Englanti oli 17:nnellä vuosisadalla vielä suuressa määrin maanviljelysmaa. Sen väestö lienee sen puolivälissä noussut noin viiteen miljoonaan, joista ainakin kolmasosa asui maaseudulla. Paitsi jo mahtavaksi kehittynyttä Lontoota eivät sen kaupungit yleensä olleet ylen väkirikkaita. Gregory King, ylen huolellinen havainnontekijä, joka eli vuosisadan lopulla, otaksuu puheenaolleeseen aikaan nähden, edellyttäen, että koko väkiluku nousi 5 ½ miljoonaan, seuraavan jaon pitävän paikkansa:
| Lontoo | 530,000 | asukasta | |
| Suuremmat kaupungit ja kauppalat | 870,000 | » | |
| Kylät ja maan muu osa | 4,100,000 | » | |
| Yhteensä | 5,500,000 | asukasta | |
Samallaisia numeroja ilmottavat muut. Lontoon rinnalla on suuremmista kaupungeista mainittava Bristol, jossa vuosisadan puolivälissä oli asukkaita noin 48,000 henkeä. Bristol oli tärkeä satamakaupunki. Se kävi vilkasta merikauppaa Espanian ja Portugalin kanssa ja oli Lounais-Englannin villateollisuuden keskus. Bristolin kanssa kilpaili Norwich, itäisten kreivikuntien villateollisuuden keskus. Edelleen mainittakoon tärkeimmistä kaupungeista Southwark, etelään Lontoosta, johon se aikoja sitte jo on sulautunut, Gloucester, Exeter, Coventry, Chester, Southampton, Hull, Newcastle on Tyne ja York.
Teollisuus oli kaiken kaikkiaan vielä vähän kehittynyttä, se oli melkein kaikilla aloilla vielä tähänasti ollut jäljessä mannermaan teollisuudesta. Vielä 16:nnelle vuosisadalle asti valmistettiin itse Englannissa vain karkeita teollisuustuotteita, kaikki hienommat tavarat tuotiin ulkomailta. Englanti valmisti hienointa villaa, mutta käytti tavarain valmistukseen itse kauan aikaa vain karkeampia lajeja, hienommat käytettiin ulkomailla, pääasiassa Flanderissa. Tämä asiain tila muuttui kokonaan vasta sitte, kun Alankomaissa tapahtuneet uskonsodat ja vainot toivat Englantiin joukon pakenevia vlamilaisia kankureja. Heidän maahantuloaan seurasi 16:nnen vuosisadan toisella puoliskolla Englannin villakutomateollisuuden kukoistus, jolla oli pääpaikkansa etenkin Norfolkissa ja muutamissa sen läheisissä kreivikunnissa, sitte laajeten länteen, jossa se käsiteltävänämme olevalla ajalla jo oli laajalle levinnyt. Samoin toivat Alankomaista tulleet protestantiset siirtolaiset 16:nnella vuosisadalla mukanaan Englantiin taidon muokata puuvillaa kudottavaksi; ensimäiset paikat, joilla tämä uusi teollisuus rupesi kehittymään, olivat Manchester ja Bolton Lancashiren kreivikunnassa.
Vasta 17:nnellä vuosisadatta alkaa, tinaa lukuunottamatta, suurempi Englannin kivennäisrikkauksien käyttäminen, mutta sillä ei ole meidän aikanamme vielä mainittavaa merkitystä. Kivihiilen arvo rautauuneille oli juuri vasta opittu tuntemaan; kesti vuosikymmeniä ennenkuin Englanti rautatarpeeseensa nähden vapautui ulkomaista.
Gregory Kingin laskujen mukaan eli Englannissa v. 1688:
| Maataloudesta | 4,265,000 | henkeä |
| Teollisuudesta | 240,000 | » |
| Kaupasta | 246,000 | » |
Tässä laskussa ei luonnollisesti ole otettu huomioon tuota siihen aikaan vielä sangen merkitsevää kotiteollisuutta (tuotantoa kotitarpeiksi), eikä hän myöskään tee tarkkaa jaostelua useissa tapauksissa, jolloin yhdessä harjotettiin ammattiliikettä ja maanviljelystä; hän ei siis anna luotettavaa kuvaa teollisuudesta yleensä. Mutta hänen tiedonannoistaan käy kumminkin ilmi, miten vähän kaiken kaikkiaan vielä 17:nnen vuosisadan lopullakaan teollisuus oli irtaantunut alkeellisesta yhteydestään koti- ja maatalouden kanssa, ja sillä on siinä suhteessa oleellinen merkitys puheenaolevan aikakauden yhteiskunnallisten liikkeiden arvostelemiselle. Maataloudesta elävä väestö jakautui useihin luokkiin, joita oli maaseudun suur-aateli, maalaisgentry (maaseudun keskisääty), pikkutilalliset ja palkkatyöläiset sekä köyhien suuri joukko. Maaseudun suur-aateli, mikäli se oli feudalista alkuperää, oli vapautunut jo melkein kaikista feudalisista velvollisuuksista ja hallitsi vapaana herrana perimäänsä maata, jota osaksi viljelytti hoitajilla, osaksi vuokrasi. Maalaisgentryn muodostivat keskikokoisten tilojen omistajat — jaettujen feudali- ja luostaritilojen ostajien jälkeläiset, rikastuneet vuokraajat j. n. e. Lukuisat pientilalliset olivat osaksi vapaatilallisia, osaksi pieniä vuokraajia, ja samalla kun edellisillä oli kärsittävänä suurtilallisten yhä uudistuvat maanvarkaudet, yhteismaan ryöstöt j. n. e., oli jälkimäisillä rasituksenaan ainaiset verojen korotukset rahannälkäisten maalordien puolelta.
»17:nnen vuosisadan korot (vuokramäärät), niin pieniltä kuin ne usein näyttivätkin, alkoivat kilpailukorkoina, muuttuakseen pian nälkäkoroiksi, joilla minä ymmärrän sellaisia korkoja, jotka jättävät viljelijälle niukan toimeentulon, niin että hän ei voi säästää eikä ryhtyä viljelysparannuksiin», kirjottaa tunnettu taloushistorioitsija Thorold Rogers. »Kumminkin», lisää hän, »harjotettiin muutamissa osissa Englantia, vallankin itäisissä kreivikunnissa, lännessä ja pohjoisessa, niin laajaa sivuteollisuutta, että se riitti tekemään talonpoikaisen maanvuokraajan suhteellisesti välinpitämättömäksi vuokrakoron kasvamisen suhteen». Se oli juuri tuo villa- ja pellavateollisuus, jota harjotettiin kokonaisten piirikuntien useimmissa talonpoikaistaloissa. Yorkshiressa ja Lancashiressa ei villateollisuudella ollut läheskään sitä merkitystä kuin itäisissä kreivikunnissa, näistä viimeksimainituista on meidän tuohon aikaan haettava maalordeista suhteellisesti riippumattomat pikkuvuokraajat.
Maatyöläiset olivat jo Elisabetin kuuluisan työläislainsäädännön alaisia, jonka tarkotus Thorold Rogersin mukaan oli kolmenlainen: »1) hävittää liitot toisten työläisten kanssa, 2) hankkia tehoisasti toimiva tarkastuskoneisto, 3) rajottamalla opissaolon oikeutta teollisuudessa, tehdä maalaistyöläisistä palkkatyöväestön pohjasakka, toisin sanoen, tehokkaasti korottaa tarjontaa.» Kuten tunnetaan määräsi lainsäädäntö oppi-ajan teollisuudessa seitsenvuotiseksi, sitäpaitsi saivat kauppiaat ja muutamien ammattialojen mestarit ottaa oppiin vain määrätyn tulon tuottavan maaomaisuuden omistavien vapaatilallisten poikia. Joka vuoden pääsiäisenä määräsivät rauhantuomarit maatyöläisten ja eri teollisuustyöläisten palkat, ja nuo arvon herrat hoitivat virkansa niin hyvin, että asiantuntijain lausuntojen mukaan todella maksetut palkat huolimatta uhatuista sakoista aina olivat korkeampia kuin tuomarien määräämät.
Thorold Rogers huomauttaa lain käytännöllisen voimassaolon ajoilta — laki joutui 18:nnella vuosisadalla käytännöstä, kun se tuli tarpeettomaksi — erästä seikkaa, joka käsiteltävänämme olevan aineen kannalta on erikoisen mieltäkiinnittävä. Tasavallan, Commonwealthin, aikana ovat tuomarien säätämät palkkamäärät korkeampia kuin ennen ja sen jälkeen yksinvallan aikana. Tuskin on yksinvalta palautettu, niin tuomarit taas ottavat vanhan menettelytapansa käytäntöön ja määräävät palkat melkoista alhaisemmiksi kuin käytännössä maksetut.
Kaiken kaikkiaan olivat olosuhteet maaseudulla sellaiset, että pienviljelijöiden ja palkkatyöläisten välille ei voinut kehittyä voimakasta luokkavastakohtaisuutta. Nämä luokat olivat elämäntavoissaan ja työssään aivan liian lähellä toisiaan joutuakseen — ellemme ota huomioon maankulkuriksi tullutta maalaisköyhälistöläistä — muunlaisiin kuin yksilöllisiin ja satunnaisiin selkkauksiin keskenään. Todellinen, usein paikoin hyvin jyrkkä luokkavastakohtaisuus oli olemassa vain pikkutalollisten, pikkuvuokraajien ja heidän kanssaan yhteistuntoisten maatyöläisten toiselta puolen ja suurtilallisten välillä toiselta puolen, erittäinkin kun nämä suurtilalliset enimmäkseen olivat myöhäisemmältä ajalta.
Samat olivat olosuhteet käsityön alalla kaupungissa ja maalla. Palkkakysymyksen järjestivät siinä määrin lait tai niiden järjestämät palkkataksat, että jäi mahdollisuutta vain yksilöllisille eri sopimuksille, ja samoin oli laita työaikakysymyksen. Selkkauksia kyllä oli, mutta kenenkään työläisen mieleen ei johtunut asettaa mestarien koko »säädyn» olemisenoikeutta edes hetkeksikään kysymykseen tai tuntea »yhteistunnetta» toisen ammatin työläisten kanssa. Sitä paitsi oli pitkän oppiajan vuoksi työläisten lukumäärä teollisuuden pääaloilla sangen rajotettu, josta seikasta tulemme puhumaan vielä myöhemminkin. Räikeämpi vastakkaisuus oli varastoteollisuudeksi ja tehdasteollisuudeksi kehittyvillä käsityöaloilla työskentelevien ja niiden tuotteita kauppaavien kauppiaiden välillä. Jo vuonna 1555 valittavat kankurit, että »rikkaat ja hyvinvoivat verkakauppiaat sortavat heitä monin tavoin, kun antavat oppimattoman työväen työskennellä heidän kangaspuitaan käyttämässä, vuokraavat kangaspuita maksua vastaan ja monet heistä maksavat paljon pienempää palkkaakin kankaan kutomisesta ja valmistamisesta kuin entisinä aikoina ovat tehneet.» Siten kerrotaan erään leipureja koskevan, katolisen Marian aikana annetun lain johdannossa; mainittu laki, ottaen huomioon tehdyt vaatimukset, rajottaa kangaspuiden luvun, mitä jollakulla saa olla, kahdeksi kaupungeissa ja yhdeksi maaseudulla ja kieltää kangaspuiden vuokraamisen. Kauan aikaa näyttää tällä tavoin menestyksellä pidätetyn teollisuuden kehitystä, mutta lopulta näyttäytyi »ajan henki» voimakkaammaksi, ja tuota tukalaa määräystä kierrettiin kaikin tavoin, kuten ne yhä jatkuvat valitukset osottavat, joita mestarit tekivät kauppiaista; kumminkin on tunnettua, että tämänlaatuisilla pakkomääräyksillä oli se seurauksena, että 18:nnella vuosisadalla suuret kehruu- ja kutomamenettelyn teknilliset kumoukset eivät tapahtuneet vanhan villa-, vaan verraten nuoren puuvillateollisuuden alalla. Käsiteltävänämme olevaan aikaan nähden on meidän huomioon otettava, että kankurimestarien ja kauppiaiden välillä oli elävästi tunnettu vastakohtaisuus, todellinen luokkavastakohtaisuus. Ja sama oli asianlaita muilla ammattialoilla, joilla kauppiaat tunkeutuivat tuottajan ja kuluttajan tai markkinoiden väliin. Suurta vihaa herättivät myöskin rahantarpeessa olevan hallituksen kauppiaille myymät tai vuokraamat monopolit, yksinoikeudet, jotka useilla ammattialoilla saivat aikaan tavattoman raaka-aineiden kallistumisen.
Tämä viimeksimainittu kohta johtaa meidät puhumaan maan valtiollisista oloista Kaarle I:sen astuessa hallitukseen.
Meidän täytyy tässä lähteä hiukan kauempaa. Tudorien aikoihin asti oli Englanti ollut feudalivaltio, jossa oli ollut milloin heikompi, milloin voimakkaampi keskusvalta. Aateli oli v. 1215 pakottanut kuningas Johanin antamaan »Magna Chartan», joka kielsi kuningasta kantamasta, paitsi muutamia harvoja säännöllisiä veroja, mitään maksuja ilman parlamentin, »neuvoston», hengellisten ja maallisten lordien suostumusta. Viisikymmentä vuotta myöhemmin v. 1265, oli Simeon de Montfort, Leicesterin kreivi, julaissut, vieläkin kohottaakseen parlamentin vaikutusta, vangitsemansa kuninkaan (Henrik III:nnen) nimessä määräyksen, että parlamentin olisi lähetettävä kreivikuntansa tai kaupunkinsa valitsemina jokaisesta kreivikunnasta kaksi ritaria[1] ja jokaisesta kaupungista kaksi porvaria; tästä »kuntien» edustuksesta oli myöhemmin kehittynyt lordeista erillään neuvotteleva edustuslaitos, jota kuninkaat vähän väliä koettivat käyttää lordeja vastaan, mutta joka puolestaan kaupunkien kasvaessa ja maaseudun pikkuaatelin merkityksen lisääntyessä osasi hankkia itselleen yhä enemmän vaikutusta kuninkaita ja heidän virkamiehiään ja neuvonantajiaan vastaan. Kaiken kaikkiaan oli parlamentti tosin kauan vain rahanmyönnytyskoneisto, jonka kuninkaat kutsuivat kokoon vain kun tarvitsivat rahaa ja joka sitte silloin tällöin pani näiden myönnytysten ehdoksi erillaatuisia lupauksia kuninkaan puolelta. Kun kreivikuntien ja kaupunkien, jotka olivat edustajia lähettäneet, täytyi maksaa näiden päivärahat, sattui usein, että kaupungit anoivat rasitukseksi tuntemansa edustusoikeuden lakkauttamista, eikä itse vaalioikeuttakaan suinkaan pidetty yhtäläisesti joka paikassa arvokkaana etuoikeutena: kaupungeissa näyttävät sitä käyttäneen kauan vain kaupungin yhdyskuntien johtajat ja kreivikunnissa usein vain pieni määrä ritareja ja vapaatilallisia sen paikan lähimmästä ympäristöstä, jossa vaalit, jotka olivat julkiset, toimitettiin. Aina 16:nnelle vuosisadalle asti ei vielä ollut mitään puolueita parlamenttia koskevissa kysymyksissä. Vasta Henrik VI:nnen aikana vuonna 1430 rajotettiin äänioikeus kreivikunnan vaaleissa siten, että äänioikeutettuja olivat vain vähintäin neljäkymmentä shillingiä vuosituloa tuottavien vapaatilojen omistajat, koska »kreivikuntien ritarien vaaleja äskettäin olivat toimittaneet kreivikuntien suuret, meluavat ja sopimattomasti käyttäytyvät ihmisjoukot, joista enimmillä ihmisillä oli vähät tulot ja vähän arvoa», mikä viittaa siihen, että nuo »vähätuloiset» jo olivat kokolailla itsetietoisia. Saman kuninkaan aikana hankki parlamentti itselleen tärkeän oikeuden tehdä lakianomusten sijasta lakiesityksiäkin ja Rikhard III:nnen aikana tuli voimaan päätös, että kuningas ei saa kantaa mitään pakkoveroja, ei ottaa pakkolainoja eikä pakkolahjoja (»benevolenseja»).
Mutta ruusujen sodatjia Ranskan kanssa käyty sota olivat vähentäneet ja heikentäneet aatelin niin, että parlamentista tuli Rikhardin seuraajan, »laillisen» Henrik Tudorin, ja vielä suuremmassa määrin tämän pojan, Henrik VIII:nnen aikana kuninkaan tahdoton ase. Benevolensit (sananmukaan: rakkaudenlahjat) ja muut feudaliaikaiset velvotukset tulevat taas lukuisina käytäntöön, kuninkaan »lainat» selitettiin monasti jätettävän sikseen, kuninkaan säädökset saavat lakisäädösten voiman, säädetään uusia valtiopetoslajeja ja hankitaan erikoinen valtio-oikeusistuin (»tähtikamarioikeus») epämukavia valtiollisia rikoksia varten, johon Elisabetin aikana v. 1583 vielä liitettiin vakinaiseksi julistettu poikkeusoikeusistuin (»High Commission Court») niitä varten, jotka kielsivät kunkinaikaiselta kruununpitäjältä kirkon tai kirkollisten asioiden yliherruuden. Tämä kuninkaan julistaminen kirkon yliherraksi oli Henrik VIII:nnen »uskonpuhdistuksen» kruununa, sillä oli ensinnäkin tarkotuksena tehdä loppu paavin sekaantumisesta Englannin valtiollisiin asioihin, mutta toiseksi, ja se oli, kun paavin vaikutus Englannin asioihin oli yleensä ollut vain sangen pieni, paljon tärkeämpi: muuttaa papisto kuninkaallisen yksinvallan aseeksi. Ja kolmanneksi seurasi yliherruusjulistusta luostarien hävittäminen ja niiden tavattomien omaisuuksien takavarikkoonotto, jotka omaisuudet tuhlaavainen kuningas sitte lyhyessä ajassa hävitti. On käsitettävää, että tämäntapainen uskonpuhdistus ei saavuttanut edes niiden yksimielistä kannatusta, jotka muuten olivat roomalaisen kirkon vastustajia, vallankin kun Henrik säilytti useimmat tämän kirkon uskonkappaleet ja jumalanpalvelusmenot. Katoliset sekä rehelliset uudistajat olivat yhtä tyytymättömiä. Kerran toisensa perästä puhkesi kapinoita, joihin vallankin maalaisväestö otti lukuisasti osaa. Ne kukistettiin menestyksellisesti Henrik VIII:nnen ja hänen alaikäisen poikansa Edward VI:nnen aikana, mutta kun viimemainittu kuoli v. 1553, kukisti voitokas kapina uskonpuhdistuksen jatkajan ja nosti katolisen Marian valtaistuimelle.
Suurempi osa näistä kapinoista tapahtui Edward VI:nnen hallitessa, joka 1547, vielä alaikäisenä, oli Henrikin jälkeen noussut valtaistuimelle, ja jonka sijasta aluksi hänen setänsä, Somersetin herttua, protektorina hoiti hallitusta. Kesäkuussa 1549 nousivat kapinaan Devonshiren talonpojat ja vaativat palaamista vanhaan uskoon. Papit pakotettiin lukemaan messu latinaksi, ja lopuksi hyökkäsivät kapinalliset kreivikunnan pääkaupunkia, rikasta Exeteriä, vastaan, piirittivät sitä viikkokausia, kunnes heidät hajotti lordi Russelin johtama ja suurimmaksi osaksi vieraista palkkasotureista kokoonpantu sotajoukko. Sensijaan että tässä kapinassa oli ilmennyt etupäässä vastustusliikkeen uskonnollinen puoli, sai sitävastoin samassa kuussa Robert Ketin johdolla alkanut Norfolkin maalaisväestön kapina ilmeisesti valtiollisyhteiskunnallisen, maalaisylimystöä vastaan suunnatun luonteen. Ket oli itse jonkunverran varakas, eivätkä ne syyt, jotka saattoivat hänet tämän kapinan johtoon, ole täysin selvät. Kaksi kertaa valtasi hän kapinoitsijajoukkoineen Norwichin kaupungin, ja leirissään istui hän julkista oikeutta mahtavan tammen alla. Suurin joukoin kulki kansaa hänen luokseen. Mutta sotataitoon harjaantumattomat talonpojat ja työläiset eivät kyenneet taistelemaan säännöllisiä joukkoja vastaan. Kun elokuun 28 p:nä 1549 syntyi avoimella kentällä taistelu Ketin johtamien kapinoitsijain ja John Dudleyn, Warwickin kreivin, ylipäällikkyyden alaisten hallituksenjoukkojen välillä, kärsivät edelliset toivottoman tappion, Ket ja hänen veljensä vangittiin ja muodollisen oikeudenkäynnin jälkeen hirtettiin; kapinallisiin piirikuntiin palautettiin järjestys tavallisella raakuudella.
Englannin »uskonpuhdistuksen» toteuttamisen yhteydessä syntyneet talonpoikaiskapinat ovat käsiteltävänämme olevan aineen kannalta niin mielenkiintoa herättäviä, että ne ovat oikeutetut saamaan oman erikoisen lukunsa. Kumminkin täytyy meidän Ketin kapinaan nähden rajottua huomauttamaan vain muutamista tärkeistä yksityiskohdista.
Ketistä nimensä saanut kapina ei ollut, kuten jo on sanottu, mikään yksinäinen ilmiö. Maalaiskansan ja sen ystävien keskuudessa oli kaikkialla kuohuntaa, ja liekit leimahtivat ilmi milloin missäkin. Siten saadaan jo v. 1537, samaan aikaan kuin kansa pohjoisessa (Yorkshiressä) nousee puolustamaan katolista uskoa, ilmi Walsinghamissa (Norfolkissa) »gentlemenejä» vastaan suunniteltu kapina ja mestataan salaliittolaisten johtajat. Mutta suuret maidenryöstäjät eivät ottaneet varotuksia huomioonsa. He luottivat Henrikin verisen ankariin, kaikellaisia kapinoita vastaan suunnattuihin toimenpiteisiin ja jatkoivat menettelyään yhä edelleen entiseen tapaansa, karkottivat talonpoikia, korottivat veroja, anastivat pilahintaan luostaritiloja ja aitasivat yhteismaata omakseen tai ottivat sitä laidunmaakseen.
Somerset, Edward VI:nnen holhooja, näyttää, mitä vikoja hänellä muuten olikin, todella tunteneen jonkinlaista myötätuntoa köyhempiä luokkia kohtaan, sillä pian sen jälkeen kun hän oli tullut protektoriksi, vallanperijän holhoojaksi, peruutettiin kovat lollhardeja vastaan laaditut lait ja esitettiin parlamentille aitaamista koskeva laki. Mutta kumpikaan huone ei tahtonut tietää mitään jälkimäisestä ja lukivat ne molemmat sen esittämisen pelkäksi kansanomaisuuden tavotteluksi. Myöhemmin Somersetiä suoraan syytettiin siitä, että hän suopeudellaan maalaisväestöä kohtaan oli yllyttänyt Ketin johtamaan kapinaan. Hän oli nimittäin v. 1548 asetuttanut komitean, jonka tehtävänä oli tutkia kaikkien määrätyn ajankohdan jälkeen tapahtuneiden aitausten oikeudellisuus ja, jos ne näyttäytyivät laittomiksi, laittaa aidat revityiksi; mutta maalaisväestö oli heti, kuultuaan tästä määräyksestä, ottanut asian omiin käsiinsä ja alkanut omin neuvoin ja omalla tavallaan toimittaa aitauksien tarkastusta, tasottaen (engl. level) aidat maan tasalle. Silloin väitettiin Somersetin — toukokuussa 1549 — julkisesti selittäneen, että häntä »miellyttää suuresti kansan menettely, herrojen ahnaus oikeuttaisi kapinan.» Luonnollisesti ryhtyi esivalta kaikkialla asiaan, mutta ei erikoisen pontevasti, samalla kun toiselta puolen tuo komitea näytti jäävän vain paperille. Sen johdosta pidettiin kesän 1549 kuluessa kaikellaisia salaisia maalaisväestön kokouksia, joissa pidettiin katkeria puheita mahtavia vastaan.
Heinäkuussa 1549 puhkesi kapina ilmi. Erästä Ketin kotipaikalla Wymondhamissa Thomas à Becketin kunniaksi pidettyä juhlaa, joka kokosi paljon maalaiskansaa, käytettiin uusien kannattajien hankkimiseksi ja kapinan merkin antamiseksi. Retkettiin erään vihatun lordin tilalle läheisyydessä ja revittiin siellä aitaukset. Aatelismies, jolla oli vihaa mielessään Ketiä kohtaan, tarjosi, kun hän huomasi vastarinnan hyödyttömäksi, joukolle rahaa, jos he menisivät repimään aidat Ketinkin tilalla. Luonnollisesti oli joukko siihen valmis; mutta kun he tulivat Ketin tilalle ja vastasivat hänen kysymykseensä heidän retkensä tarkotuksesta, että he tahtovat hänen tilallaan samoin kuin muuallakin repiä aidat, kerrotaan hänen heille vastanneen, että se olisi oikein ja että hän, kaukana siitä että rupeisi vastustamaan, päinvastoin itse ensinnä ryhtyisi työhön. Mutta suorittaakseen asiansa hyvin, pitäisi heidän järjestyä ja valita johtaja, ja jos he tahtoisivat, olisi hän valmis rupeamaan siksi. Hetken neuvoteltuaan hyväksyivät he hänen tarjouksensa; tuo tarmokas, sangen lahjakas ja epäilemättä rehellinen mies teki nyt, veljensä Williamin tukemana, paraansa saadakseen järjestymättömät joukot taisteluja vastustuskykyiseksi kapinoitsija-armeijaksi. Muutamalle Norwichin ulkopuoliselle kukkulalle — »Mousehold Hiilille» — sijotti hän leirinsä, jossa pian oli yli kymmenentuhatta henkeä, mikä määrä joka päivä yhä vielä lisääntyi. Mahtavan tammen alla, jonka hän nimitti Uudistusten tammeksi, pidettiin neuvotteluja ja istuttiin oikeutta. Hän määräsi, mitkä aitaukset oli revittävä, antoi haasteita »kuninkaan nimessä», teki tilauksia j. n. e., j. n. e. Edelleen teki hän hallitukselle anomuksen, jossa luetteli maalaisväestön valitukset ja vaatimukset ja jonka hän allekirjotutti myöskin Norwichin pormestarilla ja tämän edeltäjillä.
Nämä vaatimukset ovat kaiken kaikkiaan sangen kohtuullisia eivätkä sisällä mitään kommunistista. Paitsi yhteismaan aitausta vastaan, suuntautuvat ne monia feudalisia väärinkäytöksiä, verojen kiristystä y. m. vastaan, viimemainitut vaadittiin lailla alennettaviksi siihen määrään, missä olivat olleet Henrik VII:nnen ensimäisenä hallitusvuonna.
Toiminnastaan saivat kapinalliset sekä sanoin että töin täyden myötätunnon osakseen Norwichin pikkukäsityöläisiltä ja työläisiltä. Nämä tekivät turhaksi monet kapinallisia vastaan suunnitellut porvariston toimenpiteet ja kahakoissa hankkivat he kapinallisille kaikenlaista tärkeätä etua.[2]
Taistelujen yksityiskohtiin, ensimäisen, Northamptonin kreivin (earlin) johdolla kapinallisia vastaan lähetetyn joukon voitokkaasta torjumisesta j. n. e. ei tässä voida lähemmin puhua. Ensimäisen hänen luokseen lähetetyn protektorin sanansaattajan, joka kapinallisten mielisuosiolla antautuessa lupasi valitukset tutkittavan ja kuninkaan antavan armoa lain auktoritetin loukkauksien seurauksiin nähden, oli Ket lähettänyt takaisin selittäen, että kuninkaiden on tapana armahtaa rikoksellisia eikä viattomia ja oikeutta noudattavia ihmisiä. He (talonpojat ja heidän johtajansa) eivät ole ansainneet mitään rangaistusta. Hän selitti, ettei hän tahdo aseitaan laskea, ennen kuin on tehty määrättyjä myönnytyksiä, sanoen hyvin tietävänsä, miten vähän voi luottaa ylimalkaisiin lupauksiin. Mutta vaikkapa Somerset olisikin suostunut tähän, eivät siihen olisi myöntyneet hänen takanaan ja vierellään olevat mahtavat. Kaikilta tahoilta vaadittiin kapinan tarmokasta kukistamista. Ja lopulta tehtiinkin siitä, kuten yllä jo on kerrottu, asevoimin elokuun 26 päivänä loppu.
Ket oli »kansantuomarina» osottanut siihen aikaan kerrassaan kuulumatonta lempeyttä. Niin paljon kuin huudettiinkin Ketin leirissä tapahtuneista väkivallantöistä, ei kukaan syyttäjistä mainitse edes ainoankaan nimeä, jonka Ketin väki olisi vankina tai panttivankina surmannut. Kaikki vangit ja panttivangit, joiden nimet tunnetaan, palasivat vahingoittumattomina kotiin. Mutta Ket ja hänen veljensä William hirtettiin kapinoitsijoina ja valtiopettureina häpeällisellä ja julmalla tavalla, Ket 7 p:nä joulukuuta. Mutta kansassa säilyi siitä huolimatta hänen muistonsa rakkaana. Somersetkin oli sillä välin kukistettu ja teljetty Towerin linnaan.
Warwick oli ratkaisevan taistelun jälkeen vielä neljätoista päivää Norwichissa ja piti sotaoikeutta vangittujen talonpoikien asiassa. Niin väkivaltainen kuin hän olikin, ei hän kuitenkaan maalaislordien mielestä ollut kyllin verenhimoinen. Yhä enemmän uhreja[3] vaati heidän kostonhimonsa, kunnes Warwick vihdoin heille sanoi, että herrojen pitäisi toki ajatella, että jos samalla tavalla jatkettaisi, he saisivat lopulta itse tarttua aurankurkeen, ja tämä syy saattoi heidät lopulta alistumaan. Sellaista kertovat noista kunnon kansalaisista kapinallisten vastustajat — viholliset. Voittoisat riistäjät näyttävät kaikissa maissa merkillisen samanlaisilta. Kaikilla sama petomaisuus.
Somerset mestattiin 22 p:nä tammikuuta 1552, Warwick, joka hänen jälkeensä oli tullut protektoriksi ja nimityttänyt itsensä Northumberlandin herttuaksi, päätti jo seuraavana vuonna päivänsä myöskin mestauslavalla, sen jälkeen kun joukot olivat nostaneet katolisen Marian valtaistuimelle. Kumminkin näytti Marian hallituksen kulku, että väestön joukot eivät olleet tahtoneet kirkolliskatolista taantumuspolitikaa. Hänen hallituksensa aikana kaikkia ei-katolisia kerettiläisiä vastaan suunnatuilla verisillä toimenpiteillä oli päinvastoin vain se seuraus, että erilaiset protestantisluontoiset virtaukset joutuivat taas lähemmäksi toisiaan, niin että Marian jo 1558 sattuneen kuoleman jälkeen katolisuuden asia oli yhtä epäkansanomainen, kuin se 1553 oli ollut kansanomainen.
Elisabetin hallituksen aikana (1558–1603) ryhdyttiin taas uskonpuhdistustyöhön ja lopetettiin se muodollisesti, jolloin taas syntyi uusia kapinoita. Ne tukahutettiin kumminkin verisen julmasti ja katolisesta vastustuksesta tehtiin perin pohjin loppu; sen sijaan muodostui yhä laajemmaksi protestantinen vastustusliike, »puritanien» vastarinta uutta valtiokirkkoa vastaan.
Keitä olivat puritanit? (»Purits» tai »Puritans», joht. engl. sanasta pure — puhdas.) Nimi ei tarkota mitään määrättyä kirkollista lahkokuntaa, se merkitsee kokonaista uskonnollis-yhteiskunnallista virtausta. Se on ensinnäkin kaikkien niiden yhteisnimi, joiden mielestä uskonpuhdistus kirkon puhdistamiseen nähden roomalaisista tavoista ja roomalaisista laitoksista ei ollut mennyt kyllin pitkälle, mutta myöskin kaikkien niiden, jotka uskonnon puhdistukseen samalla vaativat liitettäväksi tapojen, yhteiskunnan, puhdistuksen, ja vihdoin sisältyy siihen myöhemmin myöskin valtiollinen virtaus, valtiossa ja kirkossa vallitsevan yksinvallan vastustaminen. Se ei ole yhden ainoan luokan liike, sen kannattajat kuuluvat ylempään ja alempaan aateliin, papistoon, porvaristoon ja käsityöläisiin sekä talonpoikiin. Tapa- ja yhteiskunnallisena liikkeenä vastasi se tuon ajan henkeä, jolloin ansioelämä lisääntyvän maailmanliikenteen vaikutuksesta tuli yhä epävarmemmaksi ja yhä yleisemmäksi pyrkimys, ja aina asianhaarojen mukaan välttämättömyyskin, koota, »säästää», rahaa, tuota vaihtovälineistä parasta. Oman tarpeen tyydyttämistä tarkottavan talouden merkkinä on: tänään puutetta, huomenna yltäkylläisyyttä. Edelliseen alistutaan välttämättömänä, »luonnonlakina», menipä sitte hyvin tai huonosti, jälkimäisestä nautitaan hillittömästi. Mutta kaupan ja rahaliikkeen levitessä muuttuu asia. Liikamäärä, mitä ei kuluteta paikalla, voidaan muualla käyttää, muuttaa siellä rahaksi, eikä raha ruostu. Nyt pidettiin vääränä, syntinä, nauttia enemmän kuin on välttämätöntä, nauttia sitä, mikä voidaan muuttaa rahaksi ja rahana säästää. Säästäväisyydestä, pidättyväisyydestä, tulee nyt yhteiskunnallinen hyve. Lollhardilaispapit olivat saarnanneet kristillistä itsekidutusta selittäen sen merkitsevän palaamista alkukristillisyyteen, jonka asketiset opit olivat olleet vastavaikutusta turmeltuneen roomalaisen ylimystön mielipuolista ylellisyyttä vastaan. Talonpojat ja käsityöläiset olivat ahnaasti omaksuneet lollhardien jossain määrin kommunistiset opit, joilla John Wiclifissä oli ollut vaikutusvoimainen levittäjä ja puolustaja, koska ne hyvin sopivat heidän katkeruuteensa ja taisteluunsa valtion ja kirkon mahtavia vastaan, mutta kommunismista itsestä olivat he yhtä kaukana kuin heidän vastustajansa. Kaikki historiankirjottajat tunnustavat, että lollhardilaisuus, jonka syntymiseen ei tässä ole asia lähemmin puuttua,[4] ei Englannissa milloinkaan kuollut, että sillä etenkin itäisten maakuntien kankurien joukossa oli pysyväinen kotiseutu. Mutta ei pidä luulla, että olot noilla kankureilla ja pikkutilallisilla, jotka pitivät lollhardilais-evankeliumia arvossa, kaiken aikaa olivat erikoisen huonot. Päinvastoin kuuluu Norfolk, jossa oli liikkeen keskus, 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla, kuten eri verokirjat todistavat, Englannin rikkaimpiin kreivikuntiin, huolimatta siitä, että luonto ei sitä ollut ensinkään suosinut. Th. Rogers, joka tämän on osottanut, väittää väestön säästäväisyyden johtuneen salaisesti agiteranneitten lollhardilaispappien saarnoista; kumminkin on kai oikeampaa otaksua, että päinvastoin säästäväisyysevankeliumi heidän keskuudessaan sai vastakaikua siksi, että se vastasi koko heidän asemaansa. Rannikkoseuduilla, joilla kauppa ja liikenne ulkomaitten kanssa oli vilkkainta, täytyi rahanomistusta pitää suurimmassa arvossa, ansionhalun ilmetä voimakkainna ja niin tuli luulotellusta »kommunistista» — aarteenkokooja, jolla luonnollisesti ei tarkoteta sitä, että jokaisesta talonpojasta ja kankurista, joka tuli lollhardiksi, olisi tullut kapitalisti. Tässä on kysymys vain kehityksen yleisestä suunnasta. Näiden luokkien kehityssuunta ei voi olla muu kuin porvarillinen, niin paljon kuin he mahtoivatkin uneksia kommunistisesta jumalanvaltakunnasta ja niin suuressa määrin kuin he muodostivatkin aikansa työläisluokan ytimen, sen valiojoukon.
Lollhardilaisuus oli, kuten muuan englantilainen kirjailija lausuu, ollut »puritanisuuden lapsuudenaika». Sen asketisten oppien yleistä hyväksymistä edistivät suuressa määrin Englannin uskonpuhdistuksen olosuhteet ja toimitavat. Kaiken, mikä ei ollut roomalaista, mutta mikä samalla vastusti valtiossa ja kirkossa vallitsevaa keskityksellis-yksinvaltaista hallintomuotoa, sen täytyi aseellisten kapinain väkivaltaisten kukistumisten jälkeen lopulta turvautua sisäiseen uskonnolliseen syventymiseen, siveelliseen itsekasvatukseen ja tämä piti paikkansa myöskin niihin luokkiin kuuluviin nähden, joiden yhteiskunnallisia olosuhteita askesi muuten ei vastannut. Kumminkaan eivät kaikki luokat harjottaneet sitä ensinkään samassa määrässä, yleensä eivät käsittäneet sitä nälkäevankeliumiksi. Se koski vain eräiden nautintojen hylkäämistä, ennenkaikkea sabbatin noudattamista, jumalanpalveluksen ulkonaista puolta j. n. e. Halukkaasti hyväksyttiin kalvinistinen evankeliumi, jonka monet katolisen Marian vainoja maanpakoon paenneet hänen kuolemansa jälkeen ja hollantilaiset pakolaiset Elisabetin hallituksen aikana toivat maahan. Se tarjosi opillaan »armovalinnasta», jonka mukaan jokainen siitä osalliseksi tullut oli valittu, autuudestaan varma jumalan soturi, opillaan edeltäpäinmääräyksestä, maallikkoaineksen kirkollisesta edustuksesta tyytymättömien vastustushengelle voimakasta ravintoa. Sen rinnalla vaikutti älempiin kansankerroksiin (käsityöläisiin, työläisiin y. m.) nähtävästi koskaan keskeytymätön uudesti kastajien opetustyö. 1575 esim. oli Aldgatessa, joka silloin oli Lontoon esikaupunki, keksitty salainen uudestikastajien liitto, 1580 uudestikastajien sukuisen ja myöskin Hollannista tulleen familistien lahkon kannattajien liitto.
Elisabetin hallitusaikana voivat tosin puritaanisuus ja sen sukuiset lahkot hankkia vain hiljaisuudessa kannattajia, hänen hallituksensa oli liian voimakas, liian menestyksellinen ja voi myöskin sanoa, liian älykäs synnyttääkseen niin yleistä tyytymättömyyttä kuin oli tarpeen kootakseen väestöä joukottain heidän lippujensa ympärille. Sitävastoin tapahtui hänen hallituksensa aikana »separatistien» eli — heidän ensimäisen edustajansa, pappi ja opettaja Robert Brownen mukaan — brownistien eroaminen kalvinistien joukosta. Sen sijaan että nämä viimeksimainitut tahtoivat valtiollisesti keskitettyä tai järjestettyä kirkkoa, jossa maallikkoaineksella olisi vaikutusta seurakunnissa ja kirkolliskokouksissa edustajiensa — »vanhinten» tai presbyterien — kautta, jonka vuoksi he myöskin saivat erikoisesti nimen presbyteriläiset, vaativat Browne ja vielä jyrkemmin hänen seuraajansa jokaisen hurskaitten (engl. »godly») seurakunnan (kongregatsionin) täydellistä riippumattomuutta. Ei ole mitään epäilystä siitä, ettei Browne, joka oli elänyt yhden vuoden Norfolkissa hollantilaisten pakolaisten joukossa ja myöhemmin itse kauemman aikaa Hollannissa, olisi ollut uudestikastojien vaikutuksen alaisena, ja »brownismilla» oli todennäköisesti alusta alkaen voimakkaasti valtiollis-kansanvaltaisia pyrkimyksiä; joka tapauksessa kehittyi siitä valtiollisesti jyrkempienkin ainesten — kirkollisena puolueena myöskin vaatimaansa jokaisen seurakunnan riippumattomuuteen nähden itseänsä independenteiksi nimittävän —, sittemmin valtiolliseksikin puolueeksi tulleen puolueen uskonto. Lahko alkoi vaikutuksensa saarnaamalla palaamista alkukristillisyyteen, Kristuksen valtakunnan perustamiseen maan päälle; jokainen seurakunta tunnustaa vain yhden ylemmän, Kristuksen, joka heidän sielunsa täyttää ja pyhittää ja jonka henkinen vaikutus yksin riittää takaamaan »pyhien» seurakunnan yksimielisyyden, tekee tarpeettomaksi kaiken ulkonaisen pahan — kalvinilaisten järjestetyn kirkkokurin. Se ei hyväksy mitään pappisluokkaa eikä vallankaan mitään esipappeusjärjestelmää. Ensimäisten independentien koko kirjallisuudella on muuten anarkistinen piirre. Mutta sen »anarkismi» koskee ensinnäkin vain uskontoa ja vain Kristuksen evankeliumin tunnustajia. Sen sijaan että valtiokirkossa kirkon tulee olla valtion elin ja siis sen välikappale, sen sijaan että presbyteriläisyydessä valtion päinvastoin tulee olla kirkon välikappale, maallikoista ja papeista kokoonpannun kirkolliskokouksen toimeenpaneva elin, on independentiläisyys valtion ja kirkon erottamisen vaatimuksen edeltäjä, lähinnä kristinuskon tunnustajiin rajotetun seurakuntien uskonnollisen itsehallinnon vaatimuksen julistaja.
Elisabetia Englannin valtaistuimelle v. 1603 seuranneen Jaakko I:sen hallituksen aikana saa kirkollinen ja valtiollinen vastustusliike runsasta yllykettä. Maria Stuartin poikaa vastaan, joka oli suuremmassa määrässä skotlantilainen kuin englantilainen, nousi parlamentti heti alusta alkaen vastustavalle kannalle. Jaakolla oli kyllin voimakeinoja, ollakseen ajottain huolimatta sen päätöksistä, mutta ei kylliksi keinoja tukahuttaakseen sen ääntä ja estääkseen tuon hänelle niin vastenmielisen puritanilaisuuden levittämistä Englantiin, Skotlannissa se nimittäin jo oli vallitsevana ja oli siellä tuottanut kuninkaalle monta katkeraa hetkeä. Jo ensimäisessä parlamentissa, minkä hän kutsui koolle, oli monta puritania, ja vaikka se, kuten tapana oli ollut, myönsi kuninkaalle elinajaksi oikeuden tullien kantamiseen, ryhtyi se, ennenkuin alkoi käsitellä muita kuninkaan tarpeisiin vaadittuja suosintoja, julistamaan oikeudekseen tarkastaa, vastoin kuninkaan määrättyjä toimenpiteitä, jäsentensä valtuudet ja vaalit. Siitä alkaen eivät rettelöt kuninkaan ja parlamentin välillä loppuneet ja joskaan viimemainittu puolestaan ei ryhtynyt väkivaltaisesti vastustamaan kuninkaan laittomia toimenpiteitä, ei se myöskään antanut uhkausten ja asiansa esittäjien vangitsemisen pelottaa itseään. Yhä uudestaan pani se pontehikkaita vastalauseita »oikeuksiensa loukkausta vastaan ja eräs kuuluisimmista näistä vastalauseista katkeroitti kuninkaan niin, että hän — joulukuussa 1621 — omakätisesti repi alahuoneen pöytäkirjakirjasta sen lehden, jolle tämä oli kirjotettu. Sitte määräsi hän parlamentin hajaantumaan ja vangitutti useita sen jäseniä, muiden muassa John Pymin, Tavistockin edustajan, joka myöhemmin johti vastustusliikettä Kaarle I:stä vastaan. Toinen silloisen vastarinnan jäsen oli Thomas Wentworth, Yorkin kreivikunnan edustaja, joka myöhemmin lordi Straffordina oli Kaarle I:sen ensimäinen valtioneuvos ja sittemmin päätti päivänsä mestauslavalla Jaakon pojan asian puolesta.
Jaakko oli kaikin keinoin koettanut hankkia rahaa itselleen, pakkolainoilla, arvonimiä ja arvoja kauppaamalla, yksinoikeuksia myömällä. Viimeinen parlamentti, jonka hän kutsui koolle, kun 1624 alkoi sota Espanjan kanssa, myönsi tosin varoja sodankäyntiin, mutta pakotti kuninkaan samalla julistamaan, että monopolit olivat laittomia, ja nosti edelleen kanteen lahjojen vastaanottamisesta Jaakon verokirjuria, Middlesexin kreiviä vastaan, joka kanne sitte myöskin johti tuomioon. 1625 kuoli Jaakko ja jätti pojalleen Kaarlelle valtakunnan kaikkea muuta kuin ilahuttavassa tilassa.
Vuotta myöhemmin kuin Jaakko, kuoli myöskin hänen entinen valtiokanslerinsa Francis Bacon, Verulamin parooni ja St. Albansin alakreivi. Bacon oli v. 1521 parlamentin alotteesta asetettu syytteeseen lahjojen vastaanottamisesta ja lahjottavuudesta ja tuomittu suureen rahasakkoon sekä vankeuteen — kuninkaan määräämäksi ajaksi, mutta kuningas oli armahtanut hänet kaksipäiväisen vankeuden jälkeen. Erotettuna viroistaan omisti tämä kuuluisa mies aikansa kirjalliseen työhön ja tieteelliseen kokeiluun. Hänen jälkeensä jääneitten kirjotusten joukossa on latinankielellä kirjotettu utopian katkelma: »Nova Atlantis». Vaikka sillä ei ole paljo tekemistä sosialismin kanssa, on kumminkin mieltäkiinnittävää nähdä, minkälainen oli sata vuotta »Utopian» ilmestymisen jälkeen tämän omistavien luokkien piiriin kuuluvan valistuneen filosofin yhteiskunnallinen ihanne.
Kirjan nimi liittyy vanhanajan ihmisten satuperäiseen »Atlantikseen», josta Plato puhuu Timeuksessa, ja.kuten satu suuresta Herkuleksen patsaiden ulkopuolella olevasta mantereesta melkein saattaa uskomaan aikaisemmin tiedetyn Amerikan olemassaolosta, niin on Baconin »Uutta Atlantista» selitetty viittaukseksi Australian mantereen olemassaolosta. Kuvaus pitää kumminkin huonosti paikkansa; mutta mantereen olemassaoloa Afrikan ja Etelä-Amerikan välillä yleensä aavistettiin muutenkin jo Baconin aikana.
»Uusi Atlantis» on, mikäli Bacon on saanut sen valmiiksi, suuremmassa määrässä tieteenharjotuksen ja teknikan utopia kuin yhteiskunnallinen utopia. Edellisessä suhteessa voi se siihen nähden herättää mielenkiintoa, että se esittää aikansa tiedon tasalla olevan ajattelijan teknologiset mietelmät, mutta luonnollisesti ovat itse mietelmät nykyisin vanhenneita. Mutta mitä yhteiskunta- ja tapa-utopiaan tulee, niin viittaa se, mitä »Uudessa Atlantiksessa» tässä suhteessa on, siihen suuntaan, ettei ole kovin valitettavaa, vaikka teos onkin säilynyt vain katkelmaisena. Huolimatta siitä, että tavantakaa otetaan avuksi kaikenlainen ihmeellinen ja tavaton, on kertomus pelottavan jokapäiväistä, turhanpäiväistä, utopia itse kun ei milloinkaan kohoa yli kaikkein läheisimmän todellisuuden, ei milloinkaan saa Moren Utopian rohkeata lennokkuutta. »Bensalemin» — kuten »Uutta Atlantista» sen asukkaat nimittävät — yhteiskunta, ei mikäli päättää voi, kokoonpanolleen paljon eroa 17:nnen vuosisadan europalaisesta yhteiskunnasta; siellä on omaisuutta, omaisuuseroa, yhteiskuntaluokkia, pappeja, virkamiesylimystö ja kuningas, joka on pelottavan viisas, mutta, kuten näyttää, itsevaltainen hallitsija. Ainoa erikoisuus on ahkerasti teollisessa kokeilussa työskentelevä oppineitten joukko. Oppineitten laitos, jota nimitetään »Kuningas Salamonin taloksi», on kaiken hyödyllisen tiedon tyyssija ja viljelyspaikka, ja eräs oppineitten kunnan »isistä» kertoo, luettelemalla talon laitokset, koneet ja keksinnöt, juuri Baconin tiedeutopian. — Salomonin nimi viittaa Jaakko I:seen, jota hänen imartelijansa vertasivat tuohon juutalaiseen kuninkaaseen.
Perhejuhla, jossa »Uuden Atlantiksen» kertoja oli mukana, osottaa perheen olleen rakennetun samalle pohjalle kuin Englannissa Baconin aikana, jonkun verran on sitä vaan patriarkallisesti ihannoitu; edelleen saamme tietää, että Bensalemissa vallitsee ankara yksiavioisuus ja mitä suurin siveys. Avioliittoja, jotka tehdään vastoin vanhempien suostumusta, ei tosin julisteta mitättömiksi, mutta sellaisissa avioliitoissa olevien vanhempien lapset eivät saa kolmannesta enempää vanhempiensa perinnöstä! Sangen kohottavaa aikakauden porvariskunnioitettavuudelle!
Parempaa ainesta ovat Baconin huomautukset prostitutsionista, vaikka hänen sitä vastaan ajattelemansa keinot: jyrkkä kielto ja ankara yksiavioisuus, vain osottavat porvarillisen siveyssaarnailun voittamattomuutta.
Uskonnolla on tämän innokkaan, realistis-induktivisen tutkimustavan puoltajan »Uudessa Atlantiksessa» paljon suurempi, paljon tungettelevaisempi osa kuin katolisen Moren utopiassa. Eivät ihmisten kautta vaan satumaisten ihmeitten avulla ovat Bensalemin asukkaat päässeet evankeliumin omistukseen. Mutta tämä uskonnon etualalle pääseminen Baconin ajatuksissa ei itse ole mikään ihme; se on sen ajan luonnollinen tuote, jolloin kirkollinen elämä oli lakannut olemasta jotain itsestään selvää ja pikemmin alkoi tulla pelkän sovinnaisuuden, hyvän yhteiskunnan hyvän sävyn asiaksi. Baconin utopia on puhtaasti porvarillinen, kauttaaltaan porvarillisesta ajattelevan aatteenharrastajan hurskas toivomus. Hienosti puhdistettu erinäisistä rumista kohdista, jotka turmelevat kirjottajan aikana olevan yhteiskunnan, mutta muuten sen mahdollisimman muuttumaton kuva. »Ei vain jokin kumousunelma, ei vain epäkäytännöllisiä ehdotuksia», on sen esilauselmana.
Vain yhdessä kohdin on Baconin mielikuvitus ylellinen äärettömiin asti: Uuden Atlantiksen rikkaus, sen nautinnonvälineitten runsaus on tavaton. Salomonin talossa ei tyhjiä filosoferailla: siellä kokeillaan, tehdään laskelmia, tuotetaan. Se on, ja siinäkin vastaa se aikansa porvariston selkeinten päiden pyrintöjä, tuotantoutopia, mutta — ilman tuotantotavan ja tuotteidenjaon oleellista muutosta. »Laitoksemme tarkotuksena on asioitten syiden ja salaisten vaikutteiden tunteminen ja ihmisyydenvaltakunnan rajojen laajentaminen kaikkien mahdollisuuksien toteuttamiseksi», alkaa Salomonin talon kuvaus. Löytöretkien kaudella on Bacon keksintöjenkauden sanansaattaja. Itsessään ei pieni työ, mutta sen näköpiiri on ahdas, välitön höyty on johtavana ohjeena. Siitä johtuu tuo hämmästyttävä aateköyhyys kaikkeen nähden, mikä koskee yhteiskunnan järjestystä kokonaisuutena. Baconin »utopia» näyttää sen voiman, jonka hänen aikansa porvarillinen ajattelutapa jo oli saavuttanut, se on porvarillisen ahdasjärkisyyden »ihanne».
[1] »Ritari» oli jokainen, jolla oli vuotuista puhdasta tuloa yli 20 puntaa (nykyisen raha-arvon mukaan luonnollisesti paljon enempi).
[2] Porvaristo koetti myöhemmin puolustaa ajottaista myötämielisyyttään kapinallisia kohtaan viittaamalla siihen pakkotilaan, johon köyhempien luokkien päättäväinen käytös kaupungissa heidät oli asettanut.
[3] Joilta revittiin sisälmykset ruumiista ja kuolevan silmien edessä poltettiin.
[4] Sitä on Karl Kautsky kuvannut tämän teoksen edellisessä osassa siv. 193 ja seur. (Ks. osa III, luku V. II. Lollhardilaisuus. MIA huom.)