*
1) Marxismiksi sanan ahtaimmassa mielessä nimitämme Marxin ja Engelsin yhteisesti kehittämiä oppeja käsitettyinä yhtenäisenä, johdonmukaisena kokonaisuutena (minimimääritelmä marxismista). Marxismi on oppi työväenluokan vapautuksen ehdoista ja sen historiallisista, vallankumouksellisista tehtävistä. Se on niin hyvin aikamme teollisuusproletariaatin kuin maalaisköyhälistön ja sorrettujen siirtomaakansojen ainoana aatteellisena asevarastona heidän taistelussaan vapautuksensa ja kaiken riiston hävittävän, uuden, korkeaan tekniikkaan perustuvan kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän puolesta.
2) Marxismin oppeihin sisältyy uusi, vallankumouksellinen yhteiskuntaoppi (sosiologia),[1*] joka käsittelee inhimillisen yhteiskunnan ja valtion historialliset kehitysvaiheet ja paljastaa niissä taloudellisten tekijäin ja luokkataistelujen ratkaisevan merkityksen (materialistinen historiankäsitys)[2*] joka arvostellessaan porvarillista taloustiedettä paljastaa kapitalistisen talousjärjestelmän riistoluonteen ja sen häviämisen välttämättömyyden sosialistisen ja kommunistisen talousjärjestelmän tieltä (marxilainen talousoppi eli poliittinen ekonomia), ja joka antaa aikamme riistetyille ja sorretuille luokille ja kansoille kumouksellisen teorian luokkataistelun strategiasta ja taktiikasta (oppi proletaarisesta vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista).
3) Edelleen sisältyy marxismiin filosofian alalla oppi yleispätevästä, kaikkiin tieteisiin soveltuvasta dialektisesta metoodista (materialistinen dialektiikka), joka paljastaa meille kehityksen sisimmät lait niin luonnossa kuin yhteiskunnassa, joka antaa uuden perustan ja uuden dialektisen tutkimusmetoodin kaikille tieteille ja yhdistää ne proletariaatin johdolla tapahtuvan aikamme vallankumouksellisen luokkataistelun käytännöllisten tarpeiden kanssa.
4) Marxismi on lopuksi myös taistelevan proletariaatin yleinen, dialektisen metoodin hedelmöittämiin tieteisiin perustuva sekä kaikkien riistettyjen ja sorrettujen jokapäiväistä luokkataistelua herättävä, innoittava ja yhdistävä maailmankatsomus (tieteellinen kommunismi), joka aseistaa heitä sekä porvaristoa, sen luokkaetuja palvelevia tieteitä ja katsomuksia vastaan, että myös erehdyksellisiä, opportunistisia ja marxismia väärentäviä suuntia vastaan heidän omassa keskuudessaan. Maailmankatsomuksena on marxismi sotivaa materialismia kaikkea uskontoa ja muuta idealismia vastaan, vallankumouksellisen proletariaatin ja talonpoikaiston sekä imperialismin sortamien siirtomaakansojen taistelulippuna kommunistisen yhteiskunta-, talous- ja kulttuurijärjestelmän puolesta.[3*]
5) Marxismin ideologiset juuret johtavat kolmeen pääsuuntaan. Marxismi otti lähtökohdakseen, jatkoi edelleen ja yhdisti mitä oli oikeaa aikansa filosofian, yhteiskuntatieteen, talous- ja valtiotieteen kehittyneimmissä opeissa. Marxismi oli saksalaisen klassillisen filosofian (Kant, Hegel, Fichte y. m.), englantilaisen klassillisen poliittisen ekonomian (Adam Smith, Ricardo y. m.) ja ranskalaisen sosialismin (Saint-Simon, Fourier y. m.) suoranaisena perijänä, yhdisti parhaimman niiden opeista Ranskan suuren vallankumouksen opetuksiin ja kokemuksiin ja kehitti niistä uuden, klassillisen, proletaarisen teorian ja uuden käytännöllisen ohjeen proletariaatin luokka- ja vallankumoustaistelua varten.[4*]
6) Marxismiksi sanan laajemmassa mielessä voimme nimittää ei vain Marxin ja Engelsin itsensä kehittämiä oppeja, vaan näiden oppien lisäksi myös kaiken sen, mitä Marxin ja Engelsin jälkeen on heidän hengessään näihin oppeihin lisätty, joko esittämällä ne yksityiskohtaisemmin ja järjestelmällisemmin kuin Marx ja Engels itse ehtivät sen tehdä, tai sovelluttamalla ne uusiin kysymyksiin tai kehittämällä edelleen ja täydellistyttämällä näitä oppeja (maksimimääritelmä marxismista). Tässä mielessä ovat marxismin luomiseen myötävaikuttaneet ennen kaikkea Saksan ja Venäjän sosialidemokratia ennen maailmansotaa, jolloin saksalainen »Neue Zeit» (»Uusi aika») Karl Kautskyn ja venäläinen »Iskra» (»Kipinä») y. m. lehdet V. I. Leninin ja G. V. Plehanovin johdolla olivat maailman marxilaisen ajattelun keskuksina. Lokakuun vallankumouksen jälkeen on tieteellisen marxismin horjumattomana linnana vain Kommunistinen Internationale, joka Neuvostoliiton proletariaatin diktatuurin avulla ja leveällä rintamalla käy voimakasta ja voitokasta taistelua kaikkia epämaterialistisia ja epädialektisia katsomuksia vastaan.[5*]
7) Marxismilla tässä laajemmassa mielessä on ollut kolme suurta kehitysvaihetta, nim.: a) Marxin ja Engelsin aikainen marxismi; b) marxismi II:n Internationalen aikana ja c) marxismi proletaarisen vallankumouksen kaudella eli leninismi.
8) Marxin ja Engelsin tieteelliset katsomukset kehittyivät asteettain ja mitä läheisimmässä yhteydessä heidän aikansa poliittisten tapahtumain ja käytännöllisten luokkataistelutehtävien kanssa. Voi sanoa, että jo ennen v. 1848 tapahtui marxismin filosoofisten peruskatsomusten määrittely. V:n 1848 vallankumoustaistelut asettivat etualalle ja kehittivät marxismin poliittista puolta. Seuraavan historiallisen ajanjakson kuluessa (1850–60) muodostuivat marxismin taloudelliset opit.[6*] Kaikkein tärkeintä alkuperäisessä, varsinaisessa marxismissa on dialektisen metoodin ja materialistisen tieteen yhdistäminen eheäksi tieteelliseksi teoriaksi ja maailmankatsomukseksi. Marxismin useimmat arvostelijat ovat erehtyneet siinä, etteivät he ole voineet käsittää materialismia muuksi kuin mekaaniseksi (epädialektiseksi) materialismiksi tai dialektiikkaa muuksi kuin idealistiseksi (hegeliläiseksi) dialektiikaksi. Marxismi ei ole toista eikä toista. Se on materialismin ja dialektiikan yhteyttä, kummankin tieteellistä synteesiä.
9) II:n Internationalen marxismia kehitti ennen kaikkea Saksan sosialidemokratia K. Kautskyn johdolla. Se antoi paljon uutta ja arvokasta Marxin ja Engelsin oppien kansantajuistuttamisessa ja sovelluttamisessa, mutta sisälsi myös paljon epäitsenäistä, hedelmätöntä jäljittelyä ja osaksi marxismin suoranaista vääristelyä, ennenkaikkea siinä, mitä Marx ja Engels olivat opettaneet vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista. Tämä »ortodoksinen» eli »oikeaoppinen» marxismi tosin taisteli n. k. revisionismia eli marxismin »korjaamista» vastaan reformistiseen, opportunistiseen suuntaan (Bernstein y.m.),[7*] mutta kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä se itse vaipui samanlaisiin erehdyksiin ja marxismin vääristelyihin.
10) Ainoan todella »ortodoksisen» marxismin Marxin ja Engelsin jälkeen kehittivät Lenin ja bolshevismi sovelluttamalla heidän oppinsa imperialismiin ja proletariaatin vallankumoustaistelun kysymyksiin. Leninismi ei ole muuta kuin marxismia imperialismin ja proletarisen vallankumouksen kaudella.[8*]
11) Meidän aikanamme edustaa vallankumouksellista, todella marxilaista marxismia vain Kommunistinen Internationale. Eriväriset sosialidemokraatit ovat kaikkialla luopuneet marxismin opeista joko niiden pääosalta tai kokonaan. Jo Kautskykin viimeisessä suuressa kirjassaan »Materialistinen historiankäsitys» (2 osaa, 1927), sanoo, että hän tässä elämäntyönsä kirjallisessa testamentissa esittää ei enää Marxin oppeja, vaan »omiaan».[9*] N. k. austro-marxismi (itävaltalainen marxismi), jonka aatteellisena johtajana on Otto Bauer, yrittää olla lähempänä ortodoksista marxismia kuin Kautsky, mutta onkin vain tekopyhää fraasimarxismia, joka poliittisesti on yhtä vastavallankumouksellista ja teoriassa avonaisesti pyrkii korvaamaan todellista marxismia aatteellisella sekasotkulla (yhdistämään marxismia Kantiin, Machiin y. m. idealistisiin suuntiin).
12) Koska marxismi on kokonainen maailmankatsomus, niin ei ole mitään inhimillisen tiedon alaa eikä mitään yhteiskunnallisen toiminnan muotoa, joka olisi sille vieras tai yhdentekevä. Toiselta puolen on yhtenä marxismin oleellisimmista luonteenominaisuuksista läheinen yhteys ja vuorovaikutus teorian ja käytännön välillä. Marxismi opettaa, ettei ole yhtään mitään tiedon alaa, joka ei muodossa tai toisessa ole yhteydessä proletariaatin käytännöllisen luokkataistelun kanssa. (»Meidän teoriamme ei ole uskonkappale, vaan toimintaohje.») Niin filosofian ja politiikan kuin uskonnon ja luonnontieteiden alalla, niin poliittisen taloustieteen vaikeimpiin kysymyksiin kuin sivistystyön eri muotoihin nähden, niin valtio-opissa, taktiikan ja sotataidon teoriassa, kuin kysymyksissä ammatillisista y. m. järjestöistä ja osuustoiminnasta, imperialismista ja poliittisen vallanoton edellytyksistä, proletaarisesta valtiosta ja sosialistisen rakennustyön probleemeista, kansainvälisestä työväenliikkeestä ja maailman vallankumouksen ohjelmasta ja taktiikasta — kaikkiin näihin kysymyksiin nähden määrittelee marxismi selvän, proletariaattia sen jokapäiväisessä taistelussa ohjaavan kantansa. — »Tieteen suoranaisena tehtävänä on, Marxin mukaan, antaa todellinen taistelutunnus» (Lenin).
13) Missä suhteessa on marxismi filosofiaan ja onko mitään marxilaista filosofiaa? On marxisteja, jotka eräistä Engelsin lausunnoista tekevät sen johtopäätöksen, että marxismi ei hyväksy mitään filosofiaa eri luonnon- ja yhteiskuntatieteiden ulko- ja yläpuolella. Tämä on marxismin kömpelöä väärinymmärtämistä. Engels ei sanonut enempää kuin että »filosofia sanan vanhassa merkityksessä häviää». Se ei ole samaa kuin sanoa, että kaikkinainen filosofia häviää ja tulee tarpeettomaksi. Kaukana siitä. Engels nimenomaan painosti, että filosofian erikoistehtäväksi jää kehittää opin ajattelusta ja sen laeista, s. o. tieteellisen ajattelun teorian, s. o. yleisen dialektisen metodologian kaikille tieteille ja sen kautta — sikäli kuin marxilainen tiede aina on käytännöllistä, proletariaatin luokkataistelua palvelevaa, sotivaa tiedettä — myös jokapäiväistä luokkataisteluamme varten. »Samoin kuin filosofia saa proletariaatissa aineellisen aseensa, samoin löytää proletariaatti filosofiassa henkisen aseensa»,[10*] sanoi jo nuori Marx. Engels taas lausui »Anti-Dühringissään» ajatuksen, että filosofia, oikeammin siihenastiset filosoofiset systeemit olivat tulleet tarpeettomiksi siten, että filosofia sen kautta »yhtaikaa syrjäytettiin ja säilytettiin»: syrjäytettiin sellaisena kuin se aikaisemmin oli ollut, mutta säilyi sikäli kuin se sai uuden tehtävän, uuden metoodin ja uuden (marxilais-dialektisen) sisällön.
14) Onko marxismi uusi filosoofinen »systeemi», s. o. eheä, loppuunkehitetty filosoofinen oppijärjestelmä? Tiedämme jokainen, etteivät Marx ja Engels itse koskaan sellaista »systeemiä» esittäneet. Heidän kädestään ei ole jäänyt yhtään kirjotusta, jossa olisi pyritty antamaan systemaattinen kokonaiskuva heidän opeistaan.[11*] Tarvitsemmeko me sitten tällaisen systeemin ja voimmeko me sellaisen luoda sen jälkeen kuin marxismi on laajentunut käsittämään kaikkia tieteitä ja tullut proletariaatin maailmankatsomukseksi? Ei voi olla mitään epäilystä siitä, ettemmekö tarvitse. Ellei meillä vielä ole (meillä ei todellakaan vielä ole) marxismia kokonaisena filosoofisena oppijärjestelmänä (systeeminä), niin meidän täytyy sellainen luoda ja sitä ollaan jo luomassa. Vasta proletariaatin diktatuurin suojassa on marxismi kehittynyt eheäksi maailmankatsomukseksi. Marxismi on itse osa tätä diktatuuria. Vallassaoleva proletariaatti tarvitsee ja luo maailmankatsomuksensa teoreettisen oppijärjestelmän, luo oman filosoofisen »systeeminsä», tieteellisen kommunismin eli marxismin, josta eri tieteen haarat sitten lähtevät ja johon ne kukin erikseen lopuksi myös päättyvät.[12*] »Ilman metoodia ei voi olla systeemiä, ilman systeemiä ei voi olla tiedettä», tapasi Hegel sanoa.
15) Marxismin filosoofiset perusteet nimitetään milloin »dialektiseksi materialismiksi», milloin »historialliseksi materialismiksi», milloin »materialistiseksi historiankäsitykseksi» ilman että aina olisi täysi selvyys siitä, ovatko kaikki nämä nimitykset yhtä oikeat ja tarkoittavatko ne yhtä ja samaa. Tarkassa kielenkäytössä ne eivät tietenkään merkitse yhtä ja samaa. »Historiallinen materialismi» (sanan laajassa mielessä) on yhdistävä nimitys marxismille eli tieteelliselle kommunismille yleensä. »Dialektinen materialismi» on marxismin teoreettis-filosoofinen puoli, »materialistinen dialektiikka» niiden metodologinen (metoodiopillinen) puoli ja »materialistinen historiankäsitys» (»historiallinen materialismi» sanan ahtaammassa mielessä) niiden yhteiskuntatieteellinen (sosiologinen) puoli. Vähemmän tarkassa kielenkäytössä pidetään »marxismia», »tieteellistä sosialismia», »tieteellistä kommunismia», »historiallista materialismia» ja »dialektista materialismia melkein samaamerkitsevinä.[13*]
[F. Engels]
Maaliskuun 14 p:nä, iltapäivällä, neljännestä vailla kolme, lakkasi suurin aikamme ajattelijoista ajattelemasta. Jäätyään tuskinpa kahdeksikaan minuutiksi yksin, tapasimme me hänet, tullessamme jälleen hänen huoneeseensa, rauhallisesti nukahtaneena — tällä kertaa ikiajoiksi.
Mitä taisteleva Europan, ja Amerikan proletariaatti, mitä historiallinen tiede tämän miehen kautta menetti, ei ole laisinkaan arvioitavissa. Hyvin pian tulemme tuntemaan sen aukon, minkä tämän valtiaan kuolema on jälkeensä jättänyt.
Niinkuin Darwin keksi elimellisen luonnon kehityslain, niin keksi Marx ihmiskunnan historian kehityslain: sen yksinkertaisen, vaikkakin siihen saakka ideologisten verhojen peittämän tosiasian, että ihmisten ensin ja ennenkaikkea täytyy syödä, juoda, asua ja pukeutua ennenkuin he voivat harjoittaa politiikkaa, tiedettä, taidetta, uskontoa j. m. s.; että siis välittömien aineellisten elintarpeiden tuotanto, ja sen kautta kulloinkin vallitseva kansan tai ajanjakson taloudellinen kehitystaso muodostaa sen perustan, josta vastaavat ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitykset, taide, jopa uskonnolliset käsitykset ovat kehittyneet ja jonka avulla ne sen vuoksi voidaan selittää — eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tehty.
Eikä siinä kyllin. Marx keksi myös aikamme kapitalistisen tuotantomuodon ja sen luoman porvarillisen yhteiskunnan erikoisen liikuntalain. Lisäarvon keksinnöllä saatiin yhtäkkiä tälle alalle valoa, kun sitävastoin kaikki edelliset sekä porvarillisten taloustieteilijäin että sosialististen arvostelijain tutkimukset olivat eksyneet pimeyteen.
Kaksi sellaista keksintöä pitäisi yhdelle elämäntyölle riittää. Onnellinen jo se, jolle on suotu tehdä yksikin sellainen keksintö. Ja kuitenkin on Marx tehnyt itsenäisiä keksintöjä jokaisella erikoisalalla, jonka hän otti tutkimuksensa esineeksi — ja tällaisia aloja oli hyvin paljon, eikä hän ole ainoatakaan niistä vain pintapuolisesti kosketellut —, jopa matematiikankin alalla.
Tällainen oli Marx tieteen miehenä. Mutta tämä ei vielä läheskään ollut puoltakaan tästä miehestä. Tiede oli Marxille historiallisesti liikkeellepaneva, vallankumouksellinen voima. Miten suuri hänen ilonsa olikaan uuden keksinnön johdosta jossain teoreettisessa tieteessä, niin aivan toista tyydytystä hän tunsi, kun oli kysymys keksinnöstä, joka heti vaikutti kumouksellistuttavasti teollisuuteen ja historialliseen kehitykseen yleensä. Niinpä hän tarkkaan seurasi sähkön alalla tehtyjen keksintöjen kehitystä, vieläpä viime päivinään Marc Desprez'n tutkimuksia.
Sillä Marx oli ennenkaikkea kumousmies. Hänen varsinaisena elämäntehtävänään oli: tavalla tai toisella myötävaikuttaa kapitalistisen yhteiskunnan ja sen luomien valtiolaitosten kukistumiseen, myötävaikuttaa nykyajan proletariaatin vapauttamiseen, jolle hän ensimäisenä oli antanut tietoisuuden sen asemasta ja tarpeista, tietoisuuden myös sen vapautumisen ehdoista. Taistelu oli hänen rakkain alansa. Ja vain harvat ovat taistelleet niin intohimoisesti ja sitkeästi kuin hän. Ensimäinen »Rheinische Zeitung» 1842, Parisin »Vorwärts» 1844, Brysselin »Deutsche Zeitung» 1847, »Neue Rheinische Zeitung» 1848–49, »New York Tribune» 1852–61 — lisäksi suuri joukko poliittisia lentokirjasia, työ Parisin, Brysselin ja Lontoon järjestöissä ja lopuksi, kaiken mahtavana lopputuloksena, suuri Kansainvälinen Työväenliitto — olipa sekin tosiaan jälleen saavutus, josta sen tekijä olisi saattanut olla ylpeä, ellei hän muuten olisi mitään tehnyt.
Ja sen vuoksi oli Marx aikansa eniten vihattu ja paneteltu mies. Hallitukset, niin monarkistiset kuin tasavaltalaiset, hänet maastaan karkoittivat, porvarit, niin taantumukselliset kuin äärimmäis-demokraattiset, häntä kilpaa mustasivat. Hän työnsi kaikki luotaan kuin hämähäkin verkot, ei kiinnittänyt siihen enempää huomiota, vastasi siihen vain ulkonaisen pakotuksen johdosta. Ja hän kuoli kunnioitettuna ja rakastettuna miljoonien vallankumouksellisten kanssatyöntekijäin puolelta, jotka elävät Siperian vuorikaivoksista alkaen yli koko Europan, Amerikkaan ja Kaliforniaan saakka, ja minä uskallan rohkeasti sanoa: hänellä saattoi olla vielä monta vastustajaa, mutta tuskinpa missään ainoatakaan henkilökohtaista vihamiestä.
Hänen nimensä tulee elämään kautta vuosisatojen ja niin myös hänen työnsä.
Fr. Engels, puhe Marxin haudalla v. 1883 (kokonaisuudessaan).
Marxismi — se on Marxin ajatusten ja oppien systeemi. Marx kehitti ja nerokkaasti täydellistytä XIX vuosisadan kolme tärkeintä aatteellista virtausta, jotka esiintyivät ihmiskunnan kolmessa etumaisimmassa maassa, mm.: klassillisen saksalaisen filosofian, klassillisen englantilaisen poliittisen taloustieteen ja ranskalaisen sosialismin ranskalaisten vallankumousoppien yhteydessä yleensä. Vastustajatkin tunnustavat Marxin erinomaisen johdonmukaisuuden ja hänen aatteidensa eheyden, jotka yhdessä muodostavat nykyaikamme materialismin ja nykyaikamme tieteellisen sosialismin, kaikkien maailman sivistyneiden maiden työväenliikkeen teorian ja ohjelman.
V. I. Lenin, »Karl Marx», — 1914.
Marx ja Engels osottivat ensi kerran, että työväenluokka luokkavaatimuksineen on välttämätön tulos nykyisestä talousjärjestelmästä, joka rinnan porvariston kanssa ehdottomasti luo ja organisoi myös proletariaatin; he osoittivat, etteivät muutamien jalomielisten henkilöjen hyväätarkoittavat yritykset, vaan järjestyneen proletariaatin luokkataistelu vapauttaa ihmiskunnan niistä onnettomuuksista, jotka sitä nyt vaivaavat. Marx ja Engels ensi kerran tieteellisissä teoksissaan selittivät, että sosialismi ei ole muutamien mietiskelijäin mielijohteita, vaan nykyisessä yhteiskunnassa olevien tuotantovoimien kehityksen lopullinen päämäärä ja välttämätön lopputulos ... Muutamalla sanalla voisi Marxin ja Engelsin ansiot työväenluokan edessä ilmaista näin: he opettivat työväenluokan tuntemaan ja tajuamaan omaa itseään ja asettivat tieteen mielikuvien tilalle.
V. I. Lenin, »Friedrich Engels», — 1896.
[V. I. Lenin]
Marxin oppi on kaikkialla sivistyneessä maailmassa nostanut vastaansa kiukkuisen vihan koko porvarillisen (niin hyvin valtion palkkaaman kuin liberaalisenkin) tieteen puolelta, joka näkee marxismissa jonkunmoisen »vaarallisen lahkon». Muunlaista suhtautumista ei voi odottaakaan, sillä »puolueetonta» yhteiskunnallista tiedettä ei voi olla yhteiskunnassa, joka on rakentunut luokkataistelulle. Tavalla tai toisella puolustaa valtion palkkaama ja liberaalinen tiede aina palkkaorjuutta, kun taas marxismi on julistanut leppymättömän sodan tätä orjuutta vastaan. Odottaa puolueetonta tiedettä palkkaorjuuden yhteiskunnassa on yhtä naivia kuin odottaa tehtailijain puolueettomuutta kysymyksessä siitä, onko työläisille korotettava työpalkkaa vähentämällä pääoman voittoa.
Mutta ei siinä kyllin. Filosofian historia ja sosiaalisen tieteen historia osoittavat kyllin selvästi, että marxismissa ei ole mitään »lahkolaisuutta» siinä merkityksessä, että se olisi jonkunmoinen itseensä sulkeutunut, luutunut oppi, joka on kehittynyt syrjässä maailman sivistyksen valtatiestä. Päinvastoin on Marxin koko nerokkuus siinä, että hän antoi vastaukset juuri niihin kysymyksiin, jotka ihmiskunnan parhain ajatus jo oli asettanut ratkaistaviksi. Hänen oppinsa syntyi filosofian, taloustieteen ja sosialismin parhaimpain edustajien opin suoranaisena, välittömänä jatkona.
Marxin oppi on täysin pätevä, sillä se on tosi. Se on täydellinen ja selväpiirteinen, se antaa ihmiselle ehjän maailmankatsomuksen, joka ei sovi yhteen minkäänlaisen taikauskon, ei minkäänlaisen taantumuksen, ei minkäänlaisen porvarillisen sorron puolustelun kanssa. Se on kaiken sen parhaimman laillinen perillinen, minkä saksalainen filosofia, englantilainen taloustiede ja ranskalainen sosialismi XIX vuosisadalla on ihmiskunnalle luonut.
Näitä kolmea marxismin alkulähdettä ja samalla perusosaa käymme nyt lyhykäisesti tarkastelemaan.
Marxismin filosofia on materialismi. Europan koko uusimman ajan historian aikana, ja varsinkin XVIII:11a vuosisadalla Ranskassa, jossa käytiin ratkaiseva taistelu kaikkea keskiaikaista roskaa vastaan, taloudellista ja henkistä orjuutta vastaan, osoitti materialismi olevansa ainoa johdonmukainen filosofia, joka oli yhtäpitävä kaikkien luonnontieteiden opetusten kanssa sekä vihasi taikauskoa, ulkokultaisuutta j.n.e. Demokratian viholliset koettivat sentähden kaikin voimin »kumota», repiä rikki ja panetella materialismia, puolustaa filosoofisen idealismin erinäisiä muotoja, jotka aina tavalla taikka toisella veivät uskonnon puolusteluun tai kannattamiseen.
Marx ja Engels puolustivat päättävästi filosoofista materialismia sekä alituiseen osoittivat kaikkien tältä perustalta poikkeavien virheellisyyden. Selvimmin ja tarkimmin on heidän kantansa esitetty Engelsin teoksissa »Ludvig Feuerbach» ja »Anti-Dühring», jotka samoin kuin »Kommunistinen manifesti» ovat jokaisen tietoisen työläisen käsikirjoja.
Mutta Marx ei pysähtynyt XVIII:nnen vuosisadan materialismiin, vaan kehitti filosofiaa edelleen. Hän rikastutti sitä saksalaisen klassillisen filosofian saavutuksilla, erikoisesti Hegelin järjestelmän saavutuksilla, joka taas puolestaan johti Feuerbachin materialismiin. Tärkein niistä saavutuksista oli dialektiikka, s. o. oppi kehityksestä sen täydellisimmässä, syvimmässä ja yksipuolisuudesta vapaimmassa muodossa, oppi ihmistiedon suhteellisuudesta, ihmistiedon, joka antaa meille heijastuksen aineen alituisesta kehityksestä. Luonnontieteen uusimmat keksinnöt — radiumi, elektrooni, alkuaineiden jakaantuminen — vahvistivat huomattavasti Marxin dialektista materialismia, vastoin porvarillisia filosoofeja »uusine» palaamisineen vanhaan, lahonneeseen idealismiin.
Syventäen ja kehittäen filosoofista materialismia Marx vei sen päähän asti, laajensi sen luonnontuntemuksen ihmisyhteiskunnan tuntemuksen alalle. Tieteellisen ajatuksen suurin saavutus oli Marxin historiallinen materialismi. Kaaoksen ja mielivallan tilalle, jotka siihen asti olivat olleet vallitsevina käsityksissä historiasta ja politiikasta, tuli hämmästyttävän ehjä, järjestelmällinen tieteellinen teoria, joka osoitti kuinka toisesta yhteiskunnallisen elämän järjestyksestä, tuotantovoimien kasvun seurauksena, kehittyy toinen, korkeampi järjestys — maaorjuudesta esim. kasvaa kapitalismi.
Samoin kuin ihmistieto kuvastaa hänestä riippumatta olevaa luontoa s. o. kehittyvää materiaa, samoin kuvastaa ihmisen yhteiskunnallinen tieto (s. o. erilaiset filosoofiset, uskonnolliset, poliittiset j. n. e. käsitykset ja opit) yhteiskunnan taloudellista rakennetta. Poliittiset laitokset ovat taloudellisen perustan päällysrakennetta. Me näemme esim. kuinka nykyisten Europan valtioiden erilaiset poliittiset muodot vahvistavat porvariston herruutta proletariaatin yli.
Marxin filosofia on päähän asti kehitettyä filosoofista materialismia, joka on antanut ihmiskunnalle, erikoisesti työväenluokalle, suuret tiedon aseet.
Päästyään selville siitä, että taloudellinen järjestelmä on se perusta, jolta poliittinen päällysrakenne kohoaa, kiinnitti Marx enimmän huomiota tämän taloudellisen järjestelmän tutkimiseen. Marxin pääteos »Pääoma» on omistettu nykyisen, s. o. kapitalistisen yhteiskunnan taloudellisen järjestyksen tutkimiselle.
Klassillinen poliittinen taloustiede ennen Marxia oli kehittynyt Englannissa, kehittyneimmässä kapitalistisessa maassa. Adam Smith ja David Ricardo olivat taloudellista järjestystä tutkiessaan panneet alun työarvoteorialle. Marx jatkoi heidän työtään. Hän perusteli tarkasti ja kehitti johdonmukaisesti tätä teoriaa. Hän osoitti, että jokaisen tavaran arvon määrää se yhteiskunnallisesti välttämätön työaika, joka kuluu tavaran tuottamiseen.
Siinä missä porvarilliset taloustieteilijät näkivät esineiden välisiä suhteita (tavaran vaihtoa tavaraan), siinä Marx paljasti ihmisten välisen suhteen. Tavaran vaihto ilmaisee eri tuottajain välisen yhteyden markkinain välityksellä. Raha tietää sitä, että tuo yhteys käy yhä kiinteämmäksi, erottamattomasti yhdistäen erillisten tuottajien taloudellisen elämän yhdeksi kokonaisuudeksi. Pääoma merkitsee tämän yhteyden jatkuvaa kehitystä: Ihmisen työvoimasta tulee tavara. Palkkatyöläinen myy työvoimaansa maan, tehtaiden, työvälineiden omistajille. Osan työpäivästään käyttää hän peittääkseen oman ja perheensä elinkustannukset (työpalkka), mutta toisen osan työpäivästään tekee hän työtä ilmaiseksi, luoden kapitalistille lisäarvoa, joka on voiton ja rikkauden lähteenä kapitalistiluokalle.
Oppi lisäarvosta on Marxin talousopillisen teorian kulmakivi.
Työläisen työllä luotu pääoma sortaa työläistä, hävittäen pikkuisäntiä ja luoden työttömien armeijan. Teollisuudessa on suurtuotannon voitto aivan selvä, mutta myöskin maanviljelyksessä havaitsemme saman ilmiön: suurkapitalistisen maanviljelyksen etevämmyys lisääntyy, koneiden käyttö laajenee, talonpoikaistalous joutuu rahakapitalismin pauloihin, rappeutuu ja sortuu vähitellen tekniikkansa takapajuisuuden tähden. Maanviljelyksessä ovat pikkutuotannon sortumisen muodot toiset, mutta itse sortuminen on kiistämätön tosiasia.
Hävittäen pientuotannon lisää pääoma työn tuottavaisuutta ja kohottaa suurimpain kapitalistien liitot monopoliasemaan. Itse tuotanto käy yhä enemmän yhteiskunnalliseksi, sadat tuhannet, miljoonat työläiset liitetään suunnitelmalliseen taloudelliseen elimistöön, mutta yhteisen työn tulokset anastaa kourallinen kapitalisteja. Kasvaa tuotannon anarkia, kriisit, kiihkeä taistelu markkinoista, väestön massojen elämä käy turvattomaksi.
Tehden työväen yhä riippuvaisemmaksi pääomasta luo kapitalistinen järjestelmä yhdistetyn työn mahtavan voiman.
Marx tutki kapitalismin kehitystä tavaratalouden ensi iduista, yksinkertaisesta vaihdosta alkaen aina sen korkeimpiin muotoihin, suurtuotantoon asti.
Ja kaikkien kapitalististen maiden, niin vanhojen kuin uusienkin, kokemus osoittaa havainnollisesti vuosi vuodelta yhä suuremmille ja suuremmille työläisjoukoille, että Marxin oppi pitää paikkansa.
Kapitalismi on voittanut kaikkialla maailmassa, mutta tämä voitto on vain etehinen työn voittoon kapitalismista.
Kun maaorjuus oli kukistettu ja päivän valoon ilmestyi »vapaa» kapitalistinen yhteiskunta, paljastui heti, että tuo vapaus merkitsee uutta sortojärjestelmää ja työtätekevien riistämistä. Heti alkoi syntyä erilaisia sosialistisia oppeja tuon sorron heijastuksena ja vastalauseena sitä vastaan. Mutta aluksi sosialismi oli utopistista sosialismia. Se arvosteli kapitalistista yhteiskuntaa, tuomitsi ja kirosi sen, uneksi sen häviämisestä, kuvitteli parempaa järjestelmää, vakuutteli rikkaille, että riisto on epäsiveellistä.
Mutta utopistinen sosialismi ei voinut osoittaa todellista ulospääsyä. Se ei kyennyt selvittämään kapitalismin ajan palkkaorjuuden olemusta, ei löytämään sen kehityksen lakeja, eikä myöskään löytämään sitä yhteiskunnallista voimaa, joka olisi kyennyt nousemaan uuden yhteiskunnan luojaksi.
Kuitenkin raivokkaat vallankumoukset, joita seurasi feodalismin ja maaorjuuden sortuminen, paljastivat kaikkialla Europassa, mutta varsinkin Ranskassa yhä selvemmin että koko kehityksen perustana ja liikkeelle panevana voimana on luokkien taistelu.
Ei yhtäkään poliittisen vapauden voittoa orjuuttajien luokasta ole saavutettu ilman vimmattua vastustusta. Ei yksikään kapitalistinen maa ole kehittynyt enemmän tai vähemmän vapaalla, demokraattisella pohjalla ilman kapitalistisen yhteiskunnan eri luokkien välillä, ei elämästä vaan kuolemasta käytyä taistelua.
Marxin nerous on juuri siinä, että hän ensimäisenä osasi tästä tehdä ja johdonmukaisesti rakentaa johtopäätöksen, jonka maailman historia opettaa. Tämä johtopäätös on oppi luokkataistelusta.
Ihmiset ovat aina olleet petoksen ja itsepetoksen tuhmia uhreja politiikassa ja tulevat edelleenkin olemaan kunnes oppivat kaikkien siveellisten, uskonnollisten, poliittisten ja sosiaalisten korupuheiden, lausuntojen ja lupauksien takaa erottamaan niiden tai näiden luokkien edut. Niin kauan kuin uudistusten ja parannusten kannattajat eivät opi käsittämään, että jokainen vanha laitos, niin törkeältä ja mädäntyneeltä kuin se näyttääkin, pysyy pystyssä vain niiden tai näiden vallassa olevien luokkien voimalla, niin kauan vetävät vanhan puoltajat heitä nenästä. Ja näiden luokkien vastustuksen murtamiseen on vain yksi keino: meitä ympäröivästä yhteiskunnasta on löydettävä, kehitettävä ja järjestettävä taisteluun sellaiset voimat, jotka kykenevät ja joiden yhteiskunnallisen asemansa vuoksi täytyy muodostaa voima, joka kykenee lakaisemaan pois vanhan ja luomaan uuden.
Marxin filosoofinen materialismi vasta osoitti proletariaatille ulospääsyn henkisestä orjuudesta, jossa kaikki sorretut luokat tähän saakka ovat viruneet. Marxin talousteoria vasta selvitti proletariaatin todellisen aseman kapitalismin yleisessä järjestelmässä.
Kaikkialla maailmassa, Amerikasta Japaniin, Ruotsista Etelä-Afrikaan asti kasvamistaan kasvavat proletariaatin itsenäiset järjestöt. Proletariaatti valistuu ja kasvaa käydessään luokkataisteluaan, vapautuu porvarillisen yhteiskunnan ennakkoluuloista, liittyy yhä tiukemmin yhteen ja oppii mittaamaan omat saavutuksensa, karkaisee voimiaan ja kasvaa vastustamattomasti.
V. I. Lenin, »Marxismin kolme alkulähdettä ja sen kolme perusosaa» (kokonaisuudessaan) — 1913.
[V. I. Lenin]
Tärkeintä Marxin opeissa on sosialistisen yhteiskunnan luojan, proletariaatin yleismaailmallis-historiallisen osan selvittely. Onko tapahtumain kulku koko maailmassa vahvistanut tämän opin sen jälkeen kuin Marx sen esitti?
Marx esitti sen ensi kerran v. 1844. Marxin ja Engelsin kirjoittama »Kommunistinen manifesti», joka ilmestyi 1847, antoi jo eheän, systemaattisen, tähän asti parhaimman esityksen tästä opista. Maailman historia jakautuu tuon ajan jälkeen ilmeisesti kolmeen pääjaksoon: 1) 1848 vallankumouksesta Parisin Kommuuniin saakka (1871), 2) Parisin Kommuunista Venäjän vallankumoukseen (1905), 3) Venäjän vallankumouksesta.
Luomme katsauksen Marxin opin kohtaloihin kunakin näistä ajanjaksoista.
Ensimäisen ajanjakson alkaessa ei Marxin opilla suinkaan ollut yleistä kannatusta. Se oli vain yhtenä sosialismin monilukuisista haaroista eli virtauksista. Vallitsevina olivat sellaiset sosialismin muodot, jotka pohjaltaan olivat sukua meidän narodnikkilaisuudelle: historiallisen liikunnan materialististen perustusten ymmärtämättömyys, kykenemättömyys erottamaan kapitalistisen yhteiskunnan kunkin luokan osaa ja merkitystä, demokraattisten laitoksien porvarillisen luonteen verhoaminen kaikenlaisilla muka sosialistisilla fraaseilla »kansasta», »oikeudenmukaisuudesta», »oikeudesta» j. n. e.
V. 1848 vallankumous antaa kuoliniskun kaikille näille äänekkäille, kirjaville, räikeille esi-marxilaisen sosialismin muodoille. Vallankumous kaikissa maissa näyttää yhteiskunnan eri luokat toiminnassa. Kun tasavaltalainen porvaristo teurasti työläisiä Parisissa kesäkuun päivinä 1848, ilmeni lopullisesti, että ainoastaan proletariaatti on luonteeltaan sosialistista. Vapaamielinen porvaristo pelkää sata kertaa enemmän tämän luokan itsenäisyyttä, kuin mitään taantumusta. Raukkamainen liberalismi matelee taantumuksen edessä. Talonpoikaisto tyytyy feodalismin jätteiden poistamiseen ja siirtyy järjestyksen puolelle, vain harvoin horjuen työväen demokratian ja porvarillisen liberalismin välillä. Kaikki opit sosialismista ilman luokkia ja politiikasta ilman luokkia osoittautuvat tyhjäksi loruksi.
Parisin Kommuuni (1871) päättää tämän porvarillisten laitosten kehityksen; vain proletariaatin sankarillisuutta saa lujittumisestaan kiittää tasavalta, t. s. se valtiojärjestelmän muoto, jossa luokkasuhteet esiintyvät kaikkein peittelemättömimmässä muodossaan.
Kaikissa muissa Europan maissa johtaa sekavampi ja vähemmän lainmukainen kehitys samaan porvarilliseen yhteiskuntamuotoon. Ensimäisen myrskyjen ja vallankumouksien ajanjakson (1848–1871) loppuun kuolee esi-marxilainen sosialismi. Syntyvät itsenäiset proletaariset puolueet: Ensimäinen Internationale (1864–1872) ja Saksan sosialidemokratia.
Toinen ajanjakso (1872–1904) eroaa ensimäisestä »rauhallisen» luonteensa, puuttuvien vallankumousten kautta. Länsi on jo päättänyt porvarilliset vallankumouksensa. Itä ei ole vielä kehittynyt niihin asti.
Länsi alkaa »rauhallisen» valmistuksensa tulevien uudistusten ajanjaksoa varten. Kaikkialla muodostuu sosialistisia, perustuksiltaan proletaarisia puolueita, jotka oppivat käyttämään hyväkseen porvarillista parlamentarismia, luomaan jokapäiväistä sanomalehdistöään, valistuslaitoksiaan, ammatillisia järjestöjään, osuuskuntiaan. Marxin oppi saa täydellisen voiton ja yleistyy. Hitaasti, mutta varmasti edistyy proletariaatin voimien lisääntymis- ja kokoamisprosessi, sen valmistuminen tulevia taisteluja varten.
Historian dialektiikka on sellainen, että marxismin teoreettinen voitto pakoittaa sen vihollisetkin pukeutumaan marxilaisiksi. Sisäisesti rappeutunut liberalismi yrittää elvyttää itseään sosialistisen opportunismin muodossa. Aikaa, jona voimat vaimentuvat suurten taistelujen varalle, tulkitsevat he siinä mielessä, että näistä taisteluista on luovuttava. Kun orjien asema taistelua varten palkkaorjuutta vastaan paranee, niin sitä selittävät he siinä mielessä, että orjain olisi viitosesta myytävä oikeutensa vapauteen. He saarnaavat raukkamaisesti »yhteiskunnallista rauhaa» (s. o. rauhaa orjanomistuksen suhteen), luopumista luokkataistelusta j. n. e. Heillä on hyvin suuri joukko kannattajia sosialististen parlamenttiedustajain, erinäisten työväenliikkeen virkailijain ja »myötätuntoisen» älymystön keskuudessa.
Opportunistit eivät vielä ehtineet kyllikseen kerskailla »yhteiskunnallisesta rauhasta» ja siitä, että »demokratian» aikana ei ole myrskyjä, kun jo avautui uusi, jättiläismäinen maailman myrskyjen lähde Aasiassa. Venäjän vallankumouksen jälkeen seurasivat Turkin, Persian ja Kiinan vallankumoukset. Me elämme juuri parhaillaan näiden myrskyjen aikaa ja niiden Europaan »takaisin heijastuksen» vaihetta. Millaisiksi tulevatkin sen suuren Kiinan tasavallan kohtalot, jonka kimppuun nyt hyökkäävät kaikki »sivistyneet» hyenat, mitkään maailman voimat eivät voi jälleen saattaa voimaan Aasian vanhaa osuusjärjestelmää, eivät voi maanpinnalta lakaista pois kansanjoukkojen sankarillista demokratismia aasialaisissa ja puol-aasialaisissa maissa.
Europan kapitalismia vastaan tapahtuvan ratkaisevan taistelun pitkäaikainen lykkäytyminen on saattanut epätoivoon ja anarkismiin muutamat ihmiset, jotka eivät riittävästi ymmärtäneet joukkotaistelujen valmistuksen ja kehityksen ehtoja. Nyt näemme, miten lyhytnäköistä ja raukkamaista anarkistinen epätoivo on.
Ei epätoivoa, vaan reippautta on ammennettava siitä tosiasiasta, että kahdeksansataamiljoonainen Aasia yhtyy taisteluun juuri näiden europalaisten ihanteiden puolesta.
Aasian vallankumoukset ovat samoin paljastaneet meille liberalismin selkärangattomuuden ja halpamaisuuden, demokraattisten joukkojen itsenäisyyden erikoismerkityksen, proletariaatin selvän pesäeron kaikenlaisesta porvaristosta. Se joka vielä Europan ja Aasian kokemusten jälkeen puhuu politiikasta ilman luokkia ja sosialismista ilman luokkia, on enää vain sen arvoinen, että hänet pistetään häkkiin ja näytetään rinnan jonkun australialaisen kenguran kanssa.
Aasian jälkeen alkoi myös Europa liikehtiä — ei kylläkään aasialaiseen tapaan. »Rauhan» kausi 1872–1904 on ainaiseksi mennyttä. Kallis aika ja trustien sorto kärjistävät tavattomasti taloudellista taistelua ja se on sysännyt liikkeelle jopa liberalismin kaikkein eniten turmelemat Englanninkin työläiset. Silmiemme edessä kypsyy poliittinen kriisi jopa »kivenkovassa» porvariston ja junkkerien maassa — Saksassa. Hurjat sotavarustelut ja imperialistinen politiikka aikaansaavat Europassa sellaisen »yhteiskunnallisen rauhan», joka pikemmin muistuttaa ruutitynnyriä. Ja samalla edistyy keskeymättä kaikkien porvaripuolueiden mätäneminen ja proletariaatin kypsyminen.
Marxismin esiintymisen jälkeen on jokainen näistä kolmesta suuresta yleismaailmallisen historian vaiheesta tuottanut sille uutta vahvistusta ja uusia voittoja. Mutta vielä suuremman voiton takaa marxismille, proletariaatin opille, edessäoleva historiallinen kausi.
V. I. Lenin, »Karl Marxin opin historiallinen kohtalo» (kokonaisuudessaan), — 1913.
[N. Buharin]
Kuten jokainen oppijärjestelmä, kuten jokainen teoreettinen rakennelma — niin puhtaasti teoreettisella kuin teoreettis-käytännölliselläkin alalla — muodostaa marxismikin eräänlaisen elävän kokonaisuuden, joka kehittyy ja muuttuu. Se voi muuttua sillä tavalla, että näiden muutosten määrä muodostuu uudeksi laaduksi, se voi, kuten jokainen oppi, määrätyissä yhteiskunnallisissa oloissa, huonota, mutta se ei voi jäädä kokonaan muuttumattomaksi, ja minusta tuntuu, että siinä ajanvaiheessa, jossa me elämme, on jo kaikille tullut selväksi, että marxismi on läpikäynyt kolme suurta vaihetta historiallisessa kehityksessään. Nämä kolme marxilaisen ideologian eli marxismin historiallisen kehityksen vaihetta vastaavat työväenliikkeen historian kolmea suurta vaihetta, jotka vuorostaan ovat yhteydessä kolmen suuren ajanjakson kanssa inhimillisen yhteiskunnan kehityksessä yleensä ja europalaisen erikoisesti. Marxismin kehityksen ensimäisenä jaksona on marxismi siinä muodossa, jollaisena sen historiallisesti määrittelivät tieteellisen kommunismin perustajat, Marx ja Engels itse. Tämä on sanan varsinaisessa mielessä marxilainen marxismi. Tämän marxismin yhteiskunnallisena pohjana ei suinkaan ollut elimellisesti kehittyvä ja rauhallinen vaihe Europan historiassa. Se oli vaihe, jolloin Europa koki kokonaisen sarjan täristyksiä — aika, jonka huippukohtana oli 1848 v:n vallankumous.
Me voimme täysin selvästi seurata niitä päätekijöitä, jotka antoivat Marxin ja Engelsin marxismille sen vallankumouksellisen sisällön: ensimäisenä niistä oli valtavalla erittelyvoimalla tehtyjen teoreettisten yleistelyjen yhdistäminen vallankumoukselliseen käytäntöön. Tiedämme, että teoreettisen ajattelun huippuasteella, teeseissään Feuerbachista, Marx antoi seuraavan filosoofisen päämääritelmänsä: »Filosoofit ovat tähän saakka selittäneet maailmaa, mutta kysymys on tämän maailman muuttamisesta»...
Kas tässä oli ensimäinen vaihe marxismin kehityksessä, sen ensimäiset, jos niin saa sanoa, historialliset kasvot. Mutta me tiedämme hyvin, että siitä alkaa toinen vaihe ja toinen marxismi. Tätä toista marxismia voisi nimittää epigoonien tai jäljittelijäin eli II:n Internationalen marxismiksi. On itsestään selvää, että ylimeno tältä marxismin linjalta s. o. Marxin marxismista epigoonien marxismiin, ei tapahtunut äkkiä. Se oli kehityksen tulos, ja tällä työväenliikkeen ideologian kehityksellä oli pohjana ja perustana se kehitys, jonka läpi kävi ensisijassa europalainen, mutta sen jälkeen myös koko maailman kapitalismi. 1848 v:n vallankumouksen jälkeen alkoi kapitalistisen komennon suhteellisen vakiintumisen aika, kapitalismin elimellisen kehityksen vaihe, jolloin sen räikeimmät vastakohdat siirtyivät ulommalle, siirtomaihin. Kasvavan suurteollisuuden tärkeimmissä solmukohdissa tapahtui tuotantovoimien orgaaninen kasvuprosessi, joka toi mukanaan työväenluokalle suhteellista hyvinvointia. Tällä yhteiskunnallis-taloudellisella pohjalla seisoi vastaava poliittinen ylärakenne; vakiintuneet, kansalliset »isänmaa»-valtiot. Porvaristo istui varsin tukevasti satulassa. Alkoi imperialistinen politiikka, joka erikoisen räikeästi ilmeni edellisen vuosisadan yhdeksännestä vuosikymmenestä lähtien. Työväenluokan elintason kohoamisen pohjalla ja siitä, että syntyi ja nopeasti kehittyi työväenluokan ylimystö, ilmeni sisäisesti ja ideologisesti turmeltuneiden työväenjärjestöjen yhä suurempi asteettainen sisäänkasvaminen yleisen kapitalistisen koneiston systeemiin... Tämä prosessi oli työväenliikkeen vallassaolevan ideologian turmeltumisen taustana ja pohjana ... Marxismi alkoi turmeltua molemmissa päämuodoissaan. Turmeltumissuunta sai näkyvimmän ilmaisunsa revisionistisissa opeissa Saksan sosialidemokratian sisällä... Paljon vähemmän selvä oli marxismista loittoneminen toisessa suunnassa, joka itseään kutsui radikaaliseksi eli ortodoksi-marxilaiseksi ja jonka johdossa oli Kautsky ... Minä pidän vääränä mielipidettä, että saksalaisen sosialidemokratian ja Kautskyn lankeemus alkoi v:sta 1914. Minusta tuntuu (nyt jo voimme tätä väittää), että jo aikoja sitten, vaikkei yhtä nopeasti kuin revisionisteilla, me tässä Saksan sosialidemokratian ryhmässä, joka kauan määräsi suunnan koko Internationalessa, täysin selvästi voimme nähdä luopumisen todella ortodoksisesta, todella vallankumouksellisesta marxismista siinä muodossa kuin Marx ja Engels sitä esittivät työväen ideologian edellisessä kehitysvaiheessa ...
...Leniniläinen marxismi ei voi olla Marxin marxismin pelkkää toistamista, koska aika, jossa elämme, ei ole Marxin ajan pelkkää toistumista. Molempien välillä on tietysti jotain yhteistä: jälkimäinen ei ollut elimellisen kehityksen aikaa, ja meidän aikamme on sitä vielä vähemmässä määrin. Marxin marxismi oli vallankumouksellisen aikakauden tuote. Myös leniniläinen marxismi, jos niin saa sanoa, on erikoisen myrskyisän ja erinomaisen vallankumouksellisen vaiheen tuote. Mutta samalla on itsestään selvää, että tässä on niin paljon uutta itse yhteiskunnallisen kehityksen kulussa, itse kokemusperäisessä aineistossa, joka palvelee aineistona teoreettisille yleistelyille, sekä niissä tehtävissä, jotka astuvat vallankumouksellisen proletariaatin eteen ja siis vaativat vastaavaa vastausta ja vastaavia toimia, — niin paljon uutta, että meidän nykyaikainen marxismimme ei ole sen aaterakenteen pelkkää toistamista, minkä Marx esitti.
On välttämätöntä mitä päättävimmin alleviivata, ettei mitenkään saa asettaa vastakkain leninismiä ja marxismia, enkä minä missään tapauksessa tahdo sitä tehdä. Toinen on toisen johdonmukaisena ja historiallisena täydennyksenä ja jatkona. Mutta minä tahtoisin aluksi pysähtyä niihin yhteiskunta-taloudellisen politiikan uusiin tosiasioihin, jotka ovat leniniläisen marxismin perustana ... Meillä on ensinnäkin eräänlainen uusi vaihe kapitalististen suhteiden kehityksessä. Marx tunsi kauppakapitaalin ajan, joka oli ennen häntä. Marx tunsi teollisuuspääoman. Teollisuuspääoman vaihe katsottiin, voi sanoa, kapitalismin klassilliseksi muodoksi. Te tiedätte hyvin, että vasta Engelsin aikana alkoivat muodostua sellaiset järjestöt kuin syndikaatit ja trustit. Kokonaista uutta vaihetta kapitalismin kehityksessä, joka toi mukanaan suuren uudestaanjärjestelyn kapitalismin tuotannollisissa suhteissa, sitä mitä Lenin nimitti monopolistiseksi kapitalismiksi — kaikkia näitä ilmiöitä Marx ei tietysti voinut tuntea, koska niitä hänen aikanaan ei ollut, ja siitä yksinkertaisesta syystä hän ei voinut niitä teoreettisesti ilmaista ja yleistää...
Toinen kysymyssarja on yhteydessä maailmansodan ja kapitalististen suhteiden hajoamisen kanssa ... Lopuksi kolmas ilmiösarja, joka on välittömästi yhdistetty kapitalististen suhteiden lahoamiskaudella esiintyvien työväen kapinain kanssa ... Onpa vielä neljäskin sarja, joka nostaa kokonaisen vuoren aivan uusia kysymyksiä, s. o. sarja, joka on yhteydessä ajanvaiheen, tai oikeammin alkavan ajanvaiheen kanssa, jolloin työväenluokka on vallassa... On itsestään selvää, että nämä neljä sarjaa merkitsevät valtavaa aikakautta ei vain europalaisen kapitalismin, vaan yleensä inhimillisen yhteiskunnan kehityksessä ... On aivan luonnollista, että se oppinut dialektikko ja praktikko, joka yhdistää teoreettisten kysymysten tutkimuksen käytännön kanssa tällä kokemusperäisellä pohjalla, joutuu ulkopuolelle sen, mitä marxismi oli vanhassa muodossaan.
Tässä täytyy minun tehdä huomautus, jotta ei syntyisi väärinkäsityksiä. Mitä voimme ymmärtää marxismilla? Voimme ymmärtää sillä kahta asiaa: joko metodologiaa, s. o. yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimismetoodien systeemiä, tai aatteiden määrättyä kokonaisuutta — sisällyttäen siihen esim. historiallisen materialismin teorian, opin kapitalististen suhteiden kehityksestä y. m., ja sitä paitsi sisällyttäen siihen myös kokonaisen sarjan konkreettisia väittämiä, s. t. s. pidämme marxismia ei vain metoodina tai teoreettisesti määriteltynä metodologiana, vaan liitämme siihen kokonaisen sarjan tämän metoodin konkreettisia sovelluttamisia, koko sen aatteiden summan, mikä tämän sovelluttamisen kautta on syntynyt. Viimemainitulta näkökannalta katsoen on aivan selvää, että leniniläinen marxismi on paljoa avarampi kenttä kuin Marxin marxismi ... Tässä ehdollisessa mielessä leninismi on kehittynyt marxismin rajojen ulkopuolelle. Mutta jos marxismilla tarkotamme sitä tutkimusvälinettä, sitä metodologiaa, joka sisältyy marxismiin, emmekä aatteiden summaa sellaisena kuin se Marxilla oli, niin silloin, kuten ilman muuta on selvää, leninismi ei muuta eikä korjaa Marxin oppien metodologiaa. Päinvastoin tässä mielessä leninismi merkitsee täyskäännöstä takaisin siihen marxismiin, minkä kehittivät itse Marx ja Engels.
N. Buharin, »Lenin marxilaisena». — 1924.
[J. Stalin]
Siis, mitä on leninismi?
Eräät sanovat, että leninismi on marxismin soveltamista Venäjän erikoisoloihin. Tässä määritelmässä on hituinen totta, mutta siinä ei lähimainkaan esiinny koko totuus. Lenin tosiaan sovelsi marxismin venäläiseen todellisuuteen, sovelsi mestarillisesti. Mutta jos leninismi olisi vain marxismin soveltamista Venäjän erikoisoloihin, niin silloinhan leninismi olisi ainoastaan kansallinen, puhtaasti venäläinen ja vain venäläinen ilmiö. Me kuitenkin tiedämme, että leninismi ei ole yksinomaan venäläinen ilmiö, vaan kansainvälinen ilmiö, jolla on juurensa koko kansainvälisessä kehityksessä. Senvuoksi pidän tätä määritelmää yksipuolisena.
Toiset sanovat, että leninismi on 1840-luvun marxismin vallankumouksellisten ainesten elvyttämistä erotukseksi myöhempien vuosikymmenien marxismista, joka on ikäänkuin maltilliseksi ja epäkumoukselliseksi muuttunutta marxismia. Jos emme voikaan hyväksyä tällaista Marxin opin tyhmää ja matalamielistä jakamista kahteen osaan — vallankumoukselliseen ja maltilliseen osaan, niin on silti tunnustettava, että tässäkin aivan riittämättömässä ja epätyydyttävässä määritelmässä on hiukkanen totta. Totta siinä on se, että Lenin todellakin herätti henkiin marxismin vallankumouksellisen sisällön, jonka II:n Internationalen opportunistit olivat hämänneet. Mutta tämä on vain osa totuutta. Koko totuus leninismistä on, että leninismi ei ainoastaan elvyttänyt uudelleen eloon marxismia, vaan että leninismi otti askeleen eteenpäin, kehittäen marxismia edelleen kapitalismin ja proletariaatin luokkataistelun uusissa oloissa.
Mitä siis leninismi loppujen lopuksi on?
Leninismi on imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen ajan marxismia. Täsmällisemmin sanoen: leninismi on yleensä proletariaatin vallankumouksen teoria ja taktiikka — erikoisesti proletariaatin diktatuurin teoria ja taktiikka. Marx ja Engels toimivat vallankumousta edeltäneenä ajanjaksona (tässä tarkoitamme vain proletaarista vallankumousta), jolloin imperialismi ei vielä ollut kehittynyt, ajanjaksona, jolloin proletariaatti eli vallankumouksen valmistuskautta, jolloin proletaarinen vallankumous ei ollut vielä suoranainen käytännöllinen välttämättömyys. Lenin, Marxin ja Engelsin oppilas, taas toimi kehittyneen imperialismin aikana, proletaarisen vallankumouksen nousukautena, jolloin proletaarinen vallankumous yhdessä maassa jo voitti, hävitti porvarillisen demokratian ja avasi proletaarisen demokratian aikakauden, neuvostojen aikakauden.
Juuri tämän tähden leninismi on marxismin jatkuvaa kehittämistä.
Tavallisesti alleviivataan leninismin kiihkeä taisteluluonne, sen erikoisen kumouksellinen sisältö. Aivan oikein. Leninismin tämän ominaisuuden selittää kaksi seikkaa: ensiksi, leninismi on noussut proletaarisen vallankumouksen pyörteistä ja niin ollen kantaa sen leimaa: toiseksi, se kasvoi ja lujittui otteluissa II:n Internationalen opportunismia vastaan, jota vastaan taisteleminen oli ja on välttämätön, jos mieli käydä menestyksellistä taistelua kapitalismia vastaan. Ei ole unohdettava, että Marxin ja Engelsin toiminnan ja Leninin toiminnan välillä on kokonainen ajanjakso, II:n Internationalen opportunismin rajattoman herruuden kausi, jona kautena säälimätön taistelu opportunismia vastaan on luonnollisestikin ollut leninismin tärkeimpiä tehtäviä.
J. Stalin, »Leninismin perusteista», johd. — 1924.
[J. Stalin]
Jotkut luulevat, että leninismi on etusijan antamista käytännölle, käytännön asettamista teorian edelle siinä mielessä, että leninismille on pääasia marxilaisten määritelmien toiminnassa toteuttaminen — niiden »suoritus», kun taas teoriaan nähden leninismi muka olisi hyvin välinpitämätön. Kuten tunnettua, Plehanov usein piti ilvettä siitä, että Lenin on »välinpitämätön» teoriaa ja eritoten filosofiaa kohtaan. Eivätpä monet nykyiset leniniläiset käytännön miehet pane suurtakaan painoa teorialle, erittäinkin sen suunnattoman käytännöllisen työtaakan tähden, jonka tilanne sälyttää heidän kannettavakseen. Minun on ilmotettava, että tämä enemmän kuin omituinen käsitys Leninistä ja leninismistä on aivan väärä eikä vähimmässäkään määrin vastaa todellisuutta, että käytännön miesten taipumus teorian hylkimiseen on kokonaan leninismin hengen vastaista ja hyvin vaarallinen asiallemme.
Teoria on kaikkien maiden työväenliikkeen kokemus otettuna yleisessä muodossaan. Teoria käy tietysti esineettömäksi, jollei se ole sidottu vallankumoukselliseen käytäntöön, aivan samoin kuin käytäntökin tulee sokeaksi, jollei se valaise tietään vallankumouksellisella teorialla. Mutta jos teoria kehittyy kiinteässä yhteydessä vallankumouksellisen käytännön kanssa, niin siitä voi tulla työväenliikkeen suurin voima, sillä se ja vain se voi antaa liikkeelle varmuuden, orienteerausvoiman, kyvyn ymmärtää ympärillä sattuvien tapausten sisäinen syy-yhteys, sillä teoria ja vain teoria voi auttaa käytännössä ymmärtämään — ei ainoastaan, miten ja minne luokat nykyisin liikehtivät — vaan myös, miten ja minne ne tulevat liikehtimään lähimmässä tulevaisuudessa. Lenin juuri on lausunut ja toistanut kymmeniä kertoja tunnetun määritelmän: »ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla olemassa vallankumouksellista liikettäkään» (katso »Mitä tehdä»).
Lenin ymmärsi paremmin kuin kukaan muu teorian suuren merkityksen, erikoisesti sellaiselle puolueelle kuin meidän puolue, jonka osalle on tullut kansainvälisen proletariaatin etumaisen taistelijan tehtävä ja jonka on toimittava tavattoman monimutkaisessa sisäisessä ja kansainvälisessä tilanteessa. Arvaten ennakolta jo v. 1902 puolueemme erikoisen kutsumuksen, Lenin katsoi jo silloin tarpeelliseksi huomauttaa: »Etumaisen taistelijan tehtävän voi täyttää vain sellainen puolue, jota ohjaa etumainen teoria.» (»Mitä tehdä»).
Kun Leninin ennustukset puolueemme kutsumuksesta ovat toteutuneet, tarvinnee tuskin todistella, että nyt tällä Leninin lausunnolla on aivan erikoinen kantavuus ja merkitys.
Kenties selvimpänä osoituksena siitä suuresta merkityksestä, minkä Lenin antoi teorialle, on pidettävä sitä tosiasiaa, että juuri hän, eikä kukaan muu, ryhtyi suorittamaan mitä vaikeinta tehtävää materialistisen filosofian alalla, yleistämään tärkeimmän siitä, mitä tiede oli antanut Engelsin jälkeen, ja antamaan kaikenpuolisen kritiikin marxilaisten keskuudessa esiintyvistä anti-materialistisista (materialismin-vastaisista) suunnista. Engels on sanonut: »Materialismin tulee aina saada uusi muoto, kun on tehty joku uusi suuri keksintö». Tiedämme, että tämän tehtävän on aikaansa varten suorittanut juuri Lenin mainiossa kirjassaan »Materialismi ja empirio-kritisismi». Tiedämme, että Plehanov, joka mielellään virnuili Leninin »välinpitämättömyydelle» filosofiaa kohtaan, ei itse uskaltanut vakavasti ryhtyä suorittamaan tätä tehtävää.
J. Stalin, »Leninismin perusteet», III, — 1924.
Marxismin teoria ei ole sellainen aarre, joka on piilotettava lasikuvun alle ja pantava hyllylle. Alleviivatessaan teoreettisen työn »välttämättömyyttä, tärkeyttä ja mahtavuutta», Lenin ei suinkaan tahtonut sanoa, »että tämä työ olisi asetettava ensi tilalle, käytännön edelle, sitäkin vähemmän, että jälkimäinen olisi lykättävä kunnes edellinen on suoritettu». Tätä perustellaan sillä, että »teoreettinen työ vain antaa vastauksia» käytännön nostamille kysymyksille. Sitäpaitsi on kapitalistisissa maissa toisinaan tahtomattaankin rajoituttava vain teoreettiseen työhön; sen vuoksi täytyy heidän aina siirtyä käytännölliseen työhön niin pian kuin siihen suinkin on mahdollisuutta.
Ei siis yksistään itsetiedotonta »käytäntöä», vaan »itsetietoisuuden» läpitunkemaa, teoreettisesti tietoiseksi tullutta käytäntöä; ei yksistään teoriaa, vaan käytännöksi muuttunutta teoriaa; ei ensin käytäntöä ja vasta sen jälkeen, jossain takapihoilla tai vain valituille, teoriaa; lopuksi, ei ensin teoriaa ja sen jälkeen käytäntöä jonain kylttinä, jota ilmankin ehkä voisi olla, vaan aina ja kaikkialla teorian ja käytännön yhteyttä.
I. Luppol, »Lenin ja filosofia», I. — 1929.
[G. V. Plehanov]
Kaikkikäsittävästä filosofian valtakunnasta irrottautuivat vuoronperään eri tiedehaarat, niin että filosofia, jota kerran pidettiin »kaikkena», on meidän päivinä pakoitettu taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Se on joutunut tyyten sekaisin ja yhä vieläkin haeskelee itselleen toiminta-alaa ja yrittää määritellä työmetoodiaan. Monet suuret ajattelijat — niiden joukkoon kuuluvat myös Marx ja Engels — kieltävät siltä itsenäisen olemassaolon oikeuden. Niinpä Engels »Anti-Dühringissään» kirjoittaa: »Niin pian kuin jokaiselle eri tieteelle asetetaan vaatimus, että sen on oltava selvillä asemastaan esineiden ja niiden tuntemuksen kokonaisyhteydessä, tulee erikoinen tiede kokonaisyhteydestä tarpeettomaksi. Koko aikaisemmasta filosofiasta jää täten jälelle itsenäiseksi tieteeksi vain oppi ajattelusta ja sen laeista — muodollinen logiikka ja dialektiikka. Kaikki muu sisältyy myönteiseen luonnon- ja historiatieteeseen.» Toisessa paikassa Engels nimittää filosofiaa »kuolleeksi» tieteeksi.
Filosofia ei ole enää yhtä ylpeä kuin David Humen aikoina. Se pitää arvonimeä tieteellinen itselleen kaikkein kunniakkaimpana eikä enää edes uneksi yksinvallasta muiden tieteiden yli, vaan olisi pikemminkin onnellinen, jos se lopullisesti tunnustettaisiin täysoikeutetuksi kansalaiseksi tieteellisen ajattelun vapaassa tasavallassa.
Jos siitä huolimatta pidämme mahdollisena yhdessä teidän kanssa tutkia marxismin filosoofisia perusteita, niin meitä ohjaavat siinä seuraavat näkökohdat:
1. — Ei Marx eikä Engels aina ajatelleet yhtä huonoa filosofiasta, kuin äskenmainitusta Engelsin lausunnosta voisi päättää. Tutkimuksessaan »Luonnon filosofian arvostelua» kirjoitti Marx seuraavat ennustukselliset sanat: »Samoin kuin filosofia saa proletariaatissa aineellisen aseensa, samoin löytää proletariaatti filosofiassa henkisen aseensa.»
2. — Viime aikoina on syntynyt kokonainen kirjallisuus, omistettu marxismin filosoofiselle perustelemiselle. Riittää jos mainitsemme nimet Plehanov–Beltov, Ant. Labriola, Croce, Weltmann, Masaryk, Bulgakov, Struve, Berdjajev, F. Adler, Pannekoek ja kokonainen sarja muita tieteellisen sosialismin äänenkannattajien avustajia.
3. — Joskin hyväksymme sen, että Engels rajoitti filosofian alan ajatteluun ja sen lakeihin, niin tämäkin ala on kyllin suuri ja mielenkiintoinen. Juuri sitä voidaankin tarkoittaa nimityksellä »marxismin filosofiset perusteet».
4. — Oppi ajattelusta ja sen laeista edellyttävät yleistä synteettistä luonnon- ja elämänkatsomusta. Tulemme näkemään, että itse Marx ja Engels antoivat sellaisen yleissynteesin. Me pidämme dialektista filosofiaa yhtenä kaikkein parhaimmista yrityksistä filosoofisen ajattelun yhdistämiseksi.
5. — Ellei yhdessä klassillisen metafysiikan kanssa pidä filosofiaa tieteenä absoluuttisista substansseista, joista, Engelsin terävän lausunnon mukaan, tiedämme vain sen, ettemme niistä tiedä yhtään mitään, on filosofiasta annettava seuraava järkiperäinen määrittely:
Filosofia on järjestelmä yhdistäviä aatteita, jotka käsittävät kaiken inhimillisen kokemuksen määrätyn ajanvaiheen henkisen ja yhteiskunnallisen kehityksen saavuttamalla asteella. Lyhyemmin: filosofia on määrätyn ajanvaiheen tiedotun olemisen synteesi. Me näemme etempänä, että ne johtopäätökset, joihin Marx ja Engels tulivat, että ne kokonaisuudessaan soveltuvat meidän määrittelyymme.
Yhteiskunnallisen ja henkisen elämän kaikki tekijät synnyttävät yhteiskunnallisen ajattelun tarpeen. Ja mitä enemmän eri tieteet kehittyvät, sitä itsepintaisemmin tämä tarve hakee tyydytystään. Eri tieteiden saavutukset antavat vain aineistoa kaikkikäsittävälle tieteelliselle synteesille. Ajattelun alalla, kuin myös yhteiskunnallis-taloudellisella alalla, on voimassa tunnettu talousopillinen periaate, jonka mukaan meidän on pyrittävä mahdollisimman suuriin tuloksiin mahdollisimman pienin kulutuksin. Tämä on jotain intensiivisen talouden tapaista ajattelun alalla, ajattelumme kondensoitumista. Ihmisaivot mukautuessaan ympäristöönsä onnistuvat siinä vain yleistävän ajattelun avulla, joka pyrkii löytämään järjestelmää näennäisessä sekasorrossa, yhdenmukaisuutta loppumattomassa moninaisuudessa, korkeamman lainmukaisuuden näennäisen mielivallan ja satunnaisuuden valtakunnassa. Toinen kysymys on, onko tällainen tieteellinen yhdistäminen, onko kaikkikäsittävä tieteellinen synteesi mahdollinen. Siihenkin kysymykseen ovat Marx ja Engels antaneet vastauksen ... Se vastaus on myönteinen.
G. V. Plehanov, »Marxin filosoofinen kehitys». — 1906.
Tähdet (★, ★★, ★★★) antavat jonkunlaista ohjausta kirjojen vaikeustasosta, niiden koosta, niiden arvosta työläislukijalle, sekä yleensä siitä, niissä järjestyksessä ne suositellaan luettavaksi. Yksi tähti (★) merkitsee, että vastaavaa kirjaa suositellaan ensi sijassa ja alottelevalle lukijalle, kaksi tähteä (★★) että kirja jo edellyttää jonkinlaista lukeneisuutta aineessa, ja kolme tähteä (★★★), että lukija jo tuntee tärkeimmän peruskirjallisuuden.
Viittaukset venäjänkieliseen kirjallisuuteen ovat lähinnä Neuvosto-Venäjällä opiskelevia varten. Täällä on keskellä vallankumouksellista taistelua ja rakennustyötä luotu erinomaisen rikas ja arvokas marxilainen kirjallisuus, jonka tunteminen on välttämätön myös Neuvosto-Venäjän ulkopuolella.
Karl Marxin teoksista lähinnä:
Fr. Engelsin teoksista tulevat tässä lähinnä kysymykseen:
G. V. Plehanovin filosoofiset teokset löytää helpommin hänen »Teoksien» (julk. K. Marxin ja Fr. Engelsin Instituutti, Moskovassa) VII, VIII, XI, XVII ja XVIII osassa. Marxismin yleiskysymyksiä käsittelevät lähinnä seuraavat kirjat ja kirjoitukset:
Lenin arvioi Plehanovin filosoofiset teokset hyvin korkeasti. Jopa niin myöhään kuin 1920, kirjoituksessaan »Vielä kerran ammattiliitoista», hän sanoi: »Ei voi tulla tietoiseksi, todelliseksi kommunistiksi ellei ole tutkinut — nimenomaan tutkinut — kaikkea mitä Plehanov on kirjoittanut filosofian alalta, sillä se on parasta marxismin koko kansainvälisessä kirjallisuudessa.»
V. I. Leninin teoksista tulevat tässä lähinnä kysymykseen:
Kaikki edellämainitut kirjoitukset, ensimäistä lukuunottamatta, on Leninin instituutti julkaissut kirjassa »Marx, Engels, marxismi» (1925).
Leninin filosoofisista katsomuksista on huomattavin teos:
Leninismistä imperialismin ja proletaarisen vallankumouksen aikakauden marxismina on luettava:
[1*] Teesi 2) — Neuvosto-Venäjällä on viime vuosina käyty väittelyä siitä, voidaanko oikeastaan puhua mistään marxilaisesta »sosiologiasta». I. Luppol, kirjassaan »Lenin ja filosofia» (toin. pain. 1929), huomauttaa, että sosiologia on puhtaasti porvarillinen tiede ja että sitä marxismissa vastaa »historiallinen materialismi» eli »tieteellinen kommunismi» (siv. 154 ja seur.).
Sosiologiasta tieteellisenä käsitteenä puhuivat aikanaan sekä Plehanov (»Marxismin peruskysymykset») että Lenin pitkin matkaa nuoruudenteoksessaan »Mitä ovat 'kansanystävät'») ja myös Buharin (»Historiallisen materialismin teoria»). Sitä puolustavat myös uusimpien tutkijain joukossa esim. I. P. Razumovski (»Oppikirja historiallisen materialismin teoriasta», toin. pain., 1928, siv. 15–19, 216 ja seur.) ja S. A. Oranski (»Marxilaisen sosiologian peruskysymykset», I, 1929, siv. 12 ja seur.).
Jos »sosiologiaa» käytetään vain tieteen luokittelunimenä, on se epäilemättä paikallaan. Se ei laisinkaan estä sitä, että sosiologia suurimmalta osaltaan on ollut ja edelleenkin on marxismille aivan vierasta, porvarillista vale-tiedettä. Mutta juuri Lenin huomautti, että marxismi »ensi kerran antoi sosiologialle tieteellisen perustan». Marxilaiselle (ainoalle todella tieteelliselle) sosiologialle antaa metoodin ja sisällön materialistinen historiankäsitys. Tämä on jo toista kuin muodollinen tieteen luokittelunimi — se osoittaa jo määrättyä tieteellistä (sosiologista) suuntaa ja katsomusta.
[2*] Teesi 2). Materialistisen historiankäsityksen suhteen täytyy välttää kahta tavallista erehdystä. On ensinnäkin erehdyttävää pitää materialistista historiankäsitystä vain metoodiopillisena teoriana historiallisia tieteitä varten (oppina siitä, miten niitä pitää tutkia ja esittää), jolla ei ole omaa, itsenäistä tieteellistä alaa ja sisältöä. Toiselta puolen on yhtä erehdyttävää pitää materialistista historiankäsitystä kaikkien historiallisten tieteitten summana niiden marxilais-dialektisessa mielessä (tämän mukaan olisivat marxilainen historia, sosiologia, etnologia y. m. kaikki vain historiallista materialismia eikä mitään muuta). Materialistisen historiankäsityksen tehtävänä on selvittää ja järjestelmällisessä muodossa esittää historiallisen, yhteiskunnallisen kehityksen yleislait. »Jos historiallinen materialismi tässä ominaisuudessa palvelee muiden tieteiden metoodina, niin siinä ilmenee vain se yleinen tosiasia, että jokainen abstraktinen, teoreettinen tiede, joka omalla alallaan on itsenäisenä tieteenä, samalla antaa määrätyt tietoteoreettiset periaatteet muille, ahtaampaa alaa käsitteleville tieteille, siis siinä mielessä palvelee niiden metoodina.» (Oranski, »Marxilaisen sosiologian peruskysymykset», I, siv. 13).
[3*] Teesi 4) — Marxilais-leniniläisten tieteellisten laitosten toinen yleisvenäläinen konferenssi Moskovassa, 8–13 p. huhtikuuta 1929 lausui päätöslauselmassaan »Marxilais-leniniläisen filosofian nykyajan probleemeista» seuraavaa: »Marxilais-leniniläinen filosofia — dialektinen materialismi — on ainoa tieteellinen teoria, joka antaa proletariaatille eheän maailmankatsomuksen ja aseen taistelussa proletariaatin diktatuurin ja yhteiskunnan sosialistisen uudelleenrakentamisen puolesta. Ollen kaikkien ihmiskunnan saavuttamien tietojen yhteenvetona, saa se vahvistuksensa luokkataistelun jokapäiväisen kokemuksen ja tieteellisen tutkimuksen jokaisen edistysaskeleen kautta.»
[4*] Teesi 5) — Marxismin historiallisista lähteistä lähemmin ja kansantajuisesti myös suomeksi ilmestyneissä: Fr. Engels, »Sosialismin kehitys haaveesta tieteeksi» ja K. Kautsky, »K. Marx ja hänen historiallinen merkityksensä.»
[5*] Teesi 6) — »Kommunistisen Internationalen ohjelma», hyväksytty sen VI:ssa kongressissa syyskuun 1 p:nä 1928, lausuu: »Nojautuen kaikkien maanosien ja kansojen vallankumouksellisen työväenliikkeen historiallisiin kokemuksiin Kommunistinen Internationale teoreettisessa ja käytännöllisessä toiminnassaan täydelleen ja ehdoitta seisoo vallankumouksellisen marxismin pohjalla, joka on kehittynyt edelleen leninismiksi. Leninismi ei ole muuta kuin imperialismin ja proletaaristen vallankumousten aikakauden marxismia.
Puolustaessaan ja levittäessään Marxin ja Engelsin dialektista materialismia, käyttäen sitä vallankumouksellisena metoodina todellisuuden tietoamiseksi tarkoituksella tätä todellisuutta vallankumouksellisella tavalla muuttaa, suorittaa Kommunistinen Internationale aktiivista taistelua porvarillisen maailmankatsomuksen sekä teoreettisen että käytännöllisen opportunismin kaikkia muotoja vastaan.» (»Johdanto»).
[6*] Teesi 8) — Karl Marxin pääteokset ovat:
Marxin kuoleman jälkeen ovat ilmestyneet:
Fr. Engelsin pääteokset ovat:
Engelsin kuoleman jälkeen ovat ilmestyneet:
Alkaen v:sta 1927 julkaisee Moskovan Marx-Engels Instituutti saksaksi ja venäjäksi Marxin ja Engelsin »Kootut teokset» D. Rjäsanovin toimittamina. Niistä ovat jo ilmestyneet Marxin ja Engelsin kirjeenvaihtoa käsittävät osat, jotka ovat täydellisempiä ja tarkempia kuin Bebelin ja Bernsteinin (»säädyllisesti» sensuroitu) laitos.
[7*] Teesi 9) — Saksalainen sosialidemokraatti ja vale-marxisti Ed. Bernstein alkoi 1890-luvun loppupuolella suuren sotaretken marxismin kumoamiseksi ja »korjaamiseksi», josta nimi »revisionismi». B. kielsi Marxin opit pääoman keskittymisestä (erikoisesti maataloudessa), luokkavastakohtien kärjistymisestä ja proletariaatin vallankumouksen välttämättömyydestä sekä yritti todistaa, että kapitalistinen järjestelmä voidaan uudistusten kautta vähitellen muuttaa sosialistiseksi. Erikoisen jyrkästi arvosteli Bernstein Marxin käyttämää dialektista metoodia. »Se on», sanoi hän, »petollisuuden lähteenä marxilaisessa opissa, petollinen ansa, joka on esteenä kaikelle asioiden johdonmukaiselle käsittelemiselle.» (»Sosialismin edellytykset» — 1899). »Revisionismia» vastaan puolustivat marxismia osaltaan Kautsky ja »ortodoksiset» marxistit, mutta ennen kaikkea venäläiset bolsheviikit Plehanovin ja Leninin johdolla.
[8*] Teesi 10) — V. I. Leninin pääteokset ovat:
Filosoofisia kysymyksiä käsitteli Lenin ennen kaikkea seuraavissa kirjoissa ja kirjoituksissa:
Lisäksi on pidettävä mielessä useita kirjotuksia uskonnosta, Tolstoista, kirjeet Gorkille sekä v. 1930 julkaistut (»Leninski sbornik», XII, Moskova) Leninin »Filosoofiset vihkot», jotka sisältävät hänen filosoofisia muistiinpanojaan.
Leninin teoksista on venäjänkielellä ilmestynyt kaksi laitosta »Koottuja teoksia» (toinen ja kolmas painos 27:ssä osassa) Moskovan Lenin-Instituutin toimesta. »Kootuista teoksista» on olemassa myös englanninkielinen (International Publishers, New York), ranskankielinen ja saksankielinen (Verlag fur Literatur und Politik, Berlin) laitos, joka tarkkaan vastaa venäjänkielistä, vaikkei kaikkia osia ole vielä ehditty kääntää ja julkaista.
[9*] Teesi 11) — »Tämä kirja on elämäntyöni lopputulos ... Minä pidän sitä ei ainoastaan elämäntyöni pohjana, vaan myös sen tuloksena» (sivu 12). »Mitä minä seuraavassa esitän on oman historiankäsitykseni perustelut ... Tosin polveutuu tässä esitetty historiankäsitys suurista oppi-isistäni. Mutta työskenneltyäni ja käytettyäni sitä niin teoriassa kuin toiminnassa melkeinpä jo viisikymmentä vuotta, olen minä tehnyt tämän metoodin omakseni. Esittäessäni tässä oman käsitykseni vältän jo etukäteen kaiken riidan siitä, olenko oikein ymmärtänyt yhden tai toisen Marxin lauseen. Kukaan ei voi väittää, että olen väärin ymmärtänyt omaa itseäni ... Esittäessäni heiltä saamani historiankäsityksen omanani, saan myöskin vapauden esittää sitä toisissa yhteyksissä, kuin mitä oppi-isäni tekivät, ja voin siten avata näköaloja, joita he eivät antaneet meille, ja joita heillä ehkäpä ei itsellään ollutkaan» (siv. 16, 17). — Otteita Kautskyn »Materialistisesta historiankäsityksestä» (1927, I osa).
Kautskyn elektinen, opportunistinen suhde materialistiseen filosofiaan on vanhaa juurta. Hän kertoo itse siitä, että hänen maailmankatsomuksensa lähtökohta oli toinen kuin Marxin ja Engelsin. »He lähtivät Hegelistä, minä lähdin Darwinista. Darwinia minä tutkin ennemmin kuin Marxia, olioiden kehitystä ennenkuin talousoppia, lajien ja rotujen taistelua olemassaolonsa puolesta ennenkuin luokkataistelua» (siv. 17). Eipä siis ihme, että Kautskyn koko filosoofinen katsomus on paljoa lähempänä vulgäärista kehitysoppia, positivismia, kuin historiallista materialismia.
Eräässä kirjeessään Plehanoville toukok. 22 p:ltä 1898 (julk. wieniläisessä »Der Kampf», 1925) Kautsky huomauttaa, että »filosofia ei ole koskaan ollut vahva puoleni, ja jos minä täydelleen seison dialektisen materialismin pohjalla, niin minä kuitenkin olen samalla aikaa sitä mieltä, että Marxin ja Engelsin talousopilliset ja historialliset katsomukset pahimmassa tapauksessa (zur Not) voidaan yhdistää uuskantilaisuuteen, kuten oli mahdollista yhdistää darwinismi Büchnerin materialismiin ja Haeckelin monismi Langen kantilaisuuteen.»
Vielä selvempää kieltä puhuu Kautsky eräässä toisessa kirjeessä maalisk. 26 p:ltä 1909, osoitettu eräälle venäl. pakolaiselle Sveitsissä, joka oli tiedustellut Kautskyn mielipidettä Machin suhteen. »Te kysytte: onko Mach marxilainen. Kaikki riippuu siitä, mitä me marxismilla ymmärrämme. Minä käsitän marxismin ei filosofiaksi, vaan kokemusperäiseksi tieteeksi, erikoiseksi historiankatsomukseksi. Tätä historiankäsitystä ei tietenkään voida yhdistää idealistiseen filosofiaan, mutta ei voi sanoa, ettei sitä voisi yhdistää Machin tietoteoriaan. Itse Mach ei ole marxilainen siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on fyysikko ja on kaukana yhteiskunnan tieteellisestä tutkimisesta.»
Tämän jälkeen voi vain ihmetellä, miten on ollut mahdollista, että Kautsky koskaan on voinut puhua ja kirjoittaa marxilaisen filosofian nimessä!
[10*] Teesi 13). — Lähinnä vastaa tällaista systemaattista esitystä Engelsin kirja »Herra Eugen Dühringin tieteiden mullistus» (»Anti-Dühring»). Kirjassaan »L. Feuerbach» varoittaa Engels tavallisista filosoofisista systeemeistä. Niiden pohja ja tarkotus on kyllä selvä ja hyvä: yrittää poistaa kaikki vastakohdat ja ristiriidat ja korvata ne eheällä, johdonmukaisella, ristiriidattomalla oppijärjestelmällä. »Mutta», huomauttaa Engels ivallisesti, »jos kaikki ristiriidat ovat kerta kaikkiaan syrjäytetyt, niin olemme päässeet n.k. ehdottomaan totuuteen, t. s. maailmanhistoria on päättynyt, ja kuitenkin sen pitäisi jatkua, vaikkei sille enää ole mitään tehtäväksi jäänyt — siis uusi, sovittamaton ristiriita.» (1 luku).
[11*] Teesi 14). Prof. S. J. Semkovski vertaa filosofian ja eri tieteiden välistä suhdetta siihen suhteeseen, mikä Leninin mukaan on puolueen ja luokan välillä. »Puolue ... ei kulje häntäpäässä, ei tee passiivisesti 'yhteenvetoa', vaan vie eteenpäin, aktiivisesti johtaa. Voidakseen tämän tehdä, opetti Lenin, täytyy puolueen olla luokan keskitettynä ilmaisuna. Samanlainen on myöskin dialektinen vuorovaikutus filosofian ja tieteen välillä» (Puheesta Marxilais-leniniläisten tieteellisten laitosten toisessa yleisvenäläisessä konferenssissa, Moskovassa, huhtik. 8–13 p:nä 1929).
[12*] Teesi 14). Hiljattain on eräs austro-marxismin johtomiehiä, Max Adler (»Lehrbuch der Materialistischen Geschichtsauffassung», Berlin 1930) yrittänyt todistaa, »ettei marxismi ole mikään maailmankatsomus» (siv. 31 ja seur.), vaan »ainoastaan (!) tiede» (siv. 18), lähemmin sanoen yhteiskuntatiede (siv. 38), eikä mitään muuta. Mitä Adler tässä ajaa takaa, paljastuu hänen lausunnostaan, että »maailmankatsomus on aina jotain sellaista, joka voi johtaa erimielisyyksiin ihmisten välillä: tiede, päinvastoin, on ainoa ala, jolla tällaiset erimielisyydet eivät ole mahdollisia, vaan jolla voi olla ainoastaan yksi ainoa oikea mielipide» (siv. 32). Poliittinen opportunisti ja luokkarauhan saarnaaja yrittää täten tehdä marxismista »tieteen», joka ei johtaisi »erimielisyyksiin» ja luokkataisteluun. Jotta tässä kohden ei voisi olla mitään epäilystä, hän nimenomaan painostaa, että »jokaisen, joka todella tahtoo perehtyä marxismin oppeihin, ennen kaikkea täytyy vapautua tuosta melkeinpä automaattisesta marxismin kytkemisestä päivän poliittiseen taisteluun ja puoluetaistelujen intohimoihin» (siv. 17). »Marxismi, kuten jokainen tiede, on itsessään kokonaan epäpoliittinen» (siv. 21), vakuuttaa hän oikein alleviivaamalla. Eipä kumma, että hän kirjansa esipuheessa avomielisesti tunnustaa, että hän kaikkein mieluimmin tahtoisi esittää marxismin opin »ilman yhtään ainoata Marxin tai Engelsin sitaattia (lainauslausetta)» (siv. 11)! Sellaista marxismia, josta Adler puhuu, ei todellakaan löydä Marxin ja Engelsin ainoastakaan teoksesta sitä törkeästi väärentämättä. Vallankumouksellisille marxisteille marxismi on maailmankatsomus juuri sen vuoksi, että se on korvaamaton aatteellinen taisteluase, eikä mikään pilvien yläpuolella oleva, käytännöstä ja toiminnasta irrallinen opportunistinen »tiede».
[13*] Teesi 15). — Fr. Engels puhui kirjansa »Ludvig Feuerbach ja klassillisen saksalaisen filosofian loppu» esipuheessa, joka on päivätty helmik. 1888, »materialistisesta historiankäsityksestä», (sitä ennen myös »Anti-Dühringissä» — 1878), tarkoittaen sillä »Marxin maailmankatsomusta» kokonaisuudessaan (Engels kaksi kertaa tässä esipuheessa puhuu nimenomaan »maailmankatsomuksesta», josta jo näkee, että kysymys ei ole vain tieteellisestä metoodista tai teoriasta). Myöhemmin, kirjoittaessaan johdannon kirjaansa »Sosialismin kehitys haaveesta tieteeksi» englanninkielistä käännöstä varten (joka ilmestyi 1892), puhui Engels nimenomaan »historiallisesta materialismista» (»Tämä kirjanen edustaa sitä, mitä kutsumme 'historialliseksi materialismiksi'»).