Saksan uskonpuhdistuksen aikana oli, kuten olemme nähneet, kommunistisen liikkeen yhtenä keskuksena Saksi. Toinen keskus oli Sveitsissä, tuossa talonpoikais- ja pikkukaupunkitasavaltojen omituisessa ryhmäkkeessä, jotka olivat liittyneet yhteen ylt'ympäri Alppeja suojellakseen itseään yhteisiltä vihollisilta.
Jo 1200-luvun lopussa olivat vuoriseudut Uri, Schwyz ja Unterwalden nousseet kapinaan herrojen kiskomista ja Habsburg-sukuisten ruhtinasten sortoa vastaan. Heidän vapaudentaistelunsa päättyi hyvin, josta ansio tulee heidän asekuntoisuudelleen ja heidän alueittensa asemalle, niihin kun oli hyvin vaikea päästä. Läheiset kaupungit, joita kohoava ruhtinasvalta uhkasi, liittyivät vanhoihin kantoneihin ja ryhtyivät 1300-luvulla, samaan aikaan kun eteläsaksalaiset ja rheiniläiset kaupungit, taisteluun ja 1400-luvulla olivat he kyllin voimakkaat käydäkseen hyökkäykseen itse perivihollisiaan Habsburgin ruhtinaita vastaan.
He pääsivät Saksan valtakunnasta kokonaan riippumattomiksi; mutta myöskin paavin kiskomisille osasivat he asettaa ehtoja.
Sveitsi ei kuitenkaan voinut tänä aikakautena vielä kehittyä yhtenäiseksi valtioksi. Heitä piti yhdessä tieto, että he tarvitsivat toisiaan väkevämpiä ruhtinaallisia naapureitaan vastaan, mutta oli myöskin olemassa suuria etujen vastakkaisuuksia taloudellisesti kehittymättömillä vanhoilla talonpoikaiskantoneilla ja rikkailla taloudellisesti kehittyneillä kaupunkialueilla.
Tämä etujen vastakkaisuus tuli selvästi näkyviin uskonpuhdistuksen aikana. Vanhat kantonit eivät tätä suosineet. Paavin kiskominen ei paljon rasittanut näitä köyhiä seutuja. Sitävastoin oli niillä kaikki syy harrastaa sovintoa suurien katolisten valtojen, Ranskan, Milanon, Venetsian, paavin ja habsburgilaisten ruhtinaidenkin kanssa, saadakseen ainoan tavaran, jonka he tuottivat suurille markkinoille, nimittäin aseisiin tottuneet poikansa, »tekemään kauppansa». Palkkasotureina palveleminen oli Sveitsin maalaisväestön, vallankin vuoristokantonien, nuorukaisten pääasiallisimpana tulolähteenä. Liittyminen uskonpuhdistukseen merkitsi eroa katolisista valloista ja uhkasi rikkaiden rahalähteiden ehtymisellä. Niinmuodoin pysyivätkin yksinkertaisesti vuoristolaiset uskollisina isiensä uskolle.
Kokonaan toinen oli laita kaupunkien. Näitten porvareilla ei ollut mitään etuja palvelemisesta ulkolaisten palkkajoukoissa. Päivastoin oli se heistä epämieluista, se kun vahvisti porvaristolle vihamielisen aateliston voimaa ja alempien luokkien asekelpoisuutta ja itsenäisyyttä, joka tietysti oli omiaan ehkäisemään riistämistä. Sillä Sveitsin palkkasoturit eivät olleet mitään kodittomia ryysyköyhälistöläisiä, vaan enimmäkseen talonpoikien poikia, jotka lopetettuaan sotapalveluksensa palasivat kotiin ja vahvistivat talonpoikien vastustusvoimaa.
Sitävastoin oli kaupunkien porvaristolla täysi syy pysyä vihamielisenä katoliselle asialle. Paavin sorto painoi heitä kovemmin ja habsburgilaiset ruhtinaat olivat alituisesti uhkaavana vaarana. Saksan uskonpuhdistus ei ollut kapinoimista ainoastaan paavia, vaan myöskin keisaria, s. o. Habsburgin sukua vastaan, ja sellaiseksi katsottiin se Sveitsissäkin.
Vanhemmille kantoneille oli Habsburgin suku jo aikoja lakannut olemasta »perivihollinen». Heidän asemansa oli jo niin vankka, ettei tämä ruhtinassuku enään voinut sitä uhata, ne eivät olisi sitä vastustamalla mitään voittaneet, mutta vain menettäneet palkkasoturipaikat ja lahjomisrahat. Aivan toisin oli Pohjois-Sveitsin kaupunkien laita, jotka olivat Habsburgien maiden rajalla ja näiden uhkaamina, niitä himoten, aina niitä vastustamassa. Erittäinkin oli Zürichin kaupunki harras taistelemaan Habsburgeja vastaan. Tämä kaupunki tulikin Sveitsin uskonpuhdistuksen esitaistelijaksi, kun taasen vanhat kantonit asettuivat katolisuuden puolelle. Wilhelm Tellin jälkeläiset kävivät tässä tarkotuksessa liittoon habsburgilaisen keisarin Ferdinandin kanssa!
Samoin kuin Saksassa, antoi uskonpuhdistus Sveitsissäkin aiheen kommunistisen virtauksen ilmenemiselle. Mutta edellytykset olivat kokonaan toiset, ja niin saikin Sveitsin kommunismi sangen paljon saksilaisesta eroavan luonteen.
Viimeksimainittu oli nuorempi, saanut oleellisia vaikutuksia taborilaisesta perimätiedosta. Sveitsiin olivat ne tuskin huomattavassa määrässä vaikuttaneet. Tosin oli se jo pitkiä aikoja ollut valdolaisten ja beghardien vaikutuksen alaisena; valdolaisten, jotka tulivat Etelä-Ranskasta ja Pohjois-Italiasta, ja beghardien, jotka levisivät Alankomaista Rheininlaaksoa pitkin, tulivat Kölnin ja Strassburgin kautta Baseliin.
Mutta jos taborilaisuus oli väkivaltainen, niin taipuivat valdolaiset ja beghardit alusta alkaen rauhallisuuteen. Jo tämän eron täytyi vaikuttaa siihen suuntaan, että Sveitsin kommunistit tunsivat, ajattelivat ja toimivat toisin kuin saksilaiset. Mutta vielä ratkaisevammin kuin muualta tuodut opit, vaikuttavat jonkin maan yhteiskunnallisen liikkeen luonteeseen sen ominaiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset olosuhteet. Ja nämä olivat Sveitsissä monessa suhteessa toisenlaiset kuin Saksissa. Viimeksi mainitun maan huomattavimpana piirteenä oli vuoriviljelys, vallankin hopeakaivokset. Se edisti ruhtinasvallan syntymistä, mutta loi myöskin vuorityöläisistä voimakkaan, uhkamielisen, suurin joukoin samoilla paikoilla asuvan köyhälistön, edisti tavarantuotantoa maatalouden alalla, mutta samalla myöskin suurmaanomistajien maannälkää, ja kärjisti kaikki sen ajan yhteiskunnalliset vastakkaisuudet huippuunsa.
Aivan toisin oli asianlaita Sveitsissä. Siellä ei ollut mitään vuoriviljelystä, eikä siis myöskään mitään asekelpoista köyhälistöä. Maatalous on, ainakin vielä, suurimmaksi osaksi sangen alkuperäistä, maakommunismi vielä voimakkaana, yksinvaltaisesta ruhtinasvallasta ei jälkeäkään. Sen sijaan tapaamme talonpoikaisia ja kaupunkilaistasavaltoja, talonpoikaisen ja porvarillisen kansanvallan, joka, niin kauan kuin se vielä tuntee itsensä heikoksi ja ulkoapäin uhatuksi, on suosiollinen kommunismille, jonka lähimmät viholliset ovat myöskin sen vihollisia.
Kaiken sen täytyi vaikuttaa edistävästi Sveitsin valdolaisuuden ja beghardilaisuuden rauhallisiin taipumuksiin. Mutta se vaikutti myöskin, kun luokkavastakkaisuudet eivät vielä olleet niin kärjistyneitä kuin Saksissa, sen, että liikkeestä tuli vähemmän köyhälistöläinen Sveitsissä kuin Saksissa. Ylemmistä luokista peräisin olevien kommunistien lukumäärä oli Saksissa Münzerin liikkeen aikaan mitätön. Se lienee ollut yhtenä syynä siihen, että Münzer niin tavattomassa määrässä kohosi yli nimettömän joukon, joka häntä kannatti ja teki hänet pelottavaksi, mutta joka ei kasvattanut ketään esitaistelijaa, joka olisi kyennyt kirjallisella toiminnallaan vakiinnuttamaan henkilöllisyytensä ja muistonsa.
Aivan toisin oli asian laita sveitsiläisten ja heidän vaikutuksensa alaisten kommunistien piirissä. Sveitsin liikkeessä ilmenee yhteiskunnallisesti huomattavia sivistyneitä miehiä joukottain. Niin suhteellisesti heikko ja historiallisesti vähäarvoinen kuin liike Sveitsissä olikin, oli se kuitenkin kirjallisessa ja älyllisessä suhteessa korkeammalla kuin saksilainen.
Niin paljon sen yleiseksi kuvaukseksi.
Me tapaamme 1300- ja 1400-luvulla Sveitsissä lukuisien valdolaisten ja beghardien jälkiä — näitten lahkojen surmattujen jäsenien verijälkiä. Enimmäkseen kuuluivat nämä henkilöt alempiin luokkiin: käsityöläisiin, köyhälistöläisiin, talonpoikiin, jotka saarnasivat kommunismia salaoppina salaisissa kokouksissaan; mutta 1500-luvun alussa näyttää jonkinlainen salonkikommunismi kehittyneen proletarisen ohella Sveitsin humanistien piireissä.
Kommunismin pääpaikaksi maassa tuli Baselin kaupunki. Siellä oli v:sta 1513 alkaen kokoontunut muuan piiri vapäa-aatteisia tiedemiehiä ja taiteilijoita kuuluisan, Rotterdamista kotoisin olevan Erasmuksen ympärille, joka oli Englannin kuuluisan kommunistin Thomas Moren harras ystävä ja kuuluisin pohjoismaiden humanisteista. Tässä piirissä keskusteltiin mitä erilaisimmista uusista aatteista, todennäköisesti myöskin useista myöhempien uudestikastajien opeista. Muun muassa viittaa siihen muuan Oekolampadiuksen kirje. Tämä baselilainen oppinut oli jo v. 1524 tullut Münzerin kanssa tekemisiin Münzerin oleskellessa Sveitsin rajalla ja oli vaatinut häntä saarnaamaan kansalle. Myöhemmin varovainen professori tosin kielsi kaiken tuollaisen yhteyden tuon vaarallisen miehen kanssa. Hän oli muka tuskin tuntenut Münzeriä ja saanut tietää hänen nimensä vasta sitte, kun oli kutsunut Münzerin käymään luonansa. Mutta Oekolampadius oli seurustellut muidenkin vaarallisten miesten kanssa, esim. maisteri Hans Denckin kanssa, josta myöhemmin tuli uudestikastajien etevä teoretikko. Oekolampadius, joka oli kuunnellut Denckin luentoja, hankki hänelle v. 1523 rehtorin paikan eräässä Nürnbergin koulussa. Mutta Denckin mielipiteet herättivät pahennusta, hän joutui riitaan esivallan kanssa ja hänen täytyi jättää Nürnberg, kuten vielä tulemme näkemään. Oekolampadiusta syytettiin siitä, että hän olisi elähyttänyt Denckiä hänen mielipiteissään. Sitä vastaan puolustautui baselilainen oppinut eräässä huhtikuun 25 p:nä 1525 eräälle nürnbergiläiselle ylimykselle, Willibald Pirkheimerille kirjottamassaan kirjeessä: »Denck ei ole saanut minulta mitään myrkkyä, jos hän yleensä on sellaista saanut .... Mutta noin vuosikymmenen takaperin (siis 1515) kuuluu eräässä oppineiden miesten piirissä puhutun paljon siitä (kerettiläisyydestä, jota Denck kannatti); heiltä on hän ehkä saanut oppinsa.»
Niiden »oppineiden miesten» joukossa, joita silloin oli kokoontunut Baseliin, huomaamme useita uudestikastajien myöhäisempiä merkkimiehiä: 1521 ja 1522 oli siellä zürichiläinen ylimyksen poika Konrad Grebel jo »evankeliumin mainiona suojelijana». Toht. Balthasar Hubmeier Waldshutista oleskeli siellä paljon; edelleen kuului tuohon piiriin vielä schwabilainen Wilhelm Reublin, Baselin St. Albanin kirkkoherra Ulrick Hugwald, baselilainen professori, joka Oekolampadiuksen ohella oli vaatinut Münzeriä agiteeraamaan. Siellä tapaamme Ludvig Härzerin, kirjakauppias Andreas auf der Stülzenin, Simon Stumpfin ja muita; pelkkiä uudestikastajien myöhempiä agitatoreja.
Siinä pitkässä luettelossa, jonka meille antaa uskonpuhdistuksen historiassaan Keller, jonka mukaan nämä nimet olemme maininneet, ovat meistä edelleen huomattavia muuan alamaalainen, Rode, joka myöhemmin vaikutti pohjoisessa ja voitti Jürgen Wullenweberin uudestikastajien puolelle, ja ritari de Coct, eteläranskalaisten »veljien» edustaja. Sekä etelän että pohjolan kanssa olivat baselilaiset mitä vilkkaimmassa vuorovaikutuksessa.
Paitsi näitä todisteita, joita Keller tuo esiin, voimme vielä esittää sen tosiasian, että Thomas Moren kommunistinen Utopia, josta vielä toisessa yhteydessä tulemme puhumaan, juuri Baselissa silloin sai suurimman huomion osakseen.
Latinaksi kirjotetun »Utopian» ensimäinen painos ilmestyi 151 Löwenissä, Moren ystävän Erasmuksen huolehtimana, Erasmus kun tuona vuonna oli Löwenissä. V. 1518 kävi toinen painos tarpeelliseksi; se ilmestyi Baselissa mainion painajan Frobenin painosta. Eräästä Beatus Rhenanuksen Pirkheimerille kirjottamasta kirjeestä näemme, miten innokkaasti Baselissa tuohon aikaan keskusteltiin »Utopiasta».
Mutta v. 1525 ilmestyi ensimäinen saksalainen käännös, ja yleensä ensimäinen »Utopian» käännös, samoin Baselissa Klaudius Kantiunkulan huolehtimana.
Sangen tärkeätä olisi, jos Kellerin otaksuma, jonka hän tekee usein mainitussa kirjassaan, osottautuisi oikeaksi, se otaksuma nimittäin, että Baselissa kirjanpainajat olivat valdolaisten ja beghardilaisten perimätietojen pääkannattajia ja välittivät niitä oppineille.
Juuri 16:nnen vuosisadan alussa oli Basel tullut saksalaisen kielialueen kirjanpainamiseen nähden tärkeimmäksi paikaksi. Paitsi maailmankuulua Frobenin kirjapainoa, jonka jo olemme maininneet, oli siellä useita muitakin. Kirjanpainajat näyttelivät Baselissa huomattavaa osaa. Ja he olivat mitä likeisimmässä yhteydessä tuon kaupungin taiteilijoiden ja oppineiden kanssa. Keller viittaa Lorckin lausuntoon (tämän »Kirjapainotaidon historian käsikirjassa»): »Harvoin ovat tiede, taide ja teknika toimineet veljellisemmin yhdessä kuin siellä». Mutta Keller on myöskin saanut selville joukon kirjanpainajien, vallankin baselilaisten, suhteita valdolaisiin ja beghardeihin. Vallankin on se tosiasia mainittava, että kaikki saksalaiset raamatunkäännökset, jotka ilmestyivät painosta ennen lutherilaista, ovat yhtäpitäviä. Ne ovat kaikki samallaisia kuin eräs 14:nnellä vuosisadalla toimitettu saksalainen käännös, joka on, kuten Keller vakuuttavasti on todistanut, valdolaista alkuperää. Samaa käännöstä käyttivät uudestikastajat ja heidän seuraajansa, mennonitit, aina 17:nnelle vuosisadalle saakka.
Mutta se seikka, että kirjanpainajat monistivat yksinomaan valdolaista käännöstä, johtaa siihen päätelmään, että valdolaiset perimätiedot olivat heidän keskuudessaan sangen levinneitä ja sangen eläviä.
Se onkin todennäköistä. Mutta tuon ajan kirjanpainajien erikoisesta luokka-asemasta emme voi saada selitystä tuolle heidän kommunistiselle myötätuntoisuudelleen, johon heidän valdolaiset taipumuksensa viittaavat. Vielä suuremmassa määrin kuin tavalliset käsityöläiset, muodostivat he, jotka olivat niin lähellä taiteilijoita ja oppineita, osaksi heidän riveistään tulleita, etuoikeutetun luokan, jolla ei ollut mitään yleisen kommunismin harrastusta. Korkeintaan voisi sanoa, että kirjanpainajat, ollen sivistyneitä palkkatyöläisiä, siis riistettyjä, voivat kehittää kommunistisia aatteenharrastajia pikemmin, kuin puheenaolevan ajan muut sivistyneet luokat, hengelliset, professorit, lainoppineet, joiden ammattitoiminta ja edut vaativat paljon kiinteämmin olevien luokkaerojen säilymistä. Mutta kirjanpainajien kommunistisen myötätuntoisuuden voi paljon helpommin selittää, jos seuraa päinvastaista tietä: paremmin kuin sillan kirjanpainamisesta kommunismiin löytää sillan kommunismista kirjanpainamiseen.
Olemme jo usein olleet tilaisuudessa viittaamaan siihen, mikä harrastus kommunisteilla oli hyvän kansansivistyksen edistämiseen. Valdolaisista alkaen voi tätä harrastusta seurata. Se johti siihen, että kommunistit innokkaasti ottivat käytäntöön uuden keinon kirjojen monistamiseksi ja joukottain levittämiseksi.
Tiedämme, kuinka yhteisen elämän veljet pääasiallisesti työskentelivät kirjojen kopioimiseksi ja levittämiseksi. Kirjapainotaidon keksittyä kuuluivat he ensimäisiin, jotka sen omaksuivat ja kirjapainoja perustivat; ensimäisen Rheingaussa olevan Geisenheimin läheiseen Marienthaliin (ehkä jo v. 1463, joka tapauksessa ennen vuotta 1474), jota seurasi useita muita. Muuan Parisin ensimäisistä mainioista kirjanpainajista, Jodocus Badius Ascensius, oli erään veljeskoulun oppilas.
Jo ennen olemme nähneet, miten innokkaasti Böhmin veljet harjottivat kirjanpainamista.
Münzer näyttää matkavuosinaan liittyneen »oppineena apulaisena kirjanpainajiinkin», kertoo Seidemann. Allstättissä oli hänellä oma kirjanpainaja ja Nürnbergin kirjanpainajasällien joukossa oli hänellä kannattajia.
Jo ennen mainittu oppinut uudestikastaja Hans Denck toimi innolla kirjapainoissa, ensin Baselissa Kratanderin liikkeessä ja sitte Kurion liikkeessä; 1525, tultuaan karkotetuksi Nürnbergistä, St. Gallenissa.
Ensinkään ei ole epäilystä siitä, että kommunistit mitä suurimmassa määrin harrastivat kirjanpainamista ja että heitä lukuisasti oli työssä kirjapainoissa. Me emme uskalla sanoa varmana asiasta enempää.
Lähemmät erikoisseikat, jotka koskevat uudestikastajien ja aikaisempien kommunistisien lahkojen välistä yhteyttä, ovat vielä hämärän peitossa. Ensi kerran ilmestyä uusi lahko Zürichissä Zwinglin uskonpuhdistuksen aikana.
Lutherilainen uskonpuhdistus alkoi siten, että ruvettiin vastustamaan anetta, joka oli tehokkain keino saada Saksan kulta Italiaan. Zwingli, joka vuosina 1506–19 oli maalaispappina Glaruksessa ja Einsiedelnissä ja vuodesta 1519 pastorina Zürichissä, ryhtyi taistelemaan sitä keinoa, palkkasoturiksi rupeamista vastaan, joka toi paavin kullan Sveitsiin. Luther alkoi jumaluusoppineena, Zwingli taasen valtiomiehenä. Zwinglin ensimaiset hyökkäykset eivät koskeneet katolisia uskonlauseita, vaan naapurivaltioitten suuria katolisia hallitsijasukuja, Valois- ja Habsburg-sukuja. Zwingli oli vielä v. 1519 niin hyvässä paavinvallan suosiossa, että paavin lähettiläs lähetti hänen luokseen oman henkilääkärinsä, kun hän silloin sairastui ruttoon. Vasta sitten kun Saksan uskonpuhdistuksen aallot ehtivät Sveitsiin, muuttui katolisten suurvaltojen vastustaminen taisteluksi katolilaisuutta vastaan (1522). Mutta kun sveitsiläiset kerran olivat tälle tielle astuneet, kulkivat he nopeasti eteenpäin.
»Ilman suuria valmistuksia», lausuu Vögelin Zwingli-juhlassa v. 1884, »esittää Zwingli jo ensimäisen väittely tilaisuuden 'loppupuheessa', tammikuussa v. 1523, koko uskonpuhdistuksensa täydellisen ohjelman. Tässä hän onkin kokonaan erilainen kuin Luther, joka kuuluisissa 95 teesissään varsinaisesti vain 95 kertaa toistaa saman asian, että vanhurskaaksi tulee yksistään uskon kautta, joka hänellä silloin oli ainoana sydämen asiana. Lutherin vei uskonpuhdistukseen askel askeleelta katolisen hierarkian vastarinta. Zwinglin selvälle hengelle oli uskonpuhdistuksen koko rakenne selvänä jo 1523 ja on esitetty tuossa hänen 'loppupuheessaan', joka ei ulkonaiseen vaikutukseen, mutta kyllä tieteelliseen merkitykseen nähden on paljon Lutherin teesejä ansiokkaampi.
»Kolme seuraavaa vuotta osottaa myöskin joukon voittoja. Isku seurasi iskua: vanhoista kirkollisista siteistä irrottuminen, ensin Konstanzin ja sitten Rooman määräämistä, luostarien lakkauttaminen, hengellisen vallan alistaminen maallisen alle, messun poistaminen, kuvien hävittäminen[1] kirkoista. Kaikki tämä muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, ja voipi sanoa, että v. 1525 uskonpuhdistus oli voitokkaasti saatu aikaan Zürichissä.» (Vögelin.)
Mutta joskin Zwingli selvyydessä ja johdonmukaisuudessa oli Lutheria etevämpi, on kuitenkin se uudistusliike, joka kantaa hänen nimeään, yhdessä tärkeässä kohdassa samallainen kuin lutherilainen. Kuten tämä, turvautui sekin alussa kaikkien luokkien yhteisvaikutukseen, jotka olivat tyytymättömiä oleviin kirkollisiin oloihin. Mutta kummassakin tapahtui yhteisen taistelun perästä hajaannus. Jokainen suunta ja luokka koettaa käyttää voittoa hyväkseen omaksi edukseen. Liikkeen johtajan, uskonpuhdistajan, jota tähän saakka kaikki puolueet ovat kannattaneet, täytyy ruveta jonkun puolueen puolelle toisia vastaan, s. o. hänen täytyy kääntyä vastustamaan osaa entisistä auttajistaan. Tämä ilmiö on ominainen kaikille vallankumouksellisille liikkeille, jotka saadaan aikaan sellaisten eri luokkien yhteisvaikutuksen avulla, joilla on vastakkaiset harrastukset. Wiclifillä oli tässä kohden sama kohtalo kuin Lutherilla, ja Hussin olisi käynyt samalla tavalla, jos hän olisi elänyt vielä taborilaisuuden kehityttyä. Lutherille on ominaista vain se ripeys, jolla hän teki pyörähdyksensä, kaiken asiallisen perustelun puute sekä myöskin se vimma, jolla hän hyökkäsi eilisien »rakkaitten veljiensä» kimppuun.
Kun Zürichissä riita hallitsevan kirkon kanssa alkoi, eivät sikäläiset kommunistiset lahkolaiset pitäneet tarpeellisena säilyttää järjestönsä salaista luonnetta. Jo v. 1522 keksivät viranomaiset, että Zürichissä oli olemassa »kerettiläiskoulu», järjestö, jossa muuan kirjakauppias, Andreas auf der Stülzen, toimi opettajana; tämä oli kuulunut Baselin seuraan. Jäsenien joukossa tapaamme Zürichin porvarin Klaus Hottingerin sekä muita käsityöläisiä, jotka sittemmin kaikki esiintyvät uudestikastajien historiassa. Yhdistystä ei vielä v. 1522 vainottu, vaan päinvastoin Hottinger ja hänen ystävänsä olivat parhaassa sovussa Zwinglin kanssa.
Myöhään syksyllä v. 1522 tuli Konrad Grebel Baselista Zürichiin ja liittyi heti »kerettiläiskouluun». Hän oli opiskellut Wienissä ja Parisissa, mutta joutunut riitaan varakkaiden vanhempiensa kanssa mentyään salaisesti naimisiin vastoin heidän tahtoaan. Hänen aineellinen asemansa kärsi kovin siitä.
Palattuaan Zürichiin yhtyi hän innokkaana kirkolliseen liikkeeseen ja tuli »veljeksi», mutta oli samalla Zwinglin kanssa hyvässä sovussa.
Häntä seurasi Baselista lukuisia tovereita, jotka luulivat löytävansä Zürichissä vapaamman tilaisuuden toiminnalleen.
Myöskin vanhoista zürichiläisistä sai seura lukuisia proselytejä. Huomattavin näistä oli Feliks Manz, kielitieteellisesti sivistynyt mies, joka Grebelin rinnalla pian tuli etummaiseen riviin »spiritualistiem joukossa, joiksi Zürichin »veljiä» aluksi kutsuttiin. Seura piti tavallisesti kokouksiaan Feliksin äidin luona tämän talossa.
Seura kasvoi ja alkoi tuntea voimansa. Zwingli mielisteli sitä. Nyt oli kysymyksessä saada hänet tekemään yhteiskunnallisia parannuksia. Tästä syntyi kuitenkin riita, joka vähitellen yhä kiihtyi.
Veljet vaativat kirkon korkojen, verojen ja kymmenyksien poistamista. Zwingli oli heille monta kertaa puhunut samaan suuntaan, mutta nyt hän alkoi peljätä näitä liittolaisia. Kesäkuussa v. 1523 suuri neuvoskunta kielsi jyrkästi koskemasta kirkon kymmenyksiin, ja uskonpuhdistaja ymmärsi viittauksen. Kolme päivää myöhemmin piti hän saarnan, jossa kokonaan asettui neuvoston puolelle. Tällä hän jo näytti, ettei aikoisi seurata veljiä pitemmälle.
Veljet eivät kumminkaan heittäneet taistelua sikseen. He kehottivat Zwingliä järjestämään kirkon valtiosta riippumattomaksi. Vastauksena oli valtiokirkon muodostaminen, jonka kautta päätösvalta kaikissa kirkollisissa asioissa joutui suurelle neuvoskunnalle, s. o. hallitseville luokille.
»Kokonaan maallisen vallan mukaisesti», lausuu tästä Vögelin, »perusti Zwingli valtiokirkon uskonpakon pohjalle, joka oli ankarampi ja painostavampi kuin katolisessa kirkossa vallitseva. Todellisesti saattoi 1500-luvun alussa jokainen uskoa tai olla uskomatta, miten itse tahtoi. Jos vain jotenkuten noudatti katolisia menoja ja maksoi papeille heidän tulonsa, niin ei kukaan kysynyt sisäistä vakaumusta. Reformeerattu kirkko terotti vastakkaista, tosin siveellisempää, mutta myöskin järjettömämpää periaatetta: sinulla täytyy olla sydämessäsi sama vakaumus kuin minulla.»
Tämä valtiokirkon perustaminen oli »spiritualistien» törkeätä loukkaamista. He eivät olleet ryhtyneet taisteluun paavia vastaan saadakseen sijaan kirkon, joka oli hallitsevien luokkien tahdoton ase. Riita heidän ja Zwinglin välillä tuli nyt yhä katkerammaksi. Mutta sen sijaan että he taistelivat vain sanoilla, käytti Zwingli taistelussa häikäilemättä valtion koko voimaa. Jo lopulla v. 1523 »veljiä» vangittiin ja karkotettiin.
Mutta vainoaminen kohotti vain heidän intoansa ja lujensi heidän keskinäistä yhteyttään. Lahko kasvoi nopeasti sekä kaupungissa että maaseudulla. Karkotetut levittivät sen oppia naapurikantoneihin. Mutta samalla »veljet» alkoivat erkaantua muun väestön suuresta joukosta. Heidän erikoiseksi tunnusmerkikseen tuli yhä enemmän se, että he hylkäsivät lapsenkasteen.
Sellainen oli asema, kun vuosi 1525 alkoi.
Vuoden 1525 paikkeilla eivät uudestikastajien teoretikot olleet vielä lopullisesti puhuneet. Heidän esityksensä koskivat etupäässä heidän oppiensa teologista perustelua ja kehittelyä. Mutta opit esiintyivät pääpiirteissään riittävän selvinä jo talonpoikaissodan alkaessa. Meistä näyttää tässä olevan sopivin hetki niiden selvittelemiseen, ennenkuin alamme kertoa lahkon ulkonaisista vaiheista.
Mikä ennen kaikkea on herättänyt uudestikastajien tarkastajien huomiota, on se suuri mielipiteiden eroavaisuus, mikä heidän keskuudessaan vallitsi. Sebastian Franck, joka tunsi heidät tarkasti ja ymmärsi heitä hyvin, kun hän useissa kohdin oli heihin myötätuntoisessa, joskin epäileväisessä ja arassa suhteessa, sanoo kronikassaan, joka ilmestyi v. 1531, heistä: »Vaikka kaikki lahkot ovat hajonneina, ovat kastajat kuitenkin keskenään niin eripuraisia ja hajanaisia, että en osaa heistä kirjottaa mitään varmaa ja äärellistä.»
Samoin sanoo myöskin Bullinger uudestikastajia vastaan kirjottamassaan kirjasessa, että »muutamat arvelevat olevan mahdotonta, että voisi kunnolla luetella kaikki uudestikastajien eroavaisuudet, vastakkaiset mielipiteet ja vahingolliset hirveät lahkot tai ryhmät: niinkuin totta onkin, että heistä tapaa harvoja, jotka olisivat yksimielisiä keskenään, niin ettei jokaisella olisi erikoista salaisuuttaan, s. o. mielikuvitelmaa». Sentähden hän ei tahdokaan kuvata kaikkia heidän lahkojaan, vaan erottaa vain heidän tärkeimmät suuntansa.
Hajanaisuus ja moninaisuus eivät ole mitään uudestikastajien erikoisia omituisuuksia. Me olemme sellaista tavanneet jo valdolaisissa, beghardeissa ja taborilaisissa. Osittain oli se uskonasioissa vallitsevan suuren suvaitsevaisuuden seuraus, joka teki mahdolliseksi sen, että esim. Taborissa varsin erilaiset lahkot saattoivat asua rauhassa keskenään, mutta osittain johtui se siitä, että nämä lahkot ainoastaan harvoin kehittyivät lujiksi, julkisiksi järjestöiksi. Sana »uudestikastaja» jäi niin ollen yhtä epämääräiseksi käsitteeksi kuin esim. meidän päivinämme venäjän sana »nihilisti». Siihen luettiin mitä erilaisimmat suunnat. Toiselta puolen on myöskin luonnollista, että vallankumouksellinen, siis kriitillinen liike arvostelee ei ainoastaan ulkonaista vaan myöskin sisäistä. Tämä vaikuttaa taasen sen, että liike, niin kauan kuin se vielä hapuilee ilman varmaa pohjaa, on taipuvainen hajaantumaan eri suuntiin. Mutta uudestikastajat eivät — ainakaan Saksassa — päässeet milloinkaan tälle kehitysasteelle.
Bullinger kuvaa uudestikastajien eri suuntia laveammin mutta myöskin vihamielisemmin kuin Franck. Seuraammekin tätä viimeksimainittua ja otamme tähän kappaleita hänen selvittelyistään.
»Jotkut», sanoo hän, »pitävät sunnuntaita, toiset eivät. Monilla on määrättyjä sääntöjä vaatetuksesta ja ruoasta, toiset elävät asianhaarain mukaan. Useat opettavat, etteivät he voi tehdä syntiä, mutta enemmistö saarnaa ristiä ja tekee 'kärsimisen epäjumalakseen'. Muutamat saarnaavat ja joutuvat senvuoksi rääkättäviksi, toiset arvelevat, että nyt on aika vaieta. Useat näkevät näkyjä ja unia, toiset eivät ensinkään. He vetoavat raamatun kirjaimeen. Muutamat eivät pane mitään arvoa saarnaamiseen yhtävähän kuin kirjoihinkaan.
»Muutamat säännöllisesti vaikenevat ja noudattavat paljoja säännöksiä ja ulkonaisia ohjeita ... puvuissa, hiusten palmikoimisessa, ruoassa, puheessa. Näitä kutsutaan 'vaikeneviksi veljiksi'. Toiset pitävät näitä kaikkia seikkoja vapaaehtoisina. Muutamat panevat paljon arvoa raamatulle, toiset vain jumalan välittömälle ilmotukselle. Viimeksimainitut otaksuvat, että voi ilman raamattuakin uskoa ja tulla autuaaksi. Melkein kaikki pitävät lapsia puhtaina ja viattomina eivätkä tunnusta perisyntiä miksikään tuomittavaksi synniksi, ei lapsissa eikä täysikasvuisissa.
»Muutamat eivät tee muuta kuin rukoilevat ja tahtovat torjua kaikellaiset onnettomuudet säännöllisellä rukoilemisella, ikäänkuin tekisivät sillä jonkin erikoisen palveluksen jumalalle, että yhä rukoilevat ja suutaan väsyttävät. He eivät myöskään tahdo vastustaa pahaa muuten kuin rukouksella, eivätkä senvuoksi suvaitse kenenkään käyttävän minkäänlaisia aseita. Mutta melkein jokaisella on erityinen mielipiteensä, niin että tuskin koskaan kaksi täydellisesti on mielipiteiltään samallaista.
»Moni arvelee, että samallaisia ihmisiä pitäisi meidän pikemmin toivoman tai etsimän taivaasta kuin pitävän heitä täällä maan päällä tai ehkä Platonin tasavallasta.»
Useat heistä uskovat kiliastisiin kuvitelmiin. He otaksuvat, että »hurskaat, jotka ovat Kristuksessa nukkuneet, ylösnousevat rauhaisasti ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta täällä maan päällä, muutamien mielestä ijankaikkisesti, ja uskovat, että Kristuksen valtakunta tulisi olemaan täällä maan päällä, kuten profeetat kirjaimenmukaisesti ovat sanoneet ja juutalaisetkin vielä tänään uskovat». Useat ovat luulleet viimeisen päivän jo tulevan, ja siihen luottaen tuhlanneet tavaransa ja omaisuutensa. Muutamilla on kuvia, toiset käyvät itse kirkossa ja messua kuulemassa j. n. e.
Kaikki nämä eroavaisuudet ovat toisarvoista laatua, koskevat ulkonaisia seikkoja tai johtuvat vain mielenlaadun ja taipumusten, joihin luemme erilaisen suhtautumisen ilmestyksiin ja uniin, erilaisuudesta. Sen ohella tulee lisäksi vielä tähän asti luetelluihin kohtiin muutamia vähemmänarvoisia taktillisia eroavaisuuksia kysymykseen.
Mutta tärkeissä, periaatteellisissakaan kysymyksissä ei vallinnut täydellistä yksimielisyyttä uudestikastajien keskuudessa.
Niin ennenkaikkea peruskysymykseen, omaisuuskysymykseen nähden.
»Muutamat», sanoo Franck, »pitävät itseään pyhinä ja puhtaina, heillä on, muista erillään, kaikki yhteistä, ei kukaan sano, että jokin olisi hänen, vaan kaikkea omaisuutta he pitävät syntinä.
»Toisilla on kaikki siten yhteistä, etteivät he anna kenenkään keskuudessaan kärsiä puutetta. Ei siten että toinen saisi toisen omaisuuden haltuunsa, vaan siten että tarpeen sattuessa toisen oma kuuluu myöskin toiselle, niin ettei kukaan kätke toiselta mitään, vaan pitävät kaikki saatavissa. Ja tulee auttajan olla myöntyisä ja valmis, mutta ottajan vastahakoinen, niin ettei, mikäli vain mahdollista, joudu rasitukseksi veljelleen.
»Muutamissa seuduissa, kuten esim. Austerlizissa Mährissä, on heillä taloudenhoitaja eli hankkija ja yhteinen keittovarasto, josta jokaiselle annetaan, mitä hän tarvitsee.
»Toiset kastajat taasen katsovat tämän yhteyden tarpeettomaksi ja pitävät sitä liiallisena, että toiset kutsuvat itseään täydellisiksi kristityiksi ja halveksivat toisia. Nämä työskentelevät kukin itseänsä varten, auttavat, kysyvät ja tarjoovat toisilleen kättänsä (minun mielestäni) hyvin viekastelevalla tavalla, josta minä en kuitenkaan tahdo moittia niitä, jotka pitävät sitä oikeana.»
Me tapaamme siis kaksi suuntaa uudestikastajien keskuudessa, kuten taborilaisien ja Böhmin veljien sekä kristinuskon alkuaikoinakin. Toinen on jyrkempi ja tahtoo todenteolla täydellistä kommunismia, tahtoo kaiken yksityisomaisuuden poistettavaksi ja ruokkia kaikki yhteisesti. Tämän rinnalla on toinen, lievempi, joka myöntää yksityisomaisuuden, mutta vaatii, että kunkin pitäisi omistaa omaisuutensa, »niinkuin ei sitä omistaisikaan». Näiden molempien suuntien esiintyminen rinnakkain ole mikään satunnainen, vaan aivan oleellinen ilmiö, joka luonnonlain välttämättömyydellä esiintyy kommunistisessa liikkeessä, niin kauan kuin se ei voi astua alkukristillisen perustan ulkopuolelle.
Omaisuuskysymyksestä on avioliittokysymys hyvin läheisesti riippuvainen. Siinäkään uudestikastajat eivät olleet yksimielisiä yhtä vähän kuin heidän äskenmainitut edeltäjänsäkään.
Muutamat opettavat, sanoo Franck, ettei saa elää samassa perheessä toisinuskovaisten kanssa. Tämä hävitti monta perhettä. Monet heistä opettavat aivan vastakkaista.
Toiset ovat katsoneet velvollisuudekseen jättää kotinsa ja perheensä apostolien esimerkkiä seuraten.[2] Mutta tätäkin vastaan saarnaavat muutamat heidän joukostaan.
»Niinpä on heidän keskuudessaan syntynyt sellainenkin lahko, joka tahtoo pitää naisia yhteisinä kuten kaiken muunkin. Mutta pian saivat toiset veljet heidät vaikenemaan ja poistumaan muiden yhteydestä. Osa syytti Hutia ja Hätzeriä siitä, että he olisivat suosineet tätä lahkoa. Siinä kohden he ovatkin saaneet tuomionsa.»
Thurgausta kotoisin ollut Ludvig Hätzer ei kuulunut vain avioliittokysymyksessä puolueensa rohkeimpiin ajattelijoihin. Hän kielsi Kristuksen jumaluuden ja tunnusti hänet ainoastaan opettajaksi ja esikuvaksi, mutta ei »epäjumalaksi». Vuonna 1529 hänet mestattiin Konstanzissa »aviorikoksesta». Ei ole tunnettua, missä määrin hänen oppinsa oli tähän syynä. »Hänelle oli Jumalan Henki antanut suuret lahjat», sanoo hänestä muuan mähriläinen uudestikastajien historioitsija.
Frankenissa syntynyt kirjojen kaupustelija Hans Hut oli ollut Münzerin innokas kannattaja ja liittyi Thüringenin talonpoikaiskapinan kukistuttua Etelä-Saksan uudestikastajiin.
Ne pyrinnöt, joista häntä ja Hätzeriä syytetään, muistuttavat elävästi Böhmin aatamilaisia sekä »vapaan hengen veljiä ja sisaria». Väitetäänpä uudestikastajien joukossa olleen erityinen »vapaitten veljien» lahkokin, joka ei vain nimelleen, vaan myöskin aatteilleen osottaa suurta sukulaisuutta vapaan hengen veljiin. Riippuuko tämä yhtäläisyys perimätiedosta vai ovatko tässä taasen samallaiset olosuhteet aivan itsenäisesti, ilman mitään yhteyttä edeltäjiin, synnyttäneet samallaisia ilmiöitä, sitä emme voi ratkaista.
»Vapaat veljet», sanoo Bullinger, »joita melkein kaikki muut kastajat nimittävät karkeiksi, kolkoiksi veljiksi ja kiroavat heidät ja hylkäävät heidän oppinsa, ovat kastajien kahdeksantena lahkona. Heitä oli uudestikastajien alkuajoista asti melkoisesti siellä ja täällä, varsinkin Zürichin ylämaassa. Kastajat käsittivät kristillisen vapauden lihallisesti. Kun Kristus oli tehnyt heidät vapaiksi, tahtoivat he olla vapaita kaikista laeista ja siteistä eikä maksaa veroa eikä kymmenyksiä eikä myöskään palvella tai olla maaorjina. Muutamat selittivät Kristuksen sanoja siten, että koska hänen sanojensa mukaan publikaanit ja huorintekijät pääsevät helpommin taivaanvaltakuntaan kuin jotkut hurskaat, niin kaikkien naisten pitäisi olla huorintekijöitä, silloin tulisivat he taivaan valtakunnassa hurskaiden naisten edelle. Toiset ottivat asiat hienommalta kannalta. Kun he nimittäin vaativat kaikkea yhteiseksi, pitäisi muka naistenkin olla yhteisiä. Sitte väittivät muutamat, että kun heidät oli uudestikastettu, he olisivat uudestisyntyneitä eivätkä voisi tehdä syntiä; liha yksin saattoi olla syntinen. Joka tapauksessa kävi kaikki siten kuin jumala tahtoi. Paikottain syntyi n. s. hengellisiä avioliittoja. Sillä naisille vakuutettiin, että he tekevät suuren synnin ollessaan sellaisten miesten kanssa naimisissa, jotka eivät olleet uudestikastetut; mutta heidän, kastajien, kanssa seurustellessaan eivät he tekisi syntiä, heidän välillään kun oli hengellinen avioliitto.»
Meidän ei ole onnistunut löytää muita samanaikuisia todisteita vapaista veljistä. Bullingerin riitakirjotus ei ole mikään varma lähde, mutta todennäköisesti on kuvaus pääasiallisesti oikea, varsinkin siinä, mikä koskee vapaan hengen veljiä ja sisaria, nimittäin »vapaata rakkautta», »kommunistista anarkismia» ja synnittömyyttä, kun kaikki mitä he tekisivät olisi jumalan tahto.
Suhteessaan valtioonkaan, julkiseen valtaan, eivät uudestikastajat olleet aivan yksimielisiä. He kaikki kyllä toivoivat, että heillä olisi valtion kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin.
He eivät tahtoneet tietää siitä mitään, mutta eivät ajatelleet myöskään väkivaltaista kapinaa sitä vastaan, vaan käskivät saarnoissaan osottamaan sille kärsivän tottelevaisuuden velvollisuuksia.
He opettivat, kertoo Franck, että väkivaltaa pitäisi kärsiä eikä otettua vaatia takaisin. Kristitty ei saisi olla missään virassa, »hänellä ei saisi olla maaorjia eikä muita palvelijoita, hän ei myöskään saisi ottaa osaa sotaan eikä käyttää nyrkkiään toista vastaan». Jumalan olisi kosto.
Muutamat heistä vaativat, että ei saisi milloinkaan vannoa. »Myöskään ei kristitty saisi olla esivaltana, jolla on kuolemaantuomitsemisen oikeus ja joka käy sotaa.» Muutamat hyväksyivät ainakin hätäpuolustuksen. »Kumminkin he kaikki yksimielisesti opettavat olemaan kuuliaisia esivallalle kaikissa sellaisissa asioissa, jotka eivät ole jumalan tahtoa vastaan, ja antamaan veroja ja korkoja. He sanovat olevansa valmiita kärsimään väkivaltaa ja tottelemaan tyranniakin ... He ovat minulle vastanneet, niin usein kuin vaan olen ottanut asian puheeksi, että heidän asiansa on kärsiä kärswällisesti Kristuksen tähden eikä taistella kärsimättömästi. Sillä evankeliumin mukaista ei ole puolustaa sitä nyrkeillä, kuten talonpojat mielivät, vaan kärsimällä ja kuolemalla ... Sen vuoksi ei minun mielestäni ole ensinkään niin suurta hätää siitä, että he nostaisivat kapinan. Perkele, joka mielellään näkee murhaa ja haluaa kylpeä veressä, tuottaa muutamiin hullun innon hirmuhallita tuollaisia ihmisraukkoja ... Nyt, kun ei mitään kapinaa ole, ei pelkän epäluulon vuoksi pitäisi ketään heistä niin kiduttaa. En miltään kansalta pelkäisi vähemmän kapinaa, kuin tältä, jos olisin paavi, keisari tai itse turkkilainen.»
Tässä oli ratkaiseva kohta, joka erotti Münzerin ja useimmat saksalaiset kommunistit zürichiläisistä, niin monessa kohdin kuin he muuten sopivatkin yhteen.
On olemassa vielä S:t Gallenin kansalaiskirjastossa muuan kirje, jonka Grebel, Manz, Andreas Stülzeniläinen y. m. 5 p:nä syyskuuta lähettivät Münzerille. He selittivät siinä, että he monessa kohden ovat samaa mieltä hänen kanssaan, »sekä että sinä ja Karlstadt olette meistä puhtaimman jumalallisen sanan selkeimpiä julistajia ja saarnaajia». Münzerin »pikkukirjat» olivat »ylenmäärin opettaneet ja vahvistaneet meitä hengellisesti köyhiä», mutta hän ei ole heistä kyllin jyrkkä opissaan, ja he kehottavat häntä, »että sinä toden teolla ahkeroitsisit vain jumalan sanan pelkäämätöntä saarnaamista, mutta hylkäisit, vihaisit ja kiroisit kaikkien ihmisten, myöskin sinun omat juonesi, tapasi ja mielitekosi». Münzerin messu on heistä liian vähän apostolisesti yksinkertainen. He moittivat häntä siitäkin, että hän on antanut panna tauluja (kuvia?) kirkkoihin, mutta ennen kaikkea he vastustavat hänen mielipiteitään väkivaltaisesta kumouksesta. »Sitä, joka ponnistelee Jumalan sanaa vastaan eikä tahdo uskoa, älköön tapettako, vaan pidettäköön pakanana ja publikaanina ja olkoon rauhassa. Ei myöskään saa evankeliumia ja sen tunnustajia suojella miekalla. Oikeat, uskovaiset kristityt ovat lampaita susien joukossa, teuraslampaita, heitä täytyy kastaa ja koetella tuskassa ja hädässä, kärsimyksissä ja kuolemassa. He eivät saa käyttää maallista miekkaa eikä käydä sotaa, sillä tappaminen heidän keskuudessaan on kokonaan kielletty.»
Kirjeessä on jälkikirjotus, jossa mainitaan, että lähettäjät juuri olivat saaneet tutustua Lutherin »kirjeeseen ja hävyttömään kirjaseen», jossa hän kehottaa ystäviä tekemään lopun Münzerin agitationista. Münzeriä kehotetaan kuitenkin luopumaan saarnaamasta ruhtinaita vastaan, niin että hän tulisi kokonaan puhtaaksi, »sillä ei kukaan Saksassa eikä myöskään missään muussa maassa miellytä meitä kaikissa muissa asioissa (siis lukuun ottamatta messua, »tauluja» ja väkivaltaisia keinoja) niin paljon kuin sinä. Jos joudut Lutherin ja herttuoiden käsiin, niin suostu luopumaan noista kohdista, joista olemme kirjottaneet, mutta puolusta kaikkea muuta kuin sankari.»
Saiko Münzer milloinkaan tätä kirjettä ja mitä hän siihen vastasi, sitä ei tunneta. Pian senjälkeen tapaamme hänet Sveitsin rajalla seurustelemassa Sveitsin uudestikastajien kanssa. Tämän seurustelun laadusta on vain arveluja olemassa. Joka tapauksessa käy selväksi siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ettei päästy mihinkään yksimielisyyteen väkivaltaisten keinojen käyttämisestä.
Tämä väkivaltaisten keinojen kysymys oli ratkaiseva uudestikastajille, kuten ennemmin Böhmin veljillekin. Se selviää jo siitä, että he, huolimatta suuresta suvaitsevaisuudestaan eri suuntia kohtaan, aina väittivät vastaan, kun Münzer heihin luettiin. Myöskin Münzerin kannattajat pitivät he itsestään erillään. Franck kertoo: »Münzerillä lienee vielä (1531) Thüringenissä suuri joukko salaisia oppilaita, jotka eivät ole kastajia, hän ei itsekään ole uudestikastanut, kuten luotettavalta taholta olen kuullut».
Viimeksi mainittu seikka ei tosin itsessään olisi mikään todistus siitä, että Münzer ei olisi kuulunut uudestikastajiin. Samoin kuin nämä, on Münzerkin ollut lastenkastetta vastaan. Kerrankin hän kirjottaa: Apostolien aikana on valvottu siitä, että vihamies ei sekottaisi nisuun rikkaruohoja. »Sen vuoksi on vain täysikasvuisia pitkän opetuksen jälkeen otettu oppilaiksi ... Voi, mitä sanoisin, ei ole milloinkaan eikä missään yhdelläkään (sanalla?) sanottu tai osotettu missään kirkonopettajien kirjoissa niiden kirjottamisen alusta alkaen, mikä on oikea kaste. Pyydän kaikkia kirjaimellisesti oppineita osottamaan minulle, missä kohdin pyhässä sanassa on sanottu että olisi Kristus tai hänen opetuslapsensa kastaneet yhdenkään ainoan alaikäisen lapsukaisen.»
Mutta käytännössä ovat zürichiläiset alkaneet uudestikastamisen vasta tammikuun lopulla tai helmikuun alussa v. 1525, aikana, jolloin Münzer jo todennäköisesti oli lähtenyt ottaakseen osaa suureen vallankumoustaisteluun ja jolloin tuollaisen lahkolaisen pikkuasian täytyi hänestä näyttää merkityksettömältä.
Uudestikastaminen eli täysikasvuisena kastaminen ei ollut suinkaan mitään uutta. Varhain esiintyi se jo valdolaisilla, ja varsin voimakkaana sitte myöhemmin Böhmin veljien alkuaikoina. Pietari Chelcicky arveli, että »olisi parempi kastaa vanhan kirkon tapaan vain täysikasvuisia, jotka kykenevät jo toimillaan todistamaan uskonsa». Hän ei ehdottomasti hylännyt astenkastamista, mutta piti täysikasvuisena kastamista parempana. Kun Böhmin veljesseurakunta syntyi v. 1407, niin ensitnäisenä tehtävänä oli kastaa kaikki läsnäolevat. Tapa kastaa vasta täysikasvuisena säilyi sitten Böhmin veljillä aina uudestikastajien aikaan saakka. He olivat silloin jo saaneet selvän porvarillisen karvan, eivätkä tahtoneet olla vaarallisten uudestikastajien kaltaisia, joilla oli sama luonne kuin Chelcickyn oppilailla alkuaan. Aikuisien kastaminen tuli nyt vaaralliseksi tunnusmerkiksi ja vuonna 1534 — samana vuonna, jolloin uudestikastajat tekivät kapinan Münsterin kaupungissa — Böhmin veljien synoodi luopui muodollisesti täysikasvuisien kastamisesta. Ei se siis ollut mikään uusi periaate, jonka noudattamisesta Zürichin veljet saivat nimensä. Lapsenkasteen hylkääminen oli johdonmukainen seuraus valtiokirkon vastustamisesta.
Niin kauan kuin katolinen kirkko kristityssä Länsi-Europassa oli todella »katolinen» (katholikos, kreikkalainen sana = yleinen), merkitsi kaste siellä yhteiskunnan yhteyteen ottamista yleensä. Vastasyntyneitten kastaminen ei siis ollut mitään vastenjärkistä. Mutta kokonaan toiseksi muuttui asia, kun alkoi syntyä vastustuspuolueita, kerettiläisiä lahkoja, jotka vastustivat kirkon vaatimusta, että se oli koko yhteiskunnan käsittävä! Kun toisia kirkollisia yhdyskuntia muodostui sen rinnalle, oli lähellä sellainen vaatimus, ettei yksilöä saisi tahdottomasti syntymän sattuman nojalla yhdistää toiseen tai toiseen kirkkoon, vaan että hän saisi vapaasti tästä päättää, sitten kun on tullut kykeneväksi ajattelemaan itsenäisesti.
Kaikki protestanttiset lahkot eivät kuitenkaan olleet vetäneet tätä johtopäätöstä. Hallitsevien luokkien protestanttisuus ei ollut mitään muuta kuin pyrkimystä saada kirkko herruutensa välikappaleeksi ja yhdistää se valtioon. Kirkko tuli valtion osaksi, valtiokirkoksi. Niissä maissa, missä uskonpuhdistus saatiin aikaan, valtiovalta määräsi, mihin kirkkoon, mihin »uskoon» kansalaisten piti kuuluman. Erittäin jyrkästi tämä ilmeni myöhemmin yksinvaltaisessa Saksassa, missä peruslauseeksi tuli cujus regio, ejus religio (kenen on valta, se määrää uskonnon). Siellä täytyi väestön heti ja napisematta vaihtaa uskontoa, jos maanisä jostakin syystä teki sellaisen vaihdoksen tai jos maa perinnön, lahjotuksen tai kaupan kautta tai jollakin muulla tavalla joutui sellaiselle ruhtinaalle, jolla oli toinen uskonto.[3]
Kansanvaltaisissa protestanttisissa yhteiskunnissa ei valtiokirkko sentään tuonut mukanaan niin tavattomia seurauksia kuin yksinvaltaisissa. Sitävastoin se pääsi aikaisemmin kukoistukseen ensin Zürichissä, missä Zwingli, kuten olemme nähneet, saattoi voimaan valtiokirkon v. 1523. Mutta valtiokirkko ja täysikasvuisten kastaminen eivät sopineet yhteen. Myöhäisemmällä ijällä toimitettu kaste kieltää valtion oikeuden määrätä kansalaisten uskontunnustus. Zwingli oli ihanteellisuuden aikanansa, vastustusmiehenä, ollut täysikasvuisena toimitettavan kastamisen puolella, sen on hän itse tunnustanut. Mutta Zürichin valtion johtajana ei hän mitenkään voinut pysyä tällä kannalla.
Toiselta puolen täytyi »veljien» olla yhä enemmän taipuvaisia hylkäämään lastenkaste mitättömänä ja pitämään lujasti kiinni täysikasvuisena kastamisesta, samassa määrin kuin he tunsivat olevansa vähemmistönä, jonka oli luopuminen ajatuksesta vallata yhteiskunta, ja pääsevän jotakin merkitsemään vain sen kautta, että järjestyivät »pyhien» ja »valittujen» seurakunnaksi, nimiä, jotka näyttävät epäilemättä pöyhkeiltä, mutta vain todistavat, että tämä erkaantuminen muista ihmisistä on vain merkkinä siitä, että heistä on kadonnut toivo päästä joskus enemmistöksi.
Siten astui kysymys myöhemmällä ijällä kastamisesta eli »uudestikastamisesta», kuten vastustajat sanoivat, yhä enemmän esiin. Luonnollista on, ettei siitä varsinaisesti kiistelty, yhtä vähän kuin hussilaiset olivat taistelleet saadakseen, ehtoollisessa käyttää molempia aineksia. Tämän tunnustaa Zwinglikin kirjeessään vuodelta 1525, jossa hän sanoo taistelua »kastajia» vastaan vaikeimmaksi, mitä hän milloinkaan on käynyt, mutta lisää, että hänen on täytynyt tehdä heille vastarintaa, »sillä ei suinkaan ollut kysymyksessä kaste, vaan kapina ja esivallan halveksiminen».
Mutta asianhaarat olivat sellaisia, että kuten kalkki tuli sotamerkiksi, jonka ympärille hussilaiset kokoontuivat, niin tuli uudestikastajille kaste heidän tunnusmerkikseen, josta he tunsivat toisensa. Siitä ovat he myöskin saaneet nimen, joka heillä on historiassa — vaikka he itse vastustivat niin hyvin nimeä »uudestikastajat» kuin kreikkalaista nimeä »anabaptistit», jolla on sama merkitys. He selittivät, etteivät he kasta kahta kertaa, sillä lapsenkaste ei ollut mikään kaste, vaan ainoastaan pelkkää lapsen pesemistä.
Vielä ennen kuin Saksan talonpoikaissota puhkesi, iskettiin Zürichissä ratkaiseva isku uudestikastajia vastaan.
Useat vanhemmat olivat heidän saarnaajiensa kehotuksesta kieltäneet kastamasta vastasyntyneitä lapsiaan. Papit ja neuvosherrat koettivat turhaan heitä taivuttaa. Silloin neuvoskunta 18 p:nä tammikuuta 1525 antoi lapsenkasteesta käskyn ja määräsi maanpaon rangaistukseksi jokaiselle, joka ei totellut tätä käskyä. Kolme päivää sen jälkeen ruvettiin määräystä noudattamaan. Reublin, Hätzer ja Andreas Stülzeniläinen ja joitakuita muita saarnaajia karkotettiin.
Tähän iskuun vastattiin kerrassaan arvokkaasti ja rohkeasti. Jäljelle jääneet veljet kokoontuivat ja kokouksessa nousi puhumaan Jörgen Blaurock, joka oli ollut munkkina Churissa, ja pyysi Grebeliä antamaan hänelle oikean, kristillisen kasteen. Kun tämä oli tapahtunut, kastoi Blaurock kaikki läsnäolijat. Siitä alkaen oli uudestikastaminen eli aikuisena kastaminen veljesseuraan ottamisen kuvauksena. Samaan aikaan alettiin koettaa toteuttaa kommunismia käytännöllisesti.[4] Zürichin veljet olivat tunnustautuneet uudestikastamisen oppiin hyvin tietäen, mitä heillä oli odotettavana.
»Niin pian kuin Zwingli oli uudestaan ja vielä vaativaisempana kuin ennen antanut sotahuutonsa kajahtaa, kohosi hurmahenkien ihastuksen liekki korkeimmilleen, häikäisten ja pelottaen. Nähtiin kaikkialla läpi Zürichin katujen kulkevan henkilöitä, jotka olivat vyötetyt köydellä kuin matkaan valmiina. Toreille he pysähtyivät ja saarnasivat elämän parannusta ja mielenmuutosta ja kääntymystä puhtauteen, hurskauteen ja veljelliseen rakkauteen. Mutta välillä he soimasivat tuota vanhaa lohikäärmettä ja hänen päämiehiään, s. o. Zwingliä ja hänen virkatovereitaan, ja ennustivat kaupungin pikaista perikatoa, jollei se tahtoisi kuulla Herran ääntä. 'Voi, voi, Zürichiä!', niin kajahtelivat huudot, milloin valittaen, milloin uhaten, ikäänkuin toisesta maailmasta peräisin oleva kehotus, kaikkialla väkirikkaan pääkaupungin ahtailla kaduilla.
»Neuvosto vangitutti useita, m. m. Manzin ja Blaurockin. Sitten seurasi kieltoja, kuulusteluja ja rangaistuksia, ja jälleen vangitsemisia, tuomioita ja kovennettuja rankaisuja. Mutta näillä ihmisillä oli henki, joka oli pilkaksi Zwinglin teologialle, ja väkivaltaiset toimenpiteet levittivät heidän seurakuntansa maineen kauas, niinkuin tuuli tulipalon.»
Heidän kylvönsä orasti pian jo koko saksalaisessa Sveitsissä, Zürichin pakolaisten kaikkialle levittämänä. Parhaiten se menestyi Saksan rajalla, Waldshutissa, Schaffhausenissa, St. Gallenissa.
Kuten Böhmissä, niin Sveitsissäkin pikkukaupungit olivat kansanvaltaisempia ja radikalisempia kuin suuremmat. Zürichin uskonpuhdistusliike oli kaikkialla niissä herättänyt harrasta vastakaikua, ja niissä esiintyi myöskin uudestikastajien tapaisia perinpohjaisempia uudistuksia harrastavia aineksia, ja liike voitti suurta alaa.
Joukkokarkotukset Zürichistä vuoden 1525 alussa toivat suurempaa vauhtia liikkeeseen. Grebel kääntyi Schaffhauseniin, Brödli alkoi saarnata Schaffhausenin Hallaussa. Reublin vihdoin lähti Waldshutiin. Vain vähitellen edistyi uusi oppi Schaffhausenissa. Mutta Hallau sitävastoin vallotettiin pian ja samoin Waldshut. Liikkeen johtajana siellä oli toht. Balthasar Hubmeier, joka oli seurustellut baselilaisen piirin kanssa.
Tätä miestä täytyy meidän tarkastaa vähän lähemmin. Syntyneenä v. 1480 Friedbergissä Augsburgin lähellä, oli hän kääntynyt oppineelle uralle ja oli tullut Ingolstadtin yliopiston professoriksi, ja v. 1515 tämän yliopiston vararehtoriksi. Seuraavana vuonna noudatti hän kutsua Regensburgin tuomiorovastiksi. Mainittavimmaksi tuli siellä hänen agitatsioninsa juutalaisia vastaan, joihin nähden käsityöläiset väittivät, että he olisivat syynä kaupungin ja käsityön taantumiseen. 1519 juutalaiset karkotettiin. Pian sen jälkeen, 1521, jätti Hubmeier itsekin Regensburgin. Mikä hänet sieltä ajoi, emme tiedä. Ehkä hänen osanottonsa uskonpuhdistusliikkeeseen. Hän lähti Waldshutiin, joka kaupunki silloin oli Habsburgien hallussa. Hubmeier saavutti siellä saarnaajana melkoisen vaikutuksen, vallankin rahvaan keskuudessa. Vaikutus kasvoi, kun Zürichin uskonpuhdistusliikkeen vaikutuksesta Waldshutissa syntyi kansanvaltainen habsburgilaisvastainen liike; tätä liikettä, joka vihdoin talonpoikaissodan aattona johti kaupungin irtaantumiseen Habsburgien herruudesta, johti Hubmeier, joka siellä näytteli samaa osaa kuin Zürichissä Zwingli, jonka kanssa hän oli mitä vilkkaimmassa yhteydessä.
Mutta, kuten jo huomautettu, tämän liikkeen ohella menestyivät Waldshutissakin »veljet».
Kun Zwingli ryhtyi taistelemaan näitä vastaan, täytyi Hubmeierinkin tehdä päätöksensä. Mutta Waldshutissa oli rahvas voimakkaampi kuin Zürichissä, ja Etelä-Saksan kapinalliset talonpojat olivat lähempänä. Hubmeier erosi Zürichistä ja liittyi seurakuntineen »kastajiin», joita kohtaan hän jo ennen oli tuntenut myötätuntoa ja joiden kanssa hän useissa kohdin oli ollut samaa mieltä.
Kun Reublin tuli Waldshutiin, antoi Hubmeier tämän kastaa itsensä, ja enemmän kuin 300 asukasta seurasi hänen esimerkkiään. Hubmeierin mukana oli koko kaupunki voitettu. Täten uudestikastajat olivat saaneet Waldshutista »lujan linnan, josta kiihotusta pantiin toimeen joka taholle».
Samaan aikaan St. Gallenin seurakunta kasvoi yli 800:ksi hengeksi, johon suuresti vaikutti myöskin se agitatsionimatka, jonka Grebel teki sinne Schaffhausenista.
Manz levitti kastajien oppia Graubündteniin, toiset taasen Baseliin ja Berniin ja itse Zürichin kanttonissakaan eivät viranomaisten kiellot kyenneet estämään agitatsionityötä.
Huomaa selvästi, mitä karkotukset aina saavat aikaan, kun puolue, jota niiden pitäisi vahingoittaman, saa olevista olosuhteista elinvoimansa. Ja näinhän oli tässäkin laita. Karkotetut agitatorit eivät milloinkaan olisi saavuttaneet sellaisia tuloksia, jollei Saksan talonpoikaissota samaan aikaan olisi mitä suurimmassa määrin järkyttänyt Sveitsiäkin ja saanut sekä alemmat luokat että porvarilliset aatteenihailijat mitä suosiollisimmiksi uudestikastajien saarnoille. Mitä olikaan tuo verinen taistelu tasavallan rajoilla muuta kuin alku noihin peljättäviin tapauksiin, joista Apokalypsi puhuu, joiden kautta jumalattomat tuhottaisiin ja vain valitut jäisivät jälelle päästäkseen osallisiksi tuhatvuotisesta valtakunnasta?
Kun tuo suuri taistelu oli ohitse ja Saksan kapinallinen talonpoikaissääty oli maahan runneltu, vuotaen verta tuhansista haavoista, silloin muuttui myös kastajien asema Sveitsissä. Nämä rauhaarakastavat lahkolaiset, jotka kammosivat kapinaa, olivat voittaneet suurimmat voittonsa kapinan aikana ja juuri sen perustuksella. Kun se kukistettiin, kadottivat he lujan pohjansa, ainakin omassa kotiseudussaan. Alemmat luokat tulivat nyt pikkumaisiksi ja aroiksi, kun sen sijaan sortajien kukonharja nousi ja saksalaisten naapurien tavaton esimerkki kiihotti heidän verenhimoaan.
Vuoden 1525 jälkimäisellä puoliskolla tulivat uudestikastajien vainoamiset Sveitsissä yleisiksi. Ja ne tulivat sitä katkerammiksi ja julmemmiksi, kuta uhkaavampi kommunististen lahkojen kasvaminen talonpoikaissodan turvin oli ollut.
Jo kesäkuussa kielsi St. Gallenin neuvosto uudestikastamisen ja määräsi maanpakoon ajettavaksi jokaisen, joka ei tahtonut vannoa ehdottomasti tottelevansa sen määräyksiä. Heinäkuussa vangittiin Manz, elokuussa kiellettiin uudestikastaminen Schaffhausenissa, lokakuussa vangittiin Grebel ja Blaurock ja joulukuussa vihdoin joutui Waldshut, uudestikastajien vahvin turvapaikka, miekaniskutta Itävallan hallituksen käsiin. Hubmeier pakeni Zürichiin, jossa hänet vangittiin.
Tämä vuosi, jonka alkupuoli oli täynnä loistavia voittoja, päättyi siis uudestikastajien täydellisellä häviöllä ja joukkojen hajottamisella Sveitsissä.
Useimmat pakenivat Saksaan, kuten Reublin, Hätzer ja Blaurock. Toiset taasen peruuttivat harhaoppinsa. Tunnetuin näistä oli Hubmeier. Hänen ollessaan vankina Zürichissä, pakotettiin hänet väittelemään Zwinglin — vanginvartijansa kanssa, jolla eli käsissään hänen kohtalonsa! Hubmeier ei ollut omiaan antamaan arvokkaisuutta tälle ilkeälle ilveilylle. Hän sanoi ensin olevansa epätietoinen, ja kun se ei riittänyt, hän juhlallisesti peruutti »harha-oppinsa», pelastaakseen itsensä. Sitten hän sai vannoa, ettei hän milloinkaan tulisi takaisin Zürichiin, jonka jälkeen hänet laskettiin vapaaksi. Tämä tapahtui huhtikuussa v. 1526.
»Mutta», vaikeroi Bullinger, »vaikka tämä tohtori Balthasarin menettely sai järkiinsä monta ihmistä, oli kuitenkin useita uppiniskaisiakin kastajia, joita ei mitenkään saatu parannukseen.»
Esivalta rankaisi heitä nyt yhä kovemmin. Zürichin neuvosto päätti maaliskuussa 1526, että jokainen, joka itsepintaisesti pysyisi kastajien opeissa, »pantaisiin uuteen torniin vedelle ja leivälle». Siellä »saisi hän kuolla ja mädäntyä». Samaa kohtaloa uhattiin vaimoille ja tytöillekin. Myöskin kiellettiin ankaran rangaistuksen uhalla pitämästä uudestikastajaa huoneessaan ja antamasta hänelle ruokaa. Vihdoin määrättiin kuolemanrangaistus niille, jotka uudelleen liittyivät kastajien lahkoon. Ensimäinen, joka joutui uhriksi, oli Felix Manz, v. 1527. Hänet upotettiin veteen, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon.
Totta kyllä, nämä vainot eivät voineet hävittää lahkoa Sveitsissä yhtävähän kuin mitään kommunistista lahkoa tähän asti on voitu kokonaan hävittää väkivallalla. Mutta olosuhteiden suosio ei ollut enään sen puolella. Se tungettiin pian takaisin samaan mitättömyyteen, joka sillä oli ennen uskonpuhdistusta, salaseuraisuudeksi, joka ei varsinaisesti häirinnyt hallitsevia luokkia ja jonka olemassaolo ilmeni enään vain tavantakaa uudistuvissa käräjöimisissä ja mestauksissa.
Sveitsin uudestikastajat hävisivät julkisuudesta.
Mutta juuri samaan aikaan alkoi uudestikastajien liikkeen kukoistus Saksassa.
Voisi odottaa, että talonpoikaiskapinan kukistaminen, joka oli ollut masentava isku kaikille kansanliikkeille naapurimaissa, olisi sitä suuremmassa määrin tehnyt mahdottomaksi kaiken niiden ilmenemisen itse Saksassa. Mutta tämä ajatus, joka vastaisi nykyaikaisen keskitetyn valtion olosuhteita, ei pidä paikkaansa sellaiseen feodaliseen partikularismiin nähden, jollainen silloin vielä suuressa määrin oli vallalla Saksassa. Samalla kun tämä partikularismi vaikeutti kaikkien vallankumouksellisten (tai kapinallisten) voimien liittymistä yhdeksi yhtenäiseksi liikkeeksi, niin se samalla myöskin vähensi talonpoikaissodan kukistamisessa sattuneen iskun voimaa, niin ettei se kohdannut näitä kaikkia voimia yhtaikaa eikä samassa määrässä.
Talonpoikaisliikettä ei tosin talonpoikaissodan jälkeen ollut ajateltavissa. Talonpoikien ohella oli myöskin kukistettu useimmat pienemmistä heihin liittyneistä kaupungeista. Sitävastoin olivat useimmat suuremmista vapaista valtakaupungeista olleet aivan kylmiä talonpoikien vapautusyrityksille. Näin oli yksinpä näitten kaupunkien pikkuporvarien ja sällienkin laita. Talonpoikaissodan kukistumisessa sattunut isku ei ollut kohdannut heitä. Kansanvaltaisuus Etelä-Saksan vapaissa valtakaupungeissa olikin senvuoksi entisissä voimissaan. Mutta juuri tällöin saivat toiselta puolen taistelut sen ja kaupungin ylimystön välillä ja toiselta puolen kaupunkien koko väestön ja kaupunkien riistämiseen ja hallitsemiseen pyrkivän ruhtinas vallan välillä, taistelut, jotka noina vuosisatoina kyllä eivät koskaan kokonaan lakanneet, kiihkoisamman luonteen.
Näiden valtakunnankaupunkien väestö oli ilolla tervehtinyt ja kannattanut Lutherin kapinoimista paavin valtaa vastaan. Mutta nämä tunteet Lutheria kohtaan kylmenivät sitä enemmän, mitä vihamielisemmäksi Luther tuli kansanvaltaisuudelle.
Samaan aikaan, jolloin Luther alkoi kääntää selkänsä kansanvaltaisuudelle, syntyi Zürichissä sellainen kirkonuudistus, joka täydellisesti vastasi niitä pyrkimyksiä mitä kaupunkien ammattikunnallisella kansanvallalla silloin oli. Se herätti pian Etelä-Saksan kaupunkien huomiota ja voitti siellä alaa, aluksi asettumatta vihamieliselle kannalle lutherilaisuutta vastaan. Sitävastoin täytyi molempien suuntien joutua ristiriitaan heti kun Luther ja hänen väkensä asettuivat ehdottomasti kansanvaltaisuutta vastaan. Niin oli juuri talonpoikaissodan aika se aika, jona alkoi Lutherin ja Zwinglin välinen suuri kiista. Näennäisesti riideltiin yhdestä sanasta, siitä, sanoiko Kristus: »Tämä (leipä) on minun ruumiini», kuten Luther väitti, vaiko: »Tämä merkitsee minun ruumistani», niinkuin Zwingli sanoi. Todellisuudessa koski riita sitä, pitikö uskonpuhdistuksen olla porvariskansanvaltainen vaiko ruhtinasmielinen. Kiisteltiin jumaluusopillisilla todistuksilla, mutta sangen maallisesta asiasta.
Tätä taistelua, joka täytti koko Saksanmaan vuoden 1525 jälkeen, käytiin innokkaimmin Etelä-Saksan valtakunnankaupungeissa, Strassburgissa, Uimissa, Konstanzissa, Augsburgissa y. m. Kuten ennen, kun taistelu puhkesi ilmi Rooman paavia vastaan, kommunistit taistelussa olivat saaneet ilmaa ja valoa vapaalle kehitykselleen, niin kävi nytkin, kun hyökkäys koski Wittenbergin paavia. Etelä-Saksan zwingliläiset käyttivät uudestikastajia liittolaisinaan lutherilaisia vastaan ja suosivat siksi heitä ensimäisinä vuosina vuoden 1525:n jälkeen, kuten Zwingli itsekin vähää ennen vielä oli heitä suosinut.
Etelä-Saksa tuli turvapaikaksi lukuisille sveitsiläisille pakolaisille, jotka voittivat pian suurta kannatusta. Heidän rauhallinen mielenlaatunsa, heidän vastenmielisyytensä väkivaltaiseen kapinaan sopi vallan alempien luokkien keskuudessa talonpoikaiskapinan kukistamisen jälkeen vallitsevaan mielialaan. Myöskin Münzerin entiset kannattajat liittyivät nyt heihin, m. m. kirjakauppias Hans Hut ja pappi Melchior Rinck, joka oli ollut mukana Frankenhausenin taistelussa, mutta päässyt hengissä sieltä.
Niin nopeasti kasvoi nyt uudestikastajien liike Saksassa, että siellä monin paikoin luultiin, että se oli syntynyt vasta talonpoikaissodan aikana tai sen jälkeen. Sitä uskoa levittivät uudestikastajat itsekin, koska luulivat siten saavansa olla paremmassa rauhassa. Opin leviämisestä kirjottaa Sebastian Franck: »Heidän oppinsa levisi yli koko maan, ja he kastoivat monta tuhatta ja vetivät puoleensa useita hyviäkin sydämiä. Sillä he eivät opettaneet näennäisesti mitään muuta kuin rakkautta, uskoa ja ristiä, näyttäytyivät kärsivällisiksi ja nöyriksi kärsimyksissä, mursivat leipää keskenään yhteyden ja rakkauden merkiksi, auttoivat toisiaan uskollisesti lainoilla, almuilla ja lahjoilla, opettivat, että kaikki olisi yhteistä, ja kutsuivat toisiaan veljiksi. Mutta sitä, joka ei kuulunut lahkoon, he tuskin tervehtivät. He pysyivät niin koossa ja lisääntyivät niin nopeasti, että maailma pelkäsi kapinaa heidän puoleltaan, jollaiseen he kumminkin, kuten minä luulen, kaikkialla ovat olleet syyttömiä.»
Lahko näytti sitä vaarallisemmalta, kun se levisi suuriin kaupunkeihin. Kuvaavaa on, mitä tri Eck v. 1527 kirjotti Saksin herttualle Yrjölle uudestikastajista. Hän sanoo m. m.: »Minun armollinen herrani ja hänen ruhtinaallinen neuvostonsa punnitkoon, onko peljättävä heidän puoleltaan suurempaa vahinkoa, kuin viimeisestä talonpoikaiskapinasta sillä tällä lahkolla on juurensa kaupungeissa. Jos syntyisi kapina, niin he nousisivat kaupungeissa kapinaan, heillä olisi tykkejä, ruutia ja haarniskoja ja sotaan tottuneita palkkajoukkoja, ja maaseudun talonpoikaisväestö liittyisi heihin, ja kaikki he yhdessä kävisivät papistoa, ruhtinaita ja aatelistoa vastaan. Siksi on ruhtinasten ja aatelin pidettävä varansa.»
Pääpaikoiksi eteläsaksalaiselle kastajaliikkeelle tulivat Augsburg ja Strassburg, molemmat kutojakaupunkeja, joissa jo beghardilaisuus oli esiintynyt hyvin voimakkaana. Toisena keskuksena oli Nürnberg. Tiedämme, että Münzerillä oli siellä lukuisia samanmielisiä tovereja. Mutta siellä olivat vanhat ylimyssuvut liian voimakkaita, niin ettei siellä voinut syntyä kansanomaista liikettä. Denck, joka oli siellä Sebalduskoulun rehtorina, ja hänen ystävänsä vangittiin v. 1524 kerettiläisinä ja karkotettiin. Mutta oleskeltuaan vähän aikaa St. Gallenissa palasi Denck takaisin Saksanmaalle, Augsburgiin. Siellä alkoi luterilaisuuden ja zwingliläisyyden välinen vastakkaisuus ilmetä räikeimmin, siellä riehui noina vuosina molempien suuntien välinen taistelu voimakkaimmin, siellä oli kastajilla suotuisimman menestymisen mahdollisuudet.
Nopeasti kasvoi seurakunta, vuoden 1527:n paikkeilla oli siinä eräiden tietojen mukaan jo 1,100 henkeä. Se luettiin etupäässä Denckin toiminnan ansioksi, joka »kulkureineen», kulkevine agitatoreineen, »on meillekin tahtonut perustaa uuden kastekuntansa, ensin piileksinyt nurkissa ja salaa vuodattanut myrkkyään», kuten muutamassa Urbanus Rhegiuksen Denckiä vastaan suuntaamassa kirjasessa sanotaan.
Denckiä suosivat olosuhteet Augsburgissa suuressa määrin. Kumminkin saamme suuren osan hänen menestystään lukea hänen intonsa ja suuren älynsä ansioksi. Hubmeierin rinnalla astui hän ensi riviin veljien esitaistelijain joukossa. Joku aikalainen puhuu hänestä »uudestikastajien päänä», toinen nimittää häntä »paaviksi», kolmas »uudestikastajien Apolloksi».
Denck, etevä oppinut ja filosofi koetti varsinkin poistaa kastajien opeista niiden aineellisen, »lihallisen» luonteen ja »henkevöittää» niitä. Hänestä tulikin uudestikastajien lempeämmän, jos niin tahtoo sanoa, käytännöllisemmän ja sovinnollisemman suunnan pääedustaja, joka suunta koetti lieventää sekä jyrkempien käsitystä täydellisestä omaisuuden yhteydestä, että heidän täydellistä toimettomuuttaan valtioon nähden. Saksassa ei tämä molempien suuntien välinen ristiriita päässyt milloinkaan täydelleen kehittymään. Vasta Mährissä sai seurakunta nun paljon voimaa, että siinä sisälliset riidat pääsivät syntymään.
Mutta uudemman käytännöllisemmän suunnan alku näkyi varsin selvästi jo Augsburgissa, missä seurakunta menestyi ja myöskin useita henkilöitä korkeammista luokista yhtyi liikkeeseen, m. m. »Augsburgin huomatuimman suvun jäsen» Eitelhans Langenmantel. Kuten Böhmin veljienkin keskuudessa, olivat täälläkin etupäässä sivistyneet lievemmän suunnan puolella olevia. Paitsi Denckiä tapaamme siellä Hubmeierin, joka päästyään pois Zürichistä, kiiruhti taasen liittymään kastajiin.
Mutta olipa sivistyneitä ankarammankin suunnan puolella. Sellaisia oli äskenmainittu Eitelhans Langenmantel, jos hän vaan kuten väitetään, on erään »lyhyt puhe totisesta yhteisyydestä» -nimisen kirjotuksen kirjottaja. Hän kääntyy siinä niitä vastaan, jotka selittävät, että »jos vaan on rakkautta ja hurskasta tahtoa, voipi kyllä jokainen pitää omaisuutensa». Tästä käsitystavastaan sanoo Langenmantel: »Jumalan korkein käsky on rakkaus. Rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Tämä rakkaus tunnustetaan sillä, että ajalliset tavarat ovat yhteisiä. Ei kukaan saa sanoa: minun, minun, sillä se on myöskin veljen. Kukapa antaa veljelleen korkeampaa, tulevaista, hengellistä tavaraa, jos hän häneltä kieltää ajallisenkin? Ainoastaan se, joka pitää yllä yhteisyyttä on Kristuksessa, toiset ovat hänen ja hänen yhteytensä ulkopuolella .... Mutta jos nyt joku tahtoo sanoa, että kun kaikki on yhteistä, täytyisi muka vallita naisyhteydenkin, niin en sano minä niin, vaan mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen saa muuttaa. Oikea yhteisyys on se, ettei kukaan kiellä, mitä toinen tarvitsee: mutta jokainen voipi ottaa naisen yksinään omakseen, se tapahtukoon Herrassa. Niin jaettakoon ajallisistakin tavaroista jokaiselle, mitä hän tarvitsee. Sellainen yhteisyys, jolloin toinen on rikas ja omaa paljon tavaraa, mutta toinen on köyhä ja kärsii puutetta, ei ole Kristuksesta.»
Ankaramman suunnan etevimmäksi edustajaksi tuli kuitenkin kirjansitoja ja kirjakauppias Hans Hut, joka oli, kuten olemme nähneet, ollut Münzerin koulussa ja jota syytettiin naisyhteyden kannattajaksi. Jo veljien toisessa augsburgilaisessa kongressissa tapasivat Denck ja Hut toisensa.
Niin tärkeä oli Augsburg, että siellä pidettiin kastajien kaksi ensimäistä kongressia (synodia). Ensimäinen keväällä 1526. Siihen ottivat osaa Hans Denck, Hans Hut, Ludvig Hätzer, Jakob Gross Waldshutista, Kaspar Färber Innthalista ja Balthasar Hubmeier. Tämä synodi vahvisti uudestikastamisen käytäntöön ottamisen Saksassa, kun sitä kun tähän asti oli toimitettu vain Sveitsissä.
Tärkeämpi oli toinen synodi, joka pidettiin elokuussa 1527; siihen otti jo osaa enempi kuin 60 edustajaa Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä. Sen päätehtävänä oli agitatsionin järjestäminen, »apostolien lähettäminen mitä erilaisimpiin seutuihin, mahdollisesti myöskin ohjelman »tunnustuksen», laatiminen.
»Tämän kokouksen päätöksistä», sanoo Keller, jonka esitystä näihin kahteen kongressiin nähden seuraamme, »puuttuu ikävä kyllä pöytäkirjatietoja. Jokatapauksessa on ainakin niin paljon varmaa, että edustajat pitkien keskustelujen jälkeen, joissa ilmeni mielipideiden eroavaisuus Denckin ja Hutin välillä, lopulta tekivät päätökset täydellisen yksimielisinä, ja että Denckin mielipiteet pääsivät kokouksessa voitolle.»
Paitsi nykyiseltä Etelä-Saksan alueelta ja Sveitsistä saapuneita edustajia, oli näissä kokouksissa edustajia myöskin Itävallasta. Sinnekin olivat uudestikastajien opit tunkeutuneet. Ensi kädessä Sveitsin naapurina olevaan Tyroliin ja sen lähellä oleviin alppimaihin.
Tyrolilla oli silloin taloudellisesti ja valtiollisesti paljon suurempi merkitys kuin nykyään. Paitsi Saksia ja Böhmiä ei vuoriviljelys missään ollut niin korkealle kehittynyt kuin Tyrolissa ja itäisissä naapurialueissa. Paitsi rikkaita rauta- ja kuparimalmikaivoksia sekä mahtavia suolavarastoja oli siellä myöskin lukuisia kulta- ja hopeasuonia. Kuten ensinmainituissa maissa, täytyi vuoririkkauksien Tyrolissakin edistää yhteiskunnallisten vastakkaisuuksien kärjistymistä. Kumminkin tapahtui tällaista alppimaissa pienemmässä määrässä kuin Saksissa. Pääsyynä tähän oli kait maan luoksepääsemättömyys ja eri laaksojen eristetty asema ja hedelmättömyys. Syrjälaaksojen asukkaihin eivät tuntuneet niiden muutamien kauppateiden vaikutukset, jotka kulkivat korkeiden alppisolien yli. Heidän tarpeensa pysyivät entisinä, eikä myöskään niiden tyydyttämisen tapa muuttunut. Mikään voitto ei houkutellut kauppiasta näihin tiettömiin erämaihin, talonpoika ei tuottanut mitään liikamäärää, jonka hän olisi voinut vaihtaa.
Rikkaudet, joita vuorelaiset, vallankin kulta- ja hopeakaivoksissa työskentelevät, tuottivat, käytettiin vain osaksi tavaratuotannon edistämiseen omassa maassa. Tyrolin kaivoksien pääomistajat eivät olleet tyrolilaisia, tärkeimmät heistä olivat augsburgilaiset Fuggerit ja höchstättiläiset. Mutta olipa isäntinä yksinpä espanjalaisiakin. Ja sekin, mikä tuli maan herrojen, Habsburgien, osaksi, ei jäänyt maahan, vaan hajotettiin maailmalle heidän maailmanpolitikansa edistämiseksi, se vaelsi Sveitsistä, Alankomaista, Espanjasta kotoisin olevien palkkasoturien taskuihin, eri hoveissa lahjottavien valtiomiesten taskuihin, ja Saksan vaaliruhtinaiden ja heidän virkamiestensä taskuihin.
Tapaamme senvuoksi Tyrolissa taloudellisesti korkealle kehittyneiden seutujen ohella myöskin sangen takapajulla olevia. Vanhalla kyläkuntajärjestyksellä oli yleensä vielä suuri voima ja talonpoikien riistäminen oli, ainakin Brenner-solan pohjoispuolisissa osissa, pieni. Luokkavastakkaisuuksien kärjistyminen, jonka runsaat vuoritulot toivat mukanaan, ulottui melkein vain kaupunkeihin ja vuoriteollisuuspaikkoihin ja niiden lähimpään ympäristöön.
Kun vuoden 1525:n talonpoikaissodan aallot löivät Tyrolin ja Salzburgin alppimaihinkin ja saivat niiden väestön liikkeelle, silloin eivät ne olleet talonpojat vaan vuorityöläiset, jotka olivat kapinayritysten etunenässä.
Silloin näkyi, mikä sotilaallinen voima vuorityöläisillä oli ja miten vaaralliseksi Thüringenin kapina olisi tullut, jos sikäläiset vuorityöläiset ponnella olisivat ryhtyneet sitä kannattamaan. Pohjois-Tyrolin ja Salzburgin kapinat olivat v. 1525 ainoat, joita ei kukistettu aseiden voimalla. Niiden herraksi päästiin »henkisin asein», se on valheellisilla lupauksilla ja käyttämällä hyväkseen tyhmiä nurkkaharrastuksia, joita Tyrolin ja Salzburgin vuorityöläisillä oli yhtähyvin kuin mansfeldilaisillakin. Muutamat vaarallisimmista kapinoista kukistettiin poistamalla joitakuita vallan liian huutavista epäkohdista, saatiin sen kautta vapaat kädet muihin kapinoitsijoihin nähden, ja nämä kukistettua ja ehdittyä koota joukkoja, voitiin päästä sotilaallisesti voittamattomiksi jääneidenkin alueiden herroiksi. Nämä eivät voittaneet mitään pettämällä yleisen asian, työläisluokan yleinen sorron alle painuminen vuoden 1525 jälkeen kohtasi lopulta heitäkin.
Voitettuina ja sorrettuina, olematta sotilaallisesti voitettuja, olivat Tyrolin alemmat luokat talonpoikaissodan jälkeen yhtä tyytymättömiä kuin Etelä-Saksankin alemmat kansankerrokset, mutta eivät kumminkaan niin rohkeutensa menettäneitä.
Tässä mielentilassa löysivät heidät uudestikastajien saarnaajat, jotka Sveitsistä ja Baierista tulivat Tyroliin. Pian näkyi, miten hedelmällisen maaperän tämä maa tarjosi uudelle opille.
Etupäässä vuorityöseutuihin levisi uudestikastajien oppi. Jo ennen talonpoikaissotaa olivat ne omaksuneet mielellään Lutherin opin, jolla katolisten Habsburgien maissa oli puhtaasti vastustuksellinen, ehdottomasti ruhtinasvihollinen luonne. »Paitsi hengenmiehiä rupesi myöskin maallikoita, niinpä vuorityöläisiä, käräjäkirjuria, ylioppilaita y. m. saarnaamaan uutta evankeliumia ... Kaikilla tahoilla liekehti innostusta uuteen oppiin. Vanhan kirkollisuuden vastustajien pääpesänä oli Schwarzin veljeskunta lukuisine vuorityömiehineen.» (Loserth.)
Vuonna 1525 alkoi Tyrolin kansanvaltaisten ainesten kääntyminen Lutherin opista, joka oli ilmaissut olevansa kansanvallan vihollinen. Nopeasti kääntyivät he uudestikastajien puoleen, heti kun olivat tulleet tuntemaan näiden oppeja.
Jo v. 1526 kerrotaan muutamista Innlaakson »veljistä», m. m. Rattenbergin vuorityöpaikasta kotoisin olevasta vuorituomarista Pilgram Marbeckista. 1527 mainitaan jo muitakin vuoriseutuja uudestikastajien tyyssijoiksi, niin Schwarz, Kitzbichel, Sterzing, Klausen y. m., ja mainitaan lahkon eninten juurtuneen »vuorityöläissukulaisiin». Sen ohella on meissä herättänyt huomiota kankurien lukumäärä Tyrolin uudestikastajien keskuudessa. Mutta puutetta ei ollut muidenkaan työläisluokkien kerrosten jäsenistä; liittyipä muutamia aatelisiakin lahkokuntaan.
Samoin kuin Etelä-Saksan kaupungeissa, lisääntyi Tyrolissakin ensimäisinä vuosina talonpoikaissodan jälkeen kastajien lukumäärä tavattoman nopeasti.
Kauan ei kuitenkaan saatu oppia esteettömästi levittää. Tuskin olivat he alkaneet saavuttaa huomattavampaa kannatusta, kun jo myöskin kaupunkien ja ruhtinaiden viranomaiset yhtyivät heitä vainoomaan. Totta kyllä täytyi itsevihollistenkin tunnustaa, että kastajat viettivät nöyrää ja rauhallista elämää ja pelkäsivät ajatellakin kapinaa. Mutta se ei auttanut. Heidän opeistaan johtui, niin sanottiin, kumminkin vallankumous. Eräässä julkisessa, heitä vastaan suunnatussa kirjotuksessa vuodelta 1528 esitetään heidän oppinsa tottelevaisuudesta esivaltaa kohtaan vain pelkäksi teeskentelyksi, »sillä he sitoutuvat keskenään olemaan jättämättä toisiaan pulaan minkäänlaisten koettelumusten sattuessa, ja auttamaan toisiaan henkeen ja vereen asti, joten he siis pitävät sellaista lupausta ja velvollisuutta suuremmassa arvossa kuin velvollisuuksiaan Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan.» Ja tekijä jatkaa: »Sillä, joka opettaa, että kaikki on yhteistä, ei ole mitään muuta mielessä kuin saada alamaiset kapinoimaan jumalan säätämää esivaltaa vastaan ja köyhä kansa tyytymättömäksi ja kapinaan niitä vastaan, jotka jotakin omistavat.»
Sellaisen todistelemisen täytyi 1520-luvun lopussa, jolloin talonpoikaissota oli vielä aivan tuoreessa muistossa, olla täysin ymmärrettävä varsinkin vallanpitäjille. Muuten pidettiin uudestikastajia vaarallisina jo siksi, että he uhkasivat saada kaupunkeja haltuunsa eikä sovi unohtaa, että huolimatta heidän rauhallisesta mielenlaadustaan oli kieltämättä kapinallisuutta suuressa osassa uudestikastajia, erittäinkin köyhälistöläisessä Hutin suunnassa. Vaikka he selittivätkin aseellisen kapinan yrittämisenkin syntiseksi, olivat useat heistä kuitenkin vakuutettuja siitä, että vallitsevan yhteiskunnan loppu oli lähellä, he vaan eivät luottaneet sisäiseen kapinaan, vaan ulkomaisen sodan vaikutuksiin.
Turkkilaiset hävittävät valtakunnan, opetti Hut. Sillä aikaa ovat uskovaiset kätkeytyneinä metsiin, mutta tulevat taasen piilopaikoistaan esiin, kun turkkilaiset ovat tehneet työnsä, ja täydentävät työn. Hän ilmotti ajankin, jolloin tuhatvuotisen valtakunnan piti alkaman: helluntaina v. 1528.
Nämä Hutin ennustukset olivat yhtä vähän kuin Dolcinonkin pelkkiä harhakuvia. Turkkilaiset lähestyivät toden teolla, ja sulttaani Soliman II:nen tuli, tosin ei 1528 vaan 1529, ja hänen onnistui vallottaa Unkari, mutta ei tunkeutua Saksaan asti. Wienin edustalla hänen voittokulkunsa pysähtyi, josta suuresti pettyivät ei ainoastaan kiivaimmat uudestikastajat, vaan myöskin keisarin voimakkaimmat vastustajat Saksan ruhtinaista, varsinkin tuo suuresti ylistetty Hessenin maakreivi Filip.
Kommunistit eivät siis olleet ainoita »maankavaltajia».
Tämä erään uudestikastajien osan myötätuntoisuus turkkilaisia kohtaan ei tietysti tehnyt viranomaisia suosiollisemmiksi heitä kohtaan, ei varsinkaan keisarin maissa. Sanottiin erityisesti heidän tunnusmerkkiään virallisesti ilmotettaessa, että »jos turkkilaiset tulevat maahan, niin uudestikastajat tahtovat liittyä heihin, eikä auttaa esivaltaansa, ja lyödä kaikki ne kuoliaiksi, jotka eivät ole heidän uskoansa, keisariakaan säästämättä».
Kumminkaan ei tällä seikalla ollut suurta vaikutusta vainojen alkamiseen. Uudestikastajien vainoamiset pääsivät yhtä suureen vauhtiin niissäkin seuduissa, missä ei mitään turkkilaispelkoa ollut, kuten Habsburgien itäisissä maakunnissa.
Turkkilaispelko ei riitä selittämään niitä julmia, raivoisia vainoja, joiden alaisiksi uudestikastajat joutuivat heti, kun olivat saaneet vaikutusvaltaa alempiin kansankerroksiin. Ne voi selittää vain talonpoikaissodan jälkivaikutuksina. Se oli, samassa määrin kuin se saattoi hallitsevat luokat pelon valtaan, heissä verenjanoa ja kostonhimoa. Siitä alkaen näkivät he jokaisessa, jolla oli myötätuntoisuutta alempia luokkia kohtaan, verivihollisen, jota ei kyllin katkerasti voinut vainota, ei kyllin julmasti rangaista.
Protestantit ja katolilaiset kilpailivat uudestikastajien vainoamisessa. »Enimmän verta vuoti katolisissa maissa», kiriottaa Cornelius. »Protestanttiset kaupungit Saksassa voittivat kovilla ja verisillä vainoillaan katolisetkin», lausuu Beck. Todellisesti olivat molemmat tässä suhteessa yhtä hyviä.
V. 1526 tapahtui Etelä-Saksassa vain yksityisiä vainoja. Mutta kun uudestikastajien luku kasvoi nopeasti, lisääntyivät vainotkin. Alussa vuotta 1528 julkaistiin keisarillinen käsky, joka määräsi kuolemanrangaistuksen uudestikastamisesta. Tätä säädöstä täydennettiin Speierin valtiopäivillä 1529 — samoilla valtiopäivillä, joilla evankeliset säädyt protesteerasivat kaikkinaista uskonpakkoa vastaan, josta he saivat nimen »protestantit».
Speierin valtiopäiväpäätöksen 6:nnessa §:ssä sanotaan: »Sitten kun joku aika takaperin uusi uudestikastajien lahko on syntynyt, joka yleisesti on kielletty ja monta sataa vuotta sitten kirottu, lahko ... joka voittaa yhä enemmän alaa, niin on hänen majesteettinsa, estääkseen sellaista pahuutta ja pysyttääkseen rauhan ja sovun pyhässä valtakunnassa, määrännyt ja kaikkialla antanut kuuluttaa käskyn ja määräyksen, että jokainen uudestikastaja ja uudestikastettu täysi-ikäinen mies tai nainen, tuomitaan ja surmataan tulella, miekalla tai muulla tavalla, aina henkilöstä riippuen, ilman edelläkäypää hengellisen tuomarin toimittamaa inkvisitsionia.»
Kuten metsänpetoja sai heitä siis tappaa, niin pian kuin he olivat joutuneet kiinni, tuomarin tuomitsematta, oikeuden tutkimatta.
Eikä tämä valtiopäiväpäätös jäänytkään paperille, niinkuin monet muut. Pikemmin monella taholla sitä käytäntöön pantaessa tehtiin enempikin kuin oli määrätty.
»Muutamia venytettiin ja revittiin kappaleiksi kiristyspenkeissä», kirjottaa muuan uudestikastajien kronikoitsija, »toisia poltettiin tomuksi ja tuhaksi, useita paistettiin paaluissa, toisia revittiin hehkuvilla pihdeillä, toisia teljettiin huoneisiin, jotka sitten poltettiin, useita hirtettiin puihin, muutamia mestattiin miekalla, toisia hukutettiin veteen. Monelle pantiin kapula suuhun estääkseen heitä puhumasta, ja sitten vietiin kuolemaan.
»Kuten lampaita ja karitsoja heitä kuljetettiin joukottain teurastettaviksi. Monin paikoin kiellettiin ankarasti kaikki raamatulliset kirjat, toisissa seuduissa ne poltettiin. Muutamat saivat nääntyä nälkään tai mädäntyä pimeissä vankiloissa, useita rääkättiin kaikellaisilla kidutuskoneilla, ennenkuin heidät surmattiin. Useita, joita pidettiin liian nuorina kuolemaan, ruoskittiin. Myöskin on monia pantu vuosiksi vankiloihin. Monelle poltettiin reiät poskien läpi ja päästettiin sitten vapaiksi. Jäljellejääneitä, jotka olivat kaikesta tästä päässeet, ajettiin maasta maahan paikasta toiseen. Niinkuin metsänpetojen, jotka eivät uskalla kuin öisin liikkua, täytyi heidän usein piilottautua rotkoihin ja jylhiin metsiin, kuoppiin ja maankoloihin. Heitä etsittiin koirien ja kätyrien avulla, heitä pyydystettiin kuten taivaan lintuja — ja tämä kaikki ilman mitään syytä, ilman että he olivat tehneet mitään pahaa, he kun eivät tehneet eivätkä aikoneetkaan tehdä mitään häiriötä eikä vahinkoa.»
Tämä valitus on vain suorasanainen muoto eräästä tämänaikuisesta laulusta, jonka sepitti Leonhard Siemer, muuan fransiskani, joka turhaan etsittyään luostarista, mitä hän oli toivonut, liittyi uudestikastajiin ja opetteli, vaikka olikin oppinut mies, räätälinammattia. Hän kuului kastajien jyrkemmän suunnan miehiin. Marraskuussa v. 1527 hän joutui Tyrolissa viranomaisten käsiin ja mestattiin 14 p:nä tammik. v. 1528. Hän todisti elämällään todeksi laulunsa, jossa hän m. m. lauloi:
Me hiivimme metsien kohdussa,
Meit' hurtat ne ahdistaapi,
Kuni teuraat kuljemme nuorassa,
Kuin pyöveli halajaapi.
Meit' kapina-henkinä näytellään.
Pakanoina ja pettureina,
Meist' valhetta kaikille syötellään.
Ovat hirtetyt puihin ne korkeisiin
Tai värjyvät kidutuspuissa;
Moni heitetty virran vaahtoihin
On impikin. Surman suissa
Toki riemulla totuutta todistavat,
Ett' Jesus Kristus se tiemme on
Ja totuus ja elämä kuolematon.
Viel' maailman meno se riehuupi,
On hurjaksi, villiksi käynyt.
Se valhetta päällemme syytääpi,
On tulehen, miekkahan turvannut;
Me sorrumme avutta Herran.
Oi, auta, armias, kerran!
Lyö ylpeys, Herra, sä auta
Sun poikasi verten kautta.
Kuinka kiivas tämä ensimäinen suuri vaino oli, voi nähdä siitä, että melkein kaikki etevät kastajat kärsivät kuoleman sen aikana. Joku pelastui luonnollisen kuoleman kautta pyövelin käsistä, kuten Denck, joka vuoden 1527 lopulla kuoli ruttoon Baselissa. Kivulloinen Grebel oli kuollut jo vuotta ennen, niin ettei Zwingli saanutkaan kostaa tälle suurelle vihamiehelleen, jota hän kerran oli kutsunut »uudestikastajien johtajaksi». Sen sijaan hän mestautti syksyllä samana vuonna Grebelin isän, joka oli sopinut poikansa kanssa; isää syytettiin maankavalluksesta, ja siitä hänet tuomittiin, vaikka vastustajatkin myöntävät, että syytä sellaiseen ei ollut.
Uudestikastajien ensimmäinen marttyyri oli, kuten jo olemme maininneet, Felix Manz. Oppinut Mikael Sattler sai seurata häntä 21 p:nä toukokuuta 1527. Hänet otettiin vangiksi Rothenburgissa Neckarin varrella, kärvennettiin hehkuvilla pihdeillä ja senjälkeen hänet poltettiin, hänen kaikessa »pysyessään lujana Herrassa». Hans Hut sai surmansa Augsburgissa koettaessaan karata vankilasta. Brödli ja Hubmeier kärsivät v. 1528 marttyyrikuoleman. 1529 surmattiin Langenmantel, Blaurock poltettiin Tyrolissa, Hätzer mestattiin Konstanzissa. Rinck joutui Hessenin maakreivi Filipin käsiin. Tällä ei ollut omaatuntoa tappaa rauhallisia ihmisiä ainoastaan heidän uskonsa tähden, Lutherin suureksi närkästykseksi, joka lempeän Melanchtonin kanssa turhaan koetti taivuttaa häntä säälimättömästi noudattamaan vuoden 1529:n valtiopäivien päätöstä. Mutta onnettomat, jotka joutuivat maakreivin käsiin, eivät voittaneet paljoa. Lempeä ruhtinas tuomitsi heidät elinkautiseen vankeuteen.
Kaikki menivät kuolemaan lujamielisinä ja rohkeina, myöskin Hubmeier, joka kuitenkin ensin taasen osotti arveluttavaa luonteenheikkoutta. Hän saatiin kiinni kesällä 1527 Mährenissä ja vietiin sitten Wieniin. Täällä hän kerettiläisvainooja Ferdinandille peruuttaa harhaoppinsa ja rupeaa hänen uskolliseksi palvelijakseen »neuvomalla vakavasti ja ahkerasti kansaa hartauteen, jumalanpelkoon ja tottelevaisuuteen, kuten aina olen tehnytkin».
Mutta kaikki lupaukset ja rukoukset olivat turhia. Hubmeier oli ollut Waldshutissa kapinan johtajana Habsburg-sukua vastaan, ja sellaista eivät Habsburgit ole koskaan antaneet anteeksi.
Kun Hubmeier huomasi, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu, rohkasi hän itsensä, ja tässä tuki häntä hänen urhea vaimonsa Elsbeth, joka oli Reichenausta kotoisin oleva porvarin tytär, jonka hän oli nainut Waldshutissa v. 1524. Hubmeier kuoli lujamielisenä roviolla Wienissä 10 p. maalisk. 1528. Hänen urhea vaimonsa upotettiin kolme päivää myöhemmin Donau-virtaan.
Sellainen heikkous, jota Hubmeier oli osottanut, oli varsin harvinaista uudestikastajissa. Yleensä ihmeteltiin heidän kestäväisyyttään ja sitä iloisuutta, jolla he menivät kuolemaan. Kastajat käyttivät marttyyrejansa asiansa pyhyyden ja ja ylevyyden todistajina, niinkuin kristittyjen kirjailijoidenkin on tapana alkukristillisyyden marttyyreihin nähden samallaisessa tarkotuksessa.
Kuten alkukristillisyyden marttyyrien, muodostui uudestikastajienkin marttyyrien ympärille pyhimystarusto, täynnä ihmeitä. Vain yksi, joka on kuvaava, mainittakoon tässä. Eräs böhmiläinen kronika vuodelta 1527 kertoo, että Leonard Kaiser, »joka oli ollut ennen pappi, oli Schärdingissä tuomittu roviolla poltettavaksi. Kun hänet vietiin kärryissä mestauspaikalle, ojensi hän kärryiltä kätensä ja taittoi kukan, otti sen ja sanoi tuomarille, joka ratsasti hänen vieressään: Jos tämä ja minä palamme, olkoon se merkkinä siitä, että minulle on käynyt oikein. Mutta jos kukka ja minä pysymme palamattomina, niin ajatelkaa, mitä olette tehneet! Sitten sytytettiin useita sylyyksiä puita hänen ympärilleen, mutta hän ei palanut. Nyt lisättiin kaksin kerroin puita, mutta ne eivät voineet häntä polttaa, ainoastaan hiukset kärventyivät ja käsien kynnet muuttuivat vähän ruskeiksi. Ja kukka pysyi yhä tuoreena hänen kädessään. Kun hänen ruumiinsa pyyhittiin puhtaaksi noesta, oli iho edelleenkin kauniin valkoinen.» Ei ollut enää muuta keinoa kuin hakata tuo tulenkestävä pyhimys palasiksi ja heittää kappaleet Inn-jokeen.
Paljon liikuttavampia, kuin tämänlaiset mielikuvituksen tuotteet, ovat kuitenkin ne oikeiksi todistetut kertomukset, joita meillä on kastajista, esim. muutaman 16 vuotiaan tytön telotuksesta Salzburgissa. Häntä ei saatu mitenkään peruuttamaan oppiansa, mutta kuitenkin pyysivät kaikki, että häntä säästettäisiin, »sillä kaikki tiesivät, että hän oli puhdas ja viaton kuin lapsi. Pyöveli otti tytön syliinsä ja kantoi hänet vesialtaaseen, josta hevosia juotettiin. Siinä hän piti häntä niin kauan upoksissa, kunnes henki oli lähtenyt. Senjälkeen hän veti hengettömän ruumiin ylös ja jätti sen liekkien saaliiksi», kertoo Keller.
Mutta turvattomimpien ja heikoimpienkin osottama urhous kestäessään pyövelien tavatonta petomaisuutta ei liikuttanut ruhtinaita eikä heidän hengellisiä ja maallisia lakeijoitaan. Mikä ensimäisten kristittyjen marttyyreissa oli ollut jumaluuden työtä, se oli nyt paholaisen vaikutusta.
»Mistä johtuu se», kysyy Faber, »että uudestikastajat niin iloisesti ja rohkeasti kärsivät kuoleman kauhut? He tanssivat ja hyppivät tuleen, katselevat pelkäämättöminä välkkyvää miekkaa, puhuvat ja saarnaavat kansalle suu hymyssä, he laulavat psalmeja ja muita lauluja, kunnes henki lähtee, kuolevat riemuiten kuin olisivat vain iloisessa seurassa, pysyvät vahvoina lohdullisina ja lujina aina kuolemaan asti.» Tämä kaikki on helvetin lohikäärmeen työtä.
Myöskin Luther kutsuu uudestikastajien lujamielisyyttä »helvetilliseksi paatumukseksi, saatanan työksi». Hän kirjottaa »Pyhät marttyyrit, sellaiset kuin meidän Leonard Kaiserimme, kuolevat osottaen nöyryyttä ja suurta lempeyttä vihollisilleen. Mutta nämä (uudestikastajat) käyvät kuolemaan vihan vimman rohkaisemina.»
Tuolle totiselle jumalanmiehelle on kuitenkin hänen sokeassa raivossaan uudestikastajia vastaan sattunut onnettomuus. Hän ei huomannut, että tuo »pyhä marttyyri», jonka hän asetti uudestikastajille esikuvaksi, ei ollutkaan lutherilainen, niinkuin hän luulotteli, — vaan Schärdingin uudestikastajaseurakunnan johtaja, sama, jonka kansan tarun mukaan ei tulessa ollut käynyt »kuin lihan ja luun, vaan joka oli kestänyt kuin oikea merenvaha».
Kaikki kestäväisyys ja kaikki urhous vain tavattomasti lisäsi verituomioitten lukua. Jo v. 1530 nousi niiden luku aina 2,000:een.
Kuulee usein sanottavan, ettei väkivalta voi tukahduttaa aatteita. Tälle lauseelle on monta todistusta, ja se tuopi suurta lohtua kaikille vainotuille. Mutta niin ehdottomana kuin se on lausuttu, ei se ole oikea. Totta on kyllä, ettei väkivaltaisilla toimenpiteillä saata tappaa itse aatetta, mutta aate itsessään onkin vain voimaton ja tehoton varjo. Kuinka suuren voiman yhteiskunnallinen ihanne voipi saavuttaa — ja vain sellaisista aatteista on tässä kysymys — se riippuu niistä yksilöistä, jotka sitä kannattavat, heidän voimastaan yhteiskunnassa. Jos onnistutaan kukistamaan joku luokka, jota innostaa määrätty ihanne, niin samalla tuhotaan myöskin tämä ihanne.
16:s vuosisata oli valtiollisen yksinvallan aikaa. Myöskin harvoissa vapaissa kaupungeissa tuli valtiovalta alempiin luokkiin nähden yhä rajattomammaksi. Kun tämä yksinvaltius oli saanut voiton aateliston sekä talonpoikien ja pikkuporvarien vastustuksesta, oli sille pikku asia hävittää kommunistiset pyrkimykset, joita ilmeni köyhälistön ja muutamien voimattomien porvarillisten aatteenharrastajien taholla.
Anabaptismi katosi Etelä-Saksasta yhtä nopeasti kuin se oli sinne tullutkin. Münsterin katastrofi v. 1535, johon kohta toisessa yhteydessä palaamme, pyyhki sen pois koko Saksasta, lukuunottamatta muutamia harvoja, voimattomia salaseuroja, jotka hajanaisina vielä jonkun aikaa viettivät riutuvaa elämää.
Verinen vainoaminen oli yksi ja tärkein syy kastajien nopeaan häviämiseen Saksasta. Mutta suurena syynä oli myöskin se seikka, että samaan aikaan, jolloin vainot alkoivat, kastajille ilmestyi Saksan ulkopuolella turvapaikka, jonne he nyt joukottain muuttivat. Tämä turvapaikka, 16:nnen vuosisadan Amerika, oli Mähri.
Mährissä oli hyvin suotuisat olosuhteet kastajien lahkolle. Böhmiin yhdistettynä saman hallitsijan alaisena oli Mähri jakanut tämän maan kohtalot hussilaissotien aikana ja niiden jälkeen. Taistelut, jotka uskonpuhdistuksen vuosisatoina repelivät Saksaa, oli jo aikoja sitten taisteltu Böhmin kruununmaissa. Ne olivat loppuneet vanhan ja uuden uskon väliseen sopimukseen, joka totutti uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen. Katolisten ja utraquistien rinnalle oli siellä syntynyt Böhmin veljien lahko, vallan rauhassa valtiolta ja yhteiskunnalta ja suurimmaksi hyödyksi herroille, joiden alueilla lahkolaiset asuivat.
Tullakseen siedetyksi, ei uuden lahkon tarvinnut Böhmissä ja Mährissä voittaa valtiovallan suojaa. Maan ruhtinas oli siellä hussilaissotien ajoilta asti voimaton. Korkeampi aatelisto oli melkein täydellisen riippumaton. Jos joku lahko oli voittanut jonkun aatelisherran suosion, voi se rauhassa asettua hänen tiloilleen uutisasukkaiksi, ajattelipa ruhtinas siitä mitä tahansa. Asiat eivät muuttuneet, kun Böhmi ja Mähri v. 1526 joutuivat katolisten Habsburgien vallan alaisiksi.
Huolimatta näistä suotuisista olosuhteista eivät uudestikastajat ole milloinkaan saaneet Böhmissä vakavaa jalansijaa. Siihen saanee selityksen Böhmin kansallisista olosuhteista. Uudestikastajat olivat saksalaisia siirtolaisia. Mutta vielä 16:nnella vuosisadalla oli edellisellä vuosisadalla niin räikeänä ilmennyt kansallinen vastakkaisuus vielä sangen voimakas. Saksalaiset eivät olleet siellä tshekkiläisen väestön keskuudessa oikein tyytyväisiä. Mährissä sitävastoin eivät kansalliset vastakkaisuudet olleet milloinkaan olleet niin jyrkkiä, ja saksalaiset voivat sieltä helpommin löytää kodin.
Jo syksyllä 1526 lähti Hubmeier Augsburgista Mähriin »paljo kansaa mukanaan», ja hänet otti Nikolsburgissa vierasvaraisesti vastaan Leonard von Lichtenstein, joka kastatti itsensä. Seurakunta järjestettiin ja — mikä on varsin kuvaavaa — heti perustettiin kirjapaino, jossa Hubmeierin kirjotukset painettiin. Kirjanpainajana oli Simprecht Sorg Zürichistä.
Maine tästä uudesta »Emauksesta» levisi nopeasti talonpoikien keskuuteen, ja monet pakenivat vainoja välttääkseen sinne. Mutta vapaus ja menestyminen edistivät jo olevaa hajanaisuutta. Ilmeni selvästi uudestikastajien ankaramman ja lievemmän suunnan välinen ristiriita, joka oli ilmennyt jo Saksassa, mutta jonka vainot siellä olivat saattaneet taka-alalle. Molempien suuntien johtajat olivat Hubmeier ja Hut, joka pian oli seurannut Hubmeieriä Mähriin.
Lähestyvä turkkilainen vaara teki mielialan kiihkeäksi. Määrättiin vero uskottomia vastaan käytävää sotaa varten ja silloin nousi kysymys, pitikö kastajien maksaa vaiko ei. He hylkäsivät kaikkinaisen sodan, ja Hutin suunnituksiin ei laisinkaan sopinut auttaa keisarillisia turkkilaisten vahingoksi, joiden voittokulun hän juuri toivoi kääntyvän kastajien eduksi. Tästä seikasta kiisteltiin monin ottein Nikolsburgissa ja sen ympäristöllä. »Kun huuto kuului», kertovat uudestikastajien aikakirjat, »v. 1527, että turkkilainen ryntäisi Itävallan Wieniin, kokoontuivat Nikolsburgin läheisen Pergenin seurakunnan veljet ja vanhimmat pappilaan — — — neuvottelemaan mainituista asioista, mutta eivät ole voineet päästä yksimielisyyteen». Ja toisessa paikassa: »Hans Hut ja muut kokoontuivat kaikki Nikolsburgin (Lichtensteinin) linnaan neuvottelemaan miekasta, pitäisikö sitä käyttää ja kantaa vaiko ei; myöskin siitä, pitääkö maksaa sotaveroa, ja muistakin säädöksistä, joista asioista he eivät kuitenkaan voineet sopia. He erosivat siis pääsemättä yksimielisyyteen. Mutta kun Hans Hut ei voinut eikä tahtonut yhdessä herra Leonard von Lichtensteinin kanssa äänestää miekan puolesta, on häntä vasten tahtoaan pidetty Nikolsburgin linnassa. Mutta muuan, joka tahtoi hyvää Hutille ja huolehti hänen kohtalostaan, on laskenut hänet yöllä jäniksenverkossa akkunasta muurin ylitse. Seuraavana päivänä nousi kaupungin kansan keskuudessa suuri nurina ja valitus herra Leonardia ja hänen kannattajiansa vastaan siitä, että he olivat väkisin pitäneet Hutia linnassa. Sen vuoksi oli Balthasar Hubmeierin pakko julkisesti selittää suhteensa miekkaan ja sotaveroon.»
Näyttää siis silloin rauhallisten veljien keskuudessa olleen koko kuumaa kiistaa.
Hut ei viipynyt kauan Mährissä, vaan lähti v. 1527 Augsburgiin, missä hän, kuten ennen olemme kertoneet, kärsi marttyyrikuoleman.
Mutta Hubmeier jatkoi kiistaansa ankaramman suunnan kanssa. Hänen kirjasensa »Miekasta» on omistettu yksinomaan polemikille veljiä vastaan. Muutamia kuvaavia kohtia siitä lainattakoon. Aluksi Hubmeier viittaa siihen, että veljien pitää ottaa olevaiset, todelliset olosuhteet huomioon eikä elää unelmien maailmassa. Hän alkaa Kristuksen sanoilla: »Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta» ja selittää niiden merkitsevän. »Meidän valtakuntamme ei pitäisi oleman tästä maailmasta. Mutta, jumala paratkoon, se on tästä maailmasta ... me olemme maailman, synnin, kuoleman ja helvetin valtakunnassa. Mutta isä, auta sinä meitä tästä valtakunnasta, me olemme siina korviamme myöden emmekä voi siitä vapautua.»
Samalla tavalla selvittää Hubmeier ne viisitoista muuta kohtaa, jotka ankarampi suunta oli esittänyt mielipiteilleen tueksi. Luonnollisesti ei hänen ole vaikea löytää Uudesta testamentista lauseita, jotka terottavat velvollisuuksia esivaltaa kohtaan. Muttä tämä tottelevaisuus ei kuitenkaan saa olla sokeata, huomauttaa Hubmeier. »Jos esivalta on lapsellinen tai mieletön tai ehkä vallan kykenemätön hallitsemaan ja jos voipi kohtuudenmukaisesti siitä luopua ja ottaa toisen, on se hyvä,[5] mutta ellei se voi kohtuudenmukaisesti ja rauhassa tapahtua, tai suuretta vahingotta ja meteleittä, niin kärsittäköön sitä.»
Samaan aikaan Hubmeier julkaisi riitakirjotuksia Zwingliä ja tämän ystäviä vastaan, ja niistä käy selväksi, että hänen kommunisminsakin oli sangen lievää. Kirjasessaan »Keskustelua Ulrich Zwinglin lastenkastetta koskevan kirjasen johdosta» vastaa hän syytteeseen »yhteisyydestä», kommunismista: »Olen aina ja kaikkialla puhunut tavarain yhteisyydestä sitä tarkottaen, että jokaisen pitää sääliä toista, ruokkia nälkäisiä, antaa juomaa janoisille, vaatettaa alastomia, sillä mehän emme ole tavaramme herroja, vaan vain isännöitsijöitä ja jakajia. Tiettävästi ei ole ketään, joka sanoisi, että pitää ottaa toiselta hänen omansa ja tehdä se yhteiseksi, vaan pikemmin antaa takkinsa viitaksi.» Ylentävää ei ole, että Hubmeier, kun hänet vangittiin, koetti päästä kuningas Ferdinandin armoihin muun muassa sillä, että selitti, miten jyrkkä vastakkaisuus oli ollut hänen ja Hans Hutin välillä. Hän kirjottaa kirjasessaan »viimeisestä päivästä», mikä sen ajan puhetavan mukaan ei merkitse muuta kuin kapinaa: »Vaikka Kristus on antanut meille monta merkkiä meidän tietääksemme, miten lähellä hänen tulemisensa päivä on ovella, niin ei tätä päivää tiedä kukaan muu kuin jumala yksin. Olenkin sen vuoksi ollut melkein kova Johannes Hutia ja hänen kannattajiaan kohtaan, koska he väittävät tietävänsä, että viimeinen päivä olisi ensi helluntaina, ja ovat saarnanneet kansalle sellaista ja saaneet sen tämän kautta myymään talonsa ja tavaransa, jättämään vaimonsa ja lapsensa, ja taivuttaneet yksinkertaiset jättämään työnsä ja juoksemaan hänen perässään. Erehdys, joka on johtunut tavattomasta raamatun käsittämättömyydestä.» Danielin kolmesta ja puolesta vuodesta on Hut muka tehnyt neljä tavallista vuotta, mikä on suuri erehdys. Hubmeierin laskujen mukaan olisi Danielin vuoden yksi päivä yhtä pitkä kuin tavallinen vuosi, sen vuoksi merkitsevät nämä puoli neljättä vuotta 1277:ää vuotta, jotka puuttuvat Hutin laskuista. »Minkä olen hänen nenänsä alle julkisesti ja vakavasti sysännyt ja osottanut hänelle olevan rikollista puhua niin kansa-paralle ja johtaa sitä harhaan, kuten voin todistaa sillä loppupuheella, jonka olen pitänyt häntä vastaan.» Vallankumouksellinen, joka odotti vallankumousta vasta 1277 vuoden kuluttua, ei tosiaankaan ollut kovin vaarallinen.
Kirjasensa »Tilinteko» toisessakin kohdassa pauhaa Hubmeier Hutia vastaan: »Kasteeseen ja sakramenttiin (ehtoolliseen), sellaisena kuin Johan Hut seuralaisineen niitä opettaa, olen melkein suuttunut, tahdon myöskin opetuksella ja kirjotuksilla taistella sellaisia käsityksiä vastaan, mikäli jumala elämäni varrella minulle voimaa antaa ... Minun opettamani kaste ja Hutin kaste ovat niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti. Myöskin ehtoolliseen nähden turvaan jumalaan.»
Molempien suurten vastustajien kuoleman jälkeen ei taistelu molempien suuntien välillä ensinkään lakannut, joskin se joksikin aikaa hiljeni, kun kastajien vainoaminen (toistaiseksi) ulottui Mähriin asti ja samalla turkkilaisten hyökkäys veti yleisen huomion puoleensa.
Saksasta vaelsi silloin paljon veljiä Mähriin. Muuan joukko asettui Gabriel Ascherhamin johdolla asumaan Rossitziin ja tunnetaan he sittemmin gabrielilaisten nimellä. Kun siellä kävi liian ahtaaksi, kulki osa, enimmäkseen pfalzilaisia, Filip Pienerin johdolla — sen vuoksi filippiläisiksi kutsuttuja — Auspitziin. Molemmat »kansat» kuuluivat lievemmän suunnan kannattajiin mutta olivat taasen keskenään mielipiteiltään erilaisia. Nikolsburgilaisten keskuudessa jatkui taistelu molempien suuntien kesken, joista ankarampi nyt sai lisänimen »yhteisomistajat» tai »sauvalaiset», toinen nimen »miekkalaiset».
Viimeksimainittujen puolella oli Leonard von Lichtenstein. Kun hänestä kiista kävi liian ankaraksi, pakotti hän jyrkemmät kommunistit, 200 täysikasvuista henkeä, muuttamaan pois hänen tiluksiltaan (1528). Ensimäinen tehtävä näillä, sittenkun he olivat kääntäneet vanhalle seurakunnalleen selkänsä, oli kommunisminsa julistaminen. »Miehet levittivät vaippansa kansan eteen ja jokainen antoi sen, mitä omasi, vapaasta tahdosta, ilman pakkoa, tarvitsevaisten ylläpidoksi, profeettojen ja apostolien opin mukaan.»
He menivät Austerlitziin, Kannitzin herrojen tilalle, ja nämä ottivat heidät mielellään vastaan. »Pikardit» olivat jo ennen, vuonna 1511, sinne asettuneet. Pian seurasi siirtolaisia sinne ja lukuisia muita tovereja, niin että Austerlitz tuli Mährin kastajien pääpaikaksi.
Mutta myöskin Austerlitzin seurakunnassa syntyi pian riitaisuuksia. Reublin, joka sieltä karkotettiin ja perusti Auspitziin oman seurakunnan, kertoo kirjeessään eräälle ystävälleen, kuinka jäljelle jääneet antoivat rikkaille omat pienet talot, niin että Franz ja hänen vaimonsa elivät aatelisten tapaan. »Aterioidessa vanhimmat ja heidän vaimonsa saivat paistia, kalaa, lintua ja hyvää viiniä, ja useita vaimoja en ole edes nähnytkään yhteisen pöydän ääressä. Tavalliset veljet sensijaan saivat yleensä tyytyä herneisiin ja kaaliin. Toisilla ei saanut olla kenkiä eikä paitaa, mutta heillä itsellään oli yltäkyllin housuja, takkeja ja turkkeja.»
Pian huomattiin, että Reublin itse oli »petollinen ja uskoton Ananias», ja hänet erotettiin veljeskunnasta. Hän oli pitänyt omanaan 40 guldenia, jotka hän oli tuonut mukanaan Saksasta, eikä ollut antanut niitä seurakunnalle.
Noin v. 1531 oli hämmennys Mährin kastajien keskuudessa saavuttanut suurimman määränsä. Mutta mikä näytti hajaannukselta, olikin itse asiassa vain kehittymisaikaa, joka tuotti kirkastuneen ja kestävän tuloksen.
Kaikkien näiden taistelujen lopputuloksena oli kommunistinen järjestö, joka oli olemassa lähes vuosisadan ja kukistettiin vasta ulkonaisella väkivallalla.
Pääansio kastajien lopullisesta järjestämisestä tulee Tyrolista tulleille siirtolaisille, joita vuoden 1529 jälkeen sadottain tuli Mähriin ja antoi siellä sikäläiselle liikkeelle leimansa. Heidän johtajanaan mainitaan etukädessä hatuntekijä Jakob, jota ammattinsa mukaan kutsuttiin Huteriksi (häntä usein sekotetaan Hans Hutiin). Hänestä Mährin uudestikastajat saivat nimen »huterinveljet». Missä määrin Huterin nero oli osallisena uudestijärjestymiseen, missä määrin hän oli vain takanaan olevan joukon tahdon toteuttaja, on nykyisin vaikea ratkaista.
Syksyllä 1529 tulivat Jakob Huter ja Sigismund Schützinger useiden toverien mukana Tyrolista Austerlitziin ja liittyivät sikäläiseen seurakuntaan. He huomasivat, että Mährissä oli hyvä asua. Jakob palasi Tyroliin, lähettääkseen joukon toisensa jälkeen Mähriin. Nämä uudet tulokkaat toivat mukanaan innostusta, uhrautuvaisuutta ja kuria ja muodostivat kommunistiselle seurakunnalle ytimen, joka pian saattoi toisetkin ainekset rauhalliseen ja uutteraan yhteiselämään.
Elokuussa 1533 tuli Huter itse takaisin lukuisain kannattajien seuraamana, sillä Tyrolissa »oli hirmuvalta päässyt sellaiseen mittaan», kuten veljet selittivät, »että pyhien ei enään auttanut jäädä maahan». Ja nyt alkoi varsinainen uudestijärjestelytyö. Sitä lienee tehty erittäin tarmokkaasti ja tarkotuksenmukaisesti, sillä kastajaseurakunnan lopulliset perusteet olivat jo valmiina, kun kastajien kapina Münsterissä (1534), joka kiihotti mitä ankarimpaan uudestikastajien vainoon, pelästytti joksikin aikaa osan Mährinkin aatelistoa. Ensimäinen suuri kastajien vaino Mährissä alkoi. Seurakunnat hajotettiin ja niiden jäsenet karkotettiin, joukko aatelismiehiä, joiden tiloilla he olivat eläneet, kielsi heiltä suojeluksensa. Arveltiin tähän aikaan kastajia olleen Mährissä 3–4,000.
Myöskin Huterin täytyi paeta. Hän lähetti kuitenkin 1 p:nä toukok. 1535 rohkean vastalauseen vainoa vastaan Mährin maaherralle. »Voi, voi», hän kirjottaa siinä, »ja vielä kerran voi teitä, Mährin herrat, jotka olette suostuneet ja hyväksyneet tuon julman tyrannin Ferdinandin, tämän jumalallisen totuuden vihollisen käskyn karkottaa hurskaat ja jumalaapelkääväiset ihmiset maastanne ja pelkäätte enemmän kuolevaista hyödytöntä ihmistä kuin kaikkivaltiasta Herraa Jumalaa!»
Tämä vastalause sai aikaan vain sen, että kaksinkertaisella innolla vainottiin Huteria. Hän lähti takaisin Tyroliin, mutta ei ollut suuremmassa turvassa siellä kuin Mährissäkään. Marraskuun 30 p:nä 1535 otettiin hänet vangiksi Klausenissa. Veljet kertoivat hänen osakseen tulleesta kohtelusta: »He panivat hänet jääkylmään veteen ja veivät sitte kuumaan huoneeseen ja ruoskivat häntä. He myöskin haavottivat hänen ruumistaan ja kaatoivat paloviinaa haavoihin sekä sytyttivät sen sitte palamaan.» Aikaisin aamulla maaliskuun 3 p:nä 1536 hänet kaikessa hiljaisuudessa poltettiin, sillä peljättiin kansaa.
Johtaja oli kaatunut, mutta seurakunnalla oli kyllin sisäistä voimaa voittaa sekä tämä että toinenkin isku. Jo 1536 voivat kastajat Mährissä taasen kokoontua. Herrat, joiden tiloilla he ennen olivat asuneet, olivat vainon aikana oppineet arvostamaan näiden ahkerien ja taitavien työmiesten taloudellista arvoa. He kutsuivat heidät takaisin, ja kaikista piilopaikoista he tulivatkin esiin. Pian oli, ei ainoastaan vanhat vauriot korjattu, vaan voitiinpa ruveta perustamaan uusia seurakuntiakin.
Vaino pikemmin vahvisti kastajia, sillä se puhdisti heidät kaikista epäilyttävistä aineksista. Vuoden 1536 jälkeen oli yksimielisyys paljon suurempi kuin ennen, ja edistyi siitä alkaen nopeasti. Kaikki muut suunnat sulautuivat lopulta huterilaiseen.
Mährin kastajien uuden järjestön perustana oli mitä ankarin kommunismi. Pidettiin syntisenä vähäpätöisimmänkin yksityisomaisuuden omistamista. Hans Schmidt, tuomittuna kuolemaan, lähettää »Magdalenalleen kauhansa muistoksi, edellyttäen, ettei veljillä ole mitään sitä vastaan. Hän kuolee yhteisön opin puolesta. Se on hänestä korkein aarre, kaunein asia maan päällä...»
Sen, joka liittyi seurakuntaan, täytyi luopua kaikesta, mitä hänellä oli, ja antaa se seurakunnan johtajille. Kumminkin liittyi lahkoon nyt enimmäkseen köyhää kansaa, työntekijöitä ja käsityöläisiä, mutta Tyrolin oikeuden pöytäkirjat osottavat kuitenkin, että sekä yksityisiä aatelismiehiä että hyvinvoipia talonpoikia yhtyi siihen.» (Loserth.)
Se, mitä seurakunnalle annettiin, kuului sille, eikä ollut minkäänmoinen osakemaksu eikä sen tapainen. Yksinpä silloinkaan, kun jäsen erosi tai erotettiin, ei hän saanut seurakunnalle antamaansa summaa takaisin.
Ankarampi suunta voitti siinäkin kohden, mille kannalle oli asetuttava valtion ja sotapalveluksen suhteen. Kaikissa kohtuullisissa asioissa piti mukautua esivallan määräyksiin, mutta aina totella enempi Jumalaa kuin ihmisiä, s. o. kastajat pidättivät itselleen oikeuden päättää itse, milloin tuli totella. Osanotto valtiovaltaan kiellettiin samoin kuin sodankäyntikin, jopa sotaveronkin maksaminen.
Kehitys kulki siis kastajilla toiseen suuntaan kuin Böhmin veljillä, joiden keskuudessa, kuten olemme nähneet, maltillisempi puolue pääsi voitolle.
Syyt siihen ovat niiden olosuhteiden erilaisuudessa, joiden vallitessa kumpikin lahko syntyi.
Böhmin veljesyhteisö vaikutti oman kansansa keskuudessa. Niin pian kuin sen muodostama yhteiskunta alkoi menestyä ja levitä, syntyi veljien silmissä mahdollisuus ja mielessä halu voittaa koko kansakunta puolelleen. Mutta jokaisen tätä tarkottavan käytännöllisen toiminnan kokeen täytyi silloin kehittymässä olevan tavaratuotannon ja sen seurausilmiöiden piirissä johtaa kommunististen pyrkimysten heikkenemiseen.
Kastajat Mährissä olivat ja pysyivät saksalaisina tshekkiläisen väestön keskuudessa, pienenä »valittujen» lahkona »pakanoiden» seassa. Heillä oli vain muutamia kosketuskohtia ympäristöönsä, eivätkä he tunteneet tämän vetävän heitä puoleensa, vaan pikemmin he yhä enemmän joutuivat toimimaan vain omassa keskuudessaan.
Lisäksi ne sivistyneitten luokkien miehet, jotka liittyivät Böhmin veljiin, kuuluivat järjestään maltillisempaan suuntaan, riippuipa se sitten siitä, että heidän katsantokantansa oli laajempi tai siitä, että he eninten kärsivät veljeskunnan joutuessa kokonaan erilleen ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöskin useimmat uudestikastajiin liittyneet oppineet olivat maltillisemman suunnan kannattajia. Mutta ensimäinen suuri vaino uudestikastajia vastaan sitävastoin pyyhki pois nämä sivistyneet ainekset, eikä niitä sitten enää milloinkaan tullut uusia. Melkein kaikki heidän etevimmät miehensä olivat sittemmin oppimattomia käsityöläisiä. Viha taidetta ja tiedettä kohtaan, joka esiintyi useimmissa kommunistisissa lahkoissa keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikana, saattoi esteettömästi kehittyä nyt heidän keskuudessaan. Ja suuressa määrin sitä heidän keskuudessaan sittemmin ilmenikin.
Se, ettei tämän suuren vainon jälkeen keitään sivistyneitä aatteenmiehiä liittynyt kastajiin, riippui suureksi osaksi niistä olosuhteista, jotka nämä vainot loivat. Vuodesta 1527 alkaen oli jokainen, joka yhtyi kastajiin, porvarillisen yhteiskunnan kirouksen alainen. Hänen oli joko salattava kerettiläiset mielipiteensä tai mukaannuttava elämään talonpoikana talonpoikien parissa vapaaehtoisessa maanpaossa kaukana sivistyneen maailman rajoilla — turkkilaisethan tähän aikaan tunkivat aina Mähriin asti.
Ja kastajille tai köyhälistölle myötätuntoisien oppineiden täytyi vuoden 1525 jälkeen olla peräti harvinaisia. Sillä talonpoikaiskapinan kukistuessa musertui Saksassa samalla sekä yhteiskunnallinen vapaus että tieteenkin itsenäisyys. Tieteestä tuli, kuten kirkostakin, ainoastaan valtion palvelija. Professoreista tuli ruhtinaallisia palvelijoita, samallaisia kuin pastoritkin. Se rohkeus ja itsenäisyys, mikä saksalaisella tieteellä oli vuoden 1525 edellisinä vuosikymmeninä, oli nyt hävinnyt. Mistä olisikaan tullut tiedemiehiä, joilla oli vallankumouksellisia mielipiteitä?
Ankaramman suunnan voittamiseen vaikutti suuresti sekin, että sama vaino, joka hävitti oppineet kastajaliikkeestä, toi suuren määrän tyrolilaisia talonpoikia Mähriin, ja ne olivat osaksi kankureja, joilla, kuten olemme nähneet, kommunistinen innostus aina oli ollut varsin voimakas, osaksi Tyrolista tulleita vuorimiehiä, jotka olivat käyneet kapitalistisen sortamisen koulussa ja suurteollisuudessa oppineet kuriin ja tuumaperäiseen johtoon.
Ankaramman suunnan kommunismin perustuksena oli, kuten kaikkien kommunismin muotojen, joita tähän saakka olemme tarkastaneet, yhteisyys kulutuksessa, kulutusvälineiden yhteisomistus. Tästä johtui välttämättömästi yksiavioisen perheen poistaminen. Mährin kastajat eivät sitävastoin ruvenneet poistamaan yksiavioisuutta. Naimattomuuskieltoakaan eivät he voineet ottaa noudattaakseen vastakkaisuutensa vuoksi paavin kirkkoon; se olisi saattanut heidät munkkien asteelle, joita he vihasivat enempi kuin mitään muita paaviuden puolustajia, ne kun olivat silloisen sorron ja riistämisen pahimpien muotojen puolustajia. Ja vapaa sukupuolirakkaus oli vielä jyrkemmässä ristiriidassa pikkuporvarillis- ja pikkutalonpoikaispiirien käsityksien ja vaatimuksien kanssa, joiden piirien aatteet sen ajan köyhälistölläkin suuressa määrin oli.
Suurempi vapaus rakkaudessa ja avioliitossa oli itse asiassa vaatimus, joka oli paljon lähempänä kumouksellisia yläluokkia, 1500-luvun ruhtinaita, kauppiaita ja humanistisia oppineita, kuin niitä aineksia, joista kastajat saivat jäsenensä. Kohoavissa korkeammissa luokissa saattoi olla olemassa elämäniloa, tietoisuutta omasta personallisuudesta, jonka voimakkaan kehittymisen ja toiminnan kaikki edellytykset niissä piireissä olivat olemassa, »individualismia» ja kaikkinaisen pakon vihaamista. Sorrettujen alempien luokkien piiristä lähteneet kommunistit eivät voineet ajatella pysyvänsä pystyssä muuten kuin että sulausivat personallisuuksineen suureen yhteisöön. Näille aineksille, jotka harrastivat synkkää kieltäymystä, olivat sukupuolielämän ilot, kuten kaikki muukin ilo, jotain halpamaista ja synnillistä, ja niiden täytyi olla heistä sitä hyljättävämpiä, kun ne näyttivät kuuluvan ylempien luokkien ylellisyyteen ja ylimielisyyteen. Koko nykyaikainen yksilöllinen sukupuolirakkaus oli vielä kehdossaan, ja sen edellytykset ilmenivät enempi yläluokassa kuin kansan syvissä riveissä.
Siten esiintyjätkin juuri uskonpuhdistuksen ajan ruhtinaanpalvelijat helpompien avioeronehtojen puoltajina; Luther ja Melanchton selittivät vieläpä moniavioisuudenkin luvalliseksi! Ja Luther selitti yksinpä avioliiton ulkopuolisenkin sukupuolielämän ansiokkaammaksi kuin sukupuolipuhtauden. »Kaikki munkit ja nunnat, joilla ei ole uskoa ja jotka luottavat puhtauteensa ja munkkikuntaansa, eivät ole arvokkaita tuutimaan kastettua lasta, olkoonpa se sitten vaikka aviotonkin. Syy: sillä heidän munkkikuntansa ja heidän elämänsä eivät ole Jumalan sanan mukaisia, eivätkä he myöskään voine kehua, että Jumala mielistyy kaikkeen, mitä he tekevät, kuten nainen voipi tehdä, vaikkapa hän kantaisi aviotontakin lasta.»
Tämän ajan kommunistit olivat sitävastoin melkein poikkeuksetta peräti ankaria avioliittokysymyksissä. Aviorikos oli vaikea rikos, ja avioliitto oli rikkomaton. »Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset saa erottaa», sanoivat kastajat. Avioliittorikoksen tapahtuessa rangaistiin ei ainoastaan syyllinen sulkemalla hänet seurakunnan yhteydestä määrätyksi ajaksi, vaan myöskin syytön puoliso sai osansa ja kiellettiin kastajien ankarimman rangaistuksen, seurakunnasta sulkemisen, uhalla pitämästä yhteyttä puolisonsa kanssa, ennenkuin tämä oli kokonaan taasen saanut armon.
Naisyhteisyydestä ei heillä siis ollut jälkeäkään. Kastajat olivat avioliiton asioissa ankarampia kuin »pakanat». Mutta toiselta puolen ei heillä ollut juuri mitään muuta jäljellä avioliitosta kuin itse paritteleminen. »Vanhimmat» järjestelivät enimmäkseen avioliitot, melkein kuin Platonin valtiossa tai Oneidan »täydellisten» keskuudessa.
Yksiavion oleelliset toimet, lukuunottamatta parittelua, suoritettiin pitämällä yhteistä taloutta ja kasvattamalla lapset yhdessä.
Seurakunta jakaantui useampiin talouskuntiin, joita oli siellä täällä ympäri koko Mähriä. Sen suurimman kukoistuksen aikana oli näitä 70, ja jokaisessa oli 4 á 600 henkeä, suuremmissa vieläpä 2,000:kin. Heillä kaikilla oli yksi kyökki, yksi leipomohuone, yksi juomakeittiö, yksi koulu, yksi huone lapsivuoteessa olevia naisia varten, yksi huone, missä äidit olivat pikkulastensa kanssa j. n. e.
Jokaisessa sellaisessa huonekunnassa oli yksi taloudenhoitaja, joka osti kaiken viljan, viinin, villan, hampun, suolan, eläimet y. m. tarpeet niillä rahoilla, jotka saatiin käsityöstä ja muista tuloista, ja tarpeen mukaan sitten jaettiin jokaiselle. Niin tuotiin ruokaa koululapsille, naisille, jotka olivat äsken nousseet lapsivuoteesta, ja kaikelle muulle kansalle yhteen huoneeseen, ruokahuoneeseen. Sairaille on asetettu sisaria, jotka tuovat heille ruokaa ja juomaa ja palvelevat heitä.
»Hyvin vanhat asetetaan erikseen ja heille annetaan vähän enemmän kuin nuorille ja terveille ja kaikille kohtuuden ja varojen mukaan.» (Loserth.)
Minkälainen ruoka oli näissä yhteisissä aterioissa, käy selväksi muutamasta kirjeestä vuodelta 1642, kun seurakunta oli karkotettu Mähristä ja vietti Unkarissa puutteenalaista elämää. Siinä sanotaan: »Lihaa meillä on kaikkina päivinä illalliseksi, ja yksi, kaksi, kolme tai neljä kertaa viikossa aamiaiseksi, sen mukaan kuin ajatkin ovat. Muissa aterioissa me käytämme hyväksemme vihanneksia. Kaikkina päivinä on kahden aterian ohella myöskin sopiva mitallinen viiniä, mutta muuten ei milloinkaan, paitsi silloin kun menemme iltarukoukseen, silloin saamme myöskin mitallisen viiniä, toisinaan on oluttakin. Leipää, joka meillä on yhteisessä kodissa, syömme me mielellämme, mutta tuoretta ei ole varsin usein — paitsi erityisissä tapauksissa, niinkuin Herran muistopäivänä, pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna.»
Sisarusten ruoka — kastajat kutsuivat toisiaan sisaruksiksi — oli siis yksinkertainen, mutta samalla jotenkin runsas. Ruuassa ei oltu kaavamaisia, vaan, kuten olemme nähneet, »kaikille annettiin kohtuuden ja varojen mukaan». Kuinka tässä meneteltiin, se selviää muutamasta ruokaohjeesta nälkävuodelta 1569; siinä määrätään ravinto ijän, sukupuolen, toimen, terveydentilan j. n. e. mukaan. Yksin tämä niin raaka ja alkuperäinen yhteiskuntamuoto on siis paljon etevämpi niitä »valtion keittiöitä», joissa jokaiselle poikkeuksetta annetaan sama ja yhtä suuri ruoka-annos, joita Eugen Richterin mielikuvitus näkee 1900-luvun sosialidemokratisessa »tulevaisuusvaltiossa»!
Paitsi kastajien yhteistä taloutta ansaitsee heidän yhteinen lastenkasvatuksensa erityisesti huomiota. Beck puhuu heidän lastensa »spartalaisesta kasvatuksesta» ja kuvailee, kuinka »lapset äidinrinnoilta joutuivat yhteisiin lastenkamareihin, missä he saivat kasvaa vanhemmilleen ja lapsellisille tunteille vieraina». Hän olisi voinut ehkä vielä paremmin puhua »platonilaisesta» lastenkasvatuksesta, sillä uudestikastajien kasvatusjärjestelmä muistutti useissa kohdin Platonin tasavaltaa samoin kuin useissa kohdin Moren »Utopiaa». Ei ole mahdotonta, että tämä voipi osaksi riippua suoranaisesta aatteiden siirtymisestä. Platon ei ollut tuntematon uskonpuhdistuksen ajan kommunisteille. Tuomas Münzer viittaa useasti hänen »Valtio»-kirjaansa. Baselin humanistit, joiden läheisistä piireistä useat ensimäiset sivistyneet kastajat lähtivät, keskustelivat ja väittelivät innokkaasti Moren »Utopiasta». Mutta yhdenmukaisuuden saattaa myöskin selvittää aivan yksinkertaisesti sillä tavoin, että olosuhteiden oma johdonmukaisuus johti Mährin sivistymättömän köyhälistön samalle tielle, jolle kreikkalainen maailmanviisas ja englantilainen humanisti joutuivat vetäessään johtopäätöksiä aatteistaan.
Niin pitkälle kuin Platon, eivät huterilaiset menneet — he eivät vaatineet, että lapsi olisi otettava äidiltä niin varhain, ettei tämä enää sitä tuntisi. Lapsi pysyi äitinsä luona usein kahdenkin vuoden ikään, mutta silloin hän joutui yleiseen kasvatuslaitokseen, kouluun.
Tämä oli yksi kohta, joka herätti paljon pahennusta kastajien vastustajissa. »Nuo väärät uudestikastajat toimivat luontoa vastaan», kirjottaa Fischer v. 1607 ja kuvaa, kuinka säälimätöntä oli ottaa lapset oikeilta vanhemmiltaan ja antaa ne ensiksi erityisten sisarien ja sitten äkäisten kasvattajien ]a koulumestarien haltuun. Mutta sama Fischer kumoo itse itsensä, kun hän valittaa, että Mährin varakkaat mieluimmin ottivat imettäjät ja hoitajat lapsilleen uudestikastajien joukosta »niinkuin nämä yksin ymmärtäisivät näitä asioita». Loistavampia todistuksia ei voi antaa kommunistisen kasvatuksen etevämmyydestä kuin sellaiset katkeran vihollisen lausumat sanat.
Uudestikastajien koulutkin olivat niin suuressa maineessa, että toisuskoisetkin mielellään lähettivät lapsensa niihin. Heidän koululaitoksensa ja kasvatusopilliset sääntönsä ansaitsevat huomiota vielä nykyäänkin, ja 1500-luvulla olivat ne suuremmoisia.
Sen ajan tavallisten opetusmenettelyjen valaisemiseksi mainittakoon seuraava tapaus, jonka Erasmus Rotterdamilainen kertoo ja joka on aikaa kuvaava. Muutamalla koulumestarilla oli tapana aina aterian jälkeen, jota hän söi yhdessä oppilaittensa kanssa, kutsua jonkun oppilaista esiin ja antaa hänet raa'an rangaistusmestarin kuritettavaksi. Kun kerran eräs heikko poika sai osansa, hakattiin häntä siksi kunnes hän makasi puolikuolleena piiskurin jalkain juuressa ja piiskuri oli hiestä märkänä. Mutta opettaja kääntyi rauhallisesti toisten oppilaiden puoleen ja sanoi: »Hän ei kyllä ollut tehnyt mitään, mutta häntä täytyy nöyryyttää». Tämä oli kommunismin vastustajien kasvatusoppia.
Kastajat taas selittivät: »Kovilla iskuilla ei paljon saada aikaan. Täytyy opilla vaikuttaa lapsiin.»
Kastajien kouluissa oli lukuisa opettajisto. Opettajien oli pidettävä huolta paitsi lapsen henkisestä, hänen ruumiillisestakin hyvinvoinnistaan, vieläpä pantiin tälle pääpainokin. »Kun lapsi viedään kouluun», sanotaan vuoden 1568 koulujärjestyksessä, täytyy sen terveydentilaa mitä huolellisimmin tutkia. Jos hänessä on joku vaarallinen tauti, kuten luumärkä, sukupuolitauti tai sellainen, niin häntä pidettäköön nukkumassa, syömässä ja pesuissa erillään muista lapsista.»
Kun »koulunäiti» on puhdistanut jonkun lapsen sairaan suun, niin ei hän saa pesemättömin käsin tarkastaa terveitten lasten suita. Myöskin on hänen neuvottava »sisarille», kuinka lapsen suu puhdistetaan. Yleensä pannaan suuri arvo ankaraan puhtauteen. »Sisarien» on valvottava pikkulasten nukkumista, peitettävä ne, jos ne potkivat peiton päältään. Lapsia ei saa lyödä, jos nämä alkavat nukkuessaan kirkua.
Lapsille ei saanut olla tarpeettoman ankara. Jos lapsi tekee virheen kehruussa, niin on siinä kylliksi, että se ilmotetaan »koulunäidille». Hän kurittaa suurempia tyttöjä ja koulumestari suuria poikia. Kun olisi rangaistava varkaudesta, valheesta ja muista synneistä, täytyy aina kysyä joltakin veljeltä neuvoa. Kaikellainen lyöminen päähän tai suuhun ja muullainen liian ankara kuritus on ankarasti kielletty.
Kasvatuksen tulee olla yksilöllistä. »Lasten kurittamisessa tarvitaan suurta huomaavaisuutta ja oikeata erilaisuutta. Yksi taipuu ystävyyttä käyttämällä, toinen voitetaan lahjoilla, kolmas vaatii ankarampaa kuria.»
Mitä aineita kastajien kouluissa luettiin, sitä emme lähemmin tunne; etukädessä harjotettiin niissä luonnollisesti sisälukua ia kirjotusta, joita molempia melkein kaikki kastajat osasivat. Hyödyllinen työnteko näyttää käyneen käsi kädessä henkisen kehityksen kanssa; varsinkin totutettiin tytöt varhain kehräämään.
Mihin ikävuoteen asti lapset olivat koulussa, emme tiedä. Koulusta joutuivat he teollisuuden, maanviljelyksen tai talouden töihin. Teollisuus ja maanviljelys tarkottivat ennen kaikkea seurakunnan tarpeitten tyydyttämistä. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kukaan saanut työskennellä toisille.
Mutta kastajat olivat oivallisia ja ahkeria työmiehiä ja heidän tvönsä tuotti melkoisesti yli tarpeen. Varsinkin kunnostivat he itseään hevosenhoitajina, mylläreinä, oluenpanijoina sekä veitsien ja ennen kaikkea veran valmistamisessa, joka oli heidän pääammattinsa. Tässäkin tapaamme taas villakutomisen mitä likeisimmässä kommunismin yhteydessä.
Se mitä yli oman tarpeen tuotettiin näillä ja muilla tuotannon aloilla, sai tavaratuotannon yhteiskunnassa luonnollisesti tavarain muodon. He myivät suuren osan tuotteitaan, mikä heille taasen teki mahdolliseksi laajentaa määrättyjen tuotteiden valmistusta jatkuvasti paljon yli omien tarpeiden. Niin joutuivat he monella tuotannon alalla teollisuuden suurtuotantoon.
Kotitalouden ja tuotannon muodot ovat aina olleet likeisessä suhteessa toisiinsa. Ennen oli näin laita vielä suuremmassa määrässä kuin nyt. Kapitalistinen tuotanto on höllentänyt tätä suhdetta, erottamalla työpajan kotitalouden piiristä; molempien suhde ei enään ole välitön. Mutta vanhalla ja keskiajalla olivat molemmat mitä läheisimmässä yhteydessä toistensa kanssa, tuotannon laajuus määräsi perheen laajuuden.
Mutta päinvastoin ei myöskään perheen laajentuminen jäänyt vaikuttamatta tuotannon laajentumiseen.
Yhteinen kotitalous, esim. luostareissa tai beghardilaistaloissa esiintyvä, edistikin aina pyrkimystä suurliikkeiden muodostumiseen. Kun 20:kin kankuria eli yhteistä taloutta pitäen, oli lähellä se, että he ostivat myöskin raaka-aineen yhteisesti ja työskentelivät yhteisessä huoneustossa. Mutta nämä pyrkimykset ovat toteutuneet vain vähässä määrin; toisissa — luostareissa ehkäisi niitä se, että nämä järjestöt säännöllisesti ennen pitkää lakkasivat olemasta työjärjestöjä ja muuttuivat riistämisjärjestoiksi, toisissa begharditaloissa ja sen tapaisissa laitoksissa estivät vainot työn yhteisyyttä pääsemästä kehittymään, ottamasta syvää juurta ja vaikuttamasta tuotantotapaan.
Ja luostarit samoin kuin begharditalot menestyivät työlaitoksina aikana, jolloin ei ollut yhteiskunnallisia eikä tekotavallisia edellytyksiä suurtuotannolle.
Toisin oli laita Mährin uudestikastajien. Heidän järjestönsä olivat varmempia kuin useimmat beghardilaistalot olivat olleet; mutta ollen vieraita, joita vain siedettiin ja joita hallitsijoidensa viha aina uhkasi, eivät he voineet kehittää talouksiaan riistämislaitoksiksi, kuten luostarit. Vihdoin esiintyivät he aikana, jolloin yhteiskunnalliselle tuotannolle jo oli lukuisia edellytyksiä! Vuorityötä ja malmienjalostusta harjotettiin jo kapitalistisesti. Mutta käsityökin pyrki silloin jo usein laajentumaan käsiteollisuudeksi ja rikkomaan liikkeen ammatillisen rajottamisen puitteet, jotka estivät käyttämästä muuta kuin muutamia sällejä. Kun sitten muodostui 1,000–2,000 hengen yhteisiä kotitalouksia, täytyi niissä olevien suurliikkeiden laittamista ja kehittämistä tarkottavien pyrkimysten löytää suotuisa maaperä.
Uudestikastajien kesken »kävi kaikki suurliikkeen tapaan ja eri käsityöläiset valmistivat tuotteita toistensa tarpeiksi. Oli mitä jyrkimmin kielletty ottamasta raaka-ainetta muualta kuin uudestikastajien itsensä parista, kun vaan sellaista sieltä oli saatavissa. Niin saivat nahkurit valmistettavat vuodat teurastajilta ja jättivät ne valmistettuina satulasepille ja suutareille. Samallainen oli puuvillakehrääjien ja kankurien, kankurien ja räätälien suhde j. n. e. Vain muutamia raaka-aineita, kuten rautaa, hienompia öljyjä ja muutamia muita tuotiin ulkoa. Ja eri ammatteja harjotettiin suuressa mittakaavassa, sillä tuotteilleen: puukoille, sirpeille, kankaille, kengille j. n. e. saivat he hyvän menekin, paitsi veljien, myöskin muitten naapurien parissa.»
Niistä raaka-aineista, joita he ostivat, olisi Loserthin, joka tämän kuvauksen on antanut, täytynyt vielä mainita yksi, joka oli sangen tärkeä, villa. Heidän kangasteollisuutensa menestyi niin suuressa määrin, ettei mähriläinen villa enään riittänyt, vaan täytyi villaa tuottaa ulkoa, todennäköisesti Unkarista.
Jokaisessa ammatissa oli aineenostajansa, jakajansa ja päällysmiehensä. Ensinmainitut ostivat, jos tarvittiin, raaka-aineen suurissa määrin, toiset jakoivat sen eri työmiehille ja valvoivat heidän yhteistyötään. Näiden asioiden ja yleensä tuotannon järjestämisessä oli veljillä paljon puuhaa. Tämä käy selväksi m. m. niistä lukuisista järjestyssäännöistä, joita he ovat työskentelyn järjestämiseksi tehneet. Valitettavasti ei näitä ole monta tallella, eipä edes veranvalmistusta koskevia, jota he harjottivat suuressa määrin ja menestyksellä. Emme näin ollen tiedä miten pitkälle työnjako ja järjestelmällinen yhteistyö eri teollisuusaloilla meni. Varmaa on, että he sen ajan ammattikunnalliseen käsityöhön verraten olivat ottaneet aimo askeleen käsiteollisuutta kohti. He huolehtivat myöskin siitä, että he olisivat teknillisessä suhteessa aikansa tasalla. Niinpä he esim. aika ajoin lähettivät mylläreitä Sveitsiin tutkimaan sikäläisiä ammattiin kuuluvia laitoksia.
Vielä enempi he olivat luonnollisesti kaupantekoon nähden käsityöastetta etevämmällä kannalla, he kun osaksi ostivat raaka-aineet suurissa määrin ja vain osaksi saivat itse valmistamalla. He saattoivat myöskin helpommin kuin yksityiset valmistajat voittaa kauppapulat, joskaan ei liikatuotantoa toisinaan kokonaan voitu välttää. Mutta silloin autettiin asia panemalla liiat käsivarret maanviljelykseen, jolla alalla työtä ei koskaan puuttunut.
Kaikkien näiden etujen lisäksi, joita kommunistisella suurtuotannolla oli käsityöläisten yksilölliseen valmistamistapaan verrattuna tuli luonnollisesti vielä se, että jokaisen yksilön ylläpito tietysti tuli paljon huokeammaksi suuressa yhteisessä taloudessa kuin käsityöläismestarien pienissä talouksissa. Eivätkä milloinkaan lakanneetkaan valitukset siitä turmiollisesta kilpailusta, jonka kommunistit tuottivat ammattikuntien käsityöläismestareille. Uudestikastajat väittivät, etteivät he tehneet mitään muuta kuin ahkeroivat kaikessa rehellisessä työnteossa. He selittivät, etteivät he suinkaan saata huonontaa työtään siksi, että yksi ja toinen heitä aiheettomasti moitti.
Kastajien laitosten etevämmyys vastustajien laitoksien rinnalla tuotantotapaan samoin kuin koululaitokseenkin nähden, käy paraiten selville juuri vastustajien valituksista. Me neuvomme kaikkia niitä, jotka väittävät, että kommunismin täytyy kaikissa olosuhteissa olla epätaloudellinen, ajattelemaan tätä seikkaa. Mährin uudestikastajien kokemukset vahvistavat sitä sääntöä, jonka huomasimme verratessamme luostareita sekä Amerikan uskonnollisia kommunistisiirtoloita toisiinsa (sivu 121[5a]).
Samat syyt, jotka tekivät kaupunkien käsityöläisistä huterilaisten vastustajia, saivat sensijaan suuret maanomistajat, joiden tiloilla he elivät ja joille he maksoivat veronsa, heille suosiolliseksi. Uudestikastajat lisäsivät aateliston rikkautta ja hyvinvointia. Kastajat tulivat Mährin aatelille taloudellisesti välttämättömiksi.
Mutta kastajilla ei ollut taloudellista merkitystä vain tuotteittensa perustuksella, vaan myös niiden palkkatyömiesten tähden, joita heistä saatiin. Useat veljet ja sisaret olivat nimittäin yksityisten palveluksessa. Me olemme jo nähneet, kuinka heidän naisensa olivat haluttuja imettäjiksi ja kasvattajiksi, mutta kastajia käytettiin muissakin toimissa, kuten esim. mylläreinä ja varsinkin liikkeiden johtajina, mikä saa selityksensä siitä, että heidän suuren taloutensa hoitaminen luonnollisesti kehitti järjestämis- ja hallintokykyä heissä.
Eivätkä suinkaan vain erityiset yksilöt olleet sellaisessa yksityisessä palveluksessa, vaan kokonainen kastajaseurakunta. Yksityiset olivat ainoastaan seurakunnan asettamia siihen toimeen, jossa he olivat. He olivat edelleenkin seurakunnan kurinpidon alaisia ja heidän täytyi antaa kaikki tulonsa tälle, ei vain palkkansa, vaan myöskin juomarahansa ja lahjansa, olivatpa nämä sitte rahassa tai luonnossa annetuita.
Näyttää siltä että nämä määräykset pantiin toimeen ilman sanottavia vaikeuksia. Vain yksi ammatti teki tässä poikkeuksen, nimittäin lääkärit. Huolimatta siitä että kastajat halveksivat tiedettä ja oppineisuutta, pitivät he paljon lääkintötaidosta ja vesilääkityksestä. Heidän kylpynsä eivät tosin kai suurestikaan olleet tieteellisellä pohjalla, mutta he lienevät silti käytännössä olleet sangen taitavia, sillä heidän apuaan tässä asiassa haettiin koko maassa, vieläpä kutsuttiin kastajia sitä varten keisarilliseen hoviinkin, joka muuten ei kärsinyt nähdäkään kommunisteja.
Huomattava on heidän kylvettäjiä varten antamansa säännöt vuodelta 1654. Siinä asetetaan kylvettäjille m. m. seuraavia velvotuksia:
4. Tulee lukea ahkerasti ja harrastaa pyhää raamattua ja lääkekirjoja;
8. Yrttejä ja rohdosjuuria kootessa ei saa mennä viinille ja tulla kotiin ilman juuria ja yrtttejä;
16. Eivät saa olla poissa työstä, ikäänkuin olisivat liian hyviä sellaiseen eivätkä luodut työtä tekemään;
17. Älköön myöskään pidettäkö omia lääkkeitä omaksi voitoksi ja hyödyksi;
19. Kaikki rahat, olkootpa sitten lahjotettuja tai juomarahoja, sekä kaikki ansio tulee rehellisesti antaa esimiehelle.
Kylvettäjien oli vaikeinta mukaantua kommunistiseen järjestykseen, ehkäpä sentähden, että he olivat erikoisasemassa, sivistyksensä ja arvonsa puolesta muiden veljien yläpuolella.
Veljien yhteiskuntamuoto oli kansanvaltainen. Yhteisön johdossa olivat osaksi hengelliset, osaksi maalliset virkamiehet. Edelliset, »sananpalvelijat», olivat osaksi apostoleja, jotka kulkivat maailmalla hankkimassa uusia tovereita, osaksi saarnaajia, jotka toimivat kotona Mährissä. Maalliset virkamiehet, »tarpeen palvelijat», olivat raaka-aineitten ostajia, esimiehiä, taloudenhoitajia ja työnjohtajia. Korkein valta oli seurakunnalla. Mutta ettei tämän mieltä tarvinnut kysyä tavan takaa, oli olemassa vanhimpien neuvosto, joka seurakunnan palvelijoiden kanssa ratkaisi vähemmän tärkeitä kysymyksiä. Koko yhteisön johtajana oli piispa. Virkamiehiä ei kuitenkaan valittu, vaan he määrättiin arvalla, »Herran sormen avulla», niistä, jotka näyttivät olevan kelvollisia. Mutta seurakunnan tuli jälkeenpäin antaa vahvistuksensa Jumalan tahdolle ja hyväksyä valittu virkaan, ennenkuin tämä saattoi lopullisesti ottaa sen vastaan.
Lähes kokonaisen vuosisadan pysyi tämä omituinen yhteiskunta, jota tässä olemme kuvanneet, täysissä voimissaan. Se ei kukistunut sisäisen rappeutumisen tähden, vaan ulkonaisen väkivallan uhrina.
Sitten kun Böhmi ja Mähri olivat joutuneet Habsburgeille, olivat nämä olleet alituisessa, joskin enimmäkseen verettömässä sodassa näitten maiden mahtavan aateliston kanssa. Vihdoin syntyi suuri, ratkaiseva taistelu, joka johti kolmenkymmenvuotiseen sotaan ja päättyä aateliston täydellisellä kukistumisella Valkeavuoren tappelussa (1620). Aatelisto melkein tuhottiin. Aateliston mukana kukistuivat sen turvatitkin, Böhmin veljet ja Mährin huterilaiset seurakunnat.
Kardinali Dietrichstein kuulutti 22 p:nä syysk. 1622 keisari Ferdinandin käskyistä, että »kaikkia, jotka olivat liittyneet Huterin veljeskuntaan, olkootpa sitten mies- tai naishenkilöitä, käsketään poistumaan neljän viikon kuluessa kuulutuspäivästä alkaen ankaran ruumiin- ja kuolemanrangaistuksen uhalla Mährin rajojen sisältä».
Sillä kertaa ei karkotusmääräys jäänyt paperille. Nyt tuli loppu Mährin uudestikastajien järjestöstä. Monet liittyivät katolilaisuuteen, vaikka salaisesti pysyivät uskollisina vanhalle uskolleen, toiset menehtyivät, kun he talvella pakolaisina harhailivat ympäri metsissä, pienen osan onnistui jättämällä kaikki omaisuutensa, mitä heillä oli, päästä Unkariin, jossa heillä aina vuodesta 1546 alkaen oli ollut muutamia uutistaloja. Unkarilaiset vallanpitäjät tarvitsivat siirtolaisia ja ottivat tulokkaita mielellään vastaan. Pakolaiset järjestyivät uudella kotiseudulla vanhaan tapaan, mutta seurakunta ei voinut milloinkaan tointua tämän ankaran iskun jälkeen eikä saavuttaa entistä merkitystään. Olosuhteet silloisessa Unkarissa, missä turkkilaisten maahankarkaukset ja omien kansalaisten keskinäiset sodat saivat aikaan hajaannusta, eivät olleet juuri omiansa edistämään köyhän uutisasukassiirtolan pääsemistä hyvinvointiin. Se rappeutui ja hävisi ja sen mukana hävisi olemasta sen kommunismikin.
Olisiko uudestikastajien kommunismi voinut pysyä pystyssä, jos seurakunta olisi Mährissä saanut häiritsemättä kehittyä, ei ole niinkään helposti ratkaistavissa. Mutta varsin todennäköistä ei kuitenkaan ole, että kastajien olisi onnistunut pysyttää kommunismiansa voimassa keskellä kapitalistista yhteiskuntaa, jonka kanssa he tavaratuotannon ja palkkatyön kautta olivat läheisessä yhteydessä ja jolla silloin vielä oli tulevaisuus edessään.
Mutta joka tapauksessa on Huterin lahkolla Mährissä mitä suurin merkitys sosialismin historialle. Siitä tuli kerettiläis-kommunismin kypsin hedelmä ja se näyttää meille selvimmin uudestikastajien pyrkimykset. Sen pääpiirteet ovat vielä samat kuin munkkilaitoksenkin; talous on tavallansa vain jonkunlainen luostari. Mutta se on kuitenkin jo kehittyneempi tätä ja lähempänä uudenaikaista sosialismia, se kun sovittaa avioliiton luostarikommunismiin ja kehittää suurteollisuutta tavalla, joka näyttää, että tämä ei enää ole vain kommunismin sivu-ilmaus, vaan alkaa tulla sen perustukseksi.
Mutta merkityksestään ja omituisuudestaan huolimatta ovat uudestikastajien mähriläiset järjestöt kuitenkin pitkän aikaa olleet unohduksissa. »On kummallista», kirjotti 1858 muuan böhmiläinen historioitsija, »että Mährin uudestikastajien muisto on niin kokonaan hävinnyt kansasta ja että tieteellinen tutkiminen vasta nykyään on hiukan tuonut valoa heidän oloihinsa». Sittemmin on tri Josef Beck väsymättömällä innolla toimien saanut koolle tarpeellisia lähteitä, joita sitte m. m. Loserth on taitavasti osannut käyttää. Mutta erikoistutkijoita lukuunottamatta tiedetään vielä nykyäänkin Mährin uudestikastajista varsin vähän, ja vanhemman sosialismin porvarilliset historiankirjottajat ovat jättäneet heidät kerrassaan huomioonottamatta.
Tämä ei saa meitä ihmetyttää. Nämä herrat eivät yleensä pyri sosialismia ymmärtämään, vaan vain kokoamaan aineksia, jotka näyttävät olevan hyviä sitä tuomitessa. Mutta siihen tarkotukseen sopivat Mährin uudestikastajat huonosti. Paljon sopivampi sellaiseen oli Münsterin uudestikastajien kapina. Ja sitäpä perinnäinen historiankirjotus esittääkin uudestikastajien kuvaavana ilmauksena. Siihen viitataan mielellään, kun tahdotaan osottaa, mitä kamaluuksia kommunismi välttämättömästi tuo mukanaan.
Joka kuulee puhuttavan uudestikastajista, ajattelee tavallisesti heti Münsterin kapinaa, ja joka tästä puhuu, tarkottaa sillä hirmuista mieletöntä irstailevaa remuilua.
Katsokaammepa, missä määrin tämä on oikeutettua.
Myöhemmin kuin Etelä-Saksassa alkoi Pohjois-Saksassa uskonpuhdistusliike varttua ja ajan luokkavastakohdat astua esiin.
Suureksi osaksi on tähän syy haettava Pohjois-Saksan taloudellisesta takapajulla olosta; mutta niissä luoteisissa osissa, jotka olivat korkeammalle kehittyneitä, esti uskonpuhdistusliikettä habsburgilaisten Alankomaiden läheisyys. Talonpojat pohjoisessa eivät yleensä joutuneet mihinkään yleiseen liikkeeseen. Osaksi oli heillä vielä parempi asema kuin veljillään etelässä, osaksi olivat he vielä enempi erillään toisistaan kuin taajemmin asutussa Etelä-Saksassa.
Vain kaksi uskonpuhdistusliikkeen puolta tapaamme Ala-Saksassa: ruhtinaitten ja kaupunkien edustamat. Mitä taasen viimeksimainittuun tulee, ilmeni siinäkin osaksi jyrkkä kaupunkien porvariston ja sen vapautta uhkaavan ruhtinasvallan välinen vastakohta, osaksi ammattikuntien ja vanhojen ylimysperheiden välinen vastakohtaisuus. Ja aivan kuin etelässäkin liittyivät täälläkin, ennenkuin taistelu oikein voi alkaa, kaupunkien alimmat kansankerrokset näihin liikkeisiin ja alkoivat siellä, missä olosuhteet olivat suotuisat, ajaa itsenäistä politiikkaa.
Pohjois-Saksan kaupungeista kuuluisin ja mahtavin, jolla on ollut osaa uskonpuhdistusliikkeeseen, oli vanha hansakaupunki Lübeck.
Lübeckin ylimysmielinen neuvoskunta asettui vallitsevan auktoritetin, katolisen kirkon, puolelle; kansanvaltaisuus sensijaan otti »evankeliumin» asian omakseen. Se sai v. 1530 kapinan avulla voiton, hallitusmuotoa muutettiin kansanvaltaiseen suuntaan, ja kirkon omaisuus otettiin kaupungille. Mutta tämä voitto saatiin vain ammattikuntien ja rahvaan yhteisvaikutuksella. Tämän liiton etevin edustaja ja sen johtaja oli Jürg Wullenweber, joka v. 1533 tuli Lübeckin pormestariksi. Sen seikan nojalla, että hän oli saavuttanut voiton rahvaan avulla, on ymmärrettävää, että hän oli myötätuntoinen uudestikastajille, että Saksassa yleisesti sanottiin, että Lübeck hänen tullessaan tähän virkaan oli joutunut kastajien käsiin. Missä määrin Wullenweber todella hyväksyi uudestikastajien aatteet, ei enään voi sanoa. Mitään käytännöllisiä tuloksia eivät uudestikastajat Lübeckissä saavuttaneet ja yhtä vähän missään muussa Pohjois-Saksan kaupungissa, joissa heitä oli lukuisasti.
Vain yhdessä kaupungissa saavuttivat he hetkiseksi menestystä omituisen olosuhteiden yhteensattuman vuoksi — Münsterissä.
Luoteis-Saksassa oli erikoisen lukuisasti hengellisiä ruhtinaskuntia: Köln, Münster, Paderborn, Osnabrück, Minden j. n. e. Näistä valtioista olivat Kölnin arkkipiispakunta ja Münsterin piispakunta muita paljon merkitsevämmät.
Yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakkaisuudet saivat hengellisissä ruhtinaskunnissa omituisen värityksen. Niiden valtiaalla oli samoissa käsissä kirkon ja valtion mahtikeinot. Mutta hän oli kaikkea muuta kuin yksinvaltainen ruhtinas. Ollen riippuvaisempi keisarista ja paavista kuin maallinen ruhtinas, oli hän samalla myöskin suuremmassa määrin välikappale kuin alueellansa olevan aateliston ja hengellisten hallitsija. Piispojen vaalin olivat kaikkialla tuomiokapitulit ottaneet oikeudekseen, ja niiden virkojen täyttäminen taas, samoin kuin yleensä korkeampien ja merkitsevämpien kirkollisten virkojen täyttäminen, oli aateliston yksinoikeutena (Münsterissä vuodesta 1392 alkaen). Aatelistoa ja hengellisiä liitti siis toisiinsa kiinteä etujen yhteisyys, ja he olivat valitsemansa ruhtinaan rinnalla mahtavampia kuin maallisissa piireissä. Aatelilla ja hengellisillä oli hengellisissä ruhtinaskunnissa enemmän sananvaltaa kuin muissa, ja sitä enempi, jota yksimielisempiä olivat. Kaupungit joutuivat aina alakynteen, ja pienempiä sorrettiin, suuret saivat turvautua omaan apuunsa.
Aatelistolla ja korkeammilla hengellisillä oli asiain näin ollen eninten kadotettavaa, he olivat sen vuoksi lujia vanhan uskon puolustajia; paljon mieluummin jakoivat he tavattomat rikkaudet, joita kirkko oli koonnut hengellisissä ruhtinaskunnissa, Rooman paavi-istuimen kanssa kuin luopuivat kokonaan niistä.
Epävarmempia olivat sitävastoin piispat. Aivan liian helposti joutuivat he kiusaukseen, jonka heille tarjosi maallisten naapurien esimerkki. Kääntyminen lutherilaisuuteen lupasi heille riippumattomuuden paavista, joka rasitti heitä suurilla veroilla, vapaamman vallan kirkkotilojen ja aatelin yli. Ei sen vuoksi ole ensinkään ihmeellistä, että Münsterin piispat, kuten heidän virkaveljensäkin, vain puolin sydämin vastustivat evankelista oppia, vieläpä salaa sitä suosivatkin.
Kun Bernt Rothmann v. 1531 alkoi pitää Münsterin etukaupungissa St. Mauritzissa lutherilaismielisiä saarnoja, silloin kääntyi tuomiokapituli turhaan piispa Fredrikin puoleen, pyytäen, että hän estäisi tämän vallattomuuden. Piispa kielsi kyllä Rothmannin saarnaamasta, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään antaakseen pontta kiellolle, ja Rothmann saarnasi huoletta edelleen. Vasta keisarin käsky sai piispan karkottamaan Rothmannin (tammikuussa 1532). Rothmann jätti St. Mauritzin, mutta ei lähteäkseen maasta, vaan hyökätäkseem münsteriläisen kirkon kimppuun sen keskuksessa: hän siirtyi saarnaamaan itse Münsteriin.
Münster oli rikas ja vahvasti varustettu suuri kaupunki, ei vain piispakunnan, vaan koko Westfalin pääkaupunki. Kansanvalta osottautui siellä erittäin voimakkaaksi. Alkuaan oli neuvoskunta, kuten jokaisessa keskiaikaisessa kaupungissa, yksinomaan kyläkuntayhteistöläisten, vanhojen sukujen, hallussa, joita Münsterissä nimitettiin perintömiehiksi. Mutta kun kauppa ja ammattityöt alkoivat kukoistaa ja ammattikunnat saavuttivat valtaa ja arvoa, silloin hankkivat he lopulta itselleen myöskin pääsyn neuvoskuntaan. Tämän valitsi vuotuisesti kymmenen valitsijaa, joita koko porvaristo oli valitsemassa. Vain puolet kahdestakymmenestäneljästä neuvosherrasta täytyi olla vanhojen sukujen jäseniä. Mutta kaupungin asioiden hoito vaati jo enemmän aikaa ja tietoja, kuin kansanmiehellä yleensä voi siihen aikaan olla. Nuo kaksitoista tavallisen porvariston osalle myönnettyä neuvosherrapaikkaa joutui sen vuoksi yhä uudelleen muutamien harvojen hyvinvoivien perheiden jäsenille, joista perheistä vähitellen kehittyi toinen kaupunkilainen ylimystö, vähemmän ylhäinen kuin perintömiehet, mutta yhteisten etujen siihen liittämä.
Niin muodostui neuvoskunta vähitellen taasen yksinomaan kaupunkien ylimystön eduskunnaksi, ylimystön, joka osaksi eli koroistaan, maansa vuokrasta, osaksi myöskin kaupalla. Mutta neuvoston rinnalle kehittyi ammattikuntien valta. Münsterissä oli seitsemäntoista ammattikuntaa. Jokaisella niistä oli oma ammattikuntatalonsa, ja jokainen hoiti asioitaan omien sääntöjensä mukaan. Sitäpaitsi oli kaikilla yhteinen keskustalo. Paastonaikana, vähän neuvostovaalien jälkeen, kokoontuivat sinne kaupungin kolmekymmentäneljä ammattikuntamestaria ja valitsivat kaksi ammattivanhinta. »Nämä», sanoo muuan sen aikuinen münsteriläinen historioitsija, »ovat koko alemman porvariston päitä ja johtajia, ja heitä pidetään niin suuressa arvossa, että he, yhdessä ammattikuntamestarien kanssa, voivat kumota neuvoston päätökset, jos tahtovat. Sen vuoksi ei maistraatti voi tärkeissä ja yhteisön hyvää koskevissa asioissa päättää juuri mitään, elleivät sitä hyväksy nuo mainitut kansan johtomiehet.»
Rauhallisina aikoina tosin annettiin neuvoston yleensä päättää asiat mielensä mukaan. Mutta jos syntyi riita kunnan ja neuvoston tai hengellisten välille, silloin katosi neuvoston arvo pian. Se oli, kuten jo aikaisemminkin, näkynyt varsin selvästi v. 1525. Mahtava taistelu Etelä-Saksassa ei jäänyt vaikutuksitta Pohjois-Saksassakaan. Kaikkialla ilmeni kaupungeissa alemman kansan liikkeitä; samoin kuin Kölnissä syntyi Münsterissäkin papistonvastainen liike, joka muuttui ilmikapinaksi, kun neuvoskunta koki sitä ehkäistä. Kansa nousi kapinaan ja asetti 40-miehisen valiokunnan, joka teki sen vaatimuksista 36 artikkelia. Nämä eivät koske uskonnollisia, vaan taloudellisia kysymyksiä ja näyttivät, että ammattikunnat johtivat liikettä.
Liikkeen luonteen kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia artikkeleita:
»5. Ei kukaan hengellinen, kuulukoon hän mihin munkkikuntaan tahansa, ei pappi eikä munkki eikä nunna saa harjottaa kauppaa eikä mitään maallista ammattia, olkoonpa se sitten vaikka härkien ruokkimista tai palttinan kutomista tai jyvien kuivaamista. Heidän pitää senvuoksi heti vapaaehtoisesti luopuman sellaisiin toimiin tarvittavista työkaluista, joita on luostareissa tai papiston kodeissa, tai sitten valmistautumaan siihen, että kansa tulee ja ottaa ne.
»6. Älköön kukaan hengellinen olko tämän päivän jälkeen vapaa yleisistä kaupungin ulosteoista.
»7. Niin hyvin hengellinen kuin maallinenkin esivalta kieltäköön alamaisiaan kylissä, vähemmän kuin kahden penikulman etäisyydellä kaupungista, harjottamasta mitään ammattia tai porvarien vahingoksi keittämästä olutta ja leipomasta leipää» j. n. e.
Tämä kapina ei siis tarkottanut kaikkien erikoisoikeuksien poistamista, vaan sitä, että ammattikuntien etuoikeudet olisi asetettu pappien etuoikeuksien sijaan.
Neuvoskunta hyväksyi artikkelit, mutta niitä ei milloinkaan pantu kokonaan käytäntöön. Etelä-Saksan kapinan kukistuttua, kukistuivat Pohjois-Saksalaisetkin liikkeet. V. 1526 saatiin aikaan piispan ja samalla tuomiokapitulin sekä kaupungin välillä sopimus, joka suurimmaksi osaksi palautti papiston oikeudet.
Sillä oli rauha palautettu, mutta kaupungin kansanvaltaisten ainesten vastustus rikasta ja sortavaa papistoa vastaan ei ollut suinkaan sillä poistettu. Suuri talonpoikaissota oli saanut mielet kuohuksiin, ja rahvas, joka oli ennen ollut koko Pohjois-Saksassa uskonpuhdistukselle aivan välinpitämätön, omisti nyt ilolla evankeliumin asian. Entiset hengelliset rupesivat liikettä johtamaan, ja liike, jolla alkuaan oli puhtaasti taloudellinen luonne, pukeutui yhä enemmän uskonnolliseen verhoon ja tuli näennäisesti puhtaasti uskonnolliseksi liikkeeksi.
Tämä ilmiö kohtaa meitä usein uskonpuhdistuksen aikakautena ja sillä on vastaavaisuutensa nykyaikaisissa porvarillisissa ja köyhälistöläisissä liikkeissä. Syy siihen on helposti havaittavissa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisessa liikkeessä on kysymys yksityisistä hetken vaatimuksista, on sen taloudellinen luonne selvä. Mutta mitä enemmän se syventyy ja laajenee ja mitä enempi se pyrkii koko yhteiskuntamuodon mullistamiseen, sitä enemmän tuntuu tarvittavan henkistä yhdyssidettä kaikkien ohjelman eri kohtien välille, sitä enemmän on kaikkien ajattelevien pakko tehdä itselleen selväksi sen liikkeen päämäärä, jonka ensimäisinä askeleina ovat nuo hetkenvaatimukset, sekä selittämään näitä vaatimuksia jonkun korkeamman yleisen periaatteen johtopäätöksiksi. Kuta pienempi ajan taloudellinen tieto on ja kuta pitemmälle liike tähtää, sitä salaperäisemmän leiman saavat yleensä todistukset ja teoriat, sitä pikemmin unohtavat liikkeen kannattajat agitatsioninsa taloudellisen pohjan. Jos jossakin liikkeessä vain on kysymys esim. kauppavapaudesta ja pienemmistä veroista tai lyhemmästä työajasta ja korkeammasta palkasta, silloin lyhytnäköisellekin on selvänä sen taloudellinen ydin. Mutta jos liike laajenee joko porvariston tai köyhälistön yleiseksi luokkataisteluksi vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, niin taloudellinen ydin katoo huomattavista melkein kokonaan, ellei ole tarpeeksi teoretista ymmärrystä sen huomaamiseen. Silloin esiintyy kaikki kysymyksinä luonnollisen oikeuden, järkevyyden j. n. e. käskystä. Uskonpuhdistuksen aikakautena ei puettu ajatuksia lainopillisiin muotoihin, vaan jumaluusopillisiin. Yhteiskunnallinen liike esiintyi sentähden ulkonaisesti sitä jumaluusopillisempana, sitä enempi käyttäen jumalansanaa ja Kristuksen käskyjä, mitä jyrkemmin kumouksellinen se oli.
Vuonna 1529 sai Pohjois-Saksan kansanvaltainen protestanttinen liike suuremman vauhdin. Silloin oli katovuosi ja nälänhätä, jotka kestivät useampia vuosia. Rukiin hinta kohosi moninkertaiseksi, ja tuhoisa kulkutauti, »englantilainen hiki» raivosi lisäksi maassa. Lisäksi hyökkäsivät turkkilaiset maahan, ja se koski Pohjois-Saksaankin siinä muodossa, että näille seuduille määrättiin erityinen sotavero, joka nousi aina 10 prosenttiin asti kaikista tuloista. Ja kuta vähemmän maata itseään turkkilaisvaara näytti uhkaavan, sitä raskaampana tuntui tämä suuri sotavero, vallankin kun maassa muutenkin nvt vallitsi hätä.
Kaiken sen täytyi tavattomasti jyrkentää olevia luokkavastakohtia, vallankin vastakkaisuutta kansanvallan ja rikkaan papiston välillä, papisto kun aivan liian helposti osasi päästä sotaveroja suorittamasta, ja sen ahnaaseen mieleen ei johtunut antaa mitään vapaaehtoisia lahjoja.
Sellaisten olosuhteiden vallitessa saivat jo mainitun Rothmannin saarnat luonnollisesti hedelmällisen maaperän. Vuonna 1531 tuli hän itse Münsteriin, missä kansanvaltaiset ottivat hänet avosylin vastaan ja antoivat hänelle tarpeellista suojaa. Etevin mies kansanvaltaisessa puolueessa oli siihen aikaan rikas verkakauppias Bernhard Knipperdollinck, »komea, vielä nuori mies, jolla oli kauniit hiukset ja parta, urhea, reipas ja voimakas näöltään, liikkeiltään ja toimiltaan, taitava puhumaan ja nopea töissään», kuten häntä kuvataan, ja lisäksi itsepäinen ja toiminnanhaluinen, haaveellisuuteen taipuvainen.
Münsterin kohoamaan pyrkivälle kansanvallalle sopi hyvin, että juuri tähän aikaan, jolloin sen täytyi suorittaa ensimäinen kokeensa puolustaessaan Rothmannia, papilliset vallanpitäjät olivat kiintyneet sisäisiin asioihin. Nämä kuvaavat erittäin hyvin ajan kirkollisia olosuhteita.
Piispa Fredrik, mukava herra, ei viihtynyt virassaan näinä levottomina aikoina, vaan katseli sopivaa henkilöä, joka kelpo hinnasta olisi tahtonut ostaa piispantoimen häneltä. Hän tapasikin vihdoin sellaisen Paderbornin ja Osnabrückin piispassa Eerikissä, joka oli yhtä vallanhimoinen kuin rikaskin ja halusta laajensi alueitaan vielä kolmannella. Kölnin katolinen arkkipiispa ja Saksin lutherilainen vaaliruhtinas olivat välittäjinä tässä kirkollisessa kaupassa, — saivatko he toimestaan välittäjäpalkkion, sitä ei tiedetä. Myyntihinta määrättiin kuitenkin 40,000 guldeniksi, ja törkeän petoksen avulla saivat nuo yhtä hurskaat kuin korkeatkin herrat tuomiokapitulin suostumuksen, — tehtiin tätä varten väärä välikirja, jossa kauppasumma ilmotettiin puoleksi siitä, mitä se todellisuudessa oli. Sellaisia olivat ne yhteiskunta-ainekset, jotka sitte myöhemmin esiintyivät uskonnon, siveyden ja omaisuuden suojelijoina uudestikastajia vastaan!
Joulukuussa 1531 valittiin Eerik väliaikaiseksi piispaksi. Kun hän oli maksanut kauppasumman, luopui Fredrik maaliskuussa 1532 piispallisesta arvostaan.
Tällä väliajalla lisääntyi kerettiläisyys Münsterissä huomattavasti. Mutta uuden piispan tulokaan ei muuttanut paljon asiaa. Hän tunsi olevansa paljon enempi maallinen ruhtinas kuin kirkollinen virkamies, lutherilaisen opin levittäminen oli hänelle vielä vähemmän vastenmielistä kuin hänen edeltäjälleen. Hän oli etevimpien protestanttisten ruhtinasten, sekä Saksin Vaaliruhtinaan että Hessenin maakreivin, läheinen ystävä. Vieläpä oli hän, vaikka olikin kolmenkertainen katolinen piispa, todistajana Teklenburgin kreivin ja erään luostarista paenneen nunnan vihkiäisissä!
Sellaisen piispan valitseminen vahvisti suuressa määrin protestanttisuuden asiaa Münsterissä, mutta sai samalla aikaan hajaannuksen protestanttien keskuudessa. Piispa olisi sallinut vain ylhäältäpäin, vallanpitäjien puolelta, toimitetun uskonpuhdistuksen, mutta ei kansanvaltaista. Piispa ja neuvoskunta olivat kaupungissa »maltillisena» puolueena, joka viekasteli lutherilaisuutta. Kaupunkien kansanvalta oli käyttänyt lutherilaisuutta tuekseen niin kauan kuin kaikki sen vastustajat olivat katolilaisia. Nyt uhkasi lutherilaisuus muuttua kansanvallan aseesta kansanvallan vaarallisimpain vastustajien, piispan ja ylimystön aseeksi. Samassa määrin hävisi kansanvaltaisuudesta mieltymys luterilaisuuteen. Yhä enempi alempi kansankerros kallistui zwingliläisyyteen, joka paraiten vastasi heidän tarpeitaan.
Huhtikuussa 1532 ryhtyivät piispa ja neuvoskunta taisteluun kansanvaltaisuutta vastaan, jonka kukistaminen näytti heistä kaikkein tärkeimmältä. Rothmannia käskettiin lopettamaan saarnaamisensa, mutta seurakunta selitti aikovansa joka tapauksessa pitää hänet pastorinaan.
Ja onni suosi tällä kertaa taaskin kansanvaltaisuuden asiaa. »Tämä oikeudellinen piispa», kirjottaa muuan piispanmielinen kirjailija, »olisi oman mahtinsa ja ystäviensä kautta voinut vaikuttaa paljon tähän asiaan, jollei hänen ennenaikainen kuolemansa olisi tullut väliin. Sillä kun hän vietti tavallista hauskempia päiviä linnassaan Fürstenaussa, lienee hän sairastunut, tai toisten tietojen mukaan kuollut äkkiä tyhjennettyhän mahdottoman suuren viinipikarin.»
Piispan kuolema oli kapinanmerkkinä kaikissa kolmessa hiippakunnassa, joita tuo viiniin autuaasti nukkunut oli elinaikanaan nylkenyt ja sortanut. Kansa nousi kapinaan, karkotti katoliset papit ja asetti protestanttisia mielensä mukaan niiden sijaan. Osnabrückissä saatiin aikaan sovinto, ja Paderbornin kukisti väkivallalla Kölnin arkkipiispa lokakuussa 1532, mutta Münsterissä onnistui kapinallisten pitää asemansa.
Tuomiokapituli oli heti valinnut Eerikin seuraajaksi Frans Waldeckilaisen ja ylimyssuvut selittivät olevansa valmiita vannomaan hänelle kuuliaisuutta. Mutta ammattikuntien kokous päätti sensijaan 1 p:nä heinäk. muodostaa liiton evankeliumin suojelemiseksi ja asetti 36-miehisen vallankumouksellisen valiokunnan, joka niin pelotti neuvoskuntaa, että se myöntyi kaikkeen, mitä seurakunta pyysi. 36-miehinen valiokunta järjesti nyt kirkon uudelleen ja rupesi samalla liittoon m. m. Hessenin maakreivi Philipin kanssa. Kun piispa Frans syksyllä alkoi hengellisen ja maallisen ylimystön avulla varustautua kukistaakseen kaupungin väkivallalla, pakotti valiokunta Münsterin neuvoston ryhtymään vastavarustuksiin.
Syntyi mitättömiä kahakoita, mutta piispa ei uskaltanut ruveta ratkaisevaan hyökkäykseen tuota vahvaa kaupunkia vastaan, vaan ryhtyi sen sijaan keskustelemaan neuvoston kanssa.
Neuvosto oli luonnollisesti taipuvainen sovintoon, mutta kansa ei tahtonut tietää mitään myönnytyksistä. »Ei askeltakaan takaisin! Mieluummin teurastakaamme ja syökäämme omat lapsemme», huudahti Knipperdollinck, ja rahvas oli samaa mieltä. Salaa suunniteltiin hyökkäystä pienen Telgt-kaupungin kimppuun, jonne piispa oli kutsunut omat miehensä ja Münsterin neuvosherroja. Siihen ryhdyttiin yöllä joulukuun 26 päivää vastaan, ja se onnistui. Piispa itse oli lähtenyt sattumalta pari päivää aikaisemmin kaupungista, mutta joukko hengellisiä ja maallisia ylimyksiä, katolisen asian etevimmät edustajat maaseudulta ja Münsteristä, otettiin vangiksi.
Tämä ratkaisi asian. Hessenin maakreivi Filipin välityksellä saatiin aikaan sopimus, jossa pääasiallisesti vahvistettiin, mitä kapinan kautta oli saatu aikaan.
Münster tunnustettiin evankeliseksi kaupungiksi.
Ammattikunnallinen kansanvaltaisuus oli voittanut Münsterissä, mutta vain järjestymättömän väestön, pääasiassa siis omaisuudettomien, köyhälistön avulla. Eikä se tällä kertaa voinut, kuten sekä ennen että jälkeenpäin niin usein on tapahtunut, heittää asettaan syrjään sitä käytettyään. Sillä voitto oli vain onnellisen hyökkäyksen hedelmä eikä saavutettu ratkaisevasti voittamalla vastustaja avoimessa taistelussa. Uusia vaikeita taisteluja oli edessä ja niiden uhka piti porvarillis-kansanvaltaisia köyhälistöläisten yhteydessä. Mutta köyhälistöläisen kansanvallan kuvaavimpana ilmauksena oli uudestikastajien lahko. Se huomattava asema, jonka köyhälistö Münsterissä oli saanut, teki senvuoksi pian tämän kaupungin uudestikastamisliikkeen keskukseksi Pohjois-Saksassa.
Ne molemmat ahjot, joista näitä oppeja sinne tuotiin, olivat Strassburg ja Alankomaat.
Strassburgissa, joka on läheisessä taloudellisessa ja valtiollisessa yhteydessä Pohjois-Sveitsin suurien kaupunkien kanssa, oli v. 1525 zwingliläinen valtiokirkollisuus voittanut. Mutta tämän taistellessa katolisuutta ja lutherilaisuutta vastaan nousi siellä, kuten muissakin Etelä-Saksan kaupungeissa, kastajienlahko kukoistukseen, niin että Strassburg tuli paraaksi pakopaikaksi kaikille niille veljille, jotka eivät lähteneet Mähriin. Me tapaammekin siellä 1520-luvun lopulla toinen toisensa jälkeen melkein kaikki huomattavat eteläsaksalaiset kastajat, m. m. Tyrolista tulleen Pilgram Marbeckin, joka strassburgilaisten hyödyksi toimitti nerokkaalla tavalla joen siihen kuntoon, että sen kautta saatiin Schwarzwaldin metsistä puita tähän puutavarasta köyhään kaupunkiin.
Tärkeimmäksi kaikista tuli Strassburgissa tuo paljon matkustanut turkkurinsälli Melkior Hofmann Schwabenista. Tämä oli jo v. 1523 saarnannut Liivinmaalla evankelisessa hengessä, tuli sitten Tukholman saksalaisen seurakunnan saarnaajaksi; sieltä karkotettuna sai hän Tanskan kuninkaalta Fredrikiltä luvan saarnata ja oleskella Holsteinissa. Mutta kun hän kääntyi luterilaisuudesta Zwinglin oppiin, karkotettiin hänet maasta v. 1529. Hän tuli silloin Strassburgiin, Saksan zwingliläisyyden pääpaikkaan. Täällä hän kuitenkin liittyi kastajiin ja oli jo v. 1530 näiden huomatuin mies, kun kaikki vanhat johtajat olivat kaatuneet tai karkotetut.
Hurmahenkinen ja haaveileva intoilija kun oli, veti hän taas esille Hans Hutin opit tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka nyt voitti etelä-saksalaisten talonpoikien keskuudessa sitä suurempaa alaa, kuta ankarampi vaino oli. Mutta turkkilaisilta ei ollut enää mitään odotettavissa. Hofmann julisti Strassburgin taivaalliseksi Jerusalemiksi ja ennusti, että kastajat pääsisivät siellä valtaan, vieläpä aivan pian, jo v. 1533.
Vallan mieletön ei tämä ennustus ollutkaan. Kastajat olivat Strassburgissa jo jommoinenkin mahti, eikä kauan enää voinut viipyä, ennenkuin ratkaisun täytyi tapahtua. On luonnollista, että Hofmann luotti voittoon. Vain se, joka uskoo asiaansa, saattaa menestyksellä sen eduksi toimia.
Tärkeässä kohdassa jäi Hofmann kuitenkin kastajien yleisen perinnäisen katsantotavan kannalle; hän julisti väkivallan käyttämisen, kapinoimisen, syntiseksi. Hän luotti yksinomaan lähetystyöhön, Jumala antaisi voiton.
Aluksi kohtasi Hofmann seurakunnassa ankaraa vastustusta, mutta hänen suuntansa tuli kumminkin lopulta vallitsevaksi, johon ei suinkaan vähän vaikuttanut hänen menestyksensä Alankomaissa, jonne hän jo v. 1530 oli lähtenvt agitatsionimatkalle.
Alankomaat olivat, kuten olemme nähneet, olleet kerettiläiskommunismin päämaana Alppien pohjoispuolella. Mutta sama nopea taloudellinen kehitys, joka tämän kerettiläiskommunismin synnytti, antoi myöskin varhain voimia sen vaarallisimmalle viholliselle, vahvalle valtiovallalle.
Ruhtinasvalta oli 1500-luvun alussa Alankomaissa paljon mahtavampi ja itsenäisempi kuin Saksassa.
Habsburgit nousivat v. 1504 myöskin Alankomaiden silloisen päämaan Espanjan valtaistuimelle ja heillä oli kirkossa ja inkvisitsionissa tottelevaiset aseet, jotka pitivät kaikki niskottelevat ainekset ohjissa. Vuonna 1516 yhdisti Kaarle V kaikkiin muihin alueihinsa Alankomaitten 17 maakuntaa. Hänellä oli nyt hirmuiset aseet käytettävänä kukistaakseen kaiken vastustuksen perintömaissaan. Alankomaissa hän voi esiintyä protestanttisia liikkeitä vastaan paljon pontevammin kuin Saksassa. Hän perusti ja pani toimeen kaikkialla, missä se näytti tarpeelliselta, yksinvaltaisen hallitusmuodon, joka sitten hänen poikansa Filip II:sen aikana sai niin hirvittävän muodon ja joka vasta 80-vuotisen taistelun jälkeen, ja sittenkin Alankomaissa vain osaksi, saattoi murtua. Vapaamielinen historiankirjotus on tästä huolimatta kohdistanut kaiken siveellisen mielipahansa Filip II:en, mutta aina kohdellut Kaarle V:ttä kovin sääliväisesti. Syynä siihen on varsin yksinkertaisesti ollut se, että Alankomaitten korkeammat luokat, aatelismiehet ja kauppiaat, jaksoivat hyvin Kaarle V:nnen yksinvallan vallitessa. Sillä tämä, joka oli Alankomaissa syntynyt ja kasvanut, suosi heitä kaikin tavoin, piti heitä espanjalaisten arvoisina vieläpä näitä parempinakin niin selvästi, että Espanjan kaupungit rupesivat v. 1522 kapinoimaan.
Tämä muuttui kokonaan toiseksi, kun Filip II, joka oli kasvatettu espanjalaiseksi, nousi valtaistuimelle. Nyt pidätettiin kaikki paremmat paikat armeijassa, hallituksessa ja siirtomaissa alankomaalaisilta ja annettiin espanjalaisille, tai tarkemmin sanoen kastilialaisille. Se johti Alankomaat kapinaan.
Kaarle V:nnen aikana pidettiin alemmat luokat Alankomaissa ohjissa aivan yhtä raudankovalla ankaruudella kuin hänen seuraajansakin hallitessa, eivätkä he voineet aikaansaada mitään, niin kauan kuin hallitsevat luokat olivat sovussa keskenään. Se selittää, että kerettiläiskommunismin kotimaassa, jossa vallitsi pitkälle edistynyt taloudellinen kehitys ja missä oli lukuisa köyhälistö ja kaikki beghardien toiminnan muistot. Saksan uskonpuhdistuksen ensimäisen vuosikymmenen kuluessa oli näennäisesti niin huono maaperä kommunistisille opeille. Kuitenkaan ei puuttunut kommunistisien pyrkimysten ilmauksia, huolimatta valtiovallan hirmuisesta sorrosta. 15:nnen vuosisadan lopulla puhutaan »valdolaisten» salaisista seuroista, joilla oli nimenä »turlupins» tai »pifles», myöskin, mikä on huomattavaa, »tisserands» (kankurit).
Kastajien käännytystyön sanotaan alkaneen jo v. 1524. Vuodelta 1527 mainitaan jo kolme marttyyria »veljien» asialle Hollannissa. Hofmannin merkitys ei ollut siinä, että hän olisi sinne vienyt kastajien mielipiteitä, vaan siinä, että hän ennustuksillaan tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka piti alkaa v. 1533, antoi kastajille rohkeutta tuoda julkisuuteen mielipiteitään.
Huomattava on, että uusi lahko, melkiorilaiset — kuten heitä Melkior Hofmannin mukaan kutsuttiin — ei voinut oikein menestyä taloudellisesti ja valtiollisesti pisimmälle kehittyneissä maakunnissa, Flanderissa ja Brabantissa. Valtiovalta oli siellä jo liian vahva ja keskitetty. Liikkeen keskus oli pohjoisten maakuntien kaupungeissa, missä vielä oli jälkiä kaupunkien vanhasta itsenäisyydestä, Hollannissa, Seelannissa ja Frieslannissa, samoissa maakunnissa, joiden myöhemmin onnistui vapautua Espanjan ikeestä. Pääseurakunta muodostettiin Amsterdamiin. Se ei pelästynyt siitä, että keisari Kaarlen nimenomaisesta käskystä sen johtaja, Jan Volkerts, ja kahdeksan hänen aatetoveriaan mestattiin Haagissa joulukuun 5 p:nä 1531 ja päät vietiin Amsterdamiin, »missä ne asetettiin riukuihin ympyrään, niin että näkyivät kauaksi laivoille, jotka tulivat ja menivät, ja saarnaaja keskelle korkealle toisten yläpuolelle». Kaupungin viranomaiset ummistivat silmänsä lahkolaisiin nähden. Amsterdam pysyi liikkeen keskuksena Alankomaissa.
Tuskin alkoivat melkiorilaiset saavuttaa kannatusta, kun kaksi suuntaa muodostui heidän keskuuteensa. Kaikki uskoivat luonnollisesti uuden Jerusalemin, uuden yhteiskunnan pikaiseen tuloon, mutta käytännöllisemmät arvelivat, ettei se kuitenkaan muodostuisi itsestään, ihmeen kautta, vaan että — puhuaksemme nykyajan kieltä — köyhälistön täytyisi itse vapauttaa itsensä. Kansan täytyy, sanoivat he, taistella sortajiaan vastaan samoilla keinoilla, joita nämäkin käyttävät, aseilla. Miekka, jonka jumalattomat ovat vetäneet tupesta jumalan kansaa vastaan, täytyy kääntyä heitä itseään vastaan.
Niin opetti Jan Mathys, harlemilainen leipuri, joka ensimäisenä melkiorilaisten keskuudessa esiintyi puolustamaan väkivaltaista menettelytapaa. Mathyksen oppi oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa erään kaikkien kastajien tähänastisen ohjelman tärkeimmän kohdan kanssa. Mutta se oli luonnollinen seuraus niistä kiliastisista toiveista, joille vainot valmistivat sopivaa maa-alaa. Älköön se ihmetelkö, joka saattaa jonkun kansankerroksen epätoivoon, jos tämä lopuksi rupesi puolustukseen. Mathysin opit menestyivät Alankomaissa vielä senkin vuoksi, että luokkavastakohdat ovat siellä jo paljon jyrkempiä kuin uudestikastajien opin kotimaassa Sveitsissä. Alankomaissa ei uudestikastajien joukossa tavata juuri ensinkään korkeampien luokkien jäseniä. Liike oli puhtaasti köyhälistöläinen, sellaisten ainesten liike, joilla ei ollut muuta kadotettavana kuin kahleensa. Sen seikan täytyi lisätä heidän vastustuskykyään ja vastustushaluaan.
Mathysin onnistui saada Amsterdamin seurakunnassa vakavaa jalansijaa. Lähettien avustuksella saavutti hän tämän seurakunnan ulkopuolellakin pian lukuisia kannattajia. Heidän lukunsa kasvoi samassa määrässä kuin melkiorilaiset lisääntyivät. Heistä oli yksi toisia paljon etevämpi, nimittäin leydeniläinen Johann Bockelson. Hänen äitinsä, Münsterin tienoilta kotoisin oleva maaorja, oli palvellut Bockel-voudilla Leydenin läheisyydessä ja saanut hänen kanssaan v. 1509 pojan, Johanneksen. Myöhemmin hän osti itsensä vapaaksi ja meni Bockelin kanssa naimisiin. Johann opetteli Leydenissä räätälin ammattia ja sai puutteellisen henkisen sivistyksen, jota kuitenkin erinomaiset luonnonlahjat korvasivat. Jo varhain hän otti innokkaasti osaa kysymyksiin, jotka siihen aikaan mieliä liikuttivat, ja varsinkin hän innostui hurmahenkiseen kommunismiin, johon hän tutustui Münzerin kirjotuksia lueskelemalla. Laajat matkustelut avasivat hänen katsettaan. Räätälinsällinä hän kuljeskeli Englannissa ja Flanderissa, mutta palattuaan kotiin hän nai laivurin lesken ja rupesi kauppiaaksi. Sellaisena kävi hän Lübeckissä ja Lissabonissa. Mutta joko hänellä oli huono onni tai puuttui häneltä liikemiehen lahjoja, joka tapauksessa joutui hän vararikkoon juuri samaan aikaan kuin kastajien lahko alkoi levitä Alankomaihin. Hän omisti nuoruutensa innolla sen opit. Sillä vaikka hän oli jo nähnyt ja kokenut paljon, ei hän kuitenkaan vielä ollut 25 vuoden vanha, kun hän liittyi Mathysiin (marraskuussa 1533).
Kaunis, vilkas, innokas ja erinomaisen kaunopuheinen kun oli, voitti Johann helposti sydämet puolelleen. Erittäinkin herättää hänessä huomiota se, että hän oli elämänhaluinen ja kaunista ihaileva, mikä jyrkästi erotti hänet hänen useimmista uskonveljistään, jotka suosivat synkkää puritanismia. Varhaisesta nuoruudestaan asti oli hänessä ilmennyt taipumusta runouteen. »Hän kirjotti myöskin kaikellaisia teatterikappaleita, joita hän, kuten siellä oli tapana, antoi esittää näyttämöllä kaikellaiselle kansalle saadakseen rahoja», kertoo Kerssenbroick. Myöskin Münsterissä hän osotti, että hänellä oli teatterillisia taipumuksia ja että hän ymmärsi näytelmällistä vaikutusta.
Kerssenbroickilla on kuitenkin vähän syytä pilkata Johann Leydeniläistä »räätäliksi» ja »teatterikuninkaaksi». Ne vallanpitäjät, joiden nöyränä renkinä Kerssenbroick oli, ovat vapisseet räätälin ja teatterikuninkaan edessä, sillä Münsterin diktatorilla olivat nämä ominaisuudet yhdistyneet raudankovaan tahdonvoimaan ja tarkkanäköiseen älyyn, mikä teki hänestä varsin vaarallisen vastustajan.
Jo ennenkuin Bockelson liittyi Mathysiin, oli tästä tullut alankomaalaisten melkiorilaisten johtaja, sillä Hofmann lähti maasta pois vuoden 1533 alussa palatakseen Strassburgiin, kun uuden Jerusalemin piti nyt alkaman. Hänelle oli ennustettu, että hänet pantaisi kiinni ja että hän saisi istua vankina puolen vuoden ajan, mutta sitten tulisi pelastaja. Edellinen osa tästä ennustuksesta toteutui pian. Jo toukokuussa panetti neuvoskunta Hofmannin kiinni. Veljet odottivat nyt mitä jännitetyimpinä. Mutta pelastusta ei tahtonut tulla.
Vuosi kului loppuun, neuvosto kovensi yhä enemmän toimenpiteitään kastajia kohtaan. Kaikki horjuvat ainekset luopuivat, heidän asiansa taantui siitä alkaen Strassburgissa. Hofmann itse ei enään päässyt milloinkaan vapauteen. Mutta juuri tähänaikaan sai veljien hurmahenkinen innostus uuden sysäyksen. »Yltympäri Alankomaissa kulki melkiorilaisten seurakuntien keskuudessa miehestä mieheen puhe, että Herra oli hyljännyt Strassburgin sen uskottomuuden tähden ja valinnut sen sijaan Münsterin uudeksi Jerusalemiksi.» (Cornelius.)
Jo vuonna 1532 ilmeni Münsterissä huomattavasti uudestikastajien ja muiden samallaisten ainesten vaikutusta. Seuraavan vuoden kuluessa, 14 p:nä helmikuuta tehdyn sopimuksen jälkeen, lisääntyi nopeasti heidän päättäväisyytensä, voimansa ja lukumääränsä.
Neuvostossa oli hajaannus vallalla, sillä viimeisessä vaalissa oli siihen päässyt kansanvaltaisia aineksia. Näihin kuului vielä toinen pormestarikin, Hermann Tilbeck, syntyperältään ylimys, mutta hyvä kansanvaltainen mielipiteiltään, mies, joka sitten seurasi mukana, kun porvarillisten kansanvaltaisten jyrkin osa liittyi kastajien leiriin.
Yhtä hajaantuneita ja horjuvia kuin neuvostokin olivat ammattikunnat. He tiesivät, että piispa ja papisto odottivat vain sopivaa tilaisuutta saadakseen entiset riistettävänsä taasen herruutensa alaisiksi. Mutta osa ammattikuntien porvareista alkoi pelätä omaisuudettomia, jotka eivät tahtoneet myöntää mitään etuoikeuksia eikä tunnustaa mitään omaisuutta, ammattikunnallistakaan. Oli kysymyksessä, kumpi oli vaarallisempi, rahvasko vai ylimystö. Ne porvarillisen kansanvallan osat, jotka eninten pelkäsivät pappis- ja ylimysvaltaa, pysyivät uskollisesti liitossa köyhälistöläisten ainesten kanssa; toisia liittyi lutherilaisiin, vieläpä kaupungin katolilaisiinkin, ammattikunnallisten ainesten suurin osa horjui ryhdittöminä sinne tänne, vain pyrkien estämään mitään muuta puoluetta pääsemästä ylivoimaiseksi.
Nämä olosuhteet olivat alkuaikoina kastajille sangen suureksi eduksi, ne estivät neuvostoa toimimasta pontevasti heitä vastaan. Ja kastajat käyttivät uutterasti tätä asiain tilaa hyväkseen. He harjottivat ylen innokkaasti herätystyötä, mutta vielä enemmän kasvoi heidän lukumääränsä, kun siirtolaisia alkoi virrata Münsteriin. Näitä tuli ensin lähempää, mutta sitte kauempaakin, etenkin Alankomaista. Pakolaisia tuli osaksi sen tähden, että vainot olivat karkottaneet heidät kodeistaan, mutta myöskin senvuoksi, että Münster näytti heistä tarjoovan paraita toiveita veljien asialle. Nämä siirtolaiset kuuluivat puolueen rohkeimpiin ja toimintakykyisimpiin aineksiin ja olivat sikäläisten kastajien sekä siveellisenä että sotaisena tukena ja on heillä mitä tärkein merkitys Münsterin seuraaville tapahtumille. Muuan silminnäkijä sanoo kastajien voittoa juuri heidän ansiokseen ja kutsuukin alati äärimäisiä uudestikastajia »hollantilaisiksi ja frieseiksi».
»Järjestyspuolueet» sitävastoin, kuten voimme lyhyimmin kutsua kaikkia kastajien vastustajia, huomasivat rivinsä yhä harvenevan. Jokainen uusi kansanvaltaisuuden menestys karkotti muutamia heistä pakoon.
Muuan katolinen runo vuodelta 1534 kuvaa selvästi tätä asioitten menoa. Siinä sanotaan m. m.:
»Hengellisiä Münsteriss' maallikot vihasivat,
Siksipä varhain sielt' osa prelaatteja lähti.
Ammattikunnat eivät herroja kärsiä voineet,
Siksipä ajoiss' sielt' herrat ovat karkkouneet.
Köyhät rikkaita porvareit' kovast' vainosivat.
Siksipä herroja porvarit pian seurasivat.
Jos toinen toistaan tukenut oisi,
Kurjuus sellainen ei tullut oisi.»
Runoilija saarnasi tässä selkeätä totuutta. Aivan varmaan olisi kaikki itsenäinen köyhälistön liike ollut mahdotonta Münsterissäkin — kuten se olisi vielä tänäkin päivänä useimmissa maissa — jos omistavat luokat olisivat pysyneet yhdessä. Mutta köyhälistön onneksi kuuluvat hallitsevat eri luokkiin, joilla on hyvinkin erilaiset, usein vastakkaisetkin harrastukset, nämä hallitsevien keskinäiset luokkataistelut ovat aina tärkeitä köyhälistön kehityshistorialle. Totta kyllä, kun köyhälistö on alkanut tulla vaaralliseksi, osottavat vallitsevatkin luokat taipumusta yhtyä »yhdeksi taantumukselliseksi joukoksi». Mutta kuitenkin koettaa kukin luokka hankkia itselleen erityisiä etuja muiden liittolaisten kustannuksella, ja epäluuloa on aina vallalla, sillä kuten jokainen liittolainen tahtoisi muita pettää, pelkää myöskin jokainen petosta muiden puolelta. Vielä kun Münster jo oli kastajien käsissä, oli korkeampien luokkien vaikea unohtaa keskinäiset riitansa ja liittyä yhteen.
Jyrkimmät porvarillis-kansanvaltaiset ainekset, Rothmann ja Knipperdollinck johtajina, huomasivat olevansa pakotettuja yhä likeisemmin liittymään köyhälistöläiseen suuntaan. He kääntyivät hyväksymään uudestikastajien oppia. Vielä v. 1532 oli Rothmann zwingliläinen ja uudestikastamisopin vastustaja. Toukokuussa 1533 hän jo tunnusti olevansa lastenkasteen vastustaja.
Neuvoskunta koetti ensin vastustaa uudestikastajia »hengellisillä aseilla». Sen kehotuksesta Melanchton kirjotti Rothimannille kirjeen palauttaakseen hänet totiseen uskoon. Tämä ja muut samantapaiset kirjeet eivät saaneet mitään aikaan, ja yhtä vähän hyödytti se väittely, joka tapahtui elokuussa 1533. Se pikemmin rohkaisi kastajia.
Neuvosto ryhtyi nyt tehoisampiin keinoihin. Joukko Münsterin saarnaajia oli liittynyt kastajiin ja kieltäytynyt toimittamasta lastenkastetta. Neuvoskunta uhkasi heitä erottamisella ja maanpaolla, mutta sai vastaukseksi, että enempi tulee totella jumalaa kuin ihmisiä. Silloin erotettiin Rothmann Lambertus-kirkon saarnaajan virasta. Mutta seurakunnan käytös oli niin uhkaava, että neuvoston jo lokakuussa täytyi antaa hänelle toinen kirkko käytettäväkseen. Kastajat olivat saaneet ensimäisen voittonsa.
Marraskuussa tapahtui uusi voimankoetus. Neuvosto koki nyt muodostaa »yhtä taantumuksellista joukkoa». Se neuvotteli ammattikuntamestarien ja katolisten ylimysten kanssa siitä, kuinka saataisi kastajat kukistettua. Sovittiin siitä, että jo seuraavana päivänä ryhdyttäisi aseelliseen hyökkäykseen heitä vastaan.
Järjestysainekset kokoontuivat asestettuina ja koettivat aluksi ottaa kiinni kastajien saarnaajia. Mutta nyt muutamat äärimäiset taantumukselliset vaativat, että neuvoston kansanvaltaiset jäsenet, ennen kaikkia pormestari Tilbeck, karkotettaisiin. Siitä ei ollut puhetta edellisenä päivänä, ja tämä vaatimus teki välipuolueen epäileväiseksi. Kastajat kokoontuivat sillä välin ]a varustautuivat Lambertus-kirkon pihamaalle ja sinne ei uskallettu hyökätä. Neuvosto rupesi keskusteluihin, ja tuo aiottu kastajien seurakunnan hajottaminen kutistuikin siihen, että vain osaksi rajotettiin heidän julkista lähetystyötänsä! Rothmann esim. ei saanut enään saarnata julkisesti. Mutta kastajat itse täytyi suvaita kaupungissa. He olivat kestäneet tässä toisessakin, ensimäistä paljon vaarallisemmassa kokeessa. »Rothmannkaan ei lakannut saarnaamasta, mutta hän saarnasi salaisesti yöllä, ja jonkun ajan kuluttua, kun taasen tultiin rohkeammiksi, myöskin päivällä yksityisten kastajien taloissa. Saarnan aika ilmotettiin pyssynlaukauksella eikä sisään päästetty muita kuin niitä, jotka olivat uudestikastamisopin tartuttamat», kirjottaa Kerssenbroick.
Paitsi suullisesti, levitettiin oppia vielä painattamalla lentokirjoja. Rothmannin taloon perustettiin salainen kirjapaino, jonka viranomaiset myöhemmin keksivät.
Myöskin kommunismia ruvettiin jo toteuttamaan. Rikkaat »veljet», kertoo Kerssenbroick, »panivat kaikki rahansa Rothmannin jalkain juureen, polttivat kaikki velkakirjat, mitä heillä oli, ja antoivat anteeksi kaikki velat; niin eivät tehneet ainoastaan miehet, vaan naisetkin, joiden muuten ei ole tapana hukata mitään. Sillä Brandsteinin vaimo, Knipperdollinckin anoppi, hyvin rikas rouva, tuli niin jumalan hengen innostamaksi, että hän lähetti kaikille velallisilleen heidän velkakirjansa sekä jo kantamansa korot.»
Sellainen epäitsekäs innostus sai rahvaan voimakkaaseen liikkeeseen. Pian olivat kastajat kyllin vahvoja julkisestikin esiintymään. Joulukuun 8 p:nä alkoi sepänsälli Johann Schröder julkisesti saarnata kastajien oppia. Neuvosto panetti hänet pian kiinni, mutta seppien ammattikunta kokoontui, kulki neuvoshuoneelle ja pakotti viranomaiset päästämään hänet vapaaksi. Mutta 15 p:nä tammik. karkotti neuvosto muutamia saarnaajia. Kaupunginpalvelijat veivät heidät ulos kaupungista, mutta heidän uskonveljensä toivat heidät takaisin toisen portin kautta, eikä neuvoskunta uskaltanut sitä estää. Kastajat olivat todellisuudessa jo kaupungin herroina.
Ei ihme, että »veljet» kaikkialla alkoivat uskoa, että Münsteristä syntyisi todellinen uusi Sion. Pohjois-Saksan liikkeen keskusjohto — puoluejohto, kuten me nykyään sanoisimme — muutettiin sinne Amsterdamista. Johann Mathys, Hofmannin seuraaja melkiorilaisten profeettana ja johtajana, lähetti tammikuussa 1534 sinne joukon lähettejä muun muassa Johann Bockelson Leydeniläisen. Helmikuussa tuli Mathys itsekin Münsteriin.
Järjestyspuolue oli kokonaan epätoivoissaan ja keksi vain yhden ainoan keinon yhä kasvavaa kommunistien virtausta vastaan, nimittäin sen, että heittäytyi piispan turviin ja kavalsi hänelle kaupungin, mikä silloin oli melkein samaa kuin nykyään maankavaltaminen.
Piispa Frans oli alusta alkaen pitänyt juhlallista sopimustaan kaupungin kanssa täydellisestä uskonvapaudesta vain arvottomana paperinlappuna ja varustautui hyökkäämään Münsteriä vastaan. Siksipä järjestyspuolueen kavallus oli hänelle varsin tervetullut. Hän sopi neuvoston ja muutamien porvarien kanssa siitä, että hänelle avattaisi kaksi porttia. Siten hän sai kaupunkiin parituhatta aseellista talonpoikaa ja joukon ratsumiehiä. Tämä tapahtui helmikuun 10 p:nä. Piispan joukkoihin liittyivät »hyväntahtoiset porvarit», jotka olivat heitä odottaneet ja kantaneet haarniskoja vaatteittensa alla. He olivat myöskin sopimuksen mukaan ripustaneet olkiseppeleitä talojensa eteen merkiksi siitä, että niitä säästettäisi, kun omaisuuden puolustajat ryhtyisivät kaupunkia ryöstämään.
Liittoutuneilla oli alussa onni puolellaan. He saivat käsiinsä Knipperdollinckin ja muutamia muita uudestikastajia ja panivat heidät tyrmään.
Mutta pian kokoontuivat yllätetyt kastajat ja näyttivät, että heissä ei ole Johann Mathysin sotaisan suunnan henki. Katutaistelu kallistui heidän edukseen, piispan joukot peräytyivät ja alkoivat poistua kaupungista. Petos oli kääntynyt itse pettäjiä vastaan ja tehnyt kastajat Münsterin herroiksi. He eivät vallottaneet Münsteriä hyökkäävän kapinan kautta, vaan puolustaessaan itseään.
Helmikuun 10 p:n taistelulla oli kaksi seurausta. Kaupungin ja piispan välillä jatkui edelleenkin sotatila. Frans lähti helmikuun 23 päivänä liikkeelle joukkoineen alkaakseen piirityksen. Samana päivänä oli Münsterissä laillisesti määrätyt maistraatin vaalit toimitettava. Ilman että vaalijärjestystä laisinkaan muutettiin, pääsivät kastajat voitolle. Knipperdollinck ja muuan verankutoja Kippenbroick tulivat Münsterin pormestareiksi. »Liikkeen johtajat olivat täten kohonneet laillista tietä korkeimpaan valtaan, ja Westfalin pääkaupunki oli uusien profeettojen käsissä.» (Keller.)
Porvarillisen historiankirjotuksen mukaan olisi nyt muka alkanut mieletön hekumoitseminen ja verenhimoisuuden tyydyttäminen. Niin on sanottu aina Münsterin »kommunin» päivistä meidän aikaamme asti. Piispa Frans vaikeroitsi sitä, kuinka uudestikastajat »polkivat lokaan kaiken jumalallisen ja kristillisen järjestyksen ja oikeuden, hävittivät kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen ja poliisin ja asettivat sijaan eläimellisen elämän». Vieläpä viimeisimmissäkin riitakirjotuksissa sosialidemokratiaa vastaan levitellään tietoja siitä, kuinka Münster tuli »alhaisimman irstauden ja verisimpien joukkomurhien näyttämöksi, kuten kirjasen »Schlaraffia politican» nimetön tekijä kertoo. Hän puhuu »verisen raakuuden ja alhaisimman nautinnonhimon inhottavimmasta ilmenemisestä» sekä nerolaisista irstailemisista ja julmuuksista, joita Johann Leydeniläinen ja hänen toverinsa harjottivat.» Mutta hän lisää, että »uudestikastajat kuitenkin uskoivat jumalaan ja kuolemattomuuteen, mutta meidän päiviemme kommunistit ovat vaipuneet törkeimpään materialismiin; jos he saisivat toteuttaa haaveilunsa, niin joutuisivat Münsterin tapahtumat epäilemättä kokonaan varjoon».
Tähän tapaan käyvät kaikki porvarilliset esitykset Münsterin »kommunismista».
Sellaisen ilmiön puolueeton arvosteleminen on porvarilliselle historiankirjotukselle kokonaan mahdotonta; sille ei ole silloin pääasiana tieteellinen tutkiminen, vaan verivihollisen vastustaminen.
Tieteellisen sosialismin kannalta sitävastoin voipi varsin puolueettomasti tutkia tapauksia Münsterissä. Ei siinä kyllin, että uudestikastajien kommunismi on pohjaltaan vallan erillainen kuin kommunismin nykyiset muodot, lisäksi tiedämme, ettei uusi Jerusalem Münsterissä vastaa edes uudestikastajien aatteita, saatikka sitte yleensä kommunismia. Siellä, missä nämä saivat rauhassa kehittyä, ei näkynyt jälkeäkään julmuudesta eikä irstailusta.
Kommunistiset virtaukset, joita ennen olemme tarkastaneet, ovat toki tavallisesti saaneet jonkun tutkijan, joka on puolueettomasti koettanut kuvata ja ymmärtää niitä. Mutta ne olivatkin joko kokonaan vaarattomia ja rauhallisia, kuten esim. Mährin veljet, tai esiintyivät ne porvarillisen kansanvaltaisuuden liittolaisina, kuten oli Tuomas Münzerin laita, joka sai voimansa ja vaikutuksensa etupäässä ruhtinasvallan vastustamisesta. Kommunistina ei hän saanut paljonkaan aikaan, kuten Mülhausenin tapahtumat osottavat. Sitävastoin esiintyi kommunismi Münsterissä ensimäisen kerran historiassa itsenäisenä, hallitsevana, vallankumouksellisena valtana.
Münster oli kastajien voiton, helmikuun 10 päivän, jälkeen erotettu ulkomaailmasta, ja kun sitten kaupunki kukistui, surmattiin melkein koko väestö. Ei säästynyt verisaunasta kastajien mielipiteille yhtään edustajaa, joka olisi kyennyt antamaan kirjallisen kuvauksen siitä, mitä kaupungissa oli tapahtunut piirityksen kestäessä. Kaikki esitykset siitä ovat vastustajien kirjottamia. Nyt tarvitsee vain muistella, kuinka hävyttömästi on valehdeltu Parisin kommunista, jonka miehillä oli keinoja paljastaa valheet, jos ajattelee kuinka joka päivä valehdellaan sosialidemokratiasta, jolla kuitenkin on laajalle levinnyt sanomalehdistö ja edustajat valtiopäivillä, joka kykenee torjumaan herjaukset, niin voipi ajatella, minkä arvon voittajien kertomukset Münsterin »kapinasta» ansaitsevat.
On olemassa varsinaisesti kolme päälähdettä tiedoille. Heti Münsterin kukistumisen jälkeen ilmestyi Henrik Dorpius Münsteriläisen kirjottama »Todenperäinen historia siitä, kuinka evankeliumi Münsterissä oli alkanut ja kuinka sen uudestikastajat hävittivät ja näiden lurjusten kaikki työt». Tämä on kuitenkin, kuten Cornelius on todistanut, ainoastaan wittenbergiläinen puoluekirjotus, joka on tarkotettu siveellisesti tuhoamaan vastustajat. Itse nimessäkin on petosta, sillä tekijä itse ei ole Münsteristä, vaikka hän sanookin silminnäkijänä kertovansa sen, mitä hän vain on kuullut.
Paljon tärkeämpi on Kerssenbroickin teos, josta jo olemme lainanneet lauseita. Hän syntyi v. 1520, kävi koulua Münsterissä vuoteen 1534 ja oli sitten rehtorina samassa oppilaitoksessa 1550–75. Silloin hän kirjotti historiansa, joka sisältää lukuisia todistuksia. Mutta hän ei arvostele lähteitään ja ilmottaa sitäpaitsi, mikä tarkotus hänellä on, kun hän esipuheessa lausuu kirjottavansa siinä tarkotuksessa, »ettei unohdettaisi niitä loistavaa tekoja, joita Kristuksessa kunnia-arvoisin kreivi ja herra Frans, tämä Münsterin kirkon hurskas piispa ja vanhan kreivillisen Waldeck-suvun jäsen on toimittanut julmimman ja häpeällisimmän kerettiläisyyden hävittämiseksi ... Edelleen kirjotan tämän historian, jotta kaikki oikeamieliset voisivat välttää ja tietäisivät inhota uudestikastajien kamalaa ja häpeällistä raivoa.» Hän siis suoraan myöntää kirjottavansa kirjan piispan ylistämiseksi ja uudestikastajien häväisemiseksi.
Yksi esimerkki valaiskoon sitä, kuinka Kerssenbroick kokoo historiansa. Hän kertoo: »Tähän aikaan (helmikuun alussa) kutsui profeetta Johann Mathys, varsin hekumallinen mies, kaikki kastetut, molempaa sukupuolta, kokoon yöllä Knipperdollinckin taloon. Siellä hän asettui heidän keskelleen kuparisen kynttiläjaian ääreen, jossa kolme vahakynttilää paloi, opetti heitä ja sai profeetallisella hengellään monen sydämessä kiiluvan tulen täyteen liekkiin. Sitte hän puhui ensimäisen Moseksen kirjan ensimäisen luvun johdolla, ja kun hän oli lukenut värsyn: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää', sammutettiin kynttilät. Mitä hävyttömyyksiä sitten seurasi, voipi ymmärtää siitä, että huomattiin kerrankin profeetan makaavan erään tytön sylissä siveettömällä tavalla. Tätä kokousta he kutsuivat tulikasteeksi. Eikä tämä ole keksittyä sillä» — nyt tulee todistus! »sillä kun sellaisesta kulki huhuja kaupungissa, mutta ei kukaan tiennyt siitä mitään lähempää, niin tarjoutui minun isännälleni muuan nainen varsin pientä lahjaa vastaan ottamaan selkoa asiasta. Tämä nainen hankki uudestikastajien tunnussanat tietoonsa, hiipi sisään, näki kaikki omin silmin ja kertoi sen meille.» Kaunis todistus! Joku nainen kertoo, saadakseen juomarahoja tutkimattoman kertomuksen sen talon isännälle, jossa Kerssenbroick oleskeli. Miehenä tämä kirjottaa historian muististaan ja vaatii sitten, että me uskoisimme sellaisen »todistuksen» perustuksella uudestikastajien viettäneen hillittömintä portto-elämää, vaikkapa uudestikastajat itse erityisessä kirjotuksessa selittivät kaikki sellaiset puheet hävyttömäksi valheeksi. Ja sellaisia akkojen juoruja kertaavat sitten meidän tunnokkaat historioitsijamme, sillä siten saa »tieteellisesti kumottua kommunismin»!
Ja kaiken lisäksi Kerssenbroick itse toisessa kohdin ylistää uudestikastajien ankaria tapoja. »Sitten kun Rothmann oli liittynyt kastajiin», kertoo hän, »käyttäytyi hän toisin ja osotti paljon suurempaa hyvyyttä ja jumalanpelkoa kuin ennen. Hän luopui kaikista kemuista, kaikesta aistillisesta seurustelusta toisen sukupuolen kanssa, sanalla sanoen kaikesta, jonka vuoksi häntä voisi epäillä kevytmielisyydestä ... Ja kaikissa saarnoissaan hän opetti, että piti elämän kohtuullisesti, yhteisesti käyttämän ne tavarat, jotka oli saatu kokoon j. n. e.» Tällainen on uudestikastajan ja yleensä kerettiläiskommunistin oikea, kuva, jonka olemme jo niin monta kertaa oppineet tuntemaan.
Verrattomasti tärkein tietolähde, joka meillä on uudestikastajien valtakunnasta, on Gresbeckin kertomus, josta myöskin jo olemme lainanneet lauseita. Tämä oli münsteriläinen puuseppä ja tuli helmikuussa 1534 takaisin kotikaupunkiinsa, jonka oli jättänyt 1530, liittyi kastajiin ja oli Münsterissä aina toukokuun 23 päivään asti 1535. Hän kirjotti kertomuksensa kuitenkin vasta kahdeksan tai ehkäpä yhdeksänkin vuotta sen jälkeen ja yksinomaan muistin mukaan. Senvuoksi hän sekottaa yhteen joukon asioita. Ja hänen muistojensa puhtautta hämmentää muuan tärkeä seikka: juuri hän petti Münsterin ja päästi piispan sotamiehet kaupunkiin. Luonnollisesti omistaa hän pettämilleen entisille uskonveljille luopion ja petturin koko vihan, ja kuvatakseen itsensä syyttömäksi, jonka oli pakko niin kauan oleskella kastajien joukossa, värittää hän mitä rohkeimmalla tavalla kaikkien tapahtumien kertomuksen.
Sellaiset ovat ne tiedonannot, jotka ovat olleet lähteinä historiankirjotukselle, joka jo edeltäkäsin piti selvänä sitä, mitä nämä lähteet tahtoivat todistaa: että kommunismin täytyi synnyttää mielettömyyttä ja kurjuutta. Ei ole ihmeellistä, että uudestikastajien valtakunnassa Münsterissä näyttää tämän historiankirjotuksen mukaan vallinneen mielettömän hirmuisuuden ja alhaisuuden sekasotku.
Ja kuitenkin on mahdollista vieläpä näistäkin tiedonannoista, arvostellen käsiteltyinä, ymmärtää Münsterin tapauksia, jos vaan vertaa niitä toisiin samanaikaisiin todistuksiin ja sitäpaitsi pitää silmällä sekä kerettiläiskommunismin yleistä luonnetta että niitä erikoisia olosuhteita, jotka Münsterissä vallitsivat.
Ennen kaikkea ei saa unohtaa, että Münsterissä vallitsi sotatila, sen jälkeen kun piispa helmikuun 10 p:nä oli hyökännyt kaupungin kimppuun. Mutta sellaisia asioita eivät porvarilliset historioitsijat milloinkaan ota huomioon, kun on puhe kommunistisesta yhteisöstä, Münsteriin nähden yhtä Vähän kuin Parisin kommuniinkaan, eipä edes Ranskan suuren vallankumouksen aikana vallinneeseen hirmuhallintoon nähden.
Mutta jos tahdotaan Münsterin oloja ymmärtää, ei niitä saa mitata rauhanaikojen mittapuulla, vaan tulee ottaa huomioon, että kaupunki oli piiritettynä, vieläpä erittäin vaikeiden olosuhteiden vallitessa. Siihen nähden eivät olleet voimassa tavalliset sotalait; kunniallinen antautuminen oli sille mahdotonta. Sen asukkailla oli valittavana vain joko voitto tai tuskallinen kuolema. Kapinoitsijoille eivät mitkään rangaistukset olleet kyllin julmia, ne olivatkin, kuten Luther sanoi, »rakkaudenpalveluksia», joita ruhtinaat osottivat kapinallisille. Mutta jos kapinoitsijat uskaltavat joskus seurata ruhtinaallisen verenhimoisuuden esimerkkiä, niin silloin he näyttävät selvästi — siten opettavat meille »tieteen valot» — mihin kamaluuksiin vapaus ja yhdenvertaisuus johtavat.
Paitsi tätä erikoista asemaa, joka johti veritöihin, on otettava huomioon tämän, ehkä historian verenjanoisimman, ajan luonne. Olemme jo maininneet monta esimerkkiä siitä; mainittakoon tässä vielä pari lisäksi. Talonpoikien tappion jälkeen Frankenhausenin luona antoivat maakreivi Filip ja Yrjö-herttua muutamien vangittujen naisten hakata kuoliaaksi erään vangitun saarnaajan ja hänen kappalaisensa sillä ehdolla, että vain siten saisivat vangitut miehensä elävinä takaisin. Ja naiset »hakkasivat heitä kalikoilla, kunnes päät olivat kuten keitetyt kaalinkuvut, ja aivojen kappaleet tarttuivat kalikoihin; ruhtinaat itse katselivat sitä». Tämä tapahtui Thüringenissä, ja samaan aikaan Frankenin järjestyksen puolustajat huvittelivat samalla tavalla. »Illalla sidottiin Jakob Rohrbach rautakahleella puuhun ja tuli tehtiin ympärille, samoin kuin oli tapahtunut Pfeifferille, niin että hänen, kun hän vähitellen paistui, täytyi kestää kauhea kuolonkamppaus liekkien keskellä, rumpujen ja pillien soidessa. Lapset katselivat sotamiesten hartioilla tätä näytelmää ja aateliset seisoivat ympärillä, kunnes uhrin ääni vaikeni ja hän kaatui muodottomana maahan.»
Erityisesti ovat uudestikastajät saaneet koettaa, mitä viranomaisten vaino tähän aikaan merkitsi. Vaikkapa he olivatkin rauhallisimpia ihmisiä maailmassa, oli heitä härnätty kuin metsän petoja ja olivat he joutuneet mitä hirmuisimpien kidutuksien alaisiksi. Lopuksi syntyi heidän keskuudessaan suunta, joka oli saanut kyllikseen hiljasesta kärsivällisyydestä ja tahtoi asettaa väkivallan väkivaltaa vastaan. On vaan ihmeellistä, ettei tämä tapahtunut ennemmin ja ettei tähän suuntaan kuulunut milloinkaan muuta kuin osa vainottuja.
Nyt oli onnellisten seikkojen vallitessa luja kaupunki joutunut niin hirmuisesti vainottujen käsiin. Mutta jo uhkasi sitä ulkoapäin täydellinen hävitys.
Kuinka he menettelivät näissä olosuhteissa?
»Helmikuun 27 p:nä», kertoo Janssen tarpeellisesti inhon sokaisemana, »alkoi hirmuhallitus määräyksellä, että kaikkien asukasten täytyi joko kastattaa itsensä tai lähteä kaupungista». Ja hän lainaa hurskaan piispan Fransin lauseen, »ettei edes turkkilaisten ja pakanoiden keskuudessa ollut esiintynyt mitään niin kuulumatonta ja sydämetöntä».
Mutta katolinen Janssen unohtaa, että juuri tämä hellätunteinen piispa piiritti siihen aikaan Münsteriä ja jo ennen oli julkaissut käskyn, missä hän määrää kuolemanrangaistuksen »kaikille tottelemattomille kapinoitsijoille». Ja tämä määräys ei ollut mikään tyhjä uhkaus. Kerssenbroick kertoo mielihyvällä, kuinka »uudestikastajia rangaistiin ankarasti. Wollbeckissa upotettiin viisi naista ja yksi mies, Bewergenissä tuomittiin neljä naista upotettavaksi ja kaksi miestä poltettavaksi. Ja monet, jotka Rothmann oli salaisesti kastanut, saivat hyvin ansaitun kuolemanrangaistuksensa.» Kaikesta siitä ei Janssen puhu mitään, yhtävähän kuin sopimuksesta avata 10 p:nä helmik. piispalle kaupungin portit. Nyt kun piiritys oli alkanut uudelleen, ei noita senaikuisia salaliittolaisia suinkaan surmattu, mikä olisi vastannut sotaoikeutta ja piispan hyvää esimerkkiä, vaan heidät käskettiin lähtemään kaupungista! Ja sitä nimitetään »hirmuhallinnoksi»! Mitä kurjaa ivaa!
Piirityksen jatkuessa tuli ankara hallitus kaupungissa välttämättömäksi. Joukko mestauksia tapahtui. Jos tarkastaa niitä tapauksia, joissa näin tehtiin, niin oli aina kysymyksessä rikos kaupungin turvallisuutta vastaan: sopimus vihollisen kanssa, rikos kuria vastaan, pakenemiskoe tai yritys lannistaa väestön rohkeutta. Epäilemättä on surmaaminen aina julmaa, mutta ei julmempaa kuin sotakaan. Ja tätä eivät kastajat suinkaan olleet tahtoneet. Heidät oli siihen pakotettu, ja he ilmaisivat kaikissa tilaisuuksissa haluavansa »pitää yllä rauhaa ja osottaa veljenrakkautta Kristuksessa kaikille ihmisille», kuten eräässä heidän lentokirjasessaan sanotaan.
»Hirmuvalta» ei vallinnut ainoastaan Münsterissä, vaan piispankin valta-alueella, ja näitä toisiinsa verrattaessa ei viimeksi mainittu suinkaan ole parempi edellistä.
Piispa oli hyökkääjä ja hän surmasi hyötyäkseen, kastajat taas suojellakseen henkeänsä. Ja piispan väki surmasi mielellään, ne, jotka sai käsiinsä, hirmuisella tavalla, upottamalla tai polttamalla. Münsterissä ei tuomittuja kidutettu; oli vain kaksi mestaustapaa, kaulankatkaiseminen ja ampuminen, eikä sen pitemmälle ole ehtinyt edes inhimillinen 19:s vuosisata.
Onpa nähty siinä erityistä verenhimoisuutta, että kaupungin päälliköt, »kuningas» Johann Leydeniläinen ja hänen käskynhaltijansa Knipperdollinck itse toimivat pyöveleinä. Siinä ilmenee törkeätä tietämättömyyttä ajan koko ajattelemisia tuntemistavasta. Ei suinkaan ihmisyys estänyt korkeita herroja, joilla tänä aikana oli elämä ja kuolema vallassaan, itse surmaamasta kuolemaantuomittujaan; he pitivät varsin yksinkertaisesti pyövelin inhottavaa ja likaista työtä liian yksinkertaisena. Pyöveliä, jonka oli surmattava rikoksentekijät, ihmiset kaikkialla suuresti halveksivat, ja kaikki häntä karttoivat. Kun liikkeen johtajat Münsterissä itse toimivat telottajina, niin he sillä osottivat verratonta alentuvaisuutta. He eivät tehneet sitä julmuudesta, vaan heitä kehotti siihen kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden tunne.
Eikä tämä ole »mitään keksittyä», puhuaksemme Kerssenbroickin tapaan, sen vakuuttaa tämä arvon mies itsekin, kun hän kertoo, kuinka profeetta ja jumalanmies Johann Bockelson pahantekijorden kauhuksi antoi miekan Knipperdollinckille ja koko seurakunnan edessä nimitti hänet miekankäyttäjäksi. Sillä »koska kaikki korkea oli alennettava, ja Knipperdollinek oli tähän asti ollut kaupungin pormestarina ja päänä, niin oli isän tahto, että hän nyt toimittaisi pyövelin halpa-arvoista virkaa.»
Selvemmin ei juuri enää voi lausua. Ne mestaukset, joita »kuningas» omakätisesti toimitti, johtuivat samasta periaatteesta joka saattoi hänet ja »kuningattaren» palvelemaan väestöä julkisissa aterioissa.
Meidän nykyisen tuntemistapamme mukaan on sangen vastenmielistä, että »kuningas» ja hänen käskynhaltijansa harjottavat pyövelin ammattia, mutta nykyisillä kuolemanrangaistuksen puolustajilla ei ole mitään syytä sellaisesta nyrpistää nenäänsä.
Ja mihinkä jää uudestikastajien »neromainen julmuus». Se häviää mitättömyyteen, kun lähemmin tarkastaa asioita, ja selviää päinvastoin, että Münsterin kastajat aikaansa ja siihen poikkeusasemaan katsoen, jossa he elivät, olivat tavattoman lempeitä. Koko heidän julmuutensa oli siinä, etteivät he sallineet itseään teurastaa kuten lampaat ilman vastarintaa — mutta se on anteeksiantamaton rikos »hyväntahtoisien» silmissä.
Paitsi julmuudesta, syytetään uudestikastajia myöskin tyranniudesta. Münster näyttää meille, niin sanotaan, mihin kommunismin vapaus ja yhdenvertaisuus johtavat.
Me olemme nähneet, että Münsterin kastajat saivat kokonaan laillisella tavalla, neuvoston vaalien kautta, vallan käsiinsä. Mutta vaali oli tapahtunut vanhan järjestyksen mukaan, köyhälistö ja ne lukuisat siirtolaiset, jotka olivat kokoontuneet Münsteriin, eivät olleet edustettuina neuvoskunnassa. Toiselta puolen oli koko porvarillinen järjestömuoto rauhaa varten säädetty. Piiritystila on aina tuonut mukanaan sotilasviranomaisten yksinvallan ja lakkauttanut tavalliset yhteiskunnalliset etuisuudet ja oikeudet. Vielä ei kommunismi ikävä kyllä ole keksinyt sellaista ihmekeinoa, joka poistaisi nämä piiritystilan seuraukset. Se ei siis Münsterissäkään voinut estää sitä, että piiritys johti sotilasylivaltaan. Jos siitä ei voi selvästi nähdä kommunismin ja kommunistien turmiollisuutta, niin on auttamattomasti soaistu!
Neuvoskunnan rinnalle muodostivat saarnaajat jonkunlaisen kansaneduskunnan. Sen valitsivat eri seurakunnat, ja siihen valittaessa oli myöskin ammattikuntiin järjestymättömällä väestöllä äänivalta. Saarnaajat ehdottivat Mathysin kuoleman jälkeen, että asetettaisiin jonkunlainen »yhteishyvän valiokunta», jonka jäsenet se itse määräisi — seurakunnan suostumuksella.
»Profeetat ja saarnaajat», kertoo Gresbeck, »hollantilaiset ja friesit, roistot ja oikeat uudestikastajat tahtoivat olla yksin herroja eivätkä suvainneet kaupungissa mitään esivaltaa. He asettivat viisaimpien joukosta kaksitoista vanhinta, joiden piti olla hyviä kristittyjä ja hallita kansaa sekä vallita kaupunkia. Niin ovat he panneet viralta pormestarit ja neuvoston, jotka ovat asettaneet, ja kaikki ammattikunnat, niin ettei näiden enään pitänyt olla minään esivaltana.
Kun uudestikastajilta puuttui klassillista sivistystä ja he, kuten kaikki kerettiläiskommunistit ja kerettiläiskansanvaltaiset, ottivat kirjalliseksi perustukseksensa vanhan testamentin, eivät he kutsuneet tämän valiokunnan jäseniä senaattoreiksi eikä diktaattoreiksi tai muuksi sellaiseksi, vaan »Israelin kahdentoista sukukunnan vanhimmiksi». Nämä saivat rajattoman tuomitsemis-, lainlaadinta- ja hallintovallan.
Mutta piirityksestä oli seurauksena, että todellinen ylivalta kaupungissa tuli linnotuksen päällikölle. Siinä virassa oli ensin profeetta Johann Mathys. Mutta 5 p:nä huhtik. hän kaatui hyökkäyksessä, taistellen loistavan urhoollisesti. Johann Leydeniläinen astui nyt hänen sijaansa.
Kaupunginpäällikkönä ja sotavoiman komentajana oli hän kaupungin yksinvaltias herra. Kiivaasti ammuttuaan ryhtyi vihollinen 31 p:nä elok. väkirynnäkköön. Mutta tämä torjuttiin onnellisesti. Siitä oli seurauksena, että etevimpien kastajien kehotuksesta kaikki vanhimmat julkisesti seurakunnan edessä siirsivät kaupungin onnelliselle puolustajalle sen vallan, joka hänellä todellisesti jo oli ollut. Se, että kastajat eivät osanneet antaa kaupunkinsa päällikölle sopivampaa nimeä kuin Israelin kuningas, riippui heidän yksipuolisesta raamatullisesta sivistyksestään, josta jo olemme huomauttaneet. Hurskasmielisten pitäisi oleman viimeisiä heitä tästä moittimassa, ja kuningasmielisille historiankirjottajille pitäisi näiden kommunistien, jotka valitsivat itselleen kuninkaan, olla erikoisen myötätuntoa herättäviä. Uudestikastajien elämästä, jotka saivat elää levossa ja rauhassa, kuten esim. Mährissä, eivät he voi keksiä pienintäkään jälkeä yksinvaltaisista taipumuksista.
Ollen hyvä päällikkö, piti Johann Leydenläinen huolta ei ainoastaan joukkojensa varustuksista ja harjotuksista, vaan myöskin väestön hyvästä mielentilasta. Poistaakseen heistä lamauttavaa toimettomuutta ja tuskastumista, pyrki hän hankkimaan heille puuhaa ja huvia. Hän antoi heidän puuhata varustuksien parantamisessa, tarpeettomien kirkkojen ja muiden rakennuksien repimisessä j. n. e. »niin ettei niillä olisi ollut aikaa ajatella kapinoimista kuningasta vastaan», letkauttaa Kerssenbroick. Mutta hän huolehti myöskin huvituksista. Paitsi sota- ja voimisteluharjotuksia toimitti hän yhteisiä aterioita, leikkejä ja tansseja, juhlakulkueita ja näytäntöjä. Nykyaikaiseen tarkastelijaan tekee hänen esiintymisensä näissä kansanhuvituksissa helposti teatterimaisen vaikutuksen. Mutta eipä saa tarkastaa Johann Leydeniläistä uudenaikaisilla silmillä. Juhlakulkueet ovat niin teatterimaisia siksi, että emme tunne niitä muuten kuin näyttämöltä. Keskiajan lopulla olivat ne sitävastoin, kuten olemme esittäneet, yhteiskunnallisen elämän elimellisenä osana, ja kirkko, ruhtinaat ja aatelisto kilpailivat silloin loistokkaassa esiintymisessä. Uudestikastajat, kuten kaikki muutkin kerettiläiskommunistit, eivät hyväksyneet tätä loistoa, joka oli kiskomisien hedelmä. Itse he pitivät varsin yksinkertaisia pukuja, vieläpä räätälit (Mährissäkin) kieltäytyivät valmistamasta komeita vaatteita toisillekaan. Mutta myöskin tässä tapauksessa olivat olosuhteet Münsterissä tavattomat. Se komeus y. m., joka esiintyi Johann Leydeniläisen ja hänen väkensä puvuissa, ei riippunut riistämisestä. Tämän loiston olivat he löytäneet valmiina, heitä varten ei sitä oltu luotu. »Kuninkaan» tavarat olivat ennen kuuluneet rikkaille, jotka olivat kääntäneet Münsterille selkänsä. Kerssenbroick kertoo, että »he ottivat kullan ja hopean, kuuluipa se sitte porvareille tai kaupungille, samoin kuin pyhät, silkillä ja purppuralla koristetut kapineet, joita oli käytetty jumalanpalveluksessa; samoin olivat he ottaneet omikseen kaiken muunkin, mikä kuului kaupungille ja porvareille. Niillä komeilivat he sitte mielensä mukaan.»
Münsterin uudestikastajien loisto oli siis kaupungissa jo ennestään. Erotus oli siinä, että loistokapineet olivat vaihtaneet omistajia, joutuneet sortajilta sorrettujen käsiin, jotka ne olivat luoneet. Tässä vaihteessa oli kuitenkin koko komeus saanut kaikkien »hyväntahtoisien» kertojien silmissä mitä kamalimpia ominaisuuksia.
Apokalypsi kuvauksineen uuden Jerusalemin loistosta ja komeudessa lienee myöskin vaikuttanut siihen, että kastajat Münsterissä koettivat todistaa, että kaupunki todella oli kauan ikävöity uusi Jerusalemi.
Yleensä ei muuten pidä kuvitella, että Münsterin loisto oli niinkään suuremmoista, kuten yleensä tehdään. Niitä tavattomia kulta- ja hopeamääriä, joita Gresbeck kuvittelee olleen, oli piispan sotamiehien, kun he lopuksi vallottivat kaupungin, mahdoton löytää. Niiden viiden, kuuden kultatynnörin sijaan, joita oli odotettu löydettävän, saatiin tuskin puoltakaan tynnöriä eikä sekään tuottanut enempää, että vihan vimmassa mestattiin eräs karkuri, joka oli lörpötellyt »kuninkaan suuresta aarteesta».
Kuvaavia olivat ne näytelmäkappaleet, joita Johann antoi näytellä. Gresbeck kuvailee yhtä niistä; se oli tendenssikappale. »Kuningas», kirjottaa hän, »on antanut rahvaan kokoontua tuomiokirkkoon, miehet ja naiset, kaikki, jotka eivät vartioineet valleilla, katsomaan suurta ihmettä, jonka piti tapahtua. Hän oli teettänyt kuoriin, missä pääalttari sijaitsee, näyttämön ja siellä esitettiin 'Näytelmä rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta'. Nämä näyttelivät ja vaihtoivat sanoja keskenään, ja kun rikas mies oli antanut Latsarukselle lopullisen vastauksen, soitti kolme soittajaa, jotka seisoivat näyttämön jalustan luona, kolmiäänisen kappaleen. Sitte alkoi virkamies taasen puhua, jonka jälkeen soittajat taas soittivat. Niin jatkui kappale aina loppuun asti, mutta vihdoin tuli pahojahenkiä, ne ottivat rikkaan miehen ruumiineen ja sieluineen ja veivät hänet näyttämöä ympäröivän uutimen taakse. Silloin oli riemua tuomiokirkossa.»
Yhtä viattomia olivat muutkin kansanhuvit, joista Gresbeck kertoo. Hän puhuu kylläkin ilkeästi ja myrtyneesti näistä iloista, mutta hän ei sanallakaan mainitse mistään »jumalattomasta elämästä».
Pahinta, mitä hän osaa kertoa, on se, että kuningas kerran kutsui kaikki päälliköt ja neuvosherrat sekä heidän rouvansa luoksensa, jolloin »he söivät, joivat ja huvittelivat, ja syötyään tanssivat, kukin rouvansa kanssa». Tämän lainaa muuan nykyaikainen historiankirjottaja Keller, mutta käyttäen sanoja: »Kuningas valmisti suuren juhlan kaikille etevimmille miehilleen ja heidän rouvilleen ja mässäsi heidän kanssaan komeasti ja ylellisesti».
Niin kirjotetaan historiaa! Koko kertomuksesta käy selväksi, ettei Gresbeck ajatellutkaan ylellisyyttä, vaan että hän tahtoi hyökätä Johann Leydeniläisen kimppuun siksi, että tällä oli muka yllinkyllin ruokavaroja, kun sen sijaan kansa näki nälkää. Se onkin Gresbeckin raskain syytös Johann Leydeniläistä vastaan.
Mutta Gresbeckillä, joka ei kuulunut kuninkaan ympäristöön, on kuitenkin vain kulkupuheita tukemassa tätä raskasta syytöstä. On aivan luonnollista, että useat tyytymättömät moittivat linnotuksen päällikköä, kun muona rupesi vähenemään, ja käsitettävää, että kaikenlaisia kulkupuheitakin liikkui, mutta huomattava on, että mitä kauempana oltiin tapauksien keskuksesta, sitä varmempia huhuja kulki kuninkaan hyinvoinnista. Gresbeck itsekin erehtyy kerran, ja viittaa siihen, että Johannkin kärsi samaa puutetta kuin muutkin, ja kumoo siten omat herjaavat väitteensä. Hän ei nähtävästi vielä ymmärtänyt »yhtenäisen historiankirjotuksen» taitoa.
Omaisuudenyhteys oli perustuksena koko kastajaliikkeelle. Sitä koski tuo suuri taistelu Münsteristä. Mutta ei kuitenkaan siitä johtuvat seuraukset, vaan varsinkin piiritys, antoi leimansa Münsterin kastajavaltakunnalle. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä, vapaus ja yhdenvertaisuus saattoivat päästä voimaan vain siinä määrin kuin sotilasdiktaturi salli.
Tuskin oli Münster helmik. 10 p:nä joutunut kastajien käsiin, kun he lähettivät joka taholle kirjeitä, kehottaen uskolaisiaan tulemaan Münsteriin. Eräässä kirjeessä, joka on säilynyt, sanotaan: »Täällä saatte kaikkea tarpeen mukaan. Meidän keskuudessamme köyhimmät, jotka ennen olivat halveksittuja kuin kerjäläiset, käyvät yhtä hyvin puettuina kuin ylhäisimmillä ja korkeimmilla on tapana meidän tai teidän keskuudessanne. Ja köyhät ovat jumalan armosta tulleet yhtä rikkaiksi kuin kaupungin pormestarit ja rikkaimmat.»
Mutta tämän kommunismin toteuttaminen jäi keskeneräiseksi. Ainoastaan yksityinen omistusoikeus kultaan ja hopeaan, raha, poistettiin kokonaan. »Profeetat, saarnaajat ja neuvosto ovat päättäneet, että kaikki on oleva yhteistä, että jokaisen tulee luopua rahastaan, kullastaan ja hopeastaan, joka myöskin lopuksi tapahtui», kertoo Gresbeck. Näitä varoja käytettiin etupäässä agitatsionikustannuksiin ja sotamiesten värväykseen.
Mutta yksityinen talous säilytettiin edelleenkin, ja yksityinen omistusoikeus tuotannon- ja nautinnonvälikappaleisiin poistettiin vain siinä määrin kuin sodan tarpeet sitä vaativat.
Perintöoikeus oli edelleenkin voimassa, yksinpä sotasaaliistakin saattoi osa jäädä yksityisomaisuudeksi.
Rahan tultua poistetuksi oli tuotteiden vaihtaminen tullut välttämättömäksi, kun kerran oli säilytetty yksityisomaisuus tuotannonvälineisiin ja tuotteisiin, ja Johann Leydeniläinen kielsi erityisesti niissä artikkelissa, jotka hän julkaisi tammikuun 2 p:nä 1535, kristittyjä m. m. harjottamasta viekkautta ja petosta vaihtokaupassa. Miten suuressa määrin yksityisomaisuutta säilytettiin, käy ilmi m. m. eräästä kohtauksesta, jonka Gresbeck kertoo: Knipperdollinck tuli erään rihkamakauppiaan luo, jolla vielä oli jäljellä varastonsa. Silloin Knipperdollinck sanoi hänelle: »Sinä tahtoisit kai myöskin olla pyhä, mutta rihkamastasi et tahdo luopua. Sinä istut ja mietit, että sinä voit ehkä saada siitä voittoa. Rihkamasi on sinun jumalasi. Siitä sinun täytyy luopua, jos tahdot olla pyhä.» Rihkamakauppaa ei siis pidetty suorastaan minään kunniallisena ammattina, mutta »kommunistinen hirmuhallitus» ei ajatellutkaan hävittää sitä väkivallalla.
Yhteisiä aterioita tapaamme kyllä Münsterissä, mutta ne olivat osaksi satunnaisia juhlallisia kansankokouksia, osaksi sotatoimenpiteitä. Jokaisen portin luona oli kokoushuone, jonne vahdit ja ne, jotka työskentelivät valleilla, menivät syömään, ja missä myöskin saarnattiin. Diakonit ja seurakunnan asettamat isännät hoitivat taloutta. Päivällisen aikana luettiin ruokailijoille, kertoo Gresbeck, luku vanhasta testamentista tai profeetoista. Aterian jälkeen laulettiin jokin saksalainen virsi. Sitte nousivat syöjät ylös ja menivät taasen vartiotoimeensa.
Myöskin naiset, jotka olivat mukana puolustuksessa, ottivat osaa näihin aterioihin. Kerssenbroick kertoo, kuinka oli määrätty, että veljet ja sisaret istuisivat eri pöydissä, ja kohtuullisen siivosti, eivätkä pyytäisi muuta ruokaa kuin mitä tuodaan. Syödessä ei puhuttu sanaakaan, vaan kuunneltiin lukijaa.
Kaikki tämä muistuttaa paljon enemmän pietistien kokousta kuin juominkeja. Mutta juuri sellaista oli kerettiläiskommunismi.
Kustannukset näistä yhteisistä aterioista saivat katolinen kirkko ja siirtolaiset maksaa. Heidän taloistaan ja luostareista ottivat diakonit ne ruokavarat, joita tarvittiin.
Kussakin seurakunnassa oli kolme diakonia, joiden huolena oli myöskin köyhäinhoito. Pitemmälle ei kristillinen kommunismi ole käytännöllisesti ajanpitkään päässyt missään, missä se on säilyttänyt yksityistalouden.
Samat diakonit ottivat myöskin selvää yksityisten ruokavaroista, mutta tämä onkin tarpeellinen toimenpide piiritetyssä kaupungissa ja osottaa muuten, että yksityinen taloudenpito jatkui. Vasta myöhemmin annettiin hädän pakottamina määräyksiä, että jokaisen tuli luopua niistä liioista vaatteista ja kaikista ruokavaroista, jotka hänellä oli, mutta diakonit sen sijaan antaisivat kullekin perheelle päivittäin leipää ja lihaa, niin kauan kuin sitä oli. Puutarhatkin jaettiin eri perheiden kesken. Yksityisomaisuusjärjestelmä pysytettiin siinäkin suhteessa.
Yksityisen talouden ohella säilyi edelleenkin taloudenhoitajan kurinpitovalta lapsiin ja palvelusväkeen nähden; ja keski-aikaiset perheet olivat säännöllisesti suuria, kuten muistamme, niihin kuului senvuoksi paljon palvelijoitakin, jotka olivat perheen pään valtiuden alaisina. Kummankin velvollisuuksia toisia kohtaan terotettiin vanhusten julistuksissa.
Jotkut käsityöläiset määrättiin tekemään työtä kaupungin väestön tarpeiksi, — sekään ei ollut sosialistinen vaan sotatilan vaatima toimenpide. Nämä käsityöläiset pääsivät nimittäin sen sijaan vartiotoimesta.
Tavallisten historiankirjottajien kertomukset Münsterin pitkälle menneestä kommunismista ovat kokonaan aiheettomia. Syy siihen, että niin vähän tähän suuntaan saatiin aikaan, on sama kuin v. 1871 Parisin kommunin toimettomuuteen yhteiskunnallisella alalla. Piiritys työnsi kaiken muun syrjään. Sota ei ole vielä koskaan osottautunut oikeaksi hetkeksi järjestää yhteiskuntaa kokonaan uudelle kannalle.
Eipä edes kirkollisessa suhteessa pantu toimeen mitään jumalanpalvelusmuotojen perusteellistakaan uudistusta. Osittain lienee tämä riippunut sodasta, mutta osaksi vaikutti tähän se seikka, ettei uudestikastajia, samoin kuin esim. Böhmin veljiä ja Tuomas Münzeriä, ole tämänlaiset kysynykset milloinkaan varsin suuresti huvittaneet.
Täydellisessä sopusoinnussa kerettiläiskommunismin yleisen luonteen kanssa on heidän mieltymyksensä vanhaan testamenttiin sekä oppineisuuden halveksiminen, jonka he ilmaisivat polttamalla Münsterin kirkkopihalla kaikki kirjat ja kirjeet, joita kaupungissa tavattiin, raamattua lukuunottamatta. He todistavat samalla oikeaksi sen säännön, että he samalla kun halveksivat oppineisuutta, pitivät hyvää huolta kansakoulusta. Piirityksestä huolimatta he perustivat viisi tai kuusi uutta koulua, »missä lasten, nuorukaisten ja tyttöjen täytyi oppia saksalaisia virsiä, kirjottamaan ja lukemaan. Myöskin mystisen piirteen huomaa selvästi Münsterin kastajissa. Kaikista heidän etevistä miehistään kerrotaan suorastaan sairaalloisen haltioissaolon piirteitä.
Mutta niin paljon kuin he näissä suhteissa ovatkin rauhallisten mähriläisten veljiensä ja muiden edeltäjiensä kaltaisia, eroavat he eri kertojien mukaan muka eräässä kohdin vallan tykkänään näistä, nimittäin hillittömyytensä kautta. Olemme jo usein olleet tilaisuudessa koskettelemaan tätä kohtaa. Nyt tarkastamme sitä lähemmin.
Uudestikastajat ovat ristiriidassa nykyisen käsityksen kanssa ei hillittömyyden, vaan päinvastoin ankaruutensa, puritanisminsa puolesta. Piiritys, joka vaati puolustajilta kovaa kuria, ei tietysti ollut omiaan ainakaan heikontamaan tätä uudestikastajien yleistä taipumusta. Kun lähemmin tarkastaa, näkyy ettei niin ollutkaan laita.
Säädyllisyyttä ja kuria pidettiin ankarasti yllä. Mainitkaamme todisteeksi muutamia niistä 28 artikkelista, jotka julkaistiin 2 p:nä tammikuuta 1535. Niissä sanotaan m. m.:
»6. Ei kukaan, joka taistelee oikeuden puolesta, saa vaipua häpeälliseen ja rumaan juoppouspaheeseen, eläimelliseen hävyttömyyteen, peliin, joka ilmaisee rahanhimon ja joka usein saa aikaan vihaa ja eripuraisuutta, eikä huoruuteen eikä aviorikoksiin, sillä sellaiset paheet eivät jää rankaisematta jumalan kansan keskuudessa.
»20. Ei kukaan kristitty (s. o. uudestikastaja) saa vastustaa eikä vahingoittaa pakanallista (s. o. sellaista, joka ei ole uudestikastajista kokoonpantu) esivaltaa, jollei tämä pakota ketään uskottomuuteen ja jumalattomuuteen; sitävastoin on kaikilla mahdollisilla tavoilla masennettava sitä babylonilaista tyranniutta, jota papit ja munkit kannattajineen harjottavat, sillä väkivallallaan ja vääryydellään he pimittävät jumalan vanhurskauden.
»21. Jos pakana tekee itsensä rikokseen syypääksi ja pakenee kristityn seurakunnan turviin päästäkseen rangaistuksesta vapaaksi, niin kristityt eivät saa ottaa häntä vastaan, vaan on heidän jätettävä hänet asianomaisten rankaistavaksi, jotta kristitty seurakunta ei tule vallattomuuden ja paheiden turvapaikaksi.»
He kehottivat siis, rauhaarakastavia kun olivat, tottelevaisuuteen niin kauan kuin tämä oli mahdollista, varoivat pitämästä keskuudessaan tavallisia lainrikkojia ja rankaisivat mitä ankarimmin juoppoudesta, pelaamisesta ja kaikellaisesta sukupuoliyhteydestä avioliiton ulkopuolella.
Gresbeck kertoo kuvaavan esimerkin siitä, kuinka ankara kurinpito oli. Kymmenen tai parikymmentä sotamiestä oli istunut ravintolassa ja ollut iloisia. Kun isäntä ja emäntä eivät tahtoneet tarjoilla heille enempää, alkoivat he uhkailla ja käyttää rumia sanoja. Isäntä ja emäntä valittivat tästä kahdelletoista vanhimmalle, jotka panivat sotilaat torniin, ja seuraavana päivänä pidettiin tutkimus Tuomiokirkontorilla. Kansleri Krechting oli yleinen syyttäjä. Sotamiehet pyysivät armoa, ja lopuksi armon ovi sitte hiukan aukenikin, osa sai armon, mutta kuuden täytyi kuolla.
Näin ankaran kurin vallitessa oli luonnollisesti juoppous harvinaista Münsterin puolustajien keskuudessa, ja useita voittoja saatiin siksi, että he tässä kohden olivat vastustajiaan parempia. Itse Gresbeckin täytyi ylistää heidän »viisauttaan, sukkeluuttaan ja raitista mieltänsä».
Tämä on Münsterin uudestikastajien »eläimellistä hillittömyyttä» ja »mielettömyyttä», jonka on kertonut kaikkea muuta kuin kaunisteleva silminnäkijä!
Mutta kuinka on heidän epäsiveellisyytensä, heidän moniavioisuutensa laita? Ainakin tällä alalla voi toki puhua eläimellisestä hillittömyydestä?
Meillä on edessämme vaikein ja epäselvin kohta Münsterin uudestikastajavaltakunnan historiasta. Moniavioisuus sotii siinä määrin uudestikastajien ja yleensä kerettiläiskommunistien koko henkeä vastaan, että me aluksi olimme taipuvaisia uskomaan, että tässä lienee tapahtunut sekaannus. Eihän mikään ole tutkijalle vaikeampaa kuin oikein ja ennakkoluuloista vapaana käsittää sukupuolisuhteita, jotka eivät ole totuttujen tapaisia. Ei missään tunnu epäluvallinen niin helposti kuin sukupuolikysymyksissä vastenmieliseltä ja inhottavalta. Tästä riippunee sekin, että vasta myöhempinä vuosikymmeninä yleensä on käynyt mahdolliseksi esihistoriallisen ajan ja villien sukupuolisuhteiden tieteellinen, ennakkoluuloton tutkiminen.
Se, joka on nähnyt, mitä mahdottomuuksia esim. lähetyssaarnaajat ovat levittäneet Etelämeren saarilla asuvien raakalaisheimojen sukupuolisuhteista, joita he ovat katselleet, ymmärtää, että voipi epäillä että Münsterin moniavioisuus riippuisi siitä, että on sekotettu asioihin esim. aatamilaisten tapaista »naisyhteisyyttä», jolla oli jonkunlaista sukulaisuutta eräiden nautinnonvälineiden yhteisyyden muotojen kanssa. Mutta tämä otaksuminen ei pidä paikkaansa. Münsterissä ei ollut puhettakaan mistään naisyhteydestä.
Se julistus, jonka kaksitoista vanhinta antoivat ottaessaan vallan käsiinsä, sääsi kuolemanrangaistuksen avioliittorikoksesta ja neidon viettelemisestä. Ja melkein samanaikainen lienee Münsterin seurakunnan puolustuskirja. Siinä sanotaan »avioliittoa» koskevassa luvussa:
»Me sanomme ja selitämme raamatun mukaisesti, että avioliitto on miehen ja naisen yhdistys ja velvotus Herrassa ... Alussa Jumala loi ihmisen, mieheksi ja vaimoksi hän loi heidät, molemmat hän yhdisti pyhään aviosäätyyn, niin että he olisivat kaksi sielua ja yksi liha. Älköön siis kukaan ihminen erottako sellaista liittoa.
»Mutta me teemme erotuksen tämän ja pakanoiden avioliiton välillä. Sillä näiden avioliitto on syntiä ja saastainen, eikä ole Herran edessä muuta kuin huoruutta ja aviorikosta. Sillä, kuten näemme, naivat he vain ystävien ja sukulaisten, rahan ja tavaran, lihan ja koreuden vuoksi.
»Mutta koska avioliitto siis on kunniallinen ja ihana sääty, niin ei kenenkään pidä menemän siihen kevytmielisesti, vaan puhtain ja hurskain sydämin, niin ettei koeta etsiä siinä mitään muuta kuin Jumalan kunniaa ja tahtoa ...
»Me kuulemme, että meitä soimataan myöskin monista muista rumista asioista, että me muka platonilaisella tai nikolailaisella (aatamilaisella) tavalla pitäisimme naisemme yhteisinä, sekä monesta siveettömästä seikasta, niinkuin siitäkin, ettemme pitäisi väliä sukulaisuudesta. Mutta tämä on, kuten kaikki muutkin häpeälliset rumat asiat, joita pahansuovat keksivät meidän syyksemme, kaikissa suhteissa tiettävää valhetta. Me tiedämme, että Kristus on sanonut: vanhoille on sanottu, ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: se joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa. Jos nyt meidän keskuudessamme, josta Jumala varjelkoon, olisi sellainen, niin emme häntä laisinkaan sietäisi, vaan panisimme hänet pannaan ja antaisimme hänet perkeleen haltuun.»
Huomaamme, että uudestikastajien »neromainen hekumallisuus» selitti pelkän neidon mielistelemisenkin syntiseksi. Ja nämä mielipiteet ovat mitä täydellisimmässä sopusoinnussa useimpien muitten uudestikastajien sukupuolisen ankaruuden kanssa. Johann Leydeniläinen oli samalla kannalla, kun hän yllämainituissa 28 artikkelissa tammikuun 2 päivänä 1535 määräsi rangaistuksen avioliittorikoksista ja huoruudesta, jolla sanalla siihen aikaan tarkotettiin kaikkea sukupuoliyhteyttä avioliiton ulkopuolella. Ja tähän aikaan oli kuitenkin moniavioisuutta jo käytännössä.
Mutta kuinka on tämä selitettävissä? Se selitys, että se oli kommunistien synnynnäisen irstaisuuden ja kohtuuttomuuden tulos, on tosin sangen mukava ja lohduttava porvarillisille mielille, mutta siltä puuttuu vaan varmaa tukea. Se selitys nojautuu ainoastaan ja yksinomaan siihen, mitä pitäisi selitettämän. Kaikki muu puhuu sitä vastaan. Me olemme juuri nähneet, että raittius ja itsensähillitseminen olivat kastajien huomattavia luonnepiirteitä.
Selitystä ei voida myöskään saada kastajakommunismin olemuksesta. Se on siis etsittävä yksinomaan niistä erikoisista, sukupuolien suhteista, jotka vallitsivat piirityksen aikana. Ja nämä olivat itse asiassa niin harvinaisen laatuisia, että tarvitaan uskomattoman paljon sokeutta ja hyvän tahdon puutetta, ennenkuin voipi olla niitä näkemättä.
Muistakamme, että hyvämieliset porvarit joukottain matkustivat pois Münsteristä. Miehet lähtivät, mutta jättivät jäljelle vaimonsa ja naispalvelijansa. Siten kasvoi suuresti naisten lukumäärä miehiin verraten, Gresbeckin mukaan varsin tavattomasti; hän mainitsee olleen 2,000 miestä, mutta kahdeksan, yhdeksän tuhatta naista. Asemaa sekotti vielä sekin, että ainakin puolet miehistä olivat naimattomia. Niin oli lukuisien siirtolaisten ja luonnollisesti myöskin niiden sotamiesten laita, jotka liittyivät kastajiin.
Katsoen kastajien ankaruuteen sukupuolisuhteissa, täytyi näiden seikkojen tulla piirityksen kestäessä kokonaan sietämättömiksi miehisen väestön enemmistölle. Juuri tämä ankaruus, joka määräsi kovat rangaistukset avioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä teki vihdoin avioliittosuhteiden mullistuksen välttämättömäksi.
Samat henkilöt, jotka eivät voi kyllin kauhistua Münsterissä vallinnutta monivaimoisuutta, pitävät prostitutsionia itsestään selvänä. Luonnollisesti oli prostitutsionia vallinnut Münsterissä »säädyllisyydenkin» vallitessa. Muutamassa niistä artikkeleista, jotka kapinalliset v. 1525 julkaisivat, vaadittiin, että »kaikki haureelliset naishenkilöt sekä pappien jalkavaimot oli määrätyillä tuntomerkeillä erotettava kunniallisista naisista».
Kastajat, nämä »irstaat hekumoitsijat», tekivät lopun prostitutsionista. Prostitutsioni ja kommunismi ovat suorastaan kaksi käsitettä, jotka eivät sovi yhteen. Kommunismin eri muodot sopivat yhteen mitä erilaisimpien sukupuolielämän muotojen kanssa, yhden kanssa vaan eivät: ostettavan rakkauden. Missä ei ole mitään tavaratuotantoa, missä ei osteta eikä myydä mitään, siellä lakkaa naisen ruumis samoinkuin työvoimakin olemasta kauppatavaraa. Miten puutteellisesti ikinä kommunismi pantiinkin toimeen Münsterissä ei siellä kastajien aikana hätä pakottanut ketään tyttöä myymään itseänsä. Ja portot, jotka olivat saaneet tapansa vanhan yhteiskunnan ajalla, eivät saaneet ostajia Münsteristä, jossa ei kellään yksityisellä ollut rahoja. Sellaisia täytyi heidän etsiä kurin ja järjestyksen puolesta taistelevien leiristä, sotamiesten, kunnianarvoisien porvarien keskuudesta, maallisen ja hengellisen ylimysvallan piiristä. Sieltä he löysivät vanhat kauppatuttunsa.
Kommunismin luonnollista vaikutusta tähän suuntaan lisäsi Münsterissä vielä kastajien sukupuolielämää koskeva ankaruus. Mutta ajateltakoon, että yli tuhannen naimatonta miestä eli monia kuukausia meidän oloihimme katsoen pienessä kaupungissa yhdessä useampien tuhansien naimattomien naisten kanssa, ilman että oli olemassa prostitutsionia. Ankarimmatkaan rangaistukset eivät voineet estää aviorikoksia ja avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Oli olemassa vain yksi ainoa tehokas keino uhkaavan sukupuolienvälisen sekaannuksen vastustamiseksi: avioliittosuhteiden uudestaan järjestäminen. Kauan ponnisteltuaan vastaan, ryhtyivät vanhimmat ja saarnaajat asiaan piirityksen viidennellä kuukaudella.
Tehtävä oli vaikea, melkein mahdoton ratkaista. Oli valmistettava avioliitto-oikeus, joka olisi sopusoinnussa uudestikastajien ankaran avioliittosiveyden kanssa ja samalla vastaisi Münsterin omituisia sukupuolisia olosuhteita. Uusi avioliitto-oikeus ei astunutkaan voimaan määrättynä, valmiina lakina, vaan moninaisina, toisiaan täydentävinä, osittain ristiriitaisinakin määräyksinä. Münsterin uudestikastajat eivät tässä päässeet milloinkaan hapuilevalta, etsivältä kannalta, siksi säännöttömiä olivat ne olosuhteet, joissa he elivät.
Gresbeckin sekaisista tiedonannoista ei ole helppo saada selvää kuvaa näistä seikoista, joskin hänen kuvauksensa onkin parempi kuin Kerssenbroickin mieletön selonteko.[6]
Voipi kumminkin huomata Gresbeckin selonteosta kaksi pääkohtaa. Osaksi pyrittiin tekemään avioliitto vapaaksi yhdistykseksi. Sitte julistettiin ennen uudestikastamista solmitut avioliitot pätemättömiksi, muutenhan poislähteneitten vaimot olisivat olleet estetyt kerrassaan solmimasta mitään avioliittoja. Tämä pätemättömyysjulistus oli kastajien sitä helpompi tehdä, kun he kyllä pitivät omat avioliittonsa erottamattomina, mutta eivät tunnustaneet »pakanoitten» naimiskauppoja todellisiksi avioliitoiksi. Myöskin vanhojen pariskuntien täytyi nyt uudistaa liittonsa.
Toiselta puolen täytyi pyrkiä myöskin siihen, että olisi saatu kaikki naiset morsiamiksi. Kuitenkin lähinnä vain taloudellisessa eikä ruumiillisessa suhteessa.
Jotta ymmärtäisimme Münsterissä vallinnutta »monivaimoisuutta», täytyy meidän pitää mielessä, että siellä ei milloinkaan luovuttu yksityisestä taloudenpidosta. Kuitenkin oli olemassa, siksi että niin monet olivat jättäneet kaupungin, lukuisia perheitä, joissa ei ollut miestä, vieläpä sellaisiakin, joissa ei ollut perheenemäntää. Tämä synnytti monta sietämätöntä asiaintilaa piiritetyssä kaupungissa, jossa oli lukuisa naimaton sotaväki. Senvuoksi määrättiin, että jokaisella naisella täytyy olla mies suojana ja mies — silmälläpitäjänä. Sillä uudestikastajat Münsterissä, jossa yksityisperhe pysyi olemassa, olivat yhtä vähän naisen kuin lihankin vapauttamisen kannattajia.
Erittäin selvästi näkyy tämä eräästä agitatsionikirjasesta, jonka Rothmann kirjotti lokakuussa 1534; siinä muun muassa sanotaan. »Mies siis käyttäköön miehisin mielin jalouttansa (herruuttansa) naista kohtaan ja pitäköön avioliiton puhtaana. Naisilla on melkein kaikkialla valta ja he johtavat miehiä kuten ohjataan karhuja ... On varsin tarpeellista, että naiset, joilla nyt melkein kaikilla on housut, taipuvat oikeaan ja sopivaan tottelevaisuuteen. Sillä sellainen on Jumalalle mieluista, että kukin on paikallaan, mies Kristuksen ja vaimo miehen alamaisena.»
Ne naiset, joilla ei ollut miehistä päämiestä, saivat nyt käskyn liittyä perheisiin, joissa on mies, ei kuitenkaan kotiorjattariksi, palvelustytöiksi, vaan vaimojen tovereiksi.
Luonnollisesti ei tätä määräystä perusteltu viittaamalla niihin todellisiin olosuhteisiin, jotka sen olivat saaneet aikaan, niin materialistisesti ei siihen aikaan ajateltu, vaan raamattuun. Mutta siinä oli vain yksi esikuva, joka jotenkin sopi, nimittäin vanhojen juutalaisten ja erittäinkin patriarkkojen monivaimoisuus. Tämä otettiin perustaksi sitä mieluummin, kun patriarkat kieltämättä olivat olleet varsin hurskaita miehiä, joita jumala itse oli kunnioittanut persoonallisesti seurustelemalla heidän kanssansa ja lähettämällä enkelinsä heidän luoksensa. Sellaisten kristikunnan esikuvien tekoja oli mahdotonta sanoa syntisiksi. Ja näin ajatellessaan saattoivat kastajat nojautua eteviin evankelisiin kirkollisiin »valoihin». Olihan Melanchton 27 p:nä elok. 1531 neuvonut Englannin kuningasta ottamaan itselleen toisen vaimon ensimäisen rinnalle ja selittänyt, ettei »moniavioisuutta jumalallinen oikeus kieltänyt».
Vieläpä sittenkin, kun moniavioisuuden toimeenpano Münsterissä oli herättänyt suurta hälinää ja se yleensä oli tuomittu, selittivät Luther ja Melanchton 10 p:nä marraskuuta 1539 Hessenin maakreivi Filipille, että »mitä Moseksen laki avioasiassa oli myöntänyt, sitä ei ole evankeliumissa kielletty», s. o. hän saattoi rauhallisesti ottaa lisäksi yhden vaimon. Ei siis moniavioisuus sellaisenaan aiheuttanut hurskaitten sielujen raivoa kastajia kohtaan, vaan näiden hävyttömyys tahtoessaan panna toimeen moniavioisuutta rahvaan keskuudessa eikä säilyttää sitä ruhtinaallisena etuoikeutena.
Se uskonnollinen verho, jossa Münsterin »monivaimoisuus» esiintyi, on suuressa määrin himmentänyt sen todellista luonnetta. Vihaiset vääristelyt ja vihollisten valheet ovat lisäksi vaikeuttaneet oikean käsityksen saamista. Mutta muutamat tiedot, jotka ovat säilyneet, näyttävät joka tapauksessa riittävästi, että kastajilla Münsterissä, kun he panivat toimeen n. k. »monivaimoisuutensa», oli tarkotuksena liittää useita naisia vain samaan perheeseen eikä suinkaan samaan aviovuoteeseen, vaikka luonnollisesti ei tahdota väittää, ettei edellinen olisi edistänyt tätä jälkimäistä.
Ennen kaikkea meidän täytyy viitata siihen, että jokainen nainen määrättiin hakemaan itselleen mies, myöskin ijäkkäät ja ne jotka eivät vielä olleet naimaijässä. Ei kukaan voine toden teolla väittää, kuten Gresbeck, että tämän viimeksimainitun määräyksen tarkotuksena olisi ollut pakottaa nuoret tytöt antamaan itsensä alttiiksi.
Mutta tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme ainoana tukena. Kuulkaammepa, mitä Kerssenbroick sanoo: »Lokakuun alussa Butendick syytti julkisesti oikeata vaimoaan Barbaraa siitä, että tämä oli häntä häväissyt solvaavin sanoin ja sanonut, että hän ei henkisesti vaan lihallisesti eli yhdessä muitten vaimojensa ja kanssasisariensa kanssa ja usein lihallisesti sekausi heihin». Hänet huomattiin syypääksi ja tuomittiin kuolemaan, mutta sai armon, kun pyysi mieheltään anteeksi.
Tehtiin siis ero oikean puolison ja tämän kanssasisarien välillä. Jokainen perheen naisjäsen ei ollut huonekunnan päämiehen aviovaimo, vaikka häntä sanottiinkin hänen vaimoksensa.
Toiselta puolen saattoi sattua, että niin likeisessä yhdyselämässä tapahtui vielä helpommin, mitä muutenkin usein tapahtuu, että mies ei tyytynyt aviovaimoonsa. Näin sitä enemmän siksi, että uudestikastajien ankara siveysoppi kielsi oikeittenkin puolisojen välisen yhteyden, kun vaimo oli hedelmätön taikka raskaana. Rothmann esim. johti tämän ohjeen käskystä: »lisääntykää»; ainoastaan siksi, eikä huviksi saa mies ja vaimo käyttää jumalan siunausta. Mutta tästä seuraa myöskin Rothmannin mukaan, että »jos Jumala on siunannut miestä enemmän kuin on tarpeellista yhden vaimon hedelmöittämiseen, niin ei hän saa käyttää väärin sellaista siunausta, vaan on hänellä vapaus, vieläpä hänen pitääkin ottaa useampia hedelmällisiä naisia avioiksi, sillä sukupuolisuhteissa oleminen avioliiton ulkopuolella on aviorikos ja huoruutta».
Mutta täytyy aina tarkkaan erottaa tällainen sukupuolinen moniavioisuus taloudellisesta. Edellisessä valitsi mies itselleen vaimot, jälkimäisessä naiset valitsivat jonkun miehen, jonka he tahtoivat tunnustaa suojelusherrakseen. Edellinen oli sallittu määrättyjen olosuhteiden vallitessa — ja olosuhteiden vuoksi olisi nähtävästi ollut mahdotonta kokonaan päästä niin tekemästä. Münsterin lainsäätäjät kokivat pysyttää sitä säännöllisen avioliiton rajain sisäpuolella. Se monivaimoisuus, joka jonkun aikaa oli pakollinen, oli sitävastoin taloudellinen, useampien naisten yhdistyminen samaan perheeseen saman miehen suojan ja silmälläpidon alaisiksi. Vain tämän viimeksi mainitun, mutta ei edellisen laatuisen monivaimoisuuden alaisuuteen oli vaimo münsteriläisen avio-oikeuden mukaan velvotettu. Mutta tämäkin pakko lakkasi pian ja muuttui velvollisuudesta vain naisten oikeudeksi. Kuulkaammepa niitä Johann Leydeniläisen 28:sta artikkelista, jotka käsittelevät avioliittoa, ne ovat mitä kuvaavimpia münsteriläisen avio-oikeuden hengelle:
»24. Ei ketään saa pakottaa vasten tahtoaan naimisiin; sillä avioliitto on vapaa yhdistys, enemmän sidottu luonnon ja rakkauden siteillä kuin paljailla sanoilla ja ulkonaisilla menoilla.
»25. Jos jotakuta vaivaisi kaatuvatauti, sukupuoli- tai jokin muu tauti, niin ei hän saa laisinkaan mennä naimisiin, missään tapauksessa ei ennen kuin toisella on tieto taudista.
»26. Älköön kukaan, joka ei enään ole neito, antako itseään sellaisena ja pettäkö veljeänsä; sellainen petos rangaistakoon vakavasti.
»27. Jokaisella naimattomalla naisella, tai vaimolla, jolla ei ole oikeata miestään, olkoon oikeus valita itselleen holhooja tai suojelija Kristuksen seurakunnasta.»
Loppuna on ennustus: »Elävän Jumalan ääni on opettanut minulle, että tämä on kaikkein korkeimman käsky: Miehet vaatikoot uskontunnustuksen niin hyvin laillisilta vaimoiltaan kuin niiltäkin, joille he ovat holhoojina ja suojana. Mutta ei tuota tavallista: Minä uskon Isään Jumalaan j. n. e., vaan tunnustuksen uskovansa uuteen kuningaskuntaan, avioliittoon, johon he ovat kastetut. Kaiken tämän he näyttäkööt ja ilmaiskoot miehilleen.»
Sellaiselta näyttää Münsterin uudestikastajien avioliitto-oikeus viimeisimmässä muodossaan. Taitavimmankin ja tunnottomimmankin sosialistivihollisen on vaikea keksiä hillittömän hekuman jälkiä sen raittiista ja yksinkertaisista määräyksistä. Sitä ei voi, kuviteltakoonpa se millaiseksi hyvänsä, verrata itämaiseen haaremiin. Naiset eivät Münsterissä olleet orjattaria, vaan valitsivat vapaasti miehensä, suojelijansa ja holhoojansa. Ja kuinka vähän heitä painoi tämä avioliittosuhteiden uudelleen järjestäminen, se käy selväksi siitä, että useimmat heistä kuuluivat uuden valtakunnan innokkaimpiin puolustajiin.
Luonnollisesti oli heidänkin joukossaan tyytymättömiä, mutta yleensä olivat naiset innostuneita uuteen järjestykseen. Esimerkin tästä antaa Mollenheckin kapina, joka tapahtui 30 p:nä heinäkuuta. Bezold sanoo sitä kapinaksi, joka sai alkunsa »sikäläisten veljien paremmasta tunteesta, mutta joka kuitenkin verisesti kukistettiin»! Gresbeck kuvaa oikein tapausta, kun hän kertoo, että Mollenheck, entinen ammattikunnan esimies, kokosi ympärilleen »joukon porvareita ja hurskasta kansaa ja sotilaita», ei vain uuden avioliittojärjestyksen kumoamiseksi, vaan jotta »kukin saisi omaisuutensa takaisin, ja pormestarit ja neuvosto uudelleen asetettaisi, ja kaikki olisi niinkuin ennenkin». Karanneet sotamiehet kuuluivat siis pääasiallisesti tähän teeskenneltyyn siveysliikkeeseen, joka itse asiassa koetti kukistaa vallankumousta. He menestyivät aluksi ja saivat Johann Leydeniläisen ja Knipperdollinckin vangiksi. Jos he olisivat nyt heti avanneet kaupunginportin, niin piispan väki olisi jo silloin saanut kaupungin haltuunsa, kirjottaa Gresbeck. »Mutta he ajattelivat enemmän rahoja kuin portin avaamista ja täyttivät avarat hihansa rahoilla ja istuivat koko yön viinin ääressä ja joivat, kunnes juopuivat. Siksi heidät lyötiin, ja friesit ja hollantilaiset saivat taasen voiton.»
Miten innokkaasti Münsterin naiset taistelivat valleilla ryntäyksen torjumiseksi, siitä kertovat sekä Kerssenbroick että Gresbeck lukuisia esimerkkejä. Mutta hyökkäyksiinkin he olivat valmiita. Johann Leydeniläinen piti eräänä päivänä sitä varten vapaaehtoisten katselmusta. Niiden joukossa oli kolmesataa naista, »toinen tuli tappara, toinen keihäs olallaan. Mutta kuningas ei tahtonut ottaa kaikkia, vaan valitsi 51, ja heidän nimensä kirjotettiin muistoon.» Seuraavana päivänä käski hän kaikkien niiden, jotka tahtoivat jäädä kaupunkiin, tulla koolle. Heidät jaettiin sitte yhtä moneen osastoon kuin oli portteja, ja kukin joukko sai vartioida porttiansa miesten kanssa yhdessä. Kaikki kulkivat portilleen laulaen Saksan uskonpuhdistuksen marseljeesia: »Jumala onpi linnamme».
Siten Münsterin naiset puolustautuivat »häpeäänsä» vastaan.
Sanottu olkoon kylliksi »naiskysymyksestä» Münsterissä. Joskin vielä paljon on epäselvää, käynee tästä kuitenkin riittävästi selville, että asioitten uusi järjestys, joka siellä pantiin toimeen, on täydellisesti käsitettävissä, ja useista vajavaisuuksista, lapsellisuuksista, vieläpä raakuuksistakin huolimatta se kuitenkin monessa suhteessa miellyttää. Kaikkein vähimmin on nykyisen yhteiskunnan puolustajilla aihetta moittia Münsterin uudestikastajien »häpeällistä irstautta». Sillä juuri heidän yhteiskuntansa paraimpina tukipylväinä on sukupuoli-elämän hävyttömin ja alentavaisin muoto, joka käyttää nuorien tyttöjen hätää ja taitamattomuutta alentaakseen heidät miehisten tarpeitten tahdottomiksi uhreiksi, kaikille himoille alttiiksi. Kuinkapa ilman tätä ihanaa laitosta kävisi meidän teollisuutemme suuren osan »kukoistuksen», kuinka porvarillisten yhteiskuntakerrosten vaimojen ja nuorien tyttöjen hyveen ja siveyden?
Se onkin nykyajan kuva, jonka meidän porvarilliset historioitsijamme ovat esittäneet, kun he ovat kuvanneet Münsterissä muka vallinnutta hillittömyyttä. He ovat luoneet kuvan, jonka toden teolla näkee jokaisessa kaupungissa, jossa nykyinen sivistys hallitsee. Ja viisauden viimeinen loppu yhteiskunnassamme on näiden irstailujen järjestäminen.
Münsterin »kommunin» luonteen käsitteleminen on tässä tullut sekä laajaksi että kiistakirjotuksen tapaiseksi, mutta vähemmällä ei häviä se vääristelyjen vuori, joka peittää sen oikeat piirteet, ja on mahdotonta pysyä tieteellisen välinpitämättömänä, kun huomaa, kuinka järjestelmällisesti alkuaan rauhallinen ja rauhaarakastava lahko leimataan verenhimoisien, eläimellisien roistojen liitoksi, vain siksi, että se kerran nousi voimakkaaseen vastarintaan, ei kärsinyt, vaan taisteli vakaumuksensa puolesta ja osotti sotaista sankariutta.
Kevein sydämin rupesi piispa Frans piirittämään kaupunkia, sittenkun hänen kavala hyökkäyksensä helmikuun 10 p:nä oli torjuttu. Hän luuli kai piankin suoriutuvansa tuosta nälkäänäkevien ja kaupunkiin kokoontuneiden maankiertäjien joukosta, joksi hän uudestikastajien joukkoa kuvitteli. Hänellä oli käytettävänä useampia tuhansia sotaan harjaantuneita miehiä, joilla oli lukuisa tykistö ja kokeneita päälliköitä, — jo ennen helluntaita oli hänellä 8,000 keihäsmiestä. Mutta vaikka kastajia ei milloinkaan ollut enempää kuin 1,500 miestä ja nekin sotaan tottumattomia, oli heillä luja linnoitus tukenansa, mutta ennen kaikkea teki heidän etevämpi sotakurinsa, uhrautuvaisuutensa ja innostuksensa heidät vastustajiaan etevämmiksi.
Toukokuun 21 p:nä alkoi ensimäinen kaupungin ampuminen, ja 25 p:nä ryhtyivät piirittäjät hyökkäykseen. Mutta osa piispan sotilaita oli juovuksissa, he ryntäsivät liian aikaisin ja saattoivat, kun heidät ajettiin takaisin, toverinsa epäjärjestykseen. Hyökkääjät pääsivät kuitenkin tikapuineen aina valleille asti, mutta siellä kohtasivat he niin voimakkaan vastarinnan, että he täysin hajallaan peräytyivät.
Pian senjälkeen tekivät piiritetyt hyökkäyksen erästä ulkovarustusta vastaan, yllättivät sotamiehet korttien ja maljojen äärestä, karkottivat heidät pakoon, naulasivat umpeen tykit ja tekivät sotajoukon päävoimaan, kun se kokoontui rohkeita häiritsijöitä vastustamaan, sellaisen vaikutuksen, että he saivat rauhassa palata kaupunkiin.
Paremmin ei käynyt toisen hyökkäyksen, johon kolmipäiväisen kiivaan ampumisen jälkeen ryhdyttiin elokuun 31 p:nä. Hurja taistelu päättyi hyökkääjäin perinpohjaisella tappiolla. Heidän mieshukkansa oli suunnaton — muutaman sen ajan kansanlaulun mukaan 3,000 miestä ja 48 päällikköä. Sen iskun jälkeen kadotti piispa toivonsa saada Münsterin väkivallalla haltuunsa ja tyytyi uuvuttamaan kaupunkia nälällä.
Ja lopuksi oli kuitenkin koko Saksan valtakunta käymässä sotaa tämän yhden ainoan kaupungin kanssa. Aluksi oli tämän »yhden taantumuksellisen joukon» ollut vaikea päästä yksimielisyyteen. Pian oli kyllä selvillä, että piispan voimat eivät riittäneet kaupungin valtaukseen. Hän haki liittolaisia ja sekä katoliselta että evankeliselta taholta. Mutta riita siitä, miten karhun nahka jaettaisi, ehkäisi arveluttavassa määrässä taistelua tätä vielä varsin elävää karhua vastaan. Mutta kaikesta huolimatta piirittäjien luku ja voimakeinot kumminkin yhä lisääntyivät, ja kun Saksan valtiopäivät huhtikuun 4 p:nä 1535 kokoontuivat Wormsiin, tuli Münsterin piiritys valtakunnan asiaksi, ja vero määrättiin tähän tarkotukseen. Frankfurtin ja Nürnbergin pormestarit lähetettiin Münsteriin vaatimaan sen puolustajia valtakunnan nimessä antautumaan, mutta nämä karkottivat ajatuksenkin sellaisesta.
Asema oli kuitenkin siihen aikaan jo toivoton. Alusta alkaen oli Münsterin kastajien täytynyt käsittää, että heillä, kun koko valtakunnan hallitsevat luokat olivat heidän katkerina vihamiehinään, ei ollut muuta keinoa kuin koettaa saada liike paikallisesti yleisemmäksi. Ei se näyttänytkään toivottomalta. Heillä oli vahvaa kannatusta kaikissa Pohjois-Saksan kaupungeissa, olipa Lübeckissä heitä lähellä oleva suunta enemmistönä. He lähettivät kiihottajiaan joka taholle, samoin kuin lentokirjasiaankin. Niistä ansaitsee mainita erittäinkin Rothmannin kirjottama »Entiselleen asettaminen», josta jo useita kertoja olemme lainanneet otteita. Se oli kastajien oppien ja laitoksien puolustuskirjotus, joka puolusti miekan käyttämistä »jumalattomia» vastaan, kommunismia ja moniavioisuutta. Kirjotuksella, joka ilmestyi lokakuussa 1534 ja kuljetettiin salaa Münsteristä kaikkialle, oli hyvä menekki. Ennen pitkää otettiin siitä toinen painos.
Joulukuussa ilmestyi sitte: »Kirja kostosta, varsin lohtua tuottava kertomus babylonialaisen pedon hylkäämisestä ja rankaistuksesi, julkaistu Münsterissä Kristuksen seurakunnan toimesta kaikille hajalla oleville totisille israelilaisille ja Kristuksen liittolaisille». Kosto tulee, sanotaan siinä, nyt mahtaville, ja kun se on täytetty, tulee jumalan kansalle uusi taivas ja uusi maa. Kirjanen loppuu kehotuksella kapinaan: »Nyt, rakkaat veljet, on koston hetki tullut, jumala on herättänyt luvatun Davidin kostamaan ja rankaisemaan Babylonia ja sen kansaa. Siksipä, rakkaat veljet, varustautukaa taisteluun, ei vain apostolien nöyrän kärsimisen aseilla, vaan myöskin Davidin ihanalla kostonhaarniskalla. Kaikkea viisautta, kaikkia juonia täytyy meidän käyttää heikontaaksemme jumalan vihollisia ja vahvistaaksemme jumalan sotalippua. Muistakaa, mitä he ovat tehneet teille; se täytyy meidän tehdä heille, ja samalla mitalla millä he ovat teille mitanneet, tulee heille itselle takaisin mitata. Lähtekää sen vuoksi, rakkaat veljet, niin lukuisasti kuin mahdollista tänne päästäksenne jumalan lipun alle. Jumala, sotajoukkojen herra, joka tämän on maailman alusta päättänyt ja profeettainsa kautta julistanut, varustakoon teitä ja koko Israelia, tahtonsa mukaan, ylistykseen ja valtakuntansa lisäämiseksi. Amen.»
Kun tämä kiihkeä kehotus julkaistiin, oli kuitenkin jo kaikki kastajaliikkeet Saksan kaupungeissa kukistettu, ja Lübeckin kansanvalta oli joutunut sotaan Tanskan kanssa eikä voinut Münsterin hyväksi tehdä mitään, kuten alkuaan oli ollut aikomus, ja lopuksi kääntyi sota kansanvallalle vallan tuhoisaksi.
Saksasta ei siis ollut apua odotettavissa. Mutta yksi toivo oli vielä jälellä: Alankomaat, joka jo oli antanut heille niin paljon voimia.
Vuodesta 1534 alkaen, jolloin Münster joutui kastajien käsiin, kasvoi liike voimakkaasti kaikkialla Alankomaissakin. Amsterdam oli edelleen heidän pääpaikkansa, mutta monessa muussakin paikassa oli heillä valtavaa kannatusta. »Me olemme suuresti huolissamme näissä maakunnissa», kirjotti Antwerpenistä muuan Erasmus Rotterdamilaisen ystävä, »uudestikastamisen kapinallisen liekin vuoksi. Se loimuaa ilmiliekissä. Tuskinpa on sellaista kylää tai kaupunkia, missä kapinaliekki ei salaisesti hehkuisi. Kun he saarnaavat omaisuudenyhteyttä, virtaavat kaikki varattomat heidän puolelleen.»
Mutta näillä vallankumouksellisilla joukoilla ei ollut, kuten Münsterin veljillä, tekemistä hajaantuneitten vastustajien kanssa. Vahva keskittynyt valtiovalta käytti heti kaiken voimansa uhkaavan kapinan tukahuttamiseksi. Me emme saata luetella niitä lukuisia mestauksia, joita nyt seurasi, ne ovat yhtä ja samaa julmuutta. Mutta siitä huolimatta ei voitu estää aseellisia joukkoja muodostumasta, ne kokoontuivat Vollenhoween Zuiderseen rannalla, lähteäkseen sieltä Münsterin avuksi.
Maaliskuun 22 p:nä saapui Vollenhoween 30 laivaa Amsterdamista tuoden aseellisia kastajia, ja pari päivää myöhemmin tuli 3,000 miestä 21 laivalla, paitsi kaikkia niitä, jotka samaan aikaan tulivat sinne jalkaisin tai kärryillä. Mutta Alankomaitten viranomaiset olivat saaneet vihiä asiasta ja hajottivat joukot sitä myöten kuin ne saapuivat.
Piiritettyjen suuret voitot toukok. 25 p:nä ja elokuun 31 p:nä elvyttivät kumminkin uudelleen liikettä. Sitä edistivät myöskin Münsteristä tulleet lähettiläät. Nälänhädän vuoksi, joka talvella 1534–33 uhkasi kaupunkia, suunnitteli Johann Leydeniläinen rohkean yrityksen: alankomaalaisten toverien piti nousta kapinaan, hänen itsensä piti erään joukkojen osan kanssa tunkeutuman piiritysarmeijan läpi, yhtyä sitten kapinallisiin alankomaalaisiin ja näiden kanssa levittää kapinaa ja tulla Münsterin avuksi. Hän katsasti ja harjotti myöskin, kuten olemme nähneet, vapaaehtoisia tähän epätoivoiseen yritykseen ja teetti sitä varten erityisen vaunulinnan.
Mutta niin pitkälle ei päästy. Muuan Johannin lähettämä »apostoli» Johann Gräss, entinen koulumestari, ilmaisi suunnitelman. Hänen piti kokoomaan veljet Deventeriin ja sieltä kulkeman Münsteriä kohden. Sen sijaan hän lähti suoraan piispa Fransin luo, ilmoitti hänelle suunnitelman, etevimpien puolueystävien nimet Ala-Reinin varrelta sekä heidän yhtymäpaikkansa. Sillä oli tämä auttamisyritys tehty mahdottomaksi.
Mutta vielä kerran teki Johann Leydeniläinen yrityksen suunnitelmansa toteuttamiseksi. Pääsiäisenä piti sen tapahtuman. Keller kertoo siitä:
»Kastajat aikoivat sovitulla hetkellä pystyttää neljä lippua, yhden Eschenbruchin luo Jülichin maassa, yhden Hollantiin, kolmannen Mastrichin ja Aachenin välille ja neljännen Frieslandiin. Siksi piti veljien varustauman aseilla ja rahoilla, ja niin pian kuin käsky kävisi, lähtisi jokainen lähimmän lipun luoksi tullakseen Münsteriin.
»Tämä suunnitelma osittain toteutettiinkin. Ensimäisenä pääsiäispäivänä valtasivat kastajat n. k. Oldenluostarin länsi-Frieslandissa ja varustivat sen nelinkertaisilla valleilla ja haudoilla. Keisarillinen maaherra koki turhaan vallottaa paikkaa äkillisellä hyökkäyksellä. Hänen täytyi tuottaa järeätä tykistöä ja ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Ampumisen jälkeen hän ryhtyi hyökkäykseen. Neljä kertaa täytyi hänen viedä sotamiehet tuleen, voittamatta enempää kuin osan etuvarustusta. Ampuminen sai jonkun päivän kuluttua alkaa uudestaan, ja kun tykit olivat tehneet muuriin neljä aukkoa, vallattiin vihdoin koko asema pitkän ja vaikean taistelun jälkeen. Kahdeksan tai ehkäpä yhdeksänsataa kuollutta jäi tappelutantereelle.»
Toinen joukko kulki meritse Deventeriä kohden, mutta sen hajotti Geldernin herttua. Vaarallisemmaksi kävi kapina Amsterdamissa, sinne oli lähetetty Johann Geeliläinen, joka oli Münsterin paraimpia päälliköitä. Hän pääsi onnellisesti perille ja sai veljet nousemaan kapinaan.
»Toukokuun 11:nnen päivän illalla 500 aseellista kastajaa miehitti neuvoshuoneen, toinen pormestari surmattiin ja talo laitettiin puolustuskuntoon. Kapinalliset eivät kuitenkaan olleet kyllin vahvoja voidakseen karata koko suuren kaupungin kimppuun. Ensi menestyksen jälkeen kohtasi Johann Geeliläinen sellaisen vastarinnan, että hän ei liene sellaista odottanut. Porvaristo tarttui yksimielisesti aseisiin, ja verinen taistelu syntyi, joka kesti koko yön ja päättyi kastajien perinpohjaisella häviöllä. Voittajien viha sai aikaan hirmuisia julmuuksia. Johann Campenilaiselta, jonka Johann Leydeniläinen oli asettanut kastajien piispaksi Amsterdamiin, kiskottiin kieli suusta ja käsi hakattiin poikki; niin silvottuna pantiin hänet seisomaan häpeäpaaluun, päässä peltinen piispan hiippa, jossa oli kaupungin vaakuna. Vasta sitte hänet mestattiin. Toisilta vangeilta reväistiin sydän ruumiista, vaikka he elivät. Millaisia petoja olivatkaan — uudestikastajat!
Amsterdamin kapinan kukistaminen mursi voiman viimeisiltä kastajilta Münsterin ulkopuolella, jotka olisivat voineet toimittaa jotakin tämän kaupungin auttamiseksi.
Ja piiritettyjen keskuudessa vallitsi jo nälänhätä. »Ensin syötiin hevoset», kirjottaa Gresbeck, »päineen ja jaikoineen, maksoineen ja keuhkoineen. Sitten tuli kissojen, koirien, rottien, suurien simpukoiden ja sammakoitten vuoro, ja leipää leivottiin sammalista. Niin kauan kuin oli suolaa, oli se rasvana. Sitte syötiin härännahkojakin, ja vanhat jalkineet pehmitettiin ja syötiin. Lapset kuolivat nälkään, vanhat kuolivat nälkään, toinen kuoli toisensa jälkeen.»
Kun hätä tuli sietämättömäksi, julistutti Johann, että se, joka ei enää tahtonut ottaa osaa taisteluun ja tahtoi jättää kaupungin, sai ilmottautua neuvoshuoneessa; neljän päivän kuluessa saisi jokainen, joka tahtoi, lähteä kaupungista. Useat käyttivät hyväkseen tätä tilaisuutta, naiset, ukot ja lapset, mutta myöskin asekelpoiset miehet. Osan tuhosi heti piispan väki, toiset heitettiin vankeuteen; sotamiehet ottivat haltuunsa nuoret naiset ja harjottivat heidän kanssansa — monimiehisyyttä, luultavasti vapauttaakseen heidät sen kautta siitä häpeästä, jonka kastajien monivaimoisuus Münsterissä oli heille tuottanut.
Useimmat jäljellejääneistä olivat päättäneet pitää puoliansa viimeisimpään hengenvetoon asti ja mieluummin kuolevansa palavan Münsterin raunioihin. Piispan leirissä tiedettiin, kuinka epätoivoinen kaupungin tila oli, että siellä oli vain varsin vähän ruutia ja että sotahaluisten lukumäärä väheni hirmuisesti. »Johann tarkasti toukok. 24 p:nä, kuinka paljon asekuntoista väkeä oli kaupungissa, ja oli sitä noin kaksisataa miestä, kuten vangitut meille ovat ilmottaneet. Muut ovat sairaita, makaavat tai hapuilevat ympäri, kaikki ovat pöhöttyneitä, heikkoja, eivätkä jaksa kulkea kauaksi ovensa edestä, niin etteivät he voi päästä pakoon sotamiehiltämme», kirjotti Frankfurtin pormestari tähän aikaan piispan leiristä.
Siitä huolimatta ei piispan väki uskaltanut tehdä hyökkäystä. Se muisti hyvin, että se taistellessaan kastajien pientä joukkoa vastaan oli menettänyt jo 6,000 miestä, ja vielä kesäkuun 8 p:nä kirjotti yllämainittu pormestari, että »ellei petos tule avuksi, emme saane kaupunkia tänä kesänä valtaamme». Aivan kuin aikanaan Dolcinon joukot, olivät nyt Johann Leydeniläisen miehet niin pelättyjä, ettei kukaan uskaltanut avoimessa taistelussa karata heidän kimppuunsa, niin kauan kuin heissä oli hiukkakin vastustusvoimaa.
Kun pormestari kirjotti mainitun kirjeen, oli kuitenkin pettäjä ilmaantunut, tuo meille hyvin tuttu Gresbeck. Toukokuun 23 p:nä hän pakeni kaupungista, otettiin vangiksi ja tarjoutui silloin viemään piirittäjät sellaiselle muurin kohdalle, jota ei vartioittu, kastajilla ei ollut näet enää tarpeeksi väkeä vartiotoimeen. Gresbeckin tiedonannon vahvisti toinenkin karkulainen, Hans Eck, todeksi, mutta varovaiset piirittäjät eivät kuitenkaan uskaltaneet ryhtyä hyökkäykseen, ennenkuin kesäkuun 25 p:nä, kun kaikki sen varalta oli mitä huolellisimmin varustettu. Hyökkäys tehtiin yönaikana, hirmuisen rajuilman turvissa.
Gresbeckin johdolla tuli sotamiesten etujoukko, 200 miestä, onnellisesti vallille, lähimmät vartiat surmattiin ja portti aukaistiin. Nyt viisi- kuusisataa miestä ryntäsi sisään, ja Münster näytti vallotetulta. Mutta vielä kerran piti omaisuudenpuolustajien joutuman ahdinkoon raa'an ryöstönhimonsa vuoksi.
Sisäänrynnänneet riensivät voiton hurmaamina ryöstämään ja jättivät portin miehittämättä. Sillaikaa riensi kastajien vartiojoukko paikalle, miehitti portin, ennenkuin piispan päävoima oli ehtinyt sisään, ja katkaisi yhteyden kaupunkiin tulleiden sotamiesten ja pääjoukon väliltä. Ja sen sijaan, että olisi ryhdytty yleiseen hyökkäykseen ulkoapäin, käski piispan sotajoukon ylipäällikkö, kreivi Wirich von Dhaun, säikähtynyt kun oli, peräytymään niin pian kun hän huomasi, että kastajat olivat jälleen miehittäneet portin! Puolustajien, miesten ja naisten, pilkkanauru ja pistopuheet valleilta seurasivat peräytyviä sotamiehiä. Koko kaupungin kastajat nousivat. Kaukana siitä, että olisivat tehneet lopun »hirmuvallasta», riensivät sitävastoin kaikki, jotka vielä kykenivät aseita käyttämään, kaupunkiin tulleita sotamiehiä vastaan. Nämä tapasivatkin 200 asestetun miehen sijasta 800, ja 3-aikaan aamulla oli kaupunkiin rynnänneiden asema sellainen, että he lähettivät lähettilään Johann Leydeniläisen luo. Muutamien sotilaitten onnistui kuitenkin päästä sellaiseen paikkaan kaupungin muurilla, jota ei vartioittu, ja sieltä heidät huomasivat heidän ulkopuolella olevat toverinsa. Nyt tekivät vihdoin hyökkääjät sen, mitä jo kauan sitte olisi pitänyt tapahtua: heidän päävoimansa teki hyökkäyksen ja otti haltuunsa heikosti miehitetyn vallin. »Kaupunki vallotettiin siis jumalan erityisestä armosta eikä suinkaan sotaväen taitavuuden vuoksi», kirjottaa ennen mainittu pormestari.
Nyt alkoi hirmuinen katutaistelu. Kastajat rakensivat katusulkuja, mihin vain voivat, vielä klo 8 aamulla piti heidän sotavoimansa valiojoukko, noin 200 miestä, lujasti puoliansa katusulkujen suojaamalla torilla. Piispan päälliköiden sotaneuvosto huomasi peräti vaaralliseksi tai joka tapauksessa liian suuria uhrauksia vaativaksi, koettaa väkivallalla karkottaa heitä heidän viimeisestä asemastaan. Heille myönnettiin sen vuoksi vapaa lähtö ja varma suojeluslupaus, jos luopuisivat aseistaan.
Nämä ehdot hyväksyttiin, kastajilla kun ei enää ollut mitään toivoa. Tuskin olivat sitte aseettomat jättäneet varustuksensa, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin. Kunniattomuus enemmän tai vähemmän, se ei painanut ruhtinaallisten rosvojen mieltä.
Itse vallotuspäivänä surmattiin 450 kastajaa, mutta myös seuraavinakin päivinä tapettiin useita, joiden oli onnistunut piilottautua. Raivoisat sotamiehet murhasivat suuren joukon naisiakin, jotka olivat ottaneet innokkaasti osaa taisteluun. Jäljellejääneet kutsutti piispa eteensä ja lupasi heille armon, jos he tahtoisivat kirota uudestikastamisen. Mutta vain ani harvat siihen suostuivat, he pysyivät lujina. Etevimmät heistä mestattiin, ja muut karkotettiin kaupungista. Useimmat heistä lienevät lähteneet Englantiin.
Johtajien keskuudesta oli suuri osa kaatunut, m. m. Tilbeck ja Kippenbroick, luultavasti myöskin Rothmann. Vain ani harvojen onnistui päästä pakoon, kuten esim. Heinrich Krechtinckin. Tämän veli Bernt, samoinkuin Knipperdollinck ja Johann Leydeniläinen, joutuivat elävinä voittajien käsiin ja heitä säästettiin erityistä, harkittua kostoa varten. Kerssenbroick kertoo meille, että Johann Leydeniläinen oli paennut taistelusta, sillä ajan tapana oli syyttää arkuudesta juuri niitä, jotka eniten olivat herättäneet pelkoa. Ei hänen esiintymisensä ennen eikä jälkeen valiotuksen todista kuitenkaan pelkuruutta. Kun kaupunki oli vallotettu, kutsutti piispa hänet luoksensa, »ja minun armollinen herrani sanoi. Oletko sinä kuningas? ja silloin kuuluu kuningas vastanneen: Oletko sinä piispa?» Tämä vastaus suinkaan ei osota arkamaisuutta.
Se kohtelu, joka tuli vankien osaksi, oli tavallinen sorrettujen luokkien voitetuille puolustajille siihen aikaan — vieläpä muinakin aikoina.
Johannille, Knipperdollinckille ja Krechtinckille taottiin kaularauta, ja niissä heitä kuljetettiin ympäri maata. Heidän kärsimyksistään ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta tammikuun 22 p:nä 1536 mestattiin heidät Münsterissä kaiken kansan edessä ja itse piispankin läsnäollessa. Kerssenbroick kertoo tästä: Ja pyövelit ottivat ensin kuninkaan (Johann Leydeniläisen), takoivat kiinni kaularaudan ja sitoivat hänet paaluun, jonka jälkeen he tarttuivat tulisiin pihteihin ja rupesivat niillä nipistelemään kaikkia hänen ruumiinsa lihasia ja muita osia, niin että liekki näkyi joka paikasta, johon pihdit koskivat, ja tuli semmoinen katku, että melkein kaikki, jotka seisoivat torilla, eivät voineet sietää sellaista hajua. Sama rangaistus tuli muidenkin osaksi, mutta he eivät kestäneet tätä rääkkäystä yhtä kärsivällisesti ja lujamielisesti kuin kuningas ja ilmaisivat tuskansa kovasti vaikeroiden ja huutaen. Mutta kun Knipperdollinck tuskastui nähdessään sellaisia hirmuisia kidutuksia, rupesi hän riippumaan kaularaudassa, jolla hänet oli sidottu paaluun, ja koetti sillä leikata kurkkunsa poikki ja siten jouduttaa kuolemaansa. Mutta pyövelit huomasivat tämän, nostivat hänet taas pystyyn, tempasivat auki hänen suunsa, vetivät köyden hampaitten välistä ja sitoivat hänet paaluun niin lujasti, ettei hän voinut päästä alemmaksi eikä leikata kurkkuaan poikki eikä tukehduttaa itseänsä, kun kurkku oli kokonaan auki. Kun heitä oli tarpeeksi rääkätty ja he vielä elivät, kiskastiin heiltä lopuksi tulisilla pihdeillä kieli pois suusta ja samalla voimakkaasti työnnettiin tikari sydämeen.» Ruumiit ripustettiin rautahäkkeihin Lambertuskirkkoon. Ja Kerssenbroick kertoo — näissä suhteissa ei meillä ole syytä epäillä hänen kertomustaan — että »ne pihdit, joilla heitä oli kidutettu, voipi vielä nähdä torilla eräässä neuvoshuoneen pylväässä, jossa ne ovat kaikkien oikeata esivaltaa vastaan kapinoivien varotuksena ja kauhistuksena».
Muuan nykyaikainen saksalainen historioitsija, Keller, kutsuu tätä »rangaistukseksi, jonka heidän pahat tekonsa ansaitsivat». Näyttäköönpä toki sellainen »tieteen» jalo herra edes yhden ainoankin esimerkin siitä, että Münsterin sivistymätön, raaka köyhälistö olisi piirityksen kauhujen keskellä harjottanut jollekin viholliselleen edes sadannen osan niistä petomaisuuksista, joita hänen korkea-arvoisuutensa piispa puolen vuoden ajan voittonsa jälkeen antoi pyöveliensä harjottaa omien silmiensä edessä! Ja kuitenkin iloitsee tämä yhteiskunta, joka kerskuu korkeasta siveysopistaan, papillisen verikoiran voitosta ja tahraa hänen uhrinsa lokaan, ikäänkuin ne olisivat kurjia lainrikkojia.
* | * | |
* |
Uudestikastaminen, köyhälistön asia, vieläpä koko kansanvaltaisuuden asia oli lopullisesti kukistettu Saksassa. Ja myöskin Saksan ulkopuolella oli kastajien asekykyinen, sotainen suunta kadottanut kaiken voimansa.
Elokuussa 1536 hajosivat Alankomaiden kastajat Bockholtin kongressissa kahteen ryhmään. Sotainen suunta hävisi sen jälkeen olemasta, rauhallinen sitävastoin pysyi pystyssä jonkun aikaa. Heidän johtajanaan oli David Joris. Mutta tärkeimmäksi tuli Menno Simonsin suunta, jonka kannattajia johtajansa mukaan nimitettiin mennoniteiksi. He opettivat, että täällä alhaalla ei ollut mitään muuta tilaa odotettavana, kuin nykyinen, jossa täytyy tulla toimeen. Menno syntyi 1492 friesiläisessä kylässä, tuli katoliseksi papiksi, mutta joutui 1531 kastajien yhteyteen, ja jo 1533 tapaamme hänet Johann Mathysin vastustajana ja alistuvaisen suunnan kannattajana. Hänellä oli veli, joka kuului sotaiseen suuntaan ja liittyi niihin joukkoihin, jotka pääsiäisenä 1335 muodostuivat lähteäkseen Münsterin avuksi. Veli kaatui urhoollisena taistelijana, Menno taas ei kammonut hyökkäämästä Münsterin ankarasti vainottujen uskonveljien kimppuun takaapäin, vaan alkoi kiihotuksen heitä vastaan.
Menno kuten Joriskin kuolivat rauhassa, yleisesti kunnioitettuina ja varakkaina. Tämä kuvaa sitä luonnetta, jonka kastajalahko nyt sai. Viimeksimainittu huomasi sopivaksi asettautua Baseliin väärän nimen turvissa nauttimaan kokoomastaan rikkaudesta. Vasta hänen kuolemansa jälkeen huomattiin, kuka hän oli ollut, ja hänen ruumiinsa poltettiin neuvoskunnan käskystä. Menno taas, joka kuoli 1559, eli viimeiset vuotensa Holsteinissa erään aatelismiehen tilalla, joka oli oppinut tuntemaan näiden kastajien ahkeruuden ja antoi heille hyvin edullisen turvapaikan.
Pian tulivat itse Alankomaatkin sellaiseksi turvapaikaksi vainotuille kastajille. Habsburgien ikeen murruttua julistettiin eräänlainen uskonvapaus. 16:nnen vuosisadan lopulla siedettiin mennolaisia Alankomaissa, v. 1626 saivat he virallisen uskonvapauden. Kuten herrnhutilaisia, Böhmin veljien jälkeläisiä, on heitä säilynyt aina meidän päiviimme asti. Mutta aikoja sitten eivät he ole olleet muuta kuin hyvinvoipia pikkuporvareita, merkityksettömiä köyhälistön vapaustaistelulle ja sosialistisen ajatuksen kehitykselle.
Alankomaista, jotka jo beghardien aikana olivat olleet Englannin kanssa läheisessä yhteydessä, tulivat kastajien aatteet sinnekin ja Englannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla tulivat ne etualallekin. Mutta joskin määrätyt kansanvaltais-sosialistiset suunnat sen ajan independentien keskuudessa voivat näyttää kastajaliikkeen jatkolta, ovat ne kuitenkin oleellisesti kokonaan erilaisia.
Todellisena yhteiskunnan elämän liikevoimana ei kristillinen sosialismi esiinny 16:nnen vuosisadan jälkeen. Se vuosisata synnytti nykyaikaisen tuotantotavan, nykyaikaisen valtion, nykyaikaisen köyhälistön, mutta myöskin nykyaikaisen sosialismin.
Uusi ajanjakso alkaa ihmiskunnalle.
[1] Tässä tilaisuudessa hävitettiin Zürichissä, niinkuin myöhemmin Baselissa, joukko taideteoksia, vandalismia (hillitöntä hävityshalua), josta parjaajat nykyisin sosialidemokratiaa syyttävät, harjottivat silloin porvarilliset uudistajat, ilman että edes Erasmus ryhtyi moittimaan. Päinvastoin hän kirjotti tästä leikkiä laskien. Kun Baselin asukkaat polttivat pyhimysten kuvat kahdessatoista suuressa roviossa, niin Erasmus ilmaisi hämmästyksensä siitä, että parrakkaat pyhimykset suvaitsivat rauhallisina kärsiä sellaista. Mutta mitä sitävastoin neitsyt Mariaan tulisi, niin hän ei ensinkään ihmetellyt, että hän sitä sieti, olihan hän lempeydestään tunnettu.
Tämä kuvainraasto ei muuten ollut ainoastaan tekijäinsä mielenlaadun ilmaus, vaan se oli mitä suurimmassa määrin taloudellisesti edullinen porvarivallalle. Yhdestä ainoasta Zürichin kirkosta otti neuvosto m. m. 4 Zürichin marttyyrien hopeista rintakuvaa, 4 kallisarvoista ristiä, 4 raskasta, arvokasta ehtoollisastiaa, 60 naulan painoisen, puhtaasta kullasta tehdyn Mariankuvan j. n. e. Kaikkiaan painoivat anastetut kultaiset taideteokset toista sentneriä (sentneri = sata naulaa) ja hopeatavarat useita sentnereitä. Kaikki rikottiin ja lyötiin tuhaksi. Aarteet kuvaavat muuten mainiosti katolisen kirkon riistoa, joka kykeni tekemään mahdolliseksi sellaisten aarteiden keräämisen, vaikka kirkko tavattomasti niitä kuluttikin päiväntarpeisiinsa.
[2] Vert. Luuk. 18:28–30.
[3] Suomalaistenkin täytyi Kustaa Vaasan hallitessa muuttua katolilaisista lutherilaisiksi, Juhana III:nnen aikana ruveta suosimaan liturgiaa, Sigismundin hallitessa tulla taasen katolilaisiksi ja Kaarie IX:nnen Ja Kustaa II Adolfin aikoina jälleen ankariksi lutherilaisiksi — ei ole mikään ihme, että monen oli vaikeata seurata mukana kaikissa näissä käänteissä.
[4] »Oltiin», kertoo muuan aikalainen, »sitä mieltä, että kaiken tavaran pitäisi olla yhteistä ja kaikki tuotaman yhdelle koolle, ja jokainen saisi siitä sitte ottaa mitä häneltä puuttuisi ja niin paljon kuin tarvitsisi. Ja he olivat sitäkin mieltä että mielellään olisivat ottaneet rikkaita ihmisiä ja suuria sukuja keskuuteensa.»
[5] »Niin, niin, koettakaapa sitä», sanotaan sen kappaleen reunamuistutuksessa, joka on Mährin maa-arkistossa.
[5a] Ks. III osa, I luku. Luostarikommunismi. MIA huom.
[6] Tämä kertoo kuinka Johann Leydeniläinen tavattiin matkalla Knipperdollinckin palvelustytön luo ja oli hän muka silloin välttääkseen huonoa mainetta aivan yksinkertaisesti houkutellut Rothmannin ja toiset saarnaajat — säätämään moniavioisuuden!