Julkaistu: Почему мы коммунисты? Стеклов Юрий Михайлович. ВЦИКС РСКиК Депутатов М. — 1918
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Miksi olemme kommunisteja?». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 70. V. K. P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskus-Toimisto, Pietari 1920
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Meidän puolueemme perustettiin vuonna 1898. Kun tuli puhe sen nimestä, voitiin väitellä siitä, kutsutaanko sitä »Venäjän» vaiko »Venäläiseksi» Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi, lisätäänkö nimeen sana »Työväen» vai tyydytäänkö nimitykseen »Sosialidemokraattinen», mutta viimemainitusta määresanasta ei ryhdytty edes keskustelemaankaan. Siinä määrin oli se kaikille riidaton. Eikä se ollut kummallistakaan.
Mieleltään sosialidemokraattisia työläisiä esiintyi Venäjällä jo XIX:nnen vuosisadan 70-luvun lopulla. Ensi puoliskolla 80-lukua syntyi Venäjällä jo sosialidemokraattisia ryhmiä ja ulkomailla muodostettiin sosialidemokraattinen »Työn vapautus»-ryhmä, joka oli alkuna ulkomaalaiselle »Sosialidemokraattien liitolle». 1890-luvun alusta sosialidemokraattisia järjestöjä syntyy monessa Venäjän suuressa kaupungissa. Niillä oli erilaisia nimiä; useita niistä kutsuttiin »Työväenluokan vapautustaistelun liitoiksi». Mutta kaikki niiden jäsenet katsoivat ja kutsuivat itseään sosialidemokraateiksi. Ja kun näistä ja muutamista muista ryhmistä muodostettiin yhtenäinen puolue, niin oli sen nimitys: »sosialidemokraattinen» etukäteen selvä. Kaikille kokouksen osanottajille, samoin kuin kaikille silloisen työväenliikkeen jäsenille, oli se selviö, josta ei oltu eri mieltä ja joka ei aiheuttanut edes keskustelua.
Tämän selittää se ihastus, jota koko maailman työväenliikkeessä silloin tunnettiin Saksan sosialidemokratiaa kohtaan.
Sen voimakkaat poliittiset ja taloudelliset järjestöt, sen rikas sanomalehdistö ja kirjallisuus, — hyväkö vai huono, se on toinen asia, mutta kumminkin sellainen, joka joukoissa kehitti ja teki yleiseksi marxilaisuuden aatteet, — sen sitkeä taistelu bismarckilaisuutta vastaan, sen jatkuva eteneminen voitosta voittoon, kaikki tuo antoi sille mitä suurimman auktoriteetin koko maailman työväen silmissä ja teki sen esikuvaksi työväenliikkeelle, joka alkoi voimakkaasti kehittyä menneen vuosisadan 80-luvulta alkaen. Ja luonnollista on, että kaikki marxilaiset tunsivat ja kutsuivat itseään sosialidemokraateiksi, sillä siihen aikaan eivät sosialidemokratian kielteiset puolet olleet ehtineet ilmetä riittävän selvästi, sen myönteiset puolet, yleisen sekasorron ja järjestymättömyyden keskellä, häikäisivät silmiä. Silloin se oli työväen liikkeen ainoana muotona, missä marxilaisuus esiintyi, proletariaatin itsenäisen poliittisen liikkeen ainoana muotona.
Sosialidemokratian seuraava kehitys, niin Saksassa kuin muissakin maissa, on osoittanut, että sen keskuudessa on kaksi virtausta, aivan erilaisia luonteeltaan. Toinen niistä todella on tahtonut pysyä vallankumouksellisen kommunismin pohjalla, ja sillä oli tarkoituksenaan porvariston avoin kukistaminen, toimeenpannakseen proletariaatin diktatuurin ja toteuttaakseen sosialistisen järjestelmän. Toinen on päivä päivältä yhä enemmän luopunut marxilaisuudesta ja vallankumouksesta ja on se suorastaan pyrkinyt muuttamaan proletariaatin porvariston lisäkkeeksi. Tämä sosialidemokratian maltillinen, opportunistinen siipi, joka on nojautunut puolueeseen tunkeutuneeseen pikkuporvarilliseen ainekseen ja joukoista irtautuneeseen työläisbyrokratian kermaan, on kaikin tavoin koettanut kitkeä pois sosialidemokratiasta vallankumouksellisen hengen ja muuttaa sen sosiali-reformistiseksi (yhteiskunnallisten uudistusten) puolueeksi, joka porvarillisen yhteiskunnan puitteissa taistelee osittaisten parannusten puolesta ja kieltäytyy päättävästä hyökkäyksestä kapitalistista järjestelmää vastaan, työväenluokan historiallisten tehtäväin toteuttamiseksi. Vähitellen saaden ylivoiman kansainvälisessä sosialistisessa liikkeessä tämä siipi vei toisen Internatsionaalen siihen voimattomuuteen ja häpeään, joka tahrasi sosialistien enemmistön menettelyn maailmansodan aikana 1914 ja sitä seuraavina vuosina.
Silloin, taistelun kehittyessä Internatsionaalea turmelevaa periaatteetonta opportunismia vastaan nostivat muutamat marxilaisuuden vanhoille opeille uskollisina pysyneet toverit, muun muassa kysymyksen »sosialidemokratia»-nimityksen hylkäämisestä, jonka nimityksen liikkeessä voitolle päässeet opportunistit olivat saattaneet niin huonoon valoon. Meillä tov. Lenin esitti palattavaksi vanhaan »kommunisti»-nimitykseen, jota aina olivat käyttäneet tieteellisen sosialismin perustajat K. Marx ja Fr. Engels.
Samalla esitettiin jätettäväksi pois kaiken ajatuksen menettänyt sana »bolshevikki», jonka liikkeen vanhat jäsenet ymmärsivät, mutta joka oli aivan vieras puolueen uusille jäsenille. Se ei ilmaissut mitään, paitsi aivan tilapäistä seikkaa, sitä, että toisessa puoluekokouksessa, v. 1903, vasen sivusta oli enemmistössä (bolshinstvo). Mutta heinäkuun päivien jälkeen 1917, sen jälkeen kun porvaristo aloitti puolueemme julkisen vainon, mutta varsinkin sen jälkeen kun etupäässä bolshevikit olivat toimeenpanneet lokakuun vallankumouksen, joka antoi vallan työläisille ja talonpojille, useimmat toverit alkoivat kallistua sille puolelle, että puolueen »kommunistisen» nimityksen rinnalla on säilytettävä, ainakin jonkin aikaa, myös nimitys »bolshevikit», niin kauan kuin työläisjoukot vielä eivät ole omaksuneet (nykyiselle sukupolvelle) uutta »kommunisti»-nimitystä.
Yllämainittujen näkökohtain johtamana VII:s puoluekokouksemme, joka pidettiin tammikuulla 1918, päätti muuttaa puolueemme nimen »Venäjän Kommunistiseksi (bolshevikkien) Puolueeksi».
Kokouksessa esiinnyin tätä toimenpidettä vastaan. Muun muassa osotin, että, mikä merkitys alunperin liekin ollut sanalla »sosialidemokraatti», on se vähitellen tullut merkitsemään vallankumouksellista kommunistia, ja että proletaarijoukot, jotka tämän lipun alla ovat järjestyneet itsenäiseksi poliittiseksi puolueeksi, ovat sellaiseksi myös tottuneet ymmärtämään tämän nimityksen. Erikoisesti asetuin puoltamaan vanhaa nimeämme »Venäjän Sosialidemokraattinen Tvoväen-Puolue». jonka nimen omaten Venäjän työväenluokka oli antanut itsevaltiudelle ensi iskut, yhdistynyt mahtavaksi voimaksi ja riistänyt vallan porvariston käsistä. Painostin sitä, että ainoastaan meidän puolueemme, joka on koonnut riveihinsä poliittisesti järjestyneiden Venäjän työläisten valtavan enemmistön ja joka on pysynyt uskollisena periaatteilleen, on oikeutettu tähän nimeen, joka on tullut kansanomaiseksi proletaarijoukkojen keskuudessa juuri sen työn tuloksena. Kaikki muut ryhmät ja joukkiot, jotka esiintyvät tämän lipun alla — plehanovilaiset, menshevikit (isänmaan-puolustajat ja sovittelijat), »yhdistäjät», — mutta ovat erkaantuneet työväen joukoista tai esiintyvät sitä pettävinä ryhminä, eivät omaa mitään oikeutta tähän nimitykseen. Mutta kumminkin he, siinä tapauksessa, että tuon nimen hylkäämme, käyttävät sitä hyväkseen ja tehtyään sen pitämisen monopolikseen, käyttävät muodostunutta tilannetta omiin tarkotuksiinsa, joilla ei ole mitään yhteistä proletariaatin etujen kanssa.
Pelkäsin samaa, mitä aikoinaan, tosin toisissa olosuhteissa, Marx ja Engels olivat pelänneet kun, tunnustaen mielessään, että vanha Internatsionaale oli kuollut, kuitenkin koettivat jonkin aikaa säilyttää sen muodollista olemassaoloa ja sitä varten vaativat Pääneuvoston siirtämistä New-Yorkiin. Silloin Marx pelkäsi, että (hänen voimakasta kieltä käyttääksemme) moniaat »idiootit» ja »seikkailijat» saisivat ruveta Internatsionaalen etunenään, anastaa sen kunniakkaan nimen ja toiminnallaan vain häväistä sen. Marxin ja meidän tilanteemme välinen ero on siinä, että Marxilla sillä hetkellä ei ollut käsissä muuta järjestöä, joka olisi voitu panna »idioottien» ja »seikkailijain» anastamaa Internatsionaalea vastaan, sen sijaan, että meidän käytettävissämme on puolue, mikä on sata kertaa voimakkaampi ja vaikuttavampi kuin kaikki sovittelijaryhmät yhteensä. Mutta sittenkään ei haluttaisi luovuttaa heidän häväistäväkseen »Venäjän Sosialidemokraattisen Työväen-Puolueen» vanhaa lippua. Ja miten paljon he sitä häpäisevät, näkyy jo siitäkin, että »V.S.-D.T.P:n» lipun suojassa nämä herrat saarnaavat nyt porvariston vallan uudistamista, tämän lipun alla he ovat boikoteeranneet proletariaatin vappujuhlaa j.n.e.
Näillä perusteilla ehdotin, heittäen pois bolshevikki»-nimityksen, että meidän puoluettamme kutsuttaisiin: »Venäjän Sosialidemokraattinen Työväen Puolue (Kommunistit)», jotta sillä tavoin säilytettäisiin oma traditsioninen nimitys ja sen ohella painostettaisiin lisätyllä sanalla »kommunistit» sitä, mikä eroittaa meidät sovittelijoista, sosialipettureista ja kaikenlaisista opportunisteista.
Todisteluni eivät vakuuttaneet tovereita. Liian suuri oli petos, jonka sosialidemokratian lipun alla opportunistit olivat tehneet; liian syvä oli eroitus proletaarisen kommunismin todellisten kannattajain ja menshevikkien sosialipetturiryhmien välillä, jotka jälkimäiset toimivat »sosialidemokratian» lipun alla. Ja enemmistö kevein mielin luopui nimityksestä, jonka sosialipetturit olivat tallanneet lokaan ja lianneet, ja palasivat vanhaan proletaarisen vallankumouksen kannattajain nimeen, »kommunisti»-nimitykseen.
Meidän pelkomme, että sovittelijat koettavat käyttää hyväkseen meidän heittämäämme pukua tarpeisiinsa, osoittautui oikeaksi. Menshevikit ulvoivat kaikkiin ilmansuuntiin:
— Ahaa! Näettekö: he (s.o. bolshevikit) luopuvat sosialidemokratiasta! He ovat ottaneet uuden nimen: kommunistit. Sillä he osottavat sukulaisuutensa anarkismin kanssa! Vain me olemme nyt jääneet sosialidemokratian. s.o. (!) proletariaatin todelliseksi, ainoaksi puolueeksi j.n.e., j.n.e.
Ja kärsittyään Moskovan Neuvoston uusintavaaleissa (yhdessä »marxilaisten» liittolaistensa — oikeisto-sosialivallankumouksellisten kanssa) tappion, menshevikit turvautuivat (omasta mielestään) vaikuttavimpaan keinoon ja omistivat kokonaisuudessaan itselleen meidän tarpeettomana poisheittämämme verhon. Menshevikkien Keskus-Komitea hyväksyi 13 p:nä huhtikuuta 1918 seuraavan päätöslauselman:
»Ottaen huomioon, että tätä nykyä, ainoana yleisvenäläisenä sosialidemokraattisena työväen joukkojen puolueena on V.S.-D.T.P. (yhtynyt) ja että se yhä enemmän käsittää kaikki sosialidemokratian pohjalla olevat järjestöt, on Keskus-Komitea päättänyt: puoluetta tullaan tästedes kutsumaan 'Venäjän Sosialidemokraattinen Työväen Puolue', ilman täydennystä 'menshevikit' tai 'yhdistyneet'.
»Keskuskomitea kehottaa kaikkia paikallista järjestöjä noudattamaan tätä määräystä.»
Siis, paremman puutteessa, menshevikit omistavat itselleen, kuten ranskalainen sanansutkaus kuuluu, oikeuden »lyödä rahaa» vanhalla puoluenimityksellä, joka puoluepäätöksemme jälkeen oli tehty res nullius (ei kenenkään omaksi).
Onneksi olkoon! Huvitelkoot itseään moisilla lapsellisilla silmänkääntötempuilla. Mitään tuloa he eivät niistä saa ja toivomaansa sievoista poliittista pääomaa hukatusta viattomuudesta eivät kokoon saa.
Mutta onko todella puolueemme nykyinen nimitys jotain »uutta» ja työväen liikkeen historiassa ennen olematonta? Ja toiseksi, onko se todella anarkistien omaisuutta, jonka me heiltä olemme riistäneet rohkealla »aatteellisella» äkkihyökkäyksellä.
Kas siitä on kysymys. Ja vain menshevikkien ja anarkistien typeryyden tai ilkeyden omaten voi siihen vastata myöntävästi.
XIX vuosisadan 60- ja 70-luvuilla olivat »sosialismi»-käsite ja »kommunismi»-käsite melkein yhtä; välistä niiden kesken koetettiin tehdä se ero, että sosialismi muka ulottuu ainoastaan tuotannon yhteiskunnallistuttamiseen ja suunnitelmalliseen järjestämiseen, sensijaan että kommunismi käsittää myös kulutuksen piirin, noudattaen määritelmää: »jokaiselta kykyjensä ja jokaiselle tarpeittensa mukaan», että sosialismi poistaa yksityisomistuksen ainoastaan tuotannonvälineisiin nähden, mutta kommunismi myös kulutusesineihin nähden.
Todellisuudessa ei niiden välillä ole periaatteellista eroa, eikä ole mitään syytä ajatella sosialismia kommunismin vastaiseksi, sille asiallisesti vihamieliseksi järjestelmäksi — ei ainakaan siinä mielessä, minkä nämä nimitykset ovat meidän aikanamme saaneet. Olkoon, että sosialismi-käsitteeseen on yhdistynyt ennen kaikkea ajatus tuotannovälineiden yksityisomistuksen muuttamisesta yhteisomaisuudeksi ja epäjärjestyksellisen, säännöstelemättömän yksityistuotannon muuttamisesta suunnitelmallisesti, yleisen suunnitelman mukaan järjestetyksi yhteiskunnalliseksi tuotannoksi, ja kommunismin käsitteeseen yhtyy vielä myös erikoisajatus yhteiskunnalliseksi tehdyn talouden kulutusesineidenkin muuttamisesta yhteisomaisuudeksi ja niiden jakamisesta oikeudenmukaisuuden ja yhdenmukaisuuden perusteilla, kulutuksesta riippuen, eikä yhteiskunnan eri jäsenten voimasta ja tuottavaisuudesta riippuen. Mutta onhan aivan selvää, että tässä on yksinkertaisesti puhe sosialistisen järjestelmän eri kehitysasteista.
Sen ensimäisellä asteella työväenluokan huomio luultavasti tulee kääntymään etupäässä tuotantokysymykseen, sen järjestämiseen ja työn tuottavaisuuden lisäämiseen, s.o. mahdolllisimman suuren kulutustarpeiden ja tuotantovoimain määrän luomiseen, mutta kysymys oikeudenmukaisesta jakelusta esiintyy vasta sosialismin toteutumisen jälkeen, s.o. sitten kun lopullisesti on siirrytty kapitalismista sosialistiseen aikakauteen. Tällä tavalla puhtaasti kommunistiseksi tulee sosialistisen yhteiskunnan toinen aste. Mutta selvää on, että näinkin asian ymmärtäen täydellinen kommunismi on vain sosialismin täyttymistä, mutta ei ollenkaan jotakin siitä erillään olevaa ja sen kanssa ristiriitaista. Päinvastoin, täydellinen kommunismi on vaan sosialismin luonnollinen tulos ja korkein aste, — ainakin siinä näiden sanojen merkityksessä, mikä meidän päivinämme on vallalla.
Mutta XIX vuosisadan 30- ja 40-luvulla, kun työväenliike alkoi syntyä ja kehittyä, eivät nämä kaksi sanaa merkitykseltään ensinkään sopineet yhteen. Silloin kutsuttiin sosialisteiksi ihmisiä, jotka olivat sitä mieltä, että kapitalistinen järjestelmä (silloin sitä ei vielä siksi kutsuttu) ei ole mikään ihanteellinen ja täydellinen, että sen vallitessa ei ollenkaan kaikki mene parhainpäin tässä maailmoista parhaimmassa, että se on muutosten alaisena. Se yhdisti sosialistit. Mutta mihin toimenpiteisiin tulee ryhtyä tämän järjestelmän puutteellisuuksien poistamiseksi, kuinka syvälle tulee yhteiskunnallisten muutosten mennä, kuka tahtoo ja voi ne toteuttaa — näissä kysymyksissä sosialistit menivät kerrassaan hajalle. Yksi piirre oli kuitenkin yhteinen heille kaikille: he eivät olleet vallankumouksellisia, vaan uudistuksenharrastajia: he eivät pyrkineen kukistamaan vanhaa yhteiskuntaa, joka perustui luokkajakoon, vaan parantamaan ja täydentämään sitä; erilaisten ohjelmiensa toteuttamista varten he eivät vedonneet proletariaattiin, vaan yhteiskunnan muihin luokkiin tai, paremmin sanoen, ei niin paljon työläisiin kuin porvaristoon ja hallituksiin. Itse he olivat kaiken lisäksi etupäässä porvarispiireistä lähtöisin.
Mutta siihen aikaan itse työväen keskuudessa (Englannissa, Ranskassa, saksalaisten siirtolaisten ja käsityöläisten kesken Pariisissa ja muissa kaupungeissa) aikoi muodostua salaisia seuroja, jotka vähitellen muokkasivat proletaariselle liikkeelle ohjelman ja menettelytavan. He pyrkivät kukistamaan kapitalistisen järjestelmän työläisten vallankumouksellisen kapinan avulla ja anastamaan itselleen vallan porvariston täydellistä poliittista ja taloudellista riistämistä varten ja sellaisen järjestelmän saätämiseksi, jossa työväenluokalle kuuluisivat kaikki tuotantovaiheet. He kutsuivat itseään kommunisteiksi. Heidän ajatustensa lopullisena ilmauksena esiintyi »Kommunistisen Puolueen Manifesti», jonka Marx ja Engels olivat laatineet »Kommunistien Liiton» toimesta, — järjestön, joka oli saanut alkunsa ulkomailla olevista saksalaisista työläisryhmistä, — ja jonka Manifestin hyväksyi tämän Liiton toinen edustajakokous marraskuussa 1847.
Selvittäen v. 1890 (s.o. silloin kun »sosialismi»- ja »kommunismi»-käsitteet jo olivat yhteen sulaneet), minkätähden »Manifestin» kirjoittajat eivät voineet kutsua sitä sen julkaistessaan »sosialistiseksi», vaan nimittivät sen »kommunistiseksi», sanoo Engels:
»Sosialisteilla tarkoitettiin vuonna 1847 kahdenlaatuista väkeä. Toisaalta eri utooppisten järjestelmäin kannattajia, varsinkin Englannin owenilaisia ja Ranskan fourierilaisia, jotka molemmat ryhmät jo silloin olivat kutistuneet pelkiksi vähitellen sukupuuttoon kuoleviksi lahkokunniksi. Toisaalta mitä mitä moninaisimpia yhteiskuntapuoskareita, jotka kukin omilla ihmelääkkeillään ja mikä minkäkinlaatuisella paikkaustyöllä tahtoivat poistaa yhteiskunnalliset epäkohdat tuottamatta pienintäkään vahinkoa pääomalle ja liikevoitolle. Molemmissa tapauksissa ne olivat väkeä, joka oli työväenliikkeen ulkopuolella ja joka etsi pikemminkin kannatusta »sivistyneiltä» luokilta. Se työläisten osa taas, joka vakuutettuna pelkän poliittisen kumouksen riittämättömyydestä, vaati yhteiskunnan perinpohjaista uudistusta, kutsui itseään silloin 'kommunisteiksi'.
»Sosialismi merkitsi 1847 porvarillista liikettä, kommunismi — työväenliikettä. Sosialismi oli ainakin mannermaalla salonkien vieraana, kommunismi — aivan päinvastoin. Mutta kun me siihen aikaan jo olimme jyrkästi sitä mieltä, että 'työläisten vapauttamisen täytyy tapahtua työväenluokan itsensä työllä', niin emme voineet hetkeäkään olla kahden vaiheilla, kumman näistä nimityksistä valitsisimme. Ja jälestäpäin ei ole koskaan pälkähtänyt päähämmekään siitä luopua.»[1]
Siinä määrin eivät luopuneet, että ensimäisen Internatsionaalen koko olemassaolon aikana he aina nimittivät itseään kommunisteiksi ja ohjelmaansa kommunistiseksi, ja Internatsionaalen (Kans. Väl. Työväen-Yhdistyksen) hajoamisen jälkeen Sorgelle 12–17 p:nä syysk. v. 1874 kirjoitetussa kirjeessä Engels nimenomaan kutsui kommunisteiksi niitä Internatsionaalen aineksia, jotka »ovat pysyneet uskollisina vanhalle laajalle ohjelmalle», ja lausui toivomuksen, että tuleva (toinen) Internatsionaaie »tulee puhtaasti kommunistiseksi ja nostattaa lipullaan juuri meidän (s.o. hänen ja Marxin) periaatteet».
Marx ja Engels, nykyaikaisen proletaarisen teorian perustajat, olivat aina kommunisteja ja kutsuivat itseään kommunisteiksi. Ja heidän oppinsa on tieteellinen vallankumouksellinen kommunismi.
Siis mitään »uutta» ei siinä ole, että kommunistiseksi kutsuu itseään sellainen proletaarinen puolue, joka pyrkii todella muuttamaan itse porvarillisen järjestelmän perustat valtaamalla vallan, säätämällä työväen diktatuurin ja vähitellen järjestämällä yhteiskunnallisen tuotannon systemaattisesti hyökkäämällä yksityisomistuksen piiriin. Se voi näyttää uudelta ainoastaan Martovista, joka on unhoittanut kaiken vanhan, ja sillä, minkä hän nyt on oppinut, on hyvin vähän yhteistä marxilaisten traditsionien kanssa yleensä ja »Kommunistisen Manifestin» kanssa erikoisesti.
No, mutta kuinka on sosialidemokratian laita? Tämänkään kysymyksen historia ei puhu Jussi Huonomuististen hyväksi.
Sana »sosiaalinen» tai »sosialistinen demokratia» esiintyi Ranskassa 40-luvulla. Se merkitsi sitä ryhmää tai sitä suuntaa, joka pyrki ei ainoastaan poliittisiin (eroitukseksi puhtaasti demokraattisesta), vaan myös sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin, uudistuksiin. Tälle suunnalle kuvaavia ovat sellaiset oliot kuin Becker, Vidale, Louis Blanc, osittain Proudhon y.m. Tästä suunnasta sanotaan »Kommunistisessa Manifestissa», että »Ranskassa kommunistit asettuvat sosialidemokraattisen puolueen rinnalle vanhoillista ja radikaalista porvaristoa vastaan».[2]
Tämä suunta, mikä kokonaan eroaa todellisesta proletaarisesta kommunismista, oli olemukseltaan pikkuporvarillinen. Varsinaista osaa se alkoi näytellä sitten, kun proletariaatti oli kärsinyt tappion v. 1848. Epäillen voimiaan kieltäytyi proletariaatti suorasta vallankumouksellisesta hyökkäyksestä porvarillista yhteiskuntaa vastaan kokonaisuudessaan. Toiselta puolen se heittäytyi pieneen edistysnäpertelyyn, ja toiselta puolen katosi kokonaan näyttämöltä. Silloin astui esille sosialidemokratia, joka esitti liittoa työläisten ja radikaalismielisten pikkuporvarien kesken.
Yhteen aikaan (1849–1850) voitiin toivoa, että tämä kokoomus pääsee voitolle vastavallankumouksellisesta suurporvaristosta. Ja todellisten kommunistien, Marxin, Eagelsin ja heidän ystäväinsä, jotka kuuluivat »Kommunistien Liittoon», täytyi määritellä suhteensa tähän »sosiaaliseen demokratiaan», minkä he tekivätkin tunnetussa Kommunistien Liiton Keskus-Komitean kiertokirjeessä maaliskuulla 1850.
Tässä julistuksessa he määritellysti lausuvat ajatuksensa proletaari-kommunistien liittoa vastaan tämän pikkuporvarillisen ryhmän kanssa, joka, heidän sanojensa mukaan, lähtien pikkuporvariston vaikeasta asemasta, pyrkii »muodostamaan suuren vastustuspuolueen, mikä yhdistää kaikki demokratian keskuudessa olevat vivahdukset, s.o. pyrkii vetämään työläiset puoluejärjestöön jossa käytetään yleisiä sosialidemokraattisia lauseita mitkä salaavat pikkuporvariston erikoisharrastuksia, mutta missä proletariaatin määritellyt vaatimukset tulee työntää toiselle sijalle yleisen sovun tähden.»[3] Kiertokirje jyrkästi tuomitsee tämän sovittelun, joka joiltain puoliltaan muistuttaa meidän sovittelija-ryhmiemme, menshevikkien ja oikeistolaissosialivallankumouksellisten, harrastuksia.
Ei mitään pysyvää liittoa porvarillisen demokratian, vallankumouksellisenkaan, kanssa. Todellisen vallankumouksellisen esiintymisen hetkellä muodostuu väliaikainen liitto itsestään. Mutta sekä taistelun aikana (suurporvaristoa vastaan) että voiton jälkeen tulee proletariaatin, porvarillisen demokratian vaatimusten rinnalla, esittää omat vaatimuksensa. Uuteen demokraattiseen vallankumoushallitukseen nähden on sen noudatettava avoimen epäilyn taktiikkaa, ja ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa kukistettava tämä vallankumoushallitus, otettava valta omiin käsiinsä ja ryhdyttävä toteuttamaan kommunistista ohjelmaa.
Näemme täten, että aluksi »sosialidemokratia» syntyi maailmaan porvarisdemokraattisen puolueen muodossa, jonka suhteen todellinen kommunistinen puolue noudatti avoimen epäilyn taktiikkaa ja jonka kanssa se aikoi alottaa taistelun vallasta seuraavana päivänä yhteisen voiton jälkeen.
Ei mitään uutta auringon alla, herrat sovittelijat: uutta ei ole kommunismi, eikä »sosialidemokratia».
Tosin tällä ensimäisen kutsunnan sosialidemokratialla oli hyvin vähän yhteistä uusimman ajan sosialidemokratian kanssa. Mutta tässäkin tulee tehdä eroitus.
Sosialidemokratia nimityksen otti uudelleen Saksan työväenpuolue. Se, ensiksikin, pakotettuna toimimaan maassa, missä ei vielä ollut edes poliittisten vapauksien perusteita, ja, toiseksi, ollen työväenpuolue, tahtoi nimessään painostaa sitä, että maan demokratisoimis-tehtävien rinnalla se ajaa myös yhteiskunnallisen uudistuksen asiaa. Jälkimäistä se ajatteli vanhan marxilaisen kommunismin hengessä, s.o. siinä muodossa, että yksityisomistuksin perusteella oleva yhteiskunta on perinpohjin hävitettävä ja sijalle pantava kommunistiselle pohjalle rakennettu yhteiskunta ja tämän uudistuksen toteuttamiskeinona esitti se proletariaatin toimeenpanemaa poliittisen vallan valtaamista.
Sosialidemokratia oli näin ollen kaiken kaikkiaan kommunismin pohjalla. Mutta turmiolliseksi osottautui sosialidemokratialle tuollainen kahden eri asian ajaminen, joita se, historiallisien edellytyksien vuoksi, ei pystynyt sovittamaan eikä oikealla tavalla rinnastamaan. Mainittuaan maksimi-ohjelmassaan kommunistiset päämääränsä, keskitti se koko voimansa taisteluun minimi-ohjelman puolesta, missä esitettiin luonteeltaan puhtaasti demokraattisia, porvarillisen järjestelmän puitteissa toteutettavia päämääriä. On yleensä tunnettua, mihin tämä kaksinaisuus on johtanut. Se on vienyt täydelliseen poliittiseen ja siveelliseen vararikkoon ei ainoastaan Saksan sosialidemokratian, vaan myös koko toisten Internatsionaalen, missä tällä puolueella oli hallitseva osa.
On erittäin merkillepantavaa, että Marx ja Engels, joille läheisimpänä kaikista muista sosialidemokraattisista puolueista luonnollisesti oli Saksan sosialidemokraattinen puolue, eivät koskaan kutsuneet itseään sosialidemokraateiksi, vaan kommunisteiksi. Asia, tietysti, ei ole sanoissa, nimityksessä, vaikka myös itse nimitys heistä tuntui kaksimieliseltä ja epäonnistuneelta. Vähän ennen kuolemaansa, nimittäin v. 1894, s.o. senjälkeen kun jo oli hyväksytty puolueen Erfurtin ohjelma, Engels selitti pitävänsä »sosialidemokratia»-nimitystä aivan harhaanjohtavana ja selitti, että hänen ja aikoinaan Marxin on ollut aivan mahdotonta käyttää tätä sanaa kuvaamaan heidän erikoista, s.o. vallankumouksellista, kommunistista kantaansa. Nyt muutoin Engels oli valmis, vaikka raskain mielin, tyytymään tähän juurtuneeseen nimitykseen, mutta hän katsoi samalla tarpeelliseksi huomauttaa, ettei tämä nimitys sovi puolueelle, jonka taloudellinen ohjelma ei ole pelkästään sosialistinen tämän sanan yleisessä merkityksessä, vaan suorastaan kommunistinen (sentähden ei kelpaa puoluenimityksen ensimäinen osa »sosiali»!) ja jonka lopullisena poliittisena päämääränä on kokonaisuudessaan valtion hävittäminen, siis myöskin — demokraattisen valtion (sentähden ei kelpaa puoluenimityksen toinenkaan puolikas!). On selvää, että Engels hylkäsi puoluenimityksen molemmat osat ja elämänsä ehtoona ilmeisesti kallistui »Kommunistisen puolueen» vanhaan nimitykseen, jättämättä sijaa millekään epäselvyydelle, sovittelulle ja väärintulkinnalle.
Mutta, toistamme vielä, asia, tietysti, ei ole nimityksessä, ja sellaiset viisaat miehet kuin Marx ja Engels eivät olisi nostaneet melua sanojen tähden. Sosialidemokratian sisältöönkin nähden olivat he tyytymättömät jopa sen olemassaolon sankarikaudella, jolloin sen kielteiset puolet eivät olleet ehtineet ilmetä täysin määrin ja voivat näyttää vain lastentaudilta.
Joka tuntee Marxin kirjevaihdon, tietää hyvin, kuinka ankarasti Marx tuomitsi (jopa 60-luvullakin) sosialidemokratian horjumisen, sen luopumisen vallankumouksellisesta kommunismista, sen kuhertelun porvarillisen demokratian kanssa (jopa Liebknechtissäkin!), millä voimalla hän hyökkäsi kaikkia yrityksiä vastaan, jotka pyrkivät sekottamaan kommunismin puhtaaseen viiniin porvarilleen aatemaailman likavettä. »Sos.-dem. puolueessa haisee mätä», — sanoi kuivasti vanha kommunisti, kun 1870-luvun lopulla sosialidemokratiassa ilmeni ensimäiset opportunismin oireet, jotka lopulta siinä ovat puhjenneet niin täyteen kukkaan. Engels ei tässä suhteessa jäänyt ystävästään jälkeen.
Heidän Saksan sosialidemokratiaa kohtaan omaamansa tyytymättömyyden perustana oli se seikka (joka heidän eläessään muuten ei vielä ollut niin selvästi havaittavissa), ettei tämä ollut olemukseltaan yhteiskunnallisen vallankumouksen puolue, vaan sosialistisen oppositsionin puolue — ihanne, joka nytkin on rakas meidän menshevikeillemme. Peitetyssä ja itse puolueen perustajille vielä tajuamattomassa muodossa pujahti tämä opportunistinen pyrkimys itse »sosialidemokraattisen» puolueen nimeen, varsinkin tämän sanan jälkipuoliskon muodossa. Se sosialidemokratian puoli, joka puhui sen pyrkimyksestä väkivalloin kukistaa porvaristo, työväenluokan toimeenpanemasta vallan anastuksesta, proletariaatin diktatuurin säätämisestä, valtion hävittämisestä, — alkaen porvarillisesta ja sitten toimeenpanemalla sosialistinen järjestys, myös valtion hävittämisestä yleensä luokkaherruuden ja luokkasorron välineenä, — tämä puoli vähitellen poistettiin, työnnettiin takasijalle ja hävitettiin käytännöllisen politiikan piriistä. Sen sijaan samassa määrin tunki esille sosialidemokratian toinen puoli, demokraattinen puoli, joka puhui suorasta ja päättävästä pääoman ja porvarillisen valtion kimppuun käymisen hylkäämisestä, ja joka »työnsi etusijalle olevan järjestyksen parannuksilla paikkaamisen ja todella muutti sosialidemokratian työväen oppositsionipuolueeksi hänen korkeutensa kapitaalin hallitessa.
Vähitellen kommunistinen henki, joka vielä oli voimakkaana W. Liebknechtissä ia Bebelissa, yhä enemmän jätti sos.-dem. puolueen, ja erittäin voimakkaasti se rupesi siitä poistumaan nimenomaan sen jälkeen, kun se sanoissa (Erfurtin ohjelmassa) lopullisesti tunnusti marxilaisuuden.
W. Liebknechtin ja Bebelin paikalle, jotka huolimatta kaikista erehdyksistään ja ajottaisista horjahduksistaan porvarillisen demokratian puolelle, kuitenkin olivat vallankumouksellisia kommunisteja, astuivat Scheidemannit, Vollmarit, Legienit y.m., joissa kommunismia ei enää ollut hiventäkään, jotka olivat hengeltään puhtaita porvarillisia demokraatteja. Vastaava kehitys tapahtui myös muissa sosialidemokraattisissa (tai sosialidemokratiaa lähellä olevissa) puolueissa: Ranskassa, kommunistien Lafarguen, vanhan Guesden ja vanhan Vaillantin, hengen sijasta oli vallalla Renaudelin, A. Thomas'n y.m. tapaisten sosialismin pettureiden henki. Ympyrä on kuljettu, ja sosialidemokratia palasi lähtökohtaansa — kokoomukseen, missä vallalla olivat porvarisdemokraattiset harrastukset ja taka-alalle työnnettyinä puhtaasti proletaariset tehtävät.
Tämä erikoisen silmäänpistävästi paljastui sodan aikana, v. 1914 ja sitä seuraavina vuosina. Ja tämä se etupäässä saattoikin useimmat meidän toverimme palaamaan vanhaan kunniakkaaseen »kommunisti»-nimitykseen ja hylkäämään sosialidemokraatti-nimen, joka tietysti on yhdistetty suunnattomiin ansioihin maailman työväenliikkeessä, mutta jonka sosialipetturuuden voimakas sivumaku on turmellut. Säälittää erota rakkaasta vainajasta. Mutta mikäs siinä auttaa!
Tällä tavalla menetellen, s.o. hyljäten perinnäisen »sosialidemokratia»-nimityksen, kaksimielisyytensä tähden kelvottomana ja historiallisesti häväistynä, sekä palaten vanhaan »kommunisti»-nimitykseen, on puolueemme tässä tapauksessa vaan seurannut K. Marxin ja Fr. Engelsin esimerkkiä ja pysynyt uskollisena heidän hengelleen ja heidän opilleen.
No, hyvä, sanoo lukija. Dan'in polven menshevikkien jaarituksista te olette päässeet. Mutta miten olla yhdessä anarkistien kanssa? Heidät, raukat, te varmaan olette heittäneet syrjään, ryöstettyänne heiltä kommunistien nimen! Ainakin Martov vuodattaa kyyneleitä anarkisteja kohdanneen väkivallan johdosta, mikä on yhtä mieltäkuohuttavaa kuin »aatteellisten» ryövärien aseista riisuminen!
Mitäs, puhutaanpa vaan anarkisteistakin!
Jo ylläesitetystä lukija on voinut havaita, että kommunisteja (ja erittäinkin »Kommunistien Liitto» ja sen jäsenet, Marx ja Engels, meidän opettajamme ja oppiemme perustuksen laskijat) on ollut olemassa silloin, kun mistään anarkisteista ja erikoisesti »anarkisti-kommunisteista» ei ole ollut puhettakaan. Yksinäisiä anarkisteja oli jo XVIII:nnenkin sataluvun lopulla; Marxin aikalaisia olivat Stirner, Proudhon ja Bakunin, mutta eipä edes molemmat jälkimäisetkään, joita voidaan pitää nykyaikaisen anarkismin perustajina, koskaan kutsuneet itseään kommunisteiksi, vaan olisivat loukkaantuneet, jos joku olisi heitä sillä nimellä maininnut.
Ja todella: he olivat seuraajiaan johdonmukaisemmat.
Proudhonin ja Bakuninin teokset ovat täynnä sadatuksia kommunismia vastaan. Proudhonin sanojen mukaan kommunistinen yhteiskunta — »ei ole yhteiskunta, vaan lauma». Alettuaan kirjallisen uransa kommunismia arvostelemalla, Bakunin koko elämänsä kävi sen kanssa mitä kiivainta taistelua. Ihanteellinen kommunistinen järjestelmä, hänen vakaumuksensa mukaan, tulee joukoille kasarmiksi ja orjuudeksi. Hänestä oli sana »kommunismi» samaa kuin marxilaisuus, »valtio»- tai »auktoriteetti»-sosialismi. Kommunismin peruslähtökohdan — porvarillisen yhteiskunnan hävittämisen siten, että proletariaatti anastaa vallan ja panee toimeen työväen diktatuurin — hän periaatteessa hylkäsi. Eikä hän tiennyt mitään vastenmielisempää tuotetta kuin »Kommunistisen Puolueen Manifesti», eikä vihattavampia sanoja, kuin kommunismi ja kommunistit.
Ja, itse Internatsionaalessa Bakuninin kannattajat eivät koskaan kutsuneet itseään kommunisteiksi — ja aivan luonnollisista syistä: Kommunisteja ja kommunismia vastaan kävivät he leppymätöntä taistelua. He nimittivät itseään anarkisteiksi, federalisteiksi, valtiovastaisiksi tai auktoriteetti-vastaisiksi sosialisteiksi, kollektivisteiksi, välistä sosialistivallankumouksellisiksi, mutta eivät koskaan sanoneet itseään kommunisteiksi.
Tämä nimitys ilmestyy heille, ei ainoastaan marxilaisen, vaan myös anarkistisen Internatsionaalen jälkeen, joka oli olemassa vuoteen 1878. Tämän Internatsionaalen viimeinen jäännös, Jura-liitto, kutsui vielä syyskuussa 1879 ja syyskuussa 1880 koolle kaksi piirikokoustaan, joissa, Krapotkinin ottaessa niihin osaa, lopullisesti muodostettiin »anarkistisen kommunismin» ohjelma. Toisessa näistä piirikokouksista esitti Schwitzgebel »sosialistisen ohjelman», joka oli anarkistisen kollektivismin viimeinen Jura-liiton esittämä kirjallinen määritelmä. Krapotkin, Elisée Reclus ja Cafiero esiintyivät tätä vastaan ja kokoukselle esittivät lopullisesti poistettavaksi sanan »kollektivismi», joka heidän sanojensa mukaan oli menettänyt sen laajan merkityksen, joka sillä oli ollut 10 vuotta sitten, ja hyväksyttäväksi tunnussanan »anarkistinen kommunismi». Kokous yhtyi heihin ja tästä ajasta (s.o. 33 vuotta »Kommunistisen Manifestin» ilmestymisestä) »valtiovastaiset sosialistit» ottivat nimen »anarkistikommunistit» heidän entisten titteliensä kirjavan moninaisuuden sijaan.
Kysymme: voivatko nämä vastailmestyneet »kommunistit» (?) valittaa sitä, että heiltä on otettu »heidän (!!) tittelinsä». Ja kuka kenet tässä on ryöstänyt?
Kysymys muutoin ei ole siitä. On aivan silminnähtävää, että kommunistien kunniakkaaseen nimeen on oikeus ainoastaan niillä sosialisteilla, jotka eivät sanoissa, vaan tositeoissa ovat kommunismin ohjelman ja menettelytavan pohjalla, jonka meille ovat meidän edeltäjämme testamentanneet ja joka kirjallisesti on määritelty kuolemattomassa »Kommunistisen Puolueen Manifestissa». Tämä oikeus on nykyään Venäjällä ainoastaan meidän puolueellamme.
Menshevikit ovat marxilaisuuden pohjalla ainoastaan sanoissa: asiallisesti he ovat pelkästään porvarillisen demokratian muunnos ja voivat vaatia itselleen sosialidemokraattien nimeä sen alkuperäisessä pikkuporvarillisessa merkityksessä, jota me olemme kuvanneet kolmannessa luvussa ja kenties vielä nykyisen eurooppalaisen sosialidemokratian — Legienien ja Renaudelien oikean siiven merkityksessä, joka on muuttanut sos.-dem. puolueen »oppositsioni»-lisäkkeeksi (ei aina siksikään!), porvarillisille poliittisille puolueille. Nämä ryhmät ja niihin luettuna menshevikitkin ovat naamaltaan toiselta puolen sana-»marxilaisia», jotka lisäksi väärentelevät marxilaisuuden oleellisimmat osat, mutta toiselta puolen porvarillisia vallankumous-vastaisia, kommunisti-vastaisia (sosialisti-vastaisia, jos niin tahdotaan sanoa). Muutoin menshevikit eivät esitäkään vaatimusta kommunistien nimeen, pitäen sitä »anarkistisen» myrkyn saastuttamana. Sen parempi heille ja kommunismille!
Anarkisti-kommunistitkaan eivät ole kommunisteja muuta kuin sanoissa. He ovat tietenkin periaatteellisia yksityisomistuksen vihollisia, he puolustavat kaikkien tuotannonvälineiden julistamista yhteiskunnan omaisuudeksi, he erittäin halukkaasti alleviivaavat ei ainoastaan tuotannonvälineiden, vaan myöskin kulutusvälineiden yhteiskunnallistuttamisen välttämättömyyttä, ovatpa valmiit joskus meitä, »Kommunistisen Manifestin» seuraajia, pistelemäänkin tämän tärkeän kommunismin puolen luulotellusta unohtamisesta.[1*] Mutta sehän on tärkeätä kommunistisen vallankumuksen tulevalle, seuraavalle asteelle, jolloin ei ainoastaan ole lyöty hajalle porvariston valta, vaan myöskin on pääasiallisesti toteutettu sosialistinen tuotanto ja kohotettu tuotannolliset voimat. Mutta tällä hetkellä on pääkysymys nimenomaan välittömän toiminnan oikeiden ja tarkoituksenmukaisten menettelytapojen valinnassa, jotka sopivat kapitalismista kommunismiin siirtymisajalle.
Sentähden tulevaisuudessa, senjälkeen kun me, vastoin anarkismin menettelytapoja, vallankumouksellisen kommunismin omin menettelytavoin, osittain anarkisteille epämieluisan proletaarisen diktatuurin avulla, olemme lopullisesti murskanneet porvariston vallan ja saaneet aikaan sosialistisen järjestelmän, sanalla sanoen, — senjälkeen kun me todella olemme tehneet mahdolliseksi kommunististen periaatteiden toteuttamisen, sitten vasta anarko-kommunistit (jos heidän, kuten toivomme, ei siihen mennessä onnistu turmella työtämme!) saavat oikeuden nimittää itseään sekä anarkisteiksi että kommunisteiksi, sillä silloin on lopullisesti valtio hallitsemisen ja sorron välineenä hävitetty ja saatu aikaan kommunistinen järjestys.
Kommunisteja tulevaisuudessa, sillä anarkistisin menettelytavoin kommunismi ei koskaan toteudu, anarkisteja myös tulevaisuudessa, sillä anarkistisin menettelytavoin valtio ei koskaan tule hävitetyksi ja säretyksi! Niin ja ainoastaan niin historia asettaa kysymyksen.
Anarkistit (ohimennen sanoen ei krapotkinilainen tyyppi) tietysti eroavat edullisella tavalla menshevikeistä ja muista samanlaisista vastavallankumouksellisista ryhmistä, he kun ovat valmiit hyökkäämään porvaristoa vastaan aivan sen linnoituksissa, kukistamaan porvarillisen valtion proletariaatin etujen mukaisesti, vallankumouksellisella otteella riistämään vallan porvariston käsistä.
Mutta siitä eteenpäin alkaa heidän horjumisensa, heidän taktiikkansa jyrkästi eroaa todellisten kommunistien taktiikasta, joka todella on niiden pyhien käskyjen pohjalla, joita meille ovat antaneet proletariaatin taistelijat XIX vuosisadan 30-luvulta alkaen meidän päiviimme saakka.
Eiväthän turhanpäiten meidän opettajamme, Marx ja Engels, kuolemattoman »Kommunistisen Puolueen Manifestin» tekijät, luihin ja ytimiin asti vallankumoukselliset kommunistit, käyneet aina säälimätöntä taistelua kaikkia anarkismin vivahduksia vastaan. Kaikki anarkistien jutut Marxin ja Engelsin »valtio»-, »auktoriteetti»- ja muusta kommunismista ovat vain surkeita sanoja ja kysymyksen ydintä ymmärtämättömien ihmisten lörpöttelyä. Marxilaisuus ei ollenkaan eroa anarkismista siinä, että se muka tahtoisi »säilyttää» tai »ikuistuttaa» valtion, mutta anarkistit sen hävittävät. Ne ovat vanhoja kaskuja, joissa hampaat ovat heltyneet. Riita on siitä, kuinka se on hävitettävä — ja siinä on tämän kysymyksen ydin.
Jo »Kommunistisen Puolueen Manifestissa», jota kaikki anarkistit niin vihaavat, ovat Marx ja Engels määritellysti osottaneet proletariaatin diktatuurin väliaikaisen, mutta historiallisesti välttämättömän luonteen, he ymmärsivät oivallisesti, että kommunistinen vallankumous on prosessi, jossa yksi kehitysaste vaihtuu toiseen, mutta että tämän prosessin täyttyessä, tämän kehityksen tuloksena on oleva valtion sellaisenaan häviäminen.
»Kun kehityksen edistyessä, — sanotaan »Manifestissa», — häviävät luokkaerot ja koko tuotanto keskittyy liittoon yhtyneyden yksilöiden käsiin, silloin julkinen valta menettää poliittisen luonteensa. Poliittinen valta, tämän sanan erikoismerkityksessä, esiintyy yhden luokan järjestettynä voimana toisen sortamiseksi. Silloin proletariaatti taistelussa porvaristoa vastaan välttämättömästi yhdistyy luokaksi, vallankumouksen avulla tulee vallassaolevaksi luokaksi ja vallassaolevana luokkana väkivalloin hävittää vanhat tuotantosuhteet, ja näiden tuotantosuhteiden kanssa se hävittää luokkavastakohtien olemassaolon edellytykset, hävittää luokat yleensä ja siinä samalla oman luokkavaltansa.»[4]
»Vanhan porvarillisen yhteiskunnan sijalle luokkineen ja luokkavastakohtineen syntyy liitto, jossa kunkin vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytyksenä.»
Jotta kommunismin toteutuminen ja valtion hävittäminen olisi mahdollista, on välttämätöntä proletariaatin edelläkäypä diktatuuri — poliittisen herruuden viimeinen muoto, joka kiertämättömästi johtaa kaiken poliittisen vallan hävittämiseen, mutta jota paitsi tämä hävittäminen ei ole mahdollista.
Näitä ajatuksiahan Marx on toistanut polemiikissaan ensimäisen Internatsionaalen anarkistien kanssa lentolehti-kiertokirjeessä »Näennäinen hajaantuminen Internatsionaalessa».[5] Ei ole totta, sanoo hän siinä, että kommunistien ja anarkistien välinen riita olisi siinä, että edelliset muka tahtovat säilyttää valtion ja jälkimäiset tahtovat sen hävittää. Mutta anarkisteilla valtion hävittäminen siten, että se dekreetillä julistetaan poistetuksi, yhteiskunnallisen vallankumouksen aikana on pelkkä korulause, sensijaan, että tämä hävittäminen on luonnollisena seurauksena kommunistien menettelytavasta, jonka mukaan proletariaatin tulee vallata poliittinen valta hävittääkseen yhteiskunnan luokkajaon ja sillä tehdäkseen valtion olemassa-olon mahdottomaksi. Joka nousee proletariaatin diktatuuria vastaan, se tosiasiassa ikuistuttaa porvarillisen valtion; joka työväenluokan vallan-anastuksen johdosta nostaa melun vallankumouksellisten, sosialististen periaatteiden rikkomisesta, se parhaimmassa tapauksessa ei mitään ymmärrä proletariaatin historiallisista tehtävistä; joka suunnittelee kaikkien vallan aineksien hävittämistä silloin, kun sosialistista järjestelmää ei ole vielä saatu pystyyn eikä omistavain luokkaa vielä ole lopullisesti kukistettu, se tahallaan tai tahtomattaan hyödyttää vain porvariston asiaa. Kas, sitä Marx aina on sanonut anarkisteille heidän lörpötellessään »auktoriteetti»- ja »valtio»-kommunismista.
Sosialistiseen vallankumoukseen saakka marxilais-kommunistien ja anarkistien väliset erimielisyydet pääasiassa ovat siinä, onko välttämätöntä ja sallittavaa, proletariaatin valmistamiseksi yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, porvarillisen valtion käyttäminen (tehdaslainsäädäntö, taistelu reformien puolesta, poliittinen ja erittäinkin vaalitaistelu, proletariaatin järjestäminen itsenäiseksi poliittiseksi puolueeksi j.n.e») Anarkistit ovat sanoneet, ettei se ole sallittavaa, että se on vahingollista; marxilais-kommunistit ovat vakuuttaneet ja todistaneet, että se on ehdottoman välttämätöntä ja hyödyllistä. Kulunut aika on osoittanut vääräksi anarkistisen oikeaoppisuuden. Se myös lyö pirstaleiksi anarkistien tyhjät korulauseet marxilais-kommunistien taktiikkaa vastaan yhteiskunnallisen vallankumouksen hetkellä.
Nyt, kun tämä vallankumous on alkanut, jatkavat anarkistit hyökkäyksiään marxilais-kommunisteja vastaan. Minkätähden? Työläiset ovat ottaneet vallan porvaristolta. Sen anarkistit hyväksyvät. Mutta porvariston valta ei ole lopullisesti lyöty; uutta sosialistista järjestystä ei yhdessä päivässä toteuteta, dekreeteillä sitä ei järjestä. Työväenluokka kukisti porvarillisen valtion, joka oli tuotu työläisten orjuuden ikuistuttamiseksi, mutta sen kukistettuaan luo se kapitalismista kommunismiin siirtymisen ajaksi oman valtionsa työväen ja talonpoikain edustajain Neuvostojen muodossa. Tämä valtio asettaa, päämääräkseen sen vastakohdan, mihin vanha porvarillinen valtio pyrki. Ainoastaan tämän työväen valtion avulla, tämän työväen diktatuurin avulla, voivat työläiset viedä loppuun yhteiskunUallisen vallankumouksen ja sillä ikiajoiksi tehdä lopun kaikenlaisesta valtiosta, sen ohella myös itse proletariaatin diktatuurista. Viimemainitulla siten on väliaikainen, ylimenevä luonne, mutta se on ehdottoman välttämätön, kiertämätön, ja sentähden joukkojen vaisto ehdottomasti asettuu sen puolelle.
Anarkistien suosittelemat keinot siirtymiskautta varten ovat aivan epäselvät ja epämääräiset. Yksi asia vain on selvää, he esiintyvät työläisten jopa väliaikaistakin diktatuuria vastaan. Mutta jos heidän näkökantansa pääsisi voitolle, niin varmasti voisi sanoa, ettemme me koskaan kommunismia näkisi. Sosiaalinen vallankumous olisi tuomittu ehdottomaan häviöön, ja jonkun sekamelska- ja epäjärjestyskauden jälkeen porvariston ja pääoman valta olisi taas uudistettu.
Ainoastaan marxilais-kommunistien taktiikka pystyy turvaamaan yhteiskunnallisen vallankumouksen menestyksen, ainoastaan he tekevät lopun porvarillisesta yhteiskunnasta, joka on perustettu riistolle ja sorrolle: ainoastaan se johtaa meidät sosialistisen järjestyksen voimaansaattamiseen, jolloin ei tule olemaan sijaa taloudellisella riistolla, eikä poliittisella sorrolla; sanalla sanoen, ainoastaan se tuo voiton kommunismille, ei sanoissa, vaan tositeossa.
Ja ainoastaan meidän puolueellamme, »»Kommunistien Liiton» ja Internatsionaalen suoranaisella jälkekäisellä, joka on vallahkumouksellisen kommunismin vanhalla pohjalla, minkä ovat luoneet lukemattomat työläispolvet ja jonka Marx ja Engels ovat paperilla määritelleet, ainoastaan sillä on oikeus kommunistin nimeen.
[1*] Emme koskette!e tässä sitä (muuten varsin tärkeätä) kysymystä, että anarkistit ovat kommunismin yleisestä systeemistä omaksuneet ja soveltavat käytännössä etupäässä vain »kulutuskommunismia». Mutta se erikoinen keskustelunaihe.
[1] Ks. Friedrich Engelsin esipuheesta »Kommunistisen manifestin» vuoden 1890 saksankieliseen painokseen. MIA huom.
[2] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, Kommunistinen manifesti, luku IV: Kommunistien suhde erilaisiin oppositiopuolueisiin. MIA huom.
[3] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, Keskuskomitean vetoomus Kommunistien liitolle. MIA huom.
[4] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, Kommunistinen manifesti, luku II: Proletaarit ja kommunistit. MIA huom.
[5] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, Näennäistä hajaannusta Internationaalissa. MIA huom.