Porvarillinen rikkaus näyttää ensi silmäyksellä valtavalta tavarakasautumalta, yksittäinen tavara sen olemisen alkiolta. Mutta jokainen tavara näyttäytyy käyttöarvojen ja vaihtoarvon[1] kaksinaiselta näkökannalta.
tavara on ensi sijassa — englantilaisten taloustieteilijöiden sanojen mukaan — »jokin esine, joka on välttämätön, hyödyllinen tai miellyttävä elämisen kannalta», se on inhimillisten tarpeiden kohde, elämisen tarvike sanan laajimmassa mielessä. Tämä tavaran oleminen käyttöarvona ja sen luonnollinen kouriintuntuva olemassaolo käyvät yksiin. Esimerkiksi vehnä on erityinen käyttöarvo ja eroaa käyttöarvoista puuvilla, lasi, paperi jne. Käyttöarvolla on arvoa vain käytön kannalta ja se toteutuu vain kulutusprosessissa. Sama käyttöarvo voidaan kuluttaa eri tavoilla. Sen oleminen oliona, jolla on määrätyt ominaisuudet, sisältää kuitenkin sen mahdollisten käyttötapojen summan. Edelleen käyttöarvo ei ole määrätty vain laadun, vaan myös paljouden puolesta. Eri käyttöarvoilla on luonnollisen erikoislaatunsa mukaan eri mitat, esimerkiksi kappa vehnää, kirja paperia, kyynärä liinakangasta jne.
Mikä yhteiskunnallinen muoto rikkaudella sitten onkaan, tämän rikkauden sisällön muodostavat aina käyttöarvot, joille tämä muoto on alussa yhdentekevä. Vehnästä ei maista kuka sen on viljellyt, venäläinen maaorja, ranskalainen palstaviljelijä vai englantilainen kapitalisti. Vaikkakin käyttöarvo on yhteiskunnallisten tarpeiden kohde ja on siten yhteiskunnallisessa yhteydessä, se ei kuitenkaan ilmaise mitään yhteiskunnallista tuotantosuhdetta. Tällainen tavara käyttöarvona on esimerkiksi timantti. Timantista ei voi havaita, että se on tavara. Silloin kun timantti palvelee käyttöarvona, joko esteettisesti tai teknisesti, joko naikkosen povella tai lasinhiojan kädessä, se on timantti eikä tavara. Käyttöarvona oleminen näyttää välttämättömältä tavaran edellytykseltä, mutta sen tavarana oleminen näyttää käyttöarvon kannalta yhdentekevältä määritykseltä. Käyttöarvo, joka on tällä tavoin yhdentekevä taloudellisen muodonmäärityksen suhteen, toisin sanoen käyttöarvo käyttöarvona, ei kuulu poliittisen taloustieteen tutkimusalaan.[2] Käyttöarvo kuuluu sen alaan vain silloin kun se itse on muodonmääritys. Käyttöarvo on välittömästi se aineellinen perusta, jolla tietty taloudellinen suhde, vaihtoarvo, saa ilmauksensa.
Vaihtoarvo ilmenee ennen muuta sinä määrällisenä suhteena, missä käyttöarvot ovat vaihdettavissa toisiinsa. Tällaisessa suhteessa ne muodostavat samat vaihtosuuruudet. Niinpä 1 nide Propertiusta ja 8 unssia nuuskaa voi olla sama vaihtoarvo huolimatta tupakan ja elegioiden vallan erilaatuisista käyttöarvoista. Käyttöarvo on vaihtoarvona juuri saman arvoinen kuin toinenkin käyttöarvo, kunhan ne vain ovat oikein annosteltuja. Palatsin vaihtoarvo voidaan ilmaista tiettynä kenkävoidepurkkien määränä. Lontoolaiset kenkävoidetehtailijat ovat päinvastoin ilmaisseet kerrottujen purkkiensa vaihtoarvon palatseina. Tavarat siis kattavat toisensa tiettyinä määrinä, korvaavat toisensa vaihdossa, käyvät vastikkeista kokonaan piittaamatta siitä mikä niiden luonnollinen olemassaolotapa on ja ottamatta lainkaan huomioon sen tarpeen ominaisluonnetta, jolle ne ovat käyttöarvoja. Näin ne ovat monenkirjavasta ulkonäöstään huolimatta samaa ykseyttä.
Käyttöarvot ovat välittömästi elämisen tarvikkeita. Mutta toisaalta nämä elämisen tarvikkeet itse ovat yhteiskunnallisen elämän tuotteita, kulutetun inhimillisen elinvoiman tuloksia, esineellistynyttä työtä. Yhteiskunnallisen työn aineellistumina kaikki tavarat ovat saman ykseyden kiteytymiä. Nyt on tarkasteltava tämän vaihtoarvossa ilmentyvän ykseyden, ts. työn määräluonnetta.
Yksi unssi kultaa, 1 tonni rautaa, 1 quarter vehnää ja 20 kyynärää silkkiä olkoot yhtä suuria vaihtoarvoja. Tällaisina vastikkeina, joista niiden käyttöarvojen laatuero on hävinnyt, ne edustavat saman työn samaa määrää. Niissä yhtäläisellä tavalla esineellistyvän työn täytyy itsensä olla yhdenmukaista, erotuksetonta, yksinkertaista työtä. Tälle työlle on yhtä yhdentekevää ilmeneekö se kultana, rautana, vehnänä vai silkkinä kuin hapelle on esiintyykö se raudan ruosteessa, ilmakehässä, viinirypäleen mehussa vai ihmisen veressä. Mutta kullan kaivaminen, raudan louhiminen kaivoksesta, vehnän viljely ja silkin kutominen ovat laadullisesti toisistaan eroavia työn lajeja. Todellakin se mikä ilmenee esineen kannalta käyttöarvojen erilaisuutena, ilmenee prosessin kannalta käyttöarvoja tuottavan toiminnan erilaisuutena. Koska käyttöarvojen erityinen laatuaines on yhdentekevä vaihtoarvoa luovalle työlle, niin itse työnkin erityismuoto on sille yhdentekevä. Edelleen eri käyttöarvot ovat eri yksilöiden toiminnan tuotteita, siis yksilöllisesti erilaisten työmuotojen tulosta. Mutta vaihtoarvoina ne esittävät yhtäläistä erotuksetonta työtä, ts. työtä, missä työntekijöiden yksilöllisyys on hävinnyt. Niin ollen vaihtoarvoa luova työ on abstraktisti yleistä työtä.
Jos 1 unssi kultaa, 1 tonni rautaa, 1 quarter vehnää ja 20 kyynärää silkkiä ovat yhtä suuria vaihtoarvoja eli vastikkeita, niin 1 unssi kultaa, ½ tonnia rautaa, 3 bushelia vehnää ja 5 kyynärää silkkiä ovat kokonaan erisuuria vaihtoarvoja. Vaihtoarvoina niillä ei voi ylipäätään muita eroja ollakaan kuin tällainen määrällinen ero. Erisuurina vaihtoarvoina ne edustavat suurempia tai pienempiä eriä sitä yksinkertaista, yhdenmukaista, abstraktisti yleistä työtä, joka muodostaa vaihtoarvon substanssin. Herää kysymys, miten nämä erät ovat mitattavissa? Tai pikemminkin kysymys kuuluu: mikä on itse tämän työn määrällinen oleminen, kun vaihtoarvoina otettujen tavaroiden suuruuserot ovat vain näissä tavaroissa esiineellistyvän työn suuruuseroja. Samoin kuin liikkeen määrällinen oleminen on aika, siten työn määrällinen oleminen on työaika. Eroavuus työn omassa kestossa on ainoa sille ominainen ero, mikäli työn laatu edellytetään annetuksi. Työaikana kesto saa mittapuukseen luonnolliset aikayksiköt, tunnin, päivän, viikon jne. Työaika on työn olemista elollisena, eikä siinä oteta huomioon työn muotoa, sisältöä tai yksilöllisyyttä. Se on työn elollista olemista määrällisenä, ja samalla tämän olemisen immanenttia mittaa. Tavaroiden käyttöarvoissa esineellistynyt työaika on myös se substanssi, joka tekee käyttöarvot vaihtoarvoiksi ja siten tavaroiksi, ja samoin tämä työaika mittaa tavaroiden määrätyn arvonsuuruuden. Vastaavat määrät eri käyttöarvoja, joissa sama työaika esineellistyy, ovat vastikkeita, eli kaikki käyttöarvot ovat vastikkeita niissä määräsuhteissa, joissa ne sisältävät samaa työaikaa kulutettuna, esineellistyneenä. Vaihtoarvoina kaikki tavarat ovat vain tietty määrä jähmettynyttä työaikaa.
On pidettävä kiinni seuraavista päänäkökohdista, jotta ymmärrettäisiin miten työaika määrää vaihtoarvon: työn pelkistyminen yksinkertaiseksi, niin sanoaksemme vaille laatua olevaksi työksi; se erityistapa, miten vaihtoarvoa luova, siis tavaroita tuottava työ on yhteiskunnallista työaikaa; ja vihdoin käyttöarvoihin johtavan ja vaihtoarvoihin johtavan työn välinen ero.
Tavaroiden vaihtoarvojen mittaamiseksi tavaroiden sisältämällä työajalla täytyy itse eri työt pelkistää erotuksettomaksi, yhdenmukaiseksi, yksinkertaiseksi työksi, lyhyesti sanottuna laadullisesti samanlaiseksi työksi, jossa on siten vain määrällisiä eroja.
Tämä pelkistäminen on abstraktiota, mutta sellaista abstraktiota, joka toteutuu joka päivä yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissa. Kaikkien tavaroiden pelkistäminen työajaksi ei ole sen suurempi, mutta ei myöskään vähemmän todellinen abstraktio kuin orgaanisien yhdisteiden hajaantuminen taivaan tuuliin. Tosiasiassa ei tällä tavoin ajalla mitattu työ ilmene eri tekijöiden työnä, vaan päinvastoin eri työtätekevät yksilöt esiintyvät pelkkinä työn välikappaleina. Toisin ilmaistuna voitaisiin työtä sellaisena kuin se esiintyy vaihtoarvoissa sanoa yleiseksi inhimilliseksi työksi. Tämä yleisen inhimillisen työn abstraktio on olemassa siinä keskimääräistyössä, jota tietyn yhteiskunnan jokainen keskimääräisyksilö osaa tehdä. Se on ihmisen lihasten, hermojen, aivojen jne. tiettyä tuottavaa kuluttamista. Se on yksinkertaista työtä,[3] johon jokainen keskimääräisyksilö voidaan koulia ja jota hänen täytyy tehdä muodossa tai toisessa. Itse tämän keskimääräistyön luonne on erilainen eri maissa ja eri kulttuurikausina, mutta tietyssä yhteiskunnassa se on luonteeltaan tietynlainen. Kuten jokaisen tilaston perusteella voi vakuuttautua, porvarillisen yhteiskunnan kaikista töistä on ylivoimaisesti suurin osa yksinkertaista työtä. Jos A tuottaa 6 tuntia rautaa ja 6 tuntia liinakangasta ja jos B tuottaa samoin 6 tuntia rautaa ja 6 tuntia liinakangasta tai jos A tuottaa 12 tuntia rautaa ja B 12 tuntia liinakangasta, se on ilmiselvästi pelkkää saman työajan erilaista käyttöä. Entä monimutkainen työ, joka vireämpänä ja ominaispainoltaan suurempana kohoaa keskimääräistyön yläpuolelle? Tämä työn laji koostuu yhdistellystä yksinkertaisesta työstä, korkeampaan potenssiin korotetusta yksinkertaisesta työstä, niin että esimerkiksi yksi monimutkaista työtä edustava työpäivä on yhtä kuin kolme yksinkertaista työtä edustavaa työpäivää. Tätä pelkistymistä määräävät lait eivät kuulu vielä tähän. Mutta selvää on, että tämä pelkistyminen tapahtuu: vaihtoarvona on näet kaikkein mutkikkaimman työn tuote tietyssä määräsuhteessa vastike yksinkertaisen keskimääräistyön tuotteelle, se siis asettuu yhtäläiseksi tämän yksinkertaisen työn tietyn erän kanssa.
Vaihtoarvon määräytyminen työajan nojalla edellyttää edelleen, että tietyssä tavarassa, esimerkiksi rautatonnissa on esineellistynyt yhtä paljon työtä riippumatta siitä, onko se A:n vai B:n työtä. Toisin sanoen se edellyttää, että eri yksilöt kuluttavat yhtä suuren työajan saman, laadultaan ja paljoudeltaan määrätyn käyttöarvon tuottamiseen. Toisin ilmaistuna edellytetään, että tavaraan sisältyvä työaika on tavaran tuottamiselle välttämätön työaika, so. se työaika, joka tarvitaan tuottamaan tiettyjen yleisten tuotantoehtojen vallitessa uusi kappale samaa tavaraa.
Vaihtoarvoa luovan työn ehdot — sellaisina kuin ne tulevat ilmi vaihtoarvon erittelyssä — ovat työn yhteiskunnallisia määrityksiä tai yhteiskunnallisen työn määrityksiä. Ne eivät kuitenkaan ole yhteiskunnallisia yleensä, vaan erikoisella tavalla. On kyseessä yhteiskunnallisuuden erityislaji. Työn erotukseton yksinkertaisuus merkitsee ensi sijassa eri yksilöiden töiden yhtäläisyyttä, heidän töittensä suhteuttamista toisiinsa yhtäläisinä. Se tapahtuu kaikkien töiden tosiasiallisella pelkistämisellä samanlaiseksi työksi. Jokaisen yksilön työllä on, sikäli kuin se ilmenee vaihtoarvoissa, tämä yhtäläisyyden yhteiskunnallinen luonne, ja yksilön työ ilmenee vaihtoarvoissa sikäli kuin se on asetettu yhtäläiseksi kaikkien muiden yksilöiden työn kanssa.
Edelleen erillisen yksilön työaika ilmenee vaihtoarvossa välittömästi yleisenä työaikana ja tämä erillisen työn yleinen luonne ilmenee työn yhteiskunnallisena luonteena. Vaihtoarvossa ilmenevä työaika on erillisen yksilön työaikaa, mutta sellaisen erillisen yksilön, joka ei eroa muista erillisistä, kaikista erillisistä yksilöistä sikäli kuin he tekevät samanlaista työtä. Näin ollen on yhden ihmisen tietyn tavaran tuottamiseen käyttämä työaika välttämätön työaika, jonka jokainen toinenkin käyttäisi saman tavaran tuottamiseen. Se on yksittäisen ihmisen työaika, hänen työaikansa, mutta se on tätä vain kaikille yhteisenä työaikana, jonka kannalta on siitä syystä yhdentekevää kenen erillisen yksilön työaikaa se on. Yleisenä työaikana se ilmentyy yleisessä tuotteessa, yleisessä vastikkeessa, tietyssä esineellistyneen työajan erässä. Tälle esineellistyneen työajan erälle on yhdentekevää mikä on se käyttöarvon tietty muoto, missä tämä työaika ilmenee välittömästi yhden ihmisen tuotteena ja on mielen mukaan muutettavissa käyttöarvon jokaiseksi muuksi muodoksi, jolloin se ilmenee jokaisen muun ihmisen tuotteena. Se on yhteiskunnallinen suure vain tällaisena yleisenä suureena. Jotta erillisen ihmisen työ päätyisi vaihtoarvoksi, sen on päädyttävä yleiseksi vastikkeeksi, ts. sen on päädyttävä esittämään erillisen ihmisen työaikaa yleisenä työaikana tai yleisen työajan esittämiseen erillisen ihmisen työaikana. On kuin eri yksilöt olisivat panneet työaikansa yhteen ja ilmaisisivat heille yhdessä tarjona olevaa työaikaa erisuurina erinä eri käyttöarvoissa. Näin erillisen yksilön työaika on tosiasiassa se työaika, minkä yhteiskunta tarvitsee tietyn käyttöarvon aikaansaamiseen, ts. tietyn tarpeen tyydyttämiseen. Mutta tässä on kyse vain siitä erityismuodosta, missä työ saa yhteiskunnallisen luonteen. Kehrääjän tietty työaika esineellistyy esimerkiksi 100 naulana pellavalankaa. Kutojan tuote 100 kyynärää liinakangasta ilmaiskoon yhtäläistä työajan erää. Sikäli kuin nämä molemmat tuotteet ilmaisevat yhtä suuria yleisen työajan eriä ja ovat niin ollen vastikkeita jokaiselle käyttöarvolle, joka sisältää yhtä paljon työaikaa, ne ovat vastikkeita toisilleen. Vain sen nojalla, että kehrääjän työaika ja kutojan työaika ilmenevät yleisenä työaikana ja heidän tuotteensa näin ollen yleisinä vastikkeina, tulee tässä kutojan työ kehrääjän työksi ja kehrääjän työ kutojan työksi, toisen työ toisen työksi, ts. heidän töittensä yhteiskunnallinen oleminen toteutuu kummankin osalta. Sitävastoin maalais-patriarkaalisessa teollisuudessa, missä kehrääjä ja kutoja olivat saman katon alla ja perheen naispuoliset jäsenet kehräsivät ja miespuoliset kutoivat vaikkapa perheen omiksi tarpeiksi, olivat lanka ja liinakangas yhteiskunnallisia tuotteita, kehrääminen ja kutominen yhteiskunnallista työtä perheen rajojen puitteissa. Niiden yhteiskunnallinen luonne ei kuitenkaan perustunut siihen, että lanka olisi yleisenä vastikkeena vaihtunut liinakankaaseen yleisenä vastikkeena tai molemmat olisivat vaihtuneet toisiinsa saman yleisen työajan yhtä pätevinä ja yhtä käypinä ilmauksina. Pikemminkin perheyhteys luontaisine työnjakoineen löi työn tuotteeseen omalaatuisen yhteiskunnallisen leimansa. Tai ottakaamme keskiajan luonnossa tapahtuvat palvelukset ja toimitukset. Yhteiskunnallisen siteen muodostivat niiden kohdalla erillisen yksilön luontaismuodossa tekemät tietyt työt, työn erityisyys, ei sen yleisyys. Tai ottakaamme vihdoin yhteisöllinen työ alkukantaisessa muodossaan, sellaisena kuin sen tapaamme kaikkien kulttuurikansojen historian kynnyksellä.[4] Tässä ei työn yhteiskunnallista luonnetta selvästikään välitä se, että erillisen ihmisen työ saa yleisyyden abstraktisen muodon tai hänen tuotteensa yleisen vastikkeen muodon. Siinä tuotannon edellytyksenä oleva yhteisö [Gemeinwesen] estää erillisen yksilön työtä olemasta yksityistyötä ja hänen tuotettaan olemasta yksityistuote. Yhteisö antaa päinvastoin erillisen työn ilmetä yhteiskuntaorganismin erään jäsenen toimintana. Vaihtoarvona ilmenevän työn edellytyksenä on, että se on eristetyn yksittäisen ihmisen työtä. Siitä tulee yhteiskunnallista sen nojalla, että se omaksuu välittömän vastakohtansa, abstraktisen yleisyyden muodon.
Vaihtoarvoa luovalle työlle on vihdoin luonteenomaista, että henkilöiden välinen yhteiskunnallinen suhde ilmenee ikään kuin nurin kääntyneenä, nimittäin esineiden välisenä yhteiskunnallisena suhteena. Vain sikäli kuin yksi käyttöarvo suhtautuu toiseen käyttöarvoon vaihtoarvona, tulevat eri henkilöiden työt suhtautumaan toisiinsa yhtäläisinä ja yleisinä. Jos täten on oikein sanoa, että vaihtoarvo on henkilöiden välinen suhde,[5] täytyy siihen kuitenkin lisätä: esineellisen kuoren kätkemä suhde. Samoin kuin naula rautaa ja naula kultaa edustavat erilaisista fyysisistä ja kemiallisista ominaisuuksistaan huolimatta samaa painomäärää, siten saman työajan sisältävien tavaroiden kaksi käyttöarvoa edustavat samaa vaihtoarvoa. Näin vaihtoarvo ilmenee käyttöarvojen yhteiskunnallisena luonnonmäärityksenä, joka on ominainen käyttöarvoille esineinä ja jonka vuoksi käyttöarvot korvaavat vaihtoprosessissa toisensa tietyissä määräsuhteissa, muodostavat vastikkeita samoin kuin yksinkertaiset kemialliset aineet yhdistyvät tietyissä määräsuhteissa, muodostavat kemiallisia ekvivalentteja, vastikkeita. Vain jokapäiväisen elämän tottumus saa näyttämään lattealta ja itsestään selvältä, että yhteiskunnallinen tuotantosuhde omaksuu esineen muodon, niin että ihmisen työssä esiintyvä henkilösuhde näyttää päinvastoin esineiden suhteelta toisiin esineisiin sekä henkilöihin. Tavaran kohdalla tämä salaperäistyminen on vielä hyvin yksinkertaista. Kaikkien mielessä väikkyy selvemmin tai epäselvemmin, että vaihtoarvoina ilmenevä tavaroiden suhde onkin oikeammin henkilöiden suhde toistensa tuottavaan toimintaan. Tämä yksinkertaisuuden lume katoaa korkeammissa tuotantosuhteissa. Kaikki monetaarijärjestelmän harhakuvitelmat johtuvat siitä, että rahan ei havaita edustavan yhteiskunnallista tuotantosuhdetta, vaan sitä pidetään ominaisuuksiltaan tiettynä luonnonesineen muotona. Nykyajan taloustieteilijät virnistelevät monetaarijärjestelmän kuvitelmille, mutta heti kun he itse alkavat käsitellä korkeampia taloudellisia kategorioita, esimerkiksi pääomaa, sama harha paljastuu. Se murtautuu esiin heidän joutuessaan tunnustamaan, etteivät voi muuta kuin naiivisti ihmetellä, kun se minkä he luulivat juuri kömpelösti pysyttävänsä esineenä, ilmeneekin äkkiä yhteiskunnalliseksi suhteeksi ja sitten taas ilkkuu heille esineenä heidän ehdittyään tuskin määrätä sen yhteiskunnalliseksi suhteeksi.
Koska tavaroiden vaihtoarvo ei tosiasiassa ole mitään muuta kuin erillisten ihmisten töiden suhtautumista toisiinsa yhtäläisinä ja yleisinä, ei mitään muuta kuin työn ominaisesti yhteiskunnallisen muodon esineellinen ilmaus, on tautologiaa sanoa, että työ on vaihtoarvon ja näin ollen rikkauden — sikäli kuin se muodostuu vaihtoarvoista — ainoa lähde. Yhtä tautologista on sanoa, että luonnonaine sellaisenaan ei sisällä mitään vaihtoarvoa,[6] koska se ei sisällä yhtään työtä eikä vaihtoarvo sellaisenaan sisällä mitään luonnonainetta. Mutta kun William Petty kutsuu »työtä rikkauden isäksi ja maata sen äidiksi»[7] tai kun piispa Berkeley kysyy:
»Eivätkö neljä alkuainetta ja niihin sisältyvä ihmistyö olekin rikkauden todellinen lähde?»[8]
tai kun amerikkalainen Th. Cooper selvittää kansantajuisesti:
»Jos leivästä jätetään pois siihen käytetty työ, leipurin, myllärin, vuokraviljelijän jne. työ, niin mitä jää jäljelle? Muutama heinänjyvä, joka kasvaa villinä eikä sovellu mihinkään inhimilliseen käyttöön»,[9]
niin mikään näistä käsityksistä ei koske abstraktista työtä vaihtoarvon lähteenä. Sen sijaan niissä puhutaan konkreettisesta työstä aineellisen rikkauden lähteenä, lyhyesti sanottuna työstä sikäli kuin se tuottaa käyttöarvoja. Kun tavaran käyttöarvo edellytetään, sillä edellytetään tähän käyttöarvoon kulutetun työn erityinen hyödyllisyys, määrätty tarkoituksenmukaisuus. Mutta siten on tavaran kannalta työ hyödyllisenä työnä otettu huomioon niin tarkkaan ettei enempi ole mahdollista. Leivässä käyttöarvona meitä kiinnostavat sen ominaisuudet elintarvikkeena, eivätkä suinkaan vuokraviljelijän, myllärin, leipurin jne. työt. Jos jonkin keksinnön avulla 19/20 näistä töistä voitaisiin poistaa, leipä tekisi saman palveluksen kuin aikaisemminkin. Jos se putoaisi valmiina taivaasta, se ei menettäisi atomiakaan käyttöarvostaan. Kun vaihtoarvoa luova työ toteutuu tavaroiden yhtäläisyydessä yleisinä vastikkeina, toteutuu työ tarkoituksenmukaisena tuottavana toimintana tavaroiden käyttöarvojen loputtomassa moninaisuudessa. Kun vaihtoarvoa luova työ on abstraktisen yleistä ja yhtäläistä työtä, on käyttöarvoa luova työ konkreettista ja erityistä työtä, joka muotonsa ja aineksensa puolesta jakautuu loputtoman erilaisiksi työtavoiksi.
On väärin sanoa työtä, sikäli kuin se tuottaa käyttöarvoja, aikaansaannoksensa, siis aineellisen rikkauden ainoaksi lähteeksi. Koska työ on toimintaa, jolla aineellinen otetaan omaksi sitä tai tätä tarkoitusta varten, tarvitsee työ ainetta edellytyksenään. Eri käyttöarvoissa työn ja luonnonaineen määräsuhde on hyvin erilainen, mutta käyttöarvo sisältää aina luonnollisen perusaineen. Luonnonomaisen omaksiottoa muodossa tai toisessa palvelevana tarkoituksenmukaisena toimintana työ on ihmisen olemassaolon luonnonehto, ihmisen ja luonnon välisen aineenvaihdon kaikista yhteiskunnallisista muodoista riippumaton ehto. Sitä vastoin vaihtoarvoa luova työ on ominaisesti yhteiskunnallinen työn muoto. Esimerkiksi räätälin työ, joka aineellisen määrityksensä mukaan on erityistä tuottavaa toimintaa, tuottaa takin, mutta ei takin vaihtoarvoa. Viimeksi mainittua se ei tuota räätälin työnä, vaan abstraktisesti yleisenä työnä, ja tämä kuuluu yhteiskunnalliseen yhteyteen, johon räätäli ei ole pistellyt lankojaan. Siten naiset tuottivat antiikin kotiteollisuudessa takin tuottamatta takin vaihtoarvoa. Työ aineellisen rikkauden lähteenä oli tuttu niin lainsäätäjä Moosekselle kuin tullivirkailija Adam Smithillekin.[10]
Tarkastelkaamme nyt eräitä lähempiä määrityksiä, jotka käyvät selville vaihtoarvon palauttamisesta työaikaan.
Käyttöarvon ominaisuudessa tavara vaikuttaa jonkin syyn vuoksi [ursachlich]. Esimerkiksi vehnä vaikuttaa elintarvikkeena. Kone korvaa työtä tietyissä määräsuhteissa. Tätä tavaran vaikutusta, joka yksin tekee siitä käyttöarvon, kulutusesineen, voidaan kutsua tavaran palvelukseksi — palvelukseksi, jonka tavara tekee käyttöarvona. Mutta vaihtoarvona tavaraa tarkastellaan aina vain tuloksen kannalta. Ei ole kyse palveluksesta, jonka tavara vaihtoarvona tekee, vaan siitä palveluksesta,[11] joka tälle tavaralle itselleen on tehty sitä tuotettaessa. Niinpä ei esimerkiksi koneen vaihtoarvoa määrää siis se työajan paljous, jonka tämä kone korvaa, vaan se työajan paljous, joka koneeseen itseensä on kulutettu ja joka näin ollen tarvitaan samanlaisen uuden koneen tuottamiseksi.
Jos siis tavaroiden tuottamiseen tarvittu työmäärä pysyisi vakiona, niin tavaroiden vaihtoarvo olisi muuttumaton. Mutta tuotannon helppous ja vaikeus vaihtelevat jatkuvasti. Jos työn tuotantovoima kasvaa, työllä tuotetaan sama käyttöarvo lyhyemmässä ajassa. Jos työn tuotantovoima alenee, saman käyttöarvon tuottamiseen tarvitaan enemmän aikaa. Näin ollen tavaraan sisältyvän työajan, siis tavaran vaihtoarvon suuruus on vaihteleva, se kasvaa tai alenee käänteisessä suhteessa työn tuotantovoiman kasvamiseen tai alenemiseen. Työn tuotantovoima, jonka käyttöaste tehdasteollisuudessa on ennalta määrätty, on maanviljelyksessä ja vuoriteollisuudessa samaan aikaan sidottu kontrolloimattomiin luonnonolosuhteisiin. Sama työ tuottaa suuremman tai pienemmän määrän samoja metalleja aina sen mukaan mikä on näiden metallien suhteellinen harvinaisuus tai yleisyys maaperässä. Sama työ voi esineellistyä suotuisana kasvukautena 2 busheliksi vehnää, mutta epäsuotuisana ehkä vain 1 busheliksi. Tässä näyttävät niukkuus tai runsaus luonnonehtoina määräävän tavaroiden vaihtoarvon, koska ne määräävät erikoisen reaalisen työn luonnonolosuhteisiin sidotun tuotantovoiman.
Eri käyttöarvot sisältävät erisuurina volyymeina saman työajan tai saman vaihtoarvon. Mitä pienemmässä käyttöarvonsa volyymissa — verrattuna muihin käyttöarvoihin — tavara sisältää tietyn työaikaerän, sitä suurempi on tavaran ominaisvaihtoarvo. Jos havaitsemme, että toisilleen etäisinä kulttuurikausina tietyt käyttöarvot muodostavat keskenään ominaisvaihtoarvojen sarjan, jossa ei tosin ole säilynyt täsmälleen sama lukusuhde, niin joka tapauksessa keskinäisen tärkeysjärjestyksen yleinen suhde, kuten on esimerkiksi kullan, hopean, kuparin ja raudan tai vehnän, rukiin, ohran ja kauran laita, niin johtopäätöksenä on vain että yhteiskunnallisten tuotantovoimien etenevä kehitys vaikuttaa kunkin eri tavaran tuottamiseen tarvittuun työaikaan yhtäläisesti tai lähes yhtäläisesti.
Tavaran vaihtoarvo ei tule näkyviin sen omassa käyttöarvossa. Yleisen yhteiskunnallisen työajan esineellistymänä tavaran käyttöarvo on kuitenkin asetettu suhteisiin toisten tavaroiden käyttöarvoihin. Näin yhden tavaran vaihtoarvo ilmenee muiden tavaroiden käyttöarvoissa. Tosiasiassa vastike on yhden tavaran vaihtoarvo ilmaistuna toisen tavaran käyttöarvossa. Jos sanon esimerkiksi, että kyynärä liinakangasta on kahden kahvinaulan arvoinen, on liinakankaan vaihtoarvo ilmaistu kahvin käyttöarvossa, tarkemmin sanottuna tämän käyttöarvon tietyssä erässä. Kun tämä määräsuhde on annettu, voin ilmaista jokaisen liinakangaserän arvon kahvissa. On selvää, että jonkin tavaran, esimerkiksi liinakankaan vaihtoarvo ei tule käytetyksi loppuun siinä määräsuhteessa, missä toinen erityinen tavara, esimerkiksi kahvi muodostaa sille vastikkeen. Se yleisen työajan erä, jonka ilmaus liinakangaskyynärä on, realisoituu samalla kaikkien muiden tavaroiden käyttöarvojen loputtoman erilaisissa volyymeissa. Siinä määräsuhteessa, missä jokaisen muun tavaran käyttöarvo ilmaisee yhtä pitkää työaikaa, muodostaa sanottu käyttöarvo vastikkeen liinakangaskyynärälle. Näin ollen tämän yksittäisen tavaran vaihtoarvo tulee tyhjentävästi ilmaistuksi vain niissä loputtoman monissa yhtälöissä, joissa kaikkien muiden tavaroiden käyttöarvot muodostavat vastikkeen sille. Se tulee tyhjentävästi ilmaistuksi yleisenä vastikkeena vain näiden yhtälöiden summassa tai niiden eri määräsuhteiden kokonaisuudessa, joissa tavara on vaihtokelpoinen jokaisen muun tavaran kanssa. Esimerkiksi seuraava yhtälösarja
1 kyynärä liinakangasta = ½ naulaa teetä,
1 kyynärä liinakangasta = 2 naulaa kahvia,
1 kyynärä liinakangasta = 8 naulaa leipää,
1 kyynärä liinakangasta = 6 kyynärää karttuunia
voidaan esittää näin
1 kyynärä liinakangasta = 1/8 naulaa teetä + ½ naulaa kahvia + 2 naulaa leipää + 1 ½ kyynärää karttuunia.
Jos meillä näin ollen olisi edessämme niiden yhtälöiden koko summa, joilla yhden liinakangaskyynärän arvo tulee tyhjentävästi ilmaistuksi, voisimme esittää liinakangaskyynärän vaihtoarvon sarjan muodossa. Tosiasiassa tämä sarja on päättymätön, koska tavaroiden piiri ei milloinkaan sulkeudu lopullisesti, vaan laajenee alati. Mutta samalla kun yksi tavara mittaa näin vaihtoarvonsa kaikkien muiden tavaroiden käyttöarvoissa, mittautuvat päinvastoin kaikkien muiden tavaroiden vaihtoarvot tämän yhden, näissä muissa mittautuvan tavaran käyttöarvossa[12] Jos 1 liinavaatekyynärän vaihtoarvo saa ilmauksensa ½ naulassa teetä tai 2 naulassa kahvia tai 6 kyynärässä karttuunia tai 8 naulassa leipää jne., siitä seuraa, että siinä suhteessa kuin kahvi, tee, karttuuni, leipä jne. ovat yhtäläisiä kolmannen, liinakankaan, kanssa, ne ovat keskenäänkin yhtäläisiä, siis liinakangas toimii yhteisenä mittana niiden vaihtoarvoille. Jokainen tavara esineellistyneenä yleisenä työaikana, ts. yleisen työajan määrättynä eränä ilmaisee vaihtoarvonsa vuoron perään kaikkien muiden tavaroiden käyttöarvojen määrätyissä paljouksissa. Ja päinvastoin kaikkien muiden tavaroiden vaihtoarvot mittautuvat tämän yhden muista erottautuneen tavaran käyttöarvossa. Mutta vaihtoarvona jokainen tavara on sekä se yksi erottautuva tavara, joka palvelee kaikkien muiden tavaroiden vaihtoarvojen yhteisenä mittana, että toisaalta vain yksi niistä monista tavaroista, joiden kokonaispiirissä jokainen toinen tavara ilmaisee välittömästi vaihtoarvonsa.
Tavaran arvonsuuruuteen ei vaikuta, onko kyseisen tavaran lisäksi olemassa vähän vai paljon muunlaisia tavaroita. Sen sijaan muiden tavaroiden suuremmasta tai vähäisemmästä monipuolisuudesta riippuu, onko niillä yhtälöillä, joissa tavaran vaihtoarvo realisoituu, pitempi vai lyhyempi sarja. Se yhtälösarja, missä esimerkiksi kahvin arvo ilmentyy, ilmaisee kahvin vaihdettavuuden alueen, ne rajat, joiden puitteissa kahvi toimii vaihtoarvona. Tavaran vaihtoarvoa yleisen yhteiskunnallisen työajan esineellistymänä vastaa tavaran vastikkeisuuden ilmaus loputtoman erilaisissa käyttöarvoissa.
Olemme nähneet, että tavaran vaihtoarvo vaihtelee itse tavaran välittömästi sisältämän työajan paljouden myötä. Tavaran realisoidun vaihtoarvon, ts. muiden tavaroiden käyttöarvoissa ilmaistun vaihtoarvon täytyy samoin riippua siitä suhteesta, missä kaikkien muiden tavaroiden tuotantoon käytetty työaika vaihtelee. Jos esimerkiksi vehnäkapan tuottamisen vaatima työaika pysyisi entisenä samaan aikaan kun kaikkien muiden tavaroiden tuottamiseen tarvittu työaika kaksinkertaistuisi, olisi vehnäkapan vastikkeissaan ilmaistu vaihtoarvo alentunut puolella. Tulos olisi käytännössä sama kuin jos vehnäkapan tuottamisen vaatima työaika olisi alentunut puolella ja kaikkien muiden tavaroiden tuottamisen vaatima työaika olisi pysynyt muuttumattomana. Se määräsuhde, missä tavaroita voidaan tuottaa saman työajan kuluessa, määrää tavaroiden arvon. Nähdäksemme minkä muutosten alaiseksi tämän määräsuhteen on mahdollista joutua, oletamme että on kaksi tavaraa A ja B. Ensimmäinen tapaus: B:n tuottamisen vaatima työaika pysyköön muuttumattomana. Tässä tapauksessa A:n vaihtoarvo, joka on ilmaistu B:ssä, laskee tai nousee suorassa suhteessa siihen miten A:n tuottamisen tarvitsema työaika lyhenee tai pitenee. Toinen tapaus. A:n tuottamisen vaatima työaika pysyköön muuttumattomana. A:n B:ssä ilmaistu vaihtoarvo laskee tai nousee käänteisessä suhteessa siihen miten B:n tuottamiseen tarvittu työaika lyhenee tai pitenee. Kolmas tapaus. A:n ja B:n tuottamiseen tarvittu työaika lyhentyköön tai pidentyköön samassa suhteessa. Silloin A:n vastikkeisuuden ilmaus B:ssä pysyy muuttumattomana. Jos jonkin seikan vaikutuksesta kaikkien töiden tuotantovoima vähenisi samassa määrin, niin että kaikkien tavaroiden tuottaminen vaatisi samassa suhteessa pitenevän työajan, olisi kaikkien tavaroiden arvo noussut, niiden vaihtoarvon reaalinen ilmaus olisi pysynyt muuttumattomana ja yhteiskunnan todellinen rikkaus olisi vähentynyt, koska yhteiskunta tarvitsisi enemmän työaikaa luodakseen saman käyttöarvojen paljouden. Neljäs tapaus: Sekä A:n että B:n tuottamisen vaatima työaika pidentyköön tai lyhentyköön, mutta eriasteisesti. Tai A:n vaatima työaika pidentyköön samalla kun B:n vaatima lyhenee tai päinvastoin. Kaikki nämä tapaukset voidaan yksinkertaisesti pelkistää niin, että yhden tavaran tuottamiseen tarvittu työaika pysyy muuttumattomana samalla kun toisen tarvitsema pitenee tai lyhenee.
Jokaisen tavaran vaihtoarvo saa ilmaisunsa jokaisen muun tavaran käyttöarvossa, joko kokonaisissa suureissa tai kyseisen käyttöarvon murto-osissa. Vaihtoarvona jokainen tavara on jaettavissa samoin kuin itse työaika, joka tässä tavarassa on esineellistynyt. Tavaroiden vastikesuhde on yhtä riippumaton tavaroiden fyysisestä jaettavuudesta käyttöarvoina kuin tavaroiden vaihtoarvojen yhteenlaskulle on yhdentekevää, minkä reaalisen muodonvaihdoksen näiden tavaroiden käyttöarvot läpikäyvät sulautuessaan yhdeksi uudeksi tavaraksi.
Tähän mennessä on tavaraa tarkasteltu kahdelta näkökannalta, käyttöarvona ja vaihtoarvona, ja joka kerta yksipuolisesti. Tavarana se kuitenkin on välittömästi käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseys; samalla tavara on tavara vain suhteessa muihin tavaroihin. Tavaroiden todellinen keskinäinen suhde on niiden vaihtoprosessi. Se on yhteiskunnallinen prosessi, johon toisistaan riippumattomat yksilöt astuvat, mutta he astuvat siihen vain tavaranomistajina. Heidän keskinäinen olemisensa toisilleen on heidän tavaroittensa olemista, ja näin he esiintyvät itse asiassa vain vaihtoprosessin tietoisina kantajina.
Tavara on käyttöarvo, vehnä, liinakangas, timantti, kone jne., mutta tavarana se samalla ei ole käyttöarvo! Jos tavara olisi käyttöarvo omistajalleen, ts. välittömästi hänen omia tarpeitaan tyydyttävä väline, se ei olisikaan tavara. Omistajalle tavara on päinvastoin ei-käyttöarvo, nimittäin vaihtoarvon pelkkä aineellinen kantaja eli pelkkä vaihtoväline; vaihtoarvon aktiivisena kantajana käyttöarvosta tulee vaihtoväline. Omistajalle tavara on käyttöarvo enää vain vaihtoarvona.[13] Näin ollen tavaran on ensin tultava käyttöarvoksi, ennen muuta muille. Joskaan tavara ei ole käyttöarvo omalle omistajalleen, on se käyttöarvo muiden tavaroiden omistajille. Ellei näin ole, on omistajan työ ollut hyödytöntä työtä, eikä tämän työn tulos siis ole tavara. Toisaalta tavaran täytyy tulla käyttöarvoksi omistajalle itselleen, sillä omistajan elämisen tarvikkeet ovat olemassa tämän tavaran ulkopuolella, vieraiden tavaroiden käyttöarvoissa. Tullakseen käyttöarvoksi tavaran täytyy kohdata se erityinen tarve, jonka tyydyttämisen esine tämä tavara on. Tavaroiden käyttöarvot tulevat siis käyttöarvoiksi vaihtaessaan täydellisesti paikkoja, siirtyessään siitä kädestä, missä ne olivat vaihtovälineitä siihen käteen, missä ne ovat käyttöesineitä. Vain tämä tavaroiden kaikinpuolinen luovuttaminen tekee tavaroihin sisältyvästä työstä hyödyllistä työtä. Tässä tavaroiden keskinäisessä prosessisuhteessa tavarat käyttöarvoina eivät saa mitään uutta taloudellista muotomääräystä. Päinvastoin se muotomääritys, joka oli niille ominainen tavaroina, häviää. Kun esimerkiksi leipä siirtyy leipurin kädestä kuluttajan käteen, sen reaalinen oleminen leipänä ei muutu. Päinvastoin vasta kuluttaja suhtautuu siihen käyttöarvona, tänä tiettynä elintarvikkeena, kun se taas leipurin kädessä oli taloudellisen suhteen kantaja, aistimellisesti yliaistillinen olio. Ainoa muodonvaihdos, jonka tavarat kokevat kehittyessään käyttöarvoiksi on siis se, että tavarat menettävät muodollisen olemisensa, missä ne olivat ei-käyttöarvoja omistajalleen ja käyttöarvoja ei-omistajalleen. Tavaroiden kehittyminen käyttöarvoiksi edellyttää tavaroiden kaikinpuolista luovuttamista, niiden astumista vaihtoprosessiin, mutta niiden oleminen vaihtoa varten on niiden olemista vaihtoarvoina. Toteuttaakseen itsensä käyttöarvoina tavaroiden täytyy näin ollen toteuttaa itsensä vaihtoarvoina.
Jos yksittäinen tavara ilmeni käyttöarvon kannalta katsottuna alun perin itsenäisenä oliona, sitä vastoin vaihtoarvona tavaraa on alun perin tarkasteltu suhteessa kaikkiin muihin tavaroihin. Kuitenkin tämä suhde oli vain teoreettinen, ajateltu. Se toteutuu vain vaihtoprosessissa. Toisaalta tavara on tosin vaihtoarvo, sikäli kuin siihen on kulutettu tietty erä työaikaa ja se on näin ollen esineellistynyttä työaikaa. Mutta koska tämä tavara kuitenkin on välitön, se on esineellistynyttä yksilöllistä työaikaa, jolla on erikoinen sisältö, eikä yleistä työaikaa. Yksittäinen tavara ei näin ollen ole välittömästi vaihtoarvo, vaan sen on vasta tultava vaihtoarvoksi. Yksittäinen tavara voi olla lähinnä vain yleisen työajan esineellistymä, sikäli kuin se ilmaisee tietyssä hyödyllisessä käytössä olevaa, siis käyttöarvossa olevaa työaikaa. Tämä oli se aineellinen ehto, jonka vallitessa vain voidaan edellyttää, että tavaroihin sisältyvä työaika on yleistä, yhteiskunnallista. Kun tavara niin muodoin voi tulla käyttöarvoksi vain toteuttamalla itsensä vaihtoarvona, voi se toisaalta toteuttaa itsensä vaihtoarvona vain osoittautumalla sitä luovutettaessa hyväksi käyttöarvoksi. Tavara voidaan käyttöarvona luovuttaa vain sille, jolle se on käyttöarvo, ts. erityisen tarpeen kohde. Toisaalta tavara luovutetaan vain toista tavaraa vastaan, tai jos asetumme toisen tavaran omistajan puolelle, hänkin voi luovuttaa, ts. toteuttaa tavaransa vain saattamalla sen kosketuksiin sen erityisen tarpeen kanssa, jonka kohde tavara on. Kun tavaroita täydellisesti luovutetaan käyttöarvoina, ne joutuvat tästä syystä suhteutetuiksi toisiinsa sen mukaan millaisia aineellisia eroavuuksia niillä on erityisinä olioina, jotka tyydyttävät ominaispiirteillään erityisiä tarpeita. Mutta tällaisina pelkkinä käyttöarvoina niiden olemassaolo toisilleen on yhdentekevä ja päinvastoin vailla yhteyttä toisiinsa. Käyttöarvoina ne voidaan vaihtaa vain yhteydessä erityisiin tarpeisiin. Vaihtokelpoisia ne kuitenkin ovat vain vastikkeina ja vastikkeita ne ovat vain esineellistyneen työajan yhtäläisinä erinä, niin että niiden luonnollisia ominaisuuksia käyttöarvoina ja näin ollen tavaroiden suhdetta erityisiin tarpeisiin ei oteta enää lainkaan huomioon. Vaihtoarvona tavara toimii päinvastoin korvatessaan vastikkeen ominaisuudessa mielen mukaan määrätyn erän jokaista toista tavaraa, piittaamatta siitä, onko tavara toisen tavaran omistajalle käyttöarvo vai ei. Mutta toisen tavaran omistajalle tavarasta tulee tavara vain sikäli kuin se on hänelle käyttöarvo, ja omalle omistajalleen tavarasta tulee vaihtoarvo vain sikäli kuin tavara on tavara toiselle. Saman suhteen pitää siis merkitä tavaroiden suhdetta olennaisesti yhtäläisinä, vain määrällisesti eroavina suureina, sen pitää merkitä tavaroiden asettamista yhtäläisiksi yleisen työajan aineellistumina ja samanaikaisesti tavaroiden suhteuttamista laadullisesti erilaisina olioina, erityisinä käyttöarvoina erityisiä tarpeita varten. Lyhyesti sanottuna suhteen pitää olla tavaroita toisistaan todellisina käyttöarvoina erottava suhde. Mutta tämä yhtäläiseksi ja erilaiseksi asettaminen sulkevat toisensa pois. Näin syntyy paitsi virheellinen probleemien kehä, koska yhden ratkaisu edellyttää toisen ratkaisua, myös ristiriitaisten vaatimusten kokonaisuus, koska yhden ehdon täyttäminen on välittömästi sidottu sen vastakohdan täyttämiseen.
Tavaroiden vaihtoprosessin täytyy olla sekä näiden ristiriitojen kehitys että ratkaisu niille, joskaan ristiriidat eivät voi esiintyä vaihtoprosessissa tällä yksinkertaisella tavalla. Me olemme vasta katselleet kuinka itse tavarat asettuvat vastavuoroisesti keskinäisiin suhteisiin käyttöarvoina, ts. miten tavarat käyttäytyvät käyttöarvoina vaihtoprosessin sisällä. Sitä vastoin vaihtoarvo, sellaisena kuin olemme sitä tähän mennessä tarkastelleet, on ollut olemassa vain meidän abstraktiossamme. Tai jos niin halutaan, vaihtoarvo on ollut olemassa yksittäisen tavaranomistajan abstraktiossa, ja hänen kohdallaan tavara käyttöarvona on varastossa ja vaihtoarvona omallatunnolla. Mutta itse tavarat eivät voi olla vaihtoprosessin sisällä vain käyttöarvoina, vaan niiden täytyy olla vaihtoarvoja toisilleen, ja tämän niiden olemisen on ilmettävä niiden omana suhteena toisiinsa. Ensiksi kompastuimme siihen vaikeuteen, että vaihtoarvona, esineellistyneenä työnä ilmetäkseen tavaran on täytynyt jo sitä ennen tulla luovutetuksi käyttöarvona, sen on täytynyt saada menekkiä, kun taas tavaran luovuttaminen käyttöarvona edellyttää päinvastoin tavaran olemista vaihtoarvona. Mutta olettakaamme tämä vaikeus ratkaistuksi. Olettakaamme, että tavara on luopunut erityisestä käyttöarvostaan ja on sen luovuttamisella täyttänyt sen aineellisen ehdon, että se on yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä eikä erillisen ihmisen itseään varten tekemää erityistä työtä. Näin tavaran täytyy sitten tulla vaihtoprosessissa vaihtoarvoksi, yleiseksi vastikkeeksi, esineellistyneeksi yleiseksi työajaksi toisia tavaroita varten. Näin tavara ei voi enää saada erityisen käyttöarvon rajoitettua vaikutusta, vaan se saa välittömän kyvyn esiintyä kaikissa käyttöarvoissa niiden vastikkeina. Mutta jokainen tavara on nimenomaan se tavara, jonka on näin erityisesti käyttöarvostaan luopumalla esiinnyttävä yleisen työajan suorana aineellistumana. Toisaalta vaihtoprosessissa on kuitenkin vastakkain vain erityisiä tavaroita, erityisiksi käyttöarvoiksi ruumiillistuneita yksityisten ihmisten töitä. Itse yleinen työaika on abstraktio, jota ei sellaisenaan ole olemassa tavaroille.
Jos tarkastelemme niiden yhtälöiden summaa, joissa jonkin tavaran vaihtoarvo saa reaalisen ilmauksensa, esimerkiksi:
1 kyynärä liinakangasta = 2 naulaa kahvia,
1 kyynärä liinakangasta = ½ naulaa teetä,
1 kyynärä liinakangasta = 8 naulaa leipää jne.
niin nämä yhtälöt todistavat kylläkin vain, että suuruudeltaan yhtäläinen yleinen yhteiskunnallinen työaika esineellistyy 1 kyynärässä liinakangasta, 2 naulassa kahvia, ½ naulassa teetä jne. Mutta tosiasiassa näissä erityisissä käyttöarvoissa esiintyvät yksilölliset työt tulevat yleiseksi ja tässä muodossa yhteiskunnalliseksi työksi vain vaihtumalla todella toinen toisiinsa suhteessa sisältämänsä työn kestoon. Yhteiskunnallinen työaika on olemassa näissä tavaroissa niin sanoakseni vain piilevänä ja se tulee ilmi vasta tavaroiden vaihtoprosessissa. Lähtökohtana ei ole yksilöiden työ yhteisenä työnä, vaan päinvastoin lähdetään yksityisten ihmisten erityisistä töistä, jotka alkuperäisen luonteensa vaihtoprosessissa menettämällä vasta osoittavat olevansa yleistä yhteiskunnallista työtä. Näin ollen yleisesti yhteiskunnallinen työ ei ole valmis edellytys, vaan muodostuva tulos. Ja niin syntyy se uusi vaikeus, että yhtäältä tavaroiden täytyy astua vaihtoprosessiin esineellistyneenä yleisenä työaikana ja toisaalta esineellistyvä yksilöllinen työaika on yleistä työaikaa vain vaihtoprosessin tuotteena.
Jokaisen tavaran pitää käyttöarvostaan, siis alkuperäisestä olemassaolostaan luopumalla saada vastaava olemassaolonsa vaihtoarvona. Tästä syystä tavaran täytyy vaihtoprosessissa kaksinkertaistaa olemassaolonsa. Toisaalta voi tavaran toinen olemassaolo vaihtoarvona olla vain toinen tavara, sillä vaihtoprosessissa on vastakkain vain tavaroita. Miten on erityinen tavara välittömästi esitettävä esineellistyneenä yleisenä työaikana, tai mikä merkitsee samaa, miten erityisessä tavarassa esineellistyneelle yksilölliselle työajalle on annettava välittömästi yleisyyden luonne? Jonkin tavaran vaihtoarvon reaalinen ilmaus, ts. jokainen tavara yleisenä vastikkeena esiintyy yhtälöiden loputtomana summana, kuten:
1 kyynärä liinakangasta = 2 naulaa kahvia,
1 kyynärä liinakangasta = ½ naulaa teetä,
1 kyynärä liinakangasta = 8 naulaa leipää,
1 kyynärä liinakangasta = 6 kyynärää karttuunia,
1 kyynärä liinakangasta = jne.
Tämä ilmaus oli teoreettinen, sikäli kuin tavara tiettynä esineellistyneen yleisen työajan eränä oli vain ajateltu. Erityisen tavaran oleminen yleisenä vastikkeena muuttuu pelkästä abstraktiosta vaihtoprosessin yhteiskunnalliseksi tulokseksi lukemalla yksinkertaisesti yllä oleva yhtälösarja vastakkaiseen suuntaan. Siis esimerkiksi:
2 naulaa kahvia = 1 kyynärä liinakangasta,
½ naulaa teetä = 1 kyynärä liinakangasta,
8 naulaa leipää = 1 kyynärä liinakangasta,
6 kyynärää karttuunia = 1 kyynärä liinakangasta.
Samaan aikaan kun kahvi, tee, leipä, karttuuni, lyhyesti sanottuna kaikki tavarat ilmaisevat sisältämänsä työajan liinakankaassa, levittäytyy päinvastoin liinakankaan vaihtoarvo kaikkiin muihin tavaroihin niiden vastikkeina. Itse liinakankaan vaihtoarvossa esineellistyneestä työajasta tulee välittömästi yleinen työaika, joka esiintyy yhtäläisesti kaikissa muissa tavaroissa erisuurina volyymeina. Kaikkien muiden tavaroiden liinakankaaseen kohdistama kaikinpuolinen vaikutus tekee siitä tässä yleisen vastikkeen. Vaihtoarvona jokainen tavara tuli kaikkien muiden tavaroiden arvojen mitaksi. Koska kaikki tavarat mittaavat tässä vaihtoarvonsa yhdessä erikoisessa tavarassa, tässä päinvastoin muista erottuneesta tavarasta tulee vaihtoarvon adekvaatti oleminen, vaihtoarvon oleminen yleisenä vastikkeena. Sitä vastoin se loputon sarja tai ne loputtoman monet yhtälöt, joissa kunkin tavaran vaihtoarvo ilmentyi, supistuu yhdeksi ainoaksi yhtälöksi, jossa on vain kaksi jäsentä. Kahvin vaihtoarvon tyhjentävä ilmaus on nyt 2 naulaa kahvia = 1 kyynärä liinakangasta, koska ilmauksen jälkimmäinen osa esiintyy tässä välittömästi vastikkeena jokaisen muun tavaran tietylle erälle. Tavarat ovat nyt siis vaihtoprosessin sisässä olemassa toisilleen tai ne ilmenevät toisilleen vaihtoarvoina liinakankaan muodossa. Se seikka, että kaikki tavarat vaihtoarvon ominaisuudessa ovat suhteessa toisiinsa ja edustavat vain erisuuria eriä esineellistynyttä yleistä työaikaa, ilmenee nyt siten, että ne vaihtoarvoina vain ilmaisevat saman esineen, liinakankaan erisuuria eriä. Näin ollen yleinen työaika puolestaan ilmentyy erityisenä oliona, tavarana kaikkien muiden tavaroiden rinnalla ja ulkopuolella. Mutta samalla yhtälö, jossa tavara esiintyy tavaran vaihtoarvona, esimerkiksi 2 naulaa kahvia = 1 kyynärä liinakangasta, on rinnastus, joka vielä odottaa toteuttamistaan. Vain luovutettaessa tavara käyttöarvona, mikä on riippuvaista siitä osoittautuuko tavara vaihtoprosessissa kelvolliseksi tarpeen kohteena, vaihtuu tavaran oleminen kahvina todella sen olemiseksi liinakankaana. Vain siten tavara saa yleisen vastikkeen muodon ja siitä tulee todella vaihtoarvo kaikille muille tavaroille. Liinakankaasta tulee päinvastoin kaikkien muiden tavaroiden muuttunut oleminen siten, että kaikki tavarat muuttuvat liinakankaaksi kun ne luovutetaan käyttöarvoina.
Ja vain tämän kaikkien muiden tavaroiden liinakankaaksi muuttumisen tuloksena liinakankaasta tulee välittömästi yleisen työajan esineellistymä, ts. kaikinpuolisen luovuttamisen, yksilöllisten töiden häviämisen tuote. Kun tavarat täten kaksinkertaistavat olemassaolonsa ilmetäkseen toisilleen vaihtoarvoina, niin yleiseksi vastikkeeksi erottautunut tavara kaksinkertaistaa käyttöarvonsa. Sen erityisen käyttöarvon lisäksi mikä sillä erityisenä tavarana on, se saa yleisen käyttöarvon. Tämä sen käyttöarvo itse on muodonmääritys, ts. se syntyy siitä ominaisroolista, mitä yleiseksi vastikkeeksi erottautunut tavara muiden tavaroiden siihen kohdistaman kaikinpuolisen vaikutuksen nojalla vaihtoprosessissa esittää. Jokaisen tavaran käyttöarvolla on erityisen tarpeen esineenä eri arvo eri kädessä, esimerkiksi eri arvo tavaran luovuttajan kädessä kuin sen omaksiottajan kädessä. Yleiseksi vastikkeeksi erottautunut tavara on nyt itse vaihtoprosessista esiin nousevan yleisen tarpeen kohde ja sillä on jokaiselle sama käyttöarvo: se on vaihtoarvon kantaja, yleinen vaihtoväline. Näin on yhdessä tavarassa ratkaistu se ristiriita, jonka tavara sellaisenaan sisältää ollessaan erityisenä käyttöarvona samalla yleinen vastike ja näin ollen käyttöarvo jokaiselle, yleinen käyttöarvo. Kun nyt siis kaikki muut tavarat ilmaisevat vaihtoarvonsa aluksi ajatuksellisena, vasta toteutettavana olevana yhtälönä muista erottautuneen tavaran kanssa, niin sitä vastoin tämän muista erottautuneen tavaran kohdalla sen käyttöarvo, vaikka se onkin todellinen, on itse prosessissa pelkkänä muodollisena olemisena, jonka on vielä realisoiduttava muuttumalla todellisiksi käyttöarvoiksi. Alun perin tavara näyttäytyi tavarana ylipäätään, yhdeksi erityiseksi käyttöarvoksi esineellistyneenä yleisenä työaikana. Vaihtoprosessissa kaikki tavarat suhteutuvat erottautuneeseen tavaraan tavarana ylipäätään, sinä tavarana, yleisen työajan olemisena erityisessä käyttöarvossa. Erityisinä tavaroina tavarat näin ollen suhteutuvat erityiseen tavaraan vastakkaisesti yleisenä tavarana.[14] Se että tavaranomistajat siis vastavuoroisesti suhtautuvat töihinsä yleisenä yhteiskunnallisena työnä, ilmenee siten, että he suhtautuvat tavaroihinsa vaihtoarvoina. Tavaroiden vastavuoroinen suhde toisiinsa vaihtoarvoina ilmenee vaihtoprosessissa tavaroiden kaikinpuolisena suhteena yhteen erityiseen tavaraan tavaran vaihtoarvon adekvaattina ilmauksena. Tämä puolestaan ilmenee päinvastoin kyseisen erityisen tavaran ominaissuhteena kaikkiin muihin tavaroihin ja tästä syystä esineen tiettynä tavallaan luontaissyntyisenä yhteiskunnallisena luonteena. Se erityinen tavara, joka näin ilmaisee kaikkien tavaroiden vaihtoarvon adekvaatin olemisen eli ilmaisee tavaroiden vaihtoarvon erityisenä, eroavana tavarana, on — raha. Se on tavaroiden vaihtoarvon kiteytymä, jonka ne muodostavat itse vaihtoprosessissa. Samalla kun tavarat näin ollen tulevat vaihtoprosessin sisällä toisilleen käyttöarvoiksi niiden menettäessä kaiken muodonmäärityksen ja suhtautuessa toisiinsa välittömässä aineellisessa asussaan, täytyy tavaroiden toisilleen vaihtoarvoina ilmetäkseen omaksua uusi muodonmääritys, edetä rahamuodostukseen. Raha ei ole symboli, yhtä vähän kuin käyttöarvon oleminen tavarana on symboli. Se että yhteiskunnallinen tuotantosuhde ilmenee yksilöiden ulkopuolella olevana esineenä ja että ne tietyt suhteet, joihin yksilöt yhteiskunnallisen elämänsä tuotantoprosessissa astuvat, ilmenevät esineen ominaislaatuina — nämä seikat merkitsevät vaihtoarvoa luovan työn kaikkia yhteiskunnallisia muotoja luonnehtivaa vääristymistä. Tämä mystifiointi ei ole kuviteltua, vaan proosallisen todellista. Rahassa se ilmenee vain silmäänpistävämpänä kuin tavarassa.
Erityisen tavaran välttämättömät fyysiset ominaisuudet, joissa kaikkien tavaroiden rahana olemisen on kiteydyttävä, ovat — sikäli kuin nämä ominaisuudet johtuvat välittömästi vaihtoarvon luonteesta — jaollisuus mielin määrin, osien yhdenmukaisuus sekä tämän erityisen tavaran kaikkien kappaleiden erotuksettomuus. Yleisen työajan aineellistumana erityisen tavaran on oltava yhtäläistä aineellistumaa ja sen on kyettävä ilmaisemaan pelkästään määrällisiä eroja. Toinen välttämätön ominaisuus on sen käyttöarvon kestävyys, koska erityisen tavaran on kestettävä vaihtoprosessissa. Jalometalleilla on nämä ominaisuudet edullisessa määrin. Koska raha ei ole harkinnan tai sopimuksen tuote, vaan muodostuu vaihtoprosessissa vaistomaisesti, ovat hyvin erilaiset, enemmän tai vähemmän sopimattomat tavarat vuorollaan toimittaneet rahan virkaa. Välttämättömyys jakaa vaihtoprosessin tietyssä kehitysvaiheessa vaihtoarvon ja käyttöarvon määritykset tavaroiden osalle vastakkaisesti siten, että yksi tavara toimii esimerkiksi vaihtovälineenä samalla kun toinen luovutetaan käyttöarvona, johtaa siihen, että kaikkialla kaikkein yleisintä käyttöarvoa edustava tavara tai myös useammat sellaiset tavarat näyttelevät ensiksi tilapäisesti rahan roolia. Kun sellaiset tavarat eivät ole välittömästi esillä olevan tarpeen kohteita, niiden oleminen rikkauden aineellisesti merkittävimpänä rakenneosana takaa niille yleisemmän luonteen kuin on muilla käyttöarvoilla.
Välitön vaihtokauppa, vaihtoprosessin alkuperäinen muoto, ilmentää pikemminkin käyttöarvojen alkavaa muuttumista tavaroiksi kuin tavaroiden muuttumista rahaksi. Vaihtoarvo ei saa mitään itsenäistä asua, vaan on vielä välittömästi sidottu käyttöarvoon. Se tulee ilmi kahdella tavalla. Itse tuotanto koko rakenteineen on suuntautunut käyttöarvoon eikä vaihtoarvoon, ja niin muodoin vain kulutuksen yli menevän määrän perusteella käyttöarvot lakkaavat tässä olemasta käyttöarvoja ja niistä tulee vaihdon väline, tavara. Toisaalta niistä tulee tavaroitakin vain välittömän käyttöarvon rajoissa, joskin vastakkaisesti jakautuneina, niin että tavaranomistajien vaihdettaviksi tulevien tavaroiden täytyy olla molemmille käyttöarvoja, mutta jokaisen tavaran on oltava käyttöarvo sille, joka ei sitä omista. Tosiasiassa tavaroiden vaihtoprosessi ei alunperin esiinny alkukantaisen yhteisön[15] sylissä, vaan siellä missä nämä yhteisöt loppuvat, niiden rajoilla, niissä harvoissa kohdissa missä ne tulevat kosketuksiin muiden yhteisöjen kanssa. Vaihtokauppa alkaa sieltä ja tunkeutuu sitten yhteisön sisuksiin, missä se vaikuttaa hajottavasti. Näin ollen ne erityiset käyttöarvot, kuten orjat, karja, metallit, joista tulee eri yhteisöjen välisessä vaihtokaupassa tavaroita, muodostavat useimmiten ensimmäisen rahan itse yhteisön sisällä. Olemme nähneet, kuinka jonkin tavaran vaihtoarvo ilmenee vaihtoarvona sitä suuremmassa määrin mitä pitempi sen vastikkeiden sarja on tai mitä laajempi tämän tavaran vaihdon alue on. Vaihtokaupan vähittäinen laajeneminen, vaihtojen lisääntyminen ja vaihtokauppaan tulevien tavaroiden monipuolistuminen kehittää näin ollen tavaraa vaihtoarvona, pakottaa rahanmuodostukseen ja vaikuttaa siten hajottavasti välittömään vaihtokauppaan. Taloustieteilijöiden tapana on johtaa raha niistä ulkoisista vaikeuksista, joihin laajennettu vaihtokauppa törmää. Mutta tällöin he unohtavat näiden vaikeuksien syntyvän vaihtoarvon kehityksestä ja niin muodoin yhteiskunnallisen työn kehityksestä yleisenä työnä. Esimerkki: tavarat eivät käyttöarvoina ole mielin määrin jaollisia, mitä niiden vaihtoarvoina pitää olla. Tai A:n tavara saattaa olla käyttöarvo B:lle, kun sitä vastoin B:n tavara ei olekaan käyttöarvo A:lle. Tai tavaranomistajat saattavat tarvita keskenään vaihdettavia jaottomia tavaroitaan erisuurissa arvosuhteissa. Toisin sanoen kun taloustieteilijät ovat tarkastelevinaan yksinkertaista vaihtokauppaa, he valaisevatkin tiettyjä puolia siitä ristiriidasta, jonka tavaran oleminen käyttöarvon ja vaihtoarvon välittömänä ykseytenä kätkee. Toisaalta he pitävät sitten johdonmukaisesti kiinni siitä, että vaihtokauppa on tavaroiden vaihtoprosessin adekvaatti muoto, johon muka liittyy vain tiettyjä teknisiä epämukavuuksia, ja raha olisi näppärästi keksitty pelastuskeino niille. Tästä kerrassaan latteasta lähtökohdasta on eräs sukkela englantilainen taloustieteilijä sitten kehittänyt sen oikean väitteen, että raha on pelkästään materiaalinen väline kuten laiva tai höyrykone, eikä yhteiskunnallisen tuotantosuhteen ilmenemistä eikä niin muodoin mikään taloudellinen kategoria. Tästä syystä on pelkästään väärin, että rahaa käsitellään poliittisessa taloustieteessä, jolla ei tosiasiassa ole mitään yhteistä teknologian kanssa.[16]
Tavaramaailmassa edellytetään kehittynyttä työnjakoa tai oikeammin se ilmenee välittömästi niiden käyttöarvojen moninaisuudessa, jotka asettuvat erityisinä tavaroina vastakkain ja sisältävät samoin moninaisia työtapoja. Työnjako on kaikkien erityisten tuottavien toimintatapojen kokonaisuutena yhteiskunnallisen työn kokonaishahmo katsottuna sen aineellisen puolen kannalta, käyttöarvoja tuottavana työnä. Mutta tällaisena työnjako on olemassa — tavaroiden kannalta ja vaihtoprosessin sisällä — vain tuloksessaan, itse tavaroiden eriytymisessä.
Tavaroiden vaihto on se prosessi, missä yhteiskunnallinen aineenvaihto, ts. erillisten yksilöiden erityisten tuotteiden vaihto on samalla niiden tiettyjen yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden luomista, joihin yksilöt tässä aineenvaihdossa astuvat. Tavaroiden keskinäiset prosessisuhteet kiteytyvät yleisen vastikkeen eroaviksi määrityksiksi, ja näin vaihtoprosessi on samalla rahan muodostumisen prosessi. Tämän erilaisina prosessitapahtumina ilmenevän prosessin kokonaisuus muodostaa kiertokulun.
Klassisen poliittisen taloustieteen yli puolitoista vuosisataa jatkuneiden tutkimusten kriittisenä lopputuloksena oli, että tavaran erittelyssä päädyttiin työn kaksoismuotoon, käyttöarvon erittelyssä reaaliseen työhön eli tarkoituksenmukaisesti tuottavaan toimintaan ja vaihtoarvon erittelyssä työaikaan eli yhtäläiseen yhteiskunnalliseen työhön. Klassinen poliittinen taloustiede alkaa Englannissa William Pettystä ja Ranskassa Boisguillebertistä[17] ja päättyy Englannissa Ricardoon ja Ranskassa Sismondiin.
Petty erittelee käyttöarvon työksi, eikä hän erehdy työn luovan voiman luonnonehtoisuudesta. Hän käsittää todellisen työn heti sen yhteiskunnallisessa kokonaisasussa, työnjakona.[18] Tämä näkemys aineellisen rikkauden lähteestä ei jäänyt enemmän tai vähemmän hedelmättömäksi, kuten vaikkapa hänen aikalaisellaan Hobbesilla, vaan se johdatti hänet poliittiseen aritmetiikkaan. Tämä oli ensimmäinen muoto, missä poliittinen taloustiede erottautuu itsenäiseksi tieteeksi. Vaihtoarvon hän käsittää kuitenkin sellaisena kuin tämä ilmenee tavaroiden vaihtoprosessissa, rahana, ja itse rahan hän käsittää olemassaolevana tavarana, kultana ja hopeana. Koska hän oli monetaarijärjestelmän käsitysten sitoma, hän selittää sen reaalisen työn erityislajin, jolla kultaa ja hopeaa hankitaan, vaihtoarvoa luovaksi työksi. Itse asiassa hän tarkoittaa, ettei porvarillisen työn ole tuotettava välitöntä käyttöarvoa, vaan tavara, käyttöarvo, joka tulemalla luovutetuksi vaihtoprosessissa kykenee ilmenemään kultana ja hopeana, ts. rahana, ts. vaihtoarvona, ts. esineellistyneenä yleisenä työnä. Hänen esimerkkinsä osoittaa kuitenkin vakuuttavasti, että työn huomaaminen aineellisen rikkauden lähteeksi ei mitenkään sulje pois sitä, että ei ymmärretä sitä tiettyä yhteiskunnallista muotoa, missä työ on vaihtoarvon lähde.
Boisguillebert puolestaan päätyy tavaran vaihtoarvon erittelyssä työaikaan, joskaan ei tietoisesti, niin kylläkin tosiasiallisesti. Hän tekee tämän määräämällä »oikean arvon» (la juste valeur) sillä oikealla määräsuhteella, missä yksilöiden työaika jakautuu erityisten teollisuudenhaarojen osalle sekä esittämällä vapaan kilpailun siksi yhteiskunnalliseksi prosessiksi, joka luo tämän oikean määräsuhteen. Mutta samaan aikaan hän vastakohtana Pettylle taistelee fanaattisesti rahaa vastaan. Hänen mielestään raha särkee väliintulollaan tavaranvaihdon luonnollisen tasapainon tai harmonian ja vaatii kaiken luonnollisen rikkauden uhrikseen kuin mikäkin mielikuvituksellinen Moolok. Kun nyt yhtäältä tämä rahan vastainen polemiikki liittyy määrättyihin historiallisiin olosuhteisiin — Boisguillebert taistelee Ludvig XIV:n hovin, hänen valtiontulojen vuokraajiensa ja aatelistonsa sokaisevaa kullanhimoa vastaan,[21] mutta Petty puolestaan ylistää kullanhimoa sinä tehokkaana käyttövoimana, joka kannustaa kansaa teolliseen kehitykseen ja maailmanmarkkinoiden valtaamiseen — tulee tässä toisaalta ilmi syvempi periaatteellinen vastakohtaisuus, joka toistuu aidosti englantilaisen ja aidosti ranskalaisen[22] taloustieteen pysyvänä kontrastina. Boisguillebert suuntaa tosiasiassa katseensa vain rikkauden aineelliseen sisältöön, käyttöarvoon, nautintaan.[23] Samalla hän pitää työn porvarillista muotoa, käyttöarvojen tuottamista tavaroina ja tavaroiden vaihtoprosessia sinä luonnonmukaisena yhteiskunnallisena muotona, missä yksilöllinen työ saavuttaa kyseisen päämäärän. Kun hän sitten kohtaa porvarillisen rikkauden ominaisluonteen, kuten rahassa, hän uskoo vieraiden anastavien elementtien tunkeutuvan väliin, hän kiivailee porvarillista työtä vastaan yhdessä muodossa samaan aikaan kun hän ihailee sitä utopistisesti toisessa muodossa.[24] Boisguillebert todistaa meille, että työaikaa voidaan käsitellä tavaroiden arvonsuuruuden mittana, vaikka tavaroiden vaihtoarvossa esineellistynyt ja ajalla mitattu työ sekoitetaankin yksilöiden välittömään luonnolliseen toimintaan.
Ensimmäisenä esitti tietoisen, miltei triviaalin selkeän työaikaan päätyvän vaihtoarvon erittelyn mies uudesta maailmasta, mihin porvarilliset tuotantosuhteet oli viety samaan aikaan niiden edustajien kanssa ja missä ne alkoivat nopeasti kasvaa maaperän korvatessa historiallisen tradition puutteen humuksen runsaudella. Tämä mies on Benjamin Franklin, joka vuonna 1729 kirjoitetussa ja 1731 painetussa nuoruudenteoksessaan muotoilee nykyaikaisen poliittisen taloustieteen peruslain.[25] Hän julistaa, että on tarpeen etsiä toinen arvojen mitta jalometallien tilalle. Täksi mitaksi sopii työ.
»Hopean arvo yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin esineiden arvo voidaan mitata työllä. Olettakaamme että joku tekee työtä tuottaakseen esimerkiksi viljaa kun toinen puolestaan kaivaa ja jalostaa hopeaa. Vuoden tai jonkin muun tietyn aikajakson päätyttyä ovat täysi viljantuotos ja hopeantuotos toistensa luonnollisia hintoja. Jos toinen on 20 bushelia ja toinen 20 unssia, silloin yksi hopeaunssi on yhden viljabushelin tuottamiseen kulutetun työn arvoinen. Jos sitten joku pystyy lähempänä sijaitsevien, helpommin louhittavien ja tuottoisampien kaivosten löytymisen ansiosta tuottamaan 40 unssia hopeaa yhtä helposti kuin aikaisemmin 20 unssia, ja 20 viljabushelin tuottamiseen vaadittava työ pysyy samana, silloin ei 2 hopeaunssia ole arvoltaan sen suurempi kuin sama yhden viljabushelin tuottamiseen kulutettu työ. Yksi busheli, joka aikaisemmin vastasi 1 unssia, vastaa nyt 2, caeteris paribus.[26] Näin on maan rikkaus arvioitava sillä työmäärällä, jonka maan asukkaat kykenevät ostamaan.»[27]
Työaika esiintyy Franklinilla oitis taloudellisesti yksipuolisella tavalla arvojen mittana. Todellisten tuotteiden muuttuminen vaihtoarvoiksi on itsestään selvää ja näin ollen on kysymys vain mitan löytämisestä niiden arvonsuureille.
»Koska kauppa ei ole ylipäätään muuta kuin työn vaihtamista työhön», hän sanoo, »mitataan kaikkien olioiden arvo oikeimmin työllä.»[28]
Kun tässä todellinen työ asetetaan työ-sanan paikalle, havaitaan heti miten työ sen yhdessä muodossa sekoitetaan työhön sen toisessa muodossa. Kun kaupankäynti muodostuu esimerkiksi suutarintyön, kaivostyön, kehruutyön, maalarintyön jne. vaihtamisesta, mitataanko saappaiden arvo silloin oikeimmin maalarintyöllä? Franklin tarkoitti päinvastoin, että saappaiden, kaivostuotteiden, langan, taulujen jne. arvo määräytyy abstraktisella työllä, jolla ei ole mitään erityislaatua ja joka niin ollen on mitattavissa pelkällä määrällä.[29] Koska hän ei kuitenkaan esitä vaihtoarvoon sisältyvää työtä abstraktisesti yleiseksi, yksilöllisten töiden kaikenpuolisesta luovuttamisesta johtuvaksi yhteiskunnalliseksi työksi, häneltä jää väistämättä havaitsematta, että raha on tämän luovutetun työn välitön olemassaolomuoto. Tästä syystä raha ja vaihtoarvoa luova työ eivät ole hänellä missään sisäisessä yhteydessä, vaan raha on päinvastoin väline, joka teknisistä mukavuussyistä tuodaan ulkopuolisena vaihtoon.[30] Franklinin vaihtoarvon erittely ei vaikuttanut välittömästi tieteen yleiseen kulkuun, sillä hän käsitteli vain irrallisia poliittisen taloustieteen kysymyksiä tiettyjen käytännön seikkojen kohdalla.
Todellisen hyödyllisen työn ja vaihtoarvoa luovan työn vastakohta ravisteli Eurooppaa 1700-luvulla seuraavan ongelman muodossa: mikä todellisen työn erityislaji on porvarillisen rikkauden lähde? Edellytettiin siis, ettei jokainen käyttöarvoissa toteutuva tai tuotteita synnyttävä työ luo jo yksistään tästä syystä välittömästi rikkautta. Kuitenkaan ei fysiokraateille, sen enempää kuin heidän vastustajilleenkaan polttavana kiistakysymyksenä ollut niinkään se, mikä työ luo arvon, vaan mikä luo lisäarvon. He siis käsittelivät kysymystä sen mutkikkaammassa muodossa ennen kuin olivat ratkaisseet sen alkeismuodossaan. Samoin vie kaikkien tieteiden historiallinen kulku vasta runsaan edestakaisen samoilun jälkeen todellisiin lähtökohtiin. Toisin kuin muut rakennusmestarit, tiede ei piirrä ainoastaan pilvilinnoja, vaan pystyttää rakennuksesta muutamia asuinkerroksia ennen kuin laskee sen peruskiven. Emme viivy fysiokraateissa tämän pitempään ja sivuutamme myös koko joukon italialaisia taloustieteilijöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän osuvilla oivalluksillaan hipaisseet tavaran oikeaa erittelyä.[31] Siirrymme heti ensimmäiseen brittiin, joka on muokannut porvarillisen taloustieteen kokonaisjärjestelmää — Sir James Steuartiin.[32] Samoin kuin poliittisen taloustieteen abstraktiset kategoriat ovat hänellä vasta erottautumassa aineellisesta sisällöstään, mistä syystä ne ovat rajoiltaan epämääräisiä ja horjuvia, samoin on hänellä myös vaihtoarvon kategorian laita. Eräässä kohdassa hän määrää reaalisen arvon työajalla (what a workman can perform in a day[33]), mutta sen rinnalla on sekoitettu työpalkka ja raaka-aine.[34] Eräässä toisessa kohdassa tulee kamppailu aineellisen sisällön kanssa vielä osuvammin esiin. Hän kutsuu tavaran sisältämää luonnollista materiaalia, esimerkiksi hopeakorun hopeaa sen sisäiseksi arvoksi (intrinsic worth) ja korun sisältämää työaikaa puolestaan sen käyttöarvoksi (useful value).
»Edellinen on jotakin itsessään reaalista», hän sanoo, »...käyttöarvo on sitä vastoin mitattava sen tuottamisen maksaman työn mukaan. Aineen muokkaamiseen kulutettu työ edustaa osaa miehen ajasta jne.»[35]
Steuart eroaa edeltäjistään ja seuraajistaan siinä, että hän tekee tarkan jaon vaihtoarvossa esiintyvän ominaisesti yhteiskunnallisen työn ja käyttöarvoja tuottavan reaalisen työn välillä. Sitä työtä, joka luo luovuttamisellaan (alienation) yleisen vastikkeen (universal equivalent), sanon teollisuudeksi, hän kirjoittaa. Hän erottaa työn teollisuuden muodossa paitsi reaalisesta työstä myös työn muista yhteiskunnallisista muodoista. Teollisuus on hänelle työn porvarillinen muoto vastakohtana työn antiikinaikaisille ja keskiaikaisille muodoille. Häntä kiinnostaa erityisesti porvarillisen ja feodaalisen työn vastakohta. Hän oli tarkkaillut viimeksi mainittua sen häviämisvaiheessa paitsi itse Skotlannissa, myös laajoilla matkoillaan mannermaalla. Steuart tiesi luonnollisesti aivan hyvin, että myös esiporvarillisina aikakausina tuote saa tavaran muodon ja tavara rahan muodon. Mutta hän todistaa yksityiskohtaisesti, että tavara rikkauden alkeellisena perusmuotona ja luovuttaminen anastamisen hallitsevana muotona kuuluvat vain porvarillisiin tuotantokausiin, että siis vaihtoarvoa luovan työn luonne on ominaisesti porvarillinen.[36]
Sen jälkeen kun reaalisen työn erityisiä muotoja kuten maanviljelystä, manufaktuuria, laivaliikennettä, kauppaa jne. oli vuoron perään väitetty rikkauden todellisiksi lähteiksi, julisti Adam Smith aineellisen rikkauden eli käyttöarvojen ainoaksi lähteeksi työn yleensä, ja tarkemmin sanoen sen yhteiskunnallisessa kokonaishahmossa, työnjakona. Häneltä jää tässä yhteydessä luonnonelementti kokonaan huomaamatta, mutta se seuraa häntä pelkästään yhteiskunnallisen rikkauden, vaihtoarvon alueelle. Adam määrää kylläkin tavaran arvon tavaran sisältämällä työajalla, mutta sitten hän hylkää tämän arvonmäärityksen todellisuuden jälleen Aatamin aikoihin. Toisin sanoen se mikä on hänelle selvää yksinkertaisen tavaran kannalta, käy epäselväksi hänelle heti kun yksinkertaisen tavaran tilalle tulevat pääoman, palkkatyön, maankoron jne. korkeammat ja mutkikkaammat muodot. Hän ilmaisee asian siten, että tavaroiden arvo mitattiin tavaroiden sisältämällä työajalla silloin kun oli kyseessä porvariston paradise lost,[37] missä ihmiset eivät vielä olleet vastakkain kapitalisteina, palkkatyöläisinä, maanomistajina, vuokraviljelijöinä, koronkiskureina jne., vaan vain yksinkertaisina tavarantuottajina ja tavaranvaihtajina. Hän sekoittaa jatkuvasti tavaroiden arvon määräämisen niiden sisältämällä työajalla niiden arvon määräämiseen työn arvolla. Yksityiskohtien esityksessä hän on kauttaaltaan häilyväisellä kannalla ja sekoittaa sen objektiivisen yhtäläistämisen, jonka yhteiskunnallinen prosessi toteuttaa väkivalloin erilaatuisten töiden kesken, siihen subjektiiviseen yhdenvertaistamiseen, mikä kohdistetaan yksilöllisiin töihin.[38] Siirtymisen todellisesta työstä vaihtoarvoa luovaan työhön, ts. porvarilliseen työhön sen perusmuodossa hän yrittää saada aikaan työnjaon avulla. Yhtä oikein kuin onkin, että yksityinen vaihto edellyttää työnjakoa, yhtä väärin on, että työnjako edellyttää yksityistä vaihtoa. Esimerkiksi perulaisilla työ oli tavattoman pitkälle jaettua ilman että tapahtui mitään yksityistä vaihtoa, mitään tuotteiden vaihtamista tavaroina.
Päinvastoin kuin Adam Smith, David Ricardo sai tavaran arvon määräytymisen työajan perusteella puhtaana esiin. Hän osoittaa tämän lain hallitsevan myös porvarillisia tuotantosuhteita, jotka näennäisesti ovat suurimmassa ristiriidassa sen kanssa. Ricardon tutkimukset rajoittuvat yksinomaan arvonsuuruuteen, ja sen yhteydessä hän ainakin aavistaa lain toteutumisen riippuvan tietyistä historiallisista edellytyksistä. Hän sanoo nimittäin, että arvonsuuruuden määräytyminen työajan nojalla koskee vain niitä tavaroita,
»joita teollisuus voi mielin määrin lisätä ja joiden tuotantoa hallitsee rajoittamaton kilpailu».[39]
Tosiasiassa tämä tarkoittaa vain sitä, että arvolaki täydellisesti toteutuakseen edellyttää suurteollisen tuotannon ja vapaan kilpailun yhteiskuntaa, ts. nykyaikaista porvarillista yhteiskuntaa. Ricardo pitää muuten työn porvarillista muotoa yhteiskunnallisen työn ikuisena luonnonmuotona. Hän antaa esihistoriallisen kalastajan ja metsästäjän heti vaihtaa tavaranomistajina kalaa ja riistaa suhteessa näissä vaihtoarvoissa esineellistyneeseen työaikaan. Tällä kohdalla hän lankeaa siihen anakronismiin, että muinainen kalastaja ja metsästäjä käyttävät työvälineitä arvioidessaan apunaan Lontoon pörssissä vuonna 1817 voimassa olleita vuosikorkotaulukoita. »Herra Owenin suunnikkaat»[40] näyttävät olevan ainoa yhteiskuntamuoto, minkä Ricardo porvarillisen ohella tunsi. Vaikkakin Ricardo oli tämän porvarillisen näköpiirin ympäröimä, hän eritteli porvarillista taloutta, joka näyttää syvältä aivan toisenlaiselta kuin pinnalta, sellaisella teoreettisella terävyydellä, että lordi Broughamilla oli aihetta sanoa hänestä:
»Herra Ricardo näytti ikään kuin toiselta planeetalta pudonneelta.»
Sismondi korosti suorassa polemiikissaan Ricardoa vastaan yhtäältä vaihtoarvoa luovan työn yhteiskunnallista ominaisluonnetta.[41] Toisaalta hän kuvasi »taloudelliselle edistyksellemme luonteenomaiseksi», että arvonsuuruus palautetaan välttämättömään työaikaan,
»koko yhteiskunnan tarpeen ja tämän tarpeen tyydyttämiseen riittävän työmäärän väliseen suhteeseen».[42]
Sismondia ei sido enää se Boisguillebertin kuvitelma, että raha vääristäisi vaihtoarvoa luovan työn. Mutta samoin kuin Boisguillebert paljastaa syylliseksi rahan, Sismondi paljastaa siksi suurteollisen pääoman. Kun poliittinen taloustiede tekee Ricardon kohdalla mistään piittaamatta viimeisen johtopäätöksen ja päättyy siihen, Sismondi täydentää tätä loppumista esittämällä tieteen epäilyn sitä itseään kohtaan.
Koska Ricardo oli klassisen poliittisen taloustieteen loppuunsaattajana puhtaimmin muotoillut ja kehitellyt vaihtoarvon määräytymisen työajan nojalla, keskittyi taloustieteen taholta noussut polemiikki luonnollisesti häneen. Jos polemiikin suurimmaksi osaksi typerä[43] muoto jätetään sivuun, on sen sisältö tiivistettävissä seuraaviksi kohdiksi:
Ensiksi: Työllä itsellään on vaihtoarvo ja erilaisilla töillä on erilaiset vaihtoarvot. Joudutaan virheelliseen kehään, kun vaihtoarvosta tehdään vaihtoarvon mitta, sillä mittana käytettävä vaihtoarvokin tarvitsee jälleen mitan. Tämä vastaväite palautuu seuraavaan probleemiin: kun työaika on annettu vaihtoarvon sisäisenä mittana, on tällä pohjalla kehiteltävä työpalkkaa. Oppi palkkatyöstä antaa vastauksen.
Toiseksi: Kun tuotteen vaihtoarvo on yhtä kuin tuotteeseen sisältyvä työaika, on työpäivän vaihtoarvo yhtä kuin sen tuote. Eli työpalkan on oltava yhtä kuin työn tuote.[45] Asia on kuitenkin päinvastoin. Ergo[46] tämä vastaväite tulee selvitetyksi ratkaistaessa seuraava probleemi: kuinka tuotanto johtaa pelkän työajan nojalla määritetyn vaihtoarvon pohjalla siihen tulokseen, että työn vaihtoarvo on pienempi kuin työn tuotteen vaihtoarvo? Ratkaisemme tämän probleemin pääoman tarkastelussa.
Kolmanneksi: Tavaroiden markkinahinta putoaa niiden vaihtoarvon alapuolelle tai kohoaa tämän vaihtoarvon yläpuolelle kysynnän ja tarjonnan suhteen vaihtelun mukaan. Tästä syystä tavaroiden vaihtoarvon määrää kysynnän ja tarjonnan suhde eikä tavaroihin sisältyvä työaika. Tosiasiassa tällä omalaatuisella johtopäätöksellä vain asetetaan se kysymys, kuinka vaihtoarvon pohjalla kehittyy siitä eroava markkinahinta tai oikeammin, kuinka vaihtoarvon laki toteutuu vain omassa vastakohdassaan. Oppi kilpailusta ratkaisee tämän probleemin.
Neljänneksi: Viimeisenä ristiriitana — ja näennäisesti tehoavimpana, vaikkei sitä esitetä tavalliseen tapaan kummallisten esimerkkien muodossa — on seuraava: ellei vaihtoarvo ole mitään muuta kuin tavaraan sisältyvä työaika, kuinka työtä sisältämättömillä tavaroilla voi olla vaihtoarvo, toisin sanoen mistä tulee pelkkien luonnonvoimien vaihtoarvo? Tämä probleemi ratkeaa maankorko-opissa.
[1] Aristoteles. De Republica (Valtiosta), I osa, 9. luku s. 13 (toim. I. Bekker, Oxford 1837). »Jokaisen hyödykkeen käyttö on näet kaksinaista... Toinen puoli on ominainen esineelle sellaisenaan, toinen ei, kuten sandaali toimii jalkineena ja on vaihdettavissa toiseen hyödykkeeseen. Molemmat ovat sandaalin käyttöarvoja, sillä sekin, joka vaihtaa sandaalisen sellaiseen mitä häneltä puuttuu, esimerkiksi rahaan tai ravintoon, käyttää sandaalia sandaalina. Hän ei kuitenkaan käytä sitä sen luonnollisella käyttötavalla. Sandaali ei näet ole olemassa vaihtamista varten. Samoin on muidenkin hyödykkeiden laita.»
[2] Tämä voi olla syynä siihen, että saksalaiset sitaattiteosten kokoilijat käsittelevät con amore [sydämensä halusta] »hyödyke»-nimen alle sidottua käyttöarvoa. Ks. esim. L. Stein. System der Staatswissenschaft (Valtiotieteen järjestelmä), I osa, »Hyödykkeet»-jakso. Järjellistä puhetta »hyödykkeistä» on etsittävä »Johdatuksesta tavaraoppiin».
[3] Englantilaiset taloustietelijät käyttävät nimitystä »unskilled labour» [ammattitaidoton työvoima].
[4] Viime aikoina on levinnyt se naurettava kuvitelma, että alkukantaisen yhteisöomistuksen muoto on nimenomaan slaavilainen tai jopa yksinomaan venäläinen muoto. Se on alkumuoto, jonka voimme todistaa vallinneen roomalaisilla, germaaneilla ja kelteillä. Mutta Intiassa se esiintyy vieläkin kokonaisena mallikarttana monipuolisine näytteineen, joskin osittain jäännösmäisenä. Aasian, etenkin Intian yhteisöomistuksen muotojen tarkempi tutkiminen osoittaisi, kuinka alkukantaisen yhteisöomistuksen eri muodoista on kehittynyt sen hajoamisen eri muotoja. Niinpä esimerkiksi roomalaisen ja germaaninen yksityisomistuksen erilaiset alkuperäistyypit voidaan johtaa intialaisen yhteisöomistuksen erilaisista muodoista.
[5] »Rikkaus on kahden henkilön välinen suhde.» Galiani. Della Moneta (Rahasta), s. 221. Kolmas osa Custodin sarjassa Scrittori classici Italiani di Economia Politica. Parte Moderna, Milano 1803.
[6] »Luonnontilassaan aine on aina vailla arvoa.» McCulloch. Discours sur l'origine de l'économie politique etc. (Tutkielma poliittisen taloustieteen syntyperästä jne.), traduit par Prévost, Genéve 1825, s. 57. Näemme kuinka paljon ylempänä jopa joku McCulloch on niiden saksalaisten »ajattelijoiden» fetisismiä, jotka selittävät »aineen» ja vielä puoli tusinaa muuta seikkaa arvon perusosiksi. Vrt. esimerkiksi L. Stein, mt., I osa, s. 170.
[7] Marx lainaa anonyymina ilmestynyttä William Pettyn kirjaa A Treatise of Taxes and Contributions (Tutkielma veroista ja maksuista), Lontoo 1667. Toim.
[8] Berkeley. The Querist (Kysyjä), Lontoo 1750. »Whether the four elements, and man's labour therein, be not the true source of wealth?»
[9] Th. Cooper. Lectures on the Elements of Political Economy (Luentoja poliittisen taloustieteen peruspiirteistä), Lontoo 1831 (Columbia 1826), s. 99.
[10] Friedrich List ei kyennyt milloinkaan ymmärtämään hyödyllisen, käyttöarvon, luomisessa auttavan työn ja rikkauden tiettyä yhteiskunnallista muotoa, vaihtoarvoa, luovan työn välistä eroa, niin kuin ymmärtäminen ylipäätäänkin jäi etäiseksi hänen yksipuolisen käytännölliselle älylleen. Tämän vuoksi hän piti nykyajan englantilaisia taloustieteilijöitä pelkkinä Egyptin Mooseksen jäljittelijöinä.
[11] Voi arvata, minkä »palveluksen» on »palveluksen» (service) kategorian tehtävä tietynlaisille taloustieteilijöille, kuten J. B. Saylle ja F. Bastiatille. Kuten jo Malthus on oikein huomauttanut, he jättävät viisastelevasti järkeillen taloudellisten muotomääritysten ominaislaatuisuuden kaikkialla huomiotta.
[12] »Eräänä mitan erikoisuutena on myös sellainen suhde mitattuun, että tietyllä tavalla mitatusta tulee mittaavan mitta.» Montanari. Della Moneta, s. 41, Custodin kokoelma, III osa, Parte Antica.
[13] Aristoteles käsittää vaihtoarvon juuri tämän määrityksen mukaisena (katso tämän luvun alussa lainattua kohtaa).
[14] Genovesilla on sama ilmaus. (Marxin huomautus teoksen omaan kappaleeseen.) Toim.
[15] Aristoteles havaitsi yksityisperheen kohdalla saman mistä tässä puhumme alkukantaisen yhteisön kohdalla. Kuitenkin perheen alkukantainen muoto itse on heimoperhe, josta historiallinen analyysi osoittaa yksityisperheen vasta kehittyvän. »Sillä alkuperäisessä yhteisössä (ts. perheessä) ei tämä (nimittäin vaihto) ollut ilmeisesti mitenkään välttämätön.» (Mts. 14.)
[16] »Raha on todellisuudessa vain oston ja myynnin toteuttamisen väline» (mutta kertoisitteko, mitä ymmärrätte ostolla ja myynnillä?) »ja rahan käsittely kuuluu yhtä vähän poliittiseen taloustieteeseen kuin laivojen tai höyrykoneiden tai jonkin muun rikkauden tuotannon ja jakamisen helpottamiseen käytetyn välineen käsittely.» (Th. Hodgskin. Popular Political Economy etc. [Yleistajuinen poliittinen taloustiede], Lontoo 1827, s. 178, 179.)
[17] Jos laadittaisiin vertailu Pettyn ja Boisguillebertin teoksista ja luonteista, sen pitäisi olla geneettinen esitys englantilaisen ja ranskalaisen poliittisen taloustieteen kansallisesta vastakohtaisuudesta, ja sitä paitsi se loisi valaistusta Englannin ja Ranskan yhteiskunnalliseen vastakkaisuuteen 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Sama kansallinen vastakohtaisuus toistuu loppuvaiheessa Ricardolla ja Sismondilla.
[18] Petty kehitteli työnjakoa myös tuotantovoimana, ja hänen hahmotelmansa on laajempi kuin Adam Smithin. Katso An essay concerning the multiplication of mankind etc., 3. Edition 1686, s. 35–36. Esittäessään työnjaon tuotannolle tarjoamia etuja hän ei rajoitu taskukellon valmistukseen, kuten Adam Smith myöhemmin neulan valmistukseen, vaan samalla Petty tarkasteli kaupunkia ja kokonaista maata suurten tehdaslaitosten kannalta. Marraskuun 26. päivän numerossaan 1711 »Spectator»[19] viittaa tähän »illustration of the admirable Sir William Petty» [ihailtavan Sir William Pettyn valaisevaan esimerkkiin]. McCulloch on siis väärässä arvostellessaan »Spectatorin» sekoittavan Pettyn erääseen 40 vuotta nuorempaan kirjoittajaan. (Katso:McCulloch. The Literature of Political Economy, a classified catalogue. [Kansantaloustieteellinen kirjallisuus, luokiteltu luettelo], Lontoo 1845, s. 102.) Petty tunsi itsensä uuden tieteen perustajaksi. Hän sanoo, että hänen metodinsa »ei ole totunnainen». Sen sijaan että punoisi yhteen joukon komparatiiveja ja superlatiiveja ja spekulatiivisia väittämiä, hän on ottanut tehtäväkseen puhua in terms of number, weight or measure [numeroin, painoin ja mitoin], käyttää vain aistimellisesta kokemuksesta johdettuja väittämiä ja käsitellä vain sellaisia syitä, as have visible foundations in nature [joilla on näkyvät perusteet luonnossa]. Hän jättää muiden tarkasteltaviksi se syyt, jotka riippuvat mutable minds, opinions, appetites and passions of particular men [yksityisten ihmisten ajatuksista, mielipiteistä, mausta ja intohimoista]. (Political Arithmetic etc. [Poliittinen aritmetiikka], London 1699, Esipuhe.) Pettyn nerokas rohkeus käy ilmi esimerkiksi hänen ehdotuksestaan, että Irlannin ja Skotlannin Ylämaan kaikki väestö ja irtaimisto siirrettäisiin Ison-Britannian muihin osiin. Siten säästettäisiin työaikaa ja lisättäisiin työn tuotantovoimaa ja »kuningas ja hänen alamaisensa rikastuisivat ja voimistuisivat». (Political Arithmetic, 4. luku.) Tai se tulee ilmi hänen poliittisen aritmetiikkansa siinä luvussa missä hän todistelee Englannin kutsumusta vallata maailmanmarkkina — aikana jolloin Hollannilla oli yhä hallitsevan kauppakansan osa ja Ranska näytti olevan nousemassa hallitsevaksi kauppamahdiksi: »Englannin kuninkaan alamaisilla on tarvittavat ja riittävät pääomat johtaakseen koko kauppaa käyvän maailman liiketoimia (mt., 10. luku), Englannin suuruuden esteet ovat vain tilapäisiä ja ne ovat poistettavissa.» (S. 247 seur.) Omaperäinen huumori on läpikäyvänä kaikissa hänen teoksissaan. Niinpä hän esimerkiksi huomauttaa, että Hollanti, englantilaisten taloustieteilijöiden tuolloinen mallimaa aivan samoin kuin Englanti on nykyään mallimaa mannermaisille taloustieteilijöille, valtasi maailmanmarkkinat luonnollisin keinoin »ilman sellaista taivaallista älyä ja arvostelukykyä, mitä jotkut näkevät hollantilaisissa» (mts. 175, 176). Hän puolustaa omantunnonvapautta edellytyksenä kaupankäynnille, »koska köyhät ovat ahkeria ja pitävät työntekoa ja uutteruutta velvollisuutena jumalaa kohtaan niin kauan kuin heidän sallitaan ajatella, että heillä, rikkaudesta vähemmän osallisilla on enemmän ymmärrystä ja älyä jumalallisissa asioissa, mitä he pitävät köyhien erityisominaisuutena.» Näin ollen kaupankäynti »ei ole sidottu mihinkään uskonnon lajiin, vaan pikemminkin väestön harhaoppiseen osaan» (mts. 183–186). Hän kannattaa erityisiä julkisia maksuja lurjuksille, koska yleisölle on parempi, että se itse verottaa itseään lurjuksia varten kuin antaa näiden verottaa yleisöä (mts. 199). Sitä vastoin hän syyttää että verot siirtävät rikkautta työteliäiden käsistä sellaisille, jotka »eivät tee mitään muuta kuin syövät, juovat, laulavat, pelaavat, tanssivat ja harjoittavat metafysiikkaa» (mts. 198). Pettyn teoksista on tullut miltei kirjaharvinaisuuksia ja niitä on vain siellä täällä saatavilla vanhoina huonoina laitoksina. Tämä on sitäkin ihmeellisempää, koska William Petty ei ollut vain Englannin kansantaloustieteen isä, vaan samalla Henry Pettyn eli Lansdownen markiisin, Englannin whigien nestorin esi-isä. Mutta Lansdownen suku voi tuskin toimittaa Pettyn koottuja teoksia aloittamatta sarjaa hänen elämäkerrallaan. Ja tässä pitää paikkansa se sama mikä pätee useimpien suurten whigsukujen origines [alkuperään], the less said of them the better [mitä vähemmän asiasta puhutaan, sen parempi]. Ajattelultaan rohkeasta, mutta pohjimmiltaan kevytmielisestä sotilaslääkäristä, joka oli yhtä halukas ryöstelemään Irlantia Cromwellin suojeluksessa kuin hankkimaan mielistelyillä Kaarle II:lta tarpeellisen baronetin arvon palkinnoksi ryöstelyistään, saa tuskin sellaista kantaisän muotokuvaa, joka sopii julkisesti näytettäväksi. Sitä paitsi Petty pyrkii useimmissa elinaikanaan julkaisemissaan teoksissa toistamaan, että Englannin kukoistuskausi osui Kaarle II:n aikaan. Tämä käsitys on harhaoppinen »glorious revolution» [mainion vallankumouksen[20]] perinnöllisten hyväksikäyttäjien kannalta.
[19] »The Spectator» (katsoja) oli englantilainen kirjallinen päivälehti, ilmestyi Lontoossa 1711–1714. Toim.
[20] Mainion vallankumouksen nimen sai englantilaisessa historiankirjoituksessa vuoden 1688 valtiokaappaus, jonka jälkeen Englannissa vakiintui perustuslaillinen monarkia. Se pohjasi maaylimystön ja finanssiporvariston väliseen kompromissiin. Toim.
[21] Vastakohtana sen aikakauden »mustalle finanssiopille» Boisguillebert sanoo: »Finanssioppi ei ole mitään muuta kuin syvennettyä tietoa maatalouden ja kaupan eduista.» (La détail de la France [Ranskan vähittäiskauppa], 1697. Eugène Dairen toimittama laitos sarjassa Economistes financiers du XVIII siècle [1700-luvun taloustieteilijät ja finanssimiehet], Pariisi 1843, I osa, s. 241.)
[22] Ei romaanisen taloustieteen, sillä molemmissa italialaisissa koulukunnissa, napolilaisessa ja milanolaisessa toistuu englantilaisen ja ranskalaisen taloustieteen vastakohtaisuus. Varhaisemman kauden espanjalaiset ovat puolestaan joko pelkkiä merkantilisteja ja merkantilistien muunnelmia, muten Ustáriz, tai sitten he pysyttelevät Adam Smithin mukana »oikealla keskitiellä», kuten Jovellanos (katso tämän Obras, Barcelona 1839–1840).
[23] »Todellinen rikkaus... on paitsi elämisen tarvikkeiden, myös ylellisyyden ja kaiken aisteille iloa tuottavan täydellistä nautintaa.» (Boisguillebert. Dissertation sur la nature de la richesse etc., [Tutkielma rikkauden olemuksesta jne.] mts. 403.) Kun Petty oli kevytmielinen, ryöstelynhaluinen ja luonteeton seikkailija, esiintyi Boisguillebert yhtä älykkäästi kuin rohkeastikin sorrettujen luokkien puolesta, vaikka olikin Ludvig XIV:n ministeri.
[24] Proudhonilaisessa muodossaan kärsii ranskalainen sosialismi samasta perinnöllisestä viasta.
[25] Franklin, B. The Works of etc., edit. by J.Sparks, vol. II, Boston 1836: A Modest Inquiry into the Nature and Necessity of a Paper Currency (Vaatimaton tutkielma paperirahan luonteesta ja välttämättömyydestä).
[26] — olosuhteiden ollessa samat. Toim.
[27] Mts. 265: »Thus the riches of a country are to be valued by the quantity of labour its inhabitants are able to purchase.»
[28] »Trade in general being nothing else but the exchange of labour for labour, the value of all things is, as I have said before, most justly measured by labour.»
[29] Mt.: Remarks and Facts Relative to the American Paper Money, 1764.
[30] Katso Papers on American Politics, 1764 (mt.)
[31] Katso esimerkiksi Galiani. Della Moneta, III osa, sarjassa Scrittori classici Italiani di Economia Politica. (Custodin julkaisema.) Parte Moderna, Milano 1803. »Vaivannäkö» (fatica) »on ainoa mikä antaa esineelle arvon», hän sanoo, s. 74. Työn esittäminen vaivannäöksi on luonteenomaista etelämaalaiselle.
[32] Steuartin teos An Inquiry into the Principles of Political Economy, being an Essay on the Science of Domestic Policy in Free nations (Tutkielma poliittisen taloustieteen periaatteista jne.) ilmestyi ensi kerran Lontoossa vuonna 1767 kahtena kvarttoniteenä, kymmenen vuotta ennen Adam Smithin Kansojen varallisuutta. Lainaan Dublinissa 1770 ilmestynyttä laitosta.
[33] — mitä työmies voi aikaansaada yhdessä työpäivässä. Toim.
[34] Steuart, mt., I osa, s. 181–183.
[35] Steuart, mt., I osa, s. 361–362; »represents a portion of a man's time».
[36] Tästä syystä Steuart pitää maanviljelystä, joka on patriarkaalista ja pyrkii luomaan välittömästi käyttöarvoja maan omistajalle, »väärinkäyttönä», ei tosin Spartassa tai Roomassa tai edes Ateenassa, mutta kylläkin 1700-luvun teollisuusmaissa. Tämä »abusive agriculture» [väärinkäytetty maanviljelys] ei ole mikään »trade» [ammatti], vaan »pelkkä toimeentulokeino». Samoin kuin porvarillinen maanviljelys puhdistaa maan ylimääräisistä suista, samoin porvarillinen manufaktuuri puhdistaa tehtaan ylimääräisistä käsistä.
[37] — kadotettu paratiisi. Toim.
[38] Adam Smith sanoo esimerkiksi: »Samoilla työmäärillä täytyy kaikkina aikoina ja kaikkialla olla työn tekijälle sama arvo. Kun hänellä on normaalisti terveyttä, voimaa ja työteliäisyyttä sekä keskitasoista taitavuutta, hän joutuu aina antamaan saman osan rauhastaan, vapaudestaan ja onnestaan. Olkoonpa siis hänen työstään palkakseen saamiensa tavaroiden määrä mikä hyvänsä, on hänen maksamansa hinta aina sama. Tällä hinnalla voidaan tosin toisinaan ostaa vähemmän, toisinaan enemmän kyseisiä tavaroita, mutta vain siksi, että tavaroiden arvo vaihtelee, ei työn arvo. Vain työ ei siis koskaan muuta omaa arvoaan. Työ on näin ollen tavaroiden reaalihinta jne.»
[39] David Ricardo. On the Principles of Political Economy and Taxation (Poliittisen taloustieteen ja verotuksen periaatteista), 3. Edition, Lontoo 1821, s. 3.
[40] Ricardo mainitsee Owenin suunnikkaat teoksessaan On protection to agriculture, (Maanviljelyksen suojelusta) 4. painos Lontoo 1822, s. 21. Yhteiskunnallisten uudistusten utopistista suunnitelmaansa kehitellessään Owen todisteli, että taloudellisesti ja kotitalouden järjestämisen kannalta on tarkoituksenmukaisinta rakentaa asutukset suunnikkaan tai neliön muotoisiksi. Tästä sai alkunsa sanonta »Owenin suunnikkaat». Toim.
[41] Sismondi. Etudes sur l'économie politique (kansantaloustieteellisiä tutkielmia), II osa, Bryssel 1838, s. 162: »Kaupankäynti on palauttanut koko asian käyttöarvon ja vastakohtaan.».
[42] Sismondi, mts. 163–166 seur.
[43] Polemiikki oli kai typerintä J. B. Sayn laatimissa huomautuksissa Constancion ranskannokseen Ricardon teoksesta ja pedanttisesti pöyhkeilevintä herra Macleodin vastikään ilmestyneessä teoksessa Theory of Exchanges,[44] Lontoo 1858.
[44] Marxin mainitsema teos Theory of Exchanges on neljäs luku H. D. Macleodin teoksesta The Elements of Political Economy, (Kansantaloustieteen perusteet) Lontoo 1858. Toim.
[45] Sosialistit ottivat myöhemmin käyttöönsä tämän porvarillisen taloustieteen Ricardoa vastaan esittämän väitteen. Kun kaava oletettiin teoreettisesti paikkansa pitäväksi, syytettiin käytäntöä siitä että se oli ristiriidassa teorian kanssa. Porvarillista yhteiskuntaa kehotettiin käytännössä toteuttamaan teoreettisesta periaatteestaan tehty luuloteltu johtopäätös. Tällä tavoin englantilaiset sosialistit ainakin käänsivät Ricardon vaihtoarvokaavan poliittista taloustiedettä vastaan. Herra Proudhonin tehtäväksi jäi paitsi esittää vanhan yhteiskunnan perusperiaate uuden yhteiskunnan periaatteena, julistaa samalla itsensä sen kaavan keksijäksi, johon Ricardo oli tiivistänyt klassisen englantilaisen taloustieteen kokonaistuloksen. On todistettu, että Ricardon kaavan utopistinen selityskin oli jo vaipunut Englannissa unhoon silloin kun herra Proudhon »keksi» kaavan Kanaalin tuolla puolen. (Vertaa teokseeni Misere de la Philosophie etc. [Filosofian kurjuus jne.], Paris 1847, pykälä la valeur constituée).
[46] — siis. Toim.