*
1) Filosofiassa on kaksi perussuuntaa, kaksi »pääpuoluetta»: idealismi ja materialismi. Mitään puolueetonta filosofiaa, mitään »filosofiaa yleensä» ei ole. Jokainen filosofia on lopulta joko idealistista tai materialistista filosofiaa.
2) Idealismi (sanasta idea, aate, henki) käsittää kaiken todellisuuden olemukseltaan henkiseksi. Se katsoo, että kaikki on henkeä ja lähtee hengestä, että n. k. aineelliset esineet ja ilmiöt ovat vain yksi hengen tilapäisiä ja epäoleellisia ilmenemismuotoja ja sen tuotteita.
3) Materialismi (sanasta materia, aine) käsittää kaiken olevaisen olemukseltaan aineelliseksi. Se katsoo, että kaikki on ainetta ja lähtee aineesta ja selittää n. k. henkiset ilmiöt vain yhdeksi aineen toimintamuodoksi ja ominaisuudeksi.
4) Puhdas, johdonmukainen idealismi ja puhdas, johdonmukainen materialismi ovat kumpikin n. k. monistisia maailmankatsomuksia, koska ne perustuvat yhteen (monos, yksi) alkutekijään, joko henkeen tai aineeseen.
5) Filosoofisia järjestelmiä tai maailmankatsomuksia, jotka katsovat, että rinnakkain ja toisistaan riippumatta on olemassa kaksi perustekijää, sekä henki että aine, joiden välillä on vuorovaikutusta tai keskenäistä taistelua, kutsutaan dualistisiksi (duo, kaksi). Useimmat suurista uskonnollisista järjestelmistä (buddhismi, muhamettilaisuus, kristinusko) ovat filosoofiselta luonteeltaan dualistisia (tunnustavat hengen ja aineen, hyvän ja pahan, jumalan ja perkeleen olevaisen perustekijöiksi). Kaikille dualistisille katsomuksille on kuitenkin yhteistä, että ne antavat etusijan henkiselle, pitävät sitä »parempana», »korkeampana», ainetta sitävastoin alempana, »syntisenä» ja niin muodoin ovat pohjaltaan idealistisia katsomuksia. Toiselta puolen idealismi tavallisesti aina päättyy (ellei teoreettiseen, avonaiseen, niin ainakin käytännölliseen, verhottuun) dualismiin, sikäli kuin muuten käy liian vaikeaksi selittää aineellisen maailman ilmiöitä.
6) Pluralismi on filosoofinen järjestelmä tai katsomus, jonka mukaan olevaisessa on useampia perustekijöitä (pluralis, monikko). Kokemus on kuitenkin aina osoittanut, että pluralistisetkin katsantokannat pohjaltaan perustuvat joko idealistisiin tai materialistisiin katsomuksiin (tavallisesti edellisiin) ja siis olemukseltaan kuuluvat jompaan kumpaan, tai tavoittelevat jotain dualistista kompromissia niiden välillä.
7) Agnostisismi (a, ei; gnosis, tieto) katsoo, että tietoa voi olla vain siitä, minkä kokemus pystyy meille välittämään, muttei kiellä, etteikö voi olla muutakin »mahdollisen kokemuksen ulkopuolella» (esim. jumalaa), josta kuitenkaan emme voi mitään tietää.[1*] Toiset agnostikot, kuten David Hume (joka pitää itseään »skeptikkona»), käsittävät »kokemuksen» hyvin ahtaaksi (pitäen todellisina vain aistimuksemme, mutta epäillen, vastaavatko ne todellisia esineitä), toiset, kuten Immanuel Kant (joka kutsuu itseään »kriitilliseksi idealistiksi») pitävät tietoa ulkomaailman »ilmiöistä» mahdollisena, mutta kieltävät, että voimme mitään tietää »esineistä itsessään». Agnostikkojen joukkoon voidaan laskea kuuluvaksi esim. Auguste Comte, Ch. Darwin, Herbert Spencer y. m. »Kokemuksen» piirissä, s. o. käsityksissään kokemusperäisestä luonnosta saattoivat monet agnostikot olla materialisteja. »Tosiaankin, mitäpä on agnostisismi muuta kuin häpeissään olevaa (verschämter) materialismia? Agnostikon luonnonkatsomus on läpeensä materialistinen» (Engels).
8) Skeptismi (skepsis, sananmukaisesti: »tarkistelu»; »punnitseminen») eli epäilysfilosofia lähtee siitä, että mitään kokemusta ja tietoa ei voi pitää varmana, että korkeintaan voidaan puhua »todennäköisyydestä», muttei mistään varmasta tiedosta. Skeptikko oli Sokrates, joka väitti, että ainoa, josta hänellä oli varmaa tietoa, oli se, ettei hän vielä mitään tiedä. Lievempää, »akateemista» skeptisismiä edusti David Hume. Skeptismi näytteli vallankumouksellista osaa Ranskan valistuskaudella, jolloin kaikki perinnäinen tiede, uskonto, jopa vallitsevat poliittiset katsomuksetkin asetettiin epäilyksen alaiseksi. Jokainen mullistava keksintö ja omaperäinen katsanto alkaa epäilyksellä vanhan, totutun suhteen, ja siinä mielessä on skeptillinen mielenlaatu usein edistyksen ehtona (skeptismi sisältyy dialektiikkaan, mutta tämä ei supistu skeptillisyyteen, sanoi Hegel sattuvasti. Mutta yhtä usein on filosoofinen skeptismi ollut vain merkkinä puolinaisuudesta, epäjohdonmukaisuudesta, epäselvyydestä, pelkuruudesta, sovinnaisuudesta ja pintapuolisuudesta.
9) Idealismin historialliset ja ideoloogiset juuret ovat samat kuin uskonnon, jonka kanssa se aina kulkee rinnan tavalla tai toisella. Kumpikin perustuvat milloin ihmisen tietämättömyyteen luonnonlaeista (alkuperäisessä yhteiskunnassa ja sivistyksen alhaisilla asteilla), milloin järjestelmälliseen petokseen ja luokkasortoon (luokkayhteiskunnassa). Idealistiset, mystilliset ja uskonnolliset mielialat löytävät otollista maaperää myös vallassaolevissa luokissa poliittisen (kuten feodalismissa) tai taloudellisen (kuten kapitalismissa) anarkian vallitessa ja herruuden siirtyessä uusien luokkien käsiin (uskonto »opiumina» — Marx).
10) Idealismi on filosoofisesti kehitettyä animismia, alkuperäistä henkienpalvontaa. Ei animismi eikä idealismi pysty tekemään selvää eroa todellisuuden ja mielikuvituksen, esineiden ja mielteidemme välillä. »Samoin kuin määrättyä jalkojen liikettä kutsutaan kävelyksi, niin kutsutaan myös määrättyjä aivotoimintoja (tunto, ajattelu, tahtominen) hengeksi tai sieluksi. Koska jokaisesta asiasta käytetään omaa nimeä, on toiselta puolen myös hyvin lähellä se, että jokaisen nimen takaa haetaan vastaavaa asiaa. Tosin kukaan ei ole vielä käsittänyt kävelyä esineeksi, mutta kyllä hengen, sielun. Tämän mielteen alkulähteenä olivat epäilemättä unennäöt» (Kautsky).
11) Materialismin kehitys kulkee suurimmaksi osaksi rinnan tieteen ja erikoisestikin luonnontieteiden kehityksen kanssa. Materialismi on historiassa ollut valtaan nousevan ja vallankumouksellisen luokan maailmankatsomuksena. Feodalismia vastaan taisteleva ja voittoisa porvaristo Englannissa, Ranskassa ja Saksassa taisteli myös (tosin eri tavalla eikä kaikkialla yhtä suurella voimalla ja johdonmukaisuudella) uskontoa ja idealismia vastaan ja loi (ennenkaikkea Ranskassa) valistusajan sotivan materialismin. Nojautuen tieteiden uusimpiin löytöihin ja saavutuksiin ja taistellen kirkkoa, uskontoa, taikauskoa ja kaikenlaisia mystillisiä mielialoja vastaan on myös vallankumouksellinen, voittoisa proletariaatti luonut materialistisen maailmankatsomuksensa marxilaisen historiallisen materialismin muodossa, kun sen sijaan porvaristo, tultuaan vastavallankumoukselliseksi ja taantumukselliseksi luokaksi, on vaipunut takaisin idealistisiin ja mystillisiin katsomuksiin ja niiden avulla koettaa pitää alaluokkia kurissa. Idealismi on lopulta aina uskontoa, mystiikkaa, materialismi aina tiedettä, ateismia.
12) Idealismissa on tehtävä ero objektiivisen ja subjektiivisen idealismin välillä.
13) Objektiivinen idealismi (Plato, Hegel) katsoo, että aistimuksemme yleensä vastaavat todellisuutta siinä mielessä, että ulkopuolellamme oleva maailma todella on olemassa, mutta se katsoo, että tämä ulkopuolinen maailma on perusolemukseltaan henkistä laatua.
14) Subjektiivinen idealismi (Berkeley, Fichte) katsoo, että aistimuksemme vastaavat todellisuutta vain siinä mielessä, että aistimuksemme ovat olemassa, mutta muusta ei ole eikä voi olla varmaa tietoa. Jokainen johdonmukainen idealismi päättyy n. k. solipsismiin (sanoista solus, yksin ja ipse, itse, minä), joka pitää ainoana varmana ja todistettavana vain oman itseni olemassaolon.
15) Idealismi on viimeisten vuosikymmenien aikana pyrkinyt pukeutumaan tieteelliseen asuun ja hakemaan kannatusta myös proletariaatin riveissä. Sotahuuto »takaisin Kantiin» (Conrad Schmidt, Ed. Bernstein, K. Vorländer, M. Adler, P. Struve), empiriokritisismi (Avenarius, Mach), empiriomonismi ja tektologia (A. A. Bogdanov), energeettinen luonnonfilosofia (Ostwald), pragmatismi (William James) ja monet muut suunnat ovat olleet vain erilaisia idealistisia katsomuksia, joita vastaan dialektisen, marxilaisen materialismin on suoritettava järjestelmällistä taistelua, koska ne ovat vääriä ja johtavat eivätkä voi olla johtamatta muuhun kuin proletaarisen luokka- ja vallankumoustaistelun heikkenemiseen ja vastavallankumouksellisten katsomusten voimistumiseen. Miten vakava tämä vaara on, näkee siitä, että esim. Saksan ja Itävallan johtavat sosialidemokraattiset teoretikot (Hilferding, Otto Bauer, Fritz Adler) avonaisesti tunnustavat itsensä empiriokritikoiksi filosofian alalla, luopuen siten dialektisesta materialismista.[2*]
16) Samoin kuin ihmistä ja poliittista toimihenkilöä ei saa arvostella sen perusteella, mitä hän itsestään ajattelee ja puhuu, vaan hänen tekojensa mukaan, niin on myös filosofeja ja filosoofisia suuntia arvioitava ei niiden virallisten kylttien mukaan (»monismi», »positivismi», »realismi», »kehitysoppi» y. m. s.), vaan sen perusteella, miten ne suhtautuvat filosoofisiin pääkysymyksiin, ennen kaikkea kysymykseen idealismista ja materialismista, ketä ne luokkataistelussa palvelevat tai yrittävät palvella j. n. e. Erikoisen varovaisesti on suhtauduttava tunnustettujen luonnontieteilijöiden filosoofisiin johtopäätöksiin ja lausuntoihin, koska he niissä useimmiten ovat vanhojen, taantumuksellisten katsomusten vallassa. »Ainoankaan professorin suhteen, joka voi suorittaa mitä arvokkaimpia töitä kemian, historian, fysiikan erikoisaloilla, ei saa uskoa yhtään ainoatakaan sanaa niin pian kuin hän ottaa puhuakseen filosofiasta», sanoi Lenin. Kaikki filosofia on puolueellista, palvelee määrättyjä luokkaetuja. Marxismin filosofia on proletariaatin luokkafilosofiaa, joka johtaa ja velvoittaa taisteluun proletaarisen vallankumouksen puolesta sen kaikkia vihollisia vastaan. Ymmärtää filosofian peruskysymykset merkitsee aina, että otamme kannan joko niiden puolesta tai niitä vastaan. Marxilainen tiede on aina puolueellista, proletariaatin hyväksi puolueellista tiedettä.
17) Materialismi ei ole mikään kerta kaikkiaan muodostunut ja aina samanlainen katsomus, vaan on se esiintynyt erilaisena eri historiallisina kausina. Vanha Kreikka ja Rooma kehittivät antiikkisen materialismin, joka tunnusti aineen ja ulkopuolisen luonnon olevaisen perustekijöiksi, mutta jolta puuttui kokemusperäinen ja vankka luonnontieteellinen perusta ja joka ei pystynyt selvittämään n. k. henkisten ilmiöiden suhdetta aineellisiin. Porvariston vallankumous ja valistuskausi loivat mekaanis-metafyysillisen materialismin, joka suurella rohkeudella ja johdonmukaisuudella kehitti materialistisia katsomuksia filosofian alalla, mutta joka vaipui liian suureen yksipuolisuuteen, ei ymmärtänyt ilmiöiden historiallista luonnetta eikä taloudellisten tekijöiden merkitystä yhteiskuntaelämässä, joka ei tuntenut eikä tunnustanut kehitysperiaatetta yhteiskunnassa ja luonnossa ja jolle dialektinen tutkimusmetoodi yleensä oli aivan vieras. Tämän mekaanis-metafyysillisen materialismin yksinkertaistettuna ja raaistettuna jälkeläisenä oli Saksassa 1800-luvun keskivaiheilla esiintyvä n. k. vulgää-rimaterialismi (Vogt, Bühner, Moleschott) jota vastaan myös Marx ja Engels taistelivat.
18) Marxismi ei hyväksy niitä materialismia tahansa. Materialistisen filosofian suurimpana saavutuksena ennen marxismia on pidettävä Ranskan valistuskauden materialismia (Holbach, Helvetius, Diderot). Tämä materialismi yhdistettynä dialektiseen metoodiin tuotti marxilaisen dialektisen materialismin, joka on materialismin korkein muoto, proletaarisen vallankumouksen aatteellinen perusta ja taistelevan proletariaatin maailmankatsomus. Marxismi ei hyväksy materialismia ilman dialektiikkaa, eikä dialektiikkaa ilman materialismia. »Dialektiikka ilman materialismia on tyhjä, materialismi ilman dialektiikkaa on sokea», tapasi Marx sanoa.[3*] Materialismi marxilaisessa mielessä ei ole myöskään mitään kerta kaikkiaan määrättyä, vaan »se saa uuden muodon jokaisen uuden, suuren löydön jälkeen, joka muodostuu käänteentekeväksi luonnontieteissä» (Engels).
19) Marxismi ei kiellä saaneensa suuren perinnön myös klassilliselta idealismilta sen kehittyneimmässä muodossa (Kant, Hegel, Fichte). Engels lausui kerran: »Me saksalaiset sosialistit olemme ylpeät siitä, että polveudumme ei ainoastaan Saint-Simonista, Owenista ja Fourierista, vaan myös Kantista, Fichtestä ja Hegelistä. Saksan työväenliike on Saksan klassillisen filosofian perillinen». Siltä se peri ennen kaikkea dialektisen metoodin. Lenin sanoi: »Järkevä idealismi on lähempänä järkevää materialismia kuin tyhmä materialismi». Marxismissa tapahtui idealistisen filosofian kehittämän dialektiikan sekä luonnontieteiden ja uuden tekniikan pohjalla kehittyneen materialismin synteesi eli yhteensulattaminen historialliseksi materialismiksi.
20) Väliasteen Hegelin idealistisen filosofian ja marxismin välillä muodosti L. Feuerbachin filosofia. Feuerbach oli ateisti ja materialisti. Ei jumala ole luonut ihmistä, vaan ihminen jumalan oman esikuvansa mukaan. Uskonto on inhimillisen luonteen mystillinen, fantastinen peilikuva. »Ajattelu johtuu olevaisesta, muttei olevainen ajattelusta». Feuerbach oli materialismin uudistaja ja kehittäjä, mutta ei vielä loppuun saakka johdonmukainen materialisti. Käsitellessään yhteiskunnallisia kysymyksiä hän helposti eksyi idealistisille teille (»altapäin materialisti, päältäpäin idealisti», sanoi Engels). Lenin lausuu hänestä: »Feuerbach oli selvä, mutta ei syvä». Feuerbach vaikutti suuresti sekä Marxiin että Engelsiin, jotka Hegelin ja hänen kautta kehittivät filosofian edemmäs dialektiseksi, historialliseksi materialismiksi.[4*]
21) Marx ja Engels olivat feuerbachilaisia ennenkuin heistä tuli hegeliläisiä. Nuoruudenteoksessaan »Pyhä perhe» olivat he Hegelin jyrkkiä vastustajia ja Feuerbachin ihailijoita. Tutustuttuaan pian sen jälkeen Hegelin filosofiaan syvemmin, löysivät he siinä suuren määrän aatteita, ennen kaikkea dialektisen metoodin, jotka Hegelin idealistisista katsomuksista huolimatta osoittautuivat erinomaisen hedelmällisiksi marxismin edelleen kehittämiselle. Jos Marxia ei voi mainita ilman Engelsiä, niin marxismia ei voi mainita ilman Hegeliä. Mistään ei marxismin filosofia ole ammentanut enemmän herätteitä kuin Hegelin filosofiasta (Engels puhui aina »Hegelin filosofian vallankumouksellisesta luonteesta», aina kuitenkin arvostellen sen idealistista pohjaa ja muotoa).
22) Dialektinen materialismi katsoo, että ulkopuolinen aineellinen maailma on todellisesti ja todistettavasti olemassa pääasiallisesti sellaisena kuin se meille havaintojemme kautta kuvastuu. Ellei niin olisi, ei voisi käsittää, että olisi mahdollinen minkäänlainen tarkoituksenmukainen, suunnitelmanmukainen toiminta, minkäänlainen johdonmukainen, järjestetty elämä yleensä. Jo se, että elämme ja toimimme järkevästi, on todistuksena siitä, että aistimuksemme yleensä oikein välittävät meille ulkomaailman sellaisena kuin se todellisuudessa (objektiivisena) on.
23) Dialektinen materialismi jättää avoimeksi kysymyksen aineen olemuksesta ja rakenteesta, jonka tutkiminen kuuluu luonnontieteiden alaan. Materialismi lähtee siitä, että kaikki on ainetta eikä mitään muuta kuin ainetta, mutta se ei etukäteen eikä kerta kaikkiaan määrittele tämän aineen luonnetta eikä sen vuoksi horju siitä, että aine ja sen osat kerran havaitaan joksikin toiseksi kuin mitä tähän saakka oletettiin.
24) Dialektinen materialismi torjuu kaikki yritykset kieltää aineen olemassaolo sellaisenaan ja korvata sitä esim. pelkällä liikunnalla (energian tai voiman muodossa), koska liikunta ilman ainetta, joka liikkuu, on mahdottomuus ja koska liikunnan olettaminen ilman ainetta johtaa suoraa tietä idealismiin.
25) Dialektinen materialismi ei väitä, että henki on täydelleen samaa kuin aine tai ettei n. k. henkisiä ilmiöitä ole olemassa erotukseksi n. k. aineellisista. Tällaiset mielipiteet leimaa marxismi vulgaari-materialismiksi, jonka kanssa sillä ei ole mitään yhteistä. Dialektinen materialismi katsoo, että n. k. henkiset ilmiöt perustuvat sellaisiin alkeellisiin aineen ominaisuuksiin kuin kykyyn reageerata ulkonaisiin vaikutteisiin (heijästuskyky, »refleksi», »tunto», »aistimiskyky»), joka on ominainen kaikelle aineelliselle eri asteessa. Tämä kyky kehittyy hienommissa aineyhdistelmissä, saavuttaa jo suuren herkkyyden kasvimaailmassa, vielä suuremman eläinmaailman alemmilla asteilla ja muuttuu varsinaiseksi »hengeksi» kun hermoaine on kehittynyt ja keskittynyt aivoaineeksi. Aivoaine vihdoin tekee korkean henkisen toiminnan (ajattelun, tietoisuuden) mahdolliseksi, joka merkitsee uutta laatua ei ainoastaan aineeseen nähden, vaan myös pelkkään heijastuskykyyn nähden.
[Fr. Engels]
Kaiken, erikoisesti uusimman filosofian suuri peruskysymys on kysymys ajattelun ja olemisen välisestä suhteesta. Jo niin kaukaisesta ajasta alkaen, jolloin ihmisillä ei ollut vielä mitään käsitystä oman ruumiinsa rakenteesta eivätkä osanneet selittää uniaan,[5*] tulivat he siihen käsitykseen, että heidän ajatuksensa ja aistimuksensa eivät ole heidän ruumiinsa toimintaa, vaan ovat erikoisen, ruumiissa asustavan ja ihmisen kuollessa ruumiista poislähtevän sielun toimintaa, — jo tästä ajasta alkaen olivat he pakotetut ajattelemaan sielun suhteesta ulkonaiseen maailmaan. Jos kuolemassa sielu erottui ruumiista ja jäi edelleen elämään, niin ei ollut mitään tarvetta runoilla hengelle erikoista kuolemaa. Täten syntyi käsitys hengen kuolemattomuudesta. Se ei tällä kehityksen asteella näyttänyt miltään lohdulliselta, vaan näytti kohtalolta, jolle ei mitään mahda, jopa usein, kuten esim. kreikkalaisilla, suoranaiselta onnettomuudelta. Yleensä persoonallisen kuolemattomuuden ikävään kuvitteluun ei johtanut uskonnollisen lohdutuksen kaipuu, vaan aivan yleisestä rajoittuneisuudesta aiheutunut hätä siitä, mikä kuoleman jälkeen perii oletetun sielun. Samaan tapaan luonnonvoimien persoonallistuttamisen kautta syntyivät ensimäiset jumalat, jotka uskontojen edelleen muovautuessa tulivat yhä enemmän ja enemmän maailman ulkopuolisiksi olennoiksi, kunnes lopulta henkisen kehityksen kulussa luonnollisesti mukaan tulevan abstrahoimis-, olinpa melkein sanoa tislausprosessin kautta monista enemmän tai vähemmän rajoitetuista tai toisiaan rajoittavista jumalista syntyi ihmisten päissä kuvitelma monoteististen uskontojen yhdestä ainoasta jumalasta.
Kysymyksellä ajattelun suhteesta olemiseen, hengen suhteesta luontoon, koko filosofian korkeimmalla kysymyksellä on siis aivan yhtä paljon kuin kaikella uskonnolla, juurensa villeystilan ahtaissa ja tietämättömissä kuvitelmissa. Mutta se saattoi tulla terävästi asetetuksi, se saattoi saada täyden merkityksen vasta sitten, kun Europan ihmiskunta heräsi kristillisen keskiajan pitkästä talviunesta. Kysymys ajattelun suhteesta olemiseen, joka muutoin näytteli keskiajan skolastiikassakin suurta osaa, kysymys: kumpi on alkuperäisempi, henki vaiko luonto? — tämä kysymys kärjistyi, kirkon kiusaksi, kysymykseksi: onko jumala luonut maailman vai onko maailma ikuisesti ollut olemassa?
Filosoofit jakautuivat kahteen suureen leiriin sen mukaan, kuinka tähän kysymykseen vastasivat. Ne jotka väittävät hengen olevan alkuperäisemmän kuin luonto, jotka siis loppukädessä olettivat maailman tavalla tai toisella luoduksi, — ja tämä luominen on filosoofeilla, esim. Hegelillä, usein vielä paljon sekavampi ja mahdottomampi kuin kristinuskossa, — ne muodostivat idealismin leirin. Toiset, jotka pitivät luontoa alkuperäisempänä, kuuluvat materialismin eri koulukuntiin.
Mitään muuta kuin tätä eivät sanonnat idealismi ja materialismi alunperin merkinneet, ja muussa mielessä ei niitä tässäkään tulla käyttämään. Alempana näemme, minkälaista sekaannusta syntyy, kun niihin jotain muuta sisällytetään.
Fr. Engels, »Ludvig Feuerbach», II luku. — 1888.
[N. Buharin]
Ilman ainetta ei voi olla henkeä, mutta aine voi olla olemassa hyvinkin ilman henkeä. Ainetta oli ennemmin kuin oli henki. Henki on erikoisella tavalla organisoidun aineen erikoinen ominaisuus.
Tästä riippuu kysymys hengen ja aineen välisestä suhteesta, ja tämä ratkaisee filosofian riidanalaisimman kysymyksen: materialismiko vai idealismi.
Materialismi pitää alkuperäisenä, perustavana tekijänä ainetta, idealismi henkeä. Materialisti katsoo hengen aineen tuotteeksi, idealisti päinvastoin pitää ainetta hengen tuotteena.
On helppo havaita, että idealismi, toisin sanoen se oppi, joka pitää »henkeä» kaiken olemassaolevan perustana, ei ole mitään muuta kuin uskonnollisten harhojen lievennetty muoto...
Filosoofisen idealismin perustajana pidetään tavallisesti muinaiskreikkalaista filosoofia Platonia. Hänen käsityksensä mukaan ovat todellisesti, objektiivisesti olemassa vain »ideat» eli aatteet. Eivät ihmiset, päärynät ja kärryt, vaan ihmisen, päärynän ja kärryn aate. Kaikki nämä mallikelpoiset ja alunperin olemassaolevat »aatteet» oleskelevat erikoisessa »taivaallisessa», »järjellisessä» paikassa. Mitä ihmiset pitävät päärynöinä, kärryinä j. n. e., ne ovat vain vastaavien »aatteiden» kalpeita varjoja. Kaikkien »aatteiden» yläpuolella hallitsee »taivaassa» jumalan henkenä korkein »aate», »hyvän aate». Taipumuksia subjektiviseen idealismiin tapaamme alunperin niiden kreikkalaisten filosoofien keskuudessa, jotka tunnetaan sofistien nimellä (Protagoras, Gorgias y. m.), ja jotka väittivät, että »ihminen on kaiken mitta». Keskiaikana alettiin tulkita platonilaisia aatteita malleiksi ja esikuviksi, joiden mukaan herra jumala loi näkyvät oliot: esim. näkyvän luteen oli jumala luonut sen lutikka-»aatteen» mukaan, jonka asuinsijana oli yliaistillinen maailma. Uudella ajalla kehitteli subjektivisen idealismin kantaa johdonmukaisimmin piispa Berkeley, jonka mukaan on olemassa vain henki ja kaikki muu on sen kuvitelmaa. Saksassa otaksui Fichte, että ilman subjektia (havaitsevaa sielua) ei voi olla objektia (ulkomaailmaa) ja että aine on hengen ilmaus. Schellingin mukaan ovat aatteet esineiden olemuksia, jotka perustuvat jumalalliseen iankaikkisuuteen. Hegelin mukaan kaikki olevainen ei ole mitään muuta kuin itsekehittyvän objektiivisen järjen tuotetta, Schopenhauerille on maailma tahtoa ja miellettä. Kantin mukaan on objektiivinen maailma olemassa (»esineet itsessään»), mutta sitä ei voi tuntea ja se on luonteeltaan epäaineellinen. Nykyaikaisessa filosofiassa on eri suuntiin jakautunut idealismi erinomaisesti voimistunut, mikä johtuu porvariston taipumuksesta mystiikkaan ja kaikellaiseen salaperäiseen. Se on merkkinä epätoivoisen ja henkistä lohdutusta hakevan porvariston rappeutumisesta.
Ensimäiset materialistiset filosoofiset virtaukset tapaamme muinaiskreikkalaisen filosofian n. k. joonilaisessa koulukunnassa, joka piti ainetta kaiken olevaisen perustana, mutta samalla oletti, että jokainen aine pystyy jossain määrin tuntemaan. Sen vuoksi kutsuttiin näitä filosoofeja »hylozoisteiksi (»jotka elävöittävät aineen»)...
Nämä ensimäiset askeleet olivat tietenkin tuloksiensa puolesta hyvin epätäydelliset. Niinpä Thales katsoi kaiken olevaisen perusaineeksi veden, Anaximenes — ilman, Herakleitos — tulen, Anaximander — erikoisen aineen, joka on epämääräinen ja käsittää kaiken (hän kutsui sitä apeiron'iksi, — rajattomaksi, loppumattomaksi). Hylozoistien joukkoon kuuluivat myös stooalaiset, jotka opettivat, että kaikki olevainen on aineellista. Materialismia kehittivät eteenpäin kreikkalaiset Demokritos ja Epikuros ja heidän jälkeensä latinalainen Lucretius Carus. Demokritos esitti nerokkaalla tavalla atoomiteorian perusteet. Hänen oppinsa mukaan on maailma kokoonpantu liikkuvista, putoavista, aineellisista hiukkasista eli atoomeista, joiden yhdistelmät muodostavat näkyväisen maailman. Keskiaikana vallitsi suurin piirtein idealistinen märehtiminen. Spinozan loistava ja syvä järki kehitteli edelleen hylozoisti-materialistien aatteita. Englannissa puolusti materialistista kantaa Hobbes (1588–1679). Materialismin nousukauden aiheutti Ranskan suuren vallankumouksen valmistusvaihe, joka toi mukanaan sarjan ensiluokkaisia materialistisia filosoofeja: Diderot, Helvetius, Holbach (hänen pääteoksensa »Luonnon systeemi» — »Système de la nature» — ilmestyi v. 1770), Lamettrie (»Ihminen — kone», 1748). Tämä silloisen vallankumouksellisen porvariston filosoofiryhmä on antanut loistavia materialistisen teorian määritelmiä (vrt. N. Beltov, »Kysymykseen monistisen historiankäsityksen kehityksestä» ja N. Lenin, »Materialismi ja empiriokritisismi»). Diderot on hyvin terävästi ivaillut Berkeleyn tapaisia idealisteja sanomalla: »Oli eräs hulluuden hetki, jolloin tunnetta omaava piano kuvitteli, että se oli ainoa piano maailmassa ja että maailmankaikkeuden koko sopusointu oli sen sisässä». XIX:llä vuosisadalla vei asiaa Saksassa eteenpäin Ludvig Feuerbach. Hän vaikutti myös Marxiin ja Engelsiin, jotka loivat materialismin täydellisimmän teorian. He yhdistivät materialismin dialektiseen metoodiin (josta alempana enemmän) ja ulottivat materialistisen opin yhteiskuntatieteisiin kartoittaen idealismin sen viimeisestä turvapaikasta. On itsestään selvää, että vanhuudenheikko porvaristo, joka tylsistyneen ukon tapaan sopertaa jumalasta, suhtautuu materialismiin vihamielisesti. Ja yhtä ymmärrettävää on, että materialismi tulee nuoren vallankumouksellisen luokan, proletariaatin teoriaksi, opiksi.
N. Buharin, »Historiallisen materialismin teoria», § 19. — 1921.
Dialektinen materialismi syntyi historiallisena synteesinä kahden filosoofisen suunnan kehitystien risteyskohdassa. Se syntyi materialismin ja dialektiikan yhdistelmänä — materialismin, joka sitä ennen oli ollut epädialektinen, ja dialektiikan, joka sitä ennen oli ollut yhdistettynä idealismiin. Vanhojen materialistien keskuudessa oli tietenkin ollut yksinäisiä edustajia, joilla oli dialektiikan ituja, mutta suurin piirtein katsottuna materialismin koko kehitystie, alkaen Demokritoksesta, Hobbesin, Spinozan ja ranskalaisten materialistien kautta, ei suinkaan ollut sama kuin se, jota myöten kulki dialektiikan kehittämisen »valtatie.» Päinvastoin, dialektiikka kehittyi toista suuntaa myöten. Kuten sanoo Engels ja Lenin alleviivaa — tämä varsinainen dialektinen tie kulki Aristoteleesta Hegeliin, ja se merkitsee, että dialektiikan teoria historiallisesti kehittyi pääasiallisesti idealistisella pohjalla. Tämä kehitystie myös päättyi marxismiin. Täten syntyi dialektinen materialismi kahden historiallisen tien synteesinä: materialismin ja dialektiikan, joka historiallisesti oli kehittynyt ei-materialistisella pohjalla.
S. J. Semkovski, Puhe marxilais-leniniläisten tieteellisten laitosten toisessa yleiskonferenssissa, Moskovassa 1929.
Poliittiset teoriat, ja yleensä kaikki filofoofiset opit on aina luotu mitä suurimmassa riippuvaisuudessa siitä yhteiskunnallisesta tilasta, johon ne ovat kuuluneet, ja jokainen filosoofi on tavallisesti ollut jonkun hänen aikanaan yhteiskunnallisesta herruudesta taistelevan poliittisen puolueen edustaja. Emme tahdo puhua ajattelijoista, jotka erikoisesti käsittelivät elämän poliittista puolta. Heidän kuulumisensa poliittisiin puolueisiin on liiankin selvä jokaiselle: Hobbes oli yksinvallan kannattaja, Locke oli whig (liberaali), Milton tasavaltalainen, Montesquieu liberaali englantilaisessa mielessä, Rousseau kumouksellinen demokraatti! Bentham oli yksinkertaisesti demokraatti, milloin kumouksellinen, milloin ei, aina tarpeen mukaan; sellaisista kirjailijoista ei kannata puhua. Käännymme niiden ajattelijain puoleen, jotka käsittelivät yleisempiä teorioja, metafyysillisten systeemien rakentajain, varsinaisten n. k. filosoofien puoleen. Kant kuului puolueeseen, joka tahtoi Saksassa saattaa voimaan vapauden kumouksellisin keinoin, mutta vihasi terroristisia tekoja. Schelling edusti puoluetta, joka vallankumouksen johdosta oli joutunut kauhun valtaan, joka pyrki rauhaan keskiaikaisten laitosten kautta, joka tahtoi palauttaa feodaalisen valtion, jonka Saksassa olivat hävittäneet Napoleon I ja preussilaiset patriotit Fichten kaunopuheisella johdolla. Hegel oli maltillinen liberaali, joka oli erinomaisen vanhoillinen johtopäätöksissään, mutta hyväksyen kumouksellisia periaatteita taistelussa äärimmäistä taantumusta vastaan tarkoituksella välttää sen saman vallankumouksellisen hengen edelleen kehitystä, joka palveli häntä aseena liian raihnaan valtion kukistamiseksi. Me emme sano vain sitä, että näillä henkilöillä oli tällaisia mielipiteitä yksityisinä kansalaisina — se ei vielä olisi niin tärkeää, mutta heidän filosoofiset systeeminsä olivat kokonaan niiden poliittisten puolueiden hengen läpitunkemat, joihin näiden systeemien laatijat itse kuuluivat. Väittää, ettei olisi aina ollut samaa mitä nytkin, väittää, että vain nykyaikana filosoofit ovat ruvenneet laatimaan systeemejään poliittisten mielipiteiden vaikutuksen alaisina — olisi mitä suurimmassa määrin lapsellista, ja vielä enemmän lapsellista niiden ajattelijain suhteen, jotka erikoisesti käsittelivät filosoofisen tieteen poliittisia kysymyksiä.
N. G. Tshernyshevski, »Filosofian antropologinen periaate». — 1860.
[N. Buharin]
Materialismi pitää alkuperäisenä perustana ainetta, idealismi — henkeä. Materialisteille on henki aineen tuotetta; idealisteille on päinvastoin aine hengen tuotetta.
On helppo nähdä, että idealismi, s. o. oppi, joka olettaa »hengen» kaiken olemassaolevan perustaksi, ei ole mitään muuta kuin uskonnollisten käsitysten lievempi muoto. Uskonnollisten käsitysten ydin on juuri siinä että luonnon yläpuolelle asetetaan jumalallinen, salaperäinen voima, että ihmisen tietoisuutta pidetään tästä jumalallisesta voimasta lähteneenä kipinänä ja ihminen itse katsotaan jumalan valituksi olennoksi. Idealistinen kanta johtaa edelleenkehitettynä sarjaan järjettömyyksiä, joita vallassaolevien luokkien filosoofit usein mitä vakavimmilla eleillä puolustavat. Varsinkin ovat idealismin kanssa yhteydessä ne käsityskannat, jotka kieltävät ulkoisen maailman olemassaolon, s. o. esineiden ja välistä muidenkin ihmisten objektiivisen, ihmisen tietoisuudesta riippumattoman olemassaolon. Sellaisena äärimmäisenä ja johdonmukaisena idealismin muotona on n. k. solipsismi (latinalainen sana solus merkitsee »yksi», »ainoa»). Solipsisti järkeilee seuraavasti: Mitä on minulla välittömästi olemassa? Tietoisuuteni, eikä mitään muuta; näkemäni talo on minun aistimukseni; ihminen, jonka kanssa puhun, samoin. Lyhyesti, minun ulkopuolellani ei ole mitään. On olemassa vain oma minäni, tietoisuuteni, henkinen olemukseni; mitään ulkonaista, minusta riippumatonta maailmaa ei ole — se kaikki on henkeni tuotetta. Minä tunnen vain sisäisen elämäni, jonka ulkopuolelle en voi hypätä. Kaikki minkä näen, kuulen, maistan; kaikki minkä ajattelen ja järkeilen — kaikki on vain minun aistimuksiani, minun mielteitäni, minun ajatuksiani.
Tämän hassunkurisen filosofian, josta Schopenhauer sanoi, että sen todellisia kannattajia voidaan tavata vain hullujenhuoneissa (mikä ei estänyt samaa Schopenhaueria selittämästä maailmaa tahdoksi ja mielteeksi, s. o. olemasta täysverinen idealisti), kumoaa joka askeleella inhimillinen käytäntö. Kun ihmiset syövät, suorittavat luokkataistelua, vetävät saappaat jalkoihinsa, noukkivat kukkia, kirjoittavat kirjoja, menevät naimisiin — silloin ei kenenkään päähän juolahda epäillä ulkomaailman olemassaoloa, s. o. epäillä sitä, että ruoka, jota he syövät, saapas, jossa he kulkevat, nainen, jonka he naivat, ovat olemassa. Ja kuitenkin johtuu tämä hassutus idealismin perusteista. Tosiaankin, jos »henki» on kaiken perustana, miten oli silloin, jolloin ihmistä ei vielä ollut? Joko — tahi: joko täytyy olettaa, että oli olemassa yli-inhimillinen, jumalallinen sielu, kuten raamatun muinais-juutalaisissa taruissa; tai täytyy sanoa, että kaukaisimmatkin historian vaiheet ovat vain mielikuvitukseni tuotteita. Ensimäinen tie johtaa n. k. objektiiviseen idealismiin. Objektiivinen idealismi tunnustaa olemassaolevaksi »minun» tietoisuudestani riippumattoman ulkomaailman. Mutta se katsoo, että tämän maailman olemuksena on henkinen aate, jumala tai »korkeampi järki», »maailmantahto» tai joku muu pirunkonsti, joka kulloinkin korvaa jumalakäsitettä. Toinen johtaa suoraan solipsismiin subjektiivisen idealismin kautta, jonka mukaan on olemassa vain henkisiä, ajattelevia olentoja. On helppo nähdä, että idealismin johdonmukaisimpana muotona on solipsismi. Todellakin, mikä on idealismin lähtökohtana, mihin se perustuu? Minkä vuoksi se luulee, että henkinen alje on alkuperäisin ja kaiken perusta? Loppujen lopuksi siksi, että se uskoo, että »minulle» ovat välittömästi todellisina vain omat havaintoni. Mutta jos niin on, niin on minulle yhtä epävarmaa hirren olemassaolo pihalla kuin jokaisen ihmisenkin olemassaolo, jopa omien vanhempienikin olemassalo. Tässä kohdin solipsismi tappaa itse itsensä ja tappaa samalla koko idealismin filosofiassa, sillä se johtaa, kehittäessään idealistiset käsitteet johdonmukaisesti loppuun saakka, suoraan järjettömyyteen, täydelliseen hulluuteen, joka jokaisella askeleella sotii inhimillistä käytäntöä vastaan.
N. Buharin, »Historiallisen materialismin teoria», § 19. — 1921.
[V. I. Lenin]
Piispa George Berkeleyn v. 1710 julkaistu teos »Tutkimus inhimillisen tiedon perusteista» alkaa seuraavalla mietelmällä: »Jokaiselle, joka tarkastelee inhimillisen tiedon esineitä, on selvää, että ne ovat joko aatteita, jotka aistimme todellisesti ottavat vastaan, tahi sellaisia, jotka saamme tarkkaillessamme tunteitamme tai järkemme toimintaa, tahi vihdoin aatteita, jotka muovataan muistin tai mielikuvituksen avulla ... Näköaistin avulla muodostan aatteet valosta ja väristä, niiden eri asteista ja laaduista. Tuntoaistin avulla tiedän mitä on pehmeä, lämpönen ja kylmä, liikunta ja vastustus ... Hajuaistin avulla tunnen hajut, makuaistin avulla maut, kuuloaistin avulla äänet ... Sikäli kuin eri aatteet esiintyvät toistensa yhteydessä, niin niitä merkitään jollain yhteisellä nimellä ja pidetään jonakin esineenä. Niinpä esim. havaitaan yhdessä määrätty väri, maku, haju, muoto, kokoonpano — myönnetään ne erikoiseksi esineeksi ja merkitään sanalla omena; toiset aatteiden kokoelmat (collections of ideas) taasen muodostavat kiven, puun, kirjan y. m. aistillisia esineitä». (§ 1).
Berkeley sanoo edelleen, että paitsi näitä »ideoita eli tiedon esineitä» on vielä olemassa se, joka niitä tuntee, s. o. »järki, henki, sielu tai minä» (§ 2). Onhan ilman muuta selvää, päättelee filosoofi, että »ideat» eivät voi olla olemassa sen järjen ulkopuolella, joka ne havaitsee. Tullaksemme siitä vakuutetuksi tarvitsee vain ajatella mitä merkitsee sana »olla olemassa» »Kun minä sanon, että pöytä jolla kirjoitan, on olemassa, niin se merkitsee, että minä sen näen ja aistin. Jos minä lähtisin huoneestani ulos, niin sanoisin, että pöytä on olemassa, tarkoittaen tällä sitä, että jos minä olisin huoneessani, niin voisin aistia sen ...» »Minulle on aivan käsittämätöntä, jatkaa hän, väitellen niitä vastaan, jotka hän kutsuu materialisteiksi, miten voi puhua esineiden absoluuttisesta olemassaolosta riippumatta siitä, että joku niitä aistii. Olla olemassa merkitsee samaa kuin tulla aistituksi» ... »Ihmeellistä kyllä on ihmisten keskuudessa vallalla käsitys, että talot, vuoret, joet, sanalla sanoen, havaitsemamme esineet ovat olemassa, luonnossa tai todellisuudessa, ulkopuolella sen, että järki ne aistii» (§ 4) ...
... Kieltäen objektien, s. o. esineiden »absoluuttisen» olemassaolon inhimillisen tiedon ulkopuolella, Berkeley tulkitsee vastustajiensa mielipiteet suoraan niin, että he nähkääs tunnustavat »esineen itsessään» ... Tässä on viitotettu kaksi filosoofista päälinjaa niin välittömästi, selvästi ja täsmällisesti, että sellaista tapaamme vain klassillisilla filosoofeilla erotukseksi meidän aikamme »uusien» järjestelmien keksijöistä. Materialismi, s. o. sen tunnustaminen, että »esineet itsessään» eli esineet järkemme ulkopuolella ovat olemassa ja että aatteet ja aistimukset ovat niiden kopioita tai heijastuksia. Päinvastainen oppi (idealismi) sanoo: esineet eivät ole olemassa »ulkopuolella järjen», esineet ovat »aistimuksiemme yhdistelmiä»...
»Aineen eli aistimattomien esineiden olemassaolo», sanoo Berkeley, »muodostui ei ainoastaan jumalankieltäjien ja fatalistien päätueksi, vaan tämän saman periaatteen varassa pysyy pystyssä myös epäjumalanpalvelus kaikissa moninaisissa muodoissaan» (§ 94) ... »Minä en laisinkaan kiellä minkään sellaisen esineen olemassaoloa, jonka voimme tuntea havainnon tai järkemme avulla. Että ne esineet, jotka minä silmilläni näen, ja joita käsilläni koskettelen, ovat olemassa, ovat todellisuudessa olemassa, siitä ei minulla ole mitään epäilystä. Ainoa, jonka olemassaolon kiellämme, on se mitä filosoofit kutsuvat aineeksi tai aineelliseksi substanssiksi. Sen kieltäminen ei tuota mitään vahinkoa muulle ihmissuvulle, joka, uskallanpa väittää, ei koskaan tule huomaamaankaan ettei sitä ole ... Vain jumalankieltäjälle on tämä pelkän nimen haamu todellakin tarpeen, jotta hän voisi perustella jumalattomuuttaan.»...
V. I. Lenin, »Materialismi ja empiriokritismi», Johdanto. — 1908.
Kantin ja Humen kannattajat ... kutsuvat meitä materialisteja »metafyysikoiksi» sen johdosta, että me tunnustamme kokemuksemme meille antaman objektiivisen todellisuuden olemassaolevaksi, tunnustamme aistimuksiemme objektiivisen ja ihmisestä riippumattoman lähteen. Me materialistit kutsumme, Engelsin mukana, kantilaisia ja humelaisia agnostikoiksi sen vuoksi, että he kieltävät objektiivisen todellisuuden aistimuksiemme lähteenä. Agnostikko on kreikkalainen sana: a merkitsee kreikaksi »ei», gnosis merkitsee »tietoa». Agnostikko sanoo: en tiedä, onko olemassa aistimuksemme heijastama objektiivinen todellisuus, katson, ettei sitä voi ollenkaan tietää. Siitä johtuu, että agnostikot kieltävät objektiivisen totuuden ja ovat suvaitsevia, poroporvarillisesti, raukkamaisesti suvaitsevia kun on kysymys metsänhaltioista, kotitontuista, katolisista pyhimyksistä y. m. s.
V. I. Lenin, main. teos, II, 4. — 1908.
Seuraavassa esitämme Humen mietelmiä skeptillisestä filosofiasta hänen pääteoksensa »Tutkimus inhimillisestä tiedosta» 12 luvusta: »Voi pitää ilmeisenä, että ihmiset luonnollisen vaiston tai ennakkokäsityksiensä vuoksi ovat taipuvaisia luottamaan tunteisiinsa ja että me ilman harkintaa tai vieläpä ennenkuin ryhdymme harkitsemaan aina edellytämme, että on olemassa ulkopuolinen maailma (external universe), joka ei riipu meidän henkisistä prosesseistamme, joka olisi olemassa silloinkin, jos me ja kaikki muutkin, jotka pystyvät aistimaan luomakuntaa, häviäisimme tai kuolisimme. Jopa eläimiäkin johtaa tällainen otaksuma, ja tällainen usko ulkopuoliseen maailmaan ilmenee niiden kaikissa mielikuvissa, aikeissa ja teoissa ... Mutta tämän kaikkien ihmisten yleisen ja alkuperäisen käsityksen hävittää pian kevyinkin (slightest) filosofia, joka meille opettaa, että järkemme ei milloinkaan voi ulottua muuhun kuin aistimukseen tai mielikuvaan ja että aistimme ovat vain kanavia (inlets), joita myöten nämä kuvat kulkevat ilman että olisi mahdollista meidän aikaansaada mitään välitöntä yhteyttä (intercourse) järkemme ja esineiden välillä. Pöytä, jonka näemme, näyttää pienemmältä jos etäännymme siitä, mutta todellinen pöytä, joka on meistä riippumatta, ei ole muuttunut; siis oli tajunnassamme vain pöydän kuva (image) ... Tajuntamme edessä ei koskaan ole muita esineitä kuin tunteemme, eikä se millään muodoin voi suorittaa minkäänlaista koetta siitä, mikä suhde on aistimuksiemme ja esineiden välillä» ... Skeptisismiksi kutsuu Hume sitä, ettei selitetä aistimuksia esineiden, hengen t.m.s. vaikuttimiksi, ettei johdeta tunteitamme toisaalta ulkoisesta maailmasta ja toisaalta jostain jumalasta tai tuntemattomasta hengestä ... Yksi Humen englantilaisista seuraajista, Huxley, joka keksi oikean ja sattuvan nimityksen »agnostisismi», alleviivaa kirjassaan Humesta, että tämä, pitäessään »aistimuksia» »tajuntamme alkuperäisenä, jakamattomana tilana», ei ollut täysin johdonmukainen kysymyksessä siitä, aiheutuvatko aistimuksemme ulkopuolisista esineistä, vai johtuvatko ne oman henkemme toiminnasta. »Hän (Hume) pitää realismia ja idealismia yhtä todennäköisinä hypoteeseina.»
V. I. Lenin, main. teos., Johd. — 1908.
Idealismi alkaa vasta silloin kun filosoofi sanoo, että esineet ovat vain aistimuksiamme; kantilaisuus alkaa silloin kun filosoofi sanoo: esineet itsessään ovat olemassa, mutta niistä ei voi mitään tietää ...
V. I. Lenin, main. teos, II, 2 — 1908.
Kantin filosofian pääpiirteenä on materialismin ja idealismin sovittaminen, kompromissi niiden välillä, erilaatuisten, vastakkaisten filosoofisten suuntien yhdistäminen yhdeksi systeemiksi. Kun Kant katsoo mahdolliseksi, että kuvitelmiamme vastaa joku meidän ulkopuolellamme, joku esine itsessään, niin siinä Kant on materialisti. Kun hän julistaa, että tätä esinettä ei voida tuntea, että se on transscendenttinen, tuonpuoleinen, toisella puolella tajuttavan, silloin Kant esiintyy idealistina. Tunnustaessaan kokemuksemme, aistimuksemme tietojemme ainoaksi lähteeksi, Kant johtaa filosofiansa sensualistiseen ja sensualismin kautta, määrätyissä suhteissa, materialistiseen suuntaan. Mutta kun Kant sanoo ulottuvaisuuden, ajan, syysuhteen apriorisiksi, vie hän filosofiansa idealismiin. Tämän puolinaisuuden vuoksi taistelivat leppymättömästi Kanttia vastaan sekä johdonmukaiset materialistit että johdonmukaiset idealistit (niinkuin myös »puhtaat» agnostikot, humelaiset).
V. I. Lenin, main. teos, IV, 1. — 1908.
Engels moitti Kantia siitä, että hän on agnostikko, eikä siitä, että hän poikkeaa johdonmukaisesta agnostisismista. Engelsin oppilas, Lafargue, väitteli v. 1900 seuraavaan tapaan kantilaisia vastaan: »...Työläinen, joka syö makkaraa ja saa 5 frangia päivässä, tietää varsin hyvin, että isäntä häntä ryöstää ja itse syö sianlihaa; että isäntä on varas, että makkara maistuu hyvälle ja on ruumiille ravinnollinen.» — Eikö mitä, sanoo porvarillinen sofisti, nimitettäköönpä häntä sitten Pearsoniksi, Humeksi tai Kantiksi — työläisen arvelut näistä asioista ovat vain arveluja, s. o. hänen yksityisiä vaikutelmiaan; hän voisi yhtä hyvällä syyllä ajatella, että isäntä on hänen hyväntekijänsä ja että makkara on vain hakattua nahkaa, sillä hän ei voi tuntea esinettä itsessään ... Kysymys on väärin asetettu ja sen vuoksi se näyttää vaikealta ... Voidakseen tietää mitään esineestä, täytyy ihmisen ensin tarkistaa, etteivät hänen aistinsa häntä petä ... Kemistit ovat menneet pitemmälle, tunkeutuneet kappalten sisäiseen rakenteeseen, eritelleet niitä, jakaneet ne alkuaineisiinsa, menneet sitten päinvastaista tietä, s. o. suorittaneet yhdistelmiä, muodostaneet alkuaineista uusia kappaleita: siitä hetkestä alkaen, jolloin ihminen pystyy näistä alkuaineista muodostamaan esineitä tarpeittensa tyydyttämiseksi, voi hän, sanoo Engels, katsoa, että hän tuntee esineet itsessään. Mitään enempää ei pystyisi tekemään kristittyjen jumalakaan, jos hän olisi olemassa ja jos hän olisi luonut maailman.
V. I. Lenin, main. teos, IV. 1. — 1908.
Uudempi saksalainen filosofia saavutti huippunsa Hegelin systeemissä, jossa ensimäisen kerran — ja se on hänen suurin ansionsa — koko luonnollinen, historiallinen ja henkinen maailma on esitetty prosessin muodossa, s. o. lakkaamattomana liikuntana, muuttumisena, uudistuksena ja kehityksenä, ja yritetty osoittaa tämän liikunnan ja kehityksen sisäinen yhteys ... Että Hegel ei tätä tehtävää ratkaissut, se on tässä yhdentekevää. Hänen erinomainen ansionsa oli siinä, että hän tämän tehtävän asetti. Se onkin sellainen tehtävä, että sitä ei kukaan yksilö kykene milloinkaan ratkaisemaan ... Sitäpaitsi Hegel oli idealisti, s. o. hän ei pitänyt ajatuksiaan enemmän tai vähemmän yleisinä todellisten esineiden ja ilmiöiden kuvina, vaan päinvastoin näyttivät esineet ja niiden kehitys hänestä vain »aatteen» ilmauksilta, joka oli jossain olemassa jo ennen maailman luomista. Täten oli kaikki asetettu päälaelleen, ja luonnonilmiöiden yhteys käännetty ylösalasin.
Fr. Engels, »Anti-Dühring», johd. — 1878.
»Olemme saaneet kylliksemme niin filosoofisesta kuin poliittisesta idealismista; tahdomme nyt olla poliittisia materialisteja» (Feuerbach). — Kas niin!
*
»...Meillä ei ole mitään syytä kuvitella, että ihminen, jos hänellä olisi useampia aisteja tai elimiä, voisi myös luonnossa löytää lisää ominaisuuksia tai esineitä. Ulkomaailmassa, elottomassa luonnossa ei ole muuta kuin mitä on elollisessa luonnossa. Ihmisellä on juuri sen verran aisteja kuin on tarpeellista käsittääksensä maailman kokonaisuudessaan» (Feuerbach). — Tärkeä agnostisismia vastaan.
*
Jakob Böhme on »materialistinen teisti»: hän jumalaistuttaa ei ainoastaan hengen, vaan myös aineen. Hänen jumalansa on aineellinen — siinä hänen mystisminsä.
*
»Spinozan luonne on yhteys, Leibnizin — erotus» (Feuerbach). — Spinozan filosofia on teleskooppi, Leibnizin — mikroskooppi.
*
Viisas idealismi on lähempänä viisasta materialismia kuin tyhmä materialismi.
*
Plehanov kirjoitti filosofiasta (dialektiikasta) luultavasti noin 1,000 sivua (Beltov plus Bogdanovia vastaan plus kantilaisia vastaan plus pääkysymykset y. m. y. m.) Niissä suuresta logiikasta tai sen johdosta tai sen ajatuksia (s. o. varsinaisesta dialektiikasta filosoofisena tieteenä) nil (ei mitään!)
*
Objektiivinen (ja vielä enemmän absoluuttinen) idealismi tuli polvitellen (ja nurinniskoin) aivan lähelle materialismia, jopa se osaksi muuttuikin jo materialismiksi.
*
Kun joku idealisti arvostelee toisen idealistin esittämän idealismin perusteita, hyötyy siitä aina materialismi. Vrt. Aristoteles Platonia vastaan jne., Hegel Kantia vastaan jne.
*
Idealisti verhoaa kuilun, joka johtaa materialismiin. Ei ole yhdentekevää, (onko lähtökohta) ulkopuolella vaiko sisäpuolella. Tässäpä juuri on koko asian ydin! »Ulkopuolella» merkitsee materialismia, »Sisäpuolella» idealismia.
*
Marx ei jättänyt jälkeensä mitään »Logikkaa», mutta hän jätti jälkeensä meille »Pääomansa» logiikan, ja sitä olisi mitä suurimmassa määrin käytettävä hyväkseen käsittelynalaisessa kysymyksessä. »Pääomassa» on määrättyyn tieteeseen sovellutettu materialismin logiikka, dialektiikkaa ja tietoteoriaa (ei tarvitsisi kolmea sanaa: ne merkitsevät kaikki yhtä), ja tähän materialismiin on otettu kaikki, mitä Hegelillä oli arvokasta ja kehitetty tätä arvokasta eteenpäin.
*
Hegelin ja Marxin työn jatkon täytyy sisältyä inhimillisen ajatuksen tieteen ja tekniikan historian dialektiseen käsittelyyn.
*
Kant alentaa tiedon, avatakseen tien uskonnolle. Hegel ylentää tiedon vakuuttaen, että tieto merkitsee jumalan tuntemista. Materialisti ylentää tiedon aineesta ja luonnosta, lähettäen jumalan ja sitä puolustavat filosoofiset lurjukset lokakuoppaan.
Otteita V. I. Leninin filosofisista muistiinpanoista, v:lta 1914–16.
Feuerbachin kehityksen kulku näyttää meille hegeliaanin — tosin hän ei koskaan ollut aivan kokonaan oikeaoppisena hegeliläisenä — muuttumisen materialistiksi, kehittymisen, joka määrätyllä asteella edellyttää täydellistä välienkatkaisemista edeltäjänsä idealistisen systeemin kanssa. Vastustamattomalla voimalla hänet lopuksi valtasi se käsitys, että Hegelin »absoluuttisen aatteen» ja »loogillisten kategoriain» olemassaolo jo ennen maailmaa ei ole muuta kuin fantastinen jäte uskosta jumalalliseen luojaan; että aineellinen, aisteilla havaittava maailma, johon me itsekin kuulumme, on ainoa todellinen maailma, ja että meidän tietoisuutemme ja ajatuksemme, niin yliaistillisilta kuin näyttävätkin, ovat aineellisen ruumiinelimen, aivojen tuotteita. Materia ei ole hengen tuote, vaan henki itse on ainoastaan materian korkein tuote. Tämä on tietysti puhdasta materialismia. Mutta tultuaan näin pitkälle Feuerbach pysähtyy. Hän ei voi vapautua tavanomaisesta, filosoofisesta ennakkoluulosta, ei asiaa, vaan materialismin nimeä kohtaan. Hän sanoo: »Materialismi on minulle inhimillisen olemuksen ja tiedon perusta. Mutta se ei ole minulle sitä mitä se on fysioloogeille ja luonnontieteilijöille ahtaammassa mielessä, kuten esim. Moleschottille ja heidän kannaltaan ja ammatistaan katsoen pakostakin on, nimittäin itse rakennus. Taaksepäin olen materialistien kanssa täysin yhtä mieltä, mutta eteenpäin en».
Feuerbach sekoittaa tässä sen materialismin, joka on määrättyyn käsitykseen aineen ja hengen välisistä suhteista perustuva yleinen maailmankatsomus, materialismin siihen erikoismuotoon, johon tämä maailmankatsomus pukeutui määrätyssä historian vaiheessa, XVIII vuosisadalla ... Mutta samoin kuin idealismi, samoin on materialismikin käynyt useiden kehitysvaiheiden lävitse. Ja luonntieteiden alalla tehdyn jokaisen suuren löydön jälkeen täytyy sen muuttaa muotoaan ... Feuerbach oli täysin oikeassa siinä, että pelkästään luonnontieteellinen materialismi »on kyllä inhimillisen tiedon rakennuksen perusta, mutta ei ole itse rakennus». Sillä me emme elä ainoastaan luonnossa, vaan inhimillisessä yhteiskunnassa, ja tällä on oma kehityshistoriansa ja oma tieteensä, yhtä lailla kuin luonnolla.
Fr. Engels, »Ludvig Feuerbach», II. — 1888.
Alkaen vuodesta 1844–45, jolloin hänen katsantokantansa muodostui, oli Marx materialisti, lähinnä L. Feuerbachin kannattaja, pitäen myöhemminkin tämän heikkona puolena ainoastaan hänen materialisminsa johdonmukaisuuden ja monipuolisuuden puutetta. Feuerbachin maailmanhistoriallisena »uraa-uurtavana» merkityksenä Marx piti juuri hänen päättävää erkanemistaan Hegelin idealismista ja materialismin julistustaan, joka vielä XVIII:lla vuosisadalla, erityisesti Ranskassa, oli taistelua ei ainoastaan olevia poliittisia laitoksia vastaan, mutta samalla myös uskontoa ja jumaluusoppia sekä ... kaikellaista metafysiikkaa vastaan (tarkoittaen sillä »humalaista viisastelua», erotukseksi »raittiista filosofiasta»). (»Pyhä perhe», julk. »Jälkeenjääneissä kirjoituksissa»). »Hegelin mielestä», kirjoitti Marx, »on ajatusprosessi, jonka hän aatteen (idean) nimisenä muuttaa itsenäiseksi subjektiksikin, todellisuuden demiurgi (luoja) ... Minun käsitykseni mukaan aatteellisuus, päinvastoin, ei ole mitään muuta kuin ihmispään muuttamaa ja kääntämää aineellisuutta.» (»Pääoma», I osa, toisen päin. esipuhe.) Täysin yhdenmukaisesti tämän Marxin materialistisen filosofian kanssa ja selittäen sitä Engels kirjoitti »Anti-Dühringissä»: »Maailman yhtenäisyys ei ole sen olemisessa, vaan sen aineellisuudessa, jota osoittaa ... filosofian ja luonnontieteen pitkä ja vaikea kehitys ... Liike on aineen olomuoto. Ei missään eikä koskaan voi olla ainetta ilman liikettä, eikä liikettä ilman ainetta ... Jos asetetaan kysymys, mitä on ajatus ja tieto, mistä ne tulevat, niin näemme, että ne ovat ihmisaivojen tuotetta ja että itse ihminen on luonnontuote, kehittynyt määrätyissä luonnonoloissa ja yhdessä niiden kanssa. On itsestään selvää, tämän nojalla, että ihmisaivojen tuotteet, ilmeten viimekädessä myös luonnontuotteina, eivät ole ristiriidassa muun luonnonyhteyden kanssa, vaan sen mukaiset.» »Hegel on idealisti, s. o. hänelle eivät päämme aatokset olleet todellisten olioiden ja toimintojen enemmän tai vähemmän abstraktisia heijastuksia (Abbilder; Engels puhui väliin myös »painojäljennöksistä»), vaan päinvastoin olioita ja niiden kehitykset olivat Hegelille jonkun, jo jossain ennen maailman syntyä olleen aatteen (idean) heijastuksia.» Marx ei ainoastaan päättävästi torjunut idealismia, joka aina on tavalla tai toisella yhteydessä uskonnon kanssa, vaan myös meidän aikanamme suosittuja Humen ja Kantin oppeja, agnostisismia, kritisismiä ja positivismiä niiden eri muodoissa, katsoen tällaista filosofiaa »taantumukselliseksi» peräänantamiseksi idealismille tai parhaimmassa tapauksessa »kaikkien silmien edessä karkoitetun materialismin häveliääksi salakuljettaneeksi takaisin takaovien kautta».
V. I. Lenin, »Karl Marx». — 1914.
Marxin ja Engelsin nerokkuus on juuri siinä, että he hyvin pitkän ajan, melkeinpä puolen vuosisadan ajan, kehittivät materialismia, työnsivät eteenpäin yhtä perussuuntaa filosofiassa, eivät kuluttaneet aikaa toistelemalla jo ratkaistuja tietoteoreettisia kysymyksiä, vaan johdonmukaisesti noudattivat, näyttivät, miten pitää noudattaa samaa materialismia yhteiskuntatieteiden alalla, samalla heittäen ulos roskana ja tarpeettomana mahtipontisen, vaativaisen filosoofisen sekasotkun sekä lukemattomat yritykset »avata» »uusi suunta» filosofiassa, keksiä »uusi» teoria j.n.e. ... Ottakaa Marxin eri filosoofiset huomautukset »Pääomassa» ja muissa teoksissa, ja te näette muuttumattoman pääajatuksen kaikkialla: kiinnipitämisen materialismista ja halveksivaa ivaa kaikkea silmänkääntämistä, kaikkea sotkua, kaikkea idealismille peräänantamista kohtaan ... Kokonaan Marxin hengessä ja läheisessä yhteistyössä hänen kanssaan Engels kaikissa filosoofisissa teoksissaan lyhyesti ja selvästi asettaa kaikissa kysymyksissä materialistisen ja idealistisen kannan vastakkain, käsittelemättä vakavalta kannalta vv. 1878, 1888 tai 1891 lukemattomia yrityksiä »sivuuttaa» materialismin ja idealismin »yksipuolisuus» ja julistaa uusi suunta, olipa se sitten »positivismia» tai »realismia» tai muuta professorimaista petkutusta ... Marx ja Engels olivat alusta loppuun saakka puoluemiehiä filosofiassa, osasivat paljastaa luopumiset materialismista, myönnytykset idealismille ja fideismille kaikissa »uusimmissa» suunnissa ... Sen vuoksi he moittivat Feuerbachia siitä, ettei tämä noudattanut materialismia loppuun saakka, siitä, että tämä kieltäytyi materialismista yksityisten materialistien erehdysten vuoksi, siitä, että tämä taisteli uskontoa vastaan tarkoitusperällään sen uudistaminen tai uuden uskonnon luominen, siitä, että tämä ei osannut yhteiskuntatieteissä vapautua idealistisista sanontatavoista ja tulla materialistiksi.
V. I. Lenin, »Materialismi ja empiriokritisismi», VI, 4. — 1908.
Luopuminen Hegelin filosofiasta tapahtui ... palaamalla takaisin materialistiselle kannalle. S. o. päätettiin käsittää todellinen maailma — luonto ja historia — sellaisina kuin ne esiintyvät jokaiselle, joka niitä katsoo ilman ennakkoluuloisia, idealistisia käsityksiä. Päätettiin armotta heittää kaikki idealistiset mielipiteet, jotka eivät olleet yhtäpitäviä omassa, eikä missään fantastisessa, yhteydessään käsitettyjen tosiasioiden kanssa. Mitään muuta materialismi ei laisinkaan merkitse.
Fr. Engels, »Ludvig Feuerbach», IV. — 1888.
[V. I. Lenin]
»Tieteen tehtävänä — kirjoitti Mach v. 1872 — voi olla vain seuraava: 1) Tutkia mielteiden välisen yhteyden lakeja (psykologiaa). — 2) Löytää aistimuksien välisen yhteyden lait (fysiikka). — 3) Selvittää aistimuksien ja mielteiden välisen yhteyden lait (psykofysiikka).» Tämä on täysin selvää. Fysiikan tehtävänä on siis tutkia aistimuksien välisiä suhteita, eikä esineiden tai kappaleiden välisiä suhteita, joiden peilikuvia aistimuksemme ovat ... Machin mielestä eivät esineet (kappaleet), vaan värit, äänet, paino, ulottuvaisuus, aika (siis se, mitä tavallisesti sanomme aistimuksiksi) ovat maailman todellisina elementteinä»... Mach tässä suoraan tunnustaa, että esineet tai kappaleet ovat vain aistimusyhdistelmiä ja että hän täysin tietoisesti asettaa oman filosoofisen näkökantansa vastakohdaksi päinvastaiselle teorialle, jonka mukaan aistimukset ovat esineiden »symbooleja» (oikeammin olisi sanoa: heijastuksia tai esineiden peilikuvia). Tämä viimemainittu teoria on filosoofinen materialismi.
Mach v. 1872 ja Avenarius v. 1876 ovat puhtaasti idealistisella kannalla; heille maailma on meidän aistimusta (Empfindung). V. 1883 ilmestyi Machin »Mekaniikka»... jossa hän sanoi: »Koko luonnontiede voi kuvata (nachbilden und vorbilden) vain niiden elementtien komplekseja, joita tavallisesti kutsumme aistimuksiksi. Kysymys on näiden elementtien yhteydestä. Yhteys A:n (lämmön) ja B:n (tulen) välillä kuuluu fysiikkaan, yhteys A:n ja B:n (hermojen) välillä fysiologiaan. Ei toinen eikä toinen yhteys ole olemassa erillisenä, molemmat ovat yhdessä. Vain väliaikaisesti voimme olla ottamatta toista tai toista huomioon» ... »Väri on fyysillinen ilmiö, jos me esim. kiinnitämme huomiomme sen riippuvaisuuteen sitä valaisevasta valolähteestä (muista väreistä, lämmöstä, ulottuvaisuudesta j. n. e.). Mutta jos kiinnitämme huomiomme sen riippuvaisuuteen verkkokalvosta (elementeistä K, L, M...), niin edessämme on sielutieteellinen ilmiö, aistimus.» Maailman elementtien löytö on siis sitä, että
Tosiaankaan tässä ei ole yksipuolisuutta, mutta sensijaan kaikkein sekavinta vastakkaisten filosoofisten käsitysten sekasotkua. Jos kerran otatte lähtökohdaksenne vain aistimukset, niin sanalla »elementti» ette korjaa idealisminne »yksipuolisuutta», vaan ainoastaan sotkette asiaa, pelkurimaisesti juoksette omaa oppianne piiloon ... Sillä jos elementit ovat aistimuksia, niin ette hetkeksikään ole oikeutettuja hyväksymään »elementtien» olemassaoloa hermoistani, tietoisuudestani riippumatta. Jos taas oletatte, että on tuollaisia hermoistani, aistimuksistani riippumattomia fysikaalisia ilmiöitä, jotka aikaan saavat aistimuksia vain kiihoittamalla verkkokalvoani, niin häpeällisesti jätätte »yksipuolisen» idealisminne ja siirrytte »yksipuolisen» materialismin kannalle!... Aistimus riippuu aivoista, hermoista, verkkokalvosta j. n. e., s. o. määrätyllä tavalla järjestyneestä aineesta. Aineen olemassaolo ei riipu aistimuksista. Aine on alkuperäinen. Aistimus, ajatus, tietoisuus on erikoisella tavalla kokoonpannun aineen korkein tuote. Niin katsoo asiaa materialismi yleensä ja Marx–Engels erikoisesti.
V. I. Lenin, »Materialismi ja empiriokritisismi», I, 2. — 1909.
Kokonainen sarja kirjailijoita, jotka haluavat olla marxisteja, ryhtyivät kuluvana vuonna oikeaan rynnäkköön filosoofista marxismia vastaan. Vähemmän kuin puolen vuoden kuluessa ilmestyi maailmaan neljä kirjaa, jotka pääasiallisesti ja melkein kokonaan on omistettu hyökkäyksille dialektista materialismia vastaan. Näihin kuuluvat ennenkaikkea »Kirjoitelmia marxismin filosofiasta» (pitäisi pikemmin olla: sitä vastaan), Pietari, 1908, kokoelma Basarovin, Bogdanovin, Lunatsharskin, Bermannin, Hellfondin, Jushkevitshin ja Suvorovin kirjoituksia; sekä kirjat: Jushkevitsh, »Materialismi ja kriitillinen realismi», Bermann, »Dialektiikka nykyajan tietoteorian näkökannalta», Valentinov, »Marxismin filosoofiset rakennelmat».
Kukaan näistä henkilöistä ei voi olla tietämättä, että Marx ja Engels kymmeniä kertoja nimittivät filosoofisia katsomuksiaan dialektiseksi materialismiksi. Ja kaikki nämä henkilöt, jotka ovat yhtyneet — huolimatta heidän poliittisten mielipiteidensä jyrkästä eroavaisuudesta — taistelemaan dialektista materialismia vastaan, vaativat samalla, että heitä pidettäisiin filosofiassa marxilaisina! Engelsin dialektiikka on »mystiikkaa» — sanoo Bermann. Engelsin mielipiteet ovat »vanhentuneet» — väittää Basarov ikäänkuin sivumennen, ikäänkuin jotain itsestään selvää — osoittautuu, että materialismin ovat kumonneet nämä rohkeat ritarit, jotka ylpeästi vetoavat »nykyiseen tietoteoriaan», »uusimpaan filosofiaan» (tai »uusimpaan positivismiin»), »nykyisen luonnontieteen filosofiaan» tai jopa »XX vuosisadan luonnontieteen filosofiaan». Nojautuen kaikkiin näihin muka uusiin oppeihin meidän dialektisen materialismin hävittäjät pelkäämättä menevät aina puhtaimpaan fideismiin saakka (fideismi on oppi, joka asettaa uskon tiedon tilalle tai yleensä antaa vissin merkityksen uskolle) — tämä on Lunatsharskille aivan ilmeistä, muttei hänellä yksistään! — mutta heiltä häviää kaikki rohkeus, kaikki omien vakaumustensa kunnioitus heti, kun pitäisi suoraan määritellä heidän oma suhteensa Marxiin ja Engelsiin. Todellisuudessa — täysi kieltäytyminen dialektisesta materialismista, s. o. marxismista. Sanoissa — loppumattomia verukkeita, yritetään sivuuttaa kysymysten ydin, peitellä perääntymistään, asettaa materialismin tilalle joku yksityinen materialisti, suoranaisesti kieltäydytään käsittelemästä lukemattomia Marxin ja Engelsin materialistisia lausuntoja. Tämä on todella »kapina polvillaan», kuten sattuvasti sanoi eräs marxisti. Tämä on tyypillistä filosoofista revisionismia, sillä vain revisionistit saavuttivat itselleen surullisen kuuluisaa kunniaa sen kautta että ovat perääntyneet marxismin perusopeista ja että pelkäävät tai ovat kyvyttömiä avonaisesti, suoraan, päättäväisesti ja selvästi »tekemään tilin» vanhojen käsitysten kanssa. Kun oikeaoppiset marxistit joskus ovat esiintyneet joitakin Marxin vanhentuneita lausuntoja vastaan (esim. Mehring muutamia historiallisia käsityksiä vastaan), on se aina tapahtunut niin suoraan ja vakavasti, ettei kukaan koskaan ole nähnyt näissä kirjallisissa esiintymisissä mitään kaksimielistä.
Muuten löytyy »Kirjoitelmissa marxismin filosofiasta» eräs lause, joka on lähellä totuutta. Se on Lunatsharskin lause: »Ehkä me (s. o. nähtävästi kaikki »Kirjoitelmien» avustajat) erehdymme, mutta me etsimme», (sivu 161). Että lauseen ensimäinen puolisko sisältää eittämättömän, ja sen toinen puolisko suhteellisen totuuden, koetan koko laajuudessa näyttää tässä kirjassa. Nyt huomautan vain, että jos filosoofimme eivät puhuisi marxismin nimessä, vaan muutamien »etsivien» marxistien nimessä, he osoittaisivat enemmän kunnioitusta itseään ja marxismia kohtaan kuin nyt.
Mitä minuun tulee — niin minä myöskin olen »etsivä» filosofiassa. Näissä luvuissa näet asetin tehtäväkseni ottaa selvän siitä, miten joutuivat järjiltään ne, jotka marxismin muodossa etsivät jotain uskomattoman sekavaa, sotkuista ja taantumuksellista.
V. I. Lenin, main. teos., esipuhe (kokonaisuudessaan).. — 1908.
Energeettinen fysiikka on uusien idealististen yritysten lähteenä kuvitellessaan liikuntaa ilman ainetta — sen vuoksi, että onnistuttiin jakamaan ennen jakamattomaksi katsottuja aineen osia ja löytämään ennen tuntemattomia aineen liikunnan muotoja.
V. I. Lenin, main. teos., V, 3.
»Fysiikan edistys toiselta puolen ja matematiikan edistys toiselta johtivat XIX:llä vuosisadalla näiden kummankin tieteen läheiseen yhteyteen ... Teoreettinen fysiikka muuttui matemaattiseksi fysiikaksi ... Silloin alkoi muodollisen fysiikan kausi, s. o. matemaattisen fysiikan, joka tuli puhtaasti matemaattiseksi — matemaattinen fysiikka ei ollut fysiikan alaa, vaan matematiikan alaa. Tässä uudessa vaiheessa matemaatikko, joka oli tottunut käsitteellisiin (puhtaasti loogillisiin) tekijöihin ainoina työnsä materiaalina, ja tuntien olonsa ahtaaksi hänen mielestään liian taipumattomien ja karkeiden aineellisten tekijöiden keskuudessa, ei voinut olla pyrkimättä siihen, että hän mikäli mahdollista abstrakoitui niistä, kuvitteli ne täysin aineettomiksi ja puhtaasti loogillisiksi tai oli niistä aivan välittämättä. Alkutekijät todellisina, objektiivisina esineinä, s. o. fysikaalisten tekijöiden ominaisuudessa, hävisivät kokonaan ... Täten voidaan historiallisesti, ottaen huomioon teoreettisen fysiikan saama matemaattinen muoto, selittää ... fysiikan pahoinvointi tai kriisi ja sen näennäinen etäytyminen objektiivisista tosiasioista». (A. Rey, »La theorie physique chez les physiciens contemporains», Paris, 1907.)
Sellainen on ensimäinen syy »fysikaaliseen» idealismiin. Itse tieteen edistys aikaansaa tällaista taantumuksellista ryömimistä. Luonnontieteen suuret saavutukset, asteettainen siirtyminen sellaisiin yhdenlaatuisiin ja yksinkertaisiin perusaineisiin, joiden liikuntalait ovat matemaattisesti käsitettävissä, johtaa aineen unohtamiseen matemaatikkojen taholta. »Aine häviää», jälelle jäävät vain yhtälöt. Uudella kehityksen asteella, ja ikäänkuin uudessa muodossa toistuu vanha kantilainen aate: järki määrää luonnolle sen lait.
Toinen syy, joka johtaa fysikaaliseen idealismiin, on suhteellisuuden (relativismin) periaate, joka puhuu tietojemme suhteellisuudesta, periaate, joka erikoisella voimalla tunkeutuu fysiikkaan aikana, jolloin vanhat opit romahtavat kokoon, ja joka jos ei tunneta dialektiikkaa, vastustamattomasti johtaa idealismiin.
V. I. Lenin, main. teos, V, 8.
Atoomin jaollisuus, sen rajattomuus, aineen ja sen liikunnan kaikkien muotojen muuttuvaisuus ovat aina olleet dialektisen materialismin tukena. Kaikki rajat luonnossa ovat ehdollisia, suhteellisia, muuttuvaisia, ilmaisevat järkemme lähenemistä aineen tuntemiseen — mutta tämä ei mitenkään todista, että luonto tai itse aine olisivat vain vertauskuvia (symbooleja) tai sovinnaisia merkkejä, s. o. järkemme tuotteita. Elektrooni suhtautuu atoomiin kuin piste tässä kirjassa rakennukseen, joka on 30 syltä pitkä, 15 leveä ja 71⁄2 korkea (Lodge), se liikkuu aina 270,000 km. nopeudella sekunnissa, sen massa muuttuu sen liikkumisnopeuden mukaan, se tekee 500 triljoonaa kierrosta sekunnissa — kaikki tämä on monta vertaa konstikkaampaa kuin vanha mekaniikka, mutta kuitenkin se on aineen liikuntaa ajassa ja paikassa.
V. I. Lenin, main. teos, V, 4.
Dialektinen materialismi pitää kiinni jokaisen tieteellisen, ainetta ja sen ominaisuuksia koskevan määritelmän likimääräisyydestä ja suhteellisuudesta, siitä, että luonnossa ei ole ehdottomia rajoja, että liikkuva aine alinomaa muuttuu toisesta olotilasta toiseen, joka näennäisesti, meidän näkökannaltamme, on sovittamattomassa ristiriidassa edellisen kanssa j. n. e. Miten kummalliselta näyttääkään »terveen järjen» näkökulmalta painottoman eetterin muuttuminen painolliseksi aineeksi ja päinvastoin. Miten »ihmeelliseltä» tuntuakaan kaiken massan paitsi elektromagneettisen puuttuminen elektroonissa, miten oudolta näyttääkään mekaanisten liikuntalakien rajottuminen yksistään luonnonilmiöiden alalle ja niiden alistuminen elektromagneettisten ilmiöiden syvempien lakien alle j. n. e. — kaikki tämä on vain vielä kerran dialektisen materialismin todeksi vahvistamista ... Muuttumatonta on, Engelsin mielipiteen mukaan, vain yksi: s. o. se että inhimillinen tietoisuus (silloin kun sellaista tietoisuutta on) heijastaa siitä riippumattomasti olemassa olevaa ja kehittyvää ulkoista maailmaa. Mitään muuta »muuttumattomuutta», mitään muuta »oleellista», mitään muuta »absoluuttista substanssia» siinä mielessä, jossa niistä puhui joutavanpäiväinen professorimainen filosofia, ei Marxin ja Engelsin mielestä ole olemassa ... Elektrooni on yhtä tyhjentymätön kuin atoomi, luonto on rajaton, mutta se on samalla rajattomasti olemassa, ja juuri tämä ainoa ehdoton tunnustaminen, että luonto on olemassa ulkopuolella ihmisen tietoisuuden ja aistimuksien, se se erottaa dialektisen materialismin relativistisesta agnostisismista ja idealismista.
V. I. Lenin, main. teos, V, 2.
Aine sinänsä on puhdas mielituote ja yleistelyn luoma käsite (Abstraktion). Kun me yhdistämme eri muodoissa olemassaolevat esineet aineen käsitteeseen, niin jätämme huomioonottamatta niiden laadulliset eroavaisuudet. Aine sellaisenaan, erotukseksi määrätyistä, olemassaolevista aineista, ei siis ole mitään aistillisesti olemassaolevaa. Kun luonnontiede pyrkii löytämään yhtenäisen aineen sellaisenaan ja juontamaan laadulliset eroavaisuudet pelkiksi paljoudellisiksi eroavaisuuksiksi aineen yhdenmukaisten pienimpien osien kokoonpanossa, niin se tekee samaa kuin tekisi jos kirsikoiden, päärynöiden ja omenien sijasta puhuisi hedelmistä sinänsä, kissojen, koirien, lampaiden y. m. sijasta puhuisi imettäväisestä sinänsä, kaasusta sinänsä, metallista sinänsä, kivestä sinänsä, kemiallisesta kokoonpanosta sinänsä, liikunnasta sinänsä.
Fr. Engels, »Huomautuksia Anti-Dühringiin». — 1878.
Pääero materialistin ja idealistisen filosofian kannattajan välillä on siinä, että edellinen käsittää aistimuksen, havainnon, mielteen ja yleensä ihmisen tietoisuuden objektiivisen todellisuuden kuvaksi. Maailma on tämän tietoisuudessamme kuvastuvan objektiivisen todellisuuden liikuntaa. Mielteidemme, havaintojemme y. m. liikuntaa vastaa ulkopuolellani olevan aineen liikunta. Aineen käsite ei ilmaise mitään muuta kuin aistimuksissamme ilmenevää objektiivista todellisuutta. Sen vuoksi merkitsee yritys eristää liikunta aineesta samaa kuin eristää ajatteleminen objektiivisesta todellisuudesta tai aistimukseni ulkopuolisesta maailmasta, s. o. samaa kuin idealismiin luisumista.
V. I. Lenin, »Materialismi ja empiriokritisismi», V, 3. — 1909.
Luonnontiede taipumattomasti pitää kiinni siitä, että ajatus on aivojen toimintaa, että aistimukset, s. o. ulkopuolisen maailman kuvat, ovat olemassa meissä ja johtuvat esineiden vaikutuksesta meidän aistielimiin. Materialismi poistaa »hengen ja ruumiin dualismin» sillä, että henki ei ole olemassa ilman ruumista, että henki on toisella tilalla, on aivojen toimintaa, on ulkopuolisen maailman kuvastusta (materialistinen monismi). Idealismi poistaa »hengen ja ruumiin dualismin» sillä, että henki ei ole ruumiin toimintaa, että henki niinollen on alkuperäinen ... Paitsi näitä kahta vastakkaista tapaa poistaa »hengen ja ruumiin dualismin» ei voi olla mitään kolmatta tapaa, ellei ota lukuun eklektismiä, s. o. materialismin ja idealismin toivotonta sekasotkua.
V. I. Lenin, main. teos, I, 5.
Filosoofisen idealismin eri muotojen välillä voi olla ... tuhansia vivahduksia, aina jää mahdollisuus keksiä tuhannes ensimäinen vivahdus ja tällaisen tuhannennen ensimäisen filosoofisen rakennelman (kuten esim. empiriomonismin) keksijälle voi sen ero muista näyttää tärkeältä. Materialismin kannalta ovat nämä eroavaisuudet aivan epäoleellisia. Tärkeä on lähtökohta. Oleellista on, että yritys ajatella liikuntaa ilman ainetta merkitsee aineesta eristetyn ajatuksen salaa sisään vetämistä, ja se se juuri onkin filosoofista idealismia.
V. I. Lenin, main teos, V, 3.
»Naivi realismi» sisältyy jokaisella terveellä ihmisellä, joka ei ole elänyt hullujenhuoneessa tai opiskellut tiedettä filosoofisten idealistien luona, siihen, että esineet, ympäristö, maailma ovat olemassa riippumatta meidän aistimuksistamme, meidän tajunnastamme, meidän minästä ja ihmisestä yleensä. Se sama kokemus (ei machilaisessa, vaan sanan ihmismäisessä mielessä), joka meissä synnytti järkkymättömän vakaumuksen, että meistä riippumatta on olemassa muita ihmisiä eikä vain aistimusteni yhdistelmiä korkeasta, matalasta, keltaisesta, kovasta j. n. e., tämä sama kokemus johtaa vakaumukseemme siitä, että esineet, maailma, ympäristö ovat olemassa meistä riippumatta. Aistimuksemme, tajuntamme ovat vain ulkonaisen maailman kuvia, ja on itsestään selvää, että kuvia ei voi olla ilman sitä mikä kuvastuu, mutta se mikä kuvastuu, se voi olla ilman sitä mikä kuvastaa. Ihmiskunnan »naivin» vakaumuksen panee materialismi tietoisesti tietoteoriansa pohjaksi.
V. I. Lenin, main. teos, I, 3. — 1908.
Mitä materialisteihin tulee, niin tässä näette, mitä ensyklopedistien johtaja Diderot lausuu Berkeleysta: »Idealisteiksi kutsutaan niitä filosoofeja, jotka myöntävät todellisiksi vain oman olemassaolonsa ja sisäisessä elämässämme vaihtelevat aistimuksemme, eivätkä myönnä mitään muuta. Hassunkurinen järjestelmä, jonka mielestäni saattoivat luoda vain sokeat! Ja tätä järjestelmää on, ihmisjärjen ja filosofian häpeäksi, kaikkein vaikein kumota, vaikka se on kaikkein järjettömin...» »D'Alembertin ja Diderot'in keskustelussa» viimemainittu esittää filosoofisia ajatuksiaan näin: »...Olettakaa, että pianolla on aistimis- ja muistamiskyky ja sanokaa, eikö se silloin pyrkisi itse toistamaan niitä säveliä, jotka te soittaisitte sen koskettimilla? Me olemme tuollaisia soittokoneita, joilla on kyky havaita ja muistaa. Meidän tunteemme ovat kuin koskettimet, joita meitä ympäröivä elämä painaltelee ja jotka välistä painatelevat itse itseäänkin; siinä mielestäni, kaikki mitä tapahtuu teidän ja minun tapaan järjestetyssä pianossa.» D'Alembert vastaa, että sellaisen pianon täytyisi vielä osata hankkia itselleen ravintoa ja saattaa maailmaan pieniä pianoja. Epäilemättä, huomauttaa Diderot: »Ottakaa kananmuna. Sen avulla voi kumota kaikki jumaluusopin väitteet ja kaikki kirkot maan päällä. Mitä on kananmuna? Elotonta ainetta niin kauan kuin siinä ei ole sikiötä, ja kun sikiö on siihen ilmennyt, niin mitä se silloin on? Myös ainetta, jolla ei ole aistimuksia, sillä tämä sikiö on vuorostaan vain liikkumatonta ja raakaa nestettä. Millä tavalla tämä aine muuttuu toiseksi yhdistelmäksi, saa aistimuksia, elämää? Lämmön vaikutuksesta. Ja mikä aikaansaa lämmön? Liikunta. Munasta kuoriutuneella eläimellä on kaikki teidän tunteenne, ja se tekee sitä mitä tekin. Tahdotteko yhdessä Descartesin kanssa väittää, että tämä on pelkkä jäljittelykone. Silloin teille nauravat pienet lapsetkin, ja filosoofit vastaavat teille: jos tämä on kone, niin tekin olette samallainen kone. Jos te tunnustatte, että tämän eläimen ja teidän välillä on eroa vain ulkonaisessa rakenteessa, niin osoitatte tervettä järkeä ja käsityskykyä ja olette oikeassa ...» Jompikumpi kahdesta, jatkaa Diderot: Joko täytyy olettaa munassa olevan jotain »salaista ainetta», joka tuntemattomalla tavalla siihen tunkeutuu määrätyllä kehityksen hetkellä,ainetta, josta ei tiedetä, onko sillä mitään tilavuutta, onko se aineellista ja voiko sitä mielinmäärin luoda. Tämä sotii tervettä järkeä vastaan ja johtaa ristiriitoihin ja järjettömyyteen. Tai jää jälelle »yksinkertaisesti olettaa, mikä kaiken selittää, s. o., että aistimiskyky on yleinen ominaisuus kaikelle aineelle tai sen rakenteen tuote ... Maailman kaikkeudessa on vain yksi perusaine, niin ihmisessä kuin eläimessä. Posetiivi on puusta, ihminen on lihasta. Varpunen on lihasta, soittaja myös lihasta, vaikkakin toisenlaista rakennetta; niin toinen kuin toinen on samallaista alkuperää, samallaista yhdistelmää, kummallakin on samat tehtävät ja sama päämäärä...»
V. I. Lenin, »Materialismi ja empiriokritisismi», Johd. — 1909.
On johdonmukaista olettaa että kaikella aineella on ominaisuus, joka pohjaltaan on sukua aistimiskyvyn kanssa, nim. heijastuskyky.
V. I. Lenin, main. teos, I, 5.
Me jo Diderot'in esimerkissä näimme materialistien tosiasialliset mielipiteet. Nämä mielipiteet eivät merkitse sitä, että aistimukset johdetaan aineen liikunnasta taikka ovat vain aineen liikuntaa, vaan sitä, että aistiminen tunnustetaan yhdeksi liikkuvan aineen ominaisuudeksi. Engels oli tässä kysymyksessä Diderot'in kannalla. »Vulgääri»-materialisteja, Vogtia, Büchneria ja Moleschottia Engels ei tunnustanut muun muassa siksi, että he eksyivät sellaiseen katsantokantaan, että aivot muka erittävät ajatusta samalla tavalla kuin maksa erittää sappea.
V. I. Lenin, main. teos, I, 1.
[G. V. Plehanov]
Täten on materialismin tärkeimpänä erikoispiirteenä se, että se poistaa hengen ja aineen, jumalan ja luonnon välisen dualismin ja pitää luontoa niiden ilmiöiden pohjana, joiden selittämiseksi jopa alkuperäiset metsästäjäheimot turvautuivat erikoisten henkien toimintaan. Materialismin vastustajista, joilla on materialismista mitä omituisimpia käsityksiä, näyttää, että Engels väärin määrittelee materialismin olemuksen, että materialismi tosiasiallisesti väittää sielulliset ilmiöt aineellisiksi. Siitäpä syystä he suuresti kummastelivatkin sitä, kun minä väittelyssäni Bernsteinin kanssa luin Spinozan materialisteihin...
Jos, kuten Priestley opetti, aineen ominaisuuksiin kuuluu kyky tuntea ja ajatella, niin näkyy jo siitä, että materialismi ei suinkaan yritä selittää kaikkia henkisiä ilmiöitä aineen liikunnaksi, kuten väittävät sen vastustajat ... Materialistille ovat tunto, ajatus ja tietoisuus liikkuvan aineen sisäistä tilaa. Ainoakaan historiassa jotain merkitsevä materialisti ei »supistanut» tietoisuutta liikuntaan eikä selittänyt toista toisen avulla. Kun materialistit väittivät, että henkisten ilmiöiden selittämiseksi ei tarvitse keksiä mitään erikoista substanssia — sielua; kun he väittivät, että aine voi »tuntea ja ajatella», niin tämä aineen ominaisuus näytti heistä yhtä alkuperäiseltä ja sen vuoksi oli yhtä vähän selitettävissä kuin itse liikunta.
G. V. Plehanov, Esipuhe Engelsin kirjaan »Ludvig Feuerbach». — 1905.
Ei sovi sekoittaa teoreettista materialismia ja idealismia »käytännölliseen idealismiin» ja »materialismiin». Viimemainitulla ei ole yhtään mitään tekemistä edellisten kanssa. Käytännöllisessä mielessä kutsutaan idealistiksi (eli aatteelliseksi) henkilöä, joka pysyy aatteelleen uskollisena ja on valmis kaikkensa sille uhraamaan. Sellainen idealisti voi tietysti olla filosoofisen tai teoreettisen idealismin jyrkkä vastustaja. Kommunisti, joka, panee elämänsä alttiiksi, on käytännöllisesti idealisti, mutta samalla vakuutettu materialisti. Poroporvari, joka huokailee rakkaan herra jumalan edessä, omaa tavallisesti hyvin idealistisia käsityksiä, joka ei kuitenkaan estä, että hän on hyvin alhainen, heikkomielinen, itsekäs ja henkisesti rajoitettu olio.
N. Buharin, »Historiallisen materialismin teoria», § 19. — 1921.
Kaikki mikä kiihoittaa ihmistä toimintaan kulkee välttämättä hänen päänsä kautta: ihminen ryhtyy jopa syömään ja juomaankin sen johdosta, että hänen päässään heijastuvat nälän ja janon tunteet, ja lakkaa syömästä ja juomasta siksi, että hänen päässään heijastuu kylläisyyden tunne. Ulkoisen maailman ihmisessä aikaansaamat vaikutelmat ilmenevät hänen päässään, heijastuvat siinä tunteina, ajatuksina, herätteinä, tahdontoimintoina, sanalla sanoen »aatteellisina pyrkimyksinä». Tässä muodossa ne ovat »aatteellisia voimia». Ja jos tämän henkilön tekee idealistiksi se yksinkertainen seikka, että hän »seuraa aatteellisia pyrkimyksiä» ja että hän alistuu »aatteellisten voimien» vaikutuksen alle, niin silloinhan jokainen vähänkin tervejärkinen ihminen on idealisti ja miten maailmassa voi olla yhtään materialisteja?
Fr. Engels, »Ludvig Feuerbach», II. — 1888.
[1*] Teesi 7). — Agnostikko järkeilee esim. seuraavasti: Kärpänen, joka kulkee kirjan lehtien yli huomaa eron kirjainmerkkien ja valkoisen paperin välillä ja luulee sillä jo »tietävänsä» kaiken. Se ei aavista sitä viisautta, mikä kirjainmerkkien avulla ilmaistaan. »Voi olla», sanoo agnostikko, »että me ihmisetkin kuljemme keskellä 'jumalallista' tai muuta viisautta siitä mitään aavistamatta».
[2*] Teesi 15). — Näistä yrityksistä »yhdistää» marxismi erilaisiin porvarillisiin, taantumuksellisiin teorioihin, kirjoitti Plehanov myrkyllisesti esipuheessaan »L. Feuerbachin» toiseen venäjänkieliseen painokseen (1905): »Että marxismia voi yhdistää mihin tahansa, jopa spiritismin kanssa, siitä ei voi olla mitään epäilystä, koko kysymys on vain siitä, miten se voi tapahtua. Ja tähän kysymykseen ei kukaan vähänkin järkevä ihminen voi vastata muuten, kuin viittaamalla eklektismiin. Eklektismin avulla voi »yhdistää» kaikkea, mitä tahansa, kaiken kanssa, mikä vain päähän juolahtaa. Mutta eklektismi ei ole milloinkaan tuottanut hyvää teoriassa enempää kuin käytännössäkään. Fichte sanoo: 'filosofeerata merkitsee sitä ettei toimi; toimia merkitsee ettei filosofeerata», ja tämä on aivan oikein. Muttei ole vähemmän oikein, että vain johdonmukaisesti ajatteleva ihminen pystyy olemaan johdonmukainen myös toiminnassaan. Ja meille, jotka vaadimme itsellemme kunnian olla kaikkein vallankumouksellisimman luokan edustajina, mikä milloinkaan on esiintynyt historian näyttämöllä, on johdonmukaisuus välttämätön ellemme tahdo pettää omaa asiaamme».
[3*] Teesi 18). — Kirjassaan »Materialistinen historiankäsitys» tulee Kautsky marxismia törkeästi väärentävään lopputulokseen, että marxismi ei välttämättömästi tarvitse olla materialismia. »Materialistinen historiankäsitys ei ole kiinnisidottu materialistiseen filosofiaan. Sitä voi yhdistää jokaiseen maailmankatsomukseen, joka käyttää dialektisen materialismin metoodia tai ainakaan ei ole sen kanssa sovittamattomassa ristiriidassa. On yhdentekevää kutsuuko se itseään materialistiseksi vai taisteleeko se mekanistista materialismia vastaan, käyttääkö se realismin tai monismin, positivismin tai sensualismin, empirismin tai empiriokritisismin nimeä. Plehanov pani yhden venäläisten kirjojensa otsikoksi: 'Monistinen historiankäsitys'. Tämä nimitys sopii erinomaisesti (Kautsky ei ole tietävinään, että Plehanov ei tsaarisensuurin vuoksi voinut puhua materialistisesta historiankäsityksestä ja sen vuoksi, pienimpänä pahana, puhui »monistisesta» historiankäsityksestä!)... Meistä näyttää, että materialistista historiankäsitystä voidaan yhdistää ei ainoastaan Machiin ja Avenariukseen, vaan vielä moneen muuhunkin filosofiaan» (I, 8). Luonnollinen johtopäätös tästä: on parasta ettei puhu mistään materialistisesta historiankäsityksestä laisinkaan, vaan ainoastaan esim. »kokemusperäisestä kehitysopista», kuten Fritz Adler tekee!
Myös toinen »marxilainen» sosialidemokraatti, Max Adler, on useissa kirjoissa (viimeksi teoksessaan »Materialistisen historiankäsityksen oppikirja», Berlin 1930) koettanut suurella intohimolla »todistaa», että nimityksessä »materialistinen historiankäsitys» on (»todellisen marxismin» kannalta!) väärin jokikinen sana, sekä »materialistinen», että »historia» että »käsitys» (siv. 5). Ennenkaikkea hän jyrkästi kieltää, että marxismi olisi ja voisi olla materialismia. »Marxismin ja materialismin välillä on sama ero kuin tieteen ja metafysiikan välillä» (siv. 4). »Marxismilla ei ole yhtään mitään tekemistä materialismin kanssa. Marxismin ja varsinkin n. k. materialistisen historiankäsityksen totuuden arvo on kokonaan riippumaton siitä, hyväksymmekö materialismin, vai emmekö. Tämä pitää paikkansa siinäkin tapauksessa, että Marx ja Engels itse olisivat todella olleet materialisteja, mitä he todellisuudessa eivät olleet» (siv. 4; harvennukset tekijän omat). »Johdonmukaista materialismia on tosiasiallisesti mahdoton ajatella» (siv. 8). »Feuerbachin koko materialismi supistuu siihen, ettei pidä eksyä tyhjiin yleistelyihin, vaan on pysyttävä aineellisen kokemuksen pohjalla. Aivan samaa on myös Marxin ja Engelsin 'materialismi': se on positivismia, realistista positivismia, eikä yhtään mitään muuta» (siv. 100). »Marxin ja Engelsin kielenkäytössä merkitsee sana 'materialistinen' samaa kuin 'todellinen'», (siv. 105). »Lenin, hän se vasta kaikella päättäväisyydellä on painostanut materialismin luonnetta maailmankatsomuksena ... Leniniläisen materialismin vaihe on tämän filosofian uusin ennätys ja on, kiitos Leninin maailmanhistoriallisen merkityksen, myös saanut suuren vaikutusvallan marxismissa» (siv. 112).
Lyhyesti:
Seitsemän väitettä — seitsemän valhetta! Tämän näköinen se on tuo aikamme sosialidemokratian ja II Internationalen »marxismi». Yksi ainoa totuudenjyvä koko tässä merkillisessä valheitten, vääristelyjen ja opportunistisen taktikoimisen mestarinäytteessä: Lenin oli sentään materialisti! Mutta siinäkin oli koira haudattuna: oli todistettava, ettei Lenin ollut marxilainen!
Merkki siitä, miten välitöntä, kouraantuntuvaa luokkataistelua filosofiankin alalla käydään kumouksellista marxismia-leninismiä vastaan.
[4*] Teesi 20). — Jos Feuerbach ensin vaikutti Marxiin ja Engelsiin niin suhde myöhemmin muuttui päinvastaiseksi, s. o. Feuerbach joutui marxismin ja työväenliikkeen vaikutuksen alaiseksi. Eräässä kirjeessään helmik. 22 p:ltä 1845 kirjoitti Engels, että Feuerbach sanoi »olevansa kommunisti, hänelle supistuu koko kysymys enää vain menettelytapoihin». Marxin »Pääoman» ilmestyttyä ryhtyi Feuerbach tutkimaan sitä ja v. 1870 liittyi hän Saksan sosialidemokraattiseen puolueeseen. Mitään aktiivista luokkataistelijaa ei hänestä kuitenkaan enää tullut. V. 1872 hän kuoli.
[5*] Vielä nytkin tapaamme villien ja alempien raakalaisten keskuudessa käsityksen, että unessa nähdyt ihmiset ovat ruumiistaan väliaikaisesti poistuneita henkiä. Sen vuoksi pidetään unessa nähtyä ihmistä edesvastuullisena niistä teoista, mitkä toinen on joutunut unessa näkemään. Tämän havainnon teki m. m. Imthurn v. 1884 Guyanan intiaanein keskuudessa. (Engelsin huomautus.)