Karl Marx

Lisäarvoteorioita. Liitteitä

1863


I

Pääoman tuottavuus.
Tuottava ja tuottamaton työ

[a) Pääoman tuottavuus yhteiskunnallisen työn
tuottavuuden kapitalistisena ilmenemisenä]

[XXI — 1317][1] Emme ole nähneet ainoastaan, kuinka pääoma tuottaa, vaan kuinka se itse tuotetaan ja kuinka se tulee tuotantoprosessista olennaisesti muuttuneena suhteena, siinä kehityttyään. Toisaalta se muovaa tuotantotavan uudelleen, toisaalta tämä tuotantotavan muuttunut hahmo ja aineellisten tuotantovoimien erikoinen kehitysaste ovat itse pääoman perusta ja ehto, sen oman muodostumisen edellytys.

Koska elävä työ — pääoman ja työläisen välisen vaihdon välityksellä — on yhdistetty pääomaan sen ainesosana, ilmenee sille kuuluvana toimintana niin pian kuin työprosessi alkaa, kaikki yhteiskunnallisen työn tuotantovoimat esiintyvät pääoman tuotantovoimina, aivan niin kuin työn yleinen yhteiskunnallinen muoto ilmenee rahassa olion ominaisuutena. Siten yhteiskunnallisen työn tuotantovoima ja sen erikoiset muodot esiintyvät nyt pääoman, esineellistyneen työn, esineellisten työnehtojen tuotantovoimina ja muotoina — esineellisten työnehtojen, jotka ovat henkilöityneet tällaisena itsenäistyneenä hahmona kapitalistissa elävää työtä vastaan. Tässä on jälleen kysymyksessä se suhteen nurinkääntyminen, jota rahan tarkastelussa nimitimme fetisismiksi.[2]

Kapitalistilla itsellään on valtaa vain pääoman henkilöitymänä. (Italialaisessa kirjanpidossa tämä hänen roolinsa kapitalistina, henkilöityneenä pääomana, on alituiseen asetettu vastakkain hänen kanssaan pelkkänä henkilönä, jona hän esiintyy vain yksityisenä kuluttajana ja oman pääomansa velallisena.)

Pääoman tuottavuus, vaikka tarkastellaan pelkästään työn muodollista alistamista pääomalle, sisältyy lähinnä lisätyön pakkoon, pakkoon työskennellä yli välittömän tarpeen, pakkoon, joka on kapitalistiselle tuotantotavalle yhteinen aikaisemman tuotantotavan kanssa, mutta jota kapitalistinen tuotantotapa harjoittaa, kehittää tuotannolle suotuisammalla tavalla.

Silloinkin kun tarkastellaan tätä pelkästään muodollista suhdetta, kapitalistisen tuotannon yleistä muotoa, joka on yhteinen sen vähemmän ja enemmän kehittyneille tavoille — eivät tuotantovälineet, esineelliset työnehdot — työn materiaali, työvälineet (ja elintarpeet) — esiinny työläiselle alistettuina, vaan hän niille alistettuna. Hän ei käytä niitä, vaan ne käyttävät häntä. Ja tämän kautta ne ovat pääomaa. »Pääoma käyttää työtä.» Työläiselle esineelliset työnehdot eivät ole välineitä tuotteiden tuottamiseksi, ei välittömien olemassaolovälineiden muodossa, eikä vaihtovälineinä, tavaroina. Päinvastoin työläinen on niille väline niiden arvon säilyttämiseksi, pääomaksi muuttumiseksi, siis suurentamiseksi, lisätyön imemiseksi.

Jo tämä suhde yksinkertaisuudessaan on nurinkääntymä, esineen henkilöitymä ja henkilön esineellistymä, sillä tämän muodon erottaa kaikista aikaisemmista se, että kapitalisti ei hallitse työläistä missään henkilökohtaisessa ominaisuudessa, vaan ainoastaan sikäli kuin hän on »pääoma»; hänen herruutensa on vain esineellistetyn työn herruutta elävään työhön, työläisen tuotteen herruutta työläiseen itseensä.

Mutta suhde tulee monimutkaisemmaksi ja näennäisesti salaperäisemmäksi, kun erikoisesti kapitalistisen tuotantotavan kehityksen myötä eivät ainoastaan nämä välittömästi aineelliset oliot (kaikki työntuotteita; käyttöarvon kannalta tarkasteltuna esineellisiä työnehtoja sekä työntuotteita; vaihtoarvon kannalta yleistä yhteiskunnallista työaikaa eli rahaa) nouse takajaloilleen työläistä vastaan ja ole häntä vastassa »pääomana», vaan myös yhteiskunnallisesti kehittyneen työn muodot, yhteistyö, manufaktuuri (työnjaon muotona), tehdas (koneiden varaan, aineellisena perustana, organisoidun yhteiskunnallisen työn muotona) — esiintyvät pääoman kehitysmuotoina ja sen vuoksi näistä yhteiskunnallisen työn muodoista kehittyneet työn tuotantovoimat, sen vuoksi myös tiede ja luonnonvoimat, esiintyvät pääoman tuotantovoimina. Todellakin, samanlaisten työn lajien yhteys yhteistyössä, työn eri lajien kombinaatio työnjaossa, luonnonvoimien, tieteen ja työn tuotteiden käyttö koneistetussa tuotannossa — kaikki tämä on yksittäistä työläistä vastassa yhtä vieraana ja esineellisenä, heistä riippumattomien ja heitä hallitsevien työvälineiden pelkkänä olemassaolomuotona, kuin nämä itse ovat heitä vastassa yksinkertaisessa näkyvässä hahmossaan materiaalina, instrumenttina jne. pääoman ja sen vuoksi kapitalistin funktioina.

Heidän oman työnsä yhteiskunnalliset muodot tai heidän oman [1318] yhteiskunnallisen työnsä muodot ovat yksittäisistä työläisistä aivan riippumatta muodostuneita suhteita; työläisistä, pääomalle alistettuina, tulee näiden yhteiskunnallisten muodostumien elementtejä, mutta nämä yhteiskunnalliset muodostumat eivät kuulu heille. Sen vuoksi ne ovat työläisiä vastassa pääoman itsensä hahmoina — erotukseksi työläisten yksittäisestä työkyvystä — pääomalle kuuluvina, siitä juontuvina ja siihen yhdistettyinä kombinaatioina. Ja tämä saa sitä reaalisemman muodon, mitä enemmän toisaalta työläisten työkyky itse tulee näiden muotojen modifioimaksi niin, että se tulee itsenäisenä, siis tämän kapitalistisen suhteen ulkopuolella, voimattomaksi, sen itsenäinen tuotantokyky tuhoutuu; toisaalta koneiden kehityksen myötä työn ehdot esiintyvät työtä hallitsevina myös teknologisesti ja samalla korvaavat sitä, alistavat sitä, tekevät sen itsenäisissä muodoissaan tarpeettomaksi.

Tässä prosessissa, jossa heidän työnsä yhteiskunnalliset luonteet ovat heitä vastassa tietyssä määrin kapitalisoituina (niin kuin esimerkiksi koneistossa työn näkyvät tuotteet esiintyvät työtä hallitsevina), tapahtuu sama tietysti luonnonvoimille ja tieteelle, yleisen historiallisen kehityksen — abstraktissa olemuksessaan — tuotteelle — ne ovat työläisiä vastassa pääoman voimina. Tiede ja sen käyttö eroavat todellakin yksittäisen työläisen taidosta ja tietämyksestä — ja vaikka ne, alkuperänsä puolesta tarkasteltuna, ovat jälleen työn tuotteita — ne esiintyvät kaikkialla, missä tulevat mukaan työprosessiin, pääomaan yhdistettyinä. Kapitalistin, joka käyttää konetta, ei tarvitse ymmärtää sitä (katso Ure).[3] Mutta koneessa realisoitu tiede on työläisiä vastassa pääomana. Ja todellakin kaikki tämä yhteiskunnalliseen työhön perustuva tieteen, luonnonvoiman ja työn tuotteiden valtavan määrän käyttö esiintyykin vain työn riistämisen välineenä, lisätyön anastamisen välineenä, sen vuoksi pääomalle kuuluvana voimana vastakohtana työlle. Pääoma käyttää kaikkia näitä keinoja luonnollisesti vain riistääkseen työtä, mutta riistääkseen sitä sen täytyy käyttää niitä tuotantoon. Ja niin työn yhteiskunnallisten tuotantovoimien kehitys ja tämän kehityksen ehdot esiintyvät pääoman tekona, johon yksittäinen työläinen ei ainoastaan suhtaudu passiivisesti, vaan joka toteutuu vastakohtaisesti suhteessa häneen.

Pääoma itse on kaksinainen, koska se koostuu tavaroista:

1. Vaihtoarvo (raha); mutta itseään lisäävä arvo, arvo, joka luo arvoa, kasvaa arvona, saa lisäyksen siksi, että on arvo. Tämä palautuu tietyn esineellistetyn työn määrän vaihtamiseen suurempaan määrään elävää työtä.

2. Käyttöarvo. Tässä pääoma ilmenee niiden tiettyjen suhteidensa kannalta, joissa se on työprosessissa. Mutta tässä ei ole kyse vain työaineesta, työvälineistä, joihin työ kuuluu, vaan työn kanssa pääomaan kuuluvista myös työn yhteiskunnallisista kombinaatioista ja näitä yhteiskunnallisia kombinaatioita vastaavasta työvälineiden kehityksestä. Kapitalistinen tuotanto kehittää ensi kertaa suuressa mitassa työprosessin ehtoja, sekä esineellisiä, että subjektiivisia, — repii ne irti yksittäisestä, itsenäisestä työläisestä — mutta kehittää niitä yksittäistä työläistä hallitsevina ja hänelle vieraina voimina.

Niin pääomasta tulee hyvin salaperäinen olio. [1318]

 

* *
 * 

 

[1320] Pääoma on siis tuottava: 1. lisätyöhön pakottavana voimana, 2. yhteiskunnallisen työn tuotantovoimien ja yleisten yhteiskunnallisten tuotantovoimien, kuten tieteen, itseensä imijänä ja anastajana (henkilöitymänä).

Herää kysymys, miten tai millä perusteella pääomaa vastassa oleva työ ilmenee tuottavana, eli tuottavana työnä, vaikka työn tuotantovoimat on siirretty pääomaan. Eihän samaa tuotantovoimaa voida ottaa lukuun kahdesti, kerran työn tuotantovoimana ja toisen kerran pääoman tuotantovoimana? {Työn tuotantovoimana on pääoman tuotantovoima. Mutta työvoima on tuottava arvonsa ja tuottamansa arvon välisen erotuksen nojalla.}

 

[b) Tuottava työ kapitalistisen tuotannon järjestelmässä]

Vain porvarillinen ahdaskatseisuus joka pitää tuotannon kapitalistisia muotoja sen absoluuttisina muotoina — sen vuoksi tuotannon ikuisina luonnonmuotoina — voi sekoittaa kysymyksen, mikä on tuottavaa työtä pääoman näkökannalta kysymykseen, mikä työ ylipäänsä on tuottavaa tai mitä tuottava työ ylipäänsä on, ja kuvitella olevansa hyvin viisas vastatessaan, että jokainen työ, joka ylipäänsä tuottaa jotakin, josta on tuloksena jotakin, on juuri sillä perusteella tuottavaa työtä.

Vain työ, joka muuttuu suoraan pääomaksi, on tuottavaa; siis vain työ, joka tekee vaihtelevan pääoman vaihtelevaksi ja jonka vuoksi kokonaispääoma C on yhtä suuri kuin C + Δ.[4] Jos vaihteleva pääoma on ennen vaihtumistaan työhön yhtä kuin x niin että meillä on yhtälö y = x, niin työ, joka muuttaa x:n x + h:ksi ja tekee yhtälöstä y = x yhtälön y' = x + h, on tuottavaa työtä. Tämä on ensimmäinen kohta, jota täytyy käsitellä. Työ, joka tuottaa lisäarvoa eli palvelee pääomaa liikkeelle panevana voimana lisäarvon tuottamiseksi ja siten sen esiintymiseksi pääomana, itseään lisäävänä arvona.

Toiseksi: työn yhteiskunnalliset ja yleiset tuotantovoimat ovat pääoman tuotantovoimia; mutta nämä tuotantovoimat koskevat vain työprosessia eli ne koskevat vain käyttöarvoa. Ne esiintyvät ominaisuuksina, jotka kuuluvat pääomaan oliona, sen käyttöarvona. Ne eivät koske välittömästi vaihtoarvoa. Työskentelipä sata miestä yhdessä tai kukin sadasta erikseen, heidän tuotteensa arvo on 100 työpäivää, esiintyvätpä ne suuressa tai pienessä tuotemäärässä, ts. työn tuottavuudesta riippumatta.

[1321] Vain yhdellä tavalla työn erilainen tuottavuus koskee vaihtoarvoa.

Jos työn tuottavuus kehittyy esim. jollakin yksittäisellä tuotannon haaralla — jos esim. mekaanisilla kangaspuilla ei kudota käsikangaspuiden sijasta vain poikkeustapauksessa ja jos yhden kyynärän kutominen mekaanisilla kangaspuilla vaatii vain puolet siitä työajasta minkä vaatii kutominen käsikangaspuilla, niin käsinkutojan 12 tuntia ei enää esitä itseään 12 tunnin vaan 6 tunnin arvossa, koska välttämätön työaika on nyt tullut 6 tunniksi. Käsinkutojan 12 t on enää 6 t yhteiskunnallista työaikaa, vaikka hän työskentelee 12 tuntia nyt niin kuin ennenkin.

Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Ottakaamme sen sijaan jokin toinen tuotannonala, esim. latominen, jolla ei käytetä vielä mitään koneita, niin 12 t tuottavat tällä alalla aivan yhtä paljon arvoa kuin tuotannonaloilla, joilla koneisto jne. on äärimmäisen kehittynyt. Arvoa tuottavana työ pysyy siten aina yksittäisen työläisen työnä, joka vain on ilmaistu yleisessä työssä. Tuottava työ arvoa tuottavana työnä on sen vuoksi aina pääomaa vastassa yksittäisen työkyvyn, erillisen työläisen työnä, olkootpa nämä työläiset tuotantoprosessissa sitten millaisessa yhteiskunnallisessa kombinaatiossa tahansa. Kun pääoma siten edustaa suhteessa työläiseen työn yhteiskunnallista tuotantovoimaa, edustaa työläisen tuottava työ suhteessa pääomaan aina vain erillisen työläisen työtä.

Kolmanneksi: koska lisätyön puristaminen ja työn yhteiskunnallisten tuotantovoimien omaksuminen ilmenee pääoman luonnonominaisuutena — sen vuoksi sen käyttöarvosta juontuvana ominaisuutena —, niin kääntäen ilmenee työn luonnonominaisuutena, että se esittää omat yhteiskunnalliset tuotantovoimansa pääoman tuotantovoimina ja oman lisätuotteensa pääoman tuottamana lisäarvona, pääoman arvon itselisäyksenä.

Näitä 3 kohtaa on nyt kehiteltävä ja johdettava niistä tuottavan ja tuottamattoman työn ero.

1. kohtaan. Pääoman tuottavuus on siinä, että se asettaa työn palkkatyönä itseään vastaan ja työn tuottavuus siinä, että se asettaa tuotantovälineet pääomana itseään vastaan.

Olemme nähneet, että raha muutetaan pääomaksi, ts. tietty vaihtoarvo muutetaan itselisääntyväksi arvoksi, arvoksi ja lisäarvoksi siten, että osa siitä muutetaan sellaisiksi tavaroiksi, jotka palvelevat työtä työvälineinä (raaka-aine, instrumentti, lyhyesti: esineelliset työnehdot), toinen osa käytetään työvoiman ostamiseen. Tämä ensimmäinen vaihto rahan ja työvoiman välillä eli pelkkä jälkimmäisen osto ei kuitenkaan vielä muuta rahaa pääomaksi. Tämä osto yhdistää työvoiman käytön tietyksi ajaksi pääomaan eli tekee tietyn määrän elävää työtä yhdeksi pääoman itsensä olemassaolotavoista, niin sanoakseni pääoman entelekhiaksi.[5]

Todellisessa tuotantoprosessissa elävä työ muuttuu pääomaksi toisaalta uusintaessaan työpalkan — siis vaihtelevan pääoman arvon — toisaalta tuottaessaan lisäarvon; ja tämän muutosprosessin välityksellä muutetaan pääomaksi koko sijoitettu rahasumma, vaikka vain työpalkkaan sijoitettu osa on sen välittömästi vaihteleva osa. Jos arvo oli c + v, niin nyt se on c + (v + x), mikä on sama kuin (c + v) + x eli alkuperäinen rahasumma, arvomäärä, on lisääntynyt, on määräytynyt samalla itsensä säilyttäväksi ja itseään lisääväksi arvoksi.

{On huomattava tämä: se seikka, että vain pääoman vaihteleva osa saa aikaan sen lisäyksen, ei millään tavoin muuta sitä, että tämän prosessin välityksellä koko alkuperäinen arvo näyttää lisänneen arvoaan, on suurentunut lisäarvolla, että siis koko alkuperäinen rahasumma on muuttunut pääomaksi. Sillä alkuperäinen arvo on c + v (pysyvä ja vaihteleva pääoma). Prosessissa siitä tulee c + (v + x); v + x on uusinnettu osa, joka on syntynyt elävän työn muuttuessa esineellistetyksi, muutos, jonka edellytyksenä ja lähtökohtana on v:n vaihto työvoimaan eli vaihtelevan pääoman muuttaminen palkaksi. Mutta c + (v + x) = c + v (alkuperäinen pääoma) + x. Sitä paitsi v:n muuttuminen v + x:ksi, siis (c + v):n (c + v) + x:ksi saattoi tapahtua vain siten, että osa rahasta muutetaan c:ksi. Toinen osa voi muuttua vaihtelevaksi pääomaksi vain toisen muuttuessa pysyväksi pääomaksi.}

Todellisessa tuotantoprosessissa työ muuttuu realiter[6] pääomaksi, mutta tämän muuttumisen ehtona on alkuperäinen rahan vaihto työvoimaan. Tämän työn välittömän muuttumisen kautta, ei työläiselle vaan kapitalistille kuuluvaksi esineellistetyksi työksi, raha vasta muuttuu pääomaksi, myös se osa siitä, joka on saanut tuotantovälineitten, työnehtojen muodon. Tätä ennen raha on vain an sich[7] pääomaa, olipa se sitten olemassa omassa muodossaan tahi sellaisten tavaroiden (tuotteiden) muodossa, joilla on sellainen hahmo, että ne voivat palvella uusien tavaroiden tuotantovälineinä.

[1322] Vasta tämä tietty suhde työhön muuttaa rahan tai tavaran pääomaksi, ja tuottavaa työtä on työ, joka tässä suhteessaan tuotannonehtoihin — suhteessa, jota todellisessa tuotantoprosessissa vastaa määrätty menettely — muuttaa rahan tai tavaran pääomaksi, ts. säilyttää työvoimaa vastaan itsenäistyneen esineellisen työn arvon ja lisää sitä. Tuottava työ on vain lyhentävä ilmaus koko sille erityissuhteelle, jossa työvoima esiintyy kapitalistisessa tuotantoprosessissa. Tuottavan työn ero muista työn laaduista on kuitenkin mitä tärkein, koska se ilmaisee juuri sen työn muotomäärityksen, jolle koko kapitalistinen tuotantotapa ja pääoma itse perustuu.

Tuottava työ on siis sellaista — kapitalistisen tuotannon järjestelmässä — joka tuottaa lisäarvoa käyttäjälleen eli joka muuttaa objektiiviset työnehdot pääomaksi ja niiden omistajan kapitalistiksi, siis työtä, joka tuottaa oman tuotteensa pääomana.

Kun siis puhumme tuottavasta työstä, niin puhumme yhteiskunnallisesti määrätystä työstä, joka edellyttää aivan määrättyä suhdetta työn ostajan ja myyjän välillä.

Vaikka nyt työvoiman ostajan hallussa oleva raha, tahi tavara — tuotantovälineet ja työläisiä varten tarkoitetut elintarpeet — tulee pääomaksi vasta mainitussa prosessissa, jossa ne muutetaankin pääomaksi (ja nämä oliot eivät sen vuoksi ole pääomaa ennen joutumistaan prosessiin, vaan niiden on vasta määrä tulla pääomaksi) — ne ovat kuitenkin an sich pääomaa. Ne ovat sitä sen itsenäisen hahmon nojalla, jossa ne ovat työvoimaa ja työvoima niitä vastassa — suhde, joka edeltää ehtona ja varmistaa vaihdon työvoiman kanssa ja sitä seuraavan työn todellisen pääomaksi muuttumisen prosessin. Tuotantovälineillä ja elintarpeilla on alunperin suhteessa työläisiin yhteiskunnallinen määritys, joka tekee ne pääomaksi ja antaa niille käskyvallan työhön. Sen vuoksi ne on edellytetty suhteessa työhön pääomana.

Tuottavaksi työksi voidaan sen takia nimittää sellaista työtä, joka vaihtuu suoraan rahaan pääomana, tai, mikä on vain lyhennetty ilmaus samalle asialle, joka vaihtuu välittömästi pääomaan, ts. rahaan, joka on an sich pääomaa, jolla on määre toimia pääomana, eli on pääomana työkykyä vastassa. Ilmauksessa »työ, joka vaihtuu välittömästi pääomaan», on edellytettynä, että työ vaihtuu rahaan pääomana ja muuttaa sen actu[8] pääomaksi. Mitä välittömyyden määre merkitsee, käy kohta selvemmäksi.

Tuottava työ on siis sellaista, joka uusintaa työläiselle vain hänen työvoimansa etukäteen määrätyn arvon, mutta sitä vastoin arvoaluovana toimintana lisää pääoman arvoa eli asettaa luomansa arvot työläistä itseään vastaan pääomana.

 

[c) Pääoman ja työn välisen vaihdon kaksi olennaisesti erilaista momenttia]

Pääoman ja työn välisessä vaihdossa on, kuten näimme tuotantoprosessin tarkastelussa,[9] erotettava kaksi olennaisesti erilaista, vaikkakin toinen toisensa ehtona olevaa momenttia.

Ensiksi: alkuperäinen vaihto työn ja pääoman välillä on muodollinen prosessi, jossa pääoma esiintyy rahana ja työvoima tavarana. Työkyvyn myynti tapahtuu ideaalisesti tai juridisesti tässä ensimmäisessä prosessissa, vaikka työ maksetaan vasta sen suorituksen jälkeen päivän, viikon jne. lopussa. Se ei muuta mitenkään tätä liiketointa, jossa työvoima myydään. Tässä myydään välittömästi työvoiman itsensä käyttö, siis tosiasiallisesti työ itse, koska työkyvyn käyttö on sen toiminta — työ, eikä suinkaan tavaraa, jossa työ jo on realisoitunut. Kysymyksessä ei siis ole tavaranvaihdon välittämä työn vaihto. Kun A myy saappaat B:lle, niin molemmat vaihtavat työtä, toinen saappaissa, toinen rahassa realisoitua työtä. Mutta tässä vaihdetaan toiselta puolelta esineellistynyttä työtä yleisessä yhteiskunnallisessa muodossaan, ts. rahana, toistaiseksi vain työvoimana olemassa olevaa työtä vastaan; ja se, mikä ostetaan ja myydään, on tämän voiman käyttö, siis työ itse, vaikka myydyn tavaran arvo ei ole työn arvo (irrationaalinen ilmaus), vaan työvoiman arvo. Tapahtuu siis välitön vaihto esineellistyneen työn ja työvoiman välillä, työvoiman, joka de facto[10] purkautuu eläväksi työksi; siis vaihto esineellistyneen ja elävän työn välillä. Palkka — työvoiman arvo — esiintyy sen vuoksi, kuten aikaisemmin on kehitelty, välittömänä kauppahintana, työn hintana.[11]

Tässä ensimmäisessä momentissa työläisen ja kapitalistin suhde on tavaran myyjän ja ostajan suhde. Kapitalisti maksaa työvoiman arvon, siis sen tavaran arvon,jonka hän ostaa.

Samalla työvoima ostetaan kuitenkin vain siksi, että työ, jonka se voi suorittaa ja jonka se sitoutuu suorittamaan, on suurempi kuin se työ joka vaaditaan hänen työvoimansa uusintamiseen, ja joka sen vuoksi esittää itsensä työvoiman arvoa suurempana arvona.

[1323] Toiseksi: pääoman ja työn vaihdon toisella momentilla ei ole itse asiassa mitään tekemistä ensimmäisen kanssa, ankarasti ottaen se ei ole ollenkaan vaihto.

Ensimmäisessä momentissa tapahtuu rahan ja tavaran — vastikkeiden — vaihto, ja työläinen ja kapitalisti ovat suhteessa toisiinsa vain tavaranomistajina. Vaihdetaan vastikkeita (ts. suhteeseen ei lainkaan vaikuta se, milloin ne vaihdetaan; eikä se, onko työn hinta työvoiman arvon ylä- tai alapuolella tai yhtä suuri kuin se, vaikuta kauppaan mitenkään. Se voi siis tapahtua tavaranvaihdon yleisen lain mukaan).

Toisessa momentissa ei tapahdu mitään vaihtoa. Rahanomistaja on lakannut olemasta tavaran ostaja ja työläinen tavaran myyjä. Rahanomistaja toimii nyt kapitalistina. Hän kuluttaa tavaran, jonka on ostanut, ja työläinen toimittaa sen, koska hänen työvoimansa käyttö on hänen työnsä itse. Aikaisemman liiketoimen välityksellä työ itse on tullut osaksi esineellistä rikkautta. Työläinen suorittaa työn, mutta se kuuluu pääomaan ja on enää vain yksi sen funktio. Se tapahtuu sen vuoksi välittömästi pääoman valvonnan ja johdon alaisena; ja tuote, jossa se esineellistyy, on uusi hahmo, jossa pääoma esiintyy tai jossa se pikemminkin todellistuu teossa pääomana. Tässä prosessissa työ esineellistyy sen takia suoraan, muuttuu välittömästi pääomaksi, sen jälkeen kun se on jo muodollisesti yhdistetty pääomaan ensimmäisen liiketoimen välityksellä. Ja tässä muuttuukin enemmän työtä pääomaksi kuin aikaisemmin työkyvyn ostossa sijoitettiin pääomaa. Tässä prosessissa anastetaan osa maksamatonta työtä, ja vain siten raha muuttuu pääomaksi.

Vaikka tässä nyt ei todellisuudessa tapahdukaan mitään vaihtoa, on tuloksena, jos jätetään välirenkaat huomioonottamatta, että prosessissa — molemmat momentit yhdistettynä — on tietty määrä esineellistynyttä työtä vaihtunut suurempaan määrään elävää työtä. Tämä ilmenee prosessin tuloksena siten, että työ, joka on esineellistynyt tuotteessaan, on suurempi kuin työvoimassa esineellistynyt työ ja sen vuoksi suurempi kuin se esineellistynyt työ, joka maksetaan palkkana työläiselle; eli siten, että todellisessa prosessissa kapitalisti ei saa takaisin, siis säilytä, ainoastaan sitä osaa pääomasta, jonka hän on sijoittanut työpalkkaan, vaan myös lisäarvon, joka ei maksa hänelle mitään. Työn välitön vaihto pääomaan merkitsee tässä: 1. työn välitöntä muuttumista pääomaksi, yhdeksi pääoman esineelliseksi osaksi tuotantoprosessissa; 2. tietyn esineellistyneen työn määrän vaihtoa samaan määrään elävää työta plus lisämäärään elävää työtä, joka anastetaan ilman vaihtoa.

Ilmaus, että tuottava työ on sellaista työtä, joka vaihtuu välittömästi pääomaan, käsittää kaikki nämä momentit ja on vain johdettu kaava sille, että se on työtä, joka muuttaa rahan pääomaksi, vaihtuu tuotannonehtoihin pääomana eikä siis suinkaan yksinkertaisina tuotannonehtoina, ei suhtaudu tuotannonehtoihin työnä yleensä, vailla erikoista sosiaalista määritystä.

Tämä kattaa seuraavat seikat: 1. rahan ja työvoiman suhteen toisiinsa tavaroina, oston ja myynnin rahanomistajan ja työvoiman omistajan välillä; 2. työn suoran alistamisen pääomalle; 3. työn todellisen muuttamisen pääomaksi tuotantoprosessissa tai, mikä on sama asia, lisäarvon luominen pääomalle. Tapahtuu kahdenlainen työn ja pääoman vaihto. Ensimmäinen ilmaisee pelkästään työvoiman ja sen vuoksi todellisuudessa työn ja sen vuoksi sen tuotteen oston; toinen elävän työn välittömän muuttumisen pääomaksi eli sen esineellistämisen pääoman todellistamisena.

 

[d) Tuottavan työn erikoinen käyttöarvo pääomalle]

Kapitalistisen tuotantoprosessin tulos ei ole pelkkä tuote (käyttöarvo) eikä tavara, ts. käyttöarvo, jolla on tietty vaihtoarvo. Sen tulos, sen tuote on lisäarvon luominen pääomalle ja siten rahan tai tavaran tosiasiallinen muuttaminen pääomaksi, mitä ne ovat ennen tuotantoprosessia vain tarkoitukseltaan, an sich, määreeltään. Tuotantoprosessissa imetään enemmän työtä kuin on ostettu ja tämä imeminen, [1324] vieraan maksamattoman työn anastaminen, joka toteutuu tuotantoprosessissa, on kapitalistisen tuotantoprosessin välitön tarkoitusperä; sillä pääoma pääomana (sen vuoksi kapitalisti kapitalistina) ei halua tuottaa välittömästi käyttöarvoa omaan kulutukseen eikä tavaraa muuttaakseen sen ensin rahaksi ja myöhemmin käyttöarvoksi. Sen tarkoitusperä on rikastuminen, arvon lisääminen, sen suurentaminen, siis vanhan arvon säilyttäminen ja lisäarvon luominen. Ja tämän kapitalistisen tuotantoprosessin erikoisen tuotteen pääoma saavuttaa vain vaihdossa työn kanssa, työn, jota sen vuoksi sanotaan tuottavaksi työksi.

Jotta työ tuottaisi tavaran, sen täytyy olla hyödyllistä työtä, tuottaa käyttöarvo, esittää itsensä käyttöarvossa. Ja vain työ, joka esittää itsensä tavarassa, siis käyttöarvoissa, on sen vuoksi työtä, jonka kanssa pääoma vaihtuu. Tämä on itsestään selvä edellytys. Mutta tämä työn konkreettinen luonne, sen käyttöarvo sellaisenaan — se, että se siis on esim. räätälintyötä, suutarintyötä, kehräämistä, kutomista jne. — ei muodosta sen erikoista käyttöarvoa pääomalle eikä leimaa siis sitä tuottavaksi työksi kapitalistisen tuotannon järjestelmässä. Sen erikoista käyttöarvoa pääomalle ei suinkaan muodosta sen tietty hyödyllinen luonne, yhtä vähän kuin sen tuotteen erikoiset hyödylliset ominaisuudet, jossa se esineellistyy. Työn käyttöarvon pääomalle muodostaa työn luonne vaihtoarvon luovana elementtinä, abstraktisena työnä, ei kylläkään se, että se ylipäänsä esittää tietyn määrän tätä yleistä työtä, vaan että se esittää sitä suuremman määrän kuin työn hintaan, ts. työvoiman arvoon, sisältyy.

Työvoiman käyttöarvo pääomalle on juuri se työmäärän ylijäämä, jonka se suorittaa yli sen työmäärän, joka on esineellistynyt siinä itsessään ja on sen vuoksi välttämätön sen uusintamiseksi. Se suorittaa tämän määrän luonnollisesti siinä tietyssä muodossa, joka sillä on erikoisena hyödyllisenä työnä, kehruutyönä, kutomistyönä jne. Mutta tämä työn konkreettinen luonne, joka ylipäänsä tekee sille mahdolliseksi esittää itsensä tavarassa, ei ole sen erikoinen käyttöarvo pääomalle. Pääomalle tämä erikoinen käyttöarvo on työn määrässä työnä yleensä ja erotuksessa, jolla sen suorittama työmäärä ylittää sen työmäärän, jonka se maksaa.

Tietystä rahasummasta x tulee pääomaa siten, eitä se esittää itsensä tuotteessaan x + h:na, ts. että työmäärä, joka sisältyy siihen tuotteena, on suurempi kuin se työmäärä, joka sisältyi siihen alunperin. Ja tämä on rahan ja tuottavan työn välisen vaihdon tulos, eli vain se työ on tuottavaa, joka tekee esineellistyneelle työlle mahdolliseksi vaihdossa sen kanssa esittää itsensä suurentuneena määränä esineellistynyttä työtä.

Kapitalistinen tuotantoprosessi ei sen vuoksi olekaan pelkästään tavaroiden tuotantoa. Se on prosessi, joka imee maksamatonta työtä, tekee raaka-aineen ja työvälineet — tuotantovälineet — maksamattoman työn imemisen välineiksi.

Tähänastisesta käy selväksi, että »tuottava työ» on työn määre, jolla ei ole ehdottomastL mitään tekemistä työn tietyn sisällön, sen erikoisen hyödyllisyyden tai sen erikoislaatuisen käyttöarvon kanssa, jossa se esittää itsensä.

Lajiltaan sama työ voi olla tuottavaa tai tuottamatonta.

Esim. Milton, joka kirjoitti »Kadotetun paratiisin» 5 punnasta, oli tuottamaton työläinen. Sitä vastoin kirjailija, joka tekee tehdasmaista työtä kirjakauppiaalleen, on tuottava työläinen. Milton tuotti »Kadotetun paratiisin» samasta syystä, josta silkkiäistoukka tuottaa silkkiä. Se oli hänen luontonsa toimintaa. Hän myi myöhemmin tuotteen 5 punnasta. Mutta leipzigiläinen kirjallinen proletaari, joka valmistaa kirjoja (esim. taloustieteen yleiskatsauksia) kirjakauppiaansa johdon alaisena on tuottava työläinen, sillä hänen tuotteensa on alunpitäen alistettu pääomalle ja tehdään vain pääoman arvon lisäämiseksi. Laulajatar, joka myy lauluaan omaan laskuunsa, on tuottamaton työläinen. Mutta sama laulajatar, kun hänet on kiinnittänyt yrittäjä, joka tehdäkseen rahaa antaa hänen laulaa, on tuottava työläinen, sillä hän tuottaa pääomaa.

 

[e) Tuottamaton työ työnä, joka suorittaa palveluksia.
Palvelusten osto kapitalismin oloissa. Vulgaari käsitys
pääoman ja työn suhteesta palvelusten vaihtona]

[1325] Tässä on erotettava eri kysymyksiä.

Ostanko housut vai ostanko kangasta ja otan kotiini räätälinkisällin, jolle maksan hänen palveluksensa (ts. hänen räätälintyönsä), tämän kankaan muuttamisen housuiksi, on minulle täysin yhdentekevää, sikäli kuin on kysymys vain housuista. Ostan housut kauppiasräätäliltä sen sijaan että toimisin yllä mainitulla tavalla, koska yllä mainittu tapa on kallis ja housut maksavat vähemmän työtä, ovat siis huokeammat, kun kapitalistiräätäli tuottaa ne kuin jos teetän ne yllä mainitulla tavalla. Mutta kummassakaan tapauksessa en muuta rahaa, jolla ostan housut, pääomaksi vaan housuiksi ja kummassakin tapauksessa kysymys on minun kannaltani rahan käyttämisestä pelkkänä kiertokulkuvälineenä, ts. sen muuttamisesta täksi tietyksi käyttöarvoksi. Tässä raha ei siis toimi pääomana, vaikka se toisessa tapauksessa vaihtuu tavaraan, toisessa ostaa itse työn tavarana. Se toimii vain rahana, tarkemmin sanottuna kiertokulkuvälineenä.

Toisaalta räätälinkisälli ei ole tuottava työläinen, vaikka hänen työnsä tuottaa minulle tuotteen, housut, ja hänelle hänen työnsä hinnan, rahan. On mahdollista, että työmäärä, jonka kisälli suorittaa, on suurempi kuin se, mikä sisältyy siihen hintaan, jonka hän saa minulta. Ja tämä on jopa todennäköistä, koska hänen työnsä hinta määräytyy siitä hinnasta, jonka tuottavat räätälinkisällit saavat. Mutta minulle tämä on täysin yhdentekevää. Työskenteleekö hän 8 vai 10 tuntia sen jälkeen, kun hinta kerran on lyöty lukkoon, on minulle täysin yhdentekevää. Kysymys on vain käyttöarvosta, housuista, jolloin minun etuni mukaista on, ostanpa ne kummalla tavalla tahansa, maksaa niistä mahdollisimman vähän, mutta ei kuitenkaan toisessa tapauksessa sen enempää eikä vähempää kuin toisessakaan, eli maksaa niistä niiden normaali hinta. Minulle tämä on rahan menoa kulutukseen, ei rahani lisääntymistä, vaan vähentymistä. Se ei ole lainkaan rikastumiskeino, niin kuin ei mikään muukaan tapa käyttää rahaa henkilökohtaiseen kulutukseen ole rikastumiskeino.

Joku Paul de Kockin »oppineista» saattaa sanoa minulle, että en voi ilman tätä ostoa, niin kuin en ilman leivänkään ostoa, elää enkä siis rikastuakaan, että se siis on rikastumiseni epäsuora väline tai ainakin ehto. Samalla tavalla voitaisiin pitää verenkiertoani ja hengitysprosessiani rikastumiseni ehtona. Mutta ei verenkiertoni eikä hengitysprosessini itsessään tee minua sen takia rikkaaksi. Pikemminkin ne molemmat edellyttävät kallista aineenvaihduntaa — jos tämä ei olisi välttämätöntä, maan päällä ei olisi yhtään köyhää. Pelkkä rahan välitön vaihto työhön ei siis muuta rahaa pääomaksi eikä työtä tuottavaksi työksi.

Mikä sitten on luonteenomainen piirre tässä vaihdossa? Miten se eroaa rahan vaihdosta tuottavaan työhön? Toisaalta siten, että raha kulutetaan rahana, vaihtoarvon itsenäisenä muotona, vaihtoarvon, jonka on määrä muuttua käyttöarvoksi, elintarpeeksi, henkilökohtaisen kulutuksen kohteeksi. Rahasta ei siis tule pääomaa, vaan päinvastoin se menettää olemassaolonsa vaihtoarvona tullakseen käytetyksi, kulutetuksi käyttöarvona. Toisaalta työ kiinnostaa minua pelkästään käyttöarvona, palveluksena, joka muuttaa kankaan housuiksi — palvelus, jonka työn määrätty hyödyllinen luonne suorittaa minulle.

Sitä vastoin ei palvelus, jonka sama räätälinkisälli kauppiasräätälin käyttämänä suorittaa tälle kapitalistille, ole lainkaan siinä, että hän muuttaa kankaan housuiksi, vaan siinä, että välttämätön työaika, joka esineellistyy housuissa, on 12 työtuntia ja palkka, jonka kisälli saa, on vain 6 tuntia. Palvelus, jonka hän tekee kapitalistille, on siis siinä, että hän työskentelee 6 tuntia ilmaiseksi. Se, että tämä tapahtuu housujen tekemisen muodossa, vain peittää todellisen suhteen. Sen vuoksi kauppiasräätäli yrittää heti, kun vain voi, muuttaa housut jälleen rahaksi, ts. muotoon, jossa räätälintyön määrätty luonne on täysin hävinnyt ja jossa suoritettu palvelus esiintyy sen vuoksi niin, että 6 tunnin työajan sijasta, joka [1326] saa ilmauksensa tietyssä rahasummassa, on käsillä 12 tunnin työaika, joka saa ilmauksensa kaksinkertaisessa rahasummassa.

Ostan räätälintyön sen palveluksen takia, jonka se tekee minulle räätälintyönä — tyydyttää vaatetustarpeeni, palvelee siis yhtä tarpeistani. Kauppiasräätäli ostaa sen välineenä tehdä yhdestä taalerista kaksi. Minä ostan sen, koska se tuottaa tietyn käyttöarvon, tekee tietyn palveluksen. Kapitalisti ostaa sen, koska se tuottaa enemmän vaihtoarvoa kuin maksaa, pelkkänä välineenä vaihtaa vähemmän työtä enempään työhön.

Siinä tapauksessa, missä raha vaihtuu suoraan työhön jälkimmäisen tuottamatta pääomaa, olematta siis tuottavaa työtä, työ ostetaan palveluksena, mikä ylipäänsä on vain ilmaus erikoiselle käyttöarvolle, jonka työ toimittaa niin kuin jokainen muukin tavara; mutta erityinen ilmaus työn erikoiselle käyttöarvolle, sikäli kuin tämä ei suorita palvelusta esineenä vaan toimintana, mikä ei kuitenkaan erota sitä mitenkään jostakin koneesta, esimerkiksi kellosta. Do ut facias, facio ut facias, facio ut des, do ut des[12] ovat tässä saman suhteen aivan yhtä päteviä muotoja, kun taas kapitalistisessa tuotannossa do ut facias ilmaisee hyvin erikoisen suhteen esineellisen arvon, joka on annettu, ja elävän toiminnan, joka anastetaan, välillä. Koska siis tähän palvelusten ostoon ei lainkaan sisälly työn ja pääoman erityistä suhdetta — se on joko kokonaan hajonnut tai sitä ei ole tässä lainkaan, se on tietenkin Sayn, Bastiatin ja kumppanien mielimuoto pääoman ja työn suhteen ilmaisemiseksi.

Miten näiden palvelusten arvo säännellään ja miten tämä arvo itse määräytyy työpalkan laeista, on kysymys, jolla ei ole mitään tekemistä esillä olevan suhteen tutkimisen kanssa, vaan kuuluu lukuun työpalkasta.

On siis ilmeistä, ettei pelkkä rahan vaihto työhön muuta jälkimmäistä tuottavaksi työksi, että toisaalta tämän työn sisältö on lähinnä yhdentekevä.

Työläinen itse voi ostaa työtä, ts. tavaroita, jotka tuotetaan palvelusten muodossa, ja hänen palkkansa kuluttaminen sellaisiin palveluksiin on palkan kuluttamista, joka ei lainkaan eroa hänen palkkansa kuluttamisesta mihin tahansa muihin tavaroihin. Palvelukset, joita hän ostaa, voivat olla enemmän tai vähemmän välttämättömiä, esim. lääkärin tai papin palvelus, aivan niin kuin hän voi ostaa leipää tai viinaa. Ostajana — ts. rahan edustajana suhteessa tavaraan — työläinen kuuluu aivan samaan kategoriaan kuin kapitalisti, milloin tämä esiintyy vain ostajana, ts. on kysymys vain rahan muuttamisesta tavaran muotoon. Miten näiden palvelusten hinta määräytyy ja mikä suhde sillä on varsinaiseen työpalkkaan, missä määrin sitä säätelevät jälkimmäisen lait, missä määrin ei, ovat kysymyksiä, joita on tarkasteltava työpalkkaa koskevassa tutkimuksessa ja jotka ovat aivan yhdentekeviä nyt käsillä olevalle tutkimukselle.

Jos siis pelkkä rahan ja työn vaihto ei muuta jälkimmäistä tuottavaksi työksi, tai, mikä on sama, rahaa pääomaksi, niin myös työn sisältö, konkreettinen luonne, erityinen hyödyllisyys näyttää lähinnä yhdentekevältä, niin kuin olemme juuri nähneet, että saman räätälinkisällin sama työ on toisessa tapauksessa tuottavaa, toisessa ei.

Tietyt palvelukset eli käyttöarvot, tiettyjen toimintojen tai töiden tulokset, ruumiillistuvat tavaroiksi, toiset taas eivät jätä jälkeensä mitään käsinkosketeltavaa, henkilöstä itsestään erillistä tulosta; eli niiden tulos ei ole myytävä tavara. Esimerkiksi palvelus, jonka laulaja tekee minulle, tyydyttää esteettisen tarpeeni, mutta se mitä nautin on olemassa vain laulajasta itsestään erottamattomassa toiminnassa, ja heti kun hänen työnsä, laulaminen, on lopussa, on nautintonikin lopussa: minä nautin itse toimintaa — sen heijastumista korvaani. Itse nämä palvelukset voivat, niin kuin tavarat, joita ostan, olla välttämättömiä tai vain näyttää välttämättömiltä, esim. sotilaan tai lääkärin tai asianajajan palvelus, tai ne voivat olla palveluksia, jotka tuottavat minulle nautintoa. Tämä ei vaikuta mitenkään niiden taloudelliseen määritykseen. Jos olen terve enkä tarvitse lääkäriä tai jos minulla on onni välttyä oikeusjutuilta, niin kartan rahan panemista lääkärin tai asianajajan palveluksiin kuin ruttoa.

[1328] Palvelukset voivat olla myös pakotettuja, virkamiesten palvelukset jne.

Jos ostan opettajan palveluksen, en kehittääkseni taipumuksiani, vaan hankkiakseni jonkin taidon, jolla voin ansaita rahaa — tai jos muut ostavat tämän opettajan minulle — ja jos todella opin jotakin, mikä sinänsä on täysin riippumatonta palveluksen maksusta, niin nämä oppikustannukset kuuluvat aivan niin kuin ylläpitokustannuksenkin työvoimani tuotantokustannuksiin. Mutta tämän palveluksen erikoinen hyödyllisyys ei lainkaan muuta taloudellista suhdetta; se ei ole suhde, jossa minä muutan rahaa pääomaksi tai jonka välityksellä palveluksen suorittaja, opettaja, muuttaa minut kapitalistikseen, isännäkseen. Tämän suhteen taloudelliselle määritykselle on sen vuoksi täysin yhdentekevää, parantaako lääkäri minut, onko opettajalla menestystä opetuksessaan, voittaako asianajaja juttuni. Se, mistä maksetaan, on palvelus sellaisenaan, palvelus, jonka tulosta sen suorittaja ei sen luonteen vuoksi voi taata. Suuri osa palveluksista kuuluu tavaroiden kulutuskustannuksiin, kuten kokki, palvelustyttö jne.

Kaikkien tuottamattomien töiden luonteenomainen piirre on, että ne ovat käytettävissäni vain samassa suhteessa — kuten kaikki muut tavarat ovat ostettavissani kulutukseen — kuin riistän tuottavia työläisiä. Kaikista henkilöistä tuottavalla työläisellä on sen vuoksi vähiten käytettävissään tuottamattomien työläisten palveluksia, vaikka hänen on eniten maksettava pakotetuista palveluksista (valtio, verot). Valtani käyttää tuottavia työläisiä ei sitä vastoin suinkaan kasva samassa suhteessa, jossa käytän tuottamattomia työläisiä, vaan päinvastoin on siihen käänteisessä suhteessa.

Tuottavat työläiset itse voivat olla suhteessa minuun tuottamattomia työläisiä. Esimerkiksi jos annan tapetoida taloni ja nämä tapetoijat ovat yrittäjän, joka myy minulle tämän työsuorituksen, palkkatyöläisiä, niin asia on minulle sama kuin jos olisin ostanut tapetoidun talon, käyttänyt rahaa tavaraan, jonka itse kulutan; mutta yrittäjille, joka antaa näiden työläisten tapetoida, he ovat tuottavia työläisiä, sillä he tuottavat hänelle lisäarvoa. [1328]

 

* *
 * 

 

[1333] Kuinka suuressa määrin kapitalistisen tuotannon näkökannalta sellainen työläinen, joka kylläkin tuottaa myytävää tavaraa — mutta vain työvoimansa hintaa vastaavasti, ei siis lisäarvoa pääomalle — ei ole tuottava, nähdään jo niistä kohdista Ricardolla, joissa sanotaan, että sellaisten ihmisten pelkkä olemassaolo on epäkohta.[13] Tämä on pääoman teoria ja käytäntö.

»Pääoman teoria sekä käytäntö, jonka mukaan työ pysäytetään hetkellä, jolloin se voi tuottaa työläisen ylläpidon lisäksi voiton kapitalistille, näyttävät olevan vastoin niitä luonnonlakeja, jotka säätelevät tuotantoa.» (Thomas Hodgskin. Popular Political Economy, London 1827, s. 238.) [1333]

 

* *
 * 

 

Olemme nähneet ettei pääoman tuotantoprosessi ole vain tavaroiden tuotantoprosessi, vaan lisäarvon tuotantoprosessi, lisätyön imemistä ja sen vuoksi pääoman tuotantoprosessi. Rahan ja työn tai pääoman ja työn ensimmäinen muodollinen vaihtotoimitus on vain mahdollisesti vieraan elävän työn anastamista esineellistyneen työn avulla. Todellinen anastusprosessi tapahtuu vasta todellisessa tuotantoprosessissa, jonka takana menneenä vaiheena on tuo ensimmäinen muodollinen liiketoimi, jossa kapitalisti ja työläinen ovat toisiaan vastassa pelkkinä tavaranomistajina, ostajana ja myyjänä. Tästä syystä kaikki vulgaaritaloustieteilijät pysähtyvät tuohon ensimmäiseen muodolliseen liiketoimeen — näin Bastiat — juuri saadakseen kapitalismille ominaisen suhteen katoamaan tällä tempulla. Rahan vaihdossa tuottamattomaan työhön tulee ero terävästi näkyviin. Tässä raha ja työ vaihtuvat toisiinsa vain tavaroina. Sen sijaan, että tämä vaihto muodostaisi tällöin pääomaa, se on tulon kulutusta. [1336]

 

[f) Käsityöläisten ja talonpoikien työ kapitalistisessa yhteiskunnassa]

[1328] Miten sitten on itsenäisten käsityöläisten ja talonpoikien laita, jotka eivät käytä työläisiä, siis eivät tuota kapitalisteina? Joko he ovat tavarantuottajia, kuten aina talonpoikien {mutta esim. ei puutarhurin, jonka otan talooni} tapauksessa, ja minä ostan heiltä tavaran, jolloin asiaan ei vaikuta mitään esimerkiksi se, että käsityöläinen toimittaa sen tilauksesta, talonpoika tuottaa välineittensä sallimassa mitassa. Tässä suhteessa he ovat minua vastassa tavaroiden myyjinä, eivätkä työn myyjinä, eikä tällä suhteella siis ole mitään tekemistä pääoman ja työn vaihdon kanssa, ei siis myöskään tuottavan ja tuottamattoman työn eron kanssa, mikä perustuu vain siihen, vaihdetaanko työ rahaan rahana vai rahaan pääomana. Sen vuoksi he eivät kuulu tuottavien eivätkä tuottamattomien työläisten kategoriaan, vaikka he ovat tavaroiden tuottajia. Mutta heidän tuotantoaan ei ole alistettu kapitalistiselle tuotantotavalle.

On mahdollista, että nämä tuottajat, jotka työskentelevät omilla tuotantovälineillä, eivät ainoastaan unsinna työvoimaansa, vaan luovat lisäarvoa, sikäli kuin heidän asemansa sallii heidän ottaa haltuunsa oman lisätyönsä tai osan siitä (jolloin osa otetaan heiltä pois verojen jne. muodossa). Ja tässä tapaamme omalaatuisuuden, joka on luonteenomainen yhteiskunnalle, jossa on vallitsevana yksi tuotantotavan määritys, vaikka kaikki tuotantosuhteet eivät vielä olekaan sille alistettuja. Feodaalisessa yhteiskunnassa esimerkiksi — sellaisena kuin sitä voidaan parhaiten tutkia Englannissa, koska feodaalinen järjestelmä tuotiin tänne valmiina Normandiasta ja sen muoto painettiin monessa suhteessa erilaiseen yhteiskuntaperustaan — saavat feodaalisen ilmauksen myös ne suhteet, jotka ovat etäällä feodalismin olemuksesta, esimerkiksi pelkät rahasuhteet, joissa ei millään tavoin ole kysymys herran ja vasallin vastavuoroisista henkilökohtaisista palveluksista. Esimerkkinä on myös kuvitelma että pientalonpoika hallitsee tilaansa läänityksenä.

Aivan samoin kapitalistisessa tuotantotavassa. Riippumaton talonpoika tai käsityöläinen esiintyy kahtena henkilönä.[14] Tuotantovälineiden omistajana hän on kapitalisti, työläisenä hän on palkkatyöläisensä. Hän siis maksaa palkkansa kapitalistina ja saa voittonsa pääomastaan, ts. hän riistää itse itseään palkkatyöläisenä ja maksaa itselleen lisäarvona sen pakkoveron, jonka työ on velkaa pääomalle. Ehkäpä hän maksaa itselleen vielä kolmannen osan maanomistajana (maankoron), aivan niin kuin myöhemmin tulemme näkemään, että teollisuuskapitalisti toimiessaan omalla [1329] pääomalla maksaa itselleen korkoa ja pitää tätä jonakin, jota hän ei ole velkaa itselleen teollisuuskapitalistina, vaan kapitalistina yleensä.

Tuotantovälineiden tietty yhteiskunnallinen luonne kapitalistisessa tuotannossa — niin että ne ilmaisevat tietyn tuotantosuhteen — on kasvanut niin kiinni näiden tuotantovälineiden materiaaliseen olemassaoloon tuotantovälineinä ja on porvarillisen yhteiskunnan käsitystavassa siitä niin erottamaton, että tuota yhteiskunnallista luonnetta (määrättynä kategoriana) sovelletaan myös sellaisissa tapauksissa, joissa suhde on sen kanssa suoraan ristiriidassa. Tuotantovälineistä tulee pääomaa vain sikäli, kuin ne ovat itsenäistyneet itsenäiseksi mahdiksi työtä vastaan. Puheena olevassa tapauksessa tuottaja — työläinen — on tuotantovälineidensä haltija, omistaja. Ne eivät siis ole pääomaa sen enempää kuin hänkään suhteessa niihin palkkatyöläinen. Siitä huolimatta ne käsitetään pääomaksi ja hänet itsensä jakautuneeksi niin, että hän kapitalistina käyttää itse itseään palkkatyöläisenä.

Todellakin tämä esitystapa, niin irrationaalinen kuin se ensi näkemältä onkin, on toki seuraavassa määrin oikea: tuottaja kylläkin luo puheena olevassa tapauksessa oman lisäarvonsa {olettaen, että hän myy tavaransa sen arvosta}, eli koko tuote esineellistää vain hänen omaa työtään. Mutta siitä, että hän voi itse ottaa haltuunsa oman työnsä koko tuotteen, eikä kolmas, isäntä, anasta sitä osaa hänen tuotteensa arvosta, joka menee yli esimerkiksi hänen päivätyönsä keskimääräisen hinnan, siitä hänen ei ole kiittäminen työtään (joka ei erota häntä muista työläisistä), vaan tuotantovälineiden omistusta. Siis ainoastaan tuotantovälineiden omistuksen nojalla hän ottaa haltuunsa oman lisätyönsä ja niin hän suhtautuu omana kapitalistinaan itseensä palkkatyöläisenä.

Ero ilmenee tässä yhteiskunnassa normaalina suhteena. Missä sitä tosiasiallisesti siis ei ole, siellä se oletetaan, ja siinä määrin oikein, kuin juuri osoitettiin; sillä (erotukseksi esim. muinaisen Rooman tai Norjan oloista tai Yhdysvaltain luoteisosien oloista) yhdistyminen ilmenee tässä satunnaisena, ero normaalina, ja eroa pidetään olemassa olevana suhteena silloinkin kun yksi henkilö yhdistää eri funktiot. Tässä käy ilmi hyvin terävästi, että kapitalisti sellaisenaan on vain pääoman funktio, työläinen työvoiman funktio. Sillä on myös laki, että taloudellinen kehitys jakaa funktiot eri henkilöille; ja käsityöläisestä tai talonpojasta, joka tuottaa omilla tuotantovälineillään, tulee vähitellen joko pieni kapitalisti, joka riistää myös vierasta työtä, tai hän menettää tuotantovälineensä {tämä voi tapahtua, vaikka hän pysyykin niiden nimellisenä omistajana, kuten talonpoika hypoteekkilaitoksen ollessa kysymyksessä} ja muuttuu palkkatyöläiseksi. Tämä on tendenssi yhteiskuntamuodossa, jossa kapitalistinen tuotantotapa on vallitsevana.

 

[g) Tuottavan työn sivumääre työnä, joka realisoituu aineellisessa rikkaudessa]

Kapitalistisen tuotannon olennaisten suhteiden tarkastelussa voidaan siis olettaa, että koko tavaroiden maailma, aineellisen tuotannon — aineellisen rikkauden tuotannon — kaikki piirit on (muodollisesti tai todellisesti) alistettu kapitalistiselle tuotantotavalle {koska tämä tapahtuu yhä kasvavassa määrin, koska tämä on prosessin periaatteellinen päämäärä ja koska vain tässä tapauksessa työn tuotantovoimat kehitetään huippuunsa}. Tällä edellytyksellä — joka ilmaisee prosessin raja-arvon ja joka siis alati tulee yhä tarkemmin todellisuutta vastaavaksi — kaikki tavaroiden tuotannossa toimivat työläiset ovat palkkatyöläisiä, ja tuotantovälineet ovat kaikissa näissä piireissä heitä vastassa pääomana. Silloin voidaan pitää tuottavien työläisten, ts. pääomaa tuottavien työläisten luonteenomaisena piirteenä sitä, että heidän työnsä realisoituu tavaroissa, aineellisessa rikkaudessa. Ja niin tuottava työ olisi saanut ratkaisevasta luonteenpiirteestään, joka on työn sisältöön nähden täysin yhdentekevä ja siitä riippumaton, eroavan toisen sivumääreen.

 

[h) Kapitalismin ilmentymiä immateriaalisen tuotannon alueella]

Ei-materiaalinen tuotanto, silloinkin kun sitä harjoitetaan yksinomaan vaihtoa varten, siis tuottaa tavaroita, voi olla kahdenlaista:

1. Sen tuloksena on sellaisia tavaroita, käyttöarvoja, joilla on sekä tuottajista että kuluttajista eriävä itsenäinen hahmo, voivat siis olla olemassa jonkin ajan tuotannon ja kulutuksen välillä, voivat kiertää tänä väliaikana myytävinä tavaroina, kuten kysymyksen ollessa kirjoista, maalauksista, lyhyesti sanottuna kaikista taiteentuotteista, jotka eriävät toimivan taiteilijan taidesuorituksesta. Tässä kapitalistinen tuotanto on vain hyvin rajoitetussa määrin soveltuva, siinä määrin kuin esimerkiksi kirjailija käyttää toisia apulaisina yhteisen teoksen — esim. tietosanakirjan — tuottamiseksi. [1330] Tässä tapauksessa, että erilaiset tieteelliset ja taiteelliset tuottajat, käsityöläiset tai ammattimiehet työskentelevät kirjakauppiaiden yhteiselle kauppiaanpääomalle — suhde, jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen kapitalistisen tuotantotavan kanssa ja jota ei ole vielä edes muodollisesti alistettu sille — on kysymys enimmäkseen siirtymämuodosta kapitalistiseen tuotantoon. Se, että juuri näissä siirtymämuodoissa työn riisto on suurimmillaan, ei lainkaan muuta asiaa.

2. Tuotanto ei ole erotettavissa tuottamisen aktista, kuten kaikkien esittävien taiteilijoiden, puhujien, näyttelijöiden, opettajien, lääkäreiden, pappien jne. tapauksessa. Tässäkin kapitalistinen tuotantotapa voi olla olemassa vain vähäisessä laajuudessa ja asian luonteen vuoksi vain muutamilla aloilla. Esimerkiksi oppilaitoksissa opettajat voivat olla pelkkiä oppilaitosyrittäjän palkkatyöläisiä; tällaisia opetustehtaita on Englannissa lukuisasti. Vaikka he eivät ole tuottavia työläisiä suhteessa oppilaisiin, he ovat sitä suhteessa yrittäjäänsä. Tämä vaihtaa pääomaansa heidän työkykyynsä ja rikastuu tämän prosessin välityksellä. Samoin teatteriyritysten, huvittelulaitosten jne. tapauksessa. Yleisöön näyttelijä suhtautuu tällöin taiteilijana, mutta suhteessa yrittäjäänsä hän on tuottava työläinen. Kaikki nämä kapitalistisen tuotannon ilmentymät tällä alueella ovat niin merkityksettömiä tuotannon kokonaisuuteen verrattuna, että ne voidaan jättää kokonaan huomioon ottamatta.

 

[i) Tuottavan työn ongelma materiaalisen tuotannon kokonaisprosessin näkökulmasta]

Spesifisesti kapitalistisen tuotantotavan kehityksen myötä, tuotantotavan, jossa useat työläiset työskentelevät yhdessä saman tavaran tuotannossa, täytyy sen suhteen, jossa heidän työnsä välittömästi on tuotannon esineeseen, luonnollisesti vaihdella suuresti. Esimerkiksi aikaisemmin mainituilla aputyömiehillä tehtaassa[15] ei ole välittömästi mitään tekemistä raaka-aineen muokkaamisen kanssa. Työläiset, jotka toimivat muokkauksen kanssa välittömästi tekemisissä olevien valvojina, ovat askeleen kauempana; insinöörillä on jälleen toisenlainen suhde, hän työskentelee pääasiallisesti vain päällään jne. Mutta näiden työläisten kokonaisuus, työläisten, joilla on arvoltaan erilaiset työkyvyt, vaikka työssä olevien suuri joukko on suurin piirtein samalla tasolla, tuottaa tuloksen, joka — pelkän työprosessin tulosta tarkasteltaessa — ilmenee tavarassa tai aineellisessa tuotteessa: ja kaikki yhdessä, työpajana, ovat näiden tuotteiden elävä tuotantokoneisto, vastaavasti kuin he — koko tuotantoprosessia tarkasteltaessa — vaihtavat työnsä pääomaan ja uusintavat kapitalistin rahan pääomana, ts. itseään lisäävänä arvona, itseään suurentavana arvona.

Kapitalistiselle tuotantotavalle onkin juuri ominaista se, että se erottaa erilaiset työt, siis myös henkisen ja ruumiillisen työn — tai työt joissa jompikumpi puoli on vallitsevana — ja jakaa ne eri henkilöille. Tämä ei kuitenkaan estä materiaalista tuotetta olemasta näiden henkilöiden yhteinen tuote tai heidän yhteistä tuotettaan esineellistymästä materiaalisessa rikkaudessa; toisaalta tämä ei estä sitä seikkaa, että näistä henkilöistä jokaisen yksittäisen suhde on palkkatyöläisen suhde pääomaan ja tässä erityisessä mielessä tuottavan työläisen suhde. Kaikki nämä henkilöt eivät ainoastaan toimi välittömästi materiaalisen rikkauden tuotannossa, vaan he vaihtavat työnsä välittömästi rahaan pääomana ja uusintavat sen vuoksi välittömästi palkkansa lisäksi lisäarvon kapitalistille. Heidän työnsä koostuu maksetusta työstä plus maksamattomasta lisätyöstä.

 

[k) Kuljetusteollisuus materiaalisen tuotannon haarana.
Tuottava työ kuljetusteollisuudessa]

Kaivannaisteollisuuden, maanviljelyksen ja tehdasteollisuuden lisäksi on olemassa vielä neljäs aineellisen tuotannon piiri, joka myös käy läpi käsityön, manufaktuurin ja mekaanisen tuotannon eri vaiheet; tämä on kuljetusteollisuus, kuljettaapa se sitten ihmisiä tai tavaroita. Tuottavan työn, ts. palkkatyöläisen, suhde kapitalistiin on tässä aivan sama kuin materiaalisen tuotannon muissa piireissä. Tässä työn esineeseen aiheutetaan edelleen myös materiaalinen muutos — tilaa koskeva, paikanmuutos. Ihmisten kuljetuksen ollessa kysymyksessä tämä esiintyy vain palveluksena, jonka yrittäjä tekee heille. Mutta tämän palveluksen ostajan ja myyjän suhteella ei ole mitään tekemistä tuottavan työläisen ja pääoman suhteen kanssa, ei sen enempää kuin langan ostajan ja myyjän suhteella.

Jos sitä vastoin tarkastelemme prosessia suhteessa tavaroihin, niin [1331] tässä työprosessissa kylläkin tapahtuu muutos työnesineessä, tavarassa. Sen sijaintipaikkaa muutetaan ja samalla tapahtuu muutoksen käyttöarvossa, koska tämän käyttöarvon sijaintipaikka muuttuu. Sen vaihtoarvo kasvaa samassa määrin, kuin tämä sen käyttöarvon muutos vaatii työtä, — työmäärä, joka määräytyy osaksi pysyvän pääoman kulutuksesta, siis siitä esineellistyneen työn määrästä, joka sisältyy tavaraan, osaksi elävän työn määrästä, niin kuin kaikkien muidenkin tavaroiden arvonlisäysprosessissa.

Heti kun tavara on saapunut määräpaikkaansa, tämä sen käyttöarvolle tapahtunut muutos on hävinnyt, se ilmenee enää vain sen kohonneessa vaihtoarvossa, tavaran kallistumisessa. Vaikka todellinen työ ei tässä nyt ole jättänyt jälkeäkään käyttöarvoon, niin se on silti realisoitunut tämän materiaalisen tuotteen vaihtoarvossa, ja niin siis pätee tähän teollisuuteen niin kuin materiaalisen tuotannon muihinkin piireihin nähden, että se ruumiillistuu tavarassa, vaikka ei olekaan jättänyt näkyvää jälkeä tavaran käyttöarvoon.

 

* *
 * 

 

Tässä olemme vielä tekemisissä vain tuottavan pääoman, ts. välittömässä tuotantoprosessissa toimivan pääoman kanssa. Myöhemmin tulemme kiertokulkuprosessissa toimivaan pääomaan. Ja vasta myöhemmin tarkasteltaessa sitä erikoista hahmoa, jonka pääoma ottaa kauppapääomana, voidaan vastata kysymykseen, missä määrin sen työllistämät työläiset ovat tai eivät ole tuottavia.[16] [XXI — 1331]

 


Viitteet:

[1] Hakasulkuihin on merkitty Marxin vuosien 1861–1863 käsikirjoitusten julkaisemattoman osan vihkojen ja sivujen numerot. Toim.

[2] Jo Poliittisen taloustieteen arvostelua -teoksen ensimmäisessä vihkossa (1859) Marx osoitti, että porvarillisessa yhteiskunnassa yhteiskunnallisten suhteiden mystifiointi esiintyy erikoisen silmiinpistävästi rahassa, että porvarilliselle tuotannolle on ominaista rikkauden kiteytyminen fetissinä jalometallien muodossa (ks. Poliittisen taloustieteen arvostelua, 1. luku. Tavara sekä 2. luku. 4. jalometallit). Porvarillisten yhteiskunnallisten suhteiden fetissoitumisprosessia Marx eritteli Lisäarvoteorioiden 3. osassa. Toim.

[3] Alaviitteenä 108 Pääoman ensimmäisen osan 13. luvussa Marx kirjoittaa: »Tiede ei yleensä maksa kapitalistille 'mitään', mikä ei suinkaan estä häntä sitä käyttämästä. 'Vieras' tiede liitetään pääomaan samoin kuin vieras työkin. Mutta 'kapitalistinen' anastaminen ja henkilökohtainen anastaminen, olkoonpa se sitten tieteen tai aineellisen varallisuuden anastamista, ovat kuitenkin kokonaan eri asioita. Itse tri Ure valitti rakkaiden, koneita käyttävien tehtailijoidensa suurta tietämättömyyttä mekaniikasta.» Toim.

[4] Kreikkalaista kirjainta Δ (delta) jota matematiikassa käytetään merkitsemään lisäystä, Marx käyttää tässä lisäarvon merkitsemiseen. Jäljempänä tekstissä hän käyttää samassa merkityksessä kirjainta h. Toim.

[5] — toimintana, toteutuneena muotona. Toim.

[6] — todella. Toim.

[7] — »itsessään», mahdollisuutena. Toim.

[8] — todella. Toim.

[9] Tuotantoprosessia Marx tarkastelee vuosien 1861–1863 käsikirjoituksen 1. vihkossa, s. 15–53. Toim.

[10] — tosiasiallisesti. Toim.

[11] Työn hintaa Marx käsittelee vuosien 1861–1863 käsikirjoituksen 1. vihkossa, s. 21–24 ja 21. vihkossa, s. 1312–1314. Toim.

[12] Sopimussuhteiden neljä kaavaa roomalaisen oikeuden mukaan — minä annan, jotta sinä tekisit; minä teen, jotta sinä tekisit; minä teen, jotta sinä antaisit; minä annan, jotta sinä antaisit. Toim.

[13] Marx tarkoittaa 26. lukua (Kokonaistulosta ja puhtaasta tulosta) Ricardon teoksesta Kansantaloustieteen periaatteet. Toim.

[14] »Pienissä yrityksissä... yrittäjä on usein oma työläisensä.» (Storch. Cours d'économie politique, nide I, Pietarin laitos, s. 242.)

[15] Aputyömiesten työtä tehtaassa Marx käsittelee vuosien 1861–1863 käsikirjoitusten 21. vihkossa, s. 1308. Toim.

[16] Ks. Marx. Pääoma, 2. osa, 6. luku ja 3. osa, 17. luku. Toim.