Kirjoitettu: Maaliskuun lopussa 1850
Julkaistu: Monistettu lentolehtisenä 1850. Ilmestyi Engelsin julkaisemana kirjassa: K. Marx. Enthüllungen über den Kommunisten-Prozeß zu Köln. Hottingen–Zürich 1885.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 2. osa, s. 417–429. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978).
Skannaus, oikoluku & HTML: Joonas Laine
Veljet![1]
Kumpanakin vallankumousvuotena, 1848–1849, Kommunistien liitto todisti kelvollisuutensa kahdellakin tavalla: ensinnäkin siten, että sen jäsenet osallistuivat kaikkialla tarmokkaasti liikkeeseen, että he olivat sekä lehdistössä että barrikadeilla ja taistelukentillä proletariaatin, ainoan jyrkästi vallankumouksellisen luokan, eturiveissä. Edelleen, Liitto todisti kelvollisuutensa myös siten, että sen käsitykset liikkeestä sellaisina, kuin ne oli esitetty kongressien ja Keskuskomitean kiertokirjeissä 1847 ja »Kommunistisessa manifestissa», osoittautuivat ainoiksi oikeiksi käsityksiksi ja että noissa asiakirjoissa lausutut olettamukset tulivat täydellisesti vahvistetuiksi, ja nykyistä yhteiskunnallista tilannetta koskeva käsitys, jota Liitto oli ennen propagoinut vain salaisesti, on nyt yleisesti puheena ja sitä selitetään kaduilla julkisesti. Samaan aikaan Liiton entinen luja järjestys on kuitenkin huomattavasti heikentynyt. Suuri osa jäsenistä, jotka olivat välittömästi osallistuneet vallankumoukselliseen liikkeeseen, luuli salaisten yhdistysten ajan menneen ohi ja pelkän julkisen toiminnan riittävän. Erinäiset piirit ja yhteisöt höllensivät yhteyksiään Keskuskomiteaan ja lopettivat ne vähitellen kokonaan. Siis samaan aikaan kun demokraattinen puolue, pikkuporvariston puolue, järjestäytyi Saksassa yhä enemmän, työväenpuolue menetti ainoan varman tukensa, pysyi järjestyneenä enintään joillakin paikkakunnilla paikallisia tarkoitusperiä silmällä pitäen ja joutui sen vuoksi yleisessä liikkeessä täydellisesti pikkuporvarillisten demokraattien valtaan ja johdettavaksi. Sellaisesta asiaintilasta on tehtävä loppu: työläisten itsenäisyys on palautettava. Keskuskomitea käsitti tuon välttämättömyyden ja lähetti siksi jo talvella 1848–1849 emissaari Joseph Mollin Saksaan uudestijärjestämään Liittoa. Mollin toiminnalla ei kuitenkaan ollut pysyvää vaikutusta osaksi siksi, että saksalaisilla työläisillä ei silloin ollut vielä riittävää kokemusta, osaksi taas siksi, että tuon tehtävän suorituksen keskeytti kapina viime vuoden toukokuussa. Moll itsekin tarttui muskettiin, liittyi badenilais-pfalzilaiseen armeijaan ja kaatui 29. kesäkuuta[2] taistelussa Murg-joella. Hänessä Liitto menetti yhden vanhimmista, toimeliaimmista ja varmimmista jäsenistään, joka oli osallistunut kaikkiin kongresseihin ja Keskuskomiteaan ja matkustellut usein jo aikaisemmin suorittamassa hyvin menestyksellisesti määrättyjä tehtäviä. Saksan ja Ranskan vallankumouksellisten puolueiden tappion jälkeen heinäkuussa 1849 melkein kaikki Keskuskomitean jäsenet kerääntyivät jälleen Lontooseen ja saatuaan täydennykseksi uusia vallankumouksellisia voimia ryhtyivät entistä innokkaammin uudelleenjärjestämään Liittoa.
Liiton uudelleen järjestäminen voi tapahtua vain emissaarin avulla, ja Keskuskomitea katsoo erittäin tärkeäksi, että emissaari lähetettäisiin juuri nyt, kun edessä on uusi vallankumous ja kun työväenpuolueen täytyy siis esiintyä mahdollisimman järjestyneenä, mahdollisimman yksimielisenä ja mahdollisimman itsenäisenä, jollei se halua joutua jälleen porvariston käytettäväksi ja hinattavaksi, kuten vuonna 1848.
Me sanoimme teille, veljet, jo vuonna 1848, että Saksan liberaalit porvarit tulevat pian valtaan ja suuntaavat juuri saamansa vallan heti paikalla työläisiä vastaan. Olette nähneet, kuinka se on käynyt toteen. Porvarit todellakin kaappasivat heti vuoden 1848 maaliskuun liikkeen jälkeen valtiovallan käsiinsä ja käyttivät tuota valtaa pakottaakseen työläiset, jotka olivat olleet heidän liittolaisiaan taistelussa, entiseen sorrettuun asemaansa. Joskaan porvaristo ei voinut tehdä sitä liittoutumatta maaliskuussa voitetun feodaalipuolueen kanssa, vieläpä luovuttamatta loppujen lopuksi herruutta jälleen tuolle itsevaltaiselle feodaalipuolueelle, niin se turvasi kuitenkin itselleen edellytykset, jotka hallituksen finanssivaikeuksien vuoksi siirtäisivät ajan oloon herruuden sen käsiin ja takaisivat sen kaikki edut, mikäli vallankumouksellinen liike pääsisi jo nyt raukenemaan niin sanotuksi rauhalliseksi kehitykseksi. Herruutensa turvaamiseksi porvariston ei edes tarvitsisi ryhtyä väkivaltaisiin toimenpiteisiin, jotka herättäisivät kansassa vihaa sitä vastaan, sillä kaikki nuo väkivaltaiset toimenpiteet feodaalinen vastavallankumous oli jo toteuttanut. Mutta kehitys ei ole kulkeva tuota rauhallista tietä. Päinvastoin, tuota kehitystä jouduttava vallankumous on jo lähellä, aiheuttakoonpa sen sitten joko Ranskan proletariaatin itsenäinen kapina tai Pyhän allianssin[3] hyökkäys vallankumoukselliseen Babyloniaan.
Saksalaisten liberaalien porvareiden 1848 kansaan nähden esittämän osan, tuon niin petturimaisen osan ottavat tulevassa vallankumouksessa itselleen demokraattiset pikkuporvarit, joilla on nykyisin oppositiossa samanlainen asema kuin liberaaleilla porvareilla oli ennen vuotta 1848. Tuo puolue, demokraattinen puolue, joka on työläisille paljon vaarallisempi kuin entiset liberaalit, on koostunut kolmenlaisista aineksista:
I. Suurporvariston edistyksellisimmistä osista, jotka asettavat tavoitteekseen feodalismin ja itsevaltiuden viipymättömän ja täydellisen kukistamisen. Tätä ryhmäkuntaa edustavat entiset berliiniläiset sovittelijat, veronkieltäjät.
II. Perustuslaillis-demokraattisista pikkuporvareista, joiden päätarkoituksena siihenastisessa liikkeessä oli ollut sellaisen enemmän tai vähemmän demokraattisen liittovaltion perustaminen, jollaista olivat tavoitelleet heidän edustajansa, Frankfurtin kokouksen[4] vasemmisto, ja myöhemmin Stuttgartin parlamentti ja he itse valtakunnan perustuslakikampanjassa.
III. Tasavaltalaisista pikkuporvareista, joiden ihanteena on Sveitsin tapainen Saksan liittotasavalta ja jotka nykyisin nimittävät itseään punaisiksi ja sosiaalidemokraateiksi, koska heidän hurskaana toivomuksenaan on hävittää suurpääoman harjoittama pienpääoman sorto, suurporvarin harjoittama pikkuporvarin sorto. Tämän ryhmän edustajia olivat demokraattisten kongressien ja komiteoiden jäsenet, demokraattisten yhdistysten johtajat, demokraattisten sanomalehtien toimittajat.
Nämä kaikki ryhmät nimittävät itseään nyt tappionsa jälkeen tasavaltalaisiksi tai punaisiksi aivan samoin kuin tasavaltalaiset pikkuporvarit Ranskassa nimittävät itseään nyt sosialisteiksi. Siellä, missä he löytävät vielä mahdollisuuksia toimia tarkoitusperiensä hyväksi perustuslaillista tietä, kuten Württembergissä, Baijerissa jne., he käyttävät noita mahdollisuuksia säilyttääkseen vanhat fraasinsa ja osoittaakseen käytännössä, etteivät he ole vähääkään muuttuneet. On muuten ymmärrettävää, ettei tämän puolueen nimenmuutos muuta vähääkään sen suhtautumista työläisiin; se todistaa vain, että nykyään tuon puolueen on ollut pakko esiintyä itsevaltiuden kanssa liittoutunutta porvaristoa vastaan ja nojautua proletariaattiin.
Saksan pikkuporvarillis-demokraattinen puolue on hyvin voimakas. Se käsittää paitsi kaupunkien porvarillisen väestön, teollisuus- ja kauppa-alan pienyrittäjien ja käsityömestareiden huomattavaa enemmistöä myös talonpojat ja maalaisproletariaatin niin kauan kuin tämä ei vielä ole löytänyt tukea kaupunkien itsenäisestä proletariaatista.
Vallankumouksellisen työväenpuolueen suhde pikkuporvarilliseen demokratiaan on seuraava: se kulkee yhdessä tämän demokratian kanssa sitä ryhmää vastaan, jonka kukistamiseen työväenpuolue pyrkii; se esiintyy sitä vastaan kaikissa tapauksissa, jolloin pikkuporvarillinen demokratia haluaa lujittaa asemaansa vain omaksi hyväkseen.
Aikomatta suinkaan mullistaa koko yhteiskuntaa vallankumouksellisten proletaarien hyväksi demokraattiset pikkuporvarit pyrkivät yhteiskunnallisten olojen sellaiseen muutokseen, mikä tekisi olemassaolevan yhteiskunnan heille mahdollisimman siedettäväksi ja sopivaksi. Sen vuoksi he vaativat ennen kaikkea pienentämään valtionmenoja supistamalla virkamieskuntaa ja siirtämällä pääosan veroista suurmaanomistajien ja porvarien maksettavaksi. Edelleen he vaativat poistamaan pienpääomaan kohdistuvan suurpääoman painostuksen perustamalla valtion luottolaitoksen ja säätämällä lakeja koronkiskontaa vastaan, minkä ansiosta heille ja talonpojille kävisi mahdolliseksi saada lainoja valtiolta eikä kapitalisteilta ja lisäksi edullisin ehdoin; saattamaan edelleen voimaan maaseudulla porvarilliset omistussuhteet feodalismin täydellisen hävittämisen tietä. Kaiken tuon toteuttamiseksi he tarvitsevat demokraattista, olipa se sitten perustuslaillinen tai tasavaltalainen, valtiosääntöä, joka antaisi enemmistön heille ja heidän liittolaisilleen, talonpojille, ja demokraattista kunnallishallintoa, mikä antaisi heidän käsiinsä yhteisöomaisuuden välittömän valvonnan ja eräät tehtävät, joita nykyään hoitavat virkavallan edustajat.
Pääoman herruutta ja nopeaa kasvua pitäisi heidän pielestään vastustaa edelleen osaksi siten, että rajoitetaan perintöoikeutta, osaksi siten, että mahdollisimman monet työt siirretään valtion huostaan. Mitä tulee työläisiin, niin ennen kaikkea on varmaa, että heidän on pysyttävä palkkatyöläisinä kuten tähänkin asti; demokraattiset pikkuporvarit tahtovat vain, että työläisillä olisi parempi palkka ja turvatumpi toimeentulo, ja toivovat saavansa tämän aikaan osaksi siten, että valtio antaa töitä, ja osaksi hyväntekeväisyystoimenpiteillä — sanalla sanoen, he toivovat voivansa lahjoa työläiset enemmän tai vähemmän naamioiduilla almuilla ja murtaa heidän vallankumouksellisen voimansa tekemällä heidän asemansa tilapäisesti siedettäväksi. Eivät läheskään kaikki demokraattisen pikkuporvariston ryhmät puolla sen kaikkia tässä esitettyjä vaatimuksia, ja vain harvat pikkuporvarilliset demokraatit pitävät tehtävänään näiden vaatimusten toteuttamista kokonaisuudessaan. Mitä pitemmälle heidän keskuudessaan eri henkilöt tai ryhmät menevät, sitä useampia näistä vaatimuksista he ottavat omikseen, ja ne harvat, jotka katsovat yllä esitetyn omaksi ohjelmakseen, uskonevat sen olevan enimmäismäärä, mitä vallankumoukselta yleensä voidaan vaatia. Mutta nuo vaatimukset eivät suinkaan voi tyydyttää proletariaatin puoluetta. Samaan aikaan kun demokraattiset pikkuporvarit haluavat lopettaa vallankumouksen mahdollisimman pian ja toteuttaa korkeintaan yllä esitetyt vaatimukset, meidän etujemme mukaista ja meidän tehtävämme on vallankumouksen jatkaminen siihen saakka, kunnes kaikki enemmän tai vähemmän omistavat luokat on suistettu vallasta, proletariaatti on valloittanut valtiovallan ja proletaarien yhdistyminen edistynyt ei ainoastaan yhdessä maassa, vaan maailman kaikissa johtavissa maissa niin pitkälle, että kilpailu näiden maiden proletaarien välillä lakkaa ja ainakin ratkaisevat tuotantovoimat on keskitetty proletaarien käsiin. Meidän osaltamme kysymyksessä ei ole yksityisomistuksen muuttaminen, vaan sen hävittäminen, ei luokkaristiriitojen kaunistelu vaan luokkien hävittäminen, ei nykyisen, yhteiskunnan parantaminen, vaan uuden yhteiskunnan perustaminen. On aivan epäilemätöntä, että vallankumouksen kehittyessä demokraattinen pikkuporvaristo saa Saksassa tietyksi ajaksi suurimman vaikutusvallan. Kysymys on siis siitä, mikä tulee olemaan proletariaatin ja nimenomaan Liiton kanta sen suhteen:
1. niin kauan kuin kestävät nykyiset suhteet, joiden vallitessa myös pikkuporvarilliset demokraatit ovat sorrettuja;
2. lähiajan vallankumouksellisessa taistelussa, jossa he saavat yliotteen;
3. tämän taistelun jälkeen, sinä aikana, jolloin he saavat yliotteen kukistetuista luokista ja proletariaatista.
1. Nykyhetkellä, jolloin demokraattiset pikkuporvarit ovat kaikkialla sorrettuja, he saarnaavat proletariaatille yleistä yksimielisyyttä ja sovintoa, he tarjoavat sille kätensä ja pyrkivät muodostamaan yhden suuren oppositiopuolueen, joka käsittäisi demokraattisen puolueen kaikki suuntavivahteet, toisin sanoen, he pyrkivät vetämään työläiset puoluejärjestöön, missä ovat vallalla yleiset sosiaalis-demokraattiset fraasit, joiden taakse kätkeytyvät heidän erikoiset etunsa, ja missä heille niin rakkaan rauhan vuoksi ei saa esittää proletariaatin erikoisvaatimuksia. Sellainen yhteenliittyminen koituisi yksinomaan heidän hyödykseen ja kokonaan proletariaatin vahingoksi. Proletariaatti menettäisi kokonaan itsenäisen, vaivalla lunastamansa aseman ja alenisi jälleen julkisen porvarillisen demokratian lisäkkeeksi. Sellaisesta yhteenliittymisestä on siis kieltäydyttävä mitä päättäväisimmin. Sen sijaan että alentuisivat toistamiseen olemaan suosiota osoittavana köörinä porvarillisten demokraattien palveluksessa, työläisten ja ennen muuta Liiton on toimittava siihen suuntaan, että julkisten demokraattien rinnalle muodostettaisiin työväenpuolueen itsenäinen salainen ja julkinen järjestö ja tehtäisiin jokainen yhteisö sellaisten työväenyhdistysten keskukseksi ja sydämeksi, joissa proletariaatin kantaa ja etuja voitaisiin pohtia porvarillisesta vaikutuksesta riippumatta. Esimerkkinä siitä, kuinka vähän porvarillisia demokraatteja kiinnostaa todellisuudessa liitto, jossa proletaareilla olisi yhtä suuri voima ja samat oikeudet kuin heilläkin, ovat Breslaun demokraatit, jotka äänenkannattajassaan »Neue Oder-Zeitung»[5] vainoavat raivokkaasti itsenäisesti järjestyneitä työläisiä, joita he tituloivat sosialisteiksi. Taisteluun yhteistä vihollista vastaan ei tarvita mitään erikoista yhteenliittymää. Mikäli joudutaan käymään suoranaista taistelua sellaista vihollista vastaan, kummankin puolueen edut käyvät tuona aikana yhteen, ja vastaisuudessa samoin kuin siihenkin mennessä, tämä vain kyseiseksi ajankohdaksi tarkoitettu liitto syntyy itsestään. On ymmärrettävää, että tulevissa verisissä yhteenotoissa samoin kuin kaikissa aikaisemmissakin, pääasiallisesti työläiset joutuvat hankkimaan voiton miehuullisuudellaan, päättäväisyydellään ja uhrautuvaisuudellaan. Tässä taistelussa, kuten tähänkin asti, pikkuporvariston joukko tulee vitkastelemaan, epäröimään ja pysymään toimettomana niin kauan kuin mahdollista käyttääkseen voittoa hyödykseen sitten kun se on taattu, kehottaakseen työläisiä rauhoittumaan ja palaamaan työhönsä, ehkäistäkseen niin sanotut vallattomuudet ja pitääkseen proletariaatin erillään voiton hedelmistä. Työläiset eivät voi estää siinä pikkuporvarillisia demokraatteja, mutta he voivat vaikeuttaa näiden pääsyä aseellisen proletariaatin edelle ja sanella näille sellaiset ehdot, että porvarillisten demokraattien herruus tulee alusta pitäen kantamaan sisällään tuhonsa siementä ja myöhemmin proletariaatin vallan on huomattavasti helpompi syrjäyttää se. Yhteenoton aikana ja välittömästi taistelun jälkeen työläisten on ennen muuta vastustettava, mikäli mahdollista, porvariston rahoittamisyrityksiä ja pakotettava demokraatit panemaan täytäntöön nykyiset terroristiset fraasinsa. Työläisten on toimittava siihen suuntaan, ettei välitöntä vallankumouksellista mielten kuohua lannistettaisi taas heti voiton jälkeen. Heidän on päinvastoin pidettävä sitä yllä niin kauan kuin mahdollista. Työläisten ei ole ainoastaan oltava vastustamatta niin sanottuja vallattomuuksia, tapauksia, jolloin kansa kostaa vihaamilleen henkilöille tai julkisille rakennuksille, joihin liittyy vain vihamielisiä muistoja, heidän ei ole ainoastaan siedettävä noita tapauksia, vaan on ryhdyttävä johtamaan niitä. Taistelun aikana ja sen jälkeen työläisten on jokaisessa tilaisuudessa asetettava porvarillisten demokraattien vaatimusten rinnalle omat vaatimuksensa. Heidän on vaadittava työläisille takeita heti, kun demokraattiset porvarit valmistautuvat ottamaan vallan omiin käsiinsä. Heidän on tarpeen vaatiessa hankittava nuo takeet väkipakolla ja yleensä huolehdittava siitä, että uudet vallanpitäjät sitoutuisivat antamaan kaikkia mahdollisia myönnytyksiä ja lupauksia; se on varmin keino saattaa heidät huonoon valoon. Työläisten on yleensä hillittävä kaikin keinoin ja mikäli mahdollista jokaisen voittoisan katutaistelun jälkeen syntyneestä uudesta tilanteesta johtuvaa voiton huumaa ja haltioitumista suhtautumalla rauhallisesti ja kylmästi tilanteeseen ja peittelemättömän epäluottamuksellisesti uuteen hallitukseen. Uusien virallisten hallitusten rinnalle heidän pitää perustaa heti omia vallankumouksellisia työväenhallituksia joko kunnallishallitusten, kunnallisneuvosten muodossa tai työväenklubien tai työväenkomiteoiden muodossa, jotta porvarillis-demokraattiset hallitukset eivät ainoastaan menettäisi heti työläisten tukea, vaan myös huomaisivat, että niitä ovat alusta pitäen valvomassa ja uhkaamassa viranomaiset, joiden takana on koko työläisjoukko. Sanalla sanoen, heti voiton ensi hetkestä lähtien epäluottamusta ei ole enää kohdistettava voitettua taantumuksellista puoluetta vastaan, vaan entisiä liittolaisia vastaan, sitä puoluetta vastaan, joka haluaa käyttää yhteistä voittoa vain omaksi hyväkseen.
2. Työläisten pitää olla aseistautuneita ja järjestyneitä voidakseen esiintyä tarmokkaasti ja uhkaavasti tuota puoluetta vastaan, joka alkaa pettää heitä voiton ensi hetkestä lähtien. Koko proletariaatti on aseistettava heti pyssyillä ja karabiineilla, tykeillä ja ampumatarvikkeilla; on vastustettava työläisiä vastaan suunnatun vanhan porvarikaartin henkiinherättämistä. Siellä, missä se on mahdotonta, työläisten on pyrittävä järjestäytymään itsenäiseksi proletaariseksi kaartiksi, jolla on heidän itsensä valitsemat komentajat ja oma pääesikunta, ja olemaan työläisten perustamien vallankumouksellisten kunnallisneuvostojen eikä valtiovallan käskettävissä. Siellä, missä työläiset ovat valtion töissä, heidän on aseistauduttava ja järjestäydyttävä erilliseksi osastoksi, jonka komentajat he itse valitsevat, tai proletaarisen kaartin osaksi. Aseita ja ampumatarvikkeita heidän ei pidä luovuttaa minkään verukkeen nojalla; jokaista aseistariisumisyritystä tulee tarvittaessa vastustaa aseellisesti. Työläisiin kohdistuvan porvarillisten demokraattien vaikutuksen hävittäminen, työläisten itsenäisen aseellisen järjestön pikainen luominen, mahdollisimman vaikeiden ja paljastavien olojen luominen porvarillisen demokratian väliaikaiselle väistämättömälle herruudelle — nämä ovat niitä peruskohtia, joita proletariaatin ja siis Liitonkin on pidettävä silmällä tulevan kapinan aikana ja sen jälkeen.
3. Niin pian kuin uudet hallitukset ovat jotakuinkin voimistuneet, ne aloittavat heti taistelun työläisiä vastaan. Jotta tällöin voitaisiin vastustaa voimalla demokraattisia pikkuporvareita, on ennen muuta välttämätöntä, että työläiset olisivat itsenäisesti järjestäytyneet ja keskittyneet klubiensa ympärille. Sitten kun nykyiset hallitukset on kukistettu, Keskuskomitea siirtyy Saksaan heti kun se käy mahdolliseksi, kutsuu viipymättä koolle kongressin ja esittää sen käsiteltäväksi tarpeelliset ehdotukset työväenklubien keskittämisestä liikkeen pääkeskuksessa sijaitsevan johdon alaiseksi. Työväenpuolueen lujittamisen ja kehittämisen tärkeimpiä keinoja on ainakin työväenklubien maakunnallisten liittojen pikainen järjestäminen. Nykyisten hallitusten kukistamisen lähimpänä seurauksena tulee olemaan kansallisen eduskunnan valitseminen. Tällöin proletariaatin pitää huolehtia siitä:
I. Etteivät paikalliset viranomaiset ja hallituksen komissaarit saisi minkäänlaisella juonittelulla syrjäytetyksi jonkin tekosyyn varjolla tiettyä määrää työläisiä vaaleista.
II. Että porvarillis-demokraattisten ehdokkaiden ohella asetettaisiin kaikkialla työläisehdokkaita, mikäli mahdollista Liiton jäseniä, ja että heidän valitsemisekseen käytettäisiin kaikkia mahdollisia keinoja. Sielläkin, missä heidän valitsemisestaan ei ole mitään toivoa, työläisten pitää asettaa omia ehdokkaitaan säilyttääkseen itsenäisyytensä, laskeakseen voimansa ja osoittaakseen avoimesti vallankumouksellisen asenteensa ja puoluekantansa. Työläisten ei saa antaa tällöin lumota itseään demokraattien fraaseilla, esimerkiksi sellaisilla, että siten muka hajotetaan demokraattista puoluetta ja annetaan taantumukselle mahdollisuus voittaa. Kaikkien tuollaisten fraasien perimmäisenä tarkoituksena on proletariaatin petkuttaminen. Proletaarisen puolueen itsenäisellä esiintymisellään saavuttama menestys on verrattomasti tärkeämpi kuin se vahinko, joka saattaa koitua muutamien taantumuksellisten läsnäolosta eduskunnassa. Jos demokratia esiintyy alusta pitäen päättävästi ja terroristisesti taantumusta vastaan, niin taantumuksen vaikutus vaaleissa tehdään jo etukäteen mitättömäksi.
Ensimmäisenä kysymyksenä, jossa porvarilliset demokraatit ja työläiset joutuvat ristiriitaan, on feodalismin hävittäminen. Samoin kuin Ranskan ensimmäisessä vallankumouksessa, pikkuporvarit luovuttavat feodaalien tilukset talonpojille vapaaksi omaisuudeksi, ts. haluavat säilyttää maalaisproletariaatin ja muodostaa pikkuporvarillisen talonpoikaisluokan, jonka on tehtävä se sama kurjistumis- ja velkaantumiskierros, jota ranskalainen talonpoika on tekemässä vielä nytkin.
Työläisten on vastustettava tuota suunnitelmaa maalaisproletariaatin etujen ja omien etujensa vuoksi. Heidän on vaadittava, että takavarikoitu feodaalien omaisuus jäisi valtion omaisuudeksi ja se käytettäisiin työläiskolonioihin, joita viljelee yhdistynyt maalaisproletariaatti käyttäen hyväkseen suurviljelyn kaikkia etuisuuksia. Yhteisomistuksen periaate saa siten heti lujan pohjan horjuvien porvarillisten omistussuhteiden keskellä. Samoin kuin demokraatit liittoutuvat talonpoikien kanssa, niin myös työläisten pitää liittoutua maalaisproletariaatin kanssa. Edelleen demokraatit joko pyrkivät perustamaan välittömästi federatiivisen tasavallan tai, jolleivät he voi välttää yhtenäistä ja jakamatonta tasavaltaa, yrittävät ainakin lamauttaa keskushallitusta yhteisöjen[6] ja maakuntien mahdollisimman suuren itsenäisyyden ja riippumattomuuden avulla. Tämän suunnitelman vastapainoksi työläisten on toimittava paitsi yhtenäisen ja jakamattoman Saksan tasavallan myös sen hyväksi, että voima keskitetään siinä mitä päättäväisimmin valtiovallan käsiin. Heidän ei pidä sallia eksyttää itseään demokraattisilla loruilla yhteisöjen vapaudesta, itsehallinnosta jne. Sellaisessa maassa kuin Saksassa, josta on vielä hävitettävä niin paljon keskiajan jäännöksiä ja jossa on murrettava niin paljon paikallista ja maakunnallista omapäisyyttä, ei missään tapauksessa saa sietää, että jokainen kylä, jokainen kaupunki ja jokainen maakunta panisi uuden esteen vallankumoukselliselle toiminnalle, joka voidaan saada täydellä voimalla käyntiin vain keskuksesta käsin. — Ei saa antaa uusiintua nykyisen tilanteen, missä saksalaisten täytyy yhden ja saman edistysaskeleen hyväksi taistella erikseen jokaisessa kaupungissa ja jokaisessa maakunnassa. Vähiten on sallittava, että niin sanotun vapaan paikallisen itsehallinnon avulla ikuistettaisiin sellainen omistusmuoto kuin yhteisöomistus, joka edeltää nykyaikaista yksityisomistusta ja hajotessaan muuttuu kaikkialla kiertämättömästi siksi, tai ikuistettaisiin tuosta yhteisöomistuksesta johtuva köyhien ja rikkaiden yhteisöjen välinen käräjöinti samoin kuin valtiollisen kansalaisoikeuden ohella oleva yhteisöllinen kansalaisoikeus työläisiä vastaan tähdättyine koukkuineen. Mitä tiukimman keskityksen toteuttaminen on nyt Saksassa samoin kuin 1793 oli Ranskassa todella vallankumouksellisen puolueen tehtävänä.[7]
Olemme nähneet, miten demokraatit tulevat valtaan lähikauden liikkeessä ja miten he joutuvat ehdottamaan enemmän tai vähemmän sosialistisia toimenpiteitä. Herää kysymys, minkälaisia toimenpiteitä työläisten tulee ehdottaa vastapainoksi? Aivan liikkeen alussa työläiset eivät tietenkään voi vielä ehdottaa suoranaisia kommunistisia toimenpiteitä. Mutta he voivat:
1. Pakottaa demokraatit hyökkäämään nykyisen yhteiskuntajärjestelmän mahdollisimman monille aloille, häiritsemään sen säännöllistä kulkua, saattamaan itsensä huonoon valoon ja keskittämään valtion käsiin mahdollisimman paljon tuotantovoimia, liikennevälineitä, tehtaita, rautateitä jne.
2. Heidän on kehitettävä huippuunsa demokraattien ehdotukset, sillä demokraatit eivät tietenkään tule esiintymään vallankumouksellisesti, vaan ainoastaan reformistisesti, ja muutettava nuo vaatimukset suoranaiseksi hyökkäykseksi yksityisomistusta vastaan. Jos esimerkiksi pikkuporvarit ehdottavat rautateiden ja tehtaiden lunastamista, niin työläisten on vaadittava, että valtio takavarikoisi ilman muuta korvauksetta nuo rautatiet ja tehtaat taantumuksellisten omaisuutena. Jos demokraatit ehdottavat suhteellista veroa, niin työläisten on vaadittava progressiivista; jos demokraatit itse vaativat kohtuullisen progressiivista veroa, niin työläisten on vaadittava veroa, jonka taksa kasvaisi niin nopeasti, että se johtaisi suurpääoman tuhoon. Jos demokraatit vaativat valtionvelkojen säännöstelemistä, niin työläisten on vaadittava valtion julistamista vararikkoon. Työläisten on siis kaikkialla mukautettava vaatimuksensa demokraattien myönnytyksiin ja toimenpiteisiin.
Elleivät Saksan työläiset voikaan saavuttaa herruutta ja ajaa läpi luokkaetujaan käymättä täydellisesti läpi pitempiaikaista vallankumouksellista kehitystä, niin tällä kertaa heillä on ainakin varmuus siitä, että tämän lähenevän vallankumousdraaman ensimmäinen näytös sattuu yhteen heidän oman luokkansa suoranaisen voiton kanssa Ranskassa, mikä jouduttaa sitä suuresti.
He itse edistävät kuitenkin eniten lopullista voittoaan siten, että ottavat selville luokkaetunsa, asettuvat niin pian kuin mahdollista itsenäiselle puoluekannalle eivätkä salli demokraattisten pikkuporvarien eksyttää itseään hetkeksikään ulkokultaisilla fraaseilla proletariaatin puolueen itsenäisen organisaation tieltä. Heidän taistelutunnuksenaan olkoon: »Keskeytymätön vallankumous».
Lontoo, maaliskuu 1850
[1] Keskuskomitean vetoomuksen Kommunistien liitolle Marx ja Engels kirjoittivat maaliskuun lopulla 1850, jolloin he vielä uskoivat vallankumouksen uuteen nousuun. Keskuskomitean vetoomusta levitettiin salaa Kommunistien liiton jäsenten keskuudessa. Vuonna 1851 tämä Preussin poliisin joiltakin vangitsemiltaan Kommunistien liiton jäseniltä sieppaama asiakirja julkaistiin saksalaisissa porvarillisissa lehdissä ja kahden poliisivirkailijan, Wermuthin ja Stieberin, kirjassa. Toim.
[2] Vuoden 1885 painoksessa on virheellisesti kirjoitettu: 19. heinäkuuta. Toim.
[3] Pyhä allianssi, Euroopan monarkkien taantumuksellinen liitto, jonka tsaristinen Venäjä, Itävalta ja Preussi perustivat 1815. Sen tarkoituksena oli vallankumousliikkeiden tukahduttaminen ja feodaalis-monarkistisen vallan säilyttäminen eri maissa. Toim.
[4] Frankfurtin kokouksen vasemmisto, pikkuporvarillinen kansalliskokouksen vasemmistosiipi, joka kutsuttiin koolle Saksan maaliskuun vallankumouksen jälkeen ja joka aloitti istuntonsa 18. toukokuuta 1848 Frankfurt am Mainissa. Kansalliskokouksen päätehtävänä oli Saksan valtiollisen pirstoutuneisuuden poistaminen ja yleisvaltakunnallisen perustuslain laatiminen. Kokouksen liberaalin enemmistön horjunnan ja vasemmistosiiven epäröinnin vuoksi kansalliskokous ei rohjennut ottaa käsiinsä ylintä valtaa maassa eikä pystynyt asettumaan päättävälle kannalle Saksan vuosien 1848–1849 vallankumouksen peruskysymyksissä. Kansalliskokouksen oli pakko siirtyä 30. toukokuuta 1849 Stuttgartiin. 18. kesäkuuta 1849 se hajotettiin sotavoimin. Toim.
[5] »Neue Oder-Zeitung» (Uusi Oderin lehti), saksalainen porvarillis-demokraattinen päivälehti, joka ilmestyi tällä nimellä 1849–1855 Breslaussa (Wrocławssa). Marx oli 1855 lehden Lontoon-kirjeenvaihtajana. Toim.
[6] Yhteisö (Gemeinde) -termiä on tässä käytetty laajassa mielessä sekä kaupunkikunnista että kyläyhteisöistä. Toim.
[7] Nykyisin on huomautettava, että tämä kohta perustuu väärinkäsitykseen. Bonapartelaisten ja liberaalien historianvääristelijäin ansiosta silloin pidettiin selvänä, että Ranskan keskitetyn hallintokoneiston otti käytäntöön suuri vallankumous ja että Konventti käytti sitä välttämättömänä ja ratkaisevana aseena saadakseen voiton rojalistisesta ja federalistisesta taantumuksesta ja ulkomaisista vihollisista. Nyt on jo kuitenkin yleisesti tunnettu tosiasia, että koko vallankumouksen aikana aina brumairekuun 18. päivään asti departementtien, piirien ja yhteisöjen koko hallinto muodostui hallittavien itsensä valitsemista viranomaisista, jotka toimivat täysin vapaasti valtion yleisten lakien puitteissa; että tästä amerikkalaismallisesta maakunnallisesta ja paikallisesta itsehallinnosta tuli nimenomaan voimakkain vallankumouksen vipusin, vieläpä siinä määrin, että Napoleon kiiruhti vaihtamaan sen välittömästi brumairekuun 18. päivän valtiokaappauksen jälkeen yhäkin voimassaolevaksi prefektien isännyydeksi, joka siis alusta pitäen on ollut pelkkä taantumuksen ase. Mutta yhtä vähän kuin paikallinen ja maakunnallinen itsehallinto on ristiriidassa poliittisen ja kansallisen keskityksen kanssa, yhtä vähän on tarpeellista yhdistää sitä siihen ahdasmieliseen kantonaaliseen tai kunnalliseen itsekkyyteen, joka esiintyy niin inhottavassa muodossa Sveitsissä ja jonka eteläsaksalaiset federalisti-tasavaltalaiset halusivat tehdä säännöksi Saksassa 1849. (Engelsin huomautus vuoden 1885 painokseen.)