[...] »Manifestilla» on ollut oma kohtalonsa. Sen ilmestymishetkellä tervehti silloin vielä pienilukuinen tieteellisen sosialismin etujoukko sitä intomielin (kuten ensimmäisessä esipuheessa mainitut käännökset osoittavat), mutta pian sen työnsi taka-alalle Pariisin työläisten kesäkuussa 1848 kärsimästä tappiosta alkanut taantumus, ja vihdoin se »oikeuden nimessä» julistettiin pannaan Kölnin kommunisteille annetulla tuomiolla marraskuussa 1852.[12] Helmikuun vallankumoukseen liittynyt työväenliike hävisi julkiselta näyttämöltä, ja sen mukana myös »Manifesti» joutui taka-alalle.
Kun Euroopan työväenluokka oli jälleen kylliksi voimistunut aloittaakseen uuden rynnistyksen hallitsevien luokkien valtaa vastaan, syntyi Kansainvälinen työväenliitto. Sen tarkoituksena oli yhdistää Euroopan ja Amerikan työväenluokan kaikki taistelukykyiset voimat yhdeksi suureksi armeijaksi. Sen vuoksi se ei voinut ottaa välittömästi lähtökohdakseen »Manifestissa» esitettyjä periaatteita. Sillä täytyi olla ohjelma, joka ei sulkenut ovea Englannin trade unioneilta, Ranskan, Belgian, Italian, Espanjan proudhonisteilta eikä Saksan lassallelaisilta.[13] Tämän ohjelman — Internationaalin sääntöjen perustelut — Marx laati niin mestarillisesti, että sille antoivat tunnustuksensa jopa Bakunin ja anarkistit. »Manifestissa» esitettyjen periaatteiden lopulliseen voittoon nähden Marx luotti yksinomaan työväenluokan henkiseen kehitykseen, jonka täytyi olla väistämätön tulos yhteisestä toiminnasta ja mielipiteiden vaihdosta. Pääomaa vastaan käydyn taistelun tapahtumat ja vaiheet, tappiot vielä enemmän kuin voitot, eivät voineet olla osoittamatta taistelijoille, että heidän siihenastiset maailmanparannuskeinonsa ovat aivan riittämättömiä eivätkä olla tekemättä heidän mieliään vastaanottavaisemmiksi käsittämään perusteellisesti työväen vapautuksen todellisia edellytyksiä.[14] Marx oli oikeassa. Vuonna 1874, jolloin Internationaali laskettiin hajalle, työväenluokka oli aivan toinen kuin se oli ollut 1864 sitä perustettaessa. Proudhonilaisuus romaanisissa maissa ja erikoislaatuinen lassallelaisuus Saksassa tekivät kuolemaa ja jopa silloiset erittäin konservatiiviset englantilaiset trade unionit olivat vähitellen lähestymässä sitä kehitysastetta, jolloin 1887 Swanseassa pidetyn kongressin puheenjohtaja[15] saattoi lausua niiden nimissä: »Mannermaan sosialismi ei enää kammota meitä.» Tuo sosialismi oli kuitenkin 1887 miltei yksinomaan sitä teoriaa, jota »Manifestissa» julistetaan. »Manifestin» historia kuvastaa näin ollen jossain määrin nykyaikaisen työväenliikkeen historiaa vuodesta 1848 lähtien. Nykyisin se on epäilemättä koko sosialistisen kirjallisuuden levinnein kansainvälisin teos, kaikkien maiden miljoonien työläisten yhteinen ohjelma Siperiasta Kaliforniaan saakka.
Sen ilmestymisaikana emme sittenkään voineet nimittää sitä sosialistiseksi Manifestiksi. Sosialisteilla tarkoitettiin vuonna 1847 kahdenlaista väkeä: toisaalta erilaisten utopististen järjestelmien kannattajia, erikoisesti Englannin owenilaisia ja Ranskan fourierilaisia, jotka molemmat olivat silloin jo kutistuneet pelkiksi vähitellen sukupuuttoon kuoleviksi lahkokunniksi; toisaalta niitä mitä moninaisimpia sosiaalipuoskareita, jotka kukin erilaisilla maailmanparannuskeinoillaan ja kaikenlaisella paikkailulla tahtoivat poistaa yhteiskunnalliset epäkohdat vahingoittamatta vähääkään pääomaa ja liikevoittoa. Kummassakin tapauksessa se oli väkeä, joka oli työväenliikkeen ulkopuolella ja etsi kannatusta pikemminkin »sivistyneiltä» luokilta. Sitä vastoin se osa työväestöä, joka oli vakuuttunut pelkkien poliittisten mullistusten riittämättömyydestä ja vaati yhteiskunnan perinpohjaista uudistamista, nimitti itseään tuohon aikaan kommunisteiksi. Tuo kommunismi oli vain osapuilleen hahmoteltua, vain vaistomaista, monessa suhteessa karkeahkoa kommunismia; mutta se oli kyllin voimakas synnyttääkseen kaksi utopistista kommunistista järjestelmää: Ranskassa Cabetin »ikarialaisen» ja Saksassa Weitlingin järjestelmän. Sosialismi merkitsi 1847 porvarillista liikettä, kommunismi työväenliikettä. Sosialismi oli ainakin mannermaalla salonkikelpoinen, kommunismi taas oli aivan päinvastaista. Ja kun me jo siihen aikaan olimme lujasti sillä kannalla, että »työväenluokan vapauttamisen täytyy olla työväenluokan oma tehtävä»,[16] emme voineet hetkeäkään epäröidä, kumpi nimi on valittava. Eikä siitä luopuminen ole sen jälkeenkään koskaan pälkähtänyt päähämme.
»Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!» Vain harvat äänet vastasivat, kun sinkosimme nämä sanat maailmaan 42 vuotta sitten Pariisin vallankumouksen aattona, ensimmäisen vallankumouksen, jossa proletariaatti esiintyi omin vaatimuksin. Syyskuun 28. päivänä 1864 kuitenkin useimpien Länsi-Euroopan maiden proletaarit liittyivät muistoltaan kunniakkaaksi Kansainväliseksi työväenliitoksi.[17] Internationaali itse eli tosin vain yhdeksän vuotta. Mutta juuri tämä päivä on parhaana osoituksena siitä, että sen perustama kaikkien maiden proletaarien ikuinen liitto vielä elää ja on nyt lujempi kuin milloinkaan ennen. Sillä tänä päivänä, jolloin kirjoitan näitä rivejä, Euroopan ja Amerikan proletariaatti suorittaa taisteluvoimiensa katselmusta, taisteluvoimien, jotka on ensi kerran asetettu liikekannalle yhtenä armeijana, saman lipun alle ja saman lähimmän päämäärän puolesta: jo 1866 Internationaalin Geneven kongressin julistaman ja Pariisin työväenkongressin 1889[18] uudelleen julistaman lainsäädännöllisesti voimaan saatettavan kahdeksantuntisen normaalityöpäivän puolesta. Tämänpäiväinen näky on avaava kaikkien maiden kapitalistien ja tilanherrojen silmät näkemään, että nyt kaikkien maiden proletaarit ovat todella liittyneet yhteen.
Olisipa Marx vielä rinnallani näkemässä tämän omin silmin!
F. Engels
Lontoossa 1. toukokuuta 1890
(Julkaistu kirjassa »Das Kommunistische Manifest». London 1890.)
[12] Kölnin kommunistien oikeusjuttu (4. lokakuuta — 12. marraskuuta 1852), Preussin hallituksen järjestämä oikeusjuttu Kommunistien liiton 11 jäsentä vastaan. Väärennettyjen asiakirjojen ja valheellisten todistusten perusteella seitsemän valtiopetoksesta syytettyä sai 3–6 vuoden vankilatuomion. Marx ja Engels paljastivat Preussin hallituksen kansainvälistä työväenliikettä vastaan käyttämät provokatoriset menetelmät. Toim.
[13] Lassalle itse vakuutti meille monesti olevansa Marxin »oppilas» ja oli sellaisena luonnollisestikin »Manifestin» kannalla. Toisin oli niiden hänen seuraajiensa laita, jotka eivät menneet pitemmälle hänen vaatimustaan valtioluottoisista tuotanto-osuuskunnista ja jotka jakoivat koko työväenluokan valtionavun kannattajiin ja itseavun kannattajiin. (Engelsin huomautus.)
[14] Kustannusliike Edistyksen 6-osaisessa Valituissa teoksissa julkaiseman tekstin käännöksessä on tässä kohtaa (VT2, s. 327) virhe, jonka vuoksi lauseen jälkipuoliskon merkitys on kääntynyt vastakohdakseen. Virhe on tässä korjattu. Toim.
[15] — W. Bevan. Toim.
[16] Tämän teoreettisen väittämän Marx ja Engels olivat lausuneet useissa teoksissaan alkaen 1840-luvulta; tässä sanamuodossa se esiintyy Kansainvälisen työväenliiton säännöissä. Toim.
[17] Kansainvälinen työväenliitto (I Internationaali), työväenluokan ensimmäinen kansainvälinen joukkojärjestö, joka perustettiin 28. syyskuuta 1864 englantilaisten ja ranskalaisten työläisten koollekutsumassa työläisten kansainvälisessä kokouksessa. Kansainvälisen työväenliiton tosiasiallinen olemassaolo lakkasi 1873, mutta virallisesti se lakkautettiin Philadelphiassa 1876 pidetyssä konferenssissa. Toim.
[18] Ensimmäisen Internationaalin Genèven kongressi oli koolla 3.–8. syyskuuta 1866. Siinä oli läsnä 60 edustajaa Englannin, Ranskan, Saksan ja Sveitsin jaostoista ja työväenyhdistyksistä sekä Pääneuvostosta. Genèven kongressi vahvisti Kansainvälisen työväenliiton säännöt ja ohjesäännöt.
Työväen kansainvälinen sosialistikongressi, joka pidettiin Pariisissa 14.–20. heinäkuuta 1889, oli itse asiassa II Internationaalin perustava kongressi. Siinä oli läsnä 393 valtuutettua Euroopan ja Amerikan 20 maasta. Kongressin koollekutsumista edelsi sitkeä taistelu, jota marxilaiset kävivät Engelsin johdolla Ranskan possibilisteja ja heidän kannattajiaan vastaan Englannin sosiaalidemokraattisesta liitosta. Possibilistit kannattajineen kärsivät tappion saamatta tukea työväenpuolueiden enemmistön taholta eivätkä osallistuneet kongressiin.
Työväen kansainvälisessä sosialistikongressissa kuultiin sosialistipuolueiden edustajien kertomukset työväenliikkeestä kussakin maassa, kehiteltiin kansainvälisen työväenlainsäädännön perusteet ja esitettiin vaatimus kahdeksantuntisen työpäivän lakisääteisestä voimaansaattamisesta. Kongressi päätti julistaa toukokuun 1. päivän työväenluokan kansainväliseksi juhlaksi. Kongressi korosti proletariaatin poliittisen organisaation ja työläisten poliittisten vaatimusten toteuttamisen puolesta käytävän taistelun välttämättömyyttä. Toim.