»Ylösnoussut John Bockolt tai Englannin kveekarit uudestisyntyneitä saksalaisia hurmahenkiä» — tämä on nimenä eräällä teoksella, joka vuonna 1659 ilmestyi Bostonissa erään Josua Scottonin kirjottamana. Luonnollisesti oli se kveekareille vihamielinen. Tuona aikana, jolloin Münsterin voitetuista arvostelematta uskottiin mitä pahimpia parjauksia, ei voinut jostakin liikkeestä sanoa mitään pahempaa kuin että se olisi Münsterin liikkeen toisintoa. Eikä tuo vertaus kumminkaan ollut epäoikeutettu.
Itse asiassa on kveekariliike lähinnä kastajaliikkeen alkuperäisten pyrintöjen uudelleen heräämistä, sen kannattajille itselleenkin tiedotonta niiden toistamista muuttuneita olosuhteita vastaavassa muuttuneessa aktissa. 14:nnen ja 15:nnen vuosisadan Englannin lollhardilaisuus oli kirkollisessa suhteessa ollut suuremmassa määrässä verestä vastavaikutusta Rooman ja sen papiston ahnautta ja komeudenhalua vastaan kuin syvempää uskonnollista liikettä, ja puritanilaisuus, joka 16:nnella vuosisadalla ja vielä enemmän 17:nnen vuosisadan ensipuoliskolla oli sellaista, oli, erittäinkin mikäli omistavat luokat olivat sen omaksuneet, uskonnollisessa suhteessa yhä enemmän tullut pintapuoliseksi ja mataloitunut niiden taistellessa rajatonta yksinvaltaa vastaan. Tämä seikka osottautui selvästi siitä hetkestä alkaen, jolloin puritanilaisuus oli voittanut Kaarle I:sen. Toiselta puolen karkottivat presbyteriläiset suvaitsemattomuudellaan ja pikkumaisesti vaatien ulkonaista, muodollista kirkkokuria joukostaan useita aineksia, toiselta puolen joutuivat independentien papit vuoden 1649 ja kuningasmielisten pappien joukkoerotusten jälkeen vallantavottelijain maineeseen, kun he enimmäkseen pitivät yhtä valtaan päässeiden grandien kanssa ja kaikenlaiset vallantavottelijat alkoivat kääntyä independentiläisyyteen vain saadaksensa vapaita papinpaikkoja. Independentit ja baptistit järjestyivät nyt tunnustetuiksi, säännöllisiksi kirkkokunniksi ja alkoivat laatia omia opinkappaleita ja sitä mukaa julistaa pannaan toisinajattelevia. Viimeksimainitut olivat sillävälin hajonneet kahteen lahkoon: yleisbaptistien lahkoon, joka tunnusti ihmisen tahdolla olevan jonkin määrän vapautta, ja erikoisbaptistien lahkoon, joka piti jyrkästi kiinni Kalvinin ennakoltamääräysopista. Molemmat suunnat toimittivat kasteen upottamalla. Nyt oli sangen paljon ihmisiä, jotka uskonnolliset taistelut olivat saaneet liikkeelle mutta jotka eivät olleet tyytyväisiä mihinkään olevaiseen lahkoon. Kaikkia uskonkappaleita oli horjuteltu, kirkollinen suunta kumosi toisensa, ja väittelyjä pidettiin julkisesti kaduilla ja toreilla yleisön ottaessa niihin yleisesti osaa, kuten nykyisin valtiollisia kokouksia. Tuloksena oli, että väestöön levisi voimakasta epäilystä. Vallan moni käänsi kokonaan uskonnolle selkänsä. Silloisessa Englannissa on varmaan, päättäen kveekariapostolien kertomuksista, vuosisadan viisikymmenluvun keskivaiheilta asti jo ollut aika melkoinen määrä ihmisiä, jotka eivät uskoneet raamatun luomiskertomukseen ja selittivät, että »kaikki johtuu luonnosta». Mutta kansan suureen joukkoon verraten olivat ne kumminkin yhä yksinäisiä ääniä. Toiset katosivat nurkkalahkoihin, hautoivat mielessään luomisen salaisuuksia — »etsijät» — tai odottivat merkkiä taivaasta — »odottajat» —, joka toisi ratkaisun heidän epäilyksiinsä.
Sellainen »etsijä» oli myöskin George Fox, leicestershireläisen silkkikankurin poika. Syntyneenä v. 1624 ja kasvaneena puritanilaisten vainojen aikana, kehittyi hän jo sangen aikasin kovasti taipuvaksi mietiskelemään uskonnollisia kysymyksiä. Hänen jonkunverran varakas isänsä oli pannut hänet oppiin erään suutarin luo, joka samalla oli lampaiden kasvattaja, mutta hän lähti oppipaikastaan yhdeksäntoista vuoden ikäisenä ja kulki hellittämättömän kulkuhalun vallassa paikasta paikkaan, kreivikunnasta kreivikuntaan, saarnaten ja väitellen. Mikään olevista kirkkokunnista ei tyydyttänyt häntä, ne olivat hänen mielestään kaikki liian maailmallisia, eivät vastanneet alkuperäistä kristinuskoa ja pitivät liian kovin kiinni sanasta, »hengen» asemasta. Väittelyjen, lukemisen, ympäröivistä olosuhteista saamiensa vaikutteiden kautta joutui hän lopulta mielipiteissään jonkinlaiseen ratsionalismin, järkeisoppisuuden, ja mystisismin, sala-oppisuuden, sekä kansanvallan ja valtiollisen syrjässäpysymisen sekotukseen, jonka, niin kummalliselta kuin se aluksi näyttääkin, kumminkin voi selittää, kun ottaa huomioon edellisissä luvuissa kuvatut ajan tapaukset. Kansalaissota oli vaatinut uhreja uhrien jälkeen tuottamatta kuitenkaan tyydyttävää tulosta, vanhojen valtiollisten taistelujen tauottua syntyi uusia, ilman että oli minkäänlaisia toiveita saada ratkaisua sekavuuteen, miehet, joita oli pidetty vapauttajina, rupesivat valtaan päästyään käyttämään sortajan sävyä, eikä niin ollen ollut se johtopäätös kaukana, että pääpaha oli ihmisessä, ihmisen luonnon heikkoudessa, jota voittamaan olevaiset kirkot olivat osottautuneet riittämättömiksi. Juuri intomielisimpien luonteiden täytyi ennen muita johtua tällaiseen käsitykseen, ja niin näemme George Foxin, joka commonwealthin julistamiseen asti oli ollut huutavan äänenä korvessa, vuoden 1650 jälkeen saavan yhä lukuisammin innokkaita kannattajia. Niitä virtasi joka taholta hänen luokseen, mutta erikoisen runsaasti Cromwellin sotajoukon entisten sotilasten riveistä, jotka tyytymättöminä asiain kulkuun olivat ottaneet tai myöskin saaneet eronsa. Tämä aines oli ensimäisenä aikana niin runsaasti edustettuna Foxin järjestämissä seurakunnissa, että monissa niistä vallitsi taas vuorostaan eri henki kuin foxilainen. Taistelussa kaikkea muodollista kirkollisuutta vastaan olivat he Foxin kanssa yhtä mieltä — siinä suhteessa oli Cromwellin sotajoukko, josta ammattipapit vuoden 1644 jälkeen olivat lähteneet ja jossa siitä alkaen jokainen saarnasi, jolla siihen oli sisäistä kutsumusta, ollut omiaan esikouluksi. Mutta heidän vastakohtaisuutensa sotaan ja valtiolliseen elämään oli toinen kuin Foxin. Hänen kantansa oli periaatteellinen, mennonitien tapainen, joiden käsityksestä Foxin käsitys erosi yleensä jotenkin vähän, mutta noiden toisten vastakohtaisuus oli käytännöllismielisempi. He eivät tahtoneet vallitsevissa olosuhteissa tietää kerrassaan mitään sodasta eikä taistelevista puolueista, mutta he eivät lakanneet toivomasta, että sopivan hetken tullen kuitenkin voisivat toteuttaa yhteiskunta-ihanteensa valtiollista tietä. Vasta restauratsionin jälkeen hyväksyttiin Foxin käsitys yleisesti kveekarien piirissä, tasavallan aikana oli tämä niin vähän asianlaita, että vielä huhtikuussa 1659, kun armeijan edustajat jättivät parlamentille anomuksen vapauden ja tasavallan »hyvän, vanhan asian» uudestaan hyväksymisestä, kveekarit tukivat sitä raha-avustuksella ja lisäsivät siihen vielä muutamia vaatimuksia. Tasavallan ensimäisinä vuosina tunkivat tasavaltalaiset kveekarit, jotka ovat Cromwellia vastustavan uskonnollisvallankumouksellisen liikkeen etunenässä, yleensä Foxin kerrassaan taka-alalle. He »kulkivat Lontoon katuja pitkin, herjasivat ääneensä huutaen Cromwellin hallitusta ja ennustivat sen kukistumista». Julkisuudessa tiedetään enemmän heistä kuin Foxista. Kveekarien useimmin mainittu henkilö, jota myöskin tämän luvun alussa mainittu kirja tarkottaa, oli entinen armeijan jäsen, entinen majotusmestari James Naylor.
Ennenkuin me kumminkaan käymme puhumaan tästä miehestä ja siitä tapauksesta, joka saattoi hänen nimensä kaikkien mainitsemaksi ja joka on suuressa määrin kuvaava kveekarilaisuuden ensimäiselle kaudelle, on tarkotuksenmukaista ensiksi puhua niistä aatteista, joita kveekarit pääasiallisesti levittivät.
Kveekarit ovat jumalaanuskovia ja kristittyjä, liittyen mahdollisimman tiukasti alkukristillisyyteen, heidän päätukensa ei kumminkaan ole perinnäinen »jumalan sana» — raamattu —, vaan elävä sana, sisäinen valistus, sisäinen valo. He nimittivätkin itseään sen mukaisesti »valon tunnustajiksi» tai myöskin »valon lapsiksi». Nimen kveekari — vapisija — ovat heille vasta vastustajat antaneet pilkkanimenä ja on se sitte joutunut yleisesti käytettäväksi.[1] Tämä sisäinen valon palvelus, samoin kuin nimen »valon lapset» käyttäminenkin, liittää heidät ei yksin moniin saksalaisiin kastajiin, vaan myöskin saksalaisiin mystikoihin, ja aivan oikein on pidetty kuvaavana seikkana sitä, että saksalaisen teosofisen mystikon Jaakko Böhmen teosten ensimäinen englanninkielinen painos on ilmestynyt 1649 saman liikkeen kustantamana kuin kveekarien senaikaiset julkaisut, nimittäin Giles Calvertin Lontoossa, joka myöskin oli levellerien lentokirjasten kustantaja ja muutamissa tapauksissa niiden allekirjottajienkin joukossa.[2]
Tullakseen osalliseksi mainitusta valistuksesta, tarvitaan kveekarien opin mukaan ennen kaikkea sisäistä kokoontumista, ajatusten keskittämistä jumalaan, johon ei tarvita oppinutta saarnaa eikä jumalanpalvelusmenoja. Ammattimainen, virkaansa valtion puolesta asetettu ja palkattu oppinut papisto on päinvastoin pahasta; jokaisen, jota sisäinen ääni siihen kehottaa, ja kun häntä ääni kehottaa, tulee saarnata tai paremmin sanoen esitelmöidä sitä, mitä hänellä on sanottavaa, olipa hän opiskellut tai ei. Fox ja ensimäiset kveekarit kävivät todellisella kiihkomielisyydellä taisteluun yleisistä varoista palkattuja pappeja vastaan. Kerta toisensa perästä tapahtui, että kveekarit menivät kirkkoihin ja huusivat papille saarnastuoliin sanoja sellaisia kuin: »Tule alas, sinä väärä profeetta, sinä pettäjä, sinä sokea sokeitten taluttaja, sinä palkkalainen!» Fox kirjottaa päiväkirjassaan, että papit »harjottavat kauppaa», että he »myyvät» evankeliumia, että heidän »tornihuoneittensa» kellot — kveekarit eivät tunnusta, ollen oikein henkioppisia, »kirkon» nimeä millekään rakennukselle — muistuttavat markkinakelloja, jotka kutsuvat kansaa koolle, jotta papit »voivat levittää tavaransa myytäviksi», ja »sellaisia valtavia rahamääriä», joita tällä kaupalla ansaitaan, mikä muu kauppa maailmassa voi esittää sellaisia?» Mutta myöskin esiintyessään maltillisemmin, keskeyttivät kveekarit usein saarnaajat tai ottivat jumalanpalveluksen päätyttyä sananvuoron ja saarnasivat sitte kokoontuneelle joukolle oppiaan. Aina ei heitä kuunneltu rauhallisina, monasti osottautui koko seurakunta ja useimmiten muissa tapauksissa väestön joukko[3] kerrassaan vihamielisiksi noita intohimoisia apostoleja kohtaan ja maksoi heille, pahoinpidellen heitä mitä raaimmalla tavalla. Yhä ja yhä uudestaan saa lukea, että kveekariapostoleja piestiin, heitettiin kivillä, potkittiin; ja makasi, tehtyään sellaisen kokeen kääntää kansa uuteen oppiin, apostoli tai apostolit verille lyötyinä ja reveltyinä tuntikausia tiedottomina maassa, kunnes joku sääliväinen sielu heitä armahti. Mutta jälkileikkinä oli kylläkin usein asian käsittely rauhantuomarin edessä, joka päättyi siten, että kveekari tuomittiin rahasakkoihin, vankeuteen tai ruoskittavaksi. Kaikkien muitten lahkojen keskuudesta ei ole tuona aikana yhteensä tullut puoleksi niin paljoa vankiloiden asukkaita kuin »valon tunnustajista».[4]
Kirjaimellisuuden hylkääminen johti kveekarit muun muassa hylkäämään sellaisen ankaran kirjaimellisen sabbatilevon käsityksen, joka vallitsi muiden puritanien keskuudessa. Elintapojen asketiseen käsitykseen nähden veivät he sitävastoin usein vielä voiton muistakin, kaikki vallattomat huvitukset, kaiken ylellisyyden he tuomitsivat, ja tunnettu on heidän kauan aikaa säilyttämänsä omituinen koruton puku.[5] Samoin kuin sabbatiin nähden, noudattivat he valaankin nähden vuorisaarnan ohjeita. He kärsivät mieluummin mitä pahimpia vainoja kuin antoivat pakottaa itseään vannomaan valaa. Samoin hylkäsivät he kirkolliset sakramentit: kasteen, herranehtoollisen ja kirkollisen vihkimisen. Heidän jumalanpalvelusmenonsa olivat muodoiltaan äärimäisen järkeisoppisia: he kokoontuivat vallan koruttomiin rukoushuoneisiin, joissa antautuivat uskonnolliseen ajatteluun. Se, jolle innostus tuli, puhui, mitä henki hänelle sanoi; ellei henki ketään puhumaan kehottanut, hajautui seurakunta jonkun ajan kuluttua taas rauhallisena; kokoontuminen oli silloinkin täyttänyt tarkoituksensa uskonnollisena kokouksena.[6] Samoin noudattaen vuorisaarnaa eivät he hyväksyneet sodankäyntiä eivätkä väkivaltaista vastarintaa, ja niin utopistinen kuin ajatus onkin, ei sovi kieltää, että sitä noudattaen ensimäiset kveekarit usein ovat osottaneet sankarillista luonteenlujuutta. Miehet, jotka olivat taistelleet Cromwellin taisteluissa mukana, ovat usein rauhallisina kärsineet yllytettyjen tappelupukarien kauheimpia raakuuksia ja mieluummin antautuneet kuoleman vaaraan kuin ryhtyneet puolustautumaan. Luonteen kouluksi tuli edelleen heidän sääntönsä, että jokaista oli puhuteltava sinäksi, että kenellekään ei pidä nostaa lakkia — edellisen määräyksen perustelivat he sillä, että on valetta puhua yhdelle ikäänkuin hänessä olisi monta, jälkimäistä sillä, että on velvollisuus osottaa kaikille ihmisille, sekä köyhille että rikkaille, sekä ylhäisille että alhaisille, samanlaista kunnioitusta ja että senvuoksi on sopimatonta yleensä kumartaa ihmisiä.[7] Tuomarit ja muut viranomaiset käsittivät asian luonnollisesti toisin kuin kveekarit ja heitätyttivät nämät useimmiten paatuneina velvollisuudenmukaisen kunnioituksen kieltäjinä vankilaan, usein myöskin sen lisäksi ruoskituttivat heitä. Ja vankilat, joissa rappiollejoutuneet syöpäläisten vaivaamat maankulkijat ja pahantekijät olivat vakinaisina vieraina, tulivat kveekareille useimmissa tapauksissa todelliseksi helvetiksi.[8] Siitä huolimatta ovat he rautaisen sitkeästi noudattaneet tuota sääntöä; vainojen painosta ei se ole jäänyt käytännöstä vaan vasta sen jälkeen kun kveekarit olivat saaneet osakseen valtion suvaitsemisen ja yhteiskunnallista tunnustusta.
Lisävainojen lähteenä oli kveekarien itsepäinen kieltäytyminen maksamasta kirkonkymmenyksiä. Kaikista suurimmista lahkoista olivat he johdonmukaisimmin sen periaatteen kannalla, että uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Ja varmaan tarvittiin suurempaa siveellistä rohkeutta kieltäytyäkseen kohtalaisen lukuisan lahkon jäsenenä veroja maksamasta, kuin John Hampden aikoinaan, jolla oli puolellaan melkein koko maa ja joka tapauksessa omistavien luokkien laaja joukko.
Kveekariseurakunnan järjestömuoto oli kerrassaan kansanvaltainen; se oli pääpiirteiltään ensimäisten kristittyjen seurakuntien järjestömuodon tapainen ja huomaa siinä kaikki oleelliset ilmiöt kuin johdonmukaisempien uudestikastajienkin seurakunnissa: säännölliset kokoukset kurinpitoa ja tapainvalvontaa varten, riitojen ratkaisemiseksi ja raha-asiain järjestämiseksi. Näiden paikallisjärjestöjen yläpuolella — jotka muuten kehittyivät vasta vähitellen — olivat neljännesvuosittain pidettävät piirikuntakokoukset ja koko lahkokunnan vuosittaiset yleiset kokoukset.
Kommunistisia pyrkimyksiä ei tunnustetussa kveekarikirjallisuudessa ilmene, tämä on laadultaan yksinomaan uskonnollissiveellistä. Vaikeata on saada selville, mikäli ja missä määrin alkuaikoina kommunistisia harrastuksia levitettiin salaoppina kveekarien riveissä tai jossakin heidän piireissään.[9] Ainoa, mikä on varmaa, on se, että he sangen aikaisin järjestivät keskuuteensa kehittyneen avustuslaitoksen ja että heidän varakkaammat kannattajansa tässä suhteessa ovat osottaneet aivan tavatonta uhrautuvaisuutta. Alku tehtiin kuvaavalla tavalla siten, että alettiin avustaa rettelöihin joutuneita ja vainottuja, mutta pian alettiin avustaa myöskin yhdyskunnan köyhiä ja sairaita jäseniä. Mutta laajempi toiminta ei tällä opinlevittämisen kaudella yleensä ollut mahdollista, yksinpä todella kommunististenkin lahkojen täytyi, missä eivät erikoiset olosuhteet tehneet mahdolliseksi suurempaa omaisuuden tai tulojen yhteisyyttä, tyytyä aatteidensa käytännölliseen toteuttamiseen nähden köyhien avustamiseen. Pitemmälle menevältä kommunismilta puuttuivat sitäpaitsi sekä taloudelliset edellytykset että — mikä tosin sisältyy jo siihen — luokka, jolle se olisi ollut jäsentensä vapautumisen edellytyksenä.
Sitävastoin voitiin puhua vielä kasvatuksen kommunismista, ja itse asiassa näkyy kveekareilla taas uudelleen tuo kaikkien sen ajan kommunistien keskuudessa huomattu ilmiö: oppineisuuden halveksimisen ohella suurta harrastusta kasvatukseen. Kveekarilaisuuden etevin teoretinen edustaja Robert Barclay vanhempi esittää — v. 1675 ilmestyneessä pääteoksessaan »Todellisen kristillisen jumaluusopin puolustus» ('apologia'), miten nuo pilkallisesti kveekareiksi nimitetyt henkilöt sitä ylläpitävät ja saarnaavat», — tuomittuaan teatterin, tanssin, urheilun ja muut huvittelut todellisesta kristinuskosta harhaan johtaviksi, sallituksi huvitukseksi seuraavaa: ystävien luona käynti, historian lukeminen tai kuuleminen, järjellinen keskustelu nykyajan ja menneen ajan tapahtumista, puutarhaviljelys, mittaus- ja laskuopillisten kokeiden esittäminen y. m. s. Fox terottaa väsymättä ystävilleen lähettämissään kirjeissä, miten tärkeätä on kasvattaa nuorisoa. Opinlevittämisen ensimäiset vuodet eivät tosin olleet suotuisia tätä tarkottaville puuhille. Monet vaivat vaativat täydelleen kaikki ystävien rahavarat tarpeisiin; etevimmät jäsenet olivat vuorotellen vankilassa, ja ainakin suuressa osassa joukkoa oli aluksi se käsitys vallalla, että »sisäinen valo» korvaisi kaiken kotitarpeen yli käyvän tiedon. Sen, mitä Fox ja hänen apostolitoverinsa olivat opettaneet kouluttamattomien käsityöläisten kelpaamisesta papinvirkaan, sovelluttivat monet ensi innostuksessa yleisiin olosuhteisiin — ilmiö, jonkalaisia vielä valistuneella 19:nnellä vuosisadallakin voi kyllin havaita. Mutta kun myrsky- ja rientokausi alkoi antaa sijaa liikkeen vakiintumiskaudelle, silloin pystytetään suuria uhrauksia tehden kaikenlaisia kouluja, ja nämä kveekarikoulut saavuttavat myöhemmin jopa jonkunlaista kuuluisuutta. Huomattava on kumminkin, että liikkeessä — ja vallankin maaseudun kveekariseurakunnissa — kaikkina aikoina on ollut aines, joka tässä suhteessa osottautui välinpitämättömäksi.
Lopuksi mainittakoon vielä yksi kveekarilaisuuden omituisuus: päivien ja kuukausien »pakanallisten» nimien hylkääminen. Lähemmin tarkastaen on tämäkin vain ilmiö, joka on myöhemmin uudistunut Ranskan vallankumouksen aikana vaikka hiukan muuttuneessa muodossa. Mutta kun nykyaikainen luonnonpalvelus ei vielä ollut syntynyt, eivätkä kveekarit toiselta puolen tunnustaneet mitään erikoisia pyhimyksiä, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin tässäkin kehittää järkeisoppisuus huippuunsa ja korvata nimet luvuilla. Sunnuntain nimenä oli heillä »ensimäinen päivä», maanantain »toinen päivä» j. n. e. Ja samoin oli kuukausien nimien laita.
On luonnollista, ja osaksi on siihen jo viitattukin, että paljon tähän asti esitetystä sai kveekariliikkeessä varman muodon ja yleisempää kannatusta vasta vähitellen. Aluksi esiintyi tässä, kuten kaikissa samantapaisissa liikkeissä, kielteinen puoli asiasta, vastalause — tässä vastalause uusien pappisvaltojen muodostamista vastaan —, etualalle. Tämä jakso on juuri myrskyn ja riennon aikaa, ja silloin sattui ja, voi sanoa, sen jakson voimakkainta kohtaa merkitsi eräissä suhteissa James Naylorin esiintyminen.
James (Jaakko) Naylor oli verraten hyvinvoivan talonpojan poika Ardsleystä, eräästä Wakefieldin läheisestä kylästä Yorkshiren kreivikunnassa. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja oli v. 1642, noin 25 vuoden ikäisenä, huolimatta siitä, että hänellä oli jo vaimo ja lapsia, innostuneena ruvennut parlamentin armeijaan. Hänen käytöksensä sotamiehenä oli ollut moitteetonta, hänen esimiehensä, kuten m. m. kenraalimajuri Lambert, antoivat hänelle vielä myöhemmin mitä paraan todistuksen. Sotajoukossa ollessaan tuli hänestä independenti, ja hän piti tässä hengessä uskonnollisia puheita, jotka olivat, kuten hänen myöhemmätkin puheensa, mainioita suuresta lennokkuudestaan, syvyydestään ja voimastaan. Vuoden 1650:n lopulla erosi Naylor armeijasta ja palasi kotiseudulleen viljelläkseen taasen tilaansa. Silloin kuuli hän v. 1651 George Foxin saarnaavan, ja tämän aatteet voittivat hänet heti puolelleen, ne kun olivat, kuten olemme osottaneet, vain kaiken sen yhdistelmä, mitä tuhannet haaveistaan heränneet intoilijat siihen aikaan tunsivat. Keväällä 1653 tunsi Naylor peltoa kyntäessään äkkiä itsessään »kutsumuksen» ruveta Foxin lailla vaikuttamaan uuden opin levittämiseksi ja lähti heti siinä tarkotuksessa kulkemaan. Hän tapasi Foxin Lancashiressä, jossa oli saatu innokas kannattaja opille Ulverstonen läheisessä Swarthmoressa asuvan tuomari Fellin vaimosta, joka oli marttyyrinä kuolleen Anne Askewin lapsenlapsen lapsi ja jonka kodista nyt tuli kveekarijärjestön keskus.[10]
Jo syksymyöhällä samana vuonna vedettiin Naylor Orionissa, Westmorelandissa, vastaamaan »jumalaapilkkaavista» saarnoistaan. Hän oli nimittäin m. m. sanonut, että ylösnousseen Kristuksen ruumis olisi ymmärrettävä »ei lihallisesti, vaan henkisesti». Kun hän pysyi tässä mielipiteessään ja vielä käytti muuta samanlaista kerettiläistä puhetapaa, pidettiin häntä melkein puolen vuotta vankilassa. Viidestä punnasta, jotka Margarete Fell lähetti hänelle ylläpidon maksamiseksi, otti hän vastaan kahdennenkymmenennen osan, mutta ei loppua. Kuten muuten monet muutkin kveekarit, tyytyi hän vapaaehtoisesti kaikkein välttämättömimpään ruokaan ja vaatteeseen ja eli todellista itsensäkiduttajan elämää.
Päästyään vankeudesta ryhtyi Naylor heti taas lähetystyöhönsä ja tuli vuoden 1655 alussa Lontooseen, jossa jo oli jotenkin runsaslukuinen kveekariyhdyskunta. Hänen hehkuva, mukaansatempaava puheensa teki hänestä heti yhdyskunnan suosituimman puhujan, ja yksinpä kveekarien ahtaamman piirin ulkopuolellakin saavutti hän jonkunlaisen kuuluisuuden. Hän pääsi piireihin, joissa joutui seurusteluun Cromwellia vastustamaan ruvenneiden tasavaltalaisten etevien johtajien, kuten Bradshawin, sir Henry Vanen y. m. kanssa, ja toiselta puolen kävivät monet näistä, vieläpä Cromwellin »hovin» jäsenetkin, kveekarikokouksissa, joissa Naylor puhui. Lopulta pääsi seurakunnassa valtaan oikein täydellinen Naylorinpalvelus, erittäinkin naispuolisten jäsenten taholla. Ei tahdottu kuulla muiden kuin hänen puhuvan ja keskeyteltiin seurakunnan siihenastisia johtajia heidän esiintyessään. Naylorin piti olla pääpuhuja, Naylorin johtava edustaja. Naylor itse esteli ensin jonkun aikaa, mutta lopulta nousi suitsutussavu hänen päähänsä, ja lumosivat hänet hänen naispuolisten ihailijainsa kyyneleet, joista ihailijoista herättivät intohimoisuudellaan huomiota ennen kaikkea Martta Simmonds, kirjanpainaja Th. Simmondsin vaimo ja Giles Calvertin sisar, sekä Hanna Stranger, erään kammantekijän vaimo. Heidän tahtoonsa myöntyen, lähti Naylor kesällä 1656 Launcestoniin Cornwallisen kreivikuntaan, jossa Fox oli vankilassa, perinpohjin keskustellakseen tämän kanssa eräistä mielipiteiden eroavaisuuksista, jotka epäilemättä koskivat kysymystä, miten olisi suhtauduttava valtiollisiin päivänkysymyksiin. Muutamat Naylorin ihailijoista eivät kumminkaan voineet pidättäytyä seuraajasta häntä, ja niin sai matka jo mennessä jonkinlaisen messiallisen leiman. Kveekarievankeliumi, sellaisena kuin sen jo yllä olemme oppineet tuntemaan salaoppisine sisäisen valon aatteineen, ei myöskään ollut tällaiselle ensinkään esteenä. Sisäinen valo, jumalallinen valistus, ei esiintynyt kaikissa yhtä voimakkaana; eikö James Naylor innostavine puhelahjoineen voinut hyvinkin olla kutsuttu aivan erikoisesti vaikuttamaan ja henki hänessä ilmetä yhtä voimakkaana kuin ennen Marian pojassa? Kveekarit olivat kristittyjä alkukristillisyyden oppien mielessä, mutta Kristuksen personan jumaluudesta oli heidän piirissään ensi aikana vallalla sangen kerettiläisiä mielipiteitä.
Englannin länsi-osissa oli sikäläisen verkateollisuuden keskuksissa uusi oppi saanut nopeasti kannattajia. Erikoisesti Bristolista, valtakunnan toiseksi suurimmasta kaupungista, kerrotaan jo v. 1654, että kveekarikokouksissa kävi aina kolme- neljäsataa henkeä. Seurakunnan varsinaisten jäsenten lukumäärä oli luonnollisesti pienempi, mutta kuitenkin suhteellisesti sangen suuri. Kaupungissa, jossa oli hiukan yli 30,000 asukasta, oli heillä v. 1658 seurakunnassaan yli 700 jäsentä, useimmat niistä käsityöläisiä. Myöskin linnotuksen sotamiehissä oli heillä lukuisasti kannattajia, vieläpä monet upseeritkin olivat suosiollisessa suhteessa heihin. Kun Naylor menomatkallaan kulki Bristolin kautta, toimeenpantiinkin sitte mielenosotuksia, syntyipä vielä mellakoitakin, joista kumminkaan ei ollut mitään seurauksia. Exeterissä Naylor sitävastoin vangittiin ja pantiin levottomuuksien aikaansaajana ja yllyttäjänä vankilaan. Mutta tämä vain lisäsi hänen ihailijoissaan kunnioitusta häntä kohtaan. Ei messiasta ilman vainoja. Yllämainitut naiset ylistivät häntä kirjeissä verrattomaksi taistelijaksi ja »jumalan ainokaiseksi pojaksi», ja heidän miehensä löivät jälkikirjotuksissa vielä valtin päälle. »Sinun nimesi ei pidä enään oleman James, vaan Jesus», kirjotti Hanna Strangerin mies, ja Thomas Simmonds antoi Naylorille arvonimen »jumalan karitsa!» Koko joukko kävi vankilassa häntä katsomassa, ja vaimot heittäysivät maahan Naylorin eteen ja suutelivat hänen jalkojansa. Muuan Dorcas Ebury huusi, että hän oli ollut kaksi päivää kuolleena mutta että Naylor oli muka herättänyt hänet uudestaan eloon. Lokakuun lopulla päästettiin Naylor vapaaksi, ja kun Foxkin sillävälin oli vapautettu — hän oli käynyt tapaamassa Nayloria vankilassa, mutta yksimielisyyteen eivät he olleet päässeet —, lähdettiin heti paluumatkalle. Aluksi lähdettiin taas Bristoliin, Naylor ratsain ja hänen seuraajansa vieressä jalkaisin. Jo Glastonburyssä ja Wellsissä levitettiin vaatteita hänen tielleen ja heilutettiin liinoja hänelle, mutta kun joukkue oli Bristoliin saapumassa, sai se kerrassaan Jesuksen Jerusalemiin kulkemista jäljittelevän luonteen. Naylor pysyi rauhallisena, mutta hänen seuraajansa lauloivat hymnejä: Hosianna korkeudessa j. n. e. Mutta Englanti, ikävä kyllä, ei ollut mikään Palestina. Sade alkoi virrata taivaasta, ja Naylorin saattajien oli polvia myöden kahlattava pehmenneen tien liejussa. Sade on kaikkien, messiaallistenkin, mielenosotusten vihollinen. Se oli sitte myöskin syynä siihen, että retken sankarit voitiin muitta mutkitta vangita kulkueen päästyä Bristoliin. Muuten ei juttu, kveekarien kannattajien luvun noustessa tuhansiin, olisi mennyt kiivaitta otteluitta. Sitäpaitsi oli sateesta huolimatta kokoontunut väkijoukkoja. Paikallisviranomaisten taholla ei näytä ilmenneen kovin suurta halua pitää Nayloria kauan Bristolissa tai häntä siellä tuomita. Kuulustelun toimitettua lähetetään hänet sekä kuusi muuta 10 p:nä marraskuuta Lontooseen, jotta alahuone siellä kuulustelisi ja tuomitsisi heidät tavattomanlaatuisina pahantekijöinä. Naylorin asia vei viikkokausien aikana tuon juuri vähän ennen kokoontuneen toisen protektoratiparlamentin melkein koko ajan. Sitä tutki ensin 55-jäseninen komitea, joka neljä istuntoa asiata pohdittuaan selosti sen parlamentille; sitte kuulusteltiin 6 p:nä joulukuuta Nayloria parlamentissa ja kahta päivää myöhemmin julistettiin hänet syypääksi »ilettävään jumalanpilkkaan», jonka jälkeen alahuone väitteli seitsemän päivää siitä, pitäisikö hänet tuomita kuolemanrangaistukseen. 16 p:nä joulukuuta voittaa lempeämielisempi käsityskanta 96 äänellä 82 vastaan. Kumminkin on yhä vieläkin rangaistus kylläkin kova — niin kova, että sen toimeenpano täytyi keskeyttää. 18 p:nä marraskuuta piti Naylorin seisoa Westminsterissä kaksi tuntia kaakinpuussa, sen jälkeen kulkea pyövelin piiskaamana Lontoon läpi, tämän jälkeen taas seisoa kaakinpuussa, sitte piti hänen kielensä lävistettämän kuumalla raudalla ja hänen otsaansa häpeänmerkiksi poltettaman B-kirjain (merkitsemään sanaa Blasphemer = pilkkaaja). Sen jälkeen piti hänet vietämän Bristoliin ja siellä kuletettaman, takaperin hevosen selässä istuen, kaupungin läpi, jonka jälkeen hänen pyövelin ruoskimana piti kulkea takaisin läpi kaupungin. Lopuksi oli määrä panna hänet kuritushuoneeseen, jossa hänen, kiellettynä ensinkään käyttämästä kynää ja saaden ravinnokseen sen minkä ansaitsi työllään — rohtimiennöhtämisellä —, piti istua ankarassa yksinäisvankeudessa, niin kauan kuin parlamentti tahtoisi.
Naylor ei ollut kuulustelussa lausunut mitään messias-osastaan, mitä eivät hän ja muut kveekarit jo ennen muissa tilaisuuksissa olisi lausuneet sisäisen valon voimasta, ja hänen osakseen tulleisiin suosionosotuksiin nähden oli hän selittänyt, että ne eivät olleet tarkotetut hänen kuolevaiselle minälleen vaan hänessä puhuvalle jumalalle. Intoilijan järkähtämättömyydellä alistui hän hänelle määrättyyn rangaistukseen. Mutta hänen ystävänsä eivät pysyneet levollisina. Joukottain tuli, kun Naylor jo ensimäisen ruoskimisen jälkeen oli niin raadeltuna, että tuomion edelleen toimeenpaneminen täytyi lykätä toistaiseksi, parlamentille anomuksia hänen hyväkseen, niiden joukossa sellaisiltakin henkilöiltä kuin eversti Scroopelta, niin että Cromwellkin katsoi itsellänsä olevan syytä vaatia parlamentilta tietoa tuomion perusteluista. Tästä kysymyksestä oli seurauksena, että asiata käsiteltiin taas neljä päivää parlamentissa; ennen keskustelun loppumista pantiin kumminkin taas Nayloriin nähden täytäntöön edelleen osa tuomittua rangaistusta: kielen lävistäminen ja häpeämerkin polttaminen hänen otsaansa. Naylorin kannattajat seisoivat silloin lukuisina pyövelin lavan ympärillä, yksi heistä, kauppias Robert Rich, asettui hänen viereensä ja piti hänen päänsä päällä paperia, johon oli kirjotettu sanat: »Tämä on juutalaisten kuningas», jonka pyövelin apulaiset kumminkin luonnollisesti heti repivät rikki. Häpeämerkin polttamisen tapahduttua heittäytyi Rich Nayloria tukemaan, siveli hänen tukkaansa ja koetti imemällä saada poltontuskaa haavasta. Toiset tungeksivat suutelemaan Naylorin käsiä tai jalkoja, — lyhyesti sanoen: he kunnioittivat häntä yhä vielä jumalan lähettiläänä. Hänen häpeäratsastuksellaan Bristolin läpi ratsasti Rich ja joukko muita kveekareja hänen edellään ja lauloi ylistyslauluja, jotka viittasivat Kristukseen.
Ei ole tarpeen kieltää tämän hurmauksenpuuskan uskonnollista luonnetta — uskonto, ja ennenkaikkea tämä uskonto, oli varaventtiilinä, josta valtiollisella näyttämöllä sattuneiden tapausten jännitys voi mielistä purkautua ilmoille. Olemme sillä kaudella, jolloin Cromwellin väkivaltahallinto tai hallintoväkivalta oli saavuttanut korkeimman määränsä. Uudet yritykset panna toimeen monarkistinen kapina oli menestyksellisesti lyöty, ja olivat ne antaneet aiheen antaa maan hallinnon joksikin aikaa sotilasvaltuutettujen, kenraalimajurien, käsiin. Vähän aikaa niiden nimittämisen tai asiata koskevan määräyksen julistamisen jälkeen tapahtui Naylorin kulku Bristoliin. Oliko se kapinan alkua tai vastamielenosotus? On vaikea otaksua, että Naylor ja hänen ystävänsä, jotka olivat melkein kaikki lähteneitä valtiollisen maailman jyrkimpien ainesten piiristä, eivät olisi välittäneet noista tapauksista, ja yhtä vaikeata on käsittää, että parlamentin piti omistaa asian käsittelyyn viikkoja ja kuukausia, jollei se lähtenyt siitä edellytyksestä, että tässä uskonnollisen peitteen alla oli voimassaolevalle yhteiskuntajärjestykselle vihamielinen liike. Se seikka, että Naylorilta tuomiossa nimenomaan kiellettiin kynän käyttäminen, on tässä suhteessa sangen kuvaava. Sellaista ja yleensä sanotunlaista rangaistusta ei määrätä ihmiselle, jota pidetään hulluna. Siten, muka ajottaiseen mielisairauteen viittaamalla, ovat nimittäin myöhemmät kveekarit koettaneet selittää Naylorin ratsastusta Bristoliin, ja muutkin kirjailijat puhuvat hänestä vain mainiten hänet hulluksi. Mutta Naylorin kirjotukset ja kirjeet eivät ole ensinkään mielisairaan kirjotuksia, ja kun Ellwood kertoo, että Naylor vielä päästyään ankarasta yksinäisvankeudesta (joka kumminkaan ei varmaan ole ollut omiaan parantamaan mielisairasta) esiintyi ensiluokan väittelijänä, niin näyttää tämä otaksuma paikkansapitämättömältä. Naylorin-aikaiset kveekarit pitivät tapausta jonkinlaisen sielullisen »humalan» ilmauksena, eikä se muuta ollutkaan. Tapahtumalla oli muuten ratkaiseva merkitys kveekariliikkeen periaatteellisesti valtiovastaisen suunnan voitolle.
Yleistä asemaa kuvaavaa on edelleen se, että, vielä ennenkuin Naylorin asia kokonaan hävisi parlamentin päiväjärjestyksestä, parlamentti otti käsitelläkseen toisen asian, joka merkitsee sen viransijaista: valtiomuodonmuutoskysymyksen, jonka tarkotuksena on uuden peerienkamarin luominen ja kuninkaanarvon antaminen Cronrwellille. Kumminkin oli sillä välin keksitty myöskin Sindercombin murhayritys.
Vain armeijan huomioonottaminen, armeijan, jossa, huolimatta sillävälin toimitetuista siivoomisista, tasavaltalainen tai oikeammin sanoen yksinvaltaisvastainen henki oli yhä vielä voitolla, sai Cromwellin kieltäytymään kuningaskruunua vastaanottamasta; muuten olisi hän vaaratta voinut suostua siihen. Porvarillisen maailman suuri joukko oli menettänyt tarmonsa ja ikävöi lepoon. Kuta vakaisempi hallitus, sitä suuremmassa määrässä lupasi se tyydyttää tätä tarvetta ja voi se senvuoksi olla näiden luokkien myötämielisyydestä varma. Yhä useammat aatelin, hyvinvoivan gentryn ja kaupunkilaisylimystön jäsenet, jotka ennen olivat olleet vihamielisiä Cromwellia kohtaan, menivät nyt hänen puolelleen, sillä hän edusti järjestystä; talonpoikien ja pienporvariston joukko ei taas välittänyt hallinnon muodosta. Ei kukaan tahtonut asettautua vaaranalaiseksi Kaarle Stuartin asian vuoksi, ja yhtä vähän olisi kukaan tahtonut tehdä sitä tasavallan säilyttämisen vuoksi — ei kukaan, paitsi muutamien aatteenmiesten pieni joukko. Yleensä maassa olivat he vaarattomia, armeijassa heidät ja ne valtapaikoille pyrkijät, jotka heihin nojasivat, täytyi ottaa huomioon.
Naylorissa, joka v. 1659 päästettiin vankilasta ja jo v. 1660 kuoli, kadotti kveekarien valtiollisradikalinen suunta etevimmän edustajansa. Siitä, että tämä suunta ei heti kadonnut vaan että sellainen pinnanalainen virtaus vielä kauan jatkui kveekariliikkeessä, siitä ei puutu todistuksia. Mutta se heikkenee yhä enemmän, ja tunkee sen tieltään Foxin suunta. Samalla kun Naylorin uhma masennetaan vankilassa, tapahtuu sama ulkopuolella »ystävien» keskuudessa vallinneelle kapinanhengelle. Vuosien 1656–1658 kuluessa pistetään kokonaista 3,000 kveekaria lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa vankeuteen — ajateltakoon, mitä se merkitsee niin nuorelle liikkeelle. Sen täytyi johtaa kehittämään koko sen tarmokkuutta määrättyyn uuteen suuntaan, ja kaikkien valtiollisten pyrintöjen näyttäessä toivottomilta ja todennäköisesti tarkotuksettomilta, ei tämä suunta voinut olla muu kuin siveellis-uskonnollinen. 1659 leimahtaa valtiollinen pyrkimys vielä kerran esille yllämainitussa anomuksessa »Tasavallan hyvän vanhan asian puolesta»; mutta restauratsionin aikana käyvät kveekarit niin epäpolitisiksi, että he ovat ainoa ei-katolinen lahko, joka hyväksyy Jaakko II:sen katolisten eduksi antaman suvaitsevaisuusjulistuksen.
Kaarle II:sen aikana on heidän kumminkin kestettävä vielä paljon vainoja. Viidennen monarkian kannattajien kapina tammikuussa 1661 saattoi kaikki äärimäismieliset lahkolaiset uudestaan epäluulonalaisiksi valtiollisista vehkeilyistä; määrättiin tehtäväksi alamaisuusvala; kun kveekarit kieltäytyivät tekemästä minkäänlaista valaa, eivät he suostuneet tätäkään vannomaan ja saivat senvuoksi osakseen tuomioita toistensa perään.
Kaikesta siitä huolimatta lisääntyi heidän lukumääränsä yhä vielä. Suuren ruton aikana (1665) on heidän lukumääränsä yksin Lontoossa täytynyt nousta vähintään 10,000:en, ja vaikka he, jotka saivat kannattajia etupäässä alempien kansanluokkien joukosta, todennäköisesti saivat laskea heitä kohdanneiksi eninten kuolemantapauksia ja kaikkina aikoina suuren prosenttimäärän siirtolaisia, kasvaa heidän lukumääränsä yhä, aina vuoteen 1680 saakka. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin he uskonnollisena lahkona saivat osakseen täyden valtion tunnustuksen, huomaamme heidän lukumääränsä lakkaamatta vähenevän — aluksi vähitellen, mutta sitte yhä nopeammin. Nykyisin ovat he, ainakin Europassa, sukupuuttoon kuolemassa. Kaikista vallankumousajan suuremmista uskonnollisista lahkoista ei mikään ole kestänyt vainoja niin uskollisesti kuin kveekarien lahko. Baptistien ja independentien taipuessa ovat he olleet passivisessa vastarinnassa tavalla sellaisella, että itse asiassa vor sanoa heidän väsyttäneen ja taivuttaneen vainoojansa. Mutta millekään noista vallankumousajan kirkkokunnista ei saavutettu suvaitun lahkon asema ja myöhemmin tapahtunut muiden veroiseksi asettaminen ole käynyt niin tuhoisaksi kuin juuri kveekareille.
On jo mainittu, että kveekarit sangen pian ryhtyivät järjestämään vainottujen toveriensa avustamista. Tarvinnee tuskin lisätä, että tästä seikasta tuli seurakunnalle suuren huolen ja monien mieliharmien lähde, mutta useata voisi ensi hetkellä »kummastuttaa kuullessa, että se myöskin on sangen paljon vaikuttanut kveekariyhdyskunnan taantumiseen. Ja vielä enemmän kummastuttaa kuullessa, että juuri sen vuoksi köyhien jäsenten luku on eninten vähentynyt. Mutta lähemmin tarkastaessa käy asia kylläkin selväksi.
Jo vainojen ajalla on tapahtunut, että ihmiset rupesivat »ystäviksi» vain petollisesti, saadakseen avustusta tai elääkseen muiden innostuksen ja uhrautuvaisuuden kustannuksella. Mutta ne olivat erikoistapauksia, jotka helposti voi huomata. Mutta kuta enemmän vainoista päästiin, sitä vaarattomampaa oli tulla kveekariksi, sitä suurempi oli kiusaus hankkia »ystävänä» avustusta, joka oli paljon runsaampaa kuin yleisen köyhäinhoidon antama. Siten kehittyi sangen aikaisin kveekariyhdyskunnille sellaisinaan todellinen köyhäinhoitokysymys, ja tehtiin mitä moninaisimpia kokeita tehokkaasti voittaakseen niitä vaikeuksia, joita esiintyi. Mutta samalla käy yhdyskunta yhä kunnioitettavammaksi. Sen asketinen kohtuullisuus ja kuivanjärkevyys, sen yhä edelleen kiinteä, vapaamuurarimainen yhtenäisyys saa aikaan sen, että kveekarit kehittyvät sangen taitaviksi liikemiehiksi. Se on vanha, jo lollhardeista puhuttaessa (siv. 93, II os.[10a]) kuvattu ominaisuus. Asketisuus on porvarillinen hyve, erittäinkin ennen varsinaisen suuren teollisuuden syntymistä, jolloin uusia pääomia itse asiassa kylläkin usein muodostuu säästämällä. Kveekareillekin kokoontui rikkauksia, jopa joku aikalainen kertoo heidän ylellisyydestäänkin.
Heidän aikukristillisyyttä jäljittelevät periaatteensa kielsivät heitä suosimasta kaunotaiteita, heidän ensimäiset perimätietonsa tekivät heidän laajat joukkonsa yksin tieteenkin suhteen välinpitämättömiksi. Julkisiin virkoihin eivät he voineet ruveta valaa y. m. koskevien periaatteidensa vuoksi, kaikista tuloatuottavista valtion toimista, eläkkeistä y. m. täytyi heidän kieltäytyä, juominen ja urheilu olivat heidän keskuudessaan jyrkästi kiellettyjä, — miten voi silloin olla toisin laita kuin että heidän koko tarmonsa suuntautui ansioelämän alalle ja että heillä lopulta oli liike-elämässä sama osa kuin juutalaisilla ja että, huolimatta heidän silläkin alalla johonkin määrään noudattamistaan siveellisistä periaatteista, heistä tuli yhtä vaarallisia kilpailijoita kuin juutalaiset olivat. 17:nnellä ja 18:nnella vuosisadalla oli ainakin kveekareilla vielä maanviljelijöinä merkityksensä, ja se oli heillä nykyaikaisen maanviljelyksen tienraivaajina; mutta vuodesta 1760 alkaen selittävät »ystävät» pakolliseksi olla suorittamatta kirkonkymmenyksiä, eikä silloin jäänyt heihin lukeutuville tilanomistajille ja talonpojille muuta keinoa jälelle kuin siirtyä maasta pois, muuttaa kaupunkiin harjottamaan jotakin ammattitointa tai — luopua »ystävien» lahkosta. Toiset tekivät toisin, toiset toisin, ja maataviljelevä kveekari hävisi Englannissa näyttämöltä. Sen sijaan on kuuluisien englantilaisten kveekarien luettelossa melkoinen määrä eteviä pankkiireja.
Kauppa-asioissa osakseen tulleen menestyksen vaikutuksesta kehittyi kveekareissa toinen ominaisuus: kyvyttömyys tai haluttomuus hankkia uusia lahkoonpyrkijöitä.
Sinä kautena, josta me tässä puhumme, näkyi kaikki tämä tosin vasta vain alussaan. Mutta alkaa silloin jo se, mitä tahtoisimme sanoa liikkeen vieraantumiseksi köyhälistöstä. Ja tarkemmin sanoen käy niin kahdessa suhteessa. Ollaan varovaisempia ottaessa työläisiä jäseniksi, ja jäseniksi otetut työläiset tai ainakin heidän lapsensa lakkaavat yleensä pian olemasta köyhälistöläisiä.
Viimeksimainitut saavat kveekarikouluissa tai kveekarien koulurahastojen välityksellä paremman kasvatuksen kuin työläislapset yleensä ja sitte myöhemminkin enemmän edistyksen avustusta ja edistyivät sitte hyvästi porvarillisilla toimi-urilla — esitetyistä syistä sitä paremmin, jota parempia kveekareja he olivat. 18:nnen vuosisadan alussa oli työläisaines lahkossa vielä niin paljon voitolla, että — tässäkin ennakolta toistaen myöhäisempää kehitystä — ystävät päättivät järjestää työnvälityksen ja osittain päätöksensä toteuttivatkin. Mutta samalla kun kaikella tällä taloudellisesti nostettiin kveekareihin kuuluvaa työläistä ja saatettiin hänet kykeneväksi kasvattamaan lapsensa jonkun verran paremmin, lakkaa kveekarilaisuus asketisen siveysoppinsa, valtiollisen toimettomuutensa ja rauhanhakunsa vuoksi vetämästä puoleensa niitä työläisiä, joihin porvarillinen henki ei ole ottanut juurtuakseen. Myöskin osottautui kveekarien hyvä avustuslaitos heidän oppiensa leviämiselle työläispiireihin senkautta haitalliseksi, että monia kielsi omanarvontunto heihin liittymästä: pelko, että voitaisi luulla avustuksensaanninmahdollisuuden heitä saattaneen ottamaan tuon askeleen.
Lyhyesti sanoen, köyhälistöläisen kveekarin on jotenkin joutuisasti saavuttanut talonpoikaiskveekarin kohtalo. Hän ei ole vielä aivan kokonaan kadonnut, mutta hän on harvinainen ilmiö.
Miksi ei kveekarilaisuus hyvinvoivien luokkien piiristä myöhemmin voinut enään saada uusia kannattajia, se seikka tarvinnee tuskin selitystä. Liittyäkseen yhdyskuntaan, jolla on niin erikoisenlaatuisia tapoja, kuin kveekareilla oli yhä vielä 19:nnelle vuosisadalle saakka, tarvitsee porvarillisten luokkien jäsen aivan tavatonta innostusta, jota kveekarilaisuus ei kohta enään kyennyt kenessäkään asiaansa kohtaan herättämään. Sen uskonnolliset periaatteet ovat käyneet ennen kaikkea nykyaikaiselle porvaristolle merkityksettömiksi. Mitä tekee hän uskonnolla, joka ei ole valtion uskonto eikä vaikuta kansaan? Jolla ei ole koreita kirkkoja eikä merkitseviä, henkeviä saarnaajia? Joka ei ole kyllin järkeisoppinen aikamme valistuneille kelvatakseen eikä kyllin kuvaannollinen huumatakseen mieltä? Lyhyesti sanoen, kveekarilaisuus eli enään vain historiallisena muistona. Länsi-Europassa ei ole mitään edellytyksiä sen uudistukselle, se olisi nykyisin ainoastaan ja yksinomaan, mahdollinen Venäjällä.
Mutta huolimatta siitä, että kveekarilaisuuden kannattajien lukumäärä 17:nnen vuosisadan lopulta alkaen yhä väheni, on sillä kuitenkin 18:nnella vuosisadalla ja 19:nnen alussa ollut suuri vaikutus. Ei valtiollisena, vaan ihmisystävällisenä liikkeenä. Ja ihmisystävällinen liike oli epäilemättä sopiva ajalle, jolloin riehuntavuosilleen päässyt teollisuuskapitalismi piti siivottomimman riistämisen irstailujuhlia mutta köyhälistö ei vielä ollut kyllin voimakas asettuakseen järjestettyyn vastarintaan sitä vastaan. Kaikissa 18:nnen vuosisadan suurissa uudistusliikkeissä näemme kveekarien huomattavasti puuhaavan. He ovat Englannissa ja Amerikassa neekeriorjuuden ensimäisiä ja väsymättömiä vastustajia, he ovat rikoslainuudistusta ja vankilaolojen parannusta vaativien liikkeiden etunenässä. Heidän piiristään kehittyy eteviä tieteen ja kasvatusolojen ja myöhemmin myöskin valtiollisen uudistuksen edistäjiä ja edustajia. Kveekareja tapaamme chartistiliikkeessä, jossa he kumminkin, kuten tunnettu Sturge, oppiensa mukaisesti kuuluvat maltilliseen suuntaan, mutta kumminkin sitkeästi tekevät työtä asian edistämiseksi, ja me tapaamme kveekareja myöskin owenilaisten joukossa.[11]
Kun Robert Owen 1809 oli vaarassa joutua sellaiseen asemaan, että hänen olisi täytynyt jättää New-Lanarkissa alkamansa työväenystävälliset laitokset, kun hänen siihenastiset toverinsa voitonhimossaan sitä vaativat, liittyivät häneen, taatakseen hänelle uudistuksien jatkamiseen tarpeellisen pääoman, paitsi »itsekkyyden filosofia», Jer. Benthamia, vain muutamat kveekarit ja kveekarien pojat. Yksi näistä, William Allen, tuotti Owenille vastustuksellaan myöhemmin paljon puuhaa, mutta tämä vastustus koski, kuten Owen myöntää, yksinomaan uskonnollisia asioita, ei rahakysymyksiä. Muista »ystävien» riveistä saamistaan kannattajista, varsinkin eräästä John Walkerista, joka oli ottanut puuhaan osaa 30,000 punnan summalla, puhuu Owen itsekirjottamassaan elämäkerrassa sitävastoin mitä suurinta tunnustusta antaen. Eikä aivan yhdentekevää liene myöskään se, että Owenin likeisimmän seurapiirin muodostavat ja hänen henkiseen kehitykseensä vaikuttaa, ennenkuin hän yleensä menee New-Lanarkiin, kuten hän itse kertoo, kaksi nuorta kveekaria.
Huomattavimpia myöhemmistä kveekareista on, kuten jo olemme maininneet, John Bellers. Ennenkuin käymme hänestä puhumaan, täytyy meidän kumminkin muistella miestä, joka aatteisiinsa ja esiintymisensä aikaan nähden on kehityksessä Bellersin ja edellä kuvattujen »todellisten levellerien» välillä ja jolla on oikeus saada sijansa sosialismin historiassa.
Vuonna 1659 ilmestyi Lontoossa kaksi lentokirjasta, joiden tekijäksi oli itsensä merkinnyt Pietari Kornelius van Zürickzee. Ne selitettiin kauan aikaa Cromwellin entisen sotapapin ja sihteerin Hugh Petersin kirjottamiksi, mutta tosiasiallisesti on niiden tekijä muuan Zierickzeestä, eräästä silloin sangen merkitsevästä Zeelannin maakunnan kauppakaupungista, kotoisin oleva hollantilainen nimeltä Pieter Corneliss Plockboy. Toinen näistä lentokirjasista oli alkuaan kirjotettu Oliver Cromwellia varten, jonka kanssa kirjottaja selittää henkilökohtaisesti neuvotelleensa, ja on se, kun Oliver Cromwell sillä välin oli kuollut, omistettu Richard Cromwellille ja parlamentille. Siinä ehdotellaan keinoja tasavallan ja sisäisen rauhan lujittamiseksi (keinoja oli: kymmenysten ja kaiken valtiouskonnon poistaminen, kaikkien kristillisten lahkojen yhdenvertaisuus, täydellinen puhevapaus j. n. e.) ja on kirja niiden perustelun tapaan nähden koko mieltäkiinnittävä, mutta on meidän käsiteltävänämme olevien aineiden puitteiden ulkopuolella. Sitävastoin on toinen kirjanen aineemme kannalta ehdottomasti huomioonotettava.
Sen jotenkin pitkänä nimenä on: »Ehdotus keinoksi tehdä tämän ja muiden kansakuntien köyhät onnellisiksi sen kautta, että aina joku määrä sopivia henkilöitä liittyy yhteiseksi talouskunnaksi tai pieneksi tasavallaksi, jossa jokainen pitää omaisuutensa omanaan eikä mitään sortoa harjoteta siihen työhön nähden, johon kukin on omiaan ja jossa voi toimia. Keino, miten vapauttaa tämä ja muut kansakunnat ei yksin laiskoista, huonoista ja irstaista, vaan myöskin sellaisista henkilöistä, jotka ovat harkinneet ja keksineet keinoja elää muiden työn kustannuksella. Liitteenä on kutsumus tähän yhteiskuntaan tai pieneen tasavaltaan.»
Lopussa olevan kutsumuksen ovat laatineet henkilöt, jotka jo ovat ruvenneet kannattamaan suunnitelmaa ja sen hyväksi merkinneet kukin sata puntaa. He puhuvat kirjan kirjottajasta »ystävänämme Korneliuksena». Itse kirjasen lopussa olevassa muistutuksessa ilmotetaan, että kaikki, joilla on mielenkiintoa suunnitelmaan, voivat saada tekijän osotteen kirjan kustantajalta, meille jo tutulta Giles Calvertilta. Ei ole siis ensinkään epäilystä siitä, että suunnitelma oli aiottu välittömästi toteutettavaksi, että se ei ollut mikään tulevaisuudenkuvitelma, vaan »käytännöllistä» keksijän itsensä toteutettavaksi aiottua sosialismia. »Mutta keksijä ja hänen toverinsa viittaavat tehtyihin kokemuksiin. Tarvittavia raha-avustuksia hoitaisivat luotettavat henkilöt siksi kunnes — perustettava — yhdyskunta voisi kunnollisesti omin voimin pysyä pystyssä. »Mikä», kirjottavat asian puolelle voitetut englantilaiset toverit, »kuten me uskomme, pian tapahtuisi, katsoen eri henkilöiden uskottaviin kertomuksiin, joiden mukaan useat sadat henkilöt Siebenbürgissä (»Transilvaniassa»), Unkarissa ja Pfalzkreivikunnassa ovat pienestä alusta alkaen hankkineet yhdyskunnassaan itselleen mukavan elämän, vieläpä tulleet kykeneviksi tekemään paljon hyvää muillekin, jotka eivät kuulu heidän yhdyskuntaansa.»
Mainitut esimerkit viittaavat Mährin uudestikastajaseurakuntien hajanaisiin jäännöksiin,[12] ja siten näemme niiden edustaman kommunismin lopulta saavan kannattajia Englannissakin. Tosin ei tuuman toteuttamisesta pian kirjan ilmestymisen jälkeen sattuneiden valtiollisten tapausten — jo vuotta myöhemmin sortuneen tasavallan kuolinvavahdusten — vuoksi tullut mitään, mutta kuvatut seikat ovat jo kylliksi todistamaan, että aate, sellaisena kuin se siinä oli kehitetty, oli saanut sijaa englantilaisissa päissä. Joka tapauksessa on kirja ilmestynyt englanninkielisenä ja on kieltämättä vaikuttanut englantilaiseen aatemaailmaan, aate Englannissa edelleen kehittynyt. Sillä seikalla, että vaikutus tapahtui Hollannin kautta, oli syynsä asian luonnossa; mutta tämä kiertotie Europan siihen aikaan taloudellisesti kehittyneimmän maan kautta oli saanut sen aikaan, että ehdotus ei pysähtynyt mähriläisten seurakuntien antamaan esimerkkiin, vaan muuttui oleellisesti perusteluihinsa ja muotoonsa nähden, sai melkoisesti nykyaikaisia piirteitä. Ja tämä on ennenkaikkea syynä siihen, että emme voi ehdotusta tässä sivuuttaa. Taloudellisyhteiskunnallinen perustelu astuu siinä ja sen mukana etualalle, uskonnollinen on toisessa sijassa. Kirjasen ensimäinen osa, jossa varsinainen suunnitelma esitetään, on puhtaasti taloudellisyhteiskunnallinen, vasta toinen osa — loppumietelmät — vetoo kristilliseen rakkauteen ja kristinuskon siveysoppeihin.
Kirjaan sisältyvän yhteiskuntasuunnitelman voi paraiten sanoa olevan kommunistinen talousyhdyskunta, jossa on voimassa rajotettu yksityisomistusoikeus. Vain riistäminen — yhdyskunnan piirissä — poistetaan, ei omistusoikeutta. Tämän tuli, yhdenmukaisesti kymmenennen käskyn kanssa, jäädä voimaan. Se määrä, millä joku avustaa yhteiskuntaa maan, rahan ja muun omaisuuden muodossa, luetaan hänen hyväkseen tai taataan hänelle, mutta hän ei saa mitään korkoja. Jos hän kuolee, niin tulee, ellei hän ole tehnyt yhdyskuntaa perijäksensä, hänen omaisuutensa mennä perintönä hänen lapsilleen tai sukulaisilleen. Joka eroaa, on velvollinen siitä ilmottamaan ja saa silloin omaisuutensa takaisin; jos määrä on alle sata puntaa, saa hän sen heti halutessaan, jos määrä on yli sata puntaa, saa hän kolmeneljäsosaa siitä vuoden kuluessa, »mutta neljännen osan heti, ettei kukaan olisi estetty heti jättämästä yhdyskuntaa». Jos tyranniväkivalta hävittää tai hajottaa yhdyskunnan, niin pitää, sen jälkeen kun velkojat on tyydytetty, puhdas omaisuus ja maaomaisuus tasan jaettaman yksinomaan köyhille jäsenille, joilla mitään hyvää ei ole, ja mahdollisesti löytyville muiden jäsenien köyhille omaisille. Nuorten ihmisten, jotka tahtovat jättää yhdyskunnan — mennäkseen naimisiin ei-jäsenten kanssa tai muista syistä — pitää saada lähtiessään suhteellinen osa heidän syntymänsä tai jäseneksitulonsa jälkeen kertyneestä säästöstä tai, ellei sellaista ole tullut, yhdyskunnan arvioima määrä.
Aluksi kokoovat soveliaat henkilöt, »isinä», rahaston. Tämän rahaston avulla hankitaan kaksi suurta rakennusta: toinen Lontoon Cityssä; sen täytyy olla kyllin suuri voidakseen antaa kodin parillekymmenelle perheelle ja tulee sen olla varastohuoneena ja kaikenlaisina puoteina; toinen rakennus, suurempi, hankitaan maalta, jonkin virran läheisyydestä, sen tulee muodostaa yhdyskunnan tuotannon keskus ja yhteinen asunto, maatyöntekijöiden, käsityöläisten, opettajien y. m. ja merimiesten asunto. Tämän rakennuksen ja virran välillä tulee olla riittävästi tilaa lastauspaikaksi, ja tulee rakennuksen mikäli mahdollista sijaita siten virran rannalla tai olla niin kanavan ympäröimä, että sen nostosillalla voi eristää ympäristöstä. Myöskin tulee olla sulkuportti kalastusta helpottamassa.
Talon tulee olla rakennettu tarkotuksenmukaisesti ja »sisältää yleisiä ja yksityishuoneita vastatakseen vapauden ja mukavuuden vaatimuksia».
Johtajat ja virkailijat ovat jäsenten valitsemia ja aina yhdeksi vuodeksi kerrallaan, jotta ei pääsisi vallalle mitään virkamiesvaltaisuutta. Muuten on määrättyjä säännöksiä aiottu olemaan niin vähän kuin mahdollista, jokaisella pitää olla kaikki yhteisen hyvän kanssa sopusoinnussa oleva vapaus — kaiken tulee olla vapaata, mikä ei sodi »jumalan valtakuntaa» ja järkeä vastaan. Siten myöskin kaste, ehtoollinen y. m., joiden käyttäminen kirjottajan mielestä on vähemmän arveluttavaa kuin niiden käyttämättä jättäminen.[13]
Mitä itse tuotantoon tulee, niin on kaikille yhdyskunnan jäsenille määrätty kuuden tunnin työaika, ja, tarkemmin sanoen, vapaan valinnan mukaan joko aamupäivisin ja iltapäivisin kumpanakin kolme tuntia, tai, mitä useat vallankin kesäkuumalla pitävät parempana, kuusi tuntia aamupäivisin; tässä ja kaikkialla sabbatia lukuunottamatta. Niillä työläisillä sitävastoin, joita yhteiskunta pitää palkkatyössä, on kaksitoistatuntinen työaika, kunnes he »kykenevät ja tahtovat meitä avustaa». Paraat työläiset valitaan mestareiksi, joilla, kuten työläisillä, on kuusituntinen työaika.
Kaupungissa olevassa varastohuoneessa työskentelevien jäsenten tulee vuorotellen toimia joku aika vuodesta tuotannon alalla laajentaakseen teknillisiä tietojaan ja muiden heille siitä koituvien etuisuuksien vuoksi.
Kaikkien lasten tulisi oppia paria ammattia. Mutta siinä tulisivat he aina olemaan iloisia ja hyvällä tuulella, kun heidän päivittäin täytyisi tehdä työtä korkeintaan kuusi tuntia eikä, kuten muun maailman ja erittäinkin Englannin lasten, olla seitsemän vuotta orjantyössä. Vapaa-aikoinaan voisivat he vapaan valintansa mukaan kehittää itseään tieteissä ja taiteissa. Lapsilla, jotka vielä saavat kouluopetusta, on päivittäinen työaika teollisuudessa ja maanviljelyksessä kolme tuntia. Kaikki tämä on voimassa yhtäläisesti köyhiin kuin rikkaisiin nähden — samoin myöskin niihin lapsiin nähden, joita hyvinvoivat yhdyskuntaan kuulumattomat henkilöt mahdollisesti lähettävät yhdyskunnan kouluun, niin pian kuin tämä ensin on saanut joukon taitavia opettajia.
Tyttöjenkin tulee, paitsi talousaskareita, oppia vakinaisia ammattitöitä, saadakseen, sitte kun he myöhemmin jättävät yhdyskunnan, maailmassa toimeentulonsa.
Seuraavista syistä olisi selvää, että yhdyskunta menestyisi taloudellisesti ja laajentaisi liikettään yhä enemmän:
Kirjottaja esittää kaikki edut, joita on yhteistaloudelta ja maanviljelyksen ja teollisuuden yhdistämisestä, selittää, miten tuotantohaara liittyisi toiseen ja miten toisen laajentamisesta olisi seurauksena toisenkin laajeneminen, miten talouselämän monipuolisuus olisi takeena yrityksen kestävyydestä. Hän antaa houkuttelevan kuvan yrityksen vähitellen tapahtuvasta laajenemisesta, selittää miten ruvettaisi harjottamaan jopa laivanrakennusta, laitettaisi laivoja käytettäviksi merikalastukseen ja valmistettujen tuotteiden kulettamiseen mannermaalle. Itsessään olisi yhdystalous joka suhteessa edullista. Ensinnäkin työnteon helpottamisen vuoksi. »Jokainen tulee tilaisuuteen kaikessa rauhassa tekemään päivätyönsä. Kun kaikki tapahtuu määrättyä työnjakoa noudattaen, niin on 25:llä vaimolla vähemmän asiat sekasin kuin yhdellä yhdessä taloudessa». Mutta »vaivattomuuden ohella on yhteiselämä etuisampaa». Jos sata perhettä elää yhdessä, voisi 25 vaimoa tehdä sen työn, joka muuten olisi sadan tehtävä, muut 75 voisi tehdä tuottavaa työtä, joka monelle heistä olisi mieluisampaa. Ja muutenkin säästettäisi. Sadan tulen asemasta tarvittaisi vain neljä tai viisi: yksi keittiössä, yksi ruokasalissa, yksi lastenhuoneessa j. n. e. Myöskin voitaisi, mikäli oman talouden tuotanto ei peittäisi kulutusta, joukottain ostaen saada tavarat halvemmalla.
Kilpailuakaan ei yhdyskunnan tarvitsisi pelätä. Yksinpä vaikka muut kauppiaat, houkutellakseen yhdyskunnalta ostajia, alentaisivat tavarainsa kovin suuria hintoja — mikä olisi perin toivottavaa —, niin tekisivät suurliikkeen edut yhdyskunnan kykeneväksi tuottamaan tavaroita halvemmalla kuin muut. Sitä vaan pitäisi varoa, ettei ostajia karkotettaisi rikkiviisailla oikuilla. Jos siis vaatteiden ostajat haluaisivat ostaa ne koristeltuina, niin älköön saatettako heitä lähtemään pois huomauttamalla, että koreilu muka on synnillistä. Sillä saataisi vain se aikaan, että nämä ostajat muutenkin lakkaisivat olemassa liikeasioissa yhdyskunnan kanssa, s. o. vahingoitettaisi itseään. Oli kyllä kylläkin ikävä seikka, lisää Plockboy leikillisesti, että Aatami söi tiedonpuusta, mutta muuten kuin esimerkin avulla ja kasvattamalla ei ihmisiä paranneta koreiluhalusta. Kieltäytyminen koreuksia valmistamasta olisi senkin vuoksi taitamatonta, että yhdyskunnassa kasvaneiden nuorten, kun he myöhemmin haluaisivat katsastella maailmaa, olisi paljon vaikeampi saada työtä, elleivät he osaisi tehdä korutöitä.[14]
Jäsenten itsensä piti kumminkin pukeutua mahdollisimman yksinkertaisesti, vain niiden, joilla oli varoja siihen, oli lupa laittaa vaatteensa paremmasta aineesta, jo senkin vuoksi, että köyhät, kun varakas menisi kävelylle, tietäisivät, että hän oli henkilö, jolta he hyvällä syyllä saisivat odottaa saavansa apua.
Muita etuisuuksia, joita yhdyskunta tarjoisi, olisi edelleen se, että nuorien henkilöiden ei, kuten muuten aivan liian usein tapahtuu, tarvitsisi liian aikaisin mennä avioliittoon vain päästäkseen orjamaisesti riippumasta vanhemmistaan t. m. s. He voisivat täysin harkiten ja aivan vapaina — kun heidän ei olisi pakko mennä naimisiin yhdyskunnan jäsenten kanssa — valita elämäntoverinsa. Yhdyskunnan opettajien ei tarvitsisi toimeentulonsa vuoksi opettaa asioita, joihin he eivät usko, kun mitään omantunnon pakkoa ei olisi, vaan kaikkien lahkojen tulisi olla yhtäoikeutettuja. Eikä kenenkään tarvitsisi pelätä sairauden tuloa tai huolehtia, millä vanhana tulee toimeen, tai vapisten ajatella lastensa kohtaloa kuolemansa jälkeen.
Samoin kuin yhdyskunta harjottaisi kauppaa ulkomaailman kanssa ja pitäisi koulunsa korvausta vastaan avoinna yhdyskuntaan kuulumattomille, samoin saisivat sen lääkärit ja kirurgit osottaa taitoaan yhdyskunnan ulkopuolellakin oleviin nähden: rikkaille korvausta vastaan, köyhille ilmaiseksi. Ja toisten käydessä sairaiden luona, olisi toisten oltava määrättyyn aikaan kotona, jakaakseen luonaan kävijöille neuvoja.
Rikkaat henkilöt, jotka tahtovat nauttia yhteiselämän etuja, saavat ylläpitokustannukset maksaen asettua vuokralaisina yhdyskunnan piiriin. Jos he, hyvän esimerkin vuoksi, tahtovat tehdä jonkun verran työtä, saavat he korvaukseksi siitä asunnon ja vaatteet ilmaiseksi.
Aina vuoden kuudentena ja kahdentenatoista kuukautena tehtäisi tilisuoritus ja jaettaisi jäsenille osa tuotteiden ylijäämästä, niin että jokainen pääsisi tilaisuuteen antamaan apua köyhille, lahjoja ystävilleen ja muuta sellaista.
Yhdyskunta rakentaisi myöskin suuren kokoussalin, jossa istuinpaikat olisivat asteettain toistensa yläpuolella, jokainen varustettuna pulpetilla lukemista ja kirjottamista varten. Tässä salissa pidettäisi esitelmiä ja keskusteltaisi j. n. e.; tilaisuuksiin voisivat ottaa osaa muutkin kuin yhdyskunnan jäsenet, ja jokainen saisi niissä vapaasti lausua ajatuksensa. Syödessä vallitsisi iloinen mieliala eikä noudatettaisi mitään seremonioita. Pöytäpalvelusta hoitaisivat nuoret vuorotellen, ettei kenessäkään pääsisi vallalle väärä ylpeys.
Lopuksi luetellaan 72 ammattia, joita yhdyskunnassa harjotettaisi. Ja sitte sanotaan: »Heti kun yksi yhdyskunta on perustettu taimitarhaksi Lontoon läheisyyteen, hankkiakseen köyhille työtä, voimme järjestää toisen Bristolin läheisyyteen ja edelleen yhden Irlantiin, josta sangen helpolla voimme saada maata ja runsaasti puutavaraa talojen, laivojen ja muiden rakentamiseen.
Toisessa osassa, joka sisältää suunnitelman uskonnollissiveellisen perustelun, on seuraava kohta erikoisen kuvaava: »Nämä yhteiskunnat tai yhdyskunnat eivät aina ole olleet niin harvinaisia ja harvassa olevia, vaan oli niitä jo aikaisina aikoina sangen kypsiä, kunnes niihin pujahteli alkuperäisen viattomuuden vihollisia, joiden vaikutuksesta elämää, jota ihmiset olivat velvotetut elämään Kristuksen käskyjen mukaisesti, alettiin pitää jonakin, joka oli kunkin vapaassa vallassa, samalla kun nuo mainitut alkoivat elää ylpeätä ja joutavaa elämää, johon sisältyi pyhyys, joka kävi yli sen mitä vapahdukseen tarvittiin ja johti monien laiskojen ja ylimielisten elukoitten — tarkotan: munkkien ja sellaisten — kuntien perustamiseen, tuhansiin satuihin ja petoksiin.»
| * | * | |
| * |
Tuo on kirjotettu vuonna 1659. Kolme vuotta myöhemmin julkaisee sillävälin Hollantiin palannut Plockboy uuden talousyhdyskuntasuunnitelman, joka kumminkin nyt oli perustettava Pohjois-Amerikassa olevaan hollantilaiseen Uuden-Alankomaan siirtokuntaan. Kirjanen kävi muuten tietysti pääasiassa edellisen suuntaan.
Plockboy oli varmaan erinomaisen selväpäinen, hänen taloudellisen tietonsa määrä melkoinen. Paitsi sitä, että hänen ehdotukseensa tietoisesti ja tarkotuksellisesti sisältyy maanviljelyksen ja teollisuuden yhdistäminen, yritti hän myöskin saada aikaan kiinteämpää, voisi sanoa: elimellistä, yhteyttä kaupungin ja maaseudun välille, siten että eroavaisuuksia ei hävitettäisi, mutta että työnjako tulisi olemaan järkevämpi: tuotanto jää järjestetyn siirtolan asiaksi, vaihto taas kaupungin asiaksi. Edelleen näemme Plockboyn ehdottomasti vastustavan asketisia pyrkimyksiä, jotka olivat vallalla sen ajan kommunistien suurissa joukoissa ja jotka tähän asti olivat olleet kommunismin huomattavimpia tunnusmerkkejä ja jotka hänen ehdottomasti täytyi ottaa huomioon. On, kuten olemme nähneet, jotakin ivaa siinä tavassa, jolla hän aatetovereilleen selvittää, että he silpoisivat omaa lihaansa, jos he kieltäytyisivät valmistamasta ylellisyystavaroita — että sillä tavalla ei maailmaa muutettaisi. Mutta häntä ei johda pelkkä kaupan kanta. Niiden seikkojen joukossa, joita siirtolassa harjotetaan, on hänen mielessään, paitsi tieteitä ja muita »vapaita taitoja», myöskin musiki, josta esimerkiksi monet kveekarit eivät tahtoneet tietää kerrassaan mitään — ja jota toiset taas tahtoivat sietää vain sikäli kuin oli kysymys uskonnollisten laulujen laulamisesta. Lyhyesti sanoen, huomaa, että meille puhuu Rembrandtin ja Jan Steenin aikalainen ja maanmies; hänen suunnitelmassaan ei ole mitään maailmanpelkoa, vaan henkii siitä päinvastoin vallan terve maailmanilo. Hänellä on yhdeksäksikymmenesosaksi tukensa suurin piirtein järjestetyn tuotannon, tuotannon ja kaupan alalla vallitsevan suurliikkeen, eduissa.
Mutta tässä olemme samalla koskettaneet hänen ehdotuksensa toista puolta. Mitä se utopismiin nähden jättää pois, sen voittaa se porvarilliseen olemukseen nähden. Se harjottaa tuotantoa voittoa tavotellen; sillä on, huolimatta sen kaikista määräyksistä köyhien hyväksi, niin suuressa määrässä kauppa-, voisi myöskin sanoa osakeyhtiön luonne, että se siinä suhteessa voittaa kaikki muut aikakauden kommunistiset suunnitelmat. Muut perustettiin uskollisia tarkotuksia silmälläpitäen tai »maailmalle» vastakohdaksi. Kun ne siitä huolimatta porvarillistuivat, niin tapahtui se vastoin alkuperäistä aikomusta, maailmanhistoriallisesti välttämättömän kohtalon pakosta. Plockboynkin kirjotuksissa huomaa vielä jäännöksiä vastakohtaisuudesta »maailmaan» nähden, mutta sangen vähäisessä määrässä. Hän ei ole uskonnollinen, ja hänen kirjotuksensa koskevat vain jäsenten elämäntapaa. Siirtokunta antaa kunkin tulla autuaaksi omalla tavallaan — taivaassa ja, missä tuotanto ei tule kysymykseen, mahdollisuutta myöten myöskin maanpäällä. Missä välttämättömyys ei toisin määrää, on vapaus vallitseva, kirjottaa hän nimenomaan. Ja huomattava on hänen pyrkimyksensä tehdä poispääsy niille, jotka tahtovat yhdyskunnasta erota, mahdollisimman helpoksi. Yhdyskunnan tulee laittaa asiat paremmalle kannalle kuin ne maailmassa ovat mutta välttää ettei yhdyskunta itse ja sen jäsenet kadota maailman tarjoamia etuja.
Sellaisella käsityskannalla ollessa oli pakko tehdä myönnytyksiä ajan porvarilliselle hengelle. Siitä huolimatta emme Plockboyn ehdotuksessa näe mitään taka-askelta verratessamme häntä hänen kommunistisiin edeltäjiinsä ja aikalaisiinsa. Päinvastoin. Me olemme nähneet, että tuon ajan kaikki kommunistiset yritykset saivat porvarillisen lopun, paraassa tapauksessa olivat eristettyjä yhdyskuntia, joilla oli parempi talous ja suurempi tuotantokyky kuin ympäröivällä maailmalla, mutta jotka joutuivat kilpailuun tämän kanssa, jolloin ne kylläkin usein osottautuivat kilpailukykyisemmiksi.[15] Nämä tosiasiat olivat Plockboyn tiedossa, ainakin muutamista noista seurakunnista oli hänellä varmaan tarkat tiedot. Se, että hän veti niistä täydet johtopäätökset, asettui olevien tosi-olojen pohjalle, ei ollut hänenkään, kauppaoloihin nähden sen ajan kehittyneimmän maan kansalaisen, tekemänä mikään pieni työ. Sosialismin oli suoriuduttava porvarillisesta yhteiskunnasta, ja Plockboy on ensimäinen, jolla johtavana ajatuksena on päästä porvarillista yhteiskuntaa pitemmälle, sensijaan että taantuisi siihen nähden. Mutta tämä ei ollut taloudellisesti muuten mahdollista, kuin yrittämällä saada aikaan suuripiirteisesti järjestetty yhteistoiminnallinen yhdyskunta. Plockboy merkitsee mielestämme tai julistaa — sillä oltiin vuodella 1659 — vaihdetta kristillisestä ja utopisesta kommunismista nykyaikaiseen osuuskunta-ajatukseen. Mitä tästä lienee tullutkin, historiallisesti oli se merkitsevä askel, muistiinmerkitsemisen kerrassaan ansaitseva teko.
Kaikki historioitsijat, jotka käsittelevät Englannin yhteiskunnallisia oloja 17:nneltä vuosisadalta, ovat siinä yhtä mieltä, että köyhempien luokkien, vallankin maatyöläisten, asema tasavallan kukistamisesta (1660) aina vuosisadan loppuun oli jatkuvasti huono. Uudistetun yksinvallan aikuinen lainsäädäntö oli, mikäli kysymykseen tuli kansakunnan taloudellinen elämä, kerrassaan suurten maalordien hyväksi tapahtuvaa luokkalainsäädäntöä, ja vuoden 1688 »vallankumous» sai siinä suhteessa aikaan vain sen muutoksen, että kauppa-alan vallitseville luokille maanomistajaylimystön ohella hankittiin suurempi vaikutus hallitukseen kuin niillä tähän asti oli ollut. Maalordit vallitsivat omiaan ja kauppamaailman etuja. Työtätekeville luokille merkitsi se kauaksi aikaa heidän asemansa huononemista; mitä Stuart-suvun hallitessa mahdollisesti vielä oli laiminlyöty omistavien luokkien etujen edistämisessä, se korjattiin nyt. Jo aikaisemmin (X:nnessä luvussa) mainittujen maalordien hyväksi Kaarle II:sen aikana tehtyjen toimenpiteiden lisäksi oli 1677 tullut laki, jonka mukaan kaikki maanvuokrasuhteet, joista ei voitu esittää asiakirjallista sopimusta, joka toista osotti, olivat lyhytaikaisen irtisanomisen varassa olevia vuokrasopimuksia. Mutta vanhoja sopimuksia ei useimmissa tapauksissa voitu todisteellisesti esittää; osaksi eivät ne olleet koskaan joutuneet talonpoikien (maanvuokraajien) käsiin, osaksi riippuivat vuokrasuhteet isältä pojalle aina feudaliajalta siirtyneistä oikeussuhteista. Kummassakaan tapauksessa, eikä muutenkaan usein, eivät pikkutalonpojat ja pikkuvuokraajat voineet oikeudessa saada todistetuiksi omistus- tai vuokrasuhteidensa pätevyyttä. Niin oli uusia mahdollisuuksia olemassa muuttaa maataloussuhteet, joissa pikkuvuokraajat olisivat voineet elää, sellaisiksi, joissa he tulivat olemaan huonommassa asemassa kuin elukat, tai heidän oli pakko joutua häviöön kapitalistisen vuokraajan eduksi. Sitte määrättiin tuontitullien lisäksi vientipalkintoja, että parantunut maanviljelys ei vaan mitenkään saattaisi viljanhintoja laskemaan. Pientilallisten ja maatyöläisten tilaa auttoi huononemaan edelleen se, että maalordit aitasivat tai anastivat yksinoikeudekseen metsää, suota ja kangasta. Ennen olivat, kuten muiden muassa Macaulaykin kertoo, talonpojat ja maatyöläiset voineet tyydyttää lihantarpeensa pääasiassa ampumalla tai pyytämällä metsänriistaa tai hankkia lisätuloa myymällä sitä; myöskin se oli heiltä Jaakko I:sen ajalta alkaen asteettain lailla kielletty, muun muassa silläkin syyllä, että metsästys muka edisti tyhjäntoimittajaelämää, — se on: vähensi pakkoa raataa tilanherran orjana.
Kaupan edistyminen ja omistavien luokkien rahatulojen kasvaminen, josta 17:nnen vuosisadan loppupuolen kansantaloustieteilijät, kuten William Petty, Josiah Child y. m., ihastuksissaan kirjottavat, merkitsi vain sangen pienelle työläisluokan osalle tilan parantumista, mutta laajoille joukoille sen huonontumista. Sillä samalla kuin voitto ja hinnat tavattomasti kohosivat, pysytettiin palkat oikeuden määräämien taksojen avulla alhaisina. Niin alhaisina pysytettiin palkat, että niitä maaseudulla ja kotiteollisuudessa työskenteleville enimmäkseen täytyi täydentää köyhäinkassojen varoilla. Köyhäinhoitomaksut nousivat ennen kuulumattoman korkeiksi, niiden määrä kohosi yli kolmannekseen koko valtion menoarviosta. Köyhäin ja kerjäläisten lukumäärän vuonna 1696 arvioi Charles Davenant koko väestön neljännekseksi; ei ihme silloin, että koko maailma käsitteli kysymystä, miten tämä asiaintila olisi autettavissa. Köyhäin- ja köyhäinavustuskysymyksestä syntyi kokonainen kirjallisuus.
Kaksi kokonaan eroavaa käsitystä voi huomata näissä kirjotuksissa, vaikka ne aina eivät ilmenekään täysin puhtaina: toisen, joka lähtee porvarillisten luokkien edun kannalta ja etsii keinoja, millä päästä köyhäin tuottamasta vitsauksesta, ja toisen, joka pyrkii kohottamaan köyhiä näiden itsensä vuoksi ja jonka tarkotuksena enemmän tai vähemmän ilmeisesti on yhteiskunnan parempi järjestäminen. Edellisen suunnan kuvaavana tai klassillisena edustajana voi pitää John Lockea, sensualismin kuuluisaa filosofia. Toista, ihmisystävällissosialistista tai, jos tahtoo, inhimillistä suuntaa edustaa paraiten ja ehdottomimmin kveekari John Bellers.[16]
John Bellers syntyi vuonna 1654 varakkaiden vanhempien poikana. Itse ollen kveekari, nai hän, niinkuin »ystävien» naimismääräysten mukaan oli melkein välttämätöntä, uskonsisaren, ja tuli tämän avioliiton kautta Gloucesterissa olevan Coln-Aldwinin tilanomistajaksi. Valtiollisella uralla menestyminen ei ollut mahdollista, kun hän kuului tuohon valtiollisessa suhteessa silloin vielä pannanalaiseen joukkoon, ja niin puuhaili hän harrastellen kaikenlaisia opintoja ja ihmisystävällisiä yrityksiä. Hänen ystäviinsä kuuluivat William Penn, Pennsylvanian kuuluisa perustaja, sekä lääkäri ja luonnontutkija Hans Sloane, jonka suuremmoinen lahjotus laski perustan Brittiläiselle Museolle. Vaikka Bellers ei ollut kovin voimakas ruumiinrakenteeltaan ja usein sairasteli, saavutti hän 71 vuoden ijän. Hän kuoli vuonna 1725, yhtenä aikansa paraimmista ja ollen, kuten Marx hänestä kirjottaa, »todellinen erikoisilmiö kansantalouden historiassa».
Ensimäinen tähänkuuluva kirjotus, joka meillä on Bellersin kirjottamista, on vuodelta 1695, yhdeltä noista seitsemästä peräkkäin toisiaan seuranneesta nälkävuodesta — pahanhuutoisista »seitsemästä laihasta vuodesta» — jotka 17:nnen vuosisadan lopulla rasittivat Englannin työläismaailmaa ja alensivat työläisten palkat tavattoman alhaisiksi. »Ehdotus kaikkien hyödyllisten ammattien ja maanviljelyksen alat käsittävän työkollegion perustamisesta», — sellainen on Bellersin teoksen nimen sananmukainen käännös, mutta varsinaisesti tarkottaa Bellers työsiirtolaa tai liittokuntaa. Hän selittää kirjasessa kahdessa kohdin, miksi hän oli valinnut nimen »College of Industry». »Yhdyskunnan nimenä tulee mieluummin olla kollegio kuin työhuone, koska se on mieluinen nimi ja koska siellä sitäpaitsi voidaan antaa kaikenlaista hyödyllistä opetusta», kirjottaa hän kirjansa alkupuolella, ja loppuluvussa, jossa hän tarkastaa kohta kohdalta ne väitteet, joita on tehty hänen suunnitelmaansa vastaan, selittää hän, että workhouse- (työhuone-)nimi tuoksahtaisi lisäksi »bridewelliltä», mikä oli silloisen kuritushuoneen nimi. Mutta myöskään nimi yhteiskunta — »community» — ei soveltuisi, kun kaikki ei olisikaan yhteistä. »College»-nimi sitävastoin viittaa enemmän vapaaehtoiseen oleskeluun. Bellers on sangen tietoinen ehdotuksensa sekasikiöluonteesta ja viittaa selvästi siihen, että puhtaasti käytännölliset arvelut estivät hänet käymästä pitemmälle. Todella kveekarimaisen varmana, mutta samalla ilmaisten teoretisen vakaumuksensa ja jonkinlaista veitikkamaista leikillisyyttä, jota usein esiintyy hänen kirjotuksissaan, vastaa hän kysymykseen, miksi köyhien — se on työläisten — ei tule saada »kollegion» koko voittoa, etupäässä seuraavaa: »koska rikkaat eivät ollenkaan kykene muuten elämään kuin toisten työn perustalla: maalordit vuokramiestensä työn perustalla ja kauppiaat sekä liikkeenharjottajat työläistensä työn kustannuksella.» Kumminkin on hänellä vielä muita perusteita kuin tämä rikkaat huonoon valoon saattava huolenpito heistä, joiden perusteella »kollegion» piti tuottaa voittoa. Saattaakseen siinä liikkeen käyntiin tarpeeksi suuressa mittakaavassa, tarvitaan paljon rahaa, ja »tuhat puntaa saadaan siinä, missä on voittoa toivossa, helpommin kokoon kuin sata hyväntekeväisyystarkotuksissa». Ja kuta enemmän olisi rahaa kiinnitettynä johonkin yritykseen, sitä suurempana takeena olisi se siitä, että myöskin huolehditaan yrityksen kunnollisesta menestymisestä ja että harrastus siihen ei pienene. Puhdas hyväntekeväisyyslaitos ei »kollegion» pitäisi olla myöskään senvuoksi, että työläisillä, jotka siihen liittyvät, olisi oikeus kaikkeen siellä saamaansa. »Kollegion» suoma mukava elämä piti oleman »rikkaan velan suorittamista köyhälle, ei hyväntekeväisyyttä». Sen takaamiseksi vaadittavan määrän yli jäävä osa vain suoritettaisi kunkinaikaisten olojen mukaisesti yhteisöpääomalle.
Ylijäämän laskee Bellers 300:n työkykyisen henkilön muodostamalta yritykseltä 15,000:ksi punnaksi siinä tapauksessa, että maata y. m. ei ole vuokrattu, vaan, mitä hän pitää ehdottomasti parempana, ostettu. Vähimpänä osanottomääränä esitti hän 25 puntaa, 50 puntaa oikeuttaisi käyttämään yhtä ääntä neuvotteluissa, mutta kenelläkään, olipa hän yritystä kannattanut miten suurella määrällä tahansa, ei saanut olla enempää kuin viisi ääntä.
Työläisväestöä tulee Bellersin mielestä kollegiossa olla yhteensä 150 henkilöä, joiden työ tuottaa sen, mitä kollegio itse tarvitsee. Lisäksi on 10 miestä, joiden toimena on pitää huolta polttoaineen, raudan y. m. tarpeen tyydyttämisestä, 5 muuta huolehtii rakennusten vuokran ja 35, tarvittaessa, maanvuokran maksamisesta. Ellei mitään maanvuokraa ole maksettavana, lisättäisi näiden viimeksimainittujen työntuote noiden 300:sta jäsenestä vielä huomioonottamatta olevien 100:n henkilön työntuotteeseen, joka muodostaisi yrityksen työntuotteen ylijäämän. Jos siis maakin olisi vuokrattua, niin olisi, jos jokainen työläinen vuosittain tuottaa kymmenen punnan arvosta tuotteita, ylijäämää 100 × 10 = 1,000 puntaa.
Tämän tuotantoylijäämän, joka vastaa yliarvo-osamäärää 300 : 135 = 45 prosenttia, arviointiin tällaiseksi on Bellers, kuten hän selittää, johtunut »tarkkaamalla kansakuntaa, jossa, kuten otaksun, ei yli kaksi kolmasosaa, jos yleensä edes puolet väestöstä tekee kansakuntaa hyödyttävää työtä ja kaikki kuitenkin saavat toimeentulonsa». Edelleen tarjoisi kollegio joukon taloudellisia etuja. Tulisi säästetyksi: puotien pitoon, välikauppiaiden ja muiden hyödyttömien ammattilaisten toimeentuloksi, asianajajapalkkioihin, huonoihin velkoihin y. m. kuluvat menot. Asunnosta, lämmöstä, keittämisestä, elintarpeiden ostosta koituvat kustannukset vähenisivät. Tuotteita, joissa olisi pieniä vikoja, ei tarvitsisi heittää hukkaan, kun ne käytettäisi itse. Monet naiset ja lapset ottaisivat osaa tuottavaan työhön, ja ajanhukka, joka syntyy ajottaisesta työnpuutteesta, voitaisi välttää. Edelleen saisi »kollegio» hyötyä teollisuuden ja maanviljelyksen yhdistämisestä, muista eduista puhumatta.
»Kollegiossa» tulee työläisten, niin kauan kuin heidän voimansa ovat kukoistuksessaan, olla työssä yleinen työaika, mutta ijän lisääntyessä tarvitsisi työskennellä asteettain aina tuntia vähemmän päivässä. »Ja saavutettuaan kuudennenkymmenennen ikävuotensa, nimitettäköön heidät, elleivät heidän työnsä jo ennen ole heitä siihen asemaan saattaneet, tarkastajiksi, mikä toimen helppouteen ja elämän mukavuuteen nähden tarjoo saman edun, mitä yksityisen rahamassin säästetyt aarteet voivat tarjota.»
Työsäännöt piti muodostaa niiden sääntöjen mukaisiksi, jotka oli Lontoon paraimmassa asemassa olevilla »oppipojilla».
Muita huomattavia »kollegion» puolia oli seuraavia:
Kukaan kollegion liikkeenjohtajista ja muista virkamiehistä (tarkastajista) ei saisi, yhtävähän kuin varsinaiset työläisetkään, mitään rahapalkkaa vaan samoin vain jonkin määrän elintarpeita ja nautinnonvälineitä ylläpidokseen.
Kollegion asuinrakennuksissa on neljä sivustarakennusta: yksi naimisissaoleville, yksi naimattomille nuorillemiehille ja pojille, yksi naimattomille naisille ja tytöille ja yksi sairaille ja työhönkykenemättömille. Aterioilla, jotka syödään yhteisesti, palvelee nuori väki (pojat ja tytöt) vuorotelevissa joukoissa.
Työhuoneiden tulee olla samoin jaettuja. Kollegiossa on nuori mies 24:nteen ikävuoteensa, tyttö 21:seen ikävuoteensa »oppilas»; sitte voivat he mielensä mukaan jättää kollegion tai myöskin mennä naimisiin.
Aluksi on kiinnitettävä suurta huolta siihen, että hankitaan joukko kunnollisia työläisiä, jotka ovat omiaan antamaan hyvää esimerkkiä; loput voivat aluksi olla oppilaita. Nuorisoa käyttäen tulisi alkaa. »Vanhat ihmiset», sanotaan esipuheessa, »ovat kuten saviastioita, niitä ei ole helppo muodostella uudestaan. Mutta lapset ovat paremmin saven kaltaisia, sellaisena kuin se juuri on kaivettu maasta.» Joskin siis köyhät aluksi ehkä osottautuisivat ynseiksi, ei rikkaiden (jotka olivat antaneet rahat kollegion perustamiseksi) kuitenkaan pitäisi menettää mielenmalttiaan. »Seitsemänä tai neljänätoista vuonna voi kasvaa nuoriso, jolle kollegion elämä on luonnollisempi.»
Suurta arvoa on annettava opetustoimelle, ja suurta huomiota kiinnitettävä ei yksin sille seikalle, mitä opettaa, vaan myöskin sille, miten opettaa. Opetuksen on yhdistettävä työ ja oppiminen, koetettava vaikuttaa enemmän havainnollisuuden kuin opin avulla, enemmän käytännöllisen harjotuksen ja kokemuksen kuin päähänpäntättyjen sääntöjen avulla. Ja se, mitä lapset oppiakseen lukevat, se tulisi heidän mieluummin lukea yhdessä. »Kun lapset lukevat ääneen toisilleen ja keskustelevat lukemansa johdosta, niin tekee se syvemmän vaikutuksen kuin se, että he lukisivat itsekseen, samoin kuin muistamme kauemman jonkun ihmisen äänen kuin hänen kasvonpiirteensä.»
Kollegiossa voivat varakkaat ihmiset määrättyjä maksuja vastaan ja kunnollisen käytöksen ehdolla ostaa itselleen täysihoitolaisoikeudet. Samoin antaisi kollegio varakkaiden ihmisten lapsille maksua vastaan täysihoidon ja kasvatuksen, ja näillekin osottautuisi työn ja opetuksen yhdistäminen mitä edukkaimmaksi. Ja ruumiinvoimien ja taitavuuden kehittäminen on rikkaille yhtä tärkeätä kuin köyhillekin, oppineille yhtä tärkeätä kuin käsityöläisillekin. Oppiminen, jonka yhteydessä ei harjoteta ruumiillista työtä, ei ole paljon parempaa kuin tyhjäntoimittamisen oppiminen ... ruumiillinen työ on jumalasta ... työ on ruumiin terveydelle yhtä tarpeellista kuin syöminen sen elintoiminnalle; kärsimykset, jotka joku säästää itseltään vaivoissa, saa hän osakseen raihnautena ... Ruumiillinen työ tuottaa tuoretta öljyä elämänlamppuun, kun taas ajatus saattaa sen loistamaan», pelkkä ajattelu kuluttaisi sen sydämen ... Ja työn tulee olla tarkotuksenmukaista, ei tolkutonta ruumiin väsyttämistä. »Lapsellisentyhmä puuha jättää lapsen hengen tyhmäksi.»
Luonnollisesti on kollegiossa oleva kirjasto, edelleen puutarha, jossa viljellään lääkekasveja, laboratorioita, joissa valmistetaan lääkkeitä y. m. s.
Luvun kolmesataa, laskettaessa kollegion työvoimia, selittää hän valituksi vain tehdäkseen havainnolliseksi välttämättömän ja ylijäämätyön suhdetta. Kollegio voisi olla paljon suurempikin — käsittää vaikka 3,000 jäsentä, vallankin piireissä, joissa tuotetaan varastotavaraa. Myöskin ammattien määrä ja laatu voisi vaihdella. Lyhyesti sanoen, kollegion tulisi esittää maailmaa pienoiskoossa.
»Tällä tavoin järjestetty kollegio voidaan, mitkä kohtalon vaihteet sen osaksi tullevatkin, tuskin muuten tuhota kuin siten, että sen väestö kokonaan surmataan. Sillä jos kollegio esim. ryöstetään, niin riittää kaksitoista kuukautta sen uudelleen kuntoon saattamiseksi, kuten ruoho, joka on niitetty, seuraavana vuonna taas kasvaa uudestaan. Työ antaa tuotteita samoin kuin maaperäkin, ja kun ihmiset ovat yhtyneinä, tukevat he toisiaan; mutta jos he esiintyvät erikseen, eivät he hyödytä toistaan, voivatpa vallan ryhtyä toisiaan ryöstämään.»
»Ehdotuksensa» ensimäisen painoksen on Bellers omistanut uskonveljilleen, »pilkallisesti kveekareiksi nimitetyille valon lapsille.» »Ajatellen teidän suurta vireyttänne kaikissa tämän elämän asioissa ja tehokasta toimintaanne, teidän suurta hyväntekeväisyyttänne avustaessanne omianne ja, missä tilaisuutta on, muidenkin köyhiä, kaikkien tunnustamaa teidän siveellisyyttänne ja Herralle tunnettua uskonnollista vilpittömyyttänne, olen johtunut omistamaan nämä ehdotukset teidän vakavasti harkittaviksenne, kun minä samalla pidän teitä sangen hyvin järjestyneenä seurana, jolla on sellaiseen yritykseen tarvittava alttius ja kunto.»
Omistussanoja seuraa johtava katsaus, jossa kehitetään Bellersin yhteiskuntataloudelliset perusajatukset.
»On rikkaiden etujen mukaista», alkaa se, »huolehtia köyhistä ja niiden kasvatuksesta, kun he sillä samalla pitävät huolta omista perillisistään.» Tämä katsoen yksityishenkilöiden olemassaolon epävarmuuteen yhteiskunnassa, kuten kokonaiset valtiot usein joutuvat vallankumousten myllertämiksi, niin käy yksityiselle ihmisellekin. Kaikki ovat, selittää hän edelleen, kohtalon vaiheiden alaisia. On useita köyhiä, joiden esivanhemmat olivat rikkaita, ja päinvastoin. Edelleen kehottaa hän vaan tutkimaan, miten harvat aina kymmenestä Lontoon taloudenpäämiehestä ovat siellä syntyneet.
Mutta Bellers tietää, että hän viittaamalla jälkeläisistä huolehtimiseen kumminkin vain vähässä määrässä vaikuttaa rikkaisiin ehdotuksensa hyväksi, sen vuoksi on hän pitänyt huolta siitä, että heillä on toivossa myöskin välitön etu, »kollegion» tuottama voitto. Voittoa tuottava yritys saisi enemmän rahaa kannatuksekseen, olisi pysyväisempi ja voisi senvuoksi tehdä myöskin enemmän hyvää. Mitä mehu on puulle, sitä on voitto jokaiselle liikeyritykselle, se saattaa sen kehittymään ja pitää sen elossa. — Näkyy, että Bellers ei suinkaan ollut mikään haaveilija. Terävällä katseellaan huomasi hän, mikä oli hänen aikansa henki, ja on siinä suhteessa jopa aikansa ajattelijoiden etevimpiä.
Voiton toivo kehottaa, selittää Bellers, rikkaita pitämään huolta köyhistä.[17] »Sillä, jos jollakulla on 100,000 akrea maata ja yhtä monta puntaa rahoja ja kappaletta karjaa mutta ei yhtään työläistä — mitä olisi tuo rikas mies muuta kuin työläinen?[18] Kun ne siten siis ovat työläiset, jotka tekevät ihmiset rikkaiksi, niin on oleva sitä enemmän rikkaita, mitä enemmän on työläisiä — niin kauan kuin vaan on maata kylläksi, jolla he voivat tehdä työtä ja joka tuottaa heille ravinnon.» Rikkaiden edun mukaista on siis, että kunnolliset työläiset menevät naimisiin, heti kun ovat tulleet täysi-ikäisiksi.
»Eikö ole kummallista», huudahtaa Bellers, »nähdä, miten kovin maailma huolehtii viljan ja karjan kasvattamisesta, jotka kumminkin ovat vain tarkotettuja ihmisille, ja miten vähän se huolehtii edistääkseen sitä — tai pikemmin, miten paljon esteitä se koettaa hankkia vastustaakseen sitä —, että ihmisiä lisääntyisi?» ... »Köyhien lisääntyminen», kirjottaa hän sata vuotta ennen Malthusta, »ei ole pahe vaan etu, koska ihmisten ylläpitomahdollisuudet samalla lisääntyvät.»
Merkantili- tai kauppajärjestelmä, jota 17:nnellä vuosisadalla Englannissa edustivat enemmän tai vähemmän nerokkaasti Thomas Mun, Josiah Child, Charles Davenant y. m., tarkottaa, kuten tunnettua, näennäistä vapautumista siihenastisesta ehdottomasta jalojenmetallien palveluksesta, tuosta n. s. monetarijärjestelmästä, jonka käytännöllisenä ilmauksena oli kielto viedä maasta kultaa ja hopeata — tai paremmin sanoen, joka oli tuon käytännön teoretinen ilmaus, käytännön, joka itse vastasi yhteiskuntatilaa, jolloin oman tarpeen tyydyttämistä tarkottava tuotanto vielä oli voitolla, se on talousmuotoa, joka pääasiassa on feudalinen. Tällaisen talousmuodon vallitessa on ulkomainen kauppa todella melkein yksinomaan kotoisen tuotannon ylijäämän vaihtamista vieraisiin tuotteisiin. Samalla kun feudaliset talousyksiköt häviävät ja rahatalous leviää kansakunnan keskuuteen, kadottaa ulkomainen kauppa alkuaikaisen vaihtokaupan piirteet ja muuttuu yhä enemmän ostamiseksi ja myymiseksi. Senmukaisesti ehkäisee rahan ulkomaille viennin kielto sitä tuntuvasti, ja uuden kauden asianajajat vastustavat tuollaista kieltoa väittäen, että asia ei riippuisi toimen erikoisosista vaan lopputuloksesta: joka viimeksi nauraa — s. o., kenellä lopuksi olisi ylijäämää — se paraiten nauraa. Koko maahan nähden riippuisi kaikki siitä, että sen kauppa muiden kansakuntien kanssa lopuksi osottaisi sille jääneen ylijäämän — kauppabilansiteoria —, silloin palaisi maasta viety raha jopa korkoineen ja koronkorkoineen takaisin, kuten elonkorjuussa palaa kylvetty vilja. On helppo ymmärtää, että tähän teoriaan sisältyy tosiasiallisesti vielä suurempi rahanpalvelus kuin monetarijärjestelmään — se on järkeisoppista taikauskoa —, kun senkin pohjana selvästi tosiasiassa on käsitys rahan yleisestä vallasta. Mutta missä se arvostellen vastustaa monetarijärjestelmää tai monetaripolitikaa, silloin terottaa se tuotannon — työn — tärkeyttä suotuisan kauppabilansin saavuttamiseksi ja vaatii tuotannon lisääntymisen — teollisuuden kehityksen — lukuunottavaa tullijärjestelmää. Mutta täten terottaen tuottavan työn merkitystä rikkauden lähteenä, valmistaa se samalla tietä todella rahasta vapautumista tarkottavalle käsitykselle. 1662 selittää W. Petty tavaroitten arvon johtuvaksi niihin sisältyvästä työstä, ja Bellersissä näemme ensimäisen sosialistin, joka pyrkii käytäntöön sovelluttamaan tätä ajatusta, se on teoretisesti perustelemaan tuota hänelle kaikkien kommunistien kanssa yhteistä rahan valtiuden vastustamista.
»Tämä kollegio-yhdyskunta», kirjottaa hän, »on tekevä työn eikä rahan mittapuuksi, jonka mukaan kaikki hyödykkeet arvioidaan. Ja vaikka rahalla tavallisessa liikkeessä on mukavat puolensa, katsoen siihen puuttuvaan luottamukseen mikä pantilla on ihmisten kesken, niin on sillä kumminkin huonotkin puolensa ja vapahtajamme on sitä nimittänyt epärehellisyyden mammonaksi. Useimmat petokset ja ryöstöt tapahtuisivat rahan väliintulotta vain vähitellen. Edelleen, kun ihmiset elinkeinotoiminnassaan ovat vallan rahasta riippuvaisia, niin ovat he vaarassa joutua perikatoon, kun rahaa puuttuu tai se on menettänyt arvoansa, ja köyhät (työläiset) ovat työttöminä, kun rikkailla ei ole rahaa millä hankkia heille työtä, vaikka sama maaperä ja samat kädet kuin ennenkin ovat olemassa valmistaakseen elintarpeita ja vaatteita. Mutta nämä ovat kansakunnan todellista rikkautta eikä raha, mikä sillä on, ellemme tahdo siksi sanoa lasihelmiä ja viilanjauhoja senvuoksi, että niistä Guineassa voimme saada kultaa.» Rahan sanoi hän olevan kainalosauvan, jota maa, jossa vallitsee terveet olosuhteet, tarvitsee yhtä vähän kuin terve ruumis kainalosauvoja.
»Usein joutuvat nykyisin sekä maanmies että käsityöläinen häviöön, vaikka edellinen on saanut hyvän sadon ja jälkimäinen saanut valmistetuksi paljon teollisuustuotteita. Jos raha on mittana eikä työ, niin täytyy maanmiehen maksaa sama korko, vaikkapa hänen satonsa ennen olisi tuottanut kaksikertaa niin paljon. Eikä käsityöläisen laita ole sen parempi, kun häntä ei saa kauppoihin se, joka hänen tavaraansa tarvitsee, vaan se, joka voi hänelle siitä maksaa rahaa, ja usein täytyy hänen tyytyä rahassa puoleen siitä arvosta, minkä joku toinen, jolla ei ole rahaa, maksaisi hänelle työnä.»
Kirjansa lopussa tarkastaa Bellers muutamia väitteitä, joita hän luulee hänen ehdotustaan vastaan mahdollisesti voitavan tehdä. Me olemme muutamia niistä jo edellä torjuneet ja mainitsemme tässä vielä seuraavat Bellersin ajattelutapaa kuvaavimmat:
Siihen väitteeseen, että yritys olisi vaikea toteuttaa, vastaa Bellers, että mikä mahdollisesti yksityiselle on mahdotonta, on kyllä mahdollista useampien toimiessa yhdessä. Ja hän mainitsee seuraavan, Marxinkin »Pääoma»-teokseensa ottaman esimerkin: »Yksi mies ei voi nostaa tonnin kuormaa, ja kymmenen miehen täytyy mitä ankarimmin ponnistella sitä voidakseen; mutta sata miestä voi sen tehdä, jos kukin käyttää yhden sormen voimaa.»
Yleisen hädän syntymistä kollegiossa ei tarvitse pelätä, kun siellä ei olla kiusauksessa tuhlata varastoja, kootakseen rahaa. »Harvoin on ollut huonosatoisia vuosia, joiden edellä ei olisi ollut hyväsatoisia vuosia.»
Mutta liittyisivätkö paremmin palkatut työläiset kollegioon, joka, kuten nähty, tarjoisi heille vain pelkän ylläpidon? Siihen vastaa Bellers seuraavaa:
Kollegio tarjoaa heille paljon enemmän kuin tämän, koska heidän kollegiossa ei tarvitse huolehtia lastensa tulevaisuudesta eikä pelätä sairaustapausten sattumista y. m. s. Myöskin annettaisi erikoiskorvausta, jos tekisi työtä yli jonkin määrätyn keskimäärän. Eivätkä myöskään kaikki työläiset ole niin mielettömiä kuin se espanialainen kerjäläisvaimo, joka ei tahtonut antaa poikansa ruveta englantilaisen palvelukseen, kun poika muka silloin menetti mahdollisuuden päästä Espanjassa kohoamaan aina kuninkaaksi asti. »Sillä joskin muutamat köyhät ovat päässeet varakkaiksi, kuinka paljon useampia onkaan joutunut kurjuuteen!»
Eikö erottautuminen kollegioksi käy sen jäsenille sietämättömäksi?
Erottautumisen ei ollenkaan tarvitse olla ehdoton, vaan mennä vain niin pitkälle, kuin hyvän hallinnon tarpeet vaativat. Ja »minä uskon, että runsaus ja tarjotut mukavuudet tulevat runsaassa määrin olemaan vastapainona kollegiossa voimassa olevien säädösten ankarille kohdille.»
Mutta, niin uskottavaksi kuin hän ehdotuksensa mahdollisuuden tekikin, ei hän näy »valon lapsilta» saaneen odottamaansa eikä ainakaan riittävää kannatusta. Ehkä puuttui myöskin vain varoja, kun seurakuntien jäsenet kovin kuluttivat kassoja. Miten lieneekään ollut, jo seuraavana vuonna — 1696 — julkaisi Bellers toisen painoksen »Ehdotustansa». Se oli kveekarien asemasta omistettu parlamentin lordeille ja alahuoneenjäsenille ja »ajateleville ja yleistä hyvää harrastaville». Ensimainittuja pyydetään harkitsemaan kirjassa tehtyjä ehdotuksia ja kypsyttämään se kansakunnan eduksi. Edelleen toivoi hän, että kirja taivuttaisi heidät antamaan sen perusteella muodostettavalle yhdyskunnalle perustamisluvan. Mutta tällä ei ole se tarkotus, selitti hän, että hän pyytäisi yhdyskunnilleen yksinoikeutta. Jos muut pyrkisivät toteuttamaan samanlaisia tai jossain määrin muuteltuja suunnitelmia, niin olisi heitä siihen vain kehotettava. »Ajattelevia» y. m. kehotetaan sijottamaan avustusta suunniteltua yritystä varten kahden nimitetyn Cityn asukkaan — erään kauppiaan ja erään asianajajan — luona. Muuten eroo painos kovin vähän edellisestä. Liikepääoma on siinä arvioittu jonkunverran korkeammaksi kuin edellisessä, kun maahan, karjaan ja työaineksiin menevien 15,000 punnan lisäksi vielä tulee 3,000 puntaa rakennuksia varten. Osuusmaksulippujen nimellisarvo on myöskin korkeampi; selitetään erästä uutta vastaväitettä — sitä, että kollegio edistäisi laiskuutta ja munkkilaisuutta —, ja lopuksi pyydetään erikoisessa kehotuksessa lukijoita ja ystäviä tekemään ilmotuksia kollegiolle sopivista, käytettävissä olevista maa-aloista y. m. s. Mitään periaatteellisia muutoksia yrityksen suunnitteluun ja perusteluihin ei tämä toinen painos sisällä.
Seuraavat lisäykset, joita on tehty ensimäiseen painokseen, ovat huomattavia: »Minä uskon, että nykyisin joutilaina olevat tämän kansakunnan köyhien kädet kykenevät tuottamaan niin runsaasti ravintoaineita ja teollisuustuotteita, että Englanti saisi siitä yhtäsuuren aarteen kuin Espanialla on kaivoksissaan, jos lähetettäisi nuo tavarat ulkomaille, jos tätä nim. pidettäisi maalle edullisempana kuin kasvattaa kotona sen avulla ihmisiä, mikä mielestäni tuottaisi mahdollisimman suuren maan arvonnousun Englannissa. Sillä suurempi väkiluku se tekee maan Europassa arvokkaammaksi kuin Amerikassa tai Hollannissa arvokkaammaksi kuin Irlannissa»... Tämä — kollegio — »on suuremmassa määrässä yhteiskunnallinen yhdyskunta kuin uskonnollinen».
Kappaleen tätä painosta löysi vuoden 1817 paikkeilla, kuten Robert Owen kertoo katkelmaksi jääneessä omassa kirjottamassaan elämäkerrassa, tunnettu Francis Place valikoidessaan kirjastostaan pois arvottomia kirjoja ja ilmotti siitä heti Owenille sanoen: »Olen tehnyt suuren keksinnön — löytänyt teoksen, joka puolitoista vuosisataa sitte suositteli Teidän yhteiskunnallisia teorioitanne.» Owen pyysi lentokirjasta itselleen ja selitti Placelle, että hän otattaisi siitä tuhannen kappaleen painoksen yleisölle jaettavaksi ja tunnustaisi, että tekijän ansiota oli hänen ajamansa aatteen ensimäinen muokkailu, »vaikka tuo aate on minun mieleeni johtunut sen vuoksi että olen tottunut tarkkaamaan tosiasioita, niitä ajattelemaan ja tutkimaan miten laajalti niitä voisi käyttää elämän jokapäiväisissä puuhissa.»
Owen piti sanansa, ja siten tuli Bellers siihen aikaan tunnetuksi laajemmille piireille. Mutta hän joutui sitte uudestaan unohduksiin, ja kansantaloustieteen ja sosialismin historiaan nähden on vasta Marx vetänyt hänet päivänvaloon, esittäen sekä »Ehdotuksen» että Bellersin toisen pääteoksen, »Tutkielmia».
Meidän täytyy luulla, että laajempikaan yleisö ei osottanut riittävää harrastusta Bellersin ehdotusten suhteen ja että toiset esittivät uusia vastaväitteitä ja arveluja. Lyhyesti sanoen, Bellers julkaisi 1699 uuden teoksen, joka suureksi osaksi käsitteli »Ehdotuksessa» esitettyjä aatteita. Teoksen nimenä on »Tutkielmia köyhistä, teollisuuslaitoksista, kaupasta ja ammateista, siirtokunnista, epäsiveellisyydestä ja sisäisen valon erinomaisuudesta ja jumalaisuudesta.» Teos on monessa suhteessa huomattava ja »Ehdotuksen» paraiden kohtien veroinen.
Kirja alkaa viittaamalla parlamentin huoneille osotetussa omistuksessa Lontoossa edellisellä parlamentinistuntokaudella tapahtuneisiin kankurimellakoihin. Jos yhden ainoan ammattikunnan puutteenalaiset jäsenet ovat ajottain uskaltaneet uhmailla koko parlamenttia vastaan, mitä olisikaan silloin odotettavissa, kun nälkäinen joukko tunkeutuisi yksityisten varakkaiden asunnoihin? Sitä kehotti hän lainsäätäjiä ajattelemaan. Rahasakoilla voi vaikuttaa varakkaisiin, ruumiillista tuskaa tuottamalla terveisiin — »mutta millä tahdotte pitää nälkäisiä kunnioittavassa pelossa?»
Kun vielä on käsitelty kolmea kysymystä, jotka koskevat terveille työttömille työn hankkimiseksi tarkotettuja toimenpiteitä, siirrytään teoksessa esittämään itse »tutkielmia».
Ensimäisessä tutkielmassa esitetään »Todistus siitä, että 500 säännöllisesti työssä olevaa työläistä kykenee vuodessa tuottamaan 3,000 puntaa enemmän kuin heidän ylläpitonsa maksaa.» Numeroilla toimitetun todistuksen alkaa huomautus siitä, että ihmiskunta aikoja sitte olisi joutunut häviöön, ellei tuottava työ aina olisi tuottanut enemmän kuin se on työläisiä maksanut. »Ainakin kaksi kolmasosaa Englannin väestöstä tai perheistä tuottaa kaikki tarpeet itselleen ja muulle väestölle; ja ellei tuo yksi kolmasosa, joka ei ole työläisiä, kuluttaisi enemmän kuin nuo muut kaksi kolmasosaa, voisi puolet työtätekevästä väestöstä tai perheistä pitää huolta koko kansakunnasta.» Hänen tulo- ja menoarviotaan vastaan voisi, selittää hän, ehkä tehdä sen huomautuksen, että jokaisen työläisen sen mukaan tulisi päivässä keskimäärin ansaita 16 penceä, kun siihen aikaan monet mitä suurimmilla ponnistuksilla ansaitsivat tuskin 6 penceä tai 8 penceä. Viimeksimainitun myöntää hän oikeaksi, mutta selittää että muut 8 penceä tai 10 penceä juuri kulkivat maanomistajan tai kauppiaan taskuun. »Sillä se (tuote) maksaa tavallisesti kuluttajalle kaksikertaa sen hinnan, minkä tuottaja sai.» Osaksi selittää hän syynä asiaan olevan myöskin sen suuren eron, mikä on todelliselle tuottajalle maksettavan määrän ja tavaroitten hinnan välillä, kun tuotanto on huonosti yhteiskunnallisesti järjestetty. »Meidän työläistemme suurimpana onnettomuutena on se, että he tuottavat tavaroita, kun kukaan niitä ei käytä.» Työn hyvin järjestäen voisi siten hänen mielestään maksaa vielä enemmän palkkaa tai vaatia työläisiltä vähemmän työtä, ja kumminkin palkitsisi liike pääoman käyttäjät.
Toisessa tutkielmassa tahdotaan todistaa, että »500,000 köyhää kykenee tuottamaan kansakunnalle 43 miljoonan arvonlisäyksen.» Laskupuoleltaan nojautuu todistus lisätyöhön, minkä köyhät kykenevät suorittamaan ja minkä Bellers kapitalisoi viiteen prosenttiin, sekä heidän työnsä aikaansaamaan muuten melkein arvottoman maan maanhintaan. Mieltäkiinnittävämpi kuin tämä vanhennut laskelma ovat ne lauseet, joita Bellers esittää sen yhä toistamansa väitteen tueksi, että »säännöllisesti työtä tekevän väestön lisääntyminen on valtakunnan suurin aarre, vahvistus ja kunnia».
»Maa, karja, huoneet, tavarat ja raha ovat vain rikkauden luuranko; ne ovat kuolleita maan väestöttä; ihminen on niiden elämä ja sielu.»
»Tehkää työtätekevä väestömme kaksinverroin runsaammaksi, ja me kykenemme elättämään kaksikertaa enemmän aatelisia kuin nyt, tai niiden tilukset tulevat olemaan kaksi kertaa niin arvokkaita kuin nyt. Mutta jos olisi mahdollista lisätä rakennuksiamme ja aarteitamme (samalla lisäämättä väestöä) niin tavattomasti, että kuningaskunnan köyhin mies olisi miljoonanomistaja, niin täytyisi yhtä monien näistä rikkaista ihmisistä olla puunhakkaaiia, vedenkantajia, kyntömiehiä ja riihittäjiä, kuin meillä nykyisinkin on sellaisia työläisiä kuningaskunnassa, tai sitte olisimme kuningas Midaksen kultakirouksen alaisia: kädet täynnä kultaa, täytyisi meidän leivänpuutteessa kuolla nälkään.»
»Sanotaan, että ulkomaalaiset tuovat meille rahaamme vastaan tuontitavaroita. Niin kyllä, mutta ne tekee heidän työkansansa.» Ja kun tämä olisi vieraan ruhtinaan alaisena, niin yrittäisi se kerran itse päästä vuorolleen ja mieluummin käydä Englantia ryöstämään kuin ruokkia englantilaisia. »Ei ole mahdollista lisätä rikkaiden lukua muuten kuin että köyhät työläiset samalla lisääntyvät; missä ei ole palvelijoita, siinä ei myöskään ole herroja.»
Siirtyen käsittelemään kysymystä työn järjestämisestä, viittaa Bellers muun muassa siihen, että »muotien epävakaisuudet lisäävät kärsivien köyhien joukkoa» — puheenaihe, joka oli häntä kveekarina varsin lähellä. Talvella ovat, sanoo hän, monet ammattityöläiset työttöminä, kun kauppiaat ja kankurimestarit eivät tahdo panna rahojaan kiinni, ennenkuin tietävät, mikä on oleva lähimpänä muotina. Keväällä sitte taas muuttuvat asiat sille kannalle, että työläisiä on liian vähän. Silloin otetaan työhön joukottain oppilaita ja aputyöläisiä — riistetään käsiä auran kurjesta ja saatetaan kaupunkiin siirtymään tulevia kerjäläisiä.
Sivuutamme tässä koko mieltäkiinnittävän todistelun, että »kallis leipä tekee tuotteet kalleiksi ja vie kaupan perikatoon», ennakolta esitetään siinä melkein koko sittemmin syntynyt vapaakaupan evankeliumi, ja käännymme puhumaan siitä arvostelusta, minkä Bellers kohdistaa kauppaan yleensä ja ulkomaankauppaan erittäin.
Tutkielmassa »Kauppiaista» kirjottaa hän: Kauppamiehet ja kauppiaat ovat kansakunnalle sitä, mitä taloudenhoitajat ja kellarimestarit ovat suurille perheille. Sikäli on heistä siis samanlaista hyötyä kuin järjestetystä hallituksesta. »Mutta kun kauppiaat ovat hyödyksi vain tuotteidenjaon eliminä, niin vain köyhien työ se lisää kansakunnan rikkautta, ja vaikka kansakunnassa ei ollenkaan voi olla liiaksi työläisiä niin kauan kuin on raaka-aineita kylliksi, niin voi maassa kumminkin olla liiaksi kauppiaita verrattuna sen työläisten lukumäärään.» Kauppiaat voivat rikastua, samalla kun kansa tuhlauksen seurauksena köyhtyy. Viininnautinnosta otettu esimerkki johtaa hänet
»Tutkielmaan ulkomaankaupasta». Tämäkin kauppa on hänen mielestään hyödyllistä, kun sen kautta maahan tulee m. m. taideteollisuus- ja nautintoesineitä, joita maassa ei tuoteta. Mutta, selittää hän edelleen, »hekumallinen aikakausi» voi — vaatteisiin ja huvituksiin nähden — helposti joutua huikentelemaan, kun tarkkaan ottaen »mistään ei voi sanoa, että se rikastuttaa kansakuntaa, paitsi siitä, mikä lisää sen väestöä ... Mutta kysyä sopinee, miten paljo ne silkkiaineet ja viinit, joita maahamme tuodaan Turkista, Italiasta, Ranskasta ja Espaniasta, vastaavat tai ovat nautintoarvolleen sen veroisia kuin ne kestävät ja hyödylliset kankaat ja ravintoaineet, joita me niiden asemasta lähetämme muihin maihin. Otaksuen, että me vuosittain lähetämme 400,000 punnan arvosta englantilaisia teollisuustuotteita noihin neljään maahan, ja että vastalähetyksissä kauppiaat ja välikauppiaat saavat 30 prosentin ylimäärän, joten vuosittainen tuonti-arvo tulee 520,000 punnaksi, niin syntyy kysymys: eivätkö nuo ensimainitut 400,000 puntaa varsinaisesti ole kansakunnalta menevä menoerä, eikä se 120,000 puntaa, jonka kauppiaat saavat ja jonka voidaan otaksua lisäävän kansan pääomaa? Ja toisena kysymyksenä on, mitä siitä määrästä nautitaan järkevästi ja paljonko tuhlataan irstailuun.»
»Kun lähetämme 100,000 punnalla teollisuustuotteita Saksaan ja Hollantiin, niin saamme siitä tavallisesti hyödyllisiä tuotteita korvaukseksi. Kumminkin on mahdollista, että työttömät köyhämme, jos toimittaisimme heille työntilaisuuden, valmistaisivat enimmät niistä ulkomaisista tavaroista, joita me tarvitsemme.
»Mutta silloin tulevat meidän villatehtailijamme, jotka vievät tuotteitaan noihin maihin, valittamaan noiden uutten teollisuushaarojen syntymisen johdosta.» Samoin kuin esim. lancashireläiset ovat parlamentille tehneet sensuuntaisia anomuksia, että annettaisi vapaasti maahantuoda vlamilaisia pitsejä, jotta he saisivat Flanderissa menekkiä kankailleen. »Ja niin», kirjottaa Bellers ja sanoo siinä oikeastaan jo viimeisen sanan ainaiseen vapaakauppa- ja suojelustullikiistaan, »olemme me ja tulemme olemaan, niin kauan kuin meidän teollisuutemme ei ole oikeassa suhteessa maatalouteemme, kuin jäsenemme nilkahuttaneita, jotka aina saamme voihkia, pannaanpa meidät mille kyljelle hyvänsä. Siitä syystä monet lait, joiden tarkotuksena oli kaupan vilkastuttaminen, synnyttivät vain sisäisiä sotia käsityöläisten kesken, koska toisen ammatin etu usein on toisen häviö.» Ja tutkielma loppuu tuohon »arkaluontoiseen kysymykseen, emmekö vähennä maamme väkilukua sillä, että annamme useiden kuolla kotona sellaisten tuotteiden puutteeseen, joita lähetämme muihin maihin hankkiaksemme vastalähetyksillä ravintoa toisten ylpeydelle ja ylellisyydenhalulle.»
Seuraa sitte »Tutkielma rahasta». Hän kehittää siinä edelleen »Ehdotuksen» johdannossa tästä asiasta lausumaansa ajatusta. »Rahasta», sanotaan siinä, »on pienempi hyöty kuin mistään muusta rikkaudesta: maasta ja karjasta saa omistaja tuotteita, rakennusten ja teollisuustuotteiden omaamisesta on hyötyä, mutta raha ei lisäänny eikä siitä ole hyötyä muuna hetkenä kuin sinä, jolloin antaa sen kädestään» ... »Kaikki raha, mikä ei ole ehdottomasti tarpeen sisäisessä liikkeessä, on maalle ja kansakunnalle kuollutta omaisuutta ... Rahalla on kaksi ominaisuutta. Se on panttina siitä, mistä se on annettu, ja se on mitta ja vaaka, jolla ja jonka mukaan kaikki muut esineet mitataan ja arvioidaan, se kun on kestävää ja helposti mukana kuljetettavaa. Ja kumminkin on sen arvo kaikkiin esineihin nähden muuttunut paljon enemmän kuin näiden esineiden arvo toisiinsa verrattuna sitte sen ajan, jolloin Englannissa oli vain kahdeskymmenesosa siitä rahamäärästä, mikä siellä nyt on ... kun samalla ihmisen työpäivien määrällä kuin 300 vuotta sitten voi nykyisin ostaa lampaan tai lehmän, ja samalla työllä nyt voi kyntää akren maata kuin silloinkin.»
Tässä täytyy luonnollisesti ottaa huomioon, että tämä on kirjotettu aikana, jolloin maanviljelyksen ja ammattityön tuottavaisuus vain sangen vähitellen muuttui. Ja yksinpä Bellersin lähtiessä vääristä tosiasiallisista edellytyksistä, on se ajatus, johon hän tähtää, kuitenkin oikea.
»Siveettömyyden poistamista» käsittelevä tutkielma esittää, kaikki taloudelliset parannukset ovat arvottomia, ellei niistä ole seurauksena siveellisyyden kohoaminen. Mutta Bellers ei pidäty tässä puhumaan alemmista luokista, vaan käy heti ylempien kimppuun, joiden olisi annettava esimerkkiä. Jos esim., tuumii hän, epäsiveellinen käyttäytyminen tekisi kelpaamattomaksi julkiseen virkaan, tai kiroaminen rangaistaisi vaikkapa vain vuodenkin virkaankelpaamattomuudella, jolloin kuitenkin kveekarit, kun he periaatteellisista syistä eivät kiroa, olisivat elinijäkseen kelpaamattomia — niin saisi ehkä vähemmän nähdä epäsiveellisyyttä ja kuulla kiroamista. Mutta »Zerujahin poikia» — parlamenttia — ei voi voittaa asian puolelle.
Sangen kaunis, ja Beccarian ynnä muiden parhaiden teosten veroinen, on Bellersin kirjotus kuolemanrangaistusta vastaan tai, kuten hän sen nimittää: »Muutamia perusteita rikoksentekijäin mestausta vastaan.» Hän nimittää valtion aikaansaamaa näiden ennenaikaista kuolemaa »uskonnon veritahraksi» ja vertaa rikoksentekijän suhdetta yhteiskuntaan pahantapaisen ihmisen suhteeseen perheeseensä. »Jos jollakulla olisi lapsi tai läheinen sukulainen, joka on joutunut vikapääksi kuolemanrangaistuksen tuottavaan rikokseen, niin käyttäisi hän, miten kovasti hän tekoa kammoksuisikin, kaikki keinonsa, säilyttääkseen hänen henkensä, siinä toivossa että pahointehnyt eläisi parantaakseen itsensä; vallankin jos hän voisi rikoksentehneen pitää niin eristettynä, että tämä ei voisi tulevaisuudessa tehdä samanlaisia kamaloita töitä. Ja sellainen lapsi ja lähempi sukulainen on jokainen yksilö yhteiskunnalle.» Edelleen varottaa hän myöskään unohtamasta, että ihmisen vastuunalaisuus on rajotettu. »Joutilaisuuteen ja raakaan nautinnonhimoon kasvattaminen tuottaa toisille puutetta ja hätää, toisille tottumuksia, joita voittamaan he ovat melkein kykenemättömiä.»
Tutkielmaan »Sisäisestä valosta» loppuu tämä kirja, joka osottaa Bellersin olleen kauttaaltaan aikansa ennakkoluulottomimpia henkiä, ei kaikin kohdin erehdyksistä vapaa, mutta melkein kaikissa paljon edellä valistuneimpienkin aikalaisten suurinta osaa.
Samaa on sanottava Bellersin seuraavasta julkaisusta, jonka sisällys käy riittävästi selville jo sen nimestä. Kirjan nimi oli kokonaisuudessaan seuraava: »Muutamia syitä, jotka kehottavat Europan valtoja perustamaan europalaisen valtion käyttämällä keinona yleistä keskinäistä takuuta ja jokavuotista kongressia, senaattia, eduskuntaa tai parlamenttia kaikkien tulevien maa-alueista tai ruhtinaiden ja valtioiden oikeuksista mahdollisesti syntyvien riitaisuuksien ratkaisemiseksi. Ynnä lyhyt selostus eräästä Ranskan kuninkaan Henrik IV:nnen tästä asiasta tekemästä suunnitelmasta». Ja edelleen: »Ehdotus kristikunnan eri uskonnollisten suuntien yleisneuvostolle tai yleiselle kokoukselle siitä, että hankittaisi selvyys niistä yleisistä periaatteista, joihin nähden ollaan yksimielisiä (eikä väiteltäisi eri suuntien eroavaisuuksista). Jonka kautta tultaisi huomaamaan, että eri suunnat, huolimatta taivaantien suhteen eriävistä mielipiteistä, kuitenkin voivat olla hyviä kansalaisia ja naapureita torjuakseen yhdessä kotoisia levottomuuksia ja sotia, niin pian kuin ulkomaiset sodat ovat lopussa.» Lontoossa 1710.
Kuten muissa ehdotuksissaan, käy Bellers tässäkin melkoista pitemmälle kuin hänen edeltäjänsä, mutta pyrkii kumminkin aina tarpeellisessa määrässä ottamaan huomioon todelliset olosuhteet. Hänen lentokirjasensa ei suinkaan ole mikään ylimalkainen mielikuvitelma, vaan liittyy se aikansa tapahtumiin ja tapauksiin, joiden perusteella Bellers koettaa todistaa ehdotuksensa tarkotuksenmukaisuuden. Vuodesta 1701 kestänyt Espanian perimyssota oli maksanut tavattomasti rahaa ja verta eikä kumminkaan näyttänyt rupeavan loppumaan, ja tätä sotaa käyttää Bellers tukenaan puhumaan hänen ehdottamansa valtioliiton puolesta. Kuningatar Annalle osotetussa omistuksessa viittaa hän uhreihin, jotka sota on vaatinut, ja (Englannin, Hollannin ja Itävalta-Saksan väliseen) liittoon, joka oli tehty rauhan vakiinnuttamiseksi sodan jälkeen, ja siihen seikkaan, miten vähän takeita tämä liitto kumminkin tarjosi, miten monista sattumuksista sen kestäminen riippui, kun jokaisen liittoutuneen valtion oli pidettävä silmällä muita suhteita. Valloille osotetussa vetoomuksessa laskee hän edelleen ne kustannukset, joita yksin 1688 jälkeen sodat ovat Europan kansoille suoraan tai epäsuorasti — ihmisiin, rahaan ja taloudelliseen hyvinvointiin nähden — tuottaneet. Laskutapa on tässäkin aikaansa perin kuvaava. Lopuksi esittää hän ehdotuksensa. Europa pitää jakaa johonkin määrään — noin sataan — yhtä suuria piirikuntia (kanttoneja tai maakuntia), ja jokaisen maan pitäisi lähettää valtionparlamenttiin jäseniä aina yksi joka kanttonia kohti, se on: olla siinä edustettuna suhteellisesti suuruuteensa ja väkilukuunsa nähden. Tässä parlamentissa, jonka tulisi käsitellä vain valtioiden ulkonaisia ja yleisiä suhteita eikä sekaantua niiden sisäisiin asioihin, määrättäisi, miten paljon valtioiden pitäisi kanttonia kohti asettaa asevelvollista miehistöä tai kustantaa sotalaivoja ja myöntää rahaa, jos olisi tarpeen yhteinen toiminta rauhanhäiritsijöitä vastaan, ja aina niiden suoritusten mukaan, joiden täyttämisen eri valtiot tässä suhteessa ottavat velvollisuudekseen, määrätään lopullisesti heillä yhteisessä parlamentissa oleva äänimäärä, niin että maantieteellisen laajuuden ohella otetaan huomioon myöskin suorituskyky. Parlamentissa sovitaan sitte seisovien armeijojen vähentämisestä ja rauhan aikana aseissa pidettävän miesmäärän suuruudesta kanttonia kohti.
Tämä ajatus ei ole sosialismin kanssa missään suoranaisessa yhteydessä, vaan on vallan yhtähyvin porvarillinen. Mutta se vastaa sangen pitkälle ehtinyttä porvarillisen kehityksen astetta, jolloin seikkailevan maailmankaupan sijaan tulee säännöllinen kauppayhteys, se on — jos niin tahtoo sanoa — nykyaikaisen vapaakauppaopin edeltäjä, mikä v. 1710 oli sangen kunnioitettavaa. Mutta muutenkin osottaa Bellers tässä kirjasessaan olevansa aikansa edellä. Hän painattaa siihen, kuten sen nimikkeestä käy ilmi, Ranskan kuninkaan Henrik IV:nnen samanlaisen ehdotuksen. Siihen liittämissään selityksissä huomauttaa hän, että Henrik oli ehdotuksestaan jättänyt pois Venäjän (»muskovitit») ja Turkin; mutta sen sanoo Bellers mielestään tapahtuneen vain kohteliaisuudesta roomalaista paavinistuinta kohtaan. Mutta — »muskovitit ja muhamettilaiset ovat ihmisiä, heillä on samat ominaisuudet ja sama järjenlahja kuin muillakin ihmisillä, ja tarvitsevat he vain samanlaisia tilaisuuksia ja olosuhteita järkensä käyttämiseksi ollaksensa vallan muiden kaltaisia. Mutta sangen harhaanviepää menettelyä on lyödä heiltä aivot päästä, saattaakseen heidät järkiinsä, ja veisi sellainen pian suuren osan Europaa sotatilaan. Kuta enemmän sitävastoin tätä liittoa voitaisi laajentaa, sitä varmempi olisi rauha maan päällä ja hyvä tahto ihmisillä.»
Tämän käsityksen ilmaisemiseen tarvitsi v. 1710, paitsi suurta määrää henkistä vapautta, myöskin melkoisesti rohkeutta. Ja myöskin toinen tuossa lentokirjasessa tehty ehdotus: uskontoparlamentti, joka ei keskustelisi siitä, mikä uskontoja erottaa, siis käytännössä: ei dogmeista, vaan jonka pitäisi sopia siitä, mikä niille on yhteistä — ja sellaista voivat, sanoo Bellers, olla vain eräät siveelliset periaatteet, — tämäkin aate, niin vähän menestymisen mahdollisuuksia kuin sillä liekin voinut olla, oli ajalleen tärkeä. Se julistaa uutta kansainvälisyyttä. Se oli arvokkain vastaus sitä kaikkia ei-valtiokirkollisia vastaan suunnattua ajometsästystä vastaan, johon muuan Englannin kirkon pappi, kansanvillitsijä Sacheverell, kesällä vuonna 1709 oli kiihottanut ja joka vuonna 1710 auttoi Harley-St.Johnin torykoalitsionia hallitusohjiin.
Uuden hallituksen ensimäisiä toimia oli — 1711 — supistaa vaalioikeutta asettamalla valituksipääsemisen ehdoksi määrätyn vähimmän omaisuuden omistaminen. Todennäköisesti vastaukseksi tähän tai joka tapauksessa tämän tapauksen yllyttämänä kirjotti Bellers vaalilainuudistuksen puolustamiseksi kirjasen »Tutkielma parlamentinjäsentenvaalien helpottamisesta». Kirjasessa esitettiin säännöksiä ääntenostoa vastaan ja osotettiin m. m. omaisuusehdonturmiollisuus, koska se johtaisi ihmiset väärinvannoen ilmottamaan omaisuutensa vaaliviranomaisille todellista suuremmaksi. Bellers muistutti sitäkin, että samat henkilöt sitte taas vertotusviranomaisille pyrkivät ilmottamaan varallisuutensa todellista paljon pienemmäksi.
1714 julkaisee hän laajahkon teoksen, jossa myöskin jo aikaisin tehdään selkoa vasta uusimpana aikana samassa laajuudessa esitetystä ajatuksesta: terveydenhoidon yhteiskunnallistuttamisesta. Se on itse asiassa ytimenä teoksessa »Kirjotelma lääkintäolojen parantamisesta».
Tämän teoksen tärkein ehdotus tarkottaa lääketieteen tutkimisen ja hajottamisen saattamista suunnitelmalliseen yhteyteen sairashuonelaitosten kanssa, joiden kaikkialla ja järjestelmällisesti pitää joutua yleisten yhdyskuntien — kuntien, satakuntien, kreivikuntien tai valtion — järjestettäviksi ja kannatettaviksi. Sangen soma on hänen johdantonsa, jossa hän, voittaakseen parlamentinjäsenet suunnitelmansa puolelle, laskee rahallisen tappion, mikä jokaisesta köyhästä, joka kuolee liian aikaisin, on maalle. Keskimääräisen tappion laskee hän 200 punnaksi.
Liitteessä toistetaan lyhyesti »kollegion» perustamisen ehdotus, jota Bellers väsymättä saarnasi viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Sitten julkaisee hän vielä 1723 uuden »Tutkielman köyhien työhönkäyttämisestä voittoatuottavasti», kirjan esilauselmana »Ellei olisi työläisiä, ei olisi lordejakaan, ja elleivät työläiset tuottaisi enemmän elintarpeita ja teollisuustuotteita kuin mitä he käyttävät, niin täytyisi jokaisen aatelismiehen ruveta työläiseksi ja kaikkien tyhjäntoimittajien kuolla nälkään.» Perustelut ovat pääasiassa samat kuin edellisissäkin kirjotuksissa, monissa kohdin — kuten rahasta ja ulkomaankaupasta puhuttaessa — vaan terävämmin ja täsmällisemmin esitettyinä. Yhä uudestaan viittaa hän elämän vaiheisiin ja vetoo »velvollisuuteen ja harrastukseen», mahtavina »asianajajina», kannustaakseen rikkaita tehokkaasti huolehtimaan köyhistä. Huomattavana puolena tässä kirjassa on korostettava Bellersin suhtautumista jo siihen aikaan yhä voimakkaampana esiintyvään työläisten ja käsityöläisten taisteluun teknillisten parannusten, täydellisempien työkalujen ja -aseitten tunkeutumista vastaan teollisuuden alalle. Bellers, joka teollisuuteen nähden on niin suoralla kannalla, että selittää sen yksipuolisen kehittymisen ilman samanaikaista maanviljelyksen kehittämistä mitä suurimmaksi virheeksi, samaksi kuin jos »asettaisi pöytään enemmän ihmisiä kuin mille siinä on ruokaa», vastustaa mitä jyrkimmin kaikkia koneidenkäyttöä vastaan suunnattuja lakeja. Hänen työväenystävällisyytensä ei sokaissut häntä siinä hetkeksikään. Lait työn vähentämistä (s. o. työtävähentäviä koneita tai työtapoja) vastaan ovat yhtä järjettömiä, kirjottaa hän, kuin jos tahdottaisi sitoa työläiseltä toinen käsi selän taakse, jotta voitaisi aina käyttää yhden työläisen asemasta kahta. Hän ajatteli tässäkin kohdin kerrassaan nykyaikaisesti.
Teoksessa esitetään asetettavaksi parlamenttikomitea, joka tutkisi hänen ehdotustaan ja muita samanlaisia.
Keväällä 1724 julkaisee Bellers epistolan »vuosi-, neljännesvuosi- ja kuukausikokousten ystäville» — s. o. kveekarijärjestöille —, jossa hän hartaasti kehottaa heitä pitämään tehokasta huolta vankilain ja sairaalain asukkaista, osaksi tehdäkseen herätystyötä heidän keskuudessaan, osaksi mahdollisuuden mukaan parantaakseen heidän aineellista tilaansa. Ja hänen joutsenlaulunaan ilmestyi samana vuonna »Lyhennetty ote neuvosta ja kehotuksesta, jonka George Fox vuonna 1657 antoi Lontoon viranomaisille köyhien asiassa, ynnä muutamia huomautuksia sen johdosta ja suosituksia todellisesti uskonnollismielisille ja varsinkin lontoolaisille ystäville ja heidän aamukokouksilleen.» Se on lämminsydäminen ja sydämeenkäypä kehotus olla unohtamatta köyhien asiaa ja jättämättä sitä pelkkien almujen varaan. »Ystäville» osotti hän ensiksi suunnitelmansa työkollegioin järjestämisestä, ja hänen viimeinen sanansa kehottaakseen hankkimaan järjestelmällisiä laitoksia työttömien pitämiseksi hyödyllisessä ja auttavassa työssä on taas suunnattu »varsinkin ystäville». Vuonna 1725 otti kuolema hänen kädestään levähtämättä köyhien hyväksi työskennelleen kynän.
Mitä hän avustamalla y. m. oli tehnyt köyhien ja apuatarvitsevaisten hyväksi, ei kuulu tähän kuvaukseen — riittäköön huomautus, että hän ei ollut vain teoriassa hyväntekijä. Edelleen olisi tämän teoksen puitteiden ulkopuolelle käymistä tutkia Bellersin kirjotusten vaikutusta aikansa ja seuraavien aikakausien vastaavaan kirjallisuuteen. Hänestä puhuessamme olemme jo rientäneet edemmäksi sitä aikaa, jonka käsitteleminen oli tehtävänämme. Mutta se oli välttämätöntä, kun hän ei vain aikajärjestykseen katsoen vaan myöskin teostensa aatesisällykseen nähden on rajamerkkinä seitsemännentoista vuosisadan kommunismin ja kahdeksannentoista vuosisadan uudistuspyrkimysten välillä. Bellers yhdistää edellisen eri virtaukset, joiden käsittely oli asianamme. Olemme nähneet, kuinka omistavien luokkien kahden eri ryhmän taistelu valtiollisesta herruudesta jatkuessaan toi valtiolliselle näyttämölle aikakauden työläisluokkien kehittyneimmät ainekset ja siten johti uudenajan valtiollisen kansanvallan vaatimusten esittämiseen. Me olemme edelleen nähneet, miten vielä noitakin syvemmän työläisluokan kerroksen edustajia ja asianajajia esiintyy, jotka käyttäen valtiollisia voimasanoja, omaksuen muista maista tuotuja uskonnolliskommunistisia oppeja ja epäilemättä hyväkseen käyttäen myöskin kotimaista kommunistista kirjallisuutta (More), kehittävät kommunistisen opin, jyrkemmän kuin mikään entinen. Olemme edelleen nähneet, miten köyhempien luokkien kasvava hätätila omistavien luokkien rikkauden yhä lisääntyessä synnyttää porvarillis-ihmisystävällisen kirjallisuuden kaikenlaisine ehdotuksineen hankkia apua erikoistoimenpiteillä: tahdotaan valtiota, kuntia, järjestettyä yksityistoimintaa huolehtimaan siitä, mikä ennen oli ollut kirkon tehtävänä. Me näemme uuden valtiokäsityksen murtavan uraa itselleen, käsityksen valtiosta, jonka pitäisi muuttua vallassa olevan ylimystön liittokunnasta tai jonkin hallitsijasuvun omaisuudesta kaikkien hyvän edistäjäksi, ja me näimme edelleen kirkollisten puolueiden raivoisan taistelun helmasta kehittyvän periaatteiltaan kirkollisvaltaisen, dogmivastaisen suunnan, joka johtaa osaksi ateismiin, osaksi yritykseen luoda jumalanpalvelusmenoja vastustava uskonto, kveekarilaisuuteen. Kuten kveekarilaisuus suhtautuu ateismiin, suhtautuu ihmisystävällinen yhteiskuntauudistus kommunismiin. Mutta Bellers on sekä kveekarina että yhteiskunnallisten uudistusten ajajana paljon yläpuolella keskitason, kummassakin edustaa hän vain liikkeen parempaa puolta. Hänen kirjotuksissaan tapaamme uudestaan 17:nnen vuosisadan uskonnollisten ja yhteiskunnallisten vallankumouksellisten rohkeimmat ja selvimmät ajatukset. Onko hän saanut ne suoraan heiltä, tuntenut heidän teoksensa? Se on mahdollista, sillä tuona aikana ei ollut lähteiden mainitseminen tapana, paitsi silloin kuin vedottiin tunnustettuihin auktoriteteihin. Mutta hän on voinut saada ne myöskin epäsuorasti, noiden alkuperäisten kirjottajien innostamien kirjailijain välityksellä, ympäristöstään, jos niin tahtoo sanoa, »ilmasta». Hän kirjotti samanlaisissa olosuhteissa kuin nuokin, hätätilankaudella, valtiollisen kumouksen jälkeen. 1648–1649 voi uskoa asestettujen kansanvaltaisten ainesten toimeenpanemaan vallankumoukseen, 1688 tai 1695 oli sellainen haave mahdoton. Mutta 1695 oli terävämpi porvarillisen yhteiskunnan ja sen kehitystaipumusten arvostelu mahdollinen; oli mahdollista ei vain siveellisesti tuomita siinä vallitseva yhdenvertaisuudenpuute, vaan myöskin jo paljastaa sitä vallitsevat taloudelliset voimat ja siinä ilmenevä kykenemättömyys johtaa omia tuotantovoimiaan yhteiskunnan edun mukaisesti. John Bellersin suuri ansio on, että hän jo niin aikaisin huomasi porvarillisen talouden tämän puolen; ja jos voi sanoa, että yksityisomaisuuteen nähden hänen ehdotuksensa oli samassa suhteessa Gerard Winstanleyn — vieläpä Chamberlainin — ehdotukseen, kuin 1688:n vallankumous 1648:n kapinaan, niin täytyy samalla sanoa, että hänen suurempi yhteiskunnan taloudellisen kokoomuksen ymmärtämisensä vallan vastaa porvarillisen rikkauden varttumista vuodesta 1648 vuosisadan lopulle, ja että hänen kirjotuksensa ovat arvokkaimpana vastasäkeistönä, mitä työläisten asia noina aikoina löysi aikakauden porvariston ylistelijöille.
[1] Muutamat johtavat tämän nimen siitä, että Fox saarnoissaan varottaen kehotti kuulijoitaan vavisten kuulemaan herran sanan, toiset siitä, että uuden opin tunnustajat rukouskokouksissaan usein joutuivat uskonnolliseen huumaukseen, rupesivat vapisemaan ja vavahtelemaan. Fox alotti agitatsionityönsä v. 1649.
[2] Böhme (1575–1624) oli ammatiltaan suutari ja oli epäilemättä saanut vaikutuksia hänen kotiseudullaan (Schlesiassa) asuvan schwenkfeldiläisen lahkon taholta, jonka oppien kanssa kveekarien opit ovat varsin läheistä sukua ja jonka kannattajista monet kolmekymmenvuotisen sodan aikana pakenivat Hollantiin ja Englantiin.
[3] Tavallisesti lähettivät papit ja heidän joukkonsa juuri huonoimmin palkatut ja raaimmat väestön kerrokset kveekareja vastaan.
[4] Muuan v. 1657 parlamentille jätetty anomuskirja mainitsee, että vuosina 1651–1656 oli tuomittu vankeuteen kokonaista 1,900 kveekaria ja että kaksikymmentäyksi oli kuollut vankilassa. Tämä siihen aikaan, jolloin John Lilburne liittyi kveekareihin, varmaan merkki siitä, että askel ei merkinnyt mitään ristinjuurelle ryömimistä päivän mahtavien edessä. — Vuosina 1661–697 sulettiin vankilaan kokonaista 13,562 kveekaria, 338 kuoli osaksi vankilassa, osaksi kärsimiensä pahoinpitelyjen seurauksista, 198 karkotettiin maanpakoon.
[5] Tämä puku vastasi kumminkin alkuaan leikkaukselleen ja kokoonpanolleen kerrassaan sen ajan yksinkertaisen kansalaisen pukua. Ensimäiset kveekarit eivät suinkaan tahtoneet ottaa käytäntöön erikoista pukua. He vastustivat vain koreutta ja muoteja. Mutta ajan pitkään johti pyrkimys olla tekemättä muodille minkäänlaisia myönnytyksiä, välttämättömästi siihen, että kveekarien puku jäi sellaiseksi, joka erotti kantajansa joka suhteessa muista kansalaisista.
[6] Kumminkaan ei ensimäisen innostuksen aikana usein tapahtunut sellaista, ettei puhumisen henkeä tullut kenenkään päälle. Myöhemmin asetettnn ja palkattiin jäseniä, joilla selvästi oli »kutsumus» siihen, s. o. jotka olivat osoittautuneet toimekkaiksi apostoleiksi, julistamaan puhdasta ppia. Mutta kaikkea kehitystä pappisvaltaan ja kaikenlaista saarnaamisen yksinoikeutta vältettiin.
[7] Lukija muistakoon tässä Winstanleyn ja Everardin käytöstä kenraali Fairfaxin edessä huhtikuussa 1649 — siis ennen Foxin julkista esiintymistä.
[8] Myöskin yksityiselämässä saivat kveekarit kauan aikaa osakseen pahoja ikävyyksiä itsepintaisesti käyttämällä yksikköä puhuttelussa ja olemalla nostamatta lakkiaan.
[9] Sen sijaan on useita todistuksia siitä, että kveekarit kokouksissaan pitivät jyrinää yksityisomaisuutta vastaan — Englannissa ja muualla. Kveekarit lähettivät nimittäin jo sangen aikaisin uuden opin apostoleja mannermaalle ja Amerikaan.
[10] Kun Margarete Fellin mies, joka aina oli suosinut liikettä, kuoli v. 1670, meni Margarete naimisiin Foxin kanssa. Anne Askew oli ollut Melchior Hofmannin (kts. tämän teoksen ensi osan siv. 382 ja seur. [Ks. osa III, luku IX. VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat. MIA huom.]) kannattaja ja poltettiin hänet Henrik VIII:nnen viimeisenä hallitusvuonna, 1546, viimeiseen saakaa rohkeasti tunnustamiensa kerettiläisten mielipiteiden vuoksi, kun hän m. m. kielsi leivän ehtoollisessa muuttuvan Kristuksen ruumiiksi.
[10a] Ks. osa V, luku II (kohta). MIA huom.
[11] Nykyisin kuuluu Englannin sosialidemokratisenkin liikkeen riveihin useita »ystäviä».
[12] Vert. tämän kirjan ensimäisen osan siv. 372. (Ks. osa III, luku IX. VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat. MIA huom.)
[13] Tämä lause, kuten toinen vielä myöhemmin mainittava, joka koskee tuotantoa, on aivan ilmeisesti suunnattu kveekareja vastaan, joiden kanssa tekijän jo Giles Calvertin kautta on täytynyt olla tekemisissä. Hän itse lienee kuulunut kastajien laajempisydämiseen suuntaan.
[14] Tämä on tuo toinen edellisessä muistutuksessa mainittu huomautus kveekareja vastaan, jotka, vallankin alkuaikoina, kielsivät tekemästä mitään työtä ylellisyystarkotuksiin ja tottelemattomia uhkasivat seurakunnistaan sulkemisella.
[15] Vert. tässä suhteessa tämän kirjan edellisessä osassa, varsinkin siv. 368 ja seurr. olevaa, suuressa määrin opettavaa Kautskyn esitystä.
[16] Sanomme nimenomaan: paraiten ja ehdottomimmin, sillä Bellers ei edusta yksin kantaansa. Hän esitti varmassa muodossa vain kokonaisen ihmisystävällisten kirjailijain sarjan ajatuksenkulun ja laski sille tukevan perustan.
[17] Köyhällä tarkotetaan tässä aina kaikkia, joiden toimeentulonsa saadakseen täytyy turvautua työhön tai almuihin.
[18] Verrattakoon tähän, mitä Winstanley sanoo utopiansa johdannossa, kts. tämän kirjan II os. siv. 156. (Ks. V osa, VIII luku [kohta]. MIA huom.).