Julkaistu: »Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie». Dietz, Stuttgart 1899.
Suomennos: © S. ja A. Tarjanne
Lähde: »Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät». Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1910. (Näköispainos painettu WSOY:n graafisissa laitoksissa Juvalla 1982).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
»Niiden kanssa tuli sosialismi tieteeksi, jota nyt on itsenäisesti
kehitettävä kaikissa sen yksityiskohdissa ja koko sen yhtenäisyydessä.»
Engels, »Herrn Eugen Dührings Umwälzung der Wissenschaft».
Saksalainen sosialidemokratia tunnustaa meidän päivinämme toimintansa tietopuoliseksi perustaksi Marx'in ja Engels'in kehittämän ja heidän tieteelliseksi sosialismiksi nimittämänsä yhteiskuntaopin. Se on, sosialidemokratia taistelevana puolueena edustaa määrättyjä harrastuksia ja tarkoituksia ja taistellen itsetietoisesti asetettujen päätarkoitusten puolesta seuraa näiden asettamiseen nähden lopulta käsitystä, joka voi antaa ulkokohtaisia, logikkaan ja kokemukseen perustuvia todistuksia. Mikä ei perustu näihin, ei ole enää tiedettä, vaan riippuu ainoastaan mieskohtaisista mielipiteistä, ainoastaan tahdosta ja olettamuksesta.
Jokaisessa tieteessä voi erottaa tietopuolisen ja käytännöllisen osan (puhtaan ja sovelletun tieteen). Edellisen muodostavat ne lopputulokset, jotka ovat saavutetut mahdollisimman laajan, samaan alaan kuuluvan kokemuksen perustalla, ja jotka sentähden pidetään yleispätevinä. Ne muodostavat tieteen olennaisen aineksen. Sovellettaessa näitä oppeja yksityis-ilmauksiin tai yksityistapauksiin syntyy käytännöllinen tiede. Tässä sovelluttamisessa voitetut tiedot, koottuina yhteen oppilauseiksi, ovat sovelletun tieteen periaatteita. Oppirakennuksessa muodostavat ne muuntuvan aineksen.
Pysyvä ja muuntuva on tässä käsitettävä ehdollisesti. Myöskin puhtaan tieteen oppien on alistuminen muutoksiin, tavallisesti supistuksien muodossa. Tietovaraston lisääntyessä tunnustetaan sellaisia lauseita, joille ennen on omistettu ehdoton pätevyys, ainoastaan ehdollisiksi, niihin lisätään uusia lauseita, jotka supistavat edellisen pätevyyttä, mutta samalla laajentavat puhtaan tieteen alaa. Sovelletussa tieteessä sitävastoin säilyttävät erikoiset lauseet määrätyissä tapauksissa pysyvän pätevyytensä. Lause maanviljelyskemiasta tai sähköopista on aina, jos se ylipäänsä on tullut koetelluksi, oikea, niin pian kuin edellytykset, joihin se perustuu, jälleen ovat samat. Mutta edellytysten paljous ja erilaisten yhdistämistapojen mahdollisuus saattaa aikaan loppumattoman moninaisuuden tällaisia lauseita ja muuttelee alituiseen niiden keskenäisiä arvosuhteita. Käytäntö luo yhä aiheita uusille tiedoilla sekä muuntaa kokonaiskuvan päivästä toiseen ja antaa sen, mikä aikanaan oli uusi voitto, käydä vanhentuneesta tavasta.
Ei ole vielä yritetty marxilaisessa sosialismissa erottaa puhdasta tiedettä sovelletusta, vaikkakaan ei tärkeitä valmistavia töitä tähän nähden puutu. Marx'in tunnettu esitys omasta historiankäsityksestään »Zur Kritik der politischen Oekonomie» -teoksensa esipuheessa[1] ja kolmas osa Engels'in teosta »Die Entwickelung des Sozialismus von der Utopie zur Wissenschaft»[2] ovat tällä alalla merkittävimmät julkaisut, jotka tässä voimme mainita. Mainitussa esipuheessaan esiintuo Marx verrattomalla tavalla lyhyissä, varmasti muodostetuissa lauseissa, jotka ovat vapaat kaikesta vetoamisesta yksityis-ilmiöihin ja -muotoihin, historia- ja yhteiskunta-filosofiansa yleiset peruspiirteet. Siitä ei puutu ainoatakaan marxilaiselle historiafilosofialle oleellista ajatusta.
Engels'in teos on osaksi kansantajuisempaa esitystä, osaksi marxilaisten tieteis-oppien laajennusta. Engels ottaa tässä huomioon kehityksen erinäisiä ilmiöitä, erittäinkin tuon uudenaikaisen yhteiskunnan, jota Marx nimittää porvarilliseksi, ja hän kuvaa siinä yksityiskohtia myöten niiden kehitystä niin, että monin paikoin jo tässä voi puhua sovelletusta tieteestä. Perusajatuksen kärsimättä mitään vahinkoa voi yhtä ja toista ottaa siitä pois. Tärkeimmissä osissaan on esitys kuitenkin yleispätevä voidaksensa kuulua marxilaisen tieteen puhtaaseen osaan. Siihen oikeuttaa, jopa pakottaakin se seikka, että marxilaisuus tahtoo käydä enemmästä kuin abstraktisesta, s. o. ajatellusta historiallisesta teoriasta, opinkappaleesta. Se tahtoo sitäpaitsi olla opinkappale, jolla on pätevyys uudenaikaiseen yhteiskuntaan ja sen kehitykseen nähden. Jos tahtoo olla ankara, voi jo tämän osan marxilaista oppia nimittää sovelletuksi tieteeksi, mutta se on marxilaisuudelle siksi läpeensä oleellinen, että oppi sitä ilman kadottaisi merkityksensä valtiollisena tieteenä. Yleiset tai etevimmät lauseet näissä uudenaikaisen yhteiskunnan esityksissä ovat siis jo pidettävät puhtaaseen marxilaisuuteen kuuluvina. Vaikkapa nykyinen yhteiskuntajärjestys, joka oikeudellisesti katsottuna nojautuu yksityisomaisuuteen ja vapaaseen kilpailuun, olisikin vain yksityistapaus ihmisen kehityshistoriassa, on se kuitenkin nykyisessä sivistyksessä yhteiskuntaelämän yleisenä ja nykyään pätevänä muotona. Tämän johdosta kuuluisi siis kaikki, mikä koskee Marxin porvarilliseksi nimittämää yhteiskuntaa ja sen kehityskulkua ja mikä vaatii itselleen ehdottoman, kansallisista ja paikallisista omituisuuksista riippumattoman pätevyyden, puhtaan tieteen alaan, kaikki, joka sitävastoin kohdistuu yksityis-ilmiöihin ja sovinnaisuuksiin, kaikki kehityksen erityismuodot kuuluisivat sovellettuun tieteeseen.
Viime aikoina on käynyt uudenaikaiseksi saattaa sanalla skolastisuus pahaan huutoon jokaista perinpohjaisempaa eritteleväistä syventymistä marxilaiseen oppiin. Tuollaisia voimasanoja on mukava käyttää, ja pakottavat ne juuri senvuoksi mitä suurimpaan varovaisuuteen. Käsitteiden tarkastaminen, satunnaisen erottaminen pysyväisestä tulee aina olemaan välttämätöntä, jotteivät käsitteet kävisi mehuttomiksi, jotteivät loppupäätelmät kangistuisi puhtaiksi uskonlauseiksi. Skolastisuus ei ainoastaan harjoittanut sanansaivarrusta, se ei ainoastaan ollut puhdasoppisuuden apulainen, vaan vieläpä suuressa määrin auttamassa kirkon oppilauseiden kukistumista, selittäessään teologian oppeja ymmärrettävällä tavalla; se horjautti sen muurin, jonka ortodoksinen (oikeauskoinen) uskonoppi oli pystyttänyt vapaan ajatustieteen tutkimuksien tielle. Skolastisuuden hedelmöittämästä maasta kasvoi Descartes'in ja Spinoza'n tapainen ajatustiede, filosofia. On eri lajia skolastisuutta: puolustava ja arvosteleva. Viimemainittu on kaikkina aikoina ollut pahennuksena ortodoksialle.
Täten eritellessämme marxilaisen oppirakennuksen ainekset saavutamme varman mittakaavan, minkä mukaan arvostella erityislauseitten merkitystä kokonaisjärjestelmään nähden. Poistettaessa puhtaan tieteen jokin lause riistetään osa perustusta ja suuri osa rakennusta jääpi tukeansa vaille. Toisin on sovelletun tieteen lauseiden laita. Nämä voi poistaa, siltä vähimmässäkään määrin horjauttamatta perustusta. Voivatpa sovelletussa tieteessä monet lauseet kadottaa pätevyytensäkin, vetämättä siltä muita osia lankeemukseensa osallisiksi. On ainoastaan todistettava, että on menetelty virheellisesti todistuskappalten välimuotoja muodostettaessa. Missä sellaisia virheitä ei voida osottaa, tulisi välttämättömäksi lopputulokseksi se, että itse perustuksessa on virhe tai aukko.
Ei kuulu tämän teoksen suunnitelmaan yksityiskohtaisesti ryhtyä tuollaiseen järjestelmälliseen jakoon, koska ei ole kysymyksessäkään tyhjentävästi esittää tai arvostella marxilaista oppia. Minun tarkoituksiini riittää, kun mainitsen, mikäli marxilaisen sosialismin tietopuolista oppirakennusta käsitän sen ydinkohtina, historiallisen aineellisuuden, siihen sisältyvän opin luokkataistelusta yleensä sekä luokkataistelusta porvariston ja köyhälistön välillä erikseen, liika-arvo-opin ja porvarillisen yhteiskunnan tuotantotavan sekä tämän yhteiskunnan siihen perustuvat kehitystarkoitukset. Samoin kuin lauseet sovelletussa tieteessä, ovat ne luonnollisesti puhtaassakin tieteessä järjestelmän kokonaisuuteen nähden keskenänsä eriarvoiset.
Ei kukaan kiellä, että marxilaisuuden tärkein peruslause, sen n. s. perustuslaki, joka käy koko järjestelmän läpi, on tuo erityinen historiallinen teoria, tieteisoppi, jota nimitetään materialistiseksi eli aineelliseksi historiankäsitykseksi. Tämän väitelmän mukana seisoo ja kaatuu oppi periaatteellisesti; mikäli sen on alistuminen supistuksiin, sikäli tulee muitten lauseiden suhde toisiinsa muuttumaan. Jokaisen tämän opin todellisuutta tarkoittavan tutkimuksen täytyy siis lähteä kysymyksestä, onko ja missä määrin tämä teoria pätevä.
»Vastustajiemme suhteen oli meillä merkittävänä tuo heidän kieltämänsä pääperiaate (taloudellinen puoli),
ja silloin ei aina ollut aikaa, tilaa eikä tilaisuutta antaa muitten vuorovaikutuksista riippuvien kohtien tulla täyteen oikeuteensa.»
Friedrich Engels'in kirje v:lta 1890, julkaistu »Soz. Akademiker»issä, lokakuulla 1895.
Kysymys aineellisen historiankäsityksen pätevyydestä yhtyy kysymykseen historiallisesta välttämättömyydestä ja sen syistä. Aineellisuuden kannattaja johtaa kaikki tapahtumat aineen ulkonaisista liikkeistä. Aineellisuusopin mukaan tapahtuu aineen liikunto välttämättömästi koneellisena toimena, ei ole mitään tapahtumaa tai ilmiötä ilman omaa vaikutustaan, ei mitään kulumista ilman omaa aineellista syytänsä. Mutta koska aineen liikunto yksinomaan määrää aatteiden ja tahdonsuuntien muodostuksen, niin ovat nämäkin, ja siten kaikki, mitä tapahtuu meidän maailmassamme, välttämättömät. Siis tulee aineellisuuden kannattajasta jumalaa vailla oleva kalvinisti. Vaikkei hän uskokaan jumalalliseen ennakkomääräykseen, uskoo hän kuitenkin ja hänen on uskominen, että oleva aines ja sen eri osien keskinäinen voimasuhde jo edeltäkäsin määrää, mitä mistäkin ajasta lähtien tapahtuu.
Aineellisen käsitystavan käyttäminen historiaa selitettäessä puolustaa jo etukäteen jokaista historiallista tapahtumaa ja kehitystä. Aineellisuuden kannattaja kysyy siis ainoastaan, millä tapaa välttämättömyys tunkeutuu ihmiskunnan historian läpi, mikä voima tai mitkä voimatekijät siinä ovat ratkaisevina, mikä näiden eri voimatekijäin keskenäinen suhde on, mikä tehtävä historiassa tulee luonnon, talouden, oikeuslaitoksien, aatteiden osaksi.
Ennen mainitussa paikassa vastaa Marx, että määräävinä tekijöinä hänen mielestään ovat ihmisten aineelliset tuotantovoimat ja tuotantosuhteet. »Aineellisen elämän tuotantosuhteet määräävät ylipäänsä yhteiskunnallisen, valtiollisen ja henkisen elämäntoiminnan. Ihmisten tietoisuus ei määrää heidän olemassa-oloansa, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemassa-olonsa määrää heidän tietoisuutensa. Määrätyssä kohdassa heidän kehitystään joutuvat yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat ristiriitaan käsillä olevien tuotantosuhteiden kanssa tahi, lakitieteellisesti sanoen, joutuvat ristiriitaan niiden omistussuhteiden kanssa, joiden rajoissa he tähän asti ovat liikkuneet. Oltuansa tuotantovoimien kehitysmuotoja, muuttuvat nämä suhteet niitten kahleiksi. Yhteiskunnallisen vallankumouksen ajanjakso alkaa. Koko tuo suunnaton ylärakennus (oikeudelliset ja valtiolliset laitokset, joita vastaa yhteiskunnallisen tietoisuuden määrätyt muodot) mullistuu hitaammin tai nopeammin taloudellisen perustuksen muuttuessa ... Yhteiskuntamuoto ei kukistu ennenkuin kaikki siihen sisältyvät tuotantovoimat ovat saavuttaneet kehityksensä. Uusia, korkeampia tuotantosuhteita ei astu niiden sijaan ennenkuin niiden aineelliset ehdot ovat syntyneet vanhan yhteiskunnan omasta helmasta. Porvarilliset tuotantosuhteet ovat yhteiskunnallisen tuotantotoiminnan viimeinen itselleen vastakkainen muoto ... mutta nuo porvarillisen yhteiskunnan helmasta kasvavat tuotantovoimat luovat samalla tämän ristiriidan ratkaisemiseksi aineelliset ehdot. Tähän yhteiskuntamuotoon päättyy siis inhimillisen yhteiskunnan esihistoria.» (»Zur Kritik der politischen Oekonomie» -teoksen esipuhe.[3])
Ohimennen voi muistuttaa, ettei saata todistaa loppulausetta eikä viimeisen edellisessä lauseessa esiintyvää sanaa »viimeinen», vaan ovat nämä ainoastaan enemmän tai vähemmän hyvin perusteltuja otaksumisia. Ne eivät kuitenkaan ole oleellisia itse opille, ne kuuluvat pikemmin käytännölliseen alaan ja ne voi siis tässä sivuuttaa.
Jos tarkastetaan muita lauseita — ottamatta lukuun sanoja »hitaammin tai nopeammin» (jotka tosin sisältävät paljon) — kiintyy huomio niiden varmaan sommitteluun. Toisessa lainatussa lauseessa asetetaan tietoisuus ja oleminen niin jyrkästi vastakkain, jotta lopputuloksena voisi otaksua, että ihmisiä pidetään ainoastaan historiallisten voimien elävinä asiamiehinä, voimien, joiden tekoja he vastoin tietoaan ja vastoin tahtoaan tekevät. Ja tätä lievennetään ainoastaan osaksi eräässä seuraavassa, tästä epäoleellisena poistetussa lauseessa, missä pannaan paino sille välttämättömyydelle, että yhteiskunnallisissa mullistuksissa on erotettava toisistaan tuotannon ehdoissa tapahtuvat aineelliset mullistukset ja »aateopilliset muodot», » joiden kautta tämä ristiriita tulee ihmisten tietoisuuteen ja heidän taisteltavakseen. Yleisesti katsottuna tuntuu ihmisen tietoisuus ja tahto aineellisen liikkeen hyvin ala-arvoiselta tekijältä.
»Das Kapital» -teoksen ensimmäisen nidoksen esipuheessa löydämme yhtä määritellysti sovitetun lauseen. Vedoten kapitalistisen tuotannon luonnonlakeihin sanotaan: »On kysymyksessä nuo tarkoitukset, jotka toimivat ja tunkeutuvat läpi rautaisella välttämättömyydellä».[4] Missä vastikään oli puhe laista, siinä pujahtaa tämän ankaran käsitteen sijalle tuo taipuisampi tarkoituksellisuus. Ja seuraavalla sivulla luetaan usein mainittu lause, että yhteiskunta voi »lyhentää ja lieventää» luonnollisen kehityksen synnytystuskia.
Ihmisen riippuvaisuus tuotantosuhteista esiintyy paljon enemmän ehdollisena Fr. Engels'in selityksessä historiallisesta aineellisuudesta, jonka hän jo Karl Marx'in aikana ja yhtäpitävästi tämän kanssa esittää toimittamassaan aikakauslehdessä Dühringiä vastaan. Siinä sanotaan, että »kaikkien yhteiskunnallisten muutosten ja valtiollisten mullistusten äärimmäiset syyt» eivät ole etsittävät ihmisten päissä, vaan »niissä muutoksissa, jotka tapahtuvat tuotanto- ja vaihtotavoissa». Mutta »viimeisiin syihin» sisältyy muunlaisia yhdyssyitä, syitä toisen ja kolmannen asteen j. n. e., ja on selvää, että kuta enemmän tällaisia syitä on, sitä enemmän rajoittuu äärimmäisten syiden määräävä voima sekä laadultaan että määrältään. Niiden vaikutus jääpi olemaan, mutta olioiden lopullinen muodostus ei riipu yksistään niistä. Vaikutusta, joka on tuloksena erilaisten voimien yhteistyöstä, voi arvioida ainoastaan silloin, kun kaikki voimat ovat täsmälleen tunnetut ja laskelmissa otetut mukaan täyteen arvoonsa. Niinkuin jokainen suuretieteilijä tietää, voipi pienempiarvoisenkin voiman jättäminen huomioon ottamatta vaikuttaa mitä suurimpia eroavaisuuksia lopputulokseen.
Myöhemmissä teoksissaan on Engels yhä rajoittanut tuotantosuhteitten määräävää voimaa. Jyrkimmin kahdessa kirjeessä, toisessa v:lta 1890 ja toisessa v:lta 1894, painettuina lehteen »Sozialistische Akademiker» lokakuussa 1895.[5] Niissä luetellaan »oikeusmuotoja», valtiollisia, oikeustieteellisiä ja ajatustieteellisiä väitelmiä, uskonnollisia havaintoja eli uskonsääntöjä ilmiöinä, jotka vaikuttavat historiallisten taistelujen kulkuun ja monessa tapauksessa »pääasiallisesti määräävät niiden muodon». »On siis lukemattomia, ristiin käypiä voimia», sanotaan, »loppumaton sarja voimasuunnikkaita, joista lopputulokset — historiallinen tapahtuma — lähtevät. Tätä taas voi pitää tiedottomasti ja tahdottomasti toimivan voiman tuloksena. Sillä sitä, jota jokainen yksityisvoima tavoittaa, vastustavat kaikki muut voimat, eikä kukaan ole tahtonut sitä, mikä lopuksi tapahtuu.» (Kirje v. 1890). »Valtiollinen, oikeudellinen, ajatustieteellinen, uskonnollinen, kirjallinen, taiteellinen kehitys on riippuva taloudellisesta kehityksestä. Mutta kaikki ne vaikuttavat takaisin toisiinsa ja myös taloudelliseen pohjaan.» (Kirje v. 1895.) Täytyy myöntää, että tämä kuulostaa toiselta, kuin edellä mainitut Marx'in sanat.
En tietenkään aijo väittää, että Marx ja Engels milloinkaan ovat jättäneet huomioon ottamatta sitä tosiseikkaa, että tekijöillä, jotka eivät ole taloudellisia, on vaikutusvoimansa historian kulkuun. Sellaista otaksumaa vastaan voi osottaa monta kohtaa heidän vanhemmista kirjoituksistaan. Mutta tässä on kysymys määräsuhteista, ei siitä, annetaanko haaveellisille tekijöille tunnustus, vaan siitä, missä määrin niillä on vaikutusta ja mikä merkitys historiaan nähden niille on omistettava. Mutta tässä suhteessa ei voi kokonaan kieltää, että Marx ja Engels alkuaan myönsivät tekijöille, kun ne eivät olleet taloudellista laatua, paljoa pienemmän merkityksen yhteiskunnan kehitykseen sekä paljoa pienemmän vaikutuksen tuotantosuhteisiin kuin myöhemmissä kirjoituksissaan. Samoin on laita kunkin uuden opin luonnollisen kehityksen. Jokainen oppi esiintyy aina ensin aluksi jyrkän määritellyssä muodossa. Engels tunnustaa tämän julki siinä lauseessa, jonka olemme ottaneet tämän osaston tunnukseksi, ja muistuttaa sen lisäksi: »Mutta on valitettavasti liian tavallista, että uskotaan täydellisesti ymmärrettävän ja ilman muuta voitavan käyttää uutta oppia niin pian kuin on omaksuttu sen periaatteet.» Se, joka meidän päivinämme käyttää hyväksensä alueellista historia-oppia, on velvoitettu käyttämään sitä sen korkeimmilleen kehittyneessä muodossa eikä sen alkuperäisessä, s. o. hänen on velvollisuus ottaa huomioon, paitsi tuotantovoimien ja tuotantosuhteitten kehitystä ja vaikutusta, myös oikeus- ja siveyskäsitteet, kaikkien aikojen historialliset ja uskonnolliset muistotiedot, maantieteellinen vaikutus sekä luonnon vaikutukset, joihin kuuluu myös ihmisen oma luonne ja hänen henkinen taipumuksensa.[1*] Tätä täytyy erittäin pitää silmällä, kun ei enää ole kysymyksessä ainoastaan aikaisempien historiallisten ajanjaksojen tutkiminen, vaan tulevan kehityksen suunnitteleminen, jolloin aineellisen historiankäsityksen tulee olla oppaana.
Niitä oppeja vastaan, jotka käsittelevät ihmisluonnetta aivan määrättynä, muuttumattomana, on sosialistinen arvostelu täydellä oikeudella osottanut niitä suuria muutoksia, joita inhimillisessä luonteessa aikojen kuluessa on tapahtunut, sitä mukautumiskykyä, jota jonkin määrätyn ajanjakson ihmiset näyttävät omaavansa, joutuessaan uusiin oloihin. Itse asiassa on ihmisen luonne hyvin venyväinen, kun on mukauduttava uusiin luonnonsuhteisiin ja uuteen yhteiskunnalliseen ympäristöön. Mutta erästä seikkaa ei saa unohtaa. Kun on kysymyksessä niin suuret joukot kuin uudenaikaiset kansat sekä heidän tuhatvuotisessa kehityksessä muodostuneet elämistapansa, voi sitä vähemmin odottaa ihmisluonteen nopeata muutosta suurimpienkaan omistussuhteiden alalla tapahtuneiden mullistusten johdosta, koska taloudelliset olot ovat ainoastaan osana ihmisluonteeseen määräävästi vaikuttavaa yhteiskunnallista ympäristöä. Tässäkin on koko joukko vaikuttimia otettava huomioon. Paitsi tuotanto- ja vaihtotapoja, joihin historiallinen aineellisuus panee pääpainon, on tähän laskettava alueelliset ryhmityssuhteet, s. o. Väestön maantieteellinen jako ja kulkuyhdistys, jotka tosin ovat riippuvaiset edellisistä, mutta, kun kerran ovat olemassa, vaikuttavat omalla tavallaan takaisinpäin.
Friedrich Engels on eräässä kirjeessä lokak. 27 p:ltä 1890 Conrad Schmidt'ille[6] sattuvalla tavalla osottanut, miten yhteiskunnalliset laitokset, taloudellisen kehityksen tulokset, valmistuvat yhteiskunnallisiksi voimiksi omine voimamuodostuksineen, jotka omasta puolestaan taas vaikuttavat takaisin kehitykseen, edistävät sitä, ylläpitävät sitä tahi suuntaavat sen toisille urille. Etevimpänä esimerkkinä mainitsee hän valtiovallan. Hän laajentaa siinä etupäässä omaa laatimaansa määritelmää valtiosta, minkä mukaan valtio on luokkavallan ja sorron edustaja, osottamalla, että valtio on syntynyt yhteiskunnallisesta työnjaosta.[2*] Historiallinen aineellisuus ei siis kiellä valtiollisten eikä aatteellisten voimien liikuntokykyä, se epää vaan sen täydellisen riippumattomuuden ja näyttää että yhteiskuntaelämän perustuksen — tuotantosuhteitten ja luokkajaon — kehitys kaikissa tapauksissa vaikuttaa tuntuvammin näiden voimien toimintaan.
Joka tapauksessa jääpi koko joukko tekijöitä, eikä ole suinkaan helppoa aivan tarkasti näyttää toteen niiden keskinäistä yhteyttä sekä varmasti määrätä, mikä käyttövoima kussakin tapauksessa vaikuttaa voimakkaimmin. Puhtaasti taloudelliset vaikuttimet luovat ainoastaan edellytyksiä määrättyjen aatteiden hyväksymiseen, mutta mitenkä nämät aatteet syntyvät ja leviävät ja mihin muotoon ne pukeutuvat, se riippuu monien eri syiden myötävaikutuksesta. Historiallista aineellisuutta enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää, jos etukäteen ylpeästi valikoiden, kuten eklektikot, kieltää panemasta painoa muuhun kuin puhtaasti taloudellisiin vaikuttimiin, sekä vastustaa muiden taloudellisten tosiseikkojen, paitsi tuotantokeinotaidon ja sen ennakolta aavistetun kehityksen, ottamista huomioon. Eklektisismi — valikoima ilmiöiden erilaisia selityksiä ja menettelytapoja — on usein ainoastaan luonnollinen vastavaikutus tuolle tieteisoppiselle tähtäykselle, joka johtaa kaiken samasta vaikuttimesta ja käsittelee kaikkia samalla tavalla. Niin pian kun tämä tähtäys on valtaan pääsemäisillään, on eklektinen — valikoiva — henki aina alkeellisella voimalla ilmestyvä. Se on turmeltumattoman järjen kapina jokaisen tieteisopin myötäsyntynyttä taipumusta vastaan »kahlehtia ajatusvapautta».[3*]
Kuta voimakkaammin muut voimat, kuin puhtaasti taloudelliset, vaikuttavat yhteiskuntaelämään, sitä suurempia muutoksia tapahtuu n. s. historiallisen välttämättömyyden voimassa. Tässä suhteessa meidän on erottaminen kaksi suurta virtausta uudenaikaisessa yhteiskunnassa. Toisaalta näyttäytyy kehityksen lakien, etenkin taloudellisen kehityksen lakien kasvava ymmärtäminen. Toisaalta näyttäytyy tämän ymmärtämisen yhteydessä, osaksi sen syynä, osaksi sen seurauksena, karttunut taito johtaa taloudellista kehitystä. Samassa määrin kuin ihminen oppii tuntemaan taloudellisen luonnonvoiman olemuksen, muuttuu tämä samoin kuin aineellinenkin luonnonvoima hänen palvelijakseen, oltuaan sitä ennen hänen hallitsijanansa. Tietopuolisesti katsottuna on siis yhteiskunta taloudellisen käyttövoiman suhteen vapaampi kuin milloinkaan, ja ainoastaan noiden eri harrastusten — yksityis- ja joukkoharrastusten voimain — vastakohtaisuus estää tätä tietopuolista vapautta täydellisesti siirtymästä käytännölliseksi vapaudeksi. Sillä välin yleisharrastuksen voima kasvaa yksityisharrastukseen nähden ja siinä määrin kuin se kasvaa sekä niillä aloilla, missä se tapahtuu, loppuu taloudellisten voimien alkeellinen ylivalta. Niiden kehitystä on ennakolta osattu arvata, ja se tapahtuu siis siten paljoa nopeammin ja helpommin. Yksilöiden ja kansojen onnistuu vapauttaa yhä suurempi osa elämätänsä tuosta joko vastoin heidän tahtoaan tai heidän tahtomattaan toimivasta välttämättömyydestä.
Kun ihmiset luovat yhä suurempaa huomiota taloudellisiin tekijöihinsä, tulee helposti näyttämään siltä, ikäänkuin näillä meidän päivinämme olisi suurempi merkitys kuin entisaikoina. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Tuo harhaluulo syntyy ainoastaan siitä syystä, että taloudellinen aines meidän päivinämme esiintyy vapaana, kun se sitävastoin entisaikoina oli voimasuhteitten ja kaikenlaisten haaveellisuuksien tähden verhottuna hämäryyteen. Sellaista haaveellisuutta, jota ei määrää talous eikä taloudellisena voimana toimiva luonto, tavataan paljoa enemmän uudenaikaisessa yhteiskunnassa kuin aikaisemmissa yhteiskuntamuodoissa.[4*] Tiede, taide, koko joukko yhteiskunnallisia olosuhteita ovat meidän päivinämme paljoa vähemmän riippuvaisia taloudellisista vaikuttimista, kuin minään edellisenä aikana. Tahi, välttääksemme väärinkäsitystä, meidän päivinämme saavutettu taloudellinen kehitys antaa haaveellisille ja etenkin siveellisille tekijöille suuremman vapauden itsenäiseen toimintaan, kuin mitä näillä milloinkaan ennen on ollut. Tämän johdosta käy teknillis-taloudellisen kehityksen ja muiden yhteiskunnallisten laitosten kehityksen välinen syysuhde yhä vähemmän välittömäksi, samalla kun edellinen tulee yhä vähemmän määräämään jälkimmäisen muodostusta.
»Raudankova täytymys» tulee siten rajoitetuksi, mikä rajoitus, olkoon se jo sanottuna, sosialidemokratian käytännölliselle toiminnalle ei ole supistamista, vaan yhteiskunnallisvaltiollisten tehtävien lajittelemista ja lisäämistä.
Me näemme siis aineellisen historiankäsityksen meidän päivinämme pukeutuvan toiseen muotoon, kuin minkä se keksijöiltään sai. Jo itse keksijät antoivat sen sekä kehittyä että alkuperäiseen ehdottomaan selittelyynsä nähden supistua. Tämä on, kuten jo olemme sanoneet, jokaisen opin kohtalo. Olisi mitä suurin taka-askel hyljätä Engels'in käyttämä kypsä muoto, mikä sillä on hänen kirjeissään Conrad Schmidt'ille ja hänen »Soz. Akademiker»issä julkaisemissa kirjoituksissaan, ja herättää uudestaan eloon vanhemmat määritelmät, jotta niiden perustuksella voisi antaa sille »monistisen», yhteen ainoaan alkusyyhyn perustuvan selvityksen. Mainittujen kirjeiden on päinvastoin täydennettävä ensimmäisiä määritelmiä. Opin perusajatus ei kadota siltä yhtenäisyyttään, mutta oppi itse voittaa tieteellisessä suhteessa. Nämä lisäykset vasta tekevät opin tieteelliselle historiantutkimukselle otolliseksi. Marxilaisen miehen kädessä olisi oppi ensimmäisessä muodossaan voinut tulla suuremmoisten historiallisten keksintöjen välikeinoksi, mutta hänenkin neronsa johtui sitä käyttäessä moneen virheelliseen lopputulokseen.[5*] Kuinka paljoa suuremmassa määrässä eikö tämä tapahdu kaikille muille, jotka eivät omaa hänen neroaan ja hänen tietojaan. Meidän päivinämme voi aineellinen historiankäsitys ainoastaan täten esitetyssä muodossaan käydä sosialistisen opin tieteellisestä pohjasta. Sen jokaista soveltamista, joka ei ota kylliksi huomioon tässä esiintuotua vuorovaikutusta aineellisten ja aatteellisten voimien välillä, on tämän mukaan korjattava, johtukoon se sitte opin keksijöistä tai muista.
| * | * | |
| * |
Edellinen oli jo kirjoitettu, kun sain käsiini lokakuun vihkon »Deutsche Worte» -aikakauslehteä v:lta 1898, jossa oli Wolfgang Heinen kirjoitus »Paul Barths Gesehichtsphilosophie und seine Einvände gegen den Marxismus». Heine puolustaa tässä marxilaista historiankäsitystä tunnetun leipzigiläis-dosentin muistutusta vastaan, jonka mukaan se muka tekee samanarvoisiksi käsitteet: aineellinen ja teknillis-taloudellinen, ja olisi se siis nimitettävä taloudelliseksi historiankäsitykseksi. Näitä muistutuksia vastaan osottaa Heine Engels'in tähän lainatuita kirjeitä yhdeksänneltä vuosikymmeneltä ja lausuu itse muutamia huomattavia mietintöjä yksityisistä marxilaisista todistuksista sekä aatteellisuuksien synnystä, kehityksestä ja toimintavoimasta. Marxilainen oppi voi hänestä tehdä suurempia myönnytyksiä aatteellisuudelle kuin tähän asti on tapahtunut, kadottamatta sillä ajatussarjan lujuutta ja yhteyttä. Sen täytyykin tehdä tällaisia myönnytyksiä, jos se tahtoo pysyä todellisena oppina, joka kohtuullisesti ottaa huomioon todellisia asianlaitoja. Kysymys ei koske sitä, onko marxilaisilla kirjailijoilla aina ollut sama mielipide tuosta eittämättömästä yhteydestä, joka on olemassa perittyjen aatteiden ja uusien taloudellisten suhteitten vaikutusten kesken, tai ovatko he kyllin selvästi sen esiintuoneet, vaan sitä, voiko niiden täydellinen tunnustaminen soveltua aineellisen historiankäsityksen järjestelmään.
Periaatteellisesti on tämä kysymyksen muodostus aivan oikea. Kuten lopuksi kaikkialla tieteissä, on tässäkin puhe rajakysymyksestä. Samalle kannalle asettuu myös Karl Kautsky kirjoituksessaan: »Was kann die materialistische Geschichtsauffassung leisten?» Mutta täytyy olla selvillä, että kysymystä alkuaan ei esitetty tässä rajoitetussa muodossa, vaan annettiin taloudellisille tekijöille miltei rajaton määräämisvalta historiassa.
Riita kääntyy lopulta, sanoo Heine, paljoussuhteita koskevaksi riidaksi määräävien tekijöiden kesken, ja hän lisää, että riidan ratkaisulla on »enemmän käytännöllinen kuin tietopuolinen merkitys».
Tahtoisin ehdottaa, että »enemmän — kuin» sanojen asemesta käytettäisiin »yhtä paljon — kuin». Mutta minunkin mielipiteeni on, että kysymys koskee asiaa, jolla on suuri käytännöllinen merkitys. On tärkeätä, että lauseita, joita on muodostettu liioitellen esiintuomalla teknillis-taloudellisten tekijöiden historiallista merkitystä, oikaistaan ottamalla huomioon muiden tekijöiden asemaa. Ei ole kyllin, että käytäntö korjaa oppitiedon; jos oppitiedolla yleensä on oleva jokin arvo, täytyy sen oppia huomaamaan, mikä merkitys korjauksella on.
Vihdoin syntyy kysymys, kuinka pitkälle aineellinen historiankäsitys voi vaatia itselleen tämän nimen, jos mainitulla tavalla jatketaan sen laajentamista, liittämällä siihen uusia kohtia. Itse asiassa ei Engels'in mukaan tässä lainattu selitys ole puhtaasti aineellinen, vielä vähemmän puhtaasti taloudellinen. En kiellä, että nimitys ja asia eivät täydellisesti vastaa toisiaan. Mutta en usko, että asia edistyy sekoittamalla käsitteet, vaan päinvastoin tarkasti erottamalla ne. Koska historiallisen teorian nimestä ennen kaikkea täytyy selvitä, missä suhteessa se erottuu muista, olisin siis kaikesta huolimatta halukas pitämään Barth'in nimitystä »taloudellinen historiankäsitys» sovivimpana nimenä marxilaiselle historiaopille.
Merkityksensä saa tämä teoria eli oppi pääasiallisesti siitä arvosta, jonka se antaa taloudelle. Mitä se on toiminut historiallisen tieteen hyväksi, se on suurimmaksi osaksi johtunut siitä, että se tuntee ja ymmärtää arvioida taloudellisia ilmiöitä, ja siitä johtuu myöskin se tulos, josta tähän alaan kuuluvan inhimillisen tiedon tulee sitä kiittää. Taloudellinen historiankäsitys ei välttämättä merkitse sitä, että ainoastaan taloudellisille voimille ja taloudellisille vaikuttimille tunnustetaan merkitys, vaan että talous aina on kaikkien suurien historiallisten liikkeiden ratkaisevana voimana ja käännekohtana. Lause »aineellinen historiankäsitys» on jo alusta alkaen alttiina kaikille niille väärinymmärryksille, jotka yleensä liittyvät aineellisuus-käsitteeseen. Ajatustieteellinen tai luonnontieteellinen aineellisuus on rajoitettu, marxilainen historiankäsitys ei sitä ole, se ei suinkaan omista yhteiskunnan taloudellisille perustuksille ehdotonta vaikutusta yhteiskunnan rakenteeseen nähden.
Oppi luokkataistelusta perustuu aineelliseen historiankäsitykseen. Fr. Engels kirjoittaa siitä Antidühring'issä: »Huomattiin, että kaikki tähänastinen historia[6*] oli historiaa luokkataistelusta, että nämä keskenään taistelevat luokat ovat tuotanto- ja vaihtosuhteitten tuloksia, lyhyesti sanoen: heidän aikakautensa taloudellisten olojen tuloksia» (3 painos, 12 s.). Uudenaikaisessa yhteiskunnassa painaa varakkaiden tuotanto-välineiden omistajain ja varattomien valmistajain, palkkatyöntekijäin, välinen luokkataistelu tähän nähden leimansa siihen. Ensinmainittua luokkaa Marx nimittää porvaristoksi, jälkimmäistä köyhälistöksi; nämä nimitykset oli hän saanut Ranskasta, jossa sosialistit mielellään niitä käyttivät siihen aikaan, kun hän valmisteli oppiaan. Porvariston ja köyhälistön välinen luokkataistelu on samanlainen vastakohta ihmisiin nähden, kuin nykyisessä tuotantosuhteessa ovat tuo omistamisen yksityis-luonne ja tuotantotavan yhteiskunnallinen luonne. Tuotantovälineet ovat yksityisten pääoman-omistajain käsissä, jotka ottavat haltuunsa tuotannon tulokset, mutta tuotanto itse on käynyt yhleiskunnalliseksi toimeksi, s. o. tarveaineitten valmistamiseksi, jonka, työn kaavaperäisen osittelun ja järjestelyn johdosta, toimittavat monet. Tähän vastakohtaan sisältyy tai sen seurauksena on toinen vastakohta: työn kaavaperäistä osittelua ja järjestelyä vastassa seisoo tuotantolaitoksissa (pajoissa, tehtaissa ja tehdasryhmissä) tuo tuotteiden ilman suunnittelua harjoitettu kaupitseminen markkinoilla.
Lähtökohtana kapitalistien ja työntekijäin välisessä luokkataistelussa on se harrastusten vastakohta, joka syntyy tavasta, millä ensinmainitut omistavat itselleen jälkimmäisten työn. Tutkiessamme tätä »hyväksensäkäyttämistoimitusta» johdumme oppiin arvosta ja tuotannosta sekä liika-arvon omistamisesta.
Ominaista kapitalistiselle tuotannolle ja siihen perustuvalle yhteiskuntajärjestykselle on, että ihmiset keskenäisissä toimissaan aina esiintyvät toisiaan kohtaan ostajina ja myöjinä. Taloudellisessa yhteiskuntaelämässä ei tunnusteta mitään muodollisesti laillisia sitoumuksia, vaan ainoastaan sellaisia, jotka perustuvat puhtaasti taloudellisiin suhteisiin (varallisuuden erilaisuuteen, palkkasuhteisiin y. m.). Työntekijä myö työvoimansa pääoman-omistajalle määrätyksi ajaksi, määrätyillä ehdoilla ja määrätystä hinnasta, työpalkasta. Pääoman-omistaja myy tavaramarkkinoilla ne tuotteet, jotka hänen työssä pitämäinsä työntekijäin avulla on saatu aikaan, sellaisesta hinnasta, joka tavallisesti on suurempi sitä määrää, minkä tuote on hänelle maksanut. Tämä hinta on myös ehtona hänen yrityksensä menestymiselle. Mitä on nyt tämä ylijäämä?
Marxin mukaan on se työntekijöitten aikaansaaman työn liika-arvo. Tavarat vaihdetaan markkinoilla siihen arvoon, minkä määrää niiden valmistamiseen käytetty työ, ajan mukaan mitattuna. Aikaisempi tai kuollut työ, minkä pääomanomistaja tuotantotoimessa on käyttänyt raaka- ja apuaineksien, koneiden, vuokran ja muiden menojen muodossa, tulee taas muuttumattomana näkyviin tuotteen arvossa. Toisin on käytetyn elävän työvoiman laita. Tämän maksaa rahamies työpalkalla, ja tämä taas antaa hänelle sijaan yli tämän palkan nousevan, työnarvoa vastaavan korvauksen. Työnarvo on tuotteessa olevan työpaljouden arvo, työpalkka on tuotteeseen käytetyn työvoiman ostohinta. Työvoiman hintaa ja arvoa määräävät työntekijän elantokustannukset, jotka vastaavat hänen historiallisesti kehittyneitä elämäntapojaan. Työnarvoa vastaavan vaihdon ja työpalkan välinen erotus on liika-arvo. Pääomanomistajain luonnollisena pyrkimyksenä on niin paljon kuin mahdollista korottaa tätä arvoa, eikä ainakaan missään tapauksessa antaa sen pienetä.
Mutta nyt painaa kilpailu tavaramarkkinoilla alituisesti tavarain hintaa, ja yksinomaan halvempi tuotanto voi lisätä menekkiä. Pääomanomistaja voi saavuttaa tämän kolmella tavalla: painamalla alas työpalkkoja, pitentämällä työpäivää, lisäämällä työn tuotantokykyä. Koska molemmilla ensinmainituilla on määrätyt rajansa, on hänen tarmonsa aina suuntautuva kolmatta keinoa kohti. Kehittyneemmässä kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat työn parempi järjestäminen, lisätty voimaperäisyys työntekoon nähden ja koneitten parantaminen ensimmäisinä keinoina tehdä tuotteet halvemmiksi. Kaikista näistä tapauksista on seurauksena muutos pääoman elimellisessä kokoonpanossa, kuten Marx sitä nimittää. Raaka-aineisiin, työvälineihin y. m. s. talletettu osa pääomaa kasvaa, työpalkkoihin talletettu osa pienenee; vähempi määrä työntekijöitä saa nyt aikaan saman määrän tuotteita, sama tai pienempi määrä työntekijöitä saa aikaan lisätyn määrän tuotteita. Liika-arvon suhdetta palkkoihin talletettuun pääomaan nimittää Marx ylijäämä-arvoksi eli riistämisvoitoksi, liika-arvon suhdetta koko tuotantoon talletettuun pääomaan voitoksi. Edellisestä käy selville, että ylijäämäarvo voi kohota, voiton samalla aletessa.
Tuotantohaaran laadun mukaan huomaamme pääomassa hyvin erilaisen elimellisen kokoonpanon. On yrityksiä, joissa suhteellisesti suuri osa pääomaa kuluu työvälineihin, raaka-aineisiin y. m. s. ja ainoastaan pieni osa palkkoihin, sekä taas toisia, joissa palkat muodostavat suurimman osan menoja. Edelliset esittävät pääoman korkeamman, jälkimmäiset sen alhaisemman elimellisen kokoonpanon. Jos kaikkialla vallitsisi sama suhde liika-arvon ja työpalkkojen välillä, olisi voitto näissä jälkimmäisissä tuotantohaaroissa melkoista suurempi voittoa edellisissä. Mutta niin ei ole asian laita. Kehittyneessä kapitalistisessa yhteiskunnassa ei tavaraa todellisuudessa myödä työarvonsa, vaan tuotantoarvonsa mukaan. Tämän arvon muodostavat menot tavaran valmistamisesta (työpalkka ynnä edellinen kuollut työ) sekä lisäys, joka vastaa koko yhteiskunnallisen tuotannon keskimääräistä voittoa, tahi niiden tuotantohaarojen voittoa, joissa pääoman elimellinen kokoonpano osottaa keskimääräistä suhdetta palkkapääoman ja muuten käytetyn pääoman välillä. Suhde tavaran hinnan ja sen arvon välillä ei siis eri tuotantohaaroissa aina ole sama. Toisessa on hinta aina pienempi, toisessa aina suurempi arvoa, ja ainoastaan sellaisissa tuotantohaaroissa, missä pääoman elimellinen kokoonpano on säännöllinen, lähenee tavaran hinta sen todellista arvoa. Arvolaki katoaa täydellisesti valmistajan tietoisuudesta, se toimii salassa heiltä, järjestäen pitemmin välimatkoin keskimäärävoiton suuruutta.
Kilpailun pakkolait ja yhteiskunnan paisuva raharikkaus saa aikaan alituisen supistumisen voittoon nähden; tätä voivat kyllä vastustavat voimat hidastuttaa, mutta eivät ajanpitkään kokonaan estää. Rinnan pääoman ylituotannon kanssa syntyy kasvava työntekijäin liikapaljous. Yhä suurempi keskittyminen voittaa alaa teollisuudessa, kaupassa ja maanviljelyksessä, yhä voimakkaampi pienkapitalistien häviäminen suurkapitalistien hyväksi. Aikakautisia liikepulia, syntyen tuotannon laittomuuksista yhdessä joukkojen ylenmääräisen kuluttamisen kanssa, muodostuu yhä kiivaampia ja hävittävämpiä, ja jouduttavat ne keskitys- ja pakkoluovutustoimitusta hävittämällä lukemattomia pienkapitalisteja. Toisaalta lisääntyy yhä enenevässä määrässä työnteon yhdistävä — kooperativinen — muoto, ja toisaalta kasvaa — »rinnan niitten suurkapitalistien luvun vähenemisen kanssa, jotka tämän muutoksen kaikki edut anastavat valtaansa ja yksinoikeudeksensa — joukkokurjuus, sorto, orjuus, nöyrtyminen, riistäminen, mutta myöskin yhä lisääntyvän työläisluokan tyytymättömyys, työläisluokan, jonka on koonnut, kouluttanut ja järjestänyt kapitalistisen tuotantotoiminnan oma koneisto.» Siten pyrkii kehitys kohti tilaa, missä rahallinen yksinoikeus alkaa kahlehtia samaa tuotantotapaa, joka on kasvanut sen turvissa, ja missä tuotantovälineiden keskittyminen ja työn yhä laajeneva yhteiskunnallinen luonne käyvät yhdistämättömiksi rahallisen kuorensa kanssa. Tämä murretaan, kansa kukistaa pakkoluovuttajat ja anastajat, kapitalistinen yksityisomaisuus lakkautetaan.
Tämä on Marx'in mukaan kapitalistisen tuotanto- ja anastusjärjestelmän historiallinen juoni. Palkkatyöntekijäin luokka, köyhälistö, on kutsuttu toteuttamaan rahaluokkaan nähden pakkoluovutuksen, se on kutsuttu muuttamaan yksityisomaisuuden yhteiskunnalliseksi. Siitä syystä täytyy köyhälistön järjestäytyä valtiolliseksi luokkapuolueeksi. Tämä puolue tarttuu määrätyllä hetkellä valtiovaltaan ja »luo tuotantovälineistä valtio-omaisuuden. Mutta siten köyhälistö itse lakkaa olemasta köyhälistönä, se poistaa kaikki luokkarajat ja samalla myös valtion valtiona.» Yksityisen taistelu olemassaolosta ristiriitoineen ja vallattomuuksineen lakkaa, valtio, jolla ei enää ole mitään vastustettavaa, häviää. (Engels'in »Entwicklung des Sozialismus».)
| * | * | |
| * |
Nämä ovat mahdollisimman lyhyessä yhdisteessä tärkeimmät kohdat siitä osasta marxilaista oppia, jota meidän aikanamme on pidettävä sosialismin tieteellisenä pohjana. Opin luoja on alkuaan esittänyt tämän osan vielä vähemmän täydellisessä muodossa kuin aineellisen historiaoppinsa. Selvemmin kuin jälkimmäisessä voi siinä osottaa opin kehitystä, joka, pysyen päänäkökohdissaan, on supistanut alkuaan kumoamattomiksi suunniteltuja väitteitä. Osaksi ovat Marx ja Engels itse hyväksyneet tämän muutoksen »Das Kapital» -teoksen esipuheessa (1867), »Kommunistisen manifestin» uuden painoksen esipuheessa (1872),[9] »Das Elend der Philosophie» -teoksen uuden painoksen esipuheessa ja eräässä muistukkeessa (1884) sekä »Die Klassenkämpfe in der französischen Revolution» -teoksen esipuheessa[10] (1895) on tuotu esiin muutamia niitä muutoksia, joita Marx'in ja Engels'in mielipiteissä aikojen kuluessa tähän nähden on tapahtunut. Mutta lopullisessa käsittelyssä ei ole pantu kyllin huomiota niihin muutoksiin opin yksityisosissa ja edellytyksissä, joita sekä siinä että muissa paikoissa voidaan näyttää toteen. Ottakaamme ainoastaan yksi esimerkki. »Kommunistisen manifestin» uuden painoksen esipuheessa sanovat Marx ja Engels siinä kehitetystä vallankumousohjelmasta: »Suurteollisuuden tavaton kehitys viime 25:nä vuotena, työläisluokan samaan aikaan tapahtuva puolueeksi järjestyminen, sekä sen lisäksi ne käytännölliset kokemukset, joita ensin Helmikuun vallankumous ja sitte paljoa suuremmassa määrässä Parisin kommuni antoivat — jolloin köyhälistö ensimmäisen kerran kokonaista kaksi kuukautta omisti valtiollisen vallan — kaiken tämän johdosta tuo ohjelma nyt osasta on vanhentunut. Etenkin on Kommunin historia näyttänyt toteen, ettei työläisluokka ilman muuta voi ottaa valmista valtiokoneistoa haltuunsa, käyttääkseen sitä omiin tarkoituksiinsa». Tämä kirjoitettiin v. 1872. Mutta viisi vuotta myöhemmin sanotaan aivan lyhyesti Dühringiä vastaan toimitetussa aikakauslehdessä: »Köyhälistö ottaa haltuunsa valtiovallan ja siirtää etupäässä tuotantovälineet valtion omaisuudeksi.» »Enthüllung über den Kommunistenprozess» -teoksen uudessa painoksessa painattaa Engels v. 1885 vanhan käsityskannan pohjalle säädetyn vallankumousohjelman v:lta 1848, sekä myöskin samaan henkeen sepitetyn kiertokirjeen kommuniliiton toimeenpanokomitealta. Edellisestä huomauttaa hän vaan aivan lyhyesti, että »moni vielä tänään voi siitä paljon oppia», ja jälkimmäisestä sanoo hän, että »moni siinä lausuttu sana soveltuu myös meidän päiviimme». Voi tosin osottaa sanoja »etupäässä» ja »moni» sekä selittää, että lauseet ovat käsitettävät ehdollisina, mutta sen johdosta ei asia parane, kuten pian tulemme näkemään. Marx ja Engels ovat rajoittuneet siihen, että osaksi ovat vaan viitanneet, osaksi ainoastaan yksityiskohtiin nähden vahvistaneet niitä vaikutuksia, joita näiden asianhaarojen täytyy saada aikaan opin muodostamisessa ja käyttämisessä. Eikä heiltä tässäkään suhteessa puutu ristiriitoja. He ovat jättäneet jälkeläistensä tehtäväksi luoda tuohon oppiin yhteyttä ja palauttaa opin ja käytännön välisen yhteyden.
Mutta tämän tehtävän voi ratkaista ainoastaan siinä tapauksessa, että opissa löytyvät aukot ja ristiriidat ovat selvillä. Toisin sanoen, marxilaisen opin jatkuva elvyttäminen ja kehittäminen on alotettava arvostelemalla itse oppia. Tätä nykyä voi Marx'in ja Engels'in avulla todistaa kaikki. Tämä on hyvin mukavaa puolustajille ja kirjallisille intoilijoille. Mutta se, jolla on hieman tietopuolista älyä, se, jolle sosialismin tieteellisyys ei ainoastaan ole »näkyraha, joka juhlatilaisuuksissa otetaan esille hopea-arkusta, mutta muuten jätetään huomioonottamatta», se tulee tuntemaan tarvetta poistaa nuo ristiriidat niin pian kuin hän on päässyt niistä selville. Tässä on tehtävää mestarin oppilailla, eikä suinkaan siinä, että alituisesti toistavat hänen sanojaan.
Tätä henkeä noudattaen tapahtuu seuraavassa muutamien marxilaisten oppien arvosteleminen. Toivomus pidättää tämä ensi sijassa työntekijöille tarkoitettu kirjoitus kohtuuden rajoissa sekä välttämättömyys saada se valmiiksi muutamassa viikossa ovat vaikuttaneet sen, että aineen syvällisempää käsittelyä ei ole edes yritettykään. Sitäpaitsi olkoon tässä kerta kaikkiaan selitettynä, ettei arvostelu tahdo olla mitään alkuperäisen uutta. Enin osa seuraavaa, vaikkei kaikki, on jo asian laadun mukaan ennen tullut käsiteltyä tahi ainakin ovat muut siihen viitanneet. Tämän työn etuoikeus ei siis ole siinä, että se keksii jotakin ennen tuntematonta, vaan siinä, että se tunnustaa jo ennen keksityn.
Mutta tällainenkin työ on välttämätöntä. Marx itse kerran luullakseni kirjoitti, ajatellessaan teorian kohtaloa: »Maurin rakastettu voi ainoastaan Maurin kautta kuolla.» Opin erehdykset voidaan siis ainoastaan silloin pitää voitettuina, kun opin omat puolustajat ovat ne siksi tunnustaneet. Tällainen tunnustaminen ei vielä tiedä opin perikatoa. Päinvastoin voi erehdykset poistettua tapahtua — sallittakoon minun käyttää erästä Lassalle'n vertausta — että lopuksi kuitenkin Marx itse on oikeassa Marxia vastaan.
»Pitkien, usein läpi yön kestävien väittelyjen aikana tartutin minä häneen,
hänen suureksi vahingokseen, hegeliläisyyttä.»
Karl Marx Proudhon'ista.
Marxilainen historiankäsitys ja siihen perustuva yhteiskuntaoppi luotiin ensimmäisessä muodossaan v:sta 1844 v:een 1847, aikana, jolloin länsi- ja keski-Europpa olivat voimakkaassa valtiollisessa käymistilassa. Niitä voi pitää tämän ajan radikalisimpina tuotteina.
Saksassa oli tämä aika porvariston paisuvan vapaamielisyyden kultakausi. Kuten muissa maissa, tähtäilivät myöskin siellä olevia oloja vastaan taistelevan luokan aatteelliset edustajat kauvas yli luokan käytännöllisten tarpeitten. Porvaristo, johon kuuluu feodalittomat, läänityslaitoksen ja palkkasuhteitten ulkopuolella olevat laajat luokat, taisteli tätä puolifeodalista valtion yksinvaltaisuutta vastaan. Sen filosofinen eli ajatustieteellinen käsitys syntyi kieltämällä absolutista, ehdotonta, ja päättyi vastustamalla valtiota.
Se ajatustieteellinen virtaus, jota jyrkimmin tässä suhteessa edusti Max Stirner, on tunnettu Hegelin filosofian eli ajatustieteen radikalisimpana vasemmistona. Kuten näemme Friedrich Engels'issä, joka samaten kuin Marx jonkun aikaa eli tämän ajatustieteen lumouspiirissä — molemmat seurustelivat Berlinissä Hippel'in viinituvan »vapaitten» kanssa — hylkäsivät tämän suunnan edustajat hegeliläisen järjestelmän, mutta kietoutuivat sitä pahemmin tämän järjestelmän ajatusjohto-oppiin, dialektikkaan, kunnes käytännöllinen riita vakinaista uskontoa (senaikuisen valtiollisen taistelun tärkeätä muotoa) vastaan sekä Ludvig Feuerbach'in vaikutus pakotti heidät suoraan tunnustamaan aineellisuuden oppia. Marx ja Engels eivät kuitenkaan pysähtyneet tähän luonnontieteelliseen aineellisuusoppiin, joka Feuerbach'ista oli oleellisin, vaan kehittivät nyt salaperäisen luonteensa menettäneen ajatustaidon avulla sekä Ranskassa ja vielä voimakkaammin Englannissa tapahtuvan porvariston ja työläisluokan välisen luokkataistelun vaikutuksesta historiallisen aineellisuusoppinsa.
Engels on suurella pontevuudella tuonut esille dialektisen menettelytavan myötävaikutuksen tämän opin kehittämisessä. Hän erottaa, hegeliläisen esikuvan mukaan, kappalten metafysillisen, luonnontakeisen, ja dialektisen, ajatustaitoisen, tutkimisen toisistaan. Edellisen selittää hän siten, että se käsittelee kappaleet tai niiden mielikuvat, käsitteet, eristettyinä, liikkumattomina, kerta kaikkiaan määrättyinä esineinä. Jälkimmäinen sitävastoin tutkiskelee niitä niiden keskenäisessä yhtenäisyydessä, niiden muutoksissa, niiden vaihtumisissa toisiinsa, josta tuloksena on, että vastakohdan molemmat navat, positivinen ja negativinen, kaikista vastakohtaisuuksistaan huolimatta molemminpuolisesti tunkeutuvat toisiinsa. Mutta Hegelin ymmärtäessä ajatusjohto-opin käsitteen itsekehityksenä, oli Marxista ja Engelsistä käsitysdialektikka todellisen mailman ajatustaidon liikkeiden itsetietoinen heijastus, joten hegeliläinen ajatusjohto-oppi oltuaan ylösalaisin taas »asetettiin jaloilleen».
Näin Engels teoksessaan »Ludvig Feuerbach und der Ausgang der klassischen Philosophie».[11] Ajatustaidon eli dialektikan »jaloilleen asettaminen» ei kuitenkaan ole niin aivan yksinkertaista.
Oli kappaleitten laita todellisuudessa miten hyvänsä, heti kun jätämme kokemuksesta tuntemamme tosi-ilmiöt, ja antaudumme niitä ajattelemaan, niin joudumme johdettujen käsitteiden mailmaan. Jos silloin seuraamme Hegelin asettamia dialektikan lakeja, joudumme jälleen, ennenkuin huomaammekaan, »käsitteen itsekehityksen» ansoihin. Tässä on hegeliläisen vastakkaisuuslogikan suuri tieteellinen vaara. Sen lauseet voinevat muutamissa suhteissa varsin hyvin tehdä tosi kappalten yhtenäisyyden ja kehityksen havainnolliseksi.[7*] Se lienee myös ollut suureksi hyödyksi tieteellisten tehtävien asettamisessa ja edistänyt tärkeitä keksintöjä. Mutta niin pian kuin sen avulla ryhdytään deduktiviseen (johtopäätökselliseen) kehittelemiseen, on mielivaltaisten järjestelmien vaara käsillä. Tämä vaara on sitä suurempi, kuta moninaisempi selitettävä ilmiö on. Jotenkin yksinkertaiseen ilmiöön nähden suojaa meitä usein kokemuksemme ja johdonmukainen arvostelukykymme sellaisten lauseitten kuin »kieltämyksen kieltämys» perustuksella joutumasta sellaisiin lopputuloksiin sen muuttumismahdollisuuksista, mitkä ovat todenperäisyyden ulkopuolella. Mutta kuta moninaisempi ilmiö on, kuta suurempi aineosien luku, kuta erilaisempia näiden laadut ja keskinäiset voimasuhteet, sitä vähemmän voivat tuollaiset lauseet opettaa meille ilmiön kehitystä, sillä sitä helpommin katoo niiden soveltamisessa jokainen arvostelemisen mitta.
Hegeliläiseltä dialektikalta ei silti kielletä kaikkia ansioita. Mikäli sen vaikutus koskee historiankirjoitusta, lienee Fr. A. Lange kirjassaan »Arbeiterfrage» sattuvasti kuvaillut sitä, kirjoittaessaan, että hegeliläistä historiafilosofiaa perusajatuksineen: vastakkaisuuksien tasoittumisesta syntyvä kehitys, »melkein» voi nimittää »antropologiseksi keksinnöksi». Mutta Lange tuli melkein koskettaneeksi avonaiseen haavaan, kun hän lisäsi, että »vastakkaisuuksien kautta kulkeva kehitys ei tapahdu historiassa enemmän kuin yksityiselämässäkään niin helposti ja perinjuurin tahi niin tarkasti ja järjestelmällisesti kuin mietityssä sommittelussa» (3:s pain., siv. 248–49). Nykyään jo kaikki Marxin kannattajat myöntävät tämän, mikäli se koskee menneisyyttä; ainoastaan tulevaisuuteen, etenkin hyvin läheiseen tulevaisuuteen nähden olisi marxilaisen opin mukaan asian laita toisin. »Kommunistinen manifesti» selitti v. 1847, että porvarillinen vallankumous, joka välittömästi oli puhkeava Saksassa, kiitos köyhälistön saavutetun kehityksen ja europpalaisen edistyneen sivistyksen, »voi olla ainoastaan välittömänä valmistuksena köyhälistön vallankumoukselle.»
Tätä historiallista »itsensä pettämistä», jota tuskin suuremmassa mitassa olisi voinut tavata kenessäkään valtiollisessa haaveilijassa, ei olisi saattanut käsittää Marxissa, joka jo silloin vakavasti työskenteli taloudellisissa kysymyksissä, ellei siinä olisi tuntenut hegeliläisen vastakkaisuusdialektikan jäännöksen tulosta, josta Marx — yhtä vähän kuin Engelskään — koko elinaikanansa saattoi täydelleen vapautua, mutta joka silloin, yleisen kiihotuksen aikana, oli käypä hänelle niin turmiolliseksi. Tässä ei ole kysymys ainoastaan jonkun valtiollisen liikkeen mahdollisuuksien arvioimisesta liian suuriksi, johon intomielinen johtaja helposti voi eksyä ja joka määrätyissä olosuhteissa on johtanut hämmästyttäviin tuloksiin, vaan puhtaasti mietiskelevästä ajatuskokeesta, kuvaillen jotakin taloudellista tai yhteiskunnallista kehitystä täysin kypsyneeksi, sen tuskin vasta kasvattaessa ensimmäisiä vesojaan. Mikä kypsyäkseen on tarvinnut sukupolvia, sitä pidetään tuon ajatustieteen valossa, jonka perustuksena on »vastakkaisuuksien kautta kulkeva kehitys», valtiollisen mullistuksen suoranaisena tuloksena, mullistuksen, jonka aluksi vaan tuli hankkia avaraa tilaa porvariluokan edistymiselle. Ja kun Marx ja Engels jo kaksi vuotta julistuksen jälkeen — Kommunistiliiton särkyessä — huomasivat olevansa pakotetut vastustajilleen tuossa liitossa huomauttamaan »saksalaisen köyhälistön kehittymättömästä olotilasta» sekä vastustamaan »köyhälistö-sanan tekemistä pyhäksi olioksi» (»Kölner Kommunistenprozess», s. 21), niin oli tämä etupäässä tuloksena satunnaisesta selviytymisestä. Muissa muodoissa tulisi sama vastakkaisuus todellisen kehityksen ja ainoastaan oletetun kehityksen välillä monesti esiintymään.
Koska tässä on kysymys kohdasta, joka mielestäni on käynyt uhkaavimmaksi Marx'in ja Engels'in opille, sallittakoon minun tuoda esille eräs esimerkki, joka kohdistuu lähinnä menneeseen aikaan.
Franz Mehring on hiljattain väitellessään erään eteläsaksalaisen sosialidemokratisen lehden kanssa painattanut »Leipziger Volkszeitungiin» erään kohdan Engels'in kirjoitelman »Zur Wohnungsfrage» toisen painoksen esipuhetta,[12] missä Engels mainitsee »muutaman pienporvarillisen sosialismin olemassa-olosta» saksalaisessa sosialidemokratiassa, ja sanoo, että sillä on edustajansa »jopa valtiopäiväryhmässäkin». Engels kuvaa tämän suunnan pienporvarillista luonnetta sellaiseksi, että se tosin tunnustaa oikeutetuksi uudenaikaisen sosialismin perussisällyksen, mutta siirtää sen toteuttamisen kaukaiseen tulevaisuuteen, joten »nykyaikana on tyytyminen ainoastaan yhteiskunnalliseen hutiloimistoimeen». Engels selittää tämän suunnan syntymisen Saksassa helposti ymmärrettäviksi, mutta sanoo, että se saksalaisen työväen »hämmästyttävän terveen käsityskannan tähden» olisi vaaraton. Mehring panee nämä lausunnot höyrylaivain avustusta tarkoittaneen kysymyksen yhteyteen, jota saksalainen sosialidemokratia oli käsitellyt ennen sen ratkaisua ja jota hän pitää puolueen »ensimmäisenä suurempana käytännöllisen valtiotaidon ja köyhälistöllis-vallankumouksellisen taktikan selvityksenä». Mitä Engels kysymyksessä olevassa kohdassa on tahtonut sanoa, on juuri samaa, jota köyhälistöllis-vallankumouksellisen liikkeen edustajat, joihin hän lukeutuu, »tarkoittavat ja tahtovat»: täysi ero tuollaisista »pienporvarillisista sosialisteista».
Ei voi kieltää, että Mehring on oikein valaissut tämän kohdan Engelsiä. Sellaisena Engels piti asiain oloa siihen aikaan — tammikuulla 1887. Ja viisitoista kuukautta aikaisemmin oli hän »Enthüllung über den Kommunistenprozess» -teoksen uuteen painokseen lisännyt hänen ja Marx'in sepittämät molemmat kiertokirjelmät maaliskuulta ja kesäkuulta 1850, jotka julistavat vallankumouksellisen köyhälistön valtiotaitona »ainaisen vallankumouksen»,[13] sekä esipuheessa huomauttanut, että paljo tässä jo mainittua myös soveltuisi tuohon pian tapahtuvaan »Europan järistykseen». Lähinnä edellisenä samanlaatuisena järistyksenä kuvataan 1870–71 vuosien sota, mutta europpalaisten vallankumousten valmistumisaika meidän vuosisadallamme olisi 15–18 vuotta.
Tämä kirjoitettiin 1885–87. Muutamia harvoja vuosia myöhemmin puhkesi saksalaisessa sosialidemokratiassa eripuraisuus n. s. »nuorten» kanssa. Kauvan oltuaan käymistilassa yltyi se rajuluontoiseksi 1890, kun oli ratkaistava kysymys Vapun viettämisestä vapaapäivänä. Ei kukaan ole tänään epäilevä, että nuorten enemmistö luuli rehellisesti toimineensa Engels'in hengen mukaisesti, kun se taisteli silloisen valtiopäivä-ryhmän »opportunismia» vastaan. Heidän ahdistaessaan ryhmän enemmistöä »pienporvarillisena» — ken oli silloin heidän auktoritettinansa ellei Engels? Valtiopäiväryhmässäkin oli samoja henkilöitä, jotka muodostivat opportunistisen enemmistön höyrylaivain avustusta koskevassa riidassa. Mutta kun »Sächsische Arbeiterzeitung» -lehden silloinen toimitus lopulta käsityksensä tukeeksi vetosi Engels'iin, oli vastaus, kuten Mehring aivan hyvin tietää, toisenlainen kuin hänen mainitsemansa kohta. Engels selitti nuorten liikkeen ainoastaan »kirjailija- ja ylioppilaskapinaksi», nuhteli heitä »kouristavan vääristetystä marxilaisuudesta» ja väitti, että heidän puoleltaan tulevat syytökset ryhmää vastaan olivat pelkkiä joutavuuksia. Toivokoon vaan »Sächsische Arbeiterzeitung» niin kauvan kuin tahtoo, että saksalaisen työntekijän terve käsitys voittaisi tuloksiin pyrkivän parlamentarisen suunnan sosialidemokratiassa, Engels ei tätä toivonut, hänelle oli tällainen puolueen enemmistö tuntematon.
Että Engels tätä selitystä antaessaan kokonaan noudatti omaa vakaumustaan, on tosiseikka, jota ei kukaan tietäne paremmin kuin näiden rivien kirjoittaja. Hän piti »nuorten» liikettä, johon tosin myös työntekijöitä ja vieläpä puolueen toimivimpiin agitatoreihinkin kuuluvia työntekijöitä liittyi, yltiöpäisten kirjailijain perustamana salaliittona, ja hänestä oli heidän ajamansa valtiotaito sillä hetkellä niin vahingollinen, että ryhmän »pienporvarillisuus» sen rinnalla todellisuudessa supistui vähäpätöiseksi.
Mutta niin valtioviisas ja ansiokas kuin »Der Sozialdemokrat» -lehdessä syysk. 13 p:nä 1890 julkaistu vastaus olikin, saattanee kuitenkin epäillä, oliko Engels täydesti oikeassa, täten karkoittaessaan nuoret luotaan. Jos europpalainen vallankumous oli niin pian odotettavissa kuin hän »Enthüllungen»-kirjasessa sanoo — sen mukaan olisi vallankumouksen valmistusaika jo ollut käsissä — ja jos siinä ilmoitettu menettely vielä oli periaatteellisesti pätevä, niin olivat nuoret pääasiallisesi lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään. Mutta jos asian laita ei ollut siten, niin olisivat nuoret vähemmässä määrässä tähän syypäät kuin vuosien 1885 ja 1887 kiihoituskirjoitelmat mainittuine lisälehtineen ja kaksimielisine lisäyksineen. Tämä kaksimielisyys, joka niin huonosti sopi Engels'in luonteeseen, oli kotoisin Hegeliltä peritystä dialektikasta. Tämän »niin, ei», ja »ei, niin» — »niin, niin, ja ei, ei'n» asemesta »vastakohtien yhteensulautuminen», »määrän muuttuminen laaduksi» ja muut dialektiset ihanuudet asettuivat aina esteiksi kerran tunnustettujen muutoksien arvon ja merkityksen täydelliselle selviytymiselle. Jos tuo alkuperäisesti hegeliläiseen tapaan rakennettu kehityskaava tulisi pysyväiseksi, täytyisi jättää koko todellisuus selvittämättä tahi kaikki oikeat suhteet huomioon ottamatta, viitoitettaessa tietä haluttuun päämäärään. Siitä johtuu tuo ristiriita, että neron kiusallinen, mehiläisen ahkeruutta vastaava perinpohjaisuus tutkiessaan yhteiskunnan taloudellista rakennetta esiintyy vieretysten kouraantuntuvimpien asianhaarojen laiminlyömisen kanssa; tuo ristiriita, että sama oppi, jonka alkulähteenä on »talouden ratkaiseva vaikutus valtaan», lopulta johtuu sokeasti uskomaan »vallan luovaan voimaan», ja että sosialismin tietopuolinen korottaminen tieteeksi usein muuttuukin tieteellisten vaatimusten alistumiseksi tarkoitusperien mukaan.
Ellei muuta, on kaikissa tapauksissa aivan epätieteellistä määrätä valtiomiehen tai teoretikon kanta sen käsityksen mukaan, joka hänellä on yhteiskunnallisen kehityskulun nopeudesta. »Köyhälistö» käsitteen pitäminen samana kuin ajatusta vastakohtien välittömästä tasoittumisesta johtaa tämän käsitteen perin ala-arvoiseen selitykseen. Kaikki raakuus, karkeus ja epäjalous olisi sen mukaan samaa kuin köyhälistö. Jos usko pian tapahtuvaan vallankumoukselliseen mullistukseen osottaisi köyhälistöllis-vallankumouksellisten sosialistien luonnetta, niin voisivat ennen kaikkia aina kapinaan valmiit vallankumoukselliset omistaa itselleen tämän nimen. Tieteelliseen oppiin pitäisi kuitenkin jonkinlaisen järkiperäisen mittakaavan sisältyä rajaviivaksi, jonka toiselta puolelta löytyisi haaveilijat ja toiselta puolelta pienporvarit. Mutta siitä ei ollut puhetta, vaan tämä jätettiin pelkän mielivallan haltuun. Koska suhteet aina näyttävät pienemmiltä, kuta suuremman matkan päästä kappaleita katselee, niin käytännössä usein pitää paikkansa tuo kummallisuus, että ne henkilöt, jotka itse kuuluvat työläisluokkaan ja ovat mitä läheisimmässä kosketuksessa todellisen köyhälistöliikkeen kanssa, omaavat »pienporvarillisimman» käsityskannan, kun sitävastoin porvariluokkaan kuuluvat tai porvarillisissa oloissa elävät henkilöt hekkumoivat köyhälistöllisvallankumouksellisin mielialoin, vaikka heillä ei ole tuntemuksia työläismaailmasta tahi he tuntevat sen ainoastaan valtiollisten, etukäteen määrättyyn suuntaan viritettyjen kokousten perustuksella.
Engels on elämänsä loppupuolella »Die Klassenkämpfe» -teoksen esipuheessa peittelemättä tunnustanut Marx'in ja oman erehdyksensä arvostellessaan sitä aikakautta, jota yhteiskunnallinen ja valtiollinen kehitys tarvitsee kypsyäkseen. Ei voi kyllin korkealle arvioida sitä ansiota, jonka hän tällä asiakirjallaan, n. s. valtiollisella testamentillaan on tuottanut sosialistiselle liikkeelle. Siihen sisältyy itse asiassa enemmän kuin mitä se ilmoittaakaan. Mutta ei ollut esipuhe oikea paikka, missä tämän avomielisen lausunnon johtopäätöksiä oli tehtävä eikä liioin ylimalkaan voinut Engels'iltä odottaa, että hän itse olisi ryhtynyt tarkastamaan oppia, niinkuin tällainen tunnustus olisi vaatinut. Jos hän sen olisi tehnyt, niin olisi hänen välttämättä täytynyt luopua hegeliläisestä dialektikasta, ellei aivan selvin sanoin, niin kuitenkin asiallisesti. Tämä on tuon marxilaisen hirttosilmukan petollisin kohta, joka asettuu esteeksi jokaiselle asiain johdonmukaiselle tarkastukselle. Tätä edemmäs ei Engels voinut eikä tahtonut mennä. Hän teki johtopäätöksensä saavutetuista tiedoista ainoastaan määrättyihin valtiollisen taistelun keinoihin ja muotoihin nähden. Niin tähdelliset kuin hänen tässä suhteessa tekemänsä lausunnot lienevätkin, niin koskevat ne ainoastaan osaksi nykyään vireillä olevia kysymyksiä.
Niinpä esim. on selvää, että meidän nykyään on katsottava niitä valtiollisia riitoja, joista Marx ja Engels ovat jättäneet jälkeensä erikoisselityksiä, toiselta kannalta kuin he. Heidän harhaluuloinen käsityksensä tapausten kehityksestä ei voinut luoda täysin sattuvaa tuomiota puolueista ja henkilöistä, yhtä vähän kuin heidän politikkansakaan aina oli oikea, huolimatta heidän realistisesta katsantokannastaan. Myöhemmän ajan tarkastuksella ei olisi mitään käytännöllistä merkitystä, ellei juuri sosialistisessa historiankirjoituksessa, etenkin mitä uuteen aikaan tulee, pantaisi niin suurta arvoa traditsioneille eli perinnäistavoille ja ellei toiselta puolen näitä aikaisempia taisteluja aina pidettäisi esimerkkeinä.
Mutta tärkeämpi kuin se tarkastus, johon uuden ajan sosialistisen historiankirjoituksen, Engels'in esipuheen johdosta, on ryhtyminen, on se tästä seuraava tarkastus, joka kohdistuu koko sosialidemokratian taistelua ja tehtävää koskevaan käsityskantaan. Tämä johtaa meidät lähinnä näihin asti hyvin vähässä määrässä pohdittuun kysymykseen, nimittäin marxilaisuuden alkuperäiseen yhteyteen blanquilaisuuden kanssa ja tämän liiton purkautumiseen.
»Kun kansa etukäteen on tyhjentänyt apulähteensä;
»Kun maa on ilman tuotantoa ja kulkuyhteyttä;
»Kun yhdistysten politikasta ja kansalaistyöpajojen seisauksesta turmeltuneet
työntekijät antavat pestata itsensä sotamiehiksi ainoastaan voidaksensa elää.....
»Ah, silloin opitte tuntemaan, mitä merkitsee vallankumous, joka syntyy asianajajain toimesta,
jonka taiteilijat suorittavat, jota romaaninkirjoittajat ja runoilijat johtavat.
»Herätkää unestanne, montagnardilaiset, fellillantilaiset, cordelierilaiset, muscadinilaiset,
ansonistilaiset ja babouvistilaiset! Ei kestä kuutta viikkoa ennenkuin julistamani tapaukset ovat käyneet ylitsenne.»
Proudhon »Représentant du Peuple»ssä huhtikuun 29 p:nä 1848.
Hegelin filosofiaa ovat useat kirjailijat kuvanneet suuren ranskalaisen vallankumouksen heijastuksena, ja todellisuudessa se voikin, kaikkine toisilleen vastakkaisine järkikehityksineen, esiintyä tämän suuren taistelun aatteellisena vastineena, tämän taistelun, jossa ihminen, Hegelin mukaan, »asettui seisomaan päälleen, s. o. asettui ajatuksen pohjalle». Hegelin järjestelmässä on tosin valtiollisen järjen kehitys korkeimmillaan restauratsioniajan valistuneessa preussiläisessä polisivaltiossa. Mutta vuotta ennen Hegelin kuolemaa täytyi restauratsionin Ranskassa väistyä porvarillisen kuningasvallan tieltä, joka lopuksi yhdessä porvaristoluokan kanssa, jonka aseenkantajana se oli, joutui nyt Europassa vallalla olevan yltiöpäisen virtauksen puolelta yhä kiivaammin toimeenpantujen hyökkäysten esineeksi. Keisarikunta ja restauratsioni näyttivät nyt »uuden» äärimmäisistä edustajista ainoastaan tilapäisiltä keskeytyksiltä tuon suuren vallankumouksen nousevassa kehityskulussa. Porvarillinen kuningaskunta oli aiheuttanut käänteen vanhan kehityksen hyväksi, joka nyt, jouduttuaan vastatusten muuttuneiden yhteiskunnallisten olosuhteitten kanssa, ei enää ollut löytävä matkallaan niitä esteitä, jotka keskeyttäisivät ranskalaisen vallankumouksen voittokulkua.
Suuren ranskalaisen vallankumouksen perinpohjaisin tulos on ollut Babeuf'in ja hänen kannattajainsa johtama liike. Ludvig Filip'in aikuiset salaiset vallankumoukselliset seurat Ranskassa, joista sitte blanquilainen liike sai alkunsa, ottivat haltuunsa edellisten perinnöt. Heidän ohjelmansa oli: väkivaltaisen pakkoluovutuksen avulla syöstä porvaristo köyhälistön kautta. Helmikuun vallankumouksen aikana 1848 nimitettiin klubivallankumouksellisia yhtä usein »babouvilaisiksi» ja »Barbe'n puolueeksi» kuin senaikuisen henkisen johtajansa Auguste Blanqui'nkin nimen mukaan.
Perinpohjaisen hegeliläisen dialektikan perustalla johtuivat Marx ja Engels Saksassa oppiin, joka kauttaaltaan oli läheistä sukua blanquilaisuuden kanssa. Porvariston perijänä ei voinut olla muu kuin sen perinpohjaisin vastakohta, köyhälistö, tämä porvarillisen talouden erinomainen yhteiskunnallinen tuote. Owen'in, Fourier'in ja Saint-Simon'in kouluun kuuluvien sosialistien laatimain, yhteiskuntaa arvostelevain teosten mukaan, joita väärin kyllä meidän aikanamme on liian vähässä arvossa pidetty, perustivat he todistelurakenteensa taloudellis-aineelliselle pohjalle, mutta aineellisuuteen nähden taas seurasivat hegeliläistä menettelytapaa. Saint-Simon'ilaiset, jotka uudenaikaiseen köyhälistöön nähden asettuivat samalle kannalle kuin kahdeksannentoista vuosisadan rousseaulaiset asettuivat talonpoikaan nähden, ylistivät opissa tätä köyhälistöä täydellisesti ihanteelliseksi, etenkin mitä sen historiallisiin mahdollisuuksiin tuli, mutta myöskin sen muihin lahjoihin ja taipumuksiin nähden. Syvemmästä filosofisesta sivistyksestään huolimatta joutuivat he siis samaan valtiolliseen katsantokantaan kuin babouvilaiset salakähmäiset toimijat. Osittainen vallankumous on unelma, ainoa mahdollinen on köyhälistön vallankumous, sanoo Marx »Deutsch-französische Jahrbücher»issä. Tämä käsityskanta johti suorastaan blanquilaisuuteen.
Saksassa ei blanquilaisuus ole muuta kuin oppi salaisesta kapinaliitosta ja valtiollisesta metelistä, sekä oppi itsetietoisen, pienen, edeltäpäin hyvin harkittujen suunnitelmain mukaan toimivan vallankumouspuolueen herättämästä vallankumouksesta. Mutta tämä on puhtaasti ulkonaiseen kohtaan kohdistuva mielipide, joka soveltuu ainoastaan määrättyihin blanquilaisuuden »epigoneihin», heikontuneisiin jälkeläisiin. Blanquilaisuus sisältää jotakin enemmän kuin pelkän opin menettelytavasta, sen menettelytapa on pikemmin syvemmällä piilevän valtiollisen opin purkaus tai tulos. Tämä taas on aivan yksinkertaisesti oppi vallankumouksellis-valtiollisen mahdin äärettömästä luomisvoimasta sellaisena kuin se ilmenee vallankumouksellisessa pakkoluovutuksessa. Menettelytapa on osittain riippuva asianhaaroista. Missä ei ole olemassa vapaata sanomalehdistöä eikä yhdistysvapautta, siellä on turvauduttava salaisiin seuroihin, ja missä taas vallankumouksellisten kapinain kestäessä valtiollinen keskusta todellakin hallitsee maata, kuten Ranskassa aina vuoteen 1848 asti, siellä ei itse kapinakaan, mikäli otetaan lukuun kokemuksia, ole niin järjenvastainen kuin saksalaiset otaksuvat.[8*] Blanquilaisuudesta ei siis vielä vapauduta ainoastaan hylkäämällä oppia kapinasta. Ei mikään osota tätä selvemmin kuin syventyminen Marx'in ja Engels'in kirjoituksiin Kommunistiliiton ajoilta. Lukuunottamatta valtiollisen kapinan hylkäämistä, on niissä kokonaan blanquilainen tai babouvilainen henki. Kuvaavaa on, että Babeuf'in kirjoitelmat ovat ainoat sosialistiset kirjallistuotteet, joita kommunistijulistuksessa ei arvostella; siinä sanotaan vaan, että ne suuren vallankumouksen aikana »lausuivat julki köyhälistön vaatimuksia», mikä ei missään tapauksessa ole niistä ajanmukainen luonnekuvaus. Julistuksen vallankumouksellinen toimintaohjelma on läpeensä blanquilainen. »18 Brumaire»n »Die Klassenkämpfe»ssä ja etenkin Kommunistiliiton kiertokirjasissa esitetään blanquilaisia köyhälistöpuolueena — »todellisena köyhälistöpuolueena» sanotaan vuoden 1850 kesäkuun kiertokirjeessä — mikä nimitys kuitenkin vaan piti paikkansa vallankumouksellisessa tarkoituksessa, eikä suinkaan perustunut tämän puolueen yhteiskunnalliseen kokoonpanoon. Ranskan köyhälistö-puolueen muodostivat 1848 Luxemburgin ympärille ryhmittyneet työmiehet. Sama asianhaara on ratkaisevana, kun ryhdytään puolustamaan jotakuta chartistilaisten leirissä taistelevaa lahkoa.[9*] »Die Klassenkämpfe»n ja »Brumaire»n esittämässä kuvauksessa tapausten kulusta Ranskassa sekotetaan pakottavien voimien mainioon selvittelyyn tuota jo pitkälle kehittynyttä blanquilaista tarua. Mutta ei missään blanquilainen henki niin selvästi ja rajattomasti tule tuntuviin kuin 1850 vuoden maalisk. Kommunistiliiton kiertokirjeessä seikkaperäisine neuvoineen, miten kommunistien, vallankumouksen uudestaan syttyessä, olisi voimiensa takaa koetettava saada tämä vallankumous »pysyväiseksi». Jokainen uudenaikaisen taloustieteen tietopuolinen ymmärtäminen, jokainen tieto taloudellisen kehityksen tilasta Saksassa, missä kehitys oli suuresti takapajulla silloisen Ranskan kehitykseen verraten, missä vasta, kuten Marx samaan aikaan kirjoittaa, »teollisuustyöntekijäin taistelu teollisuutta harjoittavia porvareita vastaan oli käynyt osittaiseksi tosiseikaksi», jokainen käsitys taloudellisesta tilasta haihtuu mitättömäksi mokoman ohjelman rinnalla, jota suurempia tuulentupia ei mikään nurkkavallankumouksellinenkaan olisi voinut laatia. Marx ja Engels julistivat siinä samaa mielipidettä, josta Marx kuutta kuukautta myöhemmin soimaa Willich-Schapper'ia; todellisten olosuhteitten asemesta tekevät he »yksinomaan tahdon vallankumouksen pakottavaksi voimaksi». Uudenaikaisen yhteiskuntaelämän tarve sivuutetaan kokonaan, ja luokkien kehityskaudet ja keskenäiset voimasuhteet jätetään aivan huomioonottamatta. Saksan olosuhteitten ollessa tällä kannalla, olisi köyhälistön toimeenpanema vallankumous voinut olla ainoastaan turmioksi, ja sen vaikutus olisi siis ollut ensimmäisestä päivästä alkaen, jolloin se määrätyllä tavalla pantiin toimeen porvarillista yhteiskuntaa vastaan, sekä valtiollisesti että taloudellisesti taantumuksellinen. Siitä huolimatta omistettiin sille ihmeellinen voima, joka oli kohottava tuotantoyhteydet siihen kehityskohtaan, joka tunnustettiin yhteiskunnan sosialistisen muutoksen välttämättömäksi ehdoksi.
Arvostellessa kiertokirjettä, olisi väärin jättää huomioonottamatta, että se kyhättiin maanpaossa ja aikana, jolloin kiihottuneet intohimot, taantumuksen voittojen johdosta, lainehtivat korkeimmillaan. Tämä muuten niin luonnollinen, kiihottunut mieliala selvittää tosin joitakuita liioitteluja vallankumouksen silloiseen taantumukseen nähden — joista toiveista kuitenkin Marx ja Engels pian luopuivat — sekä myöskin muutamia äärimmäisyyksiä esityksessä, mutta tosiolojen ja ohjelman välinen räikeä vastakohta ei sen kautta selviä. Se ei ollut hetkellisen mielialan tuote — jos kiertokirjettä sillä tahdottaisiin puolustella, tehtäisiin sen tekijälle historiallista vääryyttä — se oli tiedollisen erehdyksen ja heidän oppinsa kahtaallisuuden tulos.
Uudenaikaisessa sosialistisessa liikkeessä voi erottaa kaksi suurta virtausta, jotka esiintyvät eri aikoina, eri muodossa ja usein toistensa vastakohtina. Toisella on yhtymäkohtia sosialististen teoretikkojen parannusehdotusten kanssa ja tarkoittaa etupäässä rakentamista, toista on elähdyttänyt vallankumoukselliset kansankapinat ja sen oleellisena päämääränä on repiminen. Aina olosuhteitten mahdollisuuksien mukaan esiintyvät edelliset haaveilijoina, uskonlahkolaisina tai rauhallisina kehityksen kannattajina, jälkimmäiset taas kapinaliittolaisina, kansankiihottajina tai hirmuvallan kannattajina. Kuta enemmän lähestymme omaa aikaamme, sitä varmempana kuuluu tunnussanana toiselta puolen: vapautus taloudellisen järjestymisen kautta, ja toiselta puolen: vapautus valtiollisen pakkoluovutuksen kautta. Edellisinä vuosisatoina edustivat edellistä suuntaa miltei yksinomaan yksityiset ajattelijat, jälkimmäistä taas järjestymättömät kansanliikkeet. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli jo pitkät ajat toimivia ryhmiä molemmin puolin, toisella puolella sosialistiset uskonlahkolaiset ja joitakuita kooperativisia työväenyhdistyksiä, toisella puolella kaikenlaisia vallankumouksellisia seuroja. On kyllä yritetty saada aikaan tasoituksia, eivätkä vastakohdatkaan ole niin ehdottomia. Kun kommunistinen julistus väittää, että Ranskan fourierilaiset vastustavat olojen parantajia ja että Englannin owenistit vastustavat chartisteja, niin koskee tämä ainoastaan kummankin puolueen äärimmäisyyksiä. Owenistien suuri lauma oli läpeensä valtiollisen uudistuksen kannattaja — ajatelkaamme vaan sellaisia miehiä kuin Lloyd Jones — mutta he vastustivat väkivallan jumaloimista sellaisena kuin kiihkeät chartistit — »the physical force men» — sitä harjoittivat ja vetäytyivät takaisin, kun nämät pääsivät voitolle. Samoin oli fourierilaisten laita Ranskassa.
Marxilainen oppi koetti yhdistää molempien suuntien ydinkohdat. Vallankumouksellisten kanssa yhtäpitävänä käsitteli se työntekijäin vapaustaistelua valtiollisena luokkataisteluna, ja sosialistein kanssa yhtäpitävänä hyväksyi se työntekijöitten taloudellisen ja yhteiskunnallisen vapautuksen edellytykset. Mutta yhdistäminen ei ole samaa kuin vastakohtien tasoittaminen, vaan pikemmin sovinto-oikeus, jommoista Engels teoksessaan »Die Lage der arbeitenden Klasse» ehdottaa englantilaisille työntekijöille, nim. puhtaasti sosialistisen aineksen syrjäyttämistä valtiollisesti jyrkän sosialivallankumouksellisen aineksen hyväksi. Marxilaisen opin myöhemmästä kehityksestä huolimatta on se itse asiassa säilyttänyt tämän sovinto-oikeus- tai kaksinaisuusluonteensa. Tästä johtuu myös marxilaisuuden ulkomuoto eri aikoina. Tässä ei ole kysymys sellaisista erilaisuuksista, jotka johtuvat siitä vaihtelevasta menettelytavasta, mitä jokaisen taistelevan puolueen muuttuvien olosuhteitten perustuksella täytyy sovelluttaa, vaan vapaaehtoisesti, ilman ulkonaista, välttämätöntä pakkoa esiintyvistä erilaisuuksista, jotka ovat sisäisen ristiriidan tuloksia.
Marxilaisuus on voittanut blanquilaisuuden ainoastaan menettelytapaan nähden. Mutta se ei ole voinut täydesti vapautua blanquilaisesta katsantokannasta, mikäli tämä koskee vallankumouksellisen väkivallan kykyä luoda sosialistiseen suuntaan uudestaan nykyaikainen yhteiskunta, jota kykyä se liian suureksi arvioi. Ne kohdat, joita se tässä on korjannut, kuten esim. oppia vallankumouksellisen voiman tarkasta keskittymisestä, koskevat enemmän sen muotoa kuin sen sisällystä.
Proudhon esittää siinä kirjoituksessaan, josta olemme lainanneet muutamia lauseita tämän luvun tunnukseksi ja jossa hän ennustaa miltei päivän, jona kesäkuun teurastus oli tapahtuva, yhdistysten kiihottamille parisilaisille työntekijöille, että v:n 1793:n traditsionit, joita nuo yhdistykset yhä vielä saarnasivat, eivät laisinkaan sopineet nykyisiin olosuhteisiin, sillä yhdeksännentoista vuosisadan taloudellinen vallankumous on aivan toinen kuin kahdeksannentoista vuosisadan. Hän sanoo, ettei hirmuvalta 1793 suinkaan uhannut suuren väestöjoukon olemassaolon ehtoja. Mutta 1848 tulisi hirmuhallitus näkemään kaksi suurta luokkaa taistelemassa toisiaan vastaan, joitten molempain olemassaolo riippui tuotteiden menekistä ja heidän omasta keskenäisestä koossapysymisestään; näiden luokkien yhteentörmäys merkitsisi kaikkien muiden perikatoa.
Tämä oli proudhonilaista liioittelua, mutta Ranskan silloiseen taloudelliseen tilaan nähden osui se paikalleen kuin naulaan.
Tuotanto ja vaihto olivat Ranskassa 1789–94 enemmältä kuin yhdeksältä kymmenesosalta supistuneet paikallisiin markkinoihin. Kansallinen sisäkauppa oli, maaseudulla vallitsevain varallisuussuhteitten vähäisen eroavaisuuden vuoksi, hyvin mitättömällä kannalla. Niin kauhistuttava kuin hirmuvalta olikin, tuhosi se kuitenkin teollisuusluokkiin nähden ainoastaan yksilöitä ja lyhyeksi aikaa joitakuita paikallisia ammatteja, mutta kohtasi sitävastoin kovin epäsuorasti kansallistaloudellista elämää. Ei mikään ryhmä teollisuutta ja kauppaa harjottavien luokkien keskuudesta joutunut sen johdosta vaaranalaiseksi, joten maa koko pitkän ajan saattoi kestää sitä, ja ne haavatkin, joita se oli iskenyt, parantuivat pian. V. 1848 sitävastoin oli jo se liikemaailman epävakaa tila, johon tilapäisen hallituksen kokoonpano ja ulkonäöltään kaikkivaltiaiden yhdistysten synty ja toiminta olivat syypäät, aiheuttanut tuotannon keskeytymistä sekä kaupan ja kulkuyhteyden laimentumista. Tämän tilan pieninkin kiihtymys, joka päivä, minkä sitä jatkui, tiesi nyt perikatoa, uusi työttömyys uhkasi kaupunkien ja osaksi myöskin maaseutujen ammattilaisia tavattomilla tappioilla. Ei voinut olla puhettakaan suur- tai pienkapitalististen tuotannonjohtajien sosialivaltiollisesta pakkoluovutuksesta; sellaista varten ei ollut vielä teollisuus kyllin kehittynyt, eikä liioin löytynyt tekijöitä, jotka saattoivat jatkaa heidän tehtäviään. Täytyi tyytyä siihen, että yhtä yksilöä korvasi toinen tai ryhmä toisia yksilöitä; tämä ei olisi muuttanut maan yhteiskunnallista järjestystä eikä parantanut taloudellista tilaa. Vasta-alottelijat kaikkine harjaantumattomuuksineen olisivat astuneet kokeneitten liikejohtajien tilalle. Sanalla sanoen, 1793 v:n hirmuvallan mukainen politikka oli järjettömin ja sopimattomin, mitä ajatella saattoi, ja koska se oli järjetön, oli 1793 v:n puhetapojen uudestaan eloon herättäminen mitä typerintä, tässä keskellä valtiollista vallankumousta oli se rikos, jota tuhannet työntekijät olisivat saaneet sovittaa hengellään, toiset tuhannet vapaudellaan. Kesken noita hurjia vallankumouksellisia lausetapoja todistivat »pienporvari» Proudhon'in varoitukset, kaikkine kummine liioitteluineen, hänessä olleen ymmärrystä ja rohkeutta, joka korotti hänet suuresti noiden »köyhälistöllis-vallankumoukselliseen» pukuun itseänsä verhoavien ja uutta Prairial'ia kaipaavien porvarillisten tyhjäntoimittajain, kirjaniekkojen, taiteilijoiden ja muiden yläpuolelle. Marx ja Proudhon kuvasivat melkein yht'aikaa — edellinen »Die Klassenkämpfe»ssä, jälkimmäinen »Die Bekenntnissen eines Revolutionärs»issä — Helmikuun vallankumouksen kulkua historiallisena tapahtumana, jonka jokainen merkitsevämpi ennätys tiesi vallankumouksen tappiota. Mutta päinvastoin kuin Proudhon, piti Marx vastavallankumouksen syntyä vallankumouksellisena edistyksenä; hän sanoo, että kumouksellinen puolue vasta tämän voitettuaan kypsyy todelliseksi vallankumouspuolueeksi. Marx huomasi kyllä pian erehtyneensä aikaan nähden — sillä tässä on kysymys vallankumouksesta valtiollisessa tarkoituksessa — mutta hän ei tunnu milloinkaan täydesti tunnustaneen sitä periaatteellista erehdystä, joka oli tämän edellytyksen perustuksena, yhtä vähän kuin Engelskään siitä huomautti »Die Klassenkämpfe»n esipuheessa.
Marx ja Engels lähtivät aina siitä edellytyksestä, että vallankumous, muuntuneesta sisällyksestään huolimatta, ulkopiirteiltään aina luistaisi samaan tapaan kuin seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisatojen vallankumoukset. Se tahtoo sanoa, että edistynyt porvarillis-radikalinen puolue lähimmässä tulevaisuudessa olisi pääsevä valtaan, tuntien vallankumoukselliset työntekijät arvostelevana ja työntävänä voimana takanansa. Kun tämä olisi täyttänyt taloudellisen tehtävänsä, seuraisi sitä vielä jyrkempi porvarillinen tai oikeammin pienporvarillinen puolue, kunnes tie olisi avoinna yhteiskunnalliselle vallankumoukselle, ja hetki vallankumouksellisen köyhälistön päästä valtaan olisi käsissä. Samoin kuin tämä ajatus ilmaistiin v:n 1850 maaliskuun kiertokirjeessä, uusiintuu se hyvin selvästi 1887 »Enthüllung über den Kommunistenprozess» -teoksen esipuheessa, kun siinä sanotaan, että ensintulevassa europpalaisessa mullistuksessa »pienporvarillisen kansanvallan välttämättömästi täytyy päästä valtaan» Saksassa. »Välttämättömästi» ei tässä niin paljoa merkinnyt ulkokohtaisen vaarinottamisen tulosta, vaan enemmän sosialidemokratian menestykselliselle herruudelle tarpeellisena pidetyn kehityksen tuntomerkkiä. Engels'in suulliset ja kirjalliset lausunnot eivät tähän nähden jätä pienintäkään epäilystä. Koska edellytykset kerran ovat määrätyt, on tämä ajatusjuoksu muuten täydellisesti järkiperäinen.
Mutta juuri edellytyksiin nähden syntyy kuitenkin arveluita. Kaikki merkit viittaavat siihen, että porvarillis-radikalista puoluetta valtaan kohottava valtiollinen vallankumous Europan edistyneemmissä valtioissa on asia, joka kuuluu jo menneeseen aikaan. Uudenaikaisten vallankumousten tarkoituksena näyttää olevan heti alussaan panna valtaan radikalisin hallitus, mikä yleensä on mahdollinen. Niin oli asian laita jo 1848 Ranskassa. Silloin asetettu tilapäinen hallitus oli radikalisin jo yksin väliaikaisestikin mahdollisista hallituksista Ranskassa. Tämän oivalsi myös Blanqui, ja sentähden hän helmikuun 26 p:nä ankarasti moitti kannattajiensa yritystä panna viralta »petollinen hallitus» ja asettaa sen sijalle läpeensä tosi-vallankumouksellinen. Kun vallankumouksellinen kansa toukok. 15 p:nä tunkeutui eduskuntaan ja julisti valtaan hallituksen, johon kuului Blanqin sekä muita vallankumouksellisia ja sosialisteja, ei hän silloinkaan, päinvastoin kuin »ritarillinen» haaveilija Barbès, yrittänyt asettua valtiontaloon, vaan meni aivan tyynesti kotiinsa. Hänen valtiollinen älynsä voitti hänen vallankumoushaaveilunsa. Samaten kuin 1848, kävi myöskin tasavaltaa julistettaessa 1870; blanquistit pakottivat julistamaan tasavallan, mutta hallitukseen tuli ainoastaan jyrkkiä porvareita. Mutta kun maaliskuulla 1871 blanquistilaisten yhteiskunnallis-vallankumouksellisten vaikutuksesta Parisissa syntyi kapina kansalliskokouksen asettamaa hallitusta vastaan ja kommuni julistettiin, näyttäytyi toinen ilmiö: porvarilliset ja pienporvarilliset yltiöpäät vetäytyivät pois ja jättivät sosialisteille ja vallankumouksellisille toimintavapauden ja siten myös valtiollisen vastuun.
Kaikista päättäen tulisi jokainen, edistyneissä valtioissa, lähimmässä tulevaisuudessa tapahtuva kapina saamaan tämän muodon. Näissä maissa eivät porvarilliset luokat yleensä enää ole vallankumousmielisiä, ja työläisluokka on jo liian voimakas kangistuakseen ainoastaan arvostelevaksi vastustuspuolueeksi, päästyään kerran kapinataistelussa voitolle. Jos puoluekehitys Saksassa tällaisenaan jatkuu, olisi etupäässä juuri siellä jo vallankumouksen jälkeisenä päivänä mikään muu hallitus kuin sosialidemokratinen aivan mahdoton. Porvarillis-radikalinen hallitus ei pysyisi pystyssä päivääkään, ja porvarillis-kansanvaltaisista ja sosialisteista koottu kokoomushallitus merkitsisi käytännössä ainoastaan joko sitä, että edelliset vain koristuksena olisivat yhtyneet sosialistiseen hallitukseen, tahi että sosialidemokratia olisi väistynyt porvarillisen kansanvallan tieltä. Tällainen sommittelu olisi varmaankin vallankumoushetkellä kovin epätodenmukainen.
Saanee otaksua, että tällainen ajatusjuoksu osaksi oli määräävänä, kun Friedrich Engels »Die Klassenkämpfe»n esipuheessa innokkaammin kuin milloinkaan ylisteli yleistä äänioikeutta ja parlamentarista toimintaa työläisluokan vapautuksen keinoina, sekä ratkaisevasti hylkäsi tuon periaatteen, että valtiollinen valta olisi anastettavissa vallankumouksellisen yllätyksen kautta.
Tämä vei yhä kauvemmaksi blanquilaisesta, vaikkakin uudenaikaiseen muotoon puetusta blanquilaisesta katsantokannasta. Mutta yhä vaan kysymystä tutkitaan yksinomaan siihen merkitykseen nähden, mikä sillä on sosialidemokratialle valtiollisena puolueena. Muuttuneiden sotilas-strategillisten olosuhteiden perustuksella osotetaan, miten itsetietoisen vähemmistön tulevaisuudessa toimeenpanemalla kapinalla on pienen pienet onnistumisen toiveet, sekä mainitaan yhteiskuntajärjestyksen taloudelliselle uusiutumiselle olevan välttämättömänä ehtona, että tämän muutoksen luonnetta käsittävät joukot itse ottavat osaa siihen. Tämä tarkoittaa kuitenkin vain ulkonaisia keinoja, tahtoa, haaveilua. Sosialistisen vallankumouksen aineellinen pohja ei tämän johdosta joudu tarkastuksen alaiseksi. Vanha muoto, »tuotanto- ja vaihtovälineiden omaksuminen», jääpi tarkastamatta, eikä ainoakaan sana ilmoita, onko ja mikäli mitään muutosta tapahtunut niissä taloudellisissa edellytyksissä, jotka suuren vallankumouksellisen tapahtuman kautta vaihtavat tuotantovälineet valtion omaisuudeksi. Ainoa, joka alistetaan tarkastukseen, on se keino, millä valtiollinen valta anastetaan, mutta valtiollisen vallan todelliselle käyttämiselle tarpeelliset taloudelliset mahdollisuudet jäävät entiselleen, vuosien 1793 ja 1796 oppeihin liittyvinä.
Kokonaan yhtäpitävästi tämän käsityskannan kanssa oli Marx 1850 kirjoittanut »Die Klassenkämpfe»ssä: »Julkinen ja yksityinen luotto on se taloudellinen lämpömittari, josta vallankumouksen voima näkyy. Samassa määrässä kuin nämä vähenevät, nousee vallankumouksen hehku ja luomiskyky.» Aimo hegeliläinen lause, täydellisesti selvä niille, jotka ovat tottuneet hegeliläiseen ajatusravintoon. Löytyy kuitenkin aina eräs kohta, jolloin hehku kadottaa luomiskykynsä ja vaikuttaa ainoastaan hävittävästi ja tuhoavasti. Niin pian kuin tämä kohta sivuutetaan, jatkuu kehitys, mutta ei enää eteenpäin, vaan taaksepäin, päinvastaiseen suuntaan kuin alkuaan. Tässä on blanquistilainen menettelytapa, sen esiintyessä historiassa, joka kerta tehnyt vararikon, vaikkapa se alussa olisikin näyttäytynyt voitonvarmana. Tämä on sen arin kohta, ja juuri tässä suhteessa ei sitä marxilaisuuden puolelta milloinkaan ole arvosteltu.
Tämä ei ole mikään sattuma. Sillä blanquilaisuuden arvosteleminen tässä suhteessa olisi muuttunut itse marxilaisuuden arvosteluksi — sellaiseksi itsearvosteluksi, mikä ei ainoastaan olisi koskenut muutamia ulkonaisia seikkoja, vaan koko oppirakennuksen oleellisia osia, ennen kaikkea sen dialektikkaa. Joka kerta kun huomaamme, että se oppi, joka pitää taloutta yhteiskunnallisen kehityksen perustana, väistyy sen opin tieltä, joka vie väkivaltaisuus-ihailun huippuunsa, niin olemme myös siinä näkevä hegeliläisen lauseen. Kenties ainoastaan analogisena, vastaavana, mutta siinä tapauksessa sitä pahempana. Hegeliläisen dialektikan petollisuus piilee siinä, ettei se milloinkaan ole kokonaan väärässä. Se ei koskaan väitä itseään vastaan, koska kukin olio sen mukaan sisältää vastaväitteen omassa itsessään. Onko ristiriitaista asettaa väkivalta samalle paikalle, jossa talous vast'ikään oli? Ei suinkaan, väkivaltahan itse on »taloudellinen potensi».
Ei kukaan järkevä ihminen ole vastustava tämän viime lauseen suhteellista oikeutusta. Mutta jos kysymme, mitenkä ja milloin väkivalta taloudellisena potensina — voimana — saa aikaan toivotun tuloksen, silloin hegeliläinen dialektikka jättää meidät pulaan, silloin meidän täytyy turvautua oleellisiin ilmiöihin ja seikkaperäisesti — »metafysillisesti» — määritellä käsitteitä, ellemme tahdo tehdä aivan karkean virheellisiä lopputuloksia. Hegeliläisyyden johdonmukaiset kuperkeikat näyttävät kylläkin nerokkailta. Hegeliläinen dialektikka näyttää kuin virvatulen valossa tulevaisuuden pyrintöperän epävarmoja ääriviivoja. Lujassa uskossa suuntamme valittuamme joudumme kuitenkin säännöllisesti heti suohon. Marx'in ja Engels'in suurtyöt eivät ole syntyneet tämän dialektikan voimasta, vaan siitä huolimatta. Kun he toiselta puolen ilman huomiotta ovat sivuuttaneet blanquilaisuuden suurimman erehdyksen, on heidän omassa opissaan oleva hegeliläinen lisäys etupäässä syynä siihen.
»Josta sitäpaitsi seuraa se sovelluttaminen, että työntekijöitten
vaatimus täyteen työvoittoon ei aina ole niin aivan paikallaan.»
Engels, »Herrn Eugen Dührings Umwälzung».
Marx'in opin mukaan on, kuten olemme nähneet, liika-arvo kapitalistisen yhteiskuntatalouden painopisteenä. Mutta käsittääksemme mitä liika-arvo on, täytyy meidän ensin tietää, mitä arvo on. Marxilainen kuvaus kapitalistisen yhteiskunnan luonteesta ja kehityksestä alkaa siis selvittämällä arvo-käsitettä.
Tavarain arvona uudenaikaisessa yhteiskunnassa on, Marx'in mukaan, se yhteiskunnallisesti välttämätön työ, ajan mukaan mitattuna, joka niitten valmistamiseen on käytetty. Mutta tämä arvon mittapuu vaatii koko joukon abstraktsioneja, erittelemisiä, ja reduktsioneja, peruuttamisia. Ensinnäkin on puhdas vaihto-arvo saatava selville, s. o. täytyy jättää eri tavarain erityinen käyttö-arvo lukuun ottamatta. Muodostaessa yleisen — abstraktisen — inhimillisen työn käsitettä, täytyy sitte yleisentää yksityisten työtapojen omituisuuksia, muuttaa korkeampi, mutkikkaampi työ yksinkertaiseksi tai yleiseksi. Johtuaksemme sitte yhteiskunnallisesti välttämättömään työaikaan, työn mittapuuna käytettynä, täytyy jättää yksityisten työntekijöitten ahkeruus, kyky ja voima huomioon ottamatta. Heti, kun tulee kysymykseen arvon muuttaminen markkina-arvoksi tai hinnaksi, täytyy lisäksi vielä jättää huomioon ottamatta erikoisiin tavara-kappaleihin käytetty yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Mutta vieläpä tätenkin saavutettu työarvo vaatii uuden erittelyn. Uudenaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa ei tavaroita luovuteta yksilöllisen arvonsa mukaan, n. k. jo sanoimme, vaan tuotantohintansa mukaan, s. o. todellinen kustannushinta sekä siihen lisättynä keskimääräinen voittoansio, jonka suuruuden määrää yhteiskunnallisen tuotannon kokonaisarvon ja siihen käytetyn inhimillisen työvoiman kokonaispalkan välinen suhde. Siinä on maakorko vähennettävä kokonaisarvosta ja kapitalin jakautuminen teollisuus-, kauppa- ja pankkikapitaliksi otettava huomioon.
Täten kadottaa arvo heti, kun yksityinen tavara tai tavararyhmä tulee kysymykseen, kaiken konkretisen eli aistiperäisen sisällyksensä ja muuttuu puhtaaksi ajatusrakennelmaksi. Mutta mitenkä »liika-arvon» käy näissä olosuhteissa? Tämän muodostaa, marxilaisen opin mukaan, se erotus, joka on olemassa tuotannon työarvon ja tuotannossa kulutettujen työläisten työvoimasta maksetun palkan välillä. On siis selvä, että milloin työarvo ainoastaan voi käydä ajatusperäisestä kaavalauseesta taikka tieteellisestä oletelmasta, silloin ei liika-arvo liioin ole mitään muuta kuin otaksumaan perustuva kaava.
Kuten tiedetään, on Friedrich Engels eräässä »Neue Zeit»issä v. 1895–96 julkaistussa kirjoituksessa viitannut tehtävän ratkaisuun tarkastamalla historiallisesti liika-arvon kehitystä. Sinä tavaranvaihdon aikakautena, joka vallitsi ennen kapitalistista yhteiskuntataloutta, oli arvolailla hänestä välitön pätevyys, ja se hallitsi todellisuudessa välittömästi tavaranvaihtoa. Niin kauvan kuin tuotantovälineet kuuluvat tuottajille itselleen, joko sitte alkuperäinen kunta vaihtaa tuotteittensa ylijäämän tahi itsenäiset talonpojat ja käsityöläiset vaihtavat tavaroitaan markkinoilla, koskee hinta aina tuotteiden työarvoa. Mutta sitä myöten kuin rahaomaisuus työntäytyy tekijöitten ja kuluttajien väliin, ensin kauppa- ja kustannus-kapitalina, sitten käsiteollisuus-kapitalina ja lopuksi suurteollisuuskapitalina, häviää työarvo yhä enemmän näkyvistä ja tuotantohinta astuu etualalle. Ennen mainitut abstraktsionit ovat historiallisten kehityskausien eriteltyjä toisintoja, jotka vielä tänäpäivänäkin osottavat vastavaikutustaan ja määrätyissä tapauksissa vielä ovat todellisia. Työarvo jääpi todellisuudeksi, vaikka se ei enää suoranaisesti vaikuttaisikaan hintaan.
Liittyen erääseen kohtaan »Das Kapital»in kolmannessa nidoksessa, koettaa Engels taloudellisen historian avulla todistaa tämän seikan. Mutta miten loistavasti hän kuvaakin voittoansion syntyä ja kehitystä, puuttuu kirjoituksesta kuitenkin juuri arvoon nähden pakottavaa vakuutusvoima. Viiden, jopa seitsemänkin vuosituhannen aikana, siitä alkaen kun tuotteet tavaroina vaihdettiin (Babylonia, Egypti j. n. e.) aina kapitalistisen tuotannon syntyyn saakka, olisi Engels'in käsityksen mukaan Marx'in arvolaki yleisesti vallinnut taloudellisena lakina. Tätä mielipidettä vastaan on jo Parvus »Neue Zeit»issä tehnyt muutamia hyvin perusteltuja muistutuksia, tuoden esiin koko joukon olosuhteita (feodaliolot, maaseutujen yksinkertaiset tuotantokeinot, ammatti-etuoikeudet j. n. e.), jotka olivat yleisen tuottajien työaikaan perustuvan vaihtoarvon muodostamisen esteenä. On aivan selvää, että työarvoon perustuva vaihto ei voi tulla yleiseksi säännöksi niin kauvan kuin vaihtoon tarkoitettu tuotanto on tuotannonharjoittain sivuelinkeinona, ylityön käyttämistä j. n. e., ja niin kauvan kuin se tapahtuu tuotannonharjoittajalle niin perin erilaisten ehtojen vallitessa. Arvon ja liika-arvon selvittely ei tuolla taloudellisella kehitysasteella ole laisinkaan lähempänä ratkaisuaan kuin meidän päivinämmekään.
Mutta liikatyö on siinä selvemmällä kannalla kuin meidän aikanamme. Kun vanhaan ja keski-aikaan suoritettiin liika-työtä, ei siihen nähden ollut olemassa mitään erhetyttävää luuloa, eikä sitä himmentänyt mikään erityinen arvon kuvittelu. Kun orja vaihtoa varten työskenteli, oli hän pelkkä liikatyön kone, maaorjat ja muut alamaiset suorittivat liikatyönsä päivätyön, luonnontuotteiden ja kymmenysten tunnetussa muodossa. Ammattimestarin sälli saattoi helposti arvostella, miten paljon hänen työnsä maksoi mestarille, ja kuinka paljon tämä antoi ostajien siitä maksaa.[10*] Samaa läpikuultavaa suhdetta työpalkan ja tavarahintain kesken tapaamme myöskin kapitalistiseen ajanjaksoon siirtyessämme. Sen kautta selviää meille monta hämmästyttävää sekä työtä että liikatyötä rikkauden ainoina tuottajina koskevaa kohtaa tämän ajan yhteiskunnallisvaltiollisissa teoksissa. Mikä meistä tuntuu olioiden syvemmän tarkastuksen tulokselta, oli tuohon aikaan yleispätevänä lauseena. Sen ajan rikkaat eivät ajatelleetkaan esittää rikkauksiaan oman työnsä hedelmänä. Käsiteollisuuskauden alussa syntynyt oppi, jonka mukaan työ oli (vaihto-)arvon mittapuuna ja käsitettiin täysin aistiperäisesti, sai tosin alkunsa siitä otaksumasta, että työ on rikkauden ainoana vaikuttimena, mutta sama oppi enemmän himmentää kuin selventää liikatyö-käsitettä. Marx'in omista teoksista voi lukea, mitenkä Adam Smith tämän perustuksella myöhemmin esitti voittoansion ja maakoron työarvon vähennyksinä, mitenkä Ricardo kehitti tätä ajatusta edelleen, ja mitenkä sosialistit käänsivät sen porvarillista taloutta vastaan.
Mutta Adam Smith käsitti jo työarvon abstraktsionin todellisuudesta. Se on täydesti todellinen ainoastaan »siinä aikaisessa raa'assa yhteiskuntatilassa», joka vallitsi ennenkuin kapitalit kasaantuivat ja yksityiset riistivät itselleen maan, sekä myöskin kehittymättömissä ammateissa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa sitävastoin ovat Smith'istä voittoansio ja korko sekä työ tai työstä maksettu palkka niitä aineksia, jotka määräävät arvon. Työarvo on Smith'ille ainoastaan »käsitteenä» hänen selvittäessään työntuotteen jakoa ja liikatyön olemassa-oloa.
Periaatteellisesti on Marx'in järjestelmän laita samoin. Tosin Marx lujemmin kuin Smith pysyy kiinni työarvon käsitteessä, jonka hän käsittääkin ankarammin, mutta samalla myöskin abstraktisemmin. Mutta samalla kuin marxilainen koulu, m. m. tämän teoksen tekijä, vielä elivät siinä uskossa, että tuo kiihkoisan väittelyn alainen kysymys, koskiko määritelmä »yhteiskunnallisesti välttämätön työaika» ainoastaan tapaa, millä tavara valmistettiin, vai myöskin valmistetun tavaramäärän ja todellisen kysynnän välistä suhdetta, oli peruskysymyksiä järjestelmään nähden, oli Marxilla jo valmiina ratkaisu, joka antoi sekä tälle että muille kysymyksille aivan uuden muodon ja vei ne aivan toiselle alalle. Yksilöllisen tavaran tai tavaralajin arvo on nyt aivan toisarvoista, kun tavarat myydään tuotantohintaansa — valmistuskustannuksiin ynnä voittoansioon. Yhteiskunnallisen kokonaistuotannon arvo ja tämän arvon nouseminen yli työläisluokalle maksettujen palkkojen kokonaissumman, s. o. ei yksilöllinen, vaan koko yhteiskunnallinen liika-arvo, astuvat nyt etualalle. Yhteiskunnallinen liika-arvo, yhteiskunnallisen tuotannon liika-arvo muodostuu siitä, mitä kaikki työntekijät määrätyllä hetkellä tuottavat yli sen osuuden, joka lankeaa heille itselleen, ja se jakaantuu yksityisten kapitalistien kesken jotenkin samassa suhteessa kuin heidän käyttämänsä kapitali. Mutta tämä liikatuote toteutuu ainoastaan siinä määrin kuin kokonaistuotanto vastaa markkinoiden kokonaistarvetta. Tältä kannalta katsottuna, s. o. kun tuotantoa pidetään kokonaisuutena, määrätään kunkin yksityisen tavaralajin arvo sen työajan mukaan, mikä säännöllisissä tuotanto-oloissa vaaditaan sen valmistamiseen siinä määrin kuin markkinat, s. o. koko yhteiskunta ostajana määrätyllä hetkellä voi sitä kuluttaa. Näitä tässä tarkoitettavia tavaroita ei todellisuudessa mikään satunnainen kokonaistarve määrää ja siten käy arvo, n. k. sitä tässä on käsitetty, puhtaaksi ajatusilmiöksi, aivan kuin Gossen–Jevons–Böhmin koulussa »ylin hyöty-arvo». Molempien pohjana on todellisuus, mutta molemmat muodostuvat abstraktsioneista.[11*]
Tarkastettaessa yhdistettyjä ilmiöitä ei luonnollisestikaan voida välttää sellaisia abstraktsioneja. Miten suuressa määrässä ne ovat luvallisia, riippuu tarkastuksen suunnasta ja tarkastettavasta asiasta. Sallittakoon Marx'in, valitsemaansa lähtökohtaan nähden, jatkaa tavaran ominaisuuksien erittelemistä siinä määrin, että tuo tavara lopuksi vain edustaa määrättyä määrää yksinkertaista inhimillistä työtä, samoin kuin Böhm-Jevonsilainen koulu vapaasti saa jättää huomioon ottamatta kaikki tavaran ominaisuudet, paitsi hyödyn. Mutta sekä edellistä että jälkimmäistä poistotapaa sallittakoon käyttää ainoastaan määrätyitä todistelutarkoituksia varten; niiden avulla keksityt lauseet ovat ainoastaan määrätyissä rajoissa päteviä.
Ellei olisikaan määrättyä mittaa jonkin tavaralajin satunnaista kokonaistarvetta varten, osottaa käytäntö kuitenkin, että tavaran paljous ja sen menekki määrätyn ajan kuluessa aina likipitäin tasoittuvat keskenään. Käytäntö osottaa sitäpaitsi, että ainoastaan osa yhteiskunnan jäseniä ottaa toimivasti osaa tavarain tekoon ja niiden jakelemiseen, kun taas toinen osa on henkilöitä, jotka joko nauttivat palkkaa sellaisista viroista, mitkä eivät ole suoranaisessa yhteydessä tuotannon kanssa, tahi myöskin ansaitsevat tulonsa aivan työttöminä. Se ihmisjoukko, joka elää tuotantoon kokonaan uhratusta työstä, on melkoista suurempi sitä joukkoa, joka todella ottaa työhön osaa, ja tulotilasto osottaa meille, että tuotantoon osaaottamattomat yhteiskuntakerrokset päälle-päätteeksi anastavat itsellensä suuremman osuuden kokonaistuotannosta kuin mihin heidän lukumääränsä tuottavaiseen osaan verrattuna heidät oikeuttaa. Se liikatyö, jota viimemainittu osa suorittaa, on havainnollinen todellisuus, joka on todistettavissa kokemuksen perustuksella eikä kaipaa mitään perusteltua todistusta. Liikatyötä todistaessa on aivan samantekevä, onko marxilainen arvo-oppi oikea vai ei. Se ei tässä suhteessa ole mikään todistus-väite, vaan ainoastaan tutkimisen ja havainnolliseksi tekemisen välikeino.
Kun siis Marx, eritellessään tavaratuotantoa, edellyttää, että yksityinen tavara myödään todelliseen hintaansa, näyttää hän sommitellun yksityistapauksen nojalla toteen, mitenkä asian laita hänen mielestään on, samoin myös kokonaistuotantoon nähden. Tavaroihin kokonaisuudessaan käytetty työaika muodostaa edellisen mukaan niiden yhteiskunnallisen arvon.[12*] Ja vaikkapa tätä yhteiskunnallista arvoa ei täydesti saavutettaisikaan — koska tavarain arvo osittaisen ylituotannon johdosta aina alenee —, niin ei sillä ole mikään periaatteellinen merkitys yhteiskunnan liika-arvoon tai liikatuotantoon nähden. Tämän liikatuotannon lisäys voi satunnaisesti muuttua tai viivästyä, mutta uudenaikaisessa yhteiskunnassa ei vielä voi olla puhettakaan tuotantomäärän seisattumisesta, vielä vähemmän sen vähenemisestä. Liikatuotanto lisääntyy kaikkialla, mutta edistyneimmissä maissa on sen lisäys tätä nykyä palkkauspääoman lisäykseen verrattuna alenemaan päin.
Syystä, että Marx sovittaa kokonaisarvon lakia yksityistavaraan, osottautuu hänen mielipiteensä mukaan, että liika-arvon muodostuminen kokonaan tapahtuu siinä tuotantopiirissä, jossa teollisuustyöntekijä valmistaa sen. Kaikki muut uudenaikaisen taloudellisen yhteiskuntaelämän toimivat ainekset ovat ainoastaan tuotannon välittäjiä, välillisesti avustaen liika-arvon kohoamista tavarain-kauppiaina, välikauppiaina ja kauppapalvelijoina, jotka vapauttavat teollisuusyrityksen työstä, joka muuten olisi langennut sen osalle, ja siten vähentävät sen kustannuksia. Kauppiaat ja niiden luona palvelevat virkailijat ovat itse asiassa, vaikkakin toisessa muodossa, teollisuusharjoittajien apulaisia, ja heidän voittoansionsa on ainoastaan muutettu ja keskitetty muoto näiden jälkimmäisten menoja. Kauppiaiden paikalliset apulaiset luovat tosin liika-arvoa isännilleen, mutta eivät suinkaan mitään yhteiskunnallista liika-arvoa. Isäntien voittoansio ja heidän omat palkkansa ovat osia siitä liika-arvosta, jota teollisuus valmistaa. Mutta nämä osat ovat kuitenkin suhteellisesti pienemmät kuin vastaavat kulut olivat ennen tässä mainittujen toimien erottelemista. Tämä erotteleminen tekee juuri tuotannon suuremmoisen kehityksen mahdolliseksi ja jouduttaa teollisuuspääoman muuttumista. Kuten kaikki työnjako yleensä, kohottaa se teollisuuspääoman ja teollisuuteen suorastaan käytetyn työn tuotteliaisuutta.
Tyydymme tähän lyhyeen yhdistelmään »Das Kapital»in kolmannessa osassa tehtyä esitystä tavarakauppapääomasta (jonka »differenterauksena» rahakaupoissa käytetty pääoma on) ja kauppiaitten voittoansiosta. Siitä käy selville, miten ahtaita rajoja marxilainen järjestelmä asettaa liika-arvoa luovalle työlle. Kehittyneet kauppatoimet ovat uudenaikaisen yhteiskuntaelämän välttämättömänä ehtona. Niiden muotoja voi muuttaa, ja ne tulevatkin epäilemättä muuttumaan, mutta itse ne jäävät olemaan niin kauvan kuin ei ihmiskunta hajaannu pieniin, toisistaan eristettyihin taloudellisiin yhteyksiin, joista niitä osaksi voitaisiin hävittää, osaksi vähentää pienempään määrään. Arvo-opissa, joka sittekin pitää paikkansa nykyiseen yhteiskuntaan nähden, ilmoitetaan kaikkia niiden aikaansaamia menoja aivan yksinkertaisesti vain liika-arvon vähennykseksi, osaksi »kustannusten» muodossa, osaksi ylijäämäarvon osina.
Tässä virkailijoiden merkityksen arvostelemisessa on olemassa jonkinlaista mielivaltaa, sillä lähtökohtana ei ole todellinen yhteiskunta, vaan jokin rakenneltu yhteiskunta taloudellisine yhteisyyksineen. Tämä on arvo-opissa esiintyvien kaikkien hämärien kohtien selvitys. Ainoastaan tällaisen kaavan avulla niitä saattaa käsittää. Olemme nähneet, että ainoastaan yhteistalouden perustuksella voi pitää liika-arvoa todellisuutena. Marx ei joutunut lopettamaan tuota hänen oppiinsa nähden niin tärkeätä lukua luokista. Se olisi aivan selvästi osottanut, ettei työarvo ole muuta kuin selitys, ajatuskaava,[13*] kuten sielukas atomi. Tämä selitys johti tosin Marx'in mestarillisen käsittelyn kautta kapitalistisen yhteiskuntakoneiston selvään, yksityiskohtaiseen ja johdonmukaiseen kuvaamiseen, mutta se pettää aina eräässä määrätyssä kohdassa, ja sen johdosta on se käynyt tuhoa tuottavaksi miltei kaikille Marx'in oppilaille.
Oppi työarvosta on erehdyttävä etupäässä sen kautta, että sitä on käytetty mittapuuna pääoman-omistajain käyttäessä hyväksensä työntekijöitä, johon myöskin nimitys riistämisvoitto (ylijäämäarvo) johtaa. Edellisestä käy jo selville, että oppi, tuollaisena mittapuuna käytettynä, on väärä, jopa siinäkin tapauksessa, että yhteiskuntaa pidetään kokonaisuutena ja työpalkkojen kokonaissummaa verrataan muitten tulojen kokonaissummaan. Yhtä vähän kuin atomioppi asettaa ohjeita taideteoksen kauneudelle tai hyljättäväisyydelle, asettaa arvo-oppikaan ohjeita oikeudelle tai vääryydelle työtuotteiden jaossa. Tapaamme meidän päivinämme osan parhaiten toimeentulevia työntekijöitä (»työn ylhäisöä») juuri sellaisissa ammateissa, jotka tuottavat hyvin korkean liika-arvon, ja huonoimmin toimeentulevat työntekijät taas pientä liika-arvoa tuottavissa paikoissa.
Ei voi perustaa sosialismin ja kommunismin tieteellistä käsittelemistä yksinomaan siihen tosiseikkaan, ettei palkkatyöläinen saa täyttä arvoa työtuotteistaan. Fr. Engels kirjoittaa »Das Elend der Philosophie»n esipuheessa: »Marx ei olekaan koskaan perustanut kommunistisia vaatimuksiaan tähän, vaan tuohon kapitalistisen tuotantotavan välttämättömään, päivittäin tapahtuvaan kukistukseen.»[14]
Tarkastakaamme, miten tämän asian laita on.
»Jos kapitalin kasaantuminen toiselta puolen osottautuukin kasvavaksi keskittymiseksi...
osottautuu se sitävastoin toiselta puolen yksilöllisten pääomain välilliseksi hajaantumiseksi.»
Marx, »Das Kapital» I, 4. painos, sivu 590.
Liika-arvo on marxilaisen opin mukaan pääoman kohtalon sattumaa. Hänen täytyy tuottaa liika-arvoa saavuttaakseen voittoansiota, mutta liika-arvoa voi hän saada ainoastaan elävästä työstä. Pitääkseen puoliaan markkinoilla kilpailijoittensa rinnalla, täytyy hänen pyrkiä tuotantoa huojistamaan, ja tämän hän saavuttaa, kun ei enää voi työpalkkoja pienemmiksi painaa, ainoastaan lisäämällä työn tuottoisuutta, s. o. parantamalla koneita ja säästämällä inhimillistä työvoimaa. Mutta säästämällä inhimillistä työvoimaa tekee hän samalla liika-arvoa tuottavan työn virattomaksi ja kuolettaa siten sen kanan, joka muni hänelle kultamunat. Seurauksena on voittoansion asteittainen aleneminen, jota toiseen suuntaan vaikuttavat asianhaarat joksikin aikaa kyllä saattavat estää, mutta joka alkaa yhä uudestaan. Tässä näyttäytyy taas uusi sisäinen ristiriita kapitalistisessa tuotantotavassa. Voittoansio kiihottaa käyttämään pääomaa tuotannollisesti; jos se laskee määrättyä rajaa alemmas, veltostuu tuotannollinen toimeliaisuus, etenkin jos on kysymyksessä uusia pääomia, jotka markkinoilla esiintyvät ennen kasaantuneitten vesoina. Pääoma itse tulee esteeksi kapitalistiselle tuotannolle. Tuotannon kehitys keskeytyy. Rahapääoman toiselta puolen antautuessa tuotannossa kuumeentapaiseen toimeliaisuuteen, suojatakseen ja kohottaakseen voittoansiotansa, tapahtuu toiselta puolen seisaus tuotannon levenemisessä. Tämä on vain vastineena sille käännekohdalle, »kriisille», joka suhteellisen ylituotannon perustuksella esiintyy tavaramarkkinoilla. Tavarain ylituotantoa vastaa pääoman ylituotanto. Sekä edellisessä että jälkimmäisessä tapauksessa vaikuttavat nämä käännekohdat satunnaisen tasaantumisen. Pääomain arvo vähenee tahi joutuu hävitetyksi, ja yleisen seisauksen vaikutuksesta täytyy osan työläisluokkaa tyytyä palkkojen vähentämiseen keskimäärää pienemmiksi, sillä yhä suurempi joukko työttömiä on pääomanomistajain käytettävänä työmarkkinoilla. Jonkun ajan kuluttua ilmaantuu jälleen tilaisuuksia saada pääomia voittoatuottavasti sijoitetuksi ja kierros voi uudestaan alkaa, mutta nyttemmin jo kehittyneemmällä asteella tuota kerrottua sisäistä ristiriitaa. Pääoman suurempi keskitys, yritysten suurempi yhtenäisyys, suurempi ylijäämäarvo.
Onko kaikki tämä oikein?
On ja ei. Se on oikein etupäässä tarkoitukseen nähden. Nuo kuvatut voimat ovat olemassa ja toimivat mainittuun suuntaan. Ja myöskin asiain kulku on todellisuudessa olemassa: voittoansion aleneminen, ylituotannon ja työpulan syntyminen, pääoman ajoittainen hävitys, teollisuuspääoman keskittäminen ja kokoominen, kaikki tämä on todellisuutta. Tähän nähden ei periaatteellisesti voi tehdä mitään muistutusta esitystä vastaan. Ellei kuva vastaa todellisuutta, niin ei syy ole siinä, että edellä sanottu olisi väärää, vaan siinä, että se on epätäydellistä. Sellaisista tosiseikoista, jotka vaikuttavat lieventävästi kuvattuihin ristiriitoihin, ei Marx välitä laisinkaan tahi käsittelee hän niitä ainoastaan sivumennen ja jättää ne lopuksi, kootessaan ja verratessaan vahvistettuja tosiseikkoja, kokonaan lukuun ottamatta, jotta ristiriitojen yhteiskunnallinen vaikutus näyttäytyy paljoa voimakkaammaksi ja välittömämmäksi kuin mitä se todellisuudessa on.
Niin sanoo Marx »Das Kapital»in ensimmäisessä osassa uusien pääomain synnystä vanhempia jakamalla (monien yksilöllisten pääomanomistajain keskenäinen eristyminen) ja muistuttaa samalla, että pääomanomistajain luku »enemmän tai vähemmän kasvaa tällaisten hajaannusten johdosta» rinnan pääoman kasaantumisen kanssa (4:s painos, siv. 589). Mutta seuraavassa esityksessä jätetään kokonaan tämä pääomanomistajain luvun lisääntyminen huomioon ottamatta, ja osakeyhtiöitäkin käsitellään ainoastaan pääoman keskityksen ja yhteenkokoomisen kannalta. Yllämainitulla »enemmän tai vähemmän» näkyy kysymys käsitellyn loppuun. Ensimmäisen osan lopussa puhutaan ainoastaan »alituisesti vähenevästä suurkapitalistien luvusta», eikä kolmannessakaan osassa tähän nähden huomata mitään periaatteellista muutosta. Käsitellessä voittoansiota ja kauppapääomaa viitataan muutamiin asianhaaroihin, jotka osottavat pääomien hajoittamista, mutta niitä ei voi käytännössä sovittaa tähän kohtaan. Lukijalle jääpi käsitys, että pääomanomistajain luku yhä pienenee — ellei ehdottomasti — niin ainakin työläisluokan laajenemiseen verrattuna. Sosialidemokratiassa vallitsee siis se käsitys, että rikkauksien keskittyminen tapahtuu rinnan teollisuusyritysten keskittymisen kanssa, tahi ainakin se käsitys usein tunkeutuu esille.
Mutta niin ei suinkaan ole asian laita. Osakeyhtiöt vastustavat melkoisesti tuota tarkoitusta, että yritysten keskittymisestä myöskin seuraisi pääoman keskittyminen. Ne sallivat jo yhteenkootun pääoman hajaantua koko laajalle, ja turhaksi käy suurten pääomain kasaantuminen yksityisille pohatoille teollisuusyritysten keskittymistä saavuttaakseen. Jos ei-sosialistiset kansallistalouden tutkijat ovat käyttäneet tätä hyväkseen kaunistaakseen yhteiskunnallista tilaa, ei sosialisteilla ole mitään syytä pitää sitä salassa tai koettaa selittää sitä olemattomaksi. On päinvastoin opittava tuntemaan tämän tosiseikan todellista laajuutta ja merkitystä.
Valitettavasti puuttuu vielä kokonaan tilastollisia tietoja meidän päivinämme niin yleiseksi käyneitten osakeyhtiöiden sekä kanta- että etuoikeus-osuuksien leviämisestä, sillä nämät osuudet ovat useimmissa maissa nimettömät, s. o. ne voivat niinkuin seteliraha milloin vain vaihtaa omistajaa. Englannissa sitävastoin, jossa on sääntönä, että osakkeet asetetaan määrätylle henkilölle ja jossa jokaisella on oikeus valtion registreerausvirastosta saada selville osakeluettelot, on seikkaperäisen tilaston laatiminen osakkaista sellainen jättiläistehtävä, johon ei kukaan vielä ole uskaltanut ryhtyä. Ainoastaan tarkastamalla yksityisiä yhtiöitä voi likipitäin arvata heidän lukunsa. Näyttääksemme miten virheellisiä käsityksiä tässä suhteessa yleensä on olemassa, ja miten pääoman uudenaikaisin ja äärimmäisin muoto — »rengas» — vaikuttaa rikkauksien jakoon aivan toisin kuin sivullinen kuvittelee, annamme tässä muutamia tietoja, joita helposti voi tarkastaa.
Muutamia vuosia sitten perustettuun ompelulankarenkaaseen kuuluu kokonaista 12,300 osakkeenomistajaa. Niistä:
6,000 keskimäärin 1,200 markan arvoisen kantaosakkeen omistajaa,
4,500 etuoikeudella annetun osakkeen omistajaa, osakkeen keskiarvo 3,000 mk.,
1,800 keskimäärin 6,300 mk. maksavan obligatsionin omistajaa.
Myöskin puuvillarenkaaseen kuuluu melkoinen määrä osakkaita, nim. 5,454;
2,904 keskimäärin 6,000 markan arvoisen kantaosakkeen omistajaa,
1,870 etuoikeudella annetun 10,000 mk. arvoisen osakkeen omistajaa,
680 sellaisen obligatsionin omistajaa, jonka keskiarvo on 26,000 mk.
Sama on asianlaita P & T Goat'in pumpulirenkaan.[14*] Suuren Manchesterikanavan osakkaiden luku nousee noin 40,000, T. Lipton'in suuressa asioimistoimistossa on niitä aina 74,262 een! Spiers & Pond'in tavaramyymälässä Lontoossa, jolla on 26:n miljonan osakepääoma ja jota aina nykyaikoina mainitaan esimerkkinä pääoman keskittymisestä, on 4,650 osakasta, joista ainoastaan 550 omistaa enemmän kuin 10,000 markan arvosta. Tässä muutamia esimerkkejä varallisuuden pirstoutumisesta keskitetyissä yrityksissä. Luonnollisestikaan eivät kaikki osakkaat ole mainittavassa määrässä pääomanomistajia ja usein sama suurkapitalisti esiintyy pienosakkaana monessa yhtiössä. Mutta kaikissa tapauksissa osakkaiden luku ja heidän osuuksiensa keskimääräinen arvo nopeasti lisääntyvät. Englannissa on yhteensä enemmän kuin miljona osakkeenomistajia eikä tämä tunnu liioitellulta, kun muistaa, että v. 1896 osakeyhtiöiden luku yhdistetyssä kuningaskunnassa oli 21,223, joitten suoritettu kapitali oli 22,290 miljonaa markkaa, johon sitä paitsi tulee lisäksi yrityksiä ulkomailla, valtiopapereita j. n. e.[15*]
Tämä kansallisrikkauksien jako, jota monessa tapauksessa voi kutsua kansalliseksi liikatuotannoksi, kuvastuu uudelleen tulotilaston luvuissa.
Yhdistetyssä kuningaskunnassa oli varainhoitokautena 1893–94 D ja E -luokassa 3,000 mkasta ja sen yli takseerattujen henkilöitten luku 727,270 (näihin luokkiin kuuluu kaupanharjoittajat ja korkeammat virkamiehet j. n. e.). Mutta lisäksi tulee vielä sellaisia henkilöitä, joilla on tuloja maasta (korkoja, arentimaksuja), vuokrakiinteimistöstä ja verotettavasta pääomasta. Nämä ryhmät maksavat veroa yhteensä melkein yhtä suurista tuloista kuin ennen mainitut veroryhmät tahi 6,000 miljonan markan tuloista, edelliset 7,000 miljonan markan tuloista. Tämä lisää enemmästä kuin 3,000:sta markasta verotettujen henkilöitten luvun kaksinkertaiseksi.
Toukok. 22 p:nä 1897 on Britisch Review'issä muutamia tulojen lisääntymistä Englannissa v:sta 1851 v:teen 1881 koskevia numerotietoja. Näiden mukaan oli 1851 Englannissa 300,000 perhettä, jolla oli 150 ja aina 1,000 puntaan asti vuosituloja (keski- ja alin porvaristo ja korkein työläisylhäisö), v:na 1881 oli niitä 990,000. Väestön näinä 30 vuotena lisääntyessä samassa suhteessa kuin 27 : 35:een, s. o. noin 30 %, lisääntyi näihin tuloluokkiin kuuluvien henkilöitten luku samassa suhteessa kuin 27 : 90, s. o. 233 1⁄3 %. Giffen laskee näiden luokkien veronalaiset meidän päivinämme puoleksitoista miljonaksi.
Toiset maat ovat, periaatteellisesti katsoen, samalla kannalla. Mulhall'in mukaan on Ranskassa 8,000,000 perhettä; niistä 1,700,000 suur- tai pienporvarillisissa olosuhteissa (keskimäärin 5,200 markan tuloilla), 6,000,000 on työläisperheitä ja 160,000 kuuluu rikkaitten luokkaan. Preussissa oli, niinkuin Lassalle'n lukijat tietävät, v. 1854 16,3 miljonan suuruisessa väestössä ainoastaan 44,407 henkilöä 1,000 taalaa suuremmilla tuloilla. 1894–95 maksoi 33,000,000 suuruisesta asukasluvusta 321,296 henkilöä veroa enemmästä kuin 3,000 markan tuloista. Asukasluvun kasvaessa kaksinkertaiseksi kasvoi parempituloisten luokka seitsenkertaiseksi. Vaikkapa ottaakin huomioon, että 1866 valloitetuissa maissa oli suurempi määrä hyvätuloisia asukkaita kuin vanhassa Preussissa ja että elantotarpeiden hinta oli väliajoilla melkoisesti kohonnut, on kuitenkin suhde hyvätuloisten ja koko asukasluvun lisääntymisen välillä paljoa suurempi kuin 2 suhde 1. Jos otamme esimerkkejä myöhemmältä ajalta, niin huomaamme, että 14 vuoden aikana, vv. 1876 ja 1890 välillä, niiden henkilöiden luku, joilla oli 2,000–20,000 markan tulot (alhaisin ja keskimmäinen porvaristo) nousi 442,534:stä 582,024:ään, s. o. 31,52 %, kun sitävastoin veronalaisten luku kokonaisuudessaan lisääntyi ainoastaan 20,56 %. Todellisesti varakkaitten luokka (6,000 markan ja sitä suuremmilla vuosituloilla) kasvoi samana aikana 66,319:stä 109,095:een, s. o. 58,47 %. Viisi kuudesosaa tästä lisääntymisestä, nim. 33,226–38,776:sta, sattui 6,000:n ja 20,000:n markan tulojen välille. Eivätkä suhteet muutu Saksan rikkaimmassa teollisuusvaltiossa, Saksissakaan. Siellä kasvoivat 1,600:n ja 3,300:n markan väliset tulot v:sta 1879 v:een 1890 luvulleen 62,140:stä 91,124:ään ja 3,300:n ja 9,600:n markan välisten tulojen luku kasvoi 24,414:sta 38,841:een.[16*] Sama on asianlaita Saksan muissa valtioissa. Tietystikään eivät kaikki suurempia tuloja nauttivaiset silti kuulu »omistaja»-luokkaan, mutta miten paljon »omistajia» kuitenkin on, käy selville siitä, että 1895–96 1,152,332 veronalaista Preussissa maksoi lisäveroa vähintäin 6,000 markan omaisuudesta. Enemmän kuin puolet, tahi 598,063, maksoi veroa 20,000 markan ja 385,000 maksoi veroa 32,000 markan netto-omaisuudesta.
On siis kokonaan väärin otaksua, että nykyinen kehitys osottaa omistajaluokkien luvun suhteellista tai ehdotonta vähenemistä. Omistajaluokka lisääntyy ei »enemmän tai vähemmän», vaan aivan yksinkertaisesti enemmän, s. o. sekä ehdottomasti että suhteellisesti. Jos sosialidemokratian toiminta ja toiveet riippuisivat siitä, että omistajaluokka vähenee, niin se milloin tahansa voisi paneutua levolle. Mutta asian laita on päinvastoin. Sosialismin toiveet eivät riipu yhteiskunnallisen rikkauden vähenemisestä, vaan sen lisääntymisestä. Uudemman ajan sosialismi tai sosialistinen liike on jo ijässään kokenut monta erehdystä, se on myöskin pääsevä siitä harhaluulosta, että sen tulevaisuus olisi riippuva omaisuuden keskittymisestä, tahi toisin sanoen siitä, että määrälleen yhä pienenevä joukko kapitalistisia mammuteläimiä yksin anastaa itselleen liikaarvon.[17*] Jos 10,000 henkeä yksinoikeuden eli monopolin perustuksella omistaa itselleen yhteiskunnallisen liikatuotannon tahi jos tämä erisuuruisissa osissa jaetaan puolen miljonan ihmisen kesken, on se periaatteellisesti samantekevä niille yhdeksälle tahi kymmenelle miljonalle perheen-elättäjille, jotka tästä jaosta jäävät syrjään. Heidän pyrkimyksensä oikeudellisempaan tasajakoon tahi järjestelmään, joka sisältää oikeudellisempaa jakoa, ei silti ole vähemmän oikeutettu tahi välttämätön. Päinvastoin. Muutamien tuhansien etuoikeutettujen ylläpitäminen ylellisyydessä ja ylenpalttisuudessa maksaisi vähemmän liikatyötä, kuin puolen miljonan pitäminen kohtalaisessa hyvinvoinnissa.
Jos yhteiskunta olisi siten rakennettu tahi jos se kehittyisi sillä tapaa kuin sosialistinen oppi tähän asti on otaksunut, niin taloudellinen kukistuminen olisi ainoastaan kysymys ajasta, hyvin lyhyestä, milloin se tapahtuu. Mutta, kuten näemme, ei asian laita ole niin. Yhteiskunnallinen järjestö ei suinkaan ole yksinkertaistunut entisaikoihin verraten, vaan päinvastoin, sekä tulojen suuruuteen että eri toimialoihin nähden, suuressa määrin muuttunut eriasteiseksi ja erilaatuiseksi. Ja ellei tulo- ja ammattitilasto kokeellisesti osottaisi meille todellista asianlaitaa, niin olisi se puhtaasti johdannaista tietä todistettavissa uudenaikaisen yhteiskuntajärjestön välttämättömänä seurauksena.
Työn tuotantovoiman suurenmoinen kohoaminen on ennen kaikkea uudenaikaisen tuotantokeinon ominaisuuksia. Seurauksena tästä on tuotannon yhtä suurenmoinen kohoaminen — käyttötavarain joukkotuotanto. Minne tämä rikkaus joutuu? Tahi, tunkeutuaksemme heti asian ytimeen, minne joutuu se liikatuote, jonka palkkatyöntekijät alalla saavat aikaan ja joka ei sisälly heidän omaan, palkkansa rajoittamaan kulutukseen? Vaikkapa »suurkapitalisteilla» olisi kymmenen kertaa suurempi vatsa, kuin minkä kansanhuumori heille kuvaa, ja kymmenen kertaa suurempi palvelijaparvi, kuin heillä todellisuudessa on, niin heidän kulutuksensa kansallistuotantoon nähden ei kuitenkaan painaisi enempää kuin höyhen vaa'assa — muistettakoon, että kapitalistinen suurtuotanto on ennen kaikkea joukkotuotantoa. Vastataan, että he vievät ylijäämän pois maasta. Hyvä, mutta ulkomaalainen ottaja maksaa lopulta itse asiassa ainoastaan tavaroissa. Maailman markkinoilla on kiertävällä metallirahalla mitätön arvo. Kuta rikkaampia pääomia maalla on, sitä suurempi sen tavaraintuonti, sillä ne maat, joille se on lainannut rahojaan, voivat tavallisesti ainoastaan tavarain muodossa maksaa korkonsa.[18*] Minne siis joutuu se tavarapaljous, jota valtion kapitalistit ja heidän palvelijansa eivät itse voi kuluttaa? Ellei se tavalla tai toisella joudu köyhälistön käsiin, täytyy sen tietysti joutua muitten luokkien kulutettavaksi. Ainoa vaihtoehto, jonka tuotannon jatkuva eneneminen sallii meidän otaksua, on joko kapitalistien suhteellinen väheneminen ja kohoava hyvinvointi köyhälistön kesken, tahi lukuisa keskiluokka. Valtiolliset ahdinkotilat ja hyödyttömät menot armeijoista y. m. nielevät paljon, mutta nykyaikana kuitenkin ainoastaan murto-osan kokonaistuotannosta. Jos työläisluokka tahtoisi odottaa sitä, että »pääoma» hävittäisi keskiluokan maailmasta, voisi se itse asiassa nukahtaa pitkään. Pääoma kuolettaisi jossakin muodossa nämät luokat ja antaisi niiden taas uusissa muodoissa syntyä. Ei pääoman, vaan työläisluokan itsensä on tuo tehtävä, yhteiskuntatalouden loisainesten hävittäminen.
Manchesterilaiset kirjailijat ovat luoneet kaikenlaatuisia taidekuvia nykyisestä yhteiskuntatilasta sen asianlaidan perustuksella, että uudenaikaisten kansallisuuksien rikkaudet ovat enenevässä määrässä tarvetavarain runsautta. Tämän johdosta ovat melkein kaikki sosialistit joutuneet päinvastaiseen äärimmäisyyteen, pitäen yhteiskunnallista rikkautta ainoastaan määriteltynä rikkautena, »kapitalin» erityisenä muotona, joka vähitellen muuttuu erikoiseksi olioksi. Selvimmätkin päät kadottavat terveen arvostelukykynsä niin pian kuin ovat omistaneet itselleen tämän käsityksen pääomasta. Marx sanoi kerran vapaamielisestä taloudentutkijasta J. B. Say'sta, että tämä aina onnistui liikepulia arvostellessaan siitä syystä, että hän tiesi tavarain olevan tuotantoa. Meidän päivinämme uskoo moni sanoneensa kaiken, mitä yhteiskunnallisesta rikkaudesta on sanottavaa, kun viittaavat liikepääoman erityiseen muotoon.
Stuttgart'in puoluepäiville osotetussa kirjoituksessani on tuo lause, jossa väitän, että yhteiskunnallisen rikkauden paisumista ei seuraa suurkapitalistein luvun väheneminen, vaan enenevä määrä kaikenasteisia kapitalisteja, aiheuttanut »New-Yorker Volks-Zeitung»in eräässä johtavassa kirjoituksessaan osottamaan, että tämä väite ainakin Amerikkaan nähden on väärä, sillä Yhdysvaltojen verotusluetteloista käy selville, että tämän maan tuotantoa hallitsee kokonaissuuruuteensa verraten yhä pienenevä luku liittoja (»Concerns»). Mikä kumoava selitys! Minkä minä olen sanonut yleisestä luokkajaosta, sen luulee arvostelu voivansa kumota viittaamalla teollisuusyritysten jakoon. Se on samaa kuin jos joku sanoisi, että köyhälistön luku uudenaikaisessa yhteiskunnassa yhä vähenee, koska sille paikalle, minkä yksityinen työntekijä ennen täytti, nyt on asettunut ammattiyhdistys.
Tuohon liitetään kuitenkin lisäselitys, että tämä yritysten yhdistyminen on pääasia; jos sitte osakkeenomistajain kesken syntyy uusi tyhjäntoimittajain luokka, ei sillä ole suurta merkitystä.
Tämä ei ole mikään vastatodistus minun mainitsemalleni tosiasialle, se on vaan eri käsitys siitä. Yhteiskuntaa tutkiessa täytyy ottaa huomioon sekä tämä että tuo asianhaara. Joitakin näkökannalta katsottuna voi tämä asianhaara olla vähempiarvoinen, mutta kysymys ei koske sitä, vaan sitä, onko se todellisuuden kanssa yhtäpitävä vai ei. Eräässä seuraavassa lauseessa puhuin itse yritysten yhtymisestä, joka ei ollut minulle niin aivan outoa. Mainitsen kaksi tosiasiaa, ja arvostelija luulee voivansa todistaa, että toinen niistä on väärä, selittämällä, että vain toinen on tärkeä. Toivon voivani hävittää sen kummituksen, joka sumentaa sekä hänen että muitten katseet.
Karl Kautskykin kiinnitti — jo Stuttgart'issa — huomionsa tähän lausuntoon ja vastasi minulle: jos on totta, että kapitalistien luku kasvaa ja köyhälistön vähenee, niin kapitalismi juurtuisi yhä syvemmälle, ja me sosialistit emme ylimalkaan saavuttaisi päämääräämme. Mutta vielä pitää paikkansa Marx'in sana, että pääoman kasvaminen myös tietää köyhälistön kasvamista. Se on toisessa, vähemmän räikeässä merkityksessä sama qui pro quo (päivää! — kirvesvartta!) En ole koskaan sanonut, ettei köyhälistön luku kasva. Minä puhuin siinä kohdassa, jossa painostaa kaikenasteisten kapitalistien luvun lisääntymistä, ihmisistä enkä työnharjoittajista. Mutta Kautsky on nähtävästi takertunut kiinni käsitteeseen »kapitali» ja teki siis sen johtopäätöksen, että kapitalistein suhteellisen lisääntymisen täytyy tietää köyhälistön suhteellista vähenemistä, jota meidän oppimme kuitenkin vastustaa. Ja hän tuo esiin minua vastaan tuon marxilaisen lauseen.
Olen jo ennen kosketellut erästä Marx'in lausetta, joka kuuluu toisenlaiselta kuin Kautskyn lainaama. Kautskyn virhe on siinä, että hän pitää kapitalin (pääoman) ja kapitalistin (pääomanomistajan) samana. Tahdon sentähden osottaa hänelle jotakin muuta, joka heikontaa hänen väitteensä voimaa. Se on se teollisuuspääoman kehitys, jota Marx kutsuu elimelliseksi kehitykseksi. Pääoman kokoonpanon muuttuminen siten, että vakituinen pääoma kasvaa ja vaihtuva pienenee, merkitsee kysymyksessä olevaan yritykseen nähden pääoman ehdotonta kasvamista, köyhälistön suhteellista vähenemistä. Mutta tämä on Marx'in mukaan juuri uudenaikaisen kehityksen luonteenomainen muoto. Se merkitsee itse asiassa, sovitettuna kapitalistiseen yhteiskuntatalouteen, pääoman ehdotonta kasvamista, köyhälistön suhteellista vähenemistä. Pääoman elimellisen vaihtumisen johdosta toimettomiksi joutuneet työntekijät saavat työtä ainoastaan siinä määrin, kuin uutta pääomaa syntyy markkinoille. Juuri siinä kohdassa, johon Kautsky kärjistää kysymyksen, on minun lausuntoni yhtäpitävä Marx'in opin kanssa. Jos työntekijöitten luku on lisääntyvä, täytyy pääoman, tähän verrattuna, lisääntyä vielä nopeammin, se on johtopäätös Marx'in perustelmasta. Uskon, että Kautsky ilman muuta on myöntävä tämän.
Kysymys koskee nyt enää vain sitä, voiko uutta pääomaa pitää ainoastaan liikarahaston kapitaliomaisuutena vai ehkä myöskin liike-osuutena.
Ellei, olisi ensimmäinen paras seppämestari Pasewalk, joka hoitaa ammattiaan kuuden kisällin ja muutaman oppipojan avulla, kapitalisti, mutta koroillaan elävä Müller, jolla on useita satojatuhansia markkoja raha-arkussaan, tahi hänen vävynsä, insinööri Schulze, jolle on lahjoitettu suuri joukko osakkeita myötäjäisiksi (eivät kaikki osakkeenomistajat ole tyhjäntoimittajia), olisivat ilman omaisuutta. Tällaisen luokkajaon nurinkurisuus on päivän selvä. Omaisuus on omaisuutta, olkoon se sitte kiinteätä tai liikkuvaa. Osake ei ole ainoastaan pääomaa, vaan on pääomaa täydellisimmässä, voisi sanoa jalostetuimmassa muodossa. Se on teollisuuden karkeamman työn kosketuksesta vapautettu osotus määrättyyn osuuteen kansallisen tai kansainvälisen yhteiskuntatalouden liikatuotantoa — toisin sanoen, voimaperäistä — dynamista — pääomaa. Ja vaikkakin kaikki osakkaat vain olisivat toimettomia koroillaaneläjiä, olisivat heidän paisuvat laumansa — niitä voi meidän päivinämme kutsua osakkeenomistajapataljooneiksi — jo yksinomaan olemassaolonsa, kuluttamisensa laadun ja suuren yhteiskunnallisen seurueensa perusteella merkitsevä tekijä taloudellisessa yhteiskuntaelämässä. Osake asettaa yhteiskunnalliseen asteikkoon takaisin ne väliasteet, joita yritysten keskittymisen perustuksella tuotantojohtajina on tungettu pois teollisuudesta.
Mutta tämä keskittyminenkin on erityistä laatua. Tarkastakaamme sitä lähemmin.
Englannissa, jota kapitalistiseen kehitykseen nähden pidetään Europan edistyneimpänä maana, ei ole yleistä tilastoa teollisuusyritysten suuruudesta. Sellainen on olemassa ainoastaan muutamista tehdaslain alaisista tuotantohaaroista ja vain muutamilta yksityispaikkakunnilta.
Mitä tehdaslain alaisiin tehtaisiin ja työhuoneisiin tulee, toimii niissä ammattitarkastajan v:lta 1896 antaman kertomuksen mukaan yhteensä 4,398,983 henkilöä. Tuo ei ole edes puolet siitä henkilöluvusta, joka 1891 vuoden takseerausluettelossa mainitaan teollisuusalalla toimivaksi. Mainitun vuoden takseerauksen mukaan oli tämä luku, kulkulaitoksia huomioonottamatta, 9,025,902. Näitten lukujen erosta, 4,626,919:stä henkilöstä, lienee neljäs- tai kolmasosa kysymyksessä olevien tuotantohaarojen liikejohdossa toimivia, sekä myöskin muutamissa suurissa ja keskikokoisissa teollisuusyrityksissä, jotka eivät kuulu tehdaslain alle. Jäljelle jää noin kolme miljonaa pienmestaria ja pienyrityksissä toimivaa henkilöä. Nuo neljä miljonaa tehdaslain alaista työntekijää jakautuivat yhteensä 160,948:lle tehtaalle ja työhuoneelle, s. o. jokaista yritystä kohti tuli keskimäärin 27–28 työntekijää.[19*] Jos erotamme tehtaat ja työhuoneet, saamme 76,279 tehdasta, joissa on 3,743,418 työläistä, ja 81,669 työhuonetta, joissa on 655,565 työläistä, keskimäärin 49 työläistä tehdasta kohti ja 8 työläistä työhuonetta kohti. Jo keskimääräinen luku 49 työläistä tehdasta kohti osottaa — minkä kertomuksen luettelojen tarkastaminenkin vahvistaa —, että ainakin kaksikolmasosaa tehtaina luetteloihin otetuista yrityksistä kuuluu keskikokoisten yritysten luokkaan 6–50:llä työläisellä, niin että jäljelle jää ainoastaan 20 à 25,000 yritystä, joissa on enemmän kuin 50 työläistä, edustaen yhteensä noin 3,000,000 työläistä. Kulkulaitosammatissa toimivista 1,171,990:stä henkilöstä voi parhaimmassa tapauksessa pitää kolmeneljäsosaa suuryrityksiin kuuluvina. Jos nämät lasketaan yhteen edellisten alaluokkien kanssa, saadaan 3 1⁄2 à 4 miljonaa suuryrityksissä toimivaa työläistä, joita vastaa 5 1⁄2 miljonaa keskikokoisissa ja pienyrityksissä toimivaa henkeä. »Maailman työhuone» ei siis lähimainkaan ole suurteollisuuden vallassa siinä määrin kuin luullaan. Teollisuusyritykset osottavat myös brittiläisessä valtakunnassa suurta moninaisuutta, eivätkä mitkään määrätyn suuruiset yritykset ole asteikosta häviämässä.[20*]
Jos vertaamme näitä Englannin teollisuudesta saatuja lukuja saksalaiseen ammattitilastoon v:lta 1895, huomaamme jälkimmäisen yleensä osottavan saman kuvan kuin edellinen. Suurteollisuus asettui Saksassa jo 1895 samaan asemaan tuotantoon nähden kuin 1891 Englannissa. Preussissä oli 1895 38 prosenttia teollisuustyöläisistä suurteollisuudessa toimivia. Kehitys suurteollisuudeksi on sekä siellä että muualla Saksassa tapahtunut tavattoman nopeasti. Jos jotkut teollisuushaarat (niiden joukossa kutomateollisuus) vielä ovat Englannista jälellä, niin ovat taas toiset saavuttaneet englantilaisen keskimäärätilan (kone- ja aseteollisuus) ja toiset (kemiallinen teollisuus, lasiteollisuus, muutamat haarat grafillista teollisuutta ja todennäköisesti myöskin elektroteknikka) ovat jo voittaneet sen. Suurin joukko teollisuusammateissa työskentelevistä henkilöistä kuuluu kuitenkin myöskin Saksassa vielä pien- ja keskikokoisiin yrityksiin. 10 1⁄4 miljonasta teollisuudessa toimivasta henkilöstä oli 1895 vähän enemmän kuin 3 miljonaa suurteollisuuden alalla, 2 1⁄2 miljonaa keskikokoisen teollisuuden (6:sta 50:een henkeen) ja 4 3⁄4 miljonaa pienteollisuuden alalla. Käsityöläismestareita oli vielä 1 1⁄4 miljonaa. Viidessä ammatissa oli heidän lukunsa 1895 (koko väestön lisääntymiseen verrattuna) ehdottomasti ja suhteellisesti kasvanut, yhdeksässä ainoastaan ehdottomasti ja yhdessätoista ehdottomasti ja suhteellisesti vähentynyt.[21*]
Ranskassa on teollisuus määräänsä nähden vielä maanviljelyksestä jäljellä; 1894:n vuoden taksoituksen mukaan edusti se ainoastaan 25,9 prosenttia väestöstä, maanviljelys sitävastoin melkein toista vertaa enemmän, nim. 47,3 prosenttia. Samanlainen suhde vallitsee Itävallassa, jossa maanviljelys edustaa 55,9 prosenttia, teollisuus 25,8 prosenttia väestöstä. Ranskan teollisuudessa vastaa 1 miljonaa itsenäisiä yrittelijöitä 3,3 miljonaa paikallista, Itävallassa vastaa 600,000 itsenäistä 2 1⁄4 miljonaa työläistä ja päiväpalkkalaista. Täälläkin on suhde miltei sama. Kumpikin maa osottaa jonon korkealle kehittyneitä teollisuuksia (kutomateollisuus, vuorikaivokset j. n. e.), jotka yritysten suuruuteen nähden voivat kilpailla edistyneimpien maitten kanssa, mutta jotka kansantaloudessa ainoastaan ovat yksityisiä ilmiöitä.
Schweizissä on 127,000 itsenäistä yrittelijää ja 400,000 työläistä teollisuuden alalla. Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, joista ennen mainittu »New-Yorker Volkszeitungiin» aputoimittaja sanoo, että ne kapitalistisessa suhteessa ovat kehittynein maa mailmassa, oli tosin 1890:n taksoitusluetteloissa verraten korkea keskimääräluku osottamassa teollisuusyrityksissä toimivia työläisiä, nim. 3 1⁄2 miljonaa työläistä 355,415 yritystä kohti, s. o. suhde työläisten ja liikeyritysten välillä oli 10 : 1. Tässä laskussa on kuitenkin, kuten Englantiakin koskevassa, koti- ja pienteollisuus jätetty huomioon ottamatta. Jos otetaan vastaavat luvut preussiläisestä ammattitilastosta, saadaan likipitäen samat keskimäärät kuin Yhdysvalloissa. Ja jos tarkastaa tämän maan »Statistical Abstract»'issa taksoitusluetteloihin merkittyjen teollisuuksien listaa, niin huomaa joukon teollisuushaaroja, joissa on keskimäärin viisi ja sitä vähemmän työläistä liikettä kohti. Niin löytyy ensimmäisellä sivulla, kun ensin on lueteltu 910 maanviljelyskalutehdasta 30,723:lla työntekijällä, 35 asetehdasta 1,993:lla työläisellä ja 251 tehdasta, joissa valmistetaan tekosulkia ja tekokukkasia, 3,638:lla työläisellä — 59 tehdasta, joissa valmistetaan keinotekoisia ruumiinjäseniä, 154:llä työntekijällä ja 581 purje- ja telttakangastehdasta 2,873:lla työntekijällä.
Jos teknikan ja ammattikeskityksen herkeämätön kehitys yhä lisääntyvissä teollisuushaaroissa on tosiasia — eikä sen seikan merkitystä paatuneinkaan taantumusmielinen meidän päivinämme voi kieltää —, niin on samoin totta se, että suuressa joukossa teollisuushaaroja pienet ja keskikokoiset yritykset osottautuvat täydelleen yhtä elonhaluisiksi kuin suuretkin. Ei kehitys teollisuudessakaan tapahdu kaikkiin ammatteihin nähden saman kaavan mukaan. Kaikin puolin taitoperäisesti hoidetut liikkeet voivat yhä jäädä pien- tahi keskikokoisen teollisuuden alalle, kun taas toiset haarat taidekäsiammattia, joitten ehdottomasti luultiin kuuluvan pienyrityksiin, kerran ilman pelastusta lankeavat suurteollisuuden helmaan. Samoin on asian laita koti ja välillisteollisuudenkin. Zürichin kantonissa oli kotikudonta silkkiteollisuudessa kauvan aikaa taaksepäin menossa, mutta v:sta 1891 v:een lisääntyi kotikutojain luku 24,708:sta 27,800:aan, mekanisissa silkkikutomoissa palvelevien henkilöitten lisääntyessä ainoastaan 11,840:sta 14,550:een. Onko tämä kotikutojain luvun lisääntyminen taloudellisesti ilahduttava ilmiö, se on toinen kysymys, tässä on kysymys ainoastaan tosiasian vahvistamisesta, ei mistään muusta.
Pien- ja keskikokoisten yritysten synnyn ja jatkumisen määrää joukko asianhaaroja, joita voi jakaa kolmeen ryhmään.
Ensinnäkin soveltuvat monet ammatit melkein yhtä hyvin pienille ja keskikokoisille kuin suurillekin yrityksille, ja ne edut, joita jälkimmäisillä edellisiin verraten on, eivät ole niin painavia, etteivät toiset pienyrityksiä seuraavat edut voisi niitä vastata. Tämä koskee, kuten tiedetään, etenkin muutamia puu-, nahka- ja metallijalostusteollisuuden haaroja. Tahi on olemassa sellainen työnjako, että suurteollisuus jättää luotaan ainoastaan puoliväliin tahi kolmeneljännesosaksi valmiin tuotteen, joka sitte saa loppukäsittelynsä pienemmissä yrityksissä, ennenkuin se lasketaan markkinoille.
Toiseksi suosittelee se tapa, millä tuote on pidettävä kuluttajalle saatavissa, monessa tapauksessa tavaran valmistamista pienissä yrityksissä. Selvimmin tämä osottautuu leipuriammatissa. Jos se vaan riippuisi teknikasta, olisi suurteollisuus jo aikoja sitte anastanut leipuriammatin yksinomaisuudekseen, sillä että suurteollisuus voi sitä hyvällä tuloksella harjoittaa, sen osottavat monet voittoatuottavat leipätehtaat. Mutta näistä huolimatta tai näiden ja leivostehtaiden rinnalla, jotka myöskin vähitellen valloittavat itselleen markkina-alaa, voivat pienleipomot säilyttää paikkansa niiden etujen perustuksella, joita välitön yhteys kuluttajan kanssa tarjoaa. Mikäli leipurimestarit ovat ainoastaan kapitalististen yritysten kanssa tekemisessä, voivat he olla turvassa pitkäksi aikaa eteenpäin. Heidän lisääntymisensä v:n 1882 jälkeen ei tosin ole kulkenut rinnan väestön lisääntymisen kanssa, mutta se on yhä kuitenkin otettava huomioon (77,609 — ennen 74,283).
Mutta leipuriammatti on ainoastaan yksi räikeä esimerkki. Samoin on kuitenkin laita usean muunkin ammatin, etenkin sellaisten, joissa tuottava ja palveleva työ yhtyvät. Esimerkkeinä mainittakoon kengitys- ja vaunuseppäammatti. Amerikkalaiset verotusluettelot mainitsevat 28,000 kengitys- ja vaunuseppäyritystä, joissa yhteensä on 50,867 henkeä ja näistä toiset puolet itsenäisiä elinkeinonharjoittajia. Saksalainen ammattitilasto mainitsee 62,722 seppä- ja kengitysmestaria, ja viipynee vielä kauvan, ennenkuin höyryn ja muitten voimien liikkeelle panema automobili tekee näistä lopun — puhaltaakseen, kuten polkupyöräkin, henkeä uusiin pientyöhuoneisiin. Samoin myös räätäli-, suutari-, satulaseppä-, puuseppä-, seinäverhoilija- ja kelloseppäammateissa, joissa välitön kaupanteko ostajan kanssa (ja erilaatuinen korjaustyö) auttaa itsenäisten elinkeinonharjoittelijain jatkuvaa olemassaoloa, joista tosin monet, mutta eivät suinkaan kaikki, kuuluvat tulojensa puolesta köyhälistöluokkaan.
Lopuksi eikä suinkaan vähimmässä määrässä suurteollisuus itse aiheuttaa pien- ja keskikokoisten yritysten syntyä osaksi joukkotuotannon ja siitä seuraavan työainesten (puolikuntoisten tehdastuotteiden, apuaineksien) hinnanalennuksen perustuksella, osaksi sen perustuksella, että yhtäällä vapautetaan pääoma ja toisaalla luodaan työttömiä työläisiä. Uusia ansionhimoisia pääomia esiintyy aina suuremmissa tai pienemmissä määrin markkinoille, joiden kyky käyttää niitä hyväkseen uusien tavaroiden tuottamisessa kulkee rinnan yhteiskunnan rikkauden lisääntymisen kanssa. Ennen mainitut osakkeenomistajat näyttelevät tässä koko melkoista osaa. Markkinat eivät voisi elää kourallisesta miljonäärejä, vaikkapa tässä kourassa olisikin tuhat sormea. Mutta nuo sadattuhannet rikkaat ja varakkaat merkitsevät sitävastoin jo jotakin. Melkein kaikkia ylellisyystavaroita, joita nämä luokat kuluttavat, valmistetaan aluksi, ja monia myöskin myöhemmin, pienissä ja keskikokoisissa yrityksissä, joita kuitenkin aivan hyvin voi hoitaa kapitalistisestikin, niin pian kuin ne työssään käyttävät kallisarvoista ainesta ja korkeahintaisia koneita (jalokivivalmistukset, jaloja metalleja käsittävät työt, taidekirjapainot). Vasta myöhemmin suurteollisuus yleistyttää uuden ylellisyystavaran alentamalla työainesten hintaa, ellei se siirräkään sen valmistamista omiin käsiinsä.
Niinpä meidän päivinämme näyttää, teollisuuksien ryhmityksestä ja yritysten sisäisestä järjestelystä huolimatta, siltä kuin suurteollisuus ei aina nielisi pieniä ja keskikokoisia yrityksiä, vaan että se syntyisi niiden rinnalla. Ainoastaan kaikkein pienimmät yritykset peräytyvät ehdottomasti ja suhteellisesti. Mutta mitä pieniin ja keskikokoisiin tulee, niin nekin lisääntyvät, mikä Saksaan nähden käy selville seuraavista, työläisten lukua eri yrityksissä osottavista tiedoista:
| 1882 | 1895 | Lisäys. | ||
| Pienyritykset (1–5 henkeä) | 2,457,950 | 3,056,318 | 24,3 | pr. |
| Keskikokoiset yritykset (6–10 henkeä) | 500,097 | 833,409 | 66,6 | » |
| Keskikokoiset yritykset (11–15 henkeä) | 891,623 | 1,620,848 | 81,8 | » |
Saman ajanjakson kuluessa lisääntyi väestö ainoastaan 13,5 prosenttia.
Jos siis suurteollisuus tuona aikana lisääntyi vielä voimakkaammin — 88,7 prosenttia, — niin johtui tämä ainoastaan yksityistapauksissa siitä, että se oli itseensä imenyt pienliikkeet. Monessa tapauksessa ei itse asiassa enää ole olemassa kilpailua suur- ja pienteollisuuden välillä (muistettakoon suuria kone- ja siltarakennusteollisuuksia). Kutomateollisuuden mainitseminen, jota meidän kirjallisuutemme aina suosittelee esimerkkinä, on monessa suhteessa erehdyttävä. Ainoastaan yksityistapauksissa on uusiintunut se lisäys tuotantokyvyssä, jota mekaninen konerukki edustaa vanhan kehruurukin rinnalla. Monet suuret yritykset eivät ole pien- tai keskikokoisia yrityksiä etevämmät käytetyn työn tuotteliaisuuden perustuksella, vaan ainoastaan suuruutensa perustuksella (laivarakenneteollisuus), ja jättävät jälkimmäisten liikealan kokonaan tahi suureksi osaksi koskematta. Se, joka kuulee, että preussiläisissä suuryrityksissä v:na 1895 oli toimessa melkein kaksi vertaa niin paljo työläisiä kuin 1882, ja että he ensin 1882 muodostivat 28,4 prosenttia, mutta 1895 jo 38 prosenttia kaikista teollisuudessa toimivista työläisistä, hän voi helposti kuvitella, että pienteollisuus itse asiassa pian kuuluu menneeseen aikaan ja on näytellyt loppuun osansa yhteiskuntataloudessa. Mainitut luvut osottavat, että suurteollisuuden harppauksellinen laajeneminen ja leveneminen ainoastaan muodostaa yhden puolen yhteiskuntataloudellista kehitystä.
Samoin kuin teollisuudessa on kaupassakin asian laita. Suurten tavaramakasiinein synnystä huolimatta säilyvät kuitenkin sekä keskikokoiset että pienet kauppaliikkeet. Tässä ei tietysti voi tulla kysymykseen kieltää loisaineksen, n. k. välikaupan, esiintymistä kaupan alalla. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että tässäkin suhteessa on liioiteltu. Suurtuotanto ja yhä paisuva mailmankulkuyhteys työntävät markkinoille aina vaan suurenevia määriä käyttöesineitä, joita tavalla tai toisella täytyy saattaa kuluttajien haltuun. Kukapa tahtoisi kieltää, että tämä voisi tapahtua vähemmillä kustannuksilla ja vähemmillä työkulutuksilla kuin nykyisen välikaupan kautta. Mutta kunnes se tapahtuu, pysyy välikauppakin olemassa. Ja samoin kuin on erehdystä odottaa, että suurteollisuus jo näkyvässä tulevaisuudessa imisi itseensä pienet ja keskikokoiset yritykset niin suuressa määrin, että ainoastaan suhteellisesti mitätön osa niitä jäisi jäljelle, niin on myöskin haaveilua odottaa, että kapitalistiset tavaramakasiinit huomattavammassa määrässä nielisivät keskikokoisia ja pieniä myymälöitä. Ne vahingoittavat yksityisiä liikkeitä ja saattavat toisinaan koko pien kaupan hämmennykseen. Mutta tämä keksii aina jonkun ajan kuluttua keinon kilpaillakseen suurkaupan kanssa ja käyttääkseen kaikkia niitä etuja, joita paikallisolot tarjoavat sille. Uusia erikoisaloja ja uusia liikesommitteluja syntyy, uusia muotoja ja keinoja kaupan harjoittamiseen muodostuu. Kapitalistiset tavaramakasiinit ovat nykyään paljoa suuremmassa määrin tuon kasvavan tavaranrikkauden seurauksia kuin aseita tuon loismaisen välikaupan hävittämiseksi. Ne ovat pikemmin edistäneet sen irtautumista vanhentuneista urista ja sen vieroittamista eräistä monopolipyyteistä kuin sen hävittämistä. Myymäläin luku on tasaisesti kasvamassa; se kasvoi Englannissa 1875–1886 295,000:stä 366,000:een. Vielä suuremmassa määrässä lisääntyi kaupoissa toimivien henkilöitten luku. Koska englantilainen tilasto v:lta 1891 tässä suhteessa on laadittu toisien periaatteiden mukaan kuin 1881 v:n tilasto,[22*] mainitsemme tässä eräitä lukuja preussiläisestä tilastosta:
| Kaupan ja liikenteen alalla (paitsi rautateitä ja postia) toimivia henkilöitä Preussissä: | ||||
| 1885 | 1895 | Lisäys. | ||
| Yrityksissä, joissa on 2 tahi vähem. avustajia | 411,509 | 467,656 | 13,6 | pr. |
| Yrityksissä, joissa on 3–5 avustajaa | 176,867 | 342,112 | 93,4 | » |
| Yrityksissä, joissa on 6–50 avustajaa | 157,328 | 303,078 | 92,6 | » |
| Yrityksissä, joissa on 51 tai enem. avustajia | 25,619 | 62,056 | 142,2 | » |
| 771,323 | 1,174,902 | |||
Lisäys on suhteellisesti suurin suurissa yrityksissä, jotka eivät kuitenkaan edusta enempää kuin 5 prosenttia kaikkien avustavien henkilöitten luvusta. Suuryritykset eivät suinkaan aseta pienyrityksiä murhaavimmalle kilpailulle alttiiksi, viimemainitut pitävät huolen tästä keskenään. Mutta suhteellisesti ainoastaan harva kukistuu. Ja yritykset kokonaisuudessaan, pitkin koko asteikkoa, jäävät koskemattomiksi. Pienemmän luokan keskikokoiset yritykset osottavat voimakkaimman lisäyksen.
Jos lopulta siirrymme maanviljelykseen, huomaamme siinä miltei kaikkialla Europassa ja osaksi myöskin Amerikassa yritysten keskenäisiin suuruussuhteisiin nähden tarkoituksen, joka ilmeisesti vastustaa kaikkia sosialistisen opin tähänastisia ennustuksia. Teollisuus ja kauppa osottavat ainoastaan hitaampaa kehitystä suurteollisuutta kohti kuin tähän asti on otaksuttu; maanviljelys sitävastoin osottaa joko seisausta tahi suorastaan taantumista yritysten suuruuteen nähden.
Mitä ensinnäkin Saksaan tulee, niin osottaa v:na 1895 tehty luettelo maatiloista 1882 v:n luetteloon verraten, että suhteellisesti voimakkain lisäys on keskikokoisten talonpoikaistilojen (5–20 hehtaaria) luvussa, nim. lähes 8 prosenttia, ja vielä suurempi on heidän käyttämänsä maa-alan lisäys, eli noin 9 prosenttia. Lähinnä voimakkaimman lisäyksen huomaa pienissä talonpoikaistiloissa (2–5 ha) eli 3,5 % yritysten luvussa ja 8 % maa-alassa. Parsellitoimi (pientila alle 2 ha) lisääntyi yritysten lukuun nähden 5,8 % ja käytettyyn alaan nähden 12 %, tämän alan maanviljelykseen käytetty osa osottaa kuitenkin 1 %:n vähenemistä. Osittain jo kapitalistisesti hoidettu suuri talonpoikaistila (20–100 ha) ei enää osota täyden prosentinkaan lisäystä, joka muuten yksinomaan kohdistuu metsätalouteen. Ja suurviljelyksen (100 ha suuremmat talot) lisäys ei ole kolmasosakaan prosenttia.
1895 vuoden luvut ovat seuraavat:
| Yritysten laatu. | Yritysten luku. | Maanviljelykseen käytetty ala. |
Kokonaisala. |
| Parsellitoimi (2 ha saakka) | 3,236,347 | 1,808,444 | 2,415,414 |
| Talonp. pientilat. (2–5 ha) | 1,016,318 | 3,285,984 | 4,142,071 |
| Talonp. keskikokois. (5–20 ha) | 998,804 | 9,721,875 | 12,537,660 |
| Talonp. suurtilat (20–100 ha) | 281,767 | 9,869,837 | 13,157,201 |
| Suurviljelykset (100 ha ja sitä suurem.) | 25,061 | 7,831,801 | 11,031,896 |
Enemmän kuin kaksikolmasosaa koko pinta-alasta joutuu noiden talonpoikaistilojen kolmen ryhmän osalle ja noin neljännes suurten tilojen osalle. Preussissä on talonpoikaistilojen laita vielä suotuisampi, siellä niiden hallussa on lähes kolmeneljännestä viljeltyä maa-alaa, eli 22,875,000 ha 32,591,000:sta.
Jos Preussistä käännymme naapurimaan Hollannin puoleen, näemme:
| Ala. | Tiloja | Lisäys tai vähenn. | Pros | |
| v. 1884 | v. 1893 | |||
| 1–5 ha | 66,842 | 77,767 | + 10,925 | + 16,2 |
| 5–10 » | 31,552 | 34,119 | + 2,647 | + 8,4 |
| 10–70 » | 48,278 | 51,940 | + 3,662 | + 7,6 |
| enem. kuin 50 ha | 3,554 | 3,510 | - 44 | - 1,2 |
Tässä on suurviljelys suorastaan taantunut ja keskikokoiset talonpoikaistilat melkoisesti lisääntyneet.[23*]
Belgiassa tapahtuu Vandervelden[24*] mukaan sekä maatiloihin että niiden viljelemiseen nähden alituinen paloitteleminen. Viime yleinen tilasto osottaa maatilojen lisääntyneen 201,226:sta v:na 1846 293,524:ään v:na 1880, ja vuokramiesten 371,320:stä 616,872:een. Koko maanviljelykseen käytetty ala ei v:na 1880 noussut täyteen 2 miljonaan ha, joista enemmän kuin kolmasosa oli omistajain viljeltävänä. Tämän maan pienviljelysjärjestelmä muistuttaa siis kiinalaisia maanviljelysoloja.
Ranska omisti v:na 1882 seuraavan määrän maatiloja:
| Tiloja. | Maa-ala. | |
| 1 ha pienemp. | 2,167,767 | 1,083,838 ha |
| 1–10 ha | 2,635,030 | 11,366,274 |
| 10–40 ha | 727,088 | 14,845,650 |
| 40–100 ha | 113,285 | 22,266,104 ha |
| 100–200 | 20,644 | |
| 200–500 ha | 7,942 | |
| 500 ha suuremp. | 217 | |
| 5,672,003 | 48,478,028 ha |
40–100 ha suuruisia tiloja kohti tuli noin 14 miljonaa, 200 ha suuruisia kohti noin 8 miljonaa ha; yhteensä edusti siis suurviljelys noin viidettä tahi kuudetta osaa maaviljelykseen käytetystä alasta. Pienet, keskikokoiset ja suuret talonpoikaistilat omistavat lähes kolme-neljänneksen Ranskan maa-alasta. V:sta 1862 v:een 1882 lisääntyivät 5–10 ha suuruiset maatilat 24 %, 10–40 ha suuruiset 14,2 %. 1892 vuoden maanviljelystilasto osottaa maanviljelystilojen koko luvun lisääntyneen 30,000, mutta viimeisiin ryhmiin kuuluvien yritysten luvun vähentyneen 33,000. Tämä osottaa Ranskan maa-alan yhä jatkuvaa paloittelemista.
Mutta miten on asian laita Englannissa, suurten maatilojen ja kapitalistisen maatalouden vanhassa maassa? Me tunnemme tuon suurten maa-lordien luettelon, joka aika-ajoin ilmestyy englantilaisessa sanomalehdistössä tehdäkseen havainnolliseksi maatilojen keskittämisen. Me tunnemme myös tuon kohdan »Das Kapital»ista, jossa Marx sanoo, että John Bright'in väitettä, jonka mukaan muka 150 maanomistajaa pitää hallussaan puolet brittiläistä maata, ja 12 maanomistajaa puolet skottlantilaista, ei ole kumottu (»Kapital» I, 4:s painos, siv. 615). Niin monopolisesti kuin Englannin maa-ala todella onkin keskitetty, ei se kuitenkaan ole sitä siinä määrin kuin John Bright otaksuu. Brodrick'in »Englisch Land and Englisch Landlords»in mukaan omisti v:na 1876 yhteensä 1704 maanomistajaa Englannissa ja Wales'issa 14 miljonaa akria 33:sta miljonasta akrista Domesday Book'iin rekisteröityä maata; kullakin oli 3000 akria (1200 ha) tai enemmän. Jäljelle jääneet 19 miljonaa oli jaettu 150,000 maanomistajan, joista kullakin oli 1 akri tai enemmän, sekä lukemattoman pientilallisjoukon kesken. Mulhall ilmoitti yhdistetyssä kuningaskunnassa 1892 olevan 176,520 10 akria suurempaa maatilaa (yhteensä 10⁄11 koko alasta).
Miten tätä maata nyt viljellään? Mainitsemme tässä Suurbritanniaa (Englantia sekä Walesia ja Skottlantia, mutta ei Irlantia) koskevia tietoja vv:lta 1885 ja 1895. Helpoittaakseen vertailua eri tilojen suuruuden kesken on niiden pinta-ala laskettu hehtareissa:[25*]
| Viljelys | 1885 | 1895 | Lis. tai vähenn. |
| 2–20 ha | 232,955 | 235,481 | + 2,526 |
| 20–40 ha | 64,715 | 66,625 | + 1,910 |
| 40–120 ha | 79,573 | 81,245 | + 1,672 |
| 120–200 ha | 13,875 | 13,568 | - 307 |
| yli 200 ha | 5,489 | 5,219 | - 270 |
Siis on tässäkin suurien tilojen luku vähentynyt ja pienien ja keskikokoisten lisääntynyt.
Tilojen luku ei kuitenkaan vielä sano meille mitään viljellystä alasta. Täydentäkäämme siis ylläolevia lukuja mainitsemalla maa-ala, joka sattuu kullekin maatila-ryhmälle. Saamme silloin hämmästyttävän tuloksen. V:na 1895 oli Suurbritanniassa
| Akria à 40 aar. | Kokonaispinta- alan prosentti. |
||||
| Viljelys | pien. kuin 2 ha[26*] | 366,792 | 1,13 | ||
| » | 2–5 | ha | suuruinen | 1,667,647 | 5,12 |
| » | 5–20 | » | » | 2,864,976 | 8,79 |
| » | 20–40 | » | » | 4,885,203 | 15,00 |
| » | 40–120 | » | » | 13,875,914 | 42,59 |
| » | 120–200 | » | » | 5,113,945 | 15,70 |
| » | 200–400 | » | » | 3,001,184 | 9,21 |
| » | suurempi kuin 400 ha | 801,852 | 2,46 | ||
| 32,577,643 | 100,00 | ||||
Suurbritanniassa on siis 27 à 28 prosenttia maanviljelykseen käytetystä alasta varsinaisen suurviljelyksen hallussa ja ainoastaan 2,46 prosenttia kaikkein suurimpain tilojen käytettävänä. Sitävastoin joutuu enemmän kuin 66 prosenttia keskikokoisille ja suurille talonpoikaistiloille. Talonpoikaismaanviljelys (jossa jo kapitalistiset, suuret talonpoikaistilat vievät voiton) on Suurbritanniassa keskimäärin edullisemmalla kannalla kuin Saksassa. Varsinaisessa Englannissakin omistavat 5–120 ha suuruiset tilat 64 prosenttia viljellystä maasta, ja ainoastaan 13 prosenttia joutuu 200 ha suuremmille tiloille. Lukuunottamatta kaikkein vähäisimpiä pientiloja on Wales'issa 92 % ja Skottlannissa 72 % maatiloista talonpoikaistiloja, 2–120 ha suuruisia.
Viljellystä maasta on 61,014 maatilaa, joilla yhteensä on 4,6 miljonaa akria maata, omistajain itsensä asumaa, 19,697 maatilaa on osaksi omistajain, osaksi vuokramiesten asumaa ja 439,405 maatilaa yksinomaan vuokramiesten asumaa. Että Irlannissa pientalonpojat ja pienvuokraajat ovat täydellisenä enemmistönä, on yleisesti tiettyä. Samoin Italiassa.
Tämän johdosta ei laisinkaan voi epäillä, että pien- ja keskikokoinen maanviljelys kasvaa ja suur- eli jättiläisviljelys vähenee sekä koko läntisessä Europassa että amerikkalaisen liittovaltion itäisissä valtioissa. Että keskisuuret maanviljelykset usein ovat selvästi kapitalistisia liikkeitä, siitä ei ole epäilystä. Maanviljelysyritysten keskittyminen ei tapahdu siten, että yksityistilat yhä laajenevat alaltaan, kuten Marx kuvitteli (katso »Kapital», I , 4:s painos, siv. 643, muist.), vaan ainoastaan maanviljelyksen suuremman voimaperäisyyden muodossa, s. o., siirtyen sellaiseen kultturiin, joka vaatii lisättyä työtä pintayksikköä kohti, tahi järkiperäiseen karjanhoitoon. On tunnettua, että tämä suuressa määrin (ei ehdottomasti) on seurauksena kilpailusta valtameren tuonpuolisten ja itäeuroppalaisten naapurivaltioiden tahi agrariterritorein kanssa. Ja samoin tunnettua sekin, että nämä vielä kauvan kykenevät lähettämään europpalaisille markkinoille viljaa ja muita maanviljelystuotteita niin halpaan hintaan, että tämän johdosta ei ole odotettavissa mainittavaa muutosta kehitykseen nähden.
Jos siis edistyneimmissä teollisuusmaissa tulotilasto osaksi osottaa pääoman liikkuvaisuutta ja samalla sen vaihtelevaisuutta ja epävarmuutta uudenaikaisessa yhteiskunta-taloudessa, vaikkakin tilastollisiin luetteloihin merkityt tulot ja varallisuudet enenevässä määrässä ovat vain paperisuuruuksia, joita voimakas tuuli helposti voi puhaltaa pois, eivät kuitenkaan nämät tuloluettelot ole periaatteellisessa ristiriidassa sen luokkajärjestelmän kanssa, jonka teollisuuden, kaupan ja maanviljelyksen taloudelliset yritykset muodostavat. Tuloasteikko ja yritys- eli liike-asteikko osottavat kokoonpanossaan jotenkin selvää yhdensuuntaisuutta, etenkin keskiosiin nähden. Emme missään näe niiden vähenevän, vaan päinvastoin yhä enemmän laajenevan. Sen, mikä niistä otetaan pois yläpäästä, korvaavat ne saamalla vahvistusta alhaaltakäsin, ja sille, minkä kadottavat alaspäin, saavat ne korvausta ylhäältä. Jos uudenaikaisen yhteiskunnan kukistuminen on riippuva yhteiskunnallisen pyramidin kärjen ja juuren välillä olevien väliasteitten häviämisestä, jos se on riippuva siitä, että äärimmäisyydet molemmin puolin imevät itseensä nämät väliasteet, niin emme nyt ole lähempänä sen toteutumista, mitä Englantiin, Saksaan ja Ranskaan tulee, kuin yhdeksännentoista vuosisadan millä aikakaudella hyvänsä.
Mutta rakennus voi ulkoisesti näyttää kiinteältä ja lujalta ja kuitenkin olla kukistumaisillaan, jos joko kivet tai kokonaiset kivikerrokset ovat lahoja. Pulmallisina aikoina liikeyrityksen lujuutta koetetaan; meidän on siis tarkastettava, millaisia ovat nuo uudenaikaisen tuotantojärjestyksen taloudelliset pulat ja millaisia ilmauksia ja vaikutuksia lähimmässä tulevaisuudessa niiden puolelta on odotettavissa.
»Kapitalistisen yhteiskunnan sisäisesti ristiriitaisen kehityksen tuntee käytännöllinen
porvari selvimmin niistä ajoittaisista vaihteluista, joiden alaisena uudenaikainen teollisuus on,
sekä niiden huippukohdasta — yleisestä »kriisistä», »pulasta».
Marx, »Das Kapital», toisen painoksen esipuhe.
Uudenaikaisen yhteiskunnan taloudellisten pulien, niiden vaikutteiden ja niiden parannuskeinojen puolesta on taisteltu varmaan yhtä kovia taisteluja kuin tautiperäisten pulien, inhimillisen elimistön sairauksien puolesta. Ketä vertailut haluttaa, hän helposti on löytävä vertailukohtia näiden eri oppien välillä, joita noiden kummankin ilmiön suhteen on rakennettu. Hän on esim. J. B. Say'n äärimmäisen taloudellisen vapaamielisyyden kannattajissa, jotka pitävät liikepulaa ainoastaan taloudellisen elimistön itselääkitsemistoimena, huomaava läheistä sukulaisuutta n. k. luonnonlääkitsemiskeinon kannattajien kanssa. Hän on niissä erilaisissa opeissa, jotka inhimillisiin tauteihin nähden vaativat lääkärin toimivasti ryhtymään asiaan määrättyjen lakien mukaan (symptomatinen lääkärihoito, konstitutsionellinen hoito j. n. e.), huomaava jonkinlaisen yhtäläisyyden niiden yhteiskuntaoppien kanssa, jotka vaativat valtion enemmän tai vähemmän välttämättömästi ryhtymään osalliseksi taloudellisiin puliin eli käännekohtiin. Jos hän kuitenkin lähemmin tarkastaa näiden eri ilmiöiden pohjalle rakennettujen järjestöjen edustajia, on hän tekevä sen hämmästyttävän huomion, että tuo nerokkaiden historiallis-sielutieteilijäin ihmisille omistama ajatusjuoksun yhtenäisyys usein on hyvin huonolla kannalla, että voimakkaan uskon oppineihin lääkäreihin ja heidän taitoonsa aivan hyvin voi liittää jäykkään taloudelliseen manchesterikäsitykseen ja päinvastoin.
Kansantajuisin tapa sosialistisissa piireissä selittää taloudellisia pulakohtia on johtaa ne syntyväksi liian niukasta kuluttamisesta. Tätä käsitystä on Friedrich Engels kuitenkin monesti vakavasti vastustanut. Jyrkimmin on hän sen tehnyt Dühringiä vastaan toimitetun aikakauslehden kolmannessa luvussa, jossa Engels sanoo, että joukkojen niukka kulutus tosin »myöskin on eräänä pulien ehtona», mutta yhtä vähän se meidän päivinämme vaikuttaa niiden syntyyn kuin se ennen on ollut syynä niiden olemattomuuteen. Engels viittaa englantilaisen pumpuliteollisuuden tilaan 1877 ja väittää olevan liian rohkeata, tämä tosiasia silmäinsä edessä, »selittää, että nykyinen tukkeutuminen pumpulilankojen ja pumpulikankaiden menekissä riippuisi englantilaisten joukkojen niukasta kuluttamisesta eikä englantilaisten pumpulitehtailijoiden liikatuotannosta» (3:s painos, siv. 308-309).[27*] Mutta myöskin Marx on monessa tilaisuudessa jyrkästi vastustanut näitten »kriisien» eli pulien johtamista niukasta kuluttamisesta. »Das Kapital»in toisessa nidoksessa sanotaan: »On suorastaan tautologiaa sanoa, että pulat ovat seurauksia ostokykyisten kuluttajien puutteesta». Jos tätä tautologiaa tahtoo syvemmin perustella sanomalla, että työläisluokka saa liian pienen osan omista tuotteistaan, ja että epäkohta olisi autettavissa, jos työväki saisi suuremman osuuden, niin tähän on myöskin muistutettava, että »pulia aina juuri valmistaa ajanjakso, jolloin työpalkka yhä nousee ja työläisluokka todellisuudessa saa suhteellisesti suuremman osuuden vuotuisen tuotantomäärän kuluttamiseen varatusta osasta». Tuntuu siis kuin jos kapitalistinen tuotanto »toimisi sellaisten hyvästä tai huonosta tahdosta riippumattomain ehtojen alaisena, jotka satunnaisesti sallivat työläisluokalle suhteellisen hyvinvoinnin, ja senkin aina pulan enteenä» (toinen nidos, siv. 406–407). Muistukkeessa lisää Engels: »Varteen otettava Rodbertuksen pulaopin puolustajain.»
Koko lailla ristiriitainen kaikkien näiden lauseiden kanssa on eräs kohta »Das Kapital»in kolmannen nidoksen toisessa osassa. Marx sanoo näet siinä pulista: »Kaikkien taloudellisten pulien äärimmäisenä syynä on aina toisaalta joukkojen köyhyys ja rajoitettu kulutus, ja toisaalta kapitalistisen tuotannon toimeliaisuus kehittää tuotantovoimia niin, kuin niiden rajana olisi ainoastaan yhteiskunnan ehdoton kulutuskyky» (toinen nidos, siv. 21). Tämä käsitys ei paljoakaan eroa Rodbertuksen pulaopista, sillä ei hänkään väitä käännekohtien johtuvan yksinomaan joukkojen niukasta kuluttamisesta, vaan samoin kuin Marx, siitä ja sen kanssa yhdistetystä työn paisuvasta tuotteliaisuudesta. Mutta mainitussa Marx'in kohdassa esiintuodaan joukkojen niukkakulutus, jopa tuotantohurjuuden vastakohtanakin — tuotannon epäkohdat eri teollisuushaaroissa ja hinnan alennukset, jotka aiheuttavat ajoittaisia yleisiä tukkeutumisia — kaikkien todellisten pulien äärimmäisenä syynä.
Mikäli tässä on olemassa oleellista eroavaisuutta siitä käsityksestä, joka on lausuttuna yllä olevassa, toisesta osasta lainatussa kohdassa, on tämä selitettävissä siten, että nuo molemmat lauseet ovat syntyneet niin kaukana toisistaan olevina ajanjaksoina. Niiden välinen aikakausi on noin kolmetoista tahi neljätoista vuotta, ja huomattava on, että kolmannen nidoksen lause on vanhin. Se kirjoitettiin muistiin jo 1864 tahi 1865, toisessa nidoksessa oleva lause sitävastoin kaikissa tapauksissa myöhemmin kuin 1878 (vrt. Engels'in tietoja »Das Kapital»in toisen nidoksen esipuheessa). Yleensä sisältyy toiseen nidokseen marxilaisen tutkimustyön viimeiset ja kypsyneimmät hedelmät.
Tämän saman nidoksen eräässä toisessa kohdassa, joka on kirjoitettu jo 1870, asetetaan pulien ajoittainen luonne, — tuo lähipitäen kymmenvuotinen tuotantojakso — yhteyteen koneisiin y. m. kiinnitetyn pääoman muuttumattomana pysymisen kanssa. Kapitalistisen tuotannon kehitys pyrkii yhtäältä laajentamaan muuttumattoman pääoman suuruutta ja elinikää, toisaalta lyhentämään tätä elinikää, panemalla alituisesti toimeen vallankumouksia tuotantovälineihin nähden. Siitä seuraa muuttumattoman pääoman tämän osan »siveellinen viraltapano», ennenkuin se on »fysillisesti loppuun kulunut». »Tästä määrättyjä vuosia kestävästä vaihtelujen aikajaksosta, johonka pääoma muuttumattomaan osaansa nähden on tuomittu, syntyy ajoittaisten pulien aineellinen pohja, jolloin liike-elämässä seuraa peräkkäin uupumisjakso, kohtuullinen taloudellinen eloisuus, kuumeentapainen toimeliaisuus, pula» (toinen nidos, siv. 164). Tosin ovat ne ajanjaksot, jolloin pääomain sijoittamiset tapahtuvat, hyvin erilaiset ja erillään toisistaan; kuitenkin pula aina on lähtökohtana suurelle sijoittamiselle ja siten — koko yhteiskunnan kannalta katsottuna — »enemmän tai vähemmän uutena aineellisena pohjana seuraavalle kiertokululle» (siv. 165). Samassa nidoksessa palataan vielä tähän ajatukseen ja kehitetään sitä eteenpäin käsitellessä pääoman reproduktionia (s. o. pääoman tuotanto- ja kulutustarkoitukseen alituiseen tapahtuvaa uusiintumista yhteiskunnallisella pohjalla). Marx osottaa, miten muuttumattoman pääoman eripitkiä elinikiä (jos esim. jonakin vuotena suurempi osa pysyvää pääomaa katoaa kuin edellisenä), syntyvät noitten eroavaisuuksien uusiintuessa säännöllisissäkin oloissa ja työntuotantovoiman ollessa muuttumattomana, aina seuraa tuotantopula. Ulkomaankauppa voi kyllä tässä tarjota jonkinlaista apua, mutta mikäli se ei ainoastaan korvaa aineksia, »siirtää se vain vastakohdat suuremmalle alueelle, jättää niille vapaamman temmellyskentän». Kommunistinen yhteiskunta voisi välttää sellaisia häiriöitä alituisen, suhteellisen liikatuotannon avulla, joka siinä tapauksessa olisi samaa kuin »yhteiskunnan omaan uusimiseensa tarvittavien välikeinojen tarkastaminen»; kapitalistisessa yhteiskunnassa sitävastoin muodostaa tämä liikatuotanto laittoman aineksen. Tämä esimerkki häiriöistä, jotka johtuvat ainoastaan muuttumattoman pääoman eripitkistä elinajoista, on kuvaava. »Tuotannossa olevat epäkohdat seisovan ja kiertävän pääoman välillä ovat kansallistaloudentutkijoille mieluisia aiheita heidän selittäessään pulia. Että sellaisen epäkohdan täytyy syntyä jo yksinomaan pysyväisen pääoman säilyttämisestä — on heille jotakin uutta; se voi ja sen täytyykin syntyä myös edellytettäessä ihanteellista normalituotantoa, jo toimivan yhteiskunnallisen pääoman yksinkertaisessa uusimisessa» (toinen nidos, siv. 468). Kasaantumista ja laajennettua uusiintumista koskevassa luvussa mainitaan liikatuotantoa ja pulia ainoastaan sivumennen itsestään selvinä tuloksina niistä sommitusmahdollisuuksista, jotka liittyvät kuvattuun toimintaan. Kuitenkin pidetään tässä taas hyvin pontevasti kiinni käsitteestä »liikatuotanto». »Jos siis esim. Fullarton», sanotaan sivulla 499, »ei tahdo tietää mitään liikatuotannosta tavallisessa merkityksessä, mutta kyllä sitävastoin pääoman liikatuotannosta, s. o. rahapääomasta, niin tämä jälleen on esimerkkinä siitä, mitenkä parhaimmatkin porvarilliset kansallistaloudentutkijat huonosti tuntevat järjestelmänsä koneistoa.» Ja sivulla 524 selitetään, että jos pysyväinen osa kulutusvaroja tuotantoon tarkoitetusta pääomasta olisi suurempi kuin palkkapääoma ja ynnä tuotantovaroista tuotantoon tarkoitetun pääoman liika-arvo — joka myöskin voi tapahtua kapitalistisessa kasaantumisessa — tietäisi tämä liikatuotantoa ja »olisi se tasoitettavissa ainoastaan suuren vararikon kautta».
Tuota jo ennen kehitettyä ajatusjuoksua, että markkinoiden laajentuminen siirtää kapitalistisen yhteiskunnan sisäiset ristiriidat suuremmalle alalle ja siten kiihottaa niitä, sovelluttaa Engels monessa kohdin kolmatta nidosta uudenaikaisiin ilmiöihin. Huomiota ansaitsevat tässä suhteessa etenkin saman nidoksen ensimmäisen osan 97:llä sivulla ja toisen osan 27:llä sivulla olevat muistukkeet. Jälkimmäisessä muistukkeessa, joka toistaa ja täydentää sen, mitä edellisessä on sanottu, osotetaan tosin sitä tavatonta kehitystä, mikä kulkuneuvoihin nähden on tapahtunut sen ajan jälkeen, jona Marx kirjoitti, ja mikä on varsinaiset maailmanmarkkinat aiheuttanut: uusien teollisuusmaiden alituinen esiintyminen kilpailijoina Englannille ja europpalaisen ylijäämäpääoman sijoittamiselle tavattomasti laajentuneet olot ovat tekijöitä, jotka »ovat poistaneet tai vahvasti vähentäneet vanhoja pulapesiä ja tilaisuuksia pulien muodostumisiin», mutta kuvattuaan liittoja ja renkaita välikeinoina kilpailujen rajoittamiseksi sisäisillä markkinoilla ja osotettuaan ei-englantilaista maailmaa ympäröiviä suojelustulleja »varustuksina lopulliselle ja yleiselle teollisuussodalle, joka on ratkaiseva yliherruuden maailman markkinoilla», sanoo hän kuitenkin lopuksi: »Täten jokainen aines, joka vaikuttaa vanhojen pulien uusiintumista vastaan, kantaa itsessään tulevan, vielä mahtavamman pulan siemenen». Engels esittää kysymyksen, eikö teollisuusjakso, joka maailmanmarkkinoiden lapsuuden aikoina (1815–1847) jakaantui viisivuotisiin, ja v:sta 1847 v:een 1867 kymmenvuotisiin aikakausiin, ole vieläkin laajentunut, emmekö »eleskele ajanjaksossa, jolloin uutta, tavattoman voimakasta maailmanmullistusta valmistetaan». Hän on kuitenkin jättänyt avoimeksi otaksuman, että ajoittaisen toiminnan satunnainen muoto kymmenvuotisine jaksoineen »siirtyy antaakseen tilaa enemmän aikakautiselle, eri maissa eri aikoina tapahtuvalle, vuoroin suhteellisesti lyhytikäiselle, heikolle liikekukoistukselle, vuoroin suhteellisesti pitkälle lamausajalle ilman varsinaista loppua».
Tämän kirjoittamisesta kulunut aika ei ole ratkaissut kysymystä. Ei voi huomata minkään tavattoman voimakkaan taloudellisen maailmanmullistuksen merkkejä, yhtä vähän kuin voi merkitä sillä välin tapahtunutta liikekukoistusta erittäin lyhytikäiseksi. Sitävastoin syntyy kolmas kysymys, joka osittain jo sisältyy viimemainittuun. Se nim., eikö maailmanmarkkinoiden erinomainen laajeneminen sen tavattoman ajanvoiton yhteydessä, joka on saavutettu ilmoitus- ja kuljetuslaitosten alalla, ole lisännyt mahdollisuuksia tasoittaa hämmennykset, eikö europpalaisten teollisuusvaltioiden äärettömästi lisääntyneet rikkaudet, yhdistettyinä uudenaikaisten kredittilaitosten kimmoavaisuuteen ja teollisuuskartellien syntyyn, ole vähentäneet paikallisten ja yksityisten järkytysten vaikutusta yleiseen liiketilaan, jotta sentapaisia pulia, kuin aikaisemmin, ainakin pitemmäksi aikaa eteenpäin yleensä voidaan pitää epätodenmukaisina.
Tätä eräässä kirjoituksessa sosialistisesta katastrofi-opista esittämääni kysymystä on kohdannut monet vastaiskut. M. m. on se aiheuttanut neidin, tohtori Rosa Luxemburg'in eräässä »Leipziger Volkzeitungissa» syyskuulla 1898 julkaistussa artikkelisarjassa antamaan minulle luentokurssin kapitalismin kredittilaitoksesta ja mukautumiskyvystä. Koska nämä artikkelit, jotka ovat olleet luettavana myöskin monissa muissa sosialistisissa lehdissä, ovat mainioina esimerkkeinä väärästä, mutta samalla suurella taidolla käytetystä dialektikasta, on minusta paikallaan tässä lyhyesti vastata niihin.[28*]
Kreditti, väittää neiti Luxemburg, ei suinkaan vaikuta pulia vastaan, vaan on päinvastoin juuri keinona pakottaa niitä huippuunsa. Kreditti juuri vasta tekee kapitalistisen tuotannon hurjan kehityksen mahdolliseksi, kiiruhtaa tavarainvaihtoa ja tuotannon kiertokulkua. Kreditti käy siis keinoksi, millä saattaa niin usein kuin mahdollista tuotannon ja kulutuksen väliset ristiriidat puhkeamaan. Se asettaa vieraita pääomia kapitalistien käytettäväksi ja antaa heille siten keinoja mitä uhkarohkeimpiin keinotteluihin. Jos sitävastoin tukkeutuminen tapahtuu, pahentaa kreditti eli luotto pulan vetäytymällä kuoreensa. Sen tehtävänä on julistaa pannaan kaikkien kapitalististen olojen viimeinenkin luotettavuus, sekä saattaa nämät venyviksi, suhteellisiksi ja epävarmoiksi.
Tuo kaikki ei ole mitään uutta sille, joka hieman tuntee sosialistista kirjallisuutta yleensä ja erittäinkin marxilaista. Kysymys on vaan, kuvaako se oikein meidänpäiväisiä olosuhteitamme, vai onko kuvalla myöskin toinen puoli. Dialektikan lakien mukaan, joita neiti Luxemburg niin kernaasti käyttää, täytyy asianlaidan olla niin, ja vaikka dialektikkaan ei turvaudukaan, huomaa kuitenkin, että niin monimuotoisen ilmiön kuin kreditin täytyy eri oloissa aikaansaada erilaisia vaikutuksia. Ei Marxkaan pidä kredittiä yksinomaan hävitysaseena. M. m. omistaa hän sille tehtävän »muodostaa vaihtomuodon uudelle tuotantokeinolle», ja heti senjälkeen huomauttaa hän nimenomaan »kredittijärjestelmän kaksinaisesta luonteesta» (III:s nidos 1, siv. 249). Neiti Luxemburg tuntee aivan hyvin kysymyksessä olevan kohdan, hän lainaakin lauseen, jossa Marx mainitsee kreditin etevimpien puoltajien (John Law, Isak Pereire y. m.) kaksinaisluonteista — »puoleksi huijari, puoleksi profeetta». Mutta hän mainitsee sen ainoastaan tuodakseen esiin kredittijärjestelmän turmiollisen puolen, mutta hän ei sanallakaan mainitse tämän järjestelmän parantavaa ja luovaa kykyä, jonka Marx nimenomaan esittää. Miksi tämä typistys, miksi tuo kummallinen vaikeneminen »kaksinaisluonteeseen» nähden? Tuo dialektinen ilotulitus, jonka avulla neiti Luxemburg'in on onnistunut kuvata kredittijärjestelmän ominaisuus mukaantumiskeinona ainoastaan »päivänperhoksi», hajaantuu savuksi ja pölyksi niin pian kuin lähemmin tarkastaa tuota toista puolta, jonka hän niin arkana sivuuttaa.
Mutta yksityislauseetkaan hänen todistelussaan eivät siedä lähempää tarkastamista. Hän sanoo kreditistä, että »se lisää ristiriitaa tuotantokeinon ja vaihtokeinon välillä, pakottaen tuotannon äärimmäiseen rajaansa, mutta laimentaen vaihdon vähimmästäkin aiheesta». Tämä on hyvin nerokkaasti puhuttu, vahinko vaan, että lausetta voi kääntää miten tahansa, ilman että se kadottaa pätevyytensä. Lauseen viimeisen osan molemmat pääsanat voivat vaihtua keskenään, ja lause sisältää kuitenkin yhtä paljon totuutta kuin ennen. Tahi voi sanoa, että kreditti poistaa tuotantokeinon ja vaihtokeinon välisen vastakohdan, ajoittaisin tasoittamalla voimaperäisyyttä tuotannon ja kulutuksen välisessä erotuksessa, ja silloin on myös oikeassa. »Kreditti», sanotaan vielä, »kiihottaa omistus- ja tuotantosuhteitten välistä ristiriitaa, kun se, äkkiä köyhdyttämällä joukon pienkapitalisteja, kokoo tavattomat tuotantovoimat muutamain käsiin». Jos lause on tosi, niin sen suora vastakohta ei ole vähemmän totta. Lausumme ainoastaan todellisuuden monesti vahvistaman totuuden, jos sanomme, että kreditti poistaa omistus- ja tuotantosuhteitten välisen ristiriidan, kun se yhdistäessään joukon pienkapitalisteja vaihtaa tavattomat määrät tuotantovoimia kollektiiviomaisuudeksi. Tämä käy selvästi ilmi osakeyhtiöistä puhuttaessa, kuten jo olemme nähneet tuloryhmien vaihtelua käsittävässä luvussa. Jos neiti Luxemburg tätä vastaan tahtoo vedota Marx'iin, joka yllämainitun kohdan mukaan kredittijärjestelmässä näkee aiheen yhä tapahtuvaan harvojen luvun pienenemiseen, jotka käyttävät loppuun yhteiskunnallisen rikkauden, niin vastataan, ettei Marx milloinkaan ole kokeellisesti todistanut tätä mielipidettä eikä ole voinut sitä tehdä, mutta on sitävastoin usein kosketellut sellaisia olosuhteita, jotka kumoavat sen. Niinpä hän kolmannen nidoksen kahdennessakolmatta luvussa, jossa puhutaan korkokannan taipumuksesta alentua, vetoo Ramsay'n todistamaan koroilla-eläjien lisääntymiseen Englannissa. Mutta Marx'in useita kertoja sekoittaessa juridillisia ja fysillisiä henkilöitä toisiinsa (sillä siitä mainittu otaksuma viime kädessä riippuu), ei hän kuitenkaan erehdy kreditin positivistaloudellisen vaikutusvoiman suhteen. Tämä osottautuu selvimmin, kun hän puhuu kooperativisesta yhdistystoiminnasta, jonka luontaisin muoto hänestä oli vanha tuotantoyhdistys — hän kutsuu sen kooperativitehtaaksi — ja josta hän sentähden väittää, että se paljastaa ja että sen tulee paljastaa kaikki olevan järjestelmän puutteet. Mutta se poistaa kuitenkin suoranaisesti, selittää hän, sen ristiriidan, joka on olemassa kapitalistisissa tehtaissa. Jos se on kapitalistiseen tuotantoon perustuvan tehdasjärjestelmän tuloksia, niin on se yhtä suuressa määrässä taas tähän perustuvan kredittijärjestelmänkin tuloksia, jota ilman se ei olisi voinut kehittyä, sanoo Marx. Kredittijärjestelmä »synnyttää keinon kooperativisten yritysten hiljoilleen tapahtuvalle laajenemiselle enemmän tai vähemmän kansallisella pohjalla». (»Kapital», III, 1, siv. 428). Tämä lausunto on suoranainen vastakohta neiti Luxemburgin väitteelle.
Että kredittijärjestelmä helpottaa yrittelijäisyyttä, on vuosisatoja vanha kokemus, ja vanha on myöskin se kokemus, ettei yrittelijäisyys väisty tuotannon tieltä, jos vain sen muodot ja keinot ovat kylliksi kehittyneet. Yrittelijäisyys on kuitenkin omasta puolestaan riippuva varmojen ja epävarmojen olojen välisestä suhteesta. Kuta voimakkaammat jälkimmäiset ovat, sitä paremmin se rehottaa, kuta enemmän ne työntyvät edellisten tieltä, sitä suuremman alan se menettää. Kauppakeinottelun hurjimmat kasvannaiset muodostuvat siis aikana, jolloin kapitalistinen aika on tulossa, ja maissa, joissa kapitalistinen kehitys vasta on alullaan, on kauppakeinottelu tavallisesti hurjinta. Teollisuuden alalla rehottaa keinottelu parhaiten uusilla tuotantohaaroilla. Kuta vanhempi tuotantohaara uudenaikaisena teollisuutena on, sitä enemmän lakkaa keinottelu siinä näyttelemästä ratkaisevan osaa — lukuunottamatta suorastaan muotikapineitten valmistamista. Suhteet markkinoilla ovat helpommin havaittavissa ja ne voidaan varmemmin laskea.
Tämä varmuus on kuitenkin aina vaan suhteellinen, sillä kilpailu ja teknillinen kehitys estävät markkinoiden ehdotonta tarkastamista. Liikatuotanto on jossakin määrin välttämätön. Mutta liikatuotanto yksityisteollisuuksissa ei vielä tiedä yleistä pulaa. Jos liikatuotanto on johtava pulaan, niin täytyy niiden teollisuuksien, joissa se on vallalla, joko muitten teollisuuksien tuotteiden kuluttajina olla siksi merkitseviä, että niiden seisahdus myöskin saattaa nuo toiset teollisuudet seisahtumaan, tahi täytyy niiden, vaikuttamalla rahamarkkinoihin, uuvuttaa yleinen kreditti ja siten poistaa muilta teollisuuksilta niiden keinot jatkuvaan tuotantoon. Mutta selvä on, että kuta rikkaampi maa ja kuta kehittyneemmät sen kredittiolot — tätä ei ole sekoitettava liikanaiseen säästäväisyyteen kredittiin nähden —, sitä vähemmän tämä viimemainittu vaikutus on todenmukainen. Tässä näet lisääntyvät tasoittamisen mahdollisuudet. Eräässä kohdassa, jota tällä hetkellä en voi löytää, sanoo Marx, että tuollainen luoton luhistuminen aina nopeimmin on voitettavissa rahamarkkinoiden keskuksessa kuin eri kohdissa sen kehää, ja tämän hänen väitteensä todenmukaisuuden voi monin esimerkein todistaa. Tätä sanoessaan oli Marx'illa silmäinsä edessä, jopa Englannissakin, paljoa rajoitetummat rahamarkkinat kuin meidän päivinämme. Siten hän sanoo (»Kapital», 3:s nidos, siv. 18), että kreditti pitentyy markkinoiden laajetessa ja yrittelevä aines tulee siten yhä hallitsemaan liike-elämää. Mutta sen ajan jälkeen kulkulaitosten alalla tapahtunut vallankumous on tässä suhteessa enemmän kuin tasoittanut paikallisten etäisyyksien vaikutuksia.[29*] Vaikkapa pulat sen kautta eivät olisikaan maailmasta hävinneet, ovat kuitenkin mahdollisuudet vaikeampiin häiriöihin rahamarkkinoilla, syntyneinä laajojen ja vaikeasti tarkastettavien keinottelujen johdosta, melkoisessa määrässä vähentyneet.
Rahapulien suhdetta liike- ja kauppapuliin ei ole siksi selvitetty, että jonkin todellisen tapauksen johdosta, jossa kumpikin ovat sattuneet yhteen, varmasti voisi sanoa, kauppapulako vai liikatuotanto suorastaan vaikutti rahapulan. Useimmissa tapauksissa ei kuitenkaan todellinen liikatuotanto ole uuvuttanut rahamarkkinoita eikä sen kautta painostanut koko liike-elämää, vaan on sen tehnyt liikanainen yrittelijäisyys. Tämä käy selville sekä niistä yksityistapauksista, joita Marx »Das Kapital»in kolmannessa nidoksessa 1847–57 vuosien pulien julkisten tarkastusten johdosta mainitsee, että myös niistä tosiasioista, joita professori Herkner mainitsee näiden ja muiden pulien johdosta kauppapulien historian suunnitelmassaan »Handwärterbuch der Staatswissenschaften». Neiti Luxemburg otaksuu professori Herkner'in esiintuomain tosiasiain perustuksella, että tähän asti tapahtuneet pulat yleensä eivät ole olleet todellisia pulia, vaan ainoastaan kapitalistisen taloushoidon lastentauteja, ilmiöitä, jotka ovat seuranneet kapitalistisen yhteiskuntatalouden laajenemista eikä sen rajoittamista, ja ettemme siis »vielä ole siirtyneet siihen täydellisen kapitalistisen kypsyyden aikakauteen, joka marxilaisessa pula-aikakausia selostavassa suunnitelmassa edellytetään jo saavutetuksi». Neiti Luxemburg'in mielestä olemme nyt »sellaisessa ajankohdassa, jolloin pulat eivät enää merkitse kapitalismin alkua, mutta eivät liioin vielä ole merkkejä sen taantumisesta». Tämä aika on vasta tuleva, kun maailmanmarkkinat ovat kehittyneet koko laajuudessaan eivätkä enää voi suurentua äkillisten laajentumisten kautta. Kun tämä on tapahtunut, käy tuotantovoimien ja vaihdolle sattuneiden esteiden välinen ristiriita yhä jyrkemmäksi ja väkivaltaisemmaksi.
Tähän on muistutettava, että Marxin laatima pulasuunnitelma ei ollut hänelle mikään tulevaisuuskuva, vaan kuvaus senaikuisista oloista, josta ainoastaan voi odottaa, että se tulevaisuudessa näyttäytyisi yhä terävimmin muodoin ja yhä kärjistyneempänä. Neiti Luxemburg, kun hän kieltää tältä suunnitelmalta sen merkityksen meidän takanamme oleviin aikakausiin nähden, jonka Marx sille omistaa esittäessään sen arveluna, mikä ei vielä vastaa todellisuutta, ja etukäteen tehtynä johdonmukaisena rakennelmana, mikä perustuu muutamien määrättyjen, vielä kehittymättömäin tosiasiain pohjalle, asettaa hän, nti L., samalla epäilyksen alaiseksi marxilaisen ennustuksen tulevasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, mikäli se perustuu pulaoppiin. Sillä, ellei sitä olisi koetettu ennenkun se laadittiin, ja ellei sitä sittemmin olisi todeksi huomattu, niin millä perusteella siitä silloin voi esittää kaukaisessa tulevaisuudessa paikkaansa pitävää suunnitelmaa. Vetoaminen siihen ajankohtaan, jolloin maailman markkinat olisivat kehittyneet koko laajuudessaan, on pelkkää tietopuolista huviretkeilyä tulevaisuuteen.
Ei vielä voi päättää, milloin maailmanmarkkinat koko laajuudessaan ovat valmiiksi muodostuneina. Neiti Luxemburg'ille ei kuitenkaan liene tuntematonta, että maailmanmarkkinat ovat voimaperäisen sekä ulkoisen että sisäisen laajentumisen alaiset, ja että jälkimmäisellä meidän päivinämme on paljoa suurempi merkitys kuin edellisellä.
Isojen teollisuusmaiden kauppatilastot osottavat, että viennillä on vanhoihin sivistysmaihin suurin merkitys. Englannin vienti Australiaan (kaikkiin australialaisiin siirtomaihin, uuteen Seelantiin j. n. e.) ei arvossa vastaa sen vientiä Ranskaan; vienti brittiläiseen Pohjois-Amerikkaan (Kanadaan, Kolumbiaan j. n. e.) ei vastaa edes sen vientiä Venäjälle; yhdistetty vienti kummallekin siirtomaa-alueelle, joilla molemmilla jo on melkoinen ikä, ei vastaa edes vientiä Saksaan. Sen ulkokauppa omien siirtomaittensa kanssa, lukuunottamatta tavatonta Intian valtakuntaa, ei muodosta edes kolmatta osaa sen kaupasta muun maailman kanssa. Mitä niihin alueisiin tulee, joita on valloitettu viime 20 vuoden aikana, on vienti sinne naurettavan pieni.[30*] Maailmanmarkkinoiden laventava kehitys tapahtuu liian hitaasti, jotta lisääntyneen tuotannon menekki olisi riittävä, elleivät vanhat kultturimaat tarjoisi yhä suurempia markkinoita. Ennakolta ei voi asettaa rajaa tälle maailmanmarkkinoiden voimaperäiselle laajentumiselle, joka tapahtuu rinnan maantieteellisen laventumisen kanssa. Jos yleinen pula on oleva kapitalistisen tuotannon suhteen voimassa olevana lakina, täytyy sen meidän aikanamme tai lähimmässä tulevaisuudessa osottautua todelliseksi. Muussa tapauksessa on todistus sen välttämättömyydestä ajateltu, ilmassa häilyvä laskelma.
Olemme nähneet, että kreditti-olot meidän päivinämme vähemmän kuin ennen ovat liittoutumusten alaiset, joista liittoutumuksista on ennen seurauksena ollut tuotannon yleinen laimeneminen, ja että ne siten tässä suhteessa ovat menettäneet merkityksensä pulien aiheuttajina. Kun ne sitävastoin ovat keinona liikatuotannon kasvitarhamaiseen viljelemiseen, tulee meidän päivinämme eri maissa — monin paikoin myöskin kansainvälisillä markkinoilla — niiden tielle yhä useimmin asettumaan tuo kapitalistein ja teollisuudenharjoittajien yhteenliittyminen, joka »kartelleina», »syndikateina» tahi »trusteina» koettaa järjestää tuotantoa. Ryhtymättä mihinkään ennustuksiin tämän järjestön lopullisesta elämänvoimasta ja toimintakyvystä, olen tunnustanut sillä olevan kykyä vaikuttamaan tuotannollisen toiminnan ja markkinain tilan väliseen suhteeseen siten, että pulien vaara vähenee. Neiti Luxemburg kieltää siltä tämänkin kyvyn.
Aluksi väittää hän vääräksi sen, että yritysten yhteenliittyminen voisi käydä yleiseksi. Yhteenliittymisen lopullisena tarkoituksena ja vaikutuksena on, poistamalla kilpailu määrätyltä alalta, lisätä liittyneiden yrittelijöiden osuutta tavaramarkkinoilla olevaan tuotantopaljouteen. Mutta toinen teollisuushaara voi saavuttaa tämän ainoastaan toisen kustannuksella eikä tuo järjestö siis milloinkaan voi tulla yleiseksi. »Laajennettuna kaikkiin tuotantohaaroihin poistaa se itse omat vaikutuksensa.»
Tämä todistus on hiuskarvalleen samanlainen kuin tuo jo ammoin hyljätty todiste ammattiyhdistysten tarpeettomuudesta. Se on äärettömän paljoa heikompi kuin todistus tuosta »muistossa autuaasta» palkkausrahastosta. Sen perustuksena on todistamaton tahi pikemmin vääräksi todistettu otaksuma, että tavaramarkkinoilla aina on vaan yksi muuttumaton voittomäärä jaettavana. Se edellyttää m. m., että hintoja määrätään tuotantokustannusten vaihteista huolimatta. Mutta vaikkapa tuotannolle edellyttäisikin muuttumattoman hinnan, jopa pysyvän teknillisen pohjankin, saattaa voittoansiota kuitenkin, vähentämällä kustannuksia, poistamalla epävakaan kilpailun, järjestämällä tuotannon paremmin, ja muilla sentapaisilla toimenpiteillä kohottaa jollakin tuotantoalalla, tarvitsematta sen silti muilla aloilla vähentyä. Että yrittelijöiden yhteenliittyminen on tehoisa keino näiden etujen saavuttamiseksi, on päivän selvää Kysymys voittoansion jaosta on tällaisten yhteenliittymisien yleiselle laajentumiselle pienimpänä esteenä.
Toinen syy, joka vähentää kartellien kykyä tehdä loppu tuotantoalalla vallitsevasta laittomuudesta, on neiti Luxemburg'ista siinä, että ne koettavat saavuttaa tarkoitusperänsä — voittoansion alenemisen estämisen — saattamalla toimettomuuteen osan jo kasaantunutta pääomaa, s. o. aikaansaada samaa kuin pulat, vaikka toisessa muodossa. Parannuskeino on siis taudin näköinen, niinkuin sadepisara toisen. Osa järjestön kautta keskitettyä pääomaa vaihtuu jälleen yksityisomaisuudeksi, jokainen sen osista etsii onnea omin päin, ja »järjestön täytyy murtua kuin saippuakuplan ja siirtyä vapaan kilpailun tieltä, joka nyt on nostettu korkeammalle asteelle».
Tämä edellyttää aluksi, että palon vahingoittaman jäsenen olisi samantekevä, joutuuko se poistetuksi kirurgisen leikkauksen kautta vai taudin syövyttämänä, nämä kaksi tapausta olisi muka toistensa kaltaisia »niinkuin kaksi sadepisaraa», koska jäsen kummassakin tapauksessa joutuu hukkaan. Pääoman joutuminen toimettomaksi jonkin alkeellisen tapauksen, esim. pulan johdosta, tahi sen joutuminen toimettomaksi teollisuusjärjestelmän johdosta, ovat kaksi hyvin erilaista ilmiötä, sillä toinen tietää vaan pääoman satunnaista toimettomuutta, toinen sitävastoin suorastaan sen hävittämistä. Mutta ei ole missään kirjoitettuna, että jossakin tuotantohaarassa tarpeettomaksi käynyt pääoma ainoastaan tässä samassa tuotantohaarassa jälleen voisi muuttua käyttökelpoiseksi ja että sitä ainoastaan siinä täytyisi käyttää. Vaihtelun vuoksi edellytetään tässä, että tuotantohaarojen luku kerta kaikkiaan on määrätty, jota todellisuus kuitenkin vastustaa.
Neiti Luxemburg'in viimeinen muistutus on hieman parempi. Sen mukaan eivät kartellit ole omiaan estämään tuotantovallattomuutta, sillä siihen liittyneet yrittelijät saavuttavat tavallisesti niin korkean voittoansion sisämarkkinoilla ja ainoastaan siitä syystä, että he ulkomaantuotantoon käyttävät sen osan pääomaa, jota sisämarkkinoilla ei voinut käyttää, ja samalla laskevat melkoista pienemmän voittoansion. Seuraus: yhä enemmän vallattomuutta maailman markkinoilla, siis toivotun pyrintöperän vastakohta.
»Tavallisesti» tämä temppu on mahdollinen ainoastaan siinä tapauksessa, että kartellit nauttivat suojelustullin suomaa etua, jolloin ulkomaiden käy mahdottomaksi maksaa samalla mitalla. Sokeriteollisuuden suhteen, jonka neiti Luxemburg mainitsee esimerkkinä väitteelleen, on tuo suojellustullin erikoismuoto, vientipalkkio, saanut aikaan hänen osottamiansa olosuhteita. Mutta, kumma kyllä, on tätä siunauksellista laitosta vastaan toimeenpantu agitatsioni paljoa voimakkaampi niissä maissa, jotka nauttivat sen etuja, kuin siinä maassa, jolta se puuttuu ja jonka sokerituotanto on ilman suojelusta niiden maiden kilpailua vastaan, joita vientipalkkiot ja sokerikartellit onnellistuttavat. Tarkoitan Englantia. Ja englantilaiset tietävät aivan hyvin, miksi niin on. Epäilemättä on tämä etuoikeutettu kilpailu tuntuvasti vahingoittanut englantilaisia sokerinpuhdistajia, vaikkei lähimainkaan siinä määrin kuin otaksutaan, sillä hehän myöskin saavat raakatuotteensa, raakasokerinsa, vähentämällä siitä vientipalkkion. V:na 1864 puhdistettiin Englannissa 424,000 tonnia sokeria, v:na 1894 puhdistettiin sitävastoin 623,000 ja v:na 1896 632,000 tonnia. Sillä välin oli tosin tuotanto saavuttanut vielä korkeamman määrän (se nousi v:na 1884 824,000 tonniin), mutta kun tätä kantaa ei voitu säilyttää, kohosi sokerivalmisteiden teollisuus (makeiset, sokeriin keitetyt hedelmät) niin paljon, että se kymmenkertaisesti vastasi tuota suhteellista vähenemistä. V:sta 1881 v:een 1891 ei sokerinpuhdistuslaitoksissa työskentelevien henkilöitten luku vähentynyt, ja makeisteollisuudessa työskentelevien kasvoi miltei kaksinkertaiseksi.[31*] Mutta tähän tulevat lisäksi nuo tavattomasti yleistyneet »jams» (keitetyt hedelmät) ynnä marmeladi-teollisuus, joita tuotteita kansa yhä enemmän kuluttaa, ja jotka antavat tointa tuhansille työntekijöille. Jos sokeripalkinnot ja muut temput, joita mannermaan sokeritehtailijat ovat harjoittaneet, olisivat hävittäneet koko englantilaisen sokerinpuhdistusteollisuuden, mikä ei kuitenkaan ole tapahtunut, olisi 5,000:n työläisen työansion menettäminen vastannut työnsaannin ansiota ainakin kahdeksan kertaa niin suurelle määrälle. Tähän laskuun ei sisälly sokerin halpaan hintaan perustuva, yhä laajeneva marjan- ja hedelmänviljelys Englannissa. Tosin sanotaan, että etuoikeutettu juurisokeri on saattanut perikatoon putkisokerinviljelijät brittiläisissä siirtomaissa, eivätkä länsi-intialaiset viljelijät lakkaa valittamasta. Mutta tämä kunnioitettava luokka on auttamattomasti noiden hätääkärsivien agrarien kaltainen, jotka kaikissa tapauksissa kerrassaan menehtyvät. Itse asiassa tuottaa Englanti nykyään enemmän putkisokeria siirtomaistaan kuin ennen (2,3:sta miljonaa sentneriä v:na 1890 nousi putkisokerin tuonti brittiläisistä siirtoloista 3,1 miljonaan sentneriä 1896); mutta muut siirtomaat ovat vaan päässeet Länsi-Intiasta voitolle. 1882 oli vienti Länsi-Intiasta kaksi-kolmasosaa, 1896 sitävastoin ei se ollut edes puolta brittiläisten siirtomaiden kokonaisviennistä. Sokerinviljelijöitten voittoansio on varmasti vähentynyt, mutta tämä ei kuitenkaan tiedä perikatoa, ellei aikaisemmat velkaantumiset liity siihen aiheuttajiksi.
Tässä ei kuitenkaan ole kysymys nykyaikaisten yksinkertaisten tahi kehittyneimpäin suojellusjärjestelmäin vahingollisten vaikutusten kieltämisestä, eikä myöskään yrittelijöiden yhteenliittymisien puolustamisesta. Ei juolahda mieleenikään väittää, että kartellit ja sentapaiset yhdistykset olisivat taloudellisen kehityksen viimeisenä muotona ja omiansa tasoittamaan uudenaikaisen taloudellisen yhteiskuntaelämän vastakohtia. Olen päinvastoin vakuutettu, että kartellit ja trustit uudenaikaisissa teollisuusvaltioissa, joissa suojelustullit avustavat ja vahvistavat niitä, itse asiassa muodostuvat pulantekijöiksi siinä teollisuudessa, johon ne kuuluvat, sekä lopuksi, jolleipakaan heti, myös itse »suojellulle» maalle. Kysymys on siis vaan, miten kauvan nuo kysymyksessä olevat maat tulevat tyytymään moiseen kansallistaloudenhoitoon. Suojelustulli ei ole mikään taloudellinen tuote, vaan valtiollisen mahdin ryhdyntä talouteen, saavuttaakseen muutamia taloudellisia vaikutelmia. Toisin on teollisen yhteenliittymisen laita. Jospa tämä onkin kasvitarhamaisesti suojelustullien suojaama, on sillä kuitenkin juurensa talouden omassa maaperässä; ollen samaa oliota tämän kanssa on se keinona tuotannon sovittelimiseen markkinain eri olosuhteiden mukaan. Ei voi kieltää, että se samalla on tahi voi olla välikeinona etuoikeutettuun nylkemiseen. Mutta ei liioin voi kieltää, että edellinen ominaisuus tekee siitä parhaimman tähän asti tunnetun parannuskeinon liikatuotantoa vastaan. Paljoa vähemmän vaaralle alttiina, kuin yksityisyritys, saattaa se aikoina, jolloin markkinat ovat ylen määrin täynnä, muuttua satunnaiseksi tuotannon supistamiseksi. Se on myöskin paremmin kuin yksityisyritys varustettu ulkomaista epävakaata kilpailua vastaan. Jos tämän kieltää, kieltää myös tuon järjestelmän edun vallattoman kilpailun rinnalla. Mutta sen tulee tehneeksi, ellei myönnä, että kartellit vaikuttavat lieventävästi pulien luonteeseen ja niiden esiintymiseen. Miten suuressa määrässä ne siihen kykenevät, on vastaiseksi suorastaan arvelemisen varassa, sillä yhä puuttuu vielä tarpeeksi kokemusta tehdäkseen lopullista johtopäätöstä tässä suhteessa. Vielä vähemmän tukeita on meillä tällaisissa olosuhteissa edeltäpäin määrätäksemme tulevia yleisiä pulia, jotka alkuperäisesti ovat kuvastuneet Marx'ille ja Engels'ille vv:n 1825, 1836, 1847,1857 ja 1873 pulien jyrkempinä toisintoina. Ja se asianhaara, että sosialistisella taholla kauvan aikaa pidettiin teollisuuden kiertokulussa tapahtuvaa jatkuvaista lyhentymistä pääoman lisääntyvän keskittymisen luonnollisena seurauksena — kiertimen tapainen kehitys, — kun taas Friedrich Engels 1894 huomasi olevan syytä kysyä, eikö kiertokulussa ollut tekeillä laajentuminen — siis suora vastakohta edelliselle otaksumalle — jo se asianhaara varoittaa tekemästä tuota ajatuksellista loppupäätöstä, että pulien täytyy uusiintua vanhoissa muodoissaan.[32*]
Yksityisten teollisuushaarojen historia osottaa, että sen alalla tapahtuvat pulat eivät suinkaan aina satu yhteen n. k. yleisten pulien kanssa. Se, joka »Das Kapital»in ensimmäisestä ja kolmannesta nidoksesta (ensimmäinen nidos 13:s luku ja kolmas nidos 6:s luku) uudestaan lukee Marx'in antamia englantilaisten pumpuliteollisuuden historiaa koskevia tietoja, huomaa siinä vahvistettuna — ja uudempi historia osottaa sen vielä paremmin —, että tämä ja muut suuret tuotantohaarat voivat kokea vuoroin loistavia aikakausia, vuoroin tukkeutumisia, ilman että muut tuotantohaarat sen johdosta tuntevat mainittavaa vaikutusta. Marx luuli, kuten olemme nähneet, muuttumattoman pääoman (työaseitten y. m.) välttämättömästi tapahtuvan nopean uusiintumisen johdosta voivansa säätää aineellisen pohjan ajoittaisille pulille,[33*] ja totta onkin, että siihen kätkeytyy tärkeä pulantekijä. Mutta ei ole totta tahi ei enää ole totta, että nämä uusiintumisaikajaksot ovat samanaikuisia eri teollisuushaaroissa. Ja siten häviää vieläkin yksi syy suuren yleisen pulan puhkeamiselle.
Jäljelle jää siis ainoastaan: että uuden yhteiskunnan tuotantokyky on paljoa suurempi kuin todellinen, ostokyvystä riippuva tuotteiden kysyntä; että miljonat ihmiset elävät tyydyttämättömissä asunto-oloissa, että heillä ei ole riittävästi ravintoa eikä vaatteita, vaikka on runsaasti varoja tyydyttävien sekä asuntojen että ravinnon ja vaatteiden hankkimiseen; että liikatuotantoa tämän epäkohdan johdosta aina on olemassa eri tuotantohaaroissa, osottautuen siten, että toisia tavaroita todellakin valmistetaan suuremmassa määrässä kuin kulutus vaatii — esim. enemmän lankoja kuin kutomot voivat käyttää — tahi että toisia tavaroita valmistetaan ei suuremmassa määrässä kuin niitä tarvitaan, vaan enemmän kuin niitä voidaan ostaa; että työläiset sen johdosta joutuvat toiminnassaan alttiiksi suurille epäsäännöllisyyksille, mikä suuressa määrässä horjuttaa heidän asemaansa, yhä pidättää heidät arvottomassa riippuvaisuus-tilassa ja synnyttää ylityötä yhtäällä, sill'aikaa kun työttömyys vallitsee toisaalla. Niistä keinoista, joita meidän päivinämme käytetään vastustamaan tämän pahan pääsemistä valtaan, näyttävät kapitalistiset kartellit etuoikeutetuilta yhteenliittoutumisilta, joilla on tarkoituksena yhtäältä työläisten ja toisaalta suuren yleisön selän takana ja niiden kustannuksella käydä taistelemaan samankaltaisia yhteenliittymisiä vastaan toisissa teollisuuksissa tai toisissa maissa sekä kansainvälisillä tai teollisuusvälisillä sopimuksilla mielivaltaisesti sovitella niin hyvin tuotantoa kuin hintoja omien puoluepyyteittensä mukaan. Todellisuudessa sisältyy kapitalistiseen keinoon pulien vastustamiseksi alkuaihe sekä uuteen jyrkempimuotoiseen työläisluokan perintö-orjuuteen että tuotantoetuoikeuksiin, jotka terästetyssä muodossa toistavat vanhoja ammattietuoikeuksia. Työläisten kannalta katsoen näyttää minusta paljoa tärkeämmältä selvitellä kartellien ja renkaitten kehitysmahdollisuuksia, kuin ennustella niiden »kyvyttömyyttä». Voivatko ne ajanpitkään estellä pulia, on itse asiassa työläisluokalle ala-arvoinen kysymys. Mutta tämä kysymys käy hyvin tärkeäksi heti, kun yleiseen pulaan liittyy toivomus työläisluokan vapautuksesta. Sillä siinä tapauksessa saattaisi tuo luulo, että kartellit eivät voisi vastustaa pulia, olla syynä onnettomiin laiminlyömisiin.
Se lyhyt selonteko, jonka tämän osaston alkulauseessa annoimme Marx'in ja Engels'in selltyksiin taloudellisista pulista, lienee, yhteydessä tässä mainitun kanssa, omansa osottamaan pulakysymyksen problemiksi, tehtäväksi, jota ei lopullisesti voi ratkaista muutamin perityin kompasanoin. Voimme ainoastaan määritellä, mitkä ainekset uudenaikaisessa taloudessa vaikuttavat pulien hyväksi ja mitkä voimat vaikuttavat niitä vastaan. On mahdotonta ennakolta määrätä näiden voimien välistä lopullista suhdetta tahi niiden jatkuvaa kehitystä. Ellei edeltäpäin aavistamattomat ulkonaiset tapaukset pakota yleistä pulaa syntymään — mikä, kuten sanottu, voi tapahtua minä päivänä tahansa — ei ole olemassa mitään pakottavaa syytä otaksua, että sellainen puhtaasti taloudellisista syistä pian ilmaantuisi. Paikallisia ja osittaisia ahdinkotiloja ei voi välttää, mutta yleistä seisausta voi, maailmanmarkkinoiden nykyisen olemusmuodon ja laajuuden perustuksella sekä etenkin elantotarvetuotteiden suuremmoisen kehityksen perustuksella, estää. Jälkimmäisellä ilmiöllä on erityinen merkitys meidän »tehtäväämme» nähden. Ei mikään liene niin suuresti lieventänyt tahi tukehduttanut liikepulia kuin korko- ja elantotarve-hintojen alentuminen.
Jos kehoittaisi jonkun määrän henkilöitä, huolimatta mihin luokkaan tahi puolueeseen he kuuluvat, antamaan lyhyen määritelmän sosialismista, joutuisivat useammat heistä hämilleen. Sen, joka ei arviolta toista jotakuta tunnettua lausepartta, täytyy ensin ottaa selville, onko hänen määriteltävä tilaa vai liikettä, mielipidettä vai tarkoitusperää. Jos tutkimme tosi-sosialistista kirjallisuutta, löydämme hyvin erilaisia selityksiä, aina sen mukaan, ovatko kotoisin toisesta vai toisesta noista näkökohdista. Toiset johtavat sosialismin oikeuskäsitteistä (tasa-arvo, oikeus) tahi merkitsevät sen vaan ylimalkaan yhteiskuntatieteeksi, toiset asettavat sen yhteyteen työläisten luokkataistelun kanssa uudenaikaisessa yhteiskunnassa ja selittävät, että sosialismi on samaa kuin kooperativinen taloudenhoito. Toisinaan ovat erilaiset periaatteelliset käsitykset syynä näihin eri selityksiin, mutta usein ovat ne ainoastaan saman asian tuloksia eri näkökohdilta katsottuina ja esitettyinä.
Paras määritelmä sosialismista on kaikissa tapauksissa se, joka panee pääpainon kooperativiselle ajatukselle, sillä sen kautta tulee sekä taloudellinen että oikeudellinen puoli asiata esitetyksi. Ei tarvitse kovinkaan laajaperäisiä todisteluja huomatakseen, että jälkimmäisen luonteen kuvaus on yhtä tärkeä kuin taloudellinenkin menettelytapa. Huolimatta kysymyksestä, onko oikeus ja missä suhteessa ensi- vai toisarvoinen yhteiskuntaelämän tekijä, saa kuitenkin kunakin aikana vallitsevasta oikeudesta keskitetymmän kuvan yhteiskuntaelämän luonteesta. Emme määrittele yhteiskuntamuotoja niiden teknillisten tahi taloudellisten perusteiden mukaan, vaan niiden oikeusasetuksissa vallitsevan periaatteen mukaan. Puhumme tosin kivi-, pronssi-, kone-, sähköaikakaudesta j. n. e., mutta feodalisesta, kapitalistisesta tahi porvarillisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Tämä vastaisi sosialismia, jos sitä määriteltäisiin joko liikkeenä kooperativista yhteiskuntajärjestystä kohti tahi itse jo tällaisena järjestyksenä. Tässä merkityksessä joka myöskin vastaa sanan synty-oppia, etymologiaa (socius — toveri), sitä käsitellään seuraavassa.
Mitkä siis ovat sosialismin toteutumisen ehdot? Historiallinen materialismi näkee nämä ehdot uudenaikaisessa tuotantokehityksessä. Kapitalistisen suurliikkeen sekä teollisuuden että maanviljelyksen alalla tapahtuvassa laajenemisessa on pysyvä ja yhä kasvava aineellinen pohja yhteiskunnan sosialistiselle uusiintumiselle. Sellaisissa yrityksissä on työ jo yhteiskunnallisesti järjestetty, ainoastaan johto on yksilöllinen eikä voittoansio tule yksilön osalle hänen työnsä perustuksella, vaan sen perustuksella, mikä osuus hänellä on pääomaan. Toimivalta työntekijältä puuttuu omistusoikeus työaseisiinsa, hänet sitoo palkkajärjestelmä, josta hän koko elinaikanaan ei voi vapautua ja jonka paino lisääntyy sen epävarmuuden kautta, mikä seuraa sekä tästä riippuvaisuudesta että tuotanto-anarkian vuoksi liike-elämän alalla syntyneistä vaihteluista. Samoin kuin tuotanto itsekin vaativat myös tuottajain elämisehdot työn yhteiskunnallistuttamista ja kooperativista järjestymistä. Niin pian kuin tämä kehitys on ennättänyt kyllin pitkälle, käy sosialismin toteuttaminen ehdottomaksi välttämättömyydeksi yhteiskunnan jatkuvalle kehitykselle. Sen toimeenpaneminen on luokkapuolueeksi järjestetyn köyhälistön tehtävä, jonka tässä tarkoituksessa täytyy anastaa valtiollinen mahti.
Tämän katsantokannan mukaan on sosialismin yleisen toteutumisen ensimmäisenä ehtona varma, korkealle asteelle kehittynyt kapitalistinen tila, ja toisena ehtona on työläisten luokkapuolueen, sosialidemokratian, harjoittama valtiollinen valta. Vaihdeaikakautena on tämän vallan harjoittamis-muotona Marx'in mukaan köyhälistön diktaturi.
Mitä ensinmainittuun edellytykseen tulee, on jo tuotanto- ja kaupitteluyritysten eri suuruusluokkia koskevassa luvussa osotettu, että jos suurliike teollisuuden alalla meidän päivinämme todella on päässyt voitolle, ei se kuitenkaan, eipä edes niinkään edistyneessä maassa kuin Preussissä, edusta kuin korkeintaan puolia tuotannossa toimivista henkilöistä, ja silloinkin on siihen jo luettuna kaikki siitä riippuvat yritykset. Kuva ei muutu, kun tarkastamme koko Saksaa koskevia lukuja, ja hyvin vähän siitä poikkeava on asian laita Englannissa, teollisuussuhteessa Europan edistyneimmässä maassa. Muualla ulkomailla, Belgiaa kenties lukuun ottamatta, on suhde suurliikkeen ja pieni- sekä keski-kokoisten yritysten välillä vielä epäsuotuisampi. Maanviljelysalalla näemme kaikkialla, että pieni- ja keskikokoiset yritykset eivät ainoastaan suhteellisesti ole suurista voitolla, vaan että ne myös yhä enemmän vahvistavat asemaansa. Kaupan ja kulkuyhteyden alalla on erisuuruisten yritysten välillä olemassa sama suhde.
Että se kuva, joka syntyy yrityksiä koskevain tilastojen ylimalkaisista numerotiedoista, suuresti muuttuu yksityiskohtia tarkemmin tarkastaessa, sen olen itse ennen osottanut eräässä luvussa kukistumisopista, aikaisemmin nimenomaan näytettyäni toteen eräässä artikkelisarjassa, »Probleme des Sozialismus»issa, että liikkeissä työskentelevien henkilöitten lukumäärä ei ole mikään varma tunnusmerkki noitten liikkeitten kapitalistisen luonteen voimasta. Parvuksen »Sächsische Arbeiterzeitung'issa» tekemät väitteet sitä tapaa vastaan, jonka mukaan mainitussa paikassa olen käyttänyt yritysryhmien kokonaislukuja, eivät sano muuta, kuin minkä itse monesti ennen olen osottanut, ja ovat arvottomat tässä puheena olevaan kysymykseen, nim. pian tapahtuvan taloudellisen kukistumisen todennäköisyyteen nähden.[34*]
Jos osa noista sadoistatuhansista pienyrityksistä on kapitalistista luonnetta, jos toinen osa kokonaan tahi osaksi on kapitalistisista suuryrityksistä riippuvainen, niin tämä asianhaara ainoastaan vähässä määrässä voi muuttaa yritysten tilastosta saamaamme kokonaiskuvaa. Yritysten suurta ja kasvavaa moninaisuutta, suurempien ja pienempien teollisuusyritysten monivivahteista kokoomusta ei sen kautta kumota. Jos neljäsosa tahi jopa puoletkin kaikista pienyrityksistä lasketaan pois niiden riippuvaisuuden perusteella keskikokoisista tahi suurista yrityksistä, jääpi kuitenkin Saksassa jäljelle, yksin teollisuus-alallakin, miljona yrityksiä, kapitalistisesta jättiläisyrityksestä alaspäin yhä laveimmissa kerroksissa aina noihin satoihintuhansiin käsityöläistapaisiin pienyrityksiin saakka, jotka tosin vähitellen myöskin antavat apuansa kondenserausprosessiin, tiivistymistoimeen, mutta eivät silti lainkaan näytä oireita hävitäkseen. Niiden numeroiden lisäksi, joita me kolmannen luvun toisessa osastossa käytimme valaisemaan tätä asianhaaraa, mainittakoon vielä muutamia tietoja saksalaisen rakennusteollisuuden tilastosta. V:sta 1882 v:een 1895 lisääntyi tämän ammatin itsenäisten harjoittajain luku 146,175:stä 177,012:een ja ammatissa toimivien luku 580,121:stä 777,705:een, mikä tosin ilmaisee, kussakin yrityksessä toimivien henkilöitten keskimääräisen luvun kohtuullista lisääntymistä (3,97:stä 4,37:ään), mutta ei vähimmässäkään määrässä tiedä ammatin taaksepäin menoa.[35*]
Mikäli keskitetty toimimuoto on edellytyksenä tuotannon ja kaupittelun yhteiskunnallistuttamiselle, on sellainen edellytys Europan edistyneimmissäkin maissa ainoastaan osaksi olemassa. Jos Saksan valtio läheisessä tulevaisuudessa tahtoisi pakkoluovutuksella omistaa kaikki yritykset, joissa on 20 henkilöä tahi sitä enemmän, joko itse hoitaakseen niitä tahi osaksi antaakseen niitä vuokralle, jäisi kuitenkin jäljelle monia satojatuhansia kauppa- ja teollisuusyrityksiä enemmällä kuin neljällä miljonalla työntekijällä, joita yhä edelleen täytyy hoitaa yksityistä tietä. Jos kaikki 20 hehtaria suuremmat maanviljelysliikkeet muutettaisiin valtionomaisuudeksi, jota ei kuitenkaan kukaan ole ajatellut, niin enemmän kuin viisi miljonaa viljelystä, joissa yhteensä olisi yhdeksän miljonaa työkykyistä henkeä, olisi kuitenkin hoidettava yksityistaloudellisesti. Voi kuvitella sen tehtävän suuruutta, joka tulisi valtion tahi valtioiden osaksi ottamalla haltuunsa mainitut liikkeet, kun saa tietää, että tässä on kysymyksessä monet sadattuhannet kauppa- ja teollisuusyritykset, joissa on 5 à 6 miljonaa toimivaa henkilöä, ja enemmän kuin kolmesataatuhatta maanviljelysliikettä, joissa on viisimiljonaa työntekijää. Miten paljo tietoja, asiantuntemusta ja hallintokykyä tulisikaan hallituksella tai kansalliskokouksella olla yksin vain kyetäkseen tuollaista jättiläisjärjestöä johtaakseen ja sen taloutta tarkastaakseen!
Vedotaan kenties siihen suureen määrään intelligenssiä, älyä, jota nykyinen kehitys synnyttää, ja joka kernaasti alistuisi käytettäväksi muunnoskauden aikana. Tämän yhteiskuntaluokan riittäväisyyttä ja sen hyvää tahtoa en laisinkaan epäile, olen päinvastoin jo kahdeksantoista vuotta sitte viitannut siihen. Mutta tuossa embarras de richesses'issä — rikkauden helmassa — juuri vaara piileekin; mitä vastustajain paha tahto ei ole voinut toteuttaa, sen voi noiden monien parhaimpien ystävien hyvä tahto saada kypsymään. Onpa tuo hyvä tahto luonnollisinakin aikoina koko arvelluttava tekijä.
Mutta jättäkäämme vastaiseksi tuo kysymys ja pysykäämme aluksi siinä tosiasiassa, että tuotannon ja kaupittelun yhteiskunnallistuttamiselle välttämätön aineellinen edellytys, tuo yritysten pitkälle kehittynyt keskittyminen, ainoastaan osaksi on saavutettu.
Toinen edellytys on Marx'in opin mukaan siinä, että köyhälistö anastaa itselleen valtiollisen vallan. Tämän anastamisen voi ajatella tapahtuvaksi eri tavalla: parlamentarista tietä, käyttämällä äänioikeutta ja muita laillisia keinoja, tahi väkivaltaista tietä vallankumouksen avulla.[36*]
On tunnettua, että Marx ja Engels koko kauvan pitivät viimemainittua keinoa miltei kaikkialla välttämättömänä, ja Marx'in opin eri kannattajat pitävät sitä vielä tänäpäivänäkin välttämättömänä. Usein sitä myös pidetään lyhimpänä tienä.[37*]
Tämä riippuu ennen kaikkea siitä käsityksestä, että työläisluokka on lukuisin ja, ollen omaisuutta vailla, yhteiskunnan pontevin luokka. Saatuaan kerran vallan käsiinsä, ei se asettuisi lepoon, ennenkun se olisi korvannut olevan järjestelmän perusteet sellaisilla asetuksilla, jotka tekisivät vanhan järjestelmän uusiintumisen mahdottomaksi.
On jo lausuttu, että Marx ja Engels, laatiessaan oppinsa köyhälistön diktaturista, pitivät tyypillisenä esimerkkinä silmäinsä edessä Ranskan vallankumouksen hirmuvaltaa. Engels on vielä Anti-Dühring'issään selittänyt Saint-Simon'in v:na 1802 käsittämää hirmuvaltaa »omaisuutta vailla olevain joukkojen yliherruutena» hyvin nerokkaaksi keksinnöksi. Tämä sisältää kaiketi koko joukon liioittelua, mutta miten suureksi tämä keksintö arvioitaneenkin, ei omaisuutta vailla olevien yliherruuteen näy Saint-Simon luottavan yhtään voimakkaammin kuin meidän päivinämme »poroporvariksi» huudettu Schillerkään. 1793 vuoden »omaamattomat» kykenivät ainoastaan taistelemaan muitten puolesta. He voivat vain »hallita» niin kauvan kuin hirmua kesti. Kun tämä lakkasi, niinkuin sen täytyikin lakata, oli heidän yliherruutensa lopussa. Marx'in ja Engels'in mukaan ei tällaista vaaraa olisi olemassa uudenaikaiseen köyhälistöön nähden. Mutta mitä on uudenaikainen köyhälistö?
Jos siihen lasketaan kaikki omaisuutta vailla olevat, kaikki, joilta puuttuu omaisuudesta tahi etuoikeutetusta asemasta koituvaa tuloa, niin uudenaikaiseen köyhälistöön epäilemättä kuuluu väestön enemmistö kaikissa edistyneissä maissa. Kuitenkin on huomattava, että tämä »köyhälistö» on kovin erilaisten ainesten sekoitusta, siihen kuuluu yhteiskuntakerroksia, joiden keskuudessa on voimassa suurempia eroavaisuuksia kuin 1789 vuoden kansoissa, yhteiskuntakerroksia, joilla, nykyisten omistussuhteitten ollessa voimassa, tosin on useampia yhteisiä tahi ainakin samanlaatuisia harrastuksia kuin vastakkaisia, mutta jotka, niinpian kuin nykyiset omaisuuden- ja vallanomistajat kukistuisivat tahi menettäisivät asemansa, heti huomaisivat, miten erilaisia ne tarpeet ja harrastukset ovat, jotka tähän asti ovat heitä yhdistäneet.
Olen aikaisemmin eräässä tilaisuudessa huomauttanut, että uudenaikaiset palkkatyöntekijät eivät muodosta tuota samankaltaista, omaisuuteen, perheeseen j. n. e. nähden yhtä vapaata joukkoa, niin kuin kommunistinen julistus edellyttää, ja että juuri korkeimmalla olevissa tehdasteollisuuksissa on olemassa täydellinen, eri tavalla kehittyneistä työläisistä muodostunut »hierarkia», jonka ryhmien kesken vallitsee ainoastaan heikonlainen yhtenäisyystunne. Tässä väitteessäni näkee H. Cunow todistuksen, että erityisesti muka olen pitänyt silmällä englantilaisia olosuhteita, siinäkin, missä puhun yleisin sanoin. Saksassa ja mannermaan muissa kultturimaissa eivät parempiosaiset työläiset, kuten Englannissa, ole pysyttäytyneet erillään vallankumouksellisesta liikkeestä. Päinvastoin kuin Englannissa olisivat parempipalkkaiset työntekijät seisoneet luokkataistelun eturivissä. Englantilainen luokkahenki ei ole nykyisen yhteiskunnallisen erottelemisen seurauksia, vaan jälkivaikutuksia muinaisista ammattikuntaoloista ja sen muotoihin kiinnitetystä vanhemmasta ammattiyhdistysliikkeestä.
Jälleen täytyy minun vastata Cunow'ille, että hänen sanoissaan ei ole mitään uutta minulle, ei uutta, mikäli siinä on oikeata, eikä uutta, mikäli siinä on väärää. Väärää on esim. loppuosa siitä. Se oppi, joka asettaa englantilaiset ammattiyhdistykset ammattikuntien yhteyteen, on hyvin heikoilla perusteilla. Se jättää huomioon ottamatta, että ammattikuntaolot Englannissa, Lontoota lukuun ottamatta, hajaantuivat jo uskonpuhdistuksen aikana, mutta juuri Lontoossa ammattiyhdistysliike ei milloinkaan ole päässyt oikein vauhtiin, johon asianhaaraan kuitenkin siellä vielä olemassa olevat »kiltit» ovat aivan syyttömät. Jos englantilaisessa ammattiyhdistysliikkeessä on huomattavissa jonkinlainen ammattikuntamainen piirre, niin tämä ei ole perintöä vanhoista ammattikuntaoloista, jotka Saksassa pysyivät hengissä paljoa kauvemmin kuin Englannissa, vaan se on etupäässä tulos anglosaksilaisesta vapaudesta — siitä tosiasiasta, että englantilainen työntekijä ei milloinkaan ole ollut polisivaltion pampun alaisena, eipä edes koalitsionikieltojenkaan aikana. Vapaissa oloissa kehittyy mieli yksilöllisyyteen tahi kerran käyttääksemme Stirner'in sanoja, omintakeisuuteen. Tämä ei kiellä yleisten tahi muiden harrastusten tunnustamista, mutta se aiheuttaa helposti jonkinlaista kulmikkaisuutta, mikä tuntuu kovalta ja ahdasmieliseltä silloinkin, kun se vain muodoksi esiintyy yksipuolisena. En mitenkään tahdo loukata saksalaisia työntekijöitä, ja voin täydesti arvostella sitä aatteellisuutta, joka saattoi esim. Hamburgin työläisiä vuosikymmenien aikana uhrautumaan köyhälistön yleisen vapaustaistelun hyväksi, jonka vertaisia uhrauksia ei löydä koko työväenliikkeen historiasta. Mutta mikäli tunnen saksalaista työväenliikettä ja olen ollut tilaisuudessa seuraamaan sen kehitystä, esiintyy myös siinä yllä kuvattujen teollisuus-eroavaisuuksien vaikutelmia. Erinäiset asianhaarat, kuten valtiollisen liikkeen ylivoima, ammattiyhdistyksiä vastaan harjoitettu teennäinen sorto ja se tosiseikka, että palkkaa ja työaikaa koskevat eroavaisuudet ovat pienemmät Saksassa kuin Englannissa, ovat estäneet näitä erittäin silmiinpistävästi esiintymästä. Mutta se, joka huolellisesti tarkastaa saksalaista työväenjärjestöä, on löytävä kylliksi tosiseikkoja, jotka vahvistavat sanani. Jätän mainitsematta muutamia esimerkkejä, vaikka hyvin tunnen sellaisia, vieläpä toiminta-ajaltani Saksassakin. Tämän asian suhteen rajoitun siis vain seuraavaan:
Ammattiyhdistykset eivät ole syynä yllämainittuun ilmiöön, ne saattavat sen ainoastaan ilmi todellisten eroavaisuuksien välttämättömänä tuloksena. Mikä on luonnollisempaa kuin että suuret eroavaisuudet toimessa ja tuloissa lopuksi tuottavat erilaisia elämäntapoja ja erilaisia elämänvaatimuksia? Hienoimpain koneitten seppä eli hienomekanikko ja hiilenkantaja, opin käynyt koristemaalari ja laivanlastaaja, kuvanveistäjä- eli kaavailija-taiteilija ja koneenlämmittäjä viettävät tavallisesti hyvin erilaista elämää, ja heillä on hyvin erilaiset tarpeet. Ellei olemassaolon taistelu synnytä ristiriitoja heidän kesken, voi kuitenkin se asianhaara, että he jokainen ovat palkkatyöntekijöitä, hävittää tämän eroavaisuuden heidän mielikuvituksestaan, ja tieto siitä, että he käyvät samanlaista taistelua pääomaa vastaan, voi synnyttää elävän ja molemminpuolisen myötätuntoisuuden. Tällainen myötätuntoisuus onkin olemassa Englannissa, ylimysmielisimmät ylimysmielisistä ammattiyhdistysjäsenistä ovat hyvin usein avustaneet huonompiosaisia työläisiä, samoin kuin monet heistä valtiollisessa suhteessa ovat hyviä demokrateja, vaikkapa eivät olisikaan sosialisteja.[38*] Mutta tällainen valtiollinen tahi yhteiskuntavaltiollinen myötätuntoisuus eroaa vielä suuresti taloudellisesta yhteystunteesta, jota eroavaisuutta tosin voimakas valtiollinen ja taloudellinen sorto saattaa tasoittaa, mutta joka aina tavalla tahi toisella jälleen käy tuntuvaksi sitä myöten kuin tämä sorto häviää. On suuri erehdys otaksua, että Englanti tässä suhteessa tekisi periaatteellisen poikkeuksen. Sama ilmiö osottautuu nykyään toisessa muodossa Ranskassa. Samaten Schweitsissä, Yhdysvalloissa ja, kuten sanottu, jossakin määrin myöskin Saksassa.
Vaikkapa otaksuisimmekin, että tätä eroavaisuutta ei ole olemassa teollisuustyöntekijöitten kesken tahi ettei sillä ole mitään vaikutusta näiden työntekijöitten ajatustapaan, täytyy meidän kuitenkin muistaa, että teollisuustyöntekijät kaikkialla ovat väestön vähemmistönä. Saksassa on niitä yhdessä koti-teollisuudessa toimivien kanssa seitsemän miljonaa yhdeksästätoista miljonasta palkkatyöläisestä. Meillä on sitäpaitsi teknillisillä ja muilla aloilla toimivia virkamiehiä, kauppa-apulaisia ja maalaistyöläisiä.
Näissä kaikissa on eroavaisuus vielä selvempi, josta paraana todistuksena on se kärsimysten historia, mikä kertoo näiden ammattien järjestymisliikkeestä ammatillisiksi hyöty-yhdistyksiksi. Ylimalkaan ei ole mitään erehdyttävämpää kuin jonkun muodollisen tilayhtäläisyyden perustuksella päättää todella samanlaisen menettelytavan olevan olemassa. Kauppaliikkeessä palveleva virkamies on muodollisesti samassa asemassa isäntäänsä nähden kuin teollisuustyöläinen on omaansa, ja kuitenkin edellinen — osaksi lukuun ottamatta muutamia suurempien liikkeiden aiempia palvelijoita — yhteiskunnallisessa suhteessa tuntee itsensä enemmän tasa-arvoiseksi työnantajansa kanssa kuin jälkimmäinen, vaikka tulojen erotus usein on paljoa suurempi. Maalla taas on pienemmissä taloissa isännän ja rengin elämäntavat ja työ liiaksi samankaltaiset, keskikokoisissa taloissa on töitten eroavaisuus liiaksi suuri ja palvelijakunta siihen nähden liiaksi pieni antaakseen aihetta samankaltaiselle luokkataistelulle kuin kaupunkityöläisten. Yhteystunne isäntä-rengin, päiväpalkkalaisen ja paimenpojan kesken on siellä ainoastaan hyvin vaillinaisesti kehittynyt. Jäljellä on siis suuret maatilat, jotka, kuten olemme nähneet, ovat vähemmistönä maanviljelysyrityksissä ja joissa sitäpaitsi eri palvelijaryhmäin suhteet työnantajaansa ovat periaatteellisesti hyvin erilaiset. Niitä viittä, kuutta miljonaa maanviljelystyöläistä, jotka saksalainen ammattitilasto mainitsee, luettuaan pois korkeamman työpäällystön, kirjanpitäjät j. n. e., ei laisinkaan voi asettaa tasa-arvoon teollisuuden työläisjoukkojen kanssa. Ainoastaan hyvin vähäisellä osalla voi edellyttää olevan vakavaa taipumusta ja ymmärrystä pyrkimyksiin, joilla on korkeampi harrastus kuin yksinomaan työsuhteitten parantaminen. Suurimmalle joukolle näitä ei maanviljelyksen yhteiskunnallistuttaminen voi olla muuta kuin tyhjä sana vain. Heidän ihanteenansa on vastaiseksi saada haltuunsa omaa maata.
Teollisuustyöntekijöittenkin kaipuu sosialistista tuotantoa kohtaan on suuremmaksi osaksi otaksumaa kuin todistettavaa todellisuutta. Sosialististen äänten lisääntymisestä yleisissä vaaleissa voi kyllä päättää sosialistisen liikkeen jatkuvaa paisumista, mutta eihän kukaan tahtone väittää, että kaikki sosialisteille annetut äänet todella ovat sosialistein antamat. Jos antaisimme ei-sosialististen ja köyhälistöön kuulumattomien valitsijoiden, jotka äänestävät sosialidemokrateja, olla vastapainona täysi-ikäisille äänioikeutta vailla oleville sosialistisille työntekijöille, on Saksassa, jossa sosialidemokratia kuitenkin on voimakkaampi kuin missään muussa maassa, ainoastaan 2,1 miljonaa sosialistista valitsijaa 4,5 miljonaa täys-ikäistä työläistä kohti, joiden jälkimmäisten lisäksi vielä voi laskea puoli miljonaa kauppa- ja kulkulaitosalalla palvelevaa täysi-ikäistä miestä. Enemmän kuin puolet Saksan teollisuustyöntekijöistä ovat sosialidemokratiaan nähden vielä osaksi välinpitämättömiä ja ymmärrystä vailla, osaksi vihamielisiäkin.
Lopuksi ehkä sosialistinen vaalilippu pikemmin on epävarmaan pyyteen kuin määrätyn tarkoituksen ilmaisu. Paljoa pienempi prosentti työläisjoukoista ottaa osaa varsinaiseen sosialistiseen vapautumistyöhön. Ammattiyhdistysliike Saksassa edistyy ilahduttavassa määrässä. Kuitenkaan ei siihen 1897 vuoden lopussa kuulunut enempää kuin 420,000 järjestynyttä työntekijää sellaisissa ammateissa, joissa työntekijöitten koko luku oli 6,165,735 (vrt.» Korrespondenzblatt der Generalkommission der Gewerkschaften Deutschlands» 1:nä ja 8:na p:nä elokuuta 1898). Jos tähän lisäksi lasketaan nuo 80,000 Hirschiläisen yhdistyksen jäsentä, ei kysymyksissä olevissa ammateissa ole kuin 1 järjestynyt työntekijä 11 järjestymätöntä kohti.[39*]) Saksan valtiollisesti järjestyneitten työntekijöitten määrä ei liene suurempi kuin 200,000, lukuunottamatta niitä, jotka samalla ovat ammattiyhdistysten jäseniä; jos samaksi arvioimme niiden työntekijöiden luvun, joita ainoastaan ulkonaiset syyt ovat estäneet ottamasta varsinaisesti osaa valtiolliseen tahi ammatilliseen taisteluun, niin saamme noin 900,000 työntekijää, jotka toimessaan osottavat suurempaa vapautumisharrastusta. He muodostavat 40 prosenttia sosialidemokratisista valitsijoista. Mutta 5 1⁄2 miljonasta ääniä, jotka annettiin ei-sosialistisille ehdokkaille, voi hyvin laskea kolmannen tai neljännen osan sosialidemokratian luokka-tietoisten vastustajain antamiksi, jotka siis edustavat melkein kaksinkertaista määrää.
Olen täydesti tietoinen yllämainittujen yhdistelmäin hyvin suhteellisesta todisteluvoimasta, niissä kun on kokonaan jätetty lukuunottamatta esim. kysymys ryhmien paikallisesta jaosta ja yhteiskuntavaltiollisesta merkityksestä. Mutta tässähän on vain kysymys saada jotakuinkin luotettava mittakaava arvostellessa niiden ainesten yleistä kantaa, joiden tietopuolisesti saama taipumus sosialismiin on saavuttanut suuremman kypsyyden kuin mitä tilapäisissä, epävakaissa mielenosotuksissa vaaditaan. Mitä on sanottava esim. tuosta puhtaasti ulkonaisiin tunnusmerkkeihin perustuvasta sosialisia taisteluvoimia käsittävästä luettelosta, jonka Parvus seitsemännessä artikkelissaan on luullut voivansa viskata minua vastaan. Ikäänkuin hänen siinä paljastamansa »omaisuutta vailla olevien» suuri luvullinen enemmyys omistavaisiin nähden olisi kenellekään tuntematon asia tahi yleensä mikään uusi historiallinen totuus. Ja kuitenkin oli olemassa sosialistisia lehtiä, jotka luulivat voivansa päättää vallankumouksen pian tapahtuvaksi sen aseman perustuksella, jossa Parvuksen viiteentoista miljonaan arvioidun »köyhälistön armeijan» täytyi olla 1,6 miljonaksi arvioituun »pääoman armeijaan» nähden (paitsi 3 miljonaa »pääoman perikatoon saattamaa», mutta ei vielä köyhälistöön vaipunutta pientalonpoikaa ja käsityöläistä, sekä 820,000 pääomasta suhteellisesti riippumatonta olentoa). Sen todellakin aasialaisen mielenrauhan, millä Parvus sovittelee »köyhälistön armeijaan» ammattitilaston 5,6 miljonaa maanviljelysalalla toimivaa henkeä, voittaa ainoastaan tuo hänen hävyttömyytensä puhua 2:sta miljonasta »kauppaköyhälistöä».[40*] Vaikkapa otaksuisimmekin kaikkien näiden ainesten riemulla tervehtivän vallankumousta, joka saattaisi sosialismin valtaan, olisi sillä kuitenkin hyvin vähän voitettu sen tärkeän ja ratkaisevan tehtävän hyväksi, josta tässä on kysymys.
Että valtio välittömästi ottaisi haltuunsa koko tuotannon ja kaupittelun, siitä kaiketi ei enää ole tarpeen kinastella. Valtio ei voisi ottaa haltuunsa edes kaikkia suur- ja keskikokoisiakaan yrityksiä. Eivätkä edes kunnat välijäseninä voisi paljoakaan aikaansaada. Ne voisivat mahdollisesti kunnallistuttaa paikalla toimivia liikkeitä tahi niitä, jotka harjoittavat tuotantoa kunnan omiksi tarpeiksi, ja siinä olisi niille jo koko kaunis tehtävä. Mutta kuvitellaanko, että yht'äkkiä voisi kunnallistuttaa kaikki tähän asti suurmarkkinoita varten työskentelevät yritykset?
Jospa esimerkiksi vain otamme keskikokoisen teollisuuskaupungin, Augsburg'in, Barmen'in, Dortmund'in, Hanau'n, Mannheim'in tahi jonkin muun, niin ei suinkaan kukaan ihminen olisi kyllin järjetön uskoakseen, että nämä kunnat valtiollisen pulan aikana tahi muulloinkaan voisivat ottaa haltuunsa ja menestyksellisesti itse harjoittaa kaikkia näillä paikkakunnilla olevia eri tehdas- ja kauppaliikkeitä. Ne joko jättäisivät ne edellisten omistajain käsiin tahi, jos ne välttämättömästi olisivat pakkoluovutuksella kuntien omistettavat, olisivat pakotetut määrätyistä vuokraehdoista antamaan nuo liikkeet kooperativisten työväenyhdistysten haltuun.
Siten kysymys kaikissa samankaltaisissa tapauksissa käytännöllisesti muuttuu kysymykseksi kooperatsionin taloudellisesta kehittymiskyvystä.
Kysymystä siitä, miten paljon kooperativinen liike kykenee aikaansaamaan, on marxilainen kirjallisuus tähän asti hyvin pintapuolisesti käsitellyt. Lukuunottamatta kuusikymmenluvun kirjallisuutta ja muutamia Kautskyn kirjoituksia, on siinä, paitsi muutamia yleisiä, tavallisesti kieltoperäisiä lauselmia, hyvin vähän kooperativisista yhdistysoloista.
Tämän sivuuttamisen syitä ei tarvitse etsiä kaukaa.
Ensinnäkin on marxilainen käytännöllinen toiminta parasta päästä valtiollista laatua, pitäen valtiollisen vallan anastamista päämääränään, eikä ammatilliselle liikkeellekään omisteta periaatteellista merkitystä työläisten luokkataisteluun nähden muuta kuin muodollisessa suhteessa. Kooperatsionista oli Marx'illa aluksi se vakaumus, että se pienliikkeenä olisi hedelmätön ja että sillä korkeintaan olisi yleensä hyvin rajoitettu, kokeellinen arvo. Ainoastaan kaikilla yhteiskunnan varoilla saattaisi jotakin panna alkuun. Tähän suuntaan lausuu Marx »18. Brumaire»issä työläisliitoista, assosiatsioneista.[41*] Myöhemmin lieventää hän hieman tuomiotansa kooperativisista yhdistyksistä, mikä m. m. selviää niistä kooperativista yhdistysoloa koskevista välipäätöksistä, joita kenralineuvosto jätti Intemational'in Génève'ssä ja Lausanne'ssa pitämälle kongressille, samoin kuin tuosta luultavasti Marx'in kirjoittamasta, kaikissa tapauksissa hänen hyväksymästään in kohdata G. Eccariuksen kirjoittamasta »Eines Arbeiters Widerlegung», jossa kooperativisille yhdistyksille tulevaisuuden edeltäjinä omistetaan sama merkitys kuin ammattikunnilla oli Romassa aikaisemmalla keskiajalla, sekä lisäksi tuosta jo mainitusta »Das Kapital»in kolmannen nidoksen kohdasta, joka, sepitettynä samaan aikaan kuin yllämainitut välipäätökset ja Eccariuksen teos, esittää kooperativisten yhdistysten merkitystä vaihdemuotoina sosialistiseen tuotantoon. Kirje, joka koskee Gotha'n ohjelmaehdotusta (1875),[15] on jo paljoa heikompi-uskoinen kooperatsioniin nähden, ja tämä heikkouskoisuus hallitsee sitte seitsenkymmenluvun keskivaiheilta alkaen koko marxilais-sosialistista kirjallisuutta.
Tämä saattaa osaksi olla seurausta Parisin kommunin jälkeen tapahtuneesta taantumuksesta, mikä painoi työväenliikkeeseen uuden, melkein yksinomaan politikkaan suunnatun leiman. Mutta se voi myöskin olla noiden surullisten kokemusten tuloksia, joita kaikkialla kooperativisten yritysten suhteen oli tehty. Ne korkealle tähtäävät toiveet, joihin Englannin kooperativisen liikkeen mainio menestys oli antanut aiheen, eivät olleet täyttyneet. Kaikille kuusikymmenluvun sosialisteille oli kooperativinen tuotantoyhdistys ollut kooperatsionin varsinaisena muotona, kulutusyhdistys pääsi parhaimmassa tapauksessa vain sivullisena osalliseksi asiaan. Se mielipide, jonka myöskin Engels oli lausunut julki kirjoituksissaan asuntokysymyksestä, että kulutusyhdistysten yleinen laajeneminen välttämättömästi saisi aikaan palkkojen vähemisen, oli päässyt voitolle (»Wohnungsfrage».[16] Uusi painos, siv. 34–35). Marx'in sepittämä välipäätös Génève'n kongressissa lausui:
»Neuvomme työläisiä panemaan suuremman arvon kooperativiseen tuotantoon kuin kooperativisiin kauppahuoneisiin. Viimemainitut koskettelevat ainoastaan nykyisen talouden pintaa, edellinen tarttuu siihen käsiksi sen perustuksia myöten. Estääkseen kooperativisia yhdistyksiä vaipumasta tavallisiksi porvarillisiksi kommanditiyhtiöiksi, pitäisi kaikkien niiden kautta toimessa olevien työntekijöitten, joko he sitten ovat osakkeenomistajia tahi eivät, saada sama osuus voitosta. Ainoastaan satunnaisena keinona sallittakoon osakkeenomistajain saada kohtuullinen korko.»
Mutta juuri kuusikymmenluvulla perustetut tuotantoyhdistykset olivat melkein kaikkialla epäonnistuneet, ne olivat joko pakosta kokonaan hajaantuneet tahi sulautuneet pieniksi yhtiöliikkeiksi, jotka ainoastaan vaivaloisesti pysyivät hengissä, elleivät palkanneet työntekijöitään samalla tavalla kuin muut liikkeet. Kulutusyhdistykset taasen olivat huonontuneet »porvarillis-viisasteleviksi» liikehuoneiksi, tahi näyttivät ainakin siltä. Eipä kumma, että sosialistisissa piireissä yhä enemmän loitonnuttiin kooperativisesta liikkeestä. Saksassa, jossa mielet sitäpaitsi vielä olivat alttiit Lassalle'n ja Schulze-Delitzsch'in väliselle ristiriidalle, oli taantumus voimakkain. Tuo voimakas taipumus äärimmäiseen valtiososialismiin, jota seitsenkymmenluvulla huomattiin suuressa joukossa Saksan sosialidemokrateja (ei ainoastaan Lassallelaisissa) ja joka monesti oli oudossa ristiriidassa puolueen valtiollisen jyrkkyyden kanssa, oli suuressa määrin kooperativisista yhdistyksistä saamien ikävien kokemuksien seurauksia. Kooperativisten oma-apuyhdistysten perikadosta otettiin nyt vain vahingonilolla selkoa. Gotha-ohjelmassa, jopa sen suunnitelmassakin, oli vaatimus valtioavusta tuotantoyhdistyksille esitetty mahdottomassa muodossa. Se arvostelu, jota Marx esitti kirjeessään ohjelman kyseessäolevasta pykälästä, koski tässä suhteessa enemmän lausumistapaa kuin sen pohjana olevaa ajatusjuoksua. Marx ei tiennyt, että juuri »Berliner Marat» — Hasselmann — jonka syyksi hän pääasiallisesti pani pykälän syntymisen, oli läpeensä blanquilainen. Myös Hasselmann olisi samoin kuin Marx'kin nimittänyt Buchez'in suosimassa »atelier»issä (työhuoneessa) työskenteleviä työläisiä vallankumouksellisiksi.
Siihen seikkaan, että Marx'ilta puuttuu syvällisempää kooperativisen liikkeen arvostelua, on olemassa kaksi syytä. Ensinnäkään ei oltu siihen aikaan, jolloin Marx kirjoitti, saavutettu riittäviä kokemuksia kooperatsionin eri muodoista, jotta niiden perustukselle olisi voitu langettaa tuomiota. Ainoastaan vielä aikaisempaan ajanjaksoon kuuluvat vaihtopuodistot olivat osottautuneet täydesti onnistumattomiksi. Toiseksi ei Marx'in suhde kooperativisiin yrityksiin ylimalkaan ollut niin teoretisesti vapaamielinen, että se olisi sallinut hänen teoretisen tarkkanäköisyytensä nähdä laajemmalle kuin tavallisen tusinasosialistin, joka tyytyi nimityksiin sellaisiin kuin työläis- ja pienmestari-yhdistykset. Tässä oli tuo valmiiksi muodostettu oppisääntö tahi niin sanoakseni pakkoluovutuskaava estämässä hänen suurta analytistä kykyänsä. Kooperatsioni oli mieluinen hänelle ainoastaan siinä muodossa, missä se jyrkimmin oli kapitalistisen yrityksen vastakohtana. Siitä johtuu myöskin hänen kehoituksensa työväestölle harrastaa ainoastaan tuotantoyhdistyksiä, sillä nämä ahdistavat olevaa taloudellista järjestelmää »sen perustuksia myöten». Tämä on kokonaan dialektikan henkeä ja vastaa muodon puolesta täydellisesti sitä yhteiskuntaoppia, joka johtuu tuotannosta, tämän ollen viime kädessä yhteiskuntamuotoa määräävänä tekijänä. Ulkonaisesti vastaa se myös sitä käsitystä, joka jo yhteiskunnallistetun työn ja yksityisen omistuksen välisessä ristiriidassa näkee uudenaikaisen tuotantokeinon perinpohjaisimman, ratkaisuaan kaipaavan vastakohdan. Tämän ristiriidan käytännöllisenä ratkaisuna tuntuu olevan tuotantoyhdistys yksityisyritysten piirissä. Tältä kannalta ajatteli Marx, että joskin kooperativinen yritelmä, jossa »liittoon yhdistetyt työläiset ovat omat kapitalistinsa», välttämättömästi osottaa kaikkia nykyisen järjestelmän puutteita, niin siitä kuitenkin suoranaisesti on poistettu pääoman ja työn välinen vastakohta, joten se siis on todistanut kapitalistisen yrittelijän olevan liikaa. Kokemus on kuitenkin myöhemmin osottanut, että juuri täten säädetty teollinen tuotantoyhdistys ei voinut eikä voi antaa tällaista todistusta, että se on kooperativisen työn onnettomin muoto, ja että Proudhon oli asiallisesti täysin oikeassa, kun hän tähän vedoten väitti Louis Blanc'ia vastaan, että yhteenliittyminen »ei ole mikään voima.»[42*]
Sosialidemokratinen arvostelu piti puhtailta tuotantoyhdistyksiltä puuttuvaa pääomaa, luottoa ja tavarainvaihtoa näiden taloudellisen häviön ainoana syynä, ja sama syy selitti taloudellisessa suhteessa onnellisten yritysten häviön riippuvan ympäröivän kapitalistisen ja yksilöllisen maailman turmelevasta vaikutuksesta. Tämä onkin jossakin suhteessa oikein. Mutta se ei selvitä kysymystä perinpohjin. Tiedetään, että suuri joukko rahallisesti onnistumattomia tuotantoyhdistyksiä omistaa kylliksi liikepääomaa, ja ettei niillä ole suurempia menekkivaikeuksia kuin keskimääräisellä yrittelijälläkään. Jos tuollainen tuotantoyhdistys todella olisi taloudellinen voima, tasa-arvoinen kapitalistisen yrityksen kanssa tai yläpuolella sitä, niin olisi sen ainakin täytynyt saavuttaa sama asema kuin nuo monet vaatimattomimmin ehdoin alkaneet yksityisyritykset, eikä sen olisi tarvinnut ympäröivän kapitalistisen mailman siveellisestä vaikutuksesta niin surkeasti kukistua, kuten nyt niin usein on käynyt. Niiden tuotantoyhdistysten historia, jotka eivät ole rahallisesti epäonnistuneita, todistaa vielä voimakkaammin tämän »tasavaltaisen tehtaan» muotoa vastaan kuin noiden häviöön joutuneitten. Se osottaa, että edellisten kehitys aina vaatii yksin- ja etuoikeuksia. Ahdistamatta vähimmässäkään määrässä nykyisen talouden perusteita ovat ne pikemmin antaneet todistuksen näiden suhteellisesta voimasta.
Sitävastoin on kulutusyhdistys, jota kuusikymmenluvun sosialistit pitivät niin halveksittavana, aikojen kuluessa todella osottautunut taloudelliseksi voimaksi, suuremmoisia suoritus- ja kehittämiskykyjä omaavaksi järjestelmäksi. Niiden surkeiden lukujen rinnalla, jotka tilastossa osottavat puhtaita tuotantoyhdistyksiä, näyttävät työväenkulutusyhdistyksiä osottavat luvut maailmanvallan taloudelta verrattuna pikkukaupungin talouteen. Ja kulutusyhdistysten perustamat ja niiden laskuun johdetut työhuoneet tuottavat jo enemmän kuin satakertaisesti niin suuren tavaramäärän kuin se, minkä puhtaat tahi likipitäin puhtaat tuotantoyhdistykset saavat aikaan.[43*]
Puhtaiden tuotantoyhdistysten sekä taloudellisen että siveellisen epäonnistumisen syvempiä syitä on rouva Beatrice Webb mainiolla tavalla osottanut tyttönimellään — Potter — julkaisemassaan teoksessa brittiläisessä kooperativisesta liikkeestä, joskaan tässä kirjassa paikoittain ei puutu liioittelujakaan. Rouva Webb'in, kuten useimpien englantilaisten kooperatsioniystäväin, mielestä ei siinä toimivien työläisten omistama kooperatsioni ole sosialistinen tahi kansanvaltainen, vaan »yksilöllinen». Tämän sanan käyttäminen voi loukata, mutta ajatusjuoksu on oikea. Tämä kooperativinen yhdistys ei itse asiassa ole sosialistinen, jota muuten Rodbertuskin jo esitti. Se on juuri siinä suhteessa, että työläiset itse ovat yksinomaiset omistajat, mitä järjestysmuotoon tulee, elävänä vastakohtana itselleen. Se edellyttää tasa-arvoisuutta työhuoneessa, täyttä kansanvaltaisuutta, tasavaltaisuutta. Mutta saavutettuaan määrätyn laajuuden, joka suhteellisesti voi olla hyvin vaatimaton, häviää tasa-arvoisuus, sillä tekijöitten erotteleminen ja siitä seuraava keskinäinen alistuminen käy välttämättömäksi. Jos tasa-arvoisuus lakkautetaan, poistetaan samalla rakennuksen kulmakivi, ja muut kivet seuraavat perässä varhemmin tahi myöhemmin, seurauksena on hajaannus tahi muuttuminen tavalliseksi liikeyritykseksi. Jos taas pidetään vanhoista muodoista kiinni, katkeaa kehittymisen mahdollisuus, ja silloin kooperatsionia voi harjoittaa ainoastaan hyvin pienessä muodossa. Tämä on kaikkien puhtaitten tuotantoyhdistysten vaihtoehto, tässä ristiriidassa ne joko hajoavat tahi kuihtuvat. Olematta vähimmässäkään määrässä kapitalisteja hävittävä, uudenaikaista suurtuotantoa vastaava muoto, edustavat ne päinvastoin taantumista esikapitalistiseen tuotantoon. Tämä on niin yleistä, että ne muutamat tapaukset, joissa ne suhteellisesti ovat menestyneet, rajoittuvat käsityöläistapaisiin yrityksiin, joista useimmat eivät joudu Englannin, missä suurteollisuushenki vallitsee työläisten kesken, vaan tuon tavattomasti »pienporvarillisen» Ranskan osalle. Kansansielutieteilijät esittävät kernaasti Englantia maana, jossa kansa etsii tasa-arvoisuutta vapaudessa, ja Ranskaa maana, jossa se etsii vapautta tasa-arvoisuudessa. Ranskan tuotantoyhdistysten historia osottaa itse asiassa monta kohtaa, jossa muodollisen tasa-arvoisuuden ylläpitämiselle on liikuttavalla uskollisuudella tehty mitä suurimpia uhreja. Mutta se ei osota ainoatakaan puhdasta tuotantoyhdistystä uudenaikaisen suurteollisuuden alalla, vaikka se on levinnyt hyvin laajalle Ranskassa.
Ansio rouva Potter-Webb'in tarkastusten varsinaisesta laajentamisesta tulee tohtori Franz Oppenheimer'ille, hänen kirjassaan »Die Siedlungsgenossenschaft» (Leipzig, Duncker & Humblot). Kirjan ensimäisessä luvussa annetaan lyhyt, kuvaava, analyseeraava eli erittelevä esitys kooperatsionin eri muodoista, tutkielma, jonka arvostelevaa ankaruutta tuskin voitaneen voittaa. Oppenheimer tekee kooperativisia yhdistyksiä luokitellessaan periaatteellisen eron ostaja- ja myyjäyhdistysten välillä, jonka eron merkitystä hän meistä muutamissa suhteissa arvioi liian suureksi, mutta jota kokonaisuudessaan on pidettävä hyvin hedelmällisenä ja joka tekee mahdolliseksi tosi-tieteellisen selvittelyn puhtaitten tuotantoyhdistysten epäonnistumisesta — selvittelyn, jonka mukaan personallinen velkaantuminen, pääoman puute j. n. e. kokonaan joutuvat toiseen sijaan satunnaisuuksina, jotka selittävät yksityistapauksen, vaan eivät sääntöä. Ainoastaan mikäli kooperativiset yhdistykset pääasiallisesti ovat ostajayhdistyksiä, on laajeneminen toivottava sekä yleisen pyrintöperän että omien harrastusten kannalta. Mutta kuta enemmän kooperativinen yhdistys on myyjäyhdistys ja kuta enemmän sen tarkoitus on myydä omassa keskuudessaan valmistettuja tuotteita (maamieskooperatsioniin nähden on asianlaita hieman toisin), sitä voimakkaammaksi sisäinen ristiriita käy. Mikäli se kasvaa, lisääntyvät vaikeudet. Vastuu käy suuremmaksi, taistelu menekin puolesta käy vaikeammaksi samaten luoton saavuttaminen ja taistelu voittoansiosta, s. o. yksityisen osuudesta yleisansioon. Se on siis yhä pakotettu sulkeutumaan itseensä. Sen voittoansioharrastus on vastakkainen ei ostajain harrastuksille, vaan myöskin kaikkien muiden myyjäin harrastuksille. Ostajayhdistykselle sitävastoin on laajeneminen periaatteellisesti etua. Joskin sen voittoansioharrastus on vastakkainen myyjien harrastuksille, on se kuitenkin yhtäpitävä kaikkien muiden ostajien harrastusten kanssa. Se pyrkii alentamaan voittoansiota ja tekemään tuotteet halvemmiksi, mikä pyrkimys on yhteinen kaikille kansalaisille heidän ostajina ollessaan, kuten ylipäänsä koko yhteiskunnalle.
Tästä kooperativisten yhdistysten kummastakin erilaatuisesta taloudellisesta luonteesta on alkuansa rouva Potter-Webb'in osottama ero niiden hoitamisessa: kaikkien puhdasten ostoyhdistysten varsinaisesti demokratinen luonne, ja kaikkien puhtaitten myyntiyhdistysten harvain valtaan taipuvainen luonne. Tässä täytyy muistaa, että Oppenheimer aivan johdonmukaisesti laskee myyntiyhdistysten joukkoon ne kulutusyhdistykset, jotka jakelevat voittoa ainoastaan rajoitetulle määrälle osakkeenomistajia. Ainoastaan se kulutusyhdistys, joka suo kaikille ostajille voitto-osuutta saman laskelman mukaan, on oikea ostoyhdistys.[44*]
Kooperativisten yhdistysten jakautumisella ostajista muodostettuihin ja myyjistä muodostettuihin on suuri merkitys kooperativisten yhdistysolojen opille, etenkin mikäli tämä oppi on yhteydessä sosialistisen opin kanssa. Ken loukkaantuu sanoista »osto» ja »myynti» liian yksityiskohtaisesti muka kapitalistiseen tuotantoon sovitettuina, hän voi korvata ne käsitteillä hankinta ja luovutus, ja hän on silloin yhä selvemmin huomaava, miten paljoa suurempi merkitys yhteiskunnalle on edellisellä kuin jälkimmäiselle. Tavarain hankkiminen muodostaa yleisen perusharrastuksen. Siihen nähden on kaikilla yhteiskunnan jäsenillä periaatteellisesti sama harrastus. Kaikki kuluttavat, mutta eivät kaikki tuota. Parhaimmankin tuotantoyhdistyksen ollessa myynti tahi luovutus-yhdistyksenä on se aina oleva salaisessa vastakkaissuhteessa yhteiskuntaan, sillä on aina oleva erikoisharrastuksensa tätä kohtaan. Yhteiskunta olisi tuotantoyhdistykseen, joka omaan laskuunsa harjoittaisi jotakin teollisuutta tahi muulla tavalla avustaisi yleisöä, samassa vastakkaissuhteessa kuin kapitalistiseenkin yritykseen, ja ainoastaan asianhaaroista riippuisi, tulisiko se helpommin toimeen edellisen kuin jälkimmäisen kanssa.
Mutta tullaksemme lähtökohtaan, joka houkutteli meitä kooperativisen yhdistysopin alalle, on se edellytys osottautunut kokonaan virheelliseksi, että uudenaikaiseen tehtaaseen liittyy jokin suurempi luonnollinen taipumus kooperativiseen työhön. Tarkastettakoon mitä osaa tahansa kooperativisen liikkeen historiasta, aina tullaan siihen huomioon, että kooperativinen tehdas omine hallintoineen kaikkialla on näyttäytynyt ratkaisemattomaksi tehtäväksi ja että se, vaikkakin muuten moitteettomasti johdettuna, kuitenkin aina on mennyt myttyyn kurin puutteessa. Siinä on olemassa sama suhde kuin tasavallan ja uudenaikaisen keskitetyn valtiolaitoksen välillä. Kuta suurempi valtio on, sitä vaikeampi on saada siellä aikaan tasavaltaista hallintoa. Sikäli kasvavat myöskin vaikeudet muuttaa tasavaltaiseksi teollisuusyritystä, mikäli tämä on isompi ja monipuolisempi. Kun on kysymyksessä erinomaiset tarkoitukset, niin käy laatuun, että ihmiset itse valitsevat välittömät johtajansa, ja että heillä itsellään on oikeus erottaa ne. Mutta niissä tehtävissä, jotka kuuluvat tehdasyrityksen johtoon, jossa päiväpäivältä ja hetkihetkeltä täytyy ryhtyä proosallisiin toimiin ja jossa aina on tilaisuutta ristiriitoihin, ei käy laatuun, että johdettavien virkaan asettama johtaja on riippuva yksinomaan heidän hyvästä tai huonosta tuulestaan. Tämä on ajanpitkään osottautunut kestämättömäksi ja aiheuttanut muutoksia kooperativisen tehtaan järjestelmään. Sanalla sanoen, vaikkakin tehdasolojen teknillinen kehitys on luonut joukkotuotannon aineellisen edellytyksen, ei se suinkaan samassa määrin ole luonut kooperativisen toimen henkisiä edellytyksiä. Tarve liittää yritykseen kooperativista toimintaa sitä vastaavine edesvastuineen ja vaaroineen on päinvastaisessa suhteessa yrityksen suuruuteen. Mutta vaikeudet kasvavat sen rinnalla enenevässä suhteessa.
Kuvitelkaamme asiaa aistiperäisessä muodossa ja ottakaamme esimerkiksi jokin suuri, uudenaikainen teollisuusyritys, mekaninen verstas, sähkölaitos, suuri kemiallinen tehdas tahi uudenaikaisesti järjestetty kustannuslaitos. Kaikkia näitä ja samanlaisia suurteollisuusyrityksiä voi aivan hyvin harjoittaa kooperativisten yhdistysten laskuun, joihin yhdistyksiin myöskin noissa teollisuuksissa työskentelevät työntekijät voivat kuulua, mutta siinä työskentelevien työläisten itse johtamaan kooperativiseen toimintaan ne ehdottomasti eivät sovellu. Eri osastojen ja erilaisten virkailijoiden väliset ristiriidat eivät milloinkaan loppuisi. Silloin kävisi selvimmin ilmi, että sivistysasteeseen, elämäntapoihin j. n. e. Nähden erilaisten ammattiryhmien keskenäinen yhtenäisyystunne olisi jotenkin heikko — jota Cunow vastustaa. Mitä tavallisesti pidetään kooperativisena työnä, se onkin vain erehdykseen perustuva valenimitys yhteistyön yksinkertaisemmille muodoille, itse asiassa se ei ole muuta kuin joukkourakka-työtä,[45*] jota työväenryhmät harjoittavat.
Ainoastaan ulkonaisiin merkkeihin perustuva näkökanta voi otaksua, että kapitalistisen »omaisuudenomistajan» poistamisessa olisi tärkein askel kapitalististen yritysten muuttamiseen elonvoimaisiksi, sosialistisiksi laitoksiksi. Niin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole. Nämä yritykset ovat hyvin monimutkaisia elimistöjä, ja sen keskuksen poistaminen, jossa kaikilla elimillä on keskipisteensä, tietää pian tapahtuvaa hajaannusta, ellei poistamista seuraa elimistön täydellinen uusiintuminen.
Mitä yhteiskunta ei voi ottaa omiin käsiinsä, joko valtion tahi kunnan kautta, sen se juuri levottomina aikoina aluksi tulee jättämään oman onnensa nojaan. Ulkonäöltään perinpohjaisempi menettely osottautuisi hyvin pian peräti tarkoituksettomaksi. Ei elonvoimaisia kooperativisia yhdistyksiä voi polkea esille maasta eikä komentamalla saada niitä aikaan, niiden täytyy elimellisesti syntyä. Mutta siellä, missä niillä on sovelias maaperä, ne kasvavatkin nopeasti.
Brittiläiset kooperativiset yhdistykset omistavat jo pääomana nuo sata miljonaa taalaa ja enemmänkin, jotka Lassalle valtiokreditinä piti riittävänä yhdyskuntasuunnitelmansa toteuttamiseksi. Mutta brittiläisiin kansallisvaroihin nähden on tämä kuitenkin vain pieni murto-osa; se on ehkä neljässadas-osa siitä, jos lasketaan pois ulkomaille sijoitettu ja kaksinkertaisesti laskettu pääoma. Mutta siinä ei lähimainkaan vielä ole brittiläisen työväestön koko kapitalivarallisuus. Se on sitäpaitsi alituisesti kasvamaan päin. Kymmenen vuoden aikana 1887–1897 on se miltei kaksinkertaistunut, se on kasvanut nopeammin kuin jäsenten luku. Tämä lisääntyi 851,211:sta 1,468,955:een, varallisuus 11,5:sta miljonasta 20,4 miljonaan sterlinkipuntaa. Kooperativisten yhdistysten tuotanto kasvaa vielä nopeammin. Sen arvo nousi 1894 yhteensä 99 miljonaan Saksanmarkkaa ja jo 1897 melkein kaksinkertaiseen määrään, tahi 187 miljonaan Saksanmrk. Tästä määrästä tuli lähemmäs kaksikolmasosaa ostoyhdistysten oman tuotannon osalle, kolmannen kolmasosan jakaantuessa eri yhdistyksille, joista suuri osa oli tahi on ostoyhdistyksiä tahi ostoyhdistyksille tuottavia yhdistyksiä. Kulutus- eli ostoyhdistysten oman tarpeen tuotanto kasvoi enemmän kuin kaksinkertaisesti näiden kolmen vuoden aikana, sen arvo nousi 52:sta 122 miljonaan Saksanmark.
Nämä numerot ovat siksi hämmästyttäviä, että niitä lukiessa välttämättömästi tulee kysyneeksi, missä tämän kehityksen raja lienee? Kooperativiset intoilijat ovat laskeneet, että jos brittiläiset kooperativiset yhdistykset sen sijaan, että jakelevat voittonsa, panisivat sen säästöön, niin ne kahdenkymmenen vuoden kuluttua kykenisivät ostamaan koko valtion maa-alan sekä siinä olevat rakennukset ja tehtaat. Tämä on tietysti samanlainen laskuarvio kuin tuon kuuluisan ensimäisenä vuonna talteen otetun pennin koronkorkolasku. Tuossa laskussa on unohdettu, että on olemassa n. s. maavero ja sen mukaan on kehityksessä edellytetty lukujakso luonnollisesti mahdoton. Se jättää huomioon ottamatta, että kulutusyhdistysten on miltei mahdoton saavuttaa kaikkein köyhimpiä luokkia, tahi että näitä ainoastaan vähitellen saattaa voittaa niihin kuuluviksi. Se sivuuttaa, että maaseudun kulutusyhdistyksillä on kovin rajoitettu toiminta-ala, että se tosin voi vähentää välikaupan kustannuksia, mutta ei kokonaan poistaa niitä. Yksityisyrittelijöille ilmaantuu siis yhä uusia mahdollisuuksia sovittautua uusien olosuhteitten mukaan, ja kooperativisen liikkeen laajeneminen hidastuu määrätystä ajanjaksosta lähtien matematisen välttämättömästi. Mutta ennen kaikkia tämä laskelma jättää lukuunottamatta tai huomaamatta, että voitto-osinkoa maksamaton kulutusyhdistys yleensä kokonaan keskeytyisi kasvussaan, että voitto-osinko juuri on kulutusyhdistysten paraana vetovoimana suuriin väestöjoukkoihin nähden, osinko, tuo tieteisoppineitten kooperatörein kirottu synninomena. Jos onkin liioittelua, mitä meidän päivinämme usein väitetään, että kulutusyhdistysten voiton jakeleminen ei ole minään tavarain suuremman huokeuden mittakaavana, että yksityiskauppias keskimäärin myy tavaroita yhtä huokeasti kuin kulutusyhdistyksetkin, ja että siis voitto-osinko ainoastaan on muutamain tavarain pienen, huomaamattoman hinnanylennyksen tuloksena, niin ei tämä väite kuitenkaan ole aivan perusteetonkaan. Työväenkulutusyhdistys on yhtä paljon jonkinlainen säästöpankki, kuin keino tuon työläisluokalle riistämisjärjestelmäksi muodostuneen loismaisen välikaupan voittamiseksi.[46*] Mutta koska säästämisen vaisto monellakaan ihmisellä ei ole erittäin kehittynyt, tekevät he mukavuussyistä ostoksen mielemmin lähimmällä kauppiaalla, kuin voiton tähden alistuisivat perusteellisempaan menettelyyn. Tämä on yhtenä tekijänä, joka erittäinkin Englannissa paljon on vaikeuttanut ja vieläkin vaikeuttaa kulutusyhdistysten laajenemista. Englantilainen työntekijä ei ole erittäin taipuvainen säästäväisyyteen. Olisi yleensä väärin väittää, että Englanti alkuaankaan olisi ollut erittäin kiitollisena maaperänä kulutusyhdistyksille. Päinvastoin. Työläisluokan tavat, kaupunkien suuri »omakoti»-järjestelmään perustuva laajeneminen vastaavat tässä suhteessa täydellisesti korkeimpien palkkojen etuja; siellä saavutetut tulokset ovat etupäässä sitkeän, pelkäämättömän järjestystyön hedelmiä.
Se on työtä, jota on kannattanut ja yhä vieläkin kannattaa tehdä. Vaikkapa kulutusyhdistys ei saisi aikaan muuta kuin sen, että se välikaupan voittoa alentamalla vähitellen raivaa itsellensä tietä, tekisi se kuitenkin kansantaloudelle erittäin hyödyllisen työn. Ja että se tosiaankin siihen suuntaan toimii, siitä ei voi olla olemassa pienintäkään epäilystä.
Tässä on olemassa keino, jonka avulla työläisluokka, tuhoamatta suorastaan elämää ja oloja, ryhtymättä väkivaltaan — mikä ei ole niinkään yksinkertainen asia, kuten olemme nähneet — voi itseänsä varten ottaa takavarikkoon osan yhteiskunnallista rikkautta, joka muussa tapauksessa lisäisi ja siis myöskin vahvistaisi »omaisuutta omistavaa» luokkaa.
Kooperativisten yhdistysten tilasto osottaa, millaisista luvuista tässä on puhe. 367 miljonan Saksanmarkan suuruista pääomaa ja 803 miljonan Saksanmarkan suuruista vaihtoa kohti oli v:na 1897 Englannin 1483:lla työväenkulutusyhdistyksellä 123 miljonan markan suuruinen voitto.[47*] Tämän mukaan on myytyjen tavarain 15 1⁄4 prosenttia ja käytetyn pääoman voitto 33 1⁄2 prosenttia. Samoin on laita kooperativisten leipuriyhdistysten, jotka oikeastaan ovat vain kulutusyhdistyksiä.[48*] 5 miljonan S. markan suuruista pääomaa ja 8 1⁄2 miljonan S. markan suuruista myyntiä kohti oli niillä 1 1⁄5 S. markan suuruinen voitto, s. o. 14 prosentin korko myynnistä ja 24 prosentin korko käytetystä pääomasta. Kooperativiset mylly-yhdistykset, jotka pääasiallisesti ovat samalla kannalla kuin leipomotkin, saavuttivat keskimäärin 14 prosentin voiton pääomalle.
Keskimääräinen voittoansio on paljoa vaatimattomampi niissä tuotantoyhdistyksissä, jotka eivät valmista ravintoaineita. 120 yhdistystä, joilla yhteensä on 14 1⁄2 miljonan pääoma ja 24:n miljonan myynti, saivat 770,000 Saksan markan suuruisen voiton, s. o. 3 1⁄4 prosenttia myynti- ja 5 prosenttia pääoma-voittoa.
Jos nämä numerot olisivat teollisuuden ja yksityiskaupan voittosuhteita erehtymättömästi kuvaavia, niin ne asettaisivat tuon lauseen, että työläistä riistetään tuottajana eikä kuluttajana, hyvin epäiltävään valoon. Ja itse asiassa tämä lause ilmaisee ainoastaan ehdollisen totuuden. Tämä käy selville jo siitäkin, että se arvo-oppi, johon se perustuu, kokonaan jättää lukuunottamatta erikoiskaupan. Arvo-oppi edellyttää vielä, että kaupassa vallitsee rajaton vapaus sen tavaran suhteen, jota nimitetään »työvoimaksi», jotta tämän valmistuskustannusten (s. o. työläisten elantotarpeiden j. m. s.) vähentäminen tuottaisi mukanansa hinnan — palkan — alentumisen. Meidän päivinämme ovat ammattiyhdistykset, lain säätämä työväensuojelus ja yleisen mielipiteen voima huomattavasti rajoittaneet tätä vaaraa moneen työläiseen nähden. Ja kolmanneksi se edellyttää, ettei työläinen voi saada vaikutustaan voimaan niihin nähden, joiden kanssa yrittelijän täytyy jakaa liikatuote, ennen kaikkea maanomistajiin nähden, mikä seikka tosioloissa myöskin vähitellen muuttuu. Niin kauvan kuin työläiset esim. ovat järjestymättöminä ja ikäänkuin lainsäädännön suojaamattomina työnantajiin verraten, on aivan oikein, että sellainen kysymys, kuin esim. maan verottaminen, on omistavaisten keskinäisenä riidanaiheena enemmän kuin työläisten harrastamana asiana.[49*] Mutta kuta enemmän tämä edellytys häviää, sitä suuremmaksi käy varmuus, että maaveron alentaminen ei tuota lisättyä pääomavoittoa, vaan korottaa alinta varallisuus-astetta. Maaveron rajaton kehittyminen tekisi sitävastoin ajanpitkään tyhjäksi useamman niitä etuja, joita ammattiyhdistykset, kooperativiset yhdistykset j. n. e., voivat saada aikaan työläisten elantosuhteitten korottamiseen nähden.
Tämä ohimennen sanottuna. Voimme pitää todistettuna, että kooperativinen kulutusyhdistys nyt jo esiintyy melkoisena taloudellisena voimana, ja jos muut maat vielä tässä suhteessa ovat Englannista jäljellä, niin on se kuitenkin jo ottanut juurtuaksensa Saksaan, Ranskaan, Belgiaan y. m. maihin ja leviää yhä laajemmalle. En mainitse lukuja, sillä asianlaita on tunnettu ja luvut käyvät ajanpitkään väsyttäviksi. Tietysti jyrkkämieliset lainmääräykset voivat estää tuotantoyhdistysten laajenemista sekä niiden sisäisten mahdollisuuksien täyttä kehittymistä, ja niiden menestys on riippuvainen määrätystä taloudellisesta kehityksestä. Tässä on kuitenkin ennen kaikkea näytettävä toteen, mitä kooperatsioni ylipäänsä voi saada aikaan. Ja vaikkapa ei olisikaan tarpeellista tai mahdollista, että kooperativiseen yhdistykseen, sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme, sisältyisi tavarain koko tuotanto ja tuonti — ja jos toisaalta valtion ja kunnan yhä laajeneva toiminta-ala asettaisi tähän nähden eräitä rajoja, on sille kuitenkin yleensä siksi avara ala avoinna, että, antautumatta ennen mainittuihin harhaluuloihin, on oikeutettu odottamaan suuria tuloksia kooperatsionista. Jos se liike, joka pantiin alulle Rochdale-kutojain 28:lla Sterlinkipunnalla, vähemmässä kuin viidessäkymmenessä vuodessa on ennättänyt sellaisen kehityksen, että se hallitsee 20 miljonan punnan pääomaa, vaaditaan todellakin jonkinlaista rohkeutta ennustamaan, miten lähellä olemme sitä ajanjaksoa, jolloin tämän laajenemisen rajat ovat saavutetut, ja mihin muotoihin tämä liike aikojen kuluessa tulee pukeutumaan.
Monesta sosialistista on kulutusyhdistys vähemmän miellyttävä siksi, että se on liiaksi porvarillinen. Siinä on palkatuita virkamiehiä ja työläisiä, siinä syntyy voitto-ansioita, maksetaan korkoja ja riidellään jako-osuuksien suuruudesta. Totta on, että kansakoulu esim. muodollisesti paljoa suuremmassa määrässä kuin kulutusyhdistys on sosialistinen laitos. Mutta julkisten virkojen järjestymisellä on rajansa ja niiden kehitys vaatii aikaa, ja sillä välin on kulutusyhdistys se kooperatsionin muoto, johon työläisluokalla on helpoin pääsy, syystä, että se juuri on niin »porvarillinen». Samoin kuin tuo luulo, että yhteiskunta yhdellä hyppäyksellä voisi syöksyä nykyisistä järjestelyistään ja oloistaan niille suorasti vastakkaisiin, on harhaluuloa; samoin on tahi on ollut harhaluuloa, kun on tahdottu alottaa kooperatsioni-järjestelyn kaikkein vaikeimmasta muodosta.
Muistan, millä teoretisen säälin tunteella minä 1881 kuuntelin ystävääni Louis Bertrand'ia Brüsselistä, kun hän Chur'in kongressissa rupesi puhumaan kooperativisesta liikkeestä. Mitenkä muuten niin järkevä ihminen saattoi odottaa mitään tuollaisesta? Kun sitte 1883 opin tuntemaan »Gentin Vooruit»in, selvisi minulle leipomon merkitys; että sen ohessa myytiin liinavaatetta, jalkineita j. n. e., ei missään tapauksessa ollut vahingoksi. Mutta kun »Vooruit»in johtaja vielä kehitti minulle suunnitelmiaan, ajattelin jälleen: Ihmis-raukat, te saatatte itsenne perikatoon. He eivät ole syöksyneet perikatoon, vaan aivan rauhallisesti selvänäköisinä työskennelleet eteenpäin tätä tietä, joka tarjoaa heille vähimmän vastuksen, ja he ovat aikaansaaneet oman maansa olosuhteisiin sovitetun muodon kooperatsionia, joka Belgian työväenliikkeelle on osottautunut suuriarvoiseksi ja joka on käynyt siksi kiinteäksi ytimeksi, jonka ympärille siihen asti erillään olleet ainekset voivat kokoontua johtaaksensa liikettä eteenpäin.
Riippuu ennen kaikkea siitä, miten tarttuu asiaan käsiksi, kun tahtoo oppia tuntemaan kaikkia sen mahdollisuuksia.
Lyhyesti, kooperativinen tuotanto tulee toteutumaan, joskin todennäköisesti toisin muodoin kuin kooperativisen liikkeen ensimäiset oppiniekat niitä ovat suunnitelleet. Vastaiseksi on se yhä kooperatsioniajatuksen toteuttamisen vaikein muoto. Mainitsin, että englantilaiset kooperativiset yhdistykset jo omistavat enemmän kuin ne satamiljonaa taalaa, jotka Lassalle vaati suunnitelmansa toteuttamiseksi. Ja jos asia olisi vain rahakysymys, niin paljoa suuremmat rahavarat kuin nyt olisivat käytettävänä. Vapaat avustusrahastot ja ammattiyhdistykset eivät enää tiedä, minne panna kootut varansa. (Viimemainitut vaativat nyt, että hallitus sallisi heidän asettaa varansa säästökassoihin, joissa saisivat suuremman koron kuin minkä hallitus maksaa kapitalisteille.) Mutta tämä ei ole tahi ei yksinomaan ole kysymys taloudellisista keinoista. Se ei liioin ole kysymys uusien tehtaitten perustamisesta jo täysin täytetyille markkinoille. Ei puutu tilaisuuksia hyvällä hinnalla ostaa jo olemassa olevia, hyvin sisustettuja tehtaita. Se on ensi sijassa kysymys järjestelystä ja johdosta, ja tässä suhteessa puuttuu vielä paljo.
»Pääomaako me ensi sijassa tarvitsemme?» luemme brittiläisten kooperativisten yhdistysten pää-äänenkannattajan »Cooperative News»'in artikkelissa — ja kirjoittaja vastaa kysymykseen varmasti kieltäen. »Kuten näyttää, on meillä nykyään muutamia kymmeniämiljoneja punt. sterl. käytettävänämme, jotka ainoastaan odottavat tullakseen kooperativisesti käytetyiksi, ja epäilemättä voisi pian vielä hankkia kymmenenmiljonaa, jos olisimme siinä asemassa, että hyödyllisellä tavalla voisimme käyttää niitä liikkeessämme. Älkäämme vaikenemalla sivuuttako sitä totuutta — sillä totuus se on — että kooperativisessa maailmassa nykyhetkelläkin on suurempaan tarpeeseen enemmän intelligenssiä ja kelpoisuutta kuin enemmän rahaa. Kuinka moni meistä eikö haluaisikaan ostaa ainoastaan sellaista, jota olisi aikaansaatu puhtaasti kooperativisissa olosuhteissa, jos vain olisi mahdollista saavuttaa tämä ihanne. Kuinka moni meistä eikö olekaan koettamistaan koettanut käyttää kooperativisten yritysten valmistamia tavaroita, tulematta täysin tyydytetyiksi!» (»Cooperative News», jouluk. 3. p:nä 1898.)
Toisin sanoin, taloudelliset varat yksin eivät ratkaise kooperativista työproblemia. Lukuunottamatta muita ehtoja, vaatii tämä työ oman järjestelynsä ja oman johtajansa, eivätkä nämä kummatkaan ole valmiina otettavissa. Kumpaakin on etsittävä ja koeteltava, ja siksi on enemmän kuin epäiltävää, onko vallankumouksellinen aikakausi, jolloin kaikki mielet ovat kiihottuneina, kaikki intohimot korkeimmillaan, omansa edistämään tämän problemin ratkaisua, joka jo säännöllisinäkin aikoina on osottautunut niin vaikeaksi. Inhimillisesti arvosteltuna pitäisi asianlaidan oleman juuri päinvastoin.
Jopa englantilaistenkin kooperativisten tukkuliikkeiden verstaat, jotka ovat varustetut riittävillä varoilla ja omaavat tyydyttäviä vaihtomahdollisuuksia, tarvitsevat usein, kuten pääseurakuntien kertomukset ja väittelyt osottavat, koko pitkän ajan, ennenkuin niiden tuotteet voivat ryhtyä kilpailemaan yksityisteollisuuden tuotteiden kanssa.
Kuitenkin osottavat kulutusyhdistysten itsensä harjoittamaa tuotantoa koskevat luvut, että problemi on ratkaistavissa. Yksityisetkin tuotantoyhdistykset ovat omalla tavallaan käsittäneet sen ratkaisemisen. Yllämainitsemamme alhainen voitto-osinko ei pidä paikkaansa kaikkiin nähden. Tarkastaessamme lähemmin, huomaamme, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, että ne tuotantoyhdistykset parhaiten suoriutuvat, joita taloudellisesti johtavat ammatti- tahi kulutusyhdistykset, ja jotka tuotannossaan eivät pidä ainoana silmämääränään yrityksessä osallisten voittoansiota, vaan suuren yleisön edun, sekä ne, joissa työssä olevat, mikäli itse tahtovat, voivat jäsenenä kuulua yhdistykseen, siis muoto, joka enemmän lähentelee sosialistista ajatusta. Tätä valaistaksemme mainitsemme muutamia lukuja kooperativisten työväenosuuskuntayhdistysten liiton antamasta vuosikertomuksesta 1897. Ne koskevat työvuotta 1896.
| Yhdistysten nimet | Osakasten luku |
Työläisten luku |
Osuuspääoma Saks. mark. |
Palkkapääoma Saks. mark. |
Voitto | |
|---|---|---|---|---|---|---|
| Fustian- (»nahka») kutomo, Hebden Bridge | 797 | 294 | 528,340 | 129,420 | 96,580 | 14,7 % |
| Kaminatehdas, Dudley | 71 | 70 | 40,800 | 31,360 | 23,100 | 32 % |
| Kenkätehdas, Kettering | 651 | (210?) | 97,800 | 75,720 | 40,020 | 23 % |
| Vaatetusräätälinliike, Kettering | 487 | (50?) | 79,160 | 35,660 | 28,240 | 24,6 % |
| Kenkätehdas, Leicester | 1,070 | — | 197,580 | 286,680 | 49,680 | 10 1⁄4 % |
| Lukkotehdas, Walsall | 87 | 190 | 52,280 | 48,260 | 22,080 | 9,24 % |
| Trikootehdas, Leicester | 660 | (250?) | 360,160 | 246,540 | 56,040 | 22 % |
Kaikki nämä tehtaat maksavat tietysti ammattiyhdistyspalkkoja ja sovelluttavat normalityöpäivää. Ketteringin kenkätehtaassa on 8 tunnin työpäivä. Se on tasaisesti edistymässä ja rakentaa par'aikaa uutta sivustaa täysin uudenaikaisesti sisustettuun tehdasrakennukseensa. Osakasten lukuun nähden on huomautettava, että niiden joukossa on useita juridisiä henkilöitä (kulutusyhdistyksiä, ammattiyhdistyksiä j. n. e.). Hebden Bridge'n »englantilaisnahka»-kutomon osakkaista ovat: 297 tehtaan työssä olevaa työläistä, omistaen 147,960 markkaa osuuspääomasta, 200 yksityistä, sivullista henkilöä, omistaen 140,640 markkaa ja 300 yhdistystä, omistaen 208,300 markkaa. Lainattuna pääomana on etupäässä jäsenien saatavat, jotka nämä jättävät liikkeeseen ja joille maksetaan 5 % korkoa. Voittoa jaettaessa noudatetaan koko erilaisia periaatteita. Muutamissa tehtaissa maksetaan hieman suurempaa voittoansiota osuuspääomaa kuin palkkasummaa kohti; Ketteringin kenkätehdas sitävastoin jakoi vuoden 1896:n ensimäisellä puoliskolla ainoastaan 7 1⁄2 % osakkeenomistajille, mutta työntekijöille 40 % heidän palkoistaan. Sama jako-osuus tuli ostajien osaksi heidän ostamiinsa tavaroihin nähden (yhdistys lähentelee siis ostajayhdistystä).[50*]
Samalla tavalla Leicester'in pienet kooperativiset kenkätehtaat jakelevat voittonsa. Useimmat tuotantoyhdistykset myövät suuren osan valmisteitaan kooperativisin yhdistyksin.
Toisista kooperatsionin muodoista (etumaksu- ja luottoyhdistyksistä, raaka-aine- ja varastoyhdistyksistä, meijeri-yhdistyksistä j. n. e.) minun ei tarvitse puhua, sillä niillä ei ole mitään merkitystä palkkatyöläisluokkaan nähden. Kun kuitenkin kysymys, koskeva pientalonpoikia, jotka myöskin kuuluvat työväenluokkaan, vaikkeivät olekaan palkannostajia, on suuriarvoinen sosialidemokratialle, ja kun käsi-ammatilla ja pienteollisuudella, ainakin niissä työskentelevien lukuun nähden, vielä on huomattava osa, tahdon kuitenkin viitata siihen nousuun, johon kooperativinen liike näissä piireissä on kohonnut. Yhteisen siemenoston, yhteisesti hankittujen koneiden j. m. s. etu, yhteisesti toimitettu tuotteiden vaihto ja mahdollisuus halpaan luottoon eivät voi pelastaa jo perikatoon joutuneita talonpoikia, mutta ne voivat suojella tuhansia, yhä tuhansia pientalonpoikia tuohon perikatoon joutumasta. Tästä ei voi olla olemassa epäilystä. Pienien, vaikkeikaan vielä kääpiömäisten, talonpoikaistilojen vastustusvoimasta ja tuottavaisuudesta löytyy meidän aikanamme jo runsaita todisteita, huolimatta niistä tiedoista, joita tilasto meille antaa. Olisi ennenaikaista väittää, kuten muutamat kirjailijat tekevät, että pienen ja suuren yrityksen etuihin nähden maanviljelyksen alalla on asian laita aivan päinvastainen kuin teollisuuden alalla. Mutta ei ole liioiteltua, kun sanoo, että eroavaisuus on kovin suuri, ja että etenkin suuren, rahakykyisen ja hyvin varustetun yrityksen edut pienyrityksen etuihin verraten eivät ole siksi suuria, etteivät myös viimemainitut, kooperatsionin avulla, voisi saavuttaa. Mekanisen voiman käyttämistä, luottoa ja tuotteiden varmempaa menekkiä — kaikkia näitä etuja saavuttaa talonpoika, kooperatsionin kautta, samalla kun hänen taloutensa laatu on sellainen, että hän helpommin kuin suurtilanomistaja voittaa satunnaiset pulmat. Sillä suurin joukko talonpoikia ei ainoastaan ole tavarain tuottajia, vaan he myöskin valmistavat yhä vieläkin melkoisen osan omia välttämättömimpiä elantotarpeitaan.
Kaikissa maissa, joissa kultturiolot ovat edistyneet, kasvaa kooperativinen liike nopeasti kaikkiin suuntiin. Belgia, Ranska, Hollanti, viime aikoina myös Irlanti, eivät tässä suhteessa osota toisenlaista kuvaa kuin suurin osa Saksaa. Sosialidemokratialle on tärkeätä perinpohjin tarkastaa maaseudun kooperativistä liikettä ja sen luonnetta sen sijaan, että se tilastosta etsiskelee todisteita tuolle jo etukäteen muodostetulle opille pientalonpoikien perikadosta. Pakkomyyntien, hypotekkivelkojen y. m. tilasto on monessa suhteessa erehdyttävä. Epäilemättä on omaisuus meidän päivinämme liikkuvampaa kuin milloinkaan tätä ennen, mutta tämä liikkuvaisuus ei vaikuta ainoastaan yhteen suuntaan. Tähän asti ovat pakkohuutokauppain johdosta syntyneet aukot aina uudestaan tulleet täytetyiksi.
Riittäkööt tässä nämä yleiset muistutukset. Ei minulla ole esitettävänä erityistä agrariohjelmaa. Mutta varmana vakaumuksenani on, että tuollaisen ohjelman, paljoa enemmän kuin tähän asti, täytyisi ottaa huomioon kooperativisista maamiesyhdistyksistä saatuja kokemuksia, ja että siinä vähemmän on kysymys niiden voimattomuudesta ajanpitkään auttaa pientalonpoikia, kuin osottaa, miten ne olisivat täydennettävät ja kehitettävät. Siellä, missä pienviljelykset ovat vallalla, on maalaistyöntekijäin ammatillinen järjestyminen monesta syystä hulluutta. Ainoastaan kooperatsionia kehittämällä voi heidän vapautumisensa palkkaussuhteista toteutua.
Hyvin huomiota ansaitsevia ovat tohtori O. Wiedfeldt'in, Dresden, »Soziale Praxis»issa (VIII vuosikerta, n:ro 13) ilmoittamat ranskalaisten maanviljelysyhdistysten (-syndikatien) toimintaa ja saavutettua tulosta koskevat, tosiasiat. Niiden mukaan on Ranskassa 1,700 maanviljelysyhdistystä, jakaantuneina 10:een liittoon, joissa yhteensä on enemmän kuin 700,000 jäsentä. »Nämä ammattiyhdistykset ovat ensinnäkin ottaneet haltuunsa rehu- ja lannoitusainesten oston, ja niiden keskusvarasto (Cooperatives Agricoles) on jo saavuttanut määrätyn vaikutuksen näiden tavarain kaupassa. Ne ovat vielä hankkineet puimakoneita, leikkuukoneita y. m., ne ovat toimittaneet salaojituksia ja kastelemislaitoksia. Ne ovat perustaneet kooperativisia siitosyhdistyksiä, maito- ja juustomeijereitä,[51*] myllyjä, säilyketehtaita j. n. e., ja muutamilla aloilla hyvällä menestyksellä itse ottaneet haltuunsa maanviljelystuotteiden myynnin.» Saavuttaakseen näitä tuloksia eivät ne ole tyytyneet rupeamaan, Ranskassa yhä laajenevien, kulutusyhdistysten liittolaisiksi, vaan ovat itse perustaneet sellaisia. »Siten on tapahtunut La Rochelle'ssä, Lyon'issa, Dijon'issa, Avignon'issa, Tornelle'ssä y. m. paikoissa. Tähän kuuluu myöskin sellaisten kooperativisten yritysten perustamiset, jotka, kuten teurastuslaitokset, myllyt, leipomot, ovat osaksi tuotteliaita maanviljelysyhdistyksiä, osaksi kulutusyhdistyksiä.» Yksistänsä Charente Inférieur'in maakunnassa on 130 sellaista kooperativista leipomoyhdistystä. Lisäksi ovat yhdistykset perustaneet säilyketehtaita, makkara-, tärkkelys- ja makaruunitehtaita ja »pyrkivät siten jossakin määrin paikallistuttamaan teollisuutta, mikäli tämä kuuluu maanviljelyksen yhteyteen». Useimmat yhdistykset ovat jäsenikseen ottaneet työläisiä; Castelnaudardyn yhdistyksessä on 600 työläistä 1000 jäsentä kohti. Yhdistykset avustavat sitäpaitsi erilaisten vuorovaikutuslaitosten perustamisessa: vakuutusyhdistysten, sovinto-oikeuksien, kansansihteeritoimistojen, maanviljelyskoulujen, huvitusyhdistysten j. n. e.
Näin pitkälle »Soziale Praxis»in artikkeli.
Lähin kysymys on nyt oleva, mitkä ovat työläisten todelliset oikeudet näissä kooperativisissa yhdistyksissä. Artikkelissä puhutaan aivan lyhyesti virkamiesten ja työläisten kesken jaettavasta voitosta, mikä on hyvin eri tavalla selitettävissä. Kaikissa tapauksissa ei työläisten joutuminen yhdistyksen jäseniksi ole saanut aikaan mitään muutosta siinä, että nämä maanviljelysyhdistyksinä pääasiallisesti ovat yritysyhdistyksiä. Tämä käy selville jo siitäkin, että, miten monta kooperativista laitosta perustettaneenkin, on aina olemassa yksi asia, jota ei voi pakoittaa kooperatsionin alaiseksi: maanviljelystä itseänsä, s. o. pellon ja niityn viljelemistä ja varsinaista karjanhoitoa. Maanviljelykseen liittyneitä tahi sen kanssa läheisessä suhteessa olevia töitä voi toimittaa kooperativisesti, tahi ainnkin kooperativisten yhdistysten laskuun, mutta Ranskassa samoin kuin muuallakin on itse maanviljelys vältellyt kooperativistä työtä.[52*] Onko tämä maanviljelykselle vähemmän edullista kuin yksityisviljelys? Vai talonpoikaistilako tässä vaan on esteenä?
Usein on osotettu, että talonpoikaistila — maan jakautuminen monelle omistajalle — on suurena esteenä maan kooperativiselle viljelemiselle. Mutta se ei ole ainoana esteenä, tahi lausuaksemme toisin, se lisää vaikeuksia kooperatsionin toteuttamiselle, mutta se ei ole yksin syynä näihin vaikeuksiin. Työläisten välinen paikallinen etäisyys samoin kuin monien maanviljelystöiden yksilöllinen luonne ovat myös tärkeitä tekijöitä. On mahdollista, että maanviljelysyhdistykset, jotka vielä ovat nuoria, jatkuvassa kehityksessään voivat voittaa nämät esteet tahi — mikä minusta näyttää luultavammalta — askel askeleelta laajentaa nykyisiä rajojaan. Vastaiseksi ei kuitenkaan voi tähän luottaa.
Itse maanviljelyskin, kooperativisten yhdistysten laskuun toimitettuna, on nykyään vielä ratkaisematta oleva problemi. Englantilaiset kulutusyhdistykset eivät ole minkään yritysten kanssa niin huonoissa asioissa kuin maatilojensa kanssa. Englantilaisen työosaston kolmas vuosikertomus (1896) ilmaisee 106:n tuotantoyhdistyksen keskimääräisen voittoansion 8,4:ksi prosentiksi. Näiden joukossa olevan kuuden kooperativisen maatilan ja meijerin keskimääräinen voittoansio oli ainoastaan 2,8 prosenttia. Talonpojat eivät missään saa suurempaa satoa maasta kuin Skottlannissa. Vehnän, kauran y. m. sato on Skottlannissa paljoa suurempi kuin Englannissa. Mutta skottlantilaisten kooperativisten yhdistysten maanviljelysfarmi, joka on varustettu hyvillä koneilla ja joka edustaa neljännesmiljonan markan suuruista pääomaa, on ollut suurena pettymyksenä. 1894 sillä oli 6⁄10 prosentin voitto, 1895 8 1⁄10 prosentin tappio. Mutta mitenkä on varsinaisten kooperativisten maatyöläisyhdistysten laita? Tarjoaako maatyöläisten tuotantoyhdistys suurempia toiveita kuin teollisuustyöläisten?
Kysymykseen on sitä vaikeampi vastata, kun puuttuu riittävää kokemusta. Tällaisen kooperatsionin klassillinen esimerkki, Ralahine'n kuuluisa yhdyskunta, oli olemassa liian lyhyen ajan (1831:stä 1833:een) ja oli koko ikänsä liian paljon perustajansa Vandeleur'in ja tämän edustajan Craigs'in vaikutusten alaisena voidaksensa olla täysikilpoisena todistuksena maatyöläisten itsenäisten kooperativisten yhteenliittymysten elinvoimasta.[53*] Se osottaa vaan yhteisen taloudenpidon suuria etuja määrätyissä olosuhteissa ja määrätyillä edellytyksillä.
Samanlaiset ovat kommunistisista siirtoloista saadut kokemukset. Tuollaiset siirtolat edistyvät ainoastaan todellisesti tahi siveellisesti eristettyinä, usein kauvankin mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Mutta saavutettuaan paremman toimeentulon ja jouduttuaan lähempään yhteyteen ulkomaailman kanssa, tuhoutuvat ne äkkiä. Ainoastaan voimakas uskonnollinen side tahi sentapainen, sitä ulkomaailmasta erottava lahkolaisuus, voi pitää niitä koossa, vielä sittenkin, kun ovat saavuttaneet rikkautta. Että tällainen on tarpeen, että ihmisten tavalla tai toisella täytyy tyhmistyä voidaksensa menestyä sellaisissa siirtoloissa, on todistuksena siitä, että nämät eivät milloinkaan voi käydä kooperativisen työn yleispäteväksi muodoksi. Sosialismiin nähden on niillä sama sija kuin puhtailla teollisuus-tuotantoyhdistyksillä. Mutta ne ovat antaneet loistavia todisteita yhteisen talouspidon eduista.
Kaikkien näiden asianhaarain perustuksella ja niiden kokemusten nojalla, joita älykkäät maanomistajat ovat saaneet osuusvuokrista, maalaistyöläisten osuudesta voittoon j. n. e., on tohtori F. Oppenheimer jo mainitussa kirjassaan esittänyt erästä maanviljelyskooperatsionin muotoa, jota hän nimittää kooperativiseksi maalaissiirtolaksi. Tämä on oleva maalaistyöläisten kooperativinen yhteenliittyminen tahi ainakin on se alkava sellaisena ja on yhdistävä yksityisen maanviljelystoimen yleiseen, tahi toisin sanoin, pienviljelyksen kooperativiseen suurviljelykseen, kuten nykyään on suurempien maatilojen laita, joiden syrjäpuolella maalaistyöntekijät, suurempaa tahi pienempää vuokraa maksaen, saavat omat torppansa, joita he usein aivan mallikelpoisesti hoitavat. Vastaavaa maan jakelemista on Oppenheimer suunnitellut kooperativisessa siirtolassa toteutettavaksi, tietysti sillä erotuksella, ettei täällä ole tarkoitus painaa alas sen työvoiman hintaa, jota tarvitaan viljelläkseen yhteistä keskustilaa, minkä ympärille pienyritykset ryhmittyvät. Tässä on päinvastoin jokaiselle yksityiselle jäsenelle sallittava tilaisuus kyllin suuren maa-alan hoitajana nauttia kaikkia oman maanviljelyksen suomia etuja sekä käyttää hänelle siirtolan keskusmaatilalta jäänyttä työvoimaa sellaiseen viljelykseen, joka joko jättää parhaimman sadon tahi muuten eniten miellyttää hänen yksilöllisyyttään. Muuten siirtola käyttäisi hyväksensä kaikkia uudenaikaisen suurviljelyksen etuja, ja jäsenten erilaisia tarpeita tyydyttämään perustettaisiin kaikennäköisiä kooperativisia ja vuorovaikutusta edistäviä laitoksia. Valmistaen omia tuotteitaan ja laskemalla piiriinsä käsiammattilaisia yhdistys yhä enemmän saa yhdistetyn maanviljelys- ja teollisuussiirtolan luonteen, jommoista Owen oli ajatellut tehdessään kotisiirtola-sunnitelmaansa ja jommoista muut sosialistit ovat ajatelleet esittäessään kommunistisia ehdotelmiaan. Erotus on siinä, että Oppenheimer ankarasti koettaa pysyttäytyä vapaan kooperatsionin periaatteessa. Taloudellinen harrastus on yksin houkutteleva liittymään kooperativiseen maalaissiirtolaan, yksin se on suojaava tätä teollisuus-tuotantoyhdistyksen eristäytymistä vastaan. Päinvastoin kuin jälkimmäinen ei tämä ole yksin myyntiyhdistys, vaan samalla osto- ja myyntiyhdistys, ja tämä seikka on perustuksena sen luotolle ja suojaa sitä niiltä pulmilta, joiden vaikutusten alaisena kapitalistinen suurtoimi maanviljelyksen alalla meidän päivinämme on.
Tässä ei ole paikka lähemmin selittää Oppenheimeriläistä ehdotusta ja sen perustuksena olevaa oppia. Sen verran luulen kuitenkin tarvitsevani sanoa, etteivät ne näy ansaitsevan sitä halveksivaa arvostelua, joka muutamissa puoluelehdissä on tullut niiden osaksi. Saattaa epäillä, onko asia toteutettavissa Oppenheimerin kehittämää muotoa noudattaen. Mutta hänen kehittämillään perusajatuksilla on siksi vahva tuki taloudellisten yhteiskuntamuotojen tieteellisessä analysissä, ne ovat siksi yhtäpitäviä kooperativiselta alalta saatujen kokemusten kanssa, että hyvin käy välttäminen, että, jos kooperatiivinen toimi yleensä varsinaisessa maanviljelyksessä tulee toteutumaan, niin se tuskin voi tapahtua varsinaisesti muussa kuin Oppenheimerin kehittämässä muodossa.[54*]
Tuo suuri pakkaluovutus, joka tällaisia ehdotuksia arvosteltaessa aina on mielessä, ei missään tapauksessa yhtenä yönä voi polkea esille maasta elimellisiä olioita, ja siten ei suurvaltaisinkaan vallankumouksellinen hallitus voisi olla hakematta itselleen oppisääntöä kooperativiselle työlle maanviljelyksen alalla. Tähän tarkoitukseen on Oppenheimer nyt koonnut erinomaisen runsaita aineksia, ja on pannut ne jyrkän järjestelmällisen tarkastuksen alaisiksi, joka antaa täyden tunnustuksen historiallisen materialismin perusajatuksille. Tämä tarkastus yksin jo tekee »kooperativisen maalaissiirtolan» lähemmän tutkiskelemisen arvoiseksi.
Kooperativisiin maanviljelysyhdistyksiin nähden on tässä vielä eräs seikka huomioon otettava. Mikäli sosialisti on valtiollinen puoluemies, on hän mielihyvällä katsova nykyään tapahtuvaa siirtymistä maaseudulta kaupunkeihin. Se kokoo työtätekevät joukot yhteen, synnyttää vallankumouksellisia ajatuksia ja edistää kaikin tavoin valtiollista vapautumista. Mutta pitemmälle ajattelevana täytyy sosialistinkin myöntää, että tuota hyvää ajan pitkään voi karttua liiaksikin. Kuten tiedetään, on paljoa helpompi vetää maalaisväestöä kaupunkeihin, kuin totuttaa kaupunkilaisia maalaiselämään ja maalaistöihin. Siten kaupunkeihin ja muihin teollisuuskeskuksiin siirtyvien tulva lisää vaikeuksia, jotka eivät yksinomaan uletu nykyään hallitseville. Otaksukaamme esim., että työläisdemokratia on päässyt voittoon ja että se on asettanut sosialistisen puolueen valtion peräsimeen. Jokaisen tähän asti tehdyn kokemuksen perustuksella olisi välittömänä seurauksena tästä, että isoihin kaupunkeihin siirtyvien tulva ensialuksi melkoisesti lisääntyisi, ja epäiltävää on, antautuisivatko »maanviljelyksen teollisuusarmeijat» suostuvaisempina kuin 1848 Ranskassa siirrettäviksi maaseuduille. Mutta tästä huolimatta käy elinvoimaisten ja kelvollisten kooperativisten yhdistysten luominen sitä vaikeammaksi, kuta pitemmälle väestön vähentyminen maaseudulta edistyy. Sellaisten esikuvien olemassa-olon etu ei olisi liian kalliisti maksettu, vaikkapa kaupunkihirviöiden laajentuminen sen johdosta tapahtuisikin hieman hitaammin.[55*]
Teollisuustyöntekijälle taas käy kooperatsionin avulla mahdolliseksi toisaalta vastustaa kaupan kautta tapahtuvaa riistämistä ja toisaalta hankkia hänen vapautustyötään eri suhteissa helpottavia keinoja. On yleisesti tunnettua, miten työläisillä vaikeina aikoina, työsulkujen vallitessa j. n. e., on vahva tuki kulutusyhdistyksissä. Paitsi tuota klassillista esimerkkiä suurten englantilaisten kulutusyhdistysten avustuksesta eristetyille kaivostyöntekijöille, kutojille ja konetyöntekijöille, on myös mainittava, että tuotantoyhdistyksetkin voivat olla suureksi hyödyksi työntekijöille heidän taistelussaan parempien elantosuhteitten saavuttamiseksi. Leicesterissä ja Ketteringissä pidättävät kooperativiset kenkätehtaat koko piirissä palkat yhtä korkeina kuin itsekin maksavat. Samaten Wallsall'in kooperativinen hienotakomo tekee: työnsulku on siellä mahdoton. Burnley'n kooperativinen kehruulaitos ja kutomo »Self Help» jatkoivat työtänsä koko työnsulun aikana 1892–1893 sekä pakoittivat yhdessä kulutusyhdistysten kanssa työnantajat myöntymään. »Missä lieneekin näitä (tuotanto-)yhdistyksiä maan rajojen sisäpuolella olemassa, totutetaan ihmisiä harjoittamaan tehdasliikettä ei ainoastaan voittoansion tähden, vaan siten, että työläinen, tarvitsematta tehdasoven ulkopuolella luopua ihmisyystunteestaan, voi liikkua vapaasti ja säädyllisesti, kuten oikea kansalainen ainakin, vapaassa ja yhtäläisin oikeuksin perustetussa yhteiskunnassa.»[56*]
Tuotantoyhdistykset ovat kuitenkin tähän asti näyttäytyneet elinvoimaisilta ainoastaan silloin, kun niitä tukee kulutusyhdistykset, tahi kun ne itse järjestelyssään lähentelevät tätä muotoa. Tämän osviitan perustuksella tiedämme, miltä suunnalta meidän on etsiminen se työläiskooperatsionin kehitys, joka lähimmässä tulevaisuudessa lupaa parhaimman tuloksen.
»Helmikuun 24 p:nä 1848 nousi aamurusko valaisemaan uutta ajanjakson historiassa.»
»Ken mainitsee yleisen äänioikeuden, hän huudahtaa sovintoa.»
Ferd. Lassalle, »Työväenohjelma».
Ammattiyhdistykset ovat tuotannon alalla saavutettuun voittoansioon nähden samalla kannalla kuin kulutusyhdistykset ovat tavarakaupan alalla saavutettuun voittoansioon. Ammatillisesti järjestyneitten työläisten taistelu elämisolojensa kohottamiseksi on, kapitalistein kannalta katsottuna, taistelua voittoansiota vastaan palkan hyväksi. On epäilemättä liian yleiskäsitteistä väittää, että palkan ja työajan suhteen tapahtuneet muutokset eivät vaikuttaisi hintoihin. Jokaiseen määrätyn tavaralajin kappaleeseen tarpeellinen työvoima pysyy tietysti muuttumattomana, palkan joko kohotessa tahi laskiessa, niin kauvan kuin tuotantotaito jääpi entiselleen. Mutta työnpaljous on markkinoihin nähden ainoastaan tyhjä käsite, ellei sillä ole työn määrättyä hintaa perustuksena, sillä tässä ei ole kysymys kokonaistuotannon ajatuksellisesta arvosta, vaan eri tavaralajien arvoista toisiinsa verraten, ja tähän arvoon nähden ei palkan suuruus ole mikään vähäpätöinen tekijä. Työntekijöitten palkan kohotessa toisissa teollisuuksissa, kohoo vastaavassa määrässä myöskin kysymyksessä olevien tuotteiden arvo, kun päinvastoin tuotteiden arvo niissä teollisuuksissa, missä tällainen palkankorotus ei ole tapahtunut, alenee. Ellei täydellisemmän teknikan onnistu tasoittaa tätä korotusta, täytyy kysymyksessä olevan yrittelijäryhmän joko vastaavassa määrässä korottaa tuotteiden hintaa tahi tyytyä vähennettyyn voittoansioon. Erilaiset teollisuudet ovat tässä suhteessa hyvin eri kannalla. On olemassa teollisuuksia, jotka tuotteittensa laadun ja yksinoikeutetun järjestelynsä perustuksella ovat jotenkin riippumattomat maailmanmarkkinoista, ja näissä seuraa palkankorotusta usein hinnan nouseminen, jotta voittoansio, tarvitsematta laisinkaan alentua, päinvastoin voi lisääntyäkin.[57*] Teollisuuksissa sltävastoin, jotka työskentelevät maailmanmarkkinoita silmällä pitäen, kuten yleensä kaikissa teollisuuksissa, joiden eri olosuhteissa valmistetut tuotteet kilpailevat keskenään ja jotka markkinoilla voivat pitää puoliansa ainoastaan suurempaa helppohintaisuutta noudattaen, saavat palkankorotukset melkein aina aikaan voittoansion alenemisen. Tulos on sama, jos yritys tasoittaa palkkoja menekin johdosta tarpeelliseksi käyneellä hinnanalennuksella raukee tyhjiin järjestyneitten työntekijöitten vastustuksesta. Teknikan parantuessa tapahtuva tasoitus tietää yleensä suhteellisesti suurempaa pääoman käyttämistä koneisiin ja muihin työvälineihin, ja tämä on samaa kuin voittoansion vastaava aleneminen. Lopuksi työntekijät toisinaan palkkataisteluissaan yrittävät varsinaisesti ainoastaan estää voittoansion kohoamista palkkojen kustannuksella, miten vähässä määrässä tämä asianlaita lieneekin sillä hetkellä taistelevien tietoisuudessa selvillä.
Ei ole tarpeen tässä erittäin esittää, että taistelu lyhyemmästä työajasta samalla tavalla on taistelua voittoansiosta. Ellei lyhennetty työpäivä suorastaan johdakaan tähänastisesta palkasta suoritetun työmäärän vähentymiseen — kuten tiedetään, käy usein aivan päinvastoin — seuraa sitä kuitenkin työväen elämänvaatimusten kohoaminen ja se tekee siten palkkain ylenemisen välttämättömäksi.
Palkkain ylenemistä seuraavan hintakorotuksen ei toisin olosuhtein tarvitse olla yhteiskunnalle tappioksi, mutta se voi kuitenkin usein enemmän vaikuttaa vahingoksi kuin hyödyksi. Yhteiskunnalle on esim. jotenkin yhdentekevää, onko joku teollisuus voittanut yksinoikeushintansa ainoastaan muutamain yrittelijäin hyväksi, vai saavatko tämän teollisuuden työntekijätkin määrätyn osuuden täten yhteiskunnalta kiristetystä voitosta. Yksinoikeushintaa vastaan on siis taisteltava samoin kuin sitä helppohintaisuutta vastaan, joka on saavutettavissa ainoastaan palkkoja alentamalla keskiarvoa pienemmiksi.[58*] Mutta ainoastaan voittoansiota koskeva palkankorotus on nykyisissä oloissa yleensä yhteiskunnalle eduksi. Sanon nimenomaan — yleensä, sillä tässäkin voi olla aivan päinvastaisia tapauksia. Voittoansion painuessa yleistä vähintä määrää alemmaksi jossakin liikehaarassa, voi tämä tietää tuon teollisuuden häviämistä kysymyksessä olevasta maasta ja sen siirtymistä toisiin maihin, joissa palkat ovat pienemmät ja työsuhteet huonommat. Kansainvälisen talouden kannalta katsottuna tätä seikkaa voisi pitää vähäpätöisenä, koska ajan pitkään tavalla tai toisella jonkinlainen tasoitus tapahtuu, mutta tämä on kuitenkin heikko lohdutus niille, joita se kohtaa. Tällaisen teollisuuden siirtyminen tietää lähinnä ja usein pitkäksi aikaa varsinaista tappiota sekä näille että yleisölle.
Tällaiset äärimmäisyystapaukset ovat onneksi kuitenkin hyvin harvinaisia. Työväki tietää tavallisesti aivan hyvin, miten pitkälle he vaatimuksissaan voivat mennä. Voittoansiokin kestää kyllä jotenkin voimakasta painoa. Ennenkuin kapitalisti luopuu liikkeestään, yrittelee hän mielemmin kaikkia mahdollisia keinoja tavalla tahi toisella korvatakseen korotetuista palkoista kärsimiään tappioita. Tuo suuri todellinen eroavaisuus eri tuotantohaarojen voittoansioissa osottaa, että on helpompi muodostaa yleistä keskimääräistä voittoansiota teoriassa kuin milloinkaan todellisuudessa. Eivät ole harvinaisia sellaisetkaan esimerkit, että markkinoilla hyvinkin voitonhimoisena esiintyvä pääoma ei pyri sijoittumaan sinne, missä korkein voittoansio houkuttelee, vaan että se, samoin kuin ihminen valitessaan ammattiaan, ottaa huomioon asianhaaroja, joiden mukaan voittoansion suuruus joutuu vasta toiseen sijaan. Siten on tämänkin voittoansion tasoittamisessa voimakkaimman tekijän vaikutus ainoastaan epäsäännöllinen. Jo sijoitettu pääoma sitävastoin, joka aina on tärkeänä, ei yksin aineellisistakaan syistä voi seurata voittoansion siirtymistä toisesta tuotantohaarasta toiseen. Sanalla sanoen, inhimillisen työn hinnan korottamista seuraa useimmissa tapauksissa osaksi teollisuuden teknillinen edistyminen ja parempi järjestyminen, osaksi työn tulosten tasaisempi jakautuminen. Kumpikin asianhaara on yhtä edullinen yleisen hyvinvoinnin kannalta. Muutamia rajoituksia huomioon ottaen voi kapitalistisiin maihin nähden muuttaa Destutt de Tracys'in tunnetut sanat siten, että pienet voittoansiot osottavat suuren joukon hyvää toimeentuloa.
Yhteiskunnallis-valtiollisen asemansa johdosta ovat ammattiyhdistykset teollisuuden kansanvaltaisena aineksena. Niiden tarkoitus on murtaa ehdoton kapitalismi ja hankkia työntekijälle suoranaista vaikutusvaltaa teollisuuden johtoon. On aivan luonnollista, että on olemassa suuresti erilaisia mielipiteitä tuon toivotun vaikutusvallan suhteen. Eräs ajatussuunta pitää jo periaatteellisena rikoksena vaatia ammattiyhdistykselle vähempää kuin ehdotonta määräämisvaltaa ammatissa. Tietoisuus, että tuollainen oikeus eräissä olosuhteissa olisi yhtä haaveellinen kuin se olisi järjetön sosialistisessa yhteiskunnassa, on johtanut muita kieltämään ammattiyhdistyksiltä jokaista pysyväistä merkitystä yhteiskuntaelämässä ja ainoastaan tunnustamaan ne eräiden välttämättömien ilmiöiden vähemmäksi pahaksi. On olemassa sosialisteja, joiden mielestä ammattiyhdistys ainoastaan on mielenosotusta, käytännöllisesti osottaakseen, miten jokainen muu, kuin valtiollis-vallankumouksellinen, toiminta on hyödytöntä. Ammattiyhdistyksellä on todellisuudessa nykyhetkellä ja määräämättömässä tulevaisuudessa suoritettavana hyvin tärkeitä ammatillis-valtiollisia tehtäviä, jotka eivät kuitenkaan millään tavalla vaadi sille kaikkivaltiutta.
Muutamien englantilaisten kirjailijain ansio on, että ammattiyhdistyksiä on ruvettu pitämään kansanvaltaisuuden välttämättöminä äänenkannattajina eikä ainoastaan ohimenevinä liittoina. Ohimennen sanottuna, tätä ei ole kummeksittava, kun otetaan huomioon, että ammattiyhdistykset Englannissa aikaisemmin kuin muualla saavuttivat suuren arvon, ja että Englanti yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä kolmanneksella kehittyi harvainvaltaisesti hallitusta valtiolaitoksesta jyrkästi kansanvaltaiseksi. Uusin ja perinpohjaisin tätä kysymystä koskeva teos on Sydney'n ja Beatrice Webb'in »Brittiläisten ammattiyhdistysten teoria ja praksis», jota teosta tekijät täydellä oikeudella ovat nimittäneet teollisuudessa vallitsevan kansanvaltaisuuden tutkielmaksi. Ennen heitä oli Thorold Rogers vainaja luennoissaan taloudellisesta historianselvittelystä (joka muuten ainoastaan hyvin heikosti yhtyy aineelliseen historiankäsitykseen, koskettaen sitä vain muutamin kohdin) nimittänyt ammattiyhdistystä työnosuusyhdistykseksi — Labour Partnership — joka periaatteessa merkitsee samaa, mutta sitäpaitsi ilmaisee rajan, johon ammattiyhdistyksen tehtävät voivat ulettua kansanvaltaisessa yhteiskunnassa ja jonka yli ne eivät saa siirtyä. Riippumatta siltä, ovatko yrittelijöinä valtio vai kunta tahi kapitalistit, voi ammattiyhdistys, kaikkien määrätyissä ammateissa toimivien henkilöiden järjestönä, ainoastaan niin kauvan samalla suojata jäseniensä harrastusta ja edistää yleistä hyvää kuin se tyytyy pysymään yhdysosakkaana. Sen pyrkiessä korkeammalle, on se vaarassa huonontua suljetuksi yhteystöksi, jolla on kaikki yksinoikeuden huonot ominaisuudet. Asian laita on tässä sama kuin kooperativisessa yhdistyksessä. Koko tuotantohaaraa hallitseva ammattiyhdistys, tuo muutamain vanhempain sosialistein ihanne, ei tositeossa olisi muuta kuin yksinoikeutettu tuotantoyhdistys, ja mikäli se vetoisi yksinoikeuteensa tahi harjoittaisi sitä, joutuisi se ristiriitaan sosialismin ja kansanvaltaisuuden kanssa, olkoon sen sisäinen järjestys mikä tahansa. Mistä syystä tämä sotisi sosialismia vastaan, on itsestään selvä. Kooperatsioni suunnattuna yhteiskuntaa vastaan on yhtä vähän sosialismia kuin valtiotoimi on sitä harvainvaltaisesti hallitussa yhteiskunnassa. Mutta miksi tällaisen ammattiyhdistyksen tulisikaan sotia kansanvaltaisuutta eli demokratiaa vastaan?
Tämä kysymys aiheuttaa välttämättömästi toisen: Mitä on demokratia?
Vastaus tähän tuntuu kovin yksinkertaiselta. Ensi silmäyksellä voisi luulla vastaukseksi riittävän tuon käännöksen »kansanvalta». Mutta jo pienikin mietiskely ilmaisee, että tämä ainoastaan olisi pintapuolinen, paljas muodollinen määritelmä, sillä miltei jokainen, joka meidän päivinämme käyttää sanaa demokratia, tarkoittaa sillä jotakin muuta kuin yksinomaan vallan tahi vallanharjoittamisen muotoa. Joudumme asiaa paljoa lähemmäksi, jos selitämme demokratia-sanan merkitystä kielteisesti, käsitteeksi, jonka mukaan ei ole olemassa luokkavaltaa, sellaisen yhteiskuntatilan nimitykseksi, missä ei mikään luokka ole valtiollisesti etuoikeutettu yhteiskuntaan nähden. Tämä onkin riittävä selitys, miksi yksinoikeutettu järjestö periaatteellisesti aina on demokratisvastainen. Tällä kielteisellä selityksellä on sitäpaitsi se etu, että se vähemmän kuin sana kansanvalta suo tilaa tuolle ajatukselle enemmistön harjoittamasta sorrosta yksilöön nähden, mikä ajatus on vastenmielinen uudenaikaiselle tietoisuudelle. Meidän aikanamme pidämme enemmistön harjoittamaa sortoa vähemmistöön nähden »epädemokratisena», vaikka sitä alkuaan pidettiin täydesti samana kuin kansanvaltaa.[59*] Käsitteeseen demokratia sulkeutuu juuri nykyajan ymmärtämisen mukaan oikeusajatus: kaikkien yhteiskuntajäsenten yhdenvertaisuus, ja tämä asettaa rajat enemmistön vallalle, johon kansanvaltaisuus jokaisessa aistiperäisessä tapauksessa johtuu. Kuta enemmän tämä ajatus voittaa alaa ja hallitsee yleistä tietoisuutta, sitä enemmän demokratia käy yhtäpitäväksi kaikille tulevan mahdollisimman korkean vapausmäärän kanssa.
Demokratia ja laittomuus eivät laisinkaan ole samoja asioita. Demokratia ei kaikkien lakien olemattomuuden perustuksella eroa muista valtiollisista järjestöistä, vaan sellaisten lakien olemattomuuden perustuksella, jotka luovat tahi hyväksyvät omaisuuteen, syntyperään tahi uskontunnustukseen nojaavia etuoikeuksia, demokratia ei ole samaa kuin yksilön oikeuksia rajoittavan lain ehdoton olemattomuus, vaan se vaatii kaikkien niiden lakien poistamista, jotka supistavat yleistä tasa-arvoa. Koska siis demokratia ja anarkia ovat jyrkästi erotettuja ilmiöitä, olisi arvotonta leikkimistä käsitteiden kanssa, missä leikissä kaikki todelliset eroavaisuudet häviäisivät, jos puhuessa demokratiasta yhteiskuntamuotona käyttäisi sanoja sellaisia kuin despotia, tyrannia j. n. e., ainoastaan siitä syystä, että enemmistö-päätökset demokratisessa yhteiskunnassa ovat ratkaisevia, ja että siinä vaaditaan jokaista tunnustamaan enemmistön hyväksymää lakia. Demokratia ei mitenkään ole ehdottomana suojana lakeja vastaan, jotka yksityisestä voivat tuntua väkivaltaisilta. Mutta meidän päivinämme voimme olla miltei ehdottomasti varmoja siitä, ettei demokratisen yhteiskunnan enemmistö ole säätävä personallista vapautta pysyväisesti haittaavaa lakia, sillä tämänpäiväinen enemmistö voi huomenna muuttua vähemmistöksi ja jokainen vähemmistöä sortava laki voi myös uhata satunnaisen enemmistön jäseniä. Missä määrin enemmistöväkivaltaa varsinaisissa sisäsodissa lienee harjoitettukin, on tämä kuitenkin perin toista kuin enemmistövalta uudenaikaisessa demokratiassa. Käytännössä on osottautunut, että kuta kauvemmin demokratiset laitokset ovat olleet olemassa uudenaikaisessa valtiossa, sitä enemmän kunnioitus vähemmistön oikeutta kohtaan lisääntyy, ja sitä enemmän puolueriidoista häviää katkeruus.[60*]
Henkilöt, jotka eivät saata ajatella sosialismin toteuttamista ilman väkivaltaisia toimenpiteitä, voivat tässä nähdä todisteen demokratiaa vastaan, ja itse asiassa tällaisia ääniä ei ole puuttunut sosialistisesta kirjallisuudesta. Mutta se, joka ei antaudu tuohon haaveelliseen kuvitteluun, että uudenaikaiset kansallisuudet pitkitetyn vallankumouksellisen mullistuksen vaikutuksesta kokonaan tulevat hajaantumaan joukoiksi toisistaan riippumattomia ryhmiä, hän on demokratiaa pitävä jonakin enempänä eikä ainoastaan valtiollisena keinona, mikä on hyvä vain mikäli se avustaa työväenluokkaa hävittämään pääomaa. Demokratia on samalla keino ja tarkoitus. Se on sosialismin saavuttamisen keinona ja se on sosialismin toteuttamisen muotona. Totta on, ettei se voi tehdä ihmeitä. Se ei voi maassa sellaisessa kuin Shweitsissä, jossa teollisuus-köyhälistö on väestön vähemmistönä (ei vielä puoltakaan miljonaa kahta miljonaa täysi-ikäistä henkilöä kohti), hankkia valtiollista valtaa tälle köyhälistölle. Se ei liioin voi maassa sellaisessa kuin Englannissa, jossa köyhälistö on väestön lukuisampana luokkana, tehdä tästä köyhälistöstä teollisuuden hallitsijaa, ellei se itse joko osota halua siihen tahi ellei se vielä tunne kykenevänsä sen yhteydessä oleviin tehtäviin. Mutta Englannissa samoin kuin Shweitsissä, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Skandinavian maissa j. n. e. on se osottautunut voimakkaaksi vaikuttimeksi yhteiskunnalliseen edistykseen nähden. Se, joka ei takerru muotoon, vaan syventyy sisällykseen, on huomaava melkoista edistymistä sosialistiseen suuntaan, tarkastaessaan englantilaista lainsäädäntöä äänioikeusuudistuksen jälkeen 1867, jolloin kaupunkilaistyöväki sai äänioikeuden. Kolmessa neljäsosassa maata on julkinen kansakoulu yleensä vasta tuon ajan jälkeen olemassa; siihen asti oli ainoastaan yksityis- ja kirkkokouluja. Koululasten luku muodosti 1865 4,38, mutta 1896 14,2 prosenttia väestöstä; 1872 antoi valtio 15 miljonaa, 1896 127 miljonaa markkaa vuosittain yksin alkeiskouluille. Kreivikuntien ja kuntien, koulujen ja vaivaishoitolaitosten hallitukset ovat lakanneet olemasta etuoikeutettujen omistajaluokkien yksinoikeutena, työläisellä on niissä sama äänioikeus kuin suurimmalla maatilanvaltijaalla tahi varakkaimmalla kapitalistilla. Välilliset verot ovat yhä laskemaan, välittömät nousemaan päin (1866 nostettiin 120 miljonaa, 1898 noin 330 miljonaa markkaa tuloveroja, johon vielä tulee ainakin 80:n tahi 100:n miljonan markan korotetun perintöveron tulo). Maanviljelyslainsäädäntö on torjunut luotaan pelon koskea maanomistajain omistusvaltaan ja pakkoluovutusoikeus, joka ennen tunnustettiin ainoastaan mikäli asia koski kulku- tahi terveyslaitoksia, on periaatteellisesti otettu käytäntöön myös muilla puhtaasti taloudellisilla aloilla. Valtion periaatteellisesti muuttunut politikka sen välillisesti tahi välittömästi työssä oleviin työläisiin nähden on tunnettu, samoin ne laajennukset, joita tehdaslainsäädäntö-alalla on tapahtunut v:n 1870:n jälkeen. Kaikesta tästä, samoin kuin mannermaalla eri määrissä tapahtuneesta mukailusta, meidän on, ei yksinomaan, mutta pääasiallisesti, kiittäminen demokratiaa tahi kysymyksessä olevissa maissa toteutettua osaa siitä. Ja joskin yksityiset lainsäädäntökysymykset edistyneimmissä maissa eivät voi saada niin nopeata ratkaisua kuin usein tapahtuu valtiollisesti verraten takapajulla olevissa maissa toimintahaluisten hallitsijoiden tahi heidän ministereinsä vaikutuksesta, niin vastavuoroon ei voi tapahtua taantumista näiden kysymysten alalla maissa, johon demokratia on kiinteästi juurtunut.
Periaatteellisesti merkitsee demokratia luokkaherruuden poistamista, joskaan ei se vielä merkitse luokkien todellista poistamista. Puhutaan demokratian konservativisesta luonteesta ja osasta oikeinkin. Perinpohjainen demokratia tahi puolieräinen demokratia pettää sekä kannattajansa että vastustajansa, kun on kysymyksessä heidän oman kykynsä ulottuvaisuus. Niissä maissa, joissa se on vallalla tahi joissa sillä on perinnäismuistoja, on se ollut aiheena noihin kiihkeämielisiin suunnitelmiin, tuohon jyrkkään kieleen, epätasaiseen politikkaan, mullistusten pelkoon ja toivoon päästä sortamaan. Demokratiassa puolueet ja niiden takana seisovat luokat pian oppivat tuntemaan valtansa rajat, ja oppivat koettelemaan voimiaan ainoastaan siinä, missä he asianhaarojen perustuksella mahdollisesti voivat toivoa onnistuvansa. Silloinkin, kun he asettavat vaatimuksensa hieman korkeammalle kuin mitä he tositeossa tarkoittavat, voidaksensa vähän tinkiä tuossa välttämättömässä sovittelussa — ja demokratia on sovittelujen korkeakoulu —, silloinkin he tekevät sen määrätyn kohtuullisesti. Demokratiassa on siis äärimmäisellä vasemmistollakin enimmäkseen konservativinen leima, ja uudistukset tuntuvat säännöllisyytensä vuoksi hitaammilta kuin ne todellisuudessa ovat. Niiden suunta on kuitenkin eittämätön. Demokratinen äänioikeus tekee omistajastaan yhteiskunnan oikeudellisen ja muodollisen osakkaan, ja tämän oikeudellisen osallisuuden täytyy ajan pitkään käydä todelliseksi osallisuudeksi. Yleinen äänioikeus on määrältään ja kehitykseltään vielä valmistumattomalle työläisluokalle kauvan aikaa ainoastaan oikeutena itse valita »teurastajat»; mutta työväen luvun kasvaessa ja heidän tietojensa lisääntyessä käy se kuitenkin keinoksi muuttaa kansanedustajat herroista kansan tosipalvelijoiksi. Kun englantilaiset työläiset parlamenttivaaleissa äänestävät vanhan puolueen jäseniä ja siten, muodollisesti katsoen, ovat porvaripuolueen häntänä, niin kuitenkin tämä häntä teollisuusvaalipiireissä panee päät tutisemaan paljoa enemmän kuin päinvastoin. Näin on asianlaita huolimatta siitä, että 1884:n vuoden laajennettu äänioikeus yhdessä kunnallisedustuksen uusimisen kanssa hankki englantilaiselle sosialidemokratialle porvarioikeuden valtiollisena puolueena.
Ja onko asianlaita varsinaisesti toisin muissakaan maissa? Yleinen äänioikeus Saksassa saattoi hetken olla Bismarckin välikappaleena, mutta lopulta pakoitti se Bismarck'in omaksi välikappaleekseen. Se toimi vähän aikaa »ostelbilaisten junkkarein» hyväksi, mutta on nyt jo kauvan aikaa ollut niiden kauhuna. Yleinen äänioikeus saattoi 1878 Bismarck'in asemaan ja tilaisuuteen takoakseen itsellensä aseen sosialistilaista, mutta tämä ase näyttäytyi tylsäksi ja särkyväksi juuri äänioikeuteen nähden, kunnes se lopulta sen avulla lyötiin Bismarck'in kädestä. Jos Bismarck 1878 silloisen enemmistönsä kannattamana polisilain asemesta olisi säätänyt valtiollisen poikkeuslain, joka olisi kieltänyt äänioikeuden työväeltä, niin hän pitkäksi aikaa olisi iskenyt sosialidemokratiaa tuntuvammin kuin nyt. Mutta hän olisi kieltämättä silloin myös iskenyt muita luokkia. Yleinen äänioikeus on kahdelle eri suunnalle käyvän mullistuksen vaihtoehtona.
Mutta yleinen äänioikeus on ainoastaan osana demokratiaa, vaikkakin sellaisena osana, joka ajanpitkään vetää muut osat mukaansa samalla tavalla kuin magnetti vetää luoksensa ympärillensä siroitetut rautapalaset. Työ luistaa eteenpäin kaikesta huolimatta, vaikka kenties hitaammin kuin moni toivoisi. Eikä sosialidemokratia voi paremmin avustaa tätä työtä kuin peittelemättä asettumalla yleisen äänioikeuden, demokratian lujalle pohjalle, jopa teoriassakin hyväksymällä siitä seuraavat johtopäätökset taktikkaan nähden.
Käytännössä, s. o. toiminnassaan, sosialidemokratia aina on tehnyt. Mutta sen kirjalliset edustajat ovat tietopuolisissa selityksissään usein rikkoneet sitä vastaan ja tulevat vastakin usein hairahtumaan samalla tavalla. Korulauseita, joita pantiin paperille aikana, jolloin kaikkialla Europassa etuoikeus omistukseen nähden rajattomasti oli vallalla, ja jotka sikäläisissä olosuhteissa olivat selitettävissä ja jossakin määrin oikeutettujakin, mutta jotka meidän päivinämme muodostavat kuolleen painon, sellaisia kohdellaan kunnioituksella, ikäänkuin sosialistisen liikkeen edistys riippuisi niistä eikä tehtävien ja välttämättömien tehtävien elävästä tietoisuudesta. Tahi onko esim. olemassa järkeä siinä, että takerrutaan tuohon joutavaan lauseeseen köyhälistön diktaturista aikana, jolloin sosialidemokratian edustajat kaikkialla käytännössä asettuvat parlamentarisen työn, suhteellisen kansanedustuksen ja kansanlainsäädännön pohjalle, mitkä kaikki ovat diktaturin vastakohtia?[61*] Tämä lausetapa on meidän päivinämme niin yli-ikäinen, että, ainoastaan poistamalla diktaturi–sanasta sen todellisen ja antamalla sille heikonnetun merkityksen, tuo lause voi käydä tosiolojen kanssa yhtäpitäväksi. Sosialidemokratian koko käytännöllinen toiminta tarkoittaa sellaisten olosuhteitten ja edellytysten luomista, jotka tekevät mahdolliseksi ja takaavat uudenaikaisen yhteiskuntajärjestelyn kehittymisen korkeampaan muotoon ilman puistattavia purkauksia. Sosialidemokratian kannattajat saavat yhä uutta intoa ja uutta rohkeutta tietäessään olevansa korkeamman kultturin esitaistelijoita, ja siihen perustuu viime kädessä tuo haluttu yhteiskunnallisen pakkoluovutuksen siveellinen oikeutus. Luokkadiktaturi kuuluu alhaisempaan kultturiin, ja huolimatta asian tarkoituksenmukaisuudesta ja toteutumismahdollisuudesta täytyy pitää taantumuksena, valtiollisena peräytymisenä, kun syntyy ajatus, että kapitalistisen yhteiskunnan muuttumisen sosialistiseksi välttämättömästi täytyy tapahtua sellaiseen aikakauteen kuuluvien kehitysmuotojen alaisena, jolloin ei vielä tunnettu tahi ainoastaan vaillinaisesti tunnettiin meidän päiväimme menettelytapoja agiterattaessa jonkin toivotun lain hyväksi, ja jolloin sitäpaitsi vielä puuttui siihen vaadittavia apukeinojakin.
Sanon nimenomaan kapitalistisen yhteiskunnan muuttuminen sosialistiseksi, enkä »porvarillisen yhteiskunnan», kuten meidän päivinämme usein lausutaan. Tämä »porvarillinen»–sanan käyttäminen on myöskin taantumusta tahi joka tapauksessa kielellistä kaksimielisyyttä, joka on pidettävä haittana saksalaisen sosialidemokratian puheenparrelle, koska se on erehdyttävien selitysten lähtökohtana sekä ystäville että vihollisille. Syynä tähän on osaksi itse saksankieli, joka ei omaa erityistä nimitystä muitten yhteiskuntajäsenten kanssa samanarvoiselle porvarille erotukseksi etuoikeutetusta porvarista. Koska kaikki yritykset muodostaa ja kielenkäytäntöön liittää erityistä nimitystä joko edelliselle tahi jälkimmäiselle käsitteelle tähän asti ovat epäonnistuneet, pidän parempana etuoikeutetusta porvarista ja häneen kuuluvista seikoista käyttää vieraskielistä sanaa bourgeois, kuin kääntämällä käsitettä sanoilla »porvari» tahi »porvarillinen» raivata tietä kaikille mahdollisille väärinkäsityksille ja vääristelyille.
Meidän aikanamme tiedämme itse asiassa kaikki, mitä tarkoitetaan puhuttaessa bourgeoisi'n voittamisesta ja bourgeoisi-yhteiskunnan hävittämisestä. Mutta mitä merkitsee porvarillisen yhteiskunnan voittaminen tahi hävittäminen? Mitä merkitsee se erittäinkin Saksassa, jonka suurimmasta ja johtavasta valtiosta, Preussistä, ensinnäkin on poistettava siellä porvarillisen kehityksen tiellä oleva feodalismin jäännös? Ei kukaan ihminen ajatuksissaankaan tahdo lopettaa siviliyhteiskuntajärjestyksenä olevaa porvarillista yhteiskuntaa. Päinvastoin. Sosialidemokratia ei tahdo hävittää tätä yhteiskuntaa eikä tehdä kaikista sen jäsenistä köyhälistöä, se toimii sen sijaan lakkaamatta työläisen korottamiseksi köyhälistöstä porvarilliseen yhteiskunta-asemaan, tehdäksensä siten porvarillisuuden ja porvariselämän yleiseksi. Se ei tahdo asettaa köyhälistö-yhteiskuntaa porvarillisen sijalle, vaan sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen kapitalistisen järjestyksen sijalle. Olisi hyvä, jos edellisen kaksimielisen lausuntatavan asemesta käytettäisiin jälkimmäistä, tuiki selvää selitystä. Silloin vapauduttaisiin myöskin monesta muusta ristiriidasta, joita sosialidemokratian vastustajat osottavat, ja syystäkin, olevaksi sosialidemokratian lauseparsien ja sen menettelytavan välillä. Yksityiset sosialistiset sanomalehdet käyttävät nykyään kiihtynyttä porvarisvastaista kieltä, joka mahdollisesti olisi paikallaan, jos eläisimme anakoretisena, s. o. erakko-lahkona, mutta joka on erittäin epäoleellista aikana, jolloin yksityiselämän järjestymistä läpeensä »bourgeoisimaiseksi» ei pidetä rikoksena sosialistista ajatustapaa vastaan.[62*]
Lopuksi olisi myöskin suositeltava hieman enemmän kohtuutta »liberalismia» vastaan nostetuissa sotajulistuksissa. Onhan totta, että uudemman ajan suuri vapaamielinen liike lähinnä on hyödyttänyt kapitalistista bourgeoisi'ta ja että vapaamielisen nimeä omistavaiset puolueet olivat tahi vähitellen kävivät kapitalismin suojelusvartijoiksi. Näiden puolueiden ja sosialidemokratian täytyi tietysti olla toistensa vastustajat. Mitä taas liberalismiin tulee maailmanhistoriallisena liikkeenä, ei sosialismi ole sen seuraaja ainoastaan aikaan nähden, vaan se on myöskin aatteelliseen sisällykseensä nähden sen laillisena perillisenä, kuten muuten käytännössä käy selville kaikista periaatteellisista kysymyksistä, joiden suhteen sosialidemokratian on määriteltävä kantansa. Missä ikinä sosialistisen ohjelman jokin taloudellinen vaatimus on toteutumaisillaan tavalla sellaisella tahi sellaisten olosuhteitten vallitessa, että vapaa kehitys sen kautta vakavasti joutuu vaaralle alttiiksi, siellä ei sosialidemokratia milloinkaan ole epäillyt asettua sitä vastaan. Valtion jäsenten vapauden suojaaminen on aina ollut sille tärkeämpää kuin toisen tahi toisen taloudellisen vaatimuksen täyttäminen. Vapaan personallisuuden kehittäminen ja suojaaminen on kaikkien sosialististen toimenpiteiden tarkoituksena, niidenkin, jotka ulkonaisesti osottautuvat pakkokeinoiksi. Näiden perinpohjainen tarkastaminen on aina osottava, että tässä on kysymys pakosta, joka on lisäävä yhteiskunnan yleistä vapautta, s. o. joka on suopa vapautta laajemmille piireille ja enemmän vapautta kuin minkä se poistaa. Lain säätämä normali-työpäivä esim. on oleellisesti määräys minimivapaudesta, se on kielto päivittäin myydä vapauttansa pitemmäksi aikaa kuin määrätyiksi tuntimääriksi, ja on sellaisena periaatteellisesti samalla pohjalla kuin tuo myöskin vapaamielisten hyväksymä kielto elinajakseen antautua personalliseen orjuuteen. Ei siis ole sattumaa, että Europan demokratisesti edistynein valtio, Shweitsi, oli ensimäinen maa, jossa normali-työpäivä toteutettiin. Demokratia on ainoastaan liberalismin valtiollinen muoto. Liberalismi, vastakkaisliikkeenä kansallisuuksien alistumiselle ulkoapäin pakotettujen tahi ainoastaan perinnäismuistoihin nojaavien laitosten alle, on ensi aluksi koettanut toteutua aikojen ja kansojen ylivaltiuden periaatteena, jotka kumpikin periaate olivat seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan valtio-oikeusfilosofian alituisena väittelyaiheena, kunnes Rousseau yhteiskuntaesitelmässään asetti ne jokaisen säädöksen lakikelpoisuuden perusehdoksi ja Ranskan vallankumous — 1793:n vuoden Rousseau'n hengen täyttämän demokratisen säädöksen kautta — julisti ne luovuttamattomiksi ihmisoikeuksiksi.[63*]
1793:n vuoden säädös oli senaikuisten vapaamielisten aatteiden johdonmukaisena ilmaisuna, ja pintapuolinenkin katsaus sen sisällykseen osottaa, miten vähän se oli tahi on sosialismin tiellä. Babeuf ja »tasa-arvoiset» näkivät siinä myös oivallisen lähtökohdan kommunististen harrastustensa toteutumiselle, ja panivat sen mukaan ensimäiseksi vaatimuksekseen sen, että 1793 vuoden valtiosääntö oli uudestaan astuva voimaan. Se, mikä myöhemmin ilmaantui valtiollisena liberalismina, oli ainoastaan saman heikonnettu muoto siten sovitettuna, että se vastasi ja tyydytti kapitalistisen porvarikunnan tarpeita vanhan järjestelmän kukistumisen jälkeen, aivan samoin kuin n. s. manchesterioppi ainoastaan oli heikonnettu ja yksipuolinen esitys taloudellisen liberalismin klassikkojen asettamia peruslauseita. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan vapaamielistä ajatusta, joka ei aatesisällykseensä nähden myöskin liittyisi sosialismiin. Eipä minusta sosialismi teoretisesti voi kieltää taloudellisen itsevastuunkaan periaatetta, joka täydesti kuuluu manchesterioppiin, eikä sen toimintaa liioin minkäänlaisten ajateltavien olosuhteitten vallitessa voi lakkauttaa. Ei ole mitään vapautta ilman vastuunalaisuutta, teoretisesti voimme ajatella miten tahdomme ihmisen toimintavapaudesta, käytännössä täytyy meidän pitää vastuunalaisuutta siveyslain perustana, sillä ainoastaan sellaisella edellytyksellä yhteiskunnallinen siveysoppi on mahdollinen. Ja samaten on kulkulaitosten aikakautena, meidän miljonia jäseniä käsittävissä valtioissamme terve yhteiskunnallinen elämä mahdotonta, ellei edellytetä taloudellista vastuunalaisuutta olevaksi kaikilla työhön kykenevillä. Taloudellisen vastuunalaisuuden tunnustaminen on yksilön valtiolle antama korvaus niistä palveluksista, joita tämä hänelle osottaa tahi tarjoaa.
Sallittakoon minun tässä lainata muutama lause jo mainitsemastani kirjoituksesta »Die sozialpolitische Bedeutung von Raum und Zahl».
»Mikäli tulevaisuuteen saattaa nähdä, voi ainoastaan määrään nähden tapahtua jonkinlainen muutos työkykyisten yhteiskuntajäsenten taloudellisen vastuunalaisuuden suhteen. Työtilastoa voi melkoisesti laajentaa, työnvälittämistä voi täydentää, työnvaihtoa voi helpottaa ja jonkinlaista oikeutta työhön voi kehittää, mikä kaikki tuottaisi tavattoman paljoa suuremman varmuuden olemassa-oloon nähden ja suuremman helpotuksen ammatin valinnassa kuin nykyisissä olosuhteissa. Taloudellisen itseavustuksen korkeimmilleen kehittyneet elimet — suuret ammattiyhdistykset — ovat jo tässä suhteessa osottaneet, mitä tietä kehitys todenmukaisesti tulee kulkemaan .... Kun voimakkaat ammattiyhdistykset jo nykyään takaavat työkykyisille jäsenilleen määrätyn toimintaoikeuden; kun ne osottavat työnantajille, että ei ole niinkään hyvä erottaa jotakuta ammattiyhdistyksen jäsentä ilman päteviä ammattiyhdistyksenkin hyväksymiä syitä; kun ne työtä antaessaan ottavat huomioon sekä järjestyksen, jossa ilmoitus on tapahtunut, kuin tarpeenkin, niin siinä jo on viitattu demokratisen työoikeuden kehitykseen» (»Neue Zeit», XV, 2, s. 141). Toisiakin tällaisia yrityksiä on nykyään olemassa ammattioikeustojen, työväenkamarien ja samantapaisten laitosten muodossa, joissa demokratinen itsehallinto, joskin epätäydellisesti, on astunut voimaan. Toiselta puolen tulee epäilemättä julkisten virkojen laajeneminen, etenkin kasvatusolojen ja vuorovaikutuslaitosten (vakuutusyhdistysten j. n. e.) alalla, paljon avustamaan taloudellisen vastuunalaisuuden vaikeuksien poistamista. Mutta oikeus työhön siinä tarkoituksessa, että valtio takaisi jokaiselle työtä hänen omassa ammatissaan, ei ole, mikäli katse tulevaisuuteen kantaa, lainkaan todenmukaista, eikä se ole edes toivottavakaan. Se, mitä sen puolustajat tahtoivat, on yhteiskunnan eduksi saavutettavissa ainoastaan mainittua tietä, s. o. erilaisia elimiä yhteenliittämällä, ja samoin on yleinen työvelvollisuus ilman kuolettavaa virkavaltaisuutta ainoastaan täten toteutettavissa. Meidän uudenaikaisien kulturivaltioiden ja niiden teollisuuskeskuksien tapaisissa suurissa monimutkaisissa järjestöissä vaikuttaisi ehdoton oikeus työhön ainoastaan hävittävästi, se olisi »ajateltavissa ainoastaan vihattavien ehtojen ja alituisten riitojen lähteenä».
Liberalismin historiallisena tehtävänä oli murtaa ne kahleet, joita keskiajan sidottu yhteiskuntatalous ja sitä vastaavat oikeuslaitokset asettivat yhteiskuntakehityksen tielle. Että se lähinnä sai bourgeois-liberalismin kiinteän muodon, ei estä sitä todellisuudessa olemasta ilmaisumuotona paljoa laajempiperäiselle yhteiskuntaperiaatteelle, jonka täydellisyytenä sosialismi tulee olemaan. Sosialismi ei tahdo ottaa käytäntöön minkäänlaista uutta pakkoa. Yksilö on oleva vapaa — ei metafysisessä, luonnontakeisessa tarkoituksessa kuten anarkistit uneksivat, s. o. vapaa kaikista velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan, vaan vapaa jokaisesta taloudellisesta pakosta toiminnassaan ja ammatinvalinnassaan. Sellainen vapaus kaikille on ainoastaan järjestöjen turvin mahdollinen. Tässä merkityksessä voisi sosialismia myös sanoa järjestetyksi liberalismiksi, sillä jos lähemmin tutkii niitä järjestöjä, joita sosialismi haluaa, niin on huomaava, että juuri niiden liberalismi: demokratinen hallitusmuoto, pääsy kaikille avoinna, etupäässä erottaa ne ulkonaisesti niiden kanssa samankaltaisista feodalisista laitoksista. Siitä syystä on ammatilliseen ryhmitykseen pyrkivä ammattiyhdistys sosialistien mielestä hyvin ymmärrettävä tulos siitä vastustuksesta, joka kohtaa kapitalismin taipumusta liiaksi täyttämään työmarkkinoita, mutta samalla on se myös juuri tuon ryhmitystarkoituksensa tähden, mikäli tuo pyrkimys sitä hallitsee, epäsosialistinen ammattikunta. Ja samoin olisi asian laita, jos kokonainen tuotantohaara olisi ammattikunnan hallussa, koska tämä aivan samalla tavalla luonnonpakosta perustuisi eristäytymiseen kuin »varsi- nainen» tuotantoyhdistyskin.[64*]
Tässä yhteydessä sallittakoon minun mainita eräs Lassalle'n »System der erworbenen Rechte» teoksessa oleva lause, jossa hän sanoo: »Meidän aikamme syvimmät virtaukset eivät ole suuntautuneet yksilöllisyyden arvoa vastaan, — tämä tulisi kyllä yhtä johdonmukaisesti pitämään puoliaan kuin yleinenkin arvo, — vaan noita keskiajalta perittyjä yhä vielä lihassamme olevia haluja vastaan kaikenlaisiin eriskummallisuuksiini (»System», 2. painos, I os., siv. 221). Järjestön tulee, meidän asiaamme sovellettuna, olla yksilöllisyyttä ja yleisyyttä sitova eikä suinkaan niitä erottava jäsen. Jos Lassalle mainitussa kohdassa moittii liberalismia siitä, ettei se tahdo julistamaansa oikeutta yksilölle sellaisenaan, vaan ainoastaan erityisessä asemassa olevalle yksilölle, niin hän sillä tarkoittaa, kuten muuten eräässä välittömästi edellä olevassa lauseessa nimenomaan sanotaankin, senaikuista vapaamielistä puoluetta, »meidän niinsanottua liberalismiamme», eikä suinkaan teoretista liberalismia.
Edellämainittujen tehtävien suorittaminen ei suinkaan ole helppoa, se tuottaa pikemmin koko joukon kompastuskiviä. Valtiollinen tasa-arvoisuus yksistänsä ei tähän asti missään ole osottautunut riittäväksi takaamaan sellaisten yhteiskuntien tervettä kehitystä, joiden painopiste oli suurissa kaupungeissa. Se ei ole mikään virheetön parannuskeino kaikkia yhteiskunnallisia loiskasveja ja turmeluksia vastaan, kuten Ranska ja Yhdysvalta ovat osottaneetkin. Ranska olisi jo aikoja perinpohjin kukistunut maankiusaksi käyneiden virkamiesolojensa tähden, ellei suurimmassa osassa Ranskan kansaa yhtenäisyystunne olisi niin erinomaisesti kehittynyt ja ellei sen maantieteellinen asema olisi niin edullinen. Kaikissa tapauksissa on tämä kiusa syynä siihen, ettei Ranskan teollisuus, huolimatta ranskalaisten korkealle kehittyneestä henkisestä ahkeruudesta milloinkaan kehity naapurimaiden teollisuuden rinnalle. Demokratian täytyy perustua korkealle kehittyneeseen itsehallintoon, jossa jokaisella hallintoyksilöllä on oleva vastaava taloudellinen vastuunalaisuus, kuten täysikäisellä valtionjäsenellä. Ei mikään ole vahingollisempaa sen terveelle kehitykselle kuin pakonalainen yhdenmukaisuus ja liian runsas suojelus. Ne vaikeuttavat ja estävät järkiperäisesti erottamasta jokaista elämänkykyistä laitosta kaikista loismaisista laitoksista. Jos valtio toiselta puolen poistaa kaikki lailliset esteet tuottajain järjestäytymisen tieltä ja valtuuttaa virkakunnat, ottaen huomioon muutamia ehtoja, jotka estävät niitä turmeltumasta yksinoikeutetuiksi yhdistyksiksi, tarkastamaan teollisuutta, jotta täten olisi olemassa takuu ylityötä ja palkkojen supistamista vastaan, ja jos toisaalta edellä mainittujen laitosten avulla pidetään huolta siitä, ettei ketään äärimmäisessä hädässään pakoteta luovuttamaan työtänsä ala-arvoisilla ehdoilla, niin silloin voi yhteiskunnalle olla samantekevä, onko julkisten ja ammattikunnallisten toimien ja yritysten rinnalla olemassa myös yksityisiä, joita harjoitetaan yksityisetua silmällä pitäen. Nämä tulevat itsestänsä aikaa myöten luonteeltaan muuttumaan ammattikunnallisiksi.
Tuotannon yhteiskunnallisentamisen välttämättöminä ehtoina ovat yllämainittujen laitosten hankkiminen tahi, mikäli ne jo ovat olemassa, niiden tukeminen ja kehittäminen. Jos yhteiskunta ilman niitä omaksuisi tuotantokeinot, olisi sen seurauksena ainoastaan tuotantovoimien tavaton hävittäminen, mieletön kokeileminen ja turha väkivalta; työläisluokan valtiollinen yliherruus on itse asiassa toteutettavissa ainoastaan vallankumouksellis-mielivaltaisen keskusvallan muodossa, jota tukee vallankumouksellisen klubin hirmuvaltainen diktaturi. Sellaiseksi sen kuvittelivat blanquilaiset ja sellaiseksi sitä esitetään vielä »Kommunistisessa manifestissakin». Mutta tämän manifestin vallankumous-ohjelma on »paikoittain vanhettunut» verrattuna siihen »kokemukseen, joka saatiin Helmikuun vallankumouksesta ja vielä suuremmassa määrin Parisin Kommunista, jolloin valtiollinen valta ensimmäistä kertaa kokonaista kaksi kuukautta oli köyhälistön käsissä». »Kommuni on itse asiassa näyttänyt toteen, ettei työväenluokka niinkään helposti voi ottaa valtiokoneistoa haltuunsa eikä panna sitä käytäntöön omia tarkoituksiaan silmällä pitäen.»
Nämä ovat Marx'in ja Engels'in sanoja manifestin uuden painoksen esipuheessa v. 1872.[17] Ja he viittaavat kirjoitukseen »Der Bürgerkrieg in Frankreich», jossa asiaa olisi kehitetty eteenpäin. Mutta jos me tarkastamme tuota kirjoitusta, niin huomaamme, että siinä on kehitetty ohjelmaa, joka valtiollisen sisällyksensä puolesta pääpiirteissään hyvin paljon muistuttaa — Proudhon'in »föderalistista», liittoon perustuvaa valtiomuotoa.
»Valtiovaltaa hävittämällä ei suinkaan murrettaisi kansan yhteyttä, vaan se tulisi päinvastoin järjestetyksi; valtiovalta ilmoitti olevansa tämän yhteyden ruumiillisentunut muoto, mutta se tahtoi olla riippumaton kansasta ja sen yläpuolella, ja kuitenkin oli se ainoastaan loiskasvannainen tämän kansan ruumiissa. Kun oli kysymys ainoastaan poistaa sortoa harjoittavia elimiä vanhasta hallitusvallasta, niin aijottiin samalla sen oikeutetuiltakin toimituksilta riistää valta, joka asetti vaatimuksekseen olla määräävänä yhteiskunnassa, ja tämä valta aijottiin luovuttaa yhteiskunnan vastuunalaisille palvelijoille. Sen sijaan, että joka kolmas tahi kuudes vuosi olisi ratkaistu, mikä hallitsevan luokan jäsen kulloinkin tulisi kansaa polkemaan ja sortamaan parlamentissa, tulisi yleinen äänioikeus palvelemaan kunnittain järjestettyä kansaa samoin kuin yksilöllinen äänioikeus oikeuttaa jokaista työnantajaa valitsemaan liikkeeseensä työntekijöitä, johtajia ja kirjanpitäjiä.»
»Kunnan ja valtiovallan keskenäistä vastakohtaisuutta on pidetty sen vanhan taistelun liioiteltuna muotona, jota käytiin liikakeskittymistä vastaan ..... Kunnallinen lainsäädäntö tulisi päinvastoin antamaan takaisin yhteiskunnalle kaikki ne voimat, jotka tuo loiskasvannainen 'valtio', joka eli yhteiskunnan kustannuksella ja esti sen vapaata liikkumista, tähän asti oli kuluttanut loppuun. Jo yksin tämän kautta olisi se pannut alulle Ranskan uudestaan syntymisen.»
Siten Marx »Bürgerkrieg in Frankreich»issä.[18]
Kuunnelkaamme nyt Proudhon'ia. Koska minulla nyt ei ole käsillä hänen »föderalismia» käsittävää kirjaansa, seuratkoon tässä joku lause hänen kirjoitustaan työväenluokan valtiollisesta kyvystä, jossa kirjoituksessa hän saarnaa työntekijöitten järjestymistä omaksi valtiolliseksi puolueeksi.
»Todellisen kansanyksinvaltius käsitteen mukaan, s. o. liittoutumis-oikeuden periaatteiden mukaan perustetussa demokratiassa on jokainen keskusvallan kansaa sortava ja turmeleva toimi mahdoton, yksin jo sen olettaminenkin olisi typerää.»
»Ja miksi?»
»Siksi, että todellisesti vapaassa demokratiassa ei keskusvalta eroa kunnan valtuutetuista, tuosta paikallisharrastusten luonnollisesta elimestä. Siksi, että jokainen valtuutettu ennen kaikkea on sen paikkakunnan mies, joka hänet on valinnut, sen paikkakunnan lähettiläs, yksi sen kansalaisia, sen erikoissankari, jolle on jätetty tehtäväksi juuri sen paikkakunnan erikoisharrastusten puolustaminen sekä niiden saattaminen, mikäli mahdollista, sopusointuun yleisharrastusten kanssa. Siksi, että liittyneet valtuutetut eivät erota itsestään eivätkä korota yläpuolelleen omasta keskuudestaan valitsemaansa toimeenpanevaa keskusvaliokuntaa, eivätkä siis sen kanssa voi joutua ristiriitaan.»
»Ei ole olemassa mitään välimuotoa, kunta on joko yksinvaltias tahi valtion apulainen, kaikki tahi ei mitään. Siitä hetkestä alkaen, jolloin kunta ei ammenna oikeuttaan omasta itsestään, jolloin sen täytyy tunnustaa korkeampaa lakia, jolloin se suurempi ryhmä, johon se kuuluu, esiintyy sen määrääjänä, eikä enää ole sen föderativisten tarkoitusperien ilmaisumuotona, siitä hetkestä ei enää voi estää, että kunta ja valtio jonakin päivänä huomaavat kumpikin itsensä toisensa vastakohdaksi, ja ristiriita puhkeaa.» Mutta silloin on johdonmukaisuus ja valta oleva keskusvallan puolella. »Valtiovallan supistaminen niiden ryhmien kautta, joissa on vallalla se periaate, että juuri itse nämä ryhmät ovat käskynalaiset ja käsitettävät, olisi jo ajatuksenakin epäjohdonmukaista, ellei suorastaan ristiriitaista» Tuollainen olisi bourgeoislaisvapaamielisyyden periaate paikallishallituksesta. Mutta »födererattu» Ranska, hallitus, jossa riippumattomuuden ihanne ilmaantuisi ja jonka ensimäisenä tehtävänä olisi antaa kunnalle takaisin sen täydellinen itsenäisyys ja maakunnalle sen itsemääräämisvalta» — se olisi kunnallisvapautta, joka työväenluokan tulisi kirjoittaa lippuunsa (»Capacité Politique des Classes Ouvriéres», s. 224, 225, 231, 235). Ja jos »Bürgerkrieg»issä sanotaan, että »tuottajan valtiollinen valta ei voi olla pysyväinen, jos hän ikuisesti pysyy yhteiskunnan orjana», niin luemme »Capacité Politique»ssä: »Kun valtiollinen tasa-arvo kerran yleisen äänioikeuden kautta on taattu ja otettu käytäntöön, niin silloin kansa lähenee taloudellista tasa-arvoisuutta. Siten sen ymmärsivät myöskin työväenehdokkaat. Mutta juuri tätä heidän bourgeoiskilpailijansa eivät suo.» Lyhyesti sanottuna, tässä kohdin ovat Marx'in ja »pienporvari» Proudhon'in ajatusjuoksut niin lähellä toisiaan kuin mahdollista, vaikka he muuten kaikessa eroavat toisistaan.
Ei ole laisinkaan epäiltävää, vaan päinvastoin usein käytännössä osotettuakin, että nykyaikaisen yhteiskunnan yleinen kehitys perustuu kunnallistehtävien alituiseen kohottamiseen ja kunnallisvapauksien laajentamiseen, että kunta käy yhä tärkeämmäksi vaikuttimeksi yhteiskunnallisesssa vapaustyössä. Minusta näyttää epäiltävältä, että demokratian ensimäisenä tehtävänä olisi sellainen nykyisten valtio-olojen hävittäminen ja niiden järjestyksen muuttaminen, kuin minkälaisina Marx ja Proudhon ne esittävät (että kansalliskokouksen muodostaisivat maakuntien ja piirikuntien valtuutetut ja nämä taas muodostuisivat kuntien valtuutetuista), joten siis tähän asti voimassa ollut muoto kansanedustusta kokonaan häviäisi. Mutta nykyaikainen kehitys on saanut aikaan siksi paljon laitoksia, jotka ovat syntyneet kuntain, jopa piirien ja maakuntienkin hallinnon tarkastusta varten, että näiden järjestyksen muuttaminen ei voi olla vaikuttamatta keskushallinnonkin tarkastukseen. Eikä minusta liioin kuntien ehdoton ylivalta ole mikään ihannekuva. Kunta on kansaan kuuluva osa, ja sillä on sekä velvollisuuksia että oikeuksia kansaan nähden. Ei kunnalle enempää kuin yksilöllekään voi sallia aivan ehdotonta ja yksinomaista oikeutta maahan. Arvokkaat »ruunun» edut, metsät, koskioikeudet j. n. e. eivät viime kädessä kuulu kunnalle tahi piirille, jotka käyttävät niitä hyväksensä, vaan kansalle. Siten näyttää välttämättömältä, että edustajan ensimäisenä velvollisuutena muuntumiskauden aikana on kansallisten, eikä maakunta- tahi paikallisharrastusten edustaminen. Mutta rinnan kansallisharrastusten kanssa saavat kuntain harrastukset ja niiden edustajat yhä suuremman merkityksen, joten keskusedustuksen virkailijat käyvät yhä vähempipätöisiksi ja samoin käy myös tämän edustuksen vaaran demokratiaan nähden, tapahtukoon muutos sitte vallankumouksen kautta tahi muuten. Edistyneissä maissa keskusvalta jo nykyään on kovin pieni.
Mutta tässä ei niin paljoa ole kysymys tuon ohjelman yksityiskohtien tarkastamisesta, kuin siitä, miten voimakkaasti se ajaa itsehallintokysymystä yhteiskunnallisen vapautuksen ehtona, miten se esittää demokratista järjestymistä sosialismin toteutumisen välikeinona, sekä siitä, miten keskenään väittelevät Proudhon ja Marx kuitenkin lopulta yhtyvät — liberalismin alalla.
Miten kunta ja muut itsehallintoelimet täyden demokratian vallitessa täyttävät tehtäviään, se täytyy tulevaisuuden osottaa. Mutta sen verran on selvä: että, kuta äkimmin ne tulevat nauttimaan vapauttaan, sitä enemmän ja väkivaltaisemmin ne tulevat kokeilemaan, ja sitä suurempia erehdyksiä ne tulevat tekemään, mutta sitä varovaisemmin ja käytännollisemmin ne tulevat menettelemään sekä sitä paremmin ottamaan yleisedun huomioonsa, kuta enemmän työläisdemokratia on harjaantunut itsehallinnon koulussa.
Niin yksinkertaiselta kuin demokratia ensi näkemältä tuntuukin, eivät sen tehtävät kuitenkaan ole niinkään helpot ratkaista siksi monimutkaisessa yhteiskunnassa kuin meidän. Luettakoon Webbin ammattiyhdistyksiä koskevasta opista, miten monta kokeilua englantilaiset ammattiyhdistykset ovat tehneet ja vielä tulevat tekemään, vain keksiäkseen tarkoituksenmukaisen muodon hallinnolleen ja johdolleen, ja miten paljon nämä kysymykset merkitsevät ammattikunnille. Englantilaiset ammattikunnat ovat tässä tarkoituksessa voineet vapaasti kehittyä enemmän kuin seitsemänkymmentä vuotta. Niiden on täytynyt alottaa itsehallinnon kaikkein alkeellisimmasta muodosta ja kokemuksen on täytynyt osottaa niille, että tämä muoto sopiikin ainoastaan alkeellisimmille järjestöille, kaikkein pienimmille paikallisyhdistyksille. Niiden on laajentuessaan täytynyt luopua muutamista tieteisoppisen demokratismin lempiaatteista (palkattomasta virkamiehestä, vallatta olevasta keskusedustuksesta j. n. e.) ja sen sijaan ovat ne oppineet kasvattamaan toimintakykyistä demokratiaa, jossa on eduskunnallisia yhdistyksiä, paikallisia virkailijoita ja täydellä valtuudella varustettuja keskusjohtoja. Tämä palanen »ammatillisen demokratian» kehityshistoriaa on verrattoman opettavainen. Vaikkei kaikki, mikä ammattikunnille sopii, soveltuisikaan kansallisen hallintoelimistön yksilöihin nähden, niin paljon siitä kuitenkin näihinkin soveltuu. Tuo mainittu luku Webbin kirjassa on palanen demokratillista hallinto-oppia,joka muuten monessa kohdin on yhtäpitävä Kautskyn johtopäätöksien kanssa hänen kirjassaan välittömästä kansanlainsäädännöstä.[19] Ammattikuntien kehityshistoriasta käy selville, miten toimeenpaneva keskushallinto — heidän valtiohallintonsa — puhtaasti voi syntyä työnjaosta, joka käy välttämättömäksi järjestön laajentuessa ja sen kannattajien luvun kasvaessa. Mahdollista on, että yhteiskunnan sosialistisen kehityksen jatkuessa tämäkin keskittyminen myöhemmin käy tarpeettomaksi. Mutta nykyään ei ilman sitä voida tulla toimeen demokratiassakaan. Kuten jo tämän luvun ensimäisessä osassa selitettiin, on suurempien kaupunkien tai teollisuuskeskuksien mahdoton ottaa hoidettavakseen kaikkia paikallisia tuotanto- ja kauppayrityksiä. Jo käytännöllisistäkään syistä ei olisi luultavaa — puhumattakaan niistä kohtuuttomuuksista, jotka sitä vastustavat —, että ne vallankumouksellisen kiihotuksen aikana »pakkoluovutuksella» ottaisivat nuo yritykset haltuunsa. Mutta vaikkapa ne sen tekisivätkin (jolloin ne useimmissa tapauksissa ainoastaan saisivat tyhjän kuoren), olisivat ne kuitenkin pakotetut vuokraamaan pois suurimman osan näitä yrityksiä yhdyskuntien hoidettavaksi, joko sitte yksityisille yhdyskunnille tahi ammattikunnille.
Mutta kaikissa näissä tapauksissa, kuin myöskin paikallisiin ja kansallisiin yksityisyrityksiin nähden, olisi yksityisten tehtävien muutamat yleisharrastukset otettava huomioon ja täten jäisi aina vielä tilaa ammattikuntien tarkastustehtävälle. Etenkin muuntumiskausina on elimien moninaisuus suuriarvoinen.
Mutta emme kuitenkaan vielä ole noin pitkällä, eikä minun tarkoitukseni ole kehittää tulevaisuuskuvia. Ei minulle ole sydämenasiana se, mikä kaukaisessa tulevaisuudessa tulee tapahtumaan, vaan se, joka nykyajassa ja nykyaikaa varten sekä lähimmässä tulevaisuudessa voi tapahtua ja tapahtuu. Ja siten on tämän esityksen loppuna tuo yksinkertainen lause, että demokratian voitolle pääseminen, demokratian valtiollisten ja taloudellisten elimien kehittäminen, on sosialismin toteutumisen välttämättömänä ehtona. Jos tätä vastaan väitetään, että Saksassa on kovin pienet toiveet saavuttaa tämä ilman valtiollista mullistusta, että saksalainen porvaristo käy yhä taantumuksellisemmaksi, niin saattaa todellakin tällä hetkellä niin olla, vaikka kyllä moni ilmiö todistaa toisinkin. Mutta asiat eivät saata ajanpitkään pysyä tällä kannalla. Se, jota nimitetään porvaristoksi, on ylen moninainen luokka, johon kuuluu henkilöitä kaikista kerroksista perin erilaisine harrastuksineen. Nämät kansakerrokset pysyvät koossa ainoastaan siinä tapauksessa, että huomaavat olevansa yhteisen sorron ja yhteisen uhan alaisia. Tässä tapauksessa voi tietysti ainoastaan viimemainittu tulla kysymykseen, s. o. että porvaristo muodostaa yhtenäisen taantumuksellisen sen joukon, sillä se tuntee, että sosialidemokratia uhkaa kaikkia sen elimiä, toisten aineellisia, toisten aatteellisia harrastuksia: se uhkaa niiden uskontoa, niiden isänmaallisuutta sekä niiden toiveita pelastaa maa väkivaltaisen vallankumouksen kauhuilta.
Tämä on tarpeetonta. Sillä sosialidemokratia ei uhkaa noita kaikkia samalla tavalla eikä ketään henkilönä, eikä se itsekään haaveksi väkivaltaista vallankumousta koko ei-köyhälistöllistä maailmaa vastaan. Kuta selvemmin tämä on sanottu ja kuta paremmin se näytetään toteen, sitä pikemmin tuo yhteinen pelko häviää, sillä monet porvariston elimet tuntevat toisaalta painoa, ja he kernaammin kääntyisivät vastustamaan tätä painoa, joka myös monesti kohdistuu työväenluokkaan, kuin työntekijöitä, he tekisivät liiton mielemmin viimemainittujen kuin ensinmainitun kanssa. He lienevät epävarmoja »kantonisteja». Mutta heistä kasvattaa huonoja liittolaisia, kun selittää heille: me tahdomme auttaa teitä kukistamaan vihollisen, mutta heti sen jälkeen kukistamme teidät. Koska nyt ei suinkaan ole kysymys yleisestä, yht'aikaa tapahtuvasta ja väkivaltaisesta pakkoluovutuksesta, vaan vähitellen tapahtuvasta järjesteellisestä ja laillisesta uusiintumisesta, niin ei varmaan demokratisessa kehityksessäkään tapahtuisi keskeytystä, vaikka tuo itse asiassa vanhentunut kukistumistaru poistettaisiin puheestakin.
Feodalismi jäykkine säätylaitoksineen olisi melkein kaikkialla pakostakin hävitettävä. Nykyaikaisten yhteiskuntien vapaamieliset laitokset eroavat niistä juuri siinä, että nämät ovat taipuvaisia, muuttumis- ja kehityskykyisiä. Niitä ei tarvitse murtaa, niitä on vain kehitettävä edelleen. Siihen vaaditaan järjestymistä ja tarmokasta toimintaa, mutta ei vallankumouksellinen diktaturi silti ole välttämätön. Sosialidemokratinen äänenkannattaja Shweits'issä, Basler'in »Vorwärts», kirjoitti joku aika sitte (lokakuulla 1897): »Koska luokkataistelun tarkoituksena ylimalkaan on luokkaeron hävittäminen, niin täytyy johdonmukaisesti olettaa sellaisen aikakauden tulevaksi, jolloin tämä tarkoitus, tämä ihanne on pantava alulle. Tämä alku on meidän demokratisessa kehityksessämme jo oraalla, se tulee meidän avuksemme, ja korvaa vähitellen luokkataistelun sosialidemokratian kehittyessä, sulattaa luokkataistelun siihen.» Espanjalainen sosialisti Pablo Iglesias selitti tässä hiljattain: »Bourgeoisie'n, mitä karvaa se lieneekin, täytyy tulla vakuutetuksi siitä, ettemme me tahdo väkivaltaisesti anastaa itsellemme valtaa, emme tahdo käyttää niitä keinoja, joita he kerran ovat käyttäneet, väkivallan ja verenvuodatuksen keinoja, vaan tahdomme käyttää laillisia keinoja, jotka ovat sivistykselle soveliaita.» (»Vorwärts», lokakuun 16 p:nä 1898). Samaan aikaan kirjoitti Vollmar huomautuksiaan Parisin Kommuunista englantilaisen itsenäisen työväenpuolueen lehdessä »Labour Leader»issa. Mutta ei kukaan moittine tätä lehteä voimattomuudesta taistelussaan kapitalismia ja kapitalistisia puolueita vastaan. Ja eräs toinen englantilaisen sosialistisen työläisdemokratian äänenkannattaja, »Clarion», lisäsi erääseen kukistumisoppia koskevaan kirjoitukseen seuraavan täydennyksen:
»Olen varma siitä, että todellisen demokratian kehittäminen on meidän pakottavin ja varsinaisin tehtävämme. Sen olemme oppineet kymmenvuotisen sosialistisen sotaretkemme aikana. Se on se oppi, jonka saamme kaikista valtiollisista kokemuksistamme ja tiedoistamme. Ennenkuin sosialismi on mahdollinen täytyy meidän luoda uusi kansa demokratisista jäsenistä.»
»Und was sie ist, das wage sie zu scheinen.
(»Mitä ollaan, sinä myös on rohjettava olla.»
Schiller, Maria Stuart.
Puolueen tehtäviä määräävät moninaiset tekijät: niitä määrää puolueen toiminnan alalla tapahtuva yleistaloudellinen, valtiollinen, henkinen ja siveellinen kehitys, niitä määrää sen rinnalla tahi vastakkaiseen suuntaan toimivan puolueen luonne sekä sen käytettävänä olevien keinojen luonne ja suuri joukko subjektivisen ideologisia (mieskohtaisen haaveellisia) tekijöitä, koskien puolueen yleistä tarkoitusta ja sen käsitystä parhaimmasta tiestä tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Kuten tiedetään, on vielä olemassa suuria eroavaisuuksia ensinmainitussa suhteessa eri maitten kesken. Teollisuuteen nähden melkein samallakin kehitysasteella olevissa maissa huomaamme hyvin suuria valtiollisia eroavaisuuksia ja samoin suuria eroavaisuuksia kansojen henkisissä taipumuksissa. Maantieteellinen asema, kansojen elämään juurtuneet tavat, perityt yhteiskuntalaitokset ja perinnäistavat saavat aikaan eroavaisuuksia ideologiassa, aatesuunnissa, jotka ainoastaan hitaasti alistuvat tämän kehityksen vaikutettavaksi. Silloinkin, kun sosialistiset puolueet alkuaan ovat ottaneet samoja edellytyksiä toimintansa lähtökohdaksi, ovat ne aikojen kuluessa olleet pakotetut sovittelemaan toimintaansa omien maittensa erikois-olojen mukaan. Tietyssä ajankohdassa voi siis tosin säätää yleisiä peruslauseita sosialidemokratian politikalle, vaatien niille pätevyyttä kaikkiin maihin nähden, mutta kaikkia maita samalla tavalla koskevaa toimintaohjelman ei voi säätää.
Kuten edellisessä luvussa olemme osottaneet, on demokratia sosialismin edellytyksenä paljoa suuremmassa määrässä kuin moniaalla otaksutaan, s. o. edellytyksenä ei ainoastaan keinoksi, vaan myöskin sisällykseksi. Ilman eräitä demokratisia laitoksia ja perinnäistapoja ei meidän päiväimme sosialistinen yhteiskuntaoppi yleensä olisi mahdollinen; työväenliikettä olisi kyllä olemassa, mutta ei sosialidemokratiaa. Mikä uudenaikaisen sosialistisen liikkeen teoretisena selityksenä lieneekin, on se tosioloissa tulos Ranskan vallankumouksen aikana syntyneen ja sen kautta yleispäteväksi käyneen oikeuskäsitteen aikaansaamasta vaikutuksesta teollisuustyöntekijän taisteluun korkeammasta palkasta ja lyhyemmästä työpäivästä. Tämä viimemainittu jatkaisi olemassa-oloaan myös ilman edellisiä, samoin kuin ilman niitä ja ennen niitä oli olemassa alkukristillisyyteen yhteenkuuluva kansaiskommunismi.[65*] Mutta tämä kansaiskommunismi oli hyvin epämääräinen ja puoleksi salaperäinen, ja työväenliikkeeltä puuttuisi sisäinen yhteys, ellei se voisi turvautua mainittuihin oikeuslaitoksiin ja oikeuskäsityksiin, jotka ainakin suureksi osaksi välttämättömästi seuraavat kapitalistista kehitystä, kuten, mainitaksemme jotakuinkin vastaavan kuvan, asian laita nykypäivinä on Itämaissa. Valtiollista oikeutta vailla oleva työväenluokka, puutteellisine tietoineen ja taikauskoisissa oloissa kasvaneena, voi ehkä vähin punoa salaliittoja ja jonkun kerran ehkä tehdä kapinan, mutta se ei milloinkaan voi saada aikaan sosialistista liikettä. Vaaditaan selvänäköisyyttä ja jotenkin kehittynyttä oikeustietoisuutta, jotta tilapäisesti kapinoivasta työntekijästä voidaan saada sosialistia. Valtiolliset oikeudet ja kouluopetus ovat siis kaikkialla ensimäisinä sosialidemokratisissa ohjelmissa.
Näin aivan yleisesti. Tämän teoksen alaan ei kuulu panna arvostelun alaiseksi sosialistisen toimintaohjelman yksityisiä kohtia. Mitä etenkin tulee saksalaisen Erfurter-ohjelman lähimpiin vaatimuksiin, en tunne olevani kiusauksessa ehdottaa muutoksia niihin nähden. Samoin kuin kai jokainen sosialidemokrati en minäkään pidä kaikkia kohtia yhtä tärkeinä tahi tarkoituksenmukaisina. Siten on esim. minun mielipiteeni, että maksuton oikeudenkäyttö ja oikeudenavustus nykyisissä olosuhteissa ovat otettavat käytäntöön ainoastaan rajoitetussa määrässä, että tosin on ryhdyttävä sellaisiin toimeenpiteisiin, jotka varattomalle tekevät mahdolliseksi puoltaa oikeuttaan, mutta ettei ole olemassa mitään pakottavaa tarvetta siirtää valtion kustannettavaksi nykyisiä lukuisia omaisuutta koskevia oikeudenkäyntejä tahi kokonaan valtiollistuttaa lainopillista avustusta. Koska nykyiset lainsäätäjät, joskin toisista syistä, eivät tahdo olla tietääkseen sellaisesta uudistuksesta, mutta koska sosialistinen lainsäädäntö ei voisi toteuttaa tätä uudistusta ilman oikeusolojen täydellistä uusimista tahi ainoastaan mikäli syntyisi uusia oikeuslaitoksia, kuten esim. ammattituomioistuimia, voi kuitenkin tämä vaatimus rauhallisesti pysyä paikallaan ilmoittamassa haluttua kehitystä.
Olen muuten jo 1891, silloin väittelyn alaisena olleita ohjelmaehdotuksia koskevassa kirjoituksessani, hyvin selvästi lausunut ilmi epäilykseni tämän vaatimuksen tarkoituksenmukaisuudesta nykyisessä muodossaan ja selittänyt, että kyseessä oleva pykälä sisälsi »liian paljon ja liian vähän» (»Neue Zeit», IX, 2, s. 821). Kirjoitus kuuluu erääseen ohjelmakysymystä koskevaan artikkelisarjaan, jonka K. Kautsky ja minä yhteisesti kirjoitimme ja josta kolme ensimäistä kirjoitusta miltei yksinomaan on Kautskyn työtä, neljäs minun. Lainattakoon siitä vielä kaksi lausetta, jotka ilmaisevat silloisen käsitykseni sosialidemokratian toiminnasta ja jotka osottavat, miten paljon tahi miten vähän sen jälkeen olen mielipiteitäni muuttanut.
»Vaatiessa aivan yksinkertaisesti valtion avustusta kaikille työttömille, tulee johdattaneeksi valtion patojen ääreen ei ainoastaan sitä, joka ei voi saada työtä, vaan myöskin sen, joka ei tahdo saada työtä .... Ei todellakaan tarvitse olla anarkisti nähdäkseen liian paljon hyvää noissa alituisissa turvautumisissa valtioon .... Tahdomme pysyä kiinni peruslauseessa, että uudenaikainen köyhimys tosin on köyhä, vaan ei mikään kerjäläinen. Tähän erotukseen sisältyy koko maailma, sisältyy meidän taistelumme luonne, voittomme toiveet.»
Ehdotamme muotoa »seisovien sotalaumojen muuttuminen kansanpuolustukseksi» emmekä »kansanpuolustus seisovien sotalaumojen asemesta» siitä syystä, että edellinen ilmaisee tarkoitusperän ja kuitenkin suo puolueelle nyt jo, jolloin seisovien sotalaumojen hajoittaminen ei välittömästi ole mahdollinen, vapautta vaatia ryhdyttäväksi sellaisiin toimenpiteisiin, jotka ainakin mikäli mahdollista pienentävät sotajoukon ja kansan välistä vastakkaisuutta, kuten esim. erityisen sotilasoikeuden lakkauttamiseen, palvelusajan lyhentämiseen j. n. e.» (s. 819, 824, 825.)
Koska kysymys »seisovako sotajoukko vai milisi, nostoväki» hiljattain on käynyt vilkkaitten keskustelujen aiheeksi, voi olla paikallaan liittää tähän joku huomautus asiasta.
Minusta tuntuu ensinnäkin, että kysymys tässä muodossaan on väärin muodosteltu. Pitäisi olla: hallituksenko sotajoukko vai kansan sotajoukko. Siten olisi kysymyksen valtiollinen puoli alusta alkaen selvästi ilmaistuna: tuleeko sotajoukon olla hallitsevien aseena vai kansan aseistettuna turvavartijana, tuleeko sen saada ratkaiseva käskynsä kruunulta vai kansaneduskunnalta, tuleeko sen vannoa valansa jollekin kansan etupäässä, sen johtajana olevalle henkilölle vai kansaneduskunnalle ja valtiomuodolle? Vastaus ei voi olla epäilyksenalainen kenellekään sosialidemokratille. Mutta kansanedustus ei ole sosialistinen eikä valtiomuoto demokratinen, ja siten voisi aina käyttää kansanedustuksesta riippuvaa sotajoukkoa vähemmistöjen sortamiseksi, tahi todellisten enemmistöjen sortamiseksi, jotka ainoastaan parlamentissa ovat vähemmistönä. Mutta tällaisia mahdollisuuksia vastaan ei löydy mitään pelastusta niin kauvan kuin yleensä joku osa kansaa on aseissa ja kansanedustuksen käskynalaisena. Jo tuo n. s. »yleinen kansanaseistaminen»kin olisi minusta teknikan nykyisellään ollessa ainoastaan kuviteltu suoja järjestettyä, aseistettua valtaa vastaan, ja ellei jo tämän vallan kokoonpano suojaa kansaa väkivallasta — kuten yleisessä asevelvollisuudessa yhä enemmän tulee tapahtumaan — aiheuttaisi se vain turhia uhreja kummaltakin puolen. Missä se meidän päivinämme vielä olisi tarpeen, siellä ei siihen valtiollisista syistä milloinkaan suostuttaisi, ja missä se olisi toteutettavissa, siellä se olisi tarpeeton. Niin suuresti kuin toivonkin voimakkaan, pelkäämättömän suvun kasvattamista, yhtä vähän on minulla yleinen kansanaseistaminen sosialistisena ihanteena. Onneksi totumme yhä enemmän ratkaisemaan valtiollisia riitakysymyksiä toisella tavalla kuin luodeilla ja ruudilla.
Näin pitkälle asian valtiollinen puoli. Mitä sen teknilliseen puoleen tulee (valmistus-aika, palvelus-aika j. n. e.), tunnustan avomielisesti, etten ole kyllin ammattimies omatakseni siinä varmaa mielipidettä. Noita esimerkkejä vanhemmilta ajoilta, jotka puolustavat kiireesti harjoitettuja sotajoukkoja (vallankumoussota, vapaussota), ei voi sovelluttaa nykyisen sodankäynnin täydesti muuttuneihin ehtoihin, ja niitä kokemuksia, joita hiljattain saatiin vapaaehtoisista kreikkalais-turkkilaisessa ja espanjalais-amerikkalaisessa sodassa, ei minusta ilman muuta voi käyttää Saksassa oleviin mahdollisuuksiin nähden. Sillä vaikka minusta meidän piireissämme usein liioitellaan »venäläistä vaaraa» tahi etsitään sitä sieltä, missä se kenties on vähimmin peljättävissä, myönnän kuitenkin, että maa, jonka väestön suurena enemmistönä on valtiollisesti tahdottomia ja suuressa määrin tiedottomia talonpoikia, aina voi käydä vaaraksi naapureilleen. Sellaisessa tapauksessa pitäisi siis kyetä niin pian kuin mahdollista siirtää sodankäynti vihollisen omaan maahan, sillä uudenaikaisissa maissa on sota omassa maassa jo puolinainen tappio. Kysymys on siis, olisiko nostojoukossa tuota nopeutta, varmuutta ja koossapysyväisyyttä, jotka takaisivat tällaisen tuloksen, ja miten pitkää aseharjoitusta siihen vaadittaisiin. Tähän nähden voi minusta nykyään ainoastaan sen verran sanoa varmasti, että sopivasti harjoittamalla nuorisoa puolustuskelpoiseksi ja poistamalla kaikki paratiaseharjoituksen jäljet ja jäännökset täytyy olla mahdollista melkoisesti lyhentää palvelusaikaa, kansan puolustusvoiman siitä kärsimättä vähintäkään haittaa. Siinä on tosin suurena tekijänä sotajoukon johtajina olevien hyvä tahto, mutta tätä hyvää tahtoa voi kansaneduskunta nyt jo edistää, vaikuttamalla sotaväen meno- ja tuloarvioon. Kuten tehdaslainsäädännön alallakin, voisi myöskin tässä palvelusajan pakonalainen lyhentyminen tehdä mahdolliseksi paljon sellaista, jota ammattihenki ja yksityiset harrastukset pitävät »mahdottomana». Siten on — mikäli yleensä annetaan arvoa hyökkäykseenkin kelpaavalle puolustusvoimalle — sotajoukon valtiollisen aseman välttämättömän vaihtumisen ohessa, ensimäisenä kysymyksenä ei suinkaan, nostojoukkoako vai ei, vaan mihin palvelusajan lyhentämiseen välittömästi ja — sittemmin asteittain — voidaan ryhtyä, Saksan silti joutumatta vaaran-alaiseksi naapurivaltioittensa puolelta.
Mutta onko sosialidemokratialle työväenluokan ja rauhan puolueena eduksi ylläpitää kansallista puolustusvoimaa? Monelta kannalta katsoen on kiusauksessa vastata tähän kysymykseen kieltävästi, etenkin jos lähtee tuosta kommunistisen manifestin lauseesta: »Köyhälistöllä ei ole isänmaata.» Tätä lausetta voisi mahdollisesti kohdistaa noihin oikeutta vailla olleisiin, julkisesta elämästä suljettuna pidettyihin työläisiin neljäkymmenluvulla, mutta se on meidän päivinämme, huolimatta tavattomasti kehittyneestä kansainvälisestä kulkuyhteydestä, kadottanut suureksi osaksi totuuttansa ja kadottaa sitä yhä enemmän, mikäli työntekijä sosialidemokratian vaikutuksesta muuttuu köyhimyksestä — porvariksi. Työntekijä, joka valtiossa, kunnassa j. n. e. on tasa-arvoisena valitsijana ja sen johdosta kansallisuuden yhteisessä varallisuudessa osakkaana, työntekijä, jonka lapsia yhteiskunta kehittää, jonka terveyttä se suojaa, ja jota se vakuuttaa tapaturman varalta, omistaa isänmaan, lakkaamatta silti olemasta maailmankansalainen, kuten kansallisuudetkin lähentelevät toisiaan, lakkaamatta silti elämästä omaa elämäänsä. Voi tuntua hyvin mukavalta, jos kaikki ihmiset jonakin päivänä tulisivat puhumaan samaa kieltä. Mutta mikä viehätys, mikä henkisten nautintojen lähde joutuisikaan siten tulevaisuuden ihmisiltä hukkaan! Kansallisuuksien täydellinen häviäminen ei ole mikään kaunis unelma, eikä se ole odotettavissa inhimillisessä tulevaisuudessa. Yhtä vähän kuin on toivottava, että joku toinen suuri sivistyskansa menettäisi itsenäisyytensä, yhtä vähän voi olla sosialidemokratialle yhdentekevää, työnnetäänkö Saksan kansa, joka rehellisesti on antanut ja yhä antaa osansa kansojen kulturityöhön, pois kansojen neuvottelusta.
Nykyään puhutaan paljon valtiollisen vallan anastamisesta sosialidemokratian kautta, ja siihen voimaan nähden, jonka tämä Saksassa on saavuttanut, ei ainakaan ole mahdotonta, että jokin valtiollinen tapahtuma läheisessä tulevaisuudessa voi antaa ratkaisevan osan sen käsiin. Mutta koska naapurikansat eivät vielä ole päässeet yhtä pitkälle, olisi sosialidemokratia juuri silloin, samoin kuin »independentit» Englannin ja »jakobinit» Ranskan vallankumouksen aikana, pakotettu olemaan kansallinen, mikäli se tahtoisi puolustaa ylivaltaansa, s. o. sen olisi osotettava sopivaisuutensa tahi kelvollisuutensa johtavaksi puolueeksi tahi luokaksi, näyttämällä kykenevänsä samalla tavalla pitämään huolta luokkaedusta kuin kansallisedustajatkin.
Kirjoitan tätä ilman minkäänlaista chauvinismi'n, kiihko-isänmaalllisuuden, jälkeä, johon ei minulla ole syytä eikä aihetta, teen sen ainoastaan niiden velvollisuuksien ulkokohtaisena tarkastuksena, jotka sellaisessa asiantilassa asettuisivat sosialidemokratian täytettäväksi. Minusta on kansainvälisyys nykyään yhtä korkealla kuin milloinkaan ennen, enkä luule sitä mitenkään loukanneeni yllämainitsemieni periaatteiden kautta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että sosialidemokratia rajoittuisi tieteisopilliseen uskonlevittämiseen ja sosialistiseen kokeilemiseen, voisi se kansallisvaltiollisissa kysymyksissä pidättäytyä puhtaasti arvostelevan aseman rajoissa. Mutta valtiollinen toiminta on jo itsessään sovittelemista epäsosialistisen kanssa ja pakottaa menettelytapoihin, jotka alusta-alkaenkaan eivät ole sosialistisia. Kun joudutaan pitemmälle, tullaan »kansallista» pitämään yhtä sosialistisena kuin kunnallistakin. Demokratisten valtioiden sosialistit nimittävät itseänsä nyt jo kernaasti natsionalisteiksi ja puhuvat arvelematta maan kansallistuttamisesta (natsionaliseeraamisesta) y. m., sen sijaan, että rajoittuisivat ilmaisumuotoon yhteiskunnallistuttaa (sosialiseerata), joka sana on epävarmempi ja enemmän edellisen sanan väliaikainen lausumistapa kuin sen parannettu muoto.
Edellisessä on jo ilmaistu, mille periaatteelliselle kannalle sosialidemokratian on asettaminen ulkomaanpolitikkaan nähden. Vaikk'eipä työntekijä vielä olekaan täydellinen kansalainen, ei hän kuitenkaan ole oikeutta vailla siinä mielessä, että kansalliset harrastukset voisivat hänestä olla yhdentekevät. Ja ellei sosialidemokratialla vielä olekaan valta käsissään, on sillä kuitenkin jo sellainen valta-asema, että se jossakin määrin velvoittaa. Nämä sanat painavat valtiollisessa vaa'assa. Ottaen huomioon sotajoukon nykyisen kokoonpanon ja täydellisen tietämättömyyden pienreikäisten ampuma-aseitten siveellisestä vaikutuksesta, on hallitus tuumiva enemmän kuin 10 kertaa, ennenkuin se ryhtyy sotaan, jota sosialidemokratia ehdottomasti vastustaa. Sosialidemokratia voi siis myöskin ilman tuota kuuluisata suurlakkoa lausua painavan, vaikkeikaan juuri ratkaisevaa sanaa rauhan ylläpitämisen puolesta, ja se onkin Internationalen vanhan mielilauseen mukaan tekevä sitä niin usein ja niin voimakkaasti kuin se ikinä on tarpeellista ja mahdollista. Ristiriitojen syntyessä muitten kansallisuuksien kanssa on se myös ohjelmansa mukaisesti, milloin suoranainen keskenäinen ymmärtäminen ei ole mahdollinen, toimiva ristiriidan sovittamiseksi sovinto-oikeuden kautta. Ei mikään kuitenkaan pakota sosialidemokratiaa luopumaan Saksan nykyisten tahi tulevien harrastusten puolustamisesta, vaikkakin englantilaiset, ranskalaiset tahi venäläiset »chauvinistit» ottavat loukkaantuakseen niistä toimenpiteistä, joita siihen vaaditaan. Koska saksalaisten puolella ei ole kysymys ainoastaan yksityisten ryhmäin toivomuksista ja yksityisharrastuksista, jotka yleiskannalta katsottuna ovat arvottomia tahi suorastaan vahingollisia, vaan kun asia todella koskee kansallisuudelle tärkeitä harrastuksia, niin kansainvälisyys ei saa olla syynä heikkoon leväperäisyyteen ulkomaalaisten osamiesten vaatimuksiin nähden.
Tämä ei ole mikään uusi käsitys, vaan aivan yksinkertaisesti yhdistelmä siitä ajatusjuoksusta, joka oli melkein kaikkien Marx'in, Engels'in ja Lassalle'n ulkomaanpolitikkaa koskevien lauselmien perustana. Ei se liioin puolusta rauhalle vaarallista asemaa. Nykyään eivät kansallisuudet niin helposti antaudu sotaan, ja varma käytös voi muutamissa olosuhteissa olla rauhalle edullisempi kuin jatkuva velttous.
Monesta on tuo oppi europpalaisesta tasapainosta jo yli-ikäinen, ja niin se onkin vanhassa muodossaan. Mutta valtain tasa-arvoisuudella on vaihtuneessa muodossa vielä suuri merkitys kansainvälisiä riitakysymyksiä ratkaistaessa. Jonkin määrätyn toimenpiteen toteuttaminen riippuu yhä vielä siitä, miten voimakas on se valtojen yhdistelmä, joka koettaa sitä joko edistää tahi estää. Minusta on Saksan ulkomaanpolitikan laillisena tehtävänä sellaisissa tapauksissa hankkia itselleen oikeus mielipiteensä lausumiseen, ja minusta joudutaan sosialidemokratian tehtävien ulkopuolelle, kun periaatteellisesti vastustetaan sen välttämättä vaatimia toimenpiteitä.
Ottakaamme selvä esimerkki. Kiautschoulahden vuokraamista arvosteli aikoinaan Saksan sosialistinen sanomalehdistö hyvin jyrkästi. Mikäli tämä arvostelu koski niitä olosuhteita, joissa vuokraaminen tapahtui, oli sosialidemokratinen sanomalehdistö täydesti oikeassa, niin, se täytti siinä velvollisuutensakin. Eikä vähemmän oikeata ollut vastustaa sen politikan alkamista tahi edistämistä, joka tarkoitti Kiinan jakoa, koska tämä jako ei laisinkaan ole ylläpitävä Saksan harrastusten kanssa. Mutta kun muutamat lehdet menivät vielä pitemmälle ja selittivät, että puolueen täytyy kaikissa olosuhteissa ja periaatteesta hyljätä lahden anastaminen, en voi liittyä niihin.
Saksan kansalla ei ole mitään etua siitä, että Kiina jaetaan ja että Saksa saa palasen »taivaan» valtakuntaa. Mutta Saksan kansalla on suuri etu siitä, ettei Kiina tule muiden kansallisuuksien saaliiksi, ettei Kiinan kauppapolitikkaa alisteta yksityisen vieraan vallan tahi vieraiden valtojen yhdistelmän alle — lyhyesti, että Saksa kaikissa Kiinaa koskevissa kysymyksissä voi lausua ratkaisevan sanan. Sen kauppa Kiinan kanssa vaatii tuollaisen oikeuden sekaantua tämän asioihin. Mikäli Kiautschoulahden anastaminen on keinona varmentaa ja vahvistaa Saksalle tätä oikeutta — ja tuskinpa voitaneen kieltää, että se edistää tuota oikeutta — ei minusta sosialidemokratialla ole syytä periaatteellisesti vastustaa sitä. Ottamatta lukuun sitä tapaa, jolla tämä anastaminen pantiin alulle ja sen ohessa pidettyjä kauniita puheita, ei anastaminen sellaisenaan suinkaan ollut huono piirre saksalaisessa ulkomaanpolitikassa.
On kysymys Kiinan kanssa ja Kiinassa tapahtuvan vapaan kaupan suojaamisesta. Sillä ei voi olla epäilystäkään, että Kiina tästä anastamisesta huolimattakin yhä suuremmassa määrässä olisi joutunut kapitalistiseen talouteen osalliseksi, ja että Venäjäkin olisi jatkanut laajentamispolitikkaansa ja valloittanut mandshurilaiset satamat. Kysymyksenä oli siis, tuliko Saksan rauhallisesti katsella, miten Kiina toisiansa seuraavien tositapahtumain kautta joutui yhä suurempaan riippuvaisuuteen Venäjästä, vai oliko sen varmennettava itsellensä asema, jonka avulla se luonnollisissakin olosuhteissa aina voisi vaikuttaa olosuhteitten kehitykseen Kiinassa, tarvitsematta tyytyä vain myöhästyneisiin vastaväitteisiin. Noin siis tarkoittaa ja tarkoitti Kiautschoulahden vuokraaminen, mitä siitä muuten sanottaneenkin, Saksan tulevaisuuden etujen säilyttämistä Kiinassa ja niin ollen voisi sosialidemokratiakin hyväksyä sen, silti vähääkään rikkomatta periaatteitaan.
Ei kuitenkaan voi olla edes puhettakaan Saksan nykyään vastuuttomasti johdetun ulkomaanpolitikan suoranaisesta kannattamisesta, vaan ainoastaan sosialidemokratian kieltoperäisen kannan oikeasta selittämisestä. Sosialidemokratia ei voi ottaa osaa ulkomaanpolitikassa noudatetun menettelytavan vastuuseen, saamatta varmuutta siitä, ettei sellaisia yrityksiä käytetä kansaneduskunnan selän takana muihin kuin määrättyihin tarkoituksiinsa, esim. keinona pienemmän hetkellisen menestyksen saavuttamiseksi, panemalla alttiiksi tulevaisuuden suurempia etuja.
Kuten näkyy, soveltuvat tässä kehitetyt ulkomaanpolikkaa koskevat säännöt jotakuinkin tarkkaan sosialidemokratian tähän asti harjoittamaan toimintaan. Missä määrin ne periaatteellisiin edellytyksiinsä nähden vastaavat puolueessa vallalla olevaa katsantokantaa, sitä en ole aikonut tässä tutkia.
Laajasti katsottuna on perinnäistavoilla tällaisissa kysymyksissä paljoa suurempi merkitys kuin uskommekaan. Kaikkien edistyspuolueitten luonteen mukaista on panna ainoastaan hyvin pieni paino jo toteutetuille muutoksille. Niiden pää-asiallinen huomio on kiintynyt siihen, mikä ei vielä ole uusiintunut; tämä puolueitten taipumus on, mikäli se koskee määrätyitä tarkoituksia, sekä oikeutettu että hyödyllinen. Mutta tähän antautuneet puolueet tottuvat helposti pitämään kiinni — kauvemmin kuin on hyödyllistä ja tarpeellista — jo yli-ikäisistä periaatteista, joiden edellytykset monessa suhteessa ovat muuttuneet. Ne jättävät huomioon ottamatta tahi arvostelevat liian vähiksi näitä muutoksia, ne koettavat enemmän todistaa omia mielipiteitänsä oikeiksi, kuin kaikkien vaikuttavien asianhaarojen ja olosuhteitten perustuksella tutkia kysymystä, eivätkö nuo omat mielipiteet aikojen kuluessa ole muuttuneet ennakkoluuloiksi.
Tällainen ennakkoluuloinen katsantokanta näyttää minusta myöskin usein olevan vallalla siirtomaakysymystä käsiteltäessä.
Sosialismille ja työväenliikkeelle on periaatteellisesti aivan yhdentekevä, tuottavatko uudet siirtomaat nykyään hyviä tuloksia vai eivät. Tuo luulo, että siirtomaitten laajeneminen viivyttäisi sosialismin toteuttamista, johtuu viime kädessä siitä vanhentuneesta mielipiteestä, että sosialismin toteutuminen on riippuva varakkaiden luvun jatkuvasta supistumisesta ja suurien joukkojen enenevästä köyhyydestä. Että edellinen on tarua, on jo edellä näytetty toteen, ja köyhtymisoppi on nyttemmin jotenkin yleisesti hyljätty, ellei juuri kokonaan ja kaikkine seurauksineen, niin kuitenkin siten, että sille koetetaan antaa toinen merkitys.[66*] Mutta vaikka se olisikin oikea, eivät saksalaiset siirtomaat, joista nyt on kysymys, vielä pitkään aikaan kykene niin nopeasti vaikuttamaan yhteiskunnallisiin oloihin kotimaassa, että ne vuodeksikaan voisivat pidättää jotakin ratkaisevaa loppuiskua. Tässä suhteessa ei saksalaisella sosialidemokratialla ole mitään peljättävää Saksan valtion siirtomaapolitikan puolelta. Ja juuri siitä syystä, että kaikkien Saksan anastamien siirtomaiden kehitys (ja asia koskee myöskin niitä, joita vielä tullaan anastamaan) on vaativa niin pitkän ajan, ettei moneen vuoteen voi olla puhettakaan mainittavasta »sieltä takaisin tulevasta» vaikutuksesta emä-maan yhteiskunnallisiin oloihin, juuri siitä syystä voi Saksan sosialidemokratia myös käsitellä näitä siirtomaita koskevaa kysymystä ilman ennakkoluuloa. Siirtomaavallan vakavasta vuorovaikutuksesta Saksan valtiollisiin oloihin ei edes voi olla puhettakaan. Meripuolustusalalla vallitseva »chauvinismi» esim. on epäilemättä läheisessä yhteydessä siirtomaa-chauvinismin kanssa ja imee siitä ravintoa. Mutta se jatkaisi olemassa-oloaan, vaikkei jälkimmäistä olisikaan, niinkuin Saksallakin oli laivasto aikoja ennen kuin se ajatteli siirtomaiden hankkimista. On kuitenkin tunnustettava, että tämä yhdistelmä vastakin parhaiten soveltuu oikeuttamaan siirtomaapolitikan periaatteellista vastustamista.
Muuten on kyllä syytä siirtomaita anastaessa vakavasti tutkia niiden arvoa ja tulevaisuusmahdollisuuksia ja jyrkästi tarkastaa sekä alkuasukkaiden osalle tulevaa hyvitystä ja kohtelua että muitakin hallintotoimenpiteitä, mutta sitävastoin ei ole olemassa mitään syytä pitää tällaista anastamista jo etukäteen hyljättävänä. Sosialidemokratian nykyisestä hallitusjärjestelmästä johtuva valtiollinen asema kieltää sitä näihin kysymyksiin nähden asettamasta muulle kuin arvostelevalle kannalle, ja kysymykseen, tarvitseeko Saksa nykyään siirtomaita, voi, ottamalla huomioon niitä siirtomaita, joita vielä on saatavissa, täydellä syyllä vastata kieltävästi. Mutta tulevaisuudellakin on vaatimuksia meihin nähden. Jos otamme huomioon, että Saksa nykyään tuottaa maahansa melkoisen määrän siirtomaatavaroita, täytyy myöntää, että se aika kerran voi tulla, jolloin olisi toivottava, että ainakin osa näitä tavaroita tuotaisiin omista siirtomaista. Vaikka kuvittelisimme kehityksen kulun Saksassa niin nopeaksi kuin mahdollista, emme kuitenkaan voi antautua siihen harhaluuloon, että monet muut maat läheisessä tulevaisuudessa kokonaan omistaisivat sosialismin. Mutta jos troopillisilta istutusmailta saatujen tuotteiden nauttiminen ei ole hyljättävää, ei liioin voi olla mitään pahaa, että itse ryhtyy sellaisia viljelemään. Ratkaisevana tässä ei ole tuo jos, vaan mitenkä. Ei ole välttämätöntä, että europpalaisten asettuminen troopillisiin maihin tuottaa vaaroja ja tuhoa alku-asukkaille, eikä tähän asti aina ole niin ollutkaan. Sitäpaitsi voi määrätyillä edellytyksillä suoda »villeille» oikeutta omistamaansa maahan. Suuremmalla sivistyksellä on tässä lopultakin myös korkeampi oikeus. Ei maan anastaminen, vaan sen viljeleminen antaa historiallisen oikeuden käyttää sitä hyväksensä.[67*]
Nämä ovat mainittavimmat näkökohdat, joiden minusta nähden pitäisi määrätä sosialidemokratian kanta siirtomaapolitillisissa kysymyksissä. Nämä eivät käytännössä saisi aikaan mainittavaa muutosta puolueen äänestyksissä, mutta toistan vielä, ettei yksinomaan riipu siitä, mitenkä määrätyssä tapauksessa äänestetään, vaan myöskin niistä syistä, jotka äänestyksen ovat aiheuttaneet.
On olemassa henkilöitä sosialidemokratiassa, joista jokainen kansallisetujen puolustaminen näyttää chauvinismilta tahi hyökkäykseltä köyhälistön kansainvälisyyteen ja luokkapolitikkaan. Samoin kuin Domela Nieuwenhuis aikoinaan selitti chauvinismiksi Bebel'in tunnetun lausunnon, että sosialidemokratia Venäjän puolelta tapahtuvan hyökkäyksen sattuessa ottaisi osaa Saksan puolustamiseen, samoin myöskin herra Belfort Bax keksi hyljättävän jingoismin, »isänmaallisen yltiöpäisyyden», H. M. Hyndman'in samankaltaisessa lauselmassa.[68*]
Täytyy kuitenkin myöntää, ettei aina ole helppoa määrätä niitä rajoja, missä oman kansallisuuden etujen puolustaminen lakkaa olemasta oikeutettu ja muuttuu kiihkopatriotismiksi; mutta tälle suunnalle menevän liiallisuuden parannuskeinoa ei todellakaan ole etsittävä vielä suuremmasta vastakkaiseen suuntaan menevästä liiallisuudesta. Se on pikemmin etsittävä eri kulturivaltioiden demokratien välisestä ahkerasta ajatustenvaihdosta ja kaikkien rauhan hyväksi toimivien tekijöitten ja laitosten kannattamisesta.
Palatkaamme kuitenkin kysymykseen puolueohjelman lähimmistä vaatimuksista. Joskaan muutamia näitä vaatimuksia puolueen hyväksi toimitetussa agitatsionissa ja sen parlamentarisessa toiminnassa ei vielä laisinkaan ole otettu päiväjärjestykseen tahi toisia ainoastaan muutamien uudistusvaatimusten muodossa — niin on taas toisiin nähden tarkoitusperä jo siirtynyt kauvemmaksikin eteenpäin kuin ohjelma vaatii. Siten esim. ohjelma vaatii, että teollisuustyö kielletään lapsilta alle 14 ikävuoden; työväensuojeluskongressissa Zürich'issä 1897 määrättiin sitävastoin 15 vuotta alimmaksi ikärajaksi tällaiselle lastentyölle, ja monesta sosialistista on tämäkin liian vähän. Minun mielipiteeni on kuitenkin, että tätä korotusta nykyoloissa ei voi pitää parannuksena. Jos työaika sovitetaan siten, että nuoret vahingoitta voivat sen kestää, ja jätetään tarpeeksi aikaa leikkiin, lepoon ja jatkuviin opinnoihin, niin ei tuottelias työ voi olla niin pahaksi nuorille neljätoistavuotiaille ihmisille, että yleinen kielto olisi välttämätön. Työn laatu ja ehdot ovat tässä kokonaan määräävinä. Lainsäädäntö tunnustaakin tämän jo periaatteellisesti, kieltäessään kokonaan lastentyön muutamissa teollisuuksissa, ja määrätessään toisissa tarkasti vuorokauden-ajan, jolloin se saa tapahtua. Minusta lastentyötä tarkoittavien suojelustoimenpiteitten järkiperäinen kehittäminen on siinä, että jatkuvasti valmistetaan tällaisia määräyksiä ja parannetaan opetusoloja, eikä siinä, että koneellisesti korotetaan teollisuustyötä koskevaa ikärajaa.
Tämän kysymyksen ja koulukysymyksen yhteys tunnustetaan muuten yleisesti. Lastentyö on järjestettävä koulua huomioon ottaen ja sen yhteydessä, jos toivotaan tyydyttävää tulosta.[69*] Mikäli teollisuustyö haittaa terveyttä tahi koulun henkistä ja siveellistä kasvatustointa, on se kiellettävä; yleinen kielto sitävastoin, joka koskee myös kouluvelvollisuuksista jo päässyttä ikäluokkaa, on ehdottomasti hyljättävä. Aivan takaperoista on tässä kysymyksessä päästää määrääviksi sellaisia taloudellisia asianhaaroja kuin tuotannon supistuminen tahi työläisten keskenäinen kilpailu. Päinvastoin on aina muistettava, että tuotteliaalla, tahi käyttääksemme vähemmän kaksinaista lausumistapaa, yhteiskunnallisesti hyödyllisellä työllä, on suuri arvo kasvatuksellisessa suhteessa, ja että sitä jo siitä syystä ei saa pitää seikkana, jota itsensä tähden olisi vastustettava.
Nykyään on kysymys puolueohjelman täydentämisestä tärkeämpi kuin kysymys jo ohjelmassa olevien vaatimusten korottamisesta. Tähän nähden on käytännöllinen kokemus saattanut päiväjärjestykseen koko joukon kysymyksiä, jotka ohjelman syntyessä joko katsottiin liian etäisiksi, jotta sosialidemokratia erittäin huolehtisi niistä, tahi ei niille annettu kyllin suurta merkitystä. Tähän kuuluu agrarikysymys, kysymys kunnallispolitikasta, kooperavinen kysymys ja työoikeutta koskevat eri kysymykset. Sosialidemokratian suuri paisuminen Erfurtin ohjelman sepitsemisestä kuluneina kahdeksana vuonna, puolueen vuorovaikutus Saksan sisäpolitikkaan ja muista maista saadut kokemukset ovat pakottaneet meitä lähemmin perehtymään näihin kysymyksiin, ja siten on moni mielipide, joka oli vallalla ohjelmaa laadittaessa, melkoisesti muuttunut.
Mitä agrarikysymykseen tulee, ovat nekin, jotka pitivät talonpoikaistilaa kadotukseen määrättynä, koko lailla muuttaneet mieltään, mikäli se koski aikaa, jolloin tuo kadotus oli tapahtuva. Viime väittelyissä siitä agraripolitikasta, jota sosialidemokratian on seuraaminen, ovat tosin hyvin erilaiset mielipiteet tästä tulleet näkyviin, mutta periaatteellisesti ovat ne kaikki sisältäneet, tuleeko sosialidemokratian ja miten pitkälle avustaa talonpoikaa itsenäisenä maanviljelijänä kapitalismia vastaan.
Kysymys on helpompi tehdä kuin siihen on vastata. Koska talonpoikain suuri joukko, vaikk'eivät olekaan palkkatyöntekijöitä, kuitenkin kuuluu työläisluokkiin, s. o. koska heidän ei ole kiittäminen tyhjää omistusoikeutta tahi sukulaisetuoikeuksia olemassa-olostansa, joutuvat he lähelle palkkatyöntekijäin luokkaa. Toisaalta muodostavat he Saksassa siksi suuren osan väestöä, että heidän vaaleissa antamat äänensä monessa piirissä määräävät tuloksen kapitalisti- ja sosialisti-puolueitten kesken. Ellei sosialidemokratia tahdo rajoittua työväenpuolueeksi siinä tarkoituksessa, että se pääasiallisesti vain täydentää ammattiyhdistysliikettä, täytyy sen valmistautua herättämään harrastusta ehdokkaittensa voittoon ainakin suuressa osassa talonpoikia. Pientalonpoikain joukkoon nähden voi tämä ajanpitkään käydä päinsä ainoastaan siten, että ryhdytään toimenpiteisiin, jotka lähimmässä tulevaisuudessa takaavat heille toiveita paremmasta asemasta ja tuottavat heille välittömän helpotuksen ja lievennyksen. Mutta monessa tätä tarkoitusta tähtäävässä toimeenpiteessä ei lainsäädäntö voi erottaa pien- ja keski-kokoista talonpoikaa, ja toisaalta ei se voi auttaa talonpoikaa valtionjäsenenä ja työntekijänä, ainakaan välillisesti avustamatta häntä »yrittelijänäkin».
Tämä käy selville m. m. siitä sosialistisesta agraripolitikka-ohjelmasta, jonka Kautsky pääpiirtein on esittänyt agrarikysymystä koskevan teoksensa lopussa, nimellä »Talonpoikaisluokan puolueettomuus». Vakuuttavalla tavalla osottaa Kautsky, ettei sosialidemokratialla voitonkaan jälkeen ole mitään syytä ylen painostavasti toimia talonpoikaistilan poistamiseksi, mutta sen ohessa hän ehdottomasti vastustaa sellaisten toimenpiteitten kannattamista tahi sellaisten vaatimusten asettamista, jotka tarkoittavat »talonpoikaissuojelusta» siten, että ne teeskennellyllä tavalla suojaisivat talonpoikaa yrittelijänä. Hän ehdottaa sitte koko joukon uudistuksia, joiden tarkoituksena on vähentää maalaiskuntien menoja ja lisätä niiden tulolähteitä, ja selittää, että näiden uudistusten kannattamista saattaa sallia. Mutta minkä luokan hyväksi nämä toimet ensi sijassa tapahtuisivat? Kautsky'n oman esityksen mukaan talonpoikain. Sillä, kuten hän toisessa kohdassa teostaan painostaa, ei maalla yleisenkään äänioikeuden vallitessa voi olla puhetta työväenluokan mainittavasta vaikutuksesta kuntain asioihin. Siihen se on liian eristetty maaseudulla, liiaksi takapajulla, liiaksi paljon riippuva niistä muutamista työnantajista, jotka valvovat sitä. »Ei voi ajatellakaan toista kunnallispolitikkaa, kuin sellaista, joka tarkoittaa maanomistajain etua.» Yhtä vähän voi nykyään »ajatella kunnan hoitamaa uudenaikaista maanviljelystä, kyläkunnan hoitamaa kooperativista suurviljelystä» (»Die Agrarfrage», s. 337, 338). Mikäli tämä on oikein ja jos se on oikein, sikäli kuitenkin sellaiset toimenpiteet kuin »suurten tilojen metsästysmaiden liittyminen maalaiskuntiin», »koululaitosten, vaivaishoidon ja teiden kunnassapito-kustannusten siirtyminen valtiolle» selvästi avustaisivat talonpoikain taloudellisen aseman parantamista ja siten myöskin vahvistaisivat heidän omistusoikeuttansa maahan, käytännössä siis toimisivat talonpoikain suojana.
Tällainen talonpoikain suojaaminen näyttää minusta vaarattomalta, kun ottaa huomioon seuraavat kaksi edellytystä: Ensiksi, että sitä täydentää voimakas maalaistyöntekijän suojeleminen, ja toiseksi, että valtiossa ja kunnassa vallitsee täysi demokratia, joka muuten onkin ehtona sen toteutumiselle.[70*] Näitä molempia on Kautskykin edellyttänyt. Mutta hän arvioi maalaistyöntekijän merkitystä demokratisessa maalaiskunnassa liian vähäksi. Niin avuttomina, kuin miksi hän mainitussa kohdassa kuvaa maalaistyöntekijät, eivät he nykyään ole muissa kuin niissä kunnissa, joilta puuttuu uudenaikaiset kulkuneuvot ja joiden luku alituiseen vähenee. Yleensä on maalaistyöntekijä nyt jo jotenkin itsetietoinen omista eduistaan — Kautsky antaa itse kylliksi todisteita siitä — ja yleisen äänioikeuden vallitessa kävisi hän tässä yhä varmemmaksi. Useimmissa kunnissa on sitäpaitsi itse talonpoikain kesken paljon vastakkaisia harrastuksia olemassa, ja käsityöläiset ja pienkauppiaat ovat kyläkunnissa aineksena, jolla usein on enemmän yhteisiä harrastuksia maalaistyöntekijän kuin talonpoikaisylhäisön kanssa. Kaikesta tästä seuraa, että vaan ani harvoin voi olla puhetta suljetusta, maalaistyöntekijää vastustavasta »taantumuksellisesta joukosta». Maalaiskunnissakin täytyy demokratian ajanpitkään toimia sosialistiseen suuntaan. Minusta demokratia yhdessä niiden vuorovaikutusten kanssa, joita ovat aiheuttaneet kulkuneuvojen alalla tapahtuneet suuret muutokset, vaikuttaa voimakkaammin maalaistyöntekijän vapauttamiseen kuin teknilliset muutokset talonpoikain maanviljelyksessä.
Tositeossa on muuten Kautsky'n ohjelma pääasiallisesti, ja etenkin niissä kohdin, joihin hän panee suurimman painon, ainoastaan porvarillisen demokratian vaatimusten sovelluttamista agrarioloihin, maalaistyöväen hyväksi laajennettujen suojelusmääräysten vahvistamista. Edelläsanomastani käy selville, että tämä minusta ei mitenkään ole moitetta. Enkä liioin ole sanonut mitään, jota ei Kautsky itse nimenomaan ole esittänyt. Vieläpä hän luulee täytyvänsä luopua nimittämästä ohjelmaansa sosialidemokratiseksi agrariohjelmaksi, osaksi koska sen vaatimukset maalaistyöläisen hyväksi kunnalliseen itsehallintoon nähden pääasiallisesti jo sisältyvät sosialidemokratian työväensuojelus- ja lähimpiin valtiollisiin vaatimuksiin, osaksi koska se, lukuunottamatta vaatimusta siirtää metsänkäyttö ja vesiputoukset valtion omaisuudeksi, mainitsee ainoastaan »pieniä keinoja», jotka toisin paikoin jo ovat sovellettuja ja joiden suhteen sosialidemokratia eroaa muista puolueista ainoastaan siinä, että se niin jyrkästi ja varmasti puolustaa yleisetua yksityisetua vastaan. Ei kuitenkaan riipu yksityisvaatimusten, vaan yhteisvaatimusten kantavuudesta ja luonteesta kokonaisuudessaan, voiko ohjelmaa nimittää sosialidemokratiseksi vai ei. Sosialidemokratia voi lähimmiksi vaatimuksikseen asettaa ainoastaan nykyoloihin soveltuvia, joissa samalla on sosialidemokratian toivoman yhteiskuntajärjestelmän suuntaan tapahtuva kehitysitu. Mutta ei löydy ainoatakaan tämänlaatuista vaatimusta, jota ei toinen tahi toinen epä-sosialidemokratinen puolue myöskin voisi itsellensä omistaa ja omistaakin. Vaatimus, jota kaikki porvarilliset puolueet välttämättömästi periaatteelliselta kannalta vastustaisivat, olisi jo siitä syystä merkittävä »tuulentuvaksi». Toisaalta ei sosialidemokratia voi asettaa vaatimuksia, jotka, nykyisten taloudellisten ja valtiollisten olojen vallitessa, olisivat omansa enemmän vahvistamaan kuin heikentämään nykyisiä omistus- ja valtasuhteita, vaikkakin se toivoisi, että niitä vastaavat toimenpiteet toisissa olosuhteissa, kehityksen jouduttua korkeammalle asteelle, voisivat käydä keinoiksi muuttaa tuotanto sosialistiseksi. Sellainen vaatimus, josta Kautsky huolellisen tarkastuksen jälkeen on luopunut, on esim. hypotekilainain siirto valtiolle. Tämä ei nykyään ole sosialidemokratian asioita.
Luovun yksityiskohdittain mainitsemasta Kautsky'n ohjelmaa, jonka, kuten jo olen maininnut, periaatteellisesti kokonaan hyväksyn, mutta en luule voivani sivuuttaa joitakuita sitä vastaan tehtäviä muistutuksia. Kuten jo olen esittänyt, saattaa ne päätehtävät, joita sosialidemokratian nykyään on täyttäminen maalaisväestön hyväksi, jakaa kolmeen ryhmään: 1) Maanomistajaläänityslaitoksen vielä olemassa olevan tuen ja jäännösten vastastaminen, ja taistelu demokratian kotiuttamiseksi kuntaan ja lääniin. Siis sukutilusten, suurten tilojen oikeutetun erikoisaseman, metsästysetuoikeuksien j. m. s. poistaminen, siis samaa, jota Kautsky pyytää. Kautsky'n esittämistavassa: täydellisimmän itsehallinnon voimaan saattaminen kuntaan ja lääniin, ei minusta sana »täydellisimmän» ole hyvin valittu, vaan tahtoisin sen sijalle sanan »demokratisen». Superlativit ovat miltei aina erehdyttäviä. Lauselma »täydellisin itsehallinto» voi tarkoittaa kunnan jäseniä, jolloin on parempi käyttää nimitystä demokratinen itsehallinto; mutta se voi myöskin tarkoittaa käyttämisoikeutta kunnan varoihin, ja siinä tapauksessa siihen sisältyisi jonkinlainen kunnan yksinvaltius, joka ei ole tarpeellinen eikä yhtäpitävä terveen demokratian vaatimusten kanssa. Yläpuolella kuntaa on kansan yleinen lainsäädäntö, joka osottaa kunnalle määrätyitä tehtäviä ja edustaa yhteiskunnan yhteisharrastuksia kuntien yksityisharrastuksia vastaan. 2) Maanviljelyksen alalla toimivien työläisluokkien vapauttaminen ja suojaaminen. Tähän kuuluu työväensuojelus ahtaammassa merkityksessä: palkollissääntöjen poistaminen, eriluokkaisten palkkatyöntekijöitten työajan rajoittaminen, terveyspolisi, oppilaitokset sekä pientalonpoikien veroja vähentävät toimenpiteet. Työväensuojelukseen nähden ei minusta Kautsky'n ehdotus kieltää lastentyö 7:stä illalla 7:ään aamulla tunnu tarkoituksenmukaiselta. Kesäkuukausina ei työnteko siten tulisi aamulla, vaan siirtyisi kuumimmaksi osaksi päivää, jolloin työ nykyään tavallisesti kokonaan lepää. Maalla noustaan tavallisesti levolta hyvään aikaan kesäisin, ja korjuuaikana on välttämätöntä toisissa toimissa aikaisin alottaa työ.[71*] Normalityöpäivää ei voi toteuttaa maalla samalla tavalla kuin teollisuudessa. Kuten Kautsky itse osottaa, on sen toteuttaminen mahdollinen ainoastaan laatimalla työsuunnitelma, jossa työ jaetaan koko vuodeksi, ja jossa otetaan huomioon eri ilmoista riippuvat vuodenajantyöt ja jossa keskimääräinen pisin-työpäivä pannaan työajan perustaksi sekä nuorempiin että aikuisiin työntekijöihin nähden. Jälkimmäisten 8:n tuntinen työpäivä vastaisi silloin edellisten 6 tuntista. 3) Maatilojen yksinvaltiuden vastustaminen ja kooperativisten yhdistysolojen edistäminen. Tähän kuuluvat sellaiset kuin »yksityisomistusoikeuden maahan» rajoittaminen edistääkseen: 1) maan erottamista, 2) maan parempaa viljelemistä, 3) suojaa kulkutautien levenemistä vastaan» (Kautsky). »Kohtuuttomien vuokramaksujen supistaminen, sitävarten perustettujen tuomioistuimien avulla» (Kautsky). Terveellisten ja mukavien työväenasuntojen rakentaminen kuntien avulla. »Kooperativisen yhteenliittymisen edistäminen lainsäädännön avulla» (Kautsky). Oikeus kunnille oston tahi pakkoluovutuksen kautta hankkia itselleen maata ja huokeilla ehdoilla vuokrata sitä työntekijöille tahi kooperativisille työväenyhdistyksille.[72*]
Viimemainittu vaatimus johtaa kooperativi-kysymyksen alalle. Käsiteltyäni kysymystä luvussa kooperatsionin taloudellisista mahdollisuuksista, voin tässä esittää asiani lyhyesti. Nykyään ei enää ole kysymys siitä, onko kooperativi-yhdistyksiä oleva olemassa vai ei. Ne ovat olemassa ja tulevat pysymään, tahtoi niitä sosialidemokratia tahi oli tahtomatta. Tämä voi tosin vaikuttamalla työläisluokkaan viivästää kooperativisten työväenyhdistysten leviämistä, mutta siten ei se hyödyttäisi itseänsä eikä työntekijöitä.
Yhtä vähä saavutetaan pitämällä kiinni noista manchesterilaisopin säännöistä, joiden nojalla puolueessa usein vastustetaan kooperativista liikettä ja joita puolustetaan selittämällä, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ei voi löytyä sosialistista kooperatsionia. Nyt on siis asetuttava varmalle kannalle ja selvitettävä, millaisia kooperativi-yhdistyksiä sosialidemokratia voi hyväksyä ja voimiensa mukaan kannattaa, millaisia ei. Berlinin kongressin v:na 1892 kooperativiliikettä koskeva päätös on jo siitä syystä tyydyttämätön, että se ottaa huomioon yhden ainoan kooperatsioni-muodon, teollisuustuotantoyhdistyksen, jota, mikäli se on itsenäinen ja kapitalististen tehtaitten kanssa kilpaileva yritys, todella täytyy kohdella mitä suurimmalla varovaisuudella. Mutta se, mikä koskee tällaisen yhdistyksen taloudellisia mahdollisuuksia, ei silti koske kooperativi-yhdistysten muita muotoja. Se ei koske kulutus-yhdistyksiä eikä niiden yhteydessä olevia tuotantotyöhuoneita. Ja kysyä sopii, eikö samaa voi sanoa maanviljelyskoperatsioneista.
Olemme nähneet, miten kooperativiset luotto-, osto-, meijeri-, työ- ja menekkiyhdistykset ovat erinomaisesti saavuttaneet jalansijaa maalaisväestön kesken kaikissa uudenaikaisissa maissa. Mutta nämä kooperativi-yhdistykset ovat Saksassa pääasiallisesti talonpoikaisyhdistyksiä, edustaen »keskiluokka-liikettä» maalla. Minusta ei voi kieltää, että ne yhdessä koron alenemisen kanssa, joka taas on seurauksena kapitalin enenevästä kasaantumisesta, suuresti avustavat tekemään talonpoikain maanviljelyksen kilpailukykyiseksi suurviljelyksen rinnalla. Nämät kooperativiset talonpoikaisyhdistykset ovat usein myöskin sosialistisvastaisen ainesten, pienporvarillisten vapaamielisten, kirkollisten, antisemitein, temmellyskenttänä. Sosialidemokratiaan nähden ovat ne nykyään miltei kaikkialla merkitystä vailla, vaikka niiden riveissä onkin paljo pientalonpoikia, jotka ovat lähempänä sosialidemokratiaa kuin yllämainituita puolueita. Niiden sävyn määräävät keskikokoisia tiloja omaavat talonpojat. Jos sosialidemokratialla milloinkaan on ollut toiveita kooperatsionin avulla saavuttaa suurempaa vaikutusvaltaa kysymyksessä oleviin maalaisväestökerroksiin nähden, on se jo päästänyt tilaisuuden käsistään. Nykyään sen ainoastaan on kiinnitettävä huomionsa maalaistyöntekijäin ja pientalonpoikain kooperatsioniin, jonka muotoa ei vielä ole löydetty tahi ei ainakaan koetettu. Jos otamme huomioon, että ammatilliset järjestöt maalaistyöntekijäin kesken eivät tähän asti ole voineet pysyväisesti pitää paikkaansa edes Englannissakaan, jossa ei kuitenkaan mikään palkollissääntö tahi yhdistyskielto estä niiden syntymistä, ja että niiden olemassaolontoiveet myöskin meillä siis ovat hyvin pienet, kun sitävastoin toisaalta kaikki mahdolliset voimat toimivat kytkeäksensä maalaistyöntekijät vuokramaksujen ja senkaltaisten temppujen kautta maaturpeeseen, niin meidän täytyy sanoa, että sosialidemokratian tehtävä on ainakin osottaa tie, joka johtaisi maalaistyöntekijät omalla tavallaan käyttämään kooperatsionia hyväkseen. Tärkeimmät edellytykset tähän ovat: riittävästi maata ja hyvät menekkimahdollisuudet. Mitä ensinmainittuun ehtoon tulee, tuntuu minusta yllämainittu vaatimus, jonka mukaan kuntia oikeutetaan hankkimaan maata pakkoluovutuksella ja vuokraamaan sitä huokeilla ehdoilla kooperativisille työväenyhdistyksille, parhaiten soveltuvan demokratiselle kehitykselle. Jos kooperativisten maanviljelysyhdistysten olisi pakko taistella kapitalistisen liikemaailman boikottausta vastaan, voisivat ne saada menekkiä tuotteilleen kaupunkien työväenkulutusyhdistyksissä.
Kuitenkin ovat kooperativiset maalaistyöväenyhdistykset vastaiseksi olemassa ainoastaan paperilla; demokratia on ensin saatettava voittoon. Voisi, kuten F. Oppenheimer ehdottaa, ajatella tällaisten yhdistysten perustamista yksityistä tietä tahi omin neuvoin. Mutta tämä, samoin kuin kulutusyhdistysten perustaminen, on asia, joka on ulkopuolella sitä alaa, johon sosialidemokratian tehtävät puolueena ulottuvat. Valtiollisena taistelupuolueena ei se voi antautua taloudellisiin kokeiluihin. Sen toimena on poistaa ne lainsäädäntöesteet, jotka ovat työläisten kooperativisen liikkeen tiellä, ja taistellen pyrkiä tarkoituksenmukaisesti muuttamaan niitä hallintoelimiä, jotka mahdollisesti soveltuvat edistämään liikettä.
Mutta jos sosialidemokratialle puolueena ei kuulukaan kulutusyhdistysten perustaminen, ei tämä kuitenkaan tiedä sitä, ettei se harrastaisi sellaisia. Tuo suosittu lause, että kulutusyhdistykset eivät muka ole sosialistisia yrityksiä, perustuu samaan muodollisuuteen, minkä kannalta kauvan katsottiin ammattiyhdistyksiäkin, mutta joka nyt alkaa siirtyä vastakkaisen äärimmäisyyden tieltä. Ei riipu ammattiyhdistyksen tahi työväenkulutusyhdistyksen muodosta, onko se sosialistinen vai ei, vaan se riippuu sen olemuksesta, siitä hengestä, mikä sitä elähdyttää. Nämä yhdistykset eivät tosin muodosta itse metsää, mutta ne ovat puina, tärkeinä osina metsässä ja sen todellisena kaunistuksena. Suoraan sanoen, ne eivät ole sosialismia, mutta niihin sisältyy työväenjärjestöinä riittävästi sosialistisia aineksia voidaksensa kehittyä sosialistisen vapautuksen arvokkaiksi ja tarpeellisiksi apukeinoiksi. Ne tulevat parhaiten täyttämään taloudelliset tehtävänsä, jos ne hallintonsa ja järjestönsä puolesta kokonaan jätetään oman onnensa nojaan. Samoin kuin monen sosialistin ennen tuntema vastenmielisyys, jopa vihamielisyyskin ammattiyhdistysliikettä kohtaan vähitellen on muuttunut ystävälliseksi puolueettomuudeksi ja myöhemmin yhteenliittymys-tunteeksi, samoin on myöskin käyvä kulutusyhdistysten — osaksi on jo niin käynytkin. Käytäntö on tässäkin paras tienosottaja.
Ne ainekset, jotka ovat vihamieliset ei ainoastaan työläisten vallankumouksellista, vaan myös jokaista niiden vapautus-liikettä kohtaan, ovat vastustamalla työläisten kulutusyhdistyksiä pakottaneet sosialidemokratian ryhtymään näiden puolustajiksi. Kokemus on myöskin osottanut aivan turhaksi sen pelon, että kooperativiset yhdistykset muka tulisivat houkuttelemaan henkisiä ja muita voimia pois politillisen työväenliikkeen palveluksesta. Yksityiskohdissa voi ehkä sattumalta käydä niin, mutta ajanpitkään tulee kaikkialla käymään pikemmin päinvastoin. Missä taloudelliset ja lailliset edellytykset yhtyvät, siellä sosialidemokratia arvelutta voi katsella työväenkulutusyhdistysten perustamista, ja hyvä on, jos se osottaa näille suopeutta ja kykynsä mukaan niitä avustaa.[73*]
Yhdeltä ainoalta kannalta katsottuna työväenkulutus-yhdistys voi tuntua vaaralliselta, nim. sinä hyvänä, joka on vielä paremman tiellä, jolloin tuo vielä parempi olisi kunnan johtama järjestö tavarain ostamista ja tavarain myömistä varten, jommoiseksi miltei kaikki sosialistiset järjestelmät ovat sen esittäneet. Jotta demokratiseen kulutusyhdistykseen kuuluisi kaikki jäsenet siinä kunnassa, jossa tämä on, ei sen ensinnäkään tarvitse periaatteellisesti muuttua, vaan ainoastaan laajentaa luonnollisten tarkoitustensa mukaisesti (muutamilla pienemmillä paikkakunnilla ovat nyt jo melkein kaikki kunnan asukkaat kulutusyhdistysten jäseninä), ja toiseksi on tämän ajatuksen toteuttaminen vielä niin etäällä, edellyttää niin monta valtiollista ja taloudellista vaihtelua ja väliastetta kehityksessään, että olisi mieletöntä siitä syystä luopua niistä eduista, joita työntekijät nyt jo voisivat kulutusyhdistysten avulla saavuttaa. Mitä valtiolliseen kuntaan tulee, täytyy sen tätä nykyä vain tyytyä huolehtimaan joistakuista yleisistä tarpeista.
Täten joudumme lopuksi sosialidemokratian kunnallispolikkaan. Tämäkin oli kauvan aikaa ollut sosialidemokratisen liikkeen lapsipuolena. Ei ole esim. aivan pitkää aikaa siitä, kun eräs nykyään lakannut, hyvin lahjakkaitten henkilöitten toimittama sosialistinen sanomalehti pilkallisesti pienporvarillisena torjui ajatuksen nyttemmin jo käyttää kuntia sosialistisen uudistustyön välittäjinä ja pitää niitä lähtökohtina sosialististen vaatimusten toteuttamiselle, silti luopumatta parlamentarisesta toiminnasta. Kohtalon ivaa on, että kysymyksessä olevan sanomalehden päätoimittajan on ainoastaan kunnallissosialismin avulla onnistunut päästä kansan eduskuntaan. Sosialidemokratia Englannissa sai hedelmällisen alan toimelleen kunnissa, ennenkun sen onnistui lähettää omia edustajiaan parlamenttiin. Saksassa on kehitys tapahtunut toisin. Siellä sosialidemokratia oli saavuttanut parlamentarisen kansalaisoikeuden jo aikoja ennenkun se mainittavassa määrässä oli saanut jalansijaa kunnallisedustuksessa. Mutta sosialidemokratisen liikkeen laajentuminen lisäsi kuitenkin myöskin sen edistymistä kunnallisissa vaaleissa niin, että sosialistisen kunnallisohjelman laatiminen kävi yhä välttämättömämmäksi, niinkuin tällaisia ohjelmia jo yksityisiä valtioita ja maakuntia varten on laadittukin. Vasta aivan hiljattain, jouluk. 27. ja 28. p:nä 1898, on Brandenburgin maakunnan sosialistisen kunnallisvaltuuston konferenssi yhtynyt hyväksymään kunnallisvaaleja koskevan ohjelman, joka kokonaisuudessaan mainiosti vastannee tarkoitustaan eikä missään kohdassa kaivanne periaatteellista arvostelemista. Mutta se rajoittuu, kuten toiminta-ohjelmalta sopii vaatiakin, sellaisiin vaatimuksiin, jotka kunta jo nykyisillä oikeuksillaan voi täyttää, ryhtymättä tarkastamaan sosialistisen käsityksen mukaan kunnalle kuuluvia oikeuksia ja tehtäviä. Tähän kysymykseen pitäisi sitävastoin yleisen sosialidemokratisen kunnallisohjelman ryhtyä käsiksi. Mitä vaatii sosialidemokratia kunnan hyväksi ja mitä se toivoo kunnalta?
Erfurtin ohjelma sanoo tästä asiasta ainoastaan: »Kansan itsemääräämisoikeus ja itsehallinto valtakunnassa, valtiossa, maakunnassa ja kunnassa. Kansa valitsee viranomaiset», ja kaikkiin vaaleihin nähden vaatii se yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden kaikille täysikäisille. Lueteltujen hallintoelimien keskinäisestä oikeudellisesta suhteesta ei se lausu mitään. Epäilemättä useimmat valtuutetut käsittivät asian samoin kuin ohjelman tekijä itsekin, siten, että järjestysjakso elimiä lueteltaessa määräisi niiden oikeudellisen arvoluokiston, niin että ristiriidan sattuessa valtakunnan laki olisi yläpuolella valtion lakia j. n. e. Mutta siten tulisi esim. kansan itsemääräämisoikeus kunnassa osaksi taas lakkautetuksi tahi supistetuksi. Kuten ennen olen maininnut, on minusta itse asiassa yhä vieläkin kansan itsensä laatima laki tahi päätös oleva yhteiskunnan korkeimpana oikeuspaikkana. Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, että rajakohta valtion ja kunnan oikeuksien ja toimivallan välillä aina on oleva sama kuin nykyään.
Nykyään on esim. kuntien pakkoluovutusoikeus kovin rajoitettu niin, että useita taloudellis-valtiollisia toimeenpiteitä kohtaisi miltei ylitsepääsemättömänä esteenä maanomistajain vastustus ja liikanaiset vaatimukset. Pakkoluovutusoikeuden laajentaminen on siis oleva kunnallissosialismin ensimäisiä vaatimuksia. Ei kuitenkaan ole tarpeellista vaatia ehdotonta, täydesti rajatonta pakkoluovutusoikeutta. Kunta olisi velvollinen pakkoluovutuksessa aina pitämään kiinni yleisistä oikeusmääritelmistä, jotka suojaavat yksityistä satunnaisten enemmistöjen mielivaltaa vastaan. Yleisen lain tunnustaman omistusoikeuden täytyy jokaisessa yhteiskunnassa olla loukkaamattomana niin kauvan ja siinä määrin kuin laki sen tunnustaa. Ottaa haltuunsa lain sallimaa omaisuutta toisin kuin hyvitystä vastaan on ryöstöä, joka on oikeutettua ainoastaan erinomaisissa ja pakottavissa tilaisuuksissa (sodan tai kulkutautien vallitessa).[74*]
Jos sosialistinen kunnallispolitikka on oleva mahdollinen, täytyy siis sosialidemokratian kuntien hyväksi vaatia, paitsi äänioikeuden kansallistuttamista, näiden pakkoluovutusoikeuksien laajentamista, joka monessa Saksan valtiossa onkin vielä kovin rajoitettuna. Sitäpaitsi täysi itsenäisyys niiden hallinnoille, etenkin polisin riippumattomuus valtiovallasta. Mitä puolueen vero- ja koulupolitikan suhteen on vaadittava kunnilta, on pääasiallisesti jo sanottu puolueen yleisessä ohjelmassa, mutta Brandenburg-ohjelma on tuota vaatimusta vielä arvokkaasti täydentänyt (koulukeittiöitä vaaditaan perustettaviksi, koululääkäreitä asetettaviksi j. n. e.). Vielä on nykyään täydellä oikeudella astunut etualalle vaatimukset sellaiset, joiden tarkoituksena on laajentaa kuntien itsetoiminnan ja julkisten tehtävien alaa ja jotka tarkoittavat kuntien työväenpolitikkaa. Edellisessä suhteessa voi asettaa vaatimukseksi, että kuntien itsensä on toimitettava ne tehtävät, jotka tyydyttävät kunnan jäsenten yleisiä tarpeita ja joilla on yksinoikeuden luonne, ja että kunnan muuten on pyrittävä alituisesti laajentamaan jäseniensä hyväksi tapahtuvien palvelustensa alaa. Työväenpolitikan suhteen täytyy kunnilta vaatia, että ne työnantajina ainakin ylläpitävät kysymyksessä olevien työläisjärjestöjen asettamia palkka- ja työ-ehtoja ja takaavat näille työntekijöille yhdistymis-oikeuden, olkoon sitte kysymyksessä niiden oma työ tahi urakkatyö. Tässä on kuitenkin otettava huomioon, että joskin on oikein, että kunnat työnantajina ovat hyvinä esimerkkeinä yksityisyrittelijöille työehtoihin ja hyväntekeväisyyslaitoksiin nähden, olisi kuitenkin lyhytnäköistä politikkaa kunnallisille työntekijöille vaatia niin korkeita ehtoja, että he ammattitovereihinsa verraten tulisivat asettumaan erityiseen etuoikeutettuun yhteiskunta-asemaan, ja että kuntien tuotanto kävisi huomattavasti kalliimmaksi kuin yksityisten työnantajien. Tämä johtaisi ajanpitkään vain turmioon ja yhteiskuntahengen heikontumiseen.
Uudenaikainen kehitys on osottanut kunnille muitakin tehtäviä: paikallisten sairasrahastojen perustamisen ja niistä huolehtimisen, jonka ohessa sen kenties ei aivan etäisessä tulevaisuudessa on ottaminen haltuunsa invaliditeti-vakuutus. Työnvälityksen suhteen asettaa sosialidemokratia alimmaksi vaatimuksekseen, että se luonteeltaan on puolueeton, ja sovinto-oikeuksien suhteen, että ne käyvät pakollisiksi ja että niiden oikeuksia laajennetaan. Missä ei sosialidemokratia kokonaan hylkää kunnallista työttömyysvakuutusta, asettuu se kuitenkin epäilevälle kannalle sen suhteen, sillä se katsantokanta on vallalla, että tämä vakuutus on yksi ammattiyhdistysten laillisia tehtäviä ja nämä voivat paremmin sen suorittaa. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan hyvin järjestettyjä ammatteja ja työhaaroja, jotka valitettavasti vielä ovat vähemmistönä työväenmaailmassa. Työläisten suuri joukko on vielä järjestymätön, ja ajatellahan saattaisi, että kunnallinen työttömyysvakuutus voitaisiin järjestää siten, että se toimien yhdessä ammattiyhdistysten kanssa avustaisi näitä sen sijaan, että se nykyään häiritsevästi sekaantuu niiden laillisiin tehtäviin. Missä tällaisia vakuutuksia otetaan käytäntöön, pitäisi sosialidemokratisten kunnanedustajain kaikissa tapauksissa pontevasti koettaa saada ammattiyhdistykset ottamaan osaa tähän toimeen.
Kunnallissosialismi on siis koko luonteeltaan välttämätön väline kehitettäessä tahi täysin toteutettaessa sitä, jota edellisessä luvussa olemme nimittäneet demokratiseksi työoikeudeksi. Mutta se on, ja sen täytyy olla paikkaustyötä niissä kunnissa, joissa yleiset vaalit ovat luokkavaaleja. Näin on laita enemmässä kuin kolmessa neljäsosassa Saksan kuntia. Ja siten on meille tässä, samoin kuin valtiopäiviinkin nähden, joista kunnat suuressa määrässä riippuvat, ja muihin itsehallintoelimiin nähden (piiri, maakunta) asetettuna kysymys, miten sosialidemokratian on onnistuva poistaa nykyinen luokkavaalijärjestelmä ja toteuttaa kuntien kansanvaltaistuttaminen.
Sosialidemokratialla on nykyään Saksassa, paitsi tuota keinoa puhein ja kirjoituksia levittää oppiansa, valtiopäiväin äänioikeudessa tehokas keino saattaa vaatimuksensa voimaan. Tämän äänioikeuden vaikutusvalta on siksi voimakas, että se ulettuu niihinkin yhdyskuntiin, joihin luokkavaalijärjestelmä ja tuloihin perustuva äänioikeus kieltävät pääsyn työväenluokalta, sillä puolueitten on siinäkin otettava huomioon valtiopäiväin valitsijat. Jos äänioikeus valtiopäiville olisi suojattu kaikkia hyökkäyksiä vastaan, niin voisi ehkä osaksi puolustaa sitä, että kysymystä äänioikeudesta muihin eduskuntiin käsiteltäisiin vähempiarvoisena, vaikkakin kaikissa tapauksissa olisi väärin pitää sitä liian vähäpätöisenä. Mutta valtiopäivä-äänioikeus ei laisinkaan ole suojattu eikä varma. Hallitukset ja hallituspuolueet eivät kuitenkaan kevyein mielin voi päättää sen muuttamista, sillä he huomaavat tietysti itse, että sellainen askel on herättävä vihaa ja katkeruutta saksalaisten työntekijöitten joukossa, ja että tämä viha sopivissa tilaisuuksissa eri tavalla tulee olemaan epämiellyttävästi tuntuva. Sosialistinen liike on liiaksi voimakas, saksalaisten työntekijöitten valtiollinen itsetietoisuus on liiaksi kehittynyt, jotta niitä voisi kohdella »junkkerimaisesti». Myöskin voinee itse yleisen äänioikeuden periaatteellisissa vastustajissakin edellyttää jonkinlaista siveellistä arkuutta käydä ryöstämään kansalta tällaista oikeutta. Mutta jos äänioikeuden supistaminen luonnollisissa oloissa saisikin aikaan vallankumouksellisen jännityksen kaikkine vaaroineen hallitseville, niin ei sitävastoin voi olla puhettakaan mistäkään vakavista teknillisistä vaikeuksista äänioikeuden muuttamiseksi siihen suuntaan, että se ainoastaan poikkeustapauksissa sallisi itsenäisen sosialistisen ehdokkuuden pääsemään voitolle. Tässä ovat ainoastaan valtiolliset asianhaarat määräävinä. Mutta ei ole tarpeen tässä seikkaperäisesti esittää, että sellaisiakin asiantiloja voi sattua, jolloin tällaista supistusta koskevat arvelut hajaantuvat kuin akanat tuuleen, ja yhtä vähän on sosialidemokratian vallassa estää niitä syntymästä. Se voi kyllä äärimmäisyyksiin asti toteuttaa päätöstään olla, vaikka sitä kiihotettaisiinkin, antautumatta väkivaltaisiin yhteentörmäyksiin, mutta siltä puuttuu voimaa kaikissa olosuhteissa pidättää valtiollisesti järjestymätöntä joukkoa siten menettelemästä.
Tästä ja muista syistä ei minusta ole järkevätä tehdä sosialidemokratian politikkaa yksipuolisesti valtiopäivä-äänioikeudesta riippuvaksi. Muuten olemme nähneet, ettei tämä niin nopeasti edisty, kuin ehkä olisi tahtonut päättää 1890:n ja -93:n vuoden vaalien menestyksestä. Sosialististen äänten lisääntyessä kolmivuotiskautena 1887:stä 1890:een 87:llä prosentilla ja 1890:stä 1893:een 25:llä prosentilla, lisääntyivät ne viisivuotiskautena 1893:sta 1898:aan ainoastaan 18:lla prosentilla. Tämä on kyllä itsessään melkoinen lisäys, mutta ei se kuitenkaan oikeuta odottamaan aivan erinomaisia tuloksia lähimmässä tulevaisuudessa.
Sosialidemokratia ei kuitenkaan ole ehdottomasti äänioikeudesta ja parlamentarisesta toiminnasta riippuva. Parlamentin ulkopuolellakin on sillä laaja ja rikas työala. Sosialistinen työväenliike jatkaisi olemassa-oloaan, vaikka parlamentit siltä suljettaisiinkin. Tämä selviää parhaiten noista ilahduttavista liikkeistä venäläisessä työväenmaailmassa. Mutta jos saksalainen työväenliike suljettaisiin pois edustuselimestä, kadottaisi se samalla suuressa määrässä sitä sisäistä yhdyssidettä, joka nykyään pitää sen eri osia koossa, se kävisi luonteeltaan sekasortoiseksi ja tuon rauhallisen järkähtämättömin askelin tapahtuvan edistyksen sijalle tulisi hyppäyksittäin tapahtuva kehitys välttämättömine taantumuksineen ja herpausaikoineen.
Tällainen kehitys ei ole työväenluokan etujen mukainen, eivätkä sitä voi toivoa ne sosialidemokratian vastustajatkaan, jotka ovat päässeet selvyyteen siitä, ettei nykyinen yhteiskuntajärjestys ole luotu ijankaikkisuutta varten, vaan on muuttuvaisuuden lain alainen, ja että mullistusten täyttämää kehitystä kaikkine pelkoineen, kauhuineen ja hävityksineen voi ainoastaan sen kautta estää, että valtiollisessakin suhteessa otetaan huomioon luokkakehitys sekä tuotanto- ja kulkuneuvosuhteitten muutokset. Ja niiden lukumäärä, jotka tämän oivaltavat, on yhä kasvamaan päin. Heidän vaikutusvaltansa olisi tätä nykyä paljoa suurempi kuin se on, jos sosialidemokratia rohkenisi luopua noista jo itse asiassa vanhentuneista tyhjistä korupuheistaan ja uskaltaisi näyttäytyä sinä, minä se todellisuudessa on: demokratissosialistisena uudistuspuolueena.
Tässä ei ole kysymyksessä kieltää n. s. vallankumousoikeutta, tuota puhtaasti toimihaluista oikeutta, joka ei voi sisältyä minkään säädöksen pykäliin ja jota ei mikään maailman lakikirja voi estää ja joka tulee pysymään yhtä kauvan kuin luonnonlakikin pakottaa meidät kuolemaan, jos luovumme oikeudesta hengittää. Asettumalla uudistusten alalle, kosketellaan tätä määräämätöntä alaa yhtä vähän kuin lakkautetaan oikeus suojella henkeään, vaikka säädetään lakeja personallisten ja omistusriitojen järjestelemistä varten.
Mutta onko sosialidemokratia meidän päivinämme muuta kuin puolue, joka pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa sosialistiseksi demokratisten ja taloudellisten uudistusten avulla. Siltä voisi todellakin näyttää, monista väitelmistä päättäen, joita Stuttgart'in puoluepäivillä lausuttiin minua vastaan. Mutta Stuttgartissa käsitettiin minun puoluepäiville osottamaa kirjoitustani sellaiseksi syytökseksi puoluetta kohtaan, että tämä muka kulkisi blanquilaisuuden vanavedessä, vaikka se itse asiassa vain oli suunnattu eräitä henkilöitä vastaan, jotka hyökkäsivät minun kimppuuni blanquilaistapaisin todistein ja puhetavoin ja jotka tahtoivat taivuttaa kongressin julistamaan minut kapinoitsijaksi. Ja jos muutamia, muuten rauhallisia ja asiallisesti arvostelevia henkilöitä minun kirjoitukseni aikaansaaman melun johdosta — joka tapahtui odottamatta ja vasten tahtoani — tilapäisesti oli houkuteltu vastustamaan minua ja siten näennäisesti yhtymään niihin, jotka huusivat kirousta minun ylitseni, ei tämä kuitenkaan hetkeksikään ole salannut minulta tuon yhteensovun tilapäistä luonnetta. Miten voisin käsittää Cunow'in vastalausetta minun kumousoppia koskevia lauselmiani vastaan muuksi kuin ohimenevän mielialan tuotteeksi, kun hän itse keväällä 1897 kirjoitti:
»Me olemme vielä etäällä kapitalistisen kehityksen pyrintöperästä. Kun elämme kaupan ja teollisuuden pääkeskuksissa, ja kun meillä on silmäimme edessä tuotannon tavaton eneneminen ja vapaamielisten porvariluokkien ränsistyminen, arvioimme kernaasti liian vähäarvoiseksi sitä etäisyyttä ja niitä esteitä, jotka erottavat meitä pyrintöperästämme. Missä maassa lienee kapitalismin kelvottomuus taloudellisten kysymysten ratkaisuun ennättänyt niin pitkälle, että yhteiskuntaa voi pitää kypsyneenä sosialistiseen yhteiskuntatalouteen? Ei Englannissa, vielä vähemmän Saksassa ja Ranskassa» (H. Cunow, Unsere Interessen in Ostasien, »Neue Zeit»).
Stuttgart'in kongressin suorasti langettava tuomiokaan ei olisi muuttanut vakaumustani, että Saksan sosialidemokratian suuri joukko on kovin etäällä blanquilaisista aatteista. Oeynhausen'in tapahtumista päättäen tiesin, ettei puoluekongressilta saattanut odottaa muuta kantaa kuin sitä, jolle se todella asettuikin, ja olen sen myöskin ennen jotenkin varmasti kirjeissäni lausunut.
Oeynhausen'issa pidetyn puheen, samoin kuin monen muun etevän henkilön puheen, osaksi on sittemmin tullut tuo kohtalo, että sitä on julkisesti korjattu ja että »pilvestä on tehty lumikko». Ja mihin suuntaan ovat puolueen lausunnot käyneet Stuttgart'in kongressin jälkeen? Bebel on puheissaan murhayrityksistä ruhtinaita vastaan pontevasti vastustanut sitä, että sosialidemokratia edustaisi väkivallan politikkaa, ja kaikki puoluelehdet ovat suosiollisesti vastaanottaneet nämä puheet, ei missään ole kuultu vastalausetta. Kautsky kehittää kirjassaan agrarikysymyksestä sosialidemokratian agraripolitillisia peruslauseita, joilla läpeensä on samankaltainen demokratinen reformiluonne kuin Brandenburgissa hyväksytyllä kunnallisohjelmallakin. Valtiopäivillä vaatii puolue teollisuussovinto-oikeudet, nuo teollisuusrauhan edistämisen äänenkannattajat, pakollisiksi ja niiden toimintavallan laajennettavaksi. Kaikkien sosialidemokratisten valtiopäivämiesten lausunnot ovat uudistusmielisiä. Samaisessa Stuttgartissa, jossa Klara Zetkinin mukaan tehtiin puhdasta »bernsteiniläisistä», tekivät sosialidemokratit heti kongressin jälkeen vaaliliiton porvarillisen demokratian kanssa kunnallisvaltuuston vaaleissa, ja muissa Würtembergin kaupungeissa seurattiin esimerkkiä. Ammattiyhdistysmaailmassa panee ammattiyhdistys toisensa jälkeen käytäntöön avustusta työttömille, mikä käytännöllisesti tietää puhtaasta kokoomus- eli yhdistysluonteesta luopumista, sekä puolustaa työnantajia ja työntekijöitä käsittäviä puolueettomia kunnallislaitoksia työnvälitystä varten, kun taas monella isommalla puoluepaikkakunnalla — Hamburg'issa, Elberfeld'issä — sosialistit ja ammattiyhdistysläiset ottavat osaa kulutusyhdistysten perustamiseen. Kaikkialla uudistustoimintaa, yhteiskunnallista edistystoimintaa, demokratian toteuttamistoimintaa — »päivänkysymysten yksityiskohtia tarkastetaan sekä vaikuttimia ja tukikohtia etsitään, jotta niiden turvin voitaisiin työntää yhteiskuntaelämää eteenpäin sosialistiseen henkeen.» Niin minä kirjoitin juuri vuosi sitten,[75*] enkä keksi mitään syytä, joka aiheuttaisi minua muuttamaan siitä ainoatakaan sanaa.
Sitäpaitsi toistan vielä, että kuta enemmän sosialidemokratia päättää osottautua siksi, mitä se todellisuudessa on, sitä enemmän kasvavat myös sen toiveet toteuttaa valtiolliset parannuksensa. Pelko on tosin huomattava tekijä politikassa, mutta pettyy, jos luulee pelkoa herättämällä kykenevänsä kaikkeen. Englantilaiset työntekijät eivät saavuttaneet äänioikeutta silloin, kun chartistiliike esiintyi enimmin vallankumouksellisena, vaan silloin, kun vallankumoukselliset kompasanat olivat lakanneet kaikumasta ja työntekijät olivat liittoutuneet jyrkimpään porvariluokkaan, viedäkseen uudistukset voittoon. Joka väittää, että tämä on mahdotonta Saksassa, häntä minä pyydän lukemaan, mitä vapaamielinen sanomalehdistö viisitoista tahi kaksikymmentä vuotta sitte kirjoitti ammattiyhdistystaisteluista ja työväenlainsäädännöstä, ja mitenkä vapaamielisten puolueitten edustajat puhuivat ja äänestivät valtiopäivillä, kun oli kysymyksessä tällaisten asioitten ratkaisu. Hän on ehkä silloin myöntävä, että valtiollinen taantumus ei ole porvarillista Saksaa kuvaavimpia ilmiöitä.
Kant »cant»ia vastaan.
Monessa kohdin tätä teosta on osotettu, miten perinnäistavoilla on suuri vaikutusvalta sosialidemokratiassakin aatteita ja olosuhteita arvosteltaessa. Sanon nimenomaan sosialidemokratiassakin, sillä tuo perinnäistapojen valta on hyvin levinnyt ilmiö, josta ei mikään puolue, ei mikään kirjallinen tahi taiteellinen suunta voi vapautua, ja joka valtavasti tarttuu useimpiin tieteisiinkin. Sitä voitaneen tuskin milloinkaan täydesti hävittää. On aina kuluva jokin määrätty aika, ennenkuin ihmiset siksi selvästi huomaavat perinnäistapojen soveltumattomuuden kaikkeen uuteen, että he kokonaan jättävät ne menneiksi. Ennenkuin tämä tulee tapahtumaan, tahi ennenkuin se, vahingoittamatta jotakin määrättyä asiaa, voi tapahtua, on perinnäistapa tavallisesti voimakkaimpana keinona liittää yhteen niitä yksilöitä, joita ei yhdistä luja, alituisesti toimessa oleva harrastus tahi ulkokohtainen pakko. Siitä syystä kaikki toimimiehet osottavat niin silminnähtävää mieltymystä perinnäistapoihin, olkoot he tarkoitustensa puolesta miten vallankumouksellisia tahansa. »Never swop horses whilst crossing a stream» — älä milloinkaan vaihda hevosia, kulkiessasi joen yli — tämä vanhan Lincoln'in mielilause perustuu samaan ajatukseen kuin Lassalle'n tunnettu kirous »liberalismin parjaelevaa henkeä» sekä »yksilöllisen mielen ja viisastelevaisuuden tautia» vastaan. Perinnäistavan nimenomaan saadessa aikaan koossapysyvän ja suojelevan vaikutuksen, vaikuttaa arvostelu sitävastoin aina hävittävästi. Tärkeällä toiminnan hetkellä voi siis asiallisinkin arvostelu vaikuttaa pahoin ja on sentähden hyljättävä.
Tämän tunnustaminen ei tietystikään ole samaa, kuin perinnäistapojen pyhäksi julistaminen ja arvostelun kieltäminen. Puolueet eivät aina ole keskellä virtauomaa, jossa kaikki huomio olisi suunnattuna yhteen ainoaan tehtävään. Arvostelu on välttämätön puolueelle, joka tahtoo kulkea tasan tosikehityksen rinnalla, ja perinnäistapa voi, oltuaan liikkeellepanevana voimana, muuttua raskaaksi taakaksi ja ahdistavaksi siteeksi.
Mutta nyt ihmiset ainoastaan kovin harvoin pitävät lukua siitä, miten tärkeät perinnäistapojen edellytyksissä tapahtuneet muutokset ovat. Tavallisesti pitävät he parempana ainoastaan sikäli ottaa huomioon muutoksia, kuin on kysymyksessä välttämättömien olosuhteitten tunnustaminen, ja koettavat silloin kykynsä mukaan saattaa niitä yhtäpitäviksi vanhojen voimasanojen kanssa. Tällaista keinoa sanotaan koukkuilemiseksi ja tämän puheenparsiston lopullisena tuloksena on säännöllisesti cant — tyhjä loru.
Cant — tuo sana on englanninkielinen ja lienee syntynyt kuudennellatoista vuosisadalla osottamaan puritanein jumalisia yksitoikkoisia lauluja. Yleensä se merkitsee valheellista puhetapaa, joka on joko ajattelematonta matkimista tahi tahallisen valheen käyttämistä toista tahi toista tarkoitusta saavuttamaan, olkoon sitte kysymyksessä uskonto tahi politikka, kuiva oppi tahi elävä todellisuus. Tässä laajassa merkityksessään on cant rutivanhaa — eivät ketkään ole ymmärtäneet niin hyvin käyttää tätä keinoa kuin kreikkalaiset klassillisen aikakauden jälkeisenä aikana — ja se tunkee lukemattomissa muodoissa koko sivistyselämämme läpi. Jokaisella kansallisuudella, jokaisella luokalla ja jokaisella saman harrastuksen tahi opin koossapitämällä ryhmällä on oma »cant»insa. Osaksi on se kokonaan käynyt muotoasiaksi, ainoastaan tavaksi, niin ettei kukaan enää pety sen sisällyksettömyyteen nähden, ja taistelu sitä vastaan olisi ainoastaan joutavaa varpusten ammuskelemista. Mutta tämä ei koske sitä »cant»-sanaa, joka esiintyy tieteellisessä asussa, eikä sitä »cant»-sanaa, joka on käynyt politilliseksi voimasanaksi.
Minun lausuntoani, että »minusta on vähäarvoista se, mitä sanotaan sosialismin lopputarkoitukseksi, kun sitävastoin liike on minulle kaikki kaikessa», tuota lausetta on käsitetty sosialistisen liikkeen jokaisen määrätyn tarkoituksen eli pyrintöperän kieltämiseksi, ja vieläpä on herra Georg Plechanow keksinyt, että muka olen lukenut tämän kuuluisan lauseen Gerhard von Schulze-Gävernitz'in kirjasta »Zum sozialen Frieden».[76*]
Siinä sanotaan näet eräässä kohdassa, että vallankumouksellisen sosialismin on välttämätöntä lopputarkoituksekseen asettaa kaikkien tuotantokeinojen siirtyminen valtion huostaan, mutta käytännöllis-politilliselle sosialismille, joka asettaa läheisemmän tarkoituksen etäisemmän edelle, ei tuo ole tarpeellista. Koska siis tässä eräänlaista lopputarkoitusta pidetään tarpeettomana käytännölliselle järjestölle, ja koska minäkin olen tunnustanut hyvin vähän harrastavani eräänlaista lopullista päämäärää, olen minä muka Schulze-Gävernitz'in »sokea matkija». Täytyy tunnustaani, että tuollainen todistelutapa osottaa hämmästyttävää ajatusrikkautta.
Kun minä kahdeksan vuotta sitte »Neue Zeit»issä kirjoitin Schulze-Gävernitz'in kirjasta, jätin minä tämän lopullisen tarkoituksen ja käytännöllisen uudistustyön välisen periaatteellisen ristiriidan epäoleellisena huomioon ottamatta, vaikka arvosteluni silloin vielä olikin suuresti riippuva edellytyksistä, joita en enää pidä pätevinä, ja minä tunnustin — kohtaamattani vastaväitteitä —, että Schulze-Gävernitz'in kuvaama rauhallinen kehitys ei Englantiin nähden olisi ainakaan epätodenmukainen. Minä lausuin vakaumuksenani, että englantilainen työväenluokka jatkaessaan täydesti vapaata kehitystään tosin tulisi lisäämään vaatimuksiaan, mutta ettei se tulisi vaatimaan mitään, jonka tarpeellisuutta ja toteuttamismahdollisuutta saattaisi asettaa epäilyksenalaiseksi. Itse asiassa tämä ei ole muuta, kuin mitä tänäkinpäivänä sanon. Ja jos minulle huomautetaan englantilaisen sosialidemokratian sillä välin tapahtunutta edistystä, niin vastaan, että englantilainen sosialidemokratia rinnan tämän laajentumisen kanssa on kehittynyt haaveilevais-vallankumouksellisesta lahkosta, kuten Engels useasti on sitä nimittänyt, käytännölliseksi uudistuspuolueeksi, ja vasta sen kautta se käytännölliseltä kannalta katsottuna on käynyt mahdolliseksi. Ei kukaan arvostelukykyinen sosialisti nykyisessä Englannissa uneksi, että sosialismi suuren mullistuksen avulla pian pääsisi voitolle, ei kukaan uneksi, että vallankumouksellinen köyhälistö pian ottaisi parlamentin valtaansa. Siitä syystä omistetaan kuntien ja muiden itsehallintoelimien hyväksi yhä enemmän työtä ja aikaisemman ammattiyhdistysliikkeen halveksimisen sijalle on nyt tullut lähempi liittymys tuohon samaiseen liikkeeseen samoin kuin paikkapaikoin myöskin kooperativiseen liikkeeseen.
Entä lopullinen päämäärä? Niin, se pysyy vain lopullisena päämääränä. »Työväenluokan päämääränä ... ei ole minkäänlaisten valmiitten tuulentupien toteuttaminen kansanpäätöksien kautta. Se tietää itsellänsä olevan monta taistelua taisteltavana saavuttaakseen oman vapautuksensa ja samalla myös tuon korkeamman elämänmuodon, jota nykyinen yhteiskunta oman taloudellisen kehityksensä kautta vastustaa, se tietää, että sen tuota samaa tarkoitusta varten on kulkeminen läpi kokonaisen jonon historiallisia kehitysasteita, joiden kestäessä sekä ihmiset että asianhaarat kokonaan voivat muuttua. Sillä ei ole mitään aatteita toteutettavina, sen on vain asettaminen vapauteen ne uuden yhteiskunnan elimet, jotka jo ovat kehittyneet kukistuvan bourgeoisiyhteiskunnan helmassa.» Siten sanoo Marx »Der Bürgerkrieg in Frankreich» -nimisessä teoksessaan.[20] Tämä lauselma oli minulla mielessäni, ellei jokainen sen kohta, niin ainakin sen pääpiirteet, kun kirjoitin tuon lauseen lopullisesta päämäärästä. Sillä mitä se oikeastaan muuta sanoo, kuin että liike, kehitysten sarja, on kaikki kaikessa, ja että jokainen yksityiskohtaisesti määrätty lopullinen päämäärä sen rinnalla on arvoton. Olen jo kerran selittänyt, että kernaasti luovun tuon lopullista päämäärää koskevan lauseen muodosta, mikäli sitä voi selittää siten, että jokaista periaatteeksi muodostettua työväenliikkeen yleistä päämäärää on pidettävä arvottomana. Mutta etukäteen muodostetut liikkeen lopputulosta koskevat opit, jotka tarkoittavat tällaista yleisesti asetettua, liikkeen periaatteellista suuntaa ja luonnetta ohjaavaa päämäärää, tulevat ehdottomasti muodostumaan tuulentuviksi ja ennemmin tahi myöhemmin asettumaan esteiksi ja suluiksi liikkeen todellisen, tietoperäisen ja käytännöllisen edistyksen tielle.
Se, joka vähänkään tuntee sosialidemokratian historiaa, tietää myöskin, että puolue on saavuttanut suuruutensa juuri toimimalla tällaisia oppeja vastaan ja murtamalla niiden perustuksella tehtyjä päätöksiä. Se, mitä Engels »Der Bürgerkrieg» -teoksensa uuden painoksen esipuheessa[21] sanoo blanquilaisista ja proudhonilaisista kommunin aikana, että näet kumpikin puolue oli pakotettu tosiolojen perustuksella toimimaan omia uskonsääntöjään vastaan, sitä on usein toisessa muodossa toistettu. Sellaista oppia tahi aatteen selittämistä, joka ei ole kylliksi laaja salliaksensa työväenluokan etujen säilyttämistä jokaisella kehitysasteella, tullaan aina vastustamaan, samoin tullaan aina antamaan anteeksi jokainen luopuminen uudistustyöstä sekä läheisten porvariluokkien kannattaminen. Ja puoluekongressit tulevat yhä kuulemaan valituksia siitä, että sosialismin lopullista päämäärää siellä ja täällä ei ole asetettu kylliksi etualalla vaalitaisteluissa.
Tuossa Schulze-Gävernitz'istä lainatussa lauseessa, jonka herra Plechanow viskaa minua vastaan, sanotaan, että sosialismi muka kadottaisi vallankumouksellisen kärkensä ja tulisi käytetyksi eräiden lainsäädäntövaatimusten puolustukseksi, jos se luopuisi väitteestä, että työntekijöitten asema (uudenaikaisessa yhteiskunnassa) on toivoton. Tästä vastaväitteestä selviää täydesti, että Schulze-Gävernitz aina käyttää käsitettä »vallankumouksellinen» ilmaistessaan halua väkivaltaiseen mullistukseen. Herra Plechanow kääntää asian minua vastaan ja lukee minut »tieteellisen sosialismin vastustajaksi» syystä, etten esitä työläisten tilaa toivottomaksi, vaan tunnustan sen parantumis-mahdollisuuden samoin kuin monen muun asianhaaran, jonka porvarilliset taloustieteilijät ovat todeksi näyttäneet.
»Tieteellinen sosialismi» — todellakin! Tässä tapauksessa, jos milloinkaan, on sana »tiede» vedetty alas puhtaaksi »cant»iksi. Siitä on jo enemmän kuin viisikymmentä vuotta, kun tuo lause työntekijöitten aseman »toivottomuudesta» lausuttiin. Sama lause esiintyy sitte koko kolme- ja neljäkymmentä-luvun kiihkososialistisessa kirjallisuudessa, ja sitä näyttivät oikeuttaneen monet tosiseikat. Niinpä on selitettävissä, että Marx teoksessaan »Das Elend der Philosophie»[22] olemassa-olon alimpana ehtona pitää luonnollisen työpalkan, että kommunistisessa julkaisussa säntilleen lausutaan: »teollisuuden edistyessä ei uudenaikainen työntekijä nouse sen rinnalla, vaan vajoaa yhä syvemmälle, oman luokkansa elämis-ehtojakin alemmas, työntekijästä tulee köyhimys, ja köyhäin joukko lisääntyy nopeammin kuin väestö ja rikkaus», ja että »Die Klassenkämpfe»[23] teoksessa sanotaan, että pieninkin parannus työntekijöitten tilassa »tulee yhä pysymään utukuvana porvarillisessa tasavallassa». Jos työntekijöitten asema nykyään on toivoton, silloin ovat tietysti myöskin nämät lauseet oikeat. Tämä jälkimmäinen on ajateltava sisältyväksi herra Plechanow'in moitteeseen. Työntekijöitten aseman toivottomuus on sen mukaan »tieteellisen sosialismin» järkkymättömiä peruslauseita. Jos tunnustaa tätä vastustavat asianhaarat oikeiksi, niin noudattaa hänen mielestään porvarillisten taloustieteilijäin jälkiä, jotka ovat väittäneet nuo vastaiset asianhaarat tosiksi. Heidän osakseen tulee siis se kiitos, jonka Kautsky on minulle antanut. »Osottakaamme hänet heti kaikkien 'taloudellisen sopusoinnun' kannattajien ja ylistäjien luokse ja tietysti ennen kaikkia tuon 'kuolemattoman Bastiatin' luokse.»
Suuri englantilainen pilantekijä Dickens on eräässä romaanissaan sattuvasti kuvannut tätä väittelytapaa. »Sinun tyttäresi on mennyt kerjäläisen kanssa naimisiin», sanoo eräs vaatimattomissa oloissa elävä, mutta ylpeä nainen miehelleen, ja kun tämä vastaa, ettei uusi vävy kuitenkaan ole aivan varattomassa tilassa, saa hän tuon musertavasti ilkkuvan vastauksen: »Vai niin. En tiennyt, että hän omistaa suuria tiloja.» Jonkin äärimmäisyyden vastustaminen on muka vastakkaisen äärimmäisyyden puolustamista.
Kaikkialla on olemassa yksinkertaisia olentoja, joihin tällaiset kujeet vaikuttavat. Minkä hairahduksen tekeekään — antaessaan tunnustuksensa jollekin vastaväitteelle, jonka porvarilliset taloustieteilijät ovat tehneet sosialistisia edellytyksiä vastaan. Mutta olen kylliksi paatunut pitääkseni Mrs. Wilfers'in ilkamuksia aivan yksinkertaisesti lapsellisina. Erehdystä ei pidä jatkuvasti kannattaa siitä syystä, että Marx ja Engels kerran ovat olleet siinä osallisena, eikä totuus menetä merkitystään siitä syystä, että sen on ensiksi ennättänyt esittää joku taloustieteilijä, joka sosialismia suorastaan vastustaa tahi ei ole aivan täyskarvainen sosialisti. Tieteen alalla ei taipumus anna etuoikeuksia eikä liioin julista pannaan. Herra von Schulze-Gävernitz'in yksipuolinen esitys uudenaikaisen Englannin kehityshistoriasta, jonka minä aikoinaan varmaankin kylläksi jyrkästi torjuin, ei ole estänyt häntä sekä kirjoituksessaan »Zum sozialen Frieden» että erikoistutkimuksessaan: »Der Grossbetrieb ein wirthschaftlicher und sozialer Fortschritt» osottamasta olosuhteita, joilla on suuri merkitys nykyisen taloudellisen kehityksen tuntemiseen nähden, ja tunnustan kernaasti, näkemättäni siinä pienintäkään moitetta, että minä Schulze-Gävernitz'in, niinkuin muidenkin Brentanon koulun taloustieteilijäin kautta (Herkner, Sinzheimer) olen tullut huomaamaan monta ilmiötä, joihin en ennen laisinkaan tahi ainoastaan kovin pintapuolisesti olen kiinnittänyt huomiotani. En edes häpeä tunnustaa, että Julius Wolff'inkin kirja »Sozialismus und sozialistische Gesellschaftsordnung» kuitenkin on opettanut minulle jotakin.
Herra Plechanow sanoo tätä tieteellisen sosialismin »eklektiseksi (valinnolliseksi) yhteensulautumiseksi porvarillisten taloustieteilijäin oppein kanssa». Ikäänkuin ei yhdeksän kymmenesosaa tieteellisen sosialismin ainesta olisi lainattu »porvarillisten taloustieteilijäin» teoksista, ja ikäänkuin yleensä olisi olemassa puoluetiedettä![77*]
Onnettomuudeksi herra Plechanow'in tieteelliselle sosialismille on näitä tässä lainatuita työntekijöitten toivotonta tilaa koskevia marxilaisia lauseita kumottu eräässä kirjassa, jonka nimenä on »Das Kapital, Kritik der politischen Oekonomie». Siinä me luemme tuosta 1847:n vuoden tehdaslain Lancashire'n kutomotyöntekijöitten kesken aikaansaamasta »ruumiillisesta ja siveellisestä uudestaansyntymisestä», jonka »heikoimmatkin silmät selvästi huomasivat». Ei ollut siis edes porvarillistakaan tasavaltaa luotaessa tarpeen määrätyitä parannuksia suuren työväenluokan hyväksi. Samassa kirjassa voimme lukea, ettei nykyinen yhteiskunta ole »kiinteä kristalli, vaan muuttuvainen, alituisessa vaihtumistilassa oleva elimistö», ja että voi huomata »selvää edistystä» tämän yhteiskunnan julkisissa edustajissa taloudellisten kysymysten käsittelyynkin nähden. Lisäksi huomaamme, että tekijä on omistanut englantilaisen tehdaslainsäädännön tuloksille niin suuren alan kirjassaan kiihottaakseen mannermaan valtioita samanlaiseen menettelyyn ja sen kautta vaikuttaakseen siihen suuntaan, että yhteiskunnan vaihtumistoimet tapahtuisivat yhä inhimillisemmin muodoin (Esipuhe). Tämä ei merkitse työntekijöitten tilan toivottomuutta, vaan mahdollisuuksia sen parantumiseen. Ja koska mainittu lainsäädäntö ei ole huonontunut v:n 1866 jälkeen, jolloin tämä kirjoitettiin, vaan koska se on edistynyt, käynyt yleisemmäksi ja laajentunut samaan suuntaan toimivien lakien ja laitosten kautta, niin nykyään vielä vähemmän kuin silloin voi olla puhetta työntekijöitten toivottomasta asemasta. Jos tällaisten tosiolojen todentaminen on »kuolemattoman Bastiat»in seuraamista, niin tuon vapaamielisen taloustieteilijän ensimäisenä seuraajana on — Karl Marx.
Herra Plechanow lainaa suurella mielihyvällä Liebknecht'in Stuttgart'in puoluekongressissa lausumat sanat: »Marx'in tapaisen hengen täytyy elää Englannissa voidaksensa siellä kirjoittaa 'Kapital'-teoksensa, Bernstein sitävastoin kunnioittaa liiaksi englantilaisen bourgeoisin tavatonta kehitystä.» Hänestä tämä lauselma kuitenkin on vielä liiaksikin edullinen minulle. Ei tarvitse olla mikään Marx pysyäksensä Englannissa uskollisena tieteelliselle sosialismille (Marx'in ja Engels'in henkeen). Minun luopumiseni riippuisi päinvastoin siitä, että olen »huonosti perehtynyt» tähän sosialismiin.
Minulle ei luonnollisestikaan juolahda mieleeni ruveta väittelemään miehen kanssa, jonka tiedekanta vaatii kaikissa olosuhteissa, aina suureen mullistukseen asti, selittämään työläisten asemaa toivottomaksi. Toisin on Liebknecht'in. Jos oikein ymmärsin hänen lausuntonsa, oli sen tarkoituksena tunnustaa lieventäviä asianhaaroja minuun nähden. Niin kernaasti kuin tunnustankin tämän, täytyy minun kuitenkin selittää, etten hyväksy noita lieventäviä asianhaaroja. Olkoon tietysti kaukana minusta se, että tahtoisin asettua ajattelija Marx'in rinnalle. Mutta tässä ei ole kysymys minun suuremmasta tahi pienemmästä huonommuudestani häneen verraten. Sekin, joka ei uletu Marx'in rinnalle tietojensa ja lahjojensa puolesta, voi kuitenkin olla oikeassa häntä vastustaessaan. Nyt on vaan otettava selvä, ovatko minun vahvistamani tosiasiat oikeat vai eivät, ja oikeuttavatko ne minun niistä saamiani johtopäätöksiä. Kuten edellisestä käy selville, ei Marx'inkaan tapainen henki ole säästynyt siitä kohtalosta, että hänen on täytynyt Englannissa koko lailla lieventää aikaisemmin muodostuneita mielipiteitään, hänenkin on Englannissa täytynyt luopua muutamista määrätyistä siihenastisista mieliajatuksistaan.
Minua vastaan saattaa väittää, että Marx tosin on tunnustanut nämä parannukset, mutta »Das Kapital»in ensimäisen nidoksen lopussa olevasta luvusta, joka käsittää kapitalistisen kasaantumisen historiallista tarkoitusta, kävisi muka selville, miten vähäisen nämä yksityisseikat ovat vaikuttaneet hänen peruskatsomukseensa. Tähän vastaan ainoastaan, että, mikäli asian laita niin on, todistaa se tuota lukua, mutta ei suinkaan minua vastaan.
Tuota usein mainittua lukua voi hyvin eri tavalla käsittää. Luulen olevani ensimäinen, joka olen selittänyt sen kapitalistiseen kasaantumiseen sisältyvän kehitystarkoituksen vain ylimalkaiseksi tunnustamiseksi, tuon kehitystarkoituksen, joka ei käytännössä ole kylliksi pätevä ja jonka siis ei myöskään tarvitse johtaa siihen vastakohtien kärjistymiseen, mikä tässä luvussa otaksutaan. Engels ei milloinkaan ole kääntynyt tätä selitystäni vastaan, ei suullisesti eikä kirjallisesti väittänyt sitä vääräksi. Ei hänellä liioin ole ollut sanaakaan sanottavana, kun minä 1891 eräässä Schulze-Gävernitz'in teoksen selostuksessa tätä koskevista kysymyksistä kirjoitin: »On selvää, että siellä, missä lainsäädäntö, tuo yhteiskunnan suunnitelmallinen ja itsetietoinen toiminta sopivalla tavalla ryhtyy toimeen, siellä taloudellisten kehitysmahdollisuuksien voimaa voi murtaa ja heikentää, jopa toisissa olosuhteissa kokonaan poistaakin. Marx ja Engels eivät ole tätä kieltäneet, vaan päinvastoin erityisen painostavasti siitä huomauttaneet.» (Neue Zeit, IX, I.) Jos mainittua lukua käsitetään tältä kannalta, niin tulee myöskin yksityislauseita lukiessa lisänneeksi sanan »tarkoitus» ja siten vapautuu tuosta välttämättömyydestä koettaa saada noita lauseita sointumaan yhteen todellisuuden kanssa kaikenlaisten mielettömien selitystemppujen avulla. Kuta enemmän todellinen kehitys edistyy, sitä vähempiarvoiseksi juuri tämä luku käy. Sillä sen teoretinen merkitys ei ole kapitalistisen keskityksen ja kasaantumisen yleisen tarkoituksen vahvistamisessa, jonka jo porvarilliset taloustieteilijät ja sosialistit aikoja ennen Marx'ia olivat näyttäneet toteen, vaan sen teoretinen merkitys on Marx'in omassa esityksessä niistä olosuhteista ja muodoista, joissa ne korkeammalla kehitysasteella toteutuisivat, ja niissä tuloksissa, joihin ne johtavat. Tässä suhteessa syntyy todellisessa kehityksessä yhä uusia laitoksia ja voimia, yhä uusia olosuhteita, joiden rinnalla kysymyksessä oleva esitys tuntuu riittämättömältä ja vastaavassa määrässä kelpaamattomalta pohjapiirrokseksi tulevaa kehitystä varten. Se on minun käsitykseni.
Mutta toisellakin tavalla voi ymmärtää tuota lukua. Sen voi käsittää siten, että siinä mainitut ja vielä tulevaisuudessakin tapahtuvat parannukset ainoastaan saavat aikaan satunnaista suojaa kapitalismin sortotarkoitusta vastaan, että ne ainoastaan ovat vähäpätöisiä lievennyksiä, jotka eivät ajanpitkään voi saada aikaan mitään pysyväistä vaikutusta Marx'in toteennäyttämää vastakohdan kärjistymistä vastaan, että tämä kärjistyminen on tapahtuva — ellei kirjaimellisesti, niin kuitenkin oleellisesti — ja että se on johtava tuohon viitattuun loppu-iskun tapaisesti ratkaisevaan mullistukseen. Tämä käsitys voi johtua tuossa luvussa esitettyjen lopputuloksien lyhyestä muodostelusta, ja se saa jonkinlaisen vahvistuksen, kun lopussa jälleen viitataan kommunistiseen manifestiin, Hegelinkin vähää sitä ennen esiinnyttyä kieltämällä kieltonsa — asettaa kapitalistisen tuotantokeinon vastustamaa yksilöllistä omaisuutta jälleen uudelle pohjalle.
Minusta on aivan mahdotonta väittää toista käsitystapaa oikeaksi ja toista ehdottomasti vääräksi. Luku kuvaa minusta jonkinlaista kaksinaisuutta, joka on ominaista koko tuolle suurelle marxilaiselle teokselle, ja joka heikommin ilmenee myös muissa kohdissa. Kaksinaisuutta, joka on siinä, että teos tahtoo käydä tieteellisestä tutkielmasta ja samalla todistaa väitteen, joka on ollut valmiina ja aikoja ennenkun se kirjoitettiin, että teoksen perustuksena on alkusuunnitelma, missä kehityksen johtama tulos jo ennakolta oli määrätty. Palaaminen kommunistiseen julkaisuun osottaa marxilaisessa järjestelmässä todellakin vielä olevan jäljellä tuulentupia. Marx oli pääasiallisesti hyväksynyt utopistein ratkaisun, mutta piti niiden keinoja ja todistelutapoja riittämättöminä. Hän ryhtyi siis tieteellisen neron ahkeruudella, tarkkuudella ja totuudenrakkaudella tarkastamaan heidän aatteitaan. Hän ei jättänyt mainitsematta ainoatakaan tärkeätä asiaa, eikä hän liioin, niin kauvan kuin tutkittavalla esineellä ei ollut mitään yhteyttä todistelun lopputuloksen kanssa, liiaksi heikontanut näiden asianhaarojen laajuuden ja merkityksen arvoa. Niin pitkälle on hänen teoksensa vapaa jokaisesta sen tieteellisyyttä haittaavasta tarkoituksesta.[78*] Sillä yleinen myötätuntoisuus työväenluokan vapautuspyrkimyksiä kohtaan ei sinään ole tieteellisyyden tiellä. Mutta kun Marx lähenee sellaisia kohtia, joissa päämäärä vakavasti on otettava huomioon, silloin hän käy epävarmaksi ja epäluotettavaksi, silloin syntyy sellaisia ristiriitoja, joita tässäkin kirjoituksessa on osotettu m. m. uudenaikaisen yhteiskunnan tulojakoa käsittävässä luvussa, ja silloin huomaa, että tämä suuri tieteellinen henki lopultakin oli oppilauselman orja. Hän on, esittääksemme asian kuvallisesti, pystyttänyt mahtavan rakennuksen vanhan rakennuksen puitteisiin. Hän piti rakentaessa ankarasti kiinni tieteellisen rakennustaidon laeista, niin kauvan kuin nämä eivät joutuneet ristiriitaan rakennustelineitten kanssa, mutta hän jätti nämä lait huomioonottamatta tahi kiersi ne, kun telineet rupesivat käymään liian ahtaiksi, voidaksensa seurata näitä lakeja. Missä entiset telineet kävivät esteeksi rakennukselle, niin ettei se voinut seisoa vapaasti, olisi hänen pitänyt purkaa nuo telineet, mutta sen sijaan hän muutteli rakennusta sopusuhtaisuuden kustannuksella ja teki sen siten kokonaan riippuvaksi telineistä. Tietoisuusko tästä järjettömästä menettelystä saattoi hänet aina kääntymään pois työn loppuvalmistelusta yksityiskohtien parantelemiseen? Olkoon miten oli, olen vakuutettu, että missä suinkin yllämainittua kaksinaisuutta on olemassa, täytyy ulkonaisten telineitten kukistua, mikäli rakennus on saatava täydelliseksi. Rakennuksessa, vaan ei telineissa piilee juuri se, mikä Marx'issa on jatkuvan elämisen arvoista.
Tätä käsitystäni tukee paraiten se pelko, jolla juuri perinpohjaisimmat marxilaisuuden kannattajat, ne, jotka eivät vielä ole voineet irtautua työn dialektisesta yleiskaavasta — noista mainituista rakennustelineistä — koettavat pitää kiinni muutamista »Das Kapital'in» esityksistä, jotka todellisuus jo on kumonnut. En ainakaan muulla tavalla voi selittää, miten Kautsky, joka muuten on tosiolojen tarkka näkijä, Stuttgart'in kongressissa saattoi vastata tuohon väitteeseeni, että omistavaisten luku ei vähenny, vaan lisääntyy, seuraavasti: »Jos se olisi totta, niin meidän voittomme toteutumisaika ei ainoastaan olisi siirtynyt kauvas eteenpäin, vaan me emme ylipäänsä milloinkaan saavuttaisi päämääräämme. Jos kapitalistit lisääntyvät, vaan eivät lisäänny köyhät, silloin loittonemme yhä enemmän ja enemmän päämäärästämme; kuta pitemmälle kehitys jatkuu, sitä enemmän vahvistuu kapitalismi, vaan ei sosialismi».
Tämä lause, jonka herra Plechanow tietysti »oivallisena» kokonaan hyväksyy, tuntuisi minusta käsittämättömältä Kautskyn tapaisen miehen suussa, ellen huomaisi sen olevan yhteydessä marxilaisen todistelutavan kanssa. Neiti Luxemburg on, johtuen samanlaisesta käsityksestä, noissa jo mainituissa artikkeleissaan, jotka menettelyjärjestyksen puolesta yleensä ovat parhainta, mitä minua vastaan on kirjoitettu, osottanut, että sosialismi minun käsityskantani mukaan lakkaisi olemasta ulkokohtaisena historiallisena välttämättömyytenä ja että se aiheutuisi jostakin ihanteellisuudesta. Vaikka hänen todistelunsa osottavat koko joukon selkää karmivia johdonmukaisia sivuhyppäyksiä ja lopuksi johtavat mielivaltaiseen ihanteellisuuksien ja tuulentupien yhtäläistyttämiseen, osuu hän kuitenkin sen verran asian ytimeen, ettei minusta todellakaan sosialismin voitto riipu »sen sisällisestä taloudellisesta välttämättömyydestä», enkä liioin pidä alueellista vaikutinta tässä tapauksessa mahdollisena enkä välttämättömänäkään.
Ei ole porvarillisten sopusointua tavoittavain taloustieteilijäin keksintöä, että omistavaisten luku lisääntyy eikä vähenny, vaan se on veroviranomaisten osottama tosiseikka, usein niiden harmiksi, joita se koskee, eikä sitä nyt enää voi järkyttää. Mutta mitä tällä asialla on sosialismin voiton kanssa tekemistä? Miksi sosialismin toteutumisen täytyy riippua tämän asianhaaran olemassa-olosta tahi siitä, että sen olemassa-olo kumotaan? Aivan yksinkertaisesti, koska dialektinen yleiskaava tuntuu määräävän niin, koska hirsi on irtautumaisillaan rakennustelineestä, jos myöntää, että yhteiskunnallinen liikatuotanto tulee omistavaisten hyväksi, joiden luku yhä lisääntyy eikä suinkaan vähenny. Mutta tämä kysymys koskee ainoastaan spekulativista tieteisoppia; työntekijöitten käytännöllisille pyrinnölle on se ainoastaan sivuseikkana. Se ei tule koskemaan heidän taistelujaan, ei heidän taisteluansa politillisen eikä heidän taisteluansa ammatillisen demokratian puolesta. Tämän taistelun toiveet eivät riipu kapitalin keskittymisestä yhä pienemmälle määrälle suurkapitalisteja, eikä liioin tuosta dialektisesta rakennuksesta, johon tämä hirsi kuuluu, vaan ne riippuvat yhteiskunnallisista tuotantovoimista yhdessä yleisen yhteiskunnallisen edistyksen kanssa, etenkin itse työväenluokan henkisestä ja siveellisestä kypsyydestä.
Jos sosialismin lopullinen voitto olisi riippuva pääomapohattain lakkaamattomasta vähentymisestä, täytyisi sosialidemokratian, menetelläksensä johdonmukaisesti, jättää tekemättä ainakin kaikki se, joka tätä vähentymistä voisi viivyttää, ellei se kaikin keinoin avustaisikaan kapitalin kasaantumista muutamain harvain käsiin. Käytännössä se usein menettelee aivan päinvastoin. Esimerkiksi veropolitillisissa kysymyksissä, joissa sosialidemokratiset äänet ratkaisevat tuloksen. Kukistumisteorian kannalta katsoen olisi yleensä suuri osa sen käytännöllistä toimintaa turhaa työtä. Mutta sosialidemokratia ei tässä ole väärässä. Syy on tieteisopissa, mikäli se suo sijaa tuolle käsitykselle, että edistys on riippuva olosuhteitten huononemistaan huononemisesta.
Kautsky kääntyy agrarikysymystä koskevan kirjansa esipuheessa niitä vastaan, jotka puhuvat marxilaisuuden häviämisen tarpeellisuudesta. Hän huomaa kyllä epäilyksiä ja arveluja sukeltavan esiin, mutta nämä yksistänsä eivät merkitse mitään kehitystä jo saavutetun kehityksen lisäksi.
Tämä on sikäli oikein, mikäli epäilykset ja arvelut eivät vielä muodosta varsinaista kumoamista. Mutta ne saattavat olla ensimäisenä askeleena siihen.
Onko kuitenkaan todella kysymystä marxilaisuuden häviämisestä, eikö ennemmin ole poistettava eräitä utopismin jäännöksiä, joita marxilaisuus vielä laahustaa perässään ja joissa meidän on etsiminen se opin ja käytännön välisen ristiriidan alkulähde, jota arvostelijat ovat osottaneet marxilaisessa opissa olevaksi? Tämä kirjoitus on jo käynyt laajemmaksi kuin tarkoitettu oli, minun täytyy siis luopua ryhtymästä käsittelemään kaikkia tähän kuuluvia kohtia. Mutta sitä enemmän pidän velvollisuutenani selittää, että minusta monet väitteet, jotka toisaalta on nostettu marxilaisen opin yksityiskohtia vastaan, ovat kumoamatta, ja että jotkut niistä ovat mahdottomatkin kumota. Ja tätä voin sitä mielemmin tehdä, kun nämä muistutukset ovat kokonaan arvottomat sosialidemokratian pyrinnöille.
Meidän pitäisi tässä suhteessa olla vähemmän tunteellisia. On jo monesti tapahtunut, että marxilaiset suurella innolla ovat vastustaneet lauseita, joita ovat luulleet marxilaisen opin suoriksi vastakohdiksi, ja lopuksi on kuitenkin käynyt ilmi, että tuota otaksuttua vastakohtaisuutta ei ole olemassakaan. Muistan tässä m. m. sen väittelyn, joka koski nyttemmin jo kuolleen tohtori Stiebeling'in tutkimuksia keskitetyn kapitalin vaikutuksesta voittoansioon. Stiebeling teki suuria virheitä sekä lauseittensa muodostelemisessa että laskelmiensa yksityiskohdissa, ja näiden virheiden keksiminen on ennen kaikkia Kautsky'n ansio. Sitävastoin on »Das Kapital»in kolmas nidos osottanut, että Stiebeling'in teoksen perusajatus: voittoansion aleneminen, kapitalin nousevaan keskittymiseen verraten, ei ollut niin ristiriidassa Marx'in opin kanssa, kuin useimmat meistä siihen aikaan otaksuimme, vaikka kyllä hänen todistelutapansa on toisenlainen kuin Marx'in. Mutta Stiebeling sai kuitenkin aikoinaan kuulla, että jos hänen esittämänsä asia olisi oikea, niin nykyisen työväenliikkeen tietopuolinen perustus, Marx'in oppi, olisi väärä. Ne, jotka täten väittivät, saattoivat todellakin vedota moneen kohtaan Marx'ia. Stiebeling'in kirjoituksia koskevan väittelyn tutkiminen olisi yleensä omansa valaisemaan monia arvo-opin ristiriitoja.[79*]
Samanlaisia ristiriitoja esiintyy arvostellessa talouden ja vallan välistä suhdetta historiassa, ja niitä vastaa myöskin nuo ristiriidat, jotka syntyvät arvostellessa työväenliikkeen käytännöllisiä tehtäviä ja mahdollisuuksia, ja joista jo ennen on ollut puhe tässä teoksessa. Tämä on kuitenkin kohta, johon on pakko vielä palata. Tässä ei kuitenkaan ole tutkittava, missä määrin valta alkuaan ja historian kuluessa on vaikuttanut talouteen ja päinvastoin, vaan tässä on kysymys vallan luovasta voimasta määrätyssä yhteiskunnassa. Muutamien marxilaisten aikaisemmin omistaessa vallalle ainoastaan kielteisen tehtävän, on nykyään vastakkainen äärimmäisyys huomattavissa, kun vallalle omistetaan miltei luova kaikkivoima ja valtiollista toimintaa kuvataan suorastaan »tieteellisen sosialismin» ydinmehuksi — tahi »tieteellisen kommunismin», joksi tuo lause nykyään on parannettu, vaikkei juuri johdonmukaisuuden eduksi.
Olisi mieletöntä peräytyä vanhemman sukupolven valtiollisen vallan vaikutusvoimaa koskeviin ennakkoluuloihin, sillä tästäkin olisi yhä peräydyttävä. Utopistein turhat luulot tuosta voimasta perustuivat luonnollisiin syihin, tuskinpa niitä voi ennakkoluuloiksi sanoakaan, koska ne riippuivat työväenluokkien todellisesta kypsymättömyydestä tuohon aikaan, jonka mukaan oli mahdollista ainoastaan joko ohimenevä rahvasvalta toisaalla tahi peräytyminen luokkaperäiseen harvainvaltaan toisaalla. Asiain näin ollen tuntuu politikkaan vetoaminen yritykseltä johtaa pois harrastukset pakottavammista tehtävistä. Nykyään ovat nämä edellytykset jo osaksi hävinneet, ja siksipä ei kukaan järkevä ihminen enää ajattelekaan arvostella valtiollista toimintaa senaikuisten todisteitten avulla.
Kuten olemme nähneet, käänsi marxilaisuus asian vastakkaiseksi ja saarnasi, vedoten teollisuusköyhälistön elämänvoimaan ja kelpoisuuteen, että valtiollinen toiminta on liikkeen ensiarvoinen tehtävä. Mutta se takertui siinä suuriin ristiriitaisuuksiin. Sekin tunnusti, ja erosi sen kautta kansankiihkoisista puolueista, että työväenluokka ei vielä ole saavuttanut vapautukselleen välttämätöntä kypsyyttä, eivätkä taloudelliset ehdotkaan siihen liioin vielä olleet olemassa. Siitä huolimatta käytti se aina menettelytapaa, joka edellytti, että nämä molemmat ehdot olivat hyvin lähellä toteutumistaan. Huomaamme marxilaisessa julkaisussa kohtia, joissa työväen kypsymättömyys esitetään yhtä vakuuttavasti kuin tieteisoppi ensimäisten sosialistein keskuudessa, ja heti perässä huomaamme kohtia, joiden perustuksella voisi luulla, että kaikki sivistys, kaikki älykkyys, kaikki hyveet olisivat etsittävät ainoastaan työväenluokasta; näihin kohtiin vedoten ei saata käsittää, mikseivät ole oikeassa äärimmäiset sosialivallankumoukselliset ja väkivalta-anarkistit. Tämän mukaan on valtiollinen toiminta aina suunnattu tuohon piakkoin tapahtuvaan vallankumoukselliseen loppuratkaisuun, jonka ohella lakiin perustuva työ ainoastaan tuntuu jonkinlaiselta pis aller'ilta, satunnaiselta apukeinolta. Ja meiltä puuttuu kaikki periaatteellinen selvittely siitä, mitä on odotettavissa laillisen, mitä vallankumouksellisen toiminnan tuloksista.
Että viimemainitussa suhteessa on olemassa suuria eroavaisuuksia, huomaa heti. Mutta niitä etsitään tavallisesti ainoastaan siinä, että lain tahi laillisten uudistusten tie on hitaampi, vallankumouksellinen tie sitävastoin nopeampi ja perinpohjaisemmin tarkoitukseen johtava.[80*] Tämä pitää paikkansa ainoastaan eräitä ehtoja huomioon ottaen. Riippuu kokonaan uudistusten ja toimenpiteitten laadusta ja luonteesta, niiden suhteesta eri kansanluokkiin ja kansantapoihin, laillinenko vai vallankumouksellinen tie on edullisin.
Yleensä voi sanoa, että vallankumouksellinen tie (tarkoittaen vallankumouksellista väkivaltaa) johtaa nopeammin perille, kun vaan on kysymys esteitten poistamisesta, joita etuoikeutettu vähemmistö asettaa yhteiskunnallisen edistyksen tielle, ja että tämän tien voima on kielteistä laatua.
Asetuksen mukainen lainsäädäntö työskentelee tässä suhteessa tavallisesti hitaammin. Sen tie on usein sovinto-oikeuden: se ei poista, vaan se sovittelee saavutettuja oikeuksia. Mutta se on voimakkaampi kuin vallankumous siinä, missä ennakkoluulot ja suuren joukon rajoitettu näköpiiri ovat esteinä, ja se tarjoaa suurempia etuja, kun on luotava pysyväisiä, elonvoimaisia laitoksia, toisin sanoin, suurempia etuja varsinaiselle yhteiskuntavaltiolliselle työlle.
Lainsäädännön alalla hallitsee rauhallisina aikoina äly tunteita, vallankumouksen aikana hallitsevat tunteet älyä. Mutta jos tunne usein on huono johtaja, niin äly vastavuoroon on hidas liikutin. Siellä missä vallankumous menettelee rikollisesti hätäilemällä, siellä lainsäädäntö menettelee rikollisesti hitaudellaan ja leväperäisyydellään. Lainsäädäntö toimii suunnitelmallisen, vallankumous alkeellisen voiman tapaisesti.
Kun kansa on saavuttanut valtiollisen aseman ja tilan, jossa »omistavan» vähemmistön oikeudet ovat lakanneet olemasta esteenä yhteiskunnalliselle edistykselle, jossa valtiollisen toiminnan kieltoperäiset tehtävät väistyvät positivisten tehtävien tieltä, silloin väkivaltaiseen vallankumoukseen vetoaminen käy ainoastaan tyhjäksi lausetavaksi.[81*] Hallituksen, etuoikeutetun vähemmistön voi kukistaa, vaan ei kansaa.
Itse lakikin, aseistetuin voimin suojattuine auktoritetivaikutuksineen, on usein voimaton kansaan juurtuneita tapoja ja ennakkoluuloja vastaan. Italian huonoon talouteen ei suinkaan Savoijin suvun huono tahi puutteellinen hyvä tahto ole syynä. Parastakaan tarkoittavat lait ja säädökset eivät mahda mitään virkavallan tavaksi käynyttä turmelusta ja kansan kevytmielistä elämänkatsomusta vastaan. Samoin on Espanjassa, Kreikassa ja vielä suuremmassa määrin Itämaissa. Eipä se edes Ranskassakaan, jossa tasavalta on saanut aikaan paljon kansan edistymisen hyväksi, ole voinut poistaa eräitä turmeluksia kansanelämästä, vaan on päinvastoin kiihottanut niitä. Se, mikä porvarillisessa kuningaskunnassa tuntui tavattomalta turmelukselta, sitä pidetään nykyään viattomana leikinlaskuna. Kansakunta, kansa on ainoastaan käsitteellinen ykseys, kansan laillisesti julistettu yksinvaltius ei vielä tee kansasta todellisuudessa määräävää tekijää. Se voi saattaa hallituksen riippuvaksi niistä, joita vastaan sen juuri tulisi seisoa vahvana: virkamiehistä, ammattipolitikoitsijoista, sanomalehdistön omistajista. Ja tämä koskee sekä vallankumouksellisia että perustuslaillisia hallituksia.
Siellä, missä työväenluokka ei vielä omista kovin voimakkaita taloudellisia järjestöjä tahi missä se ei vielä koulutuksen kautta itsehallintojärjestöissä ole saavuttanut korkeampaa henkistä itsenäisyyttä, siellä köyhälistön ylivaltius — diktaturi — ei ole muuta kuin yhdistyspuhujien ja kynäniekkojen ylivaltaa. En tahdo toivoa, että ne, jotka näkevät korkeimman hallitustaidon työväenjärjestöjen sortamisessa ja työntekijöitten poistamisessa lainsäädännöstä ja hallituksesta, kerran tulisivat käytännössä kokemaan, mikä ero siinä todella on. Yhtä vähän toivon sitä työväenliikkeen itsensä tähden.
Niistä suurista edistyksistä huolimatta, joita työväenluokat valtiollisessa ja ammatillisessa suhteessa ovat tehneet Marx'in ja Engels'in ajoista lukien, en kuitenkaan vielä pidä niitä tarpeeksi kehittyneinä ottaaksensa haltuunsa valtiollisen yliherruuden. Minulla on mielestäni sitä suurempi syy avomielisesti lausua tämä, kun juuri tässä suhteessa eräänlainen »cant» on tunkeutumaisillaan sosialistiseen kirjallisuuteen, uhaten tukahduttaa jokaisen järkevän arvostelun, ja minä tiedän varmaan, etten missään voi löytää mielipiteilleni asiallisempaa arvostelua kuin niiden työntekijöitten puolelta, jotka ovat esijoukkona köyhälistön vapaustaistelussa. En ole vielä kuullut keneltäkään työntekijältä, jonka kanssa olen keskustellut sosialistisista tehtävistä, että hänellä tässä asiassa olisi varsinaisesti eroava mielipide. Ainoastaan kirjailijat, jotka eivät milloinkaan ole olleet läheisemmässä tekemisessä todellisen työväenliikkeen kanssa, voivat tässä tulla toisenlaisiin johtopäätöksiin. Siitä johtuu herra Plechanow'in naurettava vimma — ollaksemme käyttämättä jyrkempää nimitystä — kaikkia sosialisteja vastaan, jotka eivät jo ennakolta lue koko köyhälistöluokan ansioksi juuri sitä, jonka täyttäminen vähitellen on tuleva sen historialliseksi kutsumukseksi, siitä hänen raivonsa niitä vastaan, jotka vielä näkevät ratkaisemattomia tehtäviä siinä, missä hänellä jo on ratkaisu valmiina. Sillä — köyhälistö on minä. Ken ei katso liikettä samalta kannalta kuin hän, on oppinut ja viisasteleva porvari. Se on vanha laulu, joka ei kuitenkaan vanhanakaan käy miellyttävämmäksi.
Utopismista — tuulentuvista — ei vielä ole päästy voitolle, koskapa spekulativisesti sovitetaan nykyaikaan tahi kuvitellaan nykyaikaan kuuluvaksi se, joka kerran tulevaisuudessa on tapahtuva. Meidän täytyy käsittää työntekijät sellaisina kuin he ovat. He eivät ole niin rutiköyhiä kuin kommunistisessa julistuksessa ennustettiin, eivätkä niin vapaita ennakkoluuloista ja heikkouksista kuin heidän imartelijansa ovat koettaneet luulotella meille. Heissä on niitä hyveitä ja niitä paheita, joita synnyttävät heitä ympäröivät taloudelliset ja yhteiskunnalliset ehdot. Eikä näitä ehtoja eikä niiden vaikutuksia voi päivässä poistaa.
Väkivaltaisin vallankumous voi ainoastaan hitaasti muuttaa kansan suuren joukon yleistä tasoa. On hyvin hyvä, kun sosialismin vastustajille, heidän esittäessään noita tunnetuita laskelmiansa, miten perin vähäisen tulojen tasapuolinen jakaminen muuttaisi suuren joukon tuloja, voi vastata, että tuollainen tasapuolinen jakaminen on pienin osa siitä, mitä sosialismilla on toteutettavana. Mutta siltä ei saa unohtaa, että tuota toista seikkaa, tuotannon kohottamista, ei niinkään helposti valmistelematta saada aikaan. »Vasta määrätyllä, nykyoloihin verraten hyvinkin korkealla kehitysasteella käy mahdolliseksi korottaa tuotantoa siihen määrään, että luokkaerotuksen poistaminen käy todelliseksi edistykseksi, jolla on pysyvä arvo, ilman että sitä seuraa yhteiskunnallisen tuotannon pysähtyminen tahi taantuminen.» Mikä viisasteleva poroporvari, kuka oppinut tämän on kirjoittanut, herra Plechanow? Ei kukaan muu kuin Friedrich Engels.[82*]
Olemmeko jo saavuttaneet luokkien hävittämiselle riittävän tuotantovoimien kehitysasteen? Niitä haaveellisia numeroita vastaan, joiden avulla tätä ennenmuinoin todistettiin ja jotka perustuivat siihen otaksumaan, että muutamien erittäin menestyneitten teollisuuksien saavuttamaa kehitystä voisi sovittaa kaikille aloille, ovat viime aikojen sosialistiset kirjailijat koettaneet saada aikaan asiallisen ja pysyvän tuotantomahdollisuuksien arvostelemisen sosialistisessa yhteiskunnassa, perusteen laskelmansa seikkaperäisiin ja huolellisiin tutkimuksiin, ja heidän saavuttamansa tulokset eroavat suuresti noista aikaisemmista luvuista.[83*] Työajan supistamisesta viiteen, neljään, jopa kolmeen tahi kahteenkin tuntiin päivässä, kuten ennenmuinoin otaksuttiin, ei inhimillisessä tulevaisuudessa voi olla puhettakaan, ilman että yleisiä elantosuhteita melkolailla alennetaan. Työtä kollektivistisestikin järjestettäessä täytyy kuitenkin alottaa sitä hyvin nuorella ja lopettaa hyvin korkealla ijällä, jos kahdeksan tuntia lyhyemmällä työpäivällä on saavutettava samoja tuotanto- ja työmääriä.
Sanalla sanoen, työväenluokan elämänoloja ei parissa vuodessa voi muuttaa varsinaisesti nykyisistä eroaviksi. Tämän pitäisi oikeastaan ensiksi joutua niiden huomioon, jotka ovat syypäät suurimpiin liiallisuuksiin varattomien ja varakkaiden luokkien keskenäisiä lukusuhteita käsitellessään. Mutta se, joka jossakin kohdassa ajattelee järjettömästi, tekee tavallisesti samoin toisessakin kohdassa. Minua ei siis laisinkaan kummastuta, että sama Plechanow, jonka mieli joutuu kouhuksiin nähdessään, ettei työntekijöitten asemaa kuvata toivottomaksi, tuomitsee minun mielipiteeni, jonka mukaan on mahdotonta luopua työntekijöitten taloudellisesta itseluottoperiaatteesta, ainoastaan ylen surmaavasti »poroporvarilliseksi». Eipä suotta olla vastuuttomuuden filosofi!
Mutta se, joka ottaa osaa todelliseen työväenliikkeeseen, on myös huomaava, että siinä pidetään perin vähäpätöisinä niitä ominaisuuksia, jotka bourgeoisi'sta polveutuva tekoköyhälistö leimaa poroporvarilliseksi, ja ettei siinä lellitellä köyhälistöä, vaan päinvastoin koetetaan köyhälistöstä tehdä »poroporvareita». Kuljeksivan, kodittoman ja perheettömän köyhälistön turvin ei pysyväinen, luja ammattiyhdistysliike olisi mahdollinen. Ei mikään porvarillinen ennakkoluulo, vaan vuosikymmenien järjestystyöstä saavutettu vakaumus on vaikuttanut sen, että niin moni englantilainen työväenjohtaja — sosialisti tahi ei-sosialisti — on raittiusliikkeen innokas kannattaja.[84*] Työläissosialistit tuntevat luokkansa virheet ja omantunnonmukaiset heidän joukossaan koettavat, tahtomatta näitä virheitä kaunistaa, päinvastoin niitä kaikin voiminsa poistaa.
Minun täytyy vielä kerran palata Liebknecht'in sanoihin, että muka olisin antanut englantilaisen bourgeoisi'n suuremmoisen lisääntymisen vaikuttaa mielipiteisiini. Tämä on ainoastaan sikäli totta, mikäli olen tullut vakuutetuksi, että meidän kirjallisuudessamme vallalla olevat, puutteellisiin tilastoihin perustuvat tiedot keskiluokan häviämisestä ovat väärät. Mutta ei tämä yksistänsä ole saattanut minua tarkastamaan mielipiteitäni sosialismiin johtavan kehityksen nopeudesta ja luonteesta. Paljo tärkeämpää on ollut se, mitä olen oppinut tarkemmin perehtyessäni uuden ajan klassilliseen työväenliikkeeseen. En tahdo arvostelutta sovittaa näkemääni ja kokemaani muihin olosuhteisiin, mutta olen vakuutettu ja olen usealta taholta saanut vahvistusta siihen, ettei mannermaalla periaatteellisesti ole toisin kuin Englannissakaan. Tämä ei koske kansallisia, vaan yhteiskunnallisia ilmiöitä.
Me emme voi sellaiselta luokalta, jonka suuri enemmistö asuu ahtaissa oloissa, saa huonoa opetusta, jolla on epävarmat ja riittämättömät tulot, vaatia niin korkeata henkistä ja siveellistä tasoa kuin mikä sosialistisen yhteiskunnan perustamiseen ja säilyttämiseen olisi tarpeen. Me emme liioin tahdo sille valhetellen sellaista omistaa. Iloitkaamme siitä suuresta määrästä intelligensiä, pidättäytymistä ja toimintakykyä, jota uudenaikainen työväenliike on osaksi osottanut ja osaksi luonut, mutta älkäämme arvostelematta lukeko joukkojen, miljonien ansioksi sitä, joka ainoastaan koskee valiojoukkoa, sanokaamme muutamia satojatuhansia. En tahdo nyt toistaa työntekijöitten minulle tästä asiasta antamia suullisia ja kirjallisia lausuntoja, eikä minun liioin tarvitse järkevien ihmisten edessä vastustaa tuota epäluuloa, että minussa muka on fariseismia ja koulumestariylpeyttä. Mutta myönnän kernaasti, että mittaan tässä kahdenlaisella mitalla. Koska juuri toivon suuria työväenluokalta, arvostelen kaikkea sitä, joka voisi edistää tahi tarkoittaa sen siveellisen arvostelukyvyn turmelemista, paljoa ankarammin, kuin korkeammat luokat tekevät, ja minä näen syvästi valittaen, miten siellä-täällä työväenlehdissä kirjallisen rappeutumisen sävy käy yhä tuntuvammaksi, vaikuttaen ainoastaan hämmentävästi ja lopuksi turmelevasti. Ylöspäin pyrkivä luokka tarvitsee terveen siveysopin, veltostunutta elämänkäsitystä se ei tarvitse. Niin kauvan kuin se tarmokkaasti toteuttaa lähempiä tarkoituksiaan, on lopulta kuitenkin yhdentekevä, kuvitteleeko se itselleen määrättyä lopputarkoitusta. Mutta tärkeätä on, että sen tarkoituksia määrää varma periaate, joka ilmaisee yhteiskuntatalouden ja koko yhteiskuntaelämän korkeampaa astetta, että tarkoitukset ovat yhteiskunnallisen käsityskannan läpitunkemia, käsityskannan, joka sivistyskehityksessä osottaa todellista edistystä, korkeampaa siveysoppia ja oikeuskäsitettä.
Tässä tarkoituksessa en voi hyväksyä tuota lausetta: »työväenluokalla ei ole minkäänlaisia ihanteita toteutettavina». Minusta näyttää päinvastoin tämä lause itsepettämyksen tulokselta, ellei se suorastaan ole tekijänsä sanaleikki. Tätä ajatellessani minä aikoinaan viittasin tuon suuren Köningsbergin filosofin, tuon puhtaan järjen arvostelijan henkeen, minä mainitsin hänet vastakohdaksi sille »cant»ille, joka koettaa tunkeutua työväenliikkeeseen ja jolle hegeliläinen dialektikka on sopivana suojana. Ne raivokohtaukset, joihin herra Plechanow tämän johdosta joutui, ovat ainoastaan vahvistaneet minun vakaumustani, että sosialidemokratia on hyvinkin Kant-tapaisen miehen tarpeessa, joka jyrkästi arvostellen käy vanhentuneisiin oppilauseisiin käsiksi, joka osottaa, miten niiden näennäinen materialismi on ideologian — haaveellisuuden — korkein ja siksi sen helpoimmin erehdyttävä muoto, että ihanteen halveksiminen, aineellisten vaikutusten korottaminen kehityksen kaikkivaltiaiksi voimiksi, on itsepettämistä, jonka nekin, jotka sitä julistavat, jokaisessa käytännöllisessä tilaisuudessa paljastavat. Tällainen henki, joka vakuuttavalla selvyydellä ja terävyydellä erottaisi meidän suurten esitaistelijaimme teoksissa sen, mikä on elämisen arvoista ja mikä on määrätty jatkuvasti olemaan, siitä, minkä täytyy kadota ja mikä tulee häviämään, saattaisi meidätkin ennakkoluuloista vapaina arvostelemaan niitä teoksia, jotka tosin eivät lähde meistä nykyään oikeilta näyttävistä lähtökohdista, mutta joilla kuitenkin on sama tarkoitus päämääränään kuin sosialidemokratiallakin. Ei kukaan puolueettomasti ajatteleva voi kieltää, että sosialistinen arvostelu tässä suhteessa monestikin on puutteellinen ja osottaa kaikki huonontumisen varjopuolet. Olen itse saanut aikaan paljon siihen suuntaan enkä siis viskaa kiveä kenenkään päälle. Mutta olen mielestäni oikeutettu lausumaan julki tuon parannustarpeen, koska juuri itse olen lähtenyt tästä koulusta. Ellen pelkäisi tulla väärin käsitetyksi (olen tietysti valmistautunut siihen, että minun sanojani tulkitaan ja selitetään virheellisesti), tekisi mieleni kääntää nuo sanat: »takaisin Kantin kannalle» sanoiksi: »takaisin Langen kannalle». Sillä yhtä vähän kuin ajatustieteilijät ja luonnontutkijat voivat kirjaimellisesti palata kaikkeen, jota Köningsbergin filosofi on kirjoittanut, vaan ainoastaan hänen arvostelunsa perusaatokseen, yhtä vähän voi sosialidemokratiakaan omaksua kaikkia Friedrich Albert Lange'n mielipiteitä ja arvosteluja. Minulla on etenkin silmäini edessä tuo Langen kuvaava piirre, että hänessä on yhdistettynä työväenluokan vapautuspyrkimysten suora ja pelkäämätön kannattaminen ja korkea tieteellinen ennakkoluulottomuus, joka aina oli valmis tunnustamaan erehdykset ja omistamaan uudet totuudet. Niin suurta laajasydämisyyttä, jota huomaamme Langen kirjoituksista, on ehkä tavattavissa ainoastaan sellaisissa henkilöissä, joilta puuttuu Marx'in tapaisille raivaaville hengille luonteenomainen läpitunkeva terävyys. Mutta Marx'in tapaisia ei synny kaikkina aikoina, ja yhtä nerokkaallekin miehelle olisi nykyinen työväenliike liiaksi suuri, jotta hän siinä voisi saavuttaa saman aseman kuin Karl Marx'in osaksi on tullut sen historiassa. Työväenliike kaipaa nykyään paitsi taistelukuntoisia, myös järjestämis- ja kokoamiskykyisiä henkiä, jotka seisovat kyllin korkealla voidaksensa erottaa akanat nisusta ja jotka ajattelevat kyllin laajasti voidaksensa antaa tunnustuksensa myöskin sille pienelle kasville, joka ei ole kasvanut heidän omassa tarhassaan, vaan toisen, jotka kenties eivät ole kuninkaita, mutta lämminsydämisiä tasavaltalaisia sosialistisen ajatuksen alalla.
[1*] Herra Belfort-Bax on pitänyt muka välttämättömänä ruveta vastustamaan aineellisen eli materialistisen historiankäsityksen liiallisuuksia, jotka kuitenkin etupäässä ovat olemassa ainoastaan hänen omassa mielikuvituksessaan, ja hän on keksinyt uuden historiankäsityksen, jota hän sanoo syntetilliseksi (yhdisteelliseksi) historiankäsitykseksi. Tuon sanan, joka voi viekoitella liiallisuuksiin, on hän tässä korvannut toisella, täydesti merkitystä vailla olevalla sanalla. Syntetillinen — yhdisteellinen — ilmaisee ainoastaan puhtaan muodollisen menettelytavan, mutta ei ilmaise mitään tutkimuksen johtavasta näkökannasta. Kuten jo olemme osottaneet, sisältyy historialliseenkin aineellisuuteen yhdistettynä aineellisia ja aatteellisia voimia. Mutta jos Bax erehdyttävän lausumistavan asemesta käyttää merkityksetöntä ilmaisumuotoa, niin voittaa hänet toisaalta G. Plechanow, joka teoksessaan »Beiträge zur Geschichte des Materialismus» vaatii, että marxilaista historiankäsitystä nimitetään »monistiseksi», yhdestä ainoasta alkusyystä johtavaksi. Miksi ei mieluummin »simplistiseksi», yksinkertaiseksi?
[2*] Tosin »Ursprung der Familie»ssäkin[7] osotetaan, miten yhteiskunnallinen työnjako teki valtion syntymisen välttämättömäksi. Mutta Engels sivuuttaa myöhemmin kokonaan tämän puolen valtion syntyperää ja käsittelee lopuksi valtiota, kuten »Antidyhring»issä,[8] ainoastaan valtiollisen sorron edustajana.
[3*] Täten ei tietystikään kielletä eklektisismin hapuilevaa vaikutusta eikä myöskään toisaalta sitä suurta sekä tietopuolista että käytännöllistä arvoa, joka sisältyy pyrkimykseen käsittää olioita yhteydellisesti. Ilman tätä pyrkimystä ei ole olemassa tieteellistä ajattelua. Mutta elämä on jokaista oppia monipuolisempi, ja siten on lopulta tuon ankaran tieteisopin täytynyt alistua lainaamaan eklektisismiltä, tuolta kevytmieliseltä oliolta, joka iloisesti liehuu sinne tänne elämän puutarhassa, ja sitte hyvittää tuo lainansa selittämällä, että se »aina itse asiassa on tarkoittanut samaa».
»Doch hat Genie und Herz vollbracht,
Was Locke und Descartes nie gedacht,
Sogleich wird auch von diesen
Die Möglichkeit bewiesen.»
»Yhteiskunnallistieteen historia» antaa tästä hyvän esimerkin kertomuksessaan kooperativisen yhdistysliikkeen opista ja käytännöstä.
[4*] Kenestä tämä tuntuu kummalliselta, hänen on muistaminen, että väestön lukuisin luokka yleensä vasta uudenaikaisessa yhteiskunnassa voi tulla kysymykseen, kun asia koskee yllämainitussa tarkoituksessa vapaata haaveellisuutta. Maalaisväestö ja työntekijät olivat aikaisemmissa yhteiskuntaoloissa osaksi oikeudellisesti sidotuita muutamiin taloudellisiin tarkoituksiin, osaksi riippuvaisia haaveellisuuksista, jotka kuvastivat luonnon valtaa ihmisen yli. Viimemainittu on, kuten tiedetään, peruspiirteenä luonnonkansojen haaveellisuuksissa (taikausko). Kun herra Belfort-Bax kirjoituksessaan »Synthetische und materialistische Geschichtsauffassung» (Sosialistische Monatshefte, joulukuulla 1897) sanoo myöntävänsä, että taloudelliset tekijät miltei aina ovat olleet ratkaisevaa laatua historian aikana, mutta että niillä sitävastoin esihistorian aikoina, jolloin »inhimillisen ajatus- ja havaintokyvyn peruslait» olivat määräävinä, oli vähemmän suoranaista vaikutusvaltaa mietiskelevään uskoon, niin hän puhtaasti ulkonaisten eroavaisuuksien perustuksella kääntää asiat kokonaan nurin. Esihistorian kansoille on heitä ympäröivä luonto määräävänä taloudellisena voimana ja sellaisena on sillä mitä suurin vaikutusvalta heidän ajatuksiinsa ja heidän havaintoihinsa. Bax'in arvostelu historiallisesta aineellisuudesta on miltei aina liioiteltua, m. m. siitäkin syystä, että hän on kiihko-oikeauskoinen juuri siinä kohdassa, jossa historiallinen aineellisuus ensimmäisessä esiintymisessään teki itsensä syypääksi mitä suurimpiin liioittelemisiin.
[5*] »On paljoa helpompaa», sanoo Marx tuossa »Das Kapital»in usein mainitussa kohdassa, »erittelemällä keksiä uskonnollisten himmeiden ja epäselvien käsitteiden maallista alkulähdettä, kuin päinvastoin todellisista elämän oloista kehittää vastaavat uskonnolliset katsantomuodot. Viimemainittu on ainoa aineellinen ja siis tieteellinen menettelytapa». Tässä vastakkaisopissa piilee suuri liioittelu. Elleivät uskonnolliset muodot ole tunnetuita, niin tällainen menettelytapa johtaa »kehityksen» kaikenlaisiin mielivaltaisiin sovitelmiin, ja jos ne ovat tunnetuita, niin tämä kehittäminen käy tieteellisen erittelyn keinoksi, eikä erittelevän selityksen tieteelliseksi vastakohdaksi.
[6*] »Die Entwicklung des Sozialismus y. m.» -kirjasen neljännessä painoksessa seuraa tällä kohtaa seuraava rajoitus: »Alkutilaa lukuun ottamatta.»
[7*] Vaikka todellinen asianlaita usein siinäkin enemmän himmentyy kuin selviää. Niinpä esim. tuo totuus, että jonkun esineen alkuaineitten luvussa tapahtuva muutos saapi aikaan muutoksen koko esineen ominaisuuksissa, ainakin perin karsaasti ja pintapuolisesti ilmaistaan lauseella »määrän muuttuminen laaduksi».
Sivumennen mainittakoon, että hyväksyn Engels'in metafysista (luonnontakeista) ja dialektista (ajatustaitoista) tutkiskelemustapaa koskevat määritelmät sillä edellytyksellä, että nimitykset »metafysinen» ja »dialektinen», Engelsin käyttämässä tarkoituksessa, pitävät paikkansa ainoastaan tässä vastakkaisuussuhteessa. Muuten ovat minusta esineiden metafysinen tutkiminen ja niiden tutkiminen eristettyinä ja liikkumattomina kaksi eri asiaa.
Lopuksi tahdon selittää, etten tietystikään aijo arvostella itse Hegeliä tahi kieltää tämän suuren ajattelijan tieteelle tekemiä palveluksia. Minun on ainoastaan kiinnitettävä huomioni hänen dialektikkaansa, mikäli se on vaikuttanut sosialistiseen oppiin.
[8*] Blanquilaisuudella ei ole ainoastaan tappioita laskuissaan, vaan sen ohessa melkoisia satunnaisia voittojakin. Tasavallan 1848 ja 1870 oli suureksi osaksi seurauksena blanquilaisten yhteiskunnallis-vallankumouksellisten sekaantumisesta asiaan. Päinvastoin taas ovat kesäkuu 1848 ja toukokuu 1871 lopultakin blanquilaisia tappioita.
[9*] Kiertokirjeessä esitetään jonkinlaisella tyydytyksellä, että »(Kommunisti-)liiton edustajat varsinaisesti jouduttivat» vallankumouksellisen ja maltillisen suunnan välistä rikkoutumista englantilaisessa chartistilaisuudessa. Epäilyksenalaista on, olisiko chartistilaisuuden häviämistä voinut estää, ellei välien rikkoutumista olisi tapahtunut. Mutta tyydytys tuosta onnellisesti saavutetusta välien rikkoutumisesta on aito blanquilaista.
[10*] Missä ennen kapitalistista aikaa vallinneet ammattikunnalliset työtavat ovat periytyneet meidän päiviimme saakka, siellä paljastuukin liika-arvo kaikessa alastomuudessaan. Pienten rakennusmestarien apulaiset, jotka suorittavat työtä jollekin päämiestensä »tilaajille», tietävät vallan hyvin, että heidän tuntipalkkansa on niin ja niin paljon pienempi sitä hintaa, mistä mestari tuolta työtunnilta tilaajaa veloittaa. Samoin on laita räätälien, puutarhurien y. m.
[11*] Me huomaamme Leo von Buch'in teoksessa »Intensität der Arbeit. Werth und Preis der Waaren» mieltäkiinnittävän yrityksen antaa työarvolle enemmän konkretista sisällystä, s. o. muuttaa se teoretisesti mitattavaksi suuruudeksi. Tekijä, joka teosta kirjoittaessaan nähtävästi ei ole tuntenut »Das Kapital»in kolmatta nidosta, sommittelee työarvon suuruuden mitaksi työn ylintä voimaisuutta, tulosta, joka on syntynyt jokapäiväisen työajan ja kahdeksantuntisen työpäivän välisestä suhteesta sekä varsinaisen työpalkan ja työntuotteen arvon (ylijäämäarvon) välisestä suhteesta. Kuta lyhempi työpäivä ja kuta pienempi ylijäämä-arvo, sitä suurempi on työn voimaisuus ja samalla tuotteen työarvo. Tämän mukaan ei Buch'in mielestä synny mitään ylijäämää työarvon pohjalla. Ylijäämä selviää vasta työarvon suhteesta tuotteen markkina-arvoon, joka on hinnan perustuksena, ja jota Buch sanoo arvioarvoksi; hän hylkää sanan vaihtoarvo, joka nykyään on sisällyksetön, koska vaihtoa ei enää ole.
Niin vieraalta kuin tämä oppi ensi silmäykseltä tuntuukin, on sillä kuitenkin eräs etu: Buch välttää jokaisen tajullisen kaksinaisuuden periaatteellisesti erottamalla työarvon markkina-arvosta, ja hän voi siten ankarammassa, puhtaammassa muodossa kehittää edellistä. Kysymys on vain, eikö ole hätäilemistä yhdistää jälkimmäistä arvoa työarvomääritelmään. Buch olisi kyllä saavuttanut tarkoituksensa: antaa työarvolle markkina-arvon vastakohtana fysiologisen perustuksen, myöskin suorasti käyttämällä varsinaisesti maksettua työpalkkaa arvonmäärääjänä. Ne, jotka periaatteellisesti hylkäävät työarvon ja palkan keskenäisen riippuvaisuuden, ottakoot huomioon tuon Marx'in lauseen luvussa »Arbeitsprozess und Verwerthungsprozess», jossa sanotaan: »Mutta jos tämän voiman (työvoiman) arvo on suurempi, niin se myös ilmenee suuremmassa työssä ja saa siitä syystä saman ajan kuluessa aikaan suhteellisesti korkeampia arvoja.» Buch'in teos, josta ainoastaan ensimmäinen osa on ilmestynyt, ja jota pyydän sopivassa tilaisuudessa saada lähemmin käsitellä, näyttää minusta olevan koko terävän erittelykyvyn tuote sekä huomattava lisä erään vielä selvittämättömän tehtävän ratkaisuun.
[12*] Itse asiassa arvoa määräävänä lakina on ei ainoastaan, että kuhunkin eri tavaraan käytetään vain tarpeellinen työaika, vaan myöskin, että ainoastaan jokin suhteellinen osa yhteiskunnallista kokonaistyöaikaa käytetään kuhunkin eri tavaralajiin. Sillä ehtona on ja pysyy käyttöarvo... yhteiskunnallinen tarve, s. o. käyttöarvo yhteiskunnallisine potensineen, näyttää tässä määräävän sen osan yhteiskunnallista kokonaistyöaikaa, mikä tulee kunkin eri tuotantohaaran osalle. (»Das Kapital», III, 2, siv. 176-77.) Yksin tämäkin lause jo tekee mahdottomaksi muutamin halveksivin puheparsin sivuuttaa Gossen-Böhmin teoriaa.
[13*] Me tiedämme, että ajattelemme, ja tiedämme myös jotenkin hyvin, millä tavalla ajattelemme. Mutta emme koskaan tule tietämään, miten ajattelemisemme tapahtuu, miten ulkonaiset vaikutteet, hermokiihotukset tahi muutokset aivoatomien keskinäisessä suhteessa voivat herättää meidän tietoisuuttamme. Tätä on koetettu selittää siten, että monadi-(yksialkuis-)opin mukaan atomille on omistettu sielullinen elämä, eräänlainen tietoisuuden kyky. Mutta tämä on ajatuskoe, otaksuma, johon meidän omat loppujohteemme, meidän yhtenäisen maailmankäsityksemme tarve pakottaa meitä. Eräs kirjoitus, jossa viittasin tähän asiaan ja huomautin, että puhdas aineellisuus lopultakin olisi ihanteellisuutta, on antanut George Plechanow'ille mieluisan tilaisuuden hyökätä minun kimppuuni »Neue Zeit»issä ja moittia minun tietämättömyyttäni yleensä ja erittäinkin minun täydellistä kykenemättömyyttäni ymmärtää Fr. Engels'in ajatustieteellisiä katsantokantoja. Minä en rupea arvostelemaan hänen mielivaltaista tapaansa sovelluttaa sanojani ilmiöihin, joita en milloinkaan ole kosketellut, vaan tahdon ainoastaan näyttää totean, että hänen kirjoituksensa lopputuloksena on, että Engels kerran Plechanow'in kysymykseen: »Te luulette siis, että vanha Spinoza oli oikeassa: ajatus ja ulottuvaisuus eivät ole muutai kuin saman alkuaineen nimityksiä», on vastannut: »Kyllä, vanha Spinoza oli aivan oikeassa.»
Se alkuaine — substansi — jolle Spinoza omistaa nämät molemmat nimitykset on — Jumala. Tosin Jumala, joka on yhtä luonnon kanssa, josta syystä Spinozaa jo aikaisin syytettiin Jumalan kieltämisestä ja hänen ajatustieteensä hyljättiin ateistisena (Jumalaa kieltävänä), mutta muodollisesti tuo oppi esiintyi panteismina (kaikkijumalaisuutena), tosin sellaisena panteismina, joka niille, jotka kannattavat oppia yhdestä ainoasta personallisesta, luonnon ulkopuolella seisovasta Jumalasta, on ainoastaan valepuvussa olevaa ateismia. Spinoza saavutti puhtaasti mietiskelevää tietä käsityksensä Jumalasta äärettömänä alkuaineena, jolle hän paitsi tässä mainituita määräyksiä myös omisti muita, lähemmin määrittelemättä niitä; hänestä olivat lainmukainen ajatteleminen ja oleminen yhtä ja samaa. Siihen nähden hän on yhtäpitävä erilaisten asianharrastajien kanssa, mutta häntä itseänsä voi, ainoastaan mielivaltaisesti sanaa selittämällä, pitää filosofisen aineellisuuden edustajana. Jos yleensä tahdotaan käsittää jotakin määrättyä sanalla aineellisuus, niin se on oleva oppi aineesta olioiden alkuperäisenä ja ainoana pohjana. Mutta Spinoza nimittää nimenomaan alkuainejumalaansa ruumiittomaksi. Olkoon kukin vapaasti Spinozan kannattaja, mutta siinä tapauksessa hän ei enää ole materialisti.
Tiedän, että Engels »Ludwig Feuerbach»issa on antanut materialismille kaksi muuta määritelmää kuin tässä mainitut. Ensin lukee hän aivan yksinkertaisesti kaikki ne, jotka pitävät luontoa alkujuurena, materialismin kannattajiksi, sitten nimittää hän materialismia »jokaisen ihanteellisen omituisuuden hylkäämiseksi, jota ei voi saattaa sopusointuun niiden ilmiöiden kanssa, jotka on käsitettävä niiden omassa yhteydessä». Nämä määritelmät antavat sanalle materialismi niin laajan merkityksen, että se kadottaa jokaisen määrätyn sisällyksen ja että siihen voi mahtua materialistisvastaisiakin katsantokantoja. Käy kuitenkin aina selville, ja tahtomattaan Plechanow itsekin vahvistaa sen, että »materialistinen» nimityksestä kiinnipitäminen perustuu enemmän valtiollisiin kuin tieteellisiin syihin. Se, joka ei tahdo vannoa ajattelevan ainetta löytyväksi, häntä täytyy epäillä valtiolliseksi luopioksi, siinä Plechanowin kirjoituksen siveysoppi. Mitenkä voin tämän kirouksen jälkeen elää?
[14*] Kaikissa näissä renkaissa on yhtyneitten tehtaitten entisten omistajain itse täytynyt ottaa haltuunsa osa osakkeita. Näitä ei ole otettu lukuun yllä esitetyissä taulukoissa.
[15*] Nykyään arvioidaan ulkomaille sijoitettua englantilaista pääomaa 43:ksi miljardiksi markaksi ja sen vuotuista lisäystä keskimäärin 114 miljonaksi markaksi.
[16*] Tämä viimemainittu luokka kohosi vv. 1890–1892 vielä 2,000:lla, 89,266:een. Minulta puuttuu edellistä luokkaa koskeva tarkka luku v:lta 1892; mainittakoon siis tässä vaan, että v:sta 1879 v:een 1892 800 ja 3,300 markan väliset tulot Saksissa nousivat 227,839:stä 439,948:aan. Ne luvut, jotka koskevat Preussia ja Saksia, ovat osaksi »Handwörterbuch für Staatswissenschaften»ista ja osaksi Schönberg'in käsikirjasta.
[17*] Suurimpien tulojen tilastoissa jätetään muuten usein sosialistisessa kirjallisuudessa huomioon ottamatta, että suurin osa näistä lankeaa »juridisten» (oikeudellisten) henkilöiden, s. o. erilaisten toimivien yhtiöiden osaksi. V:na 1892 oli Saksissa 11,138:sta veronmaksajasta, joilla oli suuremmat tulot kuin 9,600 markkaa. 5,594 juridista henkilöä, ja kuta suuremmiksi tulot nousevat, sitä enemmän nämät pääsevät voitolle. 300,000 markkaa suurempia tuloja omisti 38 juridista henkilöä 23:ta »fysistä» eli yksityishenkilöä kohden.
[18*] Englanti saa korkonsa maksetuksi lisätyn tuonnin muodossa aina kahden miljardin markan arvoon asti; suurin osa tästä on joukkokulutukseen tarpeellisia esineitä.
[19*] Kertomusta lopetettaessa ei vielä ollut saapunut tietoja 1,931:stä luetteloon otetusta tehtaasta eikä 5,624 työhuoneesta. Nämä olisivat vieläkin vähentäneet työntekijöitten lukua kutakin yritystä kohti.
[20*] Englantiin muuttaneet saksalaiset työntekijät ovat useita kertoja lausuneet minulle hämmästyksensä siitä yritysten pirstoutumisesta, jonka he ovat tavanneet tämän maan puu- ja metallijalostusteollisuuksissa. Ne luvut, jotka nykyisissä tilastoissa osottavat pumpuliteollisuutta, näyttävät hyvin kohtuullisen keskittymislisäyksen Karl Marx'in ajoista. Tässä vertailu Karl Marxin antamien viime numerotietojen kanssa:
| Marx 1868. | Tilasto 1890. | Lisäys tahi vähennys. | |||
| Tehtaita | 2,549 | 2,538 | – | 0,43 | prosenttia |
| Kehruutuoleja | 379,329 | 615,714 | + | 62 | » |
| Kehriä | 32,000,014 | 44,504,819 | + | 39 | » |
| Työntekijöitä | 401,064 | 528,795 | + | 32 | » |
| Työntekijöitä tehdasta kohti | 156 | 208 | + | 33 | » |
Eipä tämä ole luonnottoman suuri yhteenkokoomus 22 vuoden kuluessa sellaisessa teollisuudessa, joka suuressa määrässä on teknikan kehityksen alainen. Kehruutuolien luku lisääntyi tosin 62:lla prosentilla, mutta kehrien luku lisääntyi ainoastaan hyvin vähän nopeammin kuin toimivien työntekijöitten. V:sta 1870 osotti täysikäisten miehisten työntekijöitten luku suurempaa lisääntymistä kuin naisten ja lasten (vrt. »Kapital», I nidos, Statistical Abstract for the United Kingdom from 1878 to 1892). Kutomateollisuuden muissa haaroissa on keskittyminen ollut vielä heikompi. 1870:stä 1890:een lisääntyivät villa- ja kamelilankatehtaat 2,459:itä 2,546:een ja niissä toimivat työntekijät 284,087:stä 297,053:een, s. o. 95:stä–117:een työntekijään tehdasta kohti. Päinvastoin kuin pumpuliteollisuudessa lisääntyi tässä kehrien luku paljoa nopeammin kuin tuolien. Viimemainitut osottavat lisäystä 112,794:stä 129,222:een, joka on pienempi kuin työntekijöitten luvun lisääntyminen.
[21*] Vrt. R. Calwer, Die Entwickelung des Handwerks, »Neue Zeit» XV, 2., siv. 597.
[22*] Mikäli siitä voi huomata, osottaa se enemmän kuin 50:n prosentin lisäyksen viime kymmenen vuoden aikana.
[23*] Vrt. V. H. Vliegen: Alankomaalaisen sosialidemokratian agraariohjelma. »Neue Zeit» XVII, I, siv. 75 j. s.
[24*] »Der Agrarsozialismus in Belgien», »Neue Zeit» XV, I, siv. 752.
[25*] Laskemalla 1 akrin = 40 aar., mikä suhde tosin ei ole ihan oikea, vaan vastannee kuitenkin tarkoitusta. Numerot on otettu sinikirja »Agricultural Holdingsista».
[26*] Lisäksi tulee vielä 579,133 pienviljelystä, mitkä ovat pienempiä kuin 40 akr.
[27*] Eräässä tätä kohtaa koskevassa muistukkeessa sanoo Engels vielä: »Pulien johtaminen niukasta kuluttamisesta perustuu Sismond'iin, ja hänellä oli siinä vielä jokin ajatus. Rodbertus lainasi tämän selityksen Sismondilta, ja Dühring omisti sen Rodbertukselta. »Das Elend der Philosophie» -teoksen esipuheessäkin Engels samalla tavalla väittelee Rodbertuksen kanssa pulaopista.
[28*] Kirjoitusten otsikkona on: »Yhteiskuntauudistus tahi vallankumous». (Ks. »Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous». MIA huom.) Neiti Luxemburg ei kuitenkaan esitä tuota kysymystä sellaisena kuin tähän asti on ollut tapa sosialidemokratiassa, s. o. toisena vaihtoehtona sosialismin toteuttamiskeinoa määrättäessä, vaan sellaisena, että ainoastaan toinen noista vastakkaisista keinoista — hänen mielestään vallankumous — voi johtaa tarkoituksen perille. Hänestä ei »yhteiskuntaparannukset ja demokratian kehitys särje kapitalistisen ja sosialistisen yhteiskunnan välistä muuria, vaan ne rakentavat sen lujemmaksi ja korkeammaksi». Ellei sosialidemokratia tahdo vaikeuttaa omaa työtänsä, täytyy sen siis toimia yhteiskuntaparannuksia ja demokratisten laitosten kehitystä vastaan. Kirjoitus, joka päättyy tähän loppulauseeseen, alkaa aivan oikein sillä muistutuksella, että minun (ja tohtori Conrad Schmidt'in) perustamat opit sosialismin kehityksestä ovat »ylösalaisin käännetyitä heijastuksia ulkomaailmasta». Hän (nti L.) huudahtaa: »Se on oppia sosialismin toteuttamisesta yhteiskuntauudistusten kautta — seurattaessa Stumm–Posadowskyn aatteita ammattiyhdistysten oikeudesta tarkastaa tuotantaa — senjälkeen kun englantilaiset konetyöläiset ovat joutuneet tappiolle yrittäessään sosialidemokratista parlamenttienemmistöä — senjälkeen kun Saksin valtiomuodon tarkastamisessa on tehty hyökkäyksiä yleistä äänioikeutta vastaan!» Hän tuntuu olevan sitä mieltä, että historiallisia oppeja ei ole perustettava niiden ilmiöiden kokonaiskuvan mukaan, joita eri aikoina kaikissa edistyneissä maissa on otettu huomioon, vaan ne on rakennettava jossakin yksityismaassa tapahtuneiden satunnaisten taantumuksellisten virtausten pohjalle; ei koko työväenliikkeen tähän asti saavutettujen tulosten pohjalle, vaan pitäen silmällä jonkun yksityisriidan ratkaisua. Se mies, joka selitti rokotuksen olevan hyödytöntä, koskei se suojannut häntä putoamasta puusta, todisteli samalla tavalla.
[29*] Engels arvioi Suez-kanavan, rahtilaivojen y. m. aikaansaaman etäisyyksien vähenemisen, toisaalta Amerikan ja Intian ja Europan teollisuusmaiden välillä, 70:ksi à 90:ksi prosentiksi, ja lisää vielä, »että nämät molemmat suuret pulapesät — kiitos yllämainittujen seikkojen — v:sta 1825 v:een 1857 .... ovat kadottaneet suuren osan räjähdyskykyään (»Kapital», III, I osa, siv. 45). Saman nidoksen 395:llä sivulla lausuu Engels, että eräät luottohuijaukseen perustuvat kauppakeinottelut, joita Marx pitää vaikuttavina tekijöinä pulien puhjetessa rahamarkkinoilla, ovat lakanneet olemasta atlantintakaisten sähkökaabelein johdosta. Kolmannen nidoksen toisen osan 56:lla sivulla oleva Engels'in muistuke on myöskin tärkeä luotto-olojen kehitystä arvostellessa.
[30*] Tässä eräitä tietoja v:lta 1895. Koko viennistä joutui 75,6 prosenttia ulkomaille — joista yhdeksänkymmenesosaa vanhoja maita — ja ainoastaan 24,4 prosenttia brittiläisiin siirtomaihin. Koko viennin arvo (siihen luettuna läpikulkukuljetukset) oli Brittiläiseen Pohjois-Amerikkaan 6,6, Venäjälle 10,7, Australi-Aasiaan 19,8, Ranskaan 20,8 Saksaan 32,7 miljonaa sterlinkipuntaa, brittiläiseen Länsi- ja Itä-Afrikkaan 2,4 miljonaa, s. o. ei yhtäkään prosenttia koko viennistä, joka nousi 285,8 miljonaan. Vienti brittiläisiin alueisiin oli 1895 64,8 prosenttia, muihin maihin 77,2 prosenttia enemmän kuin 1860 (vrt. »Constitutional Yearbook» v:lta 1897).
[31*] Taksoitusluetteloissa on seuraavat luvut:
| Toimivia henkilöitä: | 1881 | 1891 | ||
| Sokerinpuhdistustehtaat | Miehiä | 4,285 | 4,682 | + 317 |
| » | Naisia | 122 | 238 | + 116 |
| Makeisteollisuus | Miehiä | 14,305 | 20,291 | + 5,986 |
| » | Naisia | 15,285 | 34,788 | + 19,503 |
[32*] Tässä on tietysti vaan kysymys pulien taloudellisisia syistä. Valtiollisten tapahtumien (sotien tahi vakavien sotauhkauksien) tahi yleisen viljakadon johdosta syntyneet pulat — paikallinen kato ei tässä suhteessa vaikuta mitään — ovat tietysti myöskin mahdollisia, kuten jo huomautettiin katastrofi-opin yhteydessä.
[33*] »Aineellinen»-sanan käyttäminen tässä kyseessä olevassa kohdassa (II, s. 164) on pantava mieleen arvosteltaessa Marx'in ajatusta tästä käsitteestä. Nykyään tavallisen käsityksen mukaan olisi pulien johtaminen niukasta kuluttamisesta aivan yhtä aineellista kuin niiden selittäminen tuotantotoiminnan tahi työkalujen tahi aseiden muutosten perustuksella.
[34*] En enää viivy siinä väärässä selityksessä, jonka Parvus on antanut minun esityksestäni, enkä niissä luonnottomissa vertauksissa (verratessa esim. pika-ajureita rautateihin j. n. e.), joilla hän yrittää tehdä minun viittaukseni pienten ja keskikokoisten yritysten suhteelliseen voimaan naurunalaiseksi. Ensimmältä saattoivat ne harmittaa minua, koska ne lähtivät henkilöstä, josta olin luullut parempaa, mutta vakavaa kumoamista eivät ne ansaitse.
Tekstissä mainituista syistä en liioin väitteisiini nähden voi panna mitään merkitystä tahi arvoa niihin tosiasioihin, joita Heinrich Cunow mainitsee minua vastaan läpeensä reippaassa kirjoituksessaan kukistumisopista. Hän saa uskoa sanani, ettei minulle todellakaan ollut tietämätöntä se, mitä hän siinä sanoo pankkiliikkeistä ja kauppa-asioimistoimistoista, kun ilmoitan, että itse monta vuotta olen ollut pankkiliikkeen palveluksessa ja että kokemuksesta tunnen myöskin suur-kaupan. Ja mitä tulee haaratehtaisiin ja haaratyöhuoneisiin teollisuudessa, olen itse jo aikaisemmassa esityksessä »Sosialismin tehtävästä» kirjoittanut: »Tällainen haaraliike, joka kenties työskentelee hyvin kalliin ja niukasti vaihtuvan pääoman turvin, joutuu siis, saksalaisen valtakuntatilaston käytännön mukaan, pienten tehtaiden tahi vieläpä käsityöläis-yhdistysten luokkaan, kun se itse asiassa kuuluu tehdastoimen alaan .... Voimme pitää varmana, että käsityö ja pientehdastoimi ammattitilastoissa esiintyvät paljoa suurempilukuisina kuin ne itse asiassa ovat» (Neue Zeit, XV, I, siv. 308). Ja maanviljelyksestä sanotaan: »Ala voi olla jotenkin mitätön ja kuitenkin sitä voi käyttää läpeensä kapitalistiseen liiketapaan. Se tilasto, jonka pohjana on maatilojen laajuus, ei sano paljoakaan niiden taloudellisesta luonteesta». Samoin on kirjoituksessani »Kukistumisopista», siv. 552, XVI, I, niiden lukujen laita, jotka koskevat kauppaa ja kulkuyhteyttä.
[35*] Vrt. Schmöle: »Sosialidemokratiset ammattiyhdistykset Saksassa.» 2. osa, I nidos, jossa osotetaan rakennusammattialaan kuuluvien pienten yritysten varjopuolia.
[36*] Vallankumous-nimitystä käytetään tässä ja vastakin sanan valtiollisessa merkityksessä, yhtäpitävänä kapinan tahi erinomaisen väkivalta- eli voimakeinon kanssa. Yhteiskuntajärjestyksen periaatteellisista muutoksista käytetään sitävastoin sanaa »yhteiskunnallinen uusiminen», joka jättää kysymyksen keinosta ja tiestä avoimeksi. Teemme tämän erotuksen välttääksemme väärinkäsitystä.
[37*] »Mutta kenellepä ei olisi selvänä, että taloudellinen vallankumous, suurista kaupungeista puhuttaessa, joissa työntekijät ovat ehdottomana enemmistönä, voisi kestää ainoastaan kuukausia, kenties vain viikkoja, kun työntekijä kerran rajattomasti on saanut haltuunsa julkisen vallan, hallinnon ja lainsäädännön?» (Jules Guesde: »Kahdeksantoista päivää maaliskuuta 1871 maaseudulla.» Zukunft 1877, siv. 87.)
Mutta me selitämme: »Antakaa meille hallintovalta puoleksi vuotta, ja kapitalistinen yhteiskunta on olemassa enää vain historiassa.» (Parvus »Sächs. Arbeiterzeitung»issa maalisk. 8 p:nä 1898).
Viimemainittu lause on erään kirjoituksen lopussa, jossa m. m. sanotaan, ettei tavarainvaihtoa sittenkään, kun yhteiskunta-vallankumouksellinen hallitus on ottanut tuotannon koko järjestämisen omiin käsiinsä, voi korvata keinotekoisesti mietityllä vaihtojärjestelmällä. Toisin sanoen Parvus, joka vakavasti on tutkinut taloudellisia kysymyksiä, huomaa »että tavarainvaihto niin syvästi on tunkenut kaikille taloudellisen elämän aloille, ettei sitä voi korvata keinotekoisesti mietitty vaihtojärjestelmä», ja tästä vakaumuksestaan huolimatta, joka kauvan myös on ollut minun vakaumuksenani, hän kuvittelee, että yhteiskuntavallankumouksellinen hallitus voisi, huolimatta talouden monipuolisesta rakenteesta, »järjestää» koko tuotannon ja puolen vuoden aikana »kaikkineen päivineen» hävittää tavaratuotannosta syntyneen ja sen kanssa läheisesti yhdistetyn kapitalistisen järjestelmän. Tästä näkyy, mitenkä puheet väkivallasta ja herruudesta voivat tehdä järkevistäkin ihmisistä valtiollisia lapsia.
[38*] Englannin sosialistisessa liikkeessä, samoin kuin muuallakin, ovat parempiosaiset tahi lajitellut, henkisesti korkeammalla olevat työntekijät muodostamassa ydinjoukkoa. Sosialististen yhdistysten jäsenkokouksissa huomataan hyvin harvoja n. k. lajittelemattomia työntekijöitä.
[39*] Monessa ammatissa oli kuitenkin enemmän kuin kolmasosa työntekijöitä järjestyneitä, nimittäin: kirjaltajia 61,8, kuvanveistäjiä 55,5, satamatyömiehiä 38, kupariseppiä 33,6 ja käsineitten valmistajia 31,7 prosenttia. Lähinnä järjestyksessä olivat kivipiirtäjät, joita oli 21,8, ja poslinintekijät, joita oli 21 prosenttia toimessa olevista.
[40*] Kaupan ja kulkuyhteyden ammattitilastojen luvut ovat:
| Itsenäisiä ja liikkeenjohtajia | 843,556 |
| Konttori-virkailijoita | 261,907 |
| Vartijoita, palvelijoita, ajomiehiä ja mukana toimivia perheenjäseniä | 1,233,045 |
| yht. 2,338,508 |
Muuten on Parvuksen luettelolla ollut edeltäjänsä. Höchberg'in »Zukunft»issa v. 1877 laski C. A. Schramm, nojautuen vähää ennen 1876 julkaistuun preussiläiseen ammattitilastoon, »sosialistisen sotamiesmäärän», johon kuului 85 prosenttia Preussin väestöä, 4,6 miljonaa mahdollisesti sosialismin kannattajiksi ja 992,000 luokkavastustajaksi (»Zukunft», siv. 186 j. s.). Schramm ei kuitenkaan näistä luvuista tehnyt sitä rohkeata johtopäätöstä kuin Parvus.
[41*] »Osaksi se (köyhälistö) antautuu tieteisopillisiin kokeiluihin, vaihtopankkien ja työväenliittojen alalle, siis liikkeeseen, jossa se luopuu mullistamasta vanhaa maailmaa sen omilla, suurilla keinoilla» (18 p:nä Brumaire'ä, I painos, siv. 8). (Ks. Karl Marx, »Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista», luku I. MIA huom.)
[42*] Jos Proudhon esiintyi milloin assosiatsionien eli liittojen ankarana vastustajana, milloin niiden kannattajana, niin tätä ristiriitaa selvitellään siten, että hänellä toisella kertaa oli mielessä aivan erilainen assosiatsionimuoto kuin toisella. Hän kielsi varsinaiselta yksinoikeutetulta kooperatsionilta sen, minkä hän tunnusti sosialistisessa kooperatsionissa s. o. assosiatsionin vuorovaikutusjärjestelmässä.
[43*] Viimemainittua tuotantoyhdistyslajia koskevia lukuja on tavattoman vaikea etsiä esille, sillä kooperativisen tuotannon julkinen tilasto ei erota niitä noista paljoa lukuisemmista ja suuremmista työväenosakeyhtiöistä tuotantotarkoitusta varten. Brittiläisen kauppaosaston antamain tietojen mukaan oli 1897 niiden kooperatsionien vuosituotannon arvo, jotka antoivat kertomuksensa osastolle, Saksan markoissa laskettuna:
| Kulutusyhdistysten, joilla oli omat työhuoneensa | 122,014,600 |
| Mylly- eli jauhamisyhdistysten | 25,288,040 |
| Irlantilaisten meijerien | 7,164,940 |
| Työväenyhdistysten, tuotantotarkoitusta varten | 32,518,800 |
Kooperativisilla yhdistyksillä myllyteollisuuden alalla, luvultaan yhdeksän, oli 6,373 jäsentä ja pitivät ne vv. 1895–96 404 henkilöä toimessa, irlantilaisilla meijereillä ja työväenyhdistyksillä, tuotantotarkoitusta varten, kaikkiaan 214 yhdistystä, 32,133 osakkeenomistajaa, ja pitivät ne 1895–96 7,685 henkilöä toimessa. Laskemme hyvin runsaasti, jos otaksumme, että kahdettakymmenettä osaa työväenyhdistyksiä voi pitää sellaisina, joissa siinä toimivat työntekijät assosiatsioneina ovat omia kapitalistejaan.
Sitävastoin oli luetteloon otetuilla brittiläisillä työväenkulutusyhdistyksillä v:na 1897:
| Jäseniä | 1,468,955 | |
| Pääomavaroja | Saksan markoissa | 408,174,860 |
| Menekkiä | » | 1,132,649,000 |
| Voittoa | » | 128,048,560 |
[44*] Oppenheimer pitää vastakkaisnimityksiä: osto- ja myyntiyhdistys, sopivampina kuin tähän asti käytetyitä nimityksiä tuotanto- ja kaupitteluyhdistys jo siitäkin syystä, että viimemainittu nimitys on lähtöisin väärästä käsitemääritelmästä. Ollaan aivan väärässä, kun ei pidetä esineen kuljettamista markkinoille, ostajan käsiin, tuotannollisena toimena. Tämä tehtävä on yhtähyvin tuotantotointa (tuotanto = produktion »producere» sanasta = saada aikaan, tuottaa) kuin esineen valmistaminenkin (fabrikat) toisesta esineestä (raaka-aineesta). Distributsioni merkitsee aivan yksinkertaisesti jakelua eli kaupittelua, ja kun tätä sanaa myös käytetään toistakin tehtävää merkitsemään, syntyy pahoja käsitehämmennyksiä.
Samaa mieltä olemme mekin, ja olisi todellakin toivottavaa, että käytettäisiin eri nimityksiä niin tuiki erilaisille tehtäville kuin ovat tavaran saattaminen jonkun haltuun ja sen jakeleminen, kaupitteleminen. Sitävastoin syntyisi vain uusi hämmennys, jos käytettäisiin samaa käsitettä – »tuotanto» – ilmaisemaan sekä tavaran valmistamista että sen saattamista kuluttajan (nauttijan) käsiin. Ei ole syytä olla erottamatta näitä käsitteitä toisistaan sentähden, että käytännössä todella on tapauksia, jolloin niitä tuskin voi vakavasti erottaa. Eri muunnoksia ja eri vivahduksia on kaikkialla olemassa.
Tuota tarkoitusta, joka jyrkässä erottamisessa piilee, että muka ainoastaan tehdastyötä nimitettäisiin tuotannolliseksi, voi vastustaa toisella tavalla.
[45*] »Asia ei ollut helppo. Sellainen väki kuin pumpulityöntekijät ei järjesty niin helposti tuoksi yhtenäiseksi joukoksi, joka kooperativisen yhdistyksen edistykselliselle toiminnalle on välttämätön» (Burnley'n oma-apu-kooperatsionin selvitystä »Cooperative Workshops in Great-Britain»issa).
[46*] Sana loismainen koskee tavallisesti vain asiaa, ei henkilöitä, jotka ovat sen kanssa tekemisessä. Jos näitä tahtoisi sanoa loisiksi, niin saisi tuon nimityksen moni n. s. »tuottelias» työntekijä, koska se, jota he tuottavat, on yhteiskunnalle hyödytöntä.
Välikauppa on loismaista pääasiallisesti sentähden, että välikauppiaiden lisääntyminen määrättyä rajaa edemmäs ei aiheuta hintojen halpenemista kasvavan kilpailun johdosta, vaan tavarain kallistumista.
[47*] Me emme tässä ota huomioon tukkuostokooperatsioneja, jotka luovuttavat tavarat kulutusyhdistyksille, laskien itselleen hyvin vähän voittoa.
[48*] Niillä oli 230 yhdistystä ja 7,778 henkeä osakkeenomistajina sekä pitivät kaikkiaan 1,196 henkeä toimessa, mikä jo muistuttaa ostokooperatsionia. Tähän ei ole laskettu yleisten kulutusyhdistysten itsensä hallitsemia leipomoja.
[49*] Sanon ainoastaan »enemmän», koskei asialta silloinkaan kokonaan puutu alueellista harrastusta työntekijän kannalta katsoen.
[50*] Tätä valaiskoot seuraavat luvut. Puolen vuoden aikana saivat:
| Osakkeenomistajat (paitsi korkoja) | 1,164 | m:kaa |
| Ostajat | 8,325 | » |
| Työntekijät | 8,068 | » |
| Johtava toimikunta | 700 | » |
| Kasvatustarkoitusten rahasto | 525 | » |
| Avustustarkoitusten rahasto | 1,050 | » |
[51*] »Emancipationin» mukaan marraskuun 15 p:ltä 1898 on yksin Ranskassa 2000 kooperativista juustomeijeriä, useimmat Jura'ssa ja Savoij'issa.
[52*] Niin on esim. asianlaita myös noiden nopeaan kukoistukseen kohonneiden irlantilaisten maanviljelyskooperatsionein, jotka alottivat toimensa v:na 1889 pienellä 50-jäsenisellä yhdistyksellä, mutta jo maaliskuussa 1898 siihen kuului 243 yhdistystä 27,322:lla jäsenellä, niiden joukossa lukuisasti maalaistyöntekijöitä (cottiers).
[53*] Sen säännöissä oli, kuten terävämielinen owenilainen Finch leikillisesti kirjoitti 1838, kaikki torylaisuuden, whigiläisyyden ja radikalisuuden hyvät puolet yhdistettyinä, mutta niistä puuttui kaikki näiden virheet. »Niillä oli voimaa ja yhteyttä toimessaan ja tarkoituksessaan, kuten yksinvallalla ja torylaisuudella, ne olivat maltilliset ja varovaiset, kuten whigiläisyys, ja kannattivat vapautta ja tasa-arvoa paljoa enemmän kuin konsanaan radikalisuus.» Vandeleur oli »kuningas», rahainvartijoista, kirjureista ja varastohuoneiden kaitsijoista muodostettu johto oli ylihuoneena, ja työntekijöitten toimikunta oli »kansaneduskuntana».
[54*] Brittiläisten kooperatsioniyhdistysten kokouksessa Peterborough'issa toukokuulla 1898 luki eräs valtuutettu Manchesterista, J. C. Gray, esitelmän »Kooperatsionista ja maanviljelyksestä», jossa hän ulkokohtaisesti tarkastettuaan kaikkia Englannissa tehtyjä kokemuksia lopulta johtuu ehdotukseen, joka hyvin paljon on Oppenheimerin suunnitelman kaltainen. »Maan tulisi olla kooperativi-omaisuutta, kaikkia tarpeita tulisi kooperativison periaatteen mukaan täyttää ja kaikkia tuotteita kooperativisesti myydä. Mutta maata viljellessä täytyy pitää huolta yksilöllisestä harrastuksesta, ja samalla estää yhtenäisyysharrastusten tukehuttamista.»
(»Cooperation and Agriculture», Manchester 1898, siv. 9.)
[55*] Huomaan mielihyväkseni, että Karl Kautsky hiljattain julkaistussa teoksessaan agrarikysymyksestä on vakavasti ottanut käsiteltäväkseen kysymystä kooperatsionista maaaviljelyksen alalla. Se, minkä hän siinä sanoo niistä seikoista, jotka ovat estämässä pienien talonpoikais-maatilojen muuttumista maanviljelystä harjoittaviksi kooperatsioniyhdistyksiksi, on aivan yhtäpitävää Oppenheimerin samaa alaa koskevien mielipiteitten kanssa. Kautsky odottaa, että problemin ratkaisee sekä teollisuus että työväenluokan vasta tapahtuva valtiollisen vallan anastus. Nyt jo kehitys pakottaa talonpoikia yhä suurempaan riippuvaisuuteen kapitalistisesti harjoitetuista polttimoista, panimoista, sokeritehtaista, myllyistä, voi- ja juustotehtaista j. n. e, ja saattaa heidät osuustyöntekijöiksi toisenlaisiin kapitalistisiin yrityksiin, kuten tiiliruukkeihin, kaivoksiin y. m., joiden palvelukseen pientalonpojat ajoittaisin rupeavat peittääkseen taloutensa vaillinkeja. Näiden yritysten siirtäminen yhteiskunnan haltuun tekisi maanmiehistä »sosialisia työntekijöitä», osuustyöntekijöitä yhteiskunnalliskooperativisiin yrityksiin, kun taas toiselta puolen köyhälistön suorittaman vallankumouksen täytyy muuttaa agrarinen suurviljelys, johon suuri osa pientalonpoikia nyt on sidottu ja kiinnitetty, kooperativisesti hoidetuksi yritykseksi. Siten pientalonpoikais-maatilat yhä enemmän kadottaisivat merkitystänsä, ja niiden sulautuminen ja liittyminen kooperativisiin yrityksiin kohtaa aina vähemmän vaikeuksia. Hypotekkilaitosten siirtyminen valtion huostaan ja sotilasvallan poistaminen edistäisivät ja avustaisivat yhä tätä kehitystä.
Tässä kaikessa on paljo totta ja paljo oikeata, Kautsky vaan näyttää minusta erehtyvän liiaksi korkealle arvioimaan niitä voimia, jotka hänen kannaltaan katsoen toimivat mieluisaan suuntaan ja samoin taas liian vähäksi niitä, jotka vaikuttavat toiseen suuntaan. Osa niistä teollisuusyrityksistä, joita hän luettelee, ovat muuttumaisillaan talonpoikaiskooperatsionista riippuviksi sivuelinkeinoiksi, eivätkä suinkaan talonpoikaistilojen herroiksi, ja toisissa tapauksissa taas, kuten esim. panimoammatissa, on yhteys talonpoikaismaatilojen kanssa liian heikko, jotta niissä tapahtuvat muutokset voisivat voimakkaasti vaikuttaa viimemainittujen toimintamuotoon. Lisäksi antaa Kautsky siellä täällä käyttämiensä voimakkaiden sanojen liian paljon viekotella itseänsä loppujohdelmiin, jotka kyllä olisivat oikeat, jos nämä lauselmat olisivat yleispäteviä; kun ne kuitenkaan eivät ole päteviä muuta kuin toisiin tosioloihin nähden, ei niitä voi pitää pätevinä koko todellisuutta silmälläpitäen. Toisin selvemmin sanoin — pientalonpojan olemassaolo on Kautskystä »helvetti». Tämä ehkä pitää paikkansa pientalonpoikiin nähden, mutta mitä toisiin tulee, on se katalaa liioittelua eikä liioin ole kehityksen mukaista se käsitys talonpojasta, että hän muka on uudenaikainen raakalainen. Samoin on liioittelua orjantyöksi nimittää sitä työtä, jota pientalonpoika suorittaa naapuri-maatiloilla, kun ei hänen oma talonsa tarvitse koko hänen työvoimaansa ja työaikaansa. Tällaisia lausetapoja käyttäen vakaantuu käsityskanta, jonka edellyttämiä tunteita ja taipumuksia näissä luokissa ainoastaan poikkeustapauksin todellisuudessa on olemassa.
Ellen siis voi yhtyä kaikkiin Kautskyn talonpoikaistilojen otaksuttua kehitystä koskeviin loppujohdelmiin, olen sen sijaan niin paljoa täydellisemmin samaa mieltä hänen sosialidemokratian huomioonotettavassa agraripolitikkaohjelmassaan julkilausuttujen periaatteiden kanssa. Mutta siitä enemmän vastedes.
[56*] »Olen useammin kuin kerran ammattiyhdistyskongresseissa julkisesti selittänyt, että kooperatsioniyhdistykset tässä maassa yleensä ovat leipomotyöntekijötten parhaimpia ystäviä, ja minä pysyn tässä selityksessäni ..... Sekä minä itse että minun ammattijärjestöni ovat parhaimmissa väleissä suurten kulutusyhdistysten ja niiden leipomojen kanssa, ja toivon, että tämä hyvä väli jatkuu.» J. Jenkins, brittiläisen leipomotyöntekijäliiton kirjuri, »Labour C:o Partnership»issä marraskuulla 1898.
[57*] Tähän osittaiseen totuuteen perusti m. m. Carey sointuoppinsa. Esimerkkeinä tästä ovat muutamat ulkotöihin kuuluvat teollisuushaarat, rakennusammatti y. m.
[58*] Ylläoleva oli jo kirjoitettu, kun Karl Kautskyn kirjoitus »Neue Zeit»in 14:ssa numerossa joutui käsiini, jossa kirjoituksessa hän nimittää Englannin keskikreivikunnissa muodostettuja ja minun puoleltani jo aikaisemmin käsiteltyjä ammattiliittoja ammattijärjestöiksi, jotka »yhtyvät kapitalistirenkaisiin kiskoakseen yleisöä», ja jotka ovat »englantilaisten tehtailijain keino turmella ammatillista liikettä». Sen sijaan, että taistelisivat kapitalia vastaan, tulisivat ne yhdessä kapitalin kanssa taistelemaan yhteiskuntaa vastaan (»Neue Zeit» XVII, I, siv. 421). Kuten näkyy minun muistutuksistani ja minun kooperatsionioloja koskevista mietelmistäni, en suinkaan ole näkemättä sitä tarkoitusta, jonka Kautsky siinä paljastaa ja tuomitsee, ja minä asetun samoin kuin hänkin vastustamaan yleisöä vastaan suunnatuita liittoja, muodostukoot ne sitten kapitalisteista tahi työntekijöistä. Kuitenkin on minusta hänen arvostelunsa liioiteltua. Samanlaista järjestöä teollisuuden alalla, joka, kuten ammattiliitot, vastustaa väärää kilpailua ja kohtuutonta hinnanaiennusta, en niinkään voi tuomita liittona yleisön kiskomiseksi. Ei edes monessa renkaassakaan ole vielä tähän asti huomattu paljoakaan tuota kiskomista. Ryhdyttäessä väärään kilpailuun, siten painaakseen alas hintoja, pannaan pikemminkin usein toimeen tuottajain väärää kiskomista. Ammattiliitot, jotka yhä lisääntyvät (tätä nykyä niitä aijotaan perustaa lasi- ja saviteollisuuden piireissä) ja jotka vastaavat saksalaisia tariffi-yhdistyksiä, ovat minusta tosin jossakin määrin arvelluttavia ilmiöitä, mutta niitä on kuitenkin niinkuin niiden edeltäjiäkin (luisuvia palkkausasteikkoja y. m.) arvosteltava luonnollisena tuloksena siitä vastustusliikkeestä, joka on olemassa ammattein alalla rehottavaa mielivaltaa vastaan. Ne eivät uhkaa yhteiskunnan etua enempää kuin ammattiyhdistyspolitikassakaan käytetyt keinot, joita järjestyneet työläiset jo kauvan ovat harjoittaneet ja joita tähän asti vaijeten on hyväksytty siitä syystä, että ne muodollisesti — vaan eivät tositeossa — ovat suunnatut kapitalia vastaan. Sosialidemokratia ei kuitenkaan ole näitä keinoja suositellut.
Muuten on Kautsky harhateillä otaksuessaan, että englantilaiset ammattiyhdistykset nykyään periaatteellisesti kääntyvät luisuvia palkka-asteikkoja vastaan. Ne vastustavat ainoastaan »pohjattoman» luisuvaa palkkaluetteloa. Sellaisia luisuvia palkkaluetteloja vastaan, joiden »pohjana» on vähin palkka, mikä riittää säädylliseen elantoon ja joiden määritelmät ottavat huomioon teknillisiä vaihteita tuotannossa, ei niillä ole mitään muistuttamista.
[59*] Blanquilaisuuden johdonmukaiset edustajat kuvittelivat myöskin aina alussa demokratiaa sortavana voimana. Siten on Hippolyte Gastille varustanut historiansa toisesta tasavallasta johdannolla, jossa hirmuvallan ihastelemista kehitetään korkeimmilleen. Siinä sanotaan, että »täydellisin yhteiskunta olisi sellainen, jossa tirannivalta olisi kaikkien yhteinen asia, jossa olisi vähin mahdollinen määrä vapautta tämän sanan saatanallisessa (s. o. yksilöllisessä) merkityksessä .... Se, jota sanotaan valtiolliseksi vapaudeksi ja oikeudeksi, on ainoastaan kaunis nimitys, jolla koristetaan enemmistön oikeuttamaa tiranniutta. Valtiolliset vapaudet ja oikeudet ovat ainoastaan monien yksilöllisten oikeuksien ja vapauksien uhreja inhimillisen yhteiskunnan sortovaltaiselle jumalalle, yhteiskunnalliselle järjelle, yhteiskunnalliselle sopimukselle.» — »Tällä aikakaudella (lokakuusta 1793 huhtikuuhun 1794, jolloin girondistit, hebertistit ja dantonistit toistensa jälkeen mestattiin) syntyi itse asiassa uudestaan eloon auktoritetin periaate, tuo inhimillisten yhteiskuntien ikuinen turva ja suoja. Yleinen yhteishyvänvaliokunta, tuo olosuhteitten muodostama hallitusmuoto, astuu nyt, vapautettuna maltillisista ja äärimmäisyyspuolueista sekä turvattuna jokaista valtiovaltojen keskenäistä ristiriitaisuutta vastaan, voimaan, hallitsee yhtenäisyydellään aseman, ja suojaa Ranskan maata tunkeilevan laittomuuden vaaroja vastaan .... Ei suinkaan hallitseminen kuolettanut ensimäistä ranskalaista tasavaltaa, vaan parlamenttilaiset, Thermidor'in kavaltajat. Laittomat ja vapaamieliset tasavaltalaiset, joiden joukot täyttävät Ranskan, jatkavat turhaan vanhoja parjauksiaan. Robespierre pysyy yhä arvoisana miehenä, ei suinkaan lahjojensa ja hyveittensä tähden, vaan auktoritetin ja vallan kannattajana, ja suurien valtiollisten tietojensa tähden.»
Tämä Robespierre-ihailu ei enää kestänyt yli toisen keisarikunnan. Blanquilaisten — yhteiskunnallis-vallankumouksellisten — nuorempi polvi, joka esiintyi 60-luvun keskivaiheilla ja johon kuului etenkin kirkonvastustajia, piti Robespierre'ä hänen deism'insä perustuksella liian pienporvarillisena. He vannoivat uskollisuutta Hebert'ille ja Anacharsis Clootz'ille. Mutta muuten puhuivat he Castille'n tapaan, s. o. he johtivat huippuunsa oikean ajatuksen yksilöllisten harrastusten alistumisesta yleisiin harrastuksiin.
[60*] Tältä kannalta katsottuna ansaitsee huomiota se tosiasia, että minun rikkomustani, kun en voi yhtyä köyhälistön ylivaltiassijaa (diktaturia) suosivaan ajatukseen, on kiihkeimmin soimattu Europan sortovaltaisimmassa valtiossa — Venäjällä — ja suurimman kannatuksen on se saavuttanut — Sachsen'issa, jossa vallassa-olijat järjestyksen vuoksi ovat uhranneet maaeduskunnan jotenkin demokratisen äänioikeuden, asettaakseen sen sijaan voimaan tuon väärän kolmiluokkajärjestelmän, kun sitävastoin kansanvaltaisempien maiden sosialistit ovat joko ehdottomasti kannattaneet kysymyksessä olevia kirjoituksiani tahi antaneet niille hyvin laajan tunnustuksen.
[61*] Vertaa esim. Offenbach'in sosialistein selitystä, jotka vastustivat ei-sosialistisen vähemmistön loukkaamista kuntaedustuksessa, sekä sitä kannatusta, jonka tämä selitys saavutti sosialististen kunnallisneuvoston jäsenten kokouksessa Brandenburg'in maakunnassa (»Vorwärts» jouluk. 28 p:nä 1898).
[62*] Tässä kohdin oli Lassalle paljoa johdonmukaisempi kuin me nykyään olemme. Hän oli tosin kovin yksipuolinen, kun hän johti käsitteen »bourgeois» yksinomaan valtiollisista etuoikeuksista, sen sijaan että hän olisi pitänyt myöskin taloudellista valta-asemaa sen alkusyynä. Mutta muuten oli hän kyllin realisti taittaakseen heti alusta kärjen tältä valheelta, kun hän »Arbeiterprogramm»issa selitti: »Saksan kielessä olisi sana bourgeoisi käännettävä sanalla porvari. Mutta minusta ei tämä sana vastaa sitä merkitystä. Porvareita olemme kaikki — työntekijä, pienporvari, suurporvari j. n. e. Sana bourgeoisi on pikemmin historian kuluessa tullut merkitsemään määrättyä valtiollista suuntaa.» (Lassalle'n teos, II, siv. 27.) Sen, minkä Lassalle samassa kohdassa sanoo sansculottilaisuuden takaperoisesta johdonmukaisuudesta, voi erittäin suositella kaunokirjallisille kirjailijoille, jotka ravintoloissa ja kahviloissa »luonnonmukaisesti» tutkivat porvariluokkaa, ja sitte arvostelevat koko luokkaa näiden kuivettuneiden hedelmien mukaan aivan samalla tavalla kuin »poroporvari» kapakkavieraassa luulee näkevänsä nykyaikaisen työntekijän perikuvan. Minä en kammoksu tunnustaa, että minusta porvariluokka — siihen saksalainenkin luettuna — vielä itse asiassa taloudellisesti, jopa siveellisestikin on koko terve.
[63*] »Yksinvaltius on kansan käsissä. Se on välitön ja luovuttamaton.» Art. 25. »Kansalla on aina oikeus tarkastaa, uudistaa ja muuttaa hallitusmuotoansa. Ei mikään sukupolvi voi sitoa seuraavaa polvea lakeihinsa.» Art. 28.
[64*] Tuota meidän päivinämme niin vilkkaasti pohdittua kysymystä sairasrahastojen palvelukseen vapaasti valituista lääkäreistä on minusta myöskin arvosteltava yllä sanotun mukaan. Mitkä paikalliset asianhaarat lienevätkin vaikuttamassa sairasrahastoihin, näiden rajoittaessa lääkärin valitsemista, on tällainen rajoitus aina periaatteellisesti sosialistisvastainen. Lääkäri ei ole oleva suljetun seuran, vaan yleisön palvelijana, muuten johtuisimme vähitellen siihen, että tuota kommunistisen manifestin lausetta, jossa sanotaan: »Bourgeoisie on tehnyt lääkäristä, oikeustiedemiehestä, tiedemiehestä palkatun työntekijän», että tuota lausetta olisi uudestaan muodostettava.
[65*] Minulle (ja varmaan monelle muullekin) on usein aikaisemmin agitatsionikokouksissa tapahtunut, että työntekijät ja käsityöläiset, jotka ensimäistä kertaa ovat kuulleet sosialistista esitelmää, kokouksen päätyttyä ovat selittäneet, että kaikki se, minkä minä sanoin, jo seisoi raamatussa; he saattaisivat kohta kohdalta osottaa minulle noita eri paikkoja.
[66*] Semmoisen sekoittavan selvityskokeen tekee H. Cunow kirjoituksessaan kukistumisopista. Kun Marx »Das Kapital»in ensimäisessä nidoksessa puhuu »kasvavasta kurjuudesta», joka syntyy kapitalistisen tuotannon jatkuessa, ei sillä ymmärretä, kirjoittaa hän, »ehdotonta taantumusta työntekijöitten taloudellisessa asemassa», vaan »on se ainoastaan taantumusta hänen yhteiskunnallisessa asemassaan verrattuna edistyvään sivistykselliseen kehitykseen. s. o. verrattuna lisättyyn tuotantoon ja yleisten sivistystarpeiden kasvamiseen». »Kurjuus on suhteellinen käsite.» Johonkin alaan kuuluva työntekijä voi pitää hyvinkin haluttuna sitä, jota toiseen alaan kuuluva ammattitaitoinen, kenties työantajaansa henkisesti etevämpi työntekijä voi pitää tavattomana 'kurjuutena ja sortona', ja jota hän vihoin vastustaa» (»Neue Zeit», XVII, I).
Valitettavasti ei Marx tässä kohden puhu ainoastaan kasvavasta kurjuudesta, sorrosta, vaan myöskin »orjuudesta, suvustaan huononemisesta, paljaaksi riistämisestä». Onko meidän nyt ymmärrettävä näitäkin käsitteitä tuossa mainitussa — »pikwik»mäisessä, ilveilymäisessä, tarkoituksessa? Kuinka voi otaksua jonkun työntekijän suvustaan huononevan, kun huononeminen on ainoastaan suhteellinen siveyden yleiseen tilaan verrattuna? Minä en ole taipuvainen siihen eikä luultavasti myöskään Cunow. Ei suinkaan. Marx puhuu aivan suoranaisesti tuossa kohdassa »alituisesti vähenevästä suurkapitalistein luvusta», jotka »käyttävät hyväksensä kapitalistisen uudistumistoiminnan kaikkia etuja», ja hän puhuu »kurjuuden ja sorron» lisääntymisestä j. n. e. (»Das Kapital», nidos I, Luku 24, 7). Tähän vastakkaisuussuhteeseen voi perustaa kukistumisopin; mutta sitä ei voi perustaa siihen siveelliseen kurjuuteen, jonka syynä ovat henkisesti ala-arvoiset johtajat ja joka on olemassa kaikissa pappisvaltaisissa järjestöissä.
[67*] »Eipä koko yhteiskunta tai kansakaan, eivätkä edes kaikki määrätyn ajan yhteiskunnat yhteisestikään ole maan omistajina. Niillä on ainoastaan käyttämisoikeus ja niiden velvollisuus on 'hyvinä perheenisinä' jättää se tuleville parannetussa kunnossa» (Marx »Kapital», III, 2, siv. 309).
[68*] Hyndman väittää erittäin varmasti, että Englanti tarvitsee sotalaivaston suojatakseen elantotarpeiden tuontia, ja että tämän sotalaivaston täytyy kyetä vastustamaan kaikkia mahdollisia vihollisvaltojen sommitteluja. »Meidän olemassa-olomme vapaana kansana riippuu meidän yliherruudestamme merellä. Sitä ei voi sanoa mistään muusta meidän aikamme kansasta. Niin kiihkeitä sotavarustusten vastustajia kuin me sosialistit luonollisesti olemmekin, täytyy meidän kuitenkin tunnustaa tosiasia» (»Justice», jouluk. 31 p:nä 1898).
[69*] Eräässä kirjoituksessa, »Mitenkä on se tehtävä», on eräs englantilainen insinööri, John Richardsson, sosialidemokratisen liiton jäsen, suunnitellut sosialismin toteutumista, ja sen mukaan on opetus tehtävä pakolliseksi aina 21:een ikävuoteen asti, ja oppilaille on annettava täydesti vapaa elanto. Mutta 14:stä ikävuodesta alkaen on tehtävä 4 tuntia ja 19:stä 6 tuntia päivittäin tuotteliasta työtä. Tässä ja monessa muussa kohdassa perustuu suunnitelma läpeensä järkeviin periaatteisiin, vaikka se arvioi liian vähäksi asian taloudelliset vaikeudet. Tekijä kirjoittaa »Yhteiskunnallisen uudistuksen täytyy onnistuakseen täyttää seuraavat ehdot: Ensinnäkin täytyy sen olla toteutettavissa, s. o. sen täytyy ottaa huomioon inhimillinen luonne sellaisena kuin se todellisuudessa on, eikä sellaisena, kuin sen pitäisi olla; toiseksi ei se saa väkivaltaisesti eikä äkillisesti koettaa muuttaa yhteiskuntamuotoa; kolmanneksi täytyy sen vaikutuksen askel askeleelta tapahtuvassa sovelluttamisessa aina olla varma ja välitön; neljänneksi täytyy sen, kerran päästyään alkuun, vaikuttaa pysyväisesti ja toimia koneellisesti; viidenneksi täytyy sen vaikutuksien vastata oikeuden vaatimuksia ja sen toteuttamisen täytyy olla mahdollinen, ja kuudenneksi täytyy sen olla kimmoavainen s. o. sen täytyy aina sallia laajentamista, lieventämistä ja parantamista» (»How it can in be done, or Constructive Socialism». Lontoo, The Twentieth Century Press).
[70*] Minä jätän ottamatta huomioon näiden kysymysten hallintoteknillisen puolen. Olisi ilmeisen suunnatonta velvoittaa toista järjestöä — valtiota — hankkimaan kaikki tarpeet ja jättää toiselle — kunnalle — rajaton oikeus käyttää näitä tarpeita. Joko täytyy valtion, varojen hankkijana, saada laaja oikeus tarkastaa kunnan menoja, tahi myöskin täytyy kuntien itsensä, ainakin osaksi, ottaa osaa päätettyjen menojen hankkimiseen, jotta tarpeettomat menot tulevat niiden omaksi vahingoksi. Itse olen sitä mieltä, että valtio tässä suhteessa on oleva avustavana eikä ylinnä määräävänä ensimäisenä rahavirastona.
[71*] Siten tehdään esim. heinänteonaikana, jolloin nuorien työntekijöitten tehtävänä on levittää niitetty heinä, jotta se päivän kuivaisi auringonpaisteessa. Sekä työntekijöille että työlle on edullisempaa, jos he lämpimimpien kuukausien aikana saavat tehdä tätä työtä 6:sta 10:een aamulla ja 4:stä 8:aan illalla.
[72*] Englantilainen paikallishallintolaki sisältää tällaisen pykälän, vaikka tosin varustettuna liian monella rajoituksella. Se oli alkuperäisessä, vapaamielisen hallituksen laatimassa muodossaan 1894 paljoa jyrkempi, mutta sitä täytyi lieventää ylihuoneen kannattamien vanhoillisten vastustuksen tähden.
[73*] Mutta tämä avustus ei saa ilmaantua siinä muodossa, että sallitaan kulutusyhdistysten kaupata ala-arvoisia tavaroita j. n. e.
[74*] Olen jo monta vuotta sitte hyvin voimakkaasti lausunut ilmi nämä mietteeni otteessani Lassalle'n teoksesta »System der erworbenen Rechte», jonka teoksen tehtävänä, kuten Lassalle itse kirjoittaa, juuri on yhdistää vallankumouksellinen oikeus positivisen oikenden kanssa, s. o. vallankumouksellisessa oikeudessa ottaa huomioon ja suoda tilaa positiviselle oikeudelle. Osakseni tulevan poroporvarillisenkin syytöksen uhalla en tahdo jättää selittämättä, että minusta sellainen pakkoluovutus, joka on ainoastaan oikeudellisessa muodossa tapahtunutta omaisuuden anastamista — puhumattakaan pakkoluovutuksesta Barèren ohjelman mukaan — on hyljättävä, huolimatta siitä, että tällainen pakkoluovutus jo puhtaasti taloudellisista hyötysyistäkin on erittäin sopimaton. Sosialismin oikeuskäsitteeseen parhaiten soveltuvana pakkoluovutuksena on järjestöjen ja erilaisten laitosten kautta tapahtuva lunastaminen.
[75*] »Der Kampf der Sozialdemokratie und die Revolution der Gesellschaft», »Neue Zeit», XVI, 1. Siv. 451.
[76*] Eräässä kirjoitussarjassa »Miksi meidän on oltava hänelle kiitollisia. Avoin kirje Kautskylle», julkaistuna »Sächsische Arbeiterzeitung»in 253:ssa – 255:ssä numeroissa 1898. Kautsky oli Stuttgartin puoluekongressissa sanonut, että sosialidemokratia, vaikkei voinutkaan hyväksyä minun mielipiteitäni, saattoi kuitenkin olla kiitollinen kirjoitusteni kautta antamastani herätyksestä. Tämä oli herra Plechanow'in silmissä aivan liiaksi lievä arvostelu. Hänelle ei vielä riittänyt, että, kuten hän luuli, Stuttgart'in kongressin suuri enemmistö minut muka nolasi, vaan minut olisi pitänyt tietämättömänä »hämmästyttävän köyhäajatuksisena» ja »porvarillisten uudistusten sokeana matkijana», joka »olen antanut sosialistiselle opille nyrkiniskuja kasveihin ja — joka tieten tai tietämättäni — yhtyneen taantumuksellisen joukon iloksi ja riemuksi, koetan haudata tämän opin», minut olisi pitänyt häväisten ja pilkaten työntää pois kaikkien oikeauskoisten yhteydestä, tahi, kuten herra Plechanow sanoo, »sosialidemokratian olisi pitänyt haudata minut». Luovun tässä käyttämästä sitä sananlaskua, joka koskettelee tällaista mestaajamenettelyä. Jokainen seuraa luonnettansa, eikä kukaan riikinkukon kurkusta odota sointuisia ääniä. Mutta lause, että minä harjoitan »murhaavaa ammattiani» »yhteisen taantumuksellisen joukon iloksi ja riemuksi» pakottaa minut panemaan lyhyen vastalauseen.
Olen eräässä toisessa kohdassa tätä kirjaa maininnut joitakuita sosialistisia sanomalehtiä, jotka ovat hyväksyneet minun loppujohdelmani tahi itse lausuneet samansuuntaisia ajatuksia. Luetteloa voisi paljonkin jatkaa, mutta minusta ei ole tarpeen vahvistaa todisteluani mainitsemalla kannattajieni lukua ja arvoa. Tahdon kuitenkin, asettaakseni herra Plechanow'in taistelutavan oikeaan valoonsa, huomauttaa, että suuri, ellei suurin osa Venäjällä toimivia venäläisiä sosialidemokrateja, niiden joukossa venäläisen työväenlehden toimittaja, ehdottomasti ovat kannattaneet katsantokantaa, hyvin läheistä sukua minun kantani kanssa, ja että sillä taholla on venäjäksi käännetty useita minun »sisällyksettömiä» kirjoituksiani ja niitä lentokirjasina levitetty. Lienee totta, ettei tämä ole tapahtunut Plechanow'in »iloksi ja riemuksi». Mutta miten maukasta on nykyisissä, hänelle hyvin tunnetuissa olosuhteissa puhua »yhtyneestä» taantumuksellisesta joukosta — se on muuten kymmentä kertaa mielettömämpi lauselma, kuin tuo Marx'in ja Engels'in alituisesti kumoama lause yhdestä ainoasta taantumuksellisesta joukosta.
[77*] Eräs venäläinen sosialisti, S. Prokopowitsch, joka hyvin lähenee minun mielipiteitäni, on belgialaisessa sosialidemokratisessa aikakauslehdessä, eräässä Stuttgart'in puoluekongressia koskevassa kirjoituksessa, hyvin jyrkästi nuhdellut minua riittämättömästä johdonmukaisuudesta taistelussani tuota vallattomuutta vastaan tehdä tieteestä puolueasia. Olen itse ollut syypää siihen hämmennykseen, joka tässä suhteessa vallitsee sosialidemokratiassa, suomalla teorialle vaikutusvaltaa puolueen taktikkaan. »Puolueen taktikan», kirjoittaa hän, »määräävät todelliset yhteiskunnalliset olosuhteet paljoa enemmän kuin teoretinen tietäminen. Teoretisella tietämisellä ei ole vaikutusvaltaa puolueen taktikkaan, päinvastoin on puolueen taktikalla kumoamaton vaikutusvalta niihin oppisääntöihin, jotka ovat vallalla puolueessa .... Nykyaikaisiin joukkoliikkeisiin nähden kulkevat Vollmar-kannattajat aina Bernstein'iläisten edellä. Tiede tulee aina olemaan puolueasia, niin kauvan kuin toimimiehet pysyvät siinä periaatteessa, että joku määrätty käsitys taloudellisesta kehityksestä voi vaikuttaa puolueen taktikkaan. Tiede on vasta silloin vapaa, kun tunnustetaan, että sen tulee palvella puolueen tarkoituksia eikä määrätä niitä.»
Voin suureksi osaksi yhtyä ylläolevaan, jota jo olen esittänytkin eklektisismiä koskevassa ensimäisessä luvussa, joka jo oli painettuna, kun sain Prokopowitsch'in kirjoituksen. Siellä, jossa oppisääntö on kohonnut valtijattareksi, ampuu eklektisismi kapinoitsijana vapaata tiedettä ympäröivän muurin hajalle. Mutta en voi ajatellakaan kollektivista tahtoa ilman kollektivista uskoa, joka kuitenkin, perustukoon sen kehitys miten paljon tahansa harrastuksiin, on riippuvainen jostakin yleisesti levinneestä mielipiteestä tahi tietoisuudesta siitä, mikä on yleisesti toivottavaa ja toteutetuvissa. Ilman tuollaista kollektivista vakaumusta ei liioin ole olemassa johdonmukaista eikä pysyväistä kollektivista toimintaa. Tätä tosiasiaa vahvistaa tuo lauseeni, jonka kimppuun Prokopowitsch hyökkää. »Toinen kohta (määrättäessä taktillisia kysymyksiä) on henkistä laatua: yhteiskuntaoloja koskeva tietomäärä, saavutettu tietoisuus yhteiskuntakappaleen sekä sen aineksen luonnosta ja kehityslaeista.» (»Neue Zeit», XVI, I, siv. 485.) Lähtien tästä kannasta en voi halveksua teoretisen tiedon merkitystä taktillisia kysymyksiä käsiteltäessä ja ratkaistaessa, vaan vastustan ainoastaan sitä, että tiedettä sellaisenaan pidetään puoluerajojen ulkopuolella olevana asiana. Jonkun asian ajaminen tietää muuten myöskin sitä, että vaikuttaa tuohon asiaan. »Lopuksi olemme kuitenkin riippuvaisia niistä olennoista, joita itse olemme luoneet», sanoo jo Mefistofeleskin.
[78*] Jätin tässä ottamatta huomioon sen tarkoituksen, joka käy ilmi henkilöitä käsiteltäessä ja tapauksia esitettäessä, ja joka ei ole välttämättömässä yhteydessä taloudellisen kehityksen kanssa.
[79*] Tahdon tässä yhteydessä viitata tuohon hyvin huomiota ansaitsevaan »Lxbg»-nimikirjaimilla varustettuun kirjoitukseen Stiebeling'in työstä »Neue Zeit»in 1887:n vuoden vuosikerrassa, jossa m. m. voittoansiokysymyksen ratkaisua jo kosketellaan. Minulle tuntematon tekijä on siinä liika-arvosta sanonut aivan samaa kuin minä itsekin, kun hän kirjoittaa: »Liika-arvo, kokonaisvoittoansion ja kokonaistyöpalkan välinen suhde, on käsite, jota ei voi sovelluttaa yksityisiin tuotantohaaroihin». Kautskyn vastaus tähän oli varmaankin parasta, mitä saattoi sanoa silloin ilmestyneiden »Das Kapital» -nidosten perustuksella, ja muotoonkin nähden se vastasi Lxbg:n käyttämää ajatuksen lausumismuotoa. Sillä käsitettä liika-arvo voi epäilemättä käyttää yksityisistä tuotantohaaroista puhuttaessa. Mutta se, jota Lxbg todellakin tarkoitti, oli kuitenkin oikein. Liika-arvo on mitattava suuruus ainoastaan silloin, kun on kysymys yhteytenä käsitetystä yhteiskuntataloudesta, eikä sitä siis, kunnes tämä on keksitty ja määrätty, voi vakaannuttaa yksityisiin tuotantohaaroihin nähden — ei ainakaan ennenkuin työnarvo asetetaan suoranaiseen yhteyteen työpalkan kanssa. Toisin sanoen, ei ole olemassa varsinaista mittaa yksityisten tuotantohaarojen liika-arvolle.
[80*] Tähän henkeen puhuu Marx työpäivää koskevassa luvussa »ranskalaisen vallankumouksellisen menettelytavan ominaisista eduista», jotka muka olisivat ilmaantuneet 1848 v:n ranskalaisessa 12-tunninlaissa. Tämä laki sääti kaikille työntekijöille ja kaikille tehtaille poikkeuksetta saman työpäivän. Tämä on totta. On kuitenkin todistettu, että tämä jyrkkä laki pysyi kuolleena kirjaimena enemmän kuin ihmisijän ajan.
[81*] »Tässä maassa on onneksi vallankumouksellisuus lakannut olemasta muuna kuin teeskenneltynä lauseena». Englantilaisen riippumattoman työväenpuolueen kuukauskertomus, tammik. 1898.
[82*] Vrt. »Soziales aus Russland», Vorwärts'in painos, s. 50.
[83*] Vrt. Atlanticus! »Ein Blick in den Zukunftsstaat, Produktion und Konsum im socialstaat» (Stuttgart, Dietz) sekä tohtori Josef Ritter von Neupauer'in kirjoituksia Pernerstorfer'in »Deutsche Worte'n» 1897–98:s vuosikerta. Kumpaakin teosta vastaan voisi tehdä muistutuksia, mutta niitä voi lämpimästi suositella niille, jotka haluavat perehtyä näihin kysymyksiin. Neupauer sanoo, että jos kaikkien koneitten keskimääräistä tuotantokykyä arvioitaisiin, kävisi selville, että niitä käyttäessä tuskin säästyy kolmasosa inhimillistä työvoimaa.
[84*] Riippumattoman sosialistisen työväenpuolueen hallintokin on hiljattain eräässä klertokirjeessä lämpimästi kehoittanut osastojaan olemaan tarjoamatta väkijuomia klubihuoneustoissaan.
[1] Ks. Karl Marx, »Poliittisen taloustieteen arvostelua», alkusanat. MIA huom.
[2] Ks. Friedrich Engels, »Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi», luku III. MIA huom.
[3] Ks. Karl Marx, »Poliittisen taloustieteen arvostelua», alkusanat. MIA huom..
[4] Ks. Karl Marx, »Pääoma» 1, Pääoman ensimmäisen saksankielisen laitoksen alkulause. MIA huom.
[5] Ks. Friedrich Engelsin kirjeet Joseph Blochille 21. syyskuuta 1890 ja W. Borgiukselle 25. tammikuuta 1894. MIA huom.
[6] Ks. Friedrich Engelsin kirje Conrad Schmidtille 27. lokakuuta 1890. Toim.
[7] Ks. Friedrich Engels, »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä» MIA huom.
[8] Ks. Friedrich Engels, »Anti-Dühring». MIA huom.
[9] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti», esipuhe vuoden 1872 saksankieliseen painokseen. MIA huom.
[10] Ks. Friedrich Engels, »Luokkataistelut Ranskassa», johdanto vuoden 1895 painokseen. MIA huom.
[11] Ks. Friedrich Engels, »Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu». MIA huom.
[12] Ks. Friedrich Engels, »Asuntokysymyksestä», toisen painoksen esipuhe. MIA huom.
[13] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Keskuskomitean vetoomus kommunistien liitolle». MIA huom.
[14] Ks. Friedrich Engels, »Alkulause 'Filosofian kurjuuden' saksankieliseen painokseen». MIA huom.
[15] Ks. Karl Marx, »Gothan ohjelman arvostelua». MIA huom.
[16] Ks. Friedrich Engels, »Asuntokysymyksestä». MIA huom.
[17] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti», esipuhe vuoden 1872 saksankieliseen painokseen. MIA huom.
[18] Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa». MIA huom.
[19] Ks. Karl Kautsky, Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia. MIA huom.
[20] Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa», luku III. MIA huom.
[21] Ks. Friedrich Engels, johdanto Karl Marxin teoksen »Kansalaissota Ranskassa» vuoden 1891 painokseen. MIA huom.
[22] Ks. Karl Marx, »Filosofian kurjuus». Marx–Engels, »Valitut teokset (6 osaa(», osa 2, s. 149–279. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978). MIA huom.
[23] Ks. Karl Marx, »Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850», luku I. MIA huom.