aiotut maaseudun jatkokurssit eivät ole lähimainkaan vertailtavissa kaupunkien jatkoluokkain kanssa, joilla opetusta annettaisiin useita tuntia päivässä. Tämän ristiriidan poistamista ja oppivelvollisuuden yhtäläisyyttä maaseudulla ja kaupungeissa ei ole toivomistakaan, ennenkuin ristiriidan pohjimmaisia syitä käydään poistamaan. Maalaisväestön on tässä suhteessa toivottava nykyisen yhteiskuntajärjestelmän muutosta paljon suuremmalla syyllä kuin kaupunkilaisten, ja sen sivistysvaatimukset käyvät yhteen köyhälistön vaatimusten kanssa. Ei hyödytä, että maalaiset osoittavat vihamielisyyttä kaupunkien kulttuurilaitoksille. Heidän täytyy kääntää hyökkäyksensä nykyistä hallinto- ja talousjärjestelmää vastaan, joka aina tulee keskittymään kaupunkeihin ja suosimaan näitä maaseudun kustannuksella.
Kolmas periaatteellinen vaatimus, jota oppivelvollisuuden säätämisen puheenaollessa ei saa unohtaa, on kansakoulun asettaminen pohjakouluksi ylemmälle opetukselle. Kun kansakoulun kurssi tulee olemaan oppivelvollisuuden sisällyksenä, on mainittu vaatimus niin luonnollinen ja oikeutettu, ettei sitä enempää tarvitsisi puolustaa, jos tämän vaatimuksen toteuttamista lykätään, tulevat oppilaiden mahdollisuudet siirtyä kansakoulusta oppikouluun suuresti supistumaan. Siirtymisen täytyisi tapahtua kesken kansakoulun kurssia, mutta jos oppikoulun käynti syystä tai toisesta pian sen jälkeen keskeytyisi, olisi tällöin oppilaalla vaikeuksia oppivelvollisuuden täyttämisestä. Raja kansakoulun ja oppikoulun välille tulisi nykyistä jyrkemmäksi, ja siten tehtäisiin vääryyttä laajaa kansanosaa kohtaan. Olisi vahinko koko sivistyselämällemme, ellei kansakoulusta avaudu suoranainen pääsy ylemmän opin lähteille ja ellei myös kansan pohjakerroksissa piileville kyvyille tasoiteta tietä eteenpäin pyrkimään. — Lähes kymmenen vuotta sitten on eduskunta anonut hallitukselta esitystä laiksi kansakoulun asettamisesta pohjakouluksi. Viime syksynä on järjestetty kaksi kokeilukoulua, joissa opetusta sovellutetaan kansakoulun oppimäärän pohjalle. Tällaista kokeilua voi puolustaa kasvatusopin muttei yhteiskunnan kannalta. Epäilyt tai ennakkoluulot uudistuksen vaikeuksista eivät saa olla esteenä silloin kuin uudistuksen tarkoituksena on kaikkien kansalaisten yhdenvertaisiksi tekeminen opin ja sivistyksen saantitilaisuuksien suhteen. Jollei nykyinen kansakoulu- ja oppikoulukurssi soveltuisi suorastaan liitettäviksi, on molempia, ja etupäässä oppikoulukurssia muodosteltava siten, että ne muodostavat eheän kokonaisuuden. Mutta tämäkin on nähtävästi kaukainen unelma, siitä huolimatta, ettei se ole edes taloudellinen kysymys.
Olisi vielä muitakin vaatimuksia yhteiskunnan kannalta esitettävänä kansakoulun suhteen, kuten esim. kansakoulujen ja koululasten terveydellisen hoidon järjestäminen. Vuonna 1909 tehtiin sosialidemokraattien taholta eduskunnassa aloite koululääkäritoiminnan järjestämiseksi ja sen jälkeen on valtion komitea antanut asiassa mietintönsä. Mutta siihen on kysymyksen käsittely pysähtynyt, antamatta sen jälkeen elonmerkkiäkään itsestään.
Meidän yhteiskuntaamme hallitsevilla puolueilla ei näytä olevan viitoitettua koulupoliittista suuntaa. Jos tätä muulta taholta joskus koetetaan osoittaa, katsotaan arveluttavaksi, jopa vaaralliseksi lähteä sinne päin yrittämäankään, ennenkuin perinpohjainen ennakkoselvitys saadaan. Kun sitten tämän hankkimiseen ryhdytään, tehdään se niin täydellisesti, että koko suunta hämärtyy. Muualla maailmassa kiehuu ja kuohuu, uudistuksiin pyritään koulukasvatuksenkin alalla, mutta ne eivät meitä paljon liikuta, vaikka olemme jäämäisillään tässä suhteessa viimeisiksi Euroopan sivistyskansat joukossa.
J. Ailio.
Onko työväenluokan pyrittävä lopulliseen päämääräänsä, sosialismin toteuttamiseen, kansanvaltaisuuden vai aseellisen luokkadiktatuurin tietä? Tämä kysymys ei ole enää työväenliikkeelle pelkkä teoreettinen tulevaisuuden probleemi, vaan mitä tärkein käytännöllinen kysymys, johon kaikkien maiden työväenpuolueet joutuvat kantansa määräämään. Ja eri maiden työläisten kannanotto tässä asiassa on merkitsevä hyvin paljon kansainvälisen työväenliikkeen vastaiselle kehitykselle.
Kuten tunnettua oli mainittu kysymys jo aikaisemminkin lukuisat kerrat pohdittavana eri maiden työväenpuolueiden keskuudessa ja kansainvälisissä sosialistikongresseissa. Jean Jaurès otti huomattavalla tavalla osaa sen käsittelyyn. Tämä aikanaan kautta maailman tunnettu ranskalainen sosialisti, käytännöllisen liikkeen mies ja teoreetikko, oli kieltämättä etevimpiä ja tietorikkaimpia henkilöitä, voimakkaimpia ja rohkeimpia taistelijoita nykyaikaisen työväenliikkeen riveissä. Hänen lausumansa mielipiteet tärkeistä työväenliikkeen kysymyksistä perustuvat sekä huolelliseen harkintaan että perinpohjaiseen yhteiskuntaolojen ja historiantuntemukseen. Lienee sentähden mielenkiintoista tutustua Jaurès'in historialliselta pohjalta lähtevään esitykseen tästä päivänpolttavaksi käyneestä kysymyksestä.
Niitä suuria yhteiskunnallisia muutoksia, joita sanotaan vallankumouksiksi, ei nykyaikaisissa yhteiskunnissa enää voi toimeenpanna vähemmistö, miten tarmokas ja intelligentti se sitten lieneekin. Siihen tarvitaan enemmistön, vieläpä suuren enemmistön kannatusta ja yhteistoimintaa.
On mahdollista — ja historialla on tässä vaikea kysymys ratkaistavana — että on ollut aikakausia, jolloin joissakin maissa ihmisjoukot ovat olleet niin passiivisia ja luonteeltaan horjuvia, että jotkut voimakkaat yksilöt tai pienet ryhmät ovat voineet kuljettaa niitä talutusnuorassaan. Mutta nykyaikaisten kansojen muodostuttua uskonpuhdistuksen ja renesanssin ajan jälkeen tuskin on olemassa ainoatakaan ihmisyksilöä, jolla ei olisi jossakin määrin omaa arvostelukykyä. Tuskin tavataan ainoatakaan ihmistä, jolla ei olisi omia yksilöllisiä etuharrastuksia, joitakin siteitä, jotka kiinnittävät hänet nykyisyyteen, omia mielipiteitä tulevaisuudesta, pyrkimyksiä ja aatteita. Euroopassa siis jo muutaman vuosisadan ajan jokainen ihmisolento on ollut energian, itsetunnon ja -toiminnan keskus. Ja koska uudestiluomiskausina, jolloin vanhat yhteiskuntasiteet ovat hajoamistilassa, kaikki ihmisenergia on yhdenarvoista voimaa, on enemmistön laki ehdottomasti ratkaiseva. Uusi yhteiskuntamuoto voi toteutua ainoastaan silloin, kun yhteiskunnan jäsenten suuri enemmistö sitä vaatii tai hyväksyy tuon suuren muutoksen.
Tämä osottautui selvästi todeksi Ranskan suuressa vallankumouksessa. Se puhkesi ja menestyi ainoastaan sentähden, koska kansan valtava enemmistö — voisipa sanoa koko maa sitä tahtoi. Minkä verran tällöin oli etuoikeutettuja yläluokkalaisia verrattuna kaupunkien ja maaseudun kolmanteen säätyyn? Atomi vain — kaksisataatuhatta kahtakymmentäneljää miljoona vastaan, yksi sadasosa. Sitäpaitsi papisto ja aatelisto olivat erimielisiä ja epävarmoja oikeuksistaan ja voimastaan. Oli etuoikeuksia, joita etuoikeutetut itsekään eivät puolustaneet. Kuningasvallan itsensä umpikujaan jouduttuaan oli käskettävä valtiosäädyt koolle, vaikkakin se niitä pelkäsi.
Sitä vastoin kolmas sääty, jonka muodostivat työmiesten, talonpoikain, teollisuuskeskiluokan, kauppiasten, käsityöläisten ja n. s. vapaitten ammattien harjoittajain suuri joukko, oli käytännöllisesti katsoen yksimielinen. Se ei rajoittunut vain protesteeraamaan kuninkaallista yksinvaltiutta ja aatelis-loiseläjiä vastaan, vaan se tiesi miten tehdä lopun kaikesta tästä. Valtaistuimelle kohdistetut vaatimukset ovat kaikki sopusointuisia julistaessaan ihmiselle ja kansalaiselle kuuluvia oikeuksia, joita eivät mitkään määräykset voi rajoittaa. Ja näiden oikeuksien välttämättömät takeet määriteltiin. Kuningas oli edelleen jäävä toimeenpanevan vallan johtajaksi, mutta kansan tahdon on laadittava lait. Tämän kansan täysivaltaisen tahdon (suvereniteetin) tulkitsijana on oleva jatkuvasti toimivat, määräaikaisesti valittavat kansalliskokoukset. Verot säätää kansalliskokous ja ovat kaikki kansalaiset samalla tavalla verovelvollisia. Kaikki kastietuoikeudet ovat hävitettävät. Kellään ei saa olla erikoisia metsästysoikeuksia eikä kukaan saa käyttää erikoista tuomioistuinta. Sama laki, sama verotus, sama oikeus kaikille. Ihmisarvon vastaiset feodaaliset oikeudet, entisen maaorjuuden jätteet, ovat lakkautettavat korvausta niistä suorittamatta. Ne oikeudet, jotka rasittavat maalaiskiinteimmistöjä ja pitävät niitä käyttämättöminä, ovat poistettavat oston kautta. Korkeimman arvoluokan armeijassa pitää olla samoin keskiluokkaan ja talonpoikaisväestöön kuuluvain saavutettavissa kuin aatelistenkin. Kaikkien taloudellisen toiminnan muotojen, työ- ja ammattialojen tulee olla avoinna kaikille ilman ammattikunnan lupaa tai hallituksen erikoista valtuutusta. Itse ammattikuntalaitos lakkaa olemasta, samoin kirkko virallisena korporatiivisena laitoksena, jolloin sen miljoonia eekkereitä käsittävät maatilat palautetaan oikeudenmukaisesti valtiolle sillä edellytyksellä, että se ottaa pitääkseen huolen kirkollisasioista, opetuksesta ja hyväntekeväisyystoiminnasta.
On totta, että vallankumouksen oli turvauduttava voimaan — heinäkuun 14 päivä 1789 ja elokuun 10 päivä 1792 merkitsevät Bastiljin kukistumista ja Tuileriain valloitusta. Mutta — ja tämä seikka on tarkoin otettava huomioon — voimaa ei koskaan käytetty kansakunnan pakottamiseksi alistumaan vähemmistön tahtoon. Päinvastoin aseellista voimaa käytettiin enemmistön melkein yksimielisen tahdon puolustamiseksi vähemmistön keinotekoisia hyökkäyksiä vastaan. Heinäkuun 14 p:nä sillä torjuttiin kuningasklikin valtiokaappausyritys; elokuun 10 p:nä Pariisin väestö marssi kuningasta vastaan.
Nämä toimenpiteet edustivat kansakunnan oikeutta ja olivat sen tahdon ilmaisu. Ei johtunut tyhmästä alistuvaisuudesta se, että koko Ranska tervehti heinäkuun 14 päivää suosionosoituksin ja että melkein koko Ranska antoi hyväksymisensä elokuun 10 päivälle. Se tapahtui yksinomaan siitä syystä, että osa kansakunnan voimasta oli asettunut sen yleisen tahdon palvelukseen, jota kourallinen hovimiehiä ja etuoikeutettuja henkilöitä olivat pettäneet. Siis aseellisen voiman käyttäminen ei millään tavalla ollut häikäilemätön isku vähemmistön taholta, vaan tarmokas keino, johon enemmistö turvautui puolustaakseen itseään.
On totta, että vallankumous kehittyi ensimmäisiä vaatimuksiaan ja alkuohjelmaansa pitemmälle. V:na 1789 ei ainoakaan vallankumouksellinen aavistanut tai toivonut monarkian kukistumista. »Tasavalta»-sanakin oli melkein tuntematon, ja vielä syyskuun 21 p:nä 1792, jolloin konventti lakkautti monarkian, ei tasavalta-aate ollut lakannut tyystin pelottamasta. Monarkian perikato oli ratkaistu vasta sitten, kuin itsevaltiuden palauttamiseksi toimeenpantu vaiti o kaappausyritys ja kuninkaan pako Pariisista Varennes'iin kesäkuun 20 p:nä 1791 ynnä monet muut kokemukset olivat melkein koko kansakunnalle selvästi osoittaneet, että monarkia polki perustuslakia ja petti maata. Yksinvaltiutta ei siis kukistanut kiihkeän vähemmistön hyökkäys eivätkä tasavaltalaisen filosofian kaavat, vaan kansan tahdon välttämätön ja loogillinen toiminta, sittenkuin ristiriita sen ja monarkian välillä oli käynyt aivan sovittamattomaksi.
Epäilemättä on totta, että vallankumouksen johtajat eivät aavistaneet tästä yleisen tahdon toiminnasta johtuvia kaikkia taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia. Niinpä Mirabeau ajatteli, että kuninkaallisten monopolien ja ammattikuntaerioikeuksien lakkauttaminen synnyttäisi uuden järjestelmän vallitessa pientuottajain, riippumattomain käsityöläisten legioonan. Hän ei näytä ymmärtäneen teollisuuden suurkapitalistista kehitystä. Mutta toiset näkivät selvemmin aavistaen, että varallisuus ja tuotanto — käyttääksemme sen ajan sanontatapaa — olivat kuin suuret virrat, joitten vesiä olisi toivotonta koettaa ohjata pikkupurojen uomiin.
Mutta vaikka vallankumous ei tarkoin tiennyt, mitä suoranaisia ja välillisiä seurauksia sen luomasta taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta järjestelmästä saattaisi olla, vaikka sillä ei ollut selvää käsitystä kapitalismista, sen rohkeista suunnitelmista, teollisuuspulista ja proletariaatin vastakkaissuuntaisesta kehityksestä, kuitenkin se tiesi, millaisen järjestelmän se tahtoi perustaa. Että vallankumouksellinen Ranska v:na 1789 kykeni niin hyvin määrittelemään ne päämäärät, joitten toteuttamiseksi se voimakkaasti työskenteli, se johtui siitä tosiseikasta, että rohkeimmillakaan sen suunnittelemilla reformeilla ei ollut valmiita esikuvia menneisyydessä eikä todellisessa elämässä.
Teollisuus- ja kauppiaskeskiluokan varttuminen 17. ja 18. vuosisadalla ja 18. vuosisadan suuri filosofinen liike olivat todella antaneet yleiselle mielipiteelle ennen tuntemattoman rohkeuden ja liikuntavoiman. Vielä oli viimeisten v:n 1614 valtiosäätyjeu muisto v:n 1789 miehille valon ja voiman lähteenä, huolimatta välillä olleesta kahdesta despotismin vuosisadasta. Kansakunta ei ollut menossa aivan tuntematonta tulevaisuutta kohti, se elvytti kansallisen traditsionin, laajentaen ja sovelluttaen sen silloisiin oloihin. Sitäpaitsi taloudellisen elämän, maanviljelyksen ja teollisuuden alalla se ei luonut aivan tuntemattomia omaisuuden ja työn tyyppejä. Se lakkautti ammattikunnat mestarien erikoisoikeuksineen ja holhoojajärjestelmineen. Mutta muutamilla seuduilla teollisuuslaitokset olivat jo täydellisesti vapaita ammattikuntajärjestelmästä. Erityisesti Pariisin esikaupungeissa, jotka olivat tunnettuja spesiaaliteollisuuden harjoituspaikkoina, ei ammattikuntajärjestelmä enää ollut voimassa. Kapitalistisen tuotannon alkumuotoja eri aloilla oli jo muutaman sukupolven ajan ollut havaittavissa. Myöskin maatalousalalla monet talonpoikaisalueet olivat olleet vapaita feodaalisista rasituksista. Riippumattoman talonpoikaisomistajan tyyppi oli siis jo muodostunut vanhan järjestelmän aikana. Vallankumousprosessi oli siten todellisuudessa ainoastaan vapautus vanhoista muodoista, jo tunnettujen uusien muotojen lisääntyminen.
Kun vallankumous joutui asettamaan kirkon muutosten alaiseksi, saattoi se nojautua suuriin yhtäläisyyksiin ja tärkeisiin ennakkotapauksiin. Armeija ja oikeuslaitos, jotka menneisyydessä olivat olleet feodaalisia laitoksia, olivat muuttuneet suureksi osaksi valtion laitoksiksi. Miksi ei kirkon yhtä hyvin olisi korporatsionista muututtava valtion laitokseksi? Sitäpaitsi vanhankin järjestelmän aikana oli kirkon omaisuuden katsottu olevan erikoislaatuista ja kuuluvan valtion kontrollin alaiseksi. Se oli siis valtiovallan alaisena valmis kansallistutettavaksi. Tässä taaskin vallankumouksella oli selvät ja luotettavat tosiasiat tukenaan.
Niin ollen suuren vallankumouskauden ihmiset eivät hautoneet mielissään sekavia pyrkimyksiä, vaan heidän täsmälliset tahdonilmaisunsa ja positiiviset mielipiteensä kävivät yhteen ja olivat täydellisessä sopusoinnussa keskenään. Heidän ajattelussaan ilmeni 18. vuosisadan filosofian muokkaama ja muodostama selvyys ja loogillisuus. Vuoden 1789 vallankumous oli valtavan ja tietoisen enemmistön työ.
Samalla tavalla, tässä tapauksessa vielä varmemmin, yhteiskunnallista vallankumousta ei voi panna toimeen rohkean vähemmistön toiminta tai äkillinen hyökkäys, vaan kansalaisten valtavan enemmistön uhmaava ja sopusointuinen tahto. Jokainen, joka asettaa vallankumouksen toteuttamisen riippuvaksi tapausten onnellisesta käänteestä tai fyysillisen voiman sattuman varassa olevista voiton mahdollisuuksista ja uhkapelistä hyljäten sen katsantotavan, että meidän on sitä ennen voitettava kansalaisten suuri enemmistö aatteidemme puolelle — kieltää samalla kaiken yhteiskuntajärjestelmän uudestiluomisen mahdollisuuden.
K. Hämäläinen
»Maa, jonka teollisuus on kehittyneempi, näyttää vähemmän kehittyneelle vain sen oman tulevaisuuden kuvan. —
»Toisen kansan pitää ottaa oppia toiselta ja se voi sen tehdä. Vaikkapa yhteiskunta olisikin päässyt kehityksensä luonnonlain jäljille, ei se voi hypätä yli luonnollisten kehityskausiensa eikä tehdä niitä olemattomiksi. Mutta se voi lyhentää ja lievittää niiden synnytystuskia.»
»Pääoma»-teoksen ensimmäisen painoksen alkulauseessa 25 VII 1867
Karl Marx
Parlamentillisuuden tiellä pitemmälle ehtineissä maissa on käytännössä monenlaisia keinoja eduskunnan ja hallituksin suhteitten selvittämiseksi. Yleisenä tapana on, että kun uusi hallitus ryhtyy toimeensa, se esittää ohjelmansa eduskunnalle, joka silloin antaa uudelle hallitukselle luottamuslauseen tai heti kukistaa sen. Toinen säännöllinen tilaisuus ilmaista eduskunnan luottamusta tai epäluottamusta hallitukselle on »adressikeskustelu», joka syntyy eduskunnalle uuden istuntokauden alkaessa pidetyn avajaispuheen (valtaistuinpuheen) johdosta. Englannissa adressikeskustelu vie tavallisessa useita päiviä, jopa joskus viikkojakin, ja se on eniten käytettyjä keinoja vallassaolevan hallituksen politiikan arvostelemiseksi. Staaffin mukaan voidaan Englannissa myöskin milloin tahansa parlamentin istuntokauden aikana esittää nimenomainen epäluottamuslause, ja tapa on, että sellaista esitystä koskevalle keskustelulle ja käsittelylle on aina varattava aikaa. Aivan erikoista Englannille ovat hallitukselle tehdyt »kysymykset». Kuten tunnettua, on Englannin parlamentissa viime aikoina tuhka tiheään tehty Suomeakin koskevia »kysymyksiä». Tapa on Englannissa niin suosittu, että yhdellä ainoalla istuntokaudella saatetaan tehdä 5,000–6,000 kysymystä. Mutta tämän keinon käyttämisellä on ankarat rajansa. »Kysymyksen tarkoituksena pitää olla yksinomaan asiallisen selvityksen saaminen. Kysymys ei siis saa 'todeta jotakin tosiasiaa', joka ei ole ehdottoman tarpeellinen kysymyksen käsittämiseksi, kysymykseen ei saa sisältyä perustelua, valaisevaa tosiasiaa tai esimerkkiä, siinä ei saa viitata keskusteluun, joka on tapahtunut, eikä vastaukseen, joka on annettu kuluvan istuntokauden aikana. Kysymyksessä ei saa pyytää ainoastaan jotakin mielipiteen ilmaisua tai vastausta vaikeaymmärtöiseen lakikysymykseen tai lausuntoa jonkun olettaen esitetyn käänteen johdosta. Ja vihdoin kaikista tärkein: ministerin vastausta ei saa keskustelu seurata.»
Varsinaisia »välikysymyksiä» ei Englannissa käytetä. Sitä tavallisempia ne ovat Euroopan mannervaltioissa. Ylenpalttisimmin tätä keinoa on käytetty Ranskassa. Siellä kamari itse määrää ajankin, milloin välikysymys otetaan esille. Välikysymystä seuraavat yleiskeskustelu ja n.s. päiväjärjestykseen siirtymisehdotukset, jotka ovat joko »yksinkertaisia», s.o. eivät sano sitä eikä tätä hallituksesta tai »perusteltuja» s.o. nimenomaan hyväksyvät tai hylkäävät hallituksen menettelyn tai lausuvat jonkun käsityksen itse kysymyksessä olevasta asiasta. Ministeristön tapana on hyväksyä joku ehdotetuista siirtymismuodoista. Jos se hyljätään tai kamari hyväksyy hallitukselle vihamielisen lausunnon, hallitus eroaa.
»Kun päiväjärjestykseen siirtymisehdotus esitetään — Staaff näistä Ranskan kamarin tavoista kirjoittaa — on mahdollisuus ajatella kahdella tavalla. Joko tehdä pääkysymykseksi: tahdonko pitää hallituksen pystyssä? Siinä tapauksessa äänestän siirtymisehdotusta, jonka hallitus on hyväksynyt — minkä täytyy olla erittäin helppoa niissä monissa tapauksissa, kun se on yksinkertainen. Tai tehdä pääkysymykseksi: mikä esitetyistä siirtymisehdotuksista miellyttää minua parhaiten sinänsä, mikä parhaiten vastaa käsitystäni itse kysymyksessä olevasta asiasta? Näyttää ilmeiseltä, että monessa tapauksessa ranskalaiset edustajat tuumivat jälkimmäisen vaihtoehdon mukaisesti — ja antavat seurausten tulla».
Niin muualla; miten meillä? Varsinainen vastuunalainen hallitus, valtioneuvosto, on Suomessakin riippuva eduskunnasta, sillä hallitusmuodon mukaan presidentti voi valtioneuvoston jäseniksi kutsua ainoastaan sellaisia kansalaisia, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta, ja valtiopäiväjärjestyksessä lausutaan, että »senaatin talousosaston (valtioneuvoston) jäsenet, jotka nimitetään Suomen eduskunnan luottamusta nauttivista henkilöistä, ovat virkatoimistaan eduskunnalle vastuunalaiset, kaikki yhteisesti hallituksen toiminnan yleisestä summasta ja kukin erikseen omista virkatoimistaan», Englannin esimerkin mukaan meidänkin valtiopäiväjärjestyksemme puhuu »kysymyksistä» ja Ranskasta on lainattu »välikysymykset», joista annetaan muutamissa suhteissa erinomaisen seikkaperäisiä säännöksiä.
Muodollisesti, lain puustavin mukaan, meillä on siis säädetty melkeinpä mallikelpoinen parlamentarismi. Mutta käytäntö on jäänyt kauaksi teorian taakse. Lain kauniiden säännösten toteuttamiseksi ei meillä vielä ole syntynyt mitään varmaa ohjetta antavaa tapaa eikä käytäntöä. Taantumus uhkaa vielä joka hetki polkea ja tukahduttaa parlamentarismin heikon oraan. Jos missä niin tässä on toteutunut vanha sana, että puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.
Hallitusmuoto ja valtiopäiväjärjestys kuten sanottu säätävät, että valtioneuvoston jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Käytännössä hallituksen muodostaminen meillä kuitenkin yhä vielä tapahtuu kaikkea muuta kuin eduskunnallisella tavalla. On ilman muuta edellytetty, että presidentin ja jonkun hänen luottamusmiehensä yhdessä kokoonpanemalla hallituksella itsestään ja ennakolta on eduskunnan luottamus, siksi kunnes vastakohta tulee todistetuksi. Kun esim. nyt viimeksi eduskunnan pienen ryhmän johtomies, tunnettu kuninkaantekijä, saksalaisjunkkerien ystävä ja sotapuolueen äänenkannattajan avustaja sieltä täältä kokoonhaalittuine kumppaneineen kyhäsi tasavallalle hallituksen, on tämän hallituksen katsottu ilman muuta nauttivan eduskunnan luottamusta, koska näet eduskunta tämänkin hallituksen aikana on hyväksynyt lakeja, eikä ole sille selvää epäluottamusta antanut (johon eduskunnalla ei ole ollut mahdollisuuttakaan). Nykyistä hallitusta ei ole käsitetty, niinkuin olisi pitänyt, jonkunlaiseksi pakkotilanteen luomaksi »toimitusministeriöksi», vaan ilmeisesti sen katsotaan omistavan tai ainakin se itse katsoo omistavansa täyden ja avoimen valtakirjan tehdä ja toimia Suomen kansan nimessä mitä hyvänsä. Eduskunta elää nykyään sisäisessä pakkotilanteessa ilman selvää enemmistöä. Tätä parlamentillista hätää käytetään ovelasti hallitusvallan hyväksi. Koska eduskunta ei ole voinut kukistaa hallitusta, seuraa siitä, että eduskunnan enemmistö täydellisesti luottaa hallitukseen ja antaa sille hartaan ja sydämellisen kannatuksensa. Ken vaikenee, se hyväksyy.
Tämä muodollinen käsitys on täysin lainopillinen, mutta täysin epävaltiollinen ja sangen turmiollinen. Se on eräänlaista valtiollista kiristystä, eduskunnan kurkunpuristusta. Totuuden vuoksi on kumminkin sanottava, ettei tämä henki ole mitään nykyhallitukselle erikoista, vaan on se edellisten hallitusten perintöä. Kaikissa hallituksissamme on tähän saakka vallinnut mitä epäparlamentillisin henki. »Adressikeskustelut» ovat meidän maassamme tuntemattomia. Sitä suuremmalla syyllä olisi odottanut, että kun kerran valtioneuvoston tulee nauttia eduskunnan luottamusta, uudet hallitukset toimeensa astuessaan olisivat esittäneet ohjelmansa eduskunnalle, niinkuin parlamentillisissa sivistysmaissa on tapana. Ei yksikään Suomen hallitus ole tähän saakka sitäkään tehnyt. Ne ovat kyllä laatineet ohjelmia, pitkiä ja leveitä ohjelmia, mutta ohjelmat on valtioneuvosto itse hyväksynyt ja ne on esitetty virallisissa lehdissä, vaan ei eduskunnassa. Eduskunnallista edesvastuuta ovat kaikki hallitukset koettaneet karttaa kuin ruttoa. Valtiopäiväjärjestys tuntee »kysymykset» ja »välikysymykset». Kysymyksiä on silloin tällöin esitetty ja niihin kyllä on saatu vastauksiakin (viimeksi edustaja Reinikaisen kysymykseen valtiollisten vankien hoidosta ja kohtelusta) — hyvin ymmärrettävää kyllä, koska hallituksen vastauksen johdosta eduskunnassa ei saada keskustella eikä päätöstä tehdä. Pahimmin on ollut välikysymysten laita. Niitä on kyllä tehty niitäkin, mutta niihin vastaaminen on tähän saakka jäänyt kokonaan hallituksen mielivallasta riippuvaksi. Syynä siihen on ollut se, ettei valtiopäiväjärjestyksessä ole määrätty aikaa, milloin tehtyyn välikysymykseen on vastattava — ja mikä Suomen hallitus se olisi, joka ei käyttäisi tätä »laillista» kiertotietä hyväkseen. Erichin hallitus on keksinyt uuden perusteen jättää välikysymyksiin vastaamatta: seuraava hallitus ei ole velvollinen vastaamaan edelliselle hallitukselle tehtyihin välikysymyksiin, ja eduskunta on »vaitiollen» antanut hyväksymisensä tälle selitykselle. Oikea syy hallituksen haluttomuuteen vastata välikysymyksiin on kuitenkin ilmeisesti ollut virkavallan perinnäinen vastahakoisuus alistua eduskunnan arvosteltavaksi, varsinkin kun arvostelijoina ovat sosialistit. Summa on ollut se, että Suomen hallitukset kaikissa nimiparlamentillisissakin maissa kuulumattomalla yliolkaisuudella ovat kuukausmäärin, jopa vuosimäärin viivytelleet välikysymysten vastauksia ilmeisessä aikomuksessa jättää muutamiin välikysymyksiin vastaaminen viimeiseen tuomioon saakka. Häpeä sanoa on »edistysmielinen» Vennolan hallitus tässä suhteessa hankkinut itselleen Suomen ennätyksen.
Tässä ikävässä tilassa on nyt saatu aikaan parannus, joka toivottavasti tulee pysyväksi. Aloitteen tekivät sosialidemokraatit. Kevätistuntokauden lähestyessä loppuansa heidän puoleltaan tiedusteltiin, missä viipyvät vastaukset maassa vallitsevasta laittomuudesta, erotettujen valtionpalvelijain asemasta ja Venäjän kanssa solmittavasta rauhasta tehtyihin välikysymyksiin. Tiedusteluun saatiin vastaus, ettei nykyinen hallitus katsonut asiakseen vastata edelliselle hallitukselle tehtyihin välikysymyksiin. Mutta toisessa tilaisuudessa pääministeri ilmoitti, että hänestä »on aivan luonnollista ja itsestään selvää, että hallituksen asia ja velvollisuus on antaa välikysymyksiin vastaus niin pian kuin sille suinkin on mahdollista. Ainoastaan aivan harvinaisissa poikkeustapauksissa tietysti voi tulla kysymykseen, että hallitus kieltäytyisi sitä antamasta. Sitävastoin ei käytäntö sellainen, että viivytetään vastauksen antamista, ole puolustettavissa».
On siis viimeinkin päästy niin pitkälle, että hallituksen velvollisuus vastata välikysymyksiin on todettu ja vastausten vitkuttaminen tuomittu.
Itsessään pieni asia, mutta Suomen heikolle parlamentillisuudelle tärkeä voitto. Sitä kirpeämpää on ajatella, kuinka paljon tällä alalla vielä on tehtävänä.
Vaa.
Parvuksen julkaisemassa »Die Glocke»-nimisessä aikakauslehdessä kuvaa Hans von Kiesling synkin värein Saksan nykyistä taloudellista tilannetta. Tosin kukoistavat ne teolliset yritykset, jotka ovat onnistuneet kokoamaan raaka-aineita varastoon, mutta toiset ovat kokonaan lakkauttaneet toimintansa, koska Saksan rahan alhaisen arvon takia ne eivät voi ostaa raaka-aineita ulkomailta. Maatalous on rikastunut; mahtaviin järjestöihin yhtyneinä vastustavat maataloustuottajat — aivan niinkuin meilläkin! — sitäkin vähäistä säännöstelyä, joka vielä voisi turvata köyhemmille kansankerroksille jonkun verran elintarpeita. On tulossa taloudellinen taistelu maaseudun ja kaupunkien välillä, ja tässä taistelussa jälkimmäiset joutuvat kärsimään tappion.
Koskaan ei ole kapitalismi ollut niin yksinvaltias kuin nykyisen muka sosialidemokraattisen hallituksen aikana, ja itsepintaisesti vastustavat kapitalistit kaikkia sosialisoimisyrityksiä. Verolakien lukumäärä on jo suunnaton; kukaan ei tiedä tänään, mitä hän huomenna omistaa, ja niin tukahdutetaan yritteliäisyys.
Tuotannon lisääminen on näin ollen ainoa keino, joka voi pelastaa Euroopan kansat joutumasta amerikkalaisten työorjiksi. Tätä varten on kirjoittajan mielestä Saksassa yleinen työvelvollisuus välttämätön. Mutta kun ei voida vaatia, että työläiset ponnistelisivat yksityisten työnantajain hyväksi, on ennen kaikkea kaivosteollisuus sekä vesivoima, sähköteollisuus ja muut semmoiset toiminta-alat, jotka muodostavat kaiken taloudellisen elämän perustan, viipymättä otettava yhteiskunnan haltuun. K. W.
Ranskalaisen Frossardin laatiman luettelon mukaan kuuluisi toiseen Internationaleen 47 puoluetta, jotka edustavat 33 kansallisuutta, kolmanteen taas 39 puoluetta, jotka edustavat 27 kansallisuutta. Ulkopuolella molempia Internationaleja ovat sveitsiläiset, amerikkalaiset ja Saksan riippumattomat.
Sen jälkeen kuin Frossardin luettelo laadittiin, ovat myöskin Ranskan sosialistipuolue ja Englannin riippumaton työväenpuolue eronneet toisesta Intemationalesta liittymättä kolmanteen Internationaleen.
Belgian eduskunta on 120 äänellä 37 ääntä vastaan hyväksynyt ensimmäisessä lukemisessa lakiehdotuksen, joka myöntää kunnallisen äänioikeuden naisille. Lain puolesta on käyty kiivasta agitatsionia muun muassa sosialistien taholta, vaikkakin osa heistä on pelännyt naisten äänioikeudesta koituvan hyötyä vanhoillis-katoliselle puolueelle. Belgian veljespuolue on tämän yhteydessä hankkinut tietoja naisten äänioikeusoloista eri maissa, muun muassa meidän puoluetoimikunnaltamme.
Belgiassakin, samaten kuin Ruotsissa ja Suomessa, on maailmansodan aikana esiintynyt n.s. »aktivismi» niminen liike.
Belgiassa se on tarkoittanut flaamilaisten (germaanilaisten) alueiden väkivaltaista eroittamista Belgiasta Saksan avulla. Saksan kukistuminen löi tältä liikkeeltä jalat poikki. Äskettäin on Belgian eduskunta sosialistien ehdotuksesta hyväksynyt lausunnon, jossa tuomitaan aktivistinen liike, samalla kuin annetaan tunnustus flaamilaisten oikeutetuille kansallisille vaatimuksille.
Pariisissa on äskettäin kuollut tunnettu venäläinen sosialisti Boris Kritshewskij, Hän kuului 1890-luvulla yhdessä Plehanowin ja Leo Deutschin kanssa Venäjän sos.-dem. puolueen perustajiin ja eli enimmäkseen ulkomailla toimien muun muassa »Humanité»-lehden avustajana. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen palasi hän v. 1917 kotimaahansa, mutta oli bolshevikkien vallankumouksen jälkeen uudelleen pakotettu lähtemään maanpakoon.
San Remon konferenssi, joka alkoi huhtik. 19 p:nä, on ollut viime viikkojen poliittisten tapahtumain huippukohta. Tuohon konferenssiin olivat kokoontuneet voittaneiden suurvaltain johtavat diplomaatit pohtimaan ja järjestämään maailmansodan jättämiä lukemattomia pulmia. Tällä kertaa olivat tärkeimmät päiväjärjestyksessä olleista kysymyksistä liittolaisten suhde Saksaan ja Turkin kysymys.
Vähän ennen konferenssia oli tapahtunut tapahtuma, joka oli sangen räikeästi paljastanut, voittaneiden ympärysvaltain Saksan politiikan erilaisuuden. Kuten tunnettua, olivat ranskalaiset Kappin kapinaa seuranneen häiriön aikana miehittäneet Mainin seudun tärkeimmät kaupungit, ilmeisesti tavoitellen Saksan pirstomista. Englanti oli pannut tätä Ranskan omavaltaista toimenpidettä vastaan vastalauseensa. Se ei ilmeisesti tahdo Saksan pirstomista ja täydellistä voimattomuutta, sen jälkeen kuin se vain on saanut sille itselleen hengenvaarallisen saksalaisen militarismin ja marinismin perinpohjin nujerretuksi ja hävitetyksi Saksan kauppalaivaston. Englannin etuharrastusten mukaista on, ettei Ranska pääse mannermaalla liian mahtavaksi, vaan että viimemainitun vaikutusvaltaa pitää tasapainossa Saksa, niin että todellinen ratkaisuvalta jää Englannille. Mutta erityisesti Italian taloudelliset ja valtiolliset etuharrastukset vaativat voimakasta Saksaa. Sen vuoksi Italia kannattaa suorastaan Saksalais-Itävallan liittymistä Saksan valtakuntaan.
San Remon konferenssin ottamaa kantaa tuskin saattaa sanoa Ranskan politiikan voitoksi, siitä huolimatta että konferenssin tiedonannossa uhataan uusien saksalaisten alueiden miehittämisellä, jos ei Saksa täytä tarkasti rauhansopimuksen ehtoja. Tiedonannossa näet samalla vakuutetaan, että »liittolaiset eivät aio anastaa mitään osaa saksalaisesta alueesta».
Tuo vakuutus annettiin samalla kuin konferenssi epäsi Saksan pyynnön saada pitää armeijassa miesluvun Versaillesin rauhansopimuksessa säädettyä määrää suurempana. Rauhansopimukseen on — Englannin pääministerin silloin tekemästä ehdotuksesta — otettu määräys, että Saksan armeijan miesluku ei huhtik. 10 p:n jälkeen saisi nousta 200,000 eikä kesäk. 6 p:n jälkeen 100,000 miestä korkeammaksi. Saksalaiset pyysivät, että miesluku saisi vastaisuudessakin nousta 200,000. Tämän pyynnön epääminen on taas merkittävä ranskalaisen politiikan voitoksi, koska tällä kertaa Englanti ja Italia kannattivat Saksan ehdotusta. San Remon päätöstä ovat silti Saksan vasemmistososialistiset ainekset tervehtineet ilolla.
Mutta sen sijaan kärsi Ranskan diplomatia pahan tappion paljon tärkeämmässä asiassa. Saksalle näet tehtiin se tärkeä myönnytys, että Saksa saa lähettää edustajansa seuraavaan, Spaassa toukok. 25 p:nä alkavaan konferessiin, jossa tullaan keskustelemaan siitä, millä tavoin Saksa voi täyttää Versaillesin rauhansopimuksen määräykset. Tätä konferenssia on pidettävä rauhansopimuksen tarkistamisen alkuna. Niinpä kirjoittaakin Saksan riippumattomien sosialistien vaikutusvaltainen äänenkannattaja »Leipziger Volkszeitung» Spaan konferenssin merkityksestä: »Tässä on siis, ja siinä me arvostelussamme yhdymme täydellisesti porvarillisen sanomalehdistön arvosteluun erityisesti puolueettomasti arvostelevissa puolueettomissa maissa, luotu täydellisesti platformu, jolla voidaan panna alulle Versaillesin voittajarauhan järkevä rauhallinen tarkistus. Ei tosin ruudinsavulla eikä hurraahuudoilla, vaan mitä järkevimmän neuvottelun tiellä voi siis Saksa päästä parantamaan kansainvälistä asemaansa. Ehtona tähän on, että se itse tahtoo».
Tekee kuitenkin viisaimmin, jos laskee, että niin kauvan kuin nykyiset imperialistiset voimat johtavat Englannin pohiikkaa, Englannin myönnytykset tulevat toistaiseksi rajoittumaan rauhansopimuksen pahimpien taloudellisten sortomääräysten lieventämiseen.
Toinen konferenssin tärkeimmistä kysymyksistä oli Turkin kysymyksen järjestely. Kuten tunnettua, on Turkkiin tähän asti, paitsi sen Euroopassa sijaitsevaa osaa, kuulunut laajoja alueita Etu-Aasiassa. Kysymys on ollut siitä, miten on tämän monista kansallisuuksista kokoonpannun valtakunnan kanssa meneteltävä.
Tässäkin asiassa ovat Ranskan ja Englannin edut olleet monessa suhteessa vastakkaiset. Ranska on halunnut säilyttää Turkin edelleenkin verrattain laajana, koska se on pelännyt muuten Englannin vallan liiaksi vahvistuvan Balkanilla ja ennen kaikkea Aasiassa. Englannin mestarilliset valtiomiehet ovat kuitenkin Turkinkin kysymykessä saavuttaneet päämääriinsä, joka on ollut Turkin pirstominen.
Euroopassa, voipi sanoa, ei Turkista tule jäämään mitään jälelle. Turkille jää vain Konstantinopoli. Bosporin ja Dardanellien salmet tulevat kansainvälistytettäviksi. Koko muu Euroopan puoleinen osa Turkkia tulee liitettäväksi Kreikkaan. Kreikasta tällä tavalla tulee Englannin vaikutusvallan alainen monikansallisuusvaltio, koska siihen liitettävällä alueella asuu melkoinen määrä turkkilaisia, bulgareja ja albaneja.
Aasiassa taas tulee entinen Turkin valtakunta hajoitettavaksi lukuisiin kappaleisiin, joista eräät muodostetaan muodollisesti itsenäisiksi valtioiksi, toiset taas annetaan voittajavaltioiden suoranaisen yliherruuden alaisiksi. Muodollisesti itsenäisiä valtioita yritetään luoda Armeniassa ja Arabiassa, mutta nuo valtiot tulevat olemaan Englannista tavalla tai toisella riippuvaisia. Muodollisestikin Englannin herruuden alaiseksi tulee joutumaan Mesopotamia. Palestiinaan muodostetaan Englannin holhouksen alainen juutalaisvaltio. Ranskan vaikutusalueeksi tullaan takaamaan »riippumattomaksi» julistettu Syyria. Lisäksi se saa Adanan ympäristön. Italia sen sijaan on viisaasti tyytynyt pieneen Adalian kaupungin ympäristöllä olevaan vyöhykkeeseen. Kreikkakin tulee saamaan osuutensa Turkin aasialaisesta osasta nim. Smyrnan. Turkille jää näin ollen vain pieni alue Anatoliassa, joka sekin tulee asetettavaksi liittolaisten valvonnan alaiseksi.
Yllä selostettu järjestely on asetettava yhteyteen Englannin maailmanpolitiikan kanssa. Turkin pirstomisen päätarkoituksena on turvata Englannin herruus Intiassa. Entisestäänhän on jo Englannin valvonnan alaisena ollut mukavin meritie Englannista Intiaan; mainittakoon vain nimet Gibraltarin salmi, Maltan saari, Suezin kanava, Adenin linnoitus y.m.s., jotka meritietä hallitsevat paikat kaikki ovat Englannin hallussa.
Saksan Itä-Afrikan valloituksen, Egyptin lopullisen valtauksen, Palestiinan ja Arabian englantilaisen suojeluksen alla olevien valtioiden muodostumisen sekä Mesopotamian ja Persian anastusten kautta on nvt vihdoin toteutunut ohjelma Kap–Kairo–Kalkutta, s.o. saavutettu keskeytymätön maa-yhteys Etelä-Afrikan valtion ja Intian välillä ja muutettu Intian valtameri brittiläiseksi sisämereksi.
Toisellakin tavalla on Turkin valtakuntaan kuuluneiden alueiden balkanisoiminen omiansa edistämään Englannin herruuden varmistumista Intiassa. Turkin sulttaani on Intian 80 miljoonan turkkilaisen hengellinen päämies (kalifi). Kalifilla on maailmansodan aikana osoittautunut olevan sangen suuri poliittinenkin vaikutusvalta koko muhamettilaiseen maailmaan. Ollen samalla suuren valtakunnan poliittinen pää, oli hän sangen huomioonotettava tekijä Aasian politiikassa. Kun kalifilta riistetään melkein koko hänen maallinen valtansa ja hänet eristetään kansainvälistettyyn Konstantinopoliin Englannin valvonnan alaiseksi, heikkenee häntä ympäröivä kunnianhohde sangen suuresti ja pienenee hänen poliittinen vaikutusvaltansa suunnattomasti.
Kun ottaa vielä huomioon, että Englannin Intian herruuden pahin uhka, Venäjän imperialistinen valtio, nyt makaa ruhjottuna maassa — seikka, mikä nyt on Englannin saanut vastoin tähänastista ohjelmaansa ajamaan Turkin salmien kansainvälistyttämistä — saattaisi helposti otaksua Englannin imperiumin nyt vihdoinkin seisovan lujasti paikoillaan. Epäilemättä se seisookin nyt entistä lujemmalla perustuksella. Mutta unohtaa ei silti pidä, että ei tuokaan rakennus seiso kalliolla. Perustus saattaa pettää ja rakennus luhistua. Englannin maailmanvaltaan kuuluvien kansallisuuksien keskuudessa on vähin kaikkialla tyytymättömyyttä Englannin ylivaltaa kohtaan ja monin paikoin kansalliset liikkeet Englannin ikeestä vapautumiseksi ovat jo sangen voimakkaat.
Muuten: yllä selostettuja suunnitelmia ei ole vielä rauhansopimuksella lopullisesti kiinnitetty. Mutta vielä sittenkin, vaikka Turkin hallitus saataisiin valtakunnan kuolemantuomio allekirjoittamaan, on varsinkin Englannilla oleva suuri työ, ennenkuin rauhansopimuksen määräykset on toteutettu. Vähässä Aasiassa on käynnissä voimakas turkkilais-kansallinen liike Euroopan valtoja vastaan (Mustapha Kemal) ja sitä liikettä ei kukisteta pienillä voimilla. Jopa saattaa tuolla liikkeellä tulla olemaan sangen arvaamattomiakin seurauksia Englannin maailmanvallalle. Ken elää, se näkee.
Viimeisten parin kolmen viikon aikana ovat taistelut Puolan–Venäjän rintamalla tavattomasti jännittäneet mieliä. Sen jälkeen kuin bolshevikkien maaliskuun jälkipuoliskolla aloittama liike oli noin viikon kestäessä pysähtynyt, aloittivat puolalaiset huhtikuun puolivälissä puolestaan hyökkäysliikkeen, joka vähitellen on laajentunut koko rintaman käsittäväksi ja joka tähän asti on erinomaisesti onnistunut, saattaen m.m. Kijewin puolalaisten haltuun.
Tämän hyökkäysliikkeen perimmäiset tarkoitusperät ovat vielä toistaiseksi jonkun verran epäselvät. Joka tapauksessa näyttää Puolan lähimpänä tarkoituksena olevan karkoittaa Harjkowissa oleva Ukrainan neuvostohallitus, jonka etunenässä on tunnettu rumaanialais-venäläinen kommunisti Rakowsky, ja asettaa tämän tilalle valtaan n.s. Ukrainan direktoriohallitus, jonka etunenässä ovat presidentti Petljura ja pääministeri Mazepa. Deroktoriohallituksen kera on Puola tehnyt sopimuksen, jonka mukaan se tunnustaa Ukrainan itsenäisyyden ja auttaa sitä vapautumaan bolshevikeista Dnjeprin oikeaan rantaan asti. Puolalaiset saavat pitää tuon alueen miehitettynä yhteiseen rauhantekoon asti Venäjän kanssa, mutta siviilihallintoa tulevat ukrainalaiset viranomaiset hoitamaan. Sopimuksessa Ukraina luopuu vaatimuksistaan Itä-Galitsiaan ja melkoiseen osaan Volhyniaa. Lisäksi Puola saa poliittisessa suhteessa sen tärkeän myönnytyksen, että kaikissa Ukrainan vastaisissa hallituksissa tulee olla kaksi puolalaista. »Itsenäinen» Ukraina joutuu siis kaikesta päättäen Puolan vasallivaltioksi.
Vielä ei ole täyttä selvyyttä, onko kenties Puolan hyökkäys yhtenä osana ympärysvaltain uudessa yrityksessä kukistaa Venäjän neuvostohallitus. Tuollaiseen johtopäätökseen viittaa ensiksikin se, että Puolan hallitus ei aikaisemmin suostunut ryhtymään rauhanneuvotteluihin neuvostohallituksen kanssa, vaan teki kaikenlaisia verukkeita niitä lykätäkseen, ilmeisesti saadakseen aikaa varustautua. Varat varustautumiseen se on saanut juuri liittolaismaista: Ranskasta upseereja, kanuunia ja muonitustarpeita, Amerikasta niinikään muonitustarpeita ja Englannista rahoja. Että ympärysvaltain johtavia valtiomiehiä lienee yrityksen takana, sitä osoittanee sekin seikka, että myöskin kenraali Wrangelin Krimille kokoontuneet Denikinin joukon jätteet ovat englantilaisten, avustamina alkaneet liikehtiä, ja että japanilaiset tekevät samoin kaukaisessa Idässä, jossa heidän hallussaan on Vladivostokin tärkeä satamakaupunki.
Saattaa otaksua, että Englannin pääministeri ei ole tämän uuden hyökkäyksen takana, mutta sen sijaan sitä suosinevat Englannin ulkoministeri lordi Curzon ja sotaministeri Churchill. Sieluna yrityksessä on kaikesta päättäen Ranska.
Onnistumista näyttävät sentään kaikki epäilevän. Tosin Puolalla on lukuisa ja hyvästi varustettu sotajoukko, mutta taloudellinen ja poliittinen asema Puolassa lienee sellainen, että se ei tehne pitkällistä sodankäyntiä mahdolliseksi.
Tärkeätä olisi saada selville, onko Suomen hallitus mukana uudessa juonessa neuvostohallitusta vastaan. Ainakin on näkynyt siihen suuntaan viittauksia eräissä ulkomaisissa lehdissä. Toivottavasti tuohon seikkaan saadaan valaistusta, kun hallitus eduskunnan t.k. lopulla uudelleen kokoontuessa joutuu vastaamaan, sosialidemokraattien rauhanvälikysymykseen. J. W. K.
[1] Ks. myös kirjoituksen toinen ja kolmas osa. MIA huom.