Yhdysvaltain suomalainen sosialistijärjestö

  1. SSJ:n historiaa
  2. Amerikansuomalaisen työväenliikkeen suuntaukset
  3. SSJ:n valtakunnalliset ja piirikokoukset

 

SSJ:n historiaa

Siirtolaisuus Suomesta Yhdysvaltoihin

Vaikka Suomesta oli vähäistä muuttoliikettä Pohjois-Amerikkaan jo ennen 1800-lukua, varsinaisen siirtolaisuuden voidaan katsoa alkaneen vasta 1800-luvun puolivälissä.[1] 1864 alkoi Norjaan siirtyneitä suomalaisia muuttaa jonkin verran Yhdysvaltoihin Minnesotan maanviljelysalueille, ja samoihin aikoihin suomalaisia saapui Ylä-Michiganin Kuparisaarelle, jossa kaivosteollisuus tarjosi ansiomahdollisuuksia. Työvoimapulasta kärsineet kaivosyhtiöt lähettivät asiamiehiään myös Suomeen värväämään työvoimaa kaivoksiin. Vuonna 1873 Michiganissa arvioitiin olevan n. 1,000 suomalaista[2] ja 1800-luvun lopussa jo kuutisen tuhatta. Elis Sulkasen mukaan »Calumet muodosti silloin ehdottomasti suurimman suomalaisen pesäpaikan Amerikassa.»[3]

Vuosina 1866–1930 Suomesta lähti noin 350,000 henkeä siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Useimmat heistä olivat nuoria (16–25-vuotiaita) talollisten, torppareiden ja mökkiläisten lapsia, miehiä selvästi enemmän kuin naisia, ja 90% heistä maaseudulta. Noin puolet lähti matkaan Pohjanmaalta.[4]

"Suomi alkoi teollistua 1800-luvun lopulla. Taloudellinen kasvukin nopeutui, ja syntyi runsaasti uusia työpaikkoja. Kaikille suomalaisille ei kuitenkaan riittänyt kunnolla palkattua työtä, sillä työmarkkinoille pyrkineiden määrä oli 1800-luvun lopulla ennen näkemättömän suuri. Tämä johtui siitä, että Suomen väkiluku kasvoi 1800-luvulla erittäin nopeasti. [...] Vain harvalla alueella oli enää mahdollista raivata maata, eikä tilojen jakamisestakaan ollut suurta apua. Maaseudulle syntyneen 'liikaväestön' oli siksi hakeuduttava joko kotimaan kaupunkeihin tai lähdettävä siirtolaiseksi. [...] Ehkä vain joka viides palasi Suomeen."[5]

1800-luvun siirtolaisuuden syyt olivat miltei yksinomaan taloudellisia; poliittinen siirtolaisuus tuli kuvaan vasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja sittenkin se muodosti siirtolaisten joukosta vain vähäisen, joskin työväenliikkeen kannalta merkittävän, osan.

Suomen maaseudulta tulleiden siirtolaisten ammattitaito oli alhainen, joten heidän oli tehtävä kaikenlaisia sekalaisia töitä. Keskivaltioissa ja "Lännellä" suomalaiset pestautuivat rautateiden rakennukseen, metsätöihin ja ennen muuta kaivostöihin.[6]

»Useimmissa tapauksissa uudet tulokkaat oli entisaikojen kontrahtiorjien tavoin sopimuksella sidottu hankkija-firmaan; heidän tuli työnteolla suorittaa matkakustannuksensa ja asua määrätyissä parakeissa täydellisen aineellisen ja henkisen hallinnan alaisena. Tällä tavalla kuljetettuja siirtolaisia usein käytettiin myöskin lakonrikkureina. [...] Ne, jotka tänne saapuivat itse matkakustannuksensa suorittaneina, useimmiten löysivätkin vanhan maan oloihin verrattuna parempia olosuhteita ja kovalla työllä ansaitsivat moninkertaisesti suurempia palkkoja.»[7]

"Suomalaisten siirtolaisten valtaisan enemmistön muodostivat ainekset, jotka uudessa kotimaassa ansaitsivat leipänsä hyvin lujasta. Se oli joukkoa, joka työskenteli vähäpalkkaisimmissa ja raskaimmissa töissä: rauta-, kupari- ja hiilikaivoksissa, satamatöissä, terästehtaissa, rautalankamyllyissä, metsätöissä, sahoilla, jne. sekä raivasi korpia ja kannikoita viljelykselle."[8]

»Siirtolaisliikettä tehostettiin järjestelmällisillä sanomalehdissä julkaistuilla reklaamimainosteilla, lentolehtisillä ja kirjallisuudella. Laivayhtiöiden propagandassa osattiin taitavasti vedota siirtolaisuuteen johtaviin taloudellisiin ja psykologisiin tekijöihin ja innostaa nuoria poikia ja tyttöjä lähtemään avaraan ja vapaaseen maailmaan. Siinä ei puhuttu mitään niistä sanomattomista kärsimyksistä, mitä siirtolaiset ihmisten kuljetukseen monesti aivan sopimattomissa laivoissa, raakamaisesti käyttäytyvien virkailijoiden käsissä saivat matkalla kokea.»[9]

"Kun suomalainen lähti siirtolaiseksi, hän uskoi löytävänsä työtä, josta maksettaisiin paljon korkeampaa palkkaa kuin vastaavasta työstä Suomessa. Hän oli oikeassa, mutta Pohjois-Amerikkaan tultuaan hänen oli toisaalta pakko huomata, että hän teki uudessa kotimaassaan työtä, jota syntyperäiset amerikkalaiset ja kanadalaiset eivät arvostaneet ja josta maksettu palkka oli uuden maailman mittapuun mukaan alhainen. Lisäksi hän joutui pian huomaamaan, että työttömyys oli Pohjois-Amerikassa ajoittain vaikea ongelma."[10]

»Vaivalloisen ja rasittavan matkan jälkeen miltei jokaisen uuden tulokkaan ensimmäisenä vaikutelmana perille päästyään oli pettymys. Joko saavuttiin suurempien kaupunkien laitapuolissa oleviin köyhäinkortteleihin, yksinäisille metsien ympäröimille farmeille, metsäkämppäkeskuksiin, tai likaisen savun päällystämille kaivoskämpille — jokaisessa tapauksessa ensimmäinen näköala oli vastenmielisyyttä ja pettymystä herättävä. [...] Vastenmielisyyttä ja pettymystä laajensivat uuden tulokkaan ensimmäiset kokemukset työpaikassa, mikä heti oli saatava [...] Ammatittomien ulkomaalaisten työ oli miltei poikkeuksetta ankaraa raadantaa ja työnjohtajat kohtelivat heitä juhdan tavoin. Kieltä taitamaton joutui aina vaikeimpiin ja ruumiillisia voimia enimmän kysyviin tehtäviin. [...] Pian hän saattoi huomata, kuinka maan varsinaiset asukkaat halveksivat ulkomaalaisia ja kuinka jenkkien muukalaisiin kohdistama ylimielisyys tarttui myöskin ulkomaalaisiin niin, että eri kansallisuudet kuvittelivat itsensä toisia paremmiksi ja halveksivat toinen toistaan. Vain muutamia vuosia kauemmin maassa olleet käänsivät karsaan katseensa omankin kansallisuutensa 'viimeisen paatin' mieheen ja osoittivat hänelle ylimielisyyttään.»[11]

Minnesotan ja Michiganin osavaltioissa suomalaisia on aina ollut eniten, siten että »kun mukaan lasketaan Suomen ruotsalaiset ja merimiehinä tänne jääneet, niin arvioidaan täällä 50 vuotta sitten [1900-luvun taitteessa] olleen noin 125,000 suomalaista».[12] Vuoden 1930 väestönlaskun mukaan Yhdysvalloissa oli tuona vuonna 142,478 Suomessa syntynyttä asukasta.[13]

Suomesta tulleiden siirtolaisten sivistyksellisen ja moraalisen tason kohottamiseksi ja suomalaisten juopotteluun liittyvän häpeätahran poistamiseksi alettiin järjestää raittiusseuroja 1880-luvulla, joille perustettiin keskusjärjestö 1888.[14] Myös työväenliike piti raittiusaatetta tärkeänä, mutta ei hyväksynyt raittiusliikkeen uskonnollista johtoa.[15] Näissä merkeissä perustetuista järjestöistä nousivat 1890-luvulla amerikansuomalaisen työväenliikkeen ensimmäiset oraat.[16]

 

Amerikansuomalaisen työväenliikkeen alkutaival

Samoin kuin Suomessakin, amerikansuomalaisten sosialistinen liike nousi kansallisporvarillisista uudistusliikkeistä. Näistä esimerkkinä oli 1890 Brooklynissä (New York) perustettu wrightiläishenkinen työväenyhdistys Imatra, joka perustettiin suomalaisten siirtolaisten »aineellisen ja henkisen tilan kehittämisen» ja juoppouden vastaisen taistelun merkeissä.[17] Muutama vuotta myöhemmin (1894) perustettin myös Fitchburgin (Mass.) työväenyhdistys Saima, jolla oli samanlaiset tarkoitusperät.[18]

Ensimmäinen sosialistisia aatteita suomalaisten keskuuteen levittänyt henkilö oli Suomesta Amerikkaan vuonna 1899 paennut vapaa-ajattelija A. F. Tanner. Hän oli ollut Suomessa mukana työväenliikkeen toiminnassa vasta vähän aikaa, mutta Yhdysvaltain suomalaisten vanhoillisten piirien vaikutuksesta hänestä tuli »sosialismin opettaja» Yhdysvalloissa. Hänen luentojensa innoittamana alkoi toimintansa ensimmäinen varsinainen kiertävä agitaattori, Martin Hendrickson.[19] Tanner myös perusti ensimmäisen amerikansuomalaisen sosialistisen lehden, Amerikan työmiehen, jonka ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1900.[20] Lehteä ilmestyi 24 numeroa. Näinä samoina vuosina Suomesta tuli Yhdysvaltoihin myös venäläistämispolitiikkaa vastustaneita porvarillisia, joiden perustamissa liberaalimmissa lehdissä myös sosialistiset katsomukset saivat jonkin verran tilaa. Näihin lehtiin lukeutui mm. Fitchburgissa (Mass.) ilmestynyt Pohjan Tähti, jonka toimituksessa työskenteli mm. Taavi Tainio. Muihin lehtiin kirjoittivat mm. Alex Halonen ja Kaapo Murros.[21]

Siellä täällä perustetut ja jäsenmääräänsä kasvattaneet työväenyhdistykset järjestivät kesällä 1903 Gardnerissa (Mass.) kansallisyhdistysten ja raittiusseurojen kesäjuhlien yhteydessä neuvottelukokouksen. Kokouksessa perustettiin Amerikan Suomalainen Työväenliitto Imatra. Seuraavina vuosina Imatra-liittoon liittyi lisää jäsenyhdistyksiä, ja niistä osa päätti liittyä myös äskettäin perustetun Amerikan sosialistisen puolueen (SPA) jäsenosastoksi.[22]

Sosialistiset aatteet eivät kuitenkaan saavuttaneet menestystä ilman suuntataistelua. Imatra-liitto piti kiinni suomalaiskansallisista tavoitteistaan, ja myös Matti Kurikan johtaman Sointula-aatteen kannattajat vastustivat »kansainvälisen työväenliikkeen sosialidemokraattista» linjaa.

Samaan aikaan Imatra-liiton perustamisen kanssa oli keskivaltioissa perustettu lähes samanniminen Amerikan Suomalainen Työväenliitto. Sen päämaja sijaitsi Duluthissa, missä järjestettiin elokuussa 1904 järjestön edustajakokous. Tässäkin kokouksessa suomalaiskansalliset ja kurikkalaiset vastustivat sosialidemokratian ottamista järjestön ohjelmalliseksi johtotähdeksi, ja kysymys liittymisestä Amerikan sosialistipuolueeseen (SPA) jakoi mielipiteitä.[23]

Sekä keskivaltioissa (Duluthin kokouksessa) että idän Imatra-liiton piirissä käydyissä keskusteluissa vakiintui ajatus, että sosialidemokraattien hajanaiset voimat tulisi tuoda yhteen SPA:n katon alle. Lokakuussa 1904 Clevelandissa järjestetyssä kokouksessa laskettiin perusta suomalaisten osastojen yhteenliittymiselle osavaltioittain ja näiden osavaltiojärjestöjen liittymiselle SPA:han.[24] Kokous vetosi:

»The Socialist Partyyn voi kyllä yhtyä yksityisinä paikallisosastoina, kuten eräät suomalaisetkin työväenyhdistykset ovat tehneet, mutta käytännöllisistä syistä ja säilyttääksemme kansallista yhteistoimintaa, olisi hartaasti suotava, että kussakin valtiossa toimivat yhdistykset liittyisivät yhteen ja siten yhdistettyinä valtioliittoina liittyisivät puolueeseen valtiosihteeriviraston välityksellä.»[25]

Kaikki muut paikallisyhdistykset paitsi Imatra-liiton pääyhdistys Brooklynissa seurasivat Clevelandin kokouksen suositusta.[26]

 

SSJ:n perustaminen

Suomalaisten työväenyhdistyksien osavaltiojärjestöjen tarkoitus oli yhtäältä toimia kunkin osavaltion suomalaisten yhteydenpitoelimenä, ja toisaalta linkkinä emojärjestö Amerikan sosialistipuolueeseen (SPA) päin. Yhdysvaltain vaalilaki vaati, että kansalliset puolueet kuten SPA on kokoonpantava osavaltiokohtaisista järjestöistä; näin suomalaisetkaan eivät voineet liittyä SPA:han yhtenä valtakunnallisena Työväenliitto Imatrana tai Amerikan Suomalaisena Työväenliittona, vaan liittyäkseen SPA:han heidänkin oli järjestäydyttävä osavaltiokohtaisesti.[27]

Suomalaisten sisäisenä yhteistyöelimenä toimiminen tarkoitti osavaltiojärjestöissä käytännössä esim. kokousten, huvitilaisuuksien ja luentokurssien järjestämistä sekä kirjallisuuden levittämistä. Ei kuitenkaan mennyt montakaan vuotta, ennen kuin osavaltioyhdistysten pohjalta päätettiin perustaa koko maata käsittävä suomalaisten sosialistien yhteistyöjärjestö, Suomalainen sosialistijärjestö (SSJ). Perustamiskokous järjestettiin Hibbingissä (Minn.) elokuussa 1906.[28]

»Clevelandin kokous oli aloittanut erilaisia katsantokantoja omaksuvien suomalaisten työväenyhdistysten sosialistipuolueeseen liittämisen. Hibbingin kokous loi suomalaisille sosialistiosastoille kiinteän siteen, perusti S. S. Järjestön, kuten nimi tavallisesti lyhennettiin ja antoi sosialistipuolueelle viitteen siitä, miten se parhaiten saattoi järjestää aatteenlevitystoimintansa vieraskielisten siirtolaisryhmien keskuudessa.»[29]

»Kaapo Murros kirjoitti: 'Hibbingin kokouksella oli kaksi päämerkitystä: Suomalaisten sosialistien keskinäisen yhteyden luominen ja suomalaisen sosialistiliikkeen käsityskannan määritteleminen. ... Merkillistä on, että samaan aikaan kuin suomalaisissa sosialisteissa heräsi halu saada puolueen asiat omalla kielellään esitettyä, oli sama vaatimus syntynyt muidenkin puolueeseen kuuluvien kansallisuuksien keskuudessa. Suomalaisten toiminta tässä suhteessa meni Hibbingin kokouksessa edelle kaikkia muita ja sen kokouksen päätökset aiheuttivat puolueen kansallistoimistossa aatoksen koko toimiston järjestämisestä uudelle kannalle, sellaiselle että itse kullakin kansallisuudella toimistossa olisi sihteerinsä, joka samalla toimisi tulkkina ja toimiston muiden kirjallisten töiden suorittajana.'»[30]

SSJ oli SPA:n ensimmäinen ns. kielijärjestö, ja moni muu siirtolaisryhmä otti siitä mallia. SSJ:stä kasvoi muutamassa vuodessa SPA:n suurin kansallinen järjestö, jolla oli osastonsa käytännöllisesti katsoen kaikilla Yhdysvaltain suomalaispaikkakunnilla. Liikkeen huippuvuosina joka viides tai jopa joka neljäs suomalaissiirtolainen päätyi tuntemaan jonkin sosialistisen työväenliikkeen haaran omakseen.[31]

Jo perustamiskokouksen asialistalta löytyi aihe, joka oli toistuvasti esillä tulevina vuosina ja joka lopulta johti vuonna 1914 SSJ:n ensimmäiseen hajaannukseen: miten sosialistien olisi suhtauduttava työväestön ammattijärjestöihin.[32] Asialla oli hyvin amerikkalainen leima, sillä esim. Suomessa sosialidemokraattinen puolue (aluksi nimeltään Suomen Työväenpuolue) oli alun perin koottu työväenyhdistyksistä, jolloin vastaavaa ristiriitaa puolueen ja ammatillisen liikkeen välillä ei ollut. Yhdysvalloissa taas oli pitkä historia ei-sosialistisista ammattiyhdistyksistä (AFL), joihin suurin osa järjestäytyneistä, yleensä ammattitaitoisista[33] työläisistä kuului ja joita sosialistit olivat arvostelleet vuosikymmenien ajan ilman mainittavia tuloksia. Vuonna 1896 oli Sosialistisen työväenpuolueen (SLP) edustajakokous päättänyt perustaa puhtaasti sosialistisen ammattijärjestön, mutta perustaminen aiheutti hajaannuksen itse SLP:n sisällä.[34] Hajaannus johti Amerikan sosialistipuolueen (SPA) perustamiseen, siitä SLP:stä irtautunut osa yhdistyi SPA:ksi Yhdysvaltain sosialidemokraattisen puolueen kanssa 1901.[35]

Hibbingin kokouksessa Kaapo Murros esitti tuen antamista AFL:n sijaan IWW:lle (Industrial Workers of the World, Maailman teollisuustyöläiset, »tuplajuulaiset»), jonka AFL:ään kyllästyneet Lännen kaivosmiesten liiton toimitsijat ja eräät sosialistisen liikkeen johtohenkilöt olivat edellisenä vuonna perustaneet.[36] Varsin nopeasti kuitenkin syndikalistiset voimat saivat IWW:ssä enemmistön, ja mainitut perustajatahot jäivät toiminnasta syrjään.

Kokouksen osanottajat yhtyivät Murroksen esittämään arvosteluun AFL:ää kohtaan, mutta suurin osa ei kuitenkaan ollut valmis hylkäämään AFL:n edustamia, olemassaolevia mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin edes jossain määrin. Niinpä kokouksen enemmistö vastusti jyrkälle kannalle asettumista.[37]

Hibbingin kokouksesta alkoi amerikansuomalaisen työväenliikkeen nousu.

»Clevelandin kokous oli jo auttanut sosialistisen tietoisuuden ja tarkoitusperien vakiinnuttamista, mutta Hibbingin kokous yhtenäisen suomalaisen järjestön muodostamisella antoi ennen kuulumattoman sysäyksen suomalaisten sosialistiosastojen perustamiselle. Siitä alkoi innostusta uhkuva järjestyminen ja liikkeen nousun aika. Jokaiselle paikkakunnalle, missä suomalaisia hiukankin suurempi joukko oli ja missä oli muutakin yhteistoimintaa, perustettiin myöskin sosialistiosasto.»[38]

[Edustajakokousedustajat 1909]SSJ:n toinen edustajakokous järjestettiin elokuun lopussa 1909. Järjestön viralliseksi nimeksi tuli tässä kokouksessa Yhdysvaltain Suomalainen Sosialistijärjestö.[39] Järjestörakennetta tiivistettiin ja mm. toimitsijoita kiellettiin esittelemästä omia näkemyksiään toimiessaan järjestön edustajina.[40] Valtakunnallisessa emopuoluessa (SPA) käyty väittely »impossibilistien» ja »opportunistien» välillä, joka oli johtanut v. 1908 puoluekokouksen julistamaan »mahdottomien» esitykset puolueen edun vastaisiksi, ei saanut suomalaisten keskuudessa suurtakaan huomiota. Keskustelu suhtautumisesta olemassaoleviin ammattijärjestöihin noudatti samaa jakoa kuin perustamiskokouksessa kolme vuotta aikaisemmin, tosin nyt IWW sai selvästi vähemmän suosiota osakseen, sillä se ei ollut onnistunut kehittymään siten kuin oli toivottu ja koska puoluetoimintaa vastustava suunta oli siinä päässyt vallalle. Kokouksen enemmistö päätti tuomita IWW:n valitsemat menetelmät ja teoriat. Enemmistösuunnan johtajina olivat F. J. Syrjälä ja Toivo Hiltunen; vähemmistökannan mielenilmaisun allekirjoittivat Hilda Sikanen, John Korpi, Frank Aaltonen, John Kiviniemi ja I. O. Peurala.[41]

SSJ:n kolmas edustajakokous[42] järjestettiin kesäkuussa 1912 Smithvillessä (Minn.). Edellisen kokouksen jälkeisinä vuosina suuntaerimielisyydet olivat aiheuttaneet liikkeen päälehtien, Raivaajan ja Työmiehen, välistä kiistelyä, joka liittyi ilmassa olevaan tyytymättömyyteen yhteiskunnan muuttamisen ja kunnallispolitiikan hidasta etenemistä kohtaan. Radikaalimpia menetelmiä ja suoraa toimintaa kannattava suuntaus oli voimissaan Työmiehen sivuilla sekä Työväen-Opiston opettajien keskuudessa, ja Raivaajassa näitä näkemyksiä puolestaan arvosteltiin. Raivaajan päätoimittaja F. J. Syrjälä johti väittelyä Työväen-Opiston opettajan ja vuodesta 1911 Työmiehen päätoimittaja Leo Laukin näkemyksiä vastaan, joissa tämä oli mm. kannattanut sabotaasia taistelukeinona.[43]

Smithvillen (Minn.) kokoukseen tultaessa SPA:n kokous oli torjunut sabotaasin menetelmänä, joten se torjuttiin SSJ:n kokouksessa Smithvillessäkin. »Anarko-syndikalistisen antiparlamentarismin» ohella torjuttiin myös »revisionismi [...], porvarillisiin reformeihin, lainsäädäntöön ja 'hyviin miehiin' luottaminen».[44]

 

Ammattiliittokysymys — ensimmäinen hajaannus

Vuosina 1912 ja 1913 nähtiin suuria lakkotaisteluja, joiden johtoon IWW onnistui nousemaan. Järjestö joutui ankaran sorron kohteeksi ja voitti alaa etenkin ammattitaidottomien kausityöläisten keskuudessa.[45] Sitä mukaa kasvoivat myös vaatimukset SSJ:n piirissä tarkistaa vallitsevia periaatteellisia käsityksiä. Erityisesti Työväen-Opiston opettajat ja johtokunta nousivat esiin näiden katsomusten edustajina. Vaikka SSJ:n toinen edustajakokous 1909 oli hylännyt iww:läisyyden, vaativat radikaalimman suunnan kannattajat edelleen tasavertaisia toimintamahdollisuuksia sillekin.[46] Suuntataistelu näkyi myös monissa yksittäisissä henkilö- ja järjestökysymyksissä mm. paikallisosastojen asioiden hoidossa ja järjestön edustajien käyttäytymisen tuomitsemisessa tai hyväksymisessä.[47]

Kamppailu järjestön linjasta sai yhä kärjistyneempiä piirteitä. Chicagon (Ill.) osasto esitti jäsenistön yleisäänestyksellä erotettavaksi SSJ:n enemmistöltään maltillisista kokoonpantua toimeenpanevaa komiteaa, mutta esitys kärsi äänestyksessä tappion selvin luvuin, ja vähän myöhemmin yleisäänestyksellä erotettiin järjestön sihteeri J. W. Sarlund hänen radikaaleille antamansa kannatuksen vuoksi.[48]

»[K]ysymys tuli nyt siitä, kuka pääsee kontrolloimaan järjestön laitoksia, ennen kaikkea Työmies-lehteä, ja kuka lopullisesti voittaa puolelleen suurimmat työläisjoukot. Tässä taistelussa sivuuntuivat laajemmat periaatteelliset asiat ja yhteiskunnallisia kysymyksiä selittävät väittelyt ja tilalle astui katkera ryhmäriita, jossa kumpikin puoli, voimasanoja säästämättä syytti toistaan tarkoitukselliseksi rettelöitsijäksi ja hajottajaksi. Salaiset kokoukset ja neuvottelut, joissa suunniteltiin keinoja esim. Työmiehen valtaamiseksi, persoonalliset 'masinoimiskirjeet', kaikenlainen juonittelu ja vastapuolueen umpimähkäinen parjaus astui käytäntöön osastoissa, järjestön kokouksissa ja sanomalehdissä, josta seurauksena oli keskinäisen luottamuksen luhistuminen ja jakaantuvien ryhmien loitontuminen toisistaan.»[49]

Järjestön jokaisessa kolmessa piirissä pidettiin edustajakokous 1914, ja kaikissa niissä suuntariita muodosti pääasiallisen käsittelyaiheen.[50] Itäpiirin kokouksessa hyväksyttiin vakiintuneet sosialidemokraattiset käsitykset ja moitittiin Työväen-Opiston ja keskipiirin toimitsijoita.[51] Keskipiirin edustajien kokous puolestaan antoi Työväen-Opistolle täyden tunnustuksen ja vaati iww:läisille tasapuolisia toimintamahdollisuuksia SSJ:ssä. Länsipiirin lehden, Toverin, päätoimittajaksi valittiin radikaalien John Viita, mutta lehden osakkeenomistajien yleisäänestyksellä hänet erotettiin ja tilalle valittiin SSJ:n sosialidemokraattisen enemmistön linjaa kannattava Eemeli Parras. Länsipiirin edustajakokous antoi siunauksensa tälle operaatiolle muutaman äänen enemmistöllä. Marginaalit olivat yhtä kapeita muissakin päätöksissä, ja pöytäkirjaan tuli miltei jokaisesta esilläolleesta kysymyksestä sekä enemmistön että vähemmistön käsityksiä tulkitseva päätöslausunto.[52]

Suuntariita kärjistyi hajaannukseksi Työmies Kustannusyhtiön ylimääräisessä osakkeenomistajien kokouksessa toukokuun lopussa 1914. Radikaalit olivat vaatineet kokousta koolle. He olivat saaneet havaita, että järjestön yleisäänestyksessä koko jäsenistön enemmistö oli ollut radikaalien näkemyksiä vastaan, ja samoin he olivat jääneet tappiolle Työmiehen päätoimittajan vaalissa, kun John Viidan tilalle oli valittu Severi Alanne, eivätkä he olleet päässeet voitolle myöskään Alanteen erottamisäänestyksessä. Mutta he olivat olleet enemmistönä Työmiehen edellisessä yhtiökokouksessa ja tiesivät, että keskipiirin jäsenten enemmistö (vaikkakaan ei koko SSJ:n jäsenten enemmistö) kannatti heitä.[53]

Työmies oli ottanut toimintaansa varten jäsenistöltä lainoja, joita nyt vaadittiin maksettavaksi, ellei lehti taipuisi radikaalien näkemysten kannalle. Raivaaja Kustannuksen johtokunta kuitenkin päätti ostaa Työmiehen osakkeita riittävällä summalla lainojen kattamiseksi, ja radikaalien taloudellinen operaatio epäonnistui.

»Ilmoitus tästä osakekaupasta vaikutti muutenkin sähköiseen kokoukseen räjähtävän pommin tavoin. Radikaalien taholta kauppa julistettiin laittomaksi, johtokunnan ilkeäksi juoneksi keskivaltioiden jäsenjoukkoja vastaan ja lehden anastamiseksi sen perustajilta ja kannattajilta. Pitkän, suuntariidan kaikkia yksityiskohtia käsittelevän, väittelyn jälkeen asia asetettiin äänestykselle ja johtokunnan menettely tuli hyväksytyksi 1,343 osakeäänellä 1,086 vastaan. Tässä äänestyksessä, kuten oli sovittu, ei käytetty Raivaajan aikasemmin ostamia osakkeita, joita oli 200, eikä myöskään riidanalaisena olevia 2,000 osaketta. Tämä ratkaisi kiistan. Radikaaliseen sivustaan kuuluva edustajisto poistui kokouksesta, piti oman ryhmäkokouksensa, jossa laadittiin ja hyväksyttiin laajahko ultimaatumi-luontoinen lausunto jossa vaadittiin johtokunnan eroamista, Raivaajan kanssa tehdyn osakekaupan peruuttamista, Alanteen ja Hiltusen erottamista, lehden muuttamista Duluthiin ja takeita siitä, että lehti asetetaan radikaalien tarkoitusten palvelukseen.»[54]

Vähemmistön poistuttua kokouksesta jäljellejääneet osanottajat alkoivat selvittää lehden siirtoa Hancockista (Mich.) Superioriin (Wis.), mikä samana syksynä sitten tapahtuikin.[55]

Radikaalit tahollaan ryhtyivät uuden lehden perustamispuuhiin, ja Sosialistin näytenumero ilmestyi jo kesäkuussa 1914. Keskipiirin toimikunta otti lehden viralliseksi äänenkannattajakseen.[56] SSJ:n toimeenpaneva komitea puolestaan julisti lehden järjestön ulkopuolella olevaksi, ja kielsi erottamisen uhalla sen levittämisen. Samalla pidätettiin keskipiirille kuuluvat jäsenmaksut ja Työväen-Opistolle kerätyt varat.[57] Molemmat päätökset tulivat hyväksytyksi lokakuussa toimeenpannussa järjestön jäsenten yleisäänestyksessä äänin 3,202–1,947 (Työväen-Opiston varojen pidättäminen) ja 3,530–2,130 (Sosialistin kannattajien erottaminen).[58]

Syyskuussa 1914 Sosialistin kannattajiksi oli ilmoitettu 55 osastoa keski- ja länsipiirissä; ne edustivat huomattavaa osaa SSJ:n jäsenistöstä näissä piireissä.[59]

Hajaannuksen lopullinen pyykki pestiin neljännessä, Chicagon (Ill.) edustajakokouksessa marras-joulukuussa 1914, ja läsnä oli yhteensä 54 edustajaa kaikista kolmesta piiristä. Heistä vain 7 oli radikaalien edustajia, joten oli selvää, että heidän vaikutuksensa kokouksen päätöksiin jäisi vähäiseksi. Jo ennen kokousta riita-asia oli viety emopuolue SPA:n tutkijakomitean arvioitavaksi, ja se jatkoi työtään edustajakokouksen aikanakin. Sekin oli kuitenkin jo etukäteen selvää, että SSJ:n enemmistöryhmän toiminta ja suunta saisi emojärjestön siunauksen. SSJ:n edustajakokous hyväksyi lausunnon liikkeen piirissä käynnissä olevasta »hajotustoiminnasta», ja Sosialisti asetettiin boikotin alaiseksi. Lisäksi päätettiin, että lehteä ei tultaisi hyväksymään järjestön lehdeksi, vaikka se muuttaisi linjansa sosialistipuolueen vaatimusten mukaiseksikin.[60]

Kun vuoden 1912 lopussa SSJ:n osastoissa oli ollut kaikkiaan 11,535 maksanutta jäsentä, joista itäpiirissä 3,615, keskipiirissä 4,482 ja länsipiirissä 3,438,[60a] niin edellämainituista syistä SSJ:stä erosi tai erotettiin kolmisentuhatta jäsentä. Jäsenmäärä putosi näin reiluun kahdeksaan tuhanteen.[60b]

 

Sota ja Venäjän vallankumous — toinen hajaannus

Hajaannuksen aikoihin alkoi ensimmäinen maailmansota. Amerikansuomalaisen työväenliikkeen molemmat haarat, sosialidemokraatit ja radikaalit, vastustivat sotaa, ja erimielisyyttä ilmeni ainoastaan siinä, miten olisi arvosteltava Saksan sos.-dem. puolueen myönteistä suhtautumista sotaan. Emopuolue SPA:ssa sotakysymyksessä oli kuitenkin vakavia linjaerimielisyyksiä, jotka olivat keväällä 1917 järjestetyn St. Louisin ylimääräisen puoluekokouksen aiheena. Kokouksen avausta edellisenä päivänä Yhdysvaltain kongressi oli julistanut Saksalle sodan.[61] Morris Hillquitin aloitteesta kokouksen enemmistö hyväksyi sodanvastaisen kannan, mikä johti raivokkaaseen valtiojohtoiseen kampanjaan puoluetta vastaan. Kongressin hyväksymää lakia vihollisen agentteja vastaan käytettiin lähinnä sosialistien ja iww:läisten nitistämiseksi, SPA:n johtaja Eugene Debs tuomittiin 10 vuodeksi vankilaan lain nojalla. Myös porvarilliset amerikansuomalaiset piirit osallistuivat sotahysteriaan ja suomalaisten sosialistien vainoihin erilaisin ilmiannoin.[62]

Lokakuun vallankumous Venäjällä johti uuteen hajaannukseen SSJ:n piiriin jääneiden keskuudessa, josta ensimmäiset merkit tulivat näkyviin Työmiehen ja Raivaajan välisessä polemiikissa. Työmies ja sen päätoimittaja Eemeli Parras asettui kannattamaan bolshevikkien toimintaa, kun taas Raivaaja ja sen päätoimittaja F. J. Syrjälä tunnustautui Karl Kautskyn seuraajaksi tässä kysymyksessä.[63] Jäsenistön yleisäänestyksessä Raivaajan johtokuntaa kehotettiin erottamaan Syrjälä toimestaan, ja hän erosikin, vaikka jatkoikin kantansa puolustamista lehden sivuilla.[64]

SPA:ssa samantapainen jakautuminen johti järjestöllisiin seurauksiin, kun puolueen vasemmisto alkoi järjestää omia paikallisosastojaan. SPA:n toimeenpaneva komitea puolestaan erotti puolueesta seitsemän kielijärjestöä, pääasiassa slaavilaisia, joiden keskuudessa vallankumouksellinen innostus oli suurinta, ja pari osavaltiojärjestöä.[65]

Niinpä vuonna 1919 Chicagossa (Ill.) kokoontui kolme eri SPA:sta lähtöisin olevaa ryhmää omiin kokouksiinsa, ja kahdessa niistä perustettiin uusi puolue. Slaavilaiset kielijärjestöt perustivat kokouksessaan kommunistisen puolueen, ja SPA:n vasemmistoryhmä omassa kokouksessaan kommunistisen työväenpuolueen.[66] SPA:n johdon järjestämässä kokouksessa kapinoivien osastojen erottaminen hyväksyttiin, ja asetuttiin kannattamaan liittymistä Kommunistiseen internationaaliin sillä varauksella, että "pidätämme itsellemme oikeuden toimia niiden menettelytapojen mukaan mitkä mielestämme parhaiten soveltuvat maan oloihin".[67]

SSJ:n viides edustajakokous järjestettiin loka-marraskuussa 1919 Chicagossa (Ill.). Edustajia oli 40, ja järjestön vasemmiston edustajilla oli kokouksessa yhden äänen enemmistö. Molemmat ryhmät, sosialidemokraatit ja vasemmistolaiset, pyrkivät välttämään hajaannusta, vaikka emopuolueessa se olikin jo tapahtunut tosiasia.[68] Eri tekijöiden yhteensovittaminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Edustajakokouksessa SSJ:lle valittiin vasemmistolainen johto, joka kannatti jäsenyyttä Kominternissa, mutta jäsenistön yleisäänestyksessä hyväksyttiin pysyminen SPA:n jäsenenä, mikä aiheutti vaikeuksia seuraavana vuonna, kun Komintern ei hyväksynyt SPA:ta jäseneksi.[69] Järjestön kolmesta päälehdestä Työmies ja Toveri asettuivat piiriensä jäsenistön enemmistön tahdon mukaisesti kannattamaan kommunismille myönteistä linjaa, ja vain itäpiirin Raivaaja jäi puolustamaan jäsenyyttä SPA:ssa.[70]

»Vuosi 1920 kului 'välien selvittämisessä'; kaikkialla oli kysymys Kommunistisen Internationaalin puolustamisesta, tai sitä vastaan asettumisesta. Puolustajia suosivat eräät tilanteen suomat edut: sosialistipuolue oli hajaantunut, sen jäsenmäärä oli vuoden kuluessa laskenut neljäänkymmeneen tuhanteen, josta suomal. kielijärjestö muodosti lähes kolmannenosan, sen vaikutusvalta oli mennyt ja yleensä 'vanha työväenliike' käsitettiin sortuneen sodan jalkoihin.»[71]

SSJ:n viimeinen edustajakokous pidettiin Waukeganissa (Ill.) joulukuussa 1920. Ylivoimaisella enemmistöllä se päätti erota SPA:sta, jonka katsottiin vajonneen opportunismiin ja josta oli eronnut tai erotettu valtaosa jäsenistöstä.[72] Vähemmistön vastalauseen mukaan SSJ:n kokous ei voinut päättää osastojen jäsenyydestä SPA:ssa, niin kuin totta olikin (SSJ oli SPA:n suomalaisten puolueosastojen yhteistyöelin eikä itse jäsenenä puolueessa). Äänestyksen jälkeen sosialidemokraattinen vähemmistö ei enää osallistunut kokouksen toimintaan. Enemmistöllä, joka oli päättänyt erota SPA:sta, ei puolestaan ollut mitään tarkoitusta liittyä kumpaankaan SPA:sta irronneeseen kommunistiseen puolueeseen, sillä ne olivat laittomia.[73]

Tosiasiassa vasemmistoryhmän johtaman SSJ:n jättäytyminen itsenäiseksi merkitsi lähentymistä kommunistiseen liikkeeseen, vaikkakaan tällä nimellä ei esiinnytty. Amerikansuomalainen sosialismi oli näin jakautunut kolmeen: 1914 hajaannuksen tuloksena iww:läisiin ja sosialidemokraatteihin, ja 1919 hajaannuksen tuloksena sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin.[74]

 

Amerikansuomalaisen työväenliikkeen suuntaukset

Iww:läiset

Kun SSJ:n iww:läinen ryhmä oli suljettu 1914 edustajakokouksen päätöksellä järjestön ulkopuolelle, Sosialisti-lehteä kannattaneet SSJ:n osastot muuttuivat IWW:n jäsenosastoiksi tai Sosialistin kannatusyhdistyksiksi.[75] Radikaalien ryhmä ei kuitenkaan ollut aatteellisesti yhtenäinen, vaan sen sisällä oli kaksi katsantokantaa. Alussa enemmistönä olivat ns. poliittiset radikaalit, jotka kannattivat puoluepoliittista toimintaa ja teollisuusunionismia, mutta eivät hyväksyneet IWW:tä sellaisenaan. Sosialistin ensimmäinen toimituskunta kuului tämän suunnan kannattajiin. Lehden ylimääräisessä yhtiökokouksessa 1915 he kuitenkin tulivat syrjäytetyksi vasemmistolaisemman suuntauksen tieltä, kun Leo Laukki valittiin Sosialistin päätoimittajaksi; puoluepolitiikan kannattajat jäivät nyt sivuun toiminnasta. Laukkikin oli ollut tähän saakka puoluepoliittisen toiminnan kannattaja, mutta nyt hän antoi kannatuksensa »puhtaille industrialisteille». Vuonna 1916 lehden nimi muutettiin Teollisuustyöläiseksi (ja sitten Industrialistiksi) ja vuonna 1917 lehden linjaksi otettiin IWW:n periaatejulistus sellaisenaan.[76] Lehdellä oli 1920-luvulla parhaimmillaan noin 10,000 tilaajaa, mikä oli pienen siirtolaisryhmän piirissä paljon.[77]

IWW:n johtamat ankarat lakkotaistelut mm. Buttessa 1914 ja Minnesotassa 1916 edistivät sen kannatusta myös suomalaisten työläisten keskuudessa.[78] Valtio onnistui kuitenkin antamaan IWW:lle raskaan iskun, kun vuonna 1917 ns. 166-jutun yhteydessä kaikki IWW:n johtavat toimitsijat joutuivat oikeuden eteen »sodan vastustajina, laillisen järjestelmän kukistajina, sabotaashin kannattajina ja omaisuuden hävittäjinä». Pidätettyjen joukossa oli viisi suomalaista, ml. Leo Laukki. Hän pääsi tilapäisesti vapaaksi takuita vastaan ja karkasi Neuvosto-Venäjälle, jonka kannattajaksi hän Lokakuun vallankumouksen jälkeen ilmoittautui.[79] Yleisesti ottaen bolshevismi ei kuitenkaan onnistunut saamaan iww:läisten keskuudessa suurtakaan kannatusta; punaiseen ammatti-internationaaliin liittyminen torjuttiin IWW:n jäsenäänestyksessä 1,658 äänellä 602 vastaan.[80]

Suomalaisen IWW-liikkeen huippukausi ajoittui 1920-luvun alkuun, minkä jälkeen alkoi hidas kuihtuminen. Iww:läisten syrjinnän vuoksi kaivosteollisuudessa työskennelleiden radikaalien oli entistä vaikeampi päästä töihin kaivoksiin, joten heidän oli pakko hakeutua maatöihin. IWW ei kuitenkaan varauksetta hyväksynyt maatyöläisiä jäsenikseen, sillä epäili näiden pyrkivän omistavaan luokkaan. Tältä osin linja muuttui vasta 1930-luvulla.[81] Siirtolaisuus Suomesta oli myös suurimmaksi osaksi tyrehtynyt, eikä uusia jäseniä onnistuttu hankkimaan muualta.[82]

IWW:n toimintaa vaikeutti valtio- ja työnantajaterrorin lisäksi omat suuntariidat. 1920-luvun alkupuolella järjestön radikaalit arvostelivat IWW:n valtavirtaa keskittäjiksi ja järjestöä »pelkäksi veronkeräystoimistoksi», joka tulisi hajauttaa ja jonka johtajista tulisi hankkiutua eroon. Toiminnan tulisi olla työpaikoilla, sillä »haalitoiminta kaikkine tansseineen ja jepetyksineen ei sovellu luokkataistelujärjestön, I.W.W:n toimintapiiriin».[83] Eripuraa aiheutti lisäksi suhtautuminen vankilaan tuomittujen iww:läisten armahtamiseen, jonka ehtoja radikaalit vastustivat periaatteettomana myönnytyksenä. Vuoden 1924 edustajakokouksessa tähän liittyvät erimielisyydet sekä vaatimus järjestön keskuselimen (General Executive Board) lakkauttamisesta johtivat järjestöhajaannukseen, josta nousu ei enää onnistunut.[84] 1920-luvun lopulla suomalaiset IWW-läiset eivät enää suostuneet myymään amerikkalaisen emojärjestönsä arpoja ja lopettivat englanninkielisten IWW-lehtien tilaamisen.[85]

»Keskittäjien» linjaa edustanut suomalaisten iww:läisten kuukausilehti Tie vapauteen[86] joutui talousvaikeuksiin 1930-luvulla ja lopetti 1937; päivälehti Industrialisti jatkoi muutaman tuhannen tilaajan voimin ja vähenevin ilmestymispäivin aina vuoteen 1975 asti.[87]

Työväen-Opisto, joka oli jäänyt hajaannuksessa radikaaleille, katkaisi heti 1914 kaikki yhteytensä SSJ:hin. Siitä tuli IWW:n oppilaitos ja maan »ainoa i-w-w:läinen koulu». Leo Laukki toimi opettajana vuosina 1907–1917 (pidätykseensä asti).[88] Opisto lopetti toimintansa 1940, ja 1944 tehdyllä sopimuksella sen rakennukset vuokrattiin hallitukselle asuntotarkoituksia varten.[89]

 

Sosialidemokraatit

Waukeganin kokouksen (1921) jälkeen lähes kaikki SPA:n suomalaisen puolueosastot keski- ja länsipiirissä päättivät vasemmistolaisen linjansa mukaisesti erota SPA:sta ja jatkaa SSJ:tä itsenäiseltä pohjalta, mutta itäpiirissä alkoi päinvastoin vasemmistolaisille jääneestä SSJ:stä eroaminen. Vain harvoissa osastoissa päätökset tapahtuivat yksimielisesti, mikä johti kuluttaviin kamppailuihin paikallisjärjestöjen omaisuudesta. Useille paikkakunnille perustettiin rinnakkaisosastot, ja usein kolmantena oli lisäksi iww:läisten osasto.[90]

SPA:n kannalla olleet itäpiirin suomalaiset osastot järjestäytyivät uudelleen Fitchburgissa (Mass.) kesällä 1921. Kokouksessa esitettyjen tietojen mukaan 46:n itäpiirin osaston enemmistö oli päättänyt jäädä SPA:han, 17 osaston sosialidemokraattiset vähemmistöt olivat perustaneet uuden osaston, ja lisäksi oli perustettu kolme kokonaan uutta osastoa. Jäseniä näissä osastoissa oli 3,288 henkeä. Vaikka kokous oli nimetty SSJ:n seitsemänneksi edustajakokoukseksi, tosiasiallisesti se merkitsi uuden järjestön perustamista. Nimeksi päätettiin Yhdysvaltain Sosialistipuolueen Suomalainen Järjestö (YSSJ), jota kuitenkin käytännössä nimitettiin S. S. Järjestöksi kuten 1906 perustettua SSJ:tä.[91] Jäsenluku laski seuraavana vuonna kahteen ja puoleen tuhanteen, ja pysytteli seuraavat 15 vuotta tällä tasolla.[92]

SPA ei enää noussut entiseen toimintakuntoonsa, vaan suuntariidat repivät sen rivejä. Kommunistien kannattajat saivat enemmistön 1934 puoluekokouksessa, minkä johdosta YSSJ erosi SPA:sta pari vuotta myöhemmin.[93] SPA:n hillquitilaisen vähemmistön perustamaan Social Democratic Federationiin YSSJ päätti olla liittymättä.[94] Talvella 1940 järjestetyssä kokouksessa YSSJ:n tilalle päätettiin äänin 34–6 perustaa Amerikan Suomalainen Kansanvallan Liitto; vähemmistö oli SPA:ssa pysymisen kannalla.[95] Mitään sen kummempaa jäsenryntäystä uuteen järjestöön ei kuitenkaan enää tapahtunut.[96]

 

Kommunistit

Waukeganin kokouksessa (1921) vasemmistoenemmistö päätti erota SPA:sta, mutta ei liittynyt kumpaankaan SPA:sta vuonna 1919 irronneeseen kommunistiseen puolueeseen, vaikka olikin suuntautunut myötämielisesti Lokakuun vallankumoukseen ja Kommunistiseen internationaaliin. Vuonna 1921 Komintern pakotti kommunistiryhmät yhdistymään, ja syntyi julkisesti toimiva Workers Party of America, josta tuli ainoa Kominternin jäsenpuolue Yhdysvalloissa. Suomalaisten keskuudessa sitä kutsuttiin nimellä workerspuolue, ja vasemmistolle jäänyt SSJ (joka säilytti entisen nimensä) liittyi siihen.[97] Suomalaiset luokiteltiin uuden järjestön piirissä oikeistolaisiksi, ja 1920-luvun alussa alkaneen Kominternin jäsenpuolueiden bolshevisoinnin myötä seurasi useita muutoksia. Näihin lukeutui 1925 tehty päätös kansallisuuden, sukupuolen ja ihonvärin perusteella järjestäytymisen lakkauttamisesta, ja tilalle tulivat kaikkien kieli- ja muiden ryhmien yhteiset järjestöt.[98]

Suomalaiset eivät suurimmaksi osaksi kuitenkaan innostuneet muutoksista, sillä SSJ:n noin 7,000 jäsenestä alle 2,000 liittyi uudelleenjärjestettyihin yhteisjärjestöihin.[99] SSJ:n tilalle perustettiin Yhdysvaltain Suomalainen Työväenjärjestö, johon saatiin alussa n. 6,000 jäsentä, mutta workerspuolueen johdolle keskitetty päätösvalta herätti jäsenistössä vastarintaa.[100] 1930-alkuun tultaessa jäsenmäärää saatiin kohotetuksi kymmenen tuhannen paikkeille, ja tällöin alkoi myös liike Neuvosto-Karjalan siirtolaisliikkeen hyväksi. Kaikkiaan arvioidaan Karjalaan lähteneen yli kaksituhatta henkeä, heidän joukossaan merkittävä osa liikkeen aktiivisimmista voimista.[101]

Karjala-liikkeen pettymykset ja toiseen maailmansotaan liittyneet vaikeat kysymykset (NL:n hyökkäämättömyyssopimus Saksan kanssa 1939 ja kanta talvisotaan)[102] johtivat osaltaan Suomalaisen Työväenjärjestön uudelleenjärjestämiseen. Keskusjärjestö hajotettiin 1941 ja sen osastot liitettiin amerikkalaiseen International Workers Order -järjestöön, jonka tarkoitus oli toimia »veljellisenä apuyhdistyksenä ja keskinäisenä vakuutusjärjestönä» sekä »edistysmielisen valistus- ja kulttuuritoiminnan» ylläpitäjänä. Paikallisosastoja alettiin kutsua lodgeiksi, ja niistä muodostettiin Amerikan Suomalaisen Keskinäisen Avun Järjestö (ASKAJ).[103]

Samoin kuin amerikansuomalaiset sosialidemokraatit ja »tuplajuulaiset», myös kommunistit saivat huomata, että

»Ensinnäkin Suomessa syntyneiden lukumäärä vähenee verrattain nopeasti ja uusia toimintavoimia ei Suomesta ole päässyt tulemaan viimeisen neljännesvuosisadan aikana juuri nimeksikään. [...] Toisaalta taasen siirtolaisväestön harrastukset entisessä muodossaan eivät kyenneet tyydyttämään suuremmassa mitassa tässä maassa syntynyttä nuorempaa polvea, joka jo koulukasvatuksensa perustalta ja osana amerikkalaisesta nuorisosta omaa toisenlaisen taustan kuin siirtolaisina tähän maahan saapuneet. Se vaatii enemmän amerikkalaisia toimintatapoja.»[104]

 

SSJ:n valtakunnalliset ja piirikokoukset

Vuosi Valtakunnalliset kokoukset Piiri- ja muut alueelliset kokoukset
Itäpiiri Keskipiiri Länsipiiri
1904 Suomalaisen työväenliiton kokous (Duluth)      
1904 Suomalaisten työväenyhdistysten kokous (Cleveland)      
1906 SSJ:n perustamiskokous (Hibbing)      
1909 SSJ:n toinen edustajakokous (Hancock)      
1910   Piirin edustajakokous, Raivaajan vuosikokous (Fitchburg) Piirin edustajakokous (Hancock)  
1911   Piirin edustajakokous (Fitchburg)   Piirin edustajakokous (Astoria)
1912 SSJ:n kolmas edustajakokous (Smithville) Piirin edustajakokous (Fitchburg)   Piirin edustajakokous (Astoria)
1913   Piirin edustajakokous (Fitchburg) Työmiehen vuosikokous (Hancock)  
1914 SSJ:n neljäs edustajakokous (Chicago) Piirin edustajakokous (Fitchburg) Työmiehen ylimääräinen vuosikokous, piirin edustajakokous (Hancock) Piirin ylimääräinen edustajakokous (Astoria)
1915     Piirin edustajakokous (Hancock)  
1916   Piirin edustajakokous (Fitchburg) Piirin edustajakokous (Superior) Piirin edustajakokous (Astoria)
1919 SSJ:n viides edustajakokous (Chicago) Piirin edustajakokous (Fitchburg)    
1920 SSJ:n kuudes edustajakokous (Waukegan)      

 

Viitteet:

[1] Kero, Reino. Suomalaisina Pohjois-Amerikassa. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 1997. S. 14; Sulkanen Elis, Amerikan suomalaisen työväenliikkeen historia. Amerikan Suomalainen Kansanvallan Liitto ja Raivaaja Publishing Company. Fitchburg (Mass.) 1951. S. 29)

[2] Sulkanen, s. 14–15.

[3] Sulkanen, s. 29.

[4] Kero, s. 13–14.

[5] Kero, s. 4, 16

[6] Sulkanen, s. 36; Kero, s. 17

[7] Sulkanen, s. 15.

[8] Mattson, Leo. Neljäkymmentä vuotta. Finnish American Mutual Aid Society I. W. O. Työmies Society, Superior (Wis.) 1946. S. 5–6.

[9] Sulkanen, s. 19.

[10] Kero, s. 17-18.

[11] Sulkanen, s. 25–26.

[12] Sulkanen, s. 16.

[13] Sulkanen, s. 21.

[14] Kero, s. 54, 56

[15] Kero, s. 62.

[16] Sulkanen, s. 42.

[17] Sulkanen, s. 56; Kero, s. 74

[18] Sulkanen, s. 56, 58

[19] Sulkanen, s. 61–64; Mattson, s. 13

[20] Sulkanen, s. 65-66.

[21] Sulkanen, s. 74.

[22] Sulkanen, s. 75.

[23] Sulkanen, s. 80.

[24] Sulkanen, s. 81.

[25] Sulkanen, s. 82.

[26] Sulkanen, s. 83.

[27] Sulkanen, s. 88.

[28] Sulkanen, s. 91.

[29] Sulkanen, s. 94.

[30] Sulkanen, s. 94.

[31] Kero, s. 82–84.

[32] Sulkanen, s. 97; Kero, s. 87–88

[33] Kero, s. 88.

[34] Sulkanen, s. 99.

[35] Mattson, s. 19.

[36] Sulkanen, s. 101; Mattson, s. 65–66.

[37] Sulkanen, s. 101-102.

[38] Sulkanen, s. 104.

[39] Sulkanen, s. 146.

[40] Sulkanen, s. 146.

[41] Sulkanen, s. 147–150.

[42] SSJ:n edustajakokousten järjestysnumeroista on osassa kirjallisuudesta epäselvyyttä. Ks. kolmannen edustajakokouksen (1909) pöytäkirjajulkaisun yhteydessä oleva huomautus. MIA huom.

[43] Sulkanen, s. 154–156.

[44] Sulkanen, s. 159.

[45] Sulkanen, s. 172; Mattson, s. 84.

[46] Sulkanen, s. 174.

[47] Sulkanen, s. 174.

[48] Sulkanen, s. 178.

[49] Sulkanen, s. 179.

[50] Sulkanen, s. 179.

[51] Sulkanen, s. 181.

[52] Sulkanen, s. 187.

[53] Sulkanen, s. 187–188.

[54] Sulkanen, s. 189.

[55] Sulkanen, s. 190.

[56] Sulkanen, s. 190-191.

[57] Sulkanen, s. 192.

[58] Sulkanen, s. 211–212.

[59] Sulkanen, s. 192.

[60] Sulkanen, s. 211-212.

[60a] Sulkanen, s. 187.

[60b] Sulkanen, s. 209.

[61] Sulkanen, s. 217–219.

[62] Sulkanen, s. 220–221; Mattson, s. 90–93.

[63] Sulkanen, s. 228–229; Mattson, s. 93–94.

[64] Sulkanen, s. 230; Mattson, s. 93.

[65] Sulkanen, s. 230; Mattson, s. 95.

[66] Sulkanen, s. 230–231.

[67] Sulkanen, s. 231.

[68] Sulkanen, s. 232–234.

[69] Sulkanen, s. 232–235, mattson 96–97

[70] Sulkanen, s. 235–236.

[71] Sulkanen, s. 236.

[72] Sulkanen, s. 239; Mattson, s. 97.

[73] Sulkanen, s. 237–240.

[74] Sulkanen, s. 241.

[75] Sulkanen, s. 195.

[76] Sulkanen, s. 193–195; Mattson, s. 86.

[77] Kero, s. 92.

[78] Sulkanen, s. 199, 203–204

[79] Sulkanen, s. 196–198, 205–206

[80] Sulkanen, s. 207–208.

[81] Kero, s. 93.

[82] Kero, s. 92.

[83] Siteerattu teoksessa Kero, s. 95.

[84] (Molyneyx, Cameron. Industrial Suicide: Understanding the 1924 Split of the Industrial Workers of the World. IWW History Project, 2020.

[85] Kero, s. 97.

[86] Tie vapauteen julkaisi lokakuussa 1924 lehden ensimmäisenä kirjoituksena kannanoton »Päämajassa tapahtuneen riidan johdosta», joka melko salaperäisin sanankääntein asettui »keskittämisen» kannalle. Puolustettuaan ensin varovasti radikaalien arvostelemaa »veronkeräysjärjestöä» (»Järjestömme propagandatyö on joutunut kärsimään, ollut heikkoa, aineellisten varain puutteen takia. Oikeusjutut, kapitalistiluokan vainojen uhriksi joutuneiden työläistoveriemme puolustukset, ovat vaatineet huikeita summia», s. 4) kirjoitus jatkaa: »järjestössämme [...] löytyy paljon niin kutsuttuja patriootteja, s. o. jäseniä, jotka näkevät oman teollisuusunionsa kaikki kaikessa. [...] jotkut näistä aineksista yrittävät saada sellaista särkymää aikaan, että jotkut teollisuusuniot luopuisivat järjestöstämme ja alkaisivat toimimaan 'itsenäisinä teollisuusunioina'. [...] Jokaisen järjestömme jäsenen velvollisuus on tarkoin huolehtia siitä, että tällaiset yritykset eivät tule onnistumaan. [...] järjestömme jäsenissä on paljon sellaisia, jotka kannattavat epäkeskitettyä toimintaa, sellaista, että jokaisella teollisuusuniolla olisi täydellinen autonomia [...] Tulee kuitenkin muistaa, [...] että silloin, jos jokainen järjestöömme kuuluva teollisuusunio saa täydellisen autonomian, järjestömme on lakannut olemasta todellinen luokkajärjestö». (s. 5–6). MIA huom.

[87] Wikipedia. Industrialisti.

[88] Sulkanen, s. 198.

[89] Sulkanen, s. 199.

[90] Sulkanen, s. 241–242.

[91] Sulkanen, s. 245.

[92] Sulkanen, s. 248.

[93] Sulkanen, s. 249.

[94] Sulkanen, s. 250–251.

[95] Sulkanen, s. 256.

[96] Sulkanen, s. 260.

[97] Sulkanen, s. 266; Mattson, s. 100

[98] Sulkanen, s. 266–267.

[99] Sulkanen, s. 269.

[100] Sulkanen, s. 269–275.

[101] Sulkanen, s. 278; Mattson, s. 158.

[102] Mattsonin mukaan »Kun Suomi-Neuvostoliiton sodan aiheuttama sähkömyrsky siihen [suomalaisten eri ryhmien keskinäiseen sovinnollisuuteen] iski, särkyi ja luhistui entisten suuntariitojen raunioille rakennettu yhtenäisyys perinpohjin. [...] Sokeasti liittyivät ne kaikki yhdessä järjestöämme alaslyömään ja sen jäseniä kohtaan kiukkua osoittamaan — vain sen vuoksi, että järjestömmme maailman suuria tapahtumia katsoi elämän realisuuteen perustuvalta kannalta.» (Mattson, s. 109–110.) Karjala-liikkeen tuloksista Mattson ei mainitse muuta kuin sen, että sinne lähti paljon jäseniä (s. 162), suuri osa heistä liikkeen »parhaita toimintavoimia» (s. 158, 161).

[103] Sulkanen, s. 280.

[104] Mattson, s. 190–191.

 

Takaisin Amerikka-arkistoon
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto