Kirjoitettu: vuoden 1901 syksyn ja vuoden 1902 helmikuun välisenä aikana
Julkaistu: ensi kerran erillisenä kirjana maaliskuussa 1902
Suomennos: Tuntematon
Lähde: Vladimir Lenin, »Teokset», 5. osa, s. 337–523. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1954.
Julkaistaan kirjan tekstistä, joka on tarkistettu sen tekstin mukaan, mikä painettiin v. 1907 kokoelmassa: Vl. Iljin: »12 vuoden ajalta».
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
»...Puoluetaistelu antaa puolueelle tarmoa ja elinvoimaa;
mitä varmin todistus puolueen heikkoudesta on sen löyhyys
ja selvästi merkittyjen rajojen himmentyminen, puolue
lujittuu puhdistamalla itseään...»
(Lassallen kirjeestä Marxille kesäkuun 24 pnä 1852)
Tekijän alkuperäisen suunnitelman mukaan tämän kirjasen piti olla omistettu niiden ajatusten yksityiskohtaiselle kehittämiselle, jotka on esitetty kirjoituksessa »Mistä on alettava?» (»Iskra», n:o 4, toukokuu 1901).[2] Ja meidän on ennen kaikkea pyydettävä lukijalta anteeksi siinä annetun (ja monissa yksityisiin kyselyihin ja kirjeisiin lähetetyissä vastauksissa toistetun) lupauksen myöhäistä täyttämistä. Tällaisen myöhästymisen yhtenä syynä oli kaikkien ulkomaisten sosialidemokraattisten järjestöjen yhteenliittämisen yritys, joka tehtiin kuluvan vuoden (1901) kesäkuussa. Oli luonnollista, että jäätiin odottamaan tämän yrityksen tuloksia, sillä sen onnistuessa olisi »Iskran» organisatoriset katsantokannat ehkä pitänyt esittää jonkin verran toisenlaisesta näkökulmasta, ja joka tapauksessa sen onnistuminen olisi antanut toiveita, että kahden virtauksen olemassaolosta Venäjän sosialidemokratiassa voidaan hyvin pian tehdä loppu. Kuten lukija tietää, yritys epäonnistui ja, kuten tuonnempana pyrimme todistamaan, »Rabotsheje Delon» käännyttyä 10. numerossaan uudelleen ekonomismiin se ei voinutkaan muuten päättyä. Osoittautui ehdottoman välttämättömäksi ryhtyä päättävään taisteluun tätä löyhää ja epämääräistä, mutta sen sijaan sitä sitkeämpää ja erilaisissa muodoissa uudelleen syntymään kykenevää suuntaa vastaan. Sen mukaisesti kirjasen alkuperäinen suunnitelmakin muuttui ja laajeni hyvin huomattavasti.
Kirjasen perusaiheena piti olla kolme kysymystä, jotka on asetettu kirjoituksessa »Mistä on alettava?». Nimittäin: kysymykset meidän poliittisen agitaatiomme luonteesta ja perussisällöstä, organisatorisista tehtävistämme, suunnitelmasta yleisvenäläisen taistelujärjestön rakentamiseksi samanaikaisesti ja eri tahoilta. Nämä kysymykset ovat jo kauan kiinnostaneet tämän kirjasen kirjoittajaa, joka yritti esittää niitä jo »Rabotshaja Gazetassa» erään tämän lehden henkiinherättämiseksi tehdyn epäonnistuneen yrityksen yhteydessä (katso V lukua). Mutta alkuperäinen aikomus rajoittua tässä kirjasessa vain näiden kolmen kysymyksen käsittelyyn ja esittää omat katsomukset mahdollisimman myönteisessä muodossa ryhtymättä lainkaan tai miltei lainkaan polemiikkiin, osoittautui aivan mahdottomaksi kahdesta syystä. Toiselta puolen ekonomismi on osoittautunut paljon sitkeähenkisemmäksi kuin olimme luulleet (käytämme ekonomismi-sanaa laajassa merkityksessä, niinkuin se on selitetty »Iskran» 12. numerossa (joulukuu 1901) julkaistussa kirjoituksessa »Keskustelu ekonomismin puolustajien kanssa», jossa niin sanoakseni hahmoiteltiin tämän lukijalle tarjotun kirjasen luonnos[3]). On käynyt ilmeiseksi, että erilaiset mielipiteet näiden kolmen kysymyksen ratkaisemisen suhteen saavat selityksensä paljon suuremmassa määrin kahden suunnan perusteellisesta vastakkaisuudesta Venäjän sosialidemokratiassa kuin mielipide-eroavaisuuksista yksityiskohdissa. Toiselta puolen ekonomistien kummastelu sen johdosta, että »Iskrassa» tosiasiallisesti noudatetaan meidän katsantokantojamme, on ilmeisesti osoittanut, että me puhumme usein sananmukaisesti eri kieltä ja että sen vuoksi me emme voi päästä mihinkään sopimukseen keskenämme, ellemme aloita ab ovo,[4] että on yritettävä saada aikaan mahdollisimman helppotajuinen, mitä moninaisimmilla ja konkreettisimmilla esimerkeillä valaistu systemaattinen »välien selvitys» kaikkien ekonomistien kanssa erimielisyyksiemme kaikista peruskohdista. Ja olen päättänyt tehdä tällaisen yrityksen »välien selvittämiseksi» täysin käsittäen, että se laajentaa hyvin paljon kirjasen kokoa ja lykkää sen ilmestymistä, mutta en nähnyt minkäänlaista mahdollisuutta muulla tavalla täyttää kirjoituksessa »Mistä on alettava?» antamaani lupausta. Anteeksipyyntöön myöhästymisen johdosta minun on siis lisättävä vielä anteeksipyyntö niiden suurten puutteellisuuksien johdosta, joita kirjasen kirjallisessa asussa on; minun oli työskenneltävä mitä suurimmalla kiireellä kaikenlaisten muiden töiden vielä häiritessä sitä.
Edellä mainittujen kolmen kysymyksen käsitteleminen on edelleenkin kirjasen perusaiheena, mutta minun täytyi alkaa kahdesta yleisemmästä kysymyksestä: minkä vuoksi niin »viaton» ja »luonnollinen» tunnus kuin »arvostelun vapaus» on meille todellinen taistelusignaali? miksi me emme voi päästä yksimielisyyteen edes peruskysymyksessä — sosialidemokratian tehtävästä vaistovaraisen joukkoliikkeen suhteen? Edelleen, mielipiteiden esittäminen poliittisen agitaation luonteesta ja sisällöstä on muuttunut trade-unionistisen ja sosialidemokraattisen politiikan välillä olevan eroavaisuuden selittämiseksi, ja mielipiteiden esittäminen organisatorisiin tehtäviin nähden on muuttunut sen eron selittämiseksi, mikä on ekonomisteja tyydyttävän näpertelyn ja meidän mielestämme välttämättömän vallankumouksellisten järjestön välillä. Ja yleisvenäläisen poliittisen lehden »suunnitelmasta» minä pidän kiinni sitä tiukemmin, mitä perusteettomampia ovat olleet sitä vastaan tehdyt vastaväitteet ja mitä vähemmän olen saanut asiallisia vastauksia kirjoituksessa »Mistä on alettava?» asetettuun kysymykseen siitä, miten me voisimme ryhtyä samanaikaisesti kaikilta tahoilta rakentamaan meille välttämätöntä järjestöä? Vihdoin kirjasen loppuosassa toivon voivani todistaa, etiä me olemme tehneet kaiken sen, mikä meistä on riippunut estääksemme lopullisen välienkatkeamisen ekonomistien kanssa, mutta joka osoittautui kuitenkin kiertämättömäksi; — että »Rabotsheje Delo» on saanut erikoisen, niin sanoaksemme »historiallisen» merkityksen sillä, että se on kaikkein täydellisimmin ja silmiinpistävimmin ilmaissut ei johdonmukaista ekonomismia, vaan sitä hajanaisuutta ja horjuntaa, mikä on ollut luonteenomaisena erikoispiirteenä kokonaiselle ajanjaksolle Venäjän sosialidemokratian historiassa; — että tämän vuoksi käy ymmärrettäväksi ensi näkemältä tavattoman yksityiskohtainenkin polemiikki »Rabotsheje Deloa» vastaan, sillä me emme voi päästä eteenpäin, ellemme tee päättäväisesti loppua tästä kaudesta.
N. Lenin.
Helmikuu 1902
»Arvostelun vapaus» — se on nykyään epäilemättä kaikkein muodinmukaisin tunnus, jota useimmin käytetään kaikkien maiden sosialistien ja demokraattien välisissä kiistoissa. Ensi näkemältä on vaikeata kuvitella itselleen jotain kummallisempaa kuin nuo juhlalliset vetoamiset arvostelun vapauteen toisen kiistapuolen taholta. Onko todellakin edistyneimpien puolueiden riveistä kuulunut ääniä sitä useimpien Euroopan maiden perustuslakien säädöstä vastaan, joka takaa tieteen ja tieteellisen tutkimuksen vapauden? »Tässä on jotain vinossa!», sanoo jokainen sivullinen henkilö, joka on kuullut kaikissa tienristeyksissä toistetun muotitunnuksen, mutta ei ole vielä päässyt syventymään kiistelevien välillä olevien erimielisyyksien ytimeen. »Tämä tunnus on nähtävästi eräs niistä sovituista sanoista, jotka lisänimien lailla vakiintuvat voimaan paljosta käyttämisestä ja muuttuvat melkein yleisnimiksi».
Tosiaankin, kenellekään ei ole salaisuus, että nykyaikaisessa kansainvälisessä[1*] sosialidemokratiassa on muodostunut kaksi suuntaa, joiden välillä taistelu milloin kiihtyy ja leimahtaa ilmiliekkiin, milloin taas vaimenee ja kytee juhlallisten »aselepopäätöslauselmien» tuhkan alla. Bernstein on kyllin selvästi sanonut ja Millerand näyttänyt, mikä sisältö on tuolla »uudella» suunnalla, joka »arvostelevasti» suhtautuu »vanhaan, dogmaattiseen» marxilaisuuteen.
Sosialidemokratian täytyy muuttua sosiaalisen vallankumouksen puolueesta demokraattiseksi yhteiskunnallisten reformien puolueeksi. Tämän poliittisen vaatimuksen on Bernstein ympäröinyt kokonaisella luontevasti sovitettujen »uusien» todistusten ja käsitysten patterilla. Kiellettiin mahdollisuus tieteellisesti perustella sosialismia ja todistaa materialistisen historiankäsityksen kannalta sen välttämättömyys ja kiertämättömyys; kiellettiin kurjistumisen kasvamisen, proletarisoitumisen ja kapitalististen ristiriitojen kärjistymisen tosiasia; itse »lopullisen päämäärän» käsityskin julistettiin paikkansapitämättömäksi ja proletariaatin diktatuurin aate hylättiin ehdottomasti; kiellettiin liberalismin ja sosialismin periaatteellinen vastakohtaisuus; kiellettiin luokkataistelun teoria muka sopimattomana ehdottomasti demokraattiselle yhteiskunnalle, jota hallitaan enemmistön tahdon mukaisesti, j.n.e.
Täten siis vaatimusta päättävän käänteen tekemisestä vallankumouksellisesta sosialidemokratiasta porvarilliseen sosialireformismiin on seurannut yhtä päättävä käänne marxilaisuuden kaikkien perusaatteiden porvarilliseen arvosteluun. Mutta kun tällaista arvostelua marxilaisuutta vastaan on käyty jo ammoisista ajoista saakka sekä poliittisilta puhujalavoilta, yliopiston katedereilta, lukuisissa kirjasissa että monissa tieteellisissä tutkielmissa ja kun sivistyneiden luokkien koko nousevaa polvea on vuosikymmenien kuluessa järjestelmällisesti kasvatettu tämän arvostelun pohjalla, niin ei ole ihme, että »uusi arvosteleva» suunta sosialidemokratiassa syntyi jotenkin kerralla ja aivan valmiina, niin kuin Minerva Jupiterin päästä. Sisältönsä puolesta tämän suunnan ei tarvinnut kehittyä ja muodostua: se siirrettiin suoraan porvarillisesta kirjallisuudesta sosialistiseen kirjallisuuteen.
Edelleen. Jos Bernsteinin harjoittama teoreettinen arvostelu ja hänen poliittiset pyrkimyksensä ovat vielä jääneet joillekin epäselviksi, niin ranskalaiset ovat pitäneet huolen »uuden metodin» havainnollisesta esittämisestä. Ranska on todistanut tälläkin kerralla oikeutetuksi vanhan maineensa »maana, jonka historiassa luokkien välinen taistelu on viety ratkaisevaan päätökseen selvemmin kuin missään muualla» (Engelsin alkulauseesta Marxin teokseen: »Der 18 Brumaire»[8]). Ranskalaiset sosialistit eivät ryhtyneet teoretisoimaan, vaan suoraan toimimaan; Ranskan demokraattisessa suhteessa kehittyneemmät valtiolliset olosuhteet antoivat heille mahdollisuuden siirtyä heti »käytännölliseen bernsteiniläisyyteen» kaikkine siitä johtuvine seurauksineen. Millerand on antanut mainion näytteen tästa käytännöllisestä bernsteiniläisyydestä; Bernstein ja Vollmar eivät ole suotta rientäneet niin innokkaasti puolustamaan ja ylistämään Millerandia! Tosiaankin: jos sosialidemokratia on olemukseltaan yksinkertaisesti reformipuolue ja sillä pitää olla rohkeutta avoimesti tunnustaa se, niin silloin sosialistilla ei ole ainoastaan oikeus mennä porvarilliseen ministeristöön, vaan on hänen siihen aina pyrittäväkin. Jos demokratia merkitsee olemukseltaan luokkaherruuden hävittämistä, niin minkä vuoksi sosialistinen ministeri ei saisi lumota koko porvarillista maailmaa puheilla luokkien välisestä yhteistoiminnasta? Minkä vuoksi hän ei saisi jäädä ministeristöön vielä senkin jälkeen, kun santarmien toimeenpanemat työläisten murhat ovat sadannen ja tuhannennen kerran osoittaneet luokkien demokraattisen yhteistoiminnan todellisen luonteen? Minkä vuoksi hän ei saisi henkilökohtaisesti olla mukana tervehtimässä tsaaria, jota ranskalaiset sosialistit eivät nykyään nimitä muuksi kuin hirsipuun, ruoskan ja karkoitusten sankariksi (knouteur, pendeur et déportateur)? Ja korvauksena tästä sosialismin äärettömästä alentamisesta ja itsensähäpäisemisestä koko maailman silmissä, työläisjoukkojen sosialistisen tietoisuuden — tämän ainoan perustan, mikä voi meille turvata voiton, — turmelemisesta, korvauksena kaikesta tästä on saatu mahtipontisia luonnoksia mitättömien reformien suorittamiseksi, niin mitättömien, että porvarillisilta hallituksilta on onnistuttu saamaan parempia reformeja!
Ken, ei sulje tahallaan silmiään, hän ei voi olla näkemättä, että uusi »arvosteleva» suunta sosialismissa ei ole mitään muuta kuin uusi opportunismin muunnos. Ja ellei ihmisiä arvostella sen loistavan univormun mukaan, jonka he ovat itse pukeneet ylleen, eikä sen komeasti kajahtavan nimen mukaan, jonka he ovat itse ottaneet itselleen, vaan sen mukaan, miten he menettelevät ja mitä he todella propagoivat, niin käy selväksi, että »arvostelun vapaus» on opportunistisen suunnan, vapautta sosialidemokratiassa, vapautta muuttaa sosialidemokratia demokraattiseksi reformipuolueeksi, vapautta juurruttaa sosialismiin porvarillisia aatteita ja porvarillisia aineksia.
Vapaus on ylevä sana, mutta teollisuuden vapauden lipun alla on käyty kaikkein julkeimpia rosvoussotia, työn vapauden lipun alla on ryöstetty työtätekeviä. Samanlainen sisällinen valheellisuus piilee siinä, miten nykyään käytetään sanoja: »arvostelun vapaus». Ihmiset, jotka ovat todella vakuuttuneita siitä, että he ovat vieneet tiedettä eteenpäin, eivät vaatisi uusien katsantokantojen vapautta vanhojen rinnalla, vaan vanhojen korvaamista uusilla. Mutta nykyiset kirkumiset »eläköön arvostelun vapaus!» muistuttavat liiaksi tarinaa tyhjästä tynnyristä.
Me kuljemme jyrkänteistä ja vaivalloista tietä tiiviinä ryhmänä pitäen lujasti kiinni toisistamme. Viholliset ovat saartaneet meidät joka puolelta, ja meidän on miltei aina kuljettava heidän tulensa alla. Me olemme liittyneet yhteen vapaaehtoisesti tehdyn päätöksen perustalla nimenomaan taisteluksemme vihollisiamme vastaan ja ollaksemme poikkeamatta viereiseen suohon, jonka asujamet ovat alusta alkaen moittineet meitä siitä, että olemme erottautuneet erilliseksi ryhmäksi ja valinneet taistelun tien emmekä sovittelun tietä. Ja nyt eräät meidänkin joukostamme alkavat huutaa: menkäämme tuohon suohon! — ja kun heitä koetetaan leimata häpeällä, niin he väittävät vastaan: kuinka takapajuisia te olette! kuinka te kehtaattekin kieltää meiltä oikeuden kutsua teitä paremmalle tielle! — Tietenkin, hyvät herrat, te olette vapaita ei ainoastaan kutsumaan, vaan menemäänkin minne haluatte, vaikkapa suohon; ja meistä tuntuu, että teidän oikea paikkanne onkin juuri suossa, ja me olemme valmiit voimiemme mukaan auttamaan teidän muuttoanne sinne. Mutta irroittakaa silloin kätenne meistä, älkää tarttuko meihin älkääkä ryvettäkö ylevää sanaa vapaus, sillä olemmehan mekin »vapaita» menemään minne haluamme, vapaita taistelemaan ei ainoastaan suota vastaan, vaan myöskin niitä vastaan, jotka kääntyvät suolle!
Ja nyt tämän samaisen tunnuksen (»arvostelun vapaus») on aivan äskettäin juhlallisesti esittänyt »Rabotsheje Delo» (n:o 10), ulkomaisen »Venäläisten sosialidemokraattien liiton» äänenkannattaja, eikä sitä ole esitetty teoreettisena postulaattina, vaan poliittisena vaatimuksena, vastauksena kysymykseen: »onko ulkomailla toimivien sosialidemokraattisten järjestöjen yhdistäminen mahdollista?» — »Pysyvää yhdistymistä varten tarvitaan arvosteluvapautta» (s. 36).
Tästä lausunnosta johtuu kaksi aivan selvää johtopäätöstä: 1. »Rabotsheje Delo» ottaa suojelukseensa opportunistisen suuntauksen kansainvälisessä sosialidemokratiassa yleensä; 2. »Rabotsheje Delo» vaatii opportunismin vapautta Venäjän sosialidemokratiassa. Tarkastelkaamme näitä johtopäätöksiä.
»Erikoisesti» »Rabotsheje Deloa» ei miellytä »'Iskran' ja 'Zarjan' taipumus ennustaa välienkatkeamista kansainvälisen sosialidemokratian Vuoren ja Gironden välillä».[2*]
»Puhuminen Vuoresta ja Girondesta sosialidemokratian riveissä», kirjoittaa »Rabotsheje Delon» toimittaja B. Kritshevski, »kuulostaa meistä yleensä pintapuoliselta historialliselta analogialta, kummalliselta marxilaisen kynästä lähteneenä: Vuori ja Gironde eivät edustaneet erilaisia luonteenlaatuja ja henkisiä virtauksia, kuten historioitsija-ideologeista saattaa tuntua, vaan eri luokkia tai kerroksia — toisaalta keskiporvaristoa ja toisaalta köyhempää pikkuporvaristoa ja proletariaattia. Nykyaikaisessa sosialistisessa liikkeessä sen sijaan ei ole luokkaetujen ristiriitaisuuksia, se on kokonaisuudessaan, kaikissa (alleviivaus B. Kr.) eri muodoissaan, paatuneimmat bernsteiniläisetkin mukaan luettuna, proletariaatin luokkaetujen kannalla, proletariaatin poliittisen ja taloudellisen vapautuksen puolesta käytävän luokkataistelun kannalla» (ss. 32–33).
Rohkea väite! Eiköhän B. Kritshevski ole kuullut siitä jo kauan sitten huomatusta tosiasiasta, että nimenomaan »akateemikkojen» kerroksen laaja osallistuminen viime vuosien sosialistiseen liikkeeseen on turvannut bernsteiniläisyydelle näin nopean leviämisen? Entä pääasia, — millä kirjoittajamme perustelee sitä mielipidettään, että »paatuneimmat bernsteiniläisetkin» ovat proletariaatin poliittisen ja taloudellisen vapautuksen puolesta käytävän luokkataistelun kannalla? Se on tietämätöntä. Paatuneimpien bernsteiniläisten päättävää puolustamista ei perustella kerrassaan minkäänlaisilla todisteilla enempää kuin näkökohdillakaan. Kirjoittaja luulee nähtävästi, että kun hän toistaa samaa, mitä paatuneimmat bernsteiniläisetkin ovat sanoneet itsestään, niin hänen väitteensä ei kaipaakaan todistuksia. Mutta voidaanko kuvitella mitään »pintapuolisempaa» kuin on tällainen mielipide kokonaisesta suunnasta sen perusteella, mitä tämän suunnan edustajat itse ovat itsestään sanoneet? Voidaanko kuvitella mitään pintapuolisempaa kuin sitten seuraava »moraali» puoluekehityksen kahdesta erilaisesta, vieläpä suoraan vastakkaisesta tyypistä eli tiestä (»Rabotsheje Delo», ss. 34–35)? Saksalaiset sosialidemokraatit, nähkääs, tunnustavat täyden arvostelun vapauden, mutta ranskalaiset eivät tunnusta, ja juuri heidän esimerkkinsä osoittaa koko »suvaitsemattomuuden vahingollisuuden».
Juuri B. Kritshevskin oma esimerkki — vastaamme me tähän — osoittaa, että toisinaan nimittävät itseään marxilaisiksi henkilöt, jotka katselevat historiaa kirjaimelleen »Ilovaiskin tapaan».[10] Saksan sosialistisen puolueen yhtenäisyyden ja Ranskan sosialistisen puolueen hajanaisuuden selittämiseksi ei lainkaan tarvitse kaivella molempien maiden historian erikoisuuksia, vertailla sotilaallisen puoliabsolutismin ja tasavaltalaisen parlamentarismin olosuhteita, käsitellä Kommuunin ja sosialisteja vastaan suunnatun poikkeuslain seurauksia, verrata toisiinsa taloudellista elämää ja taloudellista kehitystä, eikä muistella, miten »Saksan sosialidemokratian ennenkuulumattoman kasvun» seurauksena oli sosialismin historiassa ennenkuulumattoman tarmokas taistelu ei ainoastaan teoreettisia (Mühlberger, Dühring,[3*] katederisosialistit[11]), vaan myöskin taktillisia (Lassalle) hairahduksia vastaan, y.m., y.m. Kaikki se on tarpeetonta! Ranskalaiset riitelevät siksi, että he ovat suvaitsemattomia, saksalaiset ovat yhtenäisiä siksi, että he ovat kilttejä poikia.
Pankaa merkille, että tämän verrattoman syvämielisyyden avulla »jäävätään» se tosiasia, joka kumoaa täydellisesti bernsteiniläisten puolustamisen. Ovatko he proletariaatin luokkataistelun kannalla, sen kysymyksen voi lopullisesti ja peruuttamattomasti ratkaista vain historian kokemus. Siis tärkein merkitys tässä suhteessa on juuri Ranskan esimerkillä, joka on ainoa maa, missä bernsteiniläiset ovat yrittäneet itsenäisesti nousta jaloilleen, heidän saksalaisten virkaveljiensä (ja osittain myöskin venäläisten opportunistien: vrt. »Rabotsheje Delo», n:o 2–3, ss. 83–84) osoittaessa lämpimästi suosiotaan. Viittaus ranskalaisten »leppymättömyyteen» osoittautuu »historiallisen» (nozdrevilaisessa mielessä »historiallisen») merkityksensä ohella yksinkertaisesti yritykseksi kiukkuisilla sanoilla hämätä kovin epämieluiset tosiasiat.
Emmekä me aio suinkaan jättää vielä saksalaisiakaan lahjaksi B. Kritshevskille ja muille »arvostelun vapauden» monilukuisille puolustajille. Jos »paatuneimpia bernsteiniläisiä» vielä siedetään Saksan puolueen riveissä, niin se tapahtuu vain sikäli, mikäli he alistuvat sekä Hannoverin päätöslauselmaan,[12] jossa torjutaan päättävästi Bernsteinin esittämät »korjaukset», että Lyypekin päätöslauselmaan,[13] joka sisältää (kaikesta diplomaattisuudestaan huolimatta) suoranaisen varoituksen Bernsteinille. Saksan puolueen etujen kannalta voidaan väitellä siitä, miten paikallaan diplomaattisuus on ollut, onko tässä tapauksessa laiha sovinto ollut parempi kuin kunnon riita, lyhyesti sanoen voidaan olla eri mieltä siitä menettelytavasta, millä bernsteiniläisyys on tässä tai tuossa tapauksessa hyljätty, menettelytapojen tarkoituksenmukaisuudesta, mutta ei voida sulkea silmiä siltä tosiasialta, että Saksan puolue on kahdesti hyljännyt bernsteiniläisyyden. Siksi sellainen luulo, että saksalaisten esimerkki vahvistaa väitteen: »paatuneimmat bernsteiniläisetkin ovat proletariaatin taloudellisen ja poliittisen vapautuksen puolesta käytävän luokkataistelun kannalla» — merkitsee sitä, ettei ollenkaan ymmärretä, mitä kaikkien silmien nähden tapahtuu.[4*]
Eikä siinä kaikki. »Rabotsheje Delo» esiintyy, kuten jo huomautimme, Venäjän sosialidemokratian edessä vaatimalla »arvostelun vapautta» ja puolustamalla bernsteiniläisyyttä. Ilmeisesti sen on täytynyt tulla vakuuttuneeksi siitä, että meillä on epäoikeudenmukaisesti loukattu »arvostelijoitamme» ja bernsteiniläisiämme. Keitä nimenomaan? kuka? missä? milloin? miten nimenomaan epäoikeudenmukaisuus on ilmennyt? — »Rabotsheje Delo» vaikenee siitä nimeämättä kertaakaan ainoatakaan venäläistä arvostelijaa tai bernsteiniläistä! Me emme voi muuta kuin valita kahdesta mahdollisesta olettamuksesta toisen. Joko epäoikeudenmukaisesti loukattu puoli ei ole mikään muu kuin »Rabotsheje Delo» itse (tätä olettamusta tukee se, että kymmenennen numeron kummassakin kirjoituksessa puhutaan vain siitä, miten »Zarja» ja »Iskra» ovat loukanneet »Rabotsheje Deloa»). Mutta miten on silloin selitettävissä sellainen kummallisuus, että »Rabotsheje Delo», joka on aina niin itsepintaisesti kieltänyt kaiken solidaarisuuden bernsteiniläisyyttä kohtaan, ei voinut puolustaa itseään sanomatta sanaa »paatuneimpien bernsteiniläisten» ja arvostelun vapauden puolesta? Tahi on epäoikeudenmukaisesti loukattu joitain kolmansia henkilöitä. Mutta mitkä ovat ne syyt, joiden vuoksi heistä vaietaan?
Täten me siis näemme, että »Rabotsheje Delo» jatkaa sitä piiloleikkiä, jota se on leikkinyt (kuten tuonnempana osoitamme) ihan syntymästään saakka. Ja tämän jälkeen kiinnittäkää huomiotanne tähän kehutun »arvostelun vapauden» ensimmäiseen faktilliseen soveltamiseen. Todellisuudessa se johti heti kaiken arvostelun puuttumiseen, vieläpä yleensä itsenäisen ajattelun puuttumiseen. Se samainen »Rabotsheje Delo», joka vaikenee venäläisestä bernsteiniläisyydestä aivan kuin salaisesta taudista (Staroverin[15] osuvaa sanontaa käyttääksemme), ehdottaa tämän taudin parantamiseksi yksinkertaisesti jäljentämään viimeisen saksalaisen reseptin taudin saksalaista muunnosta vastaan! Arvostelun vapauden asemesta orjallista... vieläpä pahempaakin: apinamaista matkimista! Nykyaikaisen kansainvälisen opportunismin samanlainen yhteiskunnallis-poliittinen sisältö tulee esiin erilaisissa muodoissa kansallisia erikoisuuksia vastaavasti. Yhdessä maassa opportunistien ryhmä on esiintynyt ammoisista ajoista erikoisen lippunsa alla, toisessa opportunistit ovat hyljeksineet teoriaa harjoittaen käytännössä radikaali-sosialistien politiikkaa, kolmannessa on muutamia vallankumouksellisen puolueen jäseniä loikannut opportunistien leiriin, ja he eivät pyri saavuttamaan tarkoitustaan avoimella taistelulla periaatteiden ja uuden taktiikan puolesta, vaan puolueensa asteittaisen, huomaamattoman ja, jos niin voidaan sanoa, rankaisemattoman turmelemisen avulla, neljännessä samanlaiset yliloikkarit käyttävät samoja keinoja poliittisen orjuuden pimeydessä »legaalisen» ja »illegaalisen» toiminnan välisten suhteiden ollessa peräti omalaatuisia j.n.e. Mutta kun ryhdytään puhumaan arvostelun ja bernsteiniläisyyden vapaudesta venäläisten sosialidemokraattien yhteenliittymisen ehtona tekemättä samalla selkoa siitä, missä venäläinen bernsteiniläisyys on nimenomaan ilmennyt ja minkälaisia erikoisia hedelmiä se on saanut aikaan, niin se on samaa kuin ryhtyä puhumaan ollakseen mitään sanomatta.
Yrittäkäämme sitten itse sanoa vaikkapa edes muutamin sanoin sen, mitä »Rabotsheje Delo» ei halunnut sanoa (tai mitä se ei kenties kyennyt käsittämäänkään).
Venäjän peruserikoisuutena käsiteltävänä olevassa suhteessa on se, että toisaalta jo itse vaistovaraisen työväenliikkeen alku ja toisaalta edistyneimmän yleisen mielipiteen käänne marxilaisuuteen merkitsi selvästi erilaatuisten ainesten yhdistymistä yhteisen lipun alle ja taistelua varten yhteistä vihollista (vanhentunutta yhteiskunnallis-poliittista maailmankatsomusta) vastaan. Tarkoitamme »legaalisen marxilaisuuden» kuherruskuukautta. Se oli yleensä sangen omalaatuinen ilmiö, jonka mahdollisuuteen kukaan ei olisi voinut 80-luvulla tai 90-luvun alussa edes uskoa. Itsevaltiuden maassa, jossa lehdistö oli täydellisesti kahlehdittu, hillittömän poliittisen taantumuksen kaudella, taantumuksen, joka vainosi poliittisen tyytymättömyyden ja vastarinnan pienimpiäkin ituja, — vallankumouksellisen marxilaisuuden teoria, jota esitetään vertauskuvallisella, mutta kaikille »asianharrastajille» ymmärrettävällä kielellä, raivaa itselleen yht'äkkiä tien sensuurinalaiseen kirjallisuuteen. Hallitus oli tottunut pitämään vaarallisena ainoastaan (vallankumouksellisen) narodnajavoljalaisuuden teoriaa, huomaamatta, kuten tavallista, sen sisällä tapahtunutta kehitystä, ja iloiten kaikkinaisesta sitä vastaan suunnatusta arvostelusta. Kului pitkä aika (meidän venäläisen ajanmittamme mukaan) ennen kuin hallitus havahtui, ennen kuin kankealiikkeinen sensorien ja santarmien armeija äkkäsi uuden vihollisen ja kävi sen kimppuun. Ja sillä välin ilmestyi marxilaisia kirjoja toinen toisensa jälkeen, perustettiin marxilaisia aikakaus- ja sanomalehtiä, ihan kaikista tuli marxilaisia, marxilaisia mairiteltiin, marxilaisista pidettiin huolta, kustantajat olivat haltioissaan marxilaisten kirjojen tavattoman hyvästä menekistä. Täysin ymmärrettävää on, että tällaisen huuman ympäröimien aloittelevien marxilaisten joukossa osoittautui olevan useampi kuin yksi »ylpistynyt kirjailija»...[16]
Nykyään tuosta kaudesta voidaan puhua rauhallisesti, kuten menneisyydestä ainakin. Kenellekään ei ole salaisuus, että marxilaisuuden lyhytaikaisen kukoistuksen meidän kirjallisuutemme pinnalla sai aikaan liitto äärimmäisten ja sangen maltillisten ainesten välillä. Itse asiassa nämä viimeksi mainitut olivat porvarillisia demokraatteja, ja tällainen johtopäätös (jonka heidän myöhempi »arvosteleva» kehityksensä aivan selvästi vahvisti) tuli yhden ja toisen mieleen jo »liiton» eheyden aikana.[5*]
Mutta eikö näin ollen suurin vastuu myöhemmin seuranneesta »sekaannuksesta» lankea juuri vallankumouksellisille sosialidemokraateille, jotka menivät tähän liittoon tulevien »arvostelijain» kanssa? Tällaisen kysymyksen ja myöntävän vastauksen siihen joutuu toisinaan kuulemaan henkilöiltä, jotka katselevat asiaa liian suoraviivaisesti. Mutta nämä henkilöt ovat kokonaan väärässä. Väliaikaisia liittoja vaikkapa epäluotettavienkin henkilöiden kanssa voi pelätä vain se, joka ei luota itseensä, eikä ainoakaan poliittinen puolue voisi tulla toimeen ilman tällaisia liittoja. Ja yhtyminen legaalisten marxilaisten kanssa oli tavallaan Venäjän sosialidemokratian ensimmäinen todella poliittinen liitto. Tämän liiton avulla saatiin hämmästyttävän nopea voitto narodnikkilaisuudesta ja marxilaisten aatteiden leviäminen äärettömän laajalle (vaikkakin vulgäärisoidussa muodossa). Eikä liittoa sitä paitsi tehty ilman minkäänlaisia »ehtoja». Todistus: sensuurin v. 1895 polttama marxilainen kirjoituskokoeima »Aineistoa kysymykseen Venäjän taloudellisesta kehityksestä».[17] Jos kirjallisuutta koskevaa sopimusta legaalisten marxilaisten kanssa voidaan verrata poliittiseen liittoon, niin tätä kirjaa voidaan pitää poliittisena sopimuksena.
Välien katkeaminen ei tietenkään aiheutunut siitä, että »liittolaiset» olivatkin porvarillisia demokraatteja. Päinvastoin, tämän viimeksi mainitun suunnan edustajat ovat sosialidemokratian luonnollisia ja toivottuja liittolaisia, mikäli kysymyksessä ovat sosialidemokratian demokraattiset tehtävät, jotka Venäjän nykyinen tilanne nostaa etualalle. Mutta tällaisen liiton välttämättömänä ehtona, on, että sosialisteilla on täysi mahdollisuus paljastaa työväenluokalle sen etujen ja porvariston etujen vihamielinen vastakohtaisuus. Mutta se bernsteiniläisyys ja »arvosteleva» suunta, jonka puoleen suurin osa legaalisista marxilaisista joukolla kääntyi, sulki pois tämän mahdollisuuden ja turmeli sosialistista tietoisuutta mataloittamalla marxilaisuutta, saarnaamalla yhteiskunnallisten ristiriitojen tylsyttämisen teoriaa, julistamalla yhteiskunnallisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin aatteen järjettömyydeksi, typistämällä työväenliikkeen ja luokkataistelun ahtaaksi trade-unionismiksi ja »realistiseksi» taisteluksi pienten, asteittaisten reformien puolesta. Tämä oli aivan samaa kuin jos porvarillisen demokratian taholta olisi kielletty sosialismilta oikeus itsenäisyyteen ja siis myöskin olemassaolon oikeus; käytännössä se merkitsi pyrkimystä muuttaa alkanut työväenliike liberaalien laahustimeksi.
Tällaisessa tilanteessa välien katkeaminen oli tietenkin välttämätöntä. Mutta Venäjän »omituinen» erikoisuus ilmeni siinä, että tämä välien katkeaminen merkitsi yksinkertaista sosialidemokraattien syrjäyttämistä kaikille helpoimmin saatavissa olevasta ja laajalle levinneestä »legaalisesta» kirjallisuudesta. Siihen kaivautuivat »entiset marxilaiset», jotka olivat asettuneet »arvostelun lipun alle» ja saaneet miltei yksinoikeudekseen marxilaisuuden »peittoamisen». Huudot: »ortodoksaalisuutta vastaan» ja »eläköön arvostelun vapaus» (joita »Rabotsheje Delo» nyt toistaa) tulivat heti muotisanoiksi, ja se, että tätä muotia vastaan eivät jaksaneet pitää puoliaan sensorit eivätkä santarmit, näkyy sellaisista tosiasioista kuin kuuluisan (Herostratoksen tavalla kuuluisan) Bernsteinin kirjan ilmestyminen kolmena venäjänkielisenä painoksena tai Zubatovin antama suositus Bernsteinin, herra Prokopovitshin y.m. kirjoista (»Iskra». n:o 10). Sosialidemokraateille on nyt langennut jo sinänsäkin vaikea ja puhtaasti ulkonaisten esteiden vielä tavattomasti vaikeuttama tehtävä taistella tätä uutta virtausta vastaan. Ja tämä virtaus ei ole rajoittunut kirjallisuuden alalle. Käännettä »arvosteluun» on seurannut sosialidemokraattisten käytännönmiesten vastavuoroinen viehättyminen »ekonomismiin».
Se mielenkiintoinen kysymys, millä tavalla syntyi ja kehittyi legaalisen arvostelun ja illegaalisen ekonomismin yhteys ja keskinäinen riippuvaisuus, voisi olla erikoisen kirjoituksen aiheena. Meille on riittävää, kun panemme tässä merkille sen, että tämä yhteys on epäilemättä olemassa. Surullisen kuuluisa »Credo»[18] saavuttikin niin ansaitun kuuluisuutensa juuri siksi, että se määritteli avomielisesti tämän yhteyden ja lörpötteli maailmalle »ekonomismin» poliittisen perustendenssin: työläiset käykööt taloudellista taistelua (täsmällisempää olisi ollut sanoa: trade-unionistista taistelua, sillä tämä sisältää myöskin erityisen työväen politiikan), mutta marxilainen sivistyneistö yhtyköön liberaaleihin poliittista »taistelua» varten. Trade-unionistinen työ »kansan keskuudessa» oli tämän tehtävän ensimmäisen puolen ja legaalinen arvostelu sen toisen puolen täyttämistä. Tämä julistus on ollut niin mainio ase ekonomismia vastaan, että ellei »Credoa» olisi ollut, niin se olisi kannattanut tekaista.
»Credoa» ei ole tekaistu, mutta se julkaistiin ilman tekijäinsä suostumusta ja ehkenpä vastoin heidän tahtoaankin. Ainakin näiden rivien kirjoittaja, joka osallistui tämän uuden »ohjelman»[6*] saattamiseen päivänvaloon, sai kuulla valituksia ja moitteita sen johdosta, että puhujien omista mielipiteistään paperille panemaa yhteenvetoa oltiin levitetty jäljennöksinä, että se oli nimitetty »Credoksi» ja tuli vielä painetuksikin yhdessä vastalauseen kanssa! Mainitsemme tästä välikohtauksesta siksi, että se paljastaa meidän ekonomismimme erään hyvin mielenkiintoisen piirteen: julkisuuden pelon. Se on nimenomaan ekonomismin yleinen eikä ainoastaan »Credon» tekijäin piirre: se on ilmennyt sekä »Rabotshaja Myslissä», avomielisimmässä ja rehellisimmässä ekonomismin kannattajassa, että »Rabotsheje Delossa» (kun se suuttui »ekonomististen» asiakirjojen julkaisemisesta »Vademecum'issa»[21]) sekä Kievin komiteassa, kun tämä ei pari vuotta sitten halunnut antaa lupaa oman »Profession de foi'nsa»[22] julkaisemiseen yhdessä sitä vastaan kirjoitetun kumoavan kirjoituksen[7*] kanssa, että monen monissa ekonomismin yksityisissä edustajissa.
Tätä arvostelun vapauden kannattajissa ilmenevää arvostelun pelkoa ei voida selittää yksistään viekasteluksi (vaikka toisinaan ei tietenkään voida tulla toimeen ilman viekastelua: ei ole järkevää paljastaa vielä varttumattomia uuden suunnan taimia alttiiksi vihollisen rynnistykselle!). Ei, suurin osa ekonomisteista katselee (ja ekonomismin olemuksen mukaisesti heidän on katseltava) aivan vilpittömällä karsaudella kaikkia teoreettisia kiistoja, ryhmäerimielisyyksiä, laajoja poliittisia kysymyksiä, vallankumouksellisten järjestäytymissuunnitelmia j.n.e. »Kunpa kaiken tämän voisi luovuttaa ulkomaille!» — sanoi eräs melko johdonmukainen ekonomisti kerran minulle, ja hän ilmaisi siten hyvin laajalle levinneen (ja taaskin puhtaasti trade-unionistisen) katsantokannan: meidän asiamme on työväenliike, työväenjärjestöt täällä omalla paikkakunnallamme, kaikki muu on kamarioppineiden keksintöä, »ideologian yliarvioimista», kuten »Iskrassa» n:o 12 julkaistun kirjeen kirjoittajat lausuivat yhteen ääneen »Rabotsheje Delon» n:o 10 kanssa.
Nyt herää kysymys: kun venäläisellä »arvostelulla» ja venäläisellä bernsteiniläisyydellä on tällaisia erikoisuuksia, niin mitä olisi pitänyt tehdä niiden, jotka halusivat olla opportunismia vastaan teoissa eikä ainoastaan sanoissa? Ensiksikin, olisi pitänyt huolehtia sen teoreettisen työn elvyttämisestä, joka oli saatu töin tuskin alulle legaalisen marxilaisuuden kaudella ja joka nyt on jälleen langennut illegaalisten toimihenkilöiden hartioille; ilman sellaista työtä ei liikkeen menestyksellinen kehittyminen ollut mahdollista. Toiseksi, olisi pitänyt lähteä aktiivisesti taisteluun legaalista »arvostelua» vastaan, joka on syvästi turmellut mieliä. Kolmanneksi, olisi pitänyt nousta aktiivisesti hajanaisuutta ja horjuntaa vastaan käytännöllisessä liikkeessä, paljastaen ja tehden tyhjäksi kaikki yritykset tietoisesti tai tiedottomasti mataloittaa ohjelmaamme ja taktiikkaamme.
Tunnettua on, ettei »Rabotsheje Delo» tehnyt mitään — ei ensimmäistä, ei toista eikä kolmatta, ja tuonnempana meidän täytyy tehdä yksityiskohtaisesti selväksi tämä tunnettu totuus mitä erilaisimmilta puolilta. Nyt tahdomme vain osoittaa, miten huutavassa ristiriidassa »arvostelun vapauden» vaatimus on meidän kotimaisen arvostelumme ja venäläisen ekonomismin erikoisuuksien kanssa. Katsahtakaapa tosiaankin sen päätöslauselman tekstiä, jolla »Venäläisten sosialidemokraattien ulkomainen liitto» vahvisti oikeaksi »Rabotsheje Delon» katsantokannan:
»Sosialidemokratian tulevan aatteellisen kehityksen etujen nimessä me hyväksymme ehdottoman välttämättömäksi vapauden arvostella sosialidemokraattista teoriaa puoluekirjallisuudessa, mikäli arvostelu ei ole ristiriidassa tämän teorian luokkaluonteen ja sen vallankumouksellisen luonteen kanssa» (»Kaksi edustajakokousta», s. 10).
Ja perustelu: päätöslauselman »ensimmäinen osa on yhdenmukainen Lyypekin puoluekokouksen Bernsteiniä koskevan päätöslauselman kanssa»... Vilpittömässä yksinkertaisuudessaan »liittolaiset» eivät edes huomaa, minkälaisen testimonium paupertatiksen (köyhyystodistuksen) he allekirjoittavat itselleen tällä jäljentämisellä!.. »mutta ...sen toinen osa rajoittaa arvostelun vapautta tiukemmin kuin Lyypekin puoluekokous».
»Liiton» päätöslauselma on siis suunnattu venäläisiä bernsteiniläisiä vastaan? Muutenhan viittaus Lyypekkiin olisi aivan järjetöntä! Mutta ei ole totta, että se »rajoittaa ahtaasti arvostelun vapautta». Hannoverin päätöslauselmassaan saksalaiset hylkäsivät kohta kohdaltaan nimenomaan ne korjausehdotukset, joita Bernstein teki, ja Lyypekin päätöslauselmassa antoivat Bernsteinille henkilökohtaisesti varoituksen, mainiten hänet nimeltään päätöslauselmassa. Meidän »vapaat» jäljittelijämme sen sijaan eivät sanallakaan viittaa erikoisesti venäläisen »arvostelun» ja venäläisen ekonomismin ainoaankaan ilmaukseen; tämän vaikenemisen yhteydessä paljas viittaus teorian vallankumoukselliseen ja luokkaluonteeseen jättää paljon enemmän tilaa väärille tulkinnoille, erikoisesti, jos »Liitto» kieltäytyy pitämästä opportunismina »niin sanottua ekonomismia» (»Kaksi edustajakokousta», s. 8, 1. pyk.). Tämä kuitenkin sivumennen sanottuna. Tärkeintä on se, että opportunistien asenne suhteessa vallankumouksellisiin sosialidemokraatteihin on Saksassa ja Venäjällä aivan vastakkainen. Saksassa vallankumoukselliset sosialidemokraatit, kuten tunnettua, kannattavat sen säilyttämistä, mitä on olemassa: puolustavat vanhaa ohjelmaa ja taktiikkaa, jotka ovat kaikille tunnetut ja monien vuosikymmenien kokemuksella selitetyt kaikkia yksityiskohtia myöten. »Arvostelijat» taas haluavat tehdä muutoksia, mutta kun näitä arvostelijoita on mitätön vähemmistö ja kun heidän revisionistiset pyrkimyksensä ovat perin arkoja, niin voidaan ymmärtää ne syyt, joiden perusteella enemmistö rajoittuu yksinkertaisesti hylkäämään »uutuudet». Meillä Venäjällä taas arvostelijat ja ekonomistit puoltavat sen säilyttämistä, mitä on: »arvostelijat» haluavat, että heitä pidettäisiin edelleenkin marxilaisina ja että heille taattaisiin se »arvostelun vapaus», jota he ovat kaikella tavalla käyttäneet (sillä asiallisesti he eivät ole koskaan tunnustaneet minkäänlaista puolueyhteyttä,[8*] eikä meillä ole ollut sellaista yleisesti tunnustettua puolue-elintäkään, joka olisi voinut edes neuvoilla »rajoittaa» arvostelun vapautta); ekonomistit tahtovat, että vallankumoukselliset tunnustaisivat »nykyisen liikkeen täyskelpoisuuden» (»Rabotsheje Delo», n:o 10, s. 25), s.o. »lailliseksi» sen, mikä on olemassa; että »ideologit» eivät yrittäisi »työntää pois» liikettä siltä tieltä, minkä »aineellisten elementtien ja aineellisen ympäristön keskinäinen vuorovaikutus määrää» (»Iskrassa» n:o 12 julkaistu »kirje»); että tunnustettaisiin toivottavaksi sellainen taistelu, »minkä käyminen vain onkin työläisille mahdollista nykyisessä tilanteessa», ja tunnustettaisiin mahdolliseksi se taistelu, »mitä he tällä hetkellä todellisuudessa käyvät» (»Rabotshaja Myslin» Lisälehti, s. 14). Me, vallankumoukselliset sosialidemokraatit, sitävastoin olemme tyytymättömiä tähän vaistovaraisuuden edessä kumartumiseen, siis sen edessä, mitä on »tällä hetkellä»; me vaadimme viime vuosina vallinneen taktiikan muuttamista, me sanomme, että »ennen yhtymistä ja yhtymistä varten on välttämätöntä tehdä ensin päättävästi ja tarkasti rajat selviksi» (»Iskran» julkaisemisilmoituksesta).[23] Sanalla sanoen, saksalaiset pitävät kiinni nykyisestä hyläten muutokset; me vaadimme nykyisen olotilan muuttamista, emme suostu kumartumaan tämän nykyisen edessä emmekä sovintoon sen kanssa.
Juuri tätä »pientä» eroa eivät saksalaisten päätöslauselmien »vapaat» jäljittelijämme olekaan huomanneet!
»Dogmaattisuus, kaavaoppisuus», »puolueen luutuminen, tämä kiertämätön rangaistus ajatuksen väkivaltaisesta kahlehtimisesta», — sellaisia ovat ne viholliset, joita vastaan »arvostelun vapauden» puolustajat »Rabotsheje Delossa» ritarillisesti nousevat taistelemaan. Me olemme hyvin mielissämme tämän kysymyksen päiväjärjestykseen asettamisesta ja kehoittaisimme vain täydentämään sitä toisella kysymyksellä:
Entä keitä ovat tuomarit?
Edessämme on kaksi ilmoitusta kirjallisista julkaisuista. Toinen on »Venäläisten sos.-dem. Liiton aikakauslehden 'Rabotsheje Delon' ohjelma» (vedoslehtinen »Rabotsheje Delon» ensimmäisestä numerosta). Toinen on »ilmoitus siitä, että 'Työn vapautus' -ryhmän julkaisut alkavat uudelleen ilmestyä». Molemmat on päivätty vuonna 1899, Jolloin »marxilaisuuden kriisi» oli jo kauan sitten ollut päiväjärjestyksessä. Ja mitä näemme? Ensimmäisestä kirjoituksesta te saisitte turhaan etsiä viittauksia tähän uuteen ilmiöön ja selvää esitystä siitä kannasta, jonka uusi äänenkannattaja aikoo tässä kysymyksessä ottaa. Teoreettisesta työstä ja sen tärkeistä ajankohtaisista tehtävistä tänä aikana ei mainita sanaakaan tässä ohjelmassa samoin kuin niissä täydennyksissäkään, joita »Liiton» kolmas edustajakokous siihen teki v. 1901 (»Kaksi edustajakokousta», ss. 15–18). Koko tämän ajan »Rabotsheje Delon» toimitus on jättänyt sivuun teoreettiset kysymykset siitä huolimatta, vaikka ne ovat askarruttaneet koko maailman kaikkien sosialidemokraattien mieliä.
Toinen ilmoitus sitä vastoin viittaa ennen kaikkea mielenkiinnon heikkenemiseen teoriaa kohtaan viime vuosina ja vaatii päättävästi »tarkan huomion kiinnittämistä proletariaatin vallankumouksellisen liikkeen teoreettiseen puoleen» ja kehoittaa »säälimättömästi arvostelemaan bernsteiniläisiä ja muita vallankumousvastaisia suuntia» liikkeessämme. »Zarjan» ilmestyneet numerot osoittavat, miten tätä ohjelmaa on toteutettu.
Näemme siis, että mahtipontiset fraasit ajatuksen luutumista y.m.s. vastaan verhoavat huolettomuutta ja avuttomuutta teoreettisen ajattelun kehittämisessä. Venäjän sosialidemokraattien esimerkki kuvaa erikoisen havainnollisesti sitä yleiseurooppalaista ilmiötä (minkä saksalaiset marxilaiset ovat jo kauan sitten panneet merkille), että surullisenkuuluisa arvostelun vapaus ei merkitse toisen teorian vaihtamista toiseen, vaan vapautta kaikkinaisesta ehyestä ja harkitusta teoriasta, se merkitsee eklektisismiä jä periaatteettomuutta. Kuka vähänkin tuntee liikkeemme todellista tilaa, hän ei voi olla huomaamatta, että marxilaisuuden laajan leviämisen mukana on seurannut teoreettisen tason jonkin verran aleneminen. Liikkeen käytännöllisen merkityksen ja käytännöllisen menestyksen vuoksi siihen on lyöttäytynyt mukaan paljon sellaista väkeä, joka on teoreettisesti perin vähän, jopa kokonaankin valmentumatonta. Siksi voidaan ymmärtää, minkälaista tahdittomuutta »Rabotsheje Delo» osoittaa, kun se voitokkaalla ilmeellä esittää Marxin lauseen: »todellisen liikkeen jokainen askel on tärkeämpi kuin tusina ohjelmia».[24] Näiden sanojen toistaminen teoreettisen hajaannuksen Kaudella on samaa kuin hautaussaattueen nähdessään huutaisi: »lykkyä tykö, enemmän vain teille sellaista kantamista!». Sitä paitsi nuo Marxin sanat on otettu hänen kirjeestään Gothan ohjelman johdosta, jossa hän moittii ankarasti periaatteiden määrittelyyn päästettyä eklektisismiä: jos kerran piti yhtyä, kirjoitti Marx puolueen johtomiehille, niin solmikaa sopimuksia liikkeen käytännöllisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, mutta älkää tinkikö periaatteista, älkää tehkö teoreettisia »myönnytyksiä». Sellainen oli Marxin ajatus, mutta meillä löytyy ihmisiä, jotka pyrkivät hänen nimessään heikentämään teorian merkitystä!
Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettäkään. Ei voida kylliksi korostaa tätä ajatusta sellaisena aikana, jolloin käytännöllisen toiminnan kaikkiin ahtaimpiin muotoihin viehättymistä ylistellään opportunismin muotisaarnoilla. Ja teorian merkitystä Venäjän sosialidemokratialle lisäävät vielä kolme seikkaa, jotka usein unohdetaan, nimittäin: ensinnäkin se, että meidän puolueemme on vasta muodostumassa, että se vasta etsii muotoaan eikä ole vielä likimainkaan tehnyt välejään selviksi vallankumouksellisen ajattelun muiden suuntien kanssa, jotka uhkaavat vetää liikkeen pois oikealta tieltä. Päinvastoin juuri aivan viime ajoille on ollut ominaista (kuten Axelrod jo kauan sitten ennusti ekonomisteille) ei-sosialidemokraattisten vallankumouksellisten suuntien elpyminen. Tällaisten olojen vallitessa voi ensi silmäyksellä »vähäpätöiseltä» näyttävä virhe saada aikaan mitä surkeimpia seurauksia, ja vain lyhytnäköiset ihmiset voivat katsoa ryhmäriidat ja vivahduserojen tarkan erottamisen ajankohtaan sopimattomiksi ja tarpeettomiksi. Tämän taikka tuon »vivahduseron» lujittumisesta voi riippua koko Venäjän sosialidemokratian tulevaisuus monen moniksi vuosiksi.
Toiseksi, sosialidemokraattinen liike on itse olemukseltaan kansainvälistä. Se ei merkitse vain sitä, että meidän on taisteltava kansallista chauvinismia vastaan. Se merkitsee myöskin, että nuoressa maassa alkava liike voi olla menestyksellistä vain sillä ehdolla, että se käyttää hyväkseen muiden maiden kokemusta. Mutta tällaista hyväksikäyttämistä varten ei riitä yksinkertainen tutustuminen tuohon kokemukseen tai yksinkertainen viimeisten päätöslauselmien jäljentäminen. Sitä varten tarvitaan taitoa osata arvostelevasti suhtautua tuohon kokemukseen ja itsenäisesti tarkistaa sitä. Ken käsittää sen, miten valtavasti nykyaikainen työväenliike on kasvanut ja eri tahoille haarautunut, hän ymmärtää, mikä määrä teoreettisia voimia ja poliittista (sekä myöskin vallankumouksellista) kokemusta tarvitaan tämän tehtävän täyttämiseksi.
Kolmanneksi, Venäjän sosialidemokratian kansalliset tehtävät ovat sellaisia, jonka veroisia ei ole vielä ollut yhdelläkään sosialistisella puolueella maailmassa. Meidän on tuonnempana puhuttava niistä poliittisista ja organisatorisista velvollisuuksista, joita lämä tehtävämme — koko kansan vapauttaminen itsevaltiuden ikeestä — meille asettaa. Tässä haluamme ainoastaan huomauttaa, että eturivin taistelijan osan voi suorittaa vain puolue, jolla on johtonaan edistynein teoria. Ja voidakseen vähänkin konkreettisesti käsittää, mitä tämä merkitsee, lukija muistakoon Venäjän sosialidemokratian sellaisia edeltäjiä kuin olivat Herzen, Belinski, Tshernyshevski ja 70-luvun vallankumousmiesten loistava kärkijoukko; ajatelkoon sitä yleismaailmallista merkitystä, minkä venäläinen kirjallisuus nykyään saa; ajatelkoon... vaikka riittää jo tämäkin!
Esitämme tässä vuodelta 1874 peräisin olevia Engelsin huomautuksia kysymykseen teorian merkityksestä sosialidemokraattisessa liikkeessä. Engels havaitsee sosialidemokratian suuressa taistelussa olevan ei kaksi muotoa (poliittinen ja taloudellinen), kuten meillä tavallisesti tehdään, vaan kolme, asettaen näiden rinnalle myöskin teoreettisen taistelun. Hänen evästyksensä käytännöllisesti ja poliittisesti lujittuneelle Saksan työväenliikkeelle on nykyisten kysymysten ja kiistojen kannalta katsottuna niin opettavainen, että toivottavasti lukija ei pane pahakseen, vaikka otamme pitkän lainauksen esipuheesta kirjaseen »Der deutsche Bauernkrieg»,[25] joka on jo aikoja sitten tullut mitä suurimmaksi kirjalliseksi harvinaisuudeksi:
»Saksan työläisillä on muun Euroopan työläisiin verrattuna kaksi oleellista etua. Ensimmäinen on se, että he kuuluvat Euroopan kaikkein teoreettisimpaan kansaan ja että he ovat säilyttäneet itsessään sen teoreettisen ymmärtämiskyvyn, jonka niin sanotut 'sivistyneet' luokat Saksassa ovat miltei tyyten kadottaneet. Ilman sitä edeltänyttä saksalaista filosofiaa, erikoisesti ilman Hegelin filosofiaa, ei saksalainen tieteellinen sosialismi, ainoa tieteellinen sosialismi, mikä on milloinkaan ollut olemassa, olisi koskaan syntynyt. Ilman työläisten teoreettista ymmärtämiskykyä tämä tieteellinen sosialismi ei olisi koskaan mennyt heihin siinä määrin luihin ja ytimiin saakka kuin nykyään näemme. Ja kuinka äärettömän suuri tämä etu on, sen osoittaa toiselta puolen se välinpitämättömyys kaikkea teoriaa kohtaan, mikä on eräs niistä tärkeimmistä syistä, miksi Englannin työväenliike edistyy niin hitaasti huolimatta eri ammattialojen mainiosta järjestyneisyydestä, — ja toiselta puolen se sekaannus ja hoipertelu, jota proudhonilaisuus kylvi alkuperäisessä muodossaan ranskalaisten ja belgialaisten keskuudessa sekä siinä karrikatyyrimaisessa muodossa, minkä Bakunin sille antoi espanjalaisten ja italialaisten keskuudessa.
»Toinen etu on se, että saksalaiset alkoivat osallistua työväenliikkeeseen miltei kaikkia muita myöhemmin. Samoin kuin saksalainen teoreettinen sosialismi ei koskaan unohda sitä, että se seisoo kolmen suuren ajattelijan: Saint-Simonin, Fourierin ja Owenin hartioilla, jotka oppiensa kaikesta mielikuvituksellisuudesta ja utopistisuudesta huolimatta kuuluvat kaikkien aikojen suurimpiin älyihin ja jotka nerokkaasti näkivät ennakolta lukemattoman joukon sellaisia totuuksia, mitkä me nyt todistamme tieteellisesti oikeiksi, — samoin Saksan käytännöllinen työväenliike ei saa koskaan unohtaa, että se on kehittynyt Englannin ja Ranskan liikkeen luomalla pohjalla, että sillä oli mahdollisuus yksinkertaisesti käyttää hyväkseen niiden kalliisti ostaman kokemuksen ja välttää nyt niiden tekemät virheet, joita ei silloin useimmassa tapauksessa voitu välttää. Missä me nyt olisimmekaan ilman Englannin trade-unionien ja Ranskan työläisten poliittisen taistelun antamaa esimerkkiä, ilman sitä mahtavaa sysäystä, jonka erikoisesti Pariisin Kommuuni antoi?
»Täytyy antaa tunnustus Saksan työläisille siitä, että he ovat osanneet harvinaisella taidolla käyttää hyväkseen asemansa tarjoamia etuisuuksia. Ensi kerran koko työväenliikkeen olemassaolon aikana taistelua käydään suunnitelmallisesti, sen kaikilla kolmella suunnalla, jotka ovat sopusoinnussa ja yhteydessä keskenään: teoreettisella, poliittisella ja käytännöllis-taloudellisella (kapitalistien vastustaminen). Tässä, niin sanoaksemme keskitetyssä hyökkäyksessä, onkin saksalaisen liikkeen voima ja voittamattomuus.
»Toisaalta tämän edullisen asemansa takia ja toisaalta englantilaisen liikkeen saarimaa-erikoisuuksien sekä ranskalaisen liikkeen väkivaltaisen tukahduttamisen johdosta Saksan työläiset ovat nykyisellä ajankohdalla joutuneet proletaarisen taistelun johtoon. Kuinka kauan tapahtumat sallivat heidän pysyä tällä kunniapaikalla, sitä ei voida ennakolta sanoa. Mutta niin kauan kuin he ovat tällä paikalla, he tulevat toivottavasti täyttämään asian vaatimalla tavalla ne velvollisuudet, joita tämä asema heille asettaa. Sitä varten vaaditaan voimien jännittämistä kaksin verroin taistelun ja agitaation kaikilla aloilla. Erikoisesti johtajien velvollisuutena on oleva yhä enemmän ja enemmän valistaa itseään kaikissa teoreettisissa kysymyksissä, yhä enemmän ja enemmän vapautua perinteellisten, vanhaan maailmankatsomukseen kuuluvien fraasien vaikutuksesta ja muistaa aina, että sen jälkeen kun sosialismi on tullut tieteeksi, se vaatii, että sitä myös käsitellään tieteenä, s.o. että sitä tutkitaan. Tällä tavalla hankittua ja yhä selvenevää tietoisuutta on levitettävä työläisjoukkojen keskuuteen yhä suuremmalla tarmolla ja sidottava yhä lujemmiksi puoluejärjestöjä ja ammattiliittoja...»
»...Jos Saksan työläiset tulevat samalla tavalla kulkemaan eteenpäin, niin he eivät tule vain marssimaan liikkeen etunenässä — se ei ole ollenkaan liikkeen etujen mukaista, että jonkin yhden kansakunnan työläiset marssisivat sen etunenässä, — vaan tulevat olemaan kunniapaikalla taistelijoiden riveissä; ja he tulevat olemaan täysin varustautuneita siltä varalta, jos raskaat koettelemukset tai suuret tapahtumat odottamatta vaativat heiltä vieläkin suurempaa miehuutta, vieläkin suurempaa päättäväisyyttä ja tarmoa».[26]
Engelsin sanat osoittautuivat profeetallisiksi. Muutaman vuoden kuluttua Saksan työläisiä kohtasivat yht'äkkiä raskaat koettelemukset sosialisteja koskevan poikkeuslain muodossa. Ja Saksan työläiset todellakin ottivat ne vastaan täysin varustautuneina ja kykenivät voittoisasti selviytymään niistä.
Venäjän proletariaatin edessä ovat vielä äärettömän paljon raskaammat koettelemukset, sillä on edessään taistelu hirviötä vastaan, johon verrattuna poikkeuslaki perustuslaillisessa maassa näyttää vain kääpiöltä. Historia on nyt asettanut meille lähimmän tehtävän, joka on kaikkein vallankumouksellisin minkä tahansa muun maan proletariaatin kaikista lähimmistä tehtävistä. Tämän tehtävän toteuttaminen, ei ainoastaan eurooppalaisen, vaan myöskin (voimme nyt sanoa) aasialaisen taantumuksen mahtavimman suojamuurin murskaaminen tekisi Venäjän proletariaatista kansainvälisen vallankumouksellisen proletariaatin etujoukon. Ja meillä on syytä olettaa, että saavutamme tämän kunniakkaan nimen, jonka edeltäjämme, 70-luvun vallankumoukselliset, jo taistelullaan ansaitsivat, jos me kykenemme innoittamaan tuhat kertaa laajemman ja syvemmän liikkeemme samanlaisella rajattomalla rohkeudella ja tarmolla.
Sanoimme, että meidän liikettämme, joka on paljon laajempi ja syvempi kuin 70-luvun liike, täytyy innoittaa samanlaisella rajattomalla rohkeudella ja tarmolla kuin silloinkin. Todellakin, luullaksemme kukaan ei ole tähän mennessä epäillyt sitä, että nykyisen liikkeen voimana on suurten joukkojen (ja pääasiassa teollisuusproletariaatin) herääminen ja että sen heikkoutena on vallankumouksellisten johtajien tietoisuuden ja aloitekyvyn riittämättömyys.
Kuitenkin aivan viime aikoina on tehty pökerryttävä keksintö, joka uhkaa kääntää ylösalaisin kaikki tähän saakka vallinneet mielipiteet tämän kysymyksen suhteen. Tämän keksinnön on tehnyt »Rabotsheje Delo», joka väitellessään »Iskraa» ja »Zarjaa» vastaan ei ole rajoittunut pelkkiin yksityisiin vastaväitteisiin, vaan on pyrkinyt johtamaan »yleisen erimielisyyden» syvemmälle ulottuviin juuriin — »vaistovaraisen ja tietoisesti »suunnitelmallisen» aineksen suhteellisen merkityksen erilaiseen arvioimiseen». »Rabotsheje Delon» syytösteesi kuuluu: »kehityksen objektiivisen eli vaistovaraisen aineksen merkityksen väheksyminen».[9*] Tähän me vastaamme: vaikka »Iskran» ja »Zarjan» taholta käyty väittely ei olisi antanut kerrassaan mitään muita tuloksia kuin sen, että se pani »Rabotsheje Delon» mietiskelemään tämän »yleisen erimielisyyden» älyämiseen saakka, niin yksistään tämäkin tulos jo olisi tuottanut meille suurta tyydytystä: siksi suurimerkityksellinen on tämä teesi, siksi kirkkaasti se valaisee Venäjän sosialidemokraattien nykyisten teoreettisten ja poliittisten erimielisyyksien koko ytimen.
Siinä syy, miksi kysymyksellä tietoisuuden suhteesta vaistovaraisuuteen on niin tavattoman suuri yleinen mielenkiinto ja miksi tätä kysymystä on käsiteltävä kaikella perinpohjaisuudella.
Edellisessä luvussa mainitsimme Venäjän sivistyneen nuorison yleisestä innostumisesta marxilaisuuden teoriaan 90-luvun puolivälissä. Samanlaisen yleisen luonteen saivat melkein samoihin aikoihin työläisten lakot vuonna 1896 käydyn Pietarin kuuluisan teollisuussodan jälkeen. Niiden leviäminen yli koko Venäjän oli selvänä todistuksena uudelleen nousevan kansanliikkeen syvyydestä, ja jos ylipäänsä puhutaan »vaistovaraisesta aineksesta», niin tietenkin juuri tämä lakkoliike on ennen kaikkea tunnustettava vaistovaraiseksi. Mutta onhan ero myöskin vaistovaraisuuden ja vaistovaraisuuden välillä. Lakkoja oli Venäjällä ollut sekä 70- että 60-luvulla (vieläpä XIX vuosisadan ensipuoliskollakin) ja niiden yhteydessä tapahtui »vaistovaraisia» koneiden särkemisiä j.n.e. Näihin »mellakoihin» verraten voidaan 90-luvun lakkoja nimittää jopa »tietoisiksi» — siinä määrin huomattava oli se askel eteenpäin, jonka työväenliike tuona aikana oli ottanut. Tämä osoittaa meille, että »vaistovarainen aines» ei oikeastaan ole mitään muuta kuin tietoisuuden alkumuoto. Alkeelliset mellakatkin sellaisinaan ilmaisivat jo jonkinlaista tietoisuuden heräämistä: työläisiltä hävisi ikivanha usko heitä painavan järjestyksen järkkymättömyyteen, he alkoivat... en sano, että ymmärtää, vaan tuntea kollektiivisen vastarinnan välttämättömyyden ja tekivät päättävästi lopun orjamaisesta nöyräniskaisuudesta isäntien edessä. Mutta se oli kuitenkin enemmän epätoivon ja koston ilmausta kuin taistelua. 90-luvun lakoissa me näemme jo paljon enemmän tietoisuuden välähdyksiä: asetetaan määriteltyjä vaatimuksia, laskelmoidaan etukäteen, mikä ajankohta on sopivin, käsitellään tunnettuja tapauksia ja muiden paikkakuntien antamia esimerkkejä j.n.e. Kun mellakat olivat yksinkertaisesti sorrettujen ihmisten kapinoimista, niin järjestelmälliset lakot ilmensivät jo luokkataistelun ituja, mutta nimenomaan vain ituja. Nämä lakot sellaisenaan otettuna olivat trade-unionistista eivätkä vielä sosialidemokraattista taistelua, ne olivat merkkinä työläisten ja isäntien välisen antagonismin heräämisestä, mutta työläisillä ei ollut eikä voinutkaan olla sitä tietoisuutta, että heidän etunsa ovat sovittamattomassa ristiriidassa koko nykyaikaisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän kanssa, heillä ei siis ollut sosialidemokraattista tietoisuutta. Tässä mielessä 90-luvun lakot, huolimatta valtavasta edistysaskeleesta »mellakoihin» verrattuna, jäivät puhtaasti vaistovaraiseksi liikkeeksi.
Me sanoimme, että työläisillä ei voinutkaan olla sosialidemokraattista tietoisuutta. Se voitiin tuoda vain ulkoakäsin. Kaikkien maiden historia on todistuksena siitä, että yksinomaan omin voiminsa työväenluokka kykenee luomaan vain trade-unionistisen tietoisuuden, s.o. vakaumuksen välttämättömyydestä yhtyä liittoihin, käydä taistelua isäntiä vastaan, vaatia hallitukselta erilaisten, työläisille välttämättömien lakien julkaisemista j.n.e.[10*] Mutta sosialismin oppi kasvoi niistä filosofisista, historiallisista ja taloudellisista teorioista, joita omistavien luokkien valistuneet edustajat, sivistyneistö, olivat kehitelleet. Nykyisen tieteellisen sosialismin perustajat Marx ja Engels kuuluivat itsekin yhteiskunnallisen asemansa puolesta porvarilliseen sivistyneistöön. Aivan samoin Venäjälläkin sosialidemokratian teoreettinen oppi on syntynyt täysin riippumatta työväenliikkeen vaistovaraisesta noususta, se on syntynyt luonnollisena ja kiertämättömänä tuloksena vallankumouksellis-sosialistisen sivistyneistön ajattelun kehittymisestä. Siihen ajankohtaan tultaessa, josta meillä on puhe, s.o. 90-luvun puoliväliin tultaessa, tämä oppi ei ollut ainoastaan tullut »Työn vapautus» -ryhmän täysin vakiintuneeksi ohjelmaksi, vaan oli myöskin voittanut puolelleen vallankumouksellisen nuorison enemmistön Venäjällä.
Täten oli olemassa sekä työväenjoukkojen vaistovarainen herääminen, herääminen tietoiseen elämään ja tietoiseen taisteluun, että sosialidemokraattisella teorialla aseistettu vallankumouksellinen nuoriso, joka pyrki kiihkeästi työläisten luokse. Tämän yhteydessä on erikoisen tärkeätä panna merkille se usein unohdettu (ja verrattain vähän tunnettu) tosiasia, että tämän kauden ensimmäiset sosialidemokraatit harjoittaessaan innokkaasti taloudellista agitaatiota — (ja ottaen tässä suhteessa täydellisesti huomioon ne todella hyödylliset ohjeet, joita annettiin silloin vasta käsikirjoituksena olleessa kirjasessa »Agitaatiosta») — eivät lainkaan katsoneet sitä ainoaksi tehtäväkseen, vaan päinvastoin aivan alusta alkaen asettivat sekä Venäjän sosialidemokratian mitä laajakantoisimpia historiallisia tehtäviä yleensä että erikoisesti itsevaltiuden kukistamistehtävän. Niinpä esimerkiksi se pietarilaisten sosialidemokraattien ryhmä, joka perusti »Taisteluliiton työväenluokan vapauttamiseksi», toimitti jo v. 1895 lopulla »Rabotsheje Delo» -nimisen lehden ensimmäisen numeron. Tämän täysin painovalmiin numeron santarmit kaappasivat v. 1895 joulukuun 9 päivän vastaisena yönä pitämässään kotitarkastuksessa eräältä ryhmän jäseneltä, Anat. Aleks. Vanejevilta,[11*] ja niin »Rabotsheje Delo» ensimmäisessä asussaan ei saanut nähdä päivänvaloa. Tämän lehden pääkirjoitus (jonka ehkä jokin »Russkaja Starina»[27] vetää kolmisenkymmenen vuoden kuluttua päivänvaloon poliisihallinnon arkistoista) viitoitti työväenluokan historialliset tehtävät Venäjällä ja asetti niistä ensi sijalle tehtäväksi poliittisen vapauden valtaamisen. Sitten seurasi kirjoitus »Mitä ministerimme ajattelevat»,[28] jossa käsiteltiin poliisin toimeenpanemaa Lukutaitokomiteoiden hajoittamista, ja joukko kirjeenvaihtajain kirjeitä ei ainoastaan Pietarista, vaan muiltakin Venäjän paikkakunnilta (esim. Jaroslavlin läänissä tapahtuneista työläisten pieksäjäisistä). Näin siis, ellemme erehdy, tämä Venäjän 90-luvun sosialidemokraattien »ensimmäinen koe» oli lehti, joka ei ollut luonteeltaan ahtaasti paikallinen, sitä vähemmän »ekonomistinen», ja joka pyrki yhdistämään lakkotaistelun vallankumousliikkeeseen itsevaltiutta vastaan ja saamaan kaikki taantumuksen mustien voimien harjoittaman politiikan sortamat joukot tukemaan sosialidemokratiaa. Eikä kukaan, joka vähänkin tuntee liikkeen silloista tilaa, epäile sitä, etteikö tuollainen lehti olisi saanut osakseen pääkaupungin työläisten ja vallankumouksellisen intelligenssin täydellistä kannatusta ja saavuttanut mitä laajinta levikkiä. Yrityksen epäonnistuminen todisti vain sitä, etteivät silloiset sosialidemokraatit kyenneet tyydyttämään ajankohdan päivänpolttavaa vaatimusta sen vuoksi, ettei heillä ollut riittävästi vallankumouksellista kokemusta eikä käytännöllistä valmentuneisuutta. Samaa täytyy sanoa myöskin julkaisusta »SPB. Rabotshi Listok»[29] ja varsinkin »Rabotshaja Gazetasta»[30] sekä keväällä 1898 perustetun Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen »Manifestista». On itsestään selvää, ettei meille tule edes mieleenkään syyttää silloisia toimihenkilöitä tästä valmentumattomuudesta. Mutta voidaksemme käyttää hyväksemme liikkeen antamia kokemuksia ja voidaksemme saada tästä kokemuksesta käytännöllisiä opetuksia, on välttämättä tehtävä itsellemme täysin selväksi tuon tai tämän puutteen syyt ja merkitys. Sen vuoksi on erikoisen tärkeää panna merkille, että osa (ehkäpä enemmistökin) vuosina 1895–1898 toimineista sosialidemokraateista piti aivan oikeutetusti jo silloin, aivan »vaistovaraisen» liikkeen alussa, mahdollisena esiintyä mitä laajimmalla ohjelmalla ja taistelutaktiikalla.[12*] Vallankumouksellisten enemmistön valmentumattomuus, joka oli aivan luonnollinen ilmiö, ei sen sijaan voinut herättää mitään erikoista pelkoa. Kun kerran tehtävät oli oikein asetettu, kun kerran oli tarmoa yhä uudestaan yrittää näiden tehtävien täyttämistä, niin väliaikaiset epäonnistumiset eivät merkinneet suurta vahinkoa. Vallankumouksellinen kokeneisuus ja organisatorinen taitavuus ovat kyllä saavutettavissa. Kunhan vain olisi tahtoa kehittää itsessään asian vaatimia ominaisuuksia! Kunhan vain ollaan tietoisia puutteellisuuksista, mikä tietoisuus vallankumouksellisessa toiminnassa merkitsee enemmän kuin puolta parannusta!
Mutta pieni vahinko muuttui todelliseksi vahingoksi, kun tämä tietoisuus (joka oli erinomaisen elävä edellä mainittujen ryhmien toimihenkilöillä) alkoi himmetä, kun ilmestyi henkilöitä, jopa sosialidemokraattisia lehtiäkin, jotka olivat valmiit julistamaan puutteellisuudet hyveiksi ja jotka yrittivät jopa teoreettisestikin perustella orjamaista nöyristelemistään ja kumartelemistaan vaistovaraisuuden edessä. On aika tehdä yhteenveto tästä suunnasta, jonka sisältöä luonnehditaan hyvin epätarkasti sen tulkitsemiseen liian ahtaalla »ekonomismi»-käsitteellä.
Ennen kuin siirrymme tuon kumartamisen kirjallisiin ilmenemismuotoihin, panemme merkille seuraavan (edellä mainitusta tietolähteestä saamamme) kuvaavan tosiasian, mikä luo jonkinlaista valaistusta siihen, miten Pietarissa toimineiden toverien keskuudessa syntyi ja kehittyi eripuraisuus Venäjän sosialidemokratian tulevan kahden suunnan välillä. Vuoden 1897 alussa joutuivat A. A. Vanejev ja eräät hänen tovereistaan karkoitusvankeuteen lähettämisensä edellä ottamaan osaa erääseen yksityisluontoiseen kokoukseen,[31] jossa »Taisteluliittoon työväenluukan vapauttamiseksi» kuuluvat »vanhat» ja »nuoret» jäsenet kohtasivat toisensa. Keskustelua käytiin pääasiallisesti järjestökysymyksestä ja varsinkin juuri niistä »työläiskassan säännöistä», jotka lopullisessa muodossaan on julkaistu »Listok 'Rabotnika'» -lehdessä n:o 9–10 (s. 46).[32] »Vanhusten» (»dekabristien», kuten Pietarin sosialidemokraatit silloin heitä leikillään nimittivät) ja eräiden »nuorten» (jotka ovat myöhemmin ottaneet läheisesti osaa »Rabotshaja Myslin» toimitukseen) välillä ilmeni heti jyrkkiä erimielisyyksiä ja heidän kesken syntyi kiihkeä väittely. »Nuoret» puolustivat sääntöjen pääkohtia sellaisina, kuin ne on julkaistu. »Vanhukset» sanoivat, että me emme lainkaan tarvitse ensi kädessä sitä, vaan »Taisteluliiton» lujittamista sellaiseksi vallankumouksellisten järjestöksi, jonka johdon alaiseksi on alistettava erilaiset työläiskassat, opiskelevan nuorison keskuudessa toimivat propagandakerhot j.n.e. On itsestään selvää, ettei väittelijöillä ollut kaukaisintakaan ajatusta nähdä tässä erimielisyydessä jakaantumisen alkua, vaan päinvastoin he pitivät sitä yksinäisenä ja satunnaisena ilmiönä. Mutta tämä tosiasia osoittaa, että »ekonomismin» syntyminen ja leviäminen ei ole suinkaan Venäjälläkään käynyt taistelutta »vanhoja» sosialidemokraatteja vastaan (tämän seikan nykyiset ekonomistit usein unohtavat). Ja se, ettei tästä taistelusta ole jäänyt juuri mitään jälkiä »asiakirjoihin», johtuu yksinomaan siitä, että toimivien kerhojen kokoonpano vaihtui tavattoman usein, ettei saatu aikaan minkäänlaista jatkuvaisuutta työssä, ja sen vuoksi eivät erimielisyydetkään tulleet merkityksi minkäänlaisiin asiakirjoihin.
»Rabotshaja Myslin» syntyminen toi ekonomismin päivänvaloon, vaikka ei taaskaan aivan heti. On luotava itselleen konkreettinen kuva lukuisien venäläisten kerhojen toimintaoloista ja niiden lyhytikäisyydestä (ja tämän käsittää konkreettisesti vain se, joka on sen itse kokenut), jotta voitaisiin ymmärtää, kuinka paljon satunnaista oli uuden suunnan onnistumisessa tai epäonnistumisessa eri kaupungeissa ja miten kauan tämän »uuden» kannattajat enempää kuin sen vastustajatkaan eivät voineet määritellä, eikä heillä ollut kirjaimellisesti minkäänlaista mahdollisuutta määritellä, oliko tämä todellakin erikoinen suunta vai oliko se yksinkertaisesti erinäisten henkilöiden valmentumattomuuden ilmenemistä. Esimerkiksi ensimmäiset hektografilla painetut »Rabotshaja Myslin» numerot jäivät sosialidemokraattien suurelle enemmistölle jopa kokonaan tuntemattomiksi, ja se, että me nykyään voimme viitata sen ensimmäisen numeron pääkirjoitukseen, on mahdollista vain siksi, että tuo kirjoitus on uudelleen painettu V. I:n[33] artikkelissa (»Listok 'Rabotnika'», n:o 9–10, s. 47 ja seur.), joka ei tietenkään lyönyt laimin tilaisuutta ylistää innokkaasti, ihan liiankin innokkaasti uutta lehteä, joka erosi niin jyrkästi edellä mainitsemistamme sanomalehdistä ja lehtiluonnoksista.[13*] Mutta kannattaa pysähtyä tarkastelemaan tuota pääkirjoitusta, sillä niin selvästi on siinä tuotu esiin »Rabotshaja Myslin» ja yleensä ekonomismin koko henki.
Viitattuaan siihen, ettei sinihihainen käsi pysty pidättämään työväenliikkeen kehitystä, pääkirjoitus jatkaa: »...Tällaisesta elinvoimastaan saa työväenliike kiittää sitä, että työläinen on vihdoinkin ryhtynyt itse järjestämään kohtaloaan, temmattuaan sen pois johtajien käsistä». Ja tätä perusteesiä kehitellään sitten seikkaperäisesti. Itse asiassa voidaan sanoa, että poliisi tempasi johtajat (s.o. »Taisteluliiton» järjestäjinä olleet sosialidemokraatit) työläisten käsistä,[14*] — mutta asia esitetään siten, ikään kuin työläiset olisivat käyneet taistelua näitä johtajia vastaan ja vapautuneet heidän ikeensä alta! Sen sijaan, että olisi kehoitettu kulkemaan eteenpäin vallankumouksellisen järjestön lujittamista ja poliittisen toiminnan laajentamista kohti, alettiin kutsua takaisin pelkkään trade-unionistiseen taisteluun. Julistettiin, että »liikkeen taloudellista pohjaa himmennetään pyrkimyksellä pitää aina mielessä poliittinen ihanne», että työväenliikkeen tunnuksena on »taistelu taloudellisen aseman puolesta» (!) tai vielä paremmin »työläiset työläisiä varten»; ilmoitettiin, että lakkokassat ovat »liikkeelle arvokkaampia kuin satakunta muuta järjestöä» (verratkaa tätä lokakuussa 1897 lausuttua väitettä kiistaan »dekabristien» ja nuorten välillä vuoden 1897 alussa) j.n.e. Sentapaiset sanat, että huomion kohteeksi ei ole otettava työläisten »kermakerrosta», vaan »keskinkertainen» työläinen, rivityömies, että »politiikka seuraa aina kuuliaisesti talouden jälkiä»[15*] j.n.e., j.n.e., tulivat muotiin ja saavuttivat vastustamattoman vaikutusvallan liikkeeseen vedettyyn nuorisoon, jolla useimmissa tapauksissa oli vain legaalisista esityksistä saatuja hajatietoja marxilaisuudesta.
Se oli tietoisuuden täydellistä tukahduttamista vaistovaraisuudella, niiden »sosialidemokraattien» vaistovaraisuudella, jotka toistivat herra V. V:n »aatteita», ja niiden työläisten vaistovaraisuudella, jotka myöntyivät siihen perusteluun, että kopeekan lisä ruplaan on läheisempi ja arvokkaampi kuin mikään sosialismi ja mikään politiikka, että heidän tulee käydä »taistelua tietäen taistelevansa itsensä ja lastensa puolesta eikä joidenkin tulevien sukupolvien puolesta» (»Rabotshaja Myslin» n:o 1 pääkirjoitus). Tuollaiset fraasit ovat aina olleet niiden länsieurooppalaisten porvareiden mieliaseita, jotka vihaten sosialismia ovat itse tehneet työtä (kuten saksalainen »yhteiskuntapoliitikko» Hirsch) englantilaisen trade-unionismin siirtämiseksi oman maansa maaperälle, puhuen työläisille, että pelkkä ammatillinen taistelu[16*] on juuri taistelua itsensä ja lastensa hyväksi eikä joidenkin tulevien sukupolvien hyväksi joinekin tulevine sosialismeineen, — ja nyt »Venäjän sosialidemokratian V. V:t» ovat ryhtyneet toistamaan näitä porvarillisia fraaseja. Tässä on tärkeää panna merkille kolme seikkaa, jotka ovat meille hyvään tarpeeseen tuonnempana tapahtuvassa nykyisten erimielisyyksien erittelyssä.[17*]
Ensinnäkin mainitsemamme tietoisuuden tukahduttaminen vaistovaraisuudella on myöskin tapahtunut vaistovaraisesti. Tämä näyttänee sanaleikiltä, mutta se on — ikävä kyllä! — katkera totuus. Se ei ole tapahtunut kahden, toisilleen täysin vastakkaisen katsomuksen välisen avoimen taistelun kautta, jolloin toinen näistä olisi voittanut toisen, vaan siten, että santarmit ovat »temmanneet» riveistä yhä suurempia määriä vallankumouksellisia »vanhuksia» ja että näyttämölle on noussut yhä enemmän ja enemmän »nuoria» »Venäjän sosialidemokratian V. V:itä». Jokainen, joka on — en sano, että osallistunut Venäjän nykyiseen liikkeeseen, vaan edes hengittänyt sen ilmaa, tietää mainiosti, että asianlaita on juuri näin. Ja kun me siitä huolimatta erikoisesti korostamme sitä, että lukija tekisi itselleen täydellisesti selväksi tämän yleisesti tunnetun tosiasian, kun me niin sanoaksemme havainnollisuuden vuoksi esitämme tietoja »Rabotsheje Delosta» ensimmäisessä asussaan ja »vanhusten» ja »nuorten» välisestä kiistasta vuoden 1897 alussa, — niin teemme sen siksi, että »demokratismillaan» kerskuvat henkilöt keinottelevat sillä, että laaja yleisö (tai aivan varhaisnuoriso) ei tunne tätä tosiasiaa. Palaamme tähän vielä tuonnempana.
Toiseksi, jo ekonomismin ensimmäisestä kirjallisesta ilmauksesta voimme havaita sen erittäin omituisen ja nykyisten sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevien kaikkien erimielisyyksien ymmärtämiselle mitä kuvaavimman ilmiön, että »puhtaan työväenliikkeen» kannattajien, niiden, jotka puoltavat mitä kiinteintä ja »elimellisintä» (»Rabotsheje Delon» sanonta) yhteyttä proletaariseen taisteluun, ja kaiken ei-proletaarisen intelligenssin (vaikkapa se olisi sosialististakin intelligenssiä) vastustajien on pakko asenteensa puolustamiseksi turvautua porvarillisten »pelkästään-trade-unionistien» perusteluihin. Tämä osoittaa meille, että »Rabotshaja Mysl» on aivan alusta lähtien, itsekään tajuamatta sitä, ryhtynyt toteuttamaan »Credon» ohjelmaa. Tämä osoittaa sitä (mitä »Rabotsheje Delo» ei jaksa mitenkään käsittää), että kaikenlainen työväenliikkeen vaistovaraisuuden edessä kumarteleminen, kaikkinainen »tietoisen aineksen» merkityksen, sosialidemokratian merkityksen väheksyminen merkitsee samalla — riippumatta lainkaan siitä, toivooko väheksyvä sitä tahi ei, — että voimistetaan porvarillisen ideologian vaikutusta työläisiin. Kaikki, jotka puhuvat »ideologian yliarvioimisesta»,[18*] tietoisen aineksen merkityksen liioittelemisesta[19*] j.n.e., kuvittelevat, että puhtaasti työläisten liike sinänsä voi kehittää ja kenttääkin itselleen itsenäisen ideologian, kunhan työläiset vain »tempaavat kohtalonsa johtajien käsistä». Mutta se on suuri erehdys. Lisäykseksi siihen, mitä olemme edellä sanoneet, esitämme vielä seuraavat K. Kautskyn syvästi oikeat ja tärkeät sanat, jotka hän on lausunut Itävallan sosialidemokraattisen puolueen uuden ohjelmaluonnoksen johdosta:[20*]
»Monet meidän revisionistisista arvostelijoistamme olettavat Marxin väittäneen muka, että taloudellinen kehitys ja luokkataistelu eivät luo ainoastaan edellytyksiä sosialistiselle tuotannolle, vaan synnyttävät välittömästi myöskin tieloisuuden (alleviivaus K. K:n) sen välttämättömyydestä. Ja sitten nämä arvostelijat väittävät vastaan, että Englanti, kapitalistisesti kaikkein korkeimmalle kehittynyt maa, on kaikkein kauimpana tästä tietoisuudesta. Ohjelmaluonnoksesta päätellen voitaisiin luulla, että itävaltalaisen ohjelman laatinut valiokunta on myöskin tuolla muka ortodoksilais-marxilaisella kannalla, joka tuolla mainitulla tavalla kumotaan. Luonnoksessa sanotaan: »Mitä enemmän kapitalistinen kehitys lisää proletariaatin lukumäärää, sitä enemmän tämän on pakko ja se saa mahdollisuuden käydä taistelua kapitalismia vastaan. Proletariaatti tulee tietoiseksi» sosialismin mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä. Tässä yhteydessä sosialistinen tietoisuus näyttää olevan välttämätön ja välitön tulos proletaarisesta luokkataistelusta. Mutta asia ei ole lainkaan siten. Tietysti sosialismi oppina juontaa juurensa nykyisistä taloudellisista suhteista samoin kuin proletariaatin luokkataistelukin, samoin kuin tämä viimeksi mainittukin se johtuu taistelusta kapitalismin synnyttämää joukkojen kurjuutta ja köyhyyttä vastaan, mutta sosialismi ja luokkataistelu syntyvät rinnakkain eivätkä toinen toisestaan, syntyvät erilaisten edellytysten vallitessa. Nykyaikainen sosialistinen tietoisuus voi syntyä ainoastaan perinpohjaisen tieteellisen tiedon perusteella. Itse asiassa nykyaikainen taloustiede on yhtä suuressa määrin sosialistisen tuotannon ehtona kuin esimerkiksi nykyaikainen tekniikkakin, mutta proletariaatti ei parhaalla tahdollaankaan voi luoda kumpaakaan; ne molemmat syntyvät nykyaikaisesta yhteiskunnallisesta prosessista. Tieteen kehittäjä ei ole proletariaatti, vaan porvarillinen intelligenssi (alieviivaus K. K:n): tämän kerroksen yksityisten jäsenten päässä on syntynyt myös nykyaikainen sosialismi, ja he ovat sitten tehneet siitä osalliseksi henkisen kehityksensä kannalta etevät proletaarit, jotka sitten vievät sen proletariaatin luokkataisteluun siellä, missä olosuhteet sen sallivat. Sosialistinen tietoisuus on siis jotakin sellaista, mikä on ulkoapäin tuotu (von Aussen Hineingetragenes) proletariaatin luokkataisteluun, eikä jotakin siitä vaistovaraisesti (urwüchsig) syntynyttä. Tämän mukaisesti vanha Hainfeldin ohjelma sanookin aivan oikein, että sosialidemokratian tehtävänä on tuoda proletariaatille tietoisuus (kirjaimellisesti: täyttää proletariaatti tietoisuudella) asemastaan ja tietoisuus tehtävästään. Tämä ei olisi tarpeellista, jos tuo tietoisuus itsestään johtuisi luokkataistelusta. Tämän väitteen on uusi luonnos ottanut vanhasta ohjelmasta ja liittänyt sen yllä esitettyyn väitteeseen. Mutta se on kokonaan katkaissut ajatuksen juoksun...»
Kun ei kerran voi olla puhettakaan omintakeisesta, itsensä työläisjoukkojen liikkeensä kulussa kehittämästä ideologiasta,[21*] niin kysvmys voi olla vain näin: joko porvarillinen tahi sosialistinen ideologia. Keskitietä tässä ei ole (sillä mitään »kolmatta» ideologiaa ei ihmiskunta ole kehittänyt, eikä luokkavastakohtien repimässä yhteiskunnassa yleensä voi koskaan ollakaan mitään luokatonta tai luokkien yläpuolella olevaa ideologiaa). Siksi kaikkinainen sosialistisen ideologian väheksyminen, kaikkinainen loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian voimistamista. Puhutaan vaistovaraisuudesta. Mutta työväenliikkeen vaistovarainen kehitys vie juuri sen alistamiseen porvarillisen ideologian alaiseksi, se käy nimenomaan »Credon» ohjelman mukaisesti, sillä vaistovarainen työväenliike on trade-unionismia, se on Nur-Gewerkschaftlerei, ja trade-unionismi merkitsee juuri sitä, että porvaristo aatteellisesti orjuuttaa työläiset. Sen tähden meidän tehtävämme, sosialidemokratian tehtävä, on taistella vaistovaraisuutta vastaan, vetää työväenliike pois tästä porvariston siipien suojaan pyrkivästä trade-unionismin vaistovaraisesta virtauksesta ja ohjata se vallankumouksellisen sosialidemokratian siipien suojaan. Se »Iskran» 12. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen laatijain fraasi, että minkäänlaiset kaikkein innokkaimpienkaan ideologien ponnistukset eivät pysty vetämään työväenliikettä pois siltä tieltä, minkä aineellisten elementtien ja aineellisen ympäristön välinen vuorovaikutus määrää, on sen vuoksi aivan samaa kuin kieltäytyminen sosialismista, ja jos nämä kirjoittajat kykenisivät harkitsemaan, mitä he puhuvat, harkitsemaan rohkeasti ja johdonmukaisesti loppuun asti, niin kuin on harkittava ajatuksiaan jokaisen, joka esiintyy kirjallisen ja yhteiskunnallisen toiminnan näyttämöllä, niin heille ei jäisi muuta neuvoksi, kuin »jäädä kädet ristissä odottamaan» ja... ja luovuttaa työkenttänsä herroille Struveille ja Prokopovitsheille, jotka kiskovat työväenliikettä »vähemmän vastustuksen tietä», s.o. porvarillisen trade-unionismin tietä, tai herroille Zubatoveille, jotka kiskovat sitä pappis- ja santarmi-»ideologian» suuntaan.
Muistakaa Saksan esimerkkiä. Mikä oli Lassallen historiallinen ansio Saksan työväenliikkeessä? Se, että hän ohjasi pois tämän liikkeen siltä edistysmielisen trade-unionismin ja osuustoimintaliikkeen tieltä, jolle se vaistovaraisesti oli suuntautunut (Schulze-Delitzschien ja heidän kaltaistensa suosiollisella osanotolla). Tämän tehtävän suorittamiseksi tarvittiin jotain sellaista, mikä ei muistuttanut lainkaan puheita vaistovaraisen aineksen väheksymisestä, prosessi-taktiikasta, ainesten ja ympäristön vuorovaikutuksesta j.n.e. Sitä varten tarvittiin vimmattua taistelua vaistovaraisuutta vastaan, ja vain sellaisen, monia vuosia kestäneen taistelun tuloksena saavutettiin esimerkiksi se, että Berliinin työläisväestö muuttui edistysmielisen puolueen tukipylväästä yhdeksi sosialidemokratian parhaimmaksi linnakkeeksi. Eikä tämä taistelu ole suinkaan vieläkään loppunut (kuten saattaisi näyttää henkilöistä, jotka tutkivat Saksan liikkeen historiaa Prokopovitshin mukaan ja sen filosofiaa Struven mukaan). Nykyäänkin Saksan työväenluokka on jakaantunut useampiin ideologioihin, jos niin voidaan sanoa: osa työläisistä on liittynyt katolisiin ja monarkistisiin työväenyhdistyksiin, osa hirsch-dunckerilaisiin[35] yhdistyksiin, joita englantilaisen trade-unionismin porvarilliset ihailijat ovat perustaneet, ja kolmas osa kuuluu sosialidemokraattisiin yhdistyksiin. Viimeksi mainittu osa on verrattomasti kaikkia muita suurempi, mutta tämän johtoasemansa sosialidemokraattinen ideologia on saavuttanut ja voi sen säilyttää vain taistelemalla järkähtämättä kaikkia muita ideologioita vastaan.
Lukija saattaa kysyä: miksi sitten vaistovarainen liike, liike vähimmän vastustuksen linjaa, johtaa nimenomaan porvarillisen ideologian herruuteen? Siitä yksinkertaisesta syystä, että porvarillinen ideologia on syntyperänsä puolesta paljon vanhempi kuin sosialistinen, että sitä on paljon monipuolisemmin kehitelty, että sillä on äärettömän paljon suuremmat leviämismahdollisuudet.[22*] Ja mitä nuorempi on sosialistinen liike jossakin maassa, sitä tarmokkaammin on taisteltava ei-sosialistisen ideologian kaikkia lujittamisyrityksiä vastaan, sitä jyrkemmin on työläisiä varoitettava niistä huonoista neuvonantajista, jotka pitävät melua »tietoisen aineksen liioittelua» vastaan y.m.s. Ekonomistisen kirjeen laatijat pauhaavat kuorossa »Rabotsheje Delon» kanssa liikkeen lapsuusajalle ominaista suvaitsemattomuutta vastaan. Me vastaamme siihen: kyllä, liikkeemme on todellakin lapsuusasteella ja pikemmin miehistyäkseen sen on nimenomaan oltava suvaitsematon niihin henkilöihin nähden, jotka kumartelemalla vaistovaraisuuden edessä pidättävät sen kasvua. Ei ole mitään sen naurettavampaa ja vahingollisempaa kuin tekeytyä vanhuksiksi, jotka ovat jo aikoja sitten käyneet läpi kaikki ratkaisevat taisteluvaiheet!
Kolmanneksi, »Rabotshaja Myslin» ensimmäinen numero osoittaa meille, että nimitys »ekonomismi» (jonka käyttämisestä emme tietenkään aio luopua, sillä olipa miten tahansa, niin tämä nimitys on jo vakiintunut) ei ilmaise riittävän tarkasti uuden suunnan olemusta. »Rabotshaja Mysl» ei kokonaan kiellä poliittista taistelua: niissä kassan säännöissä, jotka on julkaistu »Rabotshaja Myslin» 1. numerossa, puhutaan taistelusta hallitusta vastaan. »Rabotshaja Mysl» on vain sitä mieltä, että »politiikka seuraa aina kuuliaisesti talouden mukana» (ja »Rabotsheje Delo» muuntaa hieman tätä väitettä vakuuttaen ohjelmassaan, että »Venäjällä taloudellinen taistelu on enemmän kuin missään muussa maassa sidottu erottamattomasti poliittiseen taisteluun»). Nämä »Rabotshaja Myslin» ja »Rabotsheje Delon» väitteet ovat aivan vääriä, jos politiikalla ymmärretään sosialidemokraattista politiikkaa. Työläisten taloudellinen taistelu on hyvin usein sidottu (vaikkakaan ei erottamattomasti) porvarilliseen klerikaaliseen y.m.s. politiikkaan, kuten edellä jo olemme nähneet. »Rabotsheje Delon» väitteet ovat oikeita, jos politiikalla ymmärretään trade-unionistista politiikkaa, s.o. kaikkien työläisten yhteistä pyrkimystä saada hallitus ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, jotka olisivat kohdistetut heidän asemalleen ominaista hätää ja puutetta vastaan, mutta jotka eivät vielä hävitä tätä asemaa, eivät tee loppua työn alistamisesta pääoman alaisuuteen. Tämä pyrkimys on todella yhteinen sekä englantilaisille trade-unionisteille, jotka suhtautuvat vihamielisesti sosialismiin, että katolilaisille työläisille, »zubatovilaisille» työläisille j.n.e. Politiikalla ja politiikallakin on ero. Näemme siis, että myöskin poliittisen taistelun suhteen »Rabotshaja Mysl» ei niinkään paljon kiellä sitä kuin kumartelee sen vaistovaraisuudelle, sen itsetiedottomuuden edessä. Tunnustaen täydellisesti itsestään työväenliikkeestä vaistovaraisesti kasvavan poliittisen taistelun (oikeammin: työläisten poliittiset toivomukset ja vaatimukset), »Rabotshaja Mysl» kokonaan kieltäytyy sellaisen erityisen sosialidemokraattisen politiikan itsenäisestä kehittämisestä, mikä vastaisi sosialismin yleisiä tehtäviä ja nykyisiä olosuhteita Venäjällä. Tuonnempana osoitamme, että samanlainen on myöskin »Rabotsheje Delon» virhe.
Olemme näin perinpohjaisesti käsitelleet vähän tunnettua ja nykyään melkein unohduksiin joutunutta »Rabotshaja Myslin» ensimmäisen numeron pääkirjoitusta sen vuoksi, että se ennen kaikkia muita ja kaikkein selvimmin toi ilmi sen yleisvirtauksen, mikä on sitten pulpunnut päivänvaloon lukemattomina pieninä purosina. V. I. oli aivan oikeassa, kun hän »Rabotshaja Myslin» ensimmäistä numeroa ja sen pääkirjoitusta kehuessaan sanoi, että se on kirjoitettu »kiivaasti ja kiihkeästi» (»Listok 'Rabotnika'», n:o 9–10, s. 49). Jokainen mielipiteestään varma henkilö, joka uskoo antavansa jotain uutta, kirjoittaa »kiihkeästi» ja niin, että ilmaisee mielipiteensä havainnollisesti. Vain ihmisillä, jotka ovat tottuneet istumaan kahdella tuolilla, ei ole mitään »kiihkoa», vain sellaiset henkilöt voivat ylistettyään eilen »Rabotshaja Myslin» kiihkeyttä, hyökätä tänään sen vastustajien kimppuun syyttäen näitä »polemiikki-kiihkoilusta».
Pysähtymättä tarkastelemaan »'Rabotshaja Myslin' Erillistä lisälehteä» (me joudumme tuonnempana eri syistä viittaamaan tähän julkaisuun, joka kaikkein johdonmukaisimmin esittää ekonomismin aatteita) huomautamme vain lyhyesti »Työläisten itsevapautusryhmän julistuksesta» (maaliskuu 1899, julkaistu uusintapainoksena Lontoossa ilmestyneessä »Nakanune»-lehden[36] 7. numerossa, heinäkuussa 1899). Tämän julistuksen laatijat sanovat aivan oikeutetusti, että »työläis-Venäjä on vasta heräämässä, että se vasta silmäilee ympärilleen ja tarttuu vaistomaisesti ensimmäisinä eteen sattuviin taistelukeinoihin», mutta tekevät siitä sen saman väärän johtopäätöksen kuin »Rabotshaja Mysl» -lehtikin tekee unohtaen, että vaistomaisuus juuri onkin itsetiedottomuutta (vaistovaraisuutta), jonka avuksi on sosialistien riennettävä, että »ensimmäisinä eteen sattuvina» taistelukeinoina nykyisessä yhteiskunnassa tulevat aina olemaan trade-unionistiset taistelukeinot ja »ensimmäisenä eteen sattuvana» ideologiana on porvarillinen (trade-unionistinen) ideologia. Aivan samalla tavalla julistuksen laatijat eivät »kiellä» politiikkaakaan, mutta sanovat ainoastaan (ainoastaan!) herra V. V:n jälkiä seuraten, että politiikka on päällysrakennus ja sen vuoksi »poliittisen agitaation tulee olla päällysrakennuksena taloudellisen taistelun puolesta käytävälle agitaatiolle, sen tulee kasvaa esiin tämän taistelun pohjalta ja seurata sitä».
Mitä tulee »Rabotsheje Deloon», niin se alkoi toimintansa suoranaisesti ekonomistien »puolustamisesta». Suorastaan valehdeltuaan jo ensimmäisessä numerossaan (n:o 1, ss. 141 —142), ettei se muka »tiedä, kenestä nuorista tovereista Axelrod puhui», kun hän tunnetussa kirjasessaan varoitti ekonomisteja,[23*] »Rabotsheje Delon» oli siinä polemiikissa, mikä sillä tämän valheen johdosta syntyi Axelrodin ja Plehanovin kanssa, pakko tunnustaa, että se »ymmärtämättömyyden muodossa halusi suojella kaikkia nuorempia ulkomaisia sosialidemokraatteja tältä epäoikeutetulta syytökseltä» (Axelrod oli syyttänyt ekonomisteja ahdasmielisyydestä). Itse asiassa tämä syytös oli aivan paikallaan ja »Rabotsheje Delo» tiesi mainiosti, että syytös koski myös sen oman toimituksen jäsentä V. I:tä. Muuten huomautan, että Axelrod oli tuossa polemiikissa aivan oikeassa ja että »Rabotsheje Delo» on aivan väärässä tulkitessaan kirjastani »Venäjän sosialidemokraattien tehtävät».[37] Tämä kirjanen on kirjoitettu v. 1897, jo ennen »Rabotshaja Myslin» ilmestymistä, jolloin pidin ja minulla oli oikeus pitää vallitsevana suuntana Pietarin »Taisteluliiton» alkuperäistä suuntaa, jonka olen edellä luonnehtinut. Ja ainakin vuoden 1898 keskivaiheille saakka tämä suunta oli todellakin vallitsevana. Sen vuoksi »Rabotsheje Delolla» ei ollut pienintäkään oikeutta ekonomismin olemassaoloa ja sen vaaraa kieltääkseen vedota kirjaseen, jossa esitettiin mielipiteitä, jotka »ekonomististen» mielipiteiden toimesta syrjäytettiin Pietarissa v. 1897–1898.[24*]
Mutta »Rabotsheje Delo» ei ole ainoastaan »puolustanut» ekonomisteja, vaan se on itsekin alituisesti lankeillut heidän perushairahduksiinsa. Tämän lankeilemisen juuret ovat olleet »Rabotsheje Delon» ohjelman seuraavan väitteen kaksimielisessä ymmärtämisessä: »Venäjän elämän tärkeimpänä ilmiönä, joka etupäässä tulee määrittelemään Liiton kirjallisen toiminnan tehtävät (alleviivaus meidän) ja luonteen, me pidämme viime vuosina syntynyttä työväen joukkoliikettä» (»Rabotsheje Delon» alleviivaus). Siitä ei voi olla väittelyä, että joukkoliike on mitä tärkein ilmiö. Mutta koko kysymys on siinä, miten ymmärretään se, että tämä joukkoliike »määrittelee tehtävät». Se voidaan ymmärtää kahdella tavalla: joko tämän liikkeen vaistovaraisuuden edessä kumartelemisena, s.o. että sosialidemokratian osuus typistetään yksinkertaiseksi työväenliikkeen palvelemiseksi sellaisenaan (»Rabotshaja Myslin», »itsevapautusryhmän» ja muiden ekonomistien käsitys); taikka siinä mielessä, että joukkoliike asettaa eteemme uusia teoreettisia, poliittisia ja organisatorisia tehtäviä, jotka ovat paljon monimutkaisempia kuin ne, joihin voitiin tyytyä joukkoliikkeen syntymistä edeltäneellä kaudella. »Rabotsheje Delo» on ollut ja on edelleenkin taipuvainen käsittämään nimenomaan ensinmainitulla tavalla, sillä lehti ei ole lausunut mitään varmaa minkäänlaisista uusista tehtävistä, vaan on koko ajan järkeillyt nimenomaan siten, aivan kuin tämä »joukkoliike» vapauttaisi meidät välttämättömyydestä selvästi käsittää ja ratkaista sen esiinnostamat tehtävät. Riittää, kun viittaamme siihen, että »Rabotsheje Delo» piti mahdottomana asettaa työväen joukkoliikkeen ensimmäiseksi tehtäväksi itsevaltiuden kukistamista alentaen tämän tehtävän (joukkoliikkeen nimessä) taisteluksi lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta (»Vastaus», s. 25).
Sivuuttaen »Rabotsheje Delon» 7. numerossa olleen kirjoituksen »Taloudellinen ja poliittinen taistelu venäläisessä liikkeessä», joka on lehden toimittajan B. Kritshevskin kirjoittama ja jossa toistetaan samat virheet,[25*] siirrymme suoraan »Rabotsheje Delon» 10. numeroon. Emme tietystikään ryhdy käsittelemään niitä erinäisiä vastaväitteitä, joita B. Kritshevski ja Martynov ovat tehneet »Zarjaa» ja »Iskraa» vastaan. Meitä kiinnostaa tässä ainoastaan se periaatteellinen kanta, jonka »Rabotsheje Delo» on 10. numerossaan ottanut. Niinpä esimerkiksi emme ryhdy käsittelemään sitä huvittavaa seikkaa, että »Rabotsheje Delo» on havainnut »suoranaisen ristiriidan» seuraavien teesien välillä:
»Sosialidemokratia ei sido käsiään, se ei rajoita toimintaansa johonkin yhteen ennakolta ajateltuun poliittisen taistelun suunnitelmaan taikka menettelytapaan, — se tunnustaa kaikki taistelukeinot, kunhan ne vain vastaavat puolueen voimavahvuuksia» j.n.e. (»Iskra», n:o 1).[38]
Ja:
»Jos ei ole lujaa järjestöä, joka olisi koeteltu poliittisessa taistelussa kaikenlaisissa tilanteissa ja kaikenlaisina aikoina, niin ei voi olla puhettakaan siitä järjestelmällisestä, vankkojen periaatteiden valaisemasta ja järkkymättä toteuttavasta toimintasuunnitelmasta, jota yksin vain voidaankin nimittää taktiikaksi» (»Iskra», n:o 4).[39]
Kaikkien taistelukeinojen, kaikkien suunnitelmien ja menettelytapojen — kunhan ne vain ovat tarkoituksenmukaisia — periaatteellisen tunnustamisen sekoittaminen siihen vaatimukseen, että määrätyllä poliittisella ajankohdalla pitää noudattaa järkkymättä toteutettavaa suunnitelmaa, jos halutaan puhua taktiikasta, olisi samaa kuin jos lääketieteen kaikkien parannusmenetelmien tunnustaminen sekoitettaisiin siihen vaatimukseen, että jonkin taudin parantamisessa on noudatettava yhtä määrättyä menetelmää. Mutta siinäpä se juuri onkin, että »Rabotsheje Delo» sairastaessaan itse tautia, jonka olemme nimittäneet kumartumiseksi vaistovaraisuuden edessä, ei tahdo tämän taudin parantamiseksi tunnustaa minkäänlaisia »parannusmenetelmiä». Siksi se on tehnyt sen mainion keksinnön, että »suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa» (n:o 10, s. 18), että taktiikka on »yhdessä puolueen kanssa kasvavien puoluetehtävien kehitysprosessi» (s. 11, alleviivaus »Rabotsheje Delon»). Tällä viimeksi mainitulla lauselmalla on kaikki edellytykset tulla kuuluisaksi lauselmaksi, »Rabotsheje Delon» »suunnan» järkkymättömäksi muistopatsaaksi. Kysymykseen: »minne on kuljettava?» tämä johtava äänenkannattaja vastaa: liike on välimatkan muuttumisprosessi liikkeen lähtökohdan ja sen seuraavien välikohtien välillä. Tämä verraton syvämielisyys ei ole vain eriskummallisuus (silloin siihen ei olisi erikoista syytä pysähtyä), vaan kokonaisen suunnan ohjelma, nimenomaan se ohjelma, jonka R. M. (»'Rabotshaja Myslin' Erillisessä lisälehdessä») toi ilmi sanoilla: suotavaa on se taistelu, mikä on mahdollista, ja mahdollista on se, mikä tällä hetkellä on käynnissä. Tämä on juuri rajattoman opportunismin suunta, joka passiivisesti mukautuu vaistovaraisuuteen.
»Suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa!» Tuo on marxilaisuuden parjausta, sen muuttamista juuri sellaiseksi irvikuvaksi, minkä narodnikit asettivat vastakohdaksemme meitä vastaan käymässään sodassa. Se on juuri tietoisten toimihenkilöiden oma-aloitteisuuden ja tarmon alentamista, kun marxilaisuus sitävastoin antaa mahtavan sysäyksen sosialidemokraatin oma-aloitteisuudelle ja tarmolle, avaten hänelle mitä laajimmat näköalat, antaen hänen käytettäväkseen (jos niin voidaan sanoa) työväenluokan miljoonaisten »vaistonvaraisesti» taisteluun nousevien joukkojen valtavat voimat! Koko kansainvälisen sosialidemokratian historia on tulvillaan suunnitelmia, joita on esittänyt milloin yksi, milloin toinen poliittinen johtaja ja jotka osoittavat oikeiksi toisten johtajain poliittisten ja organisatoristen näkökantojen kaukonäköisyyden ja paikkansapitäväisyyden sekä tuovat ilmi toisten johtajain lyhytnäköisyyden ja poliittiset virheet. Silloin kun Saksa kävi läpi erään suurimmista historiallisista murroksista — keisarikunnan perustaminen, valtiopäivien avaaminen ja yleisen äänioikeuden antaminen, — niin Liebknechtillä oli sosialidemokraattiseen politiikkaan ja toimintaan nähden yleensä toinen suunnitelma ja Schweitzerillä toinen. Kun Saksan sosialistien päälle lankesi raivokkaana poikkeuslaki, niin Mostilla ja Hasselmannilla, jotka olivat valmiit yksinkertaisesti kehoittamaan väkivaltaan ja terroriin, oli yksi suunnitelma ja toisenlainen oli Höchbergillä, Schrammilla ja (osaksi) Bernsteinillä, jotka alkoivat saarnata sosialidemokraateille, että nämä olivat harkitsemattomalla jyrkkyydellään ja vallankumouksellisuudellaan aiheuttaneet tämän lain ja että näiden pitäisi nyt mallikelpoisella käyttäytymisellä ansaita anteeksianto, ja edelleen kolmas suunnitelma oli niillä, jotka valmistelivat illegaalisen äänenkannattajan julkaisemista ja alkoivat sitten julkaista sitä. Katseltaessa taaksepäin monien vuosien kuluttua sen jälkeen, kun kiista tien valinnasta on päättynyt ja historia sanonut ratkaisevan sanansa valitun tien kelpoisuudesta, on tietysti helppoa osoittaa syvämielisyyttä puhumalla puoluetehtävien kasvamisesta, että ne kasvavat yhdessä puolueen kanssa. Mutta kun rajoitutaan tuollaiseen syvämielisyyteen sekasorron[26*] hetkellä, jolloin venäläiset »arvostelijat» ja ekonomistit mataloittavat sosialidemokratiaa trade-unionismin tasalle ja terroristit saarnaavat innokkaasti vanhoja virheitä toistavan »suunnitelma-taktiikan» hyväksymistä, niin se merkitsee »köyhyystodistuksen» antamista itselleen. Hetkellä, jolloin monia Venäjän sosialidemokraatteja vaivaa juuri oma-aloitteisuuden ja tarmon puute, »poliittisen propagandan, agitaation ja organisaation laajakantoisuuden» puute,[27*] jolloin puuttuu »suunnitelmia» vallankumouksellisen toiminnan saattamisesta laajemmalle pohjalle, — kun tällaisella hetkellä sanotaan: »suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa», niin se ei merkitse ainoastaan marxilaisuuden teoreettista mataloittamista, vaan myöskin käytännöllistä puolueen kiskomista taaksepäin.
»Vallankumouksellisen sosialidemokraatin tehtävä», opettaa »Rabotsheje Delo» edelleen meitä, »on tietoisella toiminnallaan vain jouduttaa objektiivista kehitystä eikä kieltää sitä tai korvata sitä subjektiivisilla suunnitelmilla. Teoriassa 'Iskra' tietää kaiken tämän. Mutta se valtava merkitys, minkä marxilaisuus aivan oikein antaa tietoiselle vallankumoukselliselle toiminnalle, johtaa 'Iskran' käytännössä, sen kaavaoppisen mielipiteen takia, mikä sillä on taktiikkaan nähden, väheksymään kehityksen objektiivisen eli vaistovaraisen aineksen merkitystä» (s. 18).
Taaskin mitä suurin teoreettinen sekavuus, joka on herra V. V:n ja hänen kavereittensa arvon mukaista. Me haluaisimme kysyä filosofiltamme: missä objektiivisen kehityksen »väheksyminen» voi ilmetä subjektiivisten suunnitelmien tekijän taholta? Nähtävästi siinä, että hän ei huomaa, miten objektiivinen kehitys synnyttää tai lujittaa, saattaa häviöön tai heikentää niitä tai näitä luokkia, kerroksia, ryhmiä, niitä tai näitä kansakuntia, kansakuntien ryhmiä j.n.e., aiheuttaen siten sellaisen ja sellaisen kansainvälisen poliittisen voimaryhmityksen, vallankumouksellisten puolueiden kannan y.m.s. Mutta tuollaisen suunnitelmanlaatijan vikana ei silloin ole vaistovaraisen aineksen väheksyminen, vaan päinvastoin tietoisen aineksen väheksyminen, sillä hänellä ei riitä »tietoisuutta» objektiivisen kehityksen oikein ymmärtämiseen. Tämän vuoksi yksistään puheetkin vaistovaraisuuden ja tietoisuuden »suhteellisen (»Rabotsheje Delon» alleviivaus) merkityksen arvioimisesta» osoittavat täydellistä »tietoisuuden» puuttumista. Jos määrätyt »kehityksen »vaistovaraiset ainekset» ovat ylipäänsä ihmisälyllä tajuttavissa, niin niiden väärä arviointi merkitsee »tietoisen aineksen väheksymistä». Mutta jos ne eivät ole tajunnan piirissä, niin me emme niitä tunne emmekä voi niistä puhua. Mistä sitten B. Kritshevski puhuu? Jos hän katsoo »Iskran» »subjektiiviset suunnitelmat» virheellisiksi (ja hän nimenomaan julistaa ne virheellisiksi), niin hänen olisi pitänyt osoittaa, minkälaisia objektiivisia tosiasioita nimenomaan näissä suunnitelmissa ei ole otettu huomioon, ja syyttää »Iskraa» tämän huomioimatta jättämisen nojalla tietoisuuden puutteesta, hänen kielellään sanottuna »tietoisen aineksen väheksymisestä». Mutta jos hänellä, kun hän on tyytymätön subjektiivisiin suunnitelmiin, ei ole muita todisteita kuin viittauksia »vaistovaraisen aineksen väheksymiseen» (!!), niin sillä hän vain todistaa sen, että (1) teoreettisesti hän ymmärtää marxilaisuutta à la[40] Karejevit ja Mihailovskit, joita Beltov[41] on kyllin ivaillut, (2) käytännöllisesti hän en aivan täysin tyytyväinen niihin »kehityksen vaistovaraisiin aineksiin», jotka ovat saaneet meidän legaaliset marxilaisemme viehättymään bernsteiniläisyyteen ja meidän sosialidemokraattimme viehättymään ekonomismiin, ja että hän on »kovin suutuksissaan» henkilöille, jotka ovat päättäneet hinnalla millä hyvänsä johtaa Venäjän sosialidemokratian pois »vaistovaraisen» kehityksen tieltä.
Ja edelleen näemme jo vallan huvittavia asioita. »Aivan samoin kuin ihmiset, jotka kaikista luonnontieteiden saavutuksista huolimatta tulevat jatkamaan sukuaan esi-isiensä tavoin, samoin myöskin uuden yhteiskuntajärjestelmän ilmestyminen maailmaan, kaikista yhteiskuntatieteiden saavutuksista ja tietoisten taistelijoiden lisääntymisestä huolimatta, tulee vastaisuudessakin olemaan etupäässä vaistovaraisten purkausten tulos» (19). Aivan samoin kuin esi-isiltä peritty viisaus kuuluu: kenelläpä ei riittäisi älyä lapsien hankkimiseen? — niin myöskin »uusimpien sosialistien» viisaus (à la Nartsis Tuporylov[42]) kuuluu: jokaisella on kylliksi älyä voidakseen osallistua uuden yhteiskuntajärjestelmän vaistovaraiseen syntymiseen. Mekin luulemme, että jokaisella riittää. Sellaista osallistumista varten on riittävää suostua — ekonomismiin, kun ekonomismi on vallalla, — terrorismiin, kun syntyy terrorismi. Niinpä tämän vuoden keväällä, jolloin oli niin tärkeää varoittaa viehättymästä terroriin, »Rabotsheje Delo» seisoi neuvottomana sille »uuden» kysymyksen edessä. Mutta nyt puolen vuoden kuluttua, jolloin kysymys ei enää ole niin päivänpolttava, lehti tarjoaa meille sekä seuraavan lausunnon: »meidän mielestämme ei sosialidemokratian tehtävänä voi eikä saa olla terrorististen mielialojen nousun vastustaminen» (»Rabotsheje Delo», n:o 10, s. 23) että samalla edustajakokouksen päätöslauselman: »Edustajakokous katsoo systemaattisen hyökkäävän terrorin tähän ajankohtaan sopimattomaksi» (»Kaksi edustajakokousta», s. 18). Miten erinomaisen selvää ja johdonmukaista! »Emme vastusta, — mutta julistamme ajankohtaan sopimattomaksi, ja julistamme vielä sillä tavalla, että »päätöslauselma» ei koske epäsystemaattista ja puolustavaa terroria. Täytyy myöntää, että sellainen päätöslauselma on hyvin vaaraton ja täysin vakuutettu virheellisyyksiltä, aivan samoin kuin virheiltä on vakuutettu henkilö, joka on puhunut vain ollakseen mitään sanomatta! Ja sellaisen päätöslauselman laatimiseen tarvitaan vain yhtä seikkaa: taitoa pysytellä liikkeen hännillä. Kun »Iskra» teki pilkkaa sen johdosta, että »Rabotsheje Delo» oli julistanut kysymyksen terrorista uudeksi kysymykseksi,[43] niin »Rabotsheje Delo» syytti kiukkuisesti »Iskraa» siitä, että sillä on »suorastaan uskomaton into tyrkyttää puoluejärjestöille sellaista taktillisten kysymysten ratkaisua, jonka ryhmä kirjailija-emigrantteja on tehnyt yli 15 vuotta sitten» (s. 24). Todellakin, miten suurta vaateliaisuutta ja minkälaista tietoisen aineksen liioittelua: ratkaista kysymykset etukäteen teoreettisesti saattaakseen sitten sekä järjestön, puolueen että joukot[28*] vakuuttuneiksi siitä, että tämä ratkaisu on oikea! Aivan toista on yksinkertaisesti kerrata päähänpäntättyä ja kenellekään mitään »tyrkyttämättä» alistua jokaiseen »käänteeseen» sekä ekonomismin että terrorismin suuntaan. »Rabotsheje Delo» vielä yleistääkin tämän suuren elämänviisauden käskyn syyttäen »Iskraa» ja »Zarjaa» siitä, että »ne ovat asettaneet liikkeen vastapainoksi oman ohjelmansa henkenä, joka leijailee muodottoman kaaoksen yllä» (s. 29). Mikä sitten olisi sosialidemokratian tehtävä, ellei se, että sen tulee olla »henkenä», joka ei ainoastaan leijaile vaistovaraisen liikkeen yllä, vaan myöskin nostaa viimeksi mainitun »oman ohjelmansa» tasolle? Eihän ainakaan se, että laahustaisi liikkeen hännässä: parhaassa tapauksessa se on liikkeelle hyödytöntä, pahimmassa tapauksessa sangen vahingollista. Mutta »Rabotsheje Delo» ei ainoastaan seuraa tätä »prosessitaktiikkaa», vaan vieläpä kohottaa sen periaatteeksi, niin että oikeampaa olisi, ettei sen suuntaa nimitettäisi opportunismiksi, vaan hvostismiksi (sanasta hvost [häntä. Suom.]). Eikä voida olla tunnustamatta, että henkilöt, jotka ovat lujasti päättäneet aina kulkea liikkeen perässä sen häntänä, ovat ainiaaksi ja ehdottomasti vakuutettuja »kehityksen vaistovaraisen aineksen väheksymiseltä».
| * | * | |
| * |
Täten olemme vakuuttuneet, että Venäjän sosialidemokratian »uuden suunnan» perusvirhe on kumarteleminen vaistovaraisuuden edessä, sekä se, ettei ymmärretä joukkojen vaistovaraisuuden vaativan meiltä sosialidemokraateilta joukkomitassa suurta tietoisuutta. Mitä suurempi on joukkojen vaistovarainen nousu, mitä laajemmaksi liike paisuu, sitä enemmän ja vielä verrattomasti nopeammin kasvaa valtava tietoisuuden tarve sosialidemokratian sekä teoreettisessa, poliittisessa että organisatorisessa työssä.
Joukkojen vaistovarainen nousu Venäjällä on tapahtunut (ja tapahtuu edelleenkin) sellaisella nopeudella, että sosialidemokraattinen nuoriso on osoittautunut valmentumattomaksi täyttämään näitä jättiläismäisiä tehtäviä. Tämä valmentumattomuus on meidän yhteinen onnettomuutemme, se on kaikkien Venäjän sosialidemokraattien onnettomuus. Joukkojen nousu on jatkunut ja laajentunut keskeytymättä ja säilyttäen jatkuvaisuutensa, keskeytymättä sielläkään, missä se jo on alkanut, ja vallaten yhä uusia seutuja ja uusia väestökerroksia (työväenliikkeen vaikutuksesta on kuohunta vilkastunut opiskelevan nuorison ja yleensä intelligenssin keskuudessa, jopa talonpoikaistonkin keskuudessa). Mutta vallankumoukselliset ovat jääneet jälkeen tästä noususta sekä »teorioissaan» että toiminnassaan, he eivät ole onnistuneet luomaan pysyväistä ja jatkuvaisuutensa säilyttävää järjestöä, joka kykenisi johtamaan koko liikettä.
Ensimmäisessä luvussa me totesimme, että »Rabotsheje Delo» alentaa teoreettisia tehtäviämme ja että se toistaa »vaistovaraisesti» muotihuutoa »arvostelun vapaudesta»: tämän tunnuksen toistajilla ei ole riittänyt »tietoisuutta» käsittääkseen »arvostelija»-opportunistien ja vallankumouksellisten kannan suoranaista vastakohtaisuutta Saksassa ja Venäjällä.
Seuraavissa luvuissa me tarkastelemme, miten tämä vaistovaraisuuden edessä kumarteleminen on ilmennyt sosialidemokratian poliittisten tehtävien ja organisatorisen työn alalla.
Alkakaamme taaskin kiittämällä »Rabotsheje Deloa». »Paljastuskirjallisuus ja proletaarinen taistelu», näin on Martynov otsikoinut kirjoituksensa »Rabotsheje Delon» 10. numerossa erimielisyyksistä »Iskran» kanssa. »Emme voi rajoittua niiden olosuhteiden pelkkään paljastamiseen, joita on sen (työväenpuolueen) kehityksen tiellä. Meidän tulee ottaa huomioon myöskin proletariaatin lähimmät ja jokapäiväiset edut» (s. 63), näin hän määritteli noiden erimielisyyksien ytimen. »...»Iskra» ...on itse asiassa vallankumouksellisen opposition äänenkannattaja, joka paljastaa olojamme ja etupäässä poliittisia olojamme... Mutta me työskentelemme ja tulemme työskentelemään työväenasian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun» (sama). Ei voida olla kiittämättä Martynovia tästä määritelmästä. Se saa sangen huomattavan yleisen merkityksen, sillä se ei itse asiassa koske ainoastaan eri mielisyyksiämme »Rabotsheje Delon» kanssa, vaan yleensä kaikkia poliittista taistelua koskevia erimielisyyksiä meidän ja »ekonomistien» välillä. Olemme jo osoittaneet, etteivät »ekonomistit» ehdottomasti kiellä »politiikkaa», mutta että he luisuvat alituisesti politiikan sosialidemokraattisesta käsittämisestä sen trade-unionistiseen käsittämiseen. Aivan samoin luisuu myöskin Martynov, ja siksi suostummekin ottamaan juuri hänet näytteeksi ekonomistien hairahduksista tässä kysymyksessä. Tällaisen valinnan johdosta — yritämme näyttää sen toteen — meitä eivät voi moittia »'Rabotshaja Myslin' Erillisen lisälehden» kirjoittajat, eivät »Itsevapautusryhmän» julistuksen laatijat eivätkä »Iskrassa» n:o 12 julkaistun ekonomistisen kirjeen kirjoittajatkaan.
Kaikille on tunnettua, että Venäjän työläisten taloudellisen[29*] taistelun laaja leviäminen ja voimistuminen on käynyt rinnan taloudellisia epäkohtia (tehdasoloja ja ammatillisia epäkohtia) paljastavan »kirjallisuuden» syntymisen kanssa. »Lehtisten» pääsisältönä oli tehdasolojen paljastaminen, ja työläisten keskuudessa heräsi pian suoranainen paljastuskiihko. Heti kun työläiset huomasivat, että sosialidemokraattien kerhot tahtovat ja voivat antaa heille uudenlaisia lentolehtisiä, jotka kertovat koko totuuden työläisten kurjasta elämästä, heidän äärettömän raskaasta työstään ja oikeudettomasta asemastaan, niin he alkoivat lähettää tehtaista ja työpaikoilta voidaan sanoa suorastaan tulvana kirjeitä. Tämä »paljastuskirjallisuus» muodostui tavattomaksi sensaatioksi ei ainoastaan siinä tehtaassa, jonka oloja jokin lentolehtinen ruoski, vaan kaikissa muissakin tehtaissa, joissa oli kuultu jotakin näistä paljastetuista tosiasioista. Ja koska työläisten puutteella ja kurjuudella eri laitoksissa ja eri ammateissa on paljon yhteistä, niin »totuus työläisten elämästä» innostutti kaikkia. Takapajuisimpienkin työläisten keskuudessa syntyi suoranainen kiihko »saada sanansa painetuksi», jalo innostus osallistua tähän alkeismuodossa käytävään sotaan koko nykyistä ryöstön ja sorron pohjalle rakentuvaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Ja äärettömässä enemmistössä kaikista tapauksista »lehtiset» merkitsivätkin todellista sodanjulistusta, sillä paljastuksilla oli sangen kiihoittava vaikutus, ne saivat aikaan työläisten yhteisiä vaatimuksia huutavimpien epäkohtien poistamisesta ja valmiuden ryhtyä tukemaan lakoilla näitä vaatimuksia. Itse tehtailijoidenkin oli loppujen lopuksi pakko siinä määrin tunnustaa näiden lehtisten merkitys sodanjulistuksena, että hyvin usein he eivät halunneet jäädä odottamaan itse sotaa. Kuten aina, paljastukset tulivat voimallisiksi yksistään jo ilmestymisensä kautta ja ne saavuttivat valtavan siveellisen painostuksen merkityksen. Monissa tapauksissa jo pelkkä lehtisen ilmestyminen riitti saamaan aikaan sen, että kaikki tai osa vaatimuksista tyydytettiin. Sanalla sanoen, taloudellisten (tehdasoloja koskevien) epäkohtien paljastukset ovat olleet ja ovat yhä vieläkin taloudellisen taistelun tärkeä vipusin. Ja tämän merkityksensä ne tulevat säilyttämään niin kauan, kun on olemassa kapitalismi, joka välttämättömästi synnyttää työläisten itsepuolustuksen. Euroopan edistyneimmissä maissa voidaan nykyäänkin havaita, miten ilkivaltaisuuksien paljastaminen jossakin syrjäseudun »liikeyrityksessä» tai jollakin kaikkien unhoittaman kotityön alalla muodostuu lähtökohdaksi luokkatietoisuuden heräämiselle, ammatillisen taistelun alkamiselle ja sosialismin leviämiselle.[30*]
Venäjän sosialidemokraattien valtava enemmistö on viime aikoina ollut melkein kokonaan kiinni tässä tehtaissa ilmenevien epäkohtien paljastamisen järjestelyssä. Riittää, kun muistamme »Rabotshaja Myslin», nähdäksemme, missä määrin kaikki voimat olivat antautuneet siihen ja kuinka samalla unohdettiin, että asiallisesti se ei sellaisenaan vielä ollut sosialidemokraattista, vaan ainoastaan trade-unionistista toimintaa. Paljastukset koskivat asiallisesti vain määrätyn ammattialan työläisten suhteita heidän isäntiinsä ja saivat aikaan vain sen, että työvoiman myyjät oppivat myymään tätä »tavaraa» edullisemmin ja taistelemaan ostajan kanssa puhtaasti kaupallisen sopimuksen pohjalla. Nämä paljastukset olisivat voineet tulla (sillä ehdolla, että vallankumouksellisten järjestö olisi vissillä tavalla käyttänyt hyväkseen niitä) sosialidemokraattisen toiminnan lähtökohdaksi ja oleelliseksi osaksi, mutta olisivat voineet myöskin viedä (ja vaistovaraisuuden edessä kumartamisen oloissa olisivat pakostakin vieneet) »pelkkään ammatilliseen» taisteluun ja ei-sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen. Sosialidemokratia ei johda työväenluokan taistelua ainoastaan työvoiman edullisten myyntiehtojen puolesta, vaan myöskin sen yhteiskuntajärjestelmän hävittämiseksi, mikä pakoittaa omistamattomia myymään itsensä pohatoille. Sosialidemokratia ei edusta työväenluokkaa ainoastaan sen suhteessa määrättyyn työnantajaryhmään, vaan myöskin sen suhteessa nykyisen yhteiskunnan kaikkiin luokkiin sekä valtioon organisoituna poliittisena voimana. Tästä käy selville, etteivät sosialidemokraatit voi rajoittua vain taloudelliseen taisteluun eivätkä voi myöskään sallia, että taloudellisten paljastusten järjestäminen olisi heidän pääasiallisena toimintamuotonaan. Meidän on käytävä aktiivisesti käsiksi työväenluokan poliittiseen kasvatustyöhön, sen poliittisen tietoisuuden kehittämiseen. Nykyään, »Iskran» ja »Zarjan» tehtyä ensimmäisen rynnistyksensä ekonomismia vastaan, siitä ovat »kaikki yhtä mieltä» (vaikkakin eräät vain sanoissa, kuten tulemme heti näkemään).
Herää kysymys, mitä poliittisen kasvatustyön tulee sisältää? Voidaanko rajoittua propagoimaan ajatusta työväenluokan vihamielisyydestä itsevaltiutta kohtaan? Ei tietenkään. Työläisten poliittisen sortamisen selittäminen ei vielä riitä (kuten ei riittänyt sekään, että heille selitettiin heidän etujensa vastakohtaisuus isäntien etuihin nähden). Agitaatiota on tehtävä tämän sorron jokaisen konkreettisen ilmenemismuodon johdosta (kuten olemme ryhtyneet harjoittamaan agitaatiota taloudellisen sorron konkreettisten ilmenemismuotojen johdosta). Ja koska tämä sorto koskee mitä erilaisimpia yhteiskuntaluokkia, koska se ilmenee mitä erilaisimmilla sekä ammatillisen, kansalaisten yleisen, persoonallisen, perheen, uskonnollisen että tieteellisen elämän y.m., y.m. toiminnan aloilla, niin eikö ole selvää, ettemme me täytä tehtäväämme työväenluokan poliittisen tietoisuuden kehittämiseksi jollemme ota itse järjestääksemme itsevaltiuden kaikinpuolista poliittista paljastamista? Onhan selvää, että harjoittaaksemme agitaatiota sorron konkreettisten ilmenemismuotojen johdosta, on nämä ilmenemismuodot paljastettava (kuten täytyi paljastaa väärinkäytökset tehtaissa taloudellisen agitaation harjoittamista varten).
Luulisi tämän kai olevan selvää? Mutta juuri tässä osoittautuukin, että »kaikki» ovat vain sanoissa yhtä mieltä siitä, että on välttämätöntä kaikin puolin kehittää poliittista tietoisuutta. Juuri tässä osoittautuukin, että esimerkiksi »Rabotsheje Delo» ei vain ollut ottamatta itselleen tehtäväksi kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestämistä (tai aloitteen tekemistä sen järjestämiseksi), vaan alkoipa kiskoa takaisin »Iskraakin», joka oli käynyt tähän tehtävään käsiksi. Kuulkaapa: »Työväenluokan poliittinen taistelu on vain» (nimenomaan ei ole vain) »taloudellisen taistelun kehittynein, laajin ja tehokkain muoto» (»Rabotsheje Delon» ohjelma, »Rabotsheje Delo», n:o 1, s. 3). »Nykyään on sosialidemokraattien edessä se tehtävä, — miten voitaisiin mahdollisuuksien mukaan itse taloudelliselle taistelulle antaa poliittinen luonne» (Martynov n:o 10:ssä, s. 42). »Taloudellinen taistelu on kaikkein laajimmin soveltuva keino joukkojen vetämiseksi mukaan aktiiviseen poliittiseen taisteluun» (Liiton edustajakokouksen päätöslauselma ja »korjaukset»: »Kaksi edustajakokousta», ss. 11 ja 17). Kuten lukija näkee, kaikki nämä väitteet ovat ominaisia »Rabotsheje Delolle» aivan sen ilmestymisestä alkaen aina viimeisiin »toimituksen ohjeisiin» asti, ja kaikissa niissä ilmenee täysin selvästi yksi ja sama mielipide poliittiseen agitaatioon ja taisteluun nähden. Tarkastelkaapa tätä mielipidettä siltä kaikilla ekonomisteilla vallitsevana olevan käsityksen kannalta, jonka mukaan poliittisen agitaation tulee seurata taloudellista agitaatiota. Onko totta, että taloudellinen taistelu on yleensä[31*] »kaikkein laajimmin soveltuva keino» joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun? Se ei ole lainkaan totta. Vähintään yhtä »laajasti soveltuvia» keinoja tähän »mukaanvetämiseen» ovat kaikki ja kaikenlaiset poliisisorron ja itsevaltiuden ruokottomuuksien ilmaukset eivätkä suinkaan vain ne ilmaukset, jotka ovat yhteydessä taloudelliseen taisteluun. Entä aateliset hallintoherrat (zemskije natshalniki) ja talonpoikain ruumiillinen rangaistus, virkamiesten lahjustenotto ja poliisien käyttäytyminen kaupunkien »rahvasta» kohtaan, taistelu nälkääkärsiviä vastaan ja kansan valoon ja tietoon pyrkimisen tukahduttaminen, verojen kiskominen ja lahkolaisten vainoamiset, sotamiesten äkseeraus ja ylioppilaiden ja liberaalisen sivistyneistön karkea sotamiesmäinen kohtelu — miksi kaikki nämä ja tuhannet muut samantapaiset sorron ilmaukset, jotka eivät ole välittömästi yhteydessä »taloudelliseen» taisteluun, ovat yleensä vähemmän »laajasti soveltuvia» keinoja ja aiheita poliittisen agitaation harjoittamiseen ja joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun? Asia on juuri päinvastoin: niiden jokapäiväisten tapausten yleissummassa, jolloin työläinen kärsii (omasta tai hänelle läheisten ihmisten) oikeudettomuudesta, mieli- ja väkivallasta, ovat poliisisorron tapaukset nimenomaan ammatillisen alan taistelussa epäilemättä vain vähäisenä osana. Minkä vuoksi pitää edeltäkäsin supistaa poliittisen agitaation piiriä, julistamalla »laajimmin soveltuvaksi» keinoksi vain yhden, jonka rinnalla sosialidemokraatilla täytyy olla toisiakin, yleensä puhuen yhtä »laajasti soveltuvia» keinoja?
Jo kauan sitten edesmenneinä aikoina (vuosi sitten!..) »Rabotsheje Delo» kirjoitti: »Lähimmät poliittiset vaatimukset tulevat joukoille käsitettäviksi yhden tai äärimmäisessä tapauksessa ainakin muutaman lakon jälkeen», »heti kun hallitus on pannut liikkeelle poliisin ja santarmiston» (n:o 7, s. 15, elokuu v. 1900). Tämän opportunistisen asteellisuusteorian on Liitto nykyään jo hylännyt ja tehnyt meille myönnytyksen ilmoittamalla: »ei ole lainkaan välttämätöntä, että poliittista agitaatiota alusta lähtien harjoitetaan vain taloudellisella pohjalla» (»Kaksi edustajakokousta», s. 11). Venäjän sosialidemokratian tuleva historiankirjoittaja näkee jo yksistään tästä Liiton osittaisesta luopumisesta vanhoista hairahduksistaan paremmin kuin kaikenlaisista pitkistä järkeilyistä, miten syvään alennustilaan ekonomistimme olivat sosialismin saattaneet! Mutta kuinka naiivia olikaan Liiton taholta kuvitella, että hylkäämällä tämän politiikan yhden supistamismuodon, meidät voitaisiin saada suostumaan sen toiseen supistamismuotoon! Eikö tässäkin tapauksessa olisi johdonmukaisempaa sanoa, että taloudellista taistelua pitää käydä mahdollisimman laajalti, että sitä on aina käytettävä hyväksi poliittisessa agitaatiossa, mutta »ettei ole ollenkaan välttämätöntä» pitää taloudellista taistelua kaikkein laajimmin soveltuvana keinona joukkojen vetämiseksi aktiiviseen poliittiseen taisteluun?
Liitto antaa merkitystä sille seikalle, että se on pannut sanojen »laajimmin soveltuva keino» sijalle sanat »parhain keino», jotka ovat Juutalaisten Työväen Liiton (Bund) 4:nnen edustajakokouksen vastaavassa päätöslauselmassa. Totta tosiaan meidän olisi vaikea sanoa, kumpi näistä päätösTäuselmistä on parempi: mielestämme ovat molemmat huonompia. Sekä Liitto että Bund luisuvat tässä (osaksi ehkä tiedottomastikin, perinnäistapojen vaikutuksesta) tulkitsemaan politiikkaa ekonomistisesti, trade-unionistisesti. Oleellisesti asia ei muutu vähääkään siitä, minkä sanojen avulla tämä tapahtuu: sanalla »parhain» vaiko sanoilla »laajimmin soveltuva». Jos Liitto sanoisi, että »poliittinen agitaatio taloudellisella pohjalla» on laajimmin käytäntöön sovellutettu (eikä »soveltuva») keino, niin se olisi oikeassa meidän sosialidemokraattisen liikkeemme määrättyyn kehityskauteen nähden. Se olisi nimittäin oikeassa ekonomisteihin nähden, moniin käytännönmiehiin (ellei niiden enemmistöönkin) nähden vuosina 1898–1901, sillä nämä käytännön ekonomistit todellakin soveltivat poliittista agitaatiota (mikäli he ylipäänsä sitä soveltivat!) melkein yksinomaan taloudellisella pohjalla. Sellaisen poliittisen agitaation hyväksyivät Sekä »Rabotshaja Mysl» että »Itsevapautus-ryhmä» ja vieläpä ne suosittelivatkin sitä, kuten olemme nähneet! »Rabotsheje Delon» olisi pitänyt päättävästi tuomita se sellainen, että hyödyllisen taloudellisen agitaation ohella vahingollisesti supistettiin poliittista taistelua, mutta sen sijaan se julisti laajimmin sovelletun (ekonomistien soveltaman) keinon laajimmin soveltuvaksi keinoksi! Siksi ei olekaan ihmeteltävää, ettei näille henkilöille, kun me nimitämme heitä ekonomisteiksi, jää muuta neuvoksi kuin haukkua meitä suut ja silmät täyteen »mystiikan harrastajiksi» ja »hajoittajiksi», »paavin lähettiläiksi» ja »panettelijoiksi»,[32*] ei muuta kuin ruikuttaa kaikille ja kaikkien edessä, että heitä on verisesti loukattu, ja miltei vannoen julistaa, että »nyt ei kerta kaikkiaan ainoakaan sosialidemokraattinen järjestö ole syyllinen ekonomismiin.[33*] Voi noita panettelijoita, noita ilkeitä poliitikkoja! Kunpa he eivät vain olisi tahallaan keksineet koko ekonomismia voidakseen sitten pelkän ihmisvihansa vimmassa loukata verisesti muita ihmisiä!
Mikä konkreettinen ja reaalinen merkitys Martynovin mielestä on sillä, että sosialidemokratialle asetetaan tehtävä: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne»? Taloudellinen taistelu on työläisten kollektiivista taistelua isäntiä vastaan edullisten työvoiman myyntiehtojen, työläisten työ- ja elämänehtojen parantamisen puolesta. Tämä taistelu on välttämättömyyden pakosta ammatillista taistelua, sillä työehdot eri ammattialoilla ovat perin erilaisia ja siksi myöskin taistelua näiden olojen parantamiseksi on käytävä ammateittain (ammattiliittojen avulla Lännessä, väliaikaisten ammatillisten yhtymien ja lentolehtisten avulla Venäjällä j.n.e.). »Poliittisen luonteen antaminen itse taloudelliselle taistelulle» merkitsee siis taistelua noiden samojen ammatillisten vaatimusten toteuttamiseksi, ammatillisten työehtojen parantamiseksi »lainsäädännöllisten ja hallinnollisten toimenpiteiden» kautta (kuten Martynov sanoo kirjoituksensa seuraavalla, 43. sivulla). Juuri tätä tekevät ja ovat aina tehneet kaikki työväen ammattiliitot. Silmäilkää perusteellisten oppineiden (ja »perusteellisten» opportunistien) Webb-puolisoiden teoksia, ja te näette, että Englannin työväenliitot ovat jo aikoja sitten tajunneet tehtävän »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» ja toteuttaneet sitä ja että ne ovat jo pitkät ajat taistelleet lakkovapauden puolesta, osuustoimintaa ja ammatillista liikettä haittaavien kaikkien ja kaikenlaisten juridisten esteiden poistamiseksi, naisia ja lapsia suojelevien lakien säätämiseksi, työehtojen parantamiseksi terveys- ja tehdaslainsäädännön avulla j.n.e.
Näin siis tuohon »tavattoman» syvämieliseltä ja vallankumoukselliselta kajahtavaan komeaan fraasiin: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» kätkeytyy itse asiassa perinnäinen pyrkimys mataloittaa sosialidemokraattinen politiikka trade-unionistiseksi politiikaksi! »Iskran» yksipuolisuuden korjaamisen varjolla, joka muka asettaa »dogmin vallankumouksellistamisen elämän vallankumouksellistamisen yläpuolelle»,[34*] meille tarjotaan aivan kuin jonakin uutuutena taistelua taloudellisten reformien puolesta. Itse asiassa fraasi: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» ei sisällä mitään muuta kuin taistelun taloudellisten reformien puolesta. Ja Martynov olisi voinut itsekin päästä tähän aika yksinkertaiseen johtopäätökseen, jos hän olisi tarkoin syventynyt ajattelemaan sanojensa merkitystä. »Puolueemme», sanoo hän ojentaessaan raskaimman aseensa »Iskraa» vastaan, »voisi ja sen tulisi asettaa hallitukselle konkreettisia vaatimuksia lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä taloudellista riistoa, työttömyyttä, nälkää j.n.e. vastaan» (»Rabotsheje Delo», n:o 10, ss. 42–43). Konkreettisia vaatimuksia toimenpiteisiin ryhtymisestä — eikö se sitten ole yhteiskunnallisten reformien vaatimista? Ja me kysymme vielä kerran puolueettomilta lukijoilta, panettelemmeko me rabotshejedelolaisia (suotakoon minulle anteeksi tämä muotiin tullut kömpelö sana!), nimittäessämme heitä salaisiksi bernsteiniläisiksi, kun he esittävät muka erimielisyydekseen »Iskran» kanssa sitä, että he pitävät välttämättömänä taistelua taloudellisten reformien puolesta?
Vallankumouksellinen sosialidemokratia on aina sisällyttänyt ja sisällyttää toimintaansa taistelun reformien puolesta. Mutta »taloudellista» agitaatiota se käyttää esittääkseen hallitukselle vaatimuksia ei ainoastaan erilaisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä, vaan myöskin (ja ennen kaikkea) vaatimuksen, että sen on lakattava olemasta itsevaltiudellinen hallitus. Sitä paitsi se pitää velvollisuutenaan esittää hallitukselle tämän vaatimuksen ei ainoastaan taloudellisen taistelun pohjalla, vaan myöskin yleensä yhteiskunnallis-poliittisen elämän kaikkien ilmausten pohjalla. Sanalla sanoen, se alistaa reformien puolesta käytävän taistelun vallankumoukselliselle taistelulle vapauden ja sosialismin puolesta niinkuin osa alistetaan kokonaisuudelle. Mutta Martynov herättää henkiin toisenlaisessa muodossa asteellisuusteorian yrittäessään säätää, että poliittisen taistelun kehityksen pitää käydä ehdottomasti niin sanoaksemme taloudellista tietä. Esittäessään reformien puolesta käytävän taistelun muka erikoiseksi »tehtäväksi» vallankumouksellisen nousun hetkellä hän kiskoo siten puoluettamme taaksepäin ja pelaa sekä »ekonomistisen» että liberaalisen opportunismin hyväksi.
Edelleen. Verhottuaan ujostellen reformien puolesta käytävää taistelua mahtipontisella teesillä: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» Martynov esitti aivan kuin jonakin erikoisuutena pelkästään vain taloudellisia (vieläpä pelkästään tehdasoloja koskevia) reformeja. Emme tiedä, miksi hän on niin tehnyt. Ehkäpä huomaamattomuudessa? Mutta jos hän ei olisi tarkoittanut yksistään »tehdasoloja» koskevia reformeja, niin silloin koko hänen edellä esitetty teesinsä menettäisi kaiken ajatuksen. Ehkäpä siksi, että hän pitää mahdollisina ja todennäköisinä »myönnytyksiä» hallituksen taholta vain taloudellisella alalla?[35*] Jos asia on näin, niin se on kummallinen erehdys: myönnytykset ovat mahdollisia ja niitä tehdään myöskin ruoskimista, passeja, lunastusmaksuja, lahkolaisuutta, sensuuria y.m., y.m. koskevan lainsäädännön alalla. »Taloudelliset» myönnytykset (eli valhemyönnytykset) ovat tietysti hallitukselle kaikkein halvimpia ja edullisimpia, sillä se toivoo niiden avulla voittavansa työläisjoukkojen luottamuksen puolelleen. Mutta juuri siksi me, sosialidemokraatit, emme saakaan millään muotoa eikä kerta kaikkiaan mitenkään antaa sijaa sellaiselle käsitykselle (eli väärinkäsitykselle), että taloudelliset reformit olisivat meille muka arvokkaampia, että me juuri niitä pitäisimme muka erikoisen tärkeinä j.n.e. »Tällaiset vaatimukset», sanoo Martynov edellä esittämistään konkreettisista lainsäädännöllisten ja hallinnollisten toimenpiteiden vaatimuksista, »eivät olisi tyhjää sanahelinää, sillä työläisjoukot tulisivat niitä aktiivisesti kannattamaan, koska ne lupaavat tiettyjä kouraantuntuvia tuloksia»... Emme me ole ekonomisteja, emme tietenkään! Me vain ryömimme polvillamme »kouraantuntuvien» konkreettisten tulosten edessä yhtä orjamaisesti kuin herrat Bernsteinit, Prokopovitshit, Struvet, R. M:t ja tutti quanti![44] Me vain annamme ymmärtää (yhdessä Nartsis Tuporylovin kanssa), että kaikki, mikä ei lupaa »kouraantuntuvia tuloksia», on »tyhjää sanahelinää»! Me vain lausumme ajatuksemme siten, ikään kuin työväenjoukot eivät olisi kykeneviä (eivätkä olisi jo todistaneet kykenevänsä huolimatta heistä, jotka tahtovat sälyttää oman poroporvarillisuutensa joukkojen kontolle) kannattamaan aktiivisesti jokaista vastalausetta, joka suuntautuu itsevaltiutta vastaan, vaikkapa se ei lupaisikaan sille kerrassaan minkäänlaisia kouraantuntuvia tuloksia!
Ottakaa vaikka ne samat Martynovin itsensä esittämät esimerkit »toimenpiteistä» työttömyyttä ja nälkää vastaan. Samaan aikaan, kun »Rabotsheje Delo», lupauksestaan päätellen, muokkailee ja valmistelee »konkreettisia (lakiehdotusten muodossako?) vaatimuksia lainsäädännöllisistä ja hallinnollisista toimenpiteistä», jotka »lupaavat kouraantuntuvia tuloksia», — samaan aikaan »Iskra», joka »asettaa alinomaa dogmin vallankumouksellistamisen elämän vallankumouksellistamisen yläpuolelle», on yrittänyt selittää työttömyyden olevan kiinteässä yhteydessä koko kapitalistiseen järjestelmään ja varoittanut, että »nälkä lähenee», paljastanut poliisin »taistelua nälkääkärsiviä vastaan» sekä inhoittavia »väliaikaisia pakkotyösääntöjä», samaan aikaan »Zarja» on julkaissut erikoisena vedoksena agitaatiokirjasen muodossa sen osan »Katsauksesta maan sisäisiin asioihin»,[45] mikä koski nälänhätää. Mutta auta armias, miten »yksipuolisia» tällöin olivatkaan nuo parantumattoman ahdasmieliset ortodoksit, nuo dogmaatikot, jotka ovat kuuroja »itsensä elämän» käskyille! Heidän ainoassakaan kirjoituksessaan ei ole ollut — voi kauhistustal — yhtään ainoata, voitteko kuvitella, ei yhtään ainoata »konkreettista vaatimusta», »joka olisi luvannut kouraantuntuvia tuloksia»! Onnettomat dogmaatikot! Parasta olisi antaa heidät Kritshevskien ja Martynovien opetettaviksi, jotta he vakuuttuisivat siitä, että taktiikka on kasvun prosessi, joka kasvaa j.n.e., ja että itse taloudelliselle taistelulle on annettava poliittinen luonne!
»Työläisten taloudellisella taistelulla isäntiä ja hallitusta vastaan (»taloudellinen taistelu hallitusta vastaan»!!) on välittömän vallankumouksellisen merkityksensä ohella vielä se merkitys, että se työntää työläisiä lakkaamatta kosketuksiin heidän poliittista oikeudettomuuttaan koskevan kysymyksen kanssa» (Martynov, s. 44). Emme ole esittäneet tätä lainausta toistaaksemme sadannen tai tuhannennen kerran sitä, mikä edellä on jo sanottu, vaan erikoisesti kiittääksemme Martynovia tästä uudesta ja erinomaisesta sanonnasta: »Työläisten taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan». Mikä helmi! Miten verrattomalla lahjakkuudella ja ekonomistien välillä vallitsevien kaikkien yksityisten erimielisyyksien ja vivahde-erojen mestarillisella eliminoimisella[46] tässä lyhyessä ja selvässä lauseessa onkaan tuotu ilmi ekonomismin koko olemus, alkaen työläisten kehoittamisesta »poliittiseen taisteluun, jota he käyvät yleisten etujen nimessä tarkoitusperättään parantaa kaikkien työläisten asemaa»,[36*] jatkaen asteellisuusteorialla ja päättäen edustajakokouksen päätöslauselmalla »laajimmasta soveliaisuudesta» y.m. »Taloudellinen taistelu hallitusta vastaan» on nimenomaan trade-unionistista politiikkaa, josta on vielä hyvin pitkä matka sosialidemokraattiseen politiikkaan.
»Miten paljon meillä onkaan viime aikoina ilmestynyt sosialidemokraattisia Lomonosoveja!», huomautti kerran eräs toveri, tarkoittaen sillä monien ekonomismiin taipuvaisten henkilöiden hämmästyttävää pyrkimystä päästä välttämättömästi »omalla järjellään» suurten totuuksien perille (esimerkiksi sentapaisten, että taloudellinen taistelu työntää työläisiä kosketukseen oikeudettomuuskysymyksen kanssa) ja samalla luontaisen neron suurenmoisella ylenkatseellisuudella sivuuttaa huomiotta kaiken sen, mitä vallankumouksellisen ajattelun ja vallankumouksellisen liikkeen aikaisempi kehitys jo on antanut. Juuri sellainen luontainen nero on Lomonosov-Martynov. Silmäilkää hänen kirjoitustaan »Päivänkysymyksiä», ja te huomaatte, miten hän lähestyy »omalla järjellään» sitä, minkä Axelrod on jo kauan sitten sanonut (josta meidän Lomonosovimme tietystikin visusti vaikenee), miten hän esimerkiksi alkaa ymmärtää, että me emme voi olla ottamatta huomioon porvariston joidenkin kerrosten oppositioasennetta (»Rabotsheje Delo», n:o 9, sivut 61, 62, 71, — vertaa »Rabotsheje Delon» toimituksen »Vastaukseen» Axelrodille, sivuilla 22, 23–24) j.n.e. Mutta, ikävä kyllä, hän vasta »lähestyy» ja vasta »alkaa» eikä sen enempää, sillä Axelrodin ajatus on hänelle jäänyt kuitenkin vielä siinä määrin käsittämättömäksi, että hän puhuu »taloudellisesta taistelusta isäntiä ja hallitusta vastaan». Kolmen vuoden aikana (1898–1901) »Rabotsheje Delo» keräsi voimia ymmärtääkseen Axelrodia eikä — eikä se kuitenkaan ole ymmärtänyt häntä! Ehkäpä tämäkin johtuu siitä, että sosialidemokratia, »kuten ihmiskuntakin», asettaa aina itselleen vain toteutettavissa olevia tehtäviä?
Mutta Lomonosoveille ei ole ominaista ainoastaan se, että on vielä paljon asioita, joita he eivät tiedä (se olisi vielä pieni vahinko!), vaan myöskin se, että he eivät tunne tietämättömyyttään. Se on jo suuri vahinko, ja tämä vahinko panee heidät ryhtymään suoraa päätä »syventämään» Plehanovia.
»Sen jälkeen, kun Plehanov kirjoitti mainitun kirjansa (»Sosialistien tehtävistä taistelussa nälkää vastaan Venäjällä»), on vierähtänyt paljon aikaa», kertoo Lomonosov-Martynov. »Sosialidemokraatit, jotka ovat kymmenen vuoden ajan johtaneet työväenluokan taloudellista taistelua... eivät ole vielä ennättäneet antaa puoluetaktiikalle laajaa, teoreettista perustelua. Nyt tämä kysymys on kypsynyt, ja jos me tahtoisimme antaa sellaisen teoreettisen perustelun, niin meidän täytyisi epäilemättä syventää huomattavasti niitä taktiikan periaatteita, joita Plehanov aikoinaan kehitteli... Meidän tulisi nykyään määritellä propagandan ja agitaation välinen ero toisin kuin Plehanov sen määritteli». (Martynov on esittänyt vähän aikaisemmin Plehanovin sanat: »propagandisti antaa paljon ajatuksia yhdelle tai muutamille henkilöille», agitaattori taas antaa vain yhden tai muutamia ajatuksia, mutta antaa ne sen sijaan kokonaiselle ihmisjoukolle»). »Propagandalla me ymmärtäisimme koko nykyisen järjestelmän tai sen osittaisten ilmausten vallankumouksellista valaisemista, huolimatta siitä, tapahtuuko tämä yksilöille vai laajoille joukoille käsitettävässä muodossa. Agitaatiolla tämän sanan täsmällisessä mielessä (sic!) me ymmärtäisimme joukkojen kutsumista määrättyihin konkreettisiin tekoihin, sitä että edistetään proletariaatin välitöntä vallankumouksellista puuttumista yhteiskunnalliseen elämään».
Onnittelemme Venäjän — niin ja kansainvälistäkin — sosialidemokratiaa Martynovin antaman uuden sanankäytön johdosta, joka on paljon tarkempaa ja syvällisempää. Tähän saakka me olemme (yhdessä Plehanovin ja kaikkien kansainvälisen työväenliikkeen johtohenkilöiden kanssa) olleet sitä mieltä, että propagandistin tulee, jos hän ottaa esimerkiksi samaisen työttömyyskysymyksen, selittää pulien kapitalistinen luonne, osoittaa syyt, miksi ne ovat kiertämättömiä nykyisessä yhteiskunnassa, kuvata tämän yhteiskunnan sosialistiseksi yhteiskunnaksi muuttamisen välttämättömyys j.n.e. Sanalla sanoen hänen tulee antaa »paljon ajatuksia», niin paljon, että vain harvat (verrattain harvat) henkilöt voivat heti yhdellä kertaa omaksua kaikki nämä ajatukset kaikessa kokonaisuudessaan. Agitaattori taas, puhuessaan samasta kysymyksestä, ottaa kaikille kuulijoillensa kaikkein tunnetuimman ja kaikkein huomattavimman esimerkin: sanokaamme, työttömän perheen nälkäkuoleman, kurjuuden lisääntymisen j.n.e., ja käyttäen tätä kaikille ja jokaiselle tunnettua tosiasiaa tekee kaikkensa antaakseen »joukoille» yhden ajatuksen: ajatuksen rikkauden kasvamisen ja kurjuuden lisääntymisen välisen ristiriidan mielettömyydestä, hän pyrkii nostattamaan joukoissa tyytymättömyyttä ja suuttumusta tämän huutavan vääryyden johdosta, jättäen tämän ristiriidan tyhjentävän selittämisen propagandistin tehtäväksi. Siksi propagandisti toimii etupäässä painetun, agitaattori elävän sanan avulla. Propagandistilta vaaditaan toisia ominaisuuksia kuin agitaattorilta. Esimerkiksi Kautskya ja Lafargueta me nimitämme propagandisteiksi, Bebeliä ja Guesdea agitaattoreiksi. Mutta sen sijaan käytännöllisen toiminnan kolmannen alan eli kolmannen tehtävän erottaminen, tarkoittaen tällä tehtävällä »joukkojen kutsumista määrättyihin konkreettisiin tekoihin», on mitä suurinta tolkuttomuutta, sillä »kutsuminen» erityisenä tekona joko liittyy niin teoreettiseen tutkielmaan, propagandakirjaseen kuin agitaatiopuheeseen luonnollisena ja välttämättömänä täydennyksenä, tahi sillä on pelkästään toimeenpaneva tehtävä. Todellakin, ottakaa esimerkiksi Saksan sosialidemokraattien nykyinen taistelu viljatulleja vastaan. Teoreetikot kirjoittavat tutkielmia tullipolitiikasta »kutsuen» taistelemaan sanokaamme kauppasopimusten ja kauppavapauden puolesta; propagandisti tekee samaa aikakauslehdessä, agitaattori — julkisissa puheissa. Joukkojen »konkreettiset teot» ovat tällä hetkellä valtiopäiville osoitettujen vaatimusten allekirjoittamista viljatullien korottamista vastaan. Kehoitus näihin tekoihin tulee välillisesti teoreetikoilta, propagandisteilta ja agitaattoreilta, ja välittömästi — niiltä työläisiltä, jotka tehtaissa ja kaikissa yksityisasunnoissa keräävät nimiä vaatimuslistojen alle. »Martynovin terminologian» mukaan käy niin, että sekä Kautsky että Bebel ovat kumpikin propagandisteja, mutta allekirjoitusten kerääjät agitaattoreita, eikö niin?
Saksalaisten esimerkki toi mieleeni saksalaisen sanan Verballhornung, joka sananmukaisesti käännettynä merkitsee: ballhornisoida. Johan Ballhorn oli leipzigiläinen kirjankustantaja XVI vuosisadalla; hän julkaisi aapisen, jonka kanteen oli tavan mukaan painettu myöskin kukon kuva; mutta tavallisen kukon asemesta, jolla on kannukset jaloissa, hän kuvasi kukon ilman kannuksia ja sen viereen pari munaa. Ja aapisen kanteen hän lisäsi: »Johan Ballhornin parannettu painos». Siitä lähtien saksalaiset sanovatkin Verballhornungiksi sellaista »parannusta», joka itse asiassa on huononnus. Väkisinkin muistuu mieleen Ballhorn, kun näet, miten Martynovit »syventävät» Plehanovia...
Missä tarkoituksessa meidän Lomonosovimme on »keksinyt» tuon sekasotkun? Kuvatakseenko havainnollisemmin sitä, että »Iskra» »kiinnittää huomiota vain asian yhteen puoleen, aivan samoin kuin Plehanov teki jo puolisentoista vuosikymmentä sitten» (39). »'Iskrassa' ainakin nykyään propagandatehtävät työntävät agitaatiotehtävät taka-alalle» (52). Jos tämä viimeinen väite käännetään Martynovin kieleltä yleisinhimilliselle kielelle (sillä ihmiskunta ei ole vielä ennättänyt oppia vastalöydettyä uutta terminologiaa), niin saadaan seuraavaa: »Iskrassa» poliittisen propagandan ja poliittisen agitaation tehtävät työntävät taka-alalle tehtävän »asettaa hallitukselle konkreettisia vaatimuksia lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä», toimenpiteisiin, »jotka lupaavat tiettyjä kouraantuntuvia tuloksia» (eli yhteiskunnallisten reformien vaatimuksia, jos on sallittua edes kerran vielä käyttää vanhan ihmiskunnan vanhaa terminologiaa, ihmiskunnan, joka ei ole vielä ehtinyt kasvaa Martynovin tasolle). Kehoitamme lukijaa vertaamaan tähän teesiin seuraavaa lauselmaa:
»Meitä hämmästyttää näissä ohjelmissa» (vallankumouksellisten sosialidemokraattien ohjelmissa) »myöskin se, että niissä asetetaan ikuisesti etusijalle ja edullisemmaksi työläisten toiminta parlamentissa (jota meillä ei ole olemassa) ja jätetään kokonaan huomioon ottamatta (heidän vallankumouksellisen nihilisminsä vuoksi) se, miten tärkeätä on työläisten osanotto meillä oleviin tehtailijoiden lainsäädäntökokouksiin tehdasasioissa... tahi vaikkapa työläisten osanotto kaupunkien itsehallintoihin»...
Tämän lauselman kirjoittaja tuo vähän suoremmin, selvemmin ja avomielisemmin ilmi sen saman ajatuksen, johon asti Lomonosov-Martynov oli päässyt omalla järjellään. Tämä kirjoittaja on R. M. »'Rabotshaja Myslin' Erillisessä lisälehdessä» (s. 15).
Esittäessään »Iskraa» vastaan »teoriansa» »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohottamisesta» Martynov on itse asiassa tuonut ilmi pyrkimyksen alentaa tätä aktiivisuutta, sillä suositeltavimmaksi, erikoisen tärkeäksi ja »laajimmin soveltuvaksi» tämän aktiivisuuden herättämiskeinoksi ja toimikentäksi hän on julistanut sen saman taloudellisen taistelun, jonka edessä kaikki ekonomistit ovat kumarrelleet. Sen tähden tämä hairahdus onkin niin kuvaava, ettei se ole lainkaan yksin Martynoville ominainen. Itse asiassa »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohoaminen» voidaan saada aikaan vain sillä ehdolla, että emme rajoitu ainoastaan »poliittiseen agitaatioon taloudellisella pohjalla». Ja poliittisen agitaation välttämättömän laajentamisen yhtenä perusehtona on kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestäminen. Joukkojen poliittista tietoisuutta ja vallankumouksellista aktiivisuutta ei voida kasvattaa muuten kuin näiden paljastusten pohjalla. Siksi tämäntapainen toiminta on yksi koko kansainvälisen sosialidemokratian tärkeimpiä tehtäviä, sillä poliittinen vapauskaan ei ollenkaan poista, vaan ainoastaan muuttaa vähän näiden paljastusten suuntautumispiiriä. Esimerkiksi Saksan puolue lujittaa erikoisesti asemiaan ja laajentaa vaikutustaan juuri sillä, että se pitää heikentymättömällä tarmolla yllä poliittista paljastustoimintaa. Työväenluokan tietoisuus ei voi olla todella poliittista tietoisuutta, jollei työläisiä ole opetettu reagoimaan kaikkiin ja kaikenlaisiin mielivallan ja sorron, väkivallan ja vääryyden tapauksiin, koskekootpa nämä tapaukset mitä luokkaa tahansa; — ja reagoimaan nimenomaan sosialidemokraattiselta eikä joltain muulta näkökannalta. Työläisjoukkojen tietoisuus ei voi olla oikeata luokkatietoisuutta, elleivät työläiset opi konkreettisten ja samalla ehdottomasti päivänpolttavien (aktuaalisten) poliittisten tosiasiain ja tapahtumien pohjalla tarkkailemaan jokaista muuta yhteiskuntaluokkaa näiden luokkien henkisen, siveellisen ja poliittisen elämän kaikissa ilmenemismuodoissa, — jos he eivät opi soveltamaan käytännössä materialistista analyysiä ja materialistista arviointia kaikkien luokkien, väestöryhmien ja -kerrosten elämän ja toiminnan kaikkiin puoliin. Se, joka suuntaa työväenluokan huomion, tarkkaavaisuuden ja tietoisuuden yksinomaan tai vaikkapa pääasiallisestikin omaan itseensä, — hän ei ole sosialidemokraatti, sillä työväenluokan itsetietoisuus on erottamattomassa yhteydessä ei ainoastaan teoreettisiin... oikeammin on sanoa: ei niinkään paljon teoreettisiin kuin poliittisen elämän kokemusten pohjalla kehiteltyihin aivan selviin käsityksiin nykyisen yhteiskunnan kaikkien luokkien välisistä keskinäissuhteista. Sen vuoksi onkin niin syvästi vahingollista ja käytännöllisen merkityksensä puolesta niin syvästi taantumuksellista se ekonomistiemme saarnailu, että taloudellinen taistelu on laajimmin käytäntöön soveltuva keino joukkojen saamiseksi mukaan poliittiseen liikkeeseen. Voidakseen tulla sosialidemokraatiksi työläisellä täytyy olla selvä käsitys tilanomistajan ja papin, virkaherran ja talonpojan, ylioppilaan ja ryysyläisen taloudellisesta luonteesta ja yhteiskunnallis-poliittisesta olemuksesta, hänen täytyy tietää näiden vahvat ja heikot puolet, osata oikein käsittää ne yleiset fraasit ja kaikenkaltaiset sofismit, joilla jokainen luokka ja jokainen yhteiskuntakerros peittää itsekkäät pyrkimyksensä varsinaisen »olemuksensa», hänen täytyy osata oikein käsittää, mitkä laitokset ja lait kuvastavat yksiä tai toisia etupyyteitä ja miten nimenomaan ne niitä kuvastavat. Mutta tätä »selvää käsitystä» ei voida ammentaa mistään kirjasta: sen voivat antaa vain elämästä saadut selvät kuvat ja tuoreeltaan tehdyt paljastukset siitä, mitä ympärillämme kullakin hetkellä tapahtuu, mistä kaikki omalla tavallaan puhuvat tai ainakin kuiskuttelevat, mitä ilmenee näissä tai noissa tapauksissa, näissä tai noissa numerotiedoissa, näissä tai noissa oikeuden tuomioissa y.m.s., y.m.s., y.m.s. Nämä kaikinpuoliset poliittiset paljastukset ovat välttämätön ja perusehto joukkojen vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamiseksi.
Miksi venäläinen työmies osoittaa vielä vähän vallankumouksellista aktiivisuuttaan poliisin julmasta menettelystä kansaa kohtaan, lahkolaisten vainoamisten, talonpoikain pieksämisten, sensuurin julkeuksien, sotilaiden piinaamisen, viattomimpienkin kulttuurialoitteiden vainoamisen y.m.s. johdosta? Siksiköhän, että »taloudellinen taistelu» ei »työnnä» häntä siihen, että se »lupaa» hänelle vähän »kouraantuntuvia tuloksia», tarjoaa vähän »myönteistä»? Ei, toistamme, että sellainen ajatus ei ole mitään muuta kuin yritys vierittää syynsä toisten niskoille, vierittää oma poroporvarillisuutensa (samoin bernsteiniläisyytensä) työläisjoukkojen kontolle. Meidän on syytettävä itseämme, jälkeenjääneisyyttämme joukkoliikkeestä, sitä, ettemme ole vielä kyenneet järjestämään kaikkien näiden ruokottomuuksien kyllin laajaa, selvää ja nopeaa paljastamista. Kun me sen teemme (ja meidän pitää ja me voimme sen tehdä), niin takapajuisinkin työläinen käsittää tai tuntee, että ylioppilasta ja lahkolaista, talonpoikaa ja kirjailijaa solvaa ja polkee se sama musta voima, mikä niin raskaasti sortaa ja painaa työläistä hänen elämänsä jokaisella askeleella, ja kun työläinen tulee sen tajuamaan, niin hänessä syntyy halu, vastustamaton halu puuttua itsekin asiaan, ja silloin hän osaa järjestää tänään kissannaukujaiset sensoreille, huomenna osoittaa mieltään talonpoikaiskapinan tukahduttaneen kuvernöörin asunnon edessä, ylihuomenna läksyttää niitä papinkauhtanassa kulkevia santarmeja, jotka tekevät pyhän inkvisition töitä, j.n.e. Me olemme tehneet vasta hyvin vähän, emme juuri mitään levittääksemme työläisten keskuuteen monipuolisia ja tuoreita paljastuksia. Monet meistä eivät vielä edes käsitä tätä velvollisuuttaan, vaan laahustavat vaistovaraisesti tehdaselämän ahtaassa puitteissa »harmaan jokapäiväisen taistelun» jälessä. Kun tällaisen asiaintilan vallitessa sanotaan: »'Iskralla' on pyrkimyksenä väheksyä harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisen merkitystä loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimisen rinnalla» (Martynov, s. 61), — niin se merkitsee puolueen kiskomista taaksepäin, merkitsee meidän valmistumattomuutemme ja takapajuisuutemme puolustamista ja ylistämistä.
Mitä tulee joukkojen kutsumiseen toimintaan, niin se käy itsestään niin pian, kun meillä on käynnissä tarmokas poliittinen agitaatio, eläviä ja iskeviä paljastuksia. Kun saadaan joku kiinni itse teossa ja hänet leimataan häpeällä heti kaikkien edessä ja kaikkialla, niin se vaikuttaa jo sellaisenaan paremmin kuin mikään »kutsu», se vaikuttaa usein niin, että sitten ei enää voidakaan sanoa, kuka oikeastaan »kutsui» väkijoukkoa ja kuka oikeastaan esitti sen tai tämän mielenosoitussimnnitelman j.n.e. Kutsua, kehoittaa — ei yleensä, vaan sanan konkreettisessa merkityksessä — voidaan vain tapahtumapaikalla, kehoittaa voi vain se, joka itsekin on jo menossa. Mutta meidän tehtävänämme, sosialidemokraattisten sanomalehtimiesten tehtävänä on syventää, laajentaa ja voimistaa poliittista paljastustoimintaa ja poliittista agitaatiota.
Niin, vieläkin »kehotuksista». »Iskra» oli ainoa lehti, joka ennen keväällisiä tapahtumia kehoitti työläisiä aktiivisesti sekaantumaan sellaiseen kysymykseen kuin ylioppilaiden lähettämiseen armeijaan, kysymykseen, joka ei luvannut työläisille kerrassaan minkäänlaisia kouraantuntuvia tuloksia. Heti sen jälkeen, kun tammikuun 11 pnä oli julkaistu määräys »183 ylioppilaan passittamisesta sotamiehiksi», »Iskrassa» oli siitä kirjoitus (n:o 2, helmikuu)[47] ja, ennen minkäänlaisten mielenosoitusten alkamista, se suoraan kehoitti »työmiestä rientämään ylioppilaan avuksi», kehoitti »kansaa» julkisesti vastaamaan tähän hallituksen röyhkeään haasteeseen. Me kysymme kaikilta ja jokaiselta: miten on selitettävissä se merkittävä seikka, että puhuessaan niin paljon »kehoituksista», erottaessaan »kehoitukset» jopa erikoiseksi toiminnan lajiksikin, Martynov ei maininnut sanaakaan tästä kutsusta? Ja eikö tämän jälkeen ole poroporvarillisuutta se, että Martynov julistaa »Iskran» yksipuoliseksi, kun se ei »kutsu» riittävästi taisteluun sellaisten vaatimusten puolesta, jotka »lupaavat kouraantuntuvia tuloksia»?
Meidän ekonomisteillamme ja heidän mukanaan »Rabotsheje Delolla» on ollut menestystä sen vuoksi, että he ovat tekeytyneet kehittymättömien työläisten makuun. Mutta sosialidemokraattinen työläinen, vallankumouksellinen työläinen (ja sellaisten työläisten luku kasvaa yhä) hylkää suuttumuksella kaikki nuo puheet taistelusta vaatimusten puolesta, jotka »lupaavat kouraantuntuvia tuloksia» y.m.s., sillä hän ymmärtää, että ne ovat vain hieman muutettuna vanhaa rallatusta — kopeekka ruplan päälle. Sellainen työläinen sanoo neuvonantajilleen »Rabotshaja Myslistä» ja »Rabotsheje Delosta»: turhaan te, hyvät herrat, touhuatte sekaantuessanne liian innokkaasti asiaan, josta me kyllä itsekin suoriudumme, ja turhaan kartatte varsinaisten velvollisuuksienne täyttämistä. Sillä eihän ole lainkaan järkevää, kun te puhutte, että sosialidemokraattien tehtävänä on antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne; se on vain alkua, eikä se ole sosialidemokraattien päätehtävänä, sillä kaikissa maissa ja siinä luvussa myöskin Venäjällä poliisi on itse hyvin usein alkanut antaa taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen, ja työläiset oppivat itse ymmärtämään, kenen puolta hallitus pitää.[37*] Sillä sitä »työläisten taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan», josta te pidätte sellaista ääntä aivan kuin olisitte löytäneet Amerikan, käyvät Venäjän monilla syrjäseuduilla itsenäisesti sellaiset työläiset, jotka ovat kuulleet lakoista, mutta sosialismista eivät ole kuulleet tuskin mitään. Sillä meillä jo on sitä meidän, työläisten »aktiivisuutta», jota te kaikki tahdotte kannattaa esittämällä kouraantuntuvia tuloksia lupaavia konkreettisia vaatimuksia, ja me itse arkipäiväisessä, ammatillisessa pikkuahertelussamme esitämme näitä konkreettisia vaatimuksia usein ilman minkäänlaista intelligenttien apua. Mutta tämä tällainen aktiivisuus ei meille vielä riitä; emmehän me ole lapsia, joita voidaan ruokkia pelkällä »ekonomistisen» politiikan puurolla; me haluamme tietää kaiken sen, mitä muutkin tietävät, me haluamme perinpohjaisesti tutustua poliittisen elämän kaikkiin puoliin ja aktiivisesti osallistua kaikkiin ja kaikenlaisiin poliittisiin tapahtumiin. Sitä varten on tarpeellista, että intelligentit vähemmän pänttäisivät päähämme sitä, minkä me itsekin tiedämme,[38*] ja enemmän antaisivat meille sitä, mitä me emme vielä tiedä, mitä me itse emme oman tehdaselämämme ja »taloudellisen» kokemuksemme perusteella voi itsellemme koskaan saadakaan, nimittäin: poliittista tietoa. Tätä tietoa te, intelligentit, voitte itsellenne hankkia, ja te olette velvollisia antamaan sitä meille sata ja tuhat kertaa enemmän, kuin mitä te tähän saakka olette antaneet, ja antamaan sitä ei ainoastaan puheiden, kirjasten ja kirjoitusten muodossa (jotka usein ovat — suokaa anteeksi avomielisyytemme! — ikävänpuoleisia), vaan ehdottomasti tekemällä selviä paljastuksia siitä, mitä hallituksemme ja hallitsevat luokkamme tekevät juuri tänä aikana elämän kaikilla aloilla. Täyttäkäähän vähän innokkaammin tätä velvollisuuttanne ja jaaritelkaa vähemmän »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohottamisesta». Meillä on aktiivisuutta paljon enemmän kuin te luulettekaan, ja me kykenemme tukemaan avoimella katutaistelulla sellaisiakin vaatimuksia, jotka eivät lupaa minkäänlaisia »kouraantuntuvia tuloksia»! Eikä teidän asianne ole »kohottaa» meidän aktiivisuuttamme, sillä teiltä itseltännehän tuota aktiivisuutta juuri puuttuukin. Kumarrelkaa vähemmän vaistovaraisuuden edessä ja ajatelkaa enemmän oman aktiivisuutenne kohottamista, hyvät herrat!
Edellä esittämässämme alaviitassa esitimme rinnatusten ekonomistin ja sosialidemokraatteihin kuulumattoman terroristin, jotka sattumalta olivat samaa mieltä. Mutta oikeastaan näiden kahden suunnan kannattajien välillä ei ole ainoastaan satunnainen, vaan välttämätön sisäinen yhteys, joka meidän pitää tuonnempana ottaa vielä puheeksi ja jota on kosketeltava juuri sen yhteydessä, kun on kysymys vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamisesta. Ekonomisteilla ja nykyisillä terroristeilla on yksi yhteinen juuri: nimenomaan se vaistovaraisuuden edessä kumartaminen, josta edellisessä luvussa puhuimme, kuten yleisestä ilmiöstä ja jota me nyt tarkastelemme siltä kannalta, miten se vaikuttaa poliittiseen toimintaan ja poliittiseen taisteluun. Ensi näkemältä väitteemme saattaa tuntua paradoksilta: niin suuri ero näyttää olevan ihmisten välillä, joista toiset tähdentävät tärkeäksi »harmaata jokapäiväistä taistelua» ja toiset kutsuvat yksityisiä henkilöitä mitä uhrautuvimpaan taisteluun. Mutta tämä ei ole paradoksi. Ekonomistit ja terroristit kumartavat vaistovaraisen virtauksen eri puolia: ekonomistit palvovat »puhtaan työväenliikkeen» vaistovaraisuutta ja terroristit — mitä kiihkeimmän suuttumuksen vaistovaraisuutta niiden intelligenttien taholta, jotka eivät osaa tai joilla ei ole mahdollisuutta yhdistää vairänkumouksellista toimintaa työväenliikkeen kanssa yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Sen, joka on menettänyt uskonsa tai ei ole koskaan uskonut tähän mahdollisuuteen, hänen on todellakin vaikeata löytää suuttumuksen tunteelleen ja vallankumoukselliselle tarmolleen muuta ulospääsyä kuin terrorin. Siten vaistovaraisuuden edessä kumarteleminen molempiin yllä mainitsemiimme suuntiin ei ole mitään muuta kuin alkua kuuluisan »Credon» ohjelman toteuttamiseen: työläiset käyvät itsekseen omaa »taloudellista taisteluaan isäntiä ja hallitusta vastaan» (suokoon »Credon» kirjoittaja meille anteeksi, että lausumme hänen ajatuksensa Martynovin sanoilla! Katsomme olevamme oikeutettuja tekemään niin, sillä »Credossakin» puhutaan siitä, miten työläiset taloudellisessa taistelussa »törmäävät kosketuksiin poliittisen komennon kanssa»), ja intelligentit käyvät itsekseen omin voiminsa poliittista taistelua, luonnollisestikin terrorin avulla! Tämä on täysin loogillinen ja kiertämätön johtopäätös, jota ei voida olla korostamatta, vaikka ne, jotka alkavat tätä ohjelmaa toteuttaa, eivät itse olisi sen kiertämättömyyttä käsittäneetkään. Poliittisella toiminnalla on oma logiikkansa, joka ei riipu niiden henkilöiden tietoisuudesta, jotka mitä parhaimmassa tarkoituksessa kehoittavat joko ryhtymään terroriin tai antamaan itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen. Helvetin tiekin on kivetty hyvillä tarkoituksilla ja tässäkin tapauksessa hyvät tarkoitukset eivät vielä pelasta vaistovaraiselta viettymykseltä »pienemmän vastustuksen suuntaan», »Credon» puhtaasti porvarillisen ohjelman suuntaan. Sillä eihän se ole suinkaan sattuma sekään, että monet venäläiset liberaalit — sekä selvät liberaalit että marxilaisen naamion taakse verhoutuneet — kannattavat koko sielustaan terroria ja pyrkivät kannattamaan tällä hetkellä terrorististen mielialojen nousua.
Kun sitten syntyi »vallankumouksellis-sosialistinen ryhmä Svoboda», joka asetti tehtäväkseen nimenomaan työväenliikkeen kaikinpuolisen avustamisen, mutta otti ohjelmaansa terrorin ja niin sanoaksemme emansipeerasi itsensä sosialidemokratian vaikutuksesta, niin se oli vielä yksi todistus P. B. Axelrodin erinomaisesta kaukonäköisyydestä, joka jo vuoden 1897 lopulla kirjaimellisesti ennusti etukäteen sosialidemokraattisten horjahtelujen johtavan tällaisiin tuloksiin (»Kysymykseen nykyisistä tehtävistä ja taktiikasta») ja viitoitti kuuluisat »kaksi perspektiiviään». Kaikki myöhemmät väittelyt ja erimielisyydet Venäjän sosialidemokraattien välillä sisältyvät jo aivan kuin kasvi siemeneensä näihin kahteen perspektiiviin.[39*]
Tältä näkökannalta käy ymmärrettäväksi sekin, että »Rabotsheje Delo», joka ei ollut kyennyt pitämään puoliansa ekonomismin vaistovaraisuutta vastaan, ei kyennyt tekemään sitä myöskään terrorismin vaistovaraisuutta vastaan. Tässä on sangen mielenkiintoista panna merkille se erikoinen todistelu terrorin puolustamiseksi, jonka »Svoboda» on esittänyt. Se »kieltää kokonaan» terrorin kauhua herättävän merkityksen (»Vallankumouksellisuuden uudestisyntyminen», s. 64), mutta samalla nostaa esiin sen »eksitatiivisen (kiihdyttävän) merkityksen». Tämä on luonteenomaista ensiksikin sen perinteellisen (esi-sosialidemokraattisen) ajatuspiirin, joka pakoitti pitämään kiinni terrorista, hajoamisen ja rappeutumisen yhtenä asteena. Sen tunnustaminen, että hallitusta ei voida nykyään saattaa terrorin avulla »kauhun valtaan» — eikä siis myöskään epäjärjestykseen — merkitsee asiallisesti terrorin tuomitsemista tykkänään taistelumenetelmänä ja ohjelman pyhittämänä toimintapiirinä. Toiseksi, se on vieläkin luonteenomaisempaa esimerkkinä siitä, miten ei ymmärretä meidän jokapäiväisiä tehtäviämme »joukkojen vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamisessa». »Svoboda» propagoi terroria keinona työväenliikkeen »kiihoittamiseksi» ja »voimakkaan sysäyksen» antamiseksi sille. Vaikea on kuvitella toista todistelutapaa, joka havainnollisemmin kumoaisi itse itsensä! Herää kysymys, onko venäläisessä elämässä todellakin vielä niin vähän sellaisia ruokottomuuksia, että pitää keksiä erikoisia »kiihoitus»-keinoja? Ja toisaalta, jos kerran on henkilöitä, joita ei edes venäläinen mielivaltakaan kiihdytä eikä saa häntä kiihdyksiin, niin eiköhän ole ilmeistä, että myöskin kamppailua hallituksen ja pienen terroristiryhmän välillä hän tulee katselemaan sivusta »nenäänsä kaivellen»? Siinähän se juuri onkin, että venäläisen elämän inhoittavuudet kiihoittavat työläisjoukkoja suuresti, mutta me emme osaa koota, jos niin voidaan sanoa, ja liittää yhteen kaikkia niitä kansan kiihtymyksen pisaroita ja puroja, joita venäläisestä elämästä tihkuu esiin monin verroin suuremmassa määrässä kuin me luulemmekaan ja jaksamme käsittää, mutta jotka täytyy nimenomaan yhdistää yhdeksi valtavaksi virraksi. Työväenliikkeen valtava kasvu ja edellä mainitsemamme poliittisen kirjallisuuden nälkä työläisten keskuudessa osoittavat vääjäämättömästi, että tämä tehtävä on toteutettavissa. Kehoitukset terroriin, samoin kuin kehoitukset, että itse taloudelliselle taistelulle pitää antaa poliittinen luonne, ovat vain erilaisia keinoja pakoilla Venäjän vallankumouksellisten tuiki välttämätöntä velvollisuutta: kaikinpuolisen poliittisen agitaation järjestämistä. »Svoboda» haluaa korvata agitaation terrorilla tunnustaen suoraan, että »kun kerran alkaa voimaperäinen ja tarmokas agitaatio joukkojen keskuudessa, niin sen eksitatiivinen (kiihoittava) merkitys on jo loppuun näytelty» (»Vallankumouksellisuuden uudestisyntyminen», s. 68). Tämä juuri osoittaakin, että sekä terroristit että ekonomistit aliarvioivat joukkojen vallankumouksellista aktiivisuutta siitä huolimatta, vaikka keväälliset tapahtumat[40*] todistavat ilmeisesti päinvastaista, ja tällöin eräät rientävät etsimään keinotekoisia »kiihokkeita» ja toiset taas puhuvat »konkreettisista vaatimuksista». Kummatkin kiinnittävät liian vähän huomiota oman aktiivisuutensa kohottamiseen poliittisen agitaation alalla ja poliittisten paljastusten järjestämisessä. Mutta tätä tehtävää ei voida korvata millään muulla, ei nykyään enempää kuin minään muunakaan aikana.
Olemme nähneet, että mitä laajaperäisimmän poliittisen agitaation harjoittaminen ja siis myöskin kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestäminen on ehdottomasti välttämätön ja jopa kaikkein välttämättömin tehtävä toiminnassa, jos tämä toiminta on oikeata sosialidemokraattista toimintaa. Mutta me teimme tämän johtopäätöksen pitäen lähtökohtana vain kaikkein kipeimpiä työväenluokan tarpeita poliittisen tiedon ja poliittisen kasvatuksen alalla. Kysymyksen asettaminen vain tällä tavalla olisi kuitenkin liian suppea, se jättäisi huomioon ottamatta yleensä koko sosialidemokratian yleisdemokraattiset tehtävät ja erikoisesti Venäjän nykyisen sosialidemokratian yleisdemokraattiset tehtävät. Selittääksemme tämän ajatuksen mahdollisimman konkreettisesti, yritämme käsitellä asiaa ekonomistille »läheisimmältä», nimittäin käytännölliseltä puolelta. »Kaikki ovat yhtä mieltä» siitä, että työväenluokan poliittista tietoisuutta on kehitettävä. Herää kysymys, miten se voidaan tehdä ja mitä tarvitaan, että se voitaisiin tehdä? Taloudellinen taistelu »työntää» työläisiä vain kysymyksiin hallituksen suhtautumisesta työväenluokkaan ja siksi, yritimmepä me kuinka innokkaasti tahansa »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne», me emme voi koskaan kehittää työläisten poliittista tietoisuutta (sosialidemokraattisen poliittisen tietoisuuden asteelle) tämän tehtävän puitteissa, sillä itse nämä puitteet ovat ahtaat. Martynovin määritelmä ei ole meille arvokas lainkaan sen vuoksi, että se kuvaa Martynovin sotkemiskykyä, vaan siksi, että se tuo selvästi ilmi kaikkien ekonomistien perusvirheen, nimittäin sen vakaumuksen, että työläisten poliittinen luokkatietoisuus voidaan kehittää, niin sanoaksemme, heidän taloudellisen taistelunsa sisältä, s.o. pitäen lähtökohtana vain (tai ainakin pääasiallisesti) tätä taistelua, nojautuen vain (tai ainakin pääasiallisesti) tähän taisteluun. Tällainen katsantokanta on perinpohjin virheellinen, — ja juuri sen vuoksi, kun ekonomistit, suutuksissaan meille siitä polemiikista, jota me heitä vastaan käymme, eivät halua harkita tarkoin erimielisyyksien lähdettä, ja käykin niin, että emme lainkaan ymmärrä toisiamme ja puhumme eri kieltä.
Poliittinen luokkatietoisuus voidaan työläiselle tuoda vain ulkoa käsin, siis taloudellisen taistelun ulkopuolelta, ulkopuolelta työläisten suhteita isäntiin. Se ala, mikä vain voi olla tämän tiedon lähteenä, on kaikkien luokkien ja kerrosten suhtautuminen valtioon ja hallitukseen, kaikkien luokkien välisten keskinäissuhteiden ala. Sen vuoksi kysymykseen: mitä on tehtävä poliittisen tietoisuuden antamiseksi työläisille?» ei voida antaa vain sitä vastausta, johon käytännönmiehet yleensä, puhumattakaan ekonömismiin taipuvista käytännönmiehistä, useimmissa tapauksissa tyytyvät, nimittäin vastausta, että »on mentävä työläisten keskuuteen». Poliittisen tietoisuuden antamiseksi työläisille on sosialidemokraattien mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen ja lähetettävä armeijansa osastot kaikille tahoille.
Me valitsemme tahallamme tällaisen kulmikkaan sanonnan, sanomme tahallamme ajatuksemme ilmi yksinkertaistetun jyrkästi — emme ollenkaan halusta puhua paradokseja, vaan antaaksemme ekonomisteille oikein kunnollisen »sysäyksen» niihin tehtäviin, joita he niin anteeksiantamattomalla tavalla hyljeksivät, sysäyksen ajattelemaan sitä trade-unionistisen ja sosialidemokraattisen politiikan välistä eroa, jota he eivät halua ymmärtää. Sen vuoksi pyydämme lukijaa pysymään kärsivällisenä ja kuuntelemaan meitä tarkkaavasti loppuun saakka.
Ottakaa viime vuosien aikana eniten levinnyt sosialidemokraattien kerhotyyppi ja tarkastelkaa sen toimintaa. Sillä on »yhteydet työläisiin» ja se tyytyy siihen julkaisten lentolehtisiä, joissa ruoskitaan tehtaissa tapahtuvia väärinkäytöksiä, hallituksen puolueellista suhtautumista kapitalisteihin ja poliisien väkivaltaisuuksia; kokouksissa keskustelu työläisten kanssa ei mene tai tuskin menee näitä samoja aiheita pitemmälle; alustukset ja esitelmät vallankumouksellisen liikkeen historiasta, hallituksemme ulko- ja sisäpolitiikan kysymyksistä, Venäjän ja Euroopan taloudellisen kehityksen kysymyksistä ja eri luokkien asemasta nykyisessä yhteiskunnassa j.n.e. ovat sangen harvinaisia, eikä kukaan edes ajattelekaan yhteyksien järjestelmällistä aikaansaamista ja laajentamista muiden yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Asiallisesti tällaisen kerhon jäsenten silmissä useimmissa tapauksissa toimihenkilön ihanteeksi muodostuu henkilö, joka muistuttaa paljon enemmän trade-unionin sihteeriä kuin poliittista sosialistijohtajaa. Sillä esimerkiksi Englannin jokaisen trade-unionin sihteeri auttaa aina työläisiä käymään taloudellista taistelua, järjestää tehdasolojen paljastuksia, selittää sellaisten lakien ja toimenpiteiden epäoikeudenmukaisuutta, mitkä rajoittavat lakkovapautta ja vapautta asettaa lakkovahteja (joiden tehtävänä on varoittaa kaikkia, että kysymyksessä olevassa tehtaassa on lakko), hän selittää porvarilliseen kansanluokkaan kuuluvan rauhantuomarin puolueellisuutta y.m.s., y.m.s. Sanalla sanoen jokainen trade-unionin sihteeri käy ja auttaa käymään »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan». Eikä voida tarpeeksi painostaa sitä, että tämä ei vielä ole sosialidemokratismia, että sosialidemokraatin ihanteena ei pidä olla trade-unionin sihteeri. vaan kansantribuuni, joka osaa vastata mielivallan ja sorron kaikkiin ja kaikkinaisiin ilmauksiin, tapahtukoot ne sitten missä tahansa ja koskekoot ne mitä väestökerrosta tai luokkaa tahansa, kansantribuuni, joka osaa yhdistää kaikki nämä ilmiöt poliisimielivallan ja kapitalistisen riiston kokonaiskuvaksi, joka osaa käyttää hyväkseen jokaista pikkuseikkaa esittääkseen kaikkien kuullen sosialistisia vakaumuksiaan ja demokraattisia vaatimuksiaan, selittääkseen kaikille ja jokaiselle proletariaatin vapaustaistelun maailmanhistoriallista merkitystä. Verratkaa toisiinsa esimerkiksi sellaisia toimihenkilöitä kuin Robert Knightiä (Englannin yhden mahtavimman trade-unionin, pannuseppien liiton, tunnettu sihteeri ja johtaja) ja Wilhelm Liebknechtiä — ja yrittäkää sovittaa heihin niitä vertailuja, joihin Martynov pukee mielipide-eroavaisuutensa »Iskran» kanssa. Te huomaatte — alan selailla Martynovin kirjoitusta, — että R. Knight on paljon enemmän »kutsunut joukkoja määrättyihin konkreettisiin tekoihin» (39), mutta W. Liebknecht on enemmän harrastanut »koko nykyisen järjestelmän tai sen erillisten ilmiöiden vallankumouksellista valaisemista» (38–39); että R. Knight »on määritellyt proletariaatin lähimmät vaatimukset ja osoittanut keinot niiden toteuttamiseksi» (41), mutta W. Liebknecht, tehden sitäkin, ei silti myöskään kieltäytynyt »samanaikaisesti johtamasta eri oppositiokerrosten aktiivista toimintaa» ja »sanelemasta niille myönteistä toimintaohjelmaa»[41*] (41); että R Knight on pyrkinyt nimenomaan »antamaan mahdollisuuden mukaan itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen» (42) ja että hän on osannut erinomaisesti »asettaa hallitukselle konkreettisia vaatimuksia, jotka lupaavat määrättyjä kouraantuntuvia tuloksia» (43), silloin kun W. Liebknecht on paljon enemmän harrastanut »yksipuolisia» »paljastuksia» (40); että R. Knight on antanut paljon suuremman merkityksen »harmaan jokapäiväisen taistelun edistymiselle» (61), mutta W. Liebknecht »loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiselle» (61); että W. Liebknecht on luonut johtamastaan lehdestä nimenomaan »vallankumouksellisen opposition äänenkannattajan, joka paljastaa olojamme ja etupäässä juuri poliittisia oloja, mikäli ne koskevat mitä erilaisimpien väestökerrosten etuja» (63), kun taas R. Knight »on työskennellyt työväen asian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletaariseen taisteluun» (63) — jos »kiinteällä ja elimellisellä yhteydellä» ymmärretään sitä vaistovaraisuuden edessä kumartelemista, jota olemme edellä tutkineet Kritshevskin ja Martynovin esimerkkien pohjalla, — sekä »supistanut vaikutusalaansa», vakuuttuneena tietysti kuten Martynovkin siitä, että hän »on siten tehnyt itse tuon vaikutuksen mutkallisemmaksi» (63). Sanalla sanoen, te huomaatte, että Martynov de facto[48] alentaa sosialidemokratian trade-unionismin tasolle, vaikka hän ei tietystikään tee sitä sen takia, ettei hän haluaisi hyvää sosialidemokratialle, vaan yksinkertaisesti siksi, että hän on hiukkasen kiiruhtanut syventämään Plehanovia sen sijaan, että olisi vaivautunut ymmärtämään Plehanovia.
Mutta palatkaamme esitykseemme. Me sanoimme, että sosialidemokraatin, ellei hän ole ainoastaan sanoissa sillä kannalla, että on välttämätöntä kehittää kaikin puolin proletariaatin poliittista tietoisuutta, on »mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen». Herää kysymyksiä: miten se on tehtävissä? onko meillä voimia siihen? onko sellaiselle toiminnalle olemassa pohjaa kaikkien muiden luokkien keskuudessa? eikö se merkitse perääntymistä tai johda perääntymiseen luokkanäkökannalta? Pysähdymme tarkastelemaan näitä kysymyksiä.
Meidän on »mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen» sekä teoreetikkoina, propagandisteina, agitaattoreina että organisaattoreina. Sitä, että sosialidemokraattien teoreettinen toiminta on suunnattava eri luokkien yhteiskunnallisen ja poliitiisen aseman kaikkien erikoisuuksien tutkimiseen, — sitä ei kukaan epäile. Mutta siinä suhteessa tehdään mitättömän vähän, suhteettoman vähän siihen työhön verrattuna, mitä tehdään tehdasolojen erikoisuuksien tutkimiseksi. Komiteoissa ja kerhoissa te kohtaatte henkilöitä, jotka syventyvät jopa perehtymään erikoisesti johonkin rautateollisuuden haaraan, mutta tuskin ollenkaan löydätte sellaisia tapauksia, että järjestöjen jäsenet (silloin kun heidän on pakko erinäisten syiden takia vetäytyä pois käytännöllisestä toiminnasta, kuten usein tapahtuu) harrastaisivat erikoisesti aineiston keräämistä yhteiskunnallisen ja poliittisen elämämme jostakin päivanpolttavasta kysymyksestä, joka voisi olla aiheena sosialidemokraattista toimintaa varten muiden väestökerrosten keskuudessa. Puhuttaessa työväenliikkeen nykyisten johtajien enemmistön vähäisestä valmentuneisuudesta ei voida olla huomauttamatta valmennuksesta tässäkin suhteessa, sillä sekin on yhteydessä »ekonomistiseen» käsitykseen »kiinteästä elimellisestä yhteydestä proletariaatin taisteluun». Mutta tärkeintä tietenkin on propaganda ja agitaatio kaikkien kansankerrosten keskuudessa. Länsi-Euroopan sosialidemokraatille tätä tehtävää helpoittavat kansankokoukset ja joukkotilaisuudet, joihin jokainen haluava voi tulla, sitä helpoittaa parlamentti, jossa hän puhuu kaikkien luokkien edustajien edessä. Meillä ei ole parlamenttia eikä kokousvapautta, mutta me osaamme siitä huolimatta järjestää kokouksia työläisille, jotka haluavat kuunnella sosialidemokraattia. Meidän tulee myöskin osata järjestää kokouksia kaikkien ja kaikenlaisten väestöluokkien edustajien kanssa, jotka vain haluavat kuunnella demokraattia. Sillä se ei ole sosialidemokraatti, joka unohtaa käytännössä, että »kommunistit kannattavat jokaista vallankumouksellista liikettä» ja että sen vuoksi me olemme velvolliset koko kansan edessä esittämään ja korostamaan yleisdemokraattisia tehtäviä, salaamatta hetkeksikään sosialistisia vakaumuksiamme. Se ei ole sosialidemokraatti, joka unohtaa käytännössä, että hänen velvollisuutensa on olla kaikkein etummaisimpana jokaisen yleisdemokraattisen kysymyksen asettamisessa, kärjistämisessä ja ratkaisemisessa.
»Tässä suhteessa ovat aivan kaikki yhtä mieltä!» — keskeyttää malttamaton lukija meidät — ja »Rabotsheje Delon» toimitukselle annetussa uudessa ohjeessakin, joka hyväksyttiin Liiton viimeisessä edustajakokouksessa, sanotaan suoraan: »Poliittisen propagandan ja agitaation aiheina tulee olla yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän kaikkien ilmiöiden ja tapahtumien, jotka koskevat proletariaattia joko välittömästi erikoisena luokkana tai kaikkien vallankumouksellisten voimien etujoukkona taistelussa vapauden puolesta» (»Kaksi edustajakokousta», s. 17, alleviivaus meidän). Niin, nämä ovat aivan oikeita ja erikoisen hyviä sanoja, ja me olisimme täysin tyytyväisiä, jos »Rabotsheje Delo» ne ymmärtäisi, jos se ei näiden sanojen ohella puhuisi sellaista, mikä on ristiriidassa niiden kanssa. Sillä eihän se riitä, että nimitetään itseään »avantkaartiksi», etujoukoksi, — täytyy myöskin toimia niin, että kaikki muut joukko-osastot näkisivät ja että niiden olisi pakko tunnustaa, että me kuljemme edellä. Ja me kysymme lukijalta: ei suinkaan muiden »joukko-osastojen» edustajat ole niin tyhmiä, että uskoisivat meitä »etujoukoksi» vain sanojen perusteella? Kuvitelkaapa vain konkreettisesti seuraavanlaista näkyä. Venäjän sivistyneiden radikaalien tai liberaalisten perustuslaillisten »joukko-osastoon» ilmestyy sosialidemokraatti ja sanoo: me olemme etujoukko; »edessämme on nyt kysymys — miten itse taloudelliselle taistelulle voitaisiin mahdollisuuksien mukaan antaa poliittinen luonne». Vähänkin järkevä radikaali tai perustuslaillinen (ja venäläisten radikaalien ja perustuslaillisten joukossa on paljon järkeviä ihmisiä) vain hymähtäisi kuultuaan sellaista puhetta ja sanoisi (tietysti itsekseen, sillä he ovat useimmiten kokeneita diplomaatteja): »kylläpä tuo »etujoukko» on yksinkertaista väkeä! Ei ymmärrä edes sitä, että sehän on meidän tehtävämme, porvarillisen demokratian eturivin edustajien tehtävänä on: antaa itse työläisten taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne. Sillä niinhän mekin, samoin kuin kaikki länsieurooppalaiset porvarit, tahdomme vetää työläiset mukaan politiikkaan, mutta nimenomaan ainoastaan trade-unionistiseen eikä sosialidemokraattiseen politiikkaan. Työväenluokan trade-unionistinen politiikka on juuri työväenluokan porvarillista politiikkaa. Ja se määritelmä, minkä tämä »etujoukko» antaa tehtävistään, ei ole mitään muuta kuin trade-unionistisen politiikan määrittelyä! Siksipä nimittäkööt he itseään sosialidemokraateiksi niin paljon kuin haluavat. Enhän minä tosiaankaan ole mikään lapsi, että menettäisin malttini nimilapun takia! Mutta älkööt vain antako peräksi noille vahingollisille ortodoksaalisille dogmaatikoille, jättäkööt vain »arvosteluvapauden» niille, jotka tiedottomasti kiskovat sosialidemokratiaa trade-unionistiseen uomaan!»
Ja meidän perustuslaillisen poliitikkomme kevyt iva muuttuu homeeriseksi hohotukseksi, kun hän saa tietää, että sosialidemokraatit, jotka puhuvat sosialidemokratian osuudesta etujoukkona, nykyään, jolloin vaistovaraisuus on liikkeessämme melkein täydellisesti vallalla, pelkäävät kaikkein eniten juuri »vaistovaraisen aineksen väheksymistä», pelkäävät »väheksyä harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisen merkitystä loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimisen rinnalla» y.m., y.m.! »Etummainen» joukko, joka pelkää, ettei tietoisuus vain pääsisi vaistovaraisuuden edelle, pelkää esittää rohkeata »suunnitelmaa», mikä pakoittaisi myöskin toisinajattelevat sen yleisesti tunnustamaan! Kunpa he eivät vain sekoittaisi toisiinsa sanoja etujoukko ja jälkijoukko?
Todellakin, ajatelkaapa tarkemmin seuraavaa Martynovin järkeilyä. Sivulla 40 hän sanoo, että »Iskran» paljastustaktiikka on yksipuolista, että »kylvimmepä me kuinka paljon tahansa epäluottamusta ja vihaa hallitusta kohtaan, me emme saavuta päämääräämme, ennen kuin me onnistumme kehittämään tarpeeksi aktiivisen yhteiskunnallisen energian sen kukistamiseksi». Sulkumerkeissä sanoen, tämä on jo meille tuttua huolenpitoa joukkojen aktiivisuuden kohottamisesta, samalla kun pyritään alentamaan omaa aktiivisuutta. Mutta kysymys ei nyt ole siitä. Martynov puhuu tässä siis vallankumouksellisesta energiasta (»kukistamiseksi»). Ja mihin johtopäätökseen hän tulee? Koska eri yhteiskuntakerrokset tavallisina aikoina välttämättömästi kulkevat omia teitään, niin »sen vuoksi on selvää, ettemme me sosialidemokraatit voi samanaikaisesti johtaa eri oppositiokerrosten aktiivista toimintaa, emme voi sanella niille myönteistä toimintaohjelmaa emmekä voi osoittaa niille, millaisilla keinoilla tulee päivä päivältä taistella omien etujensa puolesta... Liberaaliset kerrokset kyllä pitävät itse huolta aktiivisesta taistelustaan lähimpien tavoitteittensa puolesta, ja tämä taistelu sysää ne vastakkain poliittisen komentomme kanssa» (41). Siten Martynov, alettuaan puhua vallankumouksellisesta energiasta ja aktiivisesta taistelusta itsevaltiuden kukistamiseksi, luisui heti puhumaan ammatillisesta energiasta ja aktiivisesta taistelusta lähimpien tavoitteiden puolesta! On itsestään selvää, että me emme voi johtaa ylioppilaiden, liberaalien y.m.s. taistelua heidän »lähimpien tavoitteittensa» puolesta, mutta, kunnioitettavin ekonomisti, eihän puhe ollut siitä! Puhe oli eri yhteiskuntakerrosten mahdollisesta ja välttämättömästä osanotosta itsevaltiuden kukistamiseen, ja tätä »eri yhteiskuntakerrosten aktiivista toimintaa» me emme ainoastaan voi, vaan meidän täytyykin ehdottomasti johtaa sitä, jos haluamme olla »etujoukko». Siitä, että ylioppilaamme, liberaalimme y.m. »törmäisivät vastakkain valtiollisen komentomme kanssa», eivät pidä huolta ainoastaan he itse, vaan ennen kaikkea ja etupäässä siitä pitävät huolen itse poliisi ja itsevaltiudellisen hallituksen virkamiehet. Mutta »meidän», jos me tahdomme olla eturivin demokraatteja, on pidettävä huolta siitä, että herättäisimme henkilöissä, jotka oikeastaan ovat tyytymättömiä vain yliopistojen tai zemstvolaitoksen y.m. oloihin, ajatusta koko poliittisen järjestelmän kelvottomuudesta. Meidän täytyy ottaa tehtäväksemme järjestää meidän puolueemme johdolla sellainen kaikinpuolinen poliittinen taistelu, että kaikki ja kaikenlaiset oppositiokerrokset voisivat ja todella ryhtyisivät antamaan tälle taistelulle ja tälle puolueelle apua voimiensa mukaan. Meidän tulee valmentaa käytännön sosialidemokraateista sellaisia poliittisia johtajia, jotka osaisivat johtaa tämän monipuolisen taistelun kaikkia ilmenemismuotoja ja jotka osaisivat tarpeen tullen »sanella myönteisen toimintaohjelman» kiihtyneille ylioppilaille, tyytymättömille zemstvomiehille, suuttuneille lahkolaisille ja katkeroituneille kansakoulun opettajille y.m.s. y.m.s. Sen vuoksi kokonaan väärä on se Martynovin väite, että »heihin nähden me voimme esiintyä vain olojen paljastajan kielteisessä osassa... Me voimme ainoastaan hälventää pois heidän toiveensa, joita he rakentavat kaikenlaisiin hallituksen komiteoihin nähden» (alleviivaus meidän). Näin sanoessaan Martynov osoittaa, ettei hän ymmärrä yhtään mitään vallankumouksellisen »etujoukon» todellisista tehtävistä. Ja jos lukija ottaa tämän huomioonsa, niin hänelle käy selväksi Martynovin seuraavien loppusanojen todellinen ajatus: »'Iskra' on vallankumouksellisen opposition äänenkannattaja, joka paljastaa olojamme ja etupäässä poliittisia olojamme, mikäli ne törmäävät yhteen mitä erilaisimpien väestökerrosten etujen kanssa. Mutta me taas työskentelemme ja tulemme työskentelemään työväen asian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletaariseen taisteluun. Supistamalla vaikutuspiiriämme me siten teemme itse vaikutuksen mutkallisemmaksi» (63). Tämän johtopäätöksen todellinen sisältö on seuraava: »Iskra» tahtoo nostaa työväenluokan trade-unionistisen politiikan (johon käytännönmiehet meillä niin usein rajoittuvat joko väärinkäsityksestä, koulutuksen puutteesta tai vakaumuksesta) sosialidemokraattisen politiikan tasolle. Mutta »Rabotsheje Delo» tahtoo alentaa sosialidemokraattisen politiikan trade-unionistisen politiikan tasolle. Ja samalla se vielä vakuuttaa kaikille ja jokaiselle, että ne ovat »täysin yhteensoveltuvia katsantokantoja yhteisessä asiassa» (63). O, sancta simplicitas![49]
Menkäämme edelleen. Onko meillä voimia, jotta voisimme suunnata propagandamme ja agitaatiomme kaikkien väestöluokkien keskuuteen? Tietysti on. Ekonomistimme, jotka ovat usein taipuvaisia kieltämään tämän, jättävät huomioon ottamatta sen jättiläismäisen edistysaskeleen, minkä liikkeemme on tehnyt vuodesta 1894 (suunnilleen) vuoteen 1901. Todellisina »perässälaahustajina» he elävät usein vanhojen käsitysten vallassa jo kauan sitten ohimenneiltä liikkeemme alkuajoilta. Silloin meillä todellakin oli tavattoman vähän voimia, silloin oli luonnollista ja oikeaa omistautua päättäväisesti ja kokonaan vain työläisten keskuudessa tehtävälle työlle ja tuomita ankarasti kaikki loittonemiset siitä, silloin oli koko tehtävänä päästä lujiin asemiin työväenluokan keskuudessa. Nyt on liikkeeseen saatu mukaan valtava määrä voimia, meihin liittyvät sivistyneiden luokkien nuoren polven kaikki parhaimmat edustajat, kaikkialla maaseudulla joutuu pakosta olemaan toimettomina ihmisiä, jotka ovat jo ottaneet tai haluavat ottaa osaa liikkeeseen, ihmisiä, jotka tuntevat vetoa sosialidemokratiaan (silloin kun v. 1894 Venäjän sosialidemokraatit voitiin vielä sormin laskea). Eräs liikkeemme poliittisista ja organisatorisista peruspuutteista on se, että emme osaa käyttää kaikkia näitä voimia, antaa kaikille sopivaa työtä (käsittelemme sitä lähemmin seuraavassa luvussa). Valtava enemmistö näistä voimista on kokonaan vailla mahdollisuutta »mennä työläisten keskuuteen», joten ei voi olla puhettakaan sellaisesta vaarasta, että voimia vedettäisiin pois perustyöstämme. Mutta todellisen, monipuolisen ja elävän poliittisen tiedon antamiseksi työläisille tarvitaan välttämättä »omia ihmisiä», sosialidemokraatteja, joka paikassa ja kaikkialla, kaikkien yhteiskuntakerrosten keskuudessa ja kaikissa asemissa, jotka tekevät mahdolliseksi tuntea valtiokoneistomme sisäiset vieterit. Ja tällaisia henkilöitä tarvitaan välttämättä ei ainoastaan propaganda- ja agitaatiotyössä, vaan vieläkin enemmän organisatorisessa työssä.
Onko olemassa maaperää toiminnalle kaikkien väestöluokkien keskuudessa? Se, joka ei tätä näe, jää taaskin tietoisuutensa puolesta jälkeen joukkojen vaistovaraisesta noususta. Työväenliike on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleenkin eräissä tyytymättömyyttä, toisissa toiveita, että oppositio saa siitä tukea, kolmansissa taas tietoisuuden itsevaltiuden mahdottomuudesta ja sen romahtamisen kiertämättömyydestä. Me olisimme vain sanoissa »poliitikkoja» ja sosialidemokraatteja (kuten asianlaita todellisuudessa hyvin usein onkin), jollemme käsittäisi tehtäväämme — käyttää hyväksemme kaikkia ja kaikenlaisia tyytymättömyyden eri ilmauksia, koota ja kehitellä pienimpiäkin, vaikkapa vasta syntymässä olevan vastarinnan jyväsiä. Puhumattakaan enää siitä, että työtätekevän talonpoikaisten, kotiteollisuudenharjoittajain ja pienten käsityöläisten y.m. suuret miljoonaiset joukot kuuntelisivat aina suurella halulla vähänkin taitavan sosialidemokraatin puhetta. Taikka voidaanko osoittaa ainoatakaan väestöluokkaa, jonka keskuudessa ei olisi henkilöitä, ryhmiä ja kerhoja, jotka ovat tyytymättömiä oikeudettomuuteen ja mielivaltaan ja jotka ovat sen vuoksi alttiita sosialidemokraatin puheille kaikkein polttavimpien yleisdemokraattisten vaatimusten ilmaisijana? Ken haluaa saada konkreettisen käsityksen tästä sosialidemokraatin poliittisesta agitaatiosta kaikkien luokkien ja väestökerrosten keskuudessa, häntä me kehoitamme kiinnittämään huomiota poliittisiin paljastuksiin tämän sanan laajassa merkityksessä, jotka ovat tämän agitaation tärkein (mutta ei tietenkään ainoa) keino.
»Meidän on», kirjoitin artikkelissani »Mistä on alettava?» (»Iskra», n:o 4, toukokuu 1901), josta on tuonnempana puhuttava yksityiskohtaisesti, »herätettävä kaikissa vähänkin tietoisissa kansankerroksissa paljastuskiihko poliittisiin paljastuksiin. Ei pidä joutua ymmälle siitä, että poliittisia paljastuksia tekevät äänet ovat nykyään niin heikkoja, harvinaisia ja arkailevia. Syynä siihen ei suinkaan ole yleinen nöyrtyminen poliisimielivaltaan. Syynä siihen on se, että henkilöillä, jotka kykenevät ja ovat valmiita tekemään paljastuksia, ei ole puhujalavaa, jolta he voisivat puhua, ei ole kuulijakuntaa, joka innostuksella kuuntelisi ja rohkaisisi puhujia, — että he eivät näe missään kansan keskuudessa sellaista voimaa, jonka puoleen kannattaisi kääntyä valituksella »kaikkivoipaa» Venäjän hallitusta vastaan... Nyt me jo kykenemme ja olemme velvolliset luomaan puhujalavan tsaarihallituksen paljastamiseksi koko kansan edessä; — sellaisena puhujalavana tulee olla sosialidemokraattisen sanomalehden».[50]
Juuri tällainen erinomaisen kiitollinen kuulijakunta poliittisia paljastuksia varten on työväenluokka, joka ennen kaikkea ja eniten on monipuolisen ja elävän poliittisen tiedon tarpeessa; joka on kaikkein kykenevin muuttamaan tämän tiedon aktiiviseksi taisteluksi, vaikka se ei lupaisikaan mitään »kouraantuntuvia tuloksia». Ja puhujalavana yleiskansallisia paljastuksia varten voi olla vain yleisvenäläinen sanomalehti. »Nykypäivien Euroopassa ei poliittisen liikkeen nimen ansaitseva liike ole ajateltavissa ilman poliittista äänenkannattajaa», ja tässä suhteessa Venäjä myöskin kuuluu epäilemättä nykypäivien Eurooppaan. Sanomalehdistö on jo kauan sitten muodostunut meillä voimaksi, sillä muuten ei hallitus kuluttaisi kymmeniä tuhansia ruplia sen lahjomiseen ja kaikenlaisten Katkovien ja Meshtsherskien rahalliseen avustamiseen. Eikä se ole itsevaltaisella Venäjällä mikään uutuus, että illegaalinen sanomalehdistö on murtanut sensuurin asettamat telkeet ja pakoittanut legaaliset ja vanhoilliset lehdet puhumaan avoimesti itsestään. Niin oli 70- ja jopa 50-luvullakin. Ja kuinka monin verroin laajempia ja syvempiä ovatkaan nykyään ne kansankerrokset, jotka ovat valmiit lukemaan illegaalista sanomalehdistöä ja oppimaan siitä, »miten elää ja kuolla», käyttääksemme erään työläisen sanontaa »Iskralle» lähettämässään kirjeessä (»Iskra», n:o 7).[51] Poliittiset paljastukset ovat juuri samanlaisia sodanjulistuksia hallitukselle niinkuin taloudelliset paljastukset ovat sodanjulistuksia tehtailijoille. Ja tällä sodanjulistuksella on sitä suurempi siveellinen merkitys, mitä laajempi ja voimakkaampi tällainen paljastuskamppailu on ja mitä monilukuisempi ja päättävämpi on se yhteiskuntaluokka, joka julistaa sodan ryhtyäkseen sotimaan. Poliittiset paljastukset ovat tämän vuoksi jo sellaisinaan tehokkaita keinoja vihollisjärjestelmän hajoittamiseksi, keinoja vihollisen satunnaisten tai väliaikaisten liittolaisten vetämiseksi pois sen leiristä, vihan ja epäluulon kylvämiseksi itsevaltiudellisen vallan vakinaisten osanottajien välille.
Meidän aikanamme voi vallankumouksellisten voimien etujoukoksi tulla ainoastaan puolue, joka järjestää todella yleiskansallisia paljastuksia. Ja sanalla »yleiskansallisia» on sangen suuri sisältö. Valtavan suuri enemmistö työväenluokkaan kuulumattomista paljastajista (ja tullakseen etujoukoksi täytyy nimenomaan saada mukaansa muita luokkia) on selväjärkisiä poliitikkoja ja kylmästi laskelmoivia liikemiehiä. He tietävät erinomaisen hyvin, miten vaarallista on »valitusten tekeminen» alintakin virkamiestä vastaan, puhumattakaan valittamisesta Venäjän »kaikkivoipaa» hallitusta vastaan. Ja he kääntyvät valituksineen meidän puoleemme vain silloin, kun näkevät, että tällä valituksella on todella vaikutusta, että me olemme poliittinen voima. Voidaksemme tulla sellaiseksi voimaksi sivullisten silmissä, meidän täytyy tehdä paljon ja sitkeästi työtä tietoisuutemme, aloitekykymme ja tarmomme kohottamiseksi; sitä varten ei riitä, että jälkijoukon teorian ja käytännöllisen toiminnan päälle ripustamme nimilapun: »etujoukko».
Mutta jos meidän on otettava itsellemme todella yleiskansallisten paljastusten järjestäminen hallituksen paljastamiseksi, niin missä sitten ilmenee liikkeemme luokkaluonne? — saattavat kysyä ja nyt jo kysyvätkin meiltä ne, jotka ylenmääräisen kiihkeästi ihailevat »kiinteää, elimellistä yhteyttä proletaariseen taisteluun». — Nimenomaan juuri siinä, että näiden yleiskansallisten paljastusten järjestäjinä olemme me, sosialidemokraatit;— siinä, että kaikkia agitaatiossa herätettyjä kysymyksiä valaistaan järkähtämättä sosialidemokraattisessa hengessä ilman mitään myönnytyksiä niille, jotka tahallaan tai tahtomattaan väärentävät marxilaisuutta; — siinä, että tätä kaikinpuolista poliittista agitaatiota tulee käymään puolue, joka liittää erottamattomaksi kokonaisuudeksi sekä koko kansan nimessä hallitusta vastaan harjoitettavan painostuksen että proletariaatin vallankumouksellisen kasvattamisen, varjellen samalla sen poliittista itsenäisyyttä, kuin myöskin työväenluokan taloudellisen taistelun johtamisen, käyttäen hyväkseen niitä työväenluokan ja sen riistäjien välisiä vaistovaraisia yhteenottoja, jotka nostavat ja tuovat leiriimme yhä uusia ja uusia proletariaatin kerroksia!
Eräs ekonomismin luonteenomaisimpia piirteitä onkin juuri se, ettei se ymmärrä tätä proletariaatin kipeimmän tarpeen (kaikinpuolinen poliittinen kasvattaminen poliittisen agitaation ja poliittisten paljastusten avulla) ja yleisdemokraattisen liikkeen tarpeiden välistä yhteyttä — enemmänkin: sitä, että ne käyvät aivan yhteen. Tämän ymmärtämättömyys ei tule esiin ainoastaan »martynovilaisissa» fraaseissa, vaan myöskin ajatuksiltaan näiden fraasien kanssa yhtäpitävissä viittauksissa muka luokkakantaan. Esimerkiksi »Iskrassa» n:o 12[42*] julkaistun »ekonomistisen» kirjeen laatijat puhuvat tästä seuraavaa: »Tuo samainen 'Iskran' peruspuute (ideologian yliarvioiminen) on syynä sen epäjohdonmukaisuuteen kysymyksissä sosialidemokratian suhteesta eri yhteiskuntaluokkiin ja suuntiin. Ratkaistuaan teoreettisten laskelmien avulla...» (eikä »yhdessä puolueen kasvun kanssa kasvavien puoluetehtävien...» avulla) »tehtävänä olevan siirtymisen viipymättä taisteluun absolutismia vastaan, ja nähtävästi tuntien, miten äärettömän vaikea tämä tehtävä työläisille on nykyisen asiaintilan vallitessa»... (eikä ainoastaan tuntien, vaan tietäen erinomaisen hyvin, että työläisistä tämä tehtävä näyttää vähemmän vaikealta kuin »ekonomistisista» intelligenteistä, jotka ovat vaalivinaan pikkulapsia, sillä työläiset ovat valmiit tappelemaan sellaistenkin vaatimusten puolesta, jotka eivät lupaa minkäänlaisia »kouraantuntuvia tuloksia», ikimuistettavan Martynovin kieltä käyttääksemme)... »mutta kun 'Iskralla' ei riitä kärsivällisyyttä odottaa, kunnes työläisillä karttuu voimia tätä taistelua varten, niin se alkaa etsiä liittolaisia liberaalien ja intelligenssin riveistä»...
Niinpä niin, me olemme jo todellakin tyyten kadottaneet »kärsivällisyytemme» »odotella» sitä kaikenlaisten »sovittelijain» meille jo kauan sitten lupaamaa siunattua aikaa, jolloin ekonomistimme lakkaisivat sälyttämästä omaa takapajuisuuttaan työläisten kontolle, puolustelemasta omaa tarmottomuuttaan sillä, ettei työläisillä muka ole riittävästi voimia. Me kysymme ekonomisteiltamme: mitä on »voimien kokoaminen työläisten taholta tätä taistelua varten»? Eikö ole ilmeistä, että se on työläisten poliittista kasvattamista, inhoittavan itsevaltiutemme kaikkien puolien paljastamista heille? Ja eikö ole selvää, että juuri tätä työtä varten me tarvitsemmekin »liittolaisia liberaalien ja intelligenssin riveissä», liittolaisia, jotka ovat valmiita antamaan meille paljastuksia siitä poliittisesta sotaretkestä, jota käydään zemstvomiehiä, opettajia, tilastovirkailijoita, ylioppilaita y.m. vastaan? Onko tämän niin ihmeen »konstikkaan koneiston» ymmärtäminen todellakin niin vaikeata? Eikö P. B. Axelrod ole jo vuodesta 1897 lähtien teroittanut mieliinne sitä, että: »Venäjän sosialidemokraattien tehtävä hankkia kannattajia ja välittömiä tai välillisiä liittolaisia ei-proletaaristen luokkien keskuudessa ratkaistaan ennen kaikkea ja pääasiallisesti itsensä proletariaatin keskuudessa käytävän propagandatoiminnan luonteella»? Mutta silti Martynov ja muut ekonomistit kuvittelevat edelleenkin asian olevan niin, että työläisten tulee ensiksi »taloudellisella taistelulla isäntiä ja hallitusta vastaan» koota itselleen voimia (trade-unionistista politiikkaa varten) ja nähtävästi vasta sitten »siirtyä» trade-unionistisesta »aktiivisuuden kasvattamisesta» sosialidemokraattiseen aktiivisuuteen!
»...Etsiskelyissään», jatkavat ekonomistit, »'Iskra' luisuu usein pois luokkanäkökannalta, hämäten luokkaristiriitoja ja asettaen etualalle yhteisyyden tyytymättömyydessä hallitusta kohtaan, vaikka tämän tyytymättömyyden syyt ja aste ovat »liittolaisilla» sangen erilaisia. Sellaista on esimerkiksi 'Iskran' suhde zemstvoon»... »Iskra» muka »lupaa hallituksen antipaloihin tyytymättömille aatelismiehille työväenluokan apua mainitsematta tällöin sanallakaan näiden väestökerrosten välisestä luokkavihamielisyydestä». Jos lukija silmäilee kirjoituksia »Itsevaltius ja zemstvo» (»Iskra», n:o 2 ja 4), joista kirjeen kirjoittajat nähtävästi puhuvat, niin hän huomaa, että nämä kirjoitukset[43*] käsittelevät hallituksen suhtautumista »säätybyrokraattisen zemstvon harjoittamaan lievään agitaatioon», »vieläpä omistavienkin luokkien omatoiminnallisuuteen». Kirjoituksessa sanotaan, että työläinen ei saa seurata välinpitämättömänä hallituksen taistelua zemstvoa vastaan, ja zemstvomiehiä kehoitetaan hylkäämään lievät puheet ja sanomaan jyrkät ja lujat sanat silloin, kun vallankumouksellinen sosialidemokratia nousee täydessä mitassaan hallituksen eteen. Tietämätöntä on, minkä kanssa kirjeen kirjoittajat tässä ovat eri mieltä? Luulevatko he, että työläinen »ei ymmärrä» sanoja: »omistavat luokat» ja »säätybyrokraattinen zemstvo»? — että zemstvomiesten kannustaminen siirtymään sävyisistä sanoista jyrkkiin on »ideologian yliarvioimista»? Kuvittelevatko he, että työläiset voivat »koota itselleen voimia» taistelua varten absolutismia vastaan, jos he eivät ole tietoisia itsevaltiuden suhtautumisesta myöskin zemstvoon? Kaikki tämä jää niin ikään tuntemattomaksi. Se vain on selvää, että kirjeen laatijoilla on sangen hämärä käsitys sosialidemokratian poliittisista tehtävistä. Tämä käy vieläkin selvemmäksi heidän sanoistaan: »Samanlaista on» (s.o. samoin »luokkavastakohtia hämäävää») »myöskin 'Iskran' suhde ylioppilasliikkeeseen». Sen sijaan, että kehoitimme työläisiä julkisella mielenosoituksella julistamaan, että oikea väkivallan, säädyttömyyden ja hillittömyyden tyyssija on Venäjän hallitus eivätkä ylioppilaat (»Iskra», n:o 2[52]) meidän olisi nähtävästi pitänyt julkaista järkeilyjä »Rabotshaja Myslin» hengessä! Ja tällaisia ajatuksia esittävät sosialidemokraatit vuoden 1901 syksyllä, helmi- ja maaliskuun tapahtumien jälkeen, uuden ylioppilasnousun aattona, joka osoittaa, että tälläkin alalla itsevaltiutta vastaan tähdättyjen vastalauseiden »vaistovaraisuus» menee edelle liikkeen tietoisesta johtamisesta sosialidemokratian taholta. Työläisten vaistovarainen pyrkimys nousta puolustamaan poliisien ja kasakoiden pieksämiä ylioppilaita menee ohi ja edelle sosialidemokraattisen järjestön tietoisesta toiminnasta!
»Samalla kuitenkin toisissa kirjoituksissaan», jatkavat kirjeen laatijat, »'Iskra' tuomitsee jyrkästi kaikki kompromissit ja esiintyy esimerkiksi puolustaen guesdelaisten suvaitsematonta menettelyä». Me neuvomme henkilöitä, jotka tavallisesti niin itsetietoisina ja kevytmielisesti puhuvat nykyisten sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevista erimielisyyksistä, etteivät nämä erimielisyydet muka ole oleellisia eivätkä oikeuta kahtiajakoa, — miettimään tarkasti näitä sanoja. Onko mahdollista, että samassa järjestössä voivat menestyksellä toimia henkilöt, jotka sanovat, että me olemme tehneet vielä tavattoman vähän selittääksemme, miten vihattu itsevaltius on eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa, tavattoman vähän tutustuttaneet työläisiä mitä erilaisimpien väestökerrosten oppositioon itsevaltiutta kohtaan, — ja henkilöt, jotka pitävät sitä »kompromissina», nähtävästi kompromissina teorian kanssa »taloudellisesta taistelusta isäntiä ja hallitusta vastaan»?
Olemme puhuneet välttämättömyydestä herättää luokkataistelua maaseudulla talonpoikain vapautuksen nelikymmenvuotispäivän yhteydessä (n:o 3[53]) ja itsehallinnon ja itsevaltiuden sovittamattomasta vihamielisyydestä Witten salaisen muistion johdosta (n:o 4); me hyökkäsimme tilanomistajain ja heitä palvelevan hallituksen maaorjuuspolitiikkaa vastaan uuden lain yhteydessä (n:o 8[54]) ja tervehdimme illegaalista zemstvojen edustajakokousta kehottaen zemstvomiehiä siirtymään nöyryyttävistä anomuksista taisteluun (n:o 8[55]); — me rohkaisimme ylioppilaita, jotka ovat alkaneet käsittää poliittisen taistelun välttämättömyyden ja ryhtyneet siihen (n:o 3), ja samaan aikaan olemme ruoskineet sitä »pimeää ymmärtämättömyyttä», jota »pelkän ylioppilasliikkeen» kannattajat osoittavat kehoittaessaan ylioppilaita olemaan osallistumatta katumielenosoituksiin (n:o 3, Moskovan ylioppilaiden Toimeenpanevan komitean helmikuun 25 pnä antaman julistuksen johdosta); — me paljastimme »Rossija»-lehden[56] liberaalisten kettujen »mielettömät haaveilut» ja »petollisen ulkokultaisuuden» (n:o 5) ja samalla puhuimme hallituksen poliisikomennon riehumisesta, se kun »pani toimeen ajojahdin rauhallisia kirjailijoita, vanhoja professoreja ja tiedemiehiä sekä tunnettuja liberaalisia zemstvomiehiä vastaan» (n:o 5: »Poliisin päällekarkaus kirjallisuuden kimppuun»); me paljastimme, mikä todellinen merkitys on ohjelmalla, joka koskee »hallituksen huolenpitoa työläisten olojen parantamisesta» ja tervehdimme sitä »arvokasta tunnustusta», että »parempi on uudistuksilla ylhäältä käsin ehkäistä niiden vaatiminen alhaalta kuin odotella tätä viimeksi mainittua» (n:o 6[57]); — me olemme kannattaneet protestoivia tilastovirkailijoita (n:o 7) ja moittineet tilastovirkailija-lakonrikkureita (n:o 9). Se, joka pitää tätä taktiikkaa proletariaatin luokkatietoisuuden himmentämisenä ja kompromissina liberalismin kanssa, — siten vain osoittaa, ettei hän ymmärrä lainkaan »Credon» ohjelman todellista merkitystä ja noudattaa de facto juuri tätä ohjelmaa, kieltäköön hän sen kuinka kovasti tahansa! Sillä juuri siten hän kiskoo sosialidemokratiaa »taloudelliseen taisteluun isäntiä ja hallitusta vastaan» ja perääntyy liberalismin edessä, kieltäytyen tehtävästä puuttua aktiivisesti jokaiseen »liberaaliseen» kysymykseen ja määritellä oma sosialidemokraattinen suhteensa tähän kysymykseen.
Kuten lukija muistanee, nämä herttaiset sanat kuuluvat »Rabotsheje Delolle», joka sillä tavalla vastasi sitä vastaan tekemäämme syytökseen, että se »välillisesti valmistaa maaperää työväenliikkeen muuttamiselle porvarillisen demokratian aseeksi». Älyllisessä yksinkertaisuudessaan »Rabotsheje Delo» päätteli, että tämä syytös ei ole sen enempää kuin polemiikkihyökkäys: nuo ilkeät dogmaatikot ovat muka päättäneet ladella meille kaikenlaisia loukkauksia, ja mikäpä voisi olla sen epämiellyttävämpää kuin joutua porvarillisen demokratian aseeksi? Niinpä sitten painetaan lihavalla »kumoava peruutus»: »millään peittelemätöntä panettelua» (»Kaksi edustajakokousta», s. 30), »mystifikaatiota» (31), »naamiopeliä» (33). »Rabotsheje Delo» vihoittelee Jupiterin tavoin (vaikka se muistuttaa kovin vähän Jupiteria) nimenomaan siksi, että se on itse väärässä ja osoittaa hätäisellä haukkumatulvallaan kyvyttömyytensä syventyä vastustajansa ajatuksenkulkuun. Mutta eihän sitä varten tarvitsisi kovin paljoa ajatella, että ymmärtäisi, miksi kaikkinainen joukkoliikkeen vaistovaraisuudelle kumarteleminen ja kaikkinainen sosialidemokraattisen politiikan mataloittaminen trade-unionistisen politiikan tasolle onkin juuri maaperän valmistamista työväenliikkeen muuttamiseksi porvarillisen demokratian aseeksi. Vaistovarainen työväenliike kykenee itse omin voimin luomaan (ja kiertämättä luokin) vain trade-unionismia, mutta työväenluokan trade-unionistinen politiikka onkin juuri työväenluokan porvarillista politiikkaa: Työväenluokan osallistuminen poliittiseen taisteluun, vieläpä poliittiseen vallankumoukseenkin, ei vielä lainkaan tee sen politiikkaa sosialidemokraattiseksi politiikaksi. Vai aikooko »Rabotsheje Delo» kieltää tämän? Aikooko se lopultakin suoraan ja verukkeitta sanoa kaikkien kuullen, miten se ymmärtää kansainvälisen ja Venäjän sosialidemokratian päivänpolttavat kysymykset? — Ei lainkaan, sille ei koskaan tule mieleenkään tehdä mitään sellaista, sillä se pitää tiukasti kiinni menettelytavasta, jota voisi nimittää »eipäs»-menetelmäksi. Minä en ole minä, hevonen ei ole minun, enkä minä ole ajuri. Me emme ole ekonomisteja, »Rabotshaja Mysl» ei ole ekonomismia eikä Venäjällä yleensä ole mitään ekonomismia. Tämä on erinomaisen sukkela ja »poliitillinen» menettelytapa, jolla on vain se pieni vika, että sitä käyttäviä lehtiä on tapana nimittää lisänimellä: »mitä käskette?».
»Rabotsheje Delosta» näyttää siltä, että yleensä porvarillinen demokratia Venäjällä on »kuvitelma» (»Kaksi edustajakokousta», s. 32).[44*] Onnellisia ihmisiä! Kamelikurjen tavoin he kätkevät päänsä siiven alle ja kuvittelevat, että siten koko ympäristö katoaa olemattomiin. Joukko liberaalisia sanomalehtimiehiä, jotka joka kuukausi kuuluttavat kaikille riemuaan marxilaisuuden hajoamisen ja jopa sen kokonaan katoamisen johdosta; joukko liberaalisia lehtiä (»SPB. Vedomosti»,[58] »Russkije Vedomosti» ja monet muut) kannustavat niitä liberaaleja, jotka levittävät työläisten keskuuteen brentanolaista käsitystä luokkataistelusta ja trade-unionistista käsitystä politiikasta; — joukko marxilaisuuden arvostelijoita, joiden todelliset pyrkimykset »Credo» on niin hyvin tuonut esille ja joiden kirjalliset tavarat ovat ainoita, jotka saavat vero- ja tullivapaina kiertää vapaasti pitkin Venäjää; — vallankumouksellisten ei-sosialidemokraattisten suuntien elpyminen, erikoisesti helmi- ja maaliskuun tapahtumien jälkeen; — kaikki tämä olisi muka kuvittelua! Kaikella tällä ei muka ole kerrassaan mitään yhteyttä porvarilliseen demokratiaan!
»Rabotsheje Delon» samoin kuin »Iskran» 12. numerossa julkaistun ekonomistisen kirjeen kirjoittajienkin sietäisi »tarkoin ajatella sitä, miksi keväälliset tapahtumat saivat aikaan sellaisen ei-sosialidemokraattisten vallankumouksellisten suuntien elpymisen sen sijaan, että ne olisivat voimistaneet sosialidemokratian arvovaltaa ja vaikutusta»? — Siksi, kun me emme olleet tehtävien tasalla, työläisjoukkojen aktiivisuus osoittautui olevan korkeammalla kuin meidän aktiivisuutemme, meillä ei ollut käytettävissämme riittävän valmentuneita vallankumouksellisia johtajia ja organisaattoreita, jotka olisivat tunteneet tarkalleen mielialat kaikissa oppositiopiireissä ja osanneet astua liikkeen johtoon, muuttaa vaistovaraisen mielenosoituksen poliittiseksi mielenosoitukseksi, laajentaa sen poliittista luonnetta j.n.e. Tällaisissa olosuhteissa meidän takapajuisuuttamme tulevat ehdottomasti käyttämään hyväkseen joustavammat ja tarmokkaammat ei-sosialidemokraattiset vallankumoukselliset, ja työläiset, taistelkoot he kuinka uhrautuvaisesti ja tarmokkaasti tahansa poliisia ja sotaväkeä vastaan, esiintykööt he kuinka vallankumouksellisesti tahansa, osoittautuvat vain näitä vallankumouksellisia tukevaksi voimaksi, osoittautuvat porvarillisen demokratian jälkijoukoksi eivätkä sosialidemokraattiseksi etujoukoksi. Katsokaa esimerkiksi Saksan sosialidemokratiaa, jolta meidän ekonomistimme haluavat omaksua vain sen heikot puolet. Miksi ainoakaan poliittinen tapahtuma Saksassa ei mene ilman, ettei se vaikuttaisi voimistaen entistä enemmän sosialidemokratian arvovaltaa ja vaikutusvoimaa? Siksi, että sosialidemokratia on aina kaikkein etummaisena tämän tapahtuman vallankumouksellisimmassa arvioinnissa, puolustamassa kaikkia vastalauseita mielivaltaa vastaan. Se ei tuudittele itseään järkeilyillä, että taloudellinen taistelu johtaa työläiset kysymykseen heidän oikeudettomuudestaan ja että konkreettiset olot sallimuksen pakosta työntävät työväenliikettä vallankumoukselliselle tielle. Se sekaantuu yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän kaikille aloille ja kaikkiin kysymyksiin, siihenkin kysymykseen, miksi Wilhelm ei vahvistanut porvarillista edistysmielistä henkilöä kaupungin pääksi (meidän ekonomistimme eivät ole vielä ehtineet valistaa saksalaisia, että se on asiallisesti kompromissi liberalismin kanssa!), samoin kysymykseen lain laatimisesta »siveettömiä» teoksia ja kuvituksia vastaan, kysymykseen hallituksen vaikutuksesta professorien valintaan y.m., j.n.e. Kaikkialla he ovat kaikkia muita edellä nostattaen poliittista tyytymättömyyttä kaikkien luokkien keskuudessa, ravistellen hereille unisia, vetäen mukaan jälkeenjääviä, antaen kaikinpuolista aineistoa proletariaatin poliittisen tietoisuuden ja poliittisen aktiivisuuden kehittämiseksi. Ja tulos on se, että eturivin poliittista taistelijaa alkavat kunnioittaa jopa tietoiset sosialismin vihollisetkin, ja usein käy niin, että tärkeä asiapaperi jollakin ihmeellisellä tavalla joutuu ei ainoastaan porvarillisista, vaan vieläpä byrokratian piireistä ja hovipiireistäkin »Vorwärtsin» toimitushuoneistoon.
Tässä juuri onkin ratkaisu siihen näennäiseen »ristiriitaan», joka menee niin paljon yli »Rabotsheje Delon» ymmärryksen, että se vain ojentaa murehtien käsiään ja huutaa: »naamiopeliä»! Ajatelkaahan tosiaankin: me, »Rabotsheje Delo», asetamme ensisijalle joukkomittaisen työväenliikkeen (ja painatamme sen lihavilla kirjakkeilla!), me varoitamme kaikkia ja jokaista vaistovaraisen aineksen aliarvioimisesta, me haluamme antaa itse, itse, itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen, me haluamme jäädä kiinteään ja elimelliseen yhteyteen proletaarisen taistelun kanssa! Mutta meille sanotaan, että me valmistamme maaperää työväenliikkeen muuttamiseksi porvarillisen demokratian välikappaleeksi. Ja kuka sitä puhuu? Ihmiset, jotka menevät »kompromissiin» liberalismin kanssa, sekaantuen jokaiseen »liberaaliseen» kysymykseen (miten suurta ymmärtämättömyyttä, kun ei käsitetä »elimellistä yhteyttä proletaarisen taistelun kanssa»!) ja kiinnittävät niin suurta huomiota ylioppilaisiin ja vieläpä (voi kauhistus!) zemstvomiehiinkiin! Ihmiset, jotka yleensä haluavat omistaa suuremman prosenttimäärän voimistaan (ekonomisteihin verrattuna) toiminnalle ei-proletaaristen väestöluokkien keskuudessa! Eikö tämä ole »naamiopeliä»??
Voi »Rabotsheje Delo» parkaa! Jaksaakohan se koskaan ajatella niin pitkälle, että pystyisi ratkaisemaan tämän konstikkaasti rakennetun arvoituksen?
Edellä käsittelemämme »Rabotsheje Delon» väitteet, että taloudellinen taistelu on laajimmin soveltuva keino poliittisessa agitaatiossa, että meidän tehtävämme nykyään on antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne j.n.e., osoittavat ei ainoastaan poliittisten, vaan myöskin organisatoristen tehtäviemme ahdasta käsittämistä. »Taloudellista taistelua varten isäntiä ja hallitusta vastaan» ei lainkaan tarvita — ja sen vuoksi ei tällaisen taistelun pohjalla voikaan kehittyä — yleisvenäläistä keskitettyä järjestöä, joka yhdistäisi yhdeksi yleiseksi rynnistykseksi kaikki ja kaikenlaiset poliittisen opposition, vastalauseiden ja suuttumuksen ilmaukset, järjestöä, joka muodostuisi ammattivallankumouksellisista ja jota johtaisivat koko kansan todelliset poliittiset johtajat. Se onkin ymmärrettävää. Jokaisen laitoksen järjestöllinen luonne riippuu luonnollisesti ja välttämättömästi sen toiminnan sisällöstä. Siksi »Rabotsheje Delo» noilla edellä käsitellyillä väitteillään pyhittää ja laillistaa ei ainoastaan poliittisen toiminnan ahtauden, vaan myöskin organisatorisen työn ahtauden. Kuten aina, niin tässäkin tapauksessa se on sellainen lehti, jonka tietoisuus antaa peräksi vaistovaraisuuden edessä. Mutta kumarteleminen niiden järjestömuotojen edessä, joihin liike vaistovaraisesti hakeutuu, käsityksen puuttuminen siitä, miten ahdasta ja alkeellista on meidän organisatorinen työmme, minkälaisia »näpertelijöitä» me vielä olemme tällä tärkeällä alalla, käsityksen puutetta siitä, — sitä meidän liikkeemme todella sairastaa, sanon minä. Se ei ole raihnauden tautia, vaan kasvun sairautta, se on itsestään selvää. Mutta juuri nykyään, kun vaistovaraisen suuttumuksen aalto painaa meidät alleen, voidaan sanoa, painaa meidät liikkeen johtajina ja organisaattoreina, on erikoisen välttämätöntä mitä leppymättömin taistelu kaikenlaista takapajuisuuden puolustelua vastaan, kaikenlaista ahdasmielisyyden laillistamista vastaan tässä suhteessa, erikoisen välttämätöntä on herättää jokaisessa, joka osallistuu käytännölliseen työhön tai vasta hankkiutuu käymään siihen käsiksi, tyytymättömyyttä meillä vallitsevaan näpertelyyn ja horjumatonta tahtoa vapautua siitä.
Yritämme vastata tähän kysymykseen lyhyellä kuvauksella vuosien 1894–1901 tyypillisen sosialidemokraattisen kerhon toiminnasta. Olemme jo maininneet tämän kauden opiskelevan nuorison yleisestä viehättymisestä marxilaisuuteen. Tämä viehättyminen ei tietenkään kohdistunut yksistään marxilaisuuteen, eikä niinkään paljon marxilaisuuteen teoriana kuin vastauksena kysymykseen: »mitä on tehtävä?», kuin kutsuna lähteä sotaretkelle vihollista vastaan. Ja uudet soturit lähtivät sotaretkelle hämmästyttävän alkeellisin varustein ja valmennuksin. Hyvin useissa tapauksissa ei ollut juuri minkäänlaisia varusteita eikä kerrassaan minkäänlaista valmennusta. Sotaan lähdettiin aivan kuin talonpojat aurankurjesta siepaten vain nuijan käteensä. Ylioppilaiden kerho ottaa yhteyden työläisiin ja käy työhön käsiksi ilman minkäänlaista yhteyttä liikkeen vanhoihin toimihenkilöihin, ilman minkäänlaista yhteyttä muilla paikkakunnilla tai edes kaupungin muissa osissa (tai toisissa oppilaitoksissa) toimivien kerhojen kanssa, ilman minkäänlaista vallankumouksellisen toiminnan eri puolien järjestämistä, ilman minkäänlaista vähänkään pitemmäksi ajaksi laadittua järjestelmällistä toimintasuunnitelmaa. Kerho kehittää vähitellen propagandan ja agitaation yhä laajemmaksi ja laajemmaksi, saavuttaa pelkällä esiintymisellään aika laajojen työläispiirien kannatuksen ja myöskin kannatusta sivistyneiden yhteiskuntapiirien erään osan taholta, jotka hankkivat varoja ja luovuttavat »Komitean» käytettäväksi yhä uusia nuorisoryhmiä. Komitean (tai taisteluliiton) tenhovoima kasvaa, sen toiminnan vauhti voimistuu, ja se laajentaa tätä toimintaansa aivan vaistovaraisesti: samat henkilöt, jotka vuosi tai muutama kuukausi sitten esiintyivät ylioppilaiden kerhoissa ja ratkaisivat kysymystä: »minne on mentävä?», jotka ottivat ja pitivät yhteyksiä työläisiin, valmistivat ja julkaisivat lentolehtisiä, ottavat yhteyksiä muihin vallankumouksellisten ryhmiin, hankkivat kirjallisuutta, ryhtyvät järjestämään paikallisen lehden julkaisemista, alkavat puhua mielenosoituksen järjestämisestä, siirtyvät vihdoin avoimiin taistelutoimiin (ja tällaisena avoimiin taistelutoimiin siirtymisenä saattaa olla tilanteesta riippuen joko ensimmäinen agitaatiolehtinen, sanomalehden ensimmäinen numero tai ensimmäinen mielenosoitus). Ja tavallisesti näiden taistelutoimien ensiyritys johtaa heti täydelliseen romahdukseen. Pikaiseen ja täydelliseen paloon juuri siksi, että nämä taistelutoimet eivät olleet pitkäaikaista ja sitkeää taistelua varten laaditun järjestelmällisen, etukäteen harkitun ja tyynesti laaditun suunnitelman tulosta, vaan yksinkertaisesti perinnäistapojen mukaisesti harjoitetun kerhotyön vaistovaraista kasvua; siksi, että poliisi luonnollisesti melkein aina tunsi kaikki paikallisen liikkeen päähenkilöt, jotka olivat tehneet itsensä »tunnetuiksi» jo yliopiston penkeillä, ja se odotteli vain sopivinta hetkeä ratsian toimeenpanemista varten antaen tahallaan ryhmän riittävästi kasvaa ja kehittää toimintaansa saadakseen siten kouraantuntuvan corpus delictin[59] ja jättäen aina muutamia sille tunnettuja henkilöitä varta vasten »siemeneksi» (niin kuin kuuluu ammattisana, jota, mikäli tiedän, käyttävät sekä meikäläiset että santarmit). Tällaista sodankäyntiä ei voida olla vertaamatta nuijilla aseistettujen talonpoikaispartioiden sotaretkeen nykyaikaista sotaväkeä vastaan. Täytyy vain ihmetellä liikkeen elinvoimaisuutta, liikkeen, joka laajeni, kasvoi ja saavutti voittoja tuosta taistelijoiden täydellisestä valmentumattomuudesta huolimatta. Tosin, historialliselta näkökannalta katsoen varusteiden alkeellisuus oli alussa ei ainoastaan kiertämätöntä, vaan jopa luonnollistakin eräänä ehtona laajojen soturijoukkojen saamiseksi mukaan liikkeeseen. Mutta heti kun alkoivat vakavat taistelutoimet (ja ne alkoivat asiallisesti jo v. 1896 kesäkauden lakoista) meidän taistelujärjestömme puutteellisuudet alkoivat tuntua yhä kipeämmin ja kipeämmin. Hallitus, jouduttuaan ensi alussa hämmingin valtaan ja tehtyään joukon virheitä (esim. vetoomus yhteiskunnalle kuvailemalla sosialistien ilkitöitä tai työläisten karkoittamiset pääkaupungista maaseudun teollisuuskeskuksiin), mukautui pian uusiin taisteluoloihin ja kykeni soluttamaan asianvaatimille paikoille omat mitä suurimmalla täydellisyydellä aseistetut provokaattori-, urkkija- ja santarmijoukkonsa. Pogromit alkoivat toistua niin tiheästi, kohdistua niin suureen henkilömäärään, pyyhkäistä paikalliset kerhot niin tyhjiksi, että työläisjoukot menettivät kirjaimellisesti kaikki johtajansa, liike sai tavattoman katkeilevan luonteen, eikä voitu saada aikaan kerrassaan minkäänlaista toiminnan periytyväisyyttä ja yhtäjaksoisuutta. Paikallisten toimihenkilöiden tavaton hajanaisuus, kerhojen kokoonpanon satunnaisuus, kouluuntumattomuus ja ahdas näköpiiri teoreettisten, poliittisten ja organisatoristen kysymysten alalla olivat kiertämätön tulos kuvatuista oloista. Asia meni niin pitkälle, että eräillä seuduilla puutteellisen malttimme ja puutteellisen konspiratiivisuutemme vuoksi työläisissä alkaa herätä epäluuloa intelligenssiä kohtaan ja he alkavat karttaa sitä: intelligentit toimivat liian harkitsematta ja aiheuttavat vain paloja! — sanovat he.
Että kaikki ajattelevat sosialidemokraatit ovat alkaneet lopultakin tajuta tämän näpertelyn taudiksi, — sen tietää jokainen, joka vähänkin on tutustunut liikkeeseemme. Ja ettei asiaa tuntematon lukija luulisi, että me keinotekoisesti »rakentelemme» liikkeelle erikoista vaihetta tai erikoista tautia, viittaamme jo aikaisemmin mainittuun todistajaan. Älköön meitä moitittako liian pitkän lainauksen takia.
»Kun asteittainen siirtyminen laajempaan käytännölliseen toimintaan», kirjoittaa B—v »Rabotsheje Delon» 6. numerossa, »siirtyminen, joka on suoranaisesti riippuvainen yleisestä siirtymiskaudesta, jota Venäjän työväenliike nykyisin elää, on hyvin luonteenomainen piirre... niin Venäjän työväenvallankumouksen yleisessä mekanismissa on vielä toinenkin yhtä mielenkiintoinen piirre. Tarkoitamme sitä yleisiä toimintaan kelvollisten vallankumouksellisten voimien puutetta,[45*] mikä ei tunnu ainoastaan Pietarissa, vaan koko Venäjällä. Työväenliikkeen yleisesti vilkastuessa, työläisjoukkojen yleisesti kehittyessä, yhä tihenevien lakkotapausten aikana, työläisten käydessä yhä avoimempaa joukkotaistelua, joka kiristää hallituksen harjoittamaa vainoa, vangitsemisia, karkoituksia ja maanpakolaisuutta, tämä kyvykkäiden vallankumouksellisten voimien puute käy yhä tuntuvammaksi eikä se voi tietenkään olla vaikuttamatta liikkeen syvyyteen ja yleiseen luonteeseen. Monet lakot käydään ilman vallankumouksellisten järjestöjen voimakasta ja välitöntä vaikutusta... tuntuu agitaatiolehtisten ja illegaalisen kirjallisuuden puute... työläiskerhot jäävät ilman agitaattoreita... Samaan aikaan on havaittavissa alituista rahavarojen puutetta. Sanalla sanoen työväenliikkeen kasvu menee edelle vallankumouksellisten järjestöjen kasvusta ja kehityksestä. Toimivien vallankumouksellisten joukko osoittautuu liian vähäiseksi voidakseen keskittää käsiinsä vaikutuksen koko liikehlivään työläisjoukkoon ja antaakseen kaikille liikehtimisille edes ryhdikkyyden ja järjestyneisyyden vivahteen... Erillisiä kerhoja ja erillisiä vallankumouksellisia ei ole koottu, ei ole liitetty yhteen, ne eivät muodosta yhtenäistä, voimakasta ja kurinalaista järjestöä suunnitelmallisesti kehitettyine osineen»... Ja huomautettuaan, että uusien kerhojen viipymätön ilmestyminen hajoitettujen tilalle »todistaa vain liikkeen elinvoimaisuutta, ...mutta ei vielä osoita täysin kelvollisten vallankumouksellisten toimihenkilöiden määrän riittävyyttä», kirjoittaja tekee johtopäätöksen: »Pietarilaisten vallankumouksellisten käytännöllinen valmentumattomuus ilmenee myöskin heidän työnsä tuloksissa. Viimeiset oikeusjutut, erikoisesti 'Itsevapautusryhmän' ja 'Työn taistelu pääomaa vastaan' -ryhmän[60] jutut ovat osoittaneet selvästi, että nuori agitaattori, joka ei tunne seikkaperäisesti työoloja eikä siis myöskään agitaatioehtoja kyseessäolevassa tehtaassa, joka ei tunne konspiraation periaatteita ja on omaksunut» (onkohan vaan omaksunut?) »ainoastaan sosialidemokratian yleiset katsantokannat, voi toimia vain joitakin 4, 5, 6 kuukautta. Sitten seuraa vangitseminen, jonka seurauksena on usein se, että koko järjestö tai ainakin osa siitä hävitetään. Herää kysymys, onko ryhmän menestyksellinen ja tuloksellinen toiminta mahdollista, jos tämän ryhmän olemassaolon aika lasketaan kuukausissa?.. Ilmeistä on, ettei olemassaolevien järjestöjen puutteita voida laskea kokonaisuudessaan ylimenokaudesta johtuviksi... ilmeistä on, että toimivien järjestöjen lukumääräisellä ja, mikä tärkeintä, niiden laadullisella kokoonpanolla on tässä tärkeä merkitys, ja meikäläisten sosialidemokraattien ensimmäisenä tehtävänä... tuleekin olla järjestöjen todellinen yhteenliittäminen tarkasti valiten niiden jäsenet».
Nyt meidän tulee viivähtää kysymyksessä, joka on varmaankin tullut jo jokaisen lukijan mieleen. Voidaanko tämä näpertely asettaa koko liikkeelle ominaisena kasvun tautina yhteyteen ekonomismin kanssa yhtenä virtauksena Venäjän sosialidemokratiassa? Mielestämme voidaan. Käytännöllinen valmentumattomuus ja taitamattomuus järjestötyössä on todella meille kaikille yhteistä, siinä luvussa myöskin niille, jotka aivan alusta pitäen ovat olleet horjumattomasti vallankumouksellisen marxilaisuuden kannalla. Ja valmentumattomuudesta sellaisenaan ei kukaan tietenkään voisi käytännönmiehiä syyttää. Mutta valmentumattomuuden lisäksi »näpertelyn» käsitteeseen kuuluu vielä jotain muutakin: yleensä koko vallankumouksellisen toimintapiirin ahtaus, sen seikan ymmärtämättömyys, että tämän ahtaan toiminnan pohjalla ei voikaan muodostua hyvää vallankumouksellisten järjestöä, vihdoin — ja tämä on tärkeintä — yritykset puolustella tätä ahtautta ja julistaa se erikoiseksi »teoriaksi», s.o. kumartua vaistovaraisuuden edessä tälläkin alalla. Heti kun tällaisia yrityksiä ilmaantui, niin kävi jo selväksi, että näpertely on yhteydessä ekonomismiin ja että me emme voi vapautua organisatorisen toimintamme ahtaudesta, ellemme vapaudu ekonomismista yleensä (s.o. sekä marxilaisuuden teorian, sosialidemokratian merkityksen että sen poliittisten tehtävien ahtaasta käsittämisestä). Ja näitä yrityksiä on esiintynyt kahdella suunnalla. Eräät ovat alkaneet puhua: työläisjoukot eivät ole vielä itse esittäneet sellaisia laajakantoisia ja poliittisia taistelutehtäviä, joita vallankumoukselliset niille »tyrkyttävät», niiden täytyy vielä taistella lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta, käydä »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan»[46*] (tätä joukkoliikkeelle »sopivaa» taistelumuotoa vastaa luonnollisesti kaikkein heikoimmin vaimentuneelle nuorisolle »sopiva» järjestökin). Toiset, jotka ovat kaukana kaikenlaisesta »asteellisuudesta», ovat alkaneet puhua: »poliittisen vallankumouksen suorittaminen» on mahdollista ja välttämätöntä, mutta sitä varten ei ole minkäänlaista tarvetta muodostaa lujaa vallankumouksellisten järjestöä, joka kasvattaisi proletariaattia horjumattomalla ja sitkeällä taistelulla; riittää, kun kaikki tartumme »sopivaan» ja meille jo tuttuun nuijaan. Puhuaksemme ilman vertauskuvia — että järjestäisimme suurlakon;[47*] tai että kiihdyttäisimme työväenliikkeen »velttoa» kulkua »eksitatiivisen terrorin»[48*] avulla. Nämä molemmat suunnat, sekä opportunistit että »vallankumouksen kannattajat», antautuvat vallitsevan näpertelyn edessä, eivät usko, että siitä vapautuminen on mahdollista, eivät ymmärrä meidän ensimmäistä ja kaikkein pakoittavinta käytännöllistä tehtäväämme: luoda sellainen vallankumouksellisten järjestö, joka kykenisi turvaamaan poliittisen taistelun tarmollisuuden, kestävyyden ja sen jatkuvaisuuden.
Esitimme äsken B—vin sanat: »työväenliikkeen kasvu menee edelle vallankumouksellisten järjestöjen kasvusta ja kehityksestä». Tällä »läheltä seuranneen tarkkailijan arvokkaalla lausunnolla» (»Rabotsheje Delon» lausunto B—vin kirjoituksesta) on meille kaksinkertainen arvo. Se osoittaa, että olimme oikeassa, kun katsoimme Venäjän sosialidemokratian nykyisen kriisin perussyyksi johtajien (»ideologien», vallankumouksellisten, sosialidemokraattien) jälkeenjäämisen joukkojen vaistovaraisesta noususta. Se osoittaa, että kaikki ekonomistisen kirjeen (»Iskra», n:o 12) kirjoittajien, B. Kritshevskin ja Martynovin, järkeilyt vaistovaraisen aineksen merkityksen, harmaan arkisen taistelun merkityksen väheksymisvaarasta, prosessi-taktiikasta y.m., ovat nimenomaan näpertelyn ylistelyä ja puolustamista. Nämä ihmiset, jotka eivät voi lausua sanaa »teoreetikko» ilman ylenkatseellista irvistystä, jotka nimittävät »elämän tunnoksi» lankeamistaan polvilleen arkiseen elämään valmentumattomuuden ja kehittymättömyyden edessä, osoittavat todellisuudessa mitä välttämättömimpien käytännöllisten tehtäviemme ymmärtämättömyyttä. He huutavat jälkeenjääneille: astukaa yhtä jalkaa! älkää menkö edelle! Ihmisille, joilta puuttuu tarmoa ja aloitekykyä organisaatiotyössä, joilta puuttuu »suunnitelmia» laajaa ja rohkeaa toiminnan järjestämistä varten, huudetaan »prosessi-taktiikasta»! Meidän perisyntinämme on poliittisten ja organisatoristen tehtäviemme mataloittaminen jokapäiväisen taloudellisen taistelun lähimpien, »kouraantuntuvien», »konkreettisten» harrastusten tasolle, — mutta meille vain veisataan: itse taloudelliselle taistelulle on annettava poliittinen luonne! Vielä kerran: tämä on aivan samanlaista »elämän tuntoa» kuin sekin, jota kansaneepoksen sankari osoitti huutaen hautaussaattueen nähdessään: »lykkyä tykö, enemmän vaan teille sellaista kantamista!»
Muistakaahan, miten verrattomalla, todella »Narsissimaisella» ylimielisyydellä nämä älyniekat opettivat Plehanovia: »työläiskerhoille yleensä (sic!) eivät ole mahdollisia poliittiset tehtävät tämän sanan todellisessa, käytännöllisessä mielessä, s.o. poliittisten vaatimusten puolesta käytävän tarkoituksenmukaisen ja menestyksellisen käytännön taistelun mielessä» (»'Rabotsheje Delon' toimituksen vastaus», s. 24). Kerhoilla ja kerhoillakin on ero, hyvät herrat! »Näpertelijäin» kerholle eivät poliittiset tehtävät tietenkään ole voimien mukaisia niin kauan, kun nämä näpertelijät eivät käsitä työtään näpertelyksi eivätkä pääse vapautumaan siitä. Jos nämä näpertelijät lisäksi vielä ovat ihastuneet näpertelyynsä, jos he sanan »käytännöllinen» kirjoittavat ehdottomasti kursiivilla ja kuvitelevat, että käytännöllisyys vaatii tehtäviensä alentamista joukkojen takapajuisimpien kerrosten käsityskyvyn tasolle, — niin silloin nämä näpertelijät ovat tietenkin toivottomia, ja poliittiset tehtävät eivät todellakaan ole heille yleensä voimien mukaisia. Mutta johtajakykyjen, sellaisten kuin Aleksejevin ja Myshkinin, Halturinin ja Zheljabovin kerhoille ovat poliittiset tehtävät mahdollisia tämän sanan todellisimmassa, käytännöllisimmässä mielessä, ne ovat voimien mukaisia juuri siksi ja sikäli, mikäli heidän tuliset puheensa löytävät vastakaikua vaistovaraisesti heräävissä joukoissa, mikäli heidän kuohuva tarmonsa tempaa mukaansa vallankumouksellisen luokan tarmon ja toimeliaisuuden, mikäli tämä luokka asettuu tukemaan sitä. Plehanov oli tuhat kertaa oikeassa, kun hän ei tyytynyt siihen, että osoitti tämän vallankumouksellisen luokan, todisti sen vaistovaraisen heräämisen välttämättömäksi ja kiertämättömäksi, vaan samalla asetti jopa »työläiskerhoillekin» ylevän ja suuren poliittisen tehtävän. Mutta te vetoatte sen jälkeen syntyneeseen joukkoliikkeeseen alentaaksenne tätä tehtävää, rajoittaaksenne »työläiskerhojen» toiminnan tarmoa ja vauhdikkuutta. Mitä tämä on muuta kuin näpertelijäin mieltymystä näpertelyynsä? Te kerskailette käytännöllisyydellänne, mutta ette huomaa sitä jokaiselle venäläiselle käytännönmiehelle tunnettua tosiasiaa, miten suuria ihmeitä vallankumouksen hyväksi voidaan saada aikaan ei ainoastaan kerhon, vaan vieläpä yksityisen henkilönkin tarmokkuudella. Vai luuletteko te, ettei meidän liikkeessämme voi olla sellaisia johtajakykyjä kuin oli 70-luvulla? Miksi se niin olisi? Siksikö, että olemme heikosti valmentuneita? Mutta mehän valmistaudumme, tulemme valmentamaan itseämme ja pääsemme valmentuneiksi! Tosin, »isäntiä ja hallitusta vastaan käytävän taloudellisen taistelun» tunkkaantuneessa vedessä on onnettomuudeksemme muodostunut homekerros, on ilmaantunut ihmisiä, jotka lankeavat polvilleen ja rukoilevat vaistovaraisuutta, tarkastellen hartaina Venäjän proletariaatin »takamusta» (Plehanovin sanontaa käyttääksemme). Mutta me kykenemme vapautumaan tästä homeesta. Juuri nykyään Venäjän vallankumoustaistelija, todella vallankumouksellisen teorian johtamana, todella vallankumoukselliseen ja vaistovaraisesti heräävään luokkaan nojautuen, voi vihdoinkin — vihdoinkin! — ryhdistäytyä täyteen mittaansa ja päästää valloilleen koko väkevät sankarinvoimansa. Sitä varten tarvitaan vain, että käytännönmiesten suuressa joukossa, vieläkin suuremmassa joukossa niitä, jotka ovat jo koulunpenkiltä asti unelmoineet käytännölliseen työhön pääsemisestä, otettaisiin pilkalla ja ylenkatseella vastaan kaikenlaiset yritykset alentaa poliittisten tehtäviemme ja organisatorisen työmme vauhdikkuutta. Ja me pääsemme siihen, siitä voitte olla varmoja, hyvät herrat!
Artikkelissani »Mistä on alettava?» minä kirjoitin »Rabotsheje Deloa» vastaan: »Jotain erikoista kysymystä koskevaa agitaatiotaktiikkaa, puoluejärjestön jonkin osakysymyksen läpiviemiseksi tarkoitettua taktiikkaa voidaan muuttaa 24 tunnin kuluessa, mutta mielipidettään siitä, onko yleensä, aina ja ehdottomasti tarpeen taistelujärjestö ja tarvitaanko poliittista agitaatiota joukkojen keskuudessa, eivät voi muuttaa 24 tunnissa eikä edes 24 kuukaudessakaan muut kuin kaikkia vakaumuksia vailla olevat ihmiset».[61] »Rabotsheje Delo» vastaa: »Tällä »Iskran» ainoalla asiallisuutta tavoittelevalla syytöksellä ei ole mitään pohjaa. »Rabotsheje Delon» lukijat tietävät hyvin, että me olemme aivan alusta alkaen ei ainoastaan kehoittaneet ryhtymään poliittiseen agitaatioon odottamatta »Iskran» ilmestymistä»... (mainiten samalla, ettei suinkaan työläiskerhoille »eikä edes työväen joukkoliikkeellekään voida asettaa ensimmäiseksi poliittiseksi tehtäväksi absolutismin kukistamista», vaan ainoastaan taistelu lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta, ja että »lähimmät poliittiset vaatimukset tulevat joukoille ymmärrettäviksi yhden tai ainakin muutamien lakkojen jälkeen»)... »vaan olemme myöskin toimittaneet julkaissemme kautta Venäjällä työskenteleville tovereille ulkomailta ainoita sosialidemokraattisia poliittisen agitaation aineistoja»... (jolloin te tässä ainutlaatuisessa aineistossa mitä laajimmin sovellutitte poliittista agitaatiota vain taloudellisen taistelun pohjalla ja vieläpä pääsitte ajattelussanne lopulta niin pitkälle, että tämä typistetty agitaatio on »kaikkein laajimmin soveltuvaa». Ja te, hyvät herrat, ette huomaa sitä, että teidän todistelunne juuri todistaakin »Iskran» ilmaantumisen välttämättömäksi — kun ainoa aineisto on sellaista — ja välttämättömäksi »Iskran» taistelun »Rabotsheje Deloa» vastaan)... »Toisaalta meidän julkaisutoimintamme asiallisesti valmisteli puolueemme taktillista yhtenäisyyttä»... (sen vakaumuksenko yhtenäisyyttä, että taktiikka on yhdessä puolueen kanssa kasvavien puoluetehtävien kasvuprosessi? Arvokasta yhtenäisyyttä!)... »ja siten myöskin »taistelujärjestön» mahdollisuutta, jonka luomiseksi Liitto on tehnyt kaiken sen, mitä ulkomainen järjestö tehdä voi» (»Rabotsheje Delo», n:o 10, s. 15). Turha yritys selviytyä asiasta kieroilulla! Sitä, että olette tehneet kaiken, mikä on ollut teille mahdollista, sitä en ole koskaan edes aikonutkaan kieltää. Olen vain väittänyt ja väitän edelleenkin, että lyhytnäköinen ajatuskykynne supistaa »mahdollisuuksienne» puitteita. Naurettavaa on edes puhuakaan »taistelujärjestöstä» taistelua varten »lähimpien poliittisten vaatimusten» puolesta tai »taloudellista taistelua varten isäntiä ja hallitusta vastaan».
Mutta jos lukija haluaa nähdä oikeita »ekonomistiseen» näpertelyyn mieltymyksen helmiä, niin hänen on tietenkin käännyttävä eklektisestä ja häilyvästä »Rabotsheje Delosta» johdonmukaisen ja päättäväisen »Rabotshaja Myslin» puoleen. »Vielä pari sanaa varsinaisesta niin sanotusta vallankumouksellisesta sivistyneistöstä», kirjoitti R. M. »Erillisessä lisälehdessä», s. 13, »joka totta kyllä on moneen kertaan osoittanut käytännössä täyden valmeutensa 'ryhtyä ratkaisevaan otteluun tsarismia vastaan'. Koko onnettomuus on vain siinä, että valtiollisen poliisin julmasti vainoamana meidän vallankumouksellinen sivistyneistömme on käsittänyt taistelun tätä valtiollista poliisia vastaan poliittiseksi taisteluksi itsevaltiutta vastaan. Sen vuoksi sille on tähän saakka jäänytkin selvittämättömäksi kysymys, 'mistä saada voimia taisteluun itsevaltiutta vastaan?'».
Eikö olekin suorastaan verratonta tämä vaistovaraisen liikkeen ihailijan (ihailijan huonossa mielessä) suurellisen ylenkatseellinen suhtautuminen taisteluun poliisia vastaan? Hän on valmis puolustelemaan meidän konspiratiivista taitamattomuuttamme sillä, että vaistovaraisen joukkoliikkeen aikana meille ei itse asiassa olekaan tärkeää taistelu valtiollista poliisia vastaan!! Mutta niin kipeäksi on käynyt kaikille kysymys vallankumouksellisten järjestöjemme puutteellisuuksista, että vain aniharvat kirjoittavat nimensä tämän pöyristyttävän johtopäätöksen alle. Mutta jos esimerkiksi Martynov ei allekirjoita sitä, niin hän menettelee näin vain siksi, ettei kykene ajattelemaan tai ettei hänellä ole rohkeutta ajatella väitteitään loppuun asti. Todellakin, vaatiiko sellainen »tehtävä», kuin kouraantuntuvia tuloksia lupaavien konkreettisten vaatimusten esittäminen joukkojen taholta, mitään erikoista huolenpitoa vallankumouksellisten lujan ja keskitetyn taistelujärjestön luomisesta? eikö tätä »tehtävää» täytä sellainenkin joukko, joka ei lainkaan »taistele valtiollista poliisia vastaan»? Enemmänkin: olisiko tämä tehtävä toteutettavissa, elleivät sitä ryhtyisi täyttämään harvalukuisten johtajien lisäksi myös sellaiset työläiset (niiden valtava enemmistö), jotka eivät lainkaan kykene »taistelemaan valtiollista poliisia vastaan»? Nämä tällaiset työläiset, suurten joukkojen keskitason ihmiset, kykenevät osoittamaan tavattoman suurta tarmoa ja uhrautuvaisuutta lakoissa, katutaisteluissa poliisia ja sotaväkeä vastaan, kykenevät (ja vain he yksin kykenevät) ratkaisemaan koko liikkeemme lopputuloksen, — mutta juuri taistelu valtiollista poliisia vastaan vaatii erikoisia kykyjä, vaatii ammattivallankumouksellisia. Ja meidän ei ole huolehdittava ainoastaan siitä, että joukot »asettaisivat» konkreettisia vaatimuksia, vaan myöskin siitä, että työläisten joukot »nostaisivat» yhä suuremmassa määrin esiin tällaisia ammattivallankumouksellisia. Täten olemme tulleet kysymykseen, joka koskee ammattivallankumouksellisten järjestöjen ja puhtaasti työväenliikkeen välistä suhdetta. Tämä kysymys, jota on vähän käsitelty kirjallisuudessa, on meillä »poliitikoilla» ollut suuren huomion kohteena keskusteluissamme ja väittelyissämme ekonomismiin enemmän tai vähemmän kallistuvien tovereitten kanssa. Siihen kannattaa pysähtyä erikoisesti. Mutta sitä ennen päätämme ajatuksemme näpertelyn yhteydestä ekonomismiin, esittämällä sen valaisemiseksi vielä yhden lainauksen.
»'Työn vapautus' -ryhmä», kirjoitti herra N. N.[62] »Vastauksessaan», »vaatii suoranaista taistelua hallitusta vastaan punnitsematta sitä, missä on aineellinen voima sitä taistelua varten, osoittamatta, mitä teitä sen pitää käydä». Alleviivattuaan viimeiset sanat kirjoittaja tekee sanaan »teitä» seuraavan huomautuksen: »Tätä seikkaa ei voida selittää konspiratiivisilla tarkoitusperillä, sillä ohjelmassa ei ole puhe salaliitosta, vaan joukkoliikkeestä. Joukothan eivät voi kulkea salaisia teitä. Vai onko salainen lakko mahdollista? Onko salainen mielenosoitus ja anomuskamppailu mahdollista?» (»Vademecum», s. 59). Kirjoittaja pääsi jo aivan lähelle sekä tätä »aineellista voimaa» (lakkojen ja mielenosoitusten järjestäjät) että taistelun »teitä», mutta sitten meni kuitenkin neuvottomaksi ja hämilleen, sillä hän »kumartelee» joukkoliikkeen edessä, s.o. pitää sitä jonain sellaisena, mikä vapauttaa meidät meikäläisestä vallankumouksellisesta aktiivisuudestamme, eikä jonain sellaisena, minkä tulee rohkaista ja kannustaa eteenpäin meidän vallankumouksellista aktiivisuuttamme. Salainen lakko on mahdotonta siihen osallistuville ja siihen välittömästi kosketuksissa oleville henkilöille. Mutta Venäjän työläisten suurille joukoille tämä lakko voi jäädä (ja useimmiten jääkin) »salaiseksi», sillä hallitus pitää huolen siitä, että kaikkinainen kanssakäynti lakkolaisiin katkaistaan, se pitää huolen siitä, että kaikenlainen tietojen levittäminen lakosta tehdään mahdottomaksi. Ja tässä tarvitaan jo erikoista »taistelua valtiollista poliisia vastaan», taistelua, jota ei milloinkaan voi aktiivisesti käydä niin suuri joukko kuin lakkoihin osallistuu. Tätä taistelua pitää järjestää »taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti» niiden henkilöiden, jotka ammatikseen harjoittavat vallankumouksellista toimintaa. Tämän taistelun järjestäminen ei ole käynyt vähemmän tarpeelliseksi sen takia, että liikkeeseen tulevat vaistovaraisesti mukaan suuret joukot. Päinvastoin järjestelytyö käy sen vuoksi vieläkin tarpeellisemmaksi, sillä me, sosialistit, emme täyttäisi suoranaisia velvollisuuksiamme joukkoja kohtaan, jos emme kykenisi estämään poliisia tekemästä salaiseksi (ja toisinaan emme itsekin valmistelisi salassa) jokaista lakkoa ja jokaista mielenosoitusta. Ja sen me kykenemme tekemään juuri sen vuoksi, että vaistovaraisesti heräävät joukot tulevat myös nostamaan keskuudestaan yhä enemmän ja enemmän »ammattivallankumouksellisia» (jos emme vain ala kaikin tavoin kehoitella työläisiä polkemaan paikallaan).
Jos kerran poliittisen taistelun käsite sosialidemokraatilla on yhtä kuin »taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan», niin luonnollisesti voidaan odottaa, että »vallankumouksellisten järjestön» käsite tulee hänellä olemaan enemmän tai vähemmän samaa kuin käsite: »työläisten järjestö». Ja sellaista todellakin tapahtuu, niin että puhuessamme järjestöstä me puhummekin aivan eri kieltä. Muistan esimerkiksi aivan kuin eilisen päivän keskusteluni erään melko johdonmukaisen ekonomistin kanssa, jota en sattunut aikaisemmin tuntemaan. Keskustelimme kirjasesta »Kuka suorittaa poliittisen vallankumouksen?» ja olimme pian samaa mieltä siitä, että sen peruspuutteellisuutena on järjestökysymyksen sivuuttaminen ihan ilman huomiotta. Me kuvittelimme jo olevamme solidaarisia toistemme kanssa — mutta... keskustelu jatkui edelleen ja osoittautuukin, että me puhumme aivan eri asioista. Keskustelukumppanini syyttää kirjoittajaa lakkorahastojen, keskinäisavun yhdistysten y.m.s. sivuuttamisesta huomiotta, minä taas tarkoitin vallankumouksellisten järjestöä, joka tarvitaan poliittisen vallankumouksen »täytäntöönpanemista» varten. Ja heti kun tämä erimielisyys tuli ilmi, niin sen jälkeen en enää muista, että olisin voinut olla samaa mieltä tämän ekonomistin kanssa kerrassaan missään periaatteellisessa kysymyksessä!
Mikä oli erimielisyyksiemme syynä? Juuri se, että ekonomistit luisuvat alinomaa sosialidemokratismista trade-unionismiin sekä organisatoristen että poliittisten tehtävien alalla. Sosialidemokratian poliittinen taistelu on paljon laajempaa ja monimutkaisempaa kuin työläisten taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan. Aivan samoin myöskin (ja siitä johtuen) vallankumouksellisen sosialidemokraattisen puolueen järjestönkin täytyy välttämättä olla toisenluontoinen kuin työläisten järjestön sellaista taistelua varten. Työläisten järjestön täytyy olla ensiksikin ammatillinen; toiseksi, sen täytyy olla mahdollisimman laaja; kolmanneksi sen täytyy olla mahdollisimman vähän konspiratiivinen (puhun tässä ja etempänä pitäen tietenkin silmällä vain itsevaltiudellista Venäjää). Vallankumouksellisten järjestöön sitävastoin täytyy kuulua ennen kaikkea ja pääasiallisesti sellaisia henkilöitä, joiden ammattina on vallankumouksellinen toiminta (siksi puhunkin vallankumouksellisten järjestöstä tarkoittaen vallankumouksellisia sosialidemokraatteja). Tämän tunnusmerkin tieltä, joka on järjestön jäsenille yhteinen, pitää väistyä kokonaan kaikenlaisten erotusten työläisten ja intelligenttien väliltä, puhumattakaan enää näiden eri ammattien välisistä erilaisuuksista. Tällaisen järjestön täytyy olla mahdollisimman konspiratiivinen eikä kovin laaja. Pysähtykäämme tarkastelemaan näitä kolmea erilaisuutta.
Maissa, joissa vallitsee poliittinen vapaus, on ammatillisen ja poliittisen järjestön erilaisuus aivan selvä, samoin kuin ero trade-unionien ja sosialidemokratian välilläkin. Sosialidemokratian suhteet trade-unioneihin saavat eri maissa tietenkin kiertämättä erilaisia muotoja historiallisista, juridisista ja muista ehdoista riippuen, — ne voivat olla enemmän tai vähemmän kiinteitä, mutkallisia j.n.e. (mielestämme niiden pitäisi olla mahdollisimman kiinteitä ja mahdollisimman mutkattomia), mutta ammattiliittojärjestöjen ja sosialidemokraattisen puolueen järjestöjen samaisuudesta vapaissa maissa ei ole puhettakaan. Venäjällä sen sijaan itsevaltiuden sorto pyyhkii pois ensi näkemältä kaiken erilaisuuden sosialidemokraattisen järjestön ja työväenliiton väliltä, sillä kaikenlaiset työväenliitot ja kaikenlaiset kerhot ovat kiellettyjä, sillä työläisten taloudellisen taistelun pääasiallinen ilmenemismuoto ja keino — lakko — on yleensä kriminaalirikkomus (toisinaan jopa poliittinenkin!). Täten meillä vallitsevat olosuhteet toisaalta »sysäävät» taloudellista taistelua käyviä työläisiä voimakkaasti poliittisiin kysymyksiin ja toisaalta taas ne »sysäävät» sosialidemokraatteja sekoittamaan trade-unionismin ja sosialidemokratismin toisiinsa (ja Kritshevskimme, Martynovimme ja kumpp. puhuessaan innokkaasti tuosta ensimmäisen lajin »sysäämisestä» eivät huomaa toisen lajin »sysäämistä»). Tosiaankin, kuvitelkaapa henkilöitä, jotka ovat 99 sadasosaltaan kiinni »taloudellisessa taistelussa isäntiä ja hallitusta vastaan». Eräät heistä eivät joudu kertaakaan koko toimintakautenaan (4–6 kuukautta) törmäämään kysymykseen vallankumouksellisten monimutkaisemman järjestön välttämättömyydestä; toiset ehkä »törmäävät» verrattain laajalti levinneeseen bernsteiniläiseen kirjallisuuteen, josta ammentavat vakaumuksen »harmaan arkisen taistelun edistymisen» erikoisesta tärkeydestä. Vihdoin kolmannet saattavat ehkä innostua viekoitelevaan ajatukseen antaa maailmalle uusi näyte »kiinteästä ja elimellisestä yhteydestä proletaariseen taisteluun», ammatillisen ja sosialidemokraattisen liikkeen välisestä yhteydestä. Nämä tällaiset henkilöt saattavat järkeillä, että mitä myöhemmin maa astuu kapitalismin areenalle ja siis myöskin työväenliikkeen areenalle, sitä laajemmin voivat sosialistit ottaa osaa ammatilliseen liikkeeseen ja antaa sille tukeaan, sitä vähemmän voi ja tulee olla ei-sosialidemokraattisia ammattiliittoja. Tähän saakka tuollainen järkeily on aivan oikeaa, mutta onnettomuus onkin siinä, että he menevät vieläkin pitemmälle ja haaveilevat sosialidemokratismin ja trade-unionismin täydellisestä yhteensulattamisesta. Me näemme heti »Pietarin Taisteluliiton Sääntöjen» valossa, sen esimerkistä, miten vahingollisesti nämä haaveet heijastuvat organisaatiosuunnitelmissamme.
Taloudellista taistelua varten tarkoitettujen työväenjärjestöjen täytyy olla ammatillisia järjestöjä. Jokaisen työläissosialidemokraatin tulee mahdollisuuksien mukaan auttaa niitä ja aktiivisesti toimia näissä järjestöissä. Se on oikein. Mutta ei ole lainkaan meidän etujemme mukaista vaatia, että »ammattikunta»-liittojen jäseninä voisivat olla vain sosialidemokraatit: se supistaisi vaikutuksemme laajuutta joukkojen keskuudessa. Osallistukoon ammattikuntaliittoon jokainen työläinen, joka käsittää yhdistymisen välttämättömyyden taistelua varten isäntiä ja hallitusta vastaan. Itse ammattikuntaliittojen tarkoitusperä ei olisi saavutettavissa, elleivät ne yhdistäisi kaikkia, jotka kykenevät nousemaan vaikkapa edes tälle alkeelliselle käsitystasolle, elleivät nämä ammattikuntaliitot olisi hyvin laajoja järjestöjä. Ja mitä laajempia nämä järjestöt ovat, sitä laajempaa tulee olemaan myöskin meidän vaikutuksemme niihin, vaikutuksemme, joka ei ilmene ainoastaan taloudellisen taistelun »vaistovaraisessa» kehittämisessä, vaan myöskin liiton sosialististen jäsenten välittömänä ja tietoisena vaikutuksena tovereihinsa. Mutta järjestöjen ollessa kokoonpanoltaan laajoja ei voi olla tiukkaa konspiraatiota (joka vaatii paljon suurempaa valmennusta kuin on välttämätöntä taloudelliseen taisteluun osallistumiseksi). Miten on sovitettavissa tämä ristiriita suuren jäsenmäärän ja tiukan konspiraation välttämättömyyden välillä? Miten voidaan päästä siihen, että ammattikuntajärjestöt olisivat mahdollisimman vähän konspiratiivisia? Sitä varten on olemassa yleensä puhuen vain kaksi tietä: joko ammattikuntaliittojen legalisoiminen (mikä on eräissä maissa edeltänyt sosialististen ja poliittisten liittojen legalisoimista) taikka järjestön säilyttäminen salaisena, mutta niin »vapaana», niin epämääräisenä muodoltaan, niin lose, kuten saksalaiset sanovat, että konspiraatio supistuisi jäsenten suurelle joukolle melkein olemattomiin.
Ei-sosialististen ja ei-poliittisten työväenliittojen legalisoiminen Venäjällä on jo alkanut, eikä voi olla pienintäkään epäilystä siitä, että meidän nopeasti kasvavan sosialidemokraattisen työväenliikkeemme jokainen askel tulee lisäämään ja edistämään näitä legalisoimisyrityksiä — yrityksiä, jotka ovat lähtöisin pääasiallisesti vallitsevan järjestelmän kannattajien taholta, mutta osaksi myöskin itse työläisten ja liberaalisen intelligenssin taholta. Legalisoimisen lipun ovat Vasiljevit ja Zubatovit jo nostaneet, sille ovat jo luvanneet ja antaneet apuaan herrat Ozerovit ja Wormsit, työläisten keskuudessa on jo uuden virtauksen seuraajia. Ja emme voi olla tästä lähtien ottamatta lukuun tätä virtausta. Millä tavalla ottaa lukuun, — siitä sosialidemokraattien keskuudessa voi tuskin olla kahta eri mielipidettä. Meidän täytyy paljastaa järkähtämättä Zubatovien ja Vasiljevien, santarmien ja pappien kaikkinainen osallistuminen tähän virtaukseen ja selittää työläisille näiden osallistujien todelliset aikeet. Olemme velvollisia paljastamaan myös kaikenlaiset sovittelevaisuuden ja »sopusoinnun» äänet, joita tulee kuulumaan liberaalisten toimihenkilöiden puheissa avoimissa työväen kokouksissa, — samantekevää, ottavatko he sellaisen äänensävyn rehellisen vakaumuksensa vuoksi siitä, että on toivottava rauhallista yhteistoimintaa luokkien välillä vaiko halusta »päästä palveluksillaan esivallan suosioon taikka yksinkertaisesti taitamattomuudesta. Ja vihdoin, velvollisuutemme on varoittaa työläisiä siitä ansasta, jonka poliisi heille usein asettaa urkkien »küumaverisiä ihmisiä» näissä avoimissa kokouksissa ja sallituissa yhdistyksissä, yrittäen näiden legaalisten järjestöjen kautta soluttaa provokaattoreita myöskin illegaalisiin järjestöihin.
Mutta kaiken tämän tekeminen ei lainkaan merkitse sen unohtamista, että työväenliikkeen legalisoiminen hyödyttää loppujen lopuksi juuri meitä eikä suinkaan Zubatoveja. Päinvastoin juuri paljastustoiminnallamme me erotammekin ohdakkeet nisuista. Olemme jo osoittaneet, mitä ovat ohdakkeet. Nisua on yhä laajempien ja kaikkein takapajuisimpien työläiskerrosten huomion kiinnittäminen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin, se on meidän, vallankumouksellisten, vapautuminen sellaisista tehtävistä, jotka ovat oikeastaan legaalisia (legaalisten kirjojen levittäminen, keskinäisapu j.n.e.) ja joiden kehittäminen tulee ehdottomasti antamaan meille yhä enemmän aineistoa agitaatiota varten. Tässä mielessä me voimme ja meidän tulee sanoa Zubatoveille ja Ozeroveille: ahkeroikaa, herrat, ahkeroikaa! Sikäli kun te asettelette työläisille ansoja (suoranaisen provokaation mielessä tai siinä mielessä, että työläisiä »rehellisesti» rappeutetaan »struvelaisuudella») — me kyllä pidämme huolen siitä, että teidät paljastetaan. Mikäli te otatte todella askeleen eteenpäin — vaikkapa vain »arastellen ja horjuvasti», mutta kuitenkin askeleen eteenpäin, — niin me sanomme: olkaa hyvä! Todellisena askeleena eteenpäin voi olla vain todellinen, vaikkapa pienoinenkin liikkuma-alan laajentaminen työläisille. Ja jokainen tällainen laajentaminen hyödyttää meitä ja jouduttaa sellaisten legaalisten yhdistysten ilmestymistä, joissa eivät provokaattorit tule pyydystelemään sosialisteja, vaan sosialistit hankkivat itselleen kannattajia. Sanalla sanoen tehtävämme on nyt taistella ohdakkeita vastaan. Meidän asiamme ei ole nisujen kasvattaminen kukkaruukuissa. Kitkiessämme ohdakkeet me puhdistamme siten maaperän nisun siementen mahdollista itämistä varten. Ja sillä aikaa, kun Afanasi Ivanytshit ja Pulheria Ivanovnat harjoittavat ruukkukasviviljelystä, meidän on valmistettava elonleikkaajia, jotka pystyisivät sekä niittämään tämänpäiväisiä ohdakkeita että leikkaamaan huomispäivän vehnää.[49*]
Siis legalisoimisen kautta me emme voi ratkaista kysymystä mahdollisimman lievästi konspiratiivisen ja mahdollisimman laajan ammatillisen järjestön luomisesta (mutta olisimme hyvin iloisia, jos Zubatovit ja Ozerovit avaisivat meille edes osittaisen mahdollisuuden tällaista ratkaisua varten, — sen vuoksi meidän tulee taistella mahdollisimman tarmokkaasti heitä vastaan!). Jää vielä salaisten ammatillisten järjestöjen tie, ja meidän on annettava kaikkinaista apua niille työläisille, jotka jo lähtevät tälle tielle (kuten aivan varmasti tiedämme). Ammatilliset järjestöt voivat tuoda ei vain valtavaa hyötyä taloudellisen taistelun kehittämis- ja lujittamistyössä, vaan myöskin tulla sangen tärkeiksi poliittisen agitaation ja vallankumouksellisen järjestön avustajiksi. Tämän tuloksen saavuttamiseksi, alkavan ammatillisen liikkeen suuntaamiseksi sosialidemokratialle toivottavaan uomaan on välttämätöntä ennen kaikkea tehdä itselleen selväksi, miten tolkuton on se järjestösuunnitelma, jonka kimpussa pietarilaiset ekonomistit ovat touhunneet jo melkein viisi vuotta. Tämä suunnitelma on esitetty sekä »Työläiskassan säännöissä» heinäkuussa 1897 (»Listok 'Rabotnika' », n:o 9–10, s. 46– »Rabotshaja Myslissä» n:o 1) että »Työläisten liittojärjestön säännöissä» lokakuussa 1900 (Pietarissa painettu erikoislehtinen, josta on mainittu »Iskran» 1. numerossa). Molempien sääntöjen peruspuutteena on yksityiskohtainen muotojen säätäminen laajalle työväenjärjestölle ja vallankumouksellisten järjestön sekoittaminen siihen. Ottakaamme jälkimmäiset säännöt, jotka ovat täydellisemmin laaditut. Niiden runko muodostuu viidestäkymmenestä kahdesta pykälästä: 23 pykälässä selitetään »työläiskerhojen» rakennetta, asiainhoidon järjestystä ja toimintapiiriä, kerhojen, joita järjestetään jokaisessa tehtaassa (»enintään 10 henkeä») ja jotka valitsevat »keskus- (tehdas-) ryhmät». »Keskusryhmä», sanotaan 2. §:ssä, »seuraa kaikkea, mitä sen tehtaalla tapahtuu, ja pitää päiväkirjaa tapahtumista siellä». »Keskusryhmä tekee kuukausittain kaikille maksajille tilityksen kassan tilasta» (17. §) j.n.e. 10 pykälää on omistettu »piirijärjestölle» ja 19 perin monimutkaiselle »Työläisjärjestön komitean» ja »Pietarin Taisteluliiton komitean» yhteenpunoutumalle (valitut henkilöt jokaisesta piiristä ja »toimeenpanevista ryhmistä» — »propagandistien ryhmät, ryhmä, jonka tehtävänä on yhteyden pito maaseudun kanssa, yhteyden pito ulkomaiden kanssa, ryhmät varastojen, kustannustoiminnan ja kassan hoitamista varten»).
Sosialidemokratia — on yhtä kuin »toimeenpanevat ryhmät» työläisten taloudelliseen taisteluun nähden! Vaikea olisi enää havainnollisemmin esittää sitä, miten ekonomistin ajatus luisuu sosialidemokratismista trade-unionismiin, miten vierasta hänelle on kaikkinainen käsitys siitä, että sosialidemokraatin on ennen kaikkea ajateltava proletariaatin koko vapaustaistelua johtamaan kykenevien vallankumouksellisten järjestöä. Kun puhutaan »työväenluokan poliittisesta vapauttamisesta», taistelusta »tsaristista mielivaltaa» vastaan — ja samalla kirjoitetaan tällaisia järjestösääntöjä, niin se merkitsee, ettei silloin ole kerrassaan minkäänlaista käsitystä sosialidemokratian todellisista poliittisista tehtävistä. Ainoakaan noista puolestasadasta pykälästä ei osoita pienintäkään välähdystä sen seikan käsittämiseen, että tarvitaan mitä laajinta poliittista agitaatiota joukkojen keskuudessa, agitaatiota, joka valaisisi Venäjän absolutismin kaikkia puolia, Venäjän eri yhteiskuntaluokkien kaikkia piirteitä. Eikä ainoastaan poliittisia, vaan tällaisten sääntöjen pohjalla on mahdotonta toteuttaa edes trade-unionistisiakaan päämääriä, sillä ne vaativat järjestäytymistä ammateittain, mistä säännöissä ei edes mainitakaan.
Mutta miltei kaikkein kuvaavinta lienee kuitenkin koko tämän »systeemin» tavaton kömpelyys, kun se yrittää sitoa jokaisen eri tehtaan ja »komitean» toisiinsa yksitoikkoisten ja naurettavan yksityiskohtaisten ohjeiden vakituisilla siteillä kolmiasteisen vaalijärjestelmän pohjalla. Ekonomismin ahtaan näköpiirin painamana ajatus törmää tässä yksityiskohtiin, joista haiskahtaa virkakankeudelta ja kansliamaisuudelta. Todellisuudessa kolmea neljäsosaa näistä pykälistä ei tietenkään koskaan sovelleta, mutta santarmeille sen sijaan tällainen »konspiratiivinen» järjestö keskusryhmineen jokaisessa tehtaassa tekee helpommaksi ennenkuulumattoman suurten palojen järjestämisen. Puolalaiset toverit ovat jo eläneet läpi liikkeen sellaisen vaiheen, jolloin kaikki olivat viehättyneet laajaan työväenkassojen perustamiseen, mutta huomattuaan, että he siten toimittavat vain santarmeille runsasta satoa, he hyvin pian luopuivat tästä ajatuksesta. Jos haluamme laajoja työväenjärjestöjä emmekä halua laajoja paloja, jos emme halua tuottaa mielihyvää santarmeille, niin meidän on pyrittävä siihen, ettei näillä järjestöillä olisi mitään virallisia muotoja. — Onko niiden toiminta silloin mahdollista? — Katsahtakaapa noita tehtäviä: »...seurata kaikkea, mitä tehtaalla tapahtuu, ja pitää päiväkirjaa tapahtumista siellä» (sääntöjen 2. §). Pitääkö tällekin ehdottomasti antaa virallistettu muoto? Eiköhän sitä voida suorittaa vielä paremmin illegaaliseen lehteen lähetettävillä lehtikirjoituksilla ilman minkäänlaista erikoisten ryhmien muodostamista sitä varten? »...Johtaa työläisten taistelua heidän asemansa parantamiseksi tehtaassa» (sääntöjen 3. §). Taaskaan ei ole mitään syytä valaa sitä virallisiin muotoihin. Minkälaisia vaatimuksia työläiset haluavat asettaa, sen jokainen vähänkin taitava agitaattori saa tarkoin tietoonsa yksinkertaisesta keskustelusta, ja saatuaan sen tietää hän kykenee välittämään sen jo suppealle, eikä laajalle vallankumouksellisten järjestölle tarpeen vaatiman lehtisen toimittamista varten. »...Järjestää kassa... kantaen jäsenmaksua 2 kop. ruplalta» (9. §) — ja selostaa sitten kuukausittain kaikille kassan tilaa (17. §), erottaa jäsenet, jotka eivät suorita maksuja (10. §) j.n.e. Sehän on poliisille suorastaan paratiisi, sillä ei mikään ole sen helpompaa kuin tunkeutua tähän »keskus-tehdaskassan» koko konspiraatioon, takavarikoida rahat ja siepata kiinni kaikki parhaat henkilöt. Eikö olisi yksinkertaisempaa laskea liikkeelle tietyn (hyvin suppean ja hyvin konspiratiivisen) järjestön leimasimella varustettuja kopeekan tai kahden kopeekan merkkejä taikka ilman minkäänlaisia merkkejä panna toimeen keräyksiä, joista illegaalinen lehti sitten julkaisee tilityksen sovitulla tunnussanalla? Saavutetaan sama päämäärä, mutta santarmien on silloin sata kertaa vaikeampaa päästä lankoihin käsiksi.
Voisin jatkaa edelleen tätä sääntöjen erittelyä esimerkin vuoksi, mutta mielestäni edellä sanottukin jo riittää. Pieni, kiinteästi yhteenliittynyt kaikkein luotettavimpien, kokeneimpien ja karaistuneimpien työläisten ydinryhmä, jolla on luottamusmiehet kaikissa tärkeimmissä piireissä ja joka on mitä ankarimman konspiraation kaikkien sääntöjen mukaisesti yhteydessä vallankumouksellisten järjestöön, voi mitä laajimmalla joukkojen osanotolla ja ilman minkäänlaisia kiinteitä muotoja täyttää täysin kaikki ammatillisille järjestöille kuuluvat tehtävät ja sitä paitsi täyttää ne juuri siten kuin on toivottavaa sosialidemokratialle. Vain tällä tavalla voidaankin saada aikaan sosialidemokraattisen ammatillisen liikkeen lujittuminen ja kehittyminen kaikkien santarmien uhallakin.
Minulle väitetään vastaan: järjestöä, joka on siinä määrin lose,[63] ettei sille ole lainkaan annettu mitään muotoa, ettei siinä ole mitään oikeita ja rekisteröityjä jäseniäkään, ei voida edes nimittää järjestöksi. — Mahdollisesti. En minä aja takaa nimeä. Mutta tämä »järjestö ilman jäseniä» tekee kyllä kaiken mitä tarvitaan, ja turvaa heti alusta lähtien meidän tulevien trade-unioniemme lujan yhteyden sosialismiin. Ja ken haluaa absolutismin oloissa työläisten laajaa järjestöä vaaleineen, tilivelvollisuuksineen, yleisine äänestyksineen y.m., — hän on yksinkertaisesti auttamaton utopisti.
Tästä seuraa yksinkertainen opetus: jos me aloitamme siitä, että panemme vankasti jaloilleen vallankumouksellisten lujan järjestön, niin me pystymme turvaamaan kestäväksi liikkeen kokonaisuudessaan, toteuttamaan sekä sosialidemokraattiset että varsinaiset trade-unionistiset tarkoitusperät. Mutta jos me alamme muka joukoille kaikkein »sopivimmasta» laajasta työväenjärjestöstä (mutta joka asiallisesti on kaikkein mukavin santarmeille ja tekee vallankumouksellisten jahtaamisen poliiseille mahdollisimman helpoksi), niin emme kykene saavuttamaan kumpaakaan tarkoitusperää, emme vapaudu näpertelystä ja aina ikuisesti lyötyinä teemme vain pirstoutuneisuutemme takia zubatovilais- ja ozerovilaistyyppiset trade-unionit joukoille kaikkein sopivimmiksi.
Minkälaisia tämän vallankumouksellisten järjestön tehtävien oikeastaan täytyy olla? — Siitä puhumme heti yksityiskohtaisesti. Mutta ensiksi käsittelemme vielä terroristimme erään sangen tyypillisen järkeilyn, terroristimme, joka taaskin osoittautuu (surkea on hänen kohtalonsa!) ekonomistin lähimmäksi naapuriksi. Työläisiä varten julkaistussa aikakauslehdessä »Svoboda» (n:o 1) on kirjoitus: »Organisaatio», jonka kirjoittaja haluaa puolustaa hänelle tuttuja ivanovo-voznesenskilaisia ekonomistityöläisiä.
»Huonosti ovat asiat», kirjoittaa hän, »kun joukot ovat vaiti, tiedottomia, kun liike ei nouse esiin syvistä riveistä. Todellakin: kun ylioppilaat matkustavat yliopistokaupungista juhlien ajaksi tai kesäksi koteihinsa, niin työväen toimintakin pysähtyy. Voiko tällainen sivusta käsin eteenpäin työnnettävä työväenliike olla mikään todellinen voima? Mitä vielä... Se ei ole oppinut vielä kävelemään omin jaloin ja sitä talutetaan kädestä. Ja niin on kaikessa: kun ylioppilaat matkustivat pois, niin tuli pysähdys; kermakerroksesta kaapattiin kaikkein kyvykkäimmät — maito happani; 'Komitea' vangittiin — ja taas on hiljaista, kunnes uusi muodostetaan; eikä ole vielä tiettyä, minkälainen siitä tulee — voi käydä niin, ettei se ole ollenkaan entisen kaltainen: se puhui yhtä, tämä kokonaan toista. Katoaa yhteys eilisen ja tämänpäivän välillä, menneen kokemus ei koidu opiksi tulevalle. Ja kaikki tämä vain siitä, ettei ole juuria syvällä joukkojen keskuudessa, että työtä ei tee sata tyhmyriä vaan kymmenkunta älyniekkaa. Kymmenkunta voidaan aina haavia hauen kitaan, mutta kun järjestö käsittää joukot, kun kaikki lähtee joukoista, niin kenenkään ponnistelut eivät voi viedä asiaa hunningolle» (s. 63).
Tosiseikat on kuvattu oikein. Kuva näpertelystämme ei ole hullumpi. Mutta johtopäätökset ovat »Rabotshaja Myslin» arvon mukaisia sekä tolkuttomuutensa että poliittisen tahdittomuutensa puolesta. Se on järjettömyyden huippu, sillä kirjoittaja sekoittaa filosofisen, yhteiskunnallis-historiallisen kysymyksen liikkeen »syvällä» olevista »juurista» teknillis-organisatorista laatua olevaan kysymykseen siitä, miten parhaiten taistella santarmeja vastaan. Se on poliittisen tahdittomuuden huippu, sillä sen sijaan, että vetoaisi huonoista johtajista hyviin johtajiin, kirjoittaja vetoaa johtajista yleensä »väkijoukkoon». Tämä on samanlainen yritys vetää meitä taaksepäin organisatorisessa suhteessa, kuin poliittisessa suhteessa meitä kiskoo taaksepäin ajatus eksitatiivisen terrorin asettamisesta poliittisen agitaation tilalle. Tunnen todellakin suoranaista embarras de richesses,[64] kun en tiedä, mistä oikein aloittaisin tämän »Svobodan» meille tarjoaman sekasotkun selvittämisen. Havainnollisuuden vuoksi yritän aloittaa eräällä esimerkillä. Ottakaamme saksalaiset. Luullakseni te ette ryhdy kieltämään sitä, että heillä järjestö käsittää suuret väkijoukot, kaikki lähtee joukoista ja työväenliike on oppinut kävelemään omilla jaloillaan? Mutta siitä huolimatta miten hyvin tämä miljoonajoukko osaakaan pitää arvossa »kymmenkuntaa» koeteltua poliittista johtajaansa, miten lujasti se pitääkään kiinni heistä! Valtiopäivillä on usein sattunut, että vihollispuolueiden edustajat ovat härnänneet sosialisteja: »on siinäkin demokraatteja! teillä on vain sanoissa työväenliikettä, mutta itse teoissa esiintyy aina vain yksi ja sama johtajien sakki. Aina vain sama Bebel, sama Liebknecht vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Nuo teidän muka työläisten valitsemat edustajannehan ovat vakinaisempia kuin keisarin nimittämät virkamiehet!» Mutta saksalaiset ovat ottaneet ylenkatseellisilla hymähdyksillä vastaan nämä demagogiset yritykset asettaa »joukot» »johtajia» vastaan, lietsoa edellä mainituissa huonoja ja turhamaisia vaistoja, riistää liikkeeltä sen lujuus ja kestävyys horjuttamalla joukkojen luottamusta »kymmeneen älyniekkaan». Saksalaisilla on poliittinen ajattelu jo kyllin pitkälle kehittynyt, karttunut riittävästi poliittista kokemusta, ymmärtääkseen, että ilman »kymmentä» kyvykästä (ja kykyjä ei synny sadoittain), koeteltua, ammattiinsa vaimentunutta ja pitkäaikaisen koulutuksen opettamaa, hyvin toisiaan ymmärtävää johtajaa ei nykyajan yhteiskunnassa voi olla ainoankaan luokan järkkymätöntä taistelua. Saksalaiset ovat nähneet omassa keskuudessaankin demagogeja, jotka ovat imarrelleet »sataa tyhmyriä» nostamalla heidät »kymmenen älyniekan» yläpuolelle, ovat imarrelleet joukkojen »känsäistä kättä» kiihoittaen niitä (kuten Most tai Hasselmann) harkitsemattomiin »vallankumouksellisiin» tekoihin ja kylväen epäluottamusta lujiin ja horjumattomiin johtajiin. Saksalainen sosialismi onkin kasvanut ja lujittunut niin suuresti vain sen ansiosta, että se on käynyt horjumatonta ja leppymätöntä taistelua kaikkia ja kaikenlaisia demagogisia aineksia vastaan sosialismin sisällä. Mutta meidän neropattimme julistavat tyhmän Ivanushkan syvämielisyydellä: »huonostipa ovat asiat, kun liike ei nouse esiin syvistä riveistä», julistavat sitä aikana, jolloin koko Venäjän sosialidemokratiaa vaivaavan kriisin syynä on se, että väistovaraisesti heräävillä joukoilla ei ole riittävästi kouliintuneita, kehittyneitä ja kokeneita johtajia.
»Ylioppilaista muodostuva komitea ei kelpaa, se on epävarma». — Se on aivan oikein. Mutta tästä seuraa johtopäätös, että tarvitaan ammatti vallankumouksellisista muodostuva komitea, jolloin on aivan samantekevää ylioppilas vaiko työläinen kykenee kehittämään itsensä ammattivallankumoukselliseksi. Mutta te teette sellaisen johtopäätöksen, että ei pidä sysätä syrjästä käsin työväenliikettä eteenpäin! Poliittisen naiiviutenne vuoksi te ette huomaa pelaavanne siten ekonomistiemme ja näpertelymme pussiin. Sallikaa kysyä, miten ylioppilaittemme taholta on ilmennyt tuota työläistemme »eteenpäin sysäämistä»? Yksinomaan siten, että ylioppilas on tuonut työläisille niitä poliittisen tiedon murusia, joita hänellä oli, niitä sosialististen aatteiden murusia, joita hänelle oli varissut (sillä nykyajan ylioppilaan pääasiallinen henkinen ravinto, legaalinen marxilaisuus, ei ole voinutkaan antaa hänelle muuta kuin aakkosia, muuta kuin murusia). Tämäntapaistapa »eteenpäin sysäämistä syrjästä käsin» ei liikkeessämme ole ollut liian paljon, vaan päinvastoin liian vähän, jumalattoman vähän, ihan hävettävän vähän, sillä me olemme liian paljon kiehuneet omassa liemessämme, ihan liian orjamaisesti kumarrelleet alkeelliselle »työläisten taloudelliselle taistelulle isäntiä ja hallitusta vastaan». Tämäntapaista »eteenpäin sysäämistä» on meidän, ammattivallankumouksellisten, harjoitettava ja me tulemmekin harjoittamaan vielä sata kertaa enemmän. Ja juuri siksi, että te valitsette sellaisen iljettävän sanan kuin »sysääminen syrjästä», joka herättää työläisessä pakostakin (ainakin sellaisessa työläisessä, joka on yhtä heikosti kehittynyt kuin tekin) karsastelevaa epäluottamusta kaikkiin, jotka tuovat hänelle syrjästä käsin poliittista tietoa ja vallankumouksellista kokemusta, se herättää hänessä vaistomaista halua nousta vastustamaan kaikkia tällaisia henkilöitä, — te osoittaudutte demagogeiksi, ja demagogit ovat pahimpia työväenluokan vihollisia.
Niin, niin! Älkää kiirehtikö nostamaan melua polemiikkini »epätoverillisten otteiden» vuoksi! En ajattelekaan epäillä teidän tarkoitustenne puhtautta, sanoin jo, että demagogiksi voi tulla jopa yksistään poliittisesta naiiviudestakin. Mutta osoitin, että te olette vajonneet demagogiaan saakka. Enkä väsy koskaan toistamasta sitä, että demagogit ovat työväenluokan pahimpia vihollisia. Pahimpia nimenomaan siksi, että he lietsovat joukoissa huonoja vaistoja, että kehittymättömien työläisten on mahdotonta tuntea näitä vihollisia, jotka esiintyvät, ja toisinaan vilpit-tömästikin, heidän ystävinään. Pahimpia siksi, että hajaannuksen ja horjunnan kaudella, jolloin liikkeemme piirteet ovat vasta muodostumassa, ei ole mitään sen helpompaa kuin demagogian avulla vietellä joukot mukaansa, ja ne tulevat sitten vasta mitä karvaimpien koettelemusten kautta vakuuttuneiksi virheistään. Juuri sen vuoksi hetken tunnuksena nykyajan venäläiselle sosialidemokraatille tulee olla päättävä taistelu sekä demagogiaan vajoavaa »Svobodaa» että demagogiaan vajoavaa »Rabotsheje Deloa» vastaan (josta tulee tuonnempana vielä yksityiskohtaisesti puhe[50*]).
»Kymmenen älyniekkaa on helpompi saada kiinni kuin sata tyhmyriä». Tämä mainio totuus (jonka esittämisestä teille osoittavat aina suosiotaan sata tyhmyriä) näyttää itsestään selvältä vain siksi, että käsittelyn kulussa te olette hypännyt kysymyksestä toiseen. Te aloitte puhua ja puhutte edelleenkin »komitean» kiinnisaamisesta, »järjestön» kiinnisaamisesta, mutta nyt olettekin hypännyt kysymykseen liikkeen »syvällä olevien juurien» kiinnisaamisesta. Tietenkin liikettämme on mahdotonta saada kiinni vain siksi, että sillä on syvällä monia satoja tuhansia juuria, mutta eihän kysymys ole lainkaan siitä. »Syvällä olevien juurien» mielessä meitä ei voida »saada kiinni» nytkään, kaikesta näperteleväisyydestämme huolimatta, ja silti kaikki me valitamme emmekä voi olla valittamatta »järjestöjen» kiinnijoutumista, mikä rikkoo kaiken jatkuvaisuuden liikkeessä. Mutta kun te asetatte kysymyksen järjestöjen kiinnisaamisesta ettekä poikkea siitä syrjään, niin sanon teille, että kymmentä älyniekkaa on paljon vaikeampi saada kiinni kuin sataa tyhmyriä. Ja tätä väitettäni tulen puolustamaan, vaikka te kuinka usuttaisitte joukkoja kimppuuni syyttäen minua »antidemokratismista» y.m.s. »Älyniekoilla» organisaatiosuhteessa täytyy vain ymmärtää ammattivallankumouksellisia, kuten olen jo monesti sanonut, saman tekevää, kehittyvätkö nämä ylioppilaista vaiko työläisistä. Ja nyt väitän: 1) että ei mikään vallankumouksellinen liike voi olla vankka ilman kestävää, jatkuvaisuutensa säilyttävää johtajien järjestöä; 2) että mitä laajempi on vaistovaraisesti taisteluun mukaan tuleva joukko, joka muodostaa liikkeen perustan ja joka osallistuu siihen, sitä pakoittavampi on sellaisen järjestön tarve ja sitä lujempi täytyy tämän järjestön olla (sillä muutoin sitä helpompaa olisi kaikenlaisten demagogien saada joukkojen kehittymättömät kerrokset mukaansa); 3) että sellaisen järjestön täytyy muodostua pääasiallisesti henkilöistä, jotka harjoittavat ammatikseen vallankumouksellista toimintaa; 4) että mitä pienemmäksi me itsevaltiuden maassa supistamme sellaisen järjestön jäsenmäärän, aina niin pitkälle, että siihen osallistuu vain sellaisia jäseniä, jotka harjoittavat ammatikseen vallankumouksellista toimintaa ja ovat saaneet ammattivalmennuksen taidossa taistella valtiollista poliisia vastaan, sitä vaikeampi on »saada kiinni» sellaista järjestöä, ja 5) — sitä laajemmaksi tulee niiden sekä työväenluokkaan että muihin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden joukko, joilla on mahdollisuus osallistua liikkeeseen ja toimia siinä aktiivisesti.
Kehoitan ekonomistejamme, terroristejamme ja »ekonomisti-terroristejamme»[51*] kumoamaan nämä väittämät, joista kahden viimeksi mainitun käsittelemiseen haluan nyt pysähtyä. Kysymys »kymmenen älyniekan» ja »sadan tyhmyrin» kiinnisaamisen helppoudesta on oikeastaan kysymys siitä, onko joukkojärjestö mahdollinen oloissa, jolloin vaaditaan mitä ankarinta konspiraatiota, jota edellä juuri käsiteltiin. Laajaa järjestöä me emme »voi koskaan asettaa niin korkealle konspiraation tasolle, ja ilman sitä ei voi olla puhettakaan sitkeästä ja jatkuvaisuutensa säilyttävästä taistelusta hallitusta vastaan. Ja kaikkien konspiratiivisten tehtävien keskittäminen mahdollisimman harvalukuisten ammattivallankumouksellisten käsiin ei lainkaan merkitse sitä, että he tulevat »ajattelemaan kaikkien puolesta», etteivät joukot tule ottamaan toimeliaasi osaa liikkeeseen. Päinvastoin joukot tulevat nostamaan näitä ammattivallankumouksellisia yhä suuremmassa määrin, sillä joukot tulevat silloin tietämään, että muutamien ylioppilaiden ja taloudellista taistelua käyvien työläisten kokoontuminen ei ole riittävä »komitean» muodostamista varten, vaan että pitää vuosikausia kehittää itsestään ammattivallankumouksellista, eikä joukko tule »ajattelemaan» yksistään näpertelyä, vaan nimenomaan tällaista kehittämistä. Järjestön konspiratiivisten tehtävien keskittäminen ei lainkaan merkitse liikkeen kaikkien tehtävien keskittämistä. Mitä laajimpien joukkojen aktiivinen osallistuminen illegaaliseen kirjallisuuteen ei vähene, vaan lisääntyy kymmenkertaisesti siitä, kun »kymmenkunta» ammattivallankumouksellista keskittää käsiinsä tämän alan konspiratiiviset tehtävät. Näin ja vain näin me pääsemme siihen, että illegaalisen kirjallisuuden lukeminen, sen avustaminen ja osaksi vieläpä sen levittäminenkin lakkaavat melkein kokonaan olemasta konspiratiivisia asioita, sillä poliisi käsittää pian järjettömiksi ja mahdottomiksi pitkät oikeudelliset ja hallinnolliset käsittelyt tuhantisin painoksin levitettyjen painotuotteiden jokaisen eri kappaleen johdosta. Ja tämä ei koske ainoastaan lehdistöä, vaan myös kaikkia liikkeen tehtäviä aina mielenosoituksia myöten. Joukkojen mitä aktiivisin ja laajin osallistuminen niihin ei lainkaan kärsi, vaan päinvastoin voittaa paljon stitä, että »kymmenkunta» koeteltua vallankumouksellista, jotka ovat kouliintuneet ammattiinsa yhtä hyvin kuin meikäläiset poliisitkin, keskittää käsiinsä kaikki työn konspiratiiviset puolet, lentolehtisten valmistamisen, yleispiirteisen suunnitelman laatimisen, johtajaryhmän määräämisen jokaiseen kaupunkipiiriin, jokaiseen tehdaskortteliin, jokaiseen oppilaitokseen j.n.e. (tiedän, että minulle tehdään vastaväite katsomusteni »epädemokraattisuudesta», mutta tähän vallan typerään väitteeseen vastaan yksityiskohtaisesti tuonnempana). Konspiratiivisimpien tehtävien keskittäminen vallankumouksellisten järjestön taholta ei heikennä, vaan rikastuttaa monien muiden järjestöjen toiminnan laajuutta ja sisältöä, järjestöjen, jotka on tarkoitettu laajaa yleisöä varten ja jotka ovat sen vuoksi mahdollisimman vähän puetut määrättyyn muotoon ja mahdollisimman vähän konspiratiivisia: sekä työväen ammattiliittoja että työläisten itseopiskelun ja illegaalisen kirjallisuuden lukukerhoja, sekä sosialistisia että demokraattisia kerhoja kaikkien muiden väestökerrosten keskuudessa y.m., y.m. Tällaiset kerhot, liitot ja järjestöt ovat välttämättä tarpeellisia kaikkialla mitä lukuisimmin ja mitä erilaisimmin tehtävin, mutta järjetöntä ja vahingollista on sekoittaa niitä vallankumouksellisten järjestöön, pyyhkiä pois rajaa niiden väliltä, sammuttaa joukoissa jo muutenkin tavattomasti himmentynyttä käsitystä siitä, että joukkoliikettä »palvelemaan» tarvitaan henkilöitä, jotka erikoisesti omistautuvat kokonaan sosialidemokraattiselle toiminnalle, ja että tällaisten henkilöiden on kärsivällisesti ja hellittämättä kehitettävä itsestään ammattivallankumoukseilisia.
Niin, tämä tietoisuus on himmentynyt tavattomasti. Perussyntimme organisatorisessa suhteessa on se, että näpertelyllämme olemme päästäneet vallankumoustaistelijan maineen laskemaan Venäjällä. Henkilö, joka on kuihtunut ja häilyvä teoreettisissa kysymyksissä, jolla on ahdas näköpiiri, joka puolustelee velttouttaan vetoamalla joukkojen vaistovaraisuuteen, joka muistuttaa enemmän trade-unionin sihteeriä kuin kansantribuunia, eikä osaa esittää laajaa ja rohkeaa toimintasuunnitelmaa, niin rohkeaa, että se herättäisi kunnioitusta vastustajissaan, joka on kokematon ja saamaton ammattitaidossaan — taistelussa valtiollista poliisia vastaan, sellainen henkilö ei — totta totisesti! — ole vallankumoustaistelija, vaan jonkinlainen viheliäinen näpertelijä.
Älköön yksikään käytännönmies närkästykö minulle näistä kovista sanoista, sillä mikäli on puhe valmentumattomuudesta, niin kohdistan sen ennen kaikkea itseeni. Olen työskennellyt kerhossa,[65] joka asetti itselleen sangen laajoja, kaikkikäsittäviä tehtäviä — ja kaikki me, tämän kerhon jäsenet, jouduimme tuskallisesti, suoranaista kipua tuntien kärsimään siitä tietoisuudesta, että me osoittauduimme näpertelijöiksi sellaisella historiallisella ajankohdalla, jolloin olisi voinut, kuuluisaa lausetta hieman muuttaen, sanoa: antakaa meille vallankumouksellisten järjestö, niin me käännämme Venäjän paikoiltaan! Ja mitä useammin mieleeni on sen jälkeen muistunut se polttava häpeän tunne, jota silloin tunsin, sitä enemmän minussa on kertynyt katkeruutta niitä valhe-sosialidemokraatteja kohtaan, jotka saarnoillaan »häpäisevät vallankumouksellisen arvoa», jotka eivät ymmärrä sitä, ettei meidän tehtävämme ole puolustella vallankumouksellisen alentamista näpertelijän tasolle, vaan nostaa näpertelijät vallankumouksellisten tasolle.
Olemme edellä kuulleet B—vilta »siitä toimintaan kelvollisten vallankumouksellisten voimien puutteesta, mikä ei tunnu ainoastaan Pietarissa, vaan koko Venäjällä». Ja tuskinpa kukaan ryhtyy kiistämään tätä tosiasiaa vastaan. Mutta kysymys on siitä, miten se selitetään? B—v kirjoittaa:
»Emme ryhdy selvittelemään tämän ilmiön historiallisia syitä: sanomme vain, että yhteiskunta, jonka pitkäaikainen poliittinen taantumus on demoralisoinut ja jo tapahtuneet tai tapahtumassa olevat taloudelliset muutokset pirstoneet, nostaa keskuudestaan äärettömän vähän vallankumoukselliseen työhön kelpaavia henkilöitä; että työväenluokka, nostaessaan esiin työläis-vallankumouksellisia, osaksi täydentää heillä illegaalisten järjestöjen rivejä, — mutta että näiden vallankumouksellisten määrä ei vastaa ajan vaatimuksia. Sitäkin vähemmän, kun työläinen, joka tekee tehtaassa 11 1⁄2 tunnin työpäiviä, voi asemansa vuoksi suorittaa etupäässä vain agitaattorin tehtäviä; sen sijaan propaganda ja järjestötyö, illegaalisen kirjallisuuden hankkiminen ja uusintapainokset siitä, julistusten julkaiseminen j.n.e. jäävät pakostakin pääasiallisesti tavattoman vähäisten intelligenttivoimien hartioille» (»Rabotsheje Delo», n:o 6, ss. 38–39).
Olemme monissa kohdin eri mieltä tämän B—vin mielipiteen kanssa ja varsinkin olemme eri mieltä alleviivaamiimme sanoihin nähden, jotka erikoisen havainnollisesti osoittavat, että näpertelymme johdosta tuskaantuneena (kuten kaikki vähänkin ajattelevat käytännön miehet) B—v ei voi ekonomistisen painolastinsa takia löytää ulospääsyä sietämättömästä tilanteesta. Ei, kyllä yhteiskunta tarjoaa tavattoman paljon henkilöitä, jotka ovat kelvollisia »työhön», mutta me emme osaa käyttää heitä kaikkia hyväksemme. Liikkeemme kriitillinen ylimenotila tässä suhteessa voidaan määritellä sanoilla: väkeä ei ole ja — väkeä on paljonkin. Väkeä on paljonkin sen vuoksi, että työväenluokka ja yhä erilaisemmat yhteiskuntakerrokset tarjoavat joka vuosi yhä suuremman määrän väkeä, joka on tyytymätöntä, joka haluaa protestoida, joka on valmis voimiensa mukaan auttamaan taistelua itsevaltiutta vastaan, jonka sietämätöntä komentoa eivät kaikki vielä tajua, mutta jonka yhä laajemmat joukot jo yhä selvemmin tuntevat. Mutta samaan aikaan väkeä puuttuu siksi, kun ei ole ohjaajia, ei ole poliittisia johtajia, ei ole organisaattorikykyjä, jotka pystyisivät järjestämään niin laajan ja samalla niin yhtenäisen ja sopusuhtaisen toiminnan, että siinä tarjoutuisi tilaisuus käyttää jokaista pienintäkin voimaa. »Vallankumouksellisten järjestöjen kasvu ja kehitys» ei jää jälkeen ainoastaan työväenliikkeen kasvusta, minkä B—vkin tunnustaa, vaan myöskin yleisdemokraattisen liikkeen kasvusta kaikissa väestökerroksissa. (Nykyään B—v nähtävästi hyväksyisi tämänkin lisäyksenä johtopäätökseensä.) Vallankumouksellisen toiminnan vauhti ja mittavuus on liian suppea liikkeen laajaan vaistovaraiseen perustaan verrattuna, sitä painaa liian raskaana vaivainen teoria »taloudellisesta taistelusta isäntiä ja hallitusta vastaan». Vaikka nykyään muuten täytyy ei ainoastaan poliittisten agitaattorien, vaan myöskin sosialidemokraattiorganisaattorien »mennä kaikkien väestöluokkien keskuuteen».[52*] Ja tuskinpa ainoakaan käytännönmies epäilee sitä, että sosialidemokraatit voisivat jakaa organisatorisen työnsä tuhansia eri pikku tehtäviä mitä erilaisimpien luokkien eri edustajien kesken. Spesialisoitumisen puute, jota B—v niin katkerasti ja täysin oikeutetusti valittaa, on yksi työmme teknillisen puolen suurimpia puutteellisuuksia. Mitä vähäisempiä tulevat olemaan yhteisen asian erilliset »operaatiot», sitä enemmän voidaan löytää henkilöitä, jotka ovat kykeneviä suorittamaan sellaisia operaatioita (ja jotka useimmissa tapauksissa ovat aivan kykenemättömiä kehittymään ammattivallankumouksellisiksi), ja sitä vaikeampaa on poliisin »saada kiinni» kaikkia näitä »osatehtävien suorittajia», sitä vaikeampaa poliisin on paisuttaa jonkin pikkuasian johdosta pidätetystä henkilöstä »juttua», joka vastaisi valtion »suojelus»-menoja. Mitä taas tulee niiden henkilöiden lukumäärään, jotka ovat valmiit avustamaan meitä, niin edellisessä luvussa jo viittasimme siihen tavattomaan muutokseen, mikä tässä suhteessa on tapahtunut joidenkin viiden vuoden kuluessa. Mutta toiselta puolen, niin sitä varten, että kaikki nämä pienet osatehtävät voitaisiin koota yhteen ja ettei liikkeen tehtävien mukana pirstottaisi itse liikettäkin, kuin myöskin herättääksemme pikkutehtävien täyttäjässä sitä uskoa hänen työnsä välttämättömyyteen ja tärkeyteen, jota ilman hän ei tule koskaan toimimaankaan,[53*] — kaikkea tätä varten tarvitaan välttämättä juuri luja koeteltujen vallankumouksellisten järjestö. Kun tällainen järjestö on olemassa, niin usko puolueen voimaan lujittuu sitä enemmän ja leviää sitä laajemmalle, mitä konspiratiivisempi tämä järjestö on, — ja onhan selvä asia, että sodassa on kaikkein tärkeintä herättää uskoa voimiinsa ei ainoastaan oman armeijan keskuudessa, vaan myöskin vihollisessa ja kaikkien puolueettomien ainesten keskuudessa; hyvänsuopainen puolueettomuus voi toisinaan ratkaista asian. Kun on olemassa sellainen järjestö, joka seisoo vankalla teoreettisella pohjalla ja jolla on sosialidemokraattinen äänenkannattaja, niin ei ole mitään pelkäämistä, että monilukuiset liikkeeseen mukaan vedetyt »sivulliset» ainekset suistaisivat sen pois oikealta tieltä (päinvastoin, me huomaamme, miten juuri nykyään, näpertelyn vallitessa, monet sosialidemokraatit kallistuvat »Credon» linjalle kuvitellen, että vain he ovat sosialidemokraatteja). Sanalla sanoen, tehtävien erikoistuminen edellyttää välttämättömästi keskitystä ja vuorostaan ehdottomasti vaatii sitä.
Mutta mielestämme itse B—v, joka niin erinomaisesti kuvaa tehtävien erikoistamisen välttämättömyyttä, ei anna sille riittävästi arvoa edellä esitetyn lausuntonsa toisessa osassa. Hän sanoo, ettei ole riittävästi työläisistä lähtöisin olevia vallankumouksellisia. Se on aivan oikein sanottu, ja taaskin me alleviivaamme sitä, että »läheisen tarkkailijan arvokas tiedonanto» vahvistaa täysin oikeaksi käsityksemme sosialidemokratian nykyisen kriisin syistä ja siis myöskin keinoista, joilla siitä voidaan parantua. Eivät ainoastaan vallankumoukselliset yleensä jää jälkeen joukkojen vaistovaraisesta noususta, vaan vieläpä työläis-vallankumouksellisetkin jäävät jälkeen työläisjoukkojen vaistovaraisesta noususta. Ja tämä tosiasia todistaa mitä havainnollisimmin, vieläpä »käytännölliseltäkin» näkökannalta todeksi sen, että se »pedagogia», jota meille niin usein tarjoillaan, käsiteltäessä kysymystä velvollisuuksistamme työläisiä kohtaan, ei ole ainoastaan tolkutonta, vaan jopa poliittisesti taantumuksellistakin. Tämä seikka todistaa, että kaikkein ensimmäinen, kaikkein välttämättömin velvollisuutemme on edistää sellaisten työläis-vallankumouksellisten kehittämistä, jotka ovat puoluetoimintaan nähden samalla tasolla kuin intelligentti-vallankumouksellisetkin (alleviivaamme sanoja: puoluetoimintaan nähden, sillä muissa suhteissa samanlaisen tason saavuttaminen on työläisille, vaikkakin tarpeellista, niin kuitenkin paljon vaikeampaa eikä niin ehdottoman tärkeää). Sen vuoksi päähuomio on kiinnitettävä siihen, että työläisiä nostetaan vallankumouksellisten tasolle, eikä suinkaan siihen, että itse laskeuduttaisiin ehdottomasti »työläisjoukon» tasolle, niinkuin ekonomistit tahtovat, tai ehdottomasti »keskinkertaisten työläisten» tasolle, kuten »Svoboda» haluaa (kohoten tässä suhteessa ekonomistisen »pedagogian» toiselle portaalle). En ollenkaan tahdo kieltää helppotajuisen kirjallisuuden välttämättömyyttä työläisille ja erikoisen helppotajuisen (mutta ei tietenkään humpuuki-) kirjallisuuden välttämättömyyttä erikoisen takapajuisille työläisille. Mutta minua suututtaa tuo ainainen pedagogian sekoittaminen politiikan kysymyksiin, organisaatiokysymyksiin. Sillä tehän, herrat »keskitason työläisestä» huolehtijat, itse asiassa pikemminkin loukkaatte työläisiä tahtoessanne välttämättömästi kumartua ennen kuin alatte puhua työväen politiikasta ja työväen järjestöstä. Puhukaahan toki vakavista asioista selkä suorana ja jättäkää pedagogia pedagogeille eikä poliitikoille ja organisaattoreille! Vai eikö intelligenssin keskuudessaan ole samoin eturivin miehiä, »keskitasoa» ja »joukkoja»? Eivätkö kaikki tunnusta helppotajuisia kirjoja välttämättömiksi myöskin intelligenssia varten ja eikö niitä kirjoiteta? Mutta kuvitelkaahan vain, että ylioppilaiden tai lukiolaisten järjestöä käsittelevän artikkelin kirjoittaja ryhtyisi artikkelissaan aivan kuin jonakin uutuutena märehtimään ajatusta, että ennen kaikkea tarvitaan »keskitason ylioppilaiden» järjestö. Sellainen kirjoittaja pantaisiin varmasti pilkaksi, eikä syyttä. Hänelle sanottaisiin: antakaa meille organisaatioaatteita, jos teillä sellaisia on, kyllä me itsekin osaamme ottaa selvän, kuka meistä on »keskitasoa», kuka ylempänä ja kuka alempana. Mutta jos teillä ei ole omia organisaatioaatteita, niin kaikki ajatuspinnistelynne »joukoista» ja »keskinkertaisista» ovat suorastaan ikäviä. Ymmärtäkää toki, että »politiikkaa» ja »organisaatiota» koskevat kysymykset sellaisenaan ovat siksi vakavia, ettei niistä voida puhua muuten kuin täysin vakavasti: työläisiä (samoin kuin ylioppilaita ja lukiolaisia) voidaan ja täytyy valmentaa siihen, että heidän kanssaan voitaisiin ottaa puheeksi nämä kysymykset, mutta kun te kerran olette jo ottaneet ne puheeksi, niin antakaakin todellisia vastauksia älkääkä ottako takapakkia, älkää perääntykö »keskinkertaisiin» tai »joukkoihin», älkää yrittäkö selviytyä asiasta sanakonsteilla tai fraaseilla.[54*]
Täysin valmentuakseen tehtäväänsä täytyy myöskin työläis-vallankumouksellisen tulla ammattivallankumoukselliseksi. Sen vuoksi B—v on väärässä sanoessaan, että kun työläinen tekee työtä tehtaassa 11 1⁄2 tuntia, niin muut vallankumouksellisen toiminnan tehtävät (paitsi agitaatiota) »jäävät pakostakin pääasiallisesti tavattoman vähäisten intelligenttivoimien hartioille». Näin ei tapahdu ollenkaan »pakosta», vaan meidän takapajuisuutemme takia, sen vuoksi, ettemme tajua velvollisuudeksemme auttaa jokaista kykyjensä puolesta etevää työläistä muuttumaan ammattiagitaattoriksi, -organisaattoriksi, -propagandistiksi, lentolehtisten ammattilevittäjäksi y.m. Tässä suhteessa me suorastaan kelvottomasti tuhlaamme voimiamme, osaamatta varjella sitä, mitä tulisi erikoisesti vaalien kasvattaa ja kehittää. Katsokaa saksalaisia: heillä on sata kertaa enemmän voimia kuin meillä, mutta he ymmärtävät erinomaisesti, ettei »keskinkertaisten» joukosta kovinkaan usein kohoa todella kyvykkäitä agitaattoreita y.m. Sen vuoksi he pyrkivät aina asettamaan jokaisen kyvykkään työläisen heti paikalla sellaisiin olosuhteisiin, joissa hänen kykyjään voitaisiin täydellisesti kehittää ja käyttää täydellisesti: hänestä tehdään ammattiagitaattori, häntä rohkaistaan avartamaan työkenttäänsä laajentamalla sitä yhdestä tehtaasta koko ammattia käsittäväksi ja yhden paikkakunnan asemesta koko maata käsittäväksi. Hän hankkii itselleen kokemusta ja taitoa ammatissaan, hän laajentaa näköpiiriään ja tietojaan, hän tarkkailee läheltä muiden paikkakuntien ja muiden puolueiden eteviä poliittisia johtajia, hän pyrkii nousemaan itse yhtä korkealle ja yhdistämään työväentuntemuksensa ja sosialististen vakaumustensa raikkauden ja virkeyden siihen ammattikoulutukseen, jota ilman proletariaatti ei voi käydä sitkeää taistelua vihollistensa erinomaisen hyvin opetettuja rivistöjä vastaan. Siten, ja vain siten työläisjoukosta nousee esiin Bebeleitä ja Auereita. Mutta sitä, mikä poliittisesti vapaassa maassa tapahtuu huomattavassa määrin itsestään, sitä meillä pitää järjestöjemme tehdä järjestelmällisellä työllä. Vähänkään lahjakas ja »toiveita herättävä» työläisagitaaftori ei saa työskennellä tehtaassa 11 tuntia. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän eläisi puolueen varoilla, että hän osaisi hyvissä ajoin siirtyä illegaaliseen asemaan, että hän voisi vaihdella toimipaikkaansa, sillä muuten hän ei saa hankituksi itselleen laajaa kokemusta, ei voi laajentaa näköpiiriään, eikä kykene kestämään edes muutamia vuosia taistelussa santarmeja vastaan. Mitä laajemmaksi ja syvemmäksi tulee työläisjoukkojen vaistovarainen nousu, sitä enemmän niiden keskuudesta nousee sekä lahjakkaita agitaattoreja että lahjakkaita organisaattoreita, propagandisteja ja »käytännönmiehiä» tämän sanan hyvässä merkityksessä (ja heitä on niin vähän meidän intelligenssimme keskuudessa, joka suurelta osaltaan on hiukkasen venäläisesti leväperäinen ja kankealiikkeinen). Kun meillä tulee olemaan erikoisesti valmennettujen ja pitkäaikaisen koulun käyneiden työläis-vallankumouksellisten joukko-osastoja (ja tietysti vielä »kaikkien eri aselajien» vallankumouksellisia), niin silloin näitä osastoja ei voi lannistaa minkäänlainen valtiollinen poliisi koko maailmassa, sillä nämä joukko-osastot, jotka on kokoonpantu vallankumoukselle rajattoman uskollisista ihmisistä, tulevat nauttimaan samalla mitä laajimpien työläisjoukkojen rajatonta luottamusta. Ja se on meidän suoranainen vikamme, että me liian vähän »sysäämme» työläisiä tälle ammattivallankumouksellisen kouliintumisen tielle, mikä on heille yhteinen »intelligenttien» kanssa, että me liian usein vedämme työläisiä taaksepäin tyhmillä puheillamme siitä, mikä on »mahdollista» työläisjoukoille, »keskitason työläisille» j.n.e.
Tässä, kuten muissakin suhteissa, organisatorisen työn vähäinen vauhti ja mittavuus on epäilemättömässä ja kiinteässä (joskin »ekonomistien» ja aloittelevien käytännönmiesten valtavalle enemmistölle käsittämättömässä) yhteydessä teoriamme ja poliittisten tehtäviemme kaventamisen kanssa. Vaistovaraisuudelle kumartaminen synnyttää jonkinlaista pelkoa astua askeltakaan edemmäksi sitä, mikä on »mahdollista» joukoille, pelkoa kohota liian korkealle yläpuolelle joukkojen lähimpien ja välittömien tarpeiden yksinkertaista palvelemista. Älkää pelätkö, hyvät herrat! Muistakaa, että me olemme organisatorisessa suhteessa vielä niin alhaalla, että typerää on itse ajatuskin, että me voisimme kohota liian korkealle!
Mutta keskuudessamme on hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat niin herkkiä kuulemaan »elämän ääntä», että pelkäävät juuri sitä enemmän kuin mitään muuta ja syyttävät tässä esitettyjen mielipiteiden kannattajia »narodnajavoljalaisuudesta», »demokratismin» ymmärtämättömyydestä y.m. Pitää pysähtyä tarkastelemaan näitä syytöksiä, joita »Rabotsheje Delo» on tietysti rientänyt kannattamaan.
Näiden rivien kirjoittaja tietää hyvin, että pietarilaiset ekonomistit syyttivät narodnajavoljalaisuudesta jo »Rabotshaja Gazetaakin» (mikä onkin ymmärrettävissä, jos sitä verrataan »Rabotshaja Mysliin»). Meitä ei sen vuoksi ollenkaan hämmästyttänyt, kun pian sen jälkeen, kuin »Iskra» oli alkanut ilmestyä, saimme eräältä toverilta kuulla, että X:n kaupungin sosialidemokraatit nimittävät »Iskraa» »narodnajavoljalaiseksi» lehdeksi. Meistä tuo syytös oli tietystikin vain mairittelevaa, sillä ketäpä kunnon sosialidemokraattia eivät ekonomistit olisi syyttäneet narodnajavoljalaisuudesta?
Nämä syytökset aiheutuvat kahdenlaisista väärinkäsityksistä. Ensiksikin, meillä tunnetaan niin huonosti vallankumouksellisen liikkeen historiaa, että jokaista ajatusta sellaisen keskitetyn taistelujärjestön luomisesta, joka julistaa päättävän sodan tsarismille, nimitetään »narodnajavoljalaisuudeksi». Mutta sitä erinomaista järjestöä, joka oli 70-luvun vallankumouksellisilla ja jonka tulisi olla esikuvana meille kaikille, eivät suinkaan luoneet narodnajavoljalaiset, vaan »Zemlja i Voljan» jäsenet, jotka jakaantuivat kahtia Tshornyi peredelin kannattajiin ja narodnajavoljalaisiin. Sen vuoksi onkin sekä historiallisesti että loogillisesti järjetöntä nähdä vallankumouksellisessa taistelujärjestössä jotakin erikoisesti narodnajavoljalaisuudelle ominaista, sillä mikään vallankumouksellinen suunta, jos se todella ajattelee vakavaa taistelua, ei voi tulla toimeen ilman tällaista järjestöä. Narodnajavoljalaisten virhe ei ollut se, että he pyrkivät vetämään järjestöönsä kaikki tyytymättömät ja suuntaamaan tämän järjestön ratkaisevaan taisteluun itsevaltiutta vastaan. Päinvastoin se oli heidän suuri historiallinen ansionsa. Heidän virheensä sen sijaan oli se, että he nojautuivat teoriaan, joka itse asiassa ei ollut lainkaan vallankumouksellinen teoria, eivätkä osanneet tai eivät voineet yhdistää liikettään erottamattomasti yhteen luokkataistelun kanssa, mikä oli käynnissä kehittyvän kapitalistisen yhteiskunnan sisällä. Ja vain mitä karkein marxilaisuuden ymmärtämättömyys (tai sen »ymmärtäminen» »struvelaisuuden» hengessä) on voinut synnyttää sellaisen mielipiteen, että työväen vaistovaraisen joukkoliikkeen syntyminen vapauttaa meidät velvollisuudesta luoda yhtä hyvä ja vielä verrattomasti paljon parempikin vallankumouksellisten järjestö, kuin oli »Zemlja i Voljan» jäsenillä. Tämä liike päinvastoin juuri asettaa meille sen velvollisuuden, sillä proletariaatin vaistovarainen taistelu ei tulekaan proletariaatin oikeaksi »luokkataisteluksi» ennen kuin sitten vasta, kun sitä johtaa luja vallankumouksellisten järjestö.
Toiseksi, monet, heidän joukossaan nähtävästi myös B. Kritshevski (»Rabotsheje Delo», n:o 10, s. 18), ymmärtävät väärin sen polemiikin, jota sosialidemokraatit ovat aina käyneet sellaista mielipidettä vastaan, joka käsittää poliittisen taistelun »salaliittolaisuudeksi». Me olemme vastustaneet ja tulemme tietysti aina vastustamaan poliittisen taistelun typistämistä salaliitoksi,[55*] mutta on ilman muuta selvää, ettei tämä merkinnyt lainkaan lujan vallankumouksellisen järjestön välttämättömyyden kieltämistä. Ja esimerkiksi alaviitassa mainitussa kirjasessa, samalla kun siinä polemisoidaan poliittisen taistelun salaliitoksi typistämistä vastaan, kuvaillaan (sosialidemokraattisena ihanteena) järjestöä, joka on niin luja, että se voisi »ryhtyä ratkaisevan iskun antamiseksi itsevaltiudelle» sekä »kapinaan» että kaikkiin »muihin hyökkäysmenetelmiin».[56*] Muotonsa puolesta tällaista lujaa vallankumouksellista järjestöä itsevaltiuden maassa voidaan nimittää »salaliittolais»-järjestöksikin, sillä ranskalaisperäinen sana »konspiraatio» on sama kuin venäjän kielessä »salaliitto», ja tällainen järjestö tarvitsee välttämättä mitä suurimmassa määrin konspiratiivisuutta. Konspiratiivisuus on sellaiselle järjestölle niin välttämätön ehto, että kaikki muut ehdot (jäsenten lukumäärä, niiden valikointi, tehtävät y.m.s.) on soviteltava sen mukaisesti. Siksi olisi tavattoman naiivia pelätä syytöksiä, että me sosialidemokraatit tahdomme luoda salaliittolais-järjestön. Näiden syytösten pitää olla jokaiselle ekonomismin viholliselle yhtä mairittelevia kuin syytökset »narodnajavoljalaisuudestakin».
Meille sanotaan vastaan: sellainen mahtava ja ankarasti salainen järjestö, joka keskittää käsiinsä konspiratiivisen toiminnan kaikki langat ja joka välttämättömyyden pakosta on sentralistinen järjestö, voi liian helposti syöksyä ennenaikaiseen hyökkäykseen, voi harkitsematta kärjistää liikettä ennen kuin se poliittisen tyytymättömyyden kasvun, työväenluokan kuohunnan ja suuttumuksen voiman y.m.s. kannalta on mahdollista ja tarpeellista. Siihen me vastaamme: abstraktisesti puhuen ei tietenkään voida kieltää sitä, että taistelujärjestö saattaa viedä harkitsemattomaan taisteluun, joka voi päättyä tappioon, mikä toisissa olosuhteissa ei olisi ollut lainkaan välttämätön. Mutta tällaisessa kysymyksessä ei voida rajoittua abstraktisiin käsityksiin, sillä jokaiseen taisteluun sisältyy abstraktinen tappion mahdollisuus, eikä ole muuta keinoa vähentää tätä mahdollisuutta kuin taistelun organisoitu valmisteleminen. Mutta jos me asetamme tämän kysymyksen Venäjän nykyolojen konkreettiselle pohjalle, niin on tehtävä se myönteinen johtopäätös, että luja vallankumouksellinen järjestö on ehdottomasti välttämätön juuri lujuuden antamiseksi liikkeelle ja sen varjelemiseksi harkitsemattomien hyökkäyksien mahdollisuudelta. Juuri nyt, tällaisen järjestön puuttuessa ja vallankumouksellisen liikkeen kasvaessa nopeasti ja vaistovaraisesti, havaitaan jo kaksi toisilleen vastakohtaista äärimmäisyyttä (jotka »käyvät yhteen», kuten niille kuuluukin): milloin täysin kestämätön ekonomismi ja maltillisuuden saarnaaminen, milloin taas yhtä kestämätön »eksitatiivinen terrori», joka pyrkii »kehittyvässä ja lujittuvassa, mutta vielä lähempänä alkua kuin loppuaan olevassa liikkeessä herättämään keinotekoisesti sen lopulle ominaisia enteitä» (V. Zasulitsh, »Zarja», n:o 2–3, s. 353). Ja »Rabotsheje Delon» esimerkki osoittaa, että on jo olemassa sosialidemokraatteja, jotka antautuvat näiden molempien äärimmäisyyksien edessä. Tällainen ilmiö ei ole ihme muiden syiden ohella vielä senkään vuoksi, että »taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» ei koskaan tyydytä vallankumouksellista, ja aina tulee syntymään vastakkaista äärimmäisyyttä milloin siellä, milloin täällä. Vain keskitetty taistelujärjestö, joka noudattaa järkähtämättä sosialidemokraattista politiikkaa ja tyydyttää, niin sanoaksemme, kaikkia vallankumouksellisia vaistoja ja pyrkimyksiä, kykenee varjelemaan liikettä harkitsemattomalta hyökkäykseltä ja valmistelemaan menestystä lupaavan hyökkäyksen.
Edelleen meille väitetään vastaan, että esitetty mielipide organisaatiosta on ristiriidassa »demokraattisen periaatteen» kanssa. Siinä määrin kuin edellinen syytös on erityisesti venäläistä alkuperää, samassa määrin tämä syytös on luonteeltaan erityisesti ulkomaista laatua. Ja vain ulkomainen järjestö (»Venäläisten sosialidemokraattien liitto») on voinut antaa toimitukselleen muiden ohjeiden muassa seuraavan ohjeen:
»Organisaatioperiaate. Sosialidemokratian menestyksellisen kehityksen ja yhdistämisen hyväksi tulee korostaa, kehittää ja puolustaa sen puoluejärjestön laajaa demokraattista periaatetta, mikä on erikoisen välttämätöntä puolueemme riveissä ilmenneiden antidemokraattisten tendenssien vuoksi» (»Kaksi edustajakokousta», s. 18).
Seuraavassa luvussa tulemme näkemään, kuinka nimenomaan »Rabotsheje Delo» taistelee »Iskran» »antidemokraattisia tendenssejä» vastaan. Mutta nyt tarkastelkaamme lähemmin tätä ekonomistien esittämää »periaatetta». Kaikki ovat luultavasti yhtä mieltä siitä, että »laajan demokratian periaatteeseen» sisältyvät seuraavat kaksi välttämätöntä ehtoa: ensiksikin täydellinen julkisuus ja toiseksi kaikkien toimipaikkojen täyttäminen vaalien kautta. Olisi naurettavaa puhua demokratismista ilman julkisuutta ja vielä ilman sellaista julkisuutta, mikä ei rajoittuisi vain järjestön jäseniin. Me sanomme Saksan sosialistisen puolueen järjestörakennetta demokraattiseksi, sillä siinä tapahtuu kaikki avoimesti aina puolueen edustajakokouksen istuntoihin saakka; mutta kukaan ei sano demokraattiseksi sellaista järjestöä, joka on peitetty salaisuuden verholla kaikilta sen jäsenyyteen kuulumattomilta. Herää kysymys, mikä tarkoitus on »laajan demokratian periaatteen» esittämisellä silloin, kun tämän periaatteen perusehto ei ole salaiselle järjestölle toteutettavissa? »Laaja periaate» osoittautuu vain komeasti kajahtavaksi, mutta tyhjäksi fraasiksi. Eikä siinä kaikki. Tämä fraasi on todistuksena siitä, ettei lainkaan ymmärretä ajankohdan polttavia päivän tehtäviä organisatorisessa suhteessa. Kaikki tietävät, kuinka suuri on meillä vallitseva vallankumouksellisten »laajan» joukon epäkonspiratiivisuus. Me näimme, miten katkerasti valittaa tätä seikkaa B—v, joka aivan oikein vaatii »tarkkaa jäsenten valikoimista» (»Rabotsheje Delo», n:o 6, s. 42). Ja nyt ilmaantuu »elämäntunnollaan» kerskailevia henkilöitä, jotka tällaisten olosuhteiden vallitessa eivät korosta mitä ankarimman konspiratiivisuuden ja mitä tiukimman (ja siis suppeamman) jäsenten valikoimisen välttämättömyyttä, vaan — »laajan demokratian periaatetta»! Tästä tällaisesta sanotaan, että kylläpä meni männikköön!
Demokratismin toiseen tunnusmerkkiin, valinnallisuuteen nähden, eivät asiat ole sen paremmalla kannalla. Maissa, joissa vallitsee poliittinen vapaus, tämä ehto on luonnostaan lankeava. »Puolueen jäsen on jokainen, joka tunnustaa puolueohjelman periaatteet ja tukee puoluetta voimiensa mukaan» — sanotaan Saksan sosialidemokraattisen puolueen järjestösääntöjen ensimmäisessä pykälässä. Ja kun koko poliittisen toiminnan areena on kaikille avoinna aivan kuin teatterin näyttämölava katsojille, niin tämä tunnustaminen tai tunnustamatta jättäminen, tukeminen tai vastustaminen on kaikille ja jokaiselle tunnettua sekä sanomalehdistä että kansankokousten kautta. Kaikki tietävät, että sellainen ja sellainen poliittinen toimitsija on alkanut uransa siitä ja siitä, minkälaisen kehityskulun hän on käynyt, miten hän on esiintynyt vaikealla elämän hetkellä, minkälainen hän yleensä on ominaisuuksiltaan, — ja sen vuoksi voivat kaikki puolueen jäsenet tietenkin asiantuntemuksella valita tällaisen toimihenkilön määrättyyn puoluetehtävään tai jättää valitsematta. Puoluehenkilön jokaisen askeleen yleinen (kirjaimellisessa merkityksessä) valvonta hänen poliittisen toimintansa uralla luo automaattisesti toimivan koneiston, joka antaa tulokseksi sen, mitä biologiassa nimitetään »parhaiten soveltuvien eloon jäämiseksi». »Luonnollinen valinta» täydellisen julkisuuden, valinnallisuuden ja yleisen valvonnan pohjalla on takeena siitä, että jokainen toimihenkilö joutuu lopultakin »omalle hyllylleen», antautuu hänen voimilleen ja kyvyilleen sopivimpaan työhön, saa itse kokea nahassaan virheittensä kaikki seuraukset ja todistaa kaikkien edessä pystyvänsä tunnustamaan virheensä ja välttämään niitä.
Koettakaapa sijoittaa tämä kuva meidän itsevaltiutemme sallimiin puitteisiin! Onko meillä ajateltavissa, että kaikki, jotka »tunnustavat puolueohjelman periaatteet ja tukevat puoluetta voimiensa mukaan», voisivat valvoa vallankumouksellisen konspiraattorin jokaista askelta? Onko ajateltavissa, että kaikki he valitsisivat viimeksi mainittujen joukosta tämän tai tuon, silloin kun vallankumouksellisen on pakko toiminnan edun tähden salata näiden »kaikkien» yhdeksältä kymmenesosalta, kuka hän on? Ajatelkaa vain vähäisenkin syvemmin noiden suurten sanojen merkitystä, joilla »Rabotsheje Delo» esiintyy, niin te huomaatte, että puoluejärjestön »laaja demokratismi» itsevaltiuden pimeydessä, santarmien seuloessa tarkasti väkeä, on vain turha ja vahingollinen leikkikalu. Se on turha leikkikalu, sillä mikään vallankumouksellinen järjestö ei ole milloinkaan toteuttanut käytännössä laajaa demokratismia eikä parhaalla tahdollaankaan voi sitä toteuttaa. Se on vahingollinen leikkikalu, sillä yritykset noudattaa käytännössä »laajan demokratian periaatetta» auttavat vain poliisia laajojen palojen järjestämisessä ja ikuistavat vallitsevan näpertelyn, vetävät käytännönmiesten ajatukset pois vakavasta ja välttämättömästä tehtävästä kehittää itsestään ammattivallankumouksellisia ja kiinnittävät heidän huomionsa kaikenlaisten yksityiskohtaisten »paperi»-sääntöjen laatimiseen vaalijärjestelmistä. Vain ulkomailla, minne usein kokoontuu ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta löytää itselleen oikeaa elävää työtä, on tällainen »demokratismilla leikkiminen» voinut kehittyä siellä täällä ja varsinkin erilaisissa pikku ryhmissä.
Osoittaaksemme lukijalle »Rabotsheje Delon» mielimenetelmän esittää sellaista miellyttävältä näyttävää »periaatetta» kuin demokratismia vallankumoustoiminnassa, osoittaaksemme sen kaikessa kelvottomuudessaan, me vetoamme jälleen todistajaan. Tämä todistaja — Lontoossa ilmestyvän »Nakanune»-lehden toimittaja J. Serebrjakov — tuntee suurta mieltymystä »Rabotsheje Deloa» kohtaan ja vihaa suuresti Plehanovia ja »plehanovilaisia»; kirjoituksissa ulkomaisen »Venäläisten sosialidemokraattien liiton» jakaantumisen johdosta »Nakanune» on asettunut päättävästi »Rabotsheje Delon» puolelle ja syytänyt koko ryöpyn viheliäisiä sanoja Plehanovia vastaan. Mutta sitä arvokkaampi tämä todistaja on meille nyt tässä asiassa. »Nakanune»-lehdessä n:o 7 (heinäkuu 1899) julkaistussa kirjoituksessa »Työläisten itsevapautusryhmän julistuksen johdosta» J. Serebrjakov sanoi »säädyttömäksi» sitä, että nostetaan esiin kysymyksiä »omahyväisyydestä, johtoasemasta ja niin sanotusta areopagista vakavassa vallankumouksellisessa liikkeessä», ja kirjoitti muun ohella:
»Myshkin, Rogatshev, Zheljabov, Mihailov, Perovskaja, Figner y.m. eivät koskaan pitäneet itseään johtohenkilöinä, eikä kukaan ollut heitä valinnut eikä määrännyt johtajiksi, vaikka he itse asiassa olivat niitä, sillä niin propagandakaudella kuin myöskin taistelukaudella hallitusta vastaan he ottivat suorittaakseen raskaimman työn, menivät vaarallisimmille paikoille ja heidän toimintansa oli kaikkein tuloksellisinta. Eikä johtaja-asema langennut heille toiveittensa tuloksena, vaan se oli tulos heitä ympäröivien tovereitten luottamuksesta heidän älyynsä, tarmoonsa ja uskollisuuteensa. Liian naiivia on pelätä jotakin areopagia (ja jos sitä ei pelätä, niin miksi siitä sitten kirjoitetaan), joka voisi omavaltaisesti hallita liikettä. Kuka sitä kuuntelisi?»
Me kysymme lukijalta, mitä eroa on »areopagin» ja »antidemokraattisten tendenssien» välillä? Ja eikö ole ilmeistä, että »Rabotsheje Delon» »miellyttävältä näyttävä» järjestöperiaate on aivan yhtä naiivi ja säädytön, — naiivi sen vuoksi, että »areopagia» tai henkilöitä, joilla on »antidemokraattisia tendenssejä», ei kukaan kerta kaikkiaan rupeaisi tottelemaan, jos kerran ei ole »heitä ympäröivien tovereitten luottamusta heidän älyynsä, tarmoonsa ja uskollisuuteensa». Säädytön, sillä se on demagoginen edesottamus, joka keinottelee toisten kunnianhimolla, toisten tietämättömyydellä liikkeemme todellisesta tilasta, toisten valmentumattomuudella sekä vallankumousliikkeen historian tuntemattomuudella. Ainoa vakava järjestöperiaate liikkeemme toimihenkilöitä varten tulee olla: mitä ankarin konspiratiivisuus, mitä tarkin jäsenten valikoiminen, ammattivallankumouksellisten valmentaminen. Kun nämä ominaisuudet ovat olemassa, niin on taattu jotain enemmän kuin »demokratismi», nimittäin: täydellinen toverillinen luottamus vallankumouksellisten kesken. Ja tuo enemmän on meille ehdottoman välttämätöntä, sillä sen korvaamisesta yleisellä demokraattisella valvonnalla ei meillä Venäjällä voi olla puhettakaan. Ja olisi suuri virhe luulla, että todella »demokraattisen» valvonnan mahdottomuus tekisi vallankumouksellisen järjestön jäsenet valvontaa vailla oleviksi: heillä ei ole aikaa ajatella mitään demokratismilla leikkimisen muotoja (demokratismilla leikkimistä täydellistä keskinäistä luottamusta nauttivan suppean toveriryhmän sisällä), mutta vastuunalaisuutensa he tuntevat hyvin selvästi, tietäen tällöin kokemuksesta, että todellisten vallankumouksellisten järjestö ei pysähdy minkäänlaisten keinojen edessä vapautuakseen kelvottomasta jäsenestä. Ja meillähän on myös aika pitkälle kehittynyt, kokonaisen historiansa omaava venäläisen (ja kansainvälisen) vallankumouksellisen väen yleinen mielipide, joka rankaisee armottomalla ankaruudella jokaista poikkeamista toverillisuuden velvoituksista (ja sisältyyhän »demokratismi», oikea eikä mikään leikkidemokratismi, elimellisenä osana tähän toverillisuuden käsitteeseen!). Kun otatte kaiken tämän huomioon, niin te ymmärrätte, miten ummehtunut ulkomaisen kenraalileikittelyn haju tuoksahtaa noista »antidemokraattisia tendenssejä» koskevista puheista ja päätöslauselmista!
Täytyy vielä huomauttaa, että näiden puheiden toisen alkulähteen, s.o. naiiviuden, aiheuttajina ovat epäselvät käsitykset siitä, mitä on demokratia. Webb-puolisoiden kirjoittamassa kirjassa Englannin trade-unioneista on mielenkiintoinen luku: »alkeellinen demokratia». Kirjoittajat kertovat siinä, miten Englannin työläiset liittojensa olemassaolon ensi aikoina pitivät demokratian ehdottomana tunnusmerkkinä sitä, että kaikki suorittaisivat kaikkia tehtäviä liittojen johtamisessa: ei ainoastaan niin, että kaikki kysymykset ratkaistiin kaikkien jäsenten äänestyksellä, vaan myöskin virkatehtäviä hoitivat kaikki jäsenet vuorotellen. Tarvittiin pitkäaikainen historiallinen kokemus, kunnes työläiset tulivat ymmärtämään, että sellainen käsitys demokratiasta on tolkuton ja että tarvitaan välttämättömästi toisaalta edustuslaitoksia ja toisaalta ammattitoimitsijoita. Tarvittiin muutamia finanssivararikkoja liittojen kassoissa ennen kuin työläiset tulivat käsittämään, että kysymystä maksettavien jäsenmaksujen ja saatavien avustusten välisestä suhteellisuudesta ei voida ratkaista vain pelkällä demokraattisella äänestyksellä, vaan että siinä tarvitaan myös vakuutusasiain erikoistuntijan mielipidettä. Ottakaa edelleen Kautskyn kirja parlamentarismista ja kansan lainsäädännöstä, niin te näette, että marxilaisen teoreetikon tekemät johtopäätökset käyvät yhteen »vaistovaraisesti» yhteenliittyneiden työläisten monivuotisen käytännön antamien opetusten kanssa. Kautsky nousee jyrkästi vastustamaan Rittinghausenin alkeellista käsitystä demokratiasta ja ivailee ihmisiä, jotka ovat valmiit demokratian nimessä vaatimaan, että »kansa välittömästi toimittaisi kansan lehdet», hän todistaa ammattisanomalehtimiesten, -parlamenttimiesten y.m.s. välttämättömyyden proletariaatin luokkataistelun johtamiseksi sosialidemokratian taholta, hyökkää »anarkistien ja kirjailijain sosialismia» vastaan, kun nämä »vaikutusta tavoitellen» ylistävät välitöntä kansan lainsäädäntöä ymmärtämättä sen sangen ehdollista soveltuvaisuutta nykyisessä yhteiskunnassa.
Se, joka on tehnyt käytännöllistä työtä liikkeessämme, tietää, miten laajalle opiskelevan nuorison ja työläisten keskuudessa on levinnyt »alkeellinen» käsitys demokratiasta. Ei olekaan ihme, että tämä käsitys löytää tiensä sekä sääntöihin että kirjallisuuteen. Bernsteiniläisen oppisuunnan ekonomistit kirjoittavat säännöissään: »10. §. Kaikki koko liittojärjestön etuja koskevat asiat ratkaistaan sen kaikkien jäsenten äänten enemmistöllä». Terroristisen oppisuunnan ekonomistit säestävät heitä: »on välttämätöntä, että komiteain päätökset kiertäisivät kaikkien kerhojen kautta ja vasta sen jälkeen tulisivat varsinaisiksi päätöksiksi» (»Svoboda», n:o 1, s. 67). Pankaa merkille, että tämä vaatimus laajasta yleisäänestyksen soveltamisesta esitetään niiden vaatimusten lisäksi, joiden mukaan koko järjestö on rakennettava valinnaisuuden pohjalle! Meillä ei tietenkään ole ajatustakaan syyttää tästä käytännönmiehiä, joilla on ollut liian vähän tilaisuutta tutustua todella demokraattisten järjestöjen teoriaan ja käytäntöön. Mutta kun »Rabotsheje Delo», joka tavoittelee johtavaa osaa, rajoittuu tällaisten olojen vallitessa päätöslauselmaan laajan demokratian periaatteesta, niin mitenkä sitä voitaisiin muuksi nimittää kuin pelkäksi »vaikutuksen tavoitteluksi»?
Kun tässä esitettyä organisaatiosuunnitelmaa vastaan tehdyt väitteet siltä kannalta, että se muka on luonteeltaan epädemokraattinen ja salaliittolaismainen, ovat täysin perusteettomia, niin jää vielä kysymys, joka hyvin usein asetetaan ja joka vaatii yksityiskohtaista käsittelyä. Se on kysymys paikallisen ja yleisvenäläisen työn välisistä suhteista. Esitetään arveluja, eikö keskitetyn järjestön muodostaminen siirrä painopistettä edellisestä jälkimmäiseen? eikö se vahingoita liikettä heikentämällä yhteyksiämme työläisjoukkoihin, niiden lujuutta ja yleensä paikallisen agitaation kestävyyttä? Me vastaamme tähän, että liikkeemme on viime vuosina kärsinyt juuri siitä, että paikalliset työntekijät ovat liian paljon kiinni paikallisessa työssä; että sen vuoksi on ehdottoman välttämätöntä siirtää jonkin verran painopistettä yleisvenäläiseen työhön; että sellainen siirtäminen ei heikennä, vaan lujittaa sekä yhteyksiämme että paikallista agitaatiotamme. Tarkastelemme kysymystä keskuslehdestä ja paikallisista sanomalehdistä ja pyydämme lukijaa muistamaan, että lehtityö ei ole meille muuta kuin esimerkki, joka valaisee verrattoman paljon laajempaa ja monipuolisempaa vallankumouksellista toimintaa yleensä.
Joukkoliikkeen ensimmäisellä kaudella (vuosina 1896–1898) paikalliset työntekijät tekivät yrityksen yleisvenäläisen äänenkannattajan »Rabotshaja Gazetan» perustamiseksi; seuraavalla kaudella (vuosina 1898–1900) liike ottaa valtavan askeleen eteenpäin, mutta paikalliset äänenkannattajat vievät johtajien huomion kokonaan. Jos laskemme yhteen kaikki nämä paikalliset äänenkannattajat, niin tulokseksi saadaan suunnilleen yksi lehden numero kuukaudessa.[57*] Eikö tämä olekin havainnollinen kuva näpertelystämme? Eikö tämä osoitakin selvästi vallankumouksellisen järjestömme jälkeenjääneisyyttä liikkeen vaistovaraisesta noususta? Jos hajallisten paikallisryhmien asemesta yhtenäinen järjestö olisi julkaissut saman numeromäärän lehtiä, niin me olisimme säästäneet huomattavasti voimia ja olisimme samalla myöskin turvanneet työllemme äärettömän paljon suuremman lujuuden ja jatkuvaisuuden. Tämän yksinkertaisen näkökohdan jättävät liian usein huomioon ottamatta niin ne käytännönmiehet, jotka aktiivisesti työskentelevät melkein yksinomaan paikallisia äänenkannattajia varten (valitettavasti asia on suuressa enemmistössä tapauksista nytkin niin), kuin nekin sanomalehtimiehet, jotka tässä kysymyksessä osoittavat ihmeteltävää don-quijotemaisuutta. Käytännönmies tyytyy tavallisesti siihen käsitykseen, että paikallisten työntekijäin on »vaikeaa»[58*] ryhtyä pystyttämään yleisvenäläistä lehteä ja että parempi on julkaista edes paikallisia lehtiä kuin olla vallan ilman lehtiä. Tämä viimeksi mainittu on tietysti aivan oikein, ja yleensä paikallisten lehtien tavattoman suuren merkityksen ja hyödyn tunnustamisessa me emme jää jälkeen yhdestäkään käytännönmiehestä. Mutta eihän kysymys ole siitä, vaan siitä, eikö voitaisi vapautua hajanaisuudesta ja näpertelystä, jotka niin havainnollisesti ilmenevät siinä, että 2 1⁄2 vuoden aikana on koko Venäjällä ilmestynyt 30 numeroa paikallislehtiä. Älkää siis rajoittuko kiistämättömään, mutta liian yleiseen väitteeseen paikallisten sanomalehtien hyödyllisyydestä yleensä, vaan olkaa myös kyllin miehuullisia tunnustaaksenne avoimesti niiden kielteiset puolet, jotka kahden ja puolen vuoden kokemus on tuonut ilmi. Tämä kokemus todistaa sitä, että paikalliset lehdet meidän oloissamme osoittautuvat useimmissa tapauksissa periaatteellisesti häilyviksi, poliittisesti merkityksettömiksi ja suhteettoman kalliiksi vallankumouksellisten voimien kulutuksen kannalta, sekä teknillisesti aivan epätyydyttäviksi (en tietenkään tarkoita painatustekniikkaa, vaan ilmestymisen tiheyttä ja säännöllisyyttä). Ja kaikki mainitut puutteellisuudet eivät ole satunnaisia, vaan välttämätön tulos siitä hajanaisuudesta, joka toiselta puolen selittää sen, että paikalliset sanomalehdet ovat olleet vallitsevina käsiteltävänä olevalla kaudella ja jota tämä niiden vallitseva asema toisaalta pitää yllä. Erilliselle paikallisjärjestölle on suorastaan ylivoimaista lehtensä periaatteellisen lujuuden turvaaminen ja sen nostaminen poliittisen äänenkannattajan tasolle, sille on ylivoimaista riittävän aineiston kokoaminen ja käyttäminen koko poliittisen elämämme valaisemiseksi. Ja se perustelu, jolla tavallisesti puolustetaan monilukuisten paikallisten sanomalehtien välttämättömyyttä vapaissa maissa — niiden halpuus paikallisten työläisten suorittaessa painatuksen sekä uutisaineiston täydellisempi ja nopeampi saattaminen paikallisen väestön tietoon, — se perustelu kääntyy meillä paikallisia lehtiä vastaan, kuten kokemus osoittaa. Vallankumouksellisten voimien kuluttamisen kannalta ne käyvät suhteettoman kalliiksi ja erikoisen harvoin ilmestyviksi siitä yksinkertaisesta syystä, että illegaalista lehteä varten, olipa se miten pieni tahansa, tarvitaan niin suuri konspiratiivinen koneisto, että se vaatii suurta tehdasteollisuutta, sillä käsityöläisverstaassa ei sellaista koneistoa voida valmistaa. Konspiratiivisen koneiston alkeellisuus taas vie tämän tästä siihen (jokainen käytännönmies tietää paljonkin esimerkkejä sellaisista tapauksista), että poliisi käyttää hyväkseen yhden tai parin numeron ilmestymistä ja levittämistä pannakseen toimeen joukkopaon, joka tekee niin puhdasta jälkeä, että kaikki pitää taas alkaa alusta. Hyvä konspiratiivinen koneisto vaatii vallankumouksellisten hyvää ammattivalmennusta ja mitä johdonmukaisimmin toteutettua työnjakoa, mutta nämä molemmat vaatimukset ovat erilliselle paikallisjärjestölle aivan ylivoimaisia, olkoonpa se kyseellisellä hetkellä kuinka voimakas tahansa. Paikalliset sanomalehdet eivät palvele parhaiten edes erityisesti paikallisiakaan harrastuksia, puhumattakaan koko liikkeemme yleisistä eduista (työläisten periaatteellisesti johdonmukainen sosialistinen ja poliittinen kasvattaminen): tämä näyttää paradoksilta vain ensi silmäyksellä, todellisuudessa esittämämme kahden ja puolen vuoden kokemus todistaa sen kumoamattomasti. Jokainen myöntää, että jos kaikki ne paikalliset voimat, jotka julkaisivat 30 numeroa lehtiä, olisivat tehneet työtä yhden lehden hyväksi, niin sitä olisi voitu helposti julkaista 60, ellei satakin numeroa, ja se olisi siis täydellisemmin heijastanut liikkeen kaikkia puhtaasti paikallisluontoisiakin erikoisuuksia. Sellaisen järjestyneisyyden saavuttaminen on kieltämättä vaikeaa, mutta täytyyhän meidän tajuta sen välttämättömyys, jokaisen paikallisen kerhon pitää ajatella sitä ja aktiivisesti työskennellä sen hyväksi, odottamatta sysäystä ulkoapäin ja viehättymättä siihen paikallisen lehden julkaisemismahdollisuuteen ja sen läheisyyteen, mikä — meidän vallankumouksellisen kokemuksemme antamien tietojen perusteella — osoittautuu huomattavassa määrin harhakuvaksi.
Ja huonon palveluksen käytännölliselle työlle tekevät ne käytännönmiehille erikoisen läheisiksi tekeytyvät sanomalehtimiehet, jotka eivät näe tätä harhakuvaa ja yrittävät selviytyä koko asiasta ihmeteltävän halpahintaisilla ja ihmeteltävän tyhjillä järkeilyillä: tarvitaan paikallislehtiä, tarvitaan piirilehtiä, tarvitaan yleisvenäläisiä lehtiä. Tietysti yleensä sanoen kaikkia niitä tarvitaan, mutta pitää myös ajatella paikan ja ajan asettamia ehtoja, kun kerran käydään käsiksi konkreettiseen organisaatiokysymykseen. Eikö se ole todellakin don-quijotemaisuutta, kun »Svoboda» (n:o 1, s. 68) varta vasten »pysähtyen kysymykseen sanomalehdestä» kirjoittaa: »Meidän mielestämme kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa täytyy olla oma työväenlehtensä. Ei mistään muualta tuotu, vaan nimenomaan oma sanomalehti». Kun tämä sanomalehtimies ei tahdo ajatella sanojensa merkitystä, niin ajatelkaa edes te, lukija, hänen puolestaan: kuinka monia kymmeniä ja ehkä satojakin »vähänkin huomattavia työläiskeskuksia» Venäjällä on ja millaista näpertelymme ikuistamista se olisikaan, jos jokainen paikallinen järjestö todellakin ryhtyisi julkaisemaan omaa lehteään! Miten suuresti tämä tällainen hajanaisuus auttaisikaan santarmejamme saamaan kiinni — ja vieläpä ilman »vähänkään suurempaa» vaivaa — paikalliset työntekijät heti heidän toimintansa alussa, antamatta heidän kehittyä todellisiksi vallankumouksellisiksi! — Yleisvenäläisessä sanomalehdessä — jatkaa kirjoittaja — eivät olisi mielenkiintoisia kuvaukset tehtailijain kolttosista ja »tehdasolojen pikkuseikoista erilaisissa vieraissa kaupungeissa», mutta »orelilaiselle ei ole lainkaan ikävää lukea omista Orelin asioista. Hän tietää joka kerta, ketä taas on 'otettu niskavilloista', ketä 'löylytetty', ja hän elää hengessä mukana» (s. 69). Niin, niin, orelilainen elää hengessä mukana, mutta liian vilkkaasti »elää» myöskin meidän sanomalehtimiehemme ajatus. Onko tällainen pikku näpertelyn puolustaminen tahdikasta? — sitä hänen olisi pitänyt ajatella. Me olemme yhtä valmiit kuin kuka tahansa tunnustamaan tehtaissa vallitsevien epäkohtien paljastamisen välttämättömyyden ja tärkeyden, mutta onhan muistettava, että me olemme jo päässeet niin pitkälle, että pietarilaisille on käynyt ikäväksi lukea pietarilaisen lehden »Rabotshaja Myslin» Pietarin kirjeitä. Tehtaissa vallitsevien epäkohtien paljastamiseksi paikkakunnilla meillä on aina ollut ja täytyy aina vastedeskin olla lentolehtisiä, — mutta lehtityyppiä meidän tulee kohottaa eikä alentaa tehdasoloja käsittelevän lentolehtisen tasolle. »Lehteä» varten me emme tarvitse niin paljon »pikkuseikkain» kuin suurten, tehdaselämälle tyypillisten epäkohtien paljastuksia, sellaisia paljastuksia, jotka on tehty erikoisen silmiinpistävien esimerkkien valossa ja jotka sen vuoksi ovat omiaan kiinnostamaan kaikkia työläisiä ja liikkeen kaikkia johtajia, ovat omiaan todella rikastuttamaan heidän tietojaan, laajentamaan heidän näköpiiriään ja panemaan alulle uuden paikkakunnan sekä jonkin uuden ammattialan työläiskerroksen heräämisen.
»Sitä paitsi paikallisessa lehdessä voidaan heti tuoreeltaan tarttua kaikkiin tehtaan päällystön ja muidenkin viranomaisten kolttosiin. Mutta ennen kuin kaukana olevaan yhteiseen lehteen saapuu tiedonanto, on itse paikalla jo ennätetty unohtaa, mitä oli tapahtunut: 'Koskahan se tuokin oli — kunpa nyt jumala antaisi muistia!'» (sama). Niinpä juuri: kunpa jumala antaisi muistia! Kahden ja puolen vuoden kuluessa ilmestyneet 30 numeroa jakaantuvat kuuden kaupungin kesken, kuten samasta tietolähteestä saamme tietää. Kaupunkia kohti tulee siis keskimäärin yksi lehden numero puolessa vuodessa! Ja vaikkapa meidän kevytmielinen sanomalehtimiehemme otaksumissaan lisäisi paikallisen työn tuottavuuden kolminkertaiseksi (mikä keskinkertaiseen kaupunkiin nähden olisi ehdottomasti väärin, sillä näpertelyn puitteissa on mahdotonta laajentaa huomattavasti tuottavuutta), — niin sittenkin saataisiin vain yksi numero kahdessa kuukaudessa, t.s. jotakin sellaista, mikä ei muistuta lainkaan »heti tuoreeltaan tarttumista». Ja kuitenkin olisi riittävää, jos kymmenen paikallista järjestöä liittyisi yhteen ja panisi liikkeelle edustajansa aktiivisiin puuhiin yhteisen lehden järjestämiseksi, silloin voitaisiin koko Venäjällä »tarttua» ei pikkuseikkoihin, vaan todella huomattaviin ja tyypillisiin väärinkäytöksiin kerran kahdessa viikossa. Tätä ei epäile kukaan, joka tuntee asiaintilan järjestöissämme. Illegaalisen lehden ei kannata yleensä ajatellakaan vihollisen saamista kiinni itse teossa, kun se ymmärretään vakavassa mielessä eikä vain koreina sanoina: se on mahdollista vain salaa jaettavalle lentolehtiselle, sillä tällaisen kiinnisaamisen pitää tavallisesti tapahtua korkeintaan päivän tai parin kuluessa (ottakaa esimerkiksi tavallinen lyhytaikainen lakko, tehdasmellakka tai mielenosoitus j.n.e.).
»Työläinen ei elä ainoastaan tehtaassa, vaan myöskin kaupungissa», jatkaa kirjoittajamme kohoten yksityisasioista yleisiin sellaisella ankaralla johdonmukaisuudella, mikä olisi kunniaksi itselleen Boris Kritshevskillekin. Ja hän viittaa kysymyksiin kaupunkiduumista, kaupunkien sairaaloista ja kaupunkien kouluista, vaatien, ettei työväenlehti sivuuttaisi vaitiololla kaupungin asioita yleensä. — Vaatimus on sinänsä erinomainen, mutta se kuvaa erikoisen havainnollisesti sitä sisällyksetöntä abstraktisuutta, johon liian usein rajoitutaan paikallisista sanomalehdistä puhuttaessa. Ensiksikin, jos todellakin »kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa» ilmestyisi lehtiä niin yksityiskohtaisine kaupunkiosastoineen, kuin »Svoboda» tahtoo, niin meidän venäläisissä oloissamme se rämettyisi kiertämättömästi todelliseksi pikku näpertelyksi, johtaisi siihen, että heikkenee tietoisuus tsaarin itsevaltiutta vastaan kohdistuvan yleisvenäläisen vallankumouksellisen rynnistyksen tärkeydestä, se voimistaisi sitä suuntaa ja sen hyvin elinvoimaisina säilyneitä, pikemminkin kätkeytyneitä tai tallattuja kuin juurineen poisrevittyjä taimia, joka on jo tehnyt itsensä tunnetuksi kuuluisalla lauseellaan vallankumousmiehistä, jotka pitävät muka liian paljon ääntä olemattomasta parlamentista ja liian vähän olemassa olevista kaupunkien duumista. Me sanomme: kiertämättömästi, korostaen sillä, että »Svoboda» tieten tahtoen ei halua sitä, vaan päinvastaista. Mutta pelkät hurskaat toivomukset eivät riitä. — Sitä varten, että kaupunkiasioiden valaiseminen saataisiin sovitetuksi koko työmme yleiseen perspektiiviin, tarvitaan ensin sitä, että tämä perspektiivi on täydellisesti kehitetty ja kiinteästi määritelty ei ainoastaan pohdinnan, vaan myöskin lukuisien esimerkkien avulla, niin että se saisi jo perinteiden lujuuden. Sitä meillä ei vielä ole läheskään, mutta sitä nimenomaan tarvitaan ensin, ennen kuin voidaan ajatella ja puhua laajasta paikallisesta sanomalehdistöstä.
Toiseksi, jotta voitaisiin todella hyvin ja kiinnostavasti kirjoittaa kaupungin asioista, täytyy nämä asiat tuntea hyvin, eikä vain kirjoista. Mutta tällaisen tuntemuksen omaavia sosialidemokraatteja meillä ei ole juuri ollenkaan koko Venäjällä. Jotta voitaisiin kirjoittaa lehdessä (eikä kansanomaisessa kirjasessa) kaupungin ja valtion asioista tarvitaan tuoretta ja monipuolista, järkevän henkilön kokoamaa ja muokkailemaa aineistoa. Mutta sellaisen aineiston kokoamista ja muokkaamista varten ei riitä se alkeellisen kerhon »alkeellinen demokratia», jossa kaikki suorittavat kaikkia tehtäviä ja huvittelevat leikkimällä yleistä äänestystä. Sitä varten tarvitaan välttämättä oikea esikunta kirjailija-spesialisteja, erikoiskirjeenvaihtajia, kokonainen armeija sosialidemokraattisia reporttereja, jotka ottavat yhteyksiä kaikkialle ja joka paikkaan, jotka osaavat saada tietoonsa kaikki ja kaikenlaiset »valtiosalaisuudet» (joista venäläinen virkamies tekeytyy niin tärkeäksi ja joita hän niin helposti lavertelee julki) ja jotka osaavat tunkeutua sisälle kaikenlaisiin »kulissientakaisiin» asioihin, tarvitaan armeija ihmisiä, joiden on »virkansa puolesta» oltava aina kaikkialla ja kaikkitietäviä. Ja me, taistelupuolue kaikkinaista taloudellista, poliittista, yhteiskunnallista ja kansallisuussortoa vastaan, voimme ja meidän täytyy löytää, koota, opettaa, mobilisoida ja panna liikkeelle tällainen armeija kaikkitietäviä ihmisiä, — vaan sehän on vielä tehtävä! Mutta useimmilla paikkakunnilla meillä ei ole vielä otettu askeltakaan tähän suuntaan, eikä useimmiten ole edes käsitystäkään tämän tekemisen välttämättömyydestä. Koettakaapa etsiä meidän sosialidemokraattisesta lehdistöstämme pirteitä ja mielenkiintoisia kirjoituksia, uutisia ja paljastuksia meikäläisistä diplomaattisista, sotilaallisista, kirkollisista, kaupunki-, finanssi- y.m., y.m. asioista ja kolttosista: te ette löydä juuri mitään tai löydätte perin vähän.[59*] Siinä syy, miksi »minua aina suututtaa kovasti, kun tulee henkilö, joka lavertelee kauniita ja erinomaisia asioita» siitä, että »kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa» on välttämättömästi oltava sanomalehdet, jotka paljastaisivat sekä tehtaissa, kaupungeissa että koko maassa tapahtuvia väärinkäytöksiä!
Paikallisten sanomalehtien vallitseva asema keskuslehteen nähden on merkkinä joko köyhyydestä tai ylellisyydestä. Köyhyydestä — silloin, kun liike ei ole vielä kehittänyt itselleen kylliksi voimia suurtuotantoa varten, kun se vielä elää kituuttaa näpertelyssä ja melkein hukkuu »tehdaselämän pikkuseikkoihin». Ylellisyydestä — silloin, kun liike jo täysin hallitsee kaikinpuolista paljastustoimintaa ja kaikinpuolista agitaatiota, niin että keskuslehden lisäksi käyvät välttämättömiksi monilukuiset paikalliset sanomalehdet. Päätelköön kukin itse, mitä paikallisten lehtien vallitseva asema meillä nykyään merkitsee. Minä rajoitun tarkasti määrittelemään johtopäätökseni, etten antaisi aihetta väärinkäsityksiin. Tähän saakka meillä suurin osa paikallisjärjestöistä pitää huolta miltei yksinomaan vain paikallisista lehdistä ja tekee aktiivisesti työtä miltei pelkästään vain niitä varten. Se ei ole normaalista. Pitää olla päinvastoin: että suurin osa paikallisista järjestöistä pitäisi pääasiassa huolta yleisvenäläisestä äänenkannattajasta ja työskentelisi pääasiassa sen hyväksi. Niin kauan kuin siihen ei ole päästy, me emme kykene panemaan pystyyn ainoatakaan sanomalehteä, joka olisi edes jossain määrin kykenevä todella palvelemaan liikettä kaikinpuolisella agitaatiolla sanomalehdistössä. Mutta silloin, kun siihen pääsemme, — silloin syntyy itsestään normaali suhde välttämättömän pää-äänenkannattajan ja välttämättömien paikallisten äänenkannattajien välillä.
| * | * | |
| * |
Ensi silmäykseltä saattaa näyttää siltä, että puhtaasti taloudellisen taistelun alalle ei ole sovellettavissa se johtopäätös, jonka mukaan on välttämätöntä siirtää painopiste paikallisesta työstä yleisvenäläiseen työhön: työläisten välittöminä vihollisina tällä alalla ovat eri tehtailijat tai tehtailijaryhmät, joita ei sido yhteen järjestö, mikä vähäisimmälläkään tavalla muistuttaisi sitä Venäjän hallituksen puhtaasti sotilaallista ja tiukasti keskitettyä sekä pienimpiinkin yksityisseikkoihin saakka yhtenäisen tahdon ohjaamaa järjestöä, joka on välitön vihollisemme poliittisessa taistelussa.
Mutta asia ei ole niin. Taloudellinen taistelu — sen olemme jo monta kertaa sanoneet — on ammatillista taistelua ja sen tähden se vaatii työläisten yhteenliittymistä ammateittain eikä ainoastaan heidän työpaikkansa mukaan. Ja tällaisen ammatillisen yhteenliittymisen välttämättömyys käy sitä polttavammaksi, mitä nopeammin edistyy liikkeenharjoittajiemme yhteenliittyminen kaikenlaisiin yhtiöihin ja syndikaatteihin. Hajanaisuutemme ja näpertelymme ovat suoranaisena haittana tälle työläisten yhteenliittymiselle, jota varten tarvitaan välttämättä vallankumouksellisten yhtenäinen yleisvenäläinen järjestö, joka kykenisi ottamaan tehtäväkseen työläisten yleisvenäläisten ammattiliittojen johtamisen. Edellä olemme jo puhuneet siitä, minkälainen järjestötyyppi olisi suotavaa tätä tarkoitusta varten, ja nyt lisäämme vain muutamia sanoja sanomalehdistöämme koskevan kysymyksen yhteydessä.
Että jokaisessa sosialidemokraattisessa lehdessä tulee olla ammatillisen (taloudellisen) taistelun osasto, — sitä tuskin kukaan asettaa epäilyksen alaiseksi. Mutta ammatillisen liikkeen kasvu pakoittaa ajattelemaan myös ammatillista sanomalehdistöä. Kuitenkin meistä näyttää siltä, että ammatillisista lehdistä ei Venäjällä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, voi toistaiseksi olla edes puhettakaan: se on ylellisyyttä, kun meillä ei usein ole edes jokapäiväistä leipääkään. Illegaalisen toiminnan oloihin sopivana ja nyt jo välttämättömänä ammatillisen lehdistön muotona meillä pitäisi olla ammatilliset kirjaset. Niihin tulisi koota ja järjestelmällisesti ryhmitellä legaalinen[60*] ja illegaalinen aineisto työehdoista kyseellisellä ammattialalla ja erilaisuuksista tässä suhteessa Venäjän eri seutujen välillä, kysymyksessä olevan ammattialan työläisten päävaatimuksista, lainsäädännön puutteellisuuksista tämän ammattialan suhteen, huomattavimmista tapahtumista tämän ammattialan työläisten taloudellisessa taistelussa, heidän ammatillisen järjestönsä oraista, nykyisestä tilasta ja tarpeista y.m.s. Ensinnäkin, nämä tällaiset kirjaset vapauttaisivat sosialidemokraattisen sanomalehdistömme suuresta määrästä sellaisia ammatillisia yksityiskohtia, jotka kiinnostavat erityisesti vain kyseellisen ammattialan työläisiä; toiseksi, niissä pantaisiin paperille ammatillisen taistelumme kokemuksen antamat tulokset, ne tallettaisivat kerätyn aineiston, mikä nykyään suorastaan hukkuu lentolehtisten ja hajanaisuutisten lukuisuuteen, ja tekisivät yhteenvetoja tästä aineistosta; kolmanneksi, ne voisivat olla eräänlaisena ohjeena agitaattoreille, sillä työehdot muuttuvat verrattain hitaasti, saman ammatin työläisten perusvaatimukset pysyvät sangen muuttumattomina (vrt. Moskovan piirin kutojain vaatimuksia v. 1885 Pietarin piirin kutojain vaatimuksiin v. 1896), ja näiden vaatimusten kokoelma voisi olla vuosikausia erinomaisena apuna taloudellisessa agitaatiossa takapajuisilla seuduilla tai takapajuisten työläiskerrosten keskuudessa; esimerkit onnistuneista lakoista jossain yhdessä piirissä, tiedot korkeammasta elintasosta ja paremmista työehdoista jollain paikkakunnalla kannustaisivat toisten seutujen työläisiä yhä uuteen taisteluun; neljänneksi, ottaessaan itselleen aloitteenteon ammatillisen taistelun yleistämisessä ja lujitettuaan siten Venäjän ammatillisen liikkeen yhteyttä sosialismiin, sosialidemokratia pitäisi samalla huolen siitä, ettei trade-unionistinen työmme saisi liian pientä eikä liian suurta sijaa sosialidemokraattisen työmme yleissummassa. Paikalliselle järjestölle, jos se on irrallaan muiden kaupunkien järjestöistä, käy hyvin vaikeaksi, toisinaan melkein mahdottomaksikin noudattaa tällä alalla oikeata suhteellisuutta (ja »Rabotshaja Myslin» esimerkki osoittaa, minkälaiseen hirveään liioitteluun trade-unionismin suuntaan siinä voidaan joutua). Mutta horjumattomalla marxilaisella kannalla oleva vallankumouksellisten yleisvenäläinen järjestö, joka johtaa poliittista taistelua kokonaisuudessaan ja jolla on käytettävissään ammattiagitaattorien esikunta, ei joudu koskaan vaikeuksiin tämän oikean suhteen määrittelemisessä.
»'Iskran' kaikkein pahin vikapisto tässä suhteessa», kirjoittaa B. Kritshevski (»Rabotsheje Delo», n:o 10, s. 30) syytteessään meitä pyrkimyksestä »muuttaa teoria kuolleeksi opinkaavaksi eristämällä se käytännöstä», »on sen 'suunnitelma' yleistä puoluejärjestöä varten» (s.o. kirjoitus »Mistä on alettava?»[67]). Ja Martynov säestää häntä lausumalla, että »'Iskran' pyrkimys väheksyä harmaan jokapäiväisen taistelun kulkua loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagandan rinnalla... on johtanut puolueen järjestämissuunnitelmaan, jonka se esittää 4. numeron kirjoituksessa 'Mistä on alettava?'» (sama, s. 61). Ja vihdoin, aivan äskettäin on niihin, joita tämä »suunnitelma» suututtaa (lainausmerkkien tarkoituksena on osoittaa iroonista suhtautumista siihen), liittynyt myöskin L. Nadezhdin juuri saamassamme kirjasessa »Vallankumouksen aatto» (meille jo ennestään tutun »vallankumouksellis-sosialistisen ryhmän» Svobodan julkaisu), jossa sanotaan, että »puhuminen nykyään järjestöstä, joka leviäisi lankojen tapaan yleisvenäläisestä sanomalehdestä, on kabinettiajatusten ja kabinettityön synnyttämistä» (s. 126), se on »kirjaviisauden» ilmausta y.m.s.
Se, että meidän terroristimme osoittautuu solidaariseksi »harmaan jokapäiväisen taistelun kulkua» puolustavien kanssa, ei enää ollenkaan ihmetytä meitä sen jälkeen, kun olemme edellisissä, politiikkaa ja organisaatiota koskettelevissa luvuissa tarkastelleet tämän läheisyyden syviä juuria. Mutta meidän täytyy heti samalla huomauttaa, että L. Nadezhdin on ainoa, joka on tunnollisesti yrittänyt syventyä kirjoitukseen, mikä ei miellyttänyt häntä, syventyä sen ajatuksen juoksuun ja yrittänyt asiallisesti vastata siihen, kun sen sijaan »Rabotsheje Delo» ei ole sanonut kerrassaan mitään asiallista, vaan on pyrkinyt ainoastaan sekoittamaan kysymystä säädyttömien demagogisten hyökkäilyjen ryöpyllä. Ja niin epämiellyttävää kuin se onkin, täytyy aluksi kuluttaa aikaa tämän Augiaan tallin puhdistamiseen.
Esitämme korean näytteen niitä lausuntoja ja huudahduksia, joilla »Rabotsheje Delo» on hyökännyt kimppuumme. »Ei sanomalehti voi luoda puoluejärjestöä, vaan päinvastoin»... »Sanomalehti, joka on puolueen yläpuolella, sen valvonnan ulkopuolella ja siitä riippumaton oman asiamiesverkkonsa ansiosta»... »Millä ihmeen tavalla 'Iskra' on voinut unohtaa sen puolueen, johon se itsekin kuuluu, faktillisesti olemassaolevat sosialidemokraattiset järjestöt?»... »Lujien periaatteiden ja vastaavan suunnitelman haltijat esiintyvät myöskin puolueen todellisen taistelun ylimpinä säännöstelijöinä, jotka määräävät puolueen täyttämään heidän suunnitelmaansa»... »Suunnitelma ajaa meidän elävät ja elinkykyiset järjestömme varjojen valtakuntaan ja tahtoo herättää henkiin mielikuvituksellisen asiamiesverkoston»... »Jos 'Iskran' suunnitelma toteutettaisiin, niin se johtaisi täydellisesti siihen, ettei meillä muodostumassa olevasta Venäjän Sosialidemokraattisesta Työväenpuolueesta jäisi jälkeäkään»... »Propagandalehti muuttuu valvontaa vailla olevaksi, koko käytännöllisen vallankumoustaistelun itsevaltaiseksi lainsäätäjäksi»... »Miten on puolueemme suhtauduttava sen täydelliseen alistamiseen autonomisen toimituksen määräysvaltaan» j.n.e., j.n.e.
»Rabotsheje Delo» on loukkaantunut, kuten lukija näkee näiden lainausten sisällöstä ja sävystä. Mutta se ei ole loukkaantunut omasta puolestaan, vaan puolueemme järjestöjen ja komiteain puolesta, jotka »Iskra» muka tahtoo ajaa varjojen valtakuntaan ja jopa hävittää niiden jäljetkin. Ajatelkaa toki, miten kauheata! Eräs seikka vain kummastuttaa. Kirjoitus »Mistä on alettava?» ilmestyi toukokuussa 1901, »Rabotsheje Delon» kirjoitukset syyskuussa 1901, ja nyt ollaan jo puolivälissä tammikuuta vuonna 1902. Kaikkien näiden viiden kuukauden aikana (sekä ennen syyskuuta että syyskuun jälkeen) ei yksikään puolueen komitea eikä yksikään sen järjestö ole esittänyt asianomaisessa muodossa vastalausettaan tätä hirviötä vastaan, joka tahtoo ajaa komiteat ja järjestöt varjojen valtakuntaan! Mutta onhan tänä aikana sekä »Iskrassa» että lukuisissa muissa niin paikallisissa kuin ei-paikallisissakin julkaisuissa ilmestynyt kymmeniä ja satoja tiedoituksia Venäjän kaikilta kulmilta. Kuinka on voinut käydä niin, etteivät sitä ole huomanneet eivätkä loukkaantuneet siitä ne, joita tahdotaan ajaa varjojen valtakuntaan, vaan loukkaantunut on joku kolmas sivullinen henkilö?
Näin on käynyt siksi, että komiteat ja muut järjestöt ovat olleet kiinni todellisessa työssä eivätkä leikkineet »demokratismia». Komiteat ovat lukeneet kirjoituksen »Mistä on alettava?» ja nähneet, että se on yritys »laatia määrätynlainen suunnitelma järjestön luomiseksi, jotta tämän järjestön rakentamiseen voitaisiin ryhtyä kaikilta tahoilta», ja kun ne ovat tietäneet ja nähneet erinomaisen hyvin, ettei yksikään näistä »kaikista tahoista» aio »ryhtyä rakennustyöhön», ennen kuin ovat tulleet vakuuttuneiksi sen tarpeellisuudesta ja siitä, että rakennussuunnitelma on oikein laadittu, niin heille ei ole tullut mieleenkään »loukkaantua» niiden henkilöiden tavattomasta röyhkeydestä, jotka kirjoittivat »Iskrassa»: »Ottaen huomioon kysymyksen kiireellisen tärkeyden olemme puolestamme päättäneet esittää toverien huomioon suunnitelmahahmotelman, jota kehittelemme yksityiskohtaisemmin parhaillaan painokuntoon valmisteltavassa kirjasessa». Voiko todellakin tunnollisesti asiaan suhtautuen olla ymmärtämättä sitä, että jos toverit hyväksyvät heidän huomioonsa esitetyn suunnitelman, niin he eivät tule toteuttamaan sitä »alistumisen» pakosta, vaan siitä vakaumuksesta, että se on välttämätön yhteiselle asiallemme, ja jos he eivät hyväksy sitä, niin »hahmotelma» (mikä vaativa sana, eikö totta?) jääkin vain pelkäksi hahmotelmaksi? Eikö se ole demagogiaa, kun suunnitelmaluonnosta vastaan ei taistella ainoastaan siten, että sitä »repostellaan» ja kehoitetaan tovereita hylkäämään se, vaan myöskin siten, että usutetaan vallankumouksellisessa työssä kokemattomia henkilöitä luonnoksen kirjoittajia vastaan vain sen vuoksi, että he rohkenevat esiintyä »lainsäätäjinä», esiintyä »ylimpänä säännöstelijöinä», s.o. ovat rohjenneet esittää suunnitelmaluonnoksen?? Voiko puolueemme kehittyä ja päästä eteenpäin, jos yritystä kohottaa paikallisia työntekijöitä laajempien näköalojen, tehtävien, suunnitelmien j.n.e. tasolle ei vastusteta siltä kannalta, että nämä katsomukset olisivat virheellisiä, vaan siltä kannalta, että »loukkaannutaan» siitä, kun meitä »tahdotaan» »kohottaa»? Sillä kyllähän L. Nadezhdinkin »reposteli» suunnitelmaamme, mutta hän ei kuitenkaan alentunut sellaiseen demagogiaan, jota ei voida enää selittää pelkästään naiiviudesta tai poliittisten käsitysten alkeellisuudesta johtuvaksi, ja syytöksen »tarkastusvallasta puolueen yli» hän torjui jyrkästi ja aivan alunperin. Ja sen vuoksi Nadezhdinin antamaan arvosteluun tästä suunnitelmasta voidaan ja täytyykin vastata asiallisesti, mutta »Rabotsheje Delolle» voidaan vastata vain halveksumisella.
Mutta halveksuessamme kirjoittajaa, joka on alentunut kirkumaan »itsevaltiudesta» ja »alistamisesta», emme sillä vielä vapaudu velvollisuudestamme selvittää se sekasotku, jota sellaiset henkilöt lukijalle tarjoavat. Ja tässä me voimmekin havainnollisesti osoittaa kaikille, mitä laatua ovat nämä liikkeellä olevat fraasit »laajasta demokratismista». Meitä syytetään komiteoiden unohtamisesta, siitä, että haluamme tai yritämme ajaa ne varjojen valtakuntaan y.m.s. Miten vastata näihin syytöksiin, kun emme voi konspiratiivisista syistä kertoa lukijalle juuri mitään tosiasiallista varsinaisista suhteistamme komiteoihin? Henkilöt, jotka heittävät rennon ja joukkoja ärsyttävän syytöksen, osoittautuvat pääsevän edelle meistä häikäilemättömyydellään ja ylenkatseellisella suhtautumisellaan vallankumouksellisen velvollisuuksiin, jonka on huolellisesti salattava maailman silmiltä ne suhteet ja yhteydet, joita hänellä on, joita hän saa tai yrittää saada aikaan. On selvää, että me kerta kaikkiaan kieltäydymme kilpailemasta »demokratismin» alalla sellaisten henkilöiden kanssa. Mitä tulee lukijaan, joka ei ole kaikista puolueasioista selvillä, niin ainoana keinona velvollisuutemme täyttämiseksi häntä kohtaan on kertoa hänelle ei siitä, mitä on olemassa ja mikä on im Werden,[68] vaan vähäsen siitä, mitä on ollut ja mistä on lupa kertoa kuten vanhoista asioista.
Bund vihjailee meitä »vallananastajiksi»,[61*] ulkomainen »Liitto» syyttää meitä, että me yritämme hävittää puolueen jäljettömiin. Tehkää hyvin, hyvät herrat. Te saatte täyden tyydytyksen, kun kerromme yleisölle neljä tosiasiaa menneisyydestä.
Ensimmäinen[62*] tosiasia. Erään »Taisteluliiton» jäsenet, jotka ottivat välittömästi osaa puolueemme perustamiseen ja edustajan lähettämiseen edustajakokoukseen, jossa puolue perustettiin, sopivat »Iskra»-ryhmän erään jäsenen kanssa erikoisen työväenkirjaston perustamisesta palvelemaan koko liikkeen tarpeita. Työväenkirjastoa ei onnistuttu perustaa ja sitä varten kirjoitetut kirjaset »Venäjän sosialidemokraattien tehtävät» ja »Uusi tehdaslaki»[70] joutuivat syrjäteitä ja kolmansien henkilöiden välityksellä ulkomaille, missä ne sitten painettiin.[71]
Toinen tosiasia. Bundin Keskuskomitean jäsenet kääntyvät »Iskra»-ryhmän erään jäsenen puoleen ehdottaen »kirjallisen laboratorion» järjestämistä, kuten Bund sitä silloin nimitti. Samalla he mainitsivat, että ellei siinä onnistuta, niin liikkeemme voi ottaa pitkän taka-askeleen. Neuvottelujen tuloksena oli kirjanen: »Työväenasia Venäjällä».[63*]
Kolmas tosiasia. Bundin Keskuskomitea kääntyy erään maaseutukaupungin kautta »Iskran» erään jäsenen puoleen ehdotuksella, että hän ottaisi huolehtiakseen »Rabotshaja Gazetan» toimittamisesta, joka aiotaan saada uudelleen ilmestymään, ja saa tietysti myönteisen vastauksen. Myöhemmin ehdotusta muutetaan: häntä pyydetään lehden avustajaksi toimituksen uuden järjestelyn vuoksi. Siihenkin saadaan luonnollisesti suostumus.[72] Lähetetään kirjoituksia (jotka on onnistuttu säilyttämään): »Ohjelmamme», jossa sanotaan selvästi vastalause bernsteiniläisyyttä vastaan sekä legaalisessa kirjallisuudessa ja »Rabotshaja Myslissä» tapahtunutta käännettä vastaan; »Lähin tehtävämme» (»säännöllisesti ilmestyvän ja kaikkien paikallisten ryhmien kanssa kiinteässä yhteydessä olevan puoluelehden perustaminen»; vallitsevana olevan »näpertelyn» epäkohdat); »Päivänpolttava kysymys» (jossa käsitellään niitä vastaväitteitä, joiden mukaan on ensin kehitettävä paikallisten ryhmien toimintaa, ennen kuin ryhdytään järjestämään yleistä äänenkannattajaa, ja jossa korostetaan »vallankumouksellisen järjestön» ensivuoroista tärkeyttä ja välttämättömyyttä »nostaa järjestötoimintamme, kurimme ja konspiraatiotaitomme täydellisyyden korkeimmalle asteelle»).[73] Ehdotusta »Rabotshaja Gazetan» uudelleen julkaisemisen aloittamisesta ei saatu toteutumaan ja kirjoitukset jäivät julkaisematta.
Neljäs tosiasia. Puolueemme toista sääntömääräistä edustajakokousta järjestäneen komitean jäsen ilmoittaa »Iskra»-ryhmän jäsenelle edustajakokouksen työjärjestyksen ja asettaa tämän ryhmän ehdokkaaksi hoitamaan uudistettavan »Rabotshaja Gazetan» toimitustyötä. Hänen niin sanoaksemme alustavan askeleensa hyväksyivät sittemmin sekä se komitea, johon hän kuului, että Bundin Keskuskomitea;[74] »Iskra»-ryhmä saa tiedon edustajakokouksen paikasta ja ajasta, mutta (epätietoisena siitä, voiko se erinäisten syiden vuoksi lähettää edustajaa tähän edustajakokoukseen) laatii myöskin kirjallisen selostuksen kokoukselle. Tässä selostuksessa esitetään sellainen ajatus, että tällaisena täydellisen horjunnan aikana, jota nykyään elämme, me emme voi pelkällä Keskuskomitean valitsemisella ratkaista kysymystä yhteenliittymisestä, vaan olemme vaarassa saattaa jalo ajatus puolueen perustamisesta huonoon huutoon uuden, pikaisen ja täydellisen palon sattuessa, mikä meillä vallitsevan epäkonspiratiivisuuden vuoksi on enemmän kuin todennäköistä; että tämän vuoksi on aloitettava kehoittamalla kaikkia komiteoita ja kaikkia muita järjestöjä tukemaan uudelleen ilmestyvää yleistä äänenkannattajaa, mikä reaalisesti yhdistää kaikki komiteat todellisilla yhdyssiteillä ja mikä reaalisesti valmistelee johtajaryhmän koko liikettä varten, ja tällaisen komiteain perustaman ryhmän voivat komiteat ja puolue sitten helposti muuttaa Keskuskomiteaksi, jos sellainen ryhmä kerran alkaa kasvaa ja lujittua. Edustajakokous ei kuitenkaan monien sattuneiden palojen takia kokoontunut ja konspiratiivisista syistä selostus hävitettiin sen jälkeen, kun vain muutamat toverit, niiden mukana erään komitean valtuutetut, olivat sen lukeneet.
Päätelköön nyt lukija itse, mitä laatua ovat ne sellaiset menettelyt kuin Bundin viittaus vallananastukseen tai »Rabotsheje Delon» syytös, että me tahdomme häätää komiteat varjojen valtakuntaan ja »korvata» puoluejärjestön järjestämällä vain yhden sanomalehden aatteiden levittämisen. Juuri komiteoillehan, niiltä saatujen monien kehoitusten jälkeen, me selostimmekin välttämättömyyttä hyväksyä määrätty suunnitelma yhteistä työtä varten. Juuri puoluejärjestöä varten me kehittelimme tätä suunnitelmaa »Rabotshaja Gazetalle» kirjoittamissamme kirjoituksissa ja puolueen edustajakokoukselle laatimassamme selostuksessa ja teimme sen taaskin juuri niiden kehoituksesta, joilla oli puolueessa niin vaikutusvaltainen asema, että ottivat itselleen aloitteenteon puolueen uudelleenluomiseksi (faktillisesti). Ja vasta sen jälkeen, kun puoluejärjestön yhdessä meidän kanssamme kahteen kertaan tekemät yritykset ryhtyä uudelleen virallisesti julkaisemaan puolueen pää-äänenkannattajaa menivät myttyyn, me katsomme suoranaiseksi velvollisuudeksemme esiintyä epävirallisen äänenkannattajan kautta, että ryhtyessään kolmanteen yritykseen tovereilla olisi jo määrättyjä kokemuksen antamia tuloksia eikä vain pelkkiin arvailuihin perustuvia olettamuksia. Tämän kokemuksen eräät tulokset ovat nykyään jo kaikkien nähtävissä, ja kaikki toverit voivat päätellä, olimmeko me käsittäneet oikein velvollisuutemme ja mitä pitää ajatella ihmisistä, jotka pyrkivät johtamaan harhaan niitä, jotka eivät tunne äskeistä menneisyyttä, närkästyttyään siitä, että olemme todistaneet toisille heidän epäjohdonmukaisuutensa »kansallisuus»-kysymyksessä ja toisille sen, ettei voida sallia periaatteetonta horjuntaa.
Kirjoituksen »Mistä on alettava?» koko ydinajatus on nimenomaan tämän kysymyksen asettamisessa ja sen ratkaisemisessa myönteisesti. Ainoan meille tunnetun yrityksen tämän kysymyksen käsittelemiseksi asiallisesti ja tarkoituksella todistaa, että kysymys on välttämättä ratkaistava kielteisesti, on tehnyt L. Nadezhdin, jonka perustelut esitämme kokonaisuudessaan:
»...Meitä miellyttää erikoisesti, että 'Iskrassa' (n:o 4) asetetaan kysymys yleisvenäläisen sanomalehden välttämättömyydestä, mutta emme voi mitenkään hyväksyä sitä, että tämä kysymyksen asettelu sopisi kirjoituksessa otsikon alle: 'Mistä on alettava?'. Tämä on epäilemättä eräs äärimmäisen tärkeitä asioita, mutta ei sillä, ei kokonaisella sarjalla kansanomaisia lehtisiä eikä kokonaisilla julistusröykkiöilläkään voida laskea perustaa taisteiujärjestölle vallankumouksellista ajankohtaa varten. On ryhdyttävä muodostamaan voimakkaita poliittisia järjestöjä paikkakunnilla. Meillä ei niitä ole, meillä on tehty työtä pääasiassa valistuneiden työläisten keskuudessa, mutta joukot ovat käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua. Ellei paikkakunnilla kasvateta voimakkaita poliittisia järjestöjä, niin mitä merkitsee yleisvenäläinen sanomalehti, vaikkapa se olisi erinomaisestikin järjestetty? Se on Mooseksen palava pensas, joka itse on liekeissä, ei pala loppuun, mutta ei myöskään saa ketään syttymään! Lehden ympärille, sen hyväksi tehtävään työhön kokoontuu ja järjestyy kansa — ajattelee 'Iskra'. Mutta sillehän on paljon läheisempää kokoontua ja järjestyä konkreettisemman asian ympärille! Sellaisena voi ja täytyy olla paikallisten sanomalehtien laaja perustaminen, työväen voimien valmentaminen juuri nyt mielenosoituksiin, paikallisten järjestöjen vakituinen työ työttömien keskuudessa (levittää väsymättä lentolehtisiä heidän keskuuteensa, koota heitä kokouksiin, esiintymään hallitusta vastaan j.n.e.). Paikkakunnilla on saatava aikaan vilkas poliittinen työ, ja kun yhtyminen käy välttämättömäksi tällä reaalisella perustalla, niin se ei ole keinotekoista, paperilla yhdistymistä, — ja tällaista paikallisen toiminnan yhdistämistä yleisvenäläiseksi toiminnaksi ei saada aikaan sanomalehtien kautta!» (»Vallank. aatto», s. 54).
Olemme alleviivanneet tämän kaunopuheisen lausunnon ne kohdat, jotka silmiinpistävimmin osoittavat sekä kirjoittajan suunnitelmastamme antaman arvion virheellisyyden että yleensä hänen virheellisen katsantokantansa, joka tässä asetetaan »Iskraa» vastaan. Ellei kasvateta voimakkaita poliittisia järjestöjä paikkakunnilla, niin ei erinomaisestikaan järjestetty yleisvenäläinen lehti tule merkitsemään mitään. Aivan oikein sanottu. Mutta siinähän se kysymys onkin, että ei ole muuta keinoa voimakkaiden poliittisten järjestöjen kasvattamiseksi kuin tehdä se yleisvenäläisen sanomalehden avulla. Kirjoittajalta on jäänyt huomaamatta »Iskran» kaikkein oleellisin lausunto, jonka se teki ennen kuin siirtyi »suunnitelmansa» esittämiseen: on välttämätöntä »kutsua sellaisen vallankumouksellisen järjestön muodostamiseen, joka pystyy yhdistämään kaikki voimat ja johtamaan liikettä ei ainoastaan nimellisesti, vaan myöskin itse asiassa, s.o. olemaan aina valmis tukemaan jokaista vastalausetta ja jokaista suuttumuksen leimahdusta ja käyttämään niitä hyväkseen sellaisten sotilaallisten voimien kartuttamiseksi ja lujittamiseksi, jotka kelpaavat ratkaisevaan taisteluun». Nykyään, helmi- ja maaliskuun jälkeen, kaikki ovat siitä periaatteellisesti samaa mieltä, — jatkaa »Iskra», — mutta me emme tarvitse kysymyksen periaatteellista, vaan sen käytännöllistä ratkaisua, on viipymättä esitettävä sellainen selvästi määritelty rakennussuunnitelma, että kaikki voisivat eri tahoilta ryhtyä heti rakennustyöhön käsiksi. Mutta käytännöllisestä ratkaisusta meitä vedetään taaskin takaisin — periaatteellisesti oikeaan, riidattomaan ja suureen, mutta työhön osallistuville laajoille joukoille aivan riittämättömään ja aivan käsittämättömään totuuteen: »on kasvatettava voimakkaita poliittisia järjestöjä»! Nyt ei enää ole puhe siitä, arvoisa kirjoittaja, vaan siitä, miten nimenomaan on kasvatettava ja saadaan kasvatetuksi!
Ei ole totta, että »meillä on tehty työtä pääasiassa valistuneiden työläisten keskuudessa, mutta joukot ovat käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua». Tässä muodossaan tuo väite luisuu »Svobodalle» tavalliseen ja perinjuurin virheelliseen kantaan asettaa valistuneet työläiset ja »joukot» vastakkain. Meillähän ovat myöskin valistuneet työläiset viime vuosina »käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua». Tämä yhdeltä puolen. Ja toisaalta, joukotkaan eivät opi milloinkaan käymään poliittista taistelua niin kauan, kun me emme auta tämän taistelun johtajien kasvattamista sekä valistuneiden työläisten että intelligenttien keskuudesta; ja tällaiset johtajat voivat kehittyä yksinomaan harkitsemalla systemaattisesti ja joka päivä poliittisen elämämme kaikkia eri puolia, eri luokkien taholta ja erilaisista syistä tapahtuvia kaikkia vastarinta- ja taisteluyrityksiä. Siksi on suorastaan naurettavaa puhua »poliittisten järjestöjen kasvattamisesta» ja asettaa samaan aikaan vastakkain poliittisen sanomalehden suorittama »paperityö» ja »vilkas poliittinen työ paikkakunnilla»! »Iskrahan» johtaakin lehti-»suunnitelmansa» sellaisesta »taisteluvalmeuden» kehittämis-»suunnitelmasta», jonka mukaan pitää tukea sekä työttömien liikettä, talonpoikain kapinoita, zemstvomiesten tyytymättömyyttä että »väestön suuttumusta tsaarin villiintyneitä julmureita kohtaan» y.m.s. Tietäähän jokainen liikettä tunteva henkilö vallan hyvin, että ääretön enemmistö paikallisista järjestöistä ei edes ajattele tätä, että monia tässä hahmoteltuja »vilkkaan poliittisen työn» suuntaviivoja ei yksikään järjestö ole vielä kertaakaan toteuttanut elämässä, että yritykset kiinnittää huomiota esimerkiksi zemstvointelligenssin tyytymättömyyden ja protestimielen kasvuun herättää hämmentynyttä ihmettelyä sekä Nadezhdinissa (»herra armahtakoon, zemstvoja vartenko tämä äänenkannattaja onkin?», »Kanun», s. 129), ekonomisteilla (»Iskra», n:o 12, kirje) että monien käytännönmiesten keskuudessa. Tällaisissa oloissa voidaan »alkaa» vain siitä, että saatetaan ihmiset ajattelemaan kaikkea tätä, saatetaan heidät tekemään yhteenvetoja ja yleisiä johtopäätöksiä kaikista ja kaikenlaisista kuohunnan ja aktiivisen taistelun leimahduksista. »Vilkas poliittinen työ» voidaan nykyisenä sosialidemokraattisten tehtävien mataloittamisen aikana alkaa ainoastaan vilkkaasta poliittisesta agitaatiosta, mikä on mahdotonta ilman yleisvenäläistä, usein ilmestyvää ja oikein levitettyä sanomalehteä.
Henkilöt, jotka pitävät »Iskran» suunnitelmaa »kirjaviisauden» harrasteluna, eivät ole lainkaan ymmärtäneet suunnitelman ydinajatusta käsittäessään päämääräksi sen, mikä on esitetty tälle ajankohdalle sopivimmaksi keinoksi. Nämä henkilöt eivät ole vaivautuneet ajattelemaan niitä kahta vertausta, joilla havainnollisesti kuvailtiin esitettyä suunnitelmaa. Yleisvenäläisen lehden järjestämisen — sanottiin »Iskrassa» — tulee olla sinä peruslankana, jota seuraten me voisimme järkähtämättä kehittää, syventää ja laajentaa tätä järjestöä (s.o. vallankumouksellista järjestöä, joka olisi aina valmis tukemaan kaikkinaista vastarintaa ja kaikkia suuttumuksen leimahduksia). Sanokaahan: kun muurarit muuraavat seinäkiviä valtavan suuren ja ennennäkemättömän rakennuksen eri paikoissa, niin onko se »paperi»-työtä, kun vedetään paikalleen lankaa, joka auttaa löytämään oikean paikan peruskivien laskemiselle, osoittaa yhteisen työn lopullisen päämäärän, antaa mahdollisuuden saattaa käyttöön jokaisen kiven, vieläpä jokaisen kivenkappaleenkin, joka liittyen edelliseen ja seuraavaan kiveen kohottaa täydellisiä ja kaikinpuolisia ääriviivoja? Ja emmekö me elä juuri sellaista aikaa puolue-elämässämme, jolloin meillä on sekä kiviä että muurareita, mutta puuttuu kaikille näkyvää lankaa, jonka mukaan kaikki voisivat työhön tarttua? Huutakoot vaan, että vetäessämme tämän langan me haluamme komennella: jos me olisimme halunneet komennella, hyvät herrat, niin me olisimme kirjoittaneet »Iskra n:o 1» asemesta »Rabotshaja Gazeta n:o 3», niin kuin eräät toverit meille ehdottivat ja niin kuin meillä olisi ollut täysi oikeus tehdä niiden tapausten jälkeen, joista edellä kerroimme. Mutta me emme tehneet sitä: me halusimme jättää itsellemme vapaat kädet käydäksemme leppymätöntä taistelua kaikenlaisia valhesosialidemokraatteja vastaan; me halusimme, että lankaamme, jos se on oikein vedetty, alettaisiin pitää arvossa sen oikean suunnan vuoksi eikä siksi, että sen on vetänyt virallinen äänenkannattaja.
»Paikallisen toiminnan yhdistäminen keskuslehtien kautta kiertää noiduttua kehää», opettaa meitä L. Nadezhdin, »yhtymistä varten vaaditaan ainesten yhdenlaatuisuutta, mutta itse tämä yhdenlaatuisuus voidaan saada aikaan vain jollain yhdistävällä, mutta tämä yhdistävä voi olla tuloksena lujista paikallisjärjestöistä, joille ei nykyään ole lainkaan ominaista yhdenlaatuisuus». Tämä totuus on yhtä kunnioitettava ja yhtä riidaton kuin sekin, että täytyy kasvattaa voimakkaita poliittisia järjestöjä, mutta yhtä hyödytön totuus kuin sekin. Jokainen kysymys »kiertää noiduttua kehää», sillä koko poliittinen elämä on loputon ketju loputtomassa renkaiden sarjassa. Poliitikon koko taito onkin juuri siinä, että löydetään ja tartutaan oikein lujasti kiinni juuri sellaiseen renkaaseen, jota on kaikkein vaikeinta lyödä pois käsistä, joka on tärkein tällä ajankohdalla, joka parhaiten takaa sen, että renkaan omistaja pystyy pitämään koko ketjun käsissään.[64*] Jos meillä olisi joukko kokeneita muurareita, jotka olisivat niin tottuneita toisiinsa, että he voisivat ilman lankaakin muurata kiven juuri oikeaan paikkaansa (abstraktisesti puhuen se ei ole lainkaan mahdotonta), — silloin me voisimme ehkä tarttua kiinni toiseenkin renkaaseen. Mutta siinähän se onnettomuus onkin, että kokeneita ja toisiinsa tottuneita muurareita meillä ei vielä toistaiseksi ole, että kiviä muurataan hyvin usein aivan turhaan, niitä ei muurata yhteisen langan mukaan, vaan niin hajanaisesti, että vihollinen puhaltaa ne pois aivan kuin ne eivät olisikaan kiviä, vaan hiekkajyväsiä.
Toinen vertaus: »Sanomalehti ei ole ainoastaan kollektiivinen propagandisti ja kollektiivinen agitaattori, vaan myöskin kollektiivinen organisaattori. Tässä viimeksi mainitussa suhteessa sitä voidaan verrata rakennustelineisiin, jotka pystytetään rakennettavan talon ympärille, jotka hahmottelevat rakennuksen ääriviivat, helpottavat yhteydenpitoa eri rakentajien kesken, auttavat heitä jakamaan työn ja saamaan yleiskuvan järjestetyllä työllä saavutetuista yleisistä tuloksista».[65*] Eikö totta, kuinka suuresti tämä muistuttaakaan oman osuutensa liioittelemista kirjailijan, kabinettityöntekijän taholta? Rakennustelineitä ei tarvita lainkaan itse asuntoa varten, ne tehdään huonommista tarpeista, ne rakennetaan lyhyeksi ajaksi ja joutuvat polttopuiksi heti, kun talo on edes pääpiirteissään valmis. Vallankumouksellisten järjestöjen rakentamiseen nähden kokemus on osoittanut, että niitä onnistutaan toisinaan rakentamaan ilman telineitäkin — otetaan esimerkiksi vaikkapa seitsemänkymmentäluvun vuodet. Mutta nyt meillä ei voida kuvitellakaan välttämättä tarvitsemamme rakennuksen rakentamista mahdolliseksi ilman rakennustelineitä.
Nadezhdin ei ole samaa mieltä siitä ja sanoo: »lehden ympärille, sen hyväksi tehtävään työhön kokoontuu ja järjestyy kansa — ajattelee »Iskra». Mutta sillehän on paljon läheisempää kokoontua ja järjestyä konkreettisemman asian ympärille!» Vai niin, vai: »paljon läheisempää konkreettisemman asian ympärille»... Venäläinen sananlasku sanoo: älä sylje kaivoon, — tarvitset sitä vielä juodaksesi. Mutta on ihmisiä, jotka ovat valmiit juomaan kaivosta, johon on syljeksitty. Millaisiin iljettävyyksiin meidän suurenmoiset legaaliset »marxilaisuuden arvostelijamme» ja »Rabotshaja Myslin» illegaaliset ihailijamme menevätkään tämän suuremman konkreettisuuden nimessä! Miten suuresti liikettämme puristaakaan ahdaskatseisuutemme, aloitekyvyttömyytemme ja arkuutemme, joita puolustellaan perinteellisillä perusteluilla: »paljon läheisempää on konkreettisemman asian ympärille»! Ja Nadezhdin, — joka pitää itseään erikoisen herkkätuntoisena »elämää» kohtaan, joka arvostelee erikoisen ankarasti »kabinetti»-ihmisiä, joka syyttää (terävä-älyisyyttä tavoitellen) »Iskraa» heikkoudesta nähdä kaikkialla ekonomismia ja joka kuvittelee olevansa paljon ylempänä kaikkea tätä ortodokseihin ja arvostelijoihin jakautumista, — ei huomaa sitä, että hän noilla perusteluillaan pelaa häntä suututtavan ahdaskatseisuuden pussiin, että hän juo juuri kaikkein pahimmin syljeksitystä kaivosta! Niin, vilpittöminkään suuttumus ahdaskatseisuuden vuoksi, palavinkaan halu nostaa sen edessä kumartavia ihmisiä ei vielä riitä, jos tuo suuttunut henkilö ajelehtii ilman peräsintä ja purjeita ja tarttuu yhtä »vaistovaraisesti» kuin 70-luvun vallankumouksellisetkin »eksitatiiviseen terroriin», »agraariterroriin», »hälytykseen» j.n.e. Silmäilkääpä sitä »konkreettisempaa», jonka ympärille — hänen mielestään — on »paljon läheisempää» kerääntyä ja järjestyä: 1. paikalliset sanomalehdet; 2. mielenosoitusten valmistelut; 3. toiminta työttömien keskuudessa. Heti ensi silmäyksellä nähdään, että kaikki nämä asiat on temmattu aivan satunnaisesti, umpimähkään, vain jotain sanoakseen, sillä katseltakoonpa niitä miltä puolelta tahansa, niin olisi suoranaista tolkuttomuutta nähdä niissä jotain sellaista, mikä olisi kelvollista erikoisesti »kokoamaan ja järjestämään». Ja itse samainen Nadezhdinkin paria sivua myöhemmin sanoo: »meidän olisi jo aika yksinkertaisesti todeta tosiasia: paikkakunnilla tehdään perin viheliäistä työtä, komiteat eivät tee kymmenettä osaakaan siitä, mitä ne voisivat tehdä... ne yhdistävät keskukset, joita meillä nykyään on, ovat näennäisyyttä, ne ovat — vallankumouksellista kansliatouhua, toistensa ylentämistä kenraaleiksi, ja näin tulee olemaan siihen saakka, kunnes kasvavat voimakkaat paikalliset järjestöt». Nämä sanat, niissä esiintyvän liioittelun ohella, sisältävät epäilemättä paljon katkeraa totuutta, ja eikö Nadezhdin todellakaan näe sitä yhteyttä, mikä on olemassa paikkakunnilla tehtävän viheliäisen työn ja toimihenkilöiden näköpiirin ahtauden, heidän toimintansa kantavuutta rajoittavan ahtauden välillä, mikä on kiertämätöntä paikallisten järjestöjen puitteisiin sulkeutuneiden työntekijäin valmentumattomuuden takia? Onko hän todellakin, samoin kuin »Svobodassa» julkaistun organisaatiokysymystä koskevan artikkelin kirjoittajakin, unohtanut sen, että laajaan paikalliseen lehdistöön siirtymisen (v:sta 1898) seurauksena oli ekonomismin ja »näpertelyn» erikoinen voimistuminen? Ja vaikkapa »laajan paikallisen lehdistön» vähänkin tyydyttävä järjestäminen olisikin mahdollista (mutta me osoitimme edellä, että se on mahdotonta, lukuunottamatta aivan erikoistapauksia), niin silloinkaan eivät paikalliset sanomalehdet kykenisi »kokoamaan ja järjestämään» vallankumouksellisten kaikkia voimia yleistä ryntäystä varten itsevaltiutta vastaan, yhtenäisen taistelun johtamista varten. Älkää unohtako, että tässä on kysymys vain lehden »kokoavasta», sen organisoivasta merkityksestä, ja me voisimme asettaa hajanaisuutta puolustavalle Nadezhdinille hänen itsensä asettaman pilkallisen kysymyksen: »vai olemmeko me saaneet jostain perinnöksi 200.000 voimaa vallankumouksellisia organisaattoreita?» Edelleen, »valmistautumista mielenosoituksiin» ei voida asettaa »Iskran» suunnitelman vastakohdaksi jo senkään vuoksi, että tämä suunnitelma juuri edellyttääkin yhtenä päämääränä mitä laajimpia mielenosoituksia; mutta kysymyshän on käytännöllisen välikappaleen valinnasta. Nadezhdin on taas sotkenut tässäkin asian jättäen huomioon ottamatta sen seikan, että mielenosoitukset (jotka ovat tähän saakka tapahtuneet äärettömältä valtaosaltaan aivan vaistovaraisesti) voi »valmistella» vain jo »koottu ja järjestetty» sotajoukko, mutta me nimenomaan emme osaa koota ja järjestää. »Toiminta työttömien keskuudessa». Taaskin sama sotku, sillä sekin on eräs liikekannalla olevan sotajoukon taistelutoimista eikä sotajoukon liikekannalle panemisen suunnitelma. Missä määrin Nadezhdin tässäkin suhteessa aliarvioi hajanaisuutemme vahingollisuutta, »200.000 voiman» puuttumista, näkyy seuraavasta. Monet (heidän joukossaan myöskin Nadezhdin) ovat moittineet »Iskraa» työttömyyttä koskevien tietojen niukkuudesta ja maaseutuelämän jokapäiväisimpiä ilmiöitä kuvaavien kirjeiden satunnaisuudesta. Moite on oikeutettu, mutta »Iskra» on tässä »syyttä syyllinen». Me pyrimme »vetämään langan» myöskin maaseudun kautta, mutta siellä ei ole muurareita juuri missään, ja täytyy innostaa jokaista, joka tiedoittaa vaikkapa jokapäiväisiäkin asioita, siinä toivossa, että siten voitaisiin kartuttaa avustajien lukumäärää tällä alalla ja opettaa meitä kaikkia lopultakin valikoimaan myöskin todella huomionarvoisia tosiasioita. Mutta aineistoa on opiskelua varten niin vähän, että ilman sen yleistämistä koko Venäjän mitassa meillä ei ole kerrassaan mitään, minkä pohjalla opiskella. Epäilemätöntä on, että henkilö, jolla on vaikkapa lähimainkin sellaiset agitaattorin kyvyt ja samanlainen kulkurielämän tuntemus kuin Nadezhdinilla näyttää olevan, voisi agitaatiolla työttömien keskuudessa tehdä liikkeelle suuria palveluksia, — mutta tämä henkilö peittäisi kynttilänsä vakan alle, ellei hän pitäisi huolenaan saattaa kaikkien venäläisten tovereiden tietoon jokaista työssään ottamaansa askelta opiksi ja esimerkiksi henkilöille, jotka suurimmalta osaltaan eivät vielä osaa käydä käsiksi uuteen asiaan.
Kerrassaan kaikki puhuvat nyt yhdistymisen tärkeydestä, välttämättömyydestä »koota ja järjestää», mutta useimmissa tapauksissa ei ole minkäänlaista varmaa käsitystä siitä, miten tämä yhdistämistyö pitää alkaa ja suorittaa. Kaikki ovat luultavasti yhtä mieltä siitä, että jos me »yhdistämme» erilliset, sanokaamme yhden kaupungin kerhot — piireittäin, niin sitä varten tarvitaan välttämättä yhteisiä laitoksia, s.o. ei ainoastaan »liitolle» yhteinen nimi, vaan todella yhteistä toimintaa, aineistojen, kokemusten ja toimivoimien vaihtoa, tehtävien jakamista ei enää ainoastaan piireittäin, vaan yleiskaupunkilaisen toiminnan erikoisalojen mukaan. Jokainen myöntää, että perusteellinen konspiratiivinen koneisto ei ole kannattavaa yhden piirin »varoilla» (käyttääksemme kauppakielen sanontaa ja tarkoittaen sillä tietenkin sekä aineellisia varoja että työntekijöitä) ja ettei spesialisti voi tällä ahtaalla työkentällä käyttää laajasti kykyjään. Kuitenkin samoin on asianlaita myöskin eri kaupunkien yhdistämisen suhteen, sillä sellainenkin työkenttä kuin erillinen paikkakunta osoittautuu ja on jo osoittautunut sosialidemokraattisen liikkeemme historiassa liian ahtaaksi: sen me olemme edellä todistaneet seikkaperäisesti sekä poliittista agitaatiota että organisatorista työtä koskevilla esimerkeillä. Täytyy, täytyy ehdottomasti ja ennen kaikkea laajentaa tätä työkenttää, luoda todellinen yhteys kaupunkien välille säännöllisen yhteisen työn pohjalla, sillä hajanaisuus painaa ihmisiä, jotka »istuvat kuin kuopassa» (erään »Iskralle» saapuneen kirjeen kirjoittajan sanat) tietämättä, mitä avarassa maailmassa tapahtuu, kenestä ottaa oppia, miten hankkia itselleen kokemusta, miten tyydyttää laajan toiminnan kaipuuta. Ja olen edelleenkin sillä kannalla, että tätä todellista yhteyttä voidaan alkaa luoda vain yhteisen lehden avulla, joka on ainoa säännöllinen yleisvenäläinen yritys, joka kokoaa yhteen mitä erilaisimpien toimintamuotojen tulokset ja siten kannustaa henkilöitä kulkemaan väsymättä eteenpäin kaikkia niitä monilukuisia teitä, jotka johtavat vallankumoukseen, niin kuin kaikki tiet johtavat Roomaan. Jos emme halua yhtymistä ainoastaan sanoissa, niin jokaisen paikallisen kerhon läytyy heti kiinnittää, sanokaamme, neljäs osa voimistaan aktiiviseen työhön yhteisen asian hyväksi, ja sanomalehti näyttää sille[66*] heti tämän asian yleiset ääriviivat, sen mittasuhteet ja luonteen, osoittaa, minkälaiset puutteellisuudet nimenomaan pahimmin tuntuvat koko yleisvenäläisessä toiminnassa, missä ei harjoiteta agitaatiota, missä yhteydet ovat heikkoja, millaisia valtavan suuren yhteisen koneiston pikku rattaita tämä kerho voisi parannella tai vaihtaa parempiin. Sellainen kerho, joka ei vielä toimi, vaan vasta etsii työtä, voisi alkaa ei pienen erillisen verstaan käsityöläisenä, joka ei tunne aikaisempaa »teollisuuden» kehitystä eikä kyseellisen tuotantoalan teollisten menettelytapojen yleistä tilaa, vaan osanottajana suuressa yrityksessä, joka kuvastaa koko yleistä vallankumouksellista rynnistystä itsevaltiutta vastaan. Ja mitä täydellisemmin jokainen pikku ratas olisi viimeistelty, mitä suurempi olisi yhteisen asian eri aloilla toimivien detaljityöntekijöiden lukumäärä, sitä tiheämmäksi kävisi verkkomme ja kiertämättä tapahtuvat palot aiheuttaisivat sitä vähemmän hämminkiä yhteisissä riveissä.
Todellista yhteyttä alkaisi luoda jo yksistään lehden levittämistehtävä (jos tämä lehti olisi lehden nimen arvoinen, s.o. ilmestyisi säännöllisesti eikä kerran kuukaudessa, kuten paksut aikakausjulkaisut, vaan nelisen kertaa kuukaudessa). Nykyään on kaupunkien välinen kanssakäyminen vallankumouksellisessa työssä mitä suurin harvinaisuus tai joka tapauksessa poikkeuksena; silloin tämä kanssakäyminen tulisi säännöksi ja takaisi tietenkin ei ainoastaan lehtien levittämisen, vaan myöskin (mikä on paljon tärkeämpää) kokemusten, aineistojen, toimivoimien ja varojen vaihdon. Organisatorisen työn kantavuus tulisi heti monin verroin laajemmaksi ja jollain paikkakunnalla saavutettu menestys kannustaisi jatkuvasti parantelemaan toimintamuotoja, synnyttäisi halua käyttää hyväksi jossain toisella puolella maata toimivan toverin jo saavuttamaa valmista kokemusta. Paikallinen työ kävisi paljon sisältörikkaammaksi ja monipuolisemmaksi kuin mitä se on nykyään; koko Venäjältä kootut poliittiset ja taloudelliset paljastukset antaisivat kaikkien ammattien ja kaikilla kehitysasteilla oleville työläisille henkistä ravintoa, antaisivat aineistoa ja aihetta keskusteluihin sekä lukemista mitä moninaisimmista kysymyksistä, joita sitä paitsi nostettaisiin myöskin vihjauksilla legaalisen lehdistön taholta, yhteiskuntapiireissä käytävillä keskusteluilla ja hallituksen »ujostelevilla» tiedonannoilla. Jokaista purkausta ja jokaista mielenosoitusta arvioitaisiin ja käsiteltäisiin kaikinpuolisesti Venäjän kaikilla äärillä ja näin heräisi halu olla jäämättä jälkeen muista, tehdä muita paremmin — (me sosialistit emme lainkaan hylkää kaikkea kilpailua yleensä, kaikkinaista »kilvoittelua»!), — valmistella tietoisesti sitä, mikä ensimmäisellä kerralla kävi jollain tavalla vaistovaraisesti, käyttää hyväkseen kyseessäolevan paikkakunnan tai kyseellisen ajankohdan otollisia olosuhteita muutoksien tekemiseksi rynnäkkösuunnitelmaan y.m. Samalla tämä paikallisen toiminnan elävöityminen ei johtaisi sellaiseen tilaan, että kaikki voimat on jännitetty viimeiseen saakka aivan kuin »kuoleman edellä» ja kaikki työntekijät pantu vaaraan, kuten nykyään on usein laita jokaisen mielenosoituksen ja paikallisen sanomalehden jokaisen numeron julkaisemisen yhteydessä: toiselta puolen poliisin on paljon vaikeampaa päästä käsiksi »juuriin» saakka, kun se ei tiedä, miltä paikkakunnalta niitä pitäisi etsiä; toisaalta säännöllinen yhteinen työ totuttaisi työntekijöitä sovittamaan kyseessäolevan rynnäkön voiman yhteisen armeijan määrätyssä joukko-osastossa sillä hetkellä vallitsevan voimatilanteen mukaiseksi (nykyään juuri kukaan ei koskaan ajattelekaan tällaista soveltamista, sillä yhdeksän kymmenesosaa rynnäköistä tapahtuu vaistovaraisesti) ja helpottaisi ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin vallankumouksellisten toimivoimien »kuljetusta» muilta paikkakunnilta.
Nykyään nämä voimat useissa tapauksissa ehtyvät ahtaassa paikallisessa työssä, mutta silloin tulisi mahdolliseksi ja olisi aina aiheita siirtää vähänkin kykeneviä agitaattoreja ja organisaattoreita maan toiselta ääreltä toiselle. Alkaen ensin puolueen asioissa ja puolueen varoilla tehdystä pienestä matkasta työntekijät tottuisivat sitten siirtymään kokonaan puolueen ylöspitoon, asettumaan ammattivallankumouksellisiksi, kehittämään itsestään oikeita poliittisia johtajia.
Ja jos meidän onnistuisi todella päästä siihen, että kaikki tai huomattava enemmistö paikallisista komiteoista, paikallisista ryhmistä ja kerhoista ryhtyisi aktiivisesti toimimaan yhteisen asian hyväksi, niin me voisimme aivan lähitulevaisuudessa saada pystyyn viikkolehden, jota levitettäisiin säännöllisesti kymmenin tuhansin kappalein ympäri koko Venäjän. Tämä lehti tulisi yhdeksi osaseksi siihen jättiläispalkeeseen, joka lietsoisi jokaisen luokkataistelukipinän ja kansan suuttumuksen kipinän yleiseksi paloksi. Tämän sellaisenaan vielä varsin viattoman ja varsin pienen, mutta säännöllisen ja sanan täydessä merkityksessä yhteisen asian ympärille kerättäisiin ja koulutettaisiin järjestelmällisesti koeteltujen taistelijoiden vakituinen armeija. Tämän organisatorisen rakennustyömaan telineille kohoaisi ja astuisi pian esiin vallankumouksellistemme keskuudesta sosialidemokraattisia Zheljaboveja, työläistemme keskuudesta nousisi esiin venäläisiä Bebeleitä, jotka asettuisivat liikekannalle saatetun armeijan johtoon ja nostaisivat koko kansan tekemään selvän Venäjää painavasta häpeästä ja kirouksesta.
Siitä meidän pitää haaveilla!
| * | * | |
| * |
»Pitää haaveilla!» Kirjoitin nämä sanat ja säikähdin itsekin. Minusta tuntui, että olin istuvinani »yhdistävässä edustajakokouksessa» ja minua vastapäätä istuvat »Rabotsheje Delon» toimittajat ja avustajat. Toveri Martynov nousee ja sanoo ankarana minulle: »Sallikaa kysyä teiltä, onko autonomisella toimituksella vielä oikeus haaveilla kysymättä ensin puolueen komiteoiden mielipidettä?». Hänen perästään nousee toveri Kritshevski ja (filosofisesti syventäen toveri Martynovia, joka on jo kauan sitten syventänyt toveri Plehanovia) jatkaa vieläkin ankarampana: »Menen vieläkin pitemmälle. Minä kysyn, onko marxilaisella yleensä oikeus haaveilla, ellei hän unohda sitä, että Marxin mukaan ihmiskunta aina asettaa itselleen tehtäviä, jotka ovat toteutettavissa, ja että taktiikka on yhdessä puolueen kanssa kasvavien tehtävien kasvuprosessi?».
Jo yksin näiden ankarien kysymysten ajatteleminenkin karmii selkäpiitäni ja ajattelen vain, minne voisin pistää pääni piiloon. Yritän piiloutua Pisarevin taakse.
»Ristiriidan ja ristiriidan välillä on ero», kirjoitti Pisarev haaveen ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. »Haaveeni voi mennä tapahtumien luonnollisen kulun edelle tai se voi mennä aivan sivuun, sinne, minne minkäänlainen tapausten luonnollinen kulku ei voi koskaan johtaa. Edellisessä tapauksessa haave ei tuota minkäänlaista vahinkoa; se voi vieläpä tukea ja vahvistaa työskentelevän ihmisen tarmoa... Tämäntapaisissa haaveissa ei ole mitään sellaista, mikä turmelisi tai herpaannuttaisi työvoimaa. Vieläpä päinvastoin. Jos ihminen olisi kokonaan vailla kykyä haaveilla tällä tavoin, jos hän ei voisi silloin tällöin rientää edelle ja tarkastella mielikuvituksessaan täydellisenä ja valmiina kuvana sitä samaa luomusta, joka vasta alkaa hahmottua hänen käsissään, niin silloin en voisi mitenkään käsittää, mikä kiihottava kannustin saattaisi ihmisen ryhtymään ja suorittamaan loppuun saakka laajoja ja uuvuttavia töitä taiteen, tieteen ja käytännöllisen elämän aloilla... Haaveen ja todellisuuden välinen ristiriita ei tuota minkäänlaista vahinkoa, kun vain haaveileva henkilö vakavasti uskoo unelmaansa, silmäilee tarkkaavaisesti elämää, vertailee havaintojaan pilvilinnoihinsa ja yleensä tekee tunnollisesti työtä mielikuvitelmiensa toteuttamiseksi. Silloin kun on olemassa jonkinlainen kosketuskohta haaveen ja todellisuuden välillä, silloin on kaikki hyvin».[75]
Juuri sellaista unelmoimista on liikkeessämme onnettomuudeksi liian vähän. Ja siihen ovat syypäitä ennen kaikkea selvä-älyisyydellään pöyhkeilevät legaalisen arvostelun ja illegaalisen »perässälaahustamisen» edustajat, jotka ovat olevinaan niin »lähellä» »konkreettisuutta».
Edellä esitetystä lukija on nähnyt, että meidän »suunnitelma-taktiikkamme» ei hyväksy viipymätöntä rynnäkköön kutsumisia, vaan vaatii »vihollislinnoituksen säännöllisen piirityksen» järjestämistä eli toisin sanoen vaatii sitä, että kaikki ponnistukset on suunnattava vakituisen sotaväen kokoamiseksi, järjestämiseksi ja liikekannalle panemiseksi. Kun me ivailimme »Rabotsheje Deloa» sen johdosta, että se hyppäsi ekonomismista suoraan rynnäkköhuutoihin (nämä huudot kajahtivat huhtikuussa 1901 »'Rabotsheje Delon' Lehtisessä» n:o 6), niin se kävi kimppuumme syyttäen meitä tietenkin »kaavaoppisuudesta» ja siitä, että emme ymmärrä vallankumouksellista velvollisuuttamme, että kehoitamme varovaisuuteen j.n.e. Meitä nämä syytökset eivät tietysti lainkaan ihmetyttäneet kuultuina kaikkia vakaumuksia vailla olevilta henkilöiltä, jotka kuittaavat kaiken syvämielisellä »prosessi-taktiikalla», kuten ei ihmetyttänyt sekään, että näitä syytöksiä on kerrannut Nadezhdin, joka yleensä tuntee mitä majesteetillisinta ylenkatsetta vankkoja ohjelmallisia ja taktillisia perusteita kohtaan.
Sanotaan, että historia ei koskaan toistu. Mutta Nadezhdin yrittää kaikin voimin saada sen toistumaan ja jäljittelee uutterasti Tkatshevia, ruoskien »vallankumouksellista kulttuuriharrastelua», kirkuen »kutsukellojen häly-tyssoitoista», erikoisesta »vallankumouksen aaton näkökannasta» j.n.e. Näköjään hän unohtaa sen tunnetun lauselman, että jos alkuperäinen historian tapahtuma on ollut murhenäytelmä, niin sen toisinto on vain ilveilyä.[76] Tkatshevin opetusten perustalla valmisteltu ja »peloittavan» ja todella kauhua herättäneen terrorin avulla tehty yritys vallan valtaamiseksi oli suurenmoinen, mutta pikku Tkatshevin »eksitatiivinen» terrori on suorastaan naurettava, ja erikoisen naurettava, kun sitä täydennetään ajatuksella keskitason ihmisten järjestämisestä.
»Jos 'Iskra' siirtyisi kirjaviisautensa harrastelupiirin ulkopuolelle», kirjoittaa Nadezhdin, »niin se huomaisi, että nämä (sellaiset ilmiöt kuin työläisen kirje 'Iskrassa' n:o 7 y.m.) ovat merkkejä siitä, että aivan kohta alkaa 'rynnäkkö', ja kun nyt (sic!) puhutaan järjestöstä, joka leviäisi lankojen tapaan yleisvenäläisestä sanomalehdestä, niin se on omiaan synnyttämään kabinettiajatuksia ja kabinettitoimintaa». Katsokaa, miten mahdotonta sekasotkua tuo onkaan: toiselta puolen eksitatiivinen terrori ja »keskinkertaisten järjestäminen» sen mielipiteen rinnalla, että on »paljon läheisempää» kerääntyä sellaisen »konkreettisemman» asian kuin paikallisten sanomalehtien ympärille, — mutta toiselta puolen, kun »nyt» puhutaan yleisvenäläisestä järjestöstä, niin se merkitsee kabinettiajatusten synnyttämistä, siis suoraan ja selvemmin sanoen »nyt» on jo myöhäistä! Entä »paikallisten lehtien laaja järjestäminen», — eikö se ole myöhäistä, kunnioitettavin L. Nadezhdin? Ja verratkaa siihen »Iskran» katsantokantaa ja taktiikkaa: eksitatiivinen terrori on joutavuuksia, puhuminen nimenomaan keskinkertaisten järjestämisestä ja paikallisten sanomalehtien laajasta perustamisesta merkitsee oven avaamista selkosen selälleen ekonomismille. On puhuttava vallankumouksellisten yhtenäisestä yleisvenäläisestä järjestöstä, ja siitä puhuminen ei ole myöhäistä aina siihen hetkeen saakka, kun alkaa todellinen eikä paperirynnäkkö.
»Niin, järjestön suhteen meillä eivät ole asiat lainkaan loistavasti», jatkaa Nadezhdin, »kyllä 'Iskra' on aivan oikeassa sanoessaan, että sotavoimiemme perusjoukkona ovat vapaaehtoiset ja kapinoitsijat... Se on hyvä, että teillä on selvä kuva voimiemme tilasta, mutta miksi te samalla unohdatte sen, että joukko ei ole lainkaan meidän ja siksi se ei kysy meiltä, milloin sotatoimet on aloitettava, vaan lähtee »kapinoimaan»... Kun itse joukko nousee luonnonvoimaisella musertavalla voimallaan, niin sehän voi polkea jalkoihinsa ja pyyhkäistä pois »vakinaisen sotajoukon», johon yhä vaan aiottiin, mutta ei ehditty saada erinomaisen systemaattista järjestystä». (Alleviivaus meidän.)
Ihmeellistä logiikkaa! Juuri sen vuoksi, kun »joukko ei ole meidän», ei ole järkevää eikä sopivaa kirkua »rynnäköstä» heti tällä hetkellä, sillä rynnäkkö on vakinaisen sotajoukon hyökkäys eikä mikään väkijoukon vaistovarainen nousu. Juuri sen vuoksi, että joukko voi polkea jalkoihinsa ja pyyhkäistä syrjään vakinaisen sotajoukon, meidän on ehdottomasti »ehdittävä» kulkea vaistovaraisen nousun mukana ja työllämme ehdittävä »saada erinomaisen systemaattinen järjestys aikaan» vakinaiseen sotajoukkoon, sillä mitä enemmän me »ehdimme» saada aikaan tällaista järjestyneisyyttä, sitä todennäköisempää on, että joukko ei voi polkea jalkoihinsa vakinaista sotaväkeä, vaan sotaväki asettuu joukon etunenään ja sen johtoon. Nadezhdin sotkeutuu siksi, että hän luulee systemaattisesti järjestetyn sotajoukon tekevän jotain sellaista, mikä irroittaa sen joukosta, kun se tosiasiassa toimii harjoittaen yksinomaan kaikinpuolista ja kaikkikäsittävää poliittista agitaatiota, siis tekee juuri sitä työtä, mikä lähentää ja sulattaa toisiinsa joukkojen luonnonvoimaisen hävitysvoiman ja vallankumouksellisten järjestöjen tietoisen hävitysvoiman. Tehän, hyvät herrat, vieritätte syynne toisten niskoille, sillä juuri »Svoboda»-ryhmä, ottaessaan ohjelmaan terrorin, kehoittaa siten järjestämään terroristeja, ja sellainen järjestäminen vetäisi todellakin sotajoukkomme pois lähentymästä väkijoukkoja, jotka valitettavasti eivät vielä ole meidän johdettavina, jotka valitettavasti eivät vielä kysy meiltä, milloin ja miten sotatoimet on aloitettava, tai kysyvät sitä vähän.
»Meiltä jää huomaamatta itse vallankumous», jatkaa Nadezhdin »Iskran» pelotelemista, »niin kuin jäivät huomaamatta nykyiset tapahtumatkin, jotka yllättivät meidät kuin salama kirkkaalta taivaalta». Tämä lause, samoin kuin edellä esitetytkin, osoittaa havainnollisesti »Svobodan» sepittämän erikoisen »vallankumouksen aaton katsantokannan»[67*] typeryyden. Erikoinen »katsantokanta» merkitsee suoraan sanoen sitä, että »nyt» on jo myöhäistä harkita ja valmistautua. Jos asia niin on, oi sinä kunnianarvoisin »kirjaviisauden» vihollinen, — niin mitä varten piti kirjoittaa 132 painettua sivua »teorian[68*] ja taktiikan kysymyksistä»? Eikö teidänkin mielestänne »vallankumouksen aaton näkökannalta» olisi ollut paljon sopivampaa julkaista 132 tuhatta lentolehtistä lyhyin kehoitussanoin: »lyö niitä!»?
Kaikkein vähimmin voi vallankumous jäädä huomaamatta juuri siltä, joka asettaa koko ohjelmansa, taktiikkansa ja organisatorisen työnsä kulmakiveksi koko kansan keskuudessa suoritettavan poliittisen agitaation, kuten »Iskra» tekee. Keväälliset tapahtumat eivät jääneet huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka kautta Venäjän punovat yleisvenäläisestä lehdestä haarautuvia järjestölankoja, vaan päinvastoin he tekivätkin meille mahdolliseksi niiden ennustamisen. Heiltä eivät jääneet huomaamatta myöskään ne mielenosoitukset, joita kuvataan »Iskran» n:o 13 ja 14: päinvastoin, he osallistuivat niihin käsittäen elävästi velvollisuutensa rientää auttamaan joukon vaistovaraista nousua, auttaen samalla lehden välityksellä kaikkia venäläisiä tovereita tutustumaan näihin mielenosoituksiin ja käyttämään hyväkseen niiden antamaa kokemusta. Heiltä ei jää, mikäli hengissä säilyvät, huomaamatta myöskään vallankumous, joka vaatii meiltä ennen kaikkea ja kaikkein eniten kokeneisuutta agitaatiotyössä, taitoa tukea (tukea sosialidemokraattisesti) jokaista vastalausetta, taitoa antaa suunta vaistovaraiselle liikkeelle varjellen sitä sekä ystävien virheiltä että vihollisten virittämiltä ansoilta!
Täten olemme tulleet viimeiseen näkökohtaan, joka pakoittaa meitä erikoisen lujasti pitämään kiinni suunnitelmasta, minkä mukaan yleisvenäläisen sanomalehden ympärille on luotava järjestö yhteisen lehden hyväksi tehtävän yhteisen työn pohjalla. Vain tällainen järjestö turvaa sosialidemokraattiselle taistelujärjestölle välttämättömän joustavuuden, s.o. kyvyn sopeutua viipymättä mitä erilaisimpiin ja nopeasti muuttuviin taisteluoloihin, taidon »toisaalta väistää taistelua avoimella kentällä ylivoimaista vihollista vastaan silloin, kun tämä on koonnut kaikki voimansa yhteen kohtaan, ja toisaalta osatakseen käyttää hyväkseen tämän vihollisen kömpelyyttä ja hyökätä sen kimppuun siellä ja silloin, missä kaikkein vähimmin odotetaan hyökkäystä».[69*] Olisi mitä suurin virhe rakentaa puoluejärjestö perustaen laskelmansa vain purkaukseen ja katutaisteluun tai vain »harmaan arkipäiväisen taistelun edistymiseen». Meidän täytyy aina tehdä arkipäiväistä työtämme, olla aina valmiina kaikkeen, sillä hyvin usein on miltei mahdotonta nähdä ennakolta purkauskausten vaihtumista hiljaiselon kausiin, ja niissä tapauksissa, jolloin se on mahdollista, ei tätä ennakkonäkemystä voitaisi käyttää muutoksien suorittamiseksi järjestössä, sillä itsevaltiuden maassa tämä vaihtuminen tapahtuu hämmästyttävän nopeasti, toisinaan se voi johtua yhdestä ainoasta tsaarin janitsaarien[77] yöllisestä päällekarkauksesta. Ja itse vallankumousta ei pidä kuvitella lainkaan kerta kaikkiaan tapahtuvaksi teoksi (jollaisena se Nadezhdineille nähtävästi häämöttää), vaan muutamien enemmän tai vähemmän voimakkaiden purkausten ja enemmän tai vähemmän täydellisten taistelutaukojen nopeiden vaihtumisten muodossa. Sen vuoksi puoluejärjestömme toiminnan perussisältönä, tämän toiminnan polttopisteenä tulee olla sellainen työ, joka on sekä mahdollista että tarpeellista niin hyvin kaikkein voimakkaimman purkauksen kuin myöskin mitä täydellisimmän hiljaisuuden aikana, nimittäin: poliittinen agitaatiotyö, joka on yhdistetty koko Venäjän mitassa, joka valaisee elämän kaikkia puolia ja on suunnattu mitä laajimpiin joukkoihin. Mutta tämä työ ei ole ajateltavissa nykypäivien Venäjällä ilman yleisvenäläistä, hyvin usein ilmestyvää sanomalehteä. Tämän lehden ympärille itsestään muodostuva järjestö, sen avustajien (sanan laajassa merkityksessä, s.o. kaikkien sen hyväksi työskentelevien) järjestö tulee nimenomaan olemaan valmiina kaikkeen, alkaen puolueen kunnian, arvovallan ja jatkuvaisuuden pelastamisesta vallankumouksen suurimman »ahdistuksen» hetkellä aina koko kansan aseellisen kapinan valmisteluun, sen alkamishetken määräämiseen ja kapinan suorittamiseen saakka.
Todellakin, kuvitelkaapa täydellistä paloa yhdellä tai muutamilla paikkakunnilla, mikä on meillä hyvin tavallista. Kun kaikilta paikallisilta järjestöiltä puuttuu yksi yhteinen ja säännöllisesti tehtävä työ, niin tällaisten palojen seurauksena työ useinkin keskeytyy moniksi kuukausiksi. Mutta jos kaikilla olisi yhteinen työ, niin kaikkein laajimmankin palon sattuessa olisi riittävää, kun pari-kolme tarmokasta henkilöä tekee muutaman viikon aikana toimella työtä, jotta saadaan yhteisen keskuksen kanssa yhteyteen ne uudet nuorisokerhot, joita, kuten tunnettua, syntyy nykyäänkin sangen nopeasti; ja kun tämä paloista kärsivä yhteinen työ on kaikkien nähtävissä, niin uudet kerhot voivat syntyä ja ottaa yhteyden siihen vieläkin nopeammin.
Toiselta puolen, kuvitelkaa kansan kapinaa. Nykyään ovat kaikki luultavasti yhtä mieltä siitä, että meidän täytyy ajatella sitä ja valmistautua siihen. Mutta miten valmistautua? Eihän Keskuskomitea voi nimittää asiamiehiä jokaiselle paikkakunnalle kapinaa valmistelemaan! Vaikka meillä olisikin Keskuskomitea, niin Venäjän nykyisissä oloissa se ei voisi sellaisilla nimityksillä saavuttaa kerrassaan mitään. Sitä vastoin se asiamiesverkosto,[70*] joka muodostuu itsestään yhteisen lehden perustamis- ja levittämistyössä, ei tulisi »istumaan ja odottamaan» kapinatunnusta, vaan tekemään nimenomaan sitä säännöllistä työtä, joka takaisi kapinan sattuessa suurimman todennäköisen menestyksen. Juuri tämä tällainen työ lujittaisi yhteyksiä mitä laajimpiin työläisjoukkoihin ja kaikkiin itsevaltiuteen tyytymättömiin väestökerroksiin, mikä on niin tärkeätä kapinalle. Juuri tällaisessa työssä kehittyisi kyky yleisen poliittisen tilanteen oikein arvioimiseen ja siis myöskin sopivan kapinahetken valitsemiseen. Juuri tällainen työ opettaisi kaikkia paikallisia järjestöjä ryhtymään yhtäaikaa toimenpiteisiin yksien ja samojen, koko Venäjää kuohuttavien poliittisten kysymysten, tapausten ja tapahtumien johdosta, vastaamaan näihin »tapahtumiin» mahdollisimman tarmokkaasti, mahdollisimman yhdenmukaisesti ja tarkoituksenmukaisesti, — sillä kapinahan on asiallisesti koko kansan taholta kaikkein tarmokkain, kaikkein yhdenmukaisin ja kaikkein tarkoituksenmukaisin »vastaus» hallitukselle. Ja vihdoin juuri tällainen työ opettaisi kaikkia vallankumouksellisia järjestöjä Venäjän kaikilla puolilla pitämään yllä mitä vakinaisimpia ja samalla mitä konspiratiivisimpia yhteyksiä, jotka saavat aikaan todellisen yhtenäisyyden puolueessa, — ja ilman tällaista yhteydenpitoa on mahdotonta kollektiivisesti käsitellä kapinasuunnitelmaa ja suorittaa kapinan aattona niitä välttämättömiä valmistelutoimenpiteitä, jotka täytyy pitää mitä ankarimmin salassa.
Sanalla sanoen, »yleisvenäläisen poliittisen sanomalehden suunnitelma» ei ole kaavaoppineisuuden ja kirjaviisauden saastuttamien henkilöiden kabinettityön tulos (jolta se on näyttänyt siihen huonosti syventyneistä ihmisistä), vaan se on päinvastoin kaikkein käytännöllisin suunnitelma kapinaan valmistautumisen aloittamiseksi kaikilta tahoilta ja heti viipymättä, unohtamatta samalla hetkeksikään jokapäiväistä polttavaa arkityötään.
Venäjän sosialidemokratian historia jakaantuu selvästi kolmeen kauteen.
Ensimmäinen kausi käsittää noin kymmenisen vuotta, suunnilleen vuodet 1884–1894. Se oli sosialidemokratian teorian ja ohjelman syntymisen ja lujittumisen kausi. Uuden suunnan kannattajien määrä Venäjällä oli sormin laskettavissa. Sosialidemokratia oli olemassa ilman työväenliikettä, eläen poliittisena puolueena sikiökehityksen prosessia.
Toinen kausi käsittää kolme-neljä vuotta, vuodet 1894–1898. Sosialidemokratia ilmestyy maailmaan yhteiskunnallisena liikkeenä, kansanjoukkojen nousuna, poliittisena puolueena. Se oli lapsuuden ja poikavuosien kausi. Kulkutaudin nopeudella leviää sivistyneistön yleinen innostuminen taisteluun narodnikkeja vastaan ja menemiseen työväen keskuuteen, työläisten yleinen innostuminen lakkoihin. Liike saavuttaa valtavia menestyksiä. Suurin osa johtajista on aivan nuorta väkeä, jotka eivät ole läheskään saavuttaneet sitä »kolmenkymmenen viiden vuoden ikää», jota herra N. Mihailovski piti jonkinlaisena luonnollisena rajapyykkinä. Nuoruutensa vuoksi he ovat käytännölliseen työhön valmentumattomia ja hämmästyttävän pian katoavat näyttämöltä. Mutta työ oli heillä tavallisesti hyvin laajaa ja mittavaa. Monet heistä alkoivat vallankumouksellisen ajattelunsa narodnajavoljalaisina. Varhaisemmassa nuoruudessaan he melkein kaikki palvoivat ihastuneina terrorin sankareita. Tämän sankarillisen perinteen lumoavasta vaikutuksesta vapautuminen vaati taistelua, sen seurauksena oli välien rikkoutuminen niiden henkilöiden kanssa, jotka halusivat hinnalla millä hyvänsä pysyä uskollisina Narodnaja voljalle ja joita nuoret sosialidemokraatit suuresti kunnioittivat. Taistelu pakoitti opiskelemaan, lukemaan kaikkien suuntien illegaalisia julkaisuja, pohtimaan uutterasti legaalisen narodnikkilaisuuden kysymyksiä. Tässä taistelussa kasvatuksensa saaneet sosialidemokraatit menivät työväenliikkeeseen unohtamatta »hetkeksikään» marxilaisuuden teoriaa, joka valaisi heidän ajatuksiaan kirkkaalla valolla, eikä myöskään itsevaltiuden kukistamistehtävää. Puolueen perustaminen keväällä vuonna 1898 oli tämän kauden sosialidemokraattien kaikkein huomattavin ja samalla viimeinen teko.
Kolmatta kautta valmisteli vuosi 1897, kuten näimme, ja se astuu lopullisesti toisen kauden sijalle vuonna 1898 (1898–?). Tämä on hajaannuksen, rikkinäisyyden ja horjunnan kausi. Poikaiässä käy niin, että ihmisellä tapahtuu äänenmurros. Niin Venäjän sosialidemokratiallakin alkoi tänä kautena ääni murtua, siinä alkoi kuulua soraääniä, — toiselta puolen herrojen Struven ja Prokopovitshin, Bulgakovin ja Berdjajevin teoksissa, toisaalta V. I:llä ja R. M:llä, B. Kritshevskillä ja Martynovilla. Mutta eri suuntiin käydä retustelivat ja kulkivat takaisinpäin vain johtajat: itse liike kasvoi edelleenkin ja otti suuria askeleita eteenpäin. Proletaarinen taistelu veti mukaansa uusia työläiskerroksia ja levisi yli koko Venäjän, vaikuttaen samalla välillisesti myöskin demokraattisen hengen elpymiseen ylioppilaiden ja muiden väestökerrosten keskuudessa. Mutta johtajien tietoisuus jättäytyi jälkeen vaistovaraisen nousun laajuuden ja voiman edessä: sosialidemokraattien keskuudessa oli jo vallalla uusi vaihekausi — niiden toimihenkilöiden vaihekausi, jotka olivat kasvaneet melkein yksinomaan »legaalisen» marxilaisen kirjallisuuden perustalla, jolle se oli sitä riittämättömämpää, mitä suurempaa tietoisuutta joukkojen vaistovaraisuus heiltä vaati. Johtajat olivat jääneet jälkeen eikä ainoastaan teoreettisessa suhteessa (»arvostelun vapaus») ja käytännöllisessä suhteessa (»näpertely»), vaan he yrittivät vielä puolustella jälkeenjääneisyyttään kaikenlaisilla mahtipontisilla perusteluilla. Legaalisen kirjallisuuden brentanolaiset ja illegaalisen kirjallisuuden perässälaahustajat mataloittivat sosialidemokratismia trade-unionismin tasolle. »Credon» ohjelmaa alettiin toteuttaa, erikoisesti kun sosialidemokraattien »näpertely» aiheutti vallankumouksellisten ei-sosialidemokraattisten suuntien elpymisen.
Ja jos lukija nyt moittii minua siitä, että olen ylenpalttisen seikkaperäisesti käsitellyt jotakin »Rabotsheje Deloa», niin vastaan siihen: »Rabotsheje Delo» on saanut »historiallisen» merkityksen sen vuoksi, että se on kaikkein selvimmin kuvastanut tämän kolmannen kauden[71*] »henkeä». Ei johdonmukainen R. M., vaan nimenoman tuuliviirin tapaiset Kritshevskit ja Martynovit ovat voineet todellisessa muodossa ilmaista hajanaisuutta ja horjuntaa, valmeutta tekemään myönnytyksiä sekä »arvostelulle», »ekonomismille» että terrorismille. Tälle kaudelle ei ole luonteenomaista jotakin »absoluuttia» ihailevan majesteetillinen ylenkatse käytännön työtä kohtaan, vaan nimenomaan matalan käytännöllisyyden yhdistyminen mitä täydellisimpään teoreettiseen huolettomuuteen. Tämän kauden sankarit eivät askarrelleet niinkään paljon suoranaisesti »suurten sanojen» kieltämiseksi, kuin niiden mataloittamiseksi: tieteellinen sosialismi lakkasi olemasta ehjä vallankumouksellinen teoria ja siitä tuli sekasotkua, johon lisättiin »vapaasti» nesteitä jokaisesta uudesta saksalaisesta oppikirjasta; »luokkataistelun» tunnus ei kannustanut eteenpäin yhä laajempaan ja yhä tarmokkaampaan toimintaan, vaan oli rauhoittamisen väline, koska »taloudellinen taisteluhan on erottamattomasti sidottu poliittiseen taisteluun»; puolueaate ei ollut kehoituksena vallankumouksellisten taistelujärjestöjen luomiseen, vaan se muodostui jonkinlaisen »vallankumouksellisen kanslia-askartelun» ja lapsellisen »demokraattisilla» muodoilla leikittelemisen puolusteluksi.
Milloin loppuu kolmas ja alkaa neljäs kausi (josta monet merkit ainakin ovat jo enteenä), — sitä me emme tiedä. Historian alalta me siirrymme tässä nykyisyyden ja osaksi tulevaisuuden alalle. Mutta me uskomme vankasti, että neljäs kausi johtaa taistelevan marxilaisuuden vakiintumiseen, että Venäjän sosialidemokratia selviytyy kriisistä lujittuneena ja miehistyneenä, että opportunistien jälkijoukon »sijalle» astuu kaikkein vallankumouksellisimman luokan todellinen etujoukko.
Siinä mielessä, että kutsumme jouduttamaan tällaista »sijalle astumista» ja yhteenvetona kaikesta edellä esittämästämme voimmekin kysymykseen: mitä on tehtävä? vastata lyhyesti:
On tehtävä loppu kolmannesta kaudesta.
Tehtäväksemme on jäänyt kuvauksen antaminen siitä taktiikasta, jonka »Iskra» on ottanut ja jota se on johdonmukaisesti toteuttanut organisatorisessa suhteessa »Rabotsheje Deloon» nähden. Tämä taktiikka on täydellisesti ilmaistu jo »Iskran» ensimmäisessä numerossa, kirjoituksessa »Kahtiajakaantuminen Venäläisten sosialidemokraattien ulkomaisessa liitossa».[79] Me asetuimme heti sille kannalle, että tämä »Venäläisten sosialidemokraattien ulkomainen liitto», joka puolueemme ensimmäisessä edustajakokouksessa tunnustettiin puolueen ulkomaiseksi edustajaksi, oli jakaantunut kahdeksi järjestöksi; — että kysymys puolueen edustuksesta jää avoimeksi, sen tultua vain väliaikaisesti ja ehdollisesti ratkaistuksi siten, että Pariisin kansainvälisessä kongressissa vakituiseen Kansainväliseen sosialistiseen toimistoon valittiin Venäjältä kaksi jäsentä, yksi jäsen kahtiajakaantuneen »Liiton» kummastakin osasta. Me sanoimme, että »Rabotsheje Delo» asiallisesti on väärässä ja asetuimme periaatteellisessa suhteessa päättäväisesti »Työn vapautus» -ryhmän puolelle, mutta samalla kieltäydyimme ryhtymästä tarkastelemaan kahtiajakaantumisen yksityiskohtia ja totesimme »Liiton» ansiot puhtaasti käytännöllisen työn alalla.[72*]
Täten siis meidän kantamme oli vississä määrin odottava: me teimme myönnytyksen sille Venäjän sosialidemokraattien enemmistön keskuudessa vallinneelle mielipiteelle, että »Liiton» kanssa voivat käsi kädessä toimia myöskin kaikkein jyrkimmät ekonomismin viholliset, sillä »Liitto» on moneen kertaan ilmoittanut olevansa periaatteessa samaa mieltä »Työn vapautus» -ryhmän kanssa eikä muka tavoittelevansa mitään itsenäistä olemusta teorian ja taktiikan peruskysymyksissä. Ottamamme kannan oikeaksi vahvisti välillisesti se seikka, että melkein samanaikaisesti »Iskran» ensimmäisen numeron ilmestymisen kanssa (joulukuu 1900) »Liitosta» erosi kolme jäsentä, jotka muodostivat niin sanotun »aloitteentekijäryhmän» ja kääntyivät: 1. »Iskra»-järjestön ulkomaisen osaston, 2. vallankumouksellisen järjestön »Sotsial-demokratin» ja 3. »Liiton» puoleen tarjoutuen välittäjiksi neuvottelujen käymisessä sovinnon aikaansaamiseksi. Kaksi ensin mainittua järjestöä antoi heti myöntävän vastauksen, mutta kolmas vastasi kieltävästi. Totta kyllä, kun eräs puhuja selosti näitä seikkoja viime vuonna pidetyssä »yhdistävässä» edustajakokouksessa, niin »Liiton» hallinnon jäsen ilmoitti, että heidän kielteinen vastauksensa johtui yksinomaan siitä, että »Liitto» oli tyytymätön aloitteentekijäryhmän kokoonpanoon. Katsoen olevani velvollinen esittämään tämän selityksen, en voi kuitenkaan olla omasta puolestani huomauttamatta, että pidän sitä epätyydyttävänä: tietäen kahden järjestön suostuneen neuvotteluihin, »Liitto» olisi voinut kääntyä niiden puoleen joko jonkun toisen välittäjän kautta tai välittömästi.
Keväällä 1901 »Rabotsheje Deloa» vastaan esiintyivät avoimesti polemisoiden sekä »Zarja» (n:o 1, huhtikuu) että »Iskra» (n:o 4, toukokuu).[80] Viimeksi mainittu hyökkäsi erikoisesti »Rabotsheje Delon» tekemää »Historiallista käännettä» vastaan kun se huhtikuun lehtisessään, siis jo keväällisten tapahtumien jälkeen, osoitti horjuvaisuutta suhteessa terroriin ja »verisiin» kehoituksiin viehättymiseen. Tästä polemiikista huolimatta »Liitto» suostui sovintoneuvottelujen uudelleen alkamiseen uuden »sovittelija»-ryhmän välityksellä. Edellä mainittujen kolmen järjestön edustajista muodostettu valmisteleva konferenssi pidettiin kesäkuussa ja se laati sopimusluonnoksen mitä yksityiskohtaisimman »periaatteellisen sopimuksen» pohjalla, jonka »Liitto» julkaisi kirjasessa »Kaksi edustajakokousta» ja Liiga kirjasessa »'Yhdistävän' edustajakokouksen asiakirjoja».
Tämän periaatteellisen sopimuksen (eli kesäkuun konferenssin päätöslauselmien, kuten sitä tavallisemmin nimitetään) sisältö osoittaa aivan selvästi, että me asetimme yhdistymisen välttämättömäksi ehdoksi sen, että on mitä jyrkimmin tuomittava yleensä opportunismin ja erikoisesti venäläisen opportunismin kaikki ja kaikenlaiset esiintymismuodot. »Me torjumme», sanotaan 1. pykälässä, »kaikenlaiset yritykset tuoda opportunismia proletariaatin luokkataisteluun, yritykset, jotka ilmenevät niin sanottuna ekonomismina, bernsteiniläisyytenä, millerandismina y.m.s.». »Sosialidemokratian toimintapiiriin kuuluu... aatteellinen taistelu vallankumouksellisen marxilaisuuden kaikkia vihollisia vastaan» (4, c); »Sosialidemokratia ei saa organisatorisen ja agitatorisen työnsä millään alalla päästää hetkeksikään näkyvistään Venäjän proletariaatin lähintä tehtävää — itsevaltiuden kukistamista» (5, a); ...»agitaatiota ei ole harjoitettava ainoastaan palkkatyön ja pääoman välisen jokapäiväisen taistelun pohjalla» (5, b); ...»tunnustamatta... puhtaasti taloudellisen taistelun ja poliittisten osavaatimusten puolesta käytävän taistelun vaihetta» (5, c); ...»me katsomme liikkeellemme tärkeäksi arvostella niitä suuntia, jotka nostavat periaatteeksi... alkeellisuuden... ja liikkeen alimpien muotojen suppeuden» (5, d). Aivan sivullinenkin henkilö, joka vähänkin huolellisesti lukee nämä päätöslauselmat, huomaa jo niiden sanamuodostakin, että ne ovat suunnatut niitä henkilöitä vastaan, jotka ovat olleet opportunisteja ja »ekonomisteja», jotka ovat vaikkapa hetkeksikin unohtaneet itsevaltiuden kukistamistehtävän, jotka ovat hyväksyneet asteellisuusteorian, tehneet suppeudesta periaatteen y.m. Ja kuka vähänkin tuntee »Työn vapautus» -ryhmän, »Zarjan» ja »Iskran» »Rabotsheje Deloa» vastaan käymää polemiikkia, hän ei voi epäillä vähääkään sitä, että nämä päätöslauselmat hylkäävät kohta kohdalta juuri ne hairahdukset, joihin »Rabotsheje Delo» on langennut. Siksi, kun »yhdistävässä» edustajakokouksessa eräs »Liiton» jäsenistä sanoi, että »Rabotsheje Delossa» n:o 10 olleet kirjoitukset eivät ole johtuneet »Liiton» uudesta »historiallisesta käänteestä», vaan päätöslauselmien tavattomasta »abstraktisuudesta»,[73*] — niin eräällä puheenvuoron käyttäjällä oli täysi oikeus tehdä pilkkaa siitä. Päätöslauselmat eivät ole lainkaan abstraktisia, vastasi hän, vaan uskomattoman konkreettisia: ei tarvita muuta kuin luoda silmäys niihin nähdäkseen, että niissä on »jotakin koetettu saada satimeen».
Tämä viimeksi mainittu sanonta aiheutti hyvin kuvaavan välikohtauksen edustajakokouksessa. Toiselta puolen B. Kritshevski tarttui sanoihin »koetettu saada satimeen» päätellen, että ne ovat vahingossa pujahtaneita sanoja, jotka paljastavat meidän puoleltamme olleen pahoja aikeita (»virittää ansa») ja huudahti mahtipontisesti: »Ketä nimenomaan, ketä tässä on koetettu saada satimeen?» — »Niin tosiaankin, ketä?», kysyi Plehanov pilkoillaan. — »Minä autan toveri Plehanovia, joka on niin huono arvaamaan», vastasi B. Kritshevski, »selitän hänelle, että tässä koetettiin saada satimeen »Rabotsheje Delon» toimitusta (yleinen naurunpurskahdus). Mutta me emme antaneet viedä itseämme satimeen!» (huomautuksia vasemmalta: sitä pahempi teille!). — Toiselta puolen »Borba»-ryhmän (sovittelijain ryhmän) jäsen, esiintyessään »Liiton» päätöslauselmiin tehtyjä korjausehdotuksia vastaan ja haluten puolustaa meidän puhujaamme sanoi, että sanonta »koetettu saada satimeen» on ilmeisesti lipsahtanut vahingossa kiivaan väittelyn tuoksinassa.
Mitä minuun tulee, niin mielestäni tuollainen »puolustus» ei ole lainkaan terveellistä puhujalle, joka noita sanoja on käyttänyt. Mielestäni nuo sanat »jotakin koetettu saada satimeen» ovat »leikillä sanotut, mutta vakavasti tarkoitetut»: me olemme aina syyttäneet »Rabotsheje Deloa» epävakaisuudesta ja horjumisesta, ja siksi meidän täytyi luonnollisesti pyrkiä saamaan se kiinni tehdäksemme sen edelleen horjumisen mahdottomaksi. Pahoista aikeista ei tässä voinut olla puhettakaan, sillä kysymys oli periaatteellisesta epävakaisuudesta. Ja me osasimme »saada satimeen» »Liiton» niin toverillisesti,[74*] että itse B. Kritshevski ja vielä eräs »Liiton» hallinnon jäsen allekirjoittivat kesäkuun päätöslauselmat.
Kirjoitukset »Rabotsheje Delossa» n:o 10 (meikäläiset toverit näkivät tämän numeron vasta edustajakokoukseen saavuttuaan, muutamia päiviä ennen istuntojen alkamista) osoittivat selvästi, että kesästä syksyyn tultaessa »Liitossa» oli tapahtunut uusi käänne: ekonomistit olivat taaskin saaneet yliotteen ja toimitus, kuuliaisena kaikenlaisille »tuulahduksille», alkoi taas puolustaa »kaikkein paatuneimpia bernsteiniläisiä» ja »arvostelun vapautta», puolustaa »vaistovaraisuutta» ja opettaa Martynovin suulla poliittisen vaikutuspiirimme »supistamisen teoriaa» (muka tarkoituksella monipuolistuttaa itse vaikutusta). Taaskin osoittautui oikeaksi Parvuksen osuva huomautus, että opportunistia on vaikea saada kiinni minkäänlaisilla ponsilauselmilla: hän allekirjoittaa helposti minkälaisen ponsilauselman hyvänsä ja helposti luopuu siitä, sillä opportunismi onkin juuri vähänkin selvästi määriteltyjen ja lujien periaatteiden puuttumista. Tänään opportunistit hylkäsivät kaikenlaiset opportunismin levitysyritykset, hylkäsivät kaikenlaisen ahdaskatseisuuden, lupasivat juhlallisesti olla »unohtamatta hetkeksikään itsevaltiuden kukistamista», harjoittaa »agitaatiota ei ainoastaan palkkatyön ja pääoman välisen jokapäiväisen taistelun pohjalla» y.m., y.m. Mutta huomenna he alkavat puhua toista ja asettuvat taas vanhalle kannalle vaistovaraisuuden ja harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisen puolustelun, kouraantuntuvia tuloksia lupaavien vaatimusten ylistämisen y.m.s. muodossa. Väittäessään edelleenkin, että n:o 10 kirjoituksissa »ei 'Liitto' ole nähnyt eikä näe minkäänlaista kerettiläistä poikkeamista konferenssin sopimusluonnoksen yleisistä periaatteista» (»Kaksi edustajakokousta», s. 26), »Liitto» osoittaa siten vain täydellisen kyvyttömyytensä tai haluttomuutensa käsittää erimielisyyksien olemusta.
»Rabotsheje Delon» n:o 10 jälkeen meille ei jäänyt muuta neuvoksi kuin tehdä yksi yritys: aloittaa yleinen väittely, jotta saataisiin selville, onko koko »Liitto» samaa mieltä näiden kirjoitusten ja toimituksensa kanssa. Sen vuoksi »Liitto» on meihin erikoisen tyytymätön ja syyttää meitä yrityksestä kylvää eripuraisuutta »Liiton» keskuuteen, yrityksestä sekaantua vieraisiin asioihin j.n.e. Nämä syytökset ovat aivan perusteettomia, sillä kun on olemassa valittu toimitus, joka »tekee käännöksen» pienimmästäkin tuulen henkäyksestä, niin kaikki riippuu nimenomaan tuulen suunnasta, ja me määrittelimme tämän suunnan suljetuissa istunnoissa, joissa ei ollut läsnä ketään muita kuin yhtymään kokoontuneiden järjestöjen jäseniä. Se seikka, että »Liiton» nimessä tehtiin muutosehdotuksia kesäkuun päätöslauselmiin, riisti meiltä viimeisenkin toivon hivenen sopimuksen aikaansaamisesta. Muutosehdotukset todistivat asiakirjoilla uutta käännettä ekonomismiin ja »Liiton» enemmistön olevan solidaarisen »Rabotsheje Delon» n:o 10 kanssa. Opportunismin ilmenemismuotojen määrittelystä pyyhittiin pois »niin sanottu ekonomismi» (muka näiden kolmen sanan »merkityksen epämääräisyyden» takia, — vaikka tuollaisesta perustelusta johtuu vain välttämättömäksi tarkemmin määritellä laajalle levinneen harhakäsityksen olemus), samoin pyyhittiin pois myöskin »millerandismi» (vaikka B. Kritshevski oli puolustanut sitä sekä »Rabotsheje Delossa» n:o 2–3, ss. 83–84, että vieläkin avoimemmin »Vorwärtsissä»[75*]). Siitä huolimatta, että kesäkuun päätöslauselmissa selvästi osoitettiin sosialidemokratian tehtäväksi »johtaa proletariaatin taistelua sen kaikissa ilmenemismuodoissa poliittisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen sorron kaikkia muotoja vastaan» ja vaadittiin täten suunnitelmallisuuden ja yhtenäisyyden aikaansaamista kaikkiin näihin taistelun ilmenemismuotoihin, — »Liitto» lisäsi vielä aivan tarpeettomat sanat, että »taloudellinen taistelu on joukkoliikkeen voimakas kiihoke» (nämä sanat sellaisenaan ovat kiistämättömiä, mutta ahtaan »ekonomismin» vallitessa ne eivät ole voineet olla antamatta aihetta vääriin tulkintoihin). Eikä siinä kaikki, kesäkuun päätöslauselmiin esitettiin vielä jopa suoranaista »politiikan supistamista poistamalla siitä sana »hetkeksikään» (olla hetkeksikään unohtamatta päämääränä olevaa itsevaltiuden kukistamista), sekä lisäämällä sanat, että »taloudellinen taistelu on laajimmin soveltuva keino joukkojen vetämiseksi mukaan aktiiviseen poliittiseen taisteluun». Ymmärrettävää on, että tällaisten muutosten esittämisen jälkeen alkoivat kaikki puhujat meidän puoleltamme toinen toisensa jälkeen kieltäytyä puheenvuoroista, katsoen neuvottelujen jatkamisen aivan hyödyttömäksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka taaskin kääntyivät ekonomismiin ja tahtoivat turvata itselleen horjumisvapauden.
»Juuri sen, minkä »Liitto» katsoi tulevan sopimuksen lujuuden ehdoksi sine qua non,[82] s.o. »Rabotsheje Delon» itsenäisen olemuksen ja sen autonomian säilyttämisen, — juuri sen on »Iskra» katsonut sopimukseen pääsemistä estäväksi kompastuskiveksi» (»Kaksi edustajakokousta», s. 25). Tämä on hyvin epätarkasti sanottu. Me emme ole milloinkaan loukanneet »Rabotsheje Delon» autonomiaa.[76*] Sen olemuksen itsenäisyyden me olemme todellakin ehdottomasti evänneet, jos tällä ymmärretään »itsenäistä olemusta» teorian ja taktiikan periaatteellisissa kysymyksissä: kesäkuun päätöslauselmat sisältävätkin juuri tällaisen itsenäisen olemuksen ehdottoman kieltämisen, sillä tämä »olemuksen itsenäisyys» on käytännössä aina merkinnyt, kertaamme sen vieläkin, kaikenlaista horjuntaa ja meillä vallitsevan, puoluesuhteessa sietämättömän hajanaisuuden ylläpitämistä näillä horjumisilla. 10. numerossa julkaistuilla kirjoituksilla ja »muutosehdotuksillaan» »Rabotsheje Delo» osoitti selvästi haluavansa säilyttää itsellään juuri tuon olemuksen itsenäisyyden, mutta sellainen halu johti luonnollisesti ja kiertämättömästi välien katkeamiseen ja sodan julistamiseen. Mutta me olimme kaikki valmiit tunnustamaan »Rabotsheje Delon» »itsenäisen olemuksen» siinä mielessä, että se keskittyisi hoitamaan määrättyjä kirjallisia tehtäviä. Näiden tehtävien oikein jakaminen tuntui lankeavan luonnostaan: 1. tieteellinen aikakauslehti, 2. poliittinen sanomalehti ja 3. kansantajuiset kokoelmat ja kansantajuiset kirjaset. Vain »Rabotsheje Delon» suostuminen tällaiseen jakoon olisi todistanut, että se haluaa vilpittömästi päästä lopullisesti irti niistä hairahduksista, joita vastaan kesäkuun päätöslauselmat on tähdätty, vain tällainen jako olisi poistanut kaikkinaiset kahnausten mahdollisuudet ja turvannut sopimukselle todellisuudessa vankan pohjan ollen samalla perustana liikkeemme uudelle nousulle ja sen uusille menestyksille.
Nykyään ei yksikään Venäjän sosialidemokraatti voi enää epäillä sitä, että vallankumouksellisen suunnan lopullista eroa opportunistisesta suunnasta eivät ole aiheuttaneet minkäänlaiset »organisatoriset» seikat, vaan nimenomaan opportunistien halu lujittaa opportunismin itsenäistä olemusta ja saattaa edelleenkin mieliin sekasotkua Kritshevskien ja Martynovien järkeilyillä.
»Aloitteentekijäryhmä», josta puhun kirjasessa »Mitä on tehtävä?», s. 141,[83] pyytää minua tekemään seuraavan oikaisun esitykseen sen osallistumisesta yritykseen saada aikaan sovinto ulkomaisten sosialidemokraattisten järjestöjen välillä:
»Tämän ryhmän kolmesta jäsenestä vain yksi erosi 'Liitosta' vuoden 1900 lopulla, toiset sen sijaan vuonna 1901, vasta sen jälkeen, kun he olivat tulleet vakuuttuneiksi siitä, että 'Liittoa' on mahdoton saada suostumaan konferenssiin 'Iskran' ulkomaisen järjestön ja 'Vallankumouksellisen järjestön Sotsial-demokratin' kanssa, — jota 'Aloitteentekijäryhmä' juuri tarkoittikin ehdotuksellaan. Tämän ehdotuksen 'Liiton' hallinto ensiksi hylkäsi perustellen konferenssista kieltäytymistään sillä, että 'Aloitteentekijäryhmään' kuuluvat henkilöt ovat 'epäpäteviä', mutta lausui samalla haluavansa päästä välittömään kosketukseen 'Iskran' ulkomaisen järjestön kanssa. Pian kuitenkin 'Liiton' hallinto tiedoitti 'Aloitteentekijäryhmälle', että 'Iskran' ensimmäisen numeron ilmestymisen jälkeen, jossa oli kirjoitus 'Liitossa' tapahtuneesta kahtiajakaantumisesta, se on muuttanut päätöksensä eikä halua ottaa yhteyttä 'Iskran' kanssa. Miten pitää tämän jälkeen ymmärtää 'Liiton' hallinnon jäsenen ilmoitus, että 'Liiton' kieltäytyminen konferenssista johtui yksinomaan sen tyytymättömyydestä 'Aloitteeniekijäryhmän' kokoonpanoon? Tosin, käsittämätöntä on myöskin 'Liiton' hallinnon suostumus konferenssin pitämiseen viime vuoden kesäkuussa: 'Iskran' ensimmäisessä numerossa julkaistu kirjoitushan pysyi voimassa, ja 'Iskran' 'kielteinen' suhtautuminen 'Liittoon' tuli vieläkin selvemmin ilmi 'Zarjan' ensimmäisessä vihkossa sekä 'Iskran' 4. numerossa, jotka ilmestyivät ennen kesäkuun konferenssia».
[1*] Muuten huomautettakoon, että uusimman sosialismin historiassa se on miltei ainoa ja tavallaan sangen lohdullinen ilmiö, että riidat sosialismin sisällä olevien eri suuntien välillä ovat ensi kerran muuttuneet kansallisista kansainvälisiksi. Entisinä aikoina jäivät kiistat lassallelaisten ja eisenachilaisten[5] välillä, guesdelaisten ja possibilistien[6] välillä, fabianilaisten[7] ja sosialidemokraattien välillä, narodnajavoljalaisten ja sosialidemokraattien välillä puhtaasti kansallisiksi kiistoiksi, ne kuvastivat puhtaasti kansallisia erikoisuuksia ja niitä käytiin niin sanoaksemme eri tasoilla. Nykyaikana (nyt sen jo selvästi huomaa) fabianilaiset Englannissa, ministerisosialistit Ranskassa, bernsteiniläiset Saksassa, venäläiset arvostelijat — kaikki he ovat yhtä perhettä, kaikki he kehuvat toisiaan, ottavat oppia toisiltaan ja yhdessä nousevat sotajalalle »dogmaattista» marxilaisuutta vastaan. Ehkäpä kansainvälinen vallankumouksellinen sosialidemokratia lujittuu riittävästi tässä ensimmäisessä todella kansainvälisessä kamppailussa sosialistista opportunismia vastaan tehdäkseen lopun Euroopassa jo kauan vallinneesta poliittisesta taantumuksesta?
[2*] Vallankumouksellisen proletariaatin keskuudessa esiintyviä kahta virtausta (vallankumouksellista ja opportunistista) on »Iskran» n:o 2 (helmikuu 1901) pääkirjoituksessa verrattu vallankumouksellisen porvariston kahteen virtaukseeni XVIII vuosisadalla (jakobiinilainen »Vuori» ja girondistit). Sen on kirjoittanut Plehanov. »Jakobiinilaisuudesta» Venäjän sosialidemokratiassa puhuvat hyvin mielellään yhä vieläkin sekä kadetit, »bezzaglavijalaiset»[9] että menshevikit. Mutta siitä, kuinka Plehanov ensi kerran asetti tämän käsitteen sosialidemokratian oikeistosiipeä vastaan, siitä katsotaan nykyään parhaimmaksi vaieta, tai... unohtaa se. (Tekijän huomautus vuoden 1907 painokseen.)
[3*] Siihen aikaan kun Engels kävi Dühringin kimppuun, varsin monet saksalaisen sosialidemokratian edustajat kallistuivat viimeksi mainitun katsomusten kannalle, ja Engelsiä vastaan sateli jopa julkisesti puolueen edustajakokouksessakin syytöksiä räikeydestä, suvaitsemattomuudesta, epätoverillisesta polemiikista y.m. Most tovereineen esitti (vuoden 1877 edustajakokouksessa), että Engelsin kirjoituksia lakattaisiin julkaisemasta »Vorwärts»-lehdessä (»Eteenpäin». Toim.) »lukijakunnan valtavaa enemmistöä kiinnostamattomina», ja Vahlteich lausui, että näiden kirjoitusten julkaiseminen on tuottanut puolueelle suurta vahinkoapa että myöskin Dühring on tehnyt palveluksia sosialidemokratialle: »meidän on käytettävä kaikkia puolueen etujen hyväksi, ja jos professorit riitelevät, niin »Vorwärts» ei ole lainkaan mikään sellainen riitelemispaikka» (»Vorwärts», n:o 65, kesäkuun 6 pnä 1877). Kuten näette, tämäkin on eräs esimerkki »arvostelun vapauden» puolustamisesta, eikä olisi haitaksi, jos meidän legaaliset arvostelijamme ja illegaaliset opportunistimme, jotka niin mielellään vetoavat saksalaisten esimerkkiin, ajattelisivat tätä esimerkkiä!
[4*] On huomautettava, että kysymyksessä bernsteiniläisyydestä Saksan puolueessa »Rabotsheje Delo» on aina rajoittunut pelkkään tosiasioiden kertomiseen »pidättäytyen» täydellisesti arvioimasta niitä omasta puolestaan. Ks. esim. n:o 2–3, s. 66– Stuttgartin edustajakokouksesta»:[14] kaikki erimielisyydet on supistettu »taktiikkaan» ja todetaan vain, että valtava enemmistö on uskollinen entiselle vallankumoukselliselle taktiikalle. Tai n:o 4–5, s. 25 ja seur. — pelkkää Hannoverin edustajakokouksessa pidettyjen puheiden kertaamista ja lisäksi julkaistaan Bebelin esittämä päätöslauselma: selitykset ja Bernsteinin arvosteleminen on taaskin (kuten numerossa 2–3) lykätty »erikoiseen kirjoitukseen». Huvittavaa on, että n:ossa 4–5. s. 33 on sanottu: »...Bebelin esittämien katsantokantojen takana on edustajakokouksen valtava enemmistö», mutta vähän alempana: »...David puolusti Bernsteinin katsantokantoja... Ennen kaikkea hän pyrki todistamaan, että ...Bernstein ja hänen ystävänsä ovat sittenkin (sic!) (sillä tavalla! Toim.) luokkataistelun kannalla»... Tämä on kirjoitettu joulukuussa 1899, mutta syyskuussa 1901 »Rabotsheje Delo» on nähtävästi jo lakannut uskomasta Bebelin olevan oikeassa ja toistaa Davidin näkökantaa omana kantanaan!
[5*] Tässä tarkoitetaan K. Tulinin kirjoitusta Struvea vastaan (ks. Lenin, Teokset, osa 1, s. 321–495), joka oli pantu kokoon alustuksesta »Marxilaisuuden heijastuminen porvarillisessa kirjallisuudessa». (Tekijän huomautus vuoden 1907 painokseen. Toim.)
[6*] Kysymys on seitsemäntoista vastalauseesta »Credoa» vastaan. Näiden rivien kirjoittaja osallistui tämän vastalauseen laatimiseen (vuoden 1899 loppu)[19]. Vastalause julkaistiin yhdessä »Credon» kanssa ulkomailla keväällä v. 1900 (ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 151–165. Toim.). Nyt on rouva Kuskovan kirjoituksesta (muistaakseni »Byloje»-lehdessä[20]) käynyt selville, että hän oli »Credon» kirjoittaja ja että herra Prokopovitsh esitti silloisten ulkomaisten »ekonomistien» keskuudessa huomattavinta osaa. (Tekijän huomautus vuoden 1907 painokseen. Toim.)
[7*] Mikäli tiedämme, on Kievin komitean kokoonpano sen jälkeen muuttunut.
[8*] Yksistään jo tämän avoimen puolueyhteyden ja puolueperinteiden puuttuminen Venäjällä muodostaa sellaisen perinpohjaisen eroavaisuuden Saksasta, että sen olisi pitänyt olla jokaiselle järkevälle sosialistille varoituksena sokeasta jäljittelemisestä. Ja tässä on näyte siitä, kuinka pitkälle »arvostelun vapaus» Venäjällä on mennyt. Venäläinen arvostelija herra Bulgakov antaa itävaltalaiselle arvostelijalle Hertzille seuraavanlaisen muistutuksen: »Kaikesta johtopäätöstensä riippumattomuudesta huolimatta Hertz kuitenkin tässä (osuusliikkeitä koskevassa) kohdassa jää näköjään liiaksi puolueensa mielipiteiden sitomaksi ja ollen eri mieltä yksityiskohdissa hän ei uskalla luopua yleisestä periaatteesta» (»Kapitalismi ja maanviljelys», II osa, s. 287). Sellaisen poliittisesti orjuutetun valtion, jossa poliittinen matelevaisuus sekä puoluekunnian ja puolueyhteyden täydellinen ymmärtämättömyys on turmellut 999⁄1000 väestöstä luihin ja ytimiin saakka, sellaisen valtion alamainen nuhtelee ylimielisesti perustuslaillisen valtion kansalaista siltä, että tämä on liiaksi »puolueen mielipiteiden sitoma»! Ikään kuin meidän illegaalisilla järjestöillämme ei olisikaan muuta tekemistä kuin ryhtyä laatimaan päätöslauselmia arvostelun vapaudesta...
[9*] »Rabotsheje Delo», n:o 10, syyskuu 1901, ss. 17 ja 18. Alleviivaus »Rabotsheje Delon».
[10*] Trade-unionismi el lainkaan kiellä kaikenlaista »politiikkaa», kuten toisinaan luullaan. Trade-unionit ovat aina käyneet määrättyä (mutta ei sosialidemokraattista) poliittista agitaatiota ja taistelua. Trade-unionlstlsen ja sosialidemokraattisen politiikan välisestä eroavaisuudesta me puhumme seuraavassa luvussa.
[11*] A. A. Vanejev kuoli v. 1899 Itä-Siperiassa keuhkotautiin, jonka hän oli saanut tutkintovankilan yksityissellissä. Siksi katsoimmekin mahdolliseksi julkaista tekstissä esitetyt tiedot, joiden todenperäisyydestä menemme takuuseen sillä ne ovat lähtöisin henkilöiltä, jotka ovat välittömästi ja mitä läheisimmin tunteneet A. A. Vanejevin.
[12*] Suhtautuessaan kielteisesti sosialidemokraattien toimintaan 90-luvun lopulla »Iskra» ei ota huomioon sitä seikkaa, että silloin ei ollut edellytyksiä muulle toiminnalle kuin taistelulle pienten vaatimusten puolesta», näin sanovat ekonomistit »Kirjeessään Venäjän sosialidemokraattisille lehdille» (»Iskra» n:o 12). Tekstissä esitetyt tosiasiat osoittavat, että tuo väite »edellytysten puuttumisesta» on suoraan totuudenvastainen. Ei ainoastaan 90-luvun lopulla, vaan sen keskivaiheillakin olivat olemassa kaikki edellytykset muullekin toiminnalle kuin taistelulle pienten vaatimusten puolesta, kaikki edellytykset, paitsi johtajain riittävää valmentuneisuutta. Mutta sen sijaan, että avoimesti tunnustettaisiin tämä puutteellinen valmentuneisuus meidän itsemme, ideologien ja johtajain taholta, »ekonomistit» tahtovat vierittää kaiken syyn »edellytysten puuttumisen» kontolle, selittää kaiken johtuvan aineellisista olosuhteista, jotka määräävät sen tien, jolta eivät minkäänlaiset ideologit voi vetää liikettä pois. Mitä muuta tämä on kuin orjamaista nöyristelyä vaistovaraisuuden edessä, kuin »ideologien» mieltymystä omiin puutteisiinsa?
[13*] Muuten tämä »Rabotshaja Myslin» kehuskeleminen marraskuussa 1898, jolloin ekonomismi oli varsinkin ulkomailla saanut jo selvät muotonsa, oli lähtöisin siltä samaiselta V. I:ltä, josta tuli kohta sen jälkeen yksi »Rabotsheje Delon» toimittajia. Ja »Rabotsheje Delo» ei sittenkään tunnustanut kahden suunnan olemassaoloa Venäjän sosialidemokratiassa, kuten se ei tunnusta sitä nykyäänkään!
[14*] Se, että tämä vertaus on oikea, voidaan nähdä seuraavasta kuvaavasta tosiasiasta. Kun »dekabristien» vangitsemisen jälkeen Schlüsselburgin tien työläisten keskuudessa levisl tieto, että paloon oli vaikuttanut provokaattori N. N. Mihailov (hammaslääkäri), joka oli läheisessä yhteydessä erääseen »dekabristien» kanssa kosketuksissa olleeseen ryhmään, niin työläiset joutuivat sellaisen suuttumuksen valtaan, että päättivät tappaa Mihailovin.
[15*] Samasta »Rabotshaja Myslin» ensimmäisen numeron pääkirjoituksesta. Tästä voidaan päätellä, millainen teoreettinen valmennus oli näillä »Venäjän sosialidemokratian V. V:illä»,[34] jotka toistelivat »taloudellisen materialismin» karkeaa mataloittamista samaan aikaan, kun kirjallisuudessa oli käynnissä marxilaisten sota oikeaa herra V. V:tä vastaan, jota oli jo aikoja sitten alettu nimittää »taantumuksen peikoksi» politiikan ja talouden välisen suhteen ymmärtämisestä juuri samalla tavalla!
[16*] Saksalaisilla on erikoinen sanakin: »Nur-Gewerkschaftler», joka merkitsee »yksistään ammatillisen» taistelun kannattajia.
[17*] Alleviivaamme sanan nykyisten niiden varalta, jotka farisealaisesti kohauttavat olkapäitään ja sanovat: nyt on helppo haukkua »Rabotshaja Mysliä», mutta sehän on arkaismia! Mutato nomine de te fabula narratur (toisella nimellä sinusta satua kerrotaan. Toim.) — vastaamme näille nykyaikaisille fariseuksille, joista tuonnempana todistetaan, että he ovat joutuneet täydellisesti »Rabotshaja Myslin» aatteiden kahleisiin.
[18*] »Ekonomistien» kirje, »Iskrassa» n:o 12.
[19*] »Rabotsheje Delo» n:o 10.
[20*] »Neue Zeit» (»Uusi Aika». Toim.), 1901–1902, XX. 1. n:o 3, s. 79. Valiokunnan esittämä luonnos, josta K. Kautsky puhuu, hyväksyttiin Wienin edustajakokouksessa (viime vuoden lopulla) jonkin verran muutettuna.
[21*] Tämä ei tietenkään merkitse, että työläiset eivät osallistuisi tähän luomiseen. Mutta he eivät osallistu siihen työläisinä, vaan sosialismin teoreetikkoina, proudhoneina ja weitlingeinä, toisin sanoen he osallistuvat siihen vain silloin ja sikäli, mikäli he onnistuvat suuremmassa tai pienemmässä määrässä omaksumaan vuosisatansa tiedon ja kehittämään tätä tietoa eteenpäin. Ja että tämä onnistuisi työläisille useammin, sitä varten on pidettävä mahdollisimman suurta huolta työläisten tietolsuustason kohottamisesta yleensä, sitä varten on välttämätöntä, etteivät työläiset sulkeutuisi »työläisiä varten olevan kirjallisuuden» keinotekoisesti kavennettuihin puitteisiin, vaan oppisivat yhä enemmän ja enemmän hallitsemaan yleistä kirjallisuutta. Oikeampaa olisi tuon »sulkeutuisi» -sanan asemesta sanoa »tulisi suljetuksi», sillä työläiset itse kyllä lukevat ja tahtovat lukea kaikkea, mitä kirjoitetaan intelligenssläkin varten. Ja vain eräät (kehnot) intelligentit ajattelevat, että »työläisille» riittää, kun heille kerrotaan tehtaassa vallitsevasta komennosta ja märehditään vanhoja, jo ennestään tuttuja asioita.
[22*] Usein sanotaan: työväenluokalla on vaistovaraista taipumusta sosialismiin. Tämä on aivan oikein siinä mielessä, että sosialistinen teoria perinpohjaisimmin ja oikeimmin määrittelee työväenluokan kurjuuden syyt. Ja sen vuoksi työläiset sen niin helposti omaksuvatkin, jos tämä teoria ei vain itse anna peräksi vaistovaraisuuden edessä, jos se vain alistaa vaistovaraisuuden alaisekseen. Tavallisesti tämä on itsestään selvää, mutta »Rabotsheje Delo» unohtaa ja vääristelee juuri tämän itsestään selvän asian. Työväenluokalla on vaistovarainen taipumus sosialismiin, mutta siitä huolimatta laajimmalle levinnyttä (ja alituisesti mitä erilaisimmissa muodoissa uudestisyntyvää) porvarillista ideologiaa vaistovaraisesti tyrkytetään yhä enemmän työläisille.
[23*] »Kysymykseen Venäjän sosialidemokraattien nykyisistä tehtävistä ja taktiikasta», Geneve, 1898. Kaksi kirjettä »Rabotshaja Gazetalle», kirjoitettu v. 1897.
[24*] Ensimmäiseen valheeseensa (»emme tiedä, kenestä nuorista tovereista P. B. Axelrod puhui») »Rabotsheje Delo» puolustautuessaan lisäsi vielä toisen, kun se kirjoitti »Vastauksessa»: »Siitä lähtien, kun arvostelu »Venäjän sosialidemokraattien tehtävistä» oli kirjoitettu, on eräiden Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa syntynyt tai tullut enemmän tai vähemmän selvästi esille tendenssejä ekonomistiseen yksipuolisuuteen, jotka ovat taka-askel liikkeemme siihen tilaan verrattuna, jota 'Tehtävissä' kuvataan» (s. 9). Näin sanotaan vuonna 1900 ilmestyneessä »Vastauksessa». Mutta »Rabotsheje Delon» ensimmäinen numero (jossa arvostelu julkaistiin) ilmestyi huhtikuussa 1899. Näinköhän ekonomismi syntyi vasta v. 1899? Ei, vuonna 1899 kajahti ensimmäisen kerran venäläisten sosialidemokraattien vastalause ekonomismia vastaan (vastalause »Credoa» vastaan). Ekonomismi taas syntyi v. 1897. kuten »Rabotsherjle Delokini» mainiosti tietää, sillä V. I. ylisti »Rabotshaja Mysliä» jo marraskuussa 1898 (»Listok 'Rabotnika'», n:o 9–10).
[25*] »Asteellisuusteoria» eli »aran luovimisen» teoria poliittisessa taistelussa ilmenee tässä kirjoituksessa esimerkiksi seuraavalla tavalla: »Poliittisten vaatimusten, jotka ovat luonteeltaan yhteisiä koko Venäjälle, tulee kuitenkin ensi aikoina» (tämä on kirjoitettu elokuussa v. 1900!) »vastata sitä kokemusta, minkä kyseessäoleva työläiskerros (sic!) on saanut taloudellisesta taistelusta. Vain (!) tämän kokemuksen pohjalla voidaan ja tulee ryhtyä poliittiseen agitaatioon» j.n.e. (s. 11). Sivulla 4 kirjoittaja nousee hänen mielestään kokonaan perusteetonta ekonomistisesta harhaopista syyttämistä vastaan ja huudahtaa mahtipontisesti: »Kukapa sosialidemokraatti ei tietäisi, että Marxin ja Engelsin opin mukaan eri luokkien taloudelliset edut esittävät historiassa ratkaisevaa osaa ja siis myöskin proletariaatin taistelulla taloudellisten etujensa puolesta täytyy olla ensiarvoisen tärkeä merkitys sen luokkakehitykselle ja vapaustaistelulle? (alleviivaus meidän). Tuo »siis» ei sovi tähän laisinkaan. Siitä, että taloudelliset edut esittävät ratkaisevaa osaa, ei ensinkään seuraa mitään johtopäätöstä taloudellisen (— ammatillisen) taistelun ensisijaisesta merkityksestä, sillä luokkien oleellisimmat, »ratkaisevat» edut voivat tulla tyydytetyiksi vain perusteellisten poliittisten uudistusten kautta yleensä; proletariaatin taloudelliset perusedut muun muassa voivat tulla tyydytetyiksi ainoastaan poliittisen vallankumouksen kautta, joka asettaa porvariston diktatuurin tilalle proletariaatin diktatuurin. B. Kritshevski toistaa järkeilyn, jonka ovat esittäneet »Venäjän sosialidemokratian V. V:t» (— politiikka seuraa taloutta y.m.s.) ja Saksan sosialidemokratian bernsteiniläiset (juuri sellaisten ajatusten perusteella Woltmann esimerkiksi todisteli, että työläisten on ensin hankittava itselleen »taloudellista voimaa», ennenkuin he voivat ajatella poliittista vallankumousta).
[26*] Ein jahr der Verwirrung (sekasorron vuosi), näin on Mehring otsikoinut kirjassaan »Saksan sosialidemokratian historia» sen luvun, jossa hän kuvailee sitä horjuvaisuutta ja päättäväisyyden puutetta, jota sosialisteilla alussa ilmeni heidän valitessaan uusia oloja vastaavaa »suunnitelma-taktiikkaa».
[27*] »Iskran» ensimmäisen numeron johtavasta kirjoituksesta. (Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 352. Toim.)
[28*] Ei saa unohtaa sitäkään, että ratkaistessaan »teoreettisesti» kysymyksen terrorista »Työn vapautus» -ryhmä teki yleistävän yhteenvedon edelläkäyneen vallankumousliikkeen kokemuksista.
[29*] Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautamme, että tulemme seuraavansa esityksessämme kaikkialla tarkoittamaan taloudellisella taistelulla (meillä yleisesti vakiintuneen kielenkäytön mukaan) sitä »käytännöllis-taloudellista taistelua», jota Engels edellä esittämässämme lainauksessa nimittää »kapitalistien vastustamiseksi» ja jota vapaissa maissa nimitetään ammatilliseksi, syndikaaliseksi tai trade-unionistiseksi taisteluksi.
[30*] Tässä luvussa me puhumme vain poliittisesta taistelusta, sen laajemmasta tai ahtaammasta ymmärtämisestä. Siksi vain sivumennen, pelkkänä eriskummallisuutena mainitsemme siitä, että »Rabotsheje Delo» syyttää »Iskraa» »liiallisesta pldättyväisyydestä» taloudellisen taistelun suhteen (»Kaksi edustajakokousta», s. 27, Martynov märehtii sitä kirjasessaan »Sosialidemokratia ja työväenluokka»). Jos herrat syyttäjät esittäisivät vaikkapa puudissa tai painoarkeissa (kuten he mielellään tekevät) taloudellisen taistelun osaston »Iskrassa» vuoden ajalta ja vertaisivat sitä »Rabotsheje Delon» ja »Rabotshaja Myslin» vastaaviin osastoihin yhteensä, niin he huomaisivat helposti, että he jäävät jälkeen tässäkin suhteessa. Ilmeisesti tämän yksinkertaisen totuuden tajuaminen pakoittaa heitä turvautumaan sellaisiin todistuskappaleisiin, jotka tuovat selvästi ilmi heidän hämminkinsä. »Iskran», kirjoittavat he, »täytyy (!) tahtoen tai tahtomattaan (!) ottaa huomioon tärkeät elämän vaatimukset ja edes (!!) julkaista työväenliikettä koskevia kirjeenvaihtajien kirjeitä» (»Kaksi edustajakokousta», s. 27). Todellakin musertava todistus, joka nujertaa meidät!
[31*] Sanomme »yleensä», sillä »Rabotsheje Delossa» on puhe nimenomaan koko puolueen yleisistä periaatteista ja yleisistä tehtävistä. Käytännössä on kieltämättä tapauksia, jolloin politiikan täytyy todella seurata taloutta, mutta vain ekonomistit voivat puhua siitä päätöslauselmassa, joka on tarkoitettu koko Venäjää varten. Sattuuhan sellaisiakin tapauksia, jolloin »aivan alusta alkaen» poliittista agitaatiota voidaan käydä »vain taloudellisella pohjalla». — ja siltä huolimatta »Rabotsheje Delo» on tullut lopulta siihen johtopäätökseen, ettei se »ole lainkaan välttämätöntä» (»Kaksi edustajakokousta», s. 11). Seuraavassa luvussa osoitamme, että »poliitikkojen» Ja vallankumouksellisten taktiikka ei suinkaan jätä ottamatta huomioon sosialidemokratian trade-unionistisia tehtäviä, vaan päinvastoin vain se juuri turvaakin niiden johdonmukaisen täyttämisen.
[32*] Kirjaimellisesti tällaisia nimityksiä käytetään kirjasessa »Kaksi edustajakokousta», sivuilla 31, 32, 28 ja 30.
[33*] »Kaksi edustajakokousta», s. 32.
[34*] »Rabotsheje Delo», n:o 10, s. 60. Tämä on Martynovin toisinto siitä, miten liikkeemme nykyiseen kaaosmaiseen tilaan sovelletaan väitettä: »todellisen liikkeen jokainen askel on tärkeämpi kuin tusina ohjelmia», jota olemme edellä jo luonnehtineet. Oikeastaan se on vain venäjän kielelle tehty käännös Bernstelnln kuuluisasta fraasista: »liike on kaikki kaikessa — päämäärä ei mitään».
[35*] S. 43: »Kun me suosittelemme työläisille määrättyjen taloudellisten vaatimusten esittämistä hallitukselle, niin teemme sen tietysti siksi, että taloudellisella alalla itsevaltainen hallitus on välttämättömyyden pakosta valmis tekemään määrättyjä myönnytyksiä».
[36*] »Rabotshaja Mysl», »Erillinen lisälehti», s. 14.
[37*] Vaatimus, että »itse taloudelliselle taistelulle on annettava poliittinen luonne» tuo mitä silmiinpistävimmin esiin vaistovaraisuuden edessä kumartamisen poliittisen toiminnan alalla. Taloudellinen taistelu saa poliittisen luonteen hyvin usein aivan vaistovaraisesti, siis ilman »vallankumousbasillin — intelligenssin» tai tietoisten sosialidemokraattien sekaantumista. Esimerkiksi Englannissakin työläisten taloudellinen taistelu sai poliittisen luonteen ilman minkäänlaista sosialistien osallisuutta. Sosialidemokraattien tehtävänä taas ei ole vain poliittinen agitaatio taloudellisella pohjalla, heidän tehtävänsä on muuttaa tuo trade-unionistinen politiikka sosialidemokraattiseksi poliittiseksi taisteluksi, käyttää hyväkseen niitä poliittisen tietoisuuden kipinöitä, joita taloudellinen taistelu sytyttää työläisten keskuuteen, nostaakseen työläiset sosialidemokraattisen poliittisen tietoisuuden tasolle. Mutta Martynovit sen sijaan, että kohottaisivat ja auttaisivat eteenpäin vaistovaraisesti heräävää poliittista tietoisuutta, lankeavat polvilleen vaistovaraisuuden edessä ja hokevat, hokevat usein niin että ihan ällöttää, että taloudellinen taistelu »työntää» työläisiä törmäämään kysymykseen heidän poliittisesta oikeudettomuudestaan. Paha vain, hyvät herrat, että tämän trade-unionlstisen poliittisen tietoisuuden vaistovarainen herääminen ei »työnnä» teitä kvsymykseen teidän sosialidemokraattisista tehtävistänne!
[38*] Näyttääksemme toteen, ettemme ole suotta keksineet tätä työläisten puhetta ekonomisteille, viittaamme kahteen todistajaan, jotka epäilemättä tuntevat välittömästi työväenliikettä ja jotka ovat kaikkein vähimmin taipuvaisia suhtautumaan suosivaisesti meihin, »dogmaatikkoihin», sillä toinen näistä todistajista on ekonomisti (joka pitää jopa »Rabotsheje Deloakin poliittisena lehtenä!) ja toinen on terroristi. Toinen näistä todistajista on kirjoittanut totuudenmukaisuutensa ja elävyytensä puolesta erinomaisen kirjoituksen: »Pietarin työväenliike ja sosialidemokratian käytännölliset tehtävät», joka on julkaistu »Rabotsheje Delossa» n:o 6. Hän jakaa työläiset 1) tietoisiin vallankumouksellisiin, 2) välikerrokseen, ja 3) muuhun joukkoon. Ja hänen mielestään välikerros »harrastaa usein enemmän poliittisen elämän kysymyksiä kuin lähimpiä taloudellisia etujaan, joiden yhteys yleisiin yhteiskunnallisiin oloihin on jo kauan sitten ymmärretty»... »Rabotshaja Mysliä» »arvostellaan ankarasti»: »kaikki on yhtä ja samaa, jo kauan sitten tunnettua, aikoja sitten luettua», »poliittisessa katsauksessakaan ei taaskaan ole mitään» (sivulla 30–31). Vieläpä kolmaskin kerros: »herkempi, nuorempi, kapakan ja kirkon vähemmän turmelema työläisjoukko, jolla ei ole juuri milloinkaan mahdollisuutta hankkia sisällöltään poliittista kirjaa, selittelee sinne sun tänne poliittisen elämän ilmiöitä mietiskellessään ylioppilasmellakoista kuulemiaan hajanaisia tietoja» j.n.e. Terroristi taas kirjoittaa: »..Kerran pari luetaan tehdaselämää koskevia pikku juttuja eri kaupungeista, ei omasta, ja sitten heitetään koko lukeminen sikseen... Ikävystyttää... Kun työväenlehdessä ei puhuta valtiosta... niin se merkitsee sitä, että työläistä pidetään pikku lapsena... Työläinen el ole mikään pikku lapsi» (»Svoboda», vallankumouksellis-sosialistisen ryhmän julkaisu, ss. 69–70).
[39*] Martynov »näkee toisen, paljon todellisemman (?) pulman» (»Sosialidemokratia ja työväenluokka», 19): »Joko sosialidemokratia ottaa tehtäväkseen proletariaatin taloudellisen taistelun välittömän johtamisen ja siten (!) muuttaa sen vallankumoukselliseksi luokkataisteluksi»... »Siten», t.s. siis nähtävästi välittömästi johtamalla taloudellista taistelua. Sanokoon Martynov meille, missä on nähty sellaista, että yksistään vain ammatillisen taistelun johtamisella on trade-unionistinen liike onnistuttu muuttamaan vallankumoukselliseksi luokkaliikkeeksi? Eikö hän käsitä, että tällaista »muuttamista» varten meidän on toimekkaasti ryhdyttävä »välittömästi johtamaan» kaikinpuolista poliittista agitaatiota?.. »Taikka toinen perspektiivi: sosialidemokratia jättäytyy syrjään työläisten taloudellisen taistelun johdosta ja siten... katkaisee siivet itseltään»... »Rabotsheje Delon» edellä esitetyn mielipiteen mukaan »Iskra» »jättäytyy syrjään». Mutta me olemme nähneet, että »Iskra» tekee taloudellisen taistelun johtamiseksi paljon enemmän kuin »Rabotsheje Delo». mutta se ei rajoitu siihen eikä supista sen vuoksi poliittisia tehtäviään.
[40*] Kysymys on vuoden 1901 keväästä. Jolloin alkoivat suuret katumielenosoitukset. (Tekijän huomautus vuoden 1907 painokseen. Toim.)
[41*] Esim. ranskalais-saksalaisen sodan aikana Liebknecht saneli toimintaohjelman koko demokratialle. Ja vielä suuremmassa määrässä sitä tekivät Marx ja Engels v. 184».
[42*] Tilan ahtaus ei ole suonut meille mahdollisuutta »Iskrassa» vastata kyllin perusteellisesti tähän ekonomisteille sangen luonteenomaiseen kirjeeseen. Sen ilmestyminen ilahdutti meitä suuresti, sillä jutut lujan luokkakannan puuttumisesta »Iskralta» olivat kantautuneet korviimme jo kauan sitten ja mitä erilaisimmilla tahoilta, ja olimme etsiskelleet vain sopivaa tilaisuutta tai muotiin tulleen syytöksen esittämistä asianomaisessa muodossa vastataksemme siihen. Emmekä me ole tottuneet vastaamaan hyökkäykseen puolustuksella, vaan vastahyökkäyksellä.
[43*] Ja näiden artikkelien ilmestymisen välillä oli (»Iskrassa», n:o 3) kirjoitus, jossa käsiteltiin varta vasten maaseutumme sovittamattomia luokkaristiriitoja. (Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 403–411. Toim.)
[44*] Samassa paikassa on myöskin viittaus »Venäjän konkreettisiin oloihin, jotka sallimuksellisesti työntävät työväenliikettä vallankumoukselliselle tielle». Ihmiset eivät halua ymmärtää sitä, että työväenliikkeen vallankumouksellinen tie voi olla myöskin ei-sosialidemokraattinen tie! Sillä koko Länsi-Euroopan porvaristohan absolutismin vallitessa »työnsi», tahallaan työnsi työläisiä vallankumoukselliselle tielle. Mutta me sosialidemokraatit emme voi tyytyä siihen. Ja jos me millä tavalla hyvänsä alennamme sosialidemokraattista politiikkaa vaistovaraisen, trade-unionistisen politiikan tasolle, niin juuri sillä me pelaammekin porvarillisen demokratian hyväksi.
[45*] Alleviivaus on kaikkialla meidän.
[46*] »Rabotshaja Mysl» ja »Rabotsheje Delo», erik. »Vastaus» Plehanoville.
[47*] Kirjanen »Kuka suorittaa poliittisen vallankumouksen?» — Venäjällä ilmestyneessä kokoelmassa: »Proletaarinen taistelu». Kievin komitea on ottanut siitä lisäpainoksen.
[48*] »Vallankumouksellisuuden uudestisyntyminen» ja »Svoboda».
[49*] »Iskran» taistelu ohdakkeita vastaan on aiheuttanut »Rabotsheje Delon» taholta tällaisen kiukkuisen hyökkäyksen: »'Iskralle' taas ei ajan merkkinä ole niinkään paljon nämä suurtapahtumat (keväälliset) kuin Zubatovin agenttien viheliäiset yritykset »legalisoida» työväenliike. Se ei näe, että nämä tosiasiat juuri puhuvatkin sitä vastaan; nehän ne juuri todistavatkin sitä, että hallituksen silmissä on työväenliike saanut hyvin uhkaavat mittasuhteet» (»Kaksi edustajakokousta». s. 27). Kaiken syynä on näiden »elämän mahtikäskyille kuurojen» ortodoksien »dogmaattisuus». He ovat niin itsepäisiä, että eivät halua nähdä kyynärän korkuista vehnää, vaan tappelevat tuuman korkuisia ohdakkeita vastaan! Eikö tämä olekin »turmeltunut perspektiivikäsitys Venäjän työväenliikkeeseen nähden» (sama. s. 27)?
[50*] Tässä vain huomautamme, että kaikki se, mitä olemme sanoneet »syrjästä käsin sysäämisestä» ja kaikista muista »Svobodan» järkeilyistä organisaatiokysymyksessä, koskee kokonaisuudessaan kaikkia ekonomisteja, myöskin »rabotshejedelolaisia» siinä luvussa, sillä he ovat osaksi aktiivisesti saarnanneet ja puolustaneet noita samoja mielipiteitä järjestökysymyksissä ja osaksi luisuneet näihin käsityksiin.
[51*] Tämä nimitys on »Svobodaan» nähden ehkä paremmin paikallaan kuin edellinen, sillä »Vallankumouksellisuuden uudestisyntymisessä» puolustetaan terrorismia, mutta käsiteltävässä kirjoituksessa — ekonomismia. Halu on hirmuinen, mutta kohtalo karvas! — voidaan »Svobodasta» yleensä sanoa. Mitä parhaimmat toiveet ja mitä parhaimmat aikomukset — ja tuloksena on sekasotku, sekasotku pääasiallisesti sen vuoksi, että puolustaessaan järjestön jatkuvaisuuden säilyttämistä »Svoboda» ei halua tietää vallankumouksellisen ajattelun ja sosialidemokraattisen teorian jatkuvaisuudesta. Kun pyritään herättämään uudelleen henkiin ammattivallankumouksellinen (»Vallank. uudestisynt.») ja sitä varten ehdotetaan ensiksikin eksitatiivista terroria ja toiseksi »keskitason työläisten järjestöä» (»Svoboda», n:o 1, s. 66 ja seur.), työläisten, joita »vähemmän sysättäisiin syrjästä käsin», — niin se merkitsee totta tosiaan asuntonsa pilkkomista haloiksi tämän samaisen asunnon lämmittämistä varten.
[52*] Esimerkiksi sotaväen keskuudessa on viime aikoina ollut havaittavissa eittämätöntä demokraattisen hengen vilkastumista, osaksi seurauksena yhä useammin sattuvista katutaisteluista sellaisia »vihollisia» kuin työläisiä ja ylioppilaita vastaan. Ja heti, kun vain käytettävissä olevat voimamme antavat myöten, meidän tulee ehdottomasti kiinnittää mitä vakavinta huomiota propagandaan ja agitaatioon sotamiesten ja upseerien keskuudessa, puolueeseemme kuuluvien »sotilasjäriestöjen» luomiseen.
[53*] Muistan miten eräs toveri kerran kertoi minulle, kuinka sosialidemokratiaa auttamaan altis ja sitä monesti auttanut tehdastarkastaja o i katkerasti valittanut sitä seikkaa, ettei hän tiedä, menevätkö hänen »tiedotuksensa Perllle-varsinaisen vallankumouksellisen keskuksen tietoon, missä määrin hänen apunsa yleensä on tarpeen ja missä määrin voidaan käyttää hyväksi Itänen pieniä ja vähäpätöisiä palveluksiaan. Jokainen käytännönmies tietää tietysti useitakin sellaisia tapauksia. Jolloin näpertelymme vuoksi olemme menettäneet liittolaisiamme. Ja kuitenkin näitä erikseen otettuina »pieniä», mutta yhteenlaskettuina arvaamattoman kallisarvoisia palveluksia voisivat ja ryhtyisivätkin meille tekemään toimitsijat ja virkamiehet ei ainoastaan tehdasalalla, vaan myöskin postilaitoksessa, rautateillä, tullilaitoksessa, aatelis- ja kirkollislaitoksissa sekä kaikilla muillakin aloilla aina poliisilaitoksen ja hovin henkilökuntaan asti! Jos meillä olisi jo oikea puolue, todellinen vallankumouksellisten taistelujärjestö, niin me emme asettaisi kaikkia sellaisia »avustajia» vaaralle alttiiksi, emme kiirehtisi vetämään heitä aina ja ehdottomasti ihan »illegaalisuuden» sydämeen, vaan päinvastoin erikoisesti säästäisimme heitä ja jopa varta vasten valmentaisimme henkilöitä hoitamaan sellaisia tehtäviä muistaen, että monet ylioppilaat voisivat tuottaa puolueellemme enemmän hyötyä »avustajina» — virkamiehinä kuin »lyhytaikaisina» vallankumouksellisina. Mutta, toistan vielä kerran, tällaista taktiikkaa voi toteuttaa ainoastaan jo täysin vankka järjestö, joka ei kärsi aktiivisten voimien puutetta.
[54*] »Svoboda», n:o 1, kirjoitus »Organisaatio», s. 66: »painokkaasti marssiva työläisarmeija tulee tukemaan kaikkia vaatimuksia, joita esitetään venäläisen Työn nimessä», — ehdottomasti suurella kirjaimella! Ja sama kirjoittaja huudahtaa: »minä en suinkaan suhtaudu vihamielisesti intelligenssiin, mutta»... (tämä on se samainen mutta, jonka Shtshedrin tulkitsi sanoilla: korvat eivät kasva otsaa ylemmäksi!) »...mutta minua suututtaa aina hirveästi, kun tulee henkilö, joka jaarittelee hyvin kauniita ja erinomaisia asioita ja vaatii, että ne olisi otettava vastaan kauneutensa (hänenkö?) ja muiden avujensa vuoksi» (62). Niin, minua se myöskin »suututtaa aina hirveästi»...
[55*] Vrt. »Venäjän sosialidemokraattien tehtävät», s. 21, polemiikki P. L. Lavrovia vastaan. (Ks. Lenin, »Teokset», osa 2, s. 316–317. Toim.)
[56*] »Venäjän sosialidemokraattien tehtävät», s. 23 (ks. Lenin, »Teokset», osa 2, s. 318. Toim.). Muuten, tässä on vielä yksi esimerkki siitä, että »Rabotsheje Delo» joko ei ymmärrä, mitä se puhuu, tai muuttaa mielipiteitään »tuulen mukaan». Rabotsheje Delon» 1. numerossa on kursiivilla painettu: »Kirjasessa esitetty perusajatus käy täydellisesti yhteen »Rabotsheje Delon» toimitusohjelman kanssa» (s. 142). Ihanko totta? Ettäkö »tehtävien» kanssa käy yhteen se kanta, ettei joukkoliikkeen ensimmäiseksi tehtäväksi saa asettaa itsevaltiuden kukistamista? ettäkö käy yhteen teoria »taloudellisen taistelun käymisestä isäntiä ja hallitusta vastaan»? ettäkö se käy yhteen asteellisuusteorian kanssa? Kehoitamme lukijaa päättelemään, voiko olla puhetta sellaisen äänenkannattajan periaatteellisesta lujuudesta, joka näin kummallisella tavalla ymmärtää »yhteenkäymisen»?
[57*] Ks. »Selostus Pariisin kongressille»,[66] s. 14: »Siitä (v. 1897) lähtien kevääseen 1900 mennessä ilmestyi eri paikkakunnilla 30 numeroa erilaisia sanomalehtiä... Keskimäärin on ilmestynyt enemmän kuin yksi numero kuukaudessa.
[58*] Tämä vaikeus on vain näennäinen. Itse asiassa ei ole sellaista paikallista kerhoa, jolla ei olisi tilaisuutta ryhtyä aktiivisesti täyttämään jotakin yleisvenäläisen työn tehtävää. »Älä sano, että et voi, vaan sano, että et tahdo».
[59*] Siinä syy, miksi erikoisen hyvienkin paikallislehtien esimerkki tukee täydellisesti näkökantaamme. Esimerkiksi »Juzhnyi Rabotshi» on erinomaisen hyvä lehti ja aivan syytön periaatteelliseen häilyväisyyteen. Mutta sitä, mitä se tahtoi antaa paikalliselle liikkeelle, ei ole saavutettu harvan ilmestymisen ja laajojen palojen vuoksi. Se, mikä puolueelle tällä hetkellä on kaikkein välttämättömintä — liikkeen peruskysymysten periaatteellinen asettaminen ja kaikinpuolinen poliittinen agitaatio, — osoittautui paikalliselle lehdelle ylivoimaiseksi. Ja se, mitä siinä on ollut erikoisen hyvää, kuten kirjoitukset vuoriteollisuudenharjoittajaln edustajakokouksesta, työttömyydestä j.n.e., ei ole ollut puhtaastt paikallista aineistoa. Ja se on ollut tarpeellista koko Venäjälle eikä yksistään etelää varten. Koko sosialidemokraattisessa lehdistössä ei ole ollut sellaisia kirjoituksia.
[60*] Legaalinen aineisto on tässä suhteessa erikoisen tärkeätä, ja me olemme jääneet kovasti jälkeen sen järjestelmällisen kokoamisen ja käyttämisen taidossa. Ei ole liioiteltua sanoa, että pelkän legaalisen aineiston pohjalla vielä voidaan joten kuten kirjoittaa kirjanen ammatillisista asioista, mutta pelkän illegaalisen aineiston pohjalla se on mahdotonta. Kerätessämme työläisiltä sitä sentapaista illegaalista aineistoa eri kysymyksistä, jota »Rabotshaja Mysl» on julkaissut, me tuhlaamme turhaan paljon vallankumouksellisen voimia (legaalinen työntekijä voisi hänet tässä suhteessa helposti korvata) emmekä kuitenkaan saa koskaan hyvää aineistoa, sillä työläisten, jotka tavallisesti tuntevat suurella tehtaalla vain yhden työosaston ja jotka melkein aina tietävät vain oman työnsä taloudelliset tulokset, mutta eivät ammattialansa yleisiä työehtoja ja -normeja, on mahdotonta saadakaan sellaisia tietoja, joita on tehtaan virkailijoilla, tarkastajilla, lääkäreillä j.n.e. ja joita on runsain määrin siroteltuna pieniin sanomalehtiuutisiin ja teollisuus-, terveydenhoito-, zemstvo- y.m.s. erikoislulkaisuihin.
Muistan vielä kuin eilisen päivän »ensimmäisen kokeeni», jota en enää koskaan toistaisi. Kulutin monta viikkoa kysellen »tiukkaamalla tiukaten» eräältä luonani käyneeltä työmieheltä kaikkea ja kaikenlaista oloista ja elämästä suurella tehtaalla, jossa hän kävi työssä. Tosin, lopultakin, joskin suurella työllä ja vaivalla, sain joten-kuten kokoon kuvauksen (vain yhdestä tehtaasta!), mutta työmies sen sijaan keskustelujemme jälkeen sanoi usein hymyillen ja pyyhkien hikeä otsaltaan: »helpompaa minun olisi tehdä jokin kiireellinen ylityö, kuin vastata kysymyksiinne!».
Mitä tarmokkaammin tulemme käymään vallankumouksellista taistelua, sitä enemmän hallituksen on pakko legalisoida osa »ammattillisesta» työstä ja poistaa meiltä siten osa taakastamme.
[61*] »Iskra», n:o 8, Venäjän ja Puolan Yleisen juutalaisliiton Keskuskomitean vastaus kirjoitukseemme kansallisuuskysymyksestä.
[62*] Esitämme nämä tosiasiat tahallamme toisessa järjestyksessä kuin missä ne ovat tapahtuneet.[69]
[63*] Muuten tämän kirjasen kirjoittaja pyytää minua ilmoittamaan, että se, samoin kuin hänen aikaisemmatkin kirjasensa, oli lähetetty Liitolle siinä olettamuksessa, että »Työn vapautus» -ryhmä on hänen julkaisujensa toimittaja (eräiden syiden vuoksi hän ei silloin, s.o. helmikuussa 1899, voinut tietää toimituksen muutoksesta). Liiga julkaisee kirjasen kohta uudelleen.
[64*] Toveri Kritshevski ja toveri Martynov! Kiinnitän huomiotanne tähän suorastaan suututtavaan »itsevaltiuden», »kontrollittoman arvovaltaisuuden», »ylimmäisen säännöstelyn» y.m.s. ilmaukseen. Kylläpä on: haluaa saada käsiinsä koko ketjun! Kirjoittakaa nopeasti valitus siitä. Siinä teille on valmis aine kahta pääkirjoitusta varten »Rabotsheje Deloon» n:o 12!
[65*] Esittäessään »Rabotsheje Delossa» ensimmäisen lauseen tästä lainauksesta (n:o 10, s. 62) Martynov on jättänyt pois juuri toisen lauseen aivan kuin alleviivaten siten haluttomuuttaan kosketella kysymyksen olemusta tai kyvyttömyyttään käsittää tätä olemusta.
[66*] Varaus: Jos se on myötätuntoinen tämän lehden suunnalle ja katsoo sen avustajaksi ryhtymisen olevan hyödyksi asialle, tarkoittaen sillä ei ainoastaan kirjallista vaan yleensä kaikkea vallankumouksellista avustamista. Huomautus »Rabotsheje Delolle»: tämä varaus on itsestään selvä asia niiden vallankumouksellisten kesken, jotka antavat arvoa työlle eikä demokratismilla leikkimiselle, jotka eivät erota »myötätuntoa» mitä aktiivisimmasta ja vilkkaimmasta osallistumisesta toimintaan.
[67*] »Vallankumouksen aatto», s. 62.
[68*] Muuten »katsauksessaan teorian kysymyksiin» L. Nadezhdin ei antanut juuri mitään teorian kysymyksiin nähden, ellei oteta huomioon seuraavaa, »vallankumouksen aaton katsantokannalta» perin huvittavaa kohtaa: »Bernsteiniläisyys yleensä kadottaa meidän ajankohdallamme kärkevän luonteensa aivan samoin kuin sekin seikka, onnistuuko hra Adamovitshin todistaa, että hra Struve on jo ansainnut solkensa, tai päinvastoin, kumoaako hra Struve hra Adamovitshin väitteet eikä suostu ottamaan virkaeroa, — se on ihan samantekevää, sillä vallankumouksen hetki lyö» (s. 110). Vaikeaa olisi ollut enää tämän selvemmin kuvata L. Nadezhdinin ääretöntä huolettomuutta teoriaan nähden. Me olemme julistaneet »vallankumouksen aaton» olevan käsillä — siksi »on ihan samantekevää», onnistuuko ortodoksien lyödä arvostelijat lopullisesti asemistaan!! Eikä meidän neropattimme huomaa sitä, että juuri vallankumouksen aikana me tarvitsemme arvostelijoita vastaan käydyn teoreettisen taistelun tuloksia käydäksemme ratkaisevaa taistelua heidän käytännöllisiä asenteitaan vastaan!
[69*] »Iskra», n:o 4: »Mistä on alettava?». — »Vallankumouksellisia kulttuuriharrastajia, jotka eivät ole vallankumouksen aaton kannalla, ei työn pitkällisyys saata vähääkään hämilleen», kirjoittaa Nadezhdin (s. 62). Tämän johdosta huomautamme: jos emme kykene kehittämään sellaista poliittista taktiikkaa ja sellaista organisaatiosuunnitelmaa, jotka on tehty välttämättä sangen pitkäaikaista työtä varten ja jotka samalla turvaisivat itse tämän työn suorittamisella puolueellemme valmeuden olla taistelupaikallaan ja täyttää velvollisuutensa kaikenlaisten odottamattomien yllätysten sattuessa ja kaikkinaisen tapahtuman kulun kiihtyessä, — niin me olemme vain viheliäisiä poliittisia seikkailijoita. vain Nadezhdin, joka vasta eilisestä lähtien on alkanut nimittää itseään sosialidemokraatiksi, voi unohtaa sen, että sosialidemokratian päämääränä on koko ihmiskunnan elämän ehtojen perinpohjainen uudistaminen ja että siksi sosialidemokraateille ei ole sallittua »joutua hämilleen» työn pitkäaikaisuuden takia.
[70*] Voi, voi! Taaskin minulta pääsi pujahtamaan tuo kauhea sana »asiamies», joka niin repii Martynovien demokraattista korvaa! Minua kummastuttaa, miksi tämä sana ei loukannut 70-luvun vallankumouksellisia suurmiehiä, mutta loukkaa 90-luvun näpertelijöitä? Minua tämä sana miellyttää, sillä se viittaa selvästi ja tarkasti yhteiseen asiaan, jolle kaikki asiamiehet omistavat ajatuksensa ja toimintansa. Ja jos tämä sana on vaihdettava toiseen, niin voisin ehkä pysähtyä vain sanaan »avustaja», ellei sillä olisi eräänlaista kirjallisuuspuuhan ja eräänlaista epämääräisyyden tuntua. Mutta me tarvitsemme sotilaallisen asiamiesjärjestön. Muuten, ne lukuisat Martynovit (erikoisesti ulkomailla). Jotka niin mielellään »ylentävät toisiaan kenraaleiksi», voisivat sanoa »passiasiamiehen» asemesta — »vallankumouksellisten passiasioita hoitavan erillisen osaston ylipäällikkö» j.n.e.
[71*] Voisin vastata myöskin saksalaisella sananlaskulla: Den Sack schlägt man, den Esel meint man, mikä merkitsee venäjäksi: kissaa lyödään, mutta miniää tarkoitetaan. Ei yksin »Rabotsheje Delo», vaan käytännönmiesten ja myöskin teoreetikkojen suuri joukko viehättyi muodinmukaiseen »arvosteluun», sotkeutui vaistovaraisuuskysymyksessä, luisui poliittisten ja organisatoristen tehtäviemme sosialidemokraattisesta käsittämisestä niiden trade-unionistiseen käsittämiseen.
[72*] Kahtiajakaantumlsen tällainen arviointi pohjautui sekä kirjallisuuteen tutustumiseen että myöskin niihin aineistoihin, joita eräät ulkomailla käyneet järjestömme jäsenet olivat siellä koonneet.
[73*] Tämä väite on toistettu »Kahdessa edustajakokouksessa», sivulla 25.
[74*] Nimittäin: me sanoimme johdannossa kesäkuun päätöslauselmiin, että Venäjän sosialidemokratia kokonaisuudessaan on aina ollut »Työn vapautus» -ryhmän periaatteiden kannalta ja että »Liiton» ansiona on ollut erikoisesti sen julkaisu- ja organisaatiotoiminta. Toisin sanoen, me esitimme olevamme täysin valmiit unohtamaan kaiken menneisyyden ja tunnustamaan »Liitossa toimivien tovereittemme työn hyödyllisyyden (asiallemme) sillä ehdolla, että he täydellisesti hoipertelunsa, johon me »satimeen saamisella juuri olimme pyrkineetkin. Jokainen ennakkoluuloton henkilö, luettuaan kesäkuun päätöslauselmatr, käsittääkin ne vain juuri sillä tavalla. Ja kun »Liitto» nyt, sen jälkeen kun se uudella kääntymisellään ekonomismiin (kirjoituksissaan 10. numerossa ja tekemissään korjauksissa) on aiheuttanut välien katkeamisen, syyttää meitä juhlallisesti valehtelijoiksi (»Kaksi edustajakokousta», s. 30) näiden sanojen vuoksi. Jolta olemme lausuneet sen ansioista, niin sellainen syytös voi tietenkin herättää vain hymyilyä.
[75*] »Vorwärtsissä» alkoi polemiikki tämän johdosta sen nykyisen Kautskyn ja »Zarjan» välillä. Emme jätä tutustuttamatta venäläistä lukijaa tähän polemiikkiin.[81]
[76*] Ellei autonomian ahdistamiseksi katsota niitä toimitusneuvotteluja, joita käytiin yhteenliittyneiden järjestöjen yhteisen korkeimman neuvoston perustamisen yhteydessä ja joihin myöskin »Rabotsheje Delo» suostui kesäkuussa.
[1] Kirjan »Mitä on tehtävä? Liikkeemme päivänpolttavia kysymyksiä» Lenin kirjoitti vuoden 1901 lopussa — vuoden 1902 alussa. Artikkelissa »Mistä on alettava?», joka julkaistiin »Iskrassa» n:o 4 (toukokuussa 1901), Lenin kirjoitti, että artikkeli on »suunnitelma-hahmotelma, jota kehittelemme yksityiskohtaisemmin parhaillaan painokuntoon valmisteltavassa kirjasessa».
Lenin ryhtyi varsinaisesti kirjoittamaan kirjaa syksyllä vuonna 1901. »Alkulauseessa kirjaseen ”'Yhdistävän' edustajakokouksen asiakirjat”», joka on kirjoitettu marraskuussa 1901, Lenin sanoi, että teos »on valmisteilla ja piakkoin ilmestyy painosta». Joulukuussa, »Iskran» 12. numerossa Lenin julkaisi kirjoituksen »Keskustelu ekonomismin puolustajien kanssa», jota hän myöhemmin nimitti »Mitä on tehtävä?» teoksen konseptiksi. Helmikuussa vuonna 1902 Lenin kirjoitti alkulauseen kirjaansa. Maaliskuun alussa kirja »Mitä on tehtävä?» ilmestyi painosta Stuttgartissa, Dietzin kustannusliikkeessä, josta oli ilmoitus »Iskrassa» n:o 18, maaliskuun 10 pnä 1902.
Julkaistessaan kirjan »Mitä on tehtävä?» vuonna 1907 uusintapainoksena kokoelmassa »12 vuoden ajalta» Lenin jätti pois viidennen luvun »a»-pykälän: »Kuka loukkaantui artikkelista »Mistä on alettava?»?» ja huomautti alkulauseessa julkaisevansa teoksen »aivan mitättömin lyhennyksin, jättäen pois ainoastaan organisaatiosuhteita koskevat yksityiskohdat ja pienet polemiikkihuomautukset». Samalla Lenin lisäsi viisi uutta alaviitettä.
Tässä »Mitä on tehtävä?» julkaistaan vuoden 1902 painoksen tekstistä, joka on vertailtu vuoden 1907 painokseen. Toim.
[2] Ks. Lenin, Teokset, osa 5, s. 1–13. Toim.
[3] Ks. Lenin, Teokset, osa 5, s. 303–310. Toim.
[4] — aivan alusta. Toim.
[5] Lassallelaiset ja eisenachilaiset — kaksi puoluetta Saksan työväenliikkeessä XIX vuosisadan 60-luvulla ja 70-luvun alussa.
Lassallelaiset olivat F. Lassallen kannattajia ja seuraajia. Lassallelaisten ydinosana oli »Saksan yleinen työväenliitto», jonka Lassalle perusti vuonna 1863. Tunnustaen mahdolliseksi kapitalismin rauhanomaisen muuttumisen sosialismiksi kapitalistisen valtion tukemien työväenyhdistysten avulla lassallelaiset saarnasivat työväenluokan vallankumouksellisen taistelun asemesta taistelua yleisen äänioikeuden puolesta ja rauhanomaista parlamenttitoimintaai
Marx arvosteli jyrkästi lassallelaisia ja totesi, että he ovat »useiden vuosien ajan olleet haittana proletariaatin järjestämisen tiellä ja päätyneet siihen, että heistä on tullut yksinkertaisesti ase poliisin käsissä». Lassallelaisten teoreettisia katsomuksia ja heidän taktiikkaansa Marx on arvioinut teoksissaan »Gothan ohjelman arvostelua» ja »Luuloteltuja hajaannuksia Internationalessa» sekä kirjeenvaihdossaan Engelsin kanssa.
Eisenachilaiset olivat marxilaisuuden kannattajia, jotka olivat K. Marxin ja F. Engelsin aatteellisen vaikutuksen alaisina. W. Liebknechtin ja A. Bebelin johdolla he perustivat vuonna 1869 edustajakokouksessaan Eisenachissa Saksan sosialidemokraattisen työväenpuolueen.
Työväenliikkeen nousun ja hallituksen vainotoimenpiteiden voimistumisen vaikutuksesta nämä puolueet vuonna 1875 Gothassa pitämässään edustajakokouksessa yhtyivät yhtenäiseksi Saksan sosialistiseksi työväenpuolueeksi.
Lenin luonnehti lassallelaisia ja eisenachilaisia artikkelissa »August Bebel», joka on kirjoitettu elokuussa 1913. Toim.
[6] Guesdelaiset ja possibilistit — kaksi virtausta Ranskan sosialistisessa liikkeessä, jotka syntyivät vuonna 1882 Ranskan Työväenpuolueen kahtiajakaantumisen jälkeen.
Guesdelaiset olivat J. Guesden kannattajia, vasemmistolainen, marxilainen virtaus, joka ajoi proletariaatin itsenäistä, vallankumouksellista politiikkaa; vuonna 1901 guesdelaiset perustivat Ranskan Sosialistisen puolueen.
Possibilistit olivat pikkuporvarillinen, reformistinen virtaus, jotka kehoittivat rajoittamaan työväenluokan toiminnan kapitalismin oloissa »mahdollisiin» (possible — mahdollista) puitteisiin. Vuonna 1902 possibilistit yhdessä muiden reformististen ryhmien kanssa perustivat Ranskalaisen sosialistisen puolueen.
Vuonna 1905 Ranskan sosialistinen puolue ja Ranskalainen sosialistinen puolue yhtyivät samaksi puolueeksi. Vuosien 1914–1918 imperialistisen sodan aikana J. Guesde yhdessä Ranskalaisen sosialistisen puolueen koko johdon kanssa siirtyi sosiali-chauvinismin kannalle. Toim.
[7] Fabianilaiset — olivat reformistisen »Fabianilaisten yhdistyksen» jäseniä, yhdistys perustettiin Englannissa vuonna 1884 porvarillisen intelligenttiryhmän toimesta. Yhdistys on saanut nimensä roomalaisesta sotapääliiköstä Fabius Cunctatorista (»Vitkastelijasta»), joka tuli tunnetuksi odottelutaktiikastaan, ratkaisevan taistelun välttelystä. Fabianilaiset saarnasivat rauhallista siirtymistä kapitalismista sosialismiin pienten reformien tietä.
Engels luonnehti fabianilaisia kirjeessä Sorgelle tammikuun 18 päivältä 1893. Lenin on teoksissaan monta kertaa luonnehtinut fabianilaisia. Ks. hänen teoksiaan: »Alkulause kirjan 'J. F. Beckerin, J. Dietzgenin, F. Engelsin, K. Marxin y.m. kirjeitä F. A. Sorgelle y.m.' venäjänkieliseen käännökseen», »Sosialidemokratian agraariohjelma Venäjän vallankumouksessa», »Englantilainen pasifismi ja englantilainen teorian vieroksuminen» y.m. Toim.
[8] »Kahdeksastoista päivä Brumairekuuta». Lenin on itse kääntänyt otteen F. Engelsin alkulauseesta K. Marxin teoksen »Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista» kolmanteen painokseen. Toim.
[9] »Bezzaglavijalaiset» — Pietarissa vuonna 1906 ilmestyneen aikakauslehden »Bez zaglavija» (»Ilman otsikkoa») perustajat ja osanottajat S. N. Prokopovitsh, J. D. Kuskova, V. J. Bogutsharski y.m. »Bezzaglavijalaiset» tunnustivat avoimesti kannattavansa revisionismia, tukivat menshevikkejä ja liberaaleja, esiintyivät proletariaatin itsenäistä politiikkaa vastaan. Lenin nimitti »bezzaglavijalaisia» menshevistismielisiksi kadeteiksi eli kadettimielisiksi menshevikeiksi. Toim.
[10] Ilovaiski D. I. (1832–1920) — historiankirjoittaja, lukuisten virallisten historian oppikirjojen laatija. Hänen oppikirjansa olivat laajasti käytössä Venäjän alkeis- ja keskikouluissa ennen vallankumousta. Historia kuvattiin niissä pääasiassa tsaarien ja sotapäällikköjen toimintana; historian prosessia selitettiin toisarvoisilla ja satunnaisilla seikoilla. Toim.
[11] Katederisosialismi — eräs porvarillisessa poliittisessa taloustieteessä esiintynyt suunta, joka syntyi Saksassa XIX vuosisadan 70-80-luvulla. Tämän suunnan edustajat saarnasivat yliopistojen katedereilta sosialismin nimellä porvarillis-liberaalista reformismia. Katederisosialistit väittivät, että porvarillinen valtio on muka luokkien yläpuolella ja että se kykenee saamaan aikaan sovinnon vihamielisten luokkien välillä sekä saattamaan vähitellen käytäntöön »sosialismin» kajoamatta kapitalistien intresseihin ja ottaen mahdollisuuden mukaan huomioon työtätekevien vaatimukset. Venäjällä »legaaliset marxilaiset» saarnasivat katederisosialistien katsomuksia. Toim.
[12] Hannoverin päätöslauselma — päätöslauselma kysymyksestä »Hyökkäilyt puolueen peruskatsomuksia ja taktiikkaa vastaan», jonka Saksan sosialidemokratia hyväksyi Hannoverissa syyskuun 27 — lokakuun 2 (lokakuun 9–14) pnä 1899 pidetyssä edustajakokouksessaan. Tämän kysymyksen käsittely edustajakokouksessa ja erikoisen päätöslauselman hyväksyminen johtui siitä, että Bernsteinin johtamat opportunistit vaativat sosialidemokratian vallankumouksellisen politiikan ja taktiikan tarkistamista. Edustajakokouksen hyväksymässä päätöslauselmassa hyljättiin revisionistien vaatimukset, mutta siinä ei arvosteltu eikä paljastettu bernsteiniläisyyttä. Bernsteinin kannattajatkin äänestivät tuon päätöslauselman puolesta. Toim.
[13] Lyypekin puoluepäiväl» — Saksan sosialidemokratian edustajakokous, joka pidettiin Lyypekissä syyskuun 9–15 (22–28) pnä 1901. Keskeisin sija edustajakokouksen työssä oli kysymyksellä taistelusta revisionismia vastaan, joka oli siihen mennessä tullut oikeistosiiveksi ja jolla oli oma ohjelmansa ja kirjallinen äänenkannattajansa »Sozialistische Monatshefte» (»Sosialistinen Kuukaisijulkaisu»). Puheessaan edustajakokouksessa revisionistien johtaja Bernstein vaati »arvosteluvapautta» marxilaisuuteen nähden. Edustajakokous hylkäsi Bernsteinin kannattajien esittämän päätöslauselmaluonnoksen. Edustajakokouksen hyväksymässä päätöslauselmassa Bernsteinille annettiin suoranainen varoitus, mutta siinä ei asetettu periaatteellisesti kysymystä siten, ettei bernsteiniläisillä voi olla sijaa työväenpuolueen riveissä. Toim.
[14] Saksan sosialidemokratian Stuttgartin edustajakokous, joka pidettiin syyskuun 21–26 (lokakuun 3–8) pnä 1898, ensi kerran käsitteli kysymystä revisionismista Saksan sosialidemokratiassa. Edustajakokouksessa luettiin poissaolevan Bernsteinin ilmoitus, jossa hän selitti katsantokantojaan, joita hän oli jo aikaisemmin esittänyt useissa kirjoituksissa. Bernsteinin vastustajain keskuudessa edustajakokouksessa ei ollut yhtenäisyyttä. Toiset (Bebel, Kautsky y.m.) kannattivat aatteellista taistelua ja Bernsteinin virheiden arvostelua, mutta vastustivat organisaatiotoimenpiteisiin ryhtymistä hänen suhteensa. Toiset — vähemmistö — R. Luxemburgin johdolla esiintyivät jyrkemmin bernsteiniläisyyttä vastaan. Toim.
[15] Starover — »Iskran» toimituskunnan jäsenen A. N. Potresovin kirjailijanimi. Myöhemmin hänestä tuli menshevikki. Toim.
[16] »Ylpistynyt kirjailija» — A. M. Gorkin erään varhaisen kertomuksen otsikko. Toim.
[17] Lenin tarkoittaa kokoelmaa »Aineistoa taloudellisen kehityksemme luonnehtimiseksi», jota painettiin 2.000 kappaletta legaalisessa kirjapainossa huhtikuussa 1895. Kokoelmassa julkaistiin (nimimerkillä K. Tulin) V. I. Leninin artikkeli »Narodnikkilaisuuden taloudellinen sisältö ja sen arvostelu hra Struven kirjassa (Marxilaisuuden heijastuminen porvarillisessa kirjallisuudessa)», joka oli tähdätty »legaalisia marxilaisia» vastaan (ks. Lenin, »Teokset», osa 1, s. 321–495). Toim.
[18] — uskontunnustus, ohjelma, maailmankatsomuksen esitys. Toim.
[19] »Venäjän sosialidemokraattien vastalauseen» Lenin kirjoitti ollessaan karkotettuna vuonna 1899. Se oli tähdätty »Credoa» vastaan — »ekonomistien» erään ryhmän (S. N. Prokopovitshin, J. D. Kuskovan ja muiden, joista tuli sittemmin kadetteja) julkaisemaa manifestia vastaan. Saatuaan sisarensa A. I. Jelizarovan välityksellä »Credon» Lenin kirjoitti sitä vastaan jyrkän, paljastavan vastalauseen.
»Vastalause» käsiteltiin ja hyväksyttiin yksimielisesti Leninin järjestämässä neuvottelussa, joka pidettiin Minusinskin piirikunnan Jermakovskojen kylässä ja johon otti osaa 17 poliittisena karkoitusvankina ollutta marxilaista. Karkoitettujen siirtokunnat Turuhanskissa ja Orlovissa (Vjatkan lääni) yhtyivät kannattamaan »Vastalausetta».
Lenin lähetti »Venäjän sosialidemokraattien vastalauseen» ulkomaille »Työn vapautus» -ryhmälle. Vuoden 1900 alussa G. V. Plehanov julkaisi tämän »Vastalauseen» kokoelmassa »Vademecum (Matkaopas. Toim.) 'Rabotsheje Delon' toimitusta varten». Toim.
[20] »Byloje» (»Elettyä») — historiallinen aikakauslehti; ilmestyi Pietarissa vuosina 1906–1907 kuukausijulkaisuna. Vuonna 1908 se ilmestyi nimellä »Minuvshije Godi» (»Menneitä Vuosia») kunnes tsaarihallitus lakkautti sen. Heinäkuussa 1917 aikakauslehti alkoi uudelleen ilmestyä Pietarissa ja ilmestyi vuoteen 1926 saakka. Toim.
[21] — »Matkaoppaassa». »Vademecum 'Rabotsheje Delon' toimitusta varten» — G. V. Plehanovin alkulauseella varustettu kokoelma kirjoituksia ja asiakirjoja, joissa paljastettiin »Venäläisten sosialidemokraattien ulkomaisen liiton» ja tämän Liiton äänenkannattajan, aikakauslehti »Rabotsheje Delon» toimituskunnan opportunistisia katsomuksia. Kokoelma oli G. V. Plehanovin laatima ja »Työn vapautus» -ryhmä julkaisi sen Genevessä vuonna 1900. Toim.
[22] — uskontunnustus, ohjelma, maailmankatsomuksen esitys. »Profession de foi» — lentolehtinen, joka tulkitsi Kievin komitean opportunistisia katsomuksia; se oli laadittu vuoden 1899 lopussa. Lentolehtisen sisältö käy monessa suhteessa yhteen »ekonomistien» tunnetun »Credon» kanssa. Lenin arvosteli tätä asiakirjaa kirjoituksessa »'Profession de foin' johdosta» (ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 267–277). Toim.
[23] Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 336. Toim.
[24] Ks. Marx, »Kirje Wilhelm Brackelle 5. toukokuuta 1875». Toim.
[25] Dritter Abdruck. Leipzig, 1875. Verlag der Genossenschaftsbuchdruckerei. (»Talonpoikaissota Saksassa». Kolmas painos. Leipzig, 1875. Osuustoiminnallisen kustannusliikkeen julkaisema.) Ks. Engels, Alkusanat teokseen »Saksan talonpoikaissota». Toim.
[26] Lenin on itse kääntänyt otteen F. Engelsin alkulauseesta teokseensa »Talonpoikaissota Saksassa» (ks. K. Marx. Valitut teokset kahdessa osassa, II osa, 1940, ss. 440–442). Toim.
[27] »Russkaja Starina» (»Venäjän Muinaisuus») — historiallinen kuukausijulkaisu; ilmestyi Pietarissa vuodesta 1870 vuoteen 1918 saakka. Toim.
[28] Ks. Lenin, »Teokset», osa 2, s. 71–76. Toim.
[29] »Sankt-Peterburgski Rabotshi Listok» (»Pietarin Työväenlehtinen») — illegaalinen sanomalehti, jota Pietarin »Taisteluliitto työväenluokan vapauttamiseksi» julkaisi äänenkannattajanaan. Ilmestyi kaksi numeroa; n:o 1 — helmikuussa (lehdessä on osoitettu tammikuu) vuonna 1897 (sitä painettiin Venäjällä mimeografilla 300–400 kappaletta) ja n:o 2 syyskuussa 1897 Genevessä. Toim.
[30] »Rabotshaja Gazeta» (»Työväen Lehti») — sosialidemokraattien Kievin ryhmän illegaalinen äänenkannattaja. Ilmestyi kaksi numeroa: n:o 1 — elokuussa 1897 ja n:o 2 saman vuoden joulukuussa (lehdessä on osoitettu marraskuu). VSDTP:n I edustajakokous tunnusti »Rabotshaja Gazetan» puolueen viralliseksi äänenkannattajaksi. Mutta edustajakokouksen jälkeen lehti ei enää ilmestynyt syystä että poliisi hajoitti kirjapainon ja Keskuskomitean jäsenet vangittiin. Toim.
[31] Leninin mainitsema »yksityisluontoinen kokous» pidettiin Pietarissa helmikuun 14–17 (helmikuun 26 — maaliskuun 1) päivien välillä 1897. Kokoukseen osallistuivat V. I. Lenin, A. A. Vanejev. G. M. Krzhizhanovski ynnä muut Pietarin »Taisteluliitto työväenluokan vapauttamiseksi» -järjestön jäsenet eli »vanhukset», jotka oli laskettu kolmeksi päiväksi vapaalle jalalle Siperiaan kartoituksensa edellä, ja »nuoret», jotka johtivat »Taisteluliittoa» Leninin vangitsemisen jälkeen. Toim.
[32] »Listok 'Rabotnika'» (»'Työmiehen' Lehtinen») ilmestyi Genevessä »Venäläisten sosialidemokraattien ulkomaisen liiton» toimesta vuosina 1896–1899. Sitä ilmestyi 10 numeroa. »Listok 'Rabotnika'» -julkaisun numerot 1–8 olivat »Työn vapautus» -ryhmän toimittamia. Kun enemmistö Liiton jäsenistä kallistui »ekonomismin» kannalle, niin »Työn vapautus» -ryhmä kieltäytyi toimittamasta Liiton julkaisuja. »Listok 'Rabotnika'» n:o 9–10 ilmestyi Liiton muodostaman uuden toimituskunnan toimesta. Toim.
[33] »V. I:n kirjoitus» — V. P. Ivanshinin kirjoitus. Toim.
[34] V. V. — V. P. Vorontsovin nimimerkki; Vorontsov oli eräs XIX vuosisadan 80–90-luvun liberaalisen narodnikkilaisuuden ideologeja. »Venäjän sosialidemokratian V. V:illä» Lenin tarkoittaa Venäjän sosialidemokratian opportunistisen virtauksen edustajia — »ekonomisteja». Toim.
[35] Hirsch-dunckerilaiset ammattiliitot perustettiin Saksassa vuonna 1868 liberaalisten porvarien Hirschin ja Dunckerin toimesta; Hirsch ja Duncker saarnasivat »luokkaetujen harmoniaa», vieroittivat työläisiä vallankumouksellisesta luokkataistelusta porvaristoa vastaan, rajoittivat ammatillisen liikkeen tehtävät apukassojen sekä kulttuuri- ja valistusjärjestöjen puitteisiin. Toim.
[36] »Nakanune» (»Aattona») — suunnaltaan narodnikkilainen aikakauslehti; ilmestyi venäjän kielellä Lontoossa tammikuusta 1899 helmikuuhun 1902 saakka. Sitä ilmestyi 37 numeroa. Aikakauslehti kokosi ympärilleen erilaisten pikkuporvarillisten puolueiden edustajia. Toim.
[37] Ks. Lenin, »Teokset», osa 2, s. 299–327. Toim.
[38] Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 354. Toim.
[39] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 6–7. Toim.
[40] — kuten. Toim.
[41] N. Beltovin nimimerkillä G. V. Plehanov julkaisi tunnetun kirjansa »Kysymykseen monistisen historiankäsityksen kehityksestä , joka ilmestyi legaalisesti Pietarissa vuonna 1895. Toim.
[42] Kysymys on satiirisesta »Uusimman venäläisen sosialistin hymnistä», joka julkaistiin »Zarjassa» n:o 1 (huhtikuussa 1901) ja jonka tekijäksi oli merkitty »Nartsis Tuporylov». Siinä pilkattiin »ekonomisteja» ja heidän mukautumistaan vaistovaraiseen liikkeeseen. Runon oli kirjoittanut J. O. Martov. Toim.
[43] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 6–8. Toim.
[44] — kaikki heidän kaltaisensa. Toim.
[45] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 243–264. Toim.
[46] — poistamisella. Toim.
[47] Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 397–402. Toim.
[48] — todellisuudessa, itse asiassa. Toim.
[49] — Oi pyhä yksinkertaisuus! Toim.
[50] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 10. Toim.
[51] Sanomalehti »Iskran» 7. numerossa (elokuu 1901), osastossa »Työväenliikkeen kronikkaa ja kirjeitä tehtaista ja työmailta» julkaistiin erään kutojatyöläisen kirje:
»...Olen näyttänyt 'Iskraa' monille tovereille ja koko numero on kulunut, vaikka se on kallis...», sanoo kirjeen kirjoittaja. »Siinä on meidän asioistamme, kaikista Venäjän asioista, joita ei voida kopeekoissa hinnoitella eikä tunneissa laskea; sitä kun luet, niin ymmärrät, minkä takia santarmit ja poliisi pelkäävät meitä työläisiä ja niitä intelligenttejä, joita me seuraamme. He ovat tosiaankin pelottavia sekä tsaarille, isännille että kaikille eikä ainoastaan isännän taskuille... Raatajarahvas saattaa nyt helposti syttyä liekkiin, alhaalla jo kaikki kytee, tarvitaan vain kipinää, jotta syttyy palo. Voi, kuinka sattuvasti onkaan sanottu, että kipinästä tuli syttyy!.. Ennen jokainen lakko oli kokonainen tapahtuma, mutta nyt jokainen näkee, ettei yksi lakko ole vielä mitään, että nyt on saatava hankituksi vapaus, se on vallattava miesvoimalla. Kaikki, niin vanhat kuin nuoretkin, haluaisivat nyt lukea, mutta niin hullusti ovat meillä asiat, ettei ole kirjoja. Viime sunnuntaina kokosin yksitoista henkeä ja luin: 'Mistä on alettava?', ja sitä pohdittiin myöhään yöhön saakka. Miten sattuvasti siinä onkaan kaikki sanottu, miten onkaan päästy asioista perille... Meidän tekee mieli kirjoittaa kirje tuohon Teidän 'Iskraanne', että se ei ainoastaan opettaisi, miten on alettava, vaan myöskin, miten pitää elää ja kuolla». Toim.
[52] Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 397–402. Toim.
[53] Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 403–411. Toim.
[54] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 84–89. Toim.
[55] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 90–91. Toim.
[56] »Rossija» (»Venäjä») — maltillis-liberaalinen sanomalehti, joka ilmestyi Pietarissa vuosina 1899–1902. Toim.
[57] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 75–77. Toim.
[58] »Sankt-Peterburgskije Vedomosti» (»Pietarin Sanomat») — sanomalehti, ilmestyi Pietarissa vuodesta 1728 alkaen jatkona ensimmäiselle venäläiselle sanomalehdelle »Vedomosti», jota oli julkaistu vuodesta 1703 alkaen. Vuodesta 1728 vuoteen 1874 saakka »Sankt-Peterburgskije Vedomosti» -lehteä julkaistiin Tiedeakatemian yhteydessä, vuodesta 1875 lähtien se siirtyi kansanvalistusministeriölle. Lehti ilmestyi vuoden 1917 loppuun saakka. Toim.
[59] — rikosaineiston. Toim.
[60] Tarkoitetaan »Pääomaa vastaan taistelevaa työläisryhmää»; se oli pieni, katsomuksiltaan »ekonomismia» lähentelevä ryhmä, joka perustettiin Pietarissa keväällä 1899. Ryhmä painatti mimeografilla lentolehtisen »Ohjelmamme», jota ei onnistuttu levittää ryhmää kohdanneen palon takia. Toim.
[61] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 6. Toim.
[62] N. N. — S. N. Prokopovitsh, eräs aktiivisia »ekonomisteja», myöhemmin kadetti. Toim.
[63] — vapaa, laaja. Toim.
[64] — runsauden pulaa. Toim.
[65] Lenin tarkoittaa vallankumouksellista toimintaansa Pietarissa vuosina 1893–1895. Toim.
[66] Tarkoitetaan kirjasta »Selostus Venäjän sosialidemokraattisesta liikkeestä Kansainväliselle sosialistikongressille Pariisissa vuonna 1900». Selostuksen kongressille esitti »Rabotsheje Delon» toimitus »Venäläisten sosialidemokraattien ulkomaisen liiton» toimeksiannosta ja Liitto julkaisi sen erillisenä kirjasena Genevessä vuonna 1901. Kirjanen sisälsi myöskin Bundin selostuksen (»Venäjän ja Puolan juutalaisen työväenliikkeen historia»). Toim.
[67] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 1–13. Toim.
[68] — muodostumassa, syntymässä. Toim.
[69] Tämän huomautuksen Lenin teki konspiratiivisessa tarkoituksessa. Tosiasiat on tässä mainittu juuri siinä järjestyksessä, jossa ne todellisuudessa tapahtuivat. Toim.
[70] Ks. Lenin, »Teokset», osa 2, s. 299–327 ja 243–290. Toim.
[71] Tarkoitetaan neuvotteluja, joita Pietarin »Taisteluliitto työväenluokan vapauttamiseksi» kävi Leninin kanssa; Lenin kirjoitti vuoden 1897 jälkipuoliskolla molemmat tekstissä mainitut kirjaset. Toim.
[72] Tarkoitetaan Bundin Keskuskomitean käymiä neuvotteluja Leninin kanssa. Toim.
[73] Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 192–196, 197–202, 203–208. Toim.
[74] Kertoessaan »neljännestä tosiasiasta» Lenin tarkoittaa »Venäläisten sosialidemokraattien ulkomaisen liiton» ja Bundin yritystä kutsua keväällä vuonna 1900 koolle puolueen toinen edustajakokous. Leninin mainitsema »komitean jäsen» oli I. H. Lalajants (Jekaterinoslavin sosialidemokraattisen komitean jäsen), joka saapui helmikuussa 1900 Moskovaan neuvottelemaan Leninin kanssa. Toim.
[75] Lenin siteeraa D. I. Pisarevin kirjoitusta »Kypsymättömän ajattelun harhoja» (ks. D. I. Pisarev. Valitut teokset kahdessa osassa, II osa, 1935, ss. 124, 125). Toim.
[76] Lenin tarkoittaa seuraavaa kohtaa K. Marxin teoksesta »Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista»: »Hegel on jossain sanonut, että kaikki maailmanhistorian suurtapahtumat ja merkkihenkilöt, niin sanoaksemme, ilmestyvät kahdesti. Hän unohti lisätä: ensimmäisellä kerralla tragediana ja toisella kerralla farssina» (ks. K. Marx ja F. Engels. Teokset, VIII osa, 1931, s. 323). Toim.
[77] Janitsaarit — sulttaanin aikaisessa Turkissa ollut etuoikeutettu jalkaväki, joka lakkautettiin vuonna 1826. Janitsaarit rosvosivat väestöä ja olivat tavattoman julmia. Lenin nimittää tsaarin poliiseja janitsaareiksi. Toim.
[78] Tämän liitteen Lenin jätti pois, kun hän vuonna 1907 julkaisi teoksensa »Mitä on tehtävä?» uudelleen kokoelmassa »12 vuoden ajalta».
[79] Ks. Lenin, »Teokset», osa 4, s. 361–362. Toim.
[80] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 1–13. Toim.
[81] »Iskran» 18. numerossa, maaliskuun 10 pnä 1902, osastossa »Puolueesta», julkaistiin uutinen »'Zarjan' väittely 'Vorwärtsin' kanssa», jossa tehtiin yhteenvedot tästä väittelystä. Toim.
[82] — ehdottomasti välttämättömäksi. Toim.
[83] Ks. Lenin, »Teokset», osa 5, s. 514–515. Toim.