Nyt uusintapainoksena ilmestyvä teos oli Marxin ensimmäinen yritys selittää kappale historiaa materialistisen käsitystapansa kannalta, lähtemällä vallitsevasta taloudellisesta tilasta. »Kommunistisessa manifestissa» tätä teoriaa oli sovellettu suurin piirtein koko uudempaan historiaan. Sitä oli jatkuvasti käytetty »Neue Rheinische Zeitungissa» julkaistuissa Marxin ja minun artikkeleissa silloisten poliittisten tapahtumien selittämiseen. Tässä teoksessa oli sitä vastoin kysymyksessä monivuotisen, koko Euroopalle yhtä pulmallisen kuin tyypillisenkin kehityksen sisäisen syy-yhteyden osoittaminen, siis tekijän ajatuksen mukaan poliittisten tapahtumien juontaminen viime kädessä taloudellisten syiden vaikutuksesta.
Nykypäivien historian tapahtumia ja tapahtumasarjoja arvioitaessa ei koskaan kyetä löytämään perimmäisiä taloudellisia syitä. Vieläpä nykyäänkin, jolloin vastaava erikoisalan lehdistö antaa niin runsaasti aineistoa, on yhä jopa Englannissakin mahdotonta seurata teollisuuden ja maailmankaupan kehitystä ja tuotantomenetelmissä tapahtuvia muutoksia päivästä päivään sillä tavalla, että jonkin tietyn ajankohdan suhteen voitaisiin tehdä yleinen johtopäätös noista monimutkaisista ja alati muuttuvista tekijöistä, joista tärkeimmät vaikuttavat päälle päätteeksi enimmäkseen pitkän aikaa salaa, ennen kuin tulevat äkkiä väkivaltaisesti pinnalle. Jonkin tietyn ajanjakson taloudellisesta historiasta ei koskaan saa selvää yleiskuvaa kyseisenä aikana, vaan vasta myöhemmin, kun on koottu aineistoa ja seulottu se. Tilasto on siinä välttämätön apuväline, mutta se liikkaa aina jäljessä. Nykytapahtumien suhteen joudutaan sen tähden liiankin usein käsittelemään tuota ratkaisevaa tekijää pysyvänä ja kyseisen ajanjakson alussa ollutta taloudellista tilannetta koko ajanjaksoa koskevana ja muuttumattomana tai ottamaan huomioon ainoastaan tuon tilanteen sellaiset muutokset, jotka itse johtuvat kyseessä olevista ilmeisistä tapahtumista ja ovat sen tähden niin ikään päivänselviä. Materialistisen menetelmän täytyy sen tähden rajoittua tässä liiankin usein supistamaan poliittiset selkkaukset taloudellisen kehityksen luomien yhteiskuntaluokkien ja luokkaryhmittymien etutaisteluiksi ja osoittamaan erilliset, poliittiset puolueet noiden luokkien ja luokkaryhmittymien enemmän tai vähemmän vastaaviksi poliittisiksi ilmauksiksi.
Itsestään selvää on, että tuosta kaikkien tutkimuksenalaisten tapahtumien varsinaisena perustana olevan taloudellisen tilanteen samanaikaisten muutosten väistämättömästä huomiotta jättämisestä täytyy johtua erehdyksiä. Mutta nykytapahtumien yleistävän esityksen kaikkiin edellytyksiin sisältyy väistämättä erehdyksen syitä, mikä ei kuitenkaan estä ketään kirjoittamasta nykytapahtumien historiaa.
Marxin ryhtyessä tähän työhön oli vielä paljon vaikeampi välttää mainittua erehdysten syytä. Vuosien 1848–1849 vallankumousaikana oli suorastaan mahdotonta seurata samaan aikaan tapahtuneita taloudellisia muutoksia tai edes pitää niitä näköpiirissä. Samoin oli laita Lontoossa ensimmäisten maanpakokuukausien aikana, syksyllä ja talvella 1849–1850. Mutta juuri sinä aikana Marx aloitti työnsä. Näistä epäsuotuisista oloista huolimatta se seikka, että hän tunsi tarkasti niin Ranskan taloudellisen tilanteen helmikuun vallankumouksen edellä kuin myös tämän maan poliittiset tapahtumat sen jälkeen, auttoi häntä antamaan tapahtumista esityksen, joka tuo niiden sisäisen yhteyden julki niin hyvin, ettei parempaan ole sen jälkeen pystytty, ja joka on myöhemmin kestänyt loistavasti Marxin itsensä tekemän kaksinkertaisen tarkistuksen.
Ensimmäinen tarkistus johtui siitä, että Marx sai vuoden 1850 keväästä lähtien taas aikaa taloudellisiin tutkimuksiin ja ryhtyi tutkimaan lähinnä viimeisten kymmenen vuoden taloushistoriaa. Sen tuloksena hänelle kävi itse tosiasioista täysin selväksi se, minkä hän siihen asti oli puoleksi apriorisesti johtanut vaillinaisesta aineistosta: nimittäin, että helmikuun ja maaliskuun vallankumouksen varsinaisena äitinä oli ollut vuoden 1847 maailman kauppapula ja että vuoden 1848 keskivaiheilta vähitellen jälleen alkanut ja 1849 ja 1850 täyteen kukoistukseen ehtinyt teollisuuden nousu oli uudelleen vahvistunutta eurooppalaista taantumusta elähdyttävä voima. Sillä oli ratkaiseva merkitys. Kun kolmessa ensimmäisessä artikkelissa (ne ilmestyivät »Neue Rheinische Zeitung. Politisch-ökonomische Revue»[2] julkaisun tammi-, helmi- ja maaliskuun vihkossa Hampurissa 1850) vielä pistää esiin vallankumouksellisen tarmon pikaisen uuden nousun odotus, niin syksyllä 1850 ilmestyneessä viimeisessä kaksoisvihkossa (touko-lokakuu) julkaistu minun ja Marxin kirjoittama historiallinen katsaus tekee kerta kaikkiaan lopun noista harhakuvitelmista: »Uusi vallankumous on mahdollinen ainoastaan uuden pulan seurauksena. Edellinen on kuitenkin yhtä varmaa kuin jälkimmäinenkin.» Tuo olikin ainoa oleellinen muutos, joka meidän oli tehtävä. Aikaisemmissa artikkeleissa annetussa tapahtumien selityksessä ja niissä esitetyissä syy-yhteyksissä ei ollut kerrassaan mitään muuttamista, kuten samassa katsauksessa oleva kertomuksen jatko maaliskuun 10. päivästä aina syksyyn 1850 osoittaa. Olen sen tähden ottanut tuon jatkon neljänneksi artikkeliksi tähän uuteen painokseen.
Toinen tarkistus oli vieläkin ankarampi. Heti Louis Bonaparten joulukuun 2. pnä 1851 suorittaman valtiokeikauksen jälkeen Marx kirjoitti uudella tavalla Ranskan historian ajalta, joka ulottui vuoden 1848 helmikuusta tapahtumaan, johon tuo vallankumouskausi toistaiseksi päättyi (»Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista», 3. painos, Hampuri, Meissner, 1885). Tuossa kirjasessa on käsitelty jälleen, joskin lyhyemmin, samaa ajanjaksoa kuin kirjoituksessammekin. Verratkaa tätä toista vuotta myöhemmin sattuneen ratkaisevan tapauksen valossa kirjoitettua esitystä meidän esitykseemme, niin huomaatte, että tekijällä on ollut vain hyvin vähän muutettavaa.
Kirjoituksellemme antaa aivan erityisen merkityksen se seikka, että siinä esitetään ensi kerran lauselma, jossa maailman kaikkien maiden työväenpuolueet yksimielisesti esittävät lyhyesti taloudellista uudistusta koskevan vaatimuksensa: tuotantovälineet yhteiskunnan omiksi. Toisessa luvussa »oikeudesta työhön», mitä nimitetään »ensimmäiseksi kömpelöksi kaavaksi, missä esitetään lyhyesti proletariaatin vallankumoukselliset vaatimukset», sanotaan: »Mutta työnteko-oikeuden takana on ylivalta pääoman suhteen, pääoman yli ulottuvan vallan takana on tuotantovälineiden haltuunottaminen, niiden alistaminen yhteenliittyneen työväenluokan määräysvaltaan, siis palkkatyön, pääoman ja niiden keskinäissuhteen hävittäminen». Tässä on muotoiltu siis ensi kerran väite, jonka ansiosta uudenaikainen työväen sosialismi eroaa jyrkästi niin kaikista feodaalisen, porvarillisen, pikkuporvarillisen jne. sosialismin eri vivahduksista kuin myös utooppisen ja alkuvoimaisen työläiskommunismin sekavasta omaisuuden yhteisyydestä. Kun Marx ulotti tämän määritelmän myöhemmin myös vaihdon välineiden haltuunottamista koskevaksi, niin tämä laajennus, joka muuten »Kommunistisen manifestin» mukaan oli itsestään ymmärrettävä, oli vain johtopäätös perusväitteestä. Englannissa eräät viisaat miehet ovat sitten äskettäin lisänneet vielä, että myös »jaon välineet» pitäisi siirtää yhteiskunnalle. Noiden herrojen lienee vaikea sanoa, mitä nuo tuotantovälineistä ja vaihdon välineistä eriävät taloudelliset jaon välineet ovat; ehkä niillä tarkoitetaan poliittisia jakokeinoja, veroja, köyhäinhuoltoa, siinä luvussa Sachsenwald-lahjoituksia[3] ja muita dotaatioita. Mutta ensiksikin ne ovat jo nyt yhteiskunnan — valtion tai yhteisön — omistamia jaon välineitä ja toiseksi mehän tahdomme poistaa juuri ne.
| * | * | |
| * |
Mitä tulee käsityksiimme vallankumouksellisten liikkeiden ehdoista ja kulusta, niin helmikuun vallankumouksen puhjetessa me kaikki olimme aikaisemman historiallisen kokemuksen, nimenomaan Ranskan kokemuksen lumoissa. Nimenomaan viimeksi mainittuhan oli hallinnut koko Euroopan historiaa vuodesta 1789, ja nytkin se antoi taas yleisen kumouksen merkin. Niinpä oli itsestään selvää ja väistämätöntä, että käsityksemme Pariisissa helmikuussa 1848 julistetun »yhteiskunnallisen vallankumouksen, proletariaatin vallankumouksen, luonteesta ja kulusta olivat vahvasti vuosien 1789–1830 esikuvien muistojen värittämiä. Ja kun vielä Pariisin kapina sai vastakaikua Wienin, Milanon, Berliinin voitokkaista kapinoista; kun koko Eurooppa oli aina Venäjän rajaa myöten joutunut liikkeeseen; kun sitten kesäkuussa Pariisissa käytiin porvariston ja proletariaatin välillä ensimmäinen suurtaistelu herruudesta; kun yksin porvariluokan voittokin järkytti kaikkien maiden porvaristoa niin, että se pakeni jälleen vastikään kukistetun monarkistis-feodaalisen taantumuksen syliin, niin silloin ei meillä voinut olla silloisten asianhaarain vallitessa mitään epäilystä siitä, että oli alkanut ratkaiseva suurtaistelu, että se oli vietävä loppuun yhtenä ainoana pitkänä ja vaiherikkaana vallankumouskautena, mutta että se voi päättyä vain proletariaatin lopulliseen voittoon.
Vuoden 1849 tappioden jälkeen meillä ei ollut suinkaan sellaisia harhakuvitelmia kuin vulgaareilla demokraateilla, jotka ryhmittyivät in partibus[4] väliaikaisten tulevaisuuden hallitusten ympärille. He uskoivat »kansan» saavan pikaisen ja lopullisen voiton »sortajista»; me taas uskoimme, että »sortajien» syrjättämisen jälkeen tullaan käymään pitkällistä taistelua juuri tuossa »kansassa» piilevien vastakkaisten ainesten välillä. Vulgaarit demokraatit luulivat uuden purkauksen tapahtuvan tänään tai huomenna; me selitimme jo syksyllä 1850, että ensimmäinen vallankumouskauden jakso oli joka tapauksessa päättynyt ja ettei ollut odotettavissa mitään ennen uuden yleismaailmallisen talouspulan puhkeamista. Sen tähden meidät julistettiin vallankumouksen pettäjinä pannaan niiden miesten toimesta, jotka tekivät sittemmin melkein poikkeuksetta rauhan Bismarckin kanssa — mikäli Bismarck piti heitä sen arvoisina.
Historia on kuitenkin osoittanut meidänkin olleen väärässä ja paljastanut silloiset mielipiteemme harhakuvitelmiksi. Se on mennyt vielä pitemmälle: se ei ole ainoastaan hälventänyt silloista väärinkäsitystämme, vaan se on myös muuttanut tyyten niitä oloja, joissa proletariaatin on taisteltava. Vuoden 1848 taistelutapa on nyt joka suhteessa vanhentunut ja tätä kohtaa kannattaa tarkastella tässä tilaisuudessa lähemmin.
Kaikki aikaisemmat vallankumoukset ovat päättyneet siihen, että jonkin tietyn luokan herruus on vaihtunut toisen luokan herruudeksi; mutta kaikki aikaisemmat hallitsevat luokat ovat olleet vain mitättömänä vähemmistönä hallittuihin kansanjoukkoihin verraten. Jonkin hallitsevan vähemmistön tultua kukistetuksi on siis jokin toinen vähemmistö tarttunut sen asemesta valtion peräsimeen ja muovaillut valtiojärjestyksen omien etujensa mukaiseksi. Sinä on joka kerta ollut se vähemmistöryhmä, jonka taloudellisen kehityksen taso on tehnyt kykeneväksi valtaan ja kutsunut siihen, ja juuri sen tähden ja vain sen tähden on käynyt niin, että hallittu enemmistö on joko toiminut kumouksessa tuon ryhmän hyväksi tai ainakin sallinut kumouksen tapahtua rauhassa. Mutta ellemme ota lukuun kunkin tapauksen konkreettista sisältöä, kaikkien noiden vallankumousten yhteisenä muotona on ollut se, että ne ovat olleet vähemmistön vallankumouksia. Niihin osallistuessaankin enemmistö on — tieten tai tietämättään — toiminut vain vähemmistön hyväksi; mutta juuri tämä tai yksinpä enemmistön passiivinen vastaanpanematon suhtautuminen sai näyttämään siltä, kuin vähemmistö edustaisi koko kansaa.
Ensimmäisen suuren tuloksen saatuaan on voitokas vähemmistö säännöllisesti jakaantunut: toinen puoli on ollut tyytyväinen saavutettuun, toinen on tahtonut mennä pitemmälle, esittänyt uusia vaatimuksia, jotka ovat olleet ainakin osittain suurten kansanjoukkojen todellisten tai näennäisten etujen mukaisia. Joissakin tapauksissa nämä jyrkemmät vaatimukset on myös toteutettu, mutta useinkin vain hetkeksi: maltillisempi puolue on saanut jälleen yliotteen ja se, mikä vastikään voitettiin, on taas menetetty joko kokonaan tai osaksi, voitetut ovat silloin nostaneet melun petoksesta tai selittäneet tappion sattumaksi. Todellisuudessa asia on kuitenkin ollut enimmäkseen näin: vasta radikaalipuolueen toinen voitto on varmistanut ensimmäisen voiton saavutukset; kun se on saatu aikaan ja siten saavutettu se, mikä sillä hetkellä on ollut välttämätöntä, radikaalit ja heidän saavutuksensa ovat kadonneet jälleen näyttämöltä.
Seitsemännentoista vuosisadan suuresta Englannin vallankumouksesta alkaen ovat uuden ajan kaikissa vallankumouksissa ilmenneet nuo piirteet, jotka ovat näyttäneet kuuluvan erottamattomasti jokaiseen vallankumoukselliseen taisteluun. Ne ovat näyttäneet olevan ominaisia myös proletariaatin vapautustaisteluille, etenkin kun juuri 1848 voitiin sormin laskea ne, jotka edes jossakin määrin käsittivät, miltä suunnalta tuota vapautusta oli etsittävä. Proletaarijoukot itsekin olivat jopa Pariisissa vielä voiton jälkeenkin täysin epätietoisia siitä, mille tielle piti kääntyä. Ja kuitenkin liike oli olemassa, se oli vaistomaista, spontaanista, hillitöntä. Eikö tämä ollut juuri sellainen tilanne, jossa vallankumouksen piti onnistua, tosin vähemmistön johtamana, mutta ei tällä kertaa vähemmistön, vaan enemmistön varsinaiseksi eduksi? Jos kaikkina pitempinä vallankumouskausina suuret kansanjoukot saatiin niin helposti viehättymään eteenpäin tunkeutuvien vähemmistöryhmien pelkillä ulkokultaisilla uskotteluilla, niin olisivatko ne voineet olla vähemmän vastaanottavaisia aatteiden suhteen, jotka olivat niiden taloudellisen tilan tarkkaa heijastusta, jotka eivät olleet mitään muuta kuin niiden omien tarpeiden selvää järjellistä ilmaisua, vaikka niillä itsellään ei vielä ollut noista tarpeista selvää käsitystä, vaan vasta epämääräinen tunne? Tämä joukkojen vallankumouksellinen mieliala muuttui tosin melkein aina ja enimmäkseen hyvin pian uupumukseksi tai jopa päinvastaiseksi mielialaksi, heti kun harhakuvitelmat hälvenivät ja pettymys valtasi mielet. Nyt ei kuitenkaan ollut kysymys uskotteluista, vaan suuren enemmistön varsinaisten etujen toteuttamisesta; noista eduista tuo suuri enemmistö ei tosin suinkaan ollut silloin selvillä, mutta pian se oli pääsevä niistä tarpeeksi selville käytännön perusteella, vakuuttuen näkemästään. Ja kun nyt, kuten Marxin kolmannessa artikkelissa osoitetaan, vuoden 1848 »yhteiskunnallisesta» vallankumouksesta syntyneen porvarillisen tasavallan kehitys oli keskittänyt vuoden 1850 kevääseen mennessä todellisen herruuden suurporvariston käsiin, joka päälle päätteeksi oli monarkistismielinen, ja ryhmittänyt sitä vastoin kaikki muut yhteiskuntaluokat, talonpojat ja pikkuporvarit, proletariaatin ympärille, joten yhteisen voiton ohessa ja sen jälkeen ratkaisevaksi tekijäksi oli tuleva kokemuksen viisastuttama proletariaatti eivätkä he — eikö siis ollut täysin luultavaa, että vähemmistön vallankumous muuttuu enemmistön vallankumoukseksi?
Historia on osoittanut, että me ja kaikki, jotka ajattelivat siten, olimme väärässä. Se on osoittanut selvästi, että manner-Euroopan taloudellisen kehityksen tila ei ollut silloin vielä läheskään niin kypsä, että kapitalistinen tuotantotapa olisi voitu poistaa; se on todistanut tämän taloudellisella vallankumouksella, joka vuodesta 1848 on levinnyt yli koko mannermaan ja joka varsinaisesti vasta onkin juurruttanut suurteollisuuden Ranskaan, Itävaltaan, Unkariin, Puolaan ja äskettäin Venäjälle ja tehnyt Saksasta suorastaan ensiluokkaisen teollisuusmaan — ja kaikki tämä on tapahtunut kapitalistisella, siis vuonna 1848 vielä varsin laajentumiskykyisellä perustalla. Mutta juuri tämä teollinen vallankumous onkin tuonut kaikkialla selvyyttä luokkasuhteisiin, syrjäyttänyt joukon manufaktuurikaudelta ja Itä-Euroopassa jopa ammattikuntaisesta käsityöteollisuudesta periytyneitä välimuotoja, synnyttänyt todellisen porvariston ja todellisen suurteollisuusproletariaatin ja asettanut ne yhteiskunnallisessa kehityksessä etualalle. Mutta siten onkin näiden molempien suurten luokkien välinen taistelu, jota vuonna 1848 käytiin Englantia lukuun ottamatta ainoastaan Pariisissa ja korkeintaan eräissä suurissa teollisuuskeskuksissa, levinnyt yli koko Euroopan ja käynyt niin voimakkaaksi, ettei 1848 sellaista voitu vielä ajatellakaan. Silloin oli paljon epäselviä lahkolaisevankeliumeja yleislääkkeineen, nykyään on olemassa yksi yleisesti tunnustettu, erittäin selvä Marxin teoria, joka määrittelee tarkasti taistelun lopulliset tavoitteet; silloin oli paikkakunnan ja kansallisuuden mukaan erinneitä ja erilaistuneita ainoastaan yhteisten kärsimysten tunteen yhdistämiä, kehittymättömiä joukkoja, jotka heittelehtivät neuvottomina sinne tänne innostuksen ja epätoivon välillä; nykyään on olemassa yhtenäinen suuri kansainvälinen sosialistien armeija, joka kulkee herkeämättä eteenpäin ja jonka lukumäärä, järjestyneisyys, kurinalaisuus, tietoisuus ja voitonvarmuus kasvavat päivä päivältä. Kun tämä proletariaatin mahtava armeijakaan ei ole vielä saavuttanut päämäärää, kun sen täytyy saavuttamatta voittoa lähimainkaan yhdellä lujalla iskulla edetä ankaraa, sitkeää taistelua käyden vitkallisesti asemasta toiseen, niin tämä todistaa kerta kaikkiaan, miten mahdotonta oli 1848 saada aikaan yhteiskunnallinen uudistus pelkällä äkkirynnäköllä.
Kahdeksi dynastis-monarkistiseksi osastoksi jakaantunut porvaristo,[5] joka vaati kuitenkin ennen kaikkea rauhaa ja turvaa liiketoiminnalleen; sen vastustajana tosin voitettu, mutta yhä vielä uhkaava proletariaatti, jonka ympärille ryhmittyi yhä enemmän pikkuporvareita ja talonpoikia; alituinen väkivaltaisen purkauksen uhka, vaikka tuo purkaus ei kaikesta huolimatta tarjonnut mitään lopullisen ratkaisun mahdollisuutta — siinä tilanne, joka oli kuin luotu kolmannen, pseudodemokraattisen vallantavoittelijan Louis Bonaparten valtiokeikausta varten. Tämä teki armeijan avulla joulukuun 2. pnä 1851 lopun jännittyneestä tilanteesta ja turvasi sisäisen rauhan Euroopalle onnellistuttaakseen sen sitten uudella sotien aikakaudella.[6] Alhaalta käsin toimeenpantujen vallankumousten kausi oli toistaiseksi päättynyt; seurasi ylhäältä käsin toimeenpantujen vallankumousten kausi.
Vuoden 1851 taka-askel imperiumiin oli uusi todistus tuon ajan proletariaatin pyrkimysten kypsymättömyydestä. Mutta tuo taka-askel itse oli luova ehdot, joiden vallitessa noiden pyrkimysten täytyi kypsyä. Sisäinen rauha turvasi täydet mahdollisuudet teollisuuden uudelle nousulle; se, että armeijalle oli annettava tekemistä ja ohjattava kumoukselliset virtaukset ulkopolitiikan suuntaan, synnytti sotia, joissa Bonaparte koetti »kansallisuusperiaatteen»[7] voimaansaattamisen varjolla saada Ranskalle aluevaltauksia. Hänen matkijansa Bismarck omaksui saman politiikan Preussia varten; hän suoritti 1866 valtiokeikauksensa, ylhäältä käsin toimeenpannun vallankumouksen Saksan liittoa[8] ja Itävaltaa vastaan ja yhtä paljon Preussin riitaista edustajakamaria vastaan. Eurooppa oli kuitenkin liian pieni kahdelle Bonapartelle, ja niinpä historian ivaa oli, että Bismarck kukisti Bonaparten ja Preussin kuningas Vilhelm perusti paitsi piensaksalaisen valtakunnan[9] myös Ranskan tasavallan. Yleistuloksena oli kuitenkin, että Puolaa lukuun ottamatta Euroopan suurten kansallisuuksien itsenäisyydestä ja sisäisestä yhtymisestä oli tullut tosi, vaikkakin suhteellisen vaatimattomissa, mutta kuitenkin niin laajoissa rajoissa, etteivät kansalliset selkkaukset olleet enää työväenluokan kehitysprosessin varsinaisina esteinä. Vuoden 1848 vallankumouksen haudankaivajista oli tullut sen testamentin täytäntöönpano oita. Ja heidän rinnalleen kohosi jo uhkaavana vuoden 1848 perijä, proletariaatti, Internationaalin muodossa.
Vuosien 1870–1871 sodan jälkeen Bonaparte katosi näyttämöltä ja Bismarck oli tehnyt tehtävänsä, joten hän saattoi jälleen aleta tavalliseksi junkkeriksi. Mutta tuon kauden päätekohtana oli Pariisin kommuuni. Thiersin salakavala yritys varastaa tykistö Pariisin kansalliskaartilta[10] aiheutti voitokkaan kapinan. Ilmeni jälleen, ettei Pariisissa ollut mahdollinen enää mikään muu kuin proletaarinen vallankumous. Voiton jälkeen valta joutui ihan itsestään, ihan kiistatta työväenluokan käsiin. Taas kerran selvisi, miten mahdoton tuo työväenluokan valta oli vielä silloinkin, kaksikymmentä vuotta kirjoituksessamme kuvatun ajan jälkeen. Toisaalta Ranska jätti Pariisin pulaan ja katseli, miten se vuodatti vertansa Mac-Mahonin luotisateessa; toisaalta Kommuuni heikkeni siinä hyödyttömässä taistelussa, jota molemmat puolueet: blanquilaiset (enemmistö) ja proudhonistit (vähemmistö), joiksi Kommuuni oli jakaantunut, kävivät kummankaan tietämättä, mitä oli tehtävä. Vuoden 1871 helppo voitto jäi yhtä hedelmättömäksi kuin vuoden 1848 äkkirynnäkkö.
Taistelukuntoisen proletariaatin luultiin tulevan lopullisesti haudatuksi Pariisin kommuunin mukana. Mutta kävikin aivan päinvastoin, Kommuunista ja Saksan–Ranskan sodasta alkoi proletariaatin valtavin nousu. Koko asekuntoisen väestön ottaminen armeijoihin, joiden vahvuus laskettiin nyt jo miljoonissa, ennen kuulumattoman tehokkaat tuliaseet, ammukset ja räjähdysaineet saivat koko sotalaitoksessa aikaan täydellisen mullistuksen, joka teki toisaalta äkkiä lopun bonapartelaisesta sotakaudesta ja turvasi teollisuuden rauhallisen kehityksen tekemällä mahdottomaksi minkään muun sodan paitsi ennen kuulumattoman julmaa maailmansotaa, jonka lopputuloksen arvioiminen on kerrassaan mahdotonta. Toisaalta se kohotti geometrisessa sarjassa nousevilla sotakustannuksilla verot suunnattoman korkeiksi ja ajoi siten köyhät kansanluokat sosialismin syliin. Elsass-Lothringenin anastus, mikä oli lähin syy hurjaan aseistautumiskilpaan, saattoi kiihottaa Ranskan ja Saksan porvariston kiihkoisänmaallisina toisiaan vastaan, mutta noiden maiden työläisille siitä tuli uusi yhdistävä side. Ja Pariisin kommuunin vuosipäivästä tuli koko proletariaatin ensimmäinen yleinen juhlapäivä.
Vuosien 1870–1871 sota ja Kommuunin tappio siirsivät, kuten Marx oli ennustanut, Euroopan työväenliikkeen painopisteen toistaiseksi Ranskasta Saksaan. Ranska tarvitsi tietysti vuosia tointuakseen vuoden 1871 toukokuun suoneniskusta. Sitä vastoin Saksassa, missä lisäksi ranskalaisen miljarditulvan[11] suorastaan ansarimaisesti edistämänä teollisuus kehittyi yhä nopeammin, sosiaalidemokratia kasvoi yhä ripeämmin ja varmemmin. Sen ansiosta, että Saksan työläiset osasivat käyttää taitavasti vuonna 1866 voimaansaatettua yleistä äänioikeutta, puolueen kasvu oli hämmästyttävä käyden koko maailmalle ilmi kiistattomista numeroista: 1871 — 102 000, 1874 — 352 000, 1877 — 493 000 sosiaalidemokraattista ääntä. Sitten korkea esivalta antoi tuolle edistykselle tunnustuksensa poikkeuslain muodossa; puolue murskattiin hetkeksi, sen saama äänimäärä väheni vuonna 1881 312 000:een. Puolue selvisi tuosta tilasta kuitenkin pian, ja nyt poikkeuslain[12] painon alla, ilman sanomalehtiä, ilman julkista järjestöä, ilman yhdistymis- ja kokoontumisoikeutta, alkoi todella ripeä kasvu: 1884 — 550 000, 1887 — 763 000, 1890 — 1 427 000 ääntä. Valtion käsi herposi. Poikkeuslaki sosialisteja vastaan katosi, sosialistien äänimäärä kohosi 1 787 000:een, mikä oli enemmän kuin neljännes kaikista annetuista äänistä. Hallitus ja hallitsevat luokat olivat käyttäneet kaikki keinonsa loppuun — hyödyttömästi, tarkoituksettomasti, tuloksettomasti. Viranomaiset yövahdista valtiokansleriin asti saivat ottaa vastaan kouraantuntuvia todistuksia voimattomuudestaan — ja lisäksi ylenkatsotuilta työläisiltä! — ja näitä todistuksia oli miljoonia. Valtio oli joutunut umpikujaan, työläiset olivat vasta alkamassa.
Saksan työläiset olivat tehneet asialleen toisenkin suuren palveluksen tämän ensimmäisen lisäksi, jonka he tekivät jo pelkästään olemalla vahvin, kurinalaisin ja nopeimmin kasvava sosialistinen puolue. He olivat antaneet tovereilleen kaikissa maissa uuden, erittäin terävän aseen osoittamalla heille, miten yleistä äänioikeutta on käytettävä.
Ranskassa oli ollut yleinen äänioikeus jo kauan, mutta se oli joutunut huonoon huutoon syystä että Bonaparten hallitus oli käyttänyt sitä väärin. Kommuunin kukistuttua ei ollut työväenpuoluetta käyttämässä tätä oikeutta. Myös Espanjassa se oli voimassa tasavallan alusta alkaen, mutta siellä kieltäytyminen osallistumasta vaaleihin oli alusta pitäen kaikkien vakavien oppositiopuolueiden yleisenä sääntönä. Niin ikään Sveitsin kokemukset yleisen äänioikeuden suhteen olivat työväenpuolueelle kaikkea muuta kuin rohkaisevia. Romaanisten maiden vallankumoukselliset työläiset olivat tottuneet pitämään äänioikeutta ansana, hallituksen petkutusvälineenä. Saksassa oli toisin. Jo »Kommunistinen manifesti» oli julistanut, että taistelu yleisen äänioikeuden, demokratian puolesta on taistelevan proletariaatin ensimmäisiä ja tärkeimpiä tehtäviä, ja Lassalle oli palauttanut tämän vaatimuksen jälleen päiväjärjestykseen. Kun Bismarckin oli pakko saattaa yleinen äänioikeus[13] voimaan ainoana keinona saada kansanjoukot kiinnostumaan hänen suunnitelmistaan, työläisemme ottivat asian heti vakavalta kannalta ja lähettivät August Bebelin ensimmäisille perustaville valtiopäiville. Siitä alkaen he ovat käyttäneet yleistä äänioikeutta hyväkseen tavalla, josta on ollut heille tuhatkertaista hyötyä ja joka on ollut esikuvana kaikkien maiden työläisille. He ovat Ranskan marxilaisen ohjelman sanojen mukaan transformé de moyen de duperie qu'il a été jusqu'ici en instrument d'émancipation — muuttaneet sen petkutusvälineestä, jona se on ollut näihin asti, vapautusvälineeksi.[14] Vaikka yleisestä äänioikeudesta ei olisi ollut mitään muuta hyötyä kuin se, että se on antanut meille mahdollisuuden toimittaa joka kolmas vuosi voimiemme laskemisen; että se on säännöllisesti todetulla, odottamattoman nopealla äänimäärän kasvulla lisännyt samassa määrässä niin työläisten voitonvarmuutta kuin vastustajien kauhua ja tullut siten parhaaksi propagandavälineeksemme; että se on antanut meille tarkat tiedot voimistamme samoin kuin kaikkien vihollispuolueiden voimista ja toimittanut siten meille vertaansa vailla olevan mittapuun toimintamme suunnittelua varten varjellen meitä olemasta liian arkoja samoin kuin liian uhkarohkeitakaan — vaikka meille olisi ollut äänioikeudesta vain tämä hyöty, niin jo se olisi enemmän kuin kylliksi. Se on kuitenkin saanut aikaan paljon enemmän. Vaaliagitaatiossa se on antanut meille vertaansa vailla olevan keinon päästä kosketuksiin kansanjoukkojen kanssa siellä, missä ne ovat meistä vielä etäällä, pakottaa kaikki puolueet puolustamaan hyökkäyksiltämme mielipiteitään ja tekojaan koko kansan edessä; ja lisäksi se on antanut edustajillemme valtiopäivillä puhujalavan, jolta he ovat voineet puhua parlamentissa oleville vastustajilleen ja sen ulkopuolella oleville joukoille vaikuttavammin ja vapaammin kuin sanomalehdissä ja kokouksissa. Mitä apua oli poikkeuslaista hallitukselle ja porvaristolle, kun vaaliagitaatio ja sosialistiset valtiopäiväpuheet puhkoivat siihen jatkuvasti ammottavia aukkoja?
Tämän yleisen äänioikeuden menestyksellisen hyväksikäytön ohella tuli käytäntöön aivan uusi proletariaatin taistelutapa, ja se kehittyi nopeasti. Huomattiin, että valtionlaitokset, joiden turvin porvaristo järjestää herruutensa, tarjoavat muitakin keinoja, joiden avulla työväenluokka voi taistella itse noita valtionlaitoksia vastaan. Työläiset alkoivat osallistua provinssien maapäivien, kunnanvaltuustojen, ammattituomioistuinten vaaleihin, taisteltiin porvariston kanssa jokaisesta virkatoimesta, mikäli sen haltuunottamisessa oli sananvaltaa kyllin suurella proletariaatin osalla. Ja kävi niin, että porvaristo ja hallitus rupesivat pelkäämään paljon enemmän työväenpuolueen laillista kuin laitonta toimintaa, enemmän vaalien kuin kapinan seurauksia.
Tässäkin suhteessa taistelun ehdot olivat siis muuttuneet oleellisesti. Vanha kapinatyyli, katutaistelu katusulkuineen, jolla vuoteen 1848 asti oli ollut kaikkialla ratkaiseva merkitys, oli melkoisesti vanhentunut.
Älkäämme rakennelko tämän johdosta mitään harhakuvitelmia: kapinan todellinen voitto sotaväestä katutaistelussa, sellainen voitto, jollaisia on kahden armeijan välisessä taistelussa, on mitä suurimpia harvinaisuuksia. Mutta siihen kapinalliset ovatkin yhtä harvoin panneet toiveensa. Heidän tarkoituksenaan on ollut vain horjuttaa sotaväen mielialoja moraalisilla vaikutteilla, joiden merkitys kahden sotaa käyvän maan armeijoiden välisessä taistelussa on joko olematon tai paljon vähäisempi. Jos siinä onnistutaan, niin joko sotaväki kieltäytyy toimimasta tai päälliköt hämmentyvät, ja kapina voittaa. Ellei siinä onnistuta, niin sotaväki osoittautuu yksinpä pienempilukuisenakin ylivoimaiseksi paremman aseistuksen ja koulutuksen, yhtenäisen johdon, taisteluvoimien suunnitelmallisen käytön ja kurinalaisuuden ansiosta. Kapinan suurin mahdollinen saavutus varsinaisessa taktisessa toiminnassa on jonkin erillisen katusulun taidokas rakentaminen ja puolustaminen. Keskinäinen apu, varaväen sijoitus ja käyttö, lyhyesti sanoen eri osastojen yhteisvaikutus ja yhteistoiminta, mikä on välttämätöntä jo jonkin kaupunginosan puolustamiseksi puhumattakaan kokonaisen suuren kaupungin puolustamisesta, on saavutettavissa vain hyvin rajoitetussa määrässä, useimmiten tuskin ollenkaan; taisteluvoimien keskittäminen johonkin ratkaisevaan kohtaan jää tällöin ilman muuta suorittamatta. Vallitsevana taistelumuotona on sen tähden passiivinen puolustus; jos jossain hyökätäänkin, niin ainoastaan poikkeuksena, tilapäistaisteluja käyden ja sivustaiskuja antaen, mutta sääntönä on, että hyökkäysliike rajoittuu vain perääntyvän joukon jättämien asemien miehittämiseen. Sitä paitsi sotaväellä on käytettävänään tykistöä ja täysin varustettuja ja harjoitettuja insinöörijoukkoja, taistelukeinoja, joita kapinoitsijoilla ei ole miltei koskaan. Ei ole siis ihme, että hyvin sankarillisestikin käydyt katusulkutaistelut — Pariisissa kesäkuussa 1848, Wienissä lokakuussa 1848, Dresdenissä toukokuussa 1849 — päättyivät kapinan tappioon, kun hyökkäävän sotaväen johtajat toimivat puhtaasti sotilaallisista näkökannoista antamatta poliittisten seikkojen estää itseään ja kun sotamiehet pysyivät heille uskollisina.
Kapinallisten lukuisat menestykset vuoteen 1848 asti johtuivat varsin moninaisista syistä. Heinäkuussa 1830 ja helmikuussa 1848 Pariisissa, samoin kuin useimmissa Espanjassa käydyissä katutaisteluissa kapinoitsijoiden ja sotaväen välillä oli kansalliskaarti, joka joko siirtyi suoranaisesti kapinan puolelle tai sai laimealla ja epäröivällä suhtautumisellaan myös sotaväen horjumaan ja toimitti lisäksi aseita kapinallisille. Siellä, missä tämä kansalliskaarti asettui jo alunperin kapinaa vastaan, kuten kesäkuussa 1848 Pariisissa, tuli kapinakin kukistetuksi. Berliinissä 1818 kansa voitti osaksi siitä syystä, että se sai huomattavan määrän uusia taisteluvoimia maaliskuun 19. päivän vastaisena yönä ja aamulla, osaksi siitä syystä, että sotajoukot olivat uupuneita ja huonosti huollettuja, vihdoin osaksi siitä syystä, että komento oli lamauttavaa. Kapinalliset saivat kuitenkin kaikissa tapauksissa voiton siksi, että sotaväki kieltäytyi ampumasta ja että päälliköt menettivät päättäväisyytensä tai siksi että heiltä puuttui toimintavapautta.
Katutaistelujen klassisenakin aikana katusulku vaikutti siis enemmän moraalisesti kuin aineellisesti. Se oli keino, jolla järkytettiin sotaväen lujuutta. Jos katusulku kesti niin kauan, että tuo tarkoitus saavutettiin, oli voitto saatu, ellei, niin taistelu hävittiin. Tämä on se tärkein seikka, joka on pidettävä mielessä silloinkin, kun tutkitaan odotettavissa olevien katutaistelujen mahdollisuuksia.[15]
Jo 1849 nuo mahdollisuudet olivat aika huonot. Porvaristo oli siirtynyt kaikkialla hallitusten puolelle, »sivistyksen ja omistuksen» kannattajat tervehtivät ja kestitsivät sotaväkeä, joka lähti nujertamaan kapinoita. Katusulku oli kadottanut lumousvoimansa; sotamies ei nähnyt sen takana enää »kansaa», vaan kapinoitsijoita, villitsijöitä, ryöstäjiä, saaliin jakajia, yhteiskunnan hylkiöitä; upseeri oli ajan mittaan perehtynyt katutaistelun taktisiin muotoihin, hän ei marssinut improvisoitua rintavarustusta vastaan enää suoraa päätä ja suojattomana, vaan kiersi sen puutarhojen, pihojen ja talojen kautta. Siinä onnistuttiin nyt yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kun oli vähänkin taitavuutta.
Sittemmin on tapahtunut vielä hyvin paljon muita muutoksia ja kaikki sotaväen eduksi. Jos kohta suurkaupungit ovat suurenneet tuntuvasti, niin armeijat ovat suurenneet vielä enemmän. Pariisi ja Berliini eivät ole kasvaneet nelinkertaisiksi vuodesta 1848, mutta niiden varuskunnat ovat kasvaneet sitä enemmän. Nämä varuskunnat voidaan rautateiden ansiosta suurentaa 24 tunnissa enemmän kuin kaksinkertaisiksi ja paisuttaa 48 tunnissa jättiläisarmeijoiksi. Tämän tavattomasti vahvistuneen joukon aseistus on verrattomasti tehokkaampi. Vuonna 1848 oli käytössä rihlaten suusta ladattava pyssy, nykyisin — pienikaliberinen takaaladattava makasiinikivääri, joka ampuu neljä kertaa kauemmaksi ja kymmenen kertaa tarkemmin ja nopeammin kuin edellinen. Ennen — tykistön suhteellisen heikkotehoiset pallokuulat ja kartessi, nykyisin — räjähdysammukset, joista yksi riittää särkemään parhaimmankin katusulun pirstaleiksi. Ennen — pioneerin hakku murtamassa aukkoa palomuuriin, nykyisin — dynamiittipanos.
Sen sijaan kapinoitsijain puolella kaikki edellytykset ovat huonontuneet. Tuskinpa tulee enää kapinaa, jolle kaikki kansankerrokset ovat myötämielisiä; luokkataistelussa eivät välikerrokset tule kaiketi koskaan ryhmittymään proletariaatin ympärille niin täydellisesti, että porvaristoa kannattava taantumuksellinen puolue häviäisi miltei olemattomiin. »Kansa» on siis aina esiintyvä jakautuneena, eikä sen vuoksi tule olemaan sitä voimallista vipua, joka 1848 oli niin äärettömän tehokas. Jos kohta kapinallisten puolelle tulee enemmän sotapalveluksessa olleita sotilaita, niin heidän aseistamisensa käy sitä vaikeammaksi. Asekauppojen metsästys- ja loistopyssyt, vaikkei niitä olisikaan tehty ennakolta poliisin toimesta käyttökelvottomiksi poistamalla lukon jokin osa, eivät lähitaistelussakaan vedä läheskään vertoja sotamiehen makasiinikiväärille. Ennen vuotta 1848 jokainen saattoi itse tehdä tarpeellisen latingin ruudista ja lyijystä, mutta nykyisin on joka kivääriä varten erikoiset patruunat, jotka ovat ylipäänsä samanlaisia vain siinä suhteessa, että ne ovat taidokkaita suurteollisuuden tuotteita eikä niitä siis voida valmistaa tuota pikaa, joten useimmat kiväärit ovat hyödyttömiä niin kauan kuin ei ole nimenomaan niitä varten sopivia panoksia. Ja vihdoin 1848 jälkeen nousseissa suurkaupunkien kortteleissa kadut on rakennettu pitkiksi, suoriksi, leveiksi, ikään kuin uusien tykkien ja kiväärien tehoa silmällä pitäen. Mielettömän täytyy olla vallankumousmiehen, joka itse valitsee Berliinin pohjoisen ja itäisen osan uudet työväenkaupunginosat katusulkutaistelun alueiksi.
Merkitseekö tämä, että tulevaisuudessa katutaistelu ei tule esittämään enää mitään osaa? Ei suinkaan. Se merkitsee vain, että edellytykset ovat sitten vuoden 1848 muuttuneet paljon epäedullisemmiksi siviilitaistelijoille ja paljon edullisemmiksi sotaväelle. Tuleva katutaistelu voi siis voittaa vain, jos tämä aseman epäedullisuus korvataan muilla momenteilla. Siksi katutaistelua on harvemmin esiintyvä suuren vallankumouksen alussa kuin sen myöhemmässä kulussa, ja siihen on ryhdyttävä suuremmin voimin. Mutta nämä voimat katsonevatkin silloin, niin kuin Ranskan suuressa vallankumouksessa, niin kuin syyskuun 4. päivänä ja lokakuun 31. päivänä 1870 Pariisissa,[16] paremmaksi avoimen hyökkäyksen kuin passiivisen barrikaditaktiikan.[17]
Ymmärtääkö lukija nyt, minkä tähden hallitsevat vallanpitäjät tahtovat saada meidät suoraan sinne, missä pyssy ampuu ja sapeli hakkaa? Minkä tähden meitä syytetään nykyisin pelkuruudesta, kun emme lähde ilman muuta kadulle, jossa tiedämme ennakolta joutuvamme tappiolle? Minkä tähden loppujen lopuksi meitä rukoillaan niin kiihkeästi suostumaan kanuunanruoaksi?
Herrat tuhlaavat aivan turhanpäiten pyyntöjään ja taisteluhaasteitaan. Niin tyhmiä emme ole. He voisivat yhtä hyvin vaatia ensi sodassa viholliseltaan, että se asettuisi heitä varten vanhan Fritzin[18] linjajärjestykseen taikka kokonaisia divisioonia käsittäviksi kolonniksi à la Wagram ja Waterloo[19] ja lisäksi piilukkopyssy kädessä. Jos kohta kansojen sodan ehdot ovat muuttuneet, niin sitäkin enemmän ovat muuttuneet luokkataistelun ehdot. Äkkirynnäkköjen aika, valveutumattomien joukkojen kärjessä olevan harvalukuisen valveutuneen vähemmistön suorittamien vallankumousten aika on ollut ja mennyt. Siellä, missä kysymyksessä on yhteiskuntajärjestelmän täydellinen uudistaminen, täytyy joukkojen itsensä olla mukana, itsensä olla selvillä, mistä on kysymys, mitä varten niiden on pantava henkensä vaaralle alttiiksi.[20] Sen on opettanut meille viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden historia. Mutta se, että joukot ymmärtäisivät, mitä on tehtävä, vaatii pitkäaikaista, sitkeää työtä, ja juuri tätä työtä me teemmekin nykyisin, teemme niin menestyksellisesti, että se saa vastustajamme epätoivoon.
Myös romaanisissa maissa ymmärretään yhä paremmin, että vanha taktiikka kaipaa tarkistusta. Kaikkialla on seurattu Saksan esimerkkiä vaalioikeuden käyttämisessä, kaikkien saatavissamme olevien paikkojen valtaamisessa; kaikkialla ovat valmistelemattomat hyökkäykset joutuneet taka-alalle.[21] Ranskassa, missä toki alun toista sataa vuotta vallankumous toisensa jälkeen on muokannut maaperää ja missä ei ole ainoatakaan puoluetta, joka ei olisi suorittanut omaa osaansa salaliitoissa, kapinoissa ja kaikissa muissa vallankumouksellisissa toiminnoissa; Ranskassa, missä hallitus ei voi sen tähden suinkaan luottaa armeijaan ja missä olosuhteet ovat yllätyskapinalle yleensä paljon suotuisammat kuin Saksassa — yksinpä Ranskassakin sosialistit vakuuttuvat yhä enemmän, että heidän on mahdoton saada pysyvää voittoa, elleivät he saa ennakolta puolelleen suuria kansanjoukkoja, ts. tässä tapauksessa talonpoikia. Jatkuva propagandatyö ja parlamenttitoiminta on tunnustettu sielläkin puolueen lähimmäksi tehtäväksi. Tuloksia myös tulee. Paitsi sitä, että on vallattu koko joukko kunnanvaltuustoja, edustajakamareissa istuu 50 sosialistia, ja nämä ovat kukistaneet jo kolme ministeristöä ja yhden tasavallan presidentin. Belgiassa työläiset hankkivat viime vuonna vaalioikeuden ja voittivat joka neljännessä vaalipiirissä. Sveitsissä, Italiassa, Tanskassa, jopa Bulgariassa ja Romaniassakin sosialisteilla on edustajia parlamentissa. Itävallassa kaikki puolueet ovat yhtä mieltä siitä, ettei meitä voida enää kauemmin estää pääsemästä eduskuntaan. Me menemme sinne, se on varmaa, kiistanalaista on vain se, mistä ovesta. Ja jopa Venäjäänkin nähden, kun siellä kokoontuu paljonpuhuttu Semski Sobor, se kansalliskokous, jota vastaan nuori Nikolai haraa niin tuloksettomasti, voimme olla varmoja siitä, että me tulemme olemaan siinäkin edustettuina.
Itsestään ymmärrettävää on, etteivät ulkomaalaiset toverimme suinkaan luovu vallankumousoikeudestaan. Vallankumousoikeushan on ylipäänsä ainoa todella »historiallinen oikeus», ainoa, johon perustuvat poikkeuksetta kaikki uudenaikaiset valtiot, siinä luvussa Mecklenburg, missä aatelisvallankumous päättyi 1755 »perintösopimukseen» (»Erbvergleich»), nykyäänkin pätevään kuuluun feodalismin kirjalliseen vahvistukseen.[22] Vallankumousoikeus on saanut yleisön tajunnassa niin kiistattoman tunnustuksen, että kenraali von Boguslawskikin johtaa pelkästään tästä kansan oikeudesta oikeuden valtiokeikaukseen vaatien sitä keisarilleen.
Mutta tapahtukoon muissa maissa mitä tahansa, Saksan sosiaalidemokratialla on erikoinen asemansa ja sen vuoksi myös erikoinen tehtävänsä, ainakin lähikaudeksi. Kaksi miljoonaa valitsijaa, jotka se lähettää vaaliuurnille, sekä nuoriso ja naiset, jotka olematta valitsijoita ovat heidän takanaan, muodostavat mitä lukuisimman, tiiviimmän joukon, proletariaatin kansainvälisen armeijan ratkaisevan »voimaryhmän». Tämän joukon osalle tulee jo nyt enemmän kuin neljännes annetuista äänistä, ja se kasvaa herkeämättä, kuten valtiopäivien täydennysvaalit, osavaltioiden maapäivien vaalit, kunnanvaltuustojen ja ammattituomioistuinten vaalit osoittavat. Sen kasvaminen tapahtuu yhtä spontaanisesti, yhtä lakkaamattomasta yhtä hillittömästi ja samalla yhtä rauhallisesti kuin jokin luonnonprosessi. Kaikki hallituksen toimenpiteet ovat osoittautuneet voimattomiksi sitä pidättämään. Jo nyt voimme odottaa 2 1/4 miljoonaa valitsijaa. Jos näin tulee jatkumaan, valloitamme puolellemme vuosisadan loppuun mennessä suurimman osan yhteiskunnan keskikerroksista, niin pikkuporvarit kuin pientalonpojatkin, ja kasvamme maan ratkaisevaksi voimaksi, jonka edessä kaikkien muiden voimien on tahtoen tai tahtomattaan kumarruttava. Päätehtävämme on pitää tuota kasvua keskeytyksettömänä, kunnes se ylittää itse vallitsevan hallitusjärjestelmän puitteet; emme saa antaa tämän päivä päivältä vankkenevan voimajoukon tuhoutua esitaisteluissa, vaan se on pidettävä koskemattomana ratkaisun päivään saakka.[23] On vain yksi keino, jolla Saksan sosialististen taisteluvoimien taukoamatonta kasvua voitaisiin hetkeksi pidättää ja vieläpä joksikin aikaa taannuttaakin: suuri yhteenotto sotaväen kanssa, sellainen verilöyly kuin Pariisissa 1871. Ajan oloon toinnuttaisiin siitäkin. Euroopan ja Amerikan mitkään makasiinikiväärit eivät riitä hävittämään maailmasta puoluetta, johon kuuluu miljoonia. Se pidättäisi kuitenkin normaalia kehitystä, voimaryhmä ei ehkä kriittisellä hetkellä olisikaan käytettävissä, ratkaiseva taistelu[24] siirtyisi tuonnemmaksi, pitkittyisi ja vaatisi raskaampia uhreja.
Maailmanhistorian iva panee kaiken ylösalaisin. Me »vallankumoukselliset» ja »mullistajat» menestymme paljon paremmin laillisten keinojen kuin laittomien keinojen ja kumouksen turvin. Puolueet, jotka sanovat itseään järjestyspuolueiksi, tuhoutuvat niiden itsensä luoman laillisuustilan ansiosta. Ne huutavat epätoivoisina yhdessä Odilon Barrotin kanssa: la légalité nous tue, laillisuus tappaa meidät, kun taas me saamme tuon laillisuuden vallitessa jäntevät lihakset ja punaiset posket ja näytämme itse ikuiselta elämältä. Ellemme me ole niin järjettömiä, että annamme niiden mieliksi ajaa itsemme katutaisteluun, silloin ei niiden auta lopuksi muu kuin itsensä murtaa tuo kohtalokas laillisuus.
Toistaiseksi ne laativat uusia lakeja kumousta vastaan. Kaikki on pantu jälleen ylösalaisin. Eivätkö nuo yltiöpäät, jotka tänään vastustavat kumousta, olleet eilen itsekin kumouksellisia? Mekö aiheutimme vuoden 1866 kansalaissodan? Mekö karkotimme Hannoverin kuninkaan, Hessenin vaaliruhtinaan, Nassaun herttuan isiltä perityiltä, laillisilta perintömailtaan ja annektoimme nuo perintömaat? Ja nuoko, jotka kukistivat Saksan liiton ja kolme jumalan armoittamaa kruunua, valittelevat kumousta? Quis tulerit Gracchos de seditione querentes?[25] Kukapa sallisi Bismarckin palvojain solvata kumousta?
Ajakoot he kumouksenvastaiset lakiehdotuksensa läpi, tehkööt ne vieläkin ankarammiksi, muuttakoot kumiksi koko rikoslain, he eivät saa aikaan muuta kuin uuden todisteen voimattomuudestaan. Vahingoittaakseen vakavasti sosiaalidemokratiaa niiden täytyy ryhtyä lisäksi kokonaan toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sosiaalidemokraattista kumousta, jolle nyt on suorastan eduksi, että se noudattaa lakeja, he voisivat vastustaa vain suorittamalla järjestyspuolueiden kumouksen, joka ei voi tapahtua lakeja rikkomatta. Herra Rössler, preussilainen byrokraatti, ja herra von Boguslawski, preussilainen kenraali, ovat osoittaneet heille ainoan keinon, jolla ehkä vielä voisi päästä käsiksi työläisiin, jotka eivät kerta kaikkiaan anna vietellä itseään katutaisteluun. Valtiosäännön rikkominen, diktatuuri, absolutismiin palaaminen, regis voluntas suprema lex![26] Rohkeasti vain hyvät herrat, nyt ei auta suunsoitto, nyt on toimittava!
Mutta älkää unohtako, että Saksan valtakunta, kuten kaikki pikkuvaltiot ja yleensä kaikki uudenaikaiset valtiot, on sopimuksen tulos, ensiksikin ruhtinaiden keskeisen sopimuksen ja toiseksi ruhtinaiden ja kansan sopimuksen tulos. Jos toinen puoli rikkoo sopimuksen, raukeaa koko sopimus; se ei sido enää toistakaan puolta. Sen Bismarck osoitti meille niin mainiosti 1866. Jos te siis rikotte valtakunnan valtiosääntöä, niin sosiaalidemokratiakin on vapaa ja voi menetellä teidän suhteenne siten kuin parhaaksi katsoo. Mutta mitä se silloin tulee tekemään, sitä se teille nyt tuskin sanoo.[27]
Siitä on nyt melkein tasan 1600 vuotta, kun Rooman valtakunnassa toimi niin ikään vaarallinen kumouspuolue. Se horjutti uskontoa ja kaikkia valtion perustuksia, se suorastaan kiisti sen, että keisarin tahto on korkein laki, se oli isänmaaton, kansainvälinen ja levisi valtakunnan kaikkiin provinsseihin Galliasta Aasiaan ja valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Se oli toiminut kauan aikaa maanalaisena, salassa, mutta oli pitänyt itseään jo melko pitkän aikaa kyllin vahvana astumaan julkisesti päivänvaloon. Tällä kumouspuolueella, joka tunnettiin kristittyjen nimellä, oli vahva edustuksensa myös sotaväessä: kokonaiset legioonat olivat kristityitä. Kun heitä komennettiin pakanallisen valtiokirkon uhrimenoihin tekemään kunniaa, niin kumoukselliset sotilaat olivat siinä määrin julkeita, että kiinnittivät kypäräänsä vastalauseeksi erikoisen merkin — ristin. Yksinpä esimiesten tavanomaiset kasarmikidutuksetkin olivat hedelmättömiä. Keisari Diocletianus ei voinut katsella enää levollisena, kuinka hänen sotajoukossaan horjutettiin järjestystä, kuuliaisuutta ja kuria. Hän ryhtyi ajoissa tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Hän sääti lain sosialisteja, piti sanoa kristittyjä vastaan. Kumouksellisten kokoukset kiellettiin, heidän kokoushuoneensa suljettiin tai jopa hävitettiinkin, kristilliset tunnusmerkit, ristit jne. kiellettiin, kuten Saksissa kiellettiin punaiset nenäliinat. Kristityt julistettiin kelvottomiksi valtionvirkoihin, heitä ei saanut olla edes korpraaleina. Koska silloin ei vielä ollut käytettävissä tuomareita, jotka olisi harjoitettu ottamaan huomioon »persoonan arvon» niin hyvin, kuin herra von Köllerin kumouksenvastainen lakiehdotus edellyttää, niin kristittyjä kiellettiin ilman muuta hakemasta itselleen oikeutta tuomioistuimelta. Tämäkin poikkeuslaki jäi tehottomaksi. Kristityt repivät sen pilkkaa tehden pois seinistä, ja kerrotaanpa heidän sytyttäneen Nikomediassa tuleen palatsin, missä keisari asui. Silloin keisari kosti panemalla toimeen suuren kristittyjen ajojahdin vuonna 303 uutta lukua. Se oli laatuaan viimeinen. Ja sen vaikutus oli niin tehoisa, että seitsemäntoista vuotta myöhemmin kristityt olivat vallitsevina armeijassa, ja seuraava koko Rooman valtakunnan itsevaltias Konstantinus, jonka papit ovat nimenneet suureksi, julisti kristinuskon valtionuskonnoksi.
Lontoossa 6. maaliskuuta 1895
F. Engels
[1] Johdannon Marxin teokseen 'Luokkataistelut Ranskassa vuosina 1848–1850' Engels kirjoitti teoksen erilliseen painokseen, joka ilmestyi Berliinissä 1895.
Johdantoa julkaistaessa Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen hallitus kehotti Engelsiä lieventämään hallituksen mielestä liian vallankumouksellista sävyä ja muuttamaan johdannon sanamuotoa varovaisemmaksi. Engels arvosteli puolueen johdon epäröivää asennetta ja pyrkimystä »toimia yksinomaan laillisuuden puitteissa». Engelsin oli kuitenkin pakko ottaa huomioon hallituksen mielipide: oikaisuvedoksia lukiessaan hän jätti pois muutamat kohdat ja muutti joitakin sanamuotoja. Muutokset ja poisjätöt on tässä tekstissä osoitettu ko. kohtiin tehdyissä viitteissä. Säilyneiden oikaisuvedoksien ja johdannon käsikirjoituksen ansiosta voitiin täydellisesti palauttaa alkuperäinen teksti.
Tuona samana vuonna 1895 eräät sosiaalidemokraattisen puolueen johtajat yrittivät tämän johdannon perusteella todistaa, että Engels kannatti kaikissa tapauksissa ainoastaan rauhanomaista vallan siirtämistä työväenluokan käsiin ja että Engels oli muka »ennen muuta laillisuuden» kannattaja. Tämä sai Engelsin suuttumuksen valtaan ja hän vaati »tämän häpeällisen vaikutelman hälventämistä» ja johdannon julkaisemista aikakauslehdessä »Neue Zeit», joka oli Saksan sosiaalidemokraattien teoreettinen äänenkannattaja. Engelsin johdanto julkaistiin 1895 aikakauslehden 27. ja 28. numeroissa. Toim.
[2] »Neue Rheinische Zeitung. Politisch-ökonomische Revue» (Uusi Reinin lehti. Poliittinen ja taloudellinen yleiskatsaus), aikakauslehti, jonka Marx ja Engels perustivat joulukuussa 1849 ja jota he julkaisivat marraskuuhun 1850; aikakauslehti oli Kommunistien liiton teoreettinen ja poliittinen äänenkannattaja. Lehteä painettiin Hampurissa. Kaikkiaan ilmestyi 6 numeroa. Lehden julkaisu lakkautettiin Saksan vainotoimenpiteiden ja varojen puutteen vuoksi. Toim.
[3] Tarkoitetaan valtionavustuksia, joita Engels nimittää ironisesti Sachsenwaldissa lähellä Hampuria sijaitsevan Bismarckin maatilan mukaan, jonka oli lahjoittanut Bismarckille Vilhelm I. Toim.
[4] In partibus infidelium (kirjaimellisesti: uskottomien maassa), niiden katolisten piispojen arvonimeen liittyvä lisäys, jotka määrättiin vain nimellisesti piispanvirkaan ei-kristillisissä maissa. Tätä sanontaa Marx ja Engels käyttivät usein puhuessaan erilaisista emigranttihallituksista, joita muodostettiin ulkomailla välittämättä maassa vallitsevasta tilanteesta. Toim.
[5] Kysymys on kahdesta 1800-luvun alkupuoliskolla toimineesta Ranskan porvariston monarkistisesta puolueesta: legitimisteistä ja orleanisteista.
Legitimistit, perinnöllisen suurmaanomistuksen etuja ajaneen, 1830 kukistetun »legitiimin» (laillisen) Bourbonien hallitsijasuvun kannattajat. Taistellessaan rahaylimystöön ja suurporvaristoon nojannutta, valta-asemassa ollutta Orléansien (1830–1848) hallitsijasukua vastaan osa legitimisteista turvautui välistä sosiaaliseen demagogiaan tekeytyen työtätekevien puolustajaksi porvariston riistolta.
Orleanistit. Bourbonien hallitsijasuvun nuoremman haaran, Orléansin herttuoiden kannattajat. Orléans-suku hallitsi vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksen ajoilta ja vuoden 1848 vallankumous kukisti sen. Orleanistit valvoivat finanssiylimystön ja suurporvariston etuja. Toim.
[6] Napoleon III:n aikana Ranska osallistui Krimin sotaan (1854–1855), kävi Itävallan kanssa sotaa Italiasta (1859), yhdessä Englannin kanssa soti Kiinaa vastaan (1856–1858 ja 1860), aloitti Indo-Kiinan valloituksen (1860–1861), järjesti aseellisen hyökkäyksen Syyriaan (1860–1861) ja Meksikoon (1862–1867) ja viimein aloitti 1870 sodan Preussia vastaan. Toim.
[7] Engels käyttää termiä, josta oli tullut bonapartistisen toisen keisarikunnan (1852–1870) erään ulkopoliittisen periaatteen ilmaus. Suurvaltioiden hallitsevat luokat käyttivät laajalti tuota ns. kansallisuusperiaatetta ideologisena verhona, jonka taakse ne kätkivät valloitussuunnitelmansa ja ulkopoliittiset seikkailunsa. »Kansallisuusperiaatteen» tarkoituksena oli kansallisen liikkeen, varsinkin pienten kansojen liikkeen muuttaminen keskenään kilpailevien suurvaltojen vastavallankumouksellisen politiikan aseeksi. Toim.
[8] Saksan liitto, joka perustettiin 8. kesäkuuta 1815 Wienin kongressissa, oli Saksan feodaalis-monarkististen valtioiden liitto, joka laillisti Saksan valtiollisen ja taloudellisen pirstoutuneisuuden. Toim.
[9] Saksan ja Ranskan sodan (1870–1871) aikana Ranskan häviön seurauksena syntyi Saksan valtakunta, josta erotettiin kuitenkin Itävalta, mistä johtuukin nimi »piensaksalainen valtakunta». Napoleon III:n tappio antoi sysäyksen Ranskan vallankumoukselle, joka syöksi valtaistuimelta Louis Bonaparten ja johti tasavallan pystyttämiseen 4. syyskuuta 1870. Toim.
[10] Kansalliskaarti, Ranskassa ja eräissä muissa Länsi-Euroopan maissa käytetty kansalaisten vapaaehtoinen aseistettu varaväki, jonka päällystö oli valinnallinen. Ensimmäiseksi se perustettiin Ranskaan 1789 porvarillisen vallankumouksen alussa. Vuosina 1870–1871 Pariisin kansalliskaarti, johon Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana liittyi laajoja demokraattisia joukkoja, esitti huomattavaa vallankumouksellista osaa. Helmikuussa 1871 perustettu kansalliskaartin Keskuskomitea johti proletariaatin kapinaa 18. maaliskuuta 1871 ja Pariisin kommuunin alkuvaiheessa (28. päivään maaliskuuta 1871) toteutti historian ensimmäisen proletaarisen hallituksen tehtäviä. Pariisin kommuunin tukahduttamisen jälkeen kansalliskaarti laskettiin hajalle. Toim.
[11] Kärsittyään tappion Saksan ja Ranskan sodassa 1870–1871 Ranska maksoi Saksalle 5 miljardia frangia sotakorvausta. Toim.
[12] Poikkeuslaki sosialisteja vastaan saatettiin voimaan Saksassa 21. lokakuuta 1878. Tämän lain mukaan kiellettiin kaikki sosiaalidemokraattisen puolueen järjestöt, työläisten joukkojärjestöt ja työväen lehdistö, takavarikoitiin sosialistista kirjallisuutta ja vainottiin sosiaalidemokraatteja. Poikkeuslaki kumottiin 1. lokakuuta 1890. Toim.
[13] Bismarck saattoi voimaan yleisen äänioikeuden 1866 Pohjois-Saksan valtiopäivävaaleja varten ja 1871 yhdistetyn Saksan valtakunnan valtiopäivävaaleja varten. Toim.
[14] Engels siteeraa Marxin kirjoittamaa teoreettista johdantoa Ranskan työväenpuolueen ohjelmaan, joka hyväksyttiin 1880 Havren edustajakokouksessa. Toim.
[15] »Die Neue Zeit» lehdessä julkaistussa tekstissä sekä teoksen vuoden 1895 erillisessä painoksessa tämä lause on jätetty pois. Toim.
[16] 4. syyskuuta 1870 Ranskassa kukistettiin kansanjoukkojen vallankumouksellisen esiintymisen ansiosta Louis Bonaparten hallitus ja julistettiin tasavalta. Valta siirtyi porvarillisen »kansallisen puolustuksen» hallituksen käsiin.
[17] »Die Neue Zeit» lehden tekstissä sekä teoksen vuoden 1895 erillisessä painoksessa tämä kappale on jätetty pois. Toim.
[18] Fredrik II:n. Toim.
[19] Wagramin taistelu tapahtui 5. ja 6. heinäkuuta 1809, jolloin Ranska kävi sotaa Itävaltaa vastaan. Tässä taistelussa Napoleon I:n johtamat ranskalaiset joukot veivät voiton arkkiherttua Kaarlen itävaltalaisesta armeijasta.
Waterloon taistelu oli 18. kesäkuuta 1815. Napoleonin armeija murskattiin. Waterloon taistelulla oli ratkaiseva merkitys vuoden 1815 sotatoimille, koska se ratkaisi Euroopan suurvaltojen Napoleonin vastaisen liiton lopullisen voiton ja Napoleon I:n keisarikunnan romahduksen. Toim.
[20] »Die Neue Zeitin» ja teoksen vuoden 1895 erillisjulkaisun tekstissä on sanojen »mitä varten niiden on pantava henkensä vaaralle alttiiksi» tilalla sanat »minkä puolesta heidän olisi esiinnyttävä». Toim.
[21] »Die Neue Zeitin» esittämässä ja teoksen vuoden 1895 erillisjulkaisun tekstissä sanat »kaikkialla ovat valmistelemattomat hyökkäykset joutuneet taka-alalle» on jätetty pois. Toim.
[22] Engels tarkoittaa Mecklenburg-Schwerinin ja Mecklenburg-Stelitzin herttuakunnissa käytyä herttuavallan ja aateliston välistä pitkäaikaista taistelua, joka päättyi Rostockissa 1755 suoritettuun aateliston perintöoikeuksia koskevan sopimuksen allekirjoittamiseen. Sopimuksessa vahvistettiin aateliston entiset vapaudet ja etuoikeudet ja turvattiin johtava asema säätyjakoisilla maapäivillä; puolet sen maista, vapautettiin veroista; määriteltiin liikevaihto- ja elinkeinoveron suuruus ja aateliston osuus valtion menoissa. Toim.
[23] »Die Neue Zeitin» esittämässä ja teoksen vuoden 1895 erillisjulkaisun tekstissä on jätetty pois sanat »emme saa antaa tämän päivä päivältä vankkenevan voimajoukon tuhoutua esitaisteluissa, vaan se on pidettävä koskemattomana ratkaisun päivään saakka». Toim.
[24] »Die Neue Zeitin» esittämässä ja teoksen vuoden 1895 erillisjulkaisun tekstissä on jätetty pois sanat »voimaryhmä ei ehkä kriittisellä hetkellä olisikaan käytettävissä», ja sanojen »ratkaiseva merkitys» asemesta on »ratkaisu». Toim.
[25] — Kuka sallisi Gracchusten valittaa kapinan vuoksi? (Juvenalis, toinen satiiri). Toim.
[26] — Hallitsijan tahto on korkein laki! Toim.
[27] »Die Neue Zeitin» esittämässä ja teoksen vuoden 1895 erillisjulkaisun tekstissä on jätetty pois kappaleen kolme viimeistä lausetta. Toim.