Julkaistu: toukokuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 10, toukokuun 31 p., s. 165–180. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Karl Emil Primus-Nyman, Jean Boldt, Kalle Hämäläinen, Sven Backlund. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Vaikkei vielä ole tarkoin tiedossa äsken toimitetun puolueäänestyksen lopullinen tulos, kuitenkin voidaan jo varmuudella sanoa tämän tuloksen olevan myönteisen. Puolue on, tosin verrattain pienellä enimmistöllä, myöntänyt sosialidemokraattiselle puolueneuvostolle ja eduskuntaryhmälle oikeuden päättää — kummankin puolue-elimen kahden kolmasosan äänten enemmistöllä — onko nykyisessä tilanteessa puolueemme edustajain osanotto hallitukseen välttämätön sodan ehkäisemiseksi, rauhan rakentamiseksi tai taantumuksen estämiseksi ja kansanvaltaisen edistyksen mahdollisuuksien avaamiseksi, sekä samalla määrätä ne ehdot, joilla osanotto hallitukseen voi tapahtua.
Mielestämme on asianmukaista, että puolue on antanut keskuselimilleen tämmöisen valtuuden. Sillä kun kerran puolue on asettunut sille kannalle, että ainoastaan hätätilassa puolueemme edustajain osanotto hallitukseen voi tulla kysymykseen, ja kun hätätila ei myönnä mahdollisuutta puolueäänestyksen toimittamiseen, on oikein, että puolueen keskuselimet päättävät asiasta puolueen määräämäin periaatteiden perusteella.
On näin ollen merkille pantava se huomattava vähemmistö, joka on äänestänyt puolueneuvoston päätösehdotusta vastaan. Tämä osoittaa, että useat työläiset eivät kyseessäolevassa asiassa luota niihin keskuselimiin, joita he itse välittömästi tai välillisesti ovat olleet mukana valitsemassa. Verrattain laajojen työläisjoukkojen keskuudessa näyttää vallinneen se käsitys, että puolueäänestyksellä itse asiassa jo ratkaistiin kysymys, onko nyt astuttava hallitukseen vai ei. Tämmöinen käsitys onkin ymmärrettävä, kun ottaa huomioon, että puolueemme äärimmäisessä oikeistossakin on sellaisia, jotka katselevat asiata aivan samoin.
Puolueemme vastuunalaiset keskuselimet eivät varmaankaan käsitä asiata samalla tavalla. Asettamalla hallituskysymyksen mitä huolellisimman harkinnan alaiseksi ja päättämällä vain äärimmäisessä hätätilassa ottaa hallitukseen osaa, on puolueemme keskuselinten nyt osoitettava ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka puolueen enemmistö on niille äsken toimitetussa puolueäänestyksessä antanut. Tällöin on niiden otettava huomioon sekin seikka, että hyvin huomattava vähemmistö äänestäjistä on vastustanut nyt aikaansaatua puoluepäätöstä. Jokaisen rehellisen puoluetoverin ja puolueen luottamushenkilön, joka sielussaan kärsii Suomen työväen keskuudessa nykyään vallitsevasta eripuraisuudesta ja toivoo kerran sen päivän koittavan, jolloin työväenluokkamme taas seisoisi yksimielisenä ja eheänä yhteistä vastustajaa vastassa, täytyy tietenkin äärimmilleen ponnistaa välttääkseen kaikkea semmoista, mikä voisi yhä edistää tätä valitettavaa rikkinäisyyttä.
Näin ollen on mielestämme ilolla tervehdittävä sitä, jos puolueemme pääsee nielemästä hallitukseen menon katkerata kalkkia, ja viimeiset tapahtumat herättävät meissä toivoa, että niin tuleekin käymään. Puolankin hyökkäyksen epäonnistuttua ei ole enää sellaista taantumuksellista mahtia, johon porvaristomme rakentaisi toiveensa, ja silloin porvaristokin tekee rauhan. Mahdoton käy aina mahdolliseksi, kun se on välttämätöntä. On tosin se vaara olemassa, että imperialistinen porvaristomme tulee rauhanteon yhteydessä esittämään vaatimuksia, jotka — sikäli kuin ne saadaan läpi ajettua — voivat saattaa maamme venäläisten isänmaanystäväin vihan esineeksi, josta taas voisi vastaisuudessa koitua vakavia vaaroja sen itsenäisyydelle. Mutta ei liene luultavaa, että porvaristomme voi saada rauhanteossa kovin pitkälle meneviä imperialistisia pyyteitään hyväksytyksi, niin välttämätön kuin pikainen rauha onkin Neuvosto-Venäjälle.
Siksipä ei olekaan enää yhtä polttava se kysymys, joka lähinnä aiheutti, että hallituskysymys otettiin puoluepiireissämme pohdittavaksi. Tärkeämpiä ovat tällä hetkellä ne muut tehtävät, jotka puolueneuvoston päätösehdotuksessa oletetaan hallitukseen osanoton aiheuttaviksi: taantumuksen estäminen ja kansanvaltaisen edistyksen mahdollisuuksien avaaminen. Onko sitten todennäköistä, että nämä tehtävät voitaisiin saada tyydyttävästi suoritetuiksi yhteistoiminnassa eräiden porvarillisten puolueiden kanssa?
On ensiksikin otettava huomioon, että porvarilliset keskustapuolueetkin ovat, muutamista kahnauksista huolimatta, osoittaneet jotakuinkin hyvin tyytyvänsä nykyiseen oikeistohallitukseen, joten ehkä tätä nykyä ei ole sillä taholla edes mainittavaa halua yhtyä sosialidemokraattien kanssa hallituskokoomukseksi. Tämä ei ole mikään sattuma. Siinä määrin kuin valtiollinen kansanvalta on täällä saatu toteutetuksi, on se työväestön ja talonpoikaisväestön etujen osittainen yhtäläisyys, joka viime vuonna johti näitä edustavat puolueet eduskunnassa yhtäläiseen esiintymiseen» jälleen lakannut olemasta. Etualalle tunkeutuvat taas yhteiskunnalliset kysymykset, joiden suhteen työväen ja omistavien luokkien edut ovat jyrkässä ristiriidassa. Eduskunnan tämänvuotinen istuntokausi onkin jo sen johdosta saanut huomattavasti toisen leiman kuin viime vuoden valtiopäivät.
Mielestämme on työväen luokkavoiman kehittäminen tärkein tehtävämme nykyhetkellä ja on osanotto hallitukseen lykättävä, jos suinkin mahdollista, siksi kunnes yksimielinen ja kansan enemmistön muodostava työväestö asettaa sosialistisen hallituksen.
»Näyttää siltä, kuin sosialistinen Internationale olisi saanut väärän nimen. Ainakin sen laillinen perillinen on hitaasti mutta varmasti kadottamaisillaan sosialististen järjestöjen kannatuksen maailman useimmissa teollisuusmaissa. Mutta vaikka toinen Internationale kuolisikin — ja sehän on ollut kuolemaan tuomittu aina sodan syttymisestä asti — ei silti ole kuitenkaan varmaa, että kolmas eli Moskovan Internationale tulee kansainväliseksi muuten kuin nimellisesti. Vain ani harvat niistä maista, jotka ovat eronneet toisesta Internationalesta, ovat lopullisesti hyväksyneet periaatteekseen 'köyhälistön diktatuurin' ja vallitsevan järjestelmän väkivaltaisen kumoamisen, jota liittyminen Moskovan Internationaleen merkitsee. Pyrkimykset viittaavat kuitenkin siihen suuntaan. Tosiasiat ovat yllättäneet opinkappaleihin kietoutuneen sosialismin. Ensiksi sota lakaisi jäljettömiin tuon mielettömän ajatuksen, että ihminen olisi kadottanut kansallisen tuntonsa, niin pian kuin hän oli liittynyt sosialistisen klubin jäseneksi. Sitten tuli bolshevikkien vallankumous, joka — mitä muuten se lieneekin tuonut mukanaan — on saattanut sangen rauhattomaksi monta kamariteoreetikkoa. Niin muodoin sosialistit eivät elä enää sovussa keskenään epämääräisine idealistisine tuotannonvälineiden sosialisoimisteorioineen. Heidän täytyy vähän tarkemmin määritellä, mitä he haluavat ja kuinka he aikovat toteuttaa tarkoitusperänsä. Ja tämä määrittelemisprosessi uhkaa hajoittaa heidät kaikkialla. — »Manchester Guardian», 6. IV. 1920.
Samana päivänä kuin nämä rivit olivat luettavina brittiläisen teollisuusmaailman tärkeimmän äänenkannattajan pääartikkelissa, oli peljätty »määrittemisprosessi» jo ilmeisesti saanut aikaan hajaannuksen Englannin sosialistien keskuudessa. Yllä esitetyn lausunnon olivat aiheuttaneet ne kaksi ehdotusta, jotka oli tehty Riippumattoman Työväenpuolueen (»Independent Labour Party» eli lyhennettynä »I. L. P.») Glasgowissa pääsiäispyhinä pitämälle kongressille.
Kuten tunnettua Independent Labour Party on Englannin suurin puhtaasti sosialistinen puolue, ja vaikka sen jäsenmäärä ei kohoa yli 80,000, näyttelee se kuitenkin huomattavaa osaa niin hyvin brittiläisessä kuin kansainvälisessä politiikassa. Se perustettiin 27 vuotta sitten. Paitsi monipuolista valtiollista valistustoimintaansa se on antanut Englannin työväenliikkeelle monta sen parhaimmista johtajista. Ei tule myöskään arvostella tämän puolueen poliittista vaikutusta sen suhteellisesti pienen jäsenmäärän mukaan, sillä on muistettava, että I. L. P. muodostaa sydämen ja aivot kansallisessa brittiläisessä Työväenpuolueessa (»Labour Party»), joka sulkee piiriinsä kaikki vähänkin merkitykselliset Englannin sosialistiset puolueet kuin myöskin useimmat suurista ammattiliitoista (»Trade Unions»), käsittäen siten yli 4,000,000 jäsentä. Mutta siitä huolimatta, että Työväenpuolue virallisesti on sosialistinen liittoutuma ja sellaisena kuuluu toiseen Internationaleen, se askaroi kuitenkin verrattain vähän sosialismin teoreettisissa tehtävissä; sitä onkin pikemmin pidettävä ammattiliittojen poliittisparlamentillisten valtapyrkimysten käytännöllisenä ajajana. Ja vaikka Työväenpuolue edelleen on toisen Internationalen jäsenenä, päätti Riippumaton Työväenpuolue yhtä kaikki Glasgowissa viime huhtikuun 6 p:nä pitämässään kongressissa erota mainitusta kansainvälisestä yhtymästä. Tämä päätös tehtiin valtavalla äänten enemmistöllä (529 äänellä 144 ääntä vastaan), mutta melkein yhtä suurella enemmistöllä (472 äänellä 206 ääntä vastaan) hyljättiin ehdotus kolmanteen eli Moskovan Internationaleen liittymisestä. I. L. P. on täten ottanut nyt erikoisen aseman sosialistisessa työväenliikkeessä: välittömästi se ei kuulu kumpaankaan kansainväliseen järjestöön, mutta kansallisen brittiläisen Työväenpuolueen (L. P:n) jäsenenä se kuuluu yhä toiseen Internationaleen. Vielä omituisemmassa asemassa on vähäpätöinen Brittiläinen Sosialistipuolue (»British Socialist Party»,) jonka jäsenmäärä on ainoastaan muutamia tuhansia. Sekin piti pääsiäisen aikana vuosikokouksensa, jossa sen huimapäät päättivät valtavalla enemmistöllä yhtyä kolmanteen Internationaleen, mutta hylkäsivät myöskin valtavalla enemmistöllä ehdotuksen, että puolue tämän päätöksen johdosta eroaisi Työväenpuolueesta, koska — kuten eräs puhuja lausuikin — tällaista toimenpidettä »Työväenpuolueen taantumukselliset johtajat tervehtisivät vain ilolla», ne kun luonnollisesti eivät mitään hartaammin toivo kuin päästä täydelliseen eroon näistä väkivaltaisista aineksista. B. S. P. kuuluu siis välittömästi kolmanteen, välillisesti toiseen Internationaleen. Ja kuitenkin ovat nämä molemmat ristiriitaiset päätökset täydellisessä sopusoinnussa venäläisen bolshevismin »hajoita ja hallitse» -periaatteen kanssa. B. S. P. liittyi Moskovaan vallankumouksellisen myötätuntonsa perustuksella sekä sentähden, ettei se ylevässä tietämättömyydessään tunne kommunistisen bolshevismin todellista sisällystä, mutta pysyy edelleen Työväenpuolueessa (vaikka tämä tuon tuostakin on lausunut selvästi hylkäävän tuomionsa venäläisestä kommunistisesta järjestelmästä) voidakseen siten jatkaa puolueen sisällä bolshevistista myyräntyötään. Mutta tuskin on epäiltävä, että B. S. P. ennen pitkää tulee tahtomattaankin erotetuksi työväenpuolueesta.
Englannin sanomalehdistö on kuitenkin kiinnittänyt vähän huomiota Brittiläiseen Sosialistipuolueeseen ja sen kongressin päätöksiin, sillä tosiasiallisesti tällä puolueella ei ole sen suurempaa merkitystä. Koko puolueen toiminta politiikan alalla muistuttaa suuresti hurjapäistä futuristista kokeilua, jonka Englanti ja brittiläinen työväenliike varsin hyvin kestävät. Sitä suurempaa huomiota on herättänyt koko englantilaisessa sanomalehdistössä Riippumattoman Työväenpuolueen toisesta Internationalesta eroamista koskeva päätös, jota voidaan tarkastella kahdelta näkökannalta. Onko se käsitettävä toista Internationalea vastaan suunnatuksi vastalauseeksi vai tulkittava ainoastaan Englannin sosialistien pyrkimykseksi koettaa saada aikaan suurempaa yhtenäisyyttä kansainvälisessä sosialistisessa liikkeessä? Kysymystä ei voida ratkaista ainoastaan niiden äänimäärien perustuksella, jotka annettiin Glasgowin kongressissa päätöksen puolesta ja sitä vastaan, vaan on tarkoin tutkittava myöskin päätöksen edellä käynyt väittely. Tämän yhteydessä on mielenkiintoista todeta, että niin hyvin äärimmäinen oikeisto kuin äärimmäinen vasemmisto on huonosti salatulla vahingonilolla tervehtinyt mainittua päätöstä kommunistisen virtauksen ilmauksena Englannin sosialistisessa työväenliikkeessä. Keskustelujen kuluessa puhujat taittoivat peistä monen erilaisen suunnan puolesta. Toinen toisensa jälkeen esiintyivät teollisaktivistit, kristilliskommunistit, venäläismalliset bolshevikit, parlamentilliset sosialistit, »vallankumoukselliset vallankumouksen vuoksi» j.n.e. Mutta kaikkien väittelyjen taustana ja perustana oli puolueneuvoston ehdotus, johon kaikki puhujat keskittivät lausuntonsa; myöskin ratkaisevat äänestykset kävivät puolueneuvoston viitoittamaan suuntaan. Puolueneuvosto nimittäin ehdotti, että olisi pyydettävä Sweitsin sosialistista puoluetta panemaan toimeen selvittävä kiertokysely, mitä mahdollisuuksia olisi olemassa perustaa uudelleen kaikki työväenpuolueet käsittävä Internationale, joka, samalla kun se ehdottomasti hyväksyisi yhteisen sosialistisen päämäärän, jättäisi kuitenkin kansallisille osastoilleen riittävästi toimintavapautta soveltaa politiikkansa eri maissa niiden erilaisten valtiollisten ja teollisten olosuhteiden mukaan. Sittenkuin tällä tavoin olisi kerätty riittävästi aineistoa, olisi kutsuttava kokoon erityinen konferenssi lähemmin käsittelemään kiertokyselyyn annettuja vastauksia.
Erityistä mielenkiintoa herätti brittiläisen sosialistiveteraanin Ramsay MacDonald'in kongressissa pitämä puhe, jossa hän jyrkästi vastusti kolmanteen Internationaleen liittymistä. Jos Englannissa olisi ollut tsaari ja Englannissa olisi tapahtunut vallankumous, lausui hän, olisi mahdollisesti voitu liittyä Moskovaan. Niin ei kuitenkaan ole ollut asianlaita ja ne, jotka luulivat huomaavansa siihen suuntaan viittaavia merkkejä, yrittivät ainoastaan harjoittaa lastenkamaripolitiikkaa. Siinä manifestissa, jolla Moskovan konferenssi kutsuttiin kokoon, esitettiin nimenomaan, että porvaristo on riisuttava aseista, jotta voitaisiin luoda uusi taivas ja uusi maa; niinikään neuvosto-aate hyväksyttiin siinä ei ainoastaan venäläisenä, vaan kansainvälisenä metodina, samoin työläisten asestaminen ei vain venäläisenä, vaan myöskin brittiläisenä politiikkana. Näin ollen Riippumaton Työväenpuolue ei voinut luopumatta vanhoista traditsioneistaan julistaa, että hetki oli tullut asestaa työläiset ja syöstä Englanti veriseen vallankumoukseen.
MacDonaldin tyynen ja vakuuttavan puheen ansioksi on suureksi osaksi luettava, että Moskovan Internationaleen liittymistä vastustava enemmistö tuli niin suureksi ja ratkaisevaksi Glasgowin kongressissa. Siihen vaikutti lisäksi vielä intomielisellä esiintymisellään eräs naisedustaja, joka liikuttavasi vetosi miesten terveeseen järkeen muistuttaen heille, että jokaisessa aseellisessa vallankumouksessa juuri naiset ja lapset joutuvat enimmän kärsimään, ja vieläpä nekin puhujat, jotka nähtävästi tuntematta venäläisen bolshevismin todellista taktiikkaa olivat vaatineet Moskovan Internationaleen liittymistä, korostivat lausunnoissaan kerta toisensa jälkeen, että he itse ensimmäisinä tuomitsisivat jokaisen verisen vallankumousyrityksen Englannissa. Kaikkien näiden lausuntojen johdosta Lontoon suurin vapaamielinen lehti huudahtaa sattuvasti pääkirjoituksessaan seuraavana päivänä, kun I. L. P. oli päättänyt erota toisesta Internationalesta: »Tällainen on siis se kokous, jonka katsotaan edustavan brittiläisen työväenpuolueen äärimmäistä vasenta siipeä, kokoontuneena kaupunkiin, jota pidetään vallankumouksellisimpana koko maassa, ajankohtana, jolloin »bolshevismin» luullaan olevan aivan yleensä brittiläisen työväenliikkeen käyttövoimana; ja kuitenkin kaikissa keskusteluissa toinen toisensa jälkeen tuomitaan itse verisen vallankumouksen perusajatuskin!»
Kuitenkaan ei pidä luulla, etteivät bolshevistiset periaatteet olisi saavuttaneet kannatusta eräiden ainesten keskuudessa myöskin Englannissa. On erittäin mielenkiintoista tutustua henkilöihin, jotka täällä yrittävät hankkia kannattajia sille liikkeelle, jonka tunnussana on »proletariaatin diktatuuri». Edellä mainitussa B. S. P:n kongressissa esiintyi tämän äärimmäisen vasemmistosuunnan edustajana rouva Montefiore, joka jo 14 vuotta on ollut tunnettu yhtenä väkivaltaisimmista naisten äänioikeusasian ajajista. Bolshevistisen agitatsionin keskeisimpänä henkilönä on kuitenkin Sylvia Pankhurst, hänkin aikaisemmin kuuluisimpia suffragetteja. Sylvia Pankhurst kuuluu niihin hurjapäihin, jotka ovat »vallankumouksellisia vallankumouksen vuoksi», ja kun hän äskettäin hengenheimolaistensa etunenässä teki retken parlamenttiin, saaden siellä aikaan huomattavan häiriön, päästi hän sotahuudon: »Me tahdomme neuvostohallituksen Englantiin!» — »Me olemme ennen olleet vangittuina; me olemme nytkin valmiit vangittaviksi!» Onneksi oli tutkintotuomari siksi ymmärtävä, ettei hän tuominnut mielenosoittajia mihinkään rangaistukseen. Kuitenkin on myönnettävä, että neiti Pankhurst tämän vapauttavan tuomion jälkeen On pysytellyt syrjässä moisista mielenosoituksista. Lontoossa sijaitsevan bolshevistisen tietotoimiston johtajana hän on kuitenkin aika ajoin tehnyt itsensä yleisen huomion esineeksi. Äskettäin hän selvitteli vasemmistososialistisessa »Daily Herald» -lehdessä kolmannen Internationalen periaatteita siksi jyrkässä hengessä, että lehden toimituskin katsoi velvollisuudekseen vakuuttaa, ettei se usko Leninin eikä muidenkaan venäläisten bolshevikkien ehdottomasti vaativan »samaa vallankumousmuotoa ja samaa yhteiskuntajärjestelmää kaikkia maita varten». Ja edelleen: »Me emme halua, me emme ole koskaan halunneet emmekä tule haluamaankaan aseellista vallankumousta tässä maassa.»
Maailmansota oli kuin pommi, joka pirstoi kansainvälisen sosialistisen liikkeen. Punaisimmat sosialistit taistelivat vapaaehtoisesti Saksan ja Itävallan lippujen alla toivoen siten voivansa musertaa Venäjän taantumuksellisen tsaarivallan. Yhtä punaiset sosialistit taistelivat ympärysvaltain armeijoissa toivoen siten musertavansa preussiläisen militarismin. Ja tuhannet rauhanystävät ja sodanvastustajat niin hyvin ympärys- kuin keskusvaltioissa ovat pitäneet harmaata vanginviittaa parempana kuin veristä sotilastakkia. Sodan jälkiä seurasi bolshevikkien vallankumous. Tässäkin taas sosialistit taistelevat vakaumuksesta toisiansa vastaan: toiset bolshevikkien puolella, koska he pelkäävät tsaarinaikuisen taantumuksen jälleen palaavan; toiset bolshevikkeja vastaan, koska he vihaavat moskovalaista diktaattorivaltaa.
Tarkastellessamme taasen Englannissa tapahtuvaa teoreettista taistelua me tapaamme täällä Clifford Allen'in, Sylvia Pankhurstin y. m. ympärille ryhmittyneet bolshevismille myötämieliset harvalukuiset ainekset, jotka tunnustavat avoimesti, että Lenin ja Trotsky ovat jo toteuttaneet Venäjällä ensimmäisen sosialistisen tulevaisuusvaltion. Me kohtaamme täällä edelleen Englannin vanhimmat sosialistit, ortodoksiset sosialidemokraatit, jotka ovat kerääntyneet sosialistiveteraani Hyndman'in ja sosialidemokraattisen »Justice»-viikkolehden (Englannin vanhimman sosialistisen äänenkannattajan) ympärille, käyden kiivasta taistelua bolshevismia vastaan, jota he pitävät sosialismin kielteisenä puolena ja sen pahimpana vihollisena. Samaan suuntaan puhuvat myöskin sellaiset ammattijärjestöjen luottamusmiehet kuin työläisveteraanit Thomas ja Clynes, molemmat etevimmät sosialistiteoreetikot, Philip Snowden ja Ramsay MacDonald, sekä parlamentillisen työväenliikkeen monivuotinen etevin johtaja, »sosialistisen Englannin tuleva pääministeri» Arthur Henderson. Kerta toisensa jälkeen on tämä huomattava parlamentaarikko astunut taisteluun vasemmistososialistien hajoitusyrityksiä ja kommunistisia virtauksia vastaan. Ja aivan äskettäin on vasemmistososialistinen »Daily Herald» julkaissut oikeistososialisti Hendersonin pitkän säkenöivän artikkelin, jossa hän osoittaa, kuinka huonosti itämainen bolshevismi soveltuu länsimaiselle työväenliikkeelle ja kuinka ensinmainittu kuluttaa vielä lapsenkenkiään, sitä vastoin kuin jälkimmäinen hitaasti mutta varmasti kulkee voitosta voittoon.
Monet niistä Englannin sosialisteista, jotka nyt juuri toivovat toisen Internationalen hajoavan, eivät suinkaan halua liittyä kolmanteen, vaan pyrkivät luomaan aivan uuden Internationalen, jonka ohjelma kokoaisi ympärilleen kaikki maailman sosialistit. Tulisi määritellä ainoastaan sosialismin yhteiset tarkoitusperät, jotka kaikki sosialistiset virtaukset voisivat hyväksyä. Sitä vastoin se tapa, millä päämäärä saavutettaisiin, samoin kuin taktiikkakysymys kokonaisuudessaan olisi jätettävä kunkin maan sosialistien itsensä ratkaistavaksi ja sovellutettavaksi vallitsevien valtiollisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten olojensa mukaan.
Tämä kuulostaa kyllä kauniilta, mutta onko tuollainen suunnitelma toteutettavissa? Jos kysymystä tarkastellaan kansainväliseltä kannalta, täytyy vastauksen olla kieltävä.
Englannissa voidaan ymmärtää ja ehkä tunnustaa oikeutetuksi bolshevistisen liikkeen ilmeneminen Venäjällä. Mutta Englannissa bolshevismi ei voi koskaan saavuttaa varmaa pohjaa, sillä siltä puuttuvat kokonaan edellytykset tässä maassa. Sitä vastoin mielenkiintoisena teoreettisena probleemina se on Englannissa enemmän kuin missään muualla herättävä perinpohjaisen tutkiskelun harrastusta. Mutta siinä kaikki. Englannin sosialistinen työväenliike on juuri korjaamassa kokonaisen sukupolven uutteran ja uhrautuvan työn hedelmiä. Käsi kädessä kulkien Englannin työläiset ovat ammattiyhdistyksiensä, osuuskuntiansa ja sosialististen järjestöjensä avulla hitaasti mutta varmasti saavuttaneet nykyisen mahtiasemansa. Juuri nyt lasketaan uuden ajan valtiorakennuksen peruskiviä. Huomispäivän aurinko on kohtaava mieltäylentävän näyn, kun uuden yhteiskunnan muurit kohoavat korkeuteen.
Hitaasti — mutta varmasti...
Lontoossa huhtikuulla 1920. K. E. Primus-Nyman.
(Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomennettu.)
Allaoleva kirjoitelma on lyhennyssuomennos t. k. 16 p:nä manan majoille menneen tulisieluisen aatteenmiehen ja yhteiskunnallisen parannussaarnaajan Jean Boldt'in artikkelista, joka on julkaistu v. 1897 hänen toimittamassaan >Humanitas» (Ihmisyys) nimisessä ruotsinkielisessä aikakauslehdessä. Vaikkapa siinä lausutut ajatukset nyt saattavat monesta kuulostaa tutuilta, kaikuivat ne kolmattakymmentä vuotta sitten maassamme, jossa silloin ei ollut edes Sosialidemokraattista Puoluetta, »huutavan äänenä korvessa». Mutta vielä meidänkin verenhajun ja ruudinkäryn päivinämme niillä on aikansa parhaimmiston rauhanharrastusten kuvastimena sivistyshistoriallinen merkityksensä ja yhteiskunnallis-eetillinen arvonsa. Toimitus.
Rauhanajatus ei ole syntynyt jonakin määrättynä aikana, joka olisi selvästi osoitettavissa, vaan häipyvät sen ensimmäiset ilmaukset muinaisaikojen hämärään. Saaden suurta kannatusta muutamista laajalle levinneistä uskonnoista rauhanaate on löytänyt ilmausmuotonsa jo vuosituhansia sitten myöskin uskontokuntain ulkopuolella. Niinpä se — ottaaksemme esimerkin oman maanosamme muinaisista kulttuurivirtauksista — on esiintynyt muun muassa stoalaisessa[1*] elämänkatsomuksessa, jonka kannattajat, pitäen kaikkia ihmisiä veljinään, tuomitsivat sodan, niinkuin he tuomitsivat myöskin orjuuden. Rauhanajatuksen kehitys on merkki siitä, että eläimellisyys ihmisessä heikkenee. Rauhanaatteen edistyksestä riippuu inhimillisyyden edistys.
Ensimmäisen tunnetun ehdotuksen pysyvän rauhantilan aikaansaamiseksi kansojen kesken esitti 1400-luvun puolivälissä Böömin kuningas Podiebrad, puuhaillen tässä tarkoituksessa hallitsevien ruhtinaiden parlamentin kokoonkutsumista. Tämän ajatuksen oli kuningas saanut kaukonäköiseltä ministeriltään, ranskalaiselta Marini'lta. Toista sataa vuotta myöhemmin laati Ranskan kuningas Henrik IV yksissä neuvoin nerokkaan ministerinsä Sully'n kanssa tunnetun suunnitelman, jonka mukaan maailmanrauhan turvaamiseksi oli koetettava yhdistää Euroopan kristityt kansat oikeuden ja solidaarisuuden pohjalle perustuvaan liittoon.
Sen jälkeen käsiteltiin ja kehiteltiin 1600- ja 1700-luvulla monessa kuuluisassa teoksessa pysyvän kansainvälisen rauhan aatetta. Hollantilainen Hugo Orotius laski teoksellaan »De jure belli ac pacis» (Sodan ja rauhan oikeus) tieteellisen perustuksen yleiselle kansainoikeudelle. Keskeytymättömiä kansainvälisiä valtiopäiviä kansojen keskinäisten riitaisuuksien ratkaisemiseksi ehdottelivat ranskalainen La Croix ja Castel de Saint-Pierre, englantilainen W. Penn y. m. Saksalainen ajattelija Immanuel Kant selvitteli rauhanaatetta kuuluisassa teoksessaan »Zum ewigen Frieden» (Ikuista rauhaa kohti). Samoin ranskalainen valistusfilosofi Rousseau ynnä monet muut hänen aikansa suurmiehistä asettuivat tämän aatteen puolesta taistelevien riveihin.
Ensimmäiset yhdistykset rauhanasian ajamiseksi perustettiin 19. vuosisadan alussa. Sittemmin saman vuosisadan puolivälistä alkaen rauhanystävät ovat kokoontuneet kansainvälisiin kongresseihin, joiden kautta rauhanaatetta on paljon edistetty; myöskin kansainvälinen rauhantoimisto on perustettu Berniin. Aseista riisumista, pienten maiden puolueettomuutta ja kansainvälisiä sovinto-oikeuksia koskevat ehdotukset ovat tulleet alati uudistuvien väittelyjen esineiksi kansaneduskunnissa, rauhanadresseja on esitetty valtiomiehille ja hallitsijoille. Myöskin kirjallisuudessa ovat rauhanasiaa kunniakkaalla tavalla ajaneet monet huomattavat kirjailijat. Tämän kautta yleinen katsomustapa on alkanut vähitellen käydä rauhanaatteelle suosiollisemmaksi. Kaikessa tapauksessa näyttävät kansojen veljestymisen ja sotien poistamisen pyrkimykset saavuttaneen uuden vaiheen. Kaikkien suurten aatteiden kehittymiselle ja levenemiselle tukala alkukausi, jolloin niitä pidetään ainoastaan puoleksisyyntakeisten uneksijain ilmalinnoina, on tässäkin suhteessa vähitellen katsottava sivuutetuksi.
Filosofian suurmies Leibnitz on kerran lausunut, että otsikkokirjoitus: »Ikuinen rauha» voidaan asettaa ainoastaan hautausmaan portille. Jos nämä sanat olisivat ennustajan sanoja ja ellei kansat koskaan kykenisi kohoamaan korkeammalle petoeläimen kehitysastetta, olisi samantekevää, jos hautuumaan rauha heti laskeutuisi yli maan. Kuitenkaan eivät filosofit aina liene osoittautuneet ennustajiksi.
Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu ihmisten uskosta tulevaisuuteen. Jos me ajattelemme sen valoisaksi, on se myöskin muodostuva sellaiseksi; paremman tulevaisuuden uskoa seuraa näet työ nykyisyyden parantamiseksi. Mutta jos me vaivumme kädet ristissä siihen uskoon, että tulevatkin sukupolvet pysyvät yhtä alhaisella kehitystasolla kuin me — silloin on todennäköistä, että niin on myöskin todella oleva asianlaita.
Pahan alle alistuminen on itsessään jo pahe, tuskin pienempi kuin edellinenkään. Eikö altis alistuvaisuus oleviin olosuhteisiin, kuinka kurjat ne lienevätkin, todista ihmishengen sanomatonta alentumista, eikö se ole omansa tukahduttamaan kaiken sen, mikä meissä on parasta, jumalaista?
Jos ihmiset rehellisesti tahtoisivat uuden ajan koittavan, jolloin oikeus eikä väkivalta vallitsisi kansojen kesken, niin tuo kultainen aikakausi tulisi aivan kuin itsestään heidän osakseen. Jos kristityn maailman saarnatuoleista edes yhtenä sunnuntaina joka vuosi singautettaisiin yhteinen kirous sotaa ja sen apureita vastaan, kuinka paljon siten saavutettaisiin. Ihmisten silmistä putoaisivat ikäänkuin suomukset; sotilaat jättäisivät joukottain lippunsa ja palaisivat jälleen rauhallisiin ihmisarvoisiin askareihinsa; vanhemmat kammoksuisivat kasvattaa lapsiansa ammattiin, joka tahtoo painaa kaininmerkin heidän otsalleen, ja opettaisivat heitä sen sijaan noudattamaan käskyä: »älä tapa!»
Mutta kirkko pitää edullisempana säilyttää edelleen lujana häpeällisen liittonsa valtion kanssa. Se saa valtiolta palkkansa ja toteuttaa valtion eikä sen Jumalan tahtoa, jota se uskottelee palvelevansa. Kun raaka voima on jaellut iskujaan, kun tuhansia perheitä on syösty suruun ja murheeseen ja vuosisatojen uutteran työn hedelmät tyystin hävitetty, silloin kohoaa korkeuteen voittajamaan kirkoissa valtava »Te Deum» -ylistyshymni. Kristillinen kirkko on unhottanut, että sen uskonnon lähdekirjoissa puhutaan eräässä paikassa synnistä, joka on suurin kaikista. Tämä synti, josta samoissa uskonnon peruskirjoissa sanotaan, ettei sitä koskaan anneta anteeksi, on — synti pyhää henkeä vastaan. Kun oikeamielisyys tehdään samaksi kuin väkivalta, kun sotajoukkojen, murhajoukkojen, jumalaa huudetaan avuksi Pyhyyden Herrana, silloin on tehty se synti, jota sanotaan suurimmaksi kaikista...
»Sota — lausui Moltke kerran rauhanvaltuutetuille — sota on pyhä, jumalallinen laitos, se on yksi maailman pyhimpiä lakeja. Se virittää kaikki suuret ja jalot tunteet: kunnian, oman voiton pyytämättömyyden, hyveen, urhouden, ja estää ihmiset vaipumasta inhoittavaan materialismiin»...
Moltke ei tunnustanut yksin uskontoansa, eikä se vielä tänäkään päivänä ole kadottanut tenhovoimaansa. Lukemattomat ihmisjoukot polvistuvat edelleen sodanjumalan alttarille noudattaen hänen lakejaan, noita maailmanlakeja, joiden sanotaan innoittavan kaikkea suurta maan päällä.
Kuitenkin alkavat ihmiset vähitellen kokoontua toisenlaisissakin merkeissä — rauhanlipun ympärille.
Mutta nuo joukot ovat vielä niin harvat...
Jean Boldt.
Olen osoittanut, ettei Ranskan suuresta vallankumouksesta olisi tullut mitään ilman kansan enemmistön tahtoa. Myöskin olen sanonut, että vielä välttämättömämpi on yhteiskunnallisen vallankumouksen onnistumiselle kansan valtavan enemmistön kannatus. Esittäen seuraavassa suoritettavan työn suurenmoisuuden en luule lamauttavani, vaan päinvastoin kannustavani niiden intoa ja tarmoa, joille puhun. Sillä vaikkakin tuo jättiläismäinen työ vaatii lukemattomien tahtojen yhteistä ponnistusta, niin meidän käytettävinämme olevat keinot ja voimat ovat myöskin jättiläismäiset. Mutta minä väitän kuitenkin, että sosialistisen vähemmistön ankarinkaan voimainponnistus ei ole riittävä lopullisen päämäärän saavuttamiseksi, vaan että meidän on sitä varten koottava ympärillemme kansalaisten valtava enemmistö. Syyt ovat seuraavat.
Ensiksikin sosialistisen vähemmistön vastassa ei ole suinkaan veltto ja toimeton joukko. Ranskan vallankumouksen jälkeisenä aikana on ihmisenergia, jota jo uskonpuhdistus ja renesanssi olivat kiihoittaneet, tullut tavattomassa määrässä eloisammaksi. Kaikissa luokissa, kaikissa elämän olotiloissa me tapaamme aktiivisesti toimivat tahdot ja vaikuttavat voimat. Kaikkialla ovat ihmiset tulleet itsetietoisemmiksi. Työväenluokka on karistanut uneliaisuutensa ja herännyt toimettomuudestaan. Mutta myöskin alempi keskiluokka on toiminnassa. Huolimatta nykyisen talousjärjestelmän musertavasta painosta se ei ole kokonaan kukistunut, vaan koettaa parantaa asemaansa. Ja vaikka se useinkin etsii pelastustaan taantumuksellisimmista aatteista ja politiikasta sekä alhaisimmasta natsionalismista, se ei silti ole vähemmän vaikuttava ja kiihkeä voima. Se muodostaa liittoja ja pitää Pariisissa tasavaltalaisia ja sosialidemokraatteja kurissa. Keskiluokka asettuu tehokkaasti vastustamaan jokaista yhteiskunnallista liikettä, jonka puolelle sitä ei ole vähitellen taivutettu ainakin määrättyyn asteeseen saakka.
Samoin pienet talonpoikaisomistajat ovat vallankumouksen jälkeen näytelleet suurta osaa Ranskan historiassa välisti taantumuksen, välisti vapauden puolella. Verrattain useita kunnioitettavia poikkeuksia lukuunottamatta he, peläten punaisen terrorin luuloteltua vaaraa, olivat v. 1851 auttamassa monarkistien valtiokaappausta. Sen jälkeen he ovat vähitellen siirtyneet tasavallan kannattajiksi ja sen varmoiksi tukijoiksi. Talonpojat ovat täysin tietoisia poliittisesta vallastaan, tietoisia siitä, että he voivat valita paikallisten itsehallintolaitosten jäseniä, kansanedustajia ja senaattoreja, eivätkä he tulisi sallimaan sellaista yhteiskunnallista liikettä, jossa he itse eivät olisi osallisia.
Mielestäni on varsin lyhytnäköistä sanoa, että sekin jo riittää, jos talonpojat ovat puolueettomia, ja että kaikki, mitä sosialismi heiltä pyytää, supistuu siihen, että he pysyisivät vain passiivisina. Mitkään yhteiskunnalliset voimat eivät voi jäädä puolueettomiksi, kun suuri liike on käymässä. Jos ne eivät ole meidän kanssamme, niin ne ovat meitä vastaan.
Koska kollektiivinen järjestelmä edellyttää, että talonpojat ovat mukana yhteistyössä, olisi heidän passiivinen vastarintansa jo riittävä nälkiinnyttämään ja tuhoamaan valiankumouksen. Ollen tietoisia vallastaan he eivät päästä sitä hevillä käsistään. Myöskin se taloudellinen yritteliäisyys, jota he ovat osoittanet useat vuodet, se edistyshalu, joka heitä elähdyttää, viittaa siihen tosiasiaan, että he eivät jäisi suurten yhteiskunnallisten tapausten passiivisiksi sivultakatsojiksi, silloin kun noilla tapauksilla olisi välitön vaikutus heidän elämäänsä. He tulevat olemaan noiden tapausten kulkua edistämässä taikka ehkäisemässä.
Sitä paitsi etuoikeutetuilla luokilla on nykyisin paljon enemmän arvovaltaa ja siitä syystä myöskin enemmän voimaa kuin ennen vuotta 1789. Teollisuuskeskiluokka on säilyttänyt elinvoimansa. Se on noudattanut tieteellisen edistyksen lakeja, omaksuen yhtä mittaa uusia tuotantotapoja ja kehittäen koneistoaan. Myöskin luokkain välisessä yhteiskunnallisessa kamppailussa se on uudistanut taistelumetodinsa. N. s. keltaisten ammattiyhdistysten keksiminen, joissa työnantajatkin ovat jäseninä ja joille he myöntävät erikoisoikeuksia, on näytteenä sen käyttämien keinojen häikäilemättömyydestä ja joustavuudesta. Miten suuri ero onkaan vanhan järjestelmän aikuisen kirkkoylimyksen ja nykyaikaisen suurkapitalistin toimeliaisuuden välillä! Muutamat näistä, kuten esim. eräät Amerikan miljonäärit, näyttävät perineen Napoleonin toimintakyvyn. Ja Ranskassakin, jossa kapitalistinen kehitys on vielä alemmalla asteelta, kapitalistiluokka on aina varuillaan. Ne luokat, joiden etuoikeudet proletariaatin on hävitettävä, eivät ole välinpitämättömiä ja uneliaita vaan toimeliaita, valppaita ja rohkeita luokkia. Miten proletariaatti voi sen tehdä, jollei sillä ole kansakunta puolellaan? Jos muu osa kansasta on proletariaatille vihamielinen, niin proletariaatti tulee muserretuksi. Ja jos se on ainoastaan epäluuloinen, niin kapitalistiluokan manöverit pian muuttavat tuon epäluulon vihollisuudeksi.
Me näemme siis, että nykyaikaisen elämän yleinen vireys ja kaikkialla ilmenevä energia eivät enää salli vähemmistöjen menestyksellistä toimintaa. Ei ole enää nukkuvia joukkoja, jotka voimakas sysäys voisi ravistaa hereille. Kaikkialla on voimakeskuksia, joista pian tulisi vastarinnan keskuksia, taantumuksen tukipisteitä, elleivät ne olisi vähitellen siirtymässä uutta yhteiskuntaa kohti.
Toiseksi se omaisuuden uudestaan järjestely, joka sosialistista yhteiskuntaa luotaessa tulee suorittaa, on paljon laajempi, paljon pitemmälle menevä ja paljon mutkallisempi kuin se järjestely, jonka vallankumouksellinen keskiluokka suoritti toistasataa vuotta sitten. Vuoden 1789 vallankumous kävi sellaiseen omaisuusmuotoon käsiksi, joka oli luonteeltaan tarkasti rajoitettu. Kun kirkon rikkaudet kansallistettiin, olivat ne korporatiivista omaisuutta, johon valtiolla oli selvä oikeus. Lukuunottamatta papistoa ei ainoankaan henkilön tarvinnut pelätä, että kirkon omaisuudesta säädetty pakkoluovutuslaki koskisi häntä. Apotti Maury koetti turhaan saada syntymään paniikkia; porvarilliset ja talonpoikaisomistajat tiesivät varsin hyvin, että kirkon omaisuus oli selvästi määritelty ja että pakkoluovutus ei ulottuisi näitä rajoja pitemmälle.
Aivan samoin, kun vallankumous lakkautti feodaaliset oikeudet, oli sekin määritelty toimenpide, jonka tulokset olivat etukäteen tunnetut ja rajoitetut. Epäilemättä feodaaliset oikeudet olivat joissakin tapauksissa yhteydessä ei-feodaalisen omaisuuden kanssa, mutta yleensä toimenpide kohdistui ainoastaan aatelisiin. Feodaalisten oikeuksien luonne edellytti persoonallisen riippuvaisuuden suhdetta ja pidätti niistä koituvan hyödyn yhdelle ainoalle määrättyjen henkilöiden muodostamalle luokalle.
Sitä vastoin kapitalistinen omaisuus on varsin laajalle levinnyt. Sillä ei ole varmoja ja tunnettuja rajoja. Se ei ole keskitetty jonkun korporatsionin, esim. kirkon, tai jonkun kastin, esim. aateliston käsiin. On kyllä totta, että sitä edustavat oikeudet eivät ole levinneet läheskään niin laajalle kuin porvarillisten taloustieteilijäin optimismi koettaa uskotella. Mutta on myös totta, että ne eivät ole pidätetyt määrätylle nimellisten omistajain kategorialle, vaan että ne ovat verrattain yleisesti jakaantuneet. Pienomistajia on kylissäkin suuret joukot. Jos vähemmistön vallankaappaus yrittäisi äkkiä hävittää kapitalistisen omaisuuden, ilmestyisi odottamattomia vastustuskeskuksia kaikkialla. Ainoastaan selvillä ja täsmällisillä asteettaisilla toimenpiteillä, jotka täydellisesti turvaavat keskinkertaisten ja pienomistajain edut, voidaan heidät saada suostumaan kapitalistisen omaisuuden muuttamiseen yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi. Ja on täysin varmaa, että tällaista oikeudellista omaisuussuhteiden järjestelyä voi johtaa ja sen välttämättömät vakuudet luoda ainoastaan kansakunnan enemmistön tyyni harkinta ja laillistettu tahto.
Samalla tavalla maaomaisuuden muuntaminen ja kehittäminen selvästi kommunistista järjestelmää kohti on mahdoton niin kauan, kuin talonpoikaisomistajain epäluuloa ei ole saatu täydellisesti poistetuksi. Talonpoikaisomistajain kannatus on sitäkin välttämättömämpi, koska suurtilallisten lukumäärä heihin verraten on jatkuvasti pienenemässä. Mutta talonpoikain kannatusta ei saavuteta äkillisellä liikkeellä, jonka vaikutuksia he eivät ole olleet tilaisuudessa laskemaan. He kannattavat ainoastaan sellaista liikettä, joka kykenee takaamaan heidän tuotantovoimansa ja elintasonsa jatkuvan kohoamisen.
Mutta ei siinä kaikki. Vuoden 1789 vallankumouksella oli omaisuuden alalla ainoastaan negatiivinen työ suoritettavana. Se hävitti, mutta ei luonut. Se teki lopun kirkon omistusoikeudesta, mutta pakkoluovutetut kirkon kiinteimmistöt pantiin myytäviksi. Se muutti ne suorastaan tunnettuun yksityisomaisuuden muotoon. Samoin myöskin, kun feodaaliset oikeudet poistettiin, tapahtui siinäkin ainoastaan sellainen muutos, että talonpojan omaisuus vapautui erinäisistä rasituksista, mutta sen peruspiirteet eivät muuttuneet. Talonpoika yksinkertaisesti pääsi nyt paljon täydellisemmin hallitsemaan sitä, mikä jo jossakin määrin oli hänen. Mutta vallankumous ei luonut eikä saattanut käytäntöön mitään uutta omaisuuden muotoa. Se ei keksinyt uutta yhteiskuntatyyppiä. Sen vapautustyö rajoittui kahleiden murtamiseen. Sen tehtävänä ei ollut luoda eikä organisoida; se, mitä yhteiskunta vallankumoukselta odotti, oli hävitystä; kun tämä hävitys oli suoritettu, kulki yhteiskunnan kehitys eteenpäin jo osaksi aukaistua latua pitkin.
K. Hämäläinen
Tästä sangen mielenkiintoisesta aiheesta kirjoittaa Heinrich Ströbel Wienin »Arbeiter Zeitung»issa. Kirjoittaja huomauttaa aluksi, että toivo yhdistää Saksan työväenluokka suljetuksi rintamaksi lähestyvässä vaalitaistelussa näyttää nyttemmin kokonaan rauenneen. Sosialistiset puolueet soimaavat ja halventavat kilvan toinen toisiansa. Vaikkapa uusitun vaalilain mukaan ei minkäänlaista ääntenhukkaa tule millekään puolueelle koitumaan, koska puolueet tulevat saamaan sellaisen edustuksen valtiopäivillä, joka suhteellisesti tarkalleen vastaa niiden saamaa kokonaisäänimäärää, merkitsee tämä seikka kuitenkin sosialistisen vaalitoiminnan tavatonta heikentymistä. Suuri agitatoorinen voima, joka oikeastaan olisi pitänyt tähdätä porvaristoa vastaan, tuhlataan veljestaistelussa sosialismin heikentämiseksi. Ja kuitenkaan ei uusissa vaaleissa tarvittaisi suurtakaan äänimäärän lisäystä — vain kymmenes osa sosialistien tähänastisesta äänimäärästä — niin köyhälistö valtaisi demokratian avulla valtiollisen vallan.
Mutta vaikkapa tällainen mahdollisuus onkin niin lähellä toteutumistaan, tuntuu kuitenkin jonkunverran oudolta, että saksalaiset sosialistipuolueet ovat vaalitaistelun tuoksinassa iskeneet toistensa kimppuun juuri demokratian ja neuvostodiktatuurin merkeissä. Eivätkä köyhälistödiktatuurin ja neuvostojärjestelmän tunnuslauseet ole erottamassa vain oikeistososialisteja ja riippumattomia toisistaan, vaan ne hajoittavat jälkimäistenkin ryhmän kahtia: Ziels–Ledebour–Crispien ja Däumig–Stöcker–Koenen -suuntiin. Näistä edellinen suunta haluaa käyttää parlamentillista toimintaa yksinomaan parlamentarismin ja demokratian sabotoimiseen, jälkimmäisen suunnan kannattaessa positiivisempaa toimintaa.
Tämä parlamentarismin ja demokratian sabotoiminen luonnollisesti edellyttää sitä, että parlamentillinen ja demokraattinen järjestelmä aiotaan heti korvata toisella toimintakykyisemmallä järjestelmällä, neuvostojärjestelmällä. On sentakia syytä tarkastaa, onko se neuvostojärjestelmä, jonka autuaaksi tekevää vaikutusta yhteiskuntaoloihin uskovaiset joukot ja sanaviisaat agitaattorit niin äänekkäästi huutavat, todella sellainen laitos, joka heti köyhälistödiktatuurin astuttua voimaan, voi automaattisesti ruveta toimimaan. Ströbel selostaa sitten useitten tämän suunnan etevimpien edustajien kirjoituksia tullen siihen lopputulokseen, että neuvostojärjestelmä, jota vielä ei ole käytännössä koeteltu, on vasta pelkkä aate, joka on käytäntöä varten ensinnä muokattava. Toiseksi: että sitä ei voida ajatuksellisen rakentelun kautta siirtää todellisuuteen, vaan se saa lopullisen muotonsa vasta vallankumouksellisen kehityksen kuluessa. Neuvostojärjestelmän vähittäisestä, asteettaisesta toteuttamismahdollisuudesta seuraa, että me emme voi yhtäkkiä luopua demokratiasta ja nykyisestä talousjärjestelmästä kokonaisuudessaan. Neuvostoteoreetikkojenkin mielestä ei tuotannon täydellistä sosialisoimista voi ajatellakaan, ennenkuin työväestö on pitkän ajan kuluessa totutettu vaikeaan taloudelliseen toimintaan. Ströbel siteeraa m.m. Kautskyn kirjoitusta aikakauskirjasta »Die Revolution», jossa m.m. sanotaan: »Jokainen sosialisoimistoimenpide on mitä tarkimmin ennakolta harkittava. Ei ole antauduttava sellaisen taloudellisesti rappeuttavan, hätäisen ja päättömän sosialisöimismanian valtaan, kuten on tehty Venäjällä ja Unkarissa. On välttämätöntä, että kaikilla niillä aloilla, joilla sosialisoiminen aiotaan toteuttaa, pannaan erikoista painoa sille seikalle, että sosialisoitu työ tulee, tuottavammaksi kuin kapitalistinen ja että toiselta puolen koetetaan välttää kaikkea sellaista, joka vähentää tuotantoa.»
Köyhälistödiktatuuri vaatimus nykyisessä tilanteessa on sitäkin sopimattomampi, koska työväenluokka ei sitä voisi omaksi edukseen rajattomasti käyttää. Terrorijärjestelmän avulla ei se voisi kuitenkaan taloudellista kehitystä jouduttaa, mutta porvarillisten ainesten ja talonpoikien vastarinnan se voisi sen kautta synnyttää, joka seikka saattaisi kohtalokkaasti vaikuttaa vallankumoukselliseen ja sosialistiseen kehitykseen. Tässä kohden pitää sattuvasti paikkansa Kautskyn kuuluisa lause: »Teollisuuden sosialisoiminen, mikäli sellainen on nykyään jonkun maan teknillisten ja taloudellisten ehtojen mukainen ja vastaa köyhälistön moraalista ja älyllistä kehitystasoa, voi onnistua vain silloin, kun talonpoikaisväestö on sille myötämielinen.»
Ei ole epäilemistäkään, etteikö neuvostojärjestelmä sosialismiin pyrittäessä tulisi näyttelemään tärkeätä osaa. Mutta vähintäänkin kysymyksenalaiseksi jää, tekeekö se silti demokratian ja parlamentarismin tarpeettomiksi. Ainakin Saksassa on — Ströbelin mielestä — demokratia lähiaikoinakin aivan välttämätön, koska mikään muu järjestelmä ei nykyisissä valtiollisissa ja taloudellisissa oloissa voi pystyssä pysyä. Demokratia ja parlamentarismi on muutettava vallankumouksellisen köyhälistön aseiksi, eikä suinkaan sabotoitava niitä, koska sellaisesta ei vallankumouksen eikä sosialismin asia mitään hyödy. N. L.
Sos.-dem. Puolueen Kunnallistoimisto on viimeisistäkin kunnallisvaaleista koonnut tilastoa sanomalehtiuutisten ja tiedustelujen perusteella. Nyt on tilaston kokoaminen ja järjestely saatu loppuun suoritetuksi. Seuraavassa esitämme tärkeimmät yhteenvedot tilastosta.
Ensimmäisiin uusien kunnallislakien aikana 1918 vuoden lopussa ja 1919 vuoden alussa toimitettuihin vaaleihin otti työväki osaa 167 kunnassa. Kun kuntain lukumäärä oli silloin 536, niin otti siis työväki osaa vain vähän useammassa kuin joka kolmannessa maan kunnassa. Viimeksi 1919 vuoden lopussa ja 1920 vuoden alussa toimitetuissa kunnallisvaaleissa työväki otti osaa vaaleihin jo 319 kunnassa, siis runsaasti joka toisessa maan kunnassa, joiden kokonaislukumäärä nyt oli 538. Ensimmäisissä vaaleissa sai työväki 1,728 omaa edustajaansa valituksi. Kun niissä 167 kunnassa joissa työväenkin taholta vaaleihin otettiin osaa, valittiin kaikkiaan 4,062 valtuusmiestä, niin työväki sai siis runsaasti 2⁄5 osaa valittujen lukumäärästä, porvarillisten puolueiden saadessa vajaan 3⁄5 osaa valtuusmiespaikoista. Viimeisissä vaaleissa työväki sai valituksi 1,273 edustajaa, porvarillisten puolueiden saadessa yhteensä 1,350 edustajaa. Työväen vaalimenestys on siis kyllä lisääntynyt, niin että työväen edustajain lukumäärä nyt oli lähes puolet valittujen valtuusmiesten koko lukumäärästä niissä 319 kunnassa, lioissa sosialidemokraatit ottivat vaaleihin osaa.
Mainituista 319 kunnasta työväki on saanut valituksi 133 kunnassa enemmistön omia edustajiaan, vähemmistöön on työväki jäänyt 134 kunnassa ja 50 kunnassa se on saanut puolet avoinna olleista edustajapaikoista.
Suomenkielisissä kunnissa on työväen osanotto vaaleihin ollut vilkkaampi kuin ruotsinkielisissä. Suomenkielisiksi on tilastossa merkitty 455 kuntaa, joista 296:ssa työväki otti osaa vaaleihin, siis muutamaa kuntaa vaille 2⁄3 osassa kuntain koko lukumäärästä. Ruotsinkielisiksi on merkitty 81 kuntaa, joista 21:ssä työväki kävi vaaleihin, siis vähän useammassa kuin 1⁄4 osassa kuntien yhteisluvusta. Kaksikielisiksi on merkitty 2 kuntaa, joissa molemmissa työväki otti osaa vaaleihin.
Jos sitten lopuksi mainitsemme ne kunnat, joissa sosialidemokratia on voimakkaimmin edustettuna, näyttää luettelo seuraavaa:
| Kunta | Valittujen koko lukumäärä |
Niistä sosiali- demokraatteja |
| Kaarina | 8 | 7 |
| Petäjävesi | 7 | 6 |
| Jokioinen | 7 | 6 |
| Pyhäjärvi (U.l.) | 7 | 6 |
| Forssa | 6 | 5 |
| Humppila | 6 | 5 |
| Jyväskylän mlk. | 10 | 8 |
| Maaria | 10 | 8 |
| Pirkkala | 10 | 8 |
Lienee mielenkiintoista lukijan verrata ylläesitettyjä vaalintuloksia samassa numerossa julkaistuihin tietoihin Norjan työväen kunnallisvaalien saavutuksista. R. I.
Ranskan sosialistien viime helmikuulla Strassburgissa pitämässä puoluekokouksessa Belgian sos.-dem. puolueen sihteeri esitti tervehdyspuheessaan muutamia maansa työväenliikkeen kehitystä valaisevia numeroita. Esitys herätti läsnäolleiden ihmettelyä ja ihailua, ja sitä seuranneessa keskustelussa otettiin yhä uudelleen puheeksi Belgian työväen olot; eri leireihin kuuluvat puhujat viittasivat tuon tuostakin Belgian työväenliikkeeseen, jota muittenkin maitten työväenluokkien tulisi pitää esikuvanaan.
On muistettava, että Belgian työväenliike on kauttaaltaan yhtenäinen. Ammatillinen, valtiollinen ja osuustoiminnallinen liike kulkevat käsikädessä täydellisessä sopusoinnussa.
Seuraava tilastotaulukko antaa selvän kuvan ammattiyhdistysliikkeen kehityksestä koettelemuksista rikkaana sota-aikana.
| Jäsenluku: | ||
| v. 1914 | v. 1919 | |
| Kuljetustyöläisiä | 4,705 | 40,000 |
| Sekatyöläisiä | 3,500 | 45,000 |
| Kutomatyöläisiä | 21,500 | 50,000 |
| Puuteollisuustyöläisiä | 10,245 | 50,000 |
| Rautatie-, posti-, sähkö-, lennätin- ja puhelintyöläisiä | — | 90,000 |
| Metallityöläisiä | 26,600 | 100,000 |
| Kaivostyöläisiä | 18,546 | 117,000 |
| Muihin ammatt. kuuluvia työläisiä | 35,618 | 121,500 |
| Järjestyneitä työl. yht. | 120,714 | 613,500 |
Työväen valtiollisen liikkeen kasvua osoittavat seuraavat numerot:
| Jäsenluku: | |
| v. 1914 | v. 1919 |
| 208,000 | 380,000 |
Allaoleva taulukko esittää Belgian kolmen tärkeimmän puolueen voimasuhteita eduskunnassa ennen sotaa ja nyt:
| Puolueet: | Edustajien lukumäärä | Äänimäärä v:n 1919 vaaleissa |
|
| v. 1914 | v. 1919 | ||
| Katolilaiset | 99 | 71 | 618,505 |
| Liberaalit: | 45 | 34 | 309,463 |
| Sosialistit | 40 | 70 | 644,499 |
Edustajien yhteinen lukumäärä parlamentissa on 186.
Taloudellisen elämän alalla on merkittävä kaksi mielenkiintoista uutta aloitetta, nimittäin työväen laina- ja säästöpankki (»Comptoir de depôts et de prêts») sekä urheilusta ja ruumiillisesta kasvatuksesta huolehtiva järjestö (»Coopérative Nationale d'Education physique et de Sports»).
Lopuksi tulee vielä erityisesti mainita puolueen suurenmoiset pyrkimykset sosialistisen valistustoiminnan järjestämiseksi työläisnuorison keskuudessa. Keskusjärjestön menosääntö sosialistista kasvatusta varten — lukuunottamatta sen erilaisten alajärjestöjen budjetteja — nousee jo yksistään yli 100,000 frangin. Sen äänenkannattajan ranskankielinen painos on 11,000 ja flaaminkielinen painos 4,500 kpl. Sosialististen koulujen lukumäärä Belgian ranskankielisen väestön keskuudessa kohoaa jo yli 50, sitäpaitsi on koko joukko samanlaisia kouluja flaamilaista väestöä varten.
Äskettäin on vielä perustettu lähes 50 opistoa ammatillista, osuustoiminnallista ja kunnallista kasvatusta varten.
Nämä numerot osoittavat vakuuttavasti, miten suuri on Belgian työväenpuolueen sisäinen voima ja kuinka rikas sen henkinen elämä. Tämä on luonnollisesti myöskin syvimpänä syynä siihen, että belgialainen työväenliike on säilynyt sisäisiltä riitaisuuksilta ja hajaannukselta paremmin kuin minkään muun maan työväenliike mantereellamme. Sven Backlund.
Norjan Työväenpuolue otti v. 1913 osaa kunnallisvaaleihin 204:ssä maalaiskunnassa ja sai silloin valituksi 1,297 edustajaa. V. 1916 olivat vastaavat luvut 260 ja 1,868 sekä v. 1919 — 336 ja 2,065. Kun maalaiskuntien lukumäärä kaikkiaan on 624, niin ei viime vuonnakaan vielä sosialistit ottaneet vaaleihin osaa muuta kuin runsaasti puolessa kuntien koko lukumäärästä.
Kaupungeissa, joiden lukumäärä on 55, kävivät sosialistit vaalitaistelua 51:ssä kaupunkikunnassa. V. 1913 sai puolue 490 edustajaa, v. 1916 — 635 edustajaa ja v. 1919 — 609 edust. Vuosi 1916 osoitti siis voimakasta nousua, kun sen sijaan vuosi 1919 osoitti laskua.
Jos tarkastamme työväenpuolueen edustajien lukua koko maassa, niin ovat luvut seuraavat: v. 1913 — 1,787 edust., v. 1916 — 2,503 edust ja v. 1919 — 2,674 edust. Vaaleihin osanotto yhä lukuisammissa maalaiskunnissa on siis kyennyt korvaamaan entisissä vaalialueissa niin maalla kuin kaupungeissa kärsityt tappiot, vieläpä näyttämään jatkuvaa nousuakin kokonaislukumäärässä. Nousu on kuitenkin v. 1919 vain näennäinen. Itse asiassa on puolue sanottuna vuonna kärsinyt tappioita varsinkin kaupungeissa. Sillä ellei uusia kuntia olisi saatu vaikutuspiiriin, olisi tappio kokonaisluvussa sangen huomattava. Tämän tappion syitä on selostettu jo aikaisemmin tämän aikakauslehden 4. numerossa.
Maakunnittain otettuna saamme tietää, että 8 maakunnassa (fylke) sosialistiedustajain lukumäärä on vähentynyt v. 1919 entisestään kaikkiaan 80:llä, kun taas 11 maakunnassa työväen edustajain luku on lisääntynyt yhteensä 251:lla.
Käytettävissämme olevasta tilastosta ei ollenkaan selviä, kuinka suuri on kaikkien puolueiden yhteinen edustajamäärä kaikissa kaupunki- ja maalaiskunnissa, joten vertailua työväenpuolueen ja porvarillisten puolueiden voimasuhteista ei sen perusteella voida tehdä.
Siv. 178 esitetyt tiedot Suomen Sos.-dem. Puolueen osanotosta kunnallisvaaleihin ovat omiaan osoittamaan, ettei meidän ollenkaan tarvitse hävetä yllä esitettyjä norjalaisia tuloksia. Poikkeuksellisista oloistamme huolimatta otti työväki meillä viimeisissä kunnallisvaaleissa osaa vaaleihin jo lähes kolmessa viidesosassa kuntain koko lukumäärästä. Jokseenkin tähän määrään on Norjassa päästy vasta kolmilla vaaleilla yhdeksän vuoden kuluessa ja meillä kaksilla vaaleilla kahden vuoden aikana. R. I.
Neuvosto-Venäjän raha-asiain komisaarin Krestinskin antaman kertomuksen mukaan ovat Venäjän valtion raha-asiat neuvostovallan aikana järjestyneet seuraavasti:
| Vuosi | Tuloja | Menoja | |
| miljoonissa ruplissa | |||
| 1918 | 1.1.–30.6. | 2,853 | 17,603 |
| 1918 | 1.7.–31.12. | 12,720 | 29,074 |
| 1919 | 1.1.–30.6. | 20,350 | 50,703 |
| Yhteensä | 35,923 | 97,380 | |
Lopputulos on tämän mukaan 61,457 miljoonan ruplan tappio. Vuoden 1919 ensi puoliskon aikana syntyneen 30,353 miljoonan ruplan suuruisen tappion peittämiseksi on laskettu liikkeelle uusia seteleitä 30 miljaardin ruplan arvosta.
Venäjän liikkeessä oleva setelistö, joka maailmansodan alkaessa oli 1,663 miljoonaa ruplaa, oli 1917 vuoden alussa 9,103 milj. Neuvostohallituksen astuessa valtaan lasketaan setelistön olleen noin 20 miljaardia; vuoden kuluessa sen jälkeen painatettiin — »Finansy i Narodnoje Hosjaistvo» -lehden mukaan — seteleitä 33 miljaardin ruplan arvosta. Vuoden 1919 keskivaiheilla lienee setelistö ulkomaisten finanssimiesten laskelmien mukaan noussut 80 milijaardiksi. K. W.
Maailmansodan puhjetessa oli Venäjälle sijoitettu ranskalaisia pääomia yhteensä 17,591 miljoonaa frangia. Tästä oli valtion ja kuntien lainoja 15,268 milj., metalliteollisuuteen sijoitettuja pääomia 750 milj., pankkiosakkeisiin ja obligatsioneihin 718 milj. paloöljyteollisuuteen 307 milj., hiilikaivoksiin 200 milj. j.n.e.
Belgian Työväen Sivistysliitto, joka perustettiin jo ennen maailmansotaa, katsoo tänä vuonna tarvitsevansa 100,000 frangia voidakseen täysin tyydyttävästi toimia työväen sivistysperintöjen edistämiseksi. Tästä summasta on jo Sos.-dem. Puolueneuvosto myöntänyt 10,000 fr., Kulutusosuuskuntien Liitto 15,000 fr. ja Ammattijärjestö 5,000 fr. Samalla on Ammattijärjestö kehoittanut ammattiliittojakin puolestaan kannattamaan Työväen Sivistysliittoa, ja onkin Kaivostyöläisten ja Metallityöläisten Liitto kumpikin jo merkinnyt 5,000 frangin suuruisen kannatusavun mainitulle sivistysliitolle.
Suomen Työväen Sivistysliitto, joka tosin perustettiin vasta vuosi sitten, on tähän saakka saanut vielä verrattain vähän aineellista kannatusta työväen järjestöiltä. Ovatpa erinäiset jänjestöt suorastaan epäilleet olisiko niiden ollenkaan syytä yhtyä tähän liittoon. Vertailun vuoksi mainittakoon, että liiton kulunkiarvion mukaan sen käytettävissä olevat varat kuluvaa toimintavuotta varten kohoavat 60,650 Smkaan, josta summasta järjestöiltä tulevia 10,650 mk, ja valtionavustusta 50,000 mk.
Pyydämme sanomalehtiä mainitsemaan selvästi lähteen lainatessaan Sosialidemokraattisesta Aikakauslehdestä artikkeleja, katsauksia tai uutisia. Toimitus.
[1*] Kreikkalaisen ajattelijan Zenon n. 300 vuotta e. Kr. perustama filosofinen oppisuunta, jonka siveyskatsomusta alkuperäinen kristillinen siveysoppi monessa suhteessa muistuttaa, levisi laajalle kreikkalaisen ja roomalaisen sivistyneistön keskuuteen. Toim.
[1] Ks. myös kirjoituksen ensimmäinen ja kolmas osa. MIA huom.