Kun todelliset levellerit kuokin ja lapioin alottivat agitatsioninsa, näyttää William Everard toimineen heidän pääjohtajanaan, joskin Winstanley aina esiintyy hänen rinnallaan. Jälkimäiseltä sitävastoin on peräisin muiden kirjotusten ohella myöskin »todellisten levellerien» utopia.
Sen nimenä on: »Vapauden laki, esitetty ohjelmana tai Todellisen hallitusjärjestelmän palauttaminen», painettu Lontoossa 1651–52, jossa esitetään mitä on kuningasvaltainen hallitus ja mitä tasavaltalainen hallitus (»Commonwealth»). »Vaatimattomimmin omistettu Oliver Cromwellille ..., sekä kaikille englantilaisille, jotka ovat veljiäni, kuuluvatpa he kirkkoyhdyskuntaan tai eivät, ja, paitsi heitä, kaikille maailman kansakunnille. Kirjottanut Gerard Winstanley».
Runopukuinen esilauselma vaatii uuden opin periaatteiden pikaista toteuttamista.
Kirjan itsensä alkaa Cromwellille osotettu alkulause, joka hartaasti kehottaa tätä nyt valtakunnan ensimäiseksi kohonnutta ei vain muuttamaan laitosten nimiä, vaan myöskin niiden olemusta. Hänen osakseen oli tullut suuri kunnia olla tämän kansan johtajana, joka oli kukistanut sortavan faraonsa. Muita vielä ei oltu sitä väkivaltaa poistettu, jota tämä oli harjottanut ja edustanut, vielä eivät olleet maa ja vapaus niiden yhteistä omaisuutta, jotka asian puolesta olivat panneet alttiiksi tavaransa ja henkensä. Ei Cromwell yksilönä, ei hän ja hänen upseerinsa olleet kukistaneet kuningasta, vaan he olivat tehneet sen vain sen yhteisen kansan avulla, joka osaksi henkilöllisesti oli heitä auttanut tai kotona tehnyt työtä armeijan ylläpidoksi. Luonnollisesti täytyisi silloin myöskin voiton tulla samalla tavalla kaikkien osaksi. Cromwellilla olisi, selitettiin, kaksi tietä edessään. Joko: antaa maa kansalle ja siten ansaita osakseen tullut kunnia, tai päinvastoin: antaa vallan siirtyä vain toisille henkilöille, ja silloin olisi mennyttä hänen kunniansa ja viisautensa. Hän kukistuisi tai avaisi tien vielä suuremmalle orjuudelle kuin se, mikä tähän asti oli vallinnut.
Tämän melkein profetallisen lausunnon jälkeen luettelee Winstanley sitte ne epäkohdat, joista kansa kärsi. Ne sisälsivät seuraavaa:
Seuraa sitte räikeä kiistakirjotus vallitsevan maaomaisuuden oikeusperusteita vastaan, josta otamme seuraavat lauseet:
»Mutta, sanotte te, eikö maa kuulu veljellesi? Etkä sinä voi syrjäyttää toisen oikeutta ja vaatia siitä osaa.»
»Siihen vastaan minä: Se ei kuulu hänelle luomisen oikeudella eikä vallotuksen oikeudella. Jos hän luomisen oikeudella sanoo maan olevan hänen eikä minun, niin on se minun yhtä hyvin kuin hänenkin, sillä luomisen henki, joka on meidät molemmat luonut, ei tee mitään eroa eri henkilöitten välillä. Mutta jos hän sanoo maata vallotuksen oikeudella omakseen, niin täytyy sen olla joko kuninkaan vallotus yhteiseen kansaan nähden tai yhteisen kansan vallotus kuninkaaseen nähden. Jos hän vaatii maata kuninkaan puolelta tapahtuneen vallotuksen perusteella, niin on kuninkaat nyt voitettu ja kukistettu, ja se oikeusperuste on senkautta tullut pätemättömäksi. Jos hän vaatii maata yhteisen kansan kuninkailta tekemän vallotuksen perusteella, niin on minulla sama oikeus maahan kuin veljelläni.» Sillä kaikki olivat olleet apuna sodankäynnissä.
Kansan kärsimyksiä silmällä pitäen oli hän, Winstanley, nyt laatinut tämän suunnitelman, jonka perusteella oikeudelliset olosuhteet taas olisivat palautettavissa. Hänellä ei ollut, kertoo hän edelleen, aluksi aikomusta julaista sitä, mutta lopulta oli sisäinen tuli hänet siihen pakottanut. Kaikki, mitä hän ehdotti, ei ehkä ollut oikein, mutta Cromwell tehköön kuten mehiläiset, jotka kukasta imevät hunajan mutta jättävät muun sillensä.
Cromwell kysynee ehkä, miten sitte pidettäisi huoli papeista ja omistavista ja suurtilallisista, jos edellisiltä otettaisi pois kymmenykset ja jälkimäisiltä palveluksenteko. Mutta kun kansalle määrättiin nuo rasitukset ja kymmenykset, ei oltu ollenkaan huolehdittu sen köyhyydestä. Kumminkaan ei lordien ja pappien puolesta tarvitsisi ensinkään pelätä: luotavan vapaan yhteiskunnan jäseninä olisi heillä samat oikeudet yhteiskunnan hyvyyksiin kuin muillakin sen jäsenillä, niin ettei heillä olisi mitään puutetta kärsittävänä.
Tässä luotavassa yhteiskunnassa pitäisi ennen kaikkea tehdä loppu kaupankäynnistä, ostamisesta ja myymisestä. Kokolailla oikein päätellen sanoo Winstanley kaupan syntymistä ihmiskunnan syntiinlankeemukseksi.
»Onko sitte ostaminen ja myyminen mitään oikeudellista?» kysyy hän, ja vastaa: »Ei, se on vallottajan työtä, mutta ei mikään oikeudellinen luonnonlaitos. Kuinka voi mikään olla oikeudellista, mikä on huijausta? Sillä eikö ole yleisenä tapana, että kun jollakulla on huono hevonen, huono lehmä tai muuten huono tavara, niin hän lähettää sen torille pettääkseen jonkun yksinkertaisen, hyväuskoisen ihmisen, ja kotona hymyilee hän lähimäiselleen tuottamastaan vahingosta partaansa? Kun ihmiskunta alkoi ostaa ja myydä, niin lankesi se viattomuudestaan; sillä silloin alkoivat ihmiset sortaa toisiaan ja pettää toisiaan luonnollisiin synnynnäisiin oikeuksiinsa nähden. Siten esimerkiksi, jos maa kuuluu kolmelle henkilölle, ja kaksi ostaa ja myy maata kysymättä kolmannen suostumusta, on tältä anastettu hänen oikeutensa ja hänen jälkeläisensä on sotkettu sotiin.»
Siten myytiin nytkin taas kruunun- ja kirkontiluksia, sen sijaan että olisi annettu ne yhteiskunnalle, armeijan maan-ahneille upseereille ja kaikenlaisille keinottelijoille, köyhien ihmisten joutuessa häpeään. »Tämä ostaminen ja myyminen on sen vuoksi aiheuttanut ja aiheuttaa yhä tyytymättömyyttä ja sotia, jotka ihmiskuntaa jo ovat kyllin kiusanneet. Eivätkä maan kansat opi milloinkaan takomaan miekkojaan auranteriksi ja peitsiään puutarhaveitsiksi ja irrottautumaan sodista, ennenkuin ovat poistaneet ostamisen ja myymisen huijauskeksinnön yhdessä kuninkaallisen vallan muran kanssa.»
Winstanley käy sitte edelleen käsittelemään kysymyksiä, jotka liittyvät hänen tulevaisuussuunnitelmiinsa. »Mutta eikö», kysyy hän aluksi, »toisen ihmisen pidä olla rikkaampi kuin toisen?» Ja vastaa: »Se ei ole ensinkään tarpeen. Sillä rikkaudet tekevät ihmiset ylimielisiksi, ylpeiksi, veljensä sortajiksi ja ovat syynä sotiin.» Hän todistaa, ja siinä on hän jo uudemman sosialismin kynnyksellä, että rikkaus ei ole mahdollista ilman riistämistä: »Ei kukaan voi olla rikas, paitsi oman työnsä kautta tai muiden työn kautta, jotka häntä auttavat. Jolleivät jotakuta hänen lähimäisensä auta, ei hän milloinkaan kykene korjaamaan satojen ja tuhansien puntien vuosiarvon omaavan tilan satoa. Mutta jos häntä toiset auttavat, silloin kuuluvat saadut hyvyydet yhtä hyvin hänen lähimäisilleen kuin hänelle itselleenkin, sillä ne ovat toisten työn hedelmiä yhtä hyvin kuin hänen omankin työnsä ... Mutta rikkaat elävät hyvinvoiden, ravitsevat itseään ja vaatettautuvat muiden työn avulla eivätkä oman työnsä tuloksilla, mikä on häpeäksi heille, mutta ei heidän aateliudeksensa. Sillä autuaampi on antaa kuin ottaa; mutta rikkaat saavat kaiken, mikä heillä on, työläisten kädestä, ja kaikessa, mitä he antavat, antavat he toisten työtä eivätkä omaansa.»
Mutta arvonimiin ja kunniaan nähden saisi erilaisuutta olla olemassa. »Aina riippuen siitä virasta, jota hoitaa, kohoaa joku korkeammille kunnia-arvonimille, kunnes kohoo ylimpään aateliin: olemaan tasavallan uskollisena palvelijana parlamenttihuoneessa. Samoin pitää sen, joka keksii luonnon salaisuuden, saada arvonimi, vaikkapa hän olisi nuorikin. Mutta kellään ei saa olla arvonimeä muun paitsi töittensä, ikänsä tai virkansa perusteella. Jokaista, joka on yli kuudenkymmenen ikäinen, tulee kaikkien muiden, jotka ovat nuorempia, kunnioittaa arvon miehenä, kuten myöhemmin osotetaan.»
»Pitääkö», kysyy hän edelleen, »jokaisen pitää lähimäisensä kotia omanaan ja elää hänen kanssaan yhtenä perheenä?»
»Ei», vastaa hän. »Vaikka maa ja tavaravarastot ovat kaikkien perheiden yhteisiä, niin on jokainen perhe kuitenkin elävä erikseen, kuten ne nytkin tekevät, ja jokaisen koti, vaimo, lapset ja kodin koristeeksi tarkotettu irtaimisto tai mitä hyvänsä hän tuo tavaravarastoista perheensä käytettäväksi on perheen omaisuutta sen rauhassa nautittavaksi.» Joka sitä vastaan rikkoo, sitä pitää rangaistaman yhteisön vihamiehenä».
Onko oleva asianajajia?[1] »Ei», kuuluu vastaus, ja lyhyenä ja sitovana perustelu: »Ei harjoteta enään ostamista eikä myymistä». Muuten tulee lain itsensä olla oikeudenneuvojana, sen sanamuodon niin selvän, että se ei mitään selittelyä kaipaa. »Ijankaikkiset vihamielisyyden sytyttäjät, Simeon ja Levi, eivät saa vapaassa yhdyskunnassa pitää hallintoa käsissään.»
Niin pitkälle esipuhe. Kirjan itsensä ensimäisessä luvussa käsitellään kysymystä siitä, mitä oikea vapaus on. Se ei ole, kuten muutamat ajattelevat, kaupan vapautta, sillä »tämä on vain vallottajan lain alaista vapautta». Ei myöskään jumalanpalveluksen vapautta, sillä »tämä on määräämätöntä vapautta»; eikä vapautta pitää kaikki naiset yhteisinä j. n. e., tai sitä että vanhempi veli pitää tilan ja nuorempi häntä palvelee. »Kaikki ne ovat vapauksia, jotka johtavat orjuuteen, mutta eivät todellista, perustavaa vapautta, joka takaa tasavaltalaiselle yhdyskunnalle rauhan. Todellinen tasavaltalainen vapaus on maan vapaassa nauttimisessa. Todellinen vapaus vallitsee siellä, missä ihminen saa ravintonsa ja muun ylläpitonsa ... Ihminen voi helpommin olla ilman ruumista kuin ilman ruumiinravintoa; tämä veljen harjottama maan riistäminen veljen kustannuksella on senvuoksi sortoa ja orjuutta.»
»Minä puhun tässä asiasta sortajiin ja sorrettuihin katsoen; sisäisestä orjuudesta en tässä käy puhumaan, vaikka olen varma siitä, että, kun asia oikein tutkitaan, sisäinen orjuus, kuten ahneus, ylimielisyys, ulkokultaisuus, kateus, murhe, toivottomuus ja mielipuolisuus, kaikki johtuvat ulkonaisesta orjuudesta, siitä, että toinen ihmisluokka sortaa toista!»
Jälleen johtuu Winstanley puhumaan normanneista Englannin orjuuttajina, laeista, joita he ovat panneet käytäntöön, ja valtiokirkon papistosta, joka niitä puolustaa.
»Sen työnä on ollut», kirjottaa hän, »puheillaan taivuttaa väestö jättämään Wilhelm Wallottajalle maan omistusoikeus ja herruus, nimittämään sitä hänen omakseen eikä itsensä omaksi ja olemaan häntä vastaan kapinoimatta. Edelleen käyvät papit sotaa rahvaan miestä vastaan eivätkä tee rauhaa hänen kanssaan, ennenkuin ovat siinä määrin sokaisseet hänen järkensä, että hän uskoo sen opin, jota he hänelle saarnaavat, eikä mitään ajattele heidän sanoessaan: 'Uskonoppeja ei saa järjellään tutkiskella'. Ei, sillä jos näin tapahtuisi, keksittäisi heidän osansa vääryyden palvelijoina, ja he kadottaisivat kymmenyksensä. — Ei ole ihme niin ollen, että Englannin ja Skotlannin valtiokirkon papisto, joka on kokoonpantu kymmenyksiä kokoavista ja sokaistun kansan henkiä hallitsevista papeista, pysyy niin uskollisena herralleen, kuninkaalle. Sillä, sanoivat nämä, ellei kansan täydy tehdä työtä hyväksemme ja maksaa kymmenyksiä, vaan meidän sen lailla pitäisi tehdä työtä elatukseksemme, on vapautemme mennyttä. Mutta se on muiden ihmisten vapaudessa oman orjuutensa näkevän egyptiläisen orjavoudin hätähuuto.»
Jos kerran maa olisi niin vapaasti nautittavissa kuin suunnitelman mukaan on määrä käydä mahdolliseksi, silloin ei myöskään »kenenkään tarvitsisi niin teeskennellä saadakseen elatustansa kuin nyt papit ja muut tekevät...»
»Israelin valtakunnan kunnia oli siinä, ettei siellä ollut ketään kerjäläistä.»
Ensimäinen luku loppuu viittaamalla Moseksen lainsäädännön kommunistisiin osiin ja puolustautumalla sellaisia väitteitä vastaan, että tavoteltu yhdyskunta merkitsisi muka yleistä laiskuutta, naistenyhteisyyttä ja laittomuudentilaa.
Toisessa ja kolmannessa luvussa käsitellään vielä kerran ja tarkemmin kysymystä, mikä yleensä on hallituksen olemus, mitä »kuninkaallinen» ja mitä »tasavaltalainen» (»commonwealth»).
Virkamiehiin nähden esitetään niissä, kuvaavimpia kohtia mainitaksemme, m. m. seuraavaa.
Välttämättömyys puhuu sen puolesta, että yleensä on virkamiehiä, mutta se ei puhu väkivaltaisen hallitsemisen puolesta.
»Kaikkien virkamiesten tulee tasavaltalaisen yhdyskunnan todellisessa hallinnossa olla valittuja virkamiehiä.»
»Kaikki virkamiehet tasavaltalaisessa yhdyskunnassa täytyy valita vuosittain uudestaan. Jos julkiset virkamiehet ovat kauan virassaan, huonontuvat he. Maan ja armeijan korkeat virat ovat muuttaneet monen ylevämielisen ihmisen luonteen. Luonto sanoo meille, että kun vesi kauan seisoo, se turmeltuu, jota vastoin juokseva vesi pysyy raikkaana ja on omiaan yleisesti käytettäväksi.»
| * | * | |
| * |
Neljännestä luvusta alkaa varsinainen esitys siitä, minkälaatuinen oikean yhdyskunnan oikein tulisi olla. Se on, kuten kirjan nimestäkin näkyy, kirjotettu ohjelman muotoon tai, kuten nykyisin sanoisimme, pykälien muotoon, esitetty kokonaisena järjestelmänä. Se alkaa luettelemalla erilaiset virat ja kuvaa sitte jokaisen eri virkamieslaadun työt ja velvollisuudet, aina sopiessa jo liittäen mukaan yhteiskuntalaitosten kuvausta. Viidennessä luvussa esitetään sitte vain vielä opetustoiminta koulussa ja ammattialoilla, ja kuudennessa erilaisia todellisen tasavallan erikoislakeja vastakohdaksi kuninkaallisille laeille. Tässä mahdollisimman suppeassa muodossa utopian kuva.
Uuden yhteiskunnan tuotanto on, vastaten sen teollisuuden tilaa, jonka kirjottaja näki edessään, oleellisesti pientuotantoa. Ainakin on jokaisen vapaassa vallassa mahdollisesti tuottaa kotonaankin. Mutta yhdyskunta ylläpitää samalla yleisiä työpajoja, joissa myöskin ne pojat saavat ammattisivistyksensä, jotka eivät pidä parempana opetella isänsä ammattia tai jonkin mestarin ammattia tämän kotona. Tuotteiden vaihto sitä vastoin on yhteiskunnallista, puhtaasti kommunistista. Jokainen vie sen, mitä on tuottanut, kunnalliseen varastohuoneeseen ja ottaa sieltä mitä tarvitsee joko yksityisesti kuluttaakseen tai tuotantoon. On kahdenlaisia varastohuoneita, joukkotuotteita, kuten viljaa, villoja ja muunlaatuisia raakatuotteita varten, ja erilaisia teollisuustuotteita varten. Poisanto ja vastaanotto ovat aivan itsenäisiä, erillisiä toimia, minkäänlaista laskua ei siinä pidetä. Tuotannon ja käytön epäsuhdan vaara torjutaan päinvastoin seuraavalla tavalla. Jokaiselta työkykyiseltä yhdyskunnan jäseneltä odotetaan määrättyä työmäärää. Jos hän kauemman aikaa suorittaa vähemmän työtä, niin kehottaa häntä ensin hänen ammattinsa asianomainen tarkastaja kahden kesken (!) velvollisuutensa täyttämiseen, ja vasta, ellei tämä auta, vetää yhdyskunta asianomaisen tilille. Useimmissa tapauksissa, sanoo kirjottaja, auttaa se, muuten, mutta myöskin vain silloin, on käytettävä rangaistuksia. Samoin ylöttömästi otettaessa tuotteita tai hävitettäessä raaka-aineita ja työkaluja tai kalustoa. Opetus on yleistä, lapset kasvatetaan yhteisesti yleisissä kouluissa, ja neljänkymmenen vuotiaiksi ovat kaikki työvelvollisia. Jokaisen oppilaan on saatava tieteellistä ja ammatillista opetusta, mutta mitään pelkkien kirjanoppineiden luokkaa, joka kohoisi veljiensä yläpuolelle, ei kasvateta. Jokainen, joka on neljäkymmentä vuotta täyttänyt, saa työskennellä miten tahtoo, opettajana, ammattialoilla, maanviljelyksessä t. m., tai antaa valita itsensä tarkastajaksi tai muuksi sellaiseksi. Eri virkamiespaikat ovat seuraavat:
Yli kuudenkymmenen vuotiaat miehet ovat itsestään, s. o. ikänsä perusteella, yleistoiminnantarkastajia (valvovat lakien noudattamista y. m.). Muuten on kaikki virkamiehet, myöskin sotilaat, joiden tehtävänä rauhanaikana on hoitaa poliisitoimia, valittava vuosittain. Useimpien virkamiesten tai virastojen velvollisuudet käyvät ilmi niiden nimistä eivätkä kaipaa sen vuoksi tässä lähempää selittelyä. Poikkeuksena ovat postimestarit ja tasavallan papit.
Postimestarien tehtävänä on varustaa tiedonantotoimistoja aineksilla. He kokoavat joka paikassa kertomuksia huomattavista tapahtumista (luonnonilmiöistä, keksinnöistä, onnettomuuksista j. n. e.), lähettävät ne pääkaupunkiin; siellä kootaan kertomukset kuukausittain, painetaan kirjanmuotoon ja kirjat lähetetään maan seurakuntien eri postimestareille, joiden on saatettava niiden sisällys seurakunnanjäsenten tietoon.
Tasavallan pappien on pidettävä huolta siitä, että viikottaista lepopäivää pidetään, ja pantava silloin toimeen seurakunnanjäsenten kokouksia, joissa pidetään kolmen eri laadun puheita: a) ilmotetaan postimestareille maan asioista saapuneiden kertomusten sisällys; b) pidetään esitelmiä maan laeista, jotta nämä yhä uudestaan terottuisivat kansalaisten mieleen; c) pidetään esitelmiä ja keskustellaan oman maan ja muiden maiden historiasta, tieteistä ja taiteista, luonnontieteestä, ihmisen luonnosta j. n. e. Mutta kukaan ei saa siinä esittää haaveellisia mietelmiä, vaan vain sellaista, mitä hän tutkimuksen ja havainnonteon kautta on oppinut. Edelleen ei luentoja pidetä aina englanninkielellä, vaan usein myöskin vierailla kielillä, jotta Englannin tasavallan kansalaiset kykenisivät ottamaan oppia lähimäisiltään ja voittamaan heidän kunnioituksensa ja rakkautensa.
Mutta, voisi tässä hurskas mutta tietämätön professori väittää vastaan, tämä olisi »todellakin vain kehnoa ja lihallista papistoa, tämä johtaisi siihen, että ihmiset eivät oppisi tuntemaan mitään muuta kuin tämän maailman tietoa ja luonnon salaisuuksia, mutta meidän pitää toki tarkastella myöskin henkisiä ja taivaallisia asioita.» »Siihen», kirjottaa Winstanley, »vastaan minä: Luonnon salaisuuksia tuntemaan oppiminen on jumalan töiden tuntemaan oppimista, ja jumalan töiden oppiminen luomakunnassa tuntemaan on jumalaa itseänsä tuntemaan oppimista, sillä jumala asuu jokaisessa näkyväisessä tuotteessa ja esineessä».
Ja sitte seuraa komea esitys yliaistillista oppia vastaan, esitys, joka perusteluihinsa ja todistelmiinsa nähden kuuluu jo melkein kokonaan yhdeksännelletoista vuosisadalle. Winstanley osottaa spiritualististen pappien sekä teorian että käytännön epäjohdonmukaisuudet mainion selvästi, näyttää, miten yliaistillinen oppi ihmiset tyhmentää ja useissa tapauksissa ajaa jopa mielipuolisuuteenkin, ja selittää lopuksi arkailematta:
»Kolmanneksi on viekas vanhempi veli[2] tehnyt tästä (yliaistillisesta) opista valtiollisen kaapun, pettääkseen yksinkertaiselta nuoremmalta veljeltä maan vapauksia.» Seuraa sitte selitykseksi kaksinpuhelu, joka loppuu siihen, että »vanhempi veli» (s. o. rikas) huutaa »nuoremmalle» (köyhälistöläiselle), joka ei tahdo uskoa, että luoja olisi tahtonut maanpäälle omaisuuden epäoikeudellista jakoa: »Mitä, tahdotko sinä olla jumalankieltäjä, kiihottaja, etkä uskoa jumalaan» ja häntä, joka »on heikko käsitteissä eikä omaa perusteellista tietoa luomakunnasta ja itsestään», tällä tavalla oikein pelottaa —
niin että tämä yliaistillinen henki-oppi on veijausta; sillä sillä aikaa kuin ihmiset katselevat taivasta kohti, uneksivat autuudesta ja pelkäävät helvettiä, johon muka joutuvat kuolemansa jälkeen, otetaan heiltä silmät, niin etteivät he näe, mikä on heidän synnynnäinen oikeutensa ja mitä heidän on tehtävä täällä maanpäällä elämänsä aikana. Tämä on likainen unennäkijä ja satamaton pilvi.»
Mieltäkiinnittävä on myös tapa, jolla Winstanley perustelee sen, että hän hylkää kaiken skolastisen kirjaoppineisuuden. Tällaisesta suhtautumisesta ei ole, kuten jo ennen on huomautettu, haettava mitään vähemmän kuin sivistysvihaa. Toiselta puolen kuvastaa opetuksen rajottamisesta käytännöllisten tietojen — niin sanotun realisen tiedon — hankkimiseen Baconin opettaman, samoin rajotetun kokemusperäisen tiedonharrastuksen vaikutus, mutta toiselta puolen on niin sanottua puhdasta tai teoretista kirjatietoa vastaan ilmenevä vastakkaisuus yliopistojen ja ammattioppineiden kansanvaltaisvastaisen suhtautumisen tuote. Kansanmiehen täytyi halveksia oppineisuutta, joka saattoi miehensä ylimielisesti halveksimaan työtätekeviä luokkia ja teki heistä riistäjien ja vallanpitäjien kätyrejä. Mutta edelleen on otettava huomioon myöskin sen ajan filosofisten koulujen asema ja luonne ja niiden likeinen yhteys oikeaoppiseen jumaluusoppiin. Luettakoon vain jopa materialistisen Hobbesin esityksiä »jumalan kuningaskunnasta», »kristillisestä hallituksesta» j. m. s. hänen »Leviathanissaan», joka ilmestyi samana vuonna kuin tässä puheenaoleva kirjanen.
Mutta kylliksi tästä. Me sivuutamme määräykset maanviljelyksen, teollisuuden y. m. teknikan edistämisestä, jotka, niin kuvaavia kuin ne itsestään ovatkin, eivät kumminkaan voita muiden siihen aikaan tekemiä ehdotuksia, ja käännymme lopuksi vielä puhumaan muutamista vaaleja, avioliittolainsäädäntöä ja rangaistuksia koskevista määräyksistä.
Äänioikeutettu on jokainen, joka on täyttänyt kaksikymmentä vuotta, paitsi ne, jotka vaalin aikana suorittavat oikeudessa tuomittua rangaistusta. Vaalioikeutettu on jokainen, joka on täyttänyt neljäkymmentä vuotta, kumminkin saa valita myöskin nuorempia, jotka toimillaan ovat kunnostautuneet.
Avioliitto on täysin vapaa. »Jokaisella miehellä ja jokaisella naisella on täysi vapaus naida kenen tahtovat, jos he voivat saavuttaa sen henkilön rakkauden ja mieltymyksen, jota aviokseen haluavat.» Yleinen tavaravarasto on molemminpuolisina myötäjäisinä, »toiselle yhtä avoin kuin toisellekin». Jos mies harjottaa sukupuoliyhteyttä tytön kanssa ja siittää lapsen, niin on hän velvollinen naimaan tytön. Väkivaltainen naisen raiskaus rangaistaan kuolemalla — »se on naisen ruumiillisen vapauden ryöstämistä». Toisen vaimon väkivaltaisen viettelemisen yritys rangaistaan ensi kerralla julkisella varotuksella, toisella vapauden kaksitoistakuukautisella menettämisellä. Vapautensa menettäminen merkitsee pakkotyötä yhteiseksi hyväksi tai perheisiin palvelukseen joutumista. Avioliiton päättäminen suoritetaan piirin tarkastajan edessä tapahtuvalla molemminpuolisella selityksellä muutamien kansalaisten ollessa todistajina, se on, avioliitto on puhdas sivilitoimitus. (Tämä on kirjotettu kaksi vuotta ennen kuin Barberonen parlamentti teki asiaa koskevan päätöksensä).
Korkeimmat rangaistukset on määrätty — ostamisesta ja myymisestä. Joka tahtoo saattaa toisen häneltä jotakin ostamaan tai hänelle jotakin myömään, rangaistaan kahdentoista kuukauden vapaudenmenetyksellä. Joka myy maata tai sen hedelmiä rangaistaan kuolemalla. Joka sanoo maata omakseen ja väittää, ettei se ole hänen veljensä omaa, saa kaksitoista kuukautta pakkotyötä ja sanat poltetaan hänen otsalleen.
Kukaan ei saa vuokrata työtä itselleen tai omaa työtään muille. Sen käytettävänä, joka työapua tarvitsee, on nuoria henkilöitä tai sellaisia, jotka työntarkastajat ovat määränneet apureiksi. Määräystä vastaan rikkojien tulee suorittaa kaksitoista kuukautta pakkotyötä.
Kultaa ja hopeaa ei saa lyödä rahaksi, vaan saa siitä tehdä vain talouskaluja (lusikoita, pikareja y. m.). »Sillä missä raha kaikkea hallitsee, siellä ei pidetä mitään lukua kultaisesta säännöstä: kaikki, mitä te tahdotte, että muut teille tekisivät, se tehkää te heille. Oikeutta myydään ja ostetaan, vieläpä joskus ostetaan ja myydään vääryyttäkin rahalla, ja tämä on kaikkien sotien ja kaiken sorron syynä.»
Vain vaihtokaupalla elävien muiden kansojen, mutta vain niiden kanssa, on vaihtokauppa sallittua. Heidän kanssaan saa harjottaa myöskin laivoilla tuotujen tavarain ostamista ja myymistä. »Aina ehtona ollen se, että tavarat, joita meidän laivamme kulettavat, ovat yhteisön omaisuutta; ja kaikki niiden kauppa muiden kansojen kanssa tapahtuu yleisten tavara varastojen kartuttamiseksi.»
| * | * | |
| * |
Nämä ovat tämän utopian oleellisimmat kohdat, joihin nähden saanee sanoa, että ne ansaitsevat tulla esille vedetyiksi siitä täydellisestä unohduksesta, jossa ne tähän asti ovat olleet. Minä en ole huomannut niitä mainitun missään Englannin vallankumouksen aikaa käsittelevässä historiateoksessa enkä missään kansanvaltaisuuden tai sosialismin historiassa, ja niukkoja ovat myöskin tiedot kirjottajan henkilöstä ja hänen elämänvaiheistaan.[3] Pienen lahkon innostajana ja kehittymättömän luokan asianajajana, joka ei missään tunkeutunut etualalle, ei pyrkinyt ylenemään eikä näyttelemään valtiollista osaa, ei hän ole herättänyt historioitsijain mielenkiintoa. Aikalaisistaan yksinpä mielipiteiltään jyrkimmistäkin olivat hän ja hänen toverinsa kiihkomielisiä hupsakkoja. John Lilburne esimerkiksi torjuu luotaan epäluuloja heidän mielipiteidensä hyväksymisestä.
Levellerit ajoivat työläisten ja mielipiteiltään jyrkemmän porvariston yhteistä, »todelliset levellerit» yksinomaan köyhälistön asiaa. Ja tähän nähden voi liiottelematta Winstanleystä sanoa, että hän, vaikka hän ei ollutkaan »varustettu vuosisatansa koko tieteen aseilla», kuitenkin oli sen tasalla, näki edemmäksi kuin kaikki hänen aikalaisensa. Olisi kerrassaan mautonta käydä arvostelemaan hänen positivisia ehdotuksiaan, käydä osottamaan niiden puutteita ja tarkotuksenmukaisuudettomuuksia. Ne voi selittää kauttaaltaan johtuneiksi hänen aikaisensa yhteiskunnan taloudellisesta kokoonpanosta. Me voimme vain ihmetellä tämän yksinkertaisen kansanmiehen terävänäköisyyttä ja tervettä arvostelukykyä sekä ymmärtämystä, mikä hänellä oli aikansa yhteiskunnallisten suhteiden yhteydestä ja vastustamiensa epäkohtien syistä.
On nyt myöskään tuskin mitään epäilystä siitä, että Winstanley on toinen edellisessä luvussa mainittujen lentokirjasten »Valo, joka Buckinghamshiressä loistaa» julkaisija, ja että hänen »Vapauden lakinsa» on niiden toisessa osassa (vert. siv. 145[3a]) luvattu esitys niistä keinoista ja siitä tavasta, miten tuo jo siellä välttämättömäksi kuvattu palaaminen »syntiinlankeemuksen edelliseen aikaan» olisi toteutettavissa. Mutta miten on hänen käynyt? Mitään varmoja tietoja siitä en ole löytänyt; mutta erään vuonna 1658 ilmestyneen kirjasen, myöhäisimmän mikä hänen kynästään on Brittiläisessä Museossa, nimike ja sisällys saattavat luulemaan, että hän kommunistisen agitatsioninsa epäonnistuttua oli joutunut samaan liikkeeseen kuin Lilburne hänen radikalidemokratisen puolueensa hajottua: vuodesta 1652 — huomattakoon aikamäärä — järjestyneenä olleeseen uskonnollisradikaliseen kveekarien lahkoon. Tällä Winstanleyn viimeisellä kirjotuksella on nimenä: »Pyhän paratiisi eli isän oppi on sielun ainoa lohdutus» ja esilauselmana: »Sisäinen todistus on sielun voima.» Se sisältää erään Winstanleyn Lontoossa pitämän saarnan tai uskonnollisen puheen ja on kirjotettu kokonaan kveekarien järkeisoppisessa mielessä,[4] ja kuulijoita ja opettajia puhutellaan siinä, kuten kveekarien kesken, »ystäviksi». Jos edelleen muistaa, miten Everard ja Winstanley Fairfaxin edessä kieltäytyivät ottamasta lakkia päästään, koska hän oli vain heidän vertaisensa, niin muuttuu luulo varmuudeksi, että meillä heissä ja heidän kannattajissaan on yksi niistä aineksista, joista kveekariliike alussaan syntyi.
[1] Muistettakoon, mitä yllä on sanottu vihasta asianajajia kohtaan.
[2] Sillä tarkottavat he aina, kuten olemme nähneet, vallitsevaa ja omistavaa luokkaa.
[3] Muutamia tietoja kohtaloistaan antaa hän eräässä lentokirjasessaan. Sen mukaan oli hän alkuaan ammatinharjottajana Lontoossa, jonka porvarioikeudet hänellä oli. Hän on, kun taistelu Kaarle I:stä vastaan syttyi, runsaasti avustanut parlamentin armeijaa, mutta sitte ovat »myymisen ja ostamisen varastaidon petolliset edustajat yhdessä raskaan sotataakan kanssa» karkottaneet hänet ammatistaan ja omaisuudeltaan, ja hänen on ollut pakko ottaa apua ystäviltään, jotka hankkivat hänelle varoja maalle asettumiseen. Mutta sielläkin olivat sodan, majotuksen y. m. rasitukset hänet lopulta tukahuttaa. Mutta siellä olivat hänessä myöskin yht'äkkiä heränneet ajatukset maan tekemisestä kaikkien ihmisten yhteiseksi aarreaitaksi. Winstanley kertoo sitte »kaivajien» yrityksen yksityiskohdat ja miten kehnosti heidän kanssaan meneteltiin.
[3a] Ks. osa V, luku VII (kohta). MIA huom.
[4] Mutta ei heidän mystikansa hengessä. Niinpä taistelee Winstanley useimpien kveekarein vielä sangen voimakasta perkeleuskoa vastaan.