Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät niin sanoaksemme kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa. Caussidière Dantonina, Louis Blanc Robespierrenä, vuosien 1848–1851 vuoripuolue vuosien 1793–1795 vuoripuolueena, veljenpoika setänä. Ja samanlaisena karikatyyrina ovat olosuhteet, joissa brumairekuun kahdeksannentoista toinen laitos ilmestyi![1]
Ihmiset tekevät itse historiaansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassaolevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa. Kaikkien edesmenneiden sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja. Ja juuri kun ihmiset näyttävät olevan suorittamassa kumousta olosuhteissa ja itsessään, luomassa jotakin sellaista, jota ei vielä koskaan ole ollut olemassa, juuri sellaisina vallankumouksellisen kriisin kausina he manaavat hätääntyneinä palvelukseensa menneisyyden henkiä, lainaavat niiden nimiä, taistelutunnuksia ja pukuja esittääkseen maailmanhistorian uutta näytöstä näissä kunnianarvoisissa vanhoissa valepuvuissa ja tällä lainakielellä. Niinpä Luther naamioi itsensä apostoli Paavaliksi, vuosien 1789–1814 vallankumous verhosi itsensä milloin Rooman tasavallan, milloin Rooman keisarikunnan viittaan, ja vuoden 1848 vallankumous ei keksinyt mitään parempaa, kuin parodioida väliin vuotta 1789, väliin vuosien 1793–1795 vallankumouksellisia perinteitä. Niinpä aloittelija, joka on opetellut vieraan kielen, kääntää sen aina ajatuksellisesti äidinkielelleen, eikä hän omaksu uuden kielen henkeä eikä osaa käyttää sitä vapaasti, niin kauan kunnes hän alkaa tulla toimeen ilman käännöstä eikä muistele äidinkieltään käyttäessään opittua kieltä.
Tuota vainajien maailmanhistoriallista esiinmanaamista tarkkaillessa havaitsee heti silmiinpistävää erilaisuutta. Camille Desmoulins, Danton, Robespierre, Saint-Just, Napoleon, nämä Ranskan vanhan vallankumouksen sankarit samoin kuin puolueet ja suuret kansanjoukot suorittivat roomalaisissa puvuissa ja roomalaiset fraasit huulillaan oman aikansa tehtävän, vapauttivat kahleista ja pystyttivät nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunnan. Toiset murskasivat pirstaleiksi feodalismin perustan ja niittivät ne feodaalipäät, jotka sillä olivat kasvaneet. Toinen loi Ranskassa olosuhteet, joiden vallitessa vasta voitiin kehittää vapaata kilpailua, käyttää parselloitua maaomaisuutta ja ottaa käyttöön kahleista vapautunut kansakunnan teollinen tuotantovoima, ja Ranskan rajojen ulkopuolella se lakaisi kaikkialla pois feodaaliset laitokset sikäli kuin se oli tarpeellista vastaavanlaisen, ajanmukaisen ympäristön luomiseksi Ranskan porvarilliselle yhteiskunnalle Euroopan mannermaalla. Heti kun uusi yhteiskuntamuodostuma oli valmis, katosivat oitis ikivanhat jättiläiset ja niiden mukana henkiinherännyt roomalaisuus — nuo Brutukset, Gracchukset, Publicolat, tribuunit, senaattorit ja itse Caesarkin. Porvarillinen yhteiskunta oli järkevän käytännöllisenä synnyttänyt todelliset tulkkinsa ja äänitorvensa: Sayt, Cousinit, Royer-Collardit, Benjamin Coustantit ja Guizotit. Sen todelliset sotapäälliköt istuivat liikekonttorien pöytien takana ja paksupäinen Ludvig XVIII oli sen valtiollinen päämies. Antautuneena kokonaan rikkauden luomiseen ja rauhanomaiseen kaupalliseen kilpataisteluun tämä yhteiskunta ei enää muistellut, että roomalaisajan haamut olivat vartioineet sen kehtoa. Niin epäsankarillinen kuin porvarillinen yhteiskunta on, tullakseen maailmaan se oli kuitenkin tarvinnut sankaruutta, uhrautuvaisuutta, terroria, kansalaissotaa ja kansojen taistelua. Sen gladiaattorit löysivät Rooman tasavallan klassisen ankarista perinteistä ne ihanteet ja taidemuodot, sen itsepetoksen, joita he tarvitsivat salatakseen itseltään taistelunsa ahtaan porvarillisen sisällön ja säilyttääkseen intonsa suuren historiallisen murhenäytelmän tasolla. Samalla tavoin olivat Cromwell ja Englannin kansa vuosisataa aikaisemmin, toisella kehitysasteella, lainanneet Vanhan Testamentin kielen, intohimot ja illuusiot porvarillista vallankumoustaan varten. Kun todellinen päämäärä oli saavutettu, kun Englannin yhteiskunnan porvarillinen muodonvaihdos oli suoritettu loppuun, Locke syrjäytti profeetta Habakukin.
Vainajien henkiinherättämisen tarkoituksena näissä vallankumouksissa oli siis uusien taistelujen ylistäminen eikä vanhojen parodiointi, sen tarkoituksena oli kyseisen tehtävän isottelu mielikuvituksessa eikä sen todellisen ratkaisemisen pakoilu, sen tarkoituksena oli vallankumouksen hengen uudelleen löytäminen eikä sen aaveen toimittaminen vaellukselle.
Vuosina 1848–1851 kierteli maata vain vanhan vallankumouksen aave alkaen Marrastista, tuosta ukko Baillyksi naamioituneesta républicain en gants jaunesista[2] aina siihen seikkailijaan asti, joka kätki triviaalin inhottavat piirteensä Napoleonin rautaisen kuolinnaamion alle. Kokonainen kansa, joka luuli vallankumouksen kautta kiihdyttäneensä etenevää liikettään, havaitseekin äkkiä joutuneensa siirretyksi takaisin edesmenneeseen aikakauteen, ja ettei entisyyteen paluusta olisi mitään epäilystä, herätetään henkiin vanha todellisuus, vanha ajanlasku, vanhat nimet, vanhat asetukset, joiden luultiin jo kauan sitten siirtyneen muinaistutkimuksen piiriin, ja vanhat kätyrit, joiden luultiin jo ammoin mädänneen. Kansakunta on kuin Bedlamin[3] hullu englantilainen, joka kuvitteli elävänsä muinaisten faaraoitten aikaa ja valitti päivästä päivään, miten kovin hänen täytyi raataa kullankaivajana Etiopian vuorikaivoksissa maanalaiseen vankiluolaan teljettynä, otsallaan himmeästi valaiseva lamppu, takanaan orjavouti pitkine ruoskineen ja kaivosaukolla sekava joukko barbaarisotamiehiä, jotka eivät ymmärtäneet enempää toistensa kuin pakkotyöläistenkään puhetta, sillä kaikki puhuivat eri kieltä. »Ja minun vapaana syntyneen brittiläisen», huokasi hullu englantilainen, »täytyy alistua kaikkeen tähän hankkiakseni kultaa muinaisille faaraoille». »Maksaakseni Bonaparte-suvun velat», huokaa Ranskan kansa. Täysijärkisenä tuo englantilainen ei voinut päästä eroon päähän piintyneestä kullanhankkimisajatuksesta. Ranskalaiset eivät vallankumousta suorittaessaan voineet päästä eroon Napoleon-muistoista, mitä todistivat vuoden 1848 joulukuun 10. päivän[4] vaalit. He kaipasivat vallankumouksen vaaroista takaisin Egyptin lihapadoille[5], ja vastauksena oli vuoden 1851 joulukuun 2. päivä. He eivät saaneet ainoastaan vanhan Napoleonin pilakuvaa, vaan he saivat myös itse vanhan Napoleonin karikoituna, sellaisena, jollaiselta hän olisi pakostakin näyttänyt yhdeksännentoista vuosisadan puolivälissä.
Yhdeksännentoista vuosisadan yhteiskunnallinen vallankumous voi ammentaa runoutensa vain tulevaisuudesta, mutta ei menneisyydestä. Se ei voi aloittaa tehtävänsä suorittamista ennen kuin on pyyhkäissyt olemattomiin kaiken menneisyyteen liittyvän taikauskon. Varhaisemmat vallankumoukset tarvitsivat menneisyyden maailmanhistoriallisia muistoja hämätäkseen oman sisältönsä. Yhdeksännentoista vuosisadan vallankumouksen täytyy antaa kuolleiden haudata kuolleensa tajutakseen oman sisältönsä. Ennen fraasi oli sisältöä tärkeämpi, nyt on sisältö fraasia tärkeämpi.
Helmikuun vallankumous oli yllätys vanhalle yhteiskunnalle, ja kansa julisti tämän odottamattoman iskun maailmanhistorialliseksi teoksi, josta uusi aikakausi oli alkava. Joulukuun 2. päivänä helmikuun vallankumous katoaa taitavan huijarin tempun ansiosta, ja osoittautuu, ettei hävitettykään monarkiaa, vaan ne liberaalit myönnytykset, jotka vuosisataisella taistelulla oli monarkialta otettu. Sen sijaan, että itse yhteiskunta olisi valloittanut itselleen uuden sisällön, ainoastaan valtio näyttää palanneen vanhimpaan muotoonsa, miekan ja papinkaavun hävyttömän alkeelliseen herruuteen. Niinpä vuoden 1848 helmikuun coup de mainiin[6] on vastauksena vuoden 1851 joulukuun coup de tête[7]. Millainen voitto, sellainen häviö. Näiden tapahtumien välinen aika ei kuitenkaan ollut kulunut hyödyttömästi. Vuosina 1848–1851 ranskalainen yhteiskunta kävi taannehtivasti, lyhintä, vallankumouksen tietä läpi ne opetukset ja kokemuksen, joiden olisi pitänyt säännönmukaisen, niin sanoakseni akateemisesti oikean kehityksen puitteissa edeltää helmikuun vallankumousta, jos tämä olisi ollut jotain suurempaa kuin pelkkää pintajärkytystä. Yhteiskunta näyttää nyt joutuneen lähtökohtaansakin taemmaksi; todellisuudessa sen on ensin luotava itselleen vallankumouksellinen lähtökohta, tilanne, olosuhteet ja edellytykset, joiden vallitessa uudenaikainen vallankumous vain muodostuukin totiseksi todeksi.
Porvarilliset vallankumoukset, kuten esimerkiksi 18. vuosisadan vallankumoukset, rynnistävät nopeasti voitosta voittoon, niiden dramaattiset tehosteet ovat toinen toistaan voimakkaampia, ihmiset ja tapahtumat erottuvat taustastaan kuin tulenpalavat timantit, joka päivä henkii hurmosta; mutta nuo vallankumoukset ovat lyhytikäisiä, ne pian saavuttavat huippukohtansa, ja yhteiskunta on pitkän aikaa kohmelossa ennen kuin kykenee selvin päin omaksumaan myrsky- ja kiihkokautensa saavutukset. Sitä vastoin proletaariset vallankumoukset, jollaisia ovat 19. vuosisadan vallankumoukset, arvostelevat alati itseään, keskeyttävät tuon tuostakin kulkunsa, palaavat uudelleen siihen, mikä näytti jo loppuun suoritetulta, alkaakseen sen jälleen alusta, pilkkaavat säälimättömän perinpohjaisesti ensi yritystensä puolinaisuuksia, heikkouksia ja surkeuksia, ne näyttävät iskevän vastustajansa kumoon vain siksi, että tämä imisi maasta uusia voimia ja nousisi jälleen pitkin pituuttaan entistä jättimäisempänä, perääntyvät yhä uudelleen omien päämääriensä epämääräisen valtavuuden edessä, kunnes muodostuu tilanne, joka tekee kaikkinaisen perääntymisen mahdottomaksi ja kunnes itse olosuhteet vaativat:
Hic Rhodus, hic salta!
Tässä on ruusu, tanssi tässä![8]
Jokaisen keskitason tarkkailijankin, vaikka hän ei olisikaan seurannut askel askeleelta Ranskan tapahtumien kehitystä, täytyi muuten aavistaa, että tuota vallankumousta odotti ennen kuulumaton häpeä. Riitti kun vain kuunteli sitä itsetyytyväistä voitonriemuista nalkutusta, millä herrat demokraatit onnittelivat toisiaan vuoden 1852 toukokuun toisen sunnuntain[9] ihmeitätekevien seurausten johdosta. Tuo vuoden 1852 toukokuun toinen sunnuntai oli heidän aivoissaan kiteytynyt päähänpinttymäksi, dogmiksi, samanlaiseksi kuin kiliastien[10] aivoissa se päivä, jona piti tapahtua Kristuksen uuden tulemisen ja alkaa tuhatvuotisen valtakunnan. Heikkous on aina pelastautunut luottamalla ihmeeseen; se luuli voittaneensa vihollisen, kun oli manannut sen mielikuvituksessaan olemattomiin ja kadotti kaiken todellisuudentajun ylistäessään toimettomana pilviin asti tulevaisuuttaan ja suurtekoja, jotka se aikoi suorittaa, mutta joista ei katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa ennenaikaisesti. Nuo sankarit, jotka koettavat kumota mielipiteen ilmeisestä kyvyttömyydestään osoittamalla myötätuntoa toisiaan kohtaan ja yhdistymällä erikoiseksi ryhmäksi, olivat jo keränneet kamppeensa ja otettuaan ennakkomaksuna laakeriseppeleensä puuhasivat paraikaa arvopaperimarkkinoilla diskontatakseen in partibus[11] tasavaltansa, joita varten he olivat kaikessa hiljaisuudessa, heille ominaisella vaatimattomuudella järjestäneet huolehtivasti hallitushenkilökunnan. Joulukuun 2. päivä oli heille kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta, ja kansat, jotka mielenmasennuksen aikoina antavat mielellään kovaäänisimmän huutajan vaientaa salaisen pelkonsa, vakuuttuivat ehkä siitä, että ajat, jolloin hanhien kaakatus saattoi pelastaa Capitoliumin[12], ovat jo ohi.
Perustuslaki, kansalliskokous, dynastiset puolueet, siniset ja punaiset tasavaltaiset, Afrikan sankarit, ukkosenjylinä puhujalavoilla, päivälehdistön kalevantulet, koko kirjallisuus, politiikan nimimiehet ja tieteen kuuluisuudet, siviililaki ja rikosoikeus, liberté, égalité, fraternité[13] ja vuoden 1852 toukokuun toinen sunnuntai — kaikki tuo katosi kuin harhakuva sellaisen miehon maagisista sanoista, jota hänen vihollisensakaan eivät tunnusta velhoksi. Yleinen äänioikeus sai jäädä hetkeksi eloon nähtävästi vain sitä varten, jotta se kaiken maailman nähden kirjoittaisi omakätisesti testamenttinsa ja julistaisi kansan nimissä: »Kaikki mikä maailmaan syntynee, vain häviötä ansaitsee».[14]
Ei riitä jos sanotaan ranskalaisten tapaan, että heidän kansakuntansa yllätettiin. Kansakunnalle niin kuin naisellekin ei anneta anteeksi sitä varomattomuuden hetkeä, jona ensimmäinen vastaantullut seikkailija voi tehdä sille väkivaltaa. Sellaiset sanankäänteet arvoitusta eivät ratkaise, niissä vain sanotaan asia toisin sanoin. Yhä jää selitettäväksi, kuinka kolme huijaria noin vain kykeni yllättämään 36-miljoonaisen kansakunnan ja vastarintaa kohtaamatta viemään sen vankeuteen.
Kerratkaamme pääpiirteissään Ranskan vallankumouksen vaiheet helmikuun 24. päivästä 1848 vuoden 1851 joulukuuhun.
Kolme pääjaksoa ovat ilmeisen selviä: helmikuun jakso; 4. toukokuuta 1848 – 28. toukokuuta 1849: tasavallan eli perustuslakia säätävän kansalliskokouksen jakso; 28. toukokuuta 1849 – 2. joulukuuta 1851: perustuslaillisen tasavallan eli lakiasäätävän kansalliskokouksen jakso.
Ensimmäistä jaksoa helmikuun 24. päivästä oli Ludvig Filipin kukistamisesta toukokuun 4. päivän 1848, jolloin perustuslakia säätävä kokous kokoontui, varsinaista helmikuun jaksoa, voidaan nimittää vallankumouksen prologiksi. Sen luonne ilmeni virallisesti siinä, että sen ex tempore pystyttämä hallitus itse julisti itsensä väliaikaiseksi, ja kuten hallitus, niin myös kaikki muukin, mitä tuona ajanjaksona pantiin alulle, kokeiltiin tai sanottiin, oli olevinaan väliaikaista. Ei kukaan eikä mikään rohjennut ottaa itselleen oikeutta olla olemassa ja todella toimia. Kaikki vallankumousta valmistaneet tai sen kulkua määränneet ainekset: dynastinen oppositio, tasavaltainen porvaristo, demokraattistasavaltainen pikkuporvaristo, sosiaalidemokraattinen työväki saivat väliaikaisesti paikan helmikuun hallituksessa.
Toisin ei voinutkaan olla. Helmikuun päivien tarkoituksena oli alun perin saada aikaan vaalireformi, jonka avulla itse omistavan luokan keskuudessa laajennettaisiin valtiollisesti etuoikeutettujen piiriä ja kukistettaisiin rahaylimystön ehdoton herruus. Mutta kun tilanne kehittyi todella yhteenotoksi, kun kansa nousi barrikadeille ja kansalliskaarti pysytteli passiivisena eikä armeija ryhtynyt vakavaan vastarintaan ja kun hallitsija pakeni maasta, niin silloin tasavallan perustaminen näytti olevan itsestään selvää. Jokainen puolue tulkitsi sen omalla tavallaan. Proletariaatti, joka oli valloittanut tasavallan ase kädessä, iski siihen oman leimansa ja julisti sen sosiaaliseksi tasavallaksi. Niin tuli osoitetuksi uudenaikaisen vallankumouksen yleissisältö, joka oli mitä merkillisimmällä tavalla ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä lähinnä olisi välittömästi voitu silloisten olosuhteiden ja asianhaarojen vallitessa saada toteutetuksi ottaen huomioon käytettävän aineiston ja joukkojen saavuttaman kehitystason. Toisaalta tyydytettiin kaikkien muidenkin helmikuun vallankumoukseen myötävaikuttaneiden ainesten vaatimukset antamalla niille leijonanosan hallituksessa. Siksipä emme tapaakaan minään kautena sen kirjavampana sekasotkuna korkealentoisia korulauseita ja tosiasiallista epävarmuutta ja avuttomuutta, kiihkeää uudistusintoa ja vanhan rutiinin perusteellista herruutta, koko yhteiskunnan näennäistä harmoniaa ja sen ainesten syvällistä vieraantuneisuutta. Sillä aikaa kun Pariisin proletariaatti yhä hekumoi eteensä avautuneen suuren näköalan ihanuudesta ja antautui vakavissaan keskustelemaan yhteiskunnallisista ongelmista, yhteiskunnan vanhat voimat ryhmittyivät, yhtyivät, tointuivat ja saivat odottamatonta tukea kansakunnan väestönjoukoilta, talonpojilta ja pikkuporvareilta, jotka heinäkuun monarkian[15] aidakkeiden murruttua ryntäsivät kaikki yhtaikaa poliittiselle näyttämölle.
Toinen jakso toukokuun 4. päivästä 1848 toukokuun loppuun 1849 on porvarillisen tasavallan konstituoimisen, perustamisen jakso. Välittömästi helmikuun päivien jälkeen eivät yksinomaan tasavaltalaiset tuottaneet ydätystä dynastiselle oppositiolle ja sosialistit tasavaltalaisille, vaan myös Pariisi yllätti koko Ranskan. Toukokuun 4. päivänä 1848 kokoontunut kansalliskokous, jonka kansakunta oli valinnut, edusti kansakuntaa. Se oli elävä vastalause helmikuun päivien vaatimuksia vastaan, ja sen oli nyt mukautettava vallankumouksen tulokset jälleen porvarillisiin puitteisiin. Pariisin proletariaatti, jolle selvisi heti kansalliskokouksen luonne, yritti turhaan tehdä kansalliskokouksesta väkivaltaisesti lopun 15. toukokuuta[16], muutamia päiviä sen kokoontumisen jälkeen, hajottaa sen, pirstota jälleen alkutekijöihinsä tuon elimellisen muodon, jossa kansallisen taantumuksen henki uhkasi proletariaattia. Kuten tiedämme toukokuun 15. päivästä ei ollut muuta tulosta, kuin että Blanqui aatetovereineen, ts. proletariaatin puolueen todelliset johtajat, syrjäytettiin julkisen elämän näyttämöltä koko sen jakson ajaksi, joka on nyt tarkasteltavanamme.
Ludvig Filipin porvarillista monarkiaa saattaa seurata ainoastaan porvarillinen tasavalta, ts. jos kuninkaan nimissä oli hallinnut vähäinen osa porvaristoa, niin nyt on kansan nimissä hallitseva koko porvaristo. Pariisin proletariaatin vaatimukset ovat utooppisia haihatteluja, joista on tehtävä loppu. Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tähän julistukseen Pariisin proletariaatti vastasi kesäkuun kapinalla[17], joka on Euroopan kansalaissotien historian valtavimpia tapahtumia. Porvarillinen tasavalta voitti. Sen puolella olivat rahaylimystö, teollisuusporvaristo, keskisääty, pikkuporvaristo, armeija, mobiilikaartiksi järjestetty ryysyköyhälistö, sivistyneistö, papit, ja maalaisväestö. Pariisin proletariaatin puolella ei ollut muita kuin se itse. Yli 3 000 kapinallista surmattiin voiton jälkeen, 15 000 karkotettiin ilman oikeudenkäyntiä. Tämän tappion seurauksena proletariaatti siirtyy vallankumouksen näyttämön taustalle. Se koettaa jälleen tunkeutua etualalle, kun liike näyttää saavan uutta vauhtia, mutta joka kerta yhä heikommin voimin ja yhä vähäisemmin tuloksin. Heti kun jokin sen yläpuolella olevista yhteiskuntakerroksista joutuu vallankumoukselliseen käymistilaan, proletariaatti liittoutuu sen kanssa ja jakaa siten kaikki ne tappiot, joita eri puolueet toinen toisensa jälkeen kärsivät. Mutta nämä jälki-iskut ovat sitä lievempiä mitä suurempaan osaan yhteiskuntaa ne kohdistuvat. Parlamentissa ja lehdistössä olevat proletariaatin huomattavimmat johtajat joutuvat toinen toisensa jälkeen tuomioistuinten uhreiksi, ja yhä epäilyttävämpiä yksilöitä kohoaa johtaville paikoille. Osa proletariaatista antautuu doktrinäärisiin kokeiluihin, vaihtopankkien ja työväenyhtymien perustamiseen, toisin sanoen ryhtyy liikkeeseen, jossa se kieltäytyy mullistamasta vanhaa maailmaa käyttämällä tämän kaikkia omia valtavia keinoja, vaan yrittää toteuttaa vapauttamisensa yhteiskunnan selän takana, yksityiskeinoin, omien rajoitettujen olemassaolomahdollisuuksiensa puitteissa ja kärsii väistämättä tappion. Proletariaatti ei näytä pystyvän saamaan takaisin omaa vallankumouksellista suuruuttaan eikä myöskään ammentamaan uutta voimaa äskeisistä liitoistaan niin kauan kuin kaikki luokat, joiden kanssa se taisteli kesäkuussa, makaavat menehtyneinä sen rinnalla. Proletariaatti sortui sentään maailmanhistoriallisen suurtaistelun arvoa vastaavalla kunnialla; ei yksin Ranska, vaan koko Eurooppa vapisi kesäkuun maanjäristyksestä, jota vastoin ylempien luokkien myöhemmät tappiot ovat niin mitättömiä, että voitolle päässeen puolueen on pakko häikäilemättä paisutella niitä, jotta huomattaisiin edes jotain tapahtuneen, ja sitä paitsi nuo tappiot käyvät sitä häpeällisemmiksi, mitä kauemmas häviön kärsinyt puolue on etääntynyt proletariaatin puolueesta.
Kesäkuun kapinallisten tappio oli tosin muokannut ja tasoittanut maaperää, jolle porvarillinen tasavalta voitiin perustaa ja rakentaa, mutta se oli myös osoittanut, että Euroopassa on nyt kysymys muusta kuin aiheesta »tasavalta vai yksinvalta». Tuo tappio oli osoittanut, että porvarillinen tasavalta täällä merkitsi yhden luokan rajoittamatonta despotiaa toisten yli. Se oli osoittanut, että vanhoissa sivistysmaissa, missä luokkajärjestelmä on kehittynyttä, tuotantoehdot uudenaikaiset ja henkiseen tietoisuuteen vuosisatojen kehitys on liuottanut kaikki perinnäisaatteet, tasavalta merkitsee yleensä vain porvarillisen yhteiskunnan vallankumouksellisen uudistamisen poliittista muotoa eikä sen olemassaolon konservatiivista muotoa, kuten esimerkiksi Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, missä luokat, vaikka ne jo ovatkin olemassa, eivät ole vielä vakiintuneet, vaan ovat alituisessa liikkeessä ja vaihtavat yhtämittaa ainesosiaan luovuttaen niitä toisilleen; missä uudenaikaiset tuotantovälineet eivät aiheuta pysyvää liikaväestöä, vaan päinvastoin korvaavat työntekijäin suhteellista puutetta, ja missä kuumeisesti ja nuorekkaasti edistyvä aineellinen tuotanto, jolla on valloitettavanaan uusi maailma, ei ole antanut aikaa eikä tilaisuutta vanhan henkimaailman hävittämiseen.
Kesäkuun päivinä kaikki luokat ja puolueet yhtyivät järjestyspuolueeksi työväenluokkaa — anarkian, sosialismin, kommunismin puoluetta vastaan. Ne »pelastivat» yhteiskunnan »yhteiskunnan vihollisilta». Ne olivat ottaneet joukkojensa tunnukseksi vanhan yhteiskunnan tunnussanat: »Omaisuus, perhe, uskonto, järjestys» ja kannustivat vastavallankumouksen ristiretkeä sanoin: »Tässä voittaos!»[18] Jokainen niistä lukuisista puolueista, jotka tämän tunnuksen nimissä yhtyivät kesäkuun kapinallisia vastaan, on tästä lähtien, yrittäessään luokkaetujensa vuoksi pitää kiinni vallankumouksellisesta linjasta, kukistuva huutoon »Omaisuus, perhe, uskonto, järjestys». Yhteiskunta tulee pelastetuksi joka kerta, kun sen vallanpitäjien piiri supistuu ja kun omakohtainen etu pääsee voitolle yleisestä edusta. Kaikkinaisesta yksinkertaisimmankin porvarillisen finanssiuudistuksen, jokapäiväisimmänkin liberalismin, muodollisimmankin tasavaltaisuuden, latteimmankin demokratismin vaatimisesta tullaan rankaisemaan kuin »murhayrityksestä yhteiskuntaa vastaan» leimaamalla sen »sosialismiksi». Ja loppujen lopuksi »uskonnon ja järjestyksen» ylipapit itsekin potkaistaan Pythian-istuimeltaan, raastetaan yöllä vuoteistaan, sullotaan vankivaunuun, heitetään vankilaan tai ajetaan maanpakoon, heidän temppelinsä hajotetaan maan tasalle, heidän suunsa tukitaan, heidän kynänsä katkaistaan ja heidän lakinsa revitään palasiksi — uskonnon, omaisuuden, perheen ja järjestyksen nimessä. Humalaiset sotamiehet ampuvat yhteislaukauksia parvekkeillaan seisoviin järjestyskiihkoisiin porvareihin, heidän perhepyhäkkönsä häväistään, heidän talojaan pommitetaan huvin vuoksi — omaisuuden, perheen, uskonnon ja järj estyksen nimessä. Lopuksi porvarillisen yhteiskunnan hylkyjoukko muodostaa järjestyksen pyhän falangin ja sankari Krapülinski[19] marssii »yhteiskunnan pelastajana» Tuileries'hin.
[1] Brumaire on Ranskan vallankumouksen aikaisen tasavaltalaisen kalenterin kuukausi. Brumairekuun 18. (marraskuun 9.) päivänä 1799 Napoleon Bonaparte suoritti vallankaappauksen ja pystytti sotilasdiktatuurin. »Brumairekuun kahdeksannentoista toisella painoksella» Marx tarkoittaa 2. joulukuuta 1851 suoritettua vallankaappausta. Toim.
[2] — säämiskähansikkaisesta tasavaltalaisesta. Toim.
[3] Bedlam tarkoittaa mielisairaalaa Lontoossa. Toim.
[4] Yleisellä äänestyksellä Louis Bonaparte tuli 10. joulukuuta 1848 valituksi Ranskan tasavallan presidentiksi. Toim.
[5] Sanonta Egyptin lihapadat on peräisin raamatun tarusta: pakomatkallaan Egyptin orjuudesta heikoimmat juutalaisista alkoivat vaikeuksien ja nälänhädän vuoksi napisten muistella orjuudessa viettämiään päiviä, jolloin he olivat olleet ainakin kylläisiä. Toim.
[6] — rohkea, päättävä teko. Toim.
[7] — ajattelematon teko. Toim.
[8] Hic Rhodus, hic salta! (Tässä Rhodos, hyppää tässä!) on sanonta eräästä Aisopoksen faabelista, joka kuvaa erään kerskailijan todistajiin vedoten väittäneen, miten kerran hän oli tehnyt Rhodoksen saarella erinomaisen hypyn. Vastaukseksi hän kuuli: »Ei tarvita todistajia. Tässä Rhodos, hyppää tässä!» Kuvaannollisesti ymmärrettyinä nämä sanat merkitsevät: tässä on tärkein, todista tässä.
Tässä ruusu, tanssi tässä! on kiertoilmaus, jota Hegel käytti edellisen sanonnan sijasta esipuheessaan kirjaansa Oikeusfilosofia (kreikaksi 'Poδoς tarkoittaa saaren nimeä ja ruusua). Toim.
[9] Vuonna 1848 hyväksytyn Ranskan perustuslain mukaan presidentinvaalit oli määrä pitää joka neljäs vuosi toukokuun toisena sunnuntaina. Toukokuussa 1852 kului umpeen Louis Bonaparten presidenttikausi. Toim.
[10] Kiliastit (kreikk. »kilias» — tuhat) saarnasivat oppia Kristuksen toisesta tulemisesta sekä oikeudenmukaisuuteen, yleiseen tasavertaisuuteen ja hyvinvointiin perustuvan »tuhatvuotisen valtakunnan» pystyttämisestä maan päälle. Toim.
[11] In partibus infidelium (kirjaimellisesti käännettynä 'uskottomien maassa'). Niiden katolisten piispojen arvonimeen liitettävä lisäys, jotka määrättiin vain nimellisesti piispanvirkaan ei-kristillisissä maissa. Marx ja Engels kättivät tätä sanontaa usein puhuessaan erilaisista emigranttihallituksista, joita muodostettiin ulkomailla ottamatta lainkaan huomioon maassa vallitsevaa tilannetta. Toim.
[12] Capitoliumiksi sanottiin kukkulaa Roomassa, lujitettua linnoitusta, jonne oli rakennettu Juppiterin, Junon ym. temppeleitä. Perimätiedon mukaan vuonna 390 eaa. Rooma pelastui gallien hyökkäyksen aikana vain sen ansiosta, että Junon temppelin hanhet herättivät kaakatuksellaan Capitoliumin nukahtaneen vartioston. Toim.
[13] — vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys. Toim.
[14] Goethe. Faust, 1. osa, 3. kuvaus (Lukukammio). Toim.
[15] Heinäkuun monarkialla tarkoitetaan Ludvig Filipin valtakautta (1830–1848), joka sai nimensä heinäkuun vallankumouksesta. Toim.
[16] 15. toukokuuta 1848 Napolin kuningas Ferdinand II tukahdutti kansankapinan, laski hajalle kansalliskaartin, hajotti parlamentin ja kumosi 1848 kansanjoukkojen painostuksesta toimeenpannut uudistukset. Toim.
[17] Kesäkuun kapinalla tarkoitetaan Pariisin työväen kapinaa 23.–26. kesäkuuta 1848. Ranskan porvaristo tukahdutti sen julmasti. Toim.
[18] Roomalaisen historioitsijan Eusebios Caesarilaisen mukaan keisari Konstantinus I oli vuonna 312 Maxentiuksesta saamansa voiton aattona nähnyt taivaalla ristin ja siinä kirjoituksen: Tässä voittaos. Toim.
[19] Tarkoitetaan Louis Bonapartea. Krapülinski on Heinen Kaksi ritaria -runon päähenkilö, omaisuutensa hurvitellut puolalainen aatelismies, jonka sukunimi on johdettu ranskalaisesta sanasta crapule, mikä tarkoittaa mässäilyä, ylensyömistä ja juopottelua sekä laiskuria ja hylkiötä. Toim.