[XV — 891] Tulon muoto ja tulon lähteet ilmaisevat kapitalistisen tuotannon suhteet fetissimäisimmässä muodossa. Tässä on kysymyksessä niiden oleminen sellaisena kuin se näkyy pinnalla, kätketystä yhteydestä ja välittävistä välijäsenistä erillään. Siten maasta tulee maankoron lähde, pääomasta voiton lähde ja työstä työpalkan lähde. Se vääristynyt muoto, missä todellinen nurinkääntyminen saa ilmauksensa, on luonnollisesti jäljentynyt tämän tuotantotavan edustajien käsityksiin. Kysymyksessä on tapa kuvitella ilman mielikuvitusta, vulgaarin ihmisen uskonto. Vulgaaritaloustieteilijät — heidät on erotettava tarkasti niistä taloustieteellisistä tutkijoista, joita olemme arvostelleet — kääntävät tosiasiassa [kansantaloustieteen kielelle] kapitalistisen tuotannon vankeina olevien tuotannon edustajien käsitykset, motiivit jne., joissa tämä tuotanto heijastuu vain pinnallisessa näennäisyydessään. He kääntävät ne doktrinaariselle kielelle, mutta [yhteiskunnan] hallitsevan puolen, kapitalistin näkökannalta, eivätkä sen vuoksi naiivisti ja objektiivisesti, vaan apologeettisesti. Niiden vulgaarikäsitysten ahdaskatseinen ja pikkutarkka ilmaiseminen, jotka välttämättä syntyvät tämän tuotantotavan edustajissa, eroaa suuresti sellaisten poliittisten taloustieteilijöiden kuin fysiokraattien, A. Smithin ja Ricardon pyrkimyksestä käsittää ilmiöiden sisäinen yhteys.
Kaikista näistä muodoista täydellisin fetissi on kuitenkin korkoatuottava pääoma. Tässä meillä on pääoman alkuperäinen lähtökohta — raha — ja kaava R — T — R' kahteen äärijäseneensä R — R' palautettuna. Raha, joka luo lisää rahaa. Se on pääoman alkuperäinen ja yleinen kaava järjettömäksi tiivistelmäksi kutistettuna.
Maa tai luonto maankoron, ts. maaomaisuuden lähteenä on kyllin fetissimäinen. Mutta käyttöarvon ja vaihtoarvon mukava sekoittaminen antaa tavalliselle käsitykselle vielä mahdollisuuden turvautua maankoron selittämiseksi luonnon itsensä tuotantovoimaan, joka henkilöityy jonkin silmänkääntötempun välityksellä maanomistajassa.
Työ työpalkan lähteenä, ts. sen osuuden lähteenä, joka määräytyy työläiselle hänen omasta tuotteestaan työn ominaisesti yhteiskunnallisen muodon nojalla, työ sen lähteenä, että työläinen ostaa työllään tuotteelta (pääomalta, aineellisesti tarkasteltuna) luvan tuottaa, ja että hänellä on työssä lähde, jonka kautta osa hänen tuotteestaan virtaa hänelle takaisin maksuna tältä tuotteelta työnantajana — tämäkin on kyllin kaunista. Mutta tavallinen käsitys on toki tässä sikäli sopusoinnussa asian itsensä kanssa, että vaikka se sekoittaakin työn palkkatyöhön, ja sen vuoksi palkkatyön tuotteen — työpalkan — työn tuotteeseen, niin terveelle ihmisjärjelle pysyy kuitenkin selvänä se seikka, että työ luo itse oman palkkansa.
Pääomasta, sikäli kuin sitä tarkastellaan tuotantoprosessissa, säilyy aina suuremmassa tai pienemmässä määrin se käsitys, että se on väline vieraan työn kalastamiseksi. Tätä voidaan käsitellä »oikeutena» tai »vääryytenä», perusteltuna tai perusteettomana, kapitalistin suhde työläiseen on tässä aina oletettu ja ajateltu.
Sikäli kuin pääoma esiintyy kiertokulkuprosessissa, jolloin tavallinen käsitys kohtaa sen erityisesti kauppiaanpääomassa, sen laatuisena pääomana, jonka tehtävänä on vain tämä operaatio, niin tässä voitto yhdistetään osaksi epämääräiseen käsitykseen yleisestä petkutuksesta tai nimenomaisemmin siihen, että kauppias petkuttaa teollisuuskapitalistia tai myös kuluttajaa niin kuin teollisuuskapitalisti työläistä tai tuottajat toinen toistaan. Joka tapauksessa voiton selitetään tässä johtuvan vaihdosta, siis yhteiskunnallisesta suhteesta eikä esineestä.
Sitä vastoin korkoatuottavassa pääomassa fetissi on täydellinen. Tämä on valmis pääoma — jollaisena se on tuotantoprosessin ja kiertokulkuprosessin ykseys — ja tuottaa sen vuoksi tietyssä ajanjaksossa tietyn voiton. Korkoatuottavan pääoman muodossa on jäljellä vain tämä määritys, ilman tuotantoprosessin ja kiertokulkuprosessin välitystä. Pääomassa ja voitossa on vielä muisto niiden menneisyydestä, vaikkakin sen vuoksi, että voitto eroaa lisäarvosta, kaikkien pääomien yhtäläisen voiton — yleisen voiton suhdeluvun — vuoksi pääoma [892] hämärtyy jo kovasti, siitä tulee hämärä ja salaperäinen olio.
Korkoatuottavassa pääomassa tämä automaattinen fetissi, itseään lisäävä arvo, rahaa tekevä raha on täydellinen, eikä siinä ole tässä muodossa enää mitään syntymämerkkejä. Yhteiskunnallinen suhde on täydellinen esineen (rahan, tavaran) suhteena itseensä.
Laajempi tutkimus korosta ja sen suhteesta voittoon ei kuulu tähän; sen enempää kuin tutkimus siitä, missä suhteessa voitto jakautuu teollisuusvoitoksi ja koroksi. Niin paljon on selvää, että pääomassa ja korossa pääoma on viety loppuun koron, lisääntymisensä, salaperäisenä ja itsensä luovana lähteenä. Nimenomaisesti tässä muodossa pääoma sen vuoksi myös [tavallisesti] käsitetään. Se on par excellence[1] pääoma.
Koska kapitalistisen tuotantotavan perustalla tietty arvosumma, rahassa tai tavaroissa esitettynä — varsinaisesti rahassa, tavaran muuttuneessa muodossa — antaa vallan kiskoa työläisistä tietty erä työtä gratis,[2] anastaa tietty lisäarvo, lisätyö, lisätuote, niin on selvää, että raha itse voidaan myydä pääomana, sui generis[3] tavarana, eli että pääomaa voidaan ostaa tavaran tai rahan muodossa.
Pääomaa voidaan myydä voiton lähteenä. Rahan jne. kautta teen toiselle mahdolliseksi anastaa lisäarvoa. On siis paikallaan, että minä saan osan tästä lisäarvosta. Kuten maalla on arvoa, koska se tekee minulle mahdolliseksi kaapata osan lisäarvosta, siis maksan maasta pelkästään tämän sen avulla kaapatun lisäarvon, niin maksan pääomasta sen avulla luodun lisäarvon. Koska pääoman arvo ikuistuu, uusintuu lisäarvon realisoitumisen ohella kapitalistisessa tuotantoprosessissa, niin on paikallaan, että, kun rahaa tai tavaraa myydään pääomana, ne palaavat tietyn ajanjakson kuluttua myyjälle ja että tämä ei luovuta niitä koskaan niin kuin tavaraa; hän säilyttää niiden omistuksen. Rahaa tai tavaraa ei siis myydä rahana tai tavarana, vaan toisessa potenssissa, pääomana, itseään lisäävänä rahana tai tavaranarvona. Se ei ainoastaan lisäänny, vaan myös säilyy tuotannon kokonaisprosessissa. Se pysyy sen vuoksi pääomana myyjälle, palaa hänelle. Myynti merkitsee sitä, että kolmannen, joka käyttää sitä tuottavana pääomana, on maksettava pääoman omistajalle tietty osa voitostaan, jonka hän tekee vain tämän pääoman avulla. Pääoma vuokrataan maan tavoin arvoaluovana oliona, joka säilyttää itsensä tässä arvonluonnissa ja palaa alituisesti ja voidaan niin ollen palauttaa myös alkuperäiselle myyjälle. Vain sen virtaaminen takaisin hänelle tekee siitä pääomaa. Muuten hän myisi sen tavarana tai ostaisi sillä rahana.
Mutta joka tapauksessa muoto itsessään tarkasteltuna on sellainen (tosiasiassa raha luovutetaan jaksottaisesti työn riistämisen, lisäarvon tekemisen välineenä), että esine ilmenee nyt pääomana ja pääoma pelkkänä esineenä, kapitalistisen tuotanto- ja kiertokulkuprosessin koko tulos esineeseen erottamattomasti kuuluvana ominaisuutena, ja riippuu kokonaan rahan, ts. aina vaihtokelpoisessa muodossaan olevan tavaran, omistajasta, haluaako hän kuluttaa sen rahana vai vuokrata pääomana.
Tässä on kysymyksessä pääoman suhde summana siihen itseensä hedelmän ominaisuudessa, ja sen tuottama voitto mitataan suhteessa sen omaan arvoon, joka ei katoa tässä prosessissa (mikä vastaa pääoman luonnetta).
Näin ollen on selvää, miksi pinnallinen kritiikki — aivan niin kuin se haluaa säilyttää tavaran ja vastustaa rahaa — kääntyy nyt niin innokkaasti reformoivassa viisaudessaan korkoatuottavaa pääomaa vastaan kajoamatta todelliseen kapitalistiseen tuotantoon, hyökäten vain yhtä sen tulosta vastaan. Tämä väittely korkoatuottavaa pääomaa vastaan kapitalistisen tuotannon näkökannalta, väittely joka pöyhkeilee nykyään »sosialismina», esiintyy muuten pääoman itsensä kehitysmomenttina esimerkiksi 17. vuosisadalla, jolloin teollisuuskapitalistin oli pidettävä puoliaan häneen nähden silloin vielä ylivoimaista vanhanaikaista koronkiskojaa vastaan.
[839] Pääoman täydellinen esineellistyminen [Versachlichung], nurinkääntyminen ja järjettömyys korkoatuottavana pääomana — jossa kuitenkin vain kapitalistisen tuotannon sisäinen luonne, sen järjettömyys, ilmenee kouriintuntuvimmassa muodossa — on pääoma, joka tuottaa korkoa korolle. Tällöin se esiintyy moolokina, joka vaatii koko maailmaa itselleen kuuluvana uhrina, mutta saa aina nähdä salaperäisen kohtalon asettuvan sen oikeutettujen, sen omasta luonnosta johtuvien vaatimusten tyydyttämisen tielle.
Pääoman luonteenomainen liike sekä tuotantoprosessissa että kiertokulkuprosessissa on rahan tai tavaran palaaminen lähtökohtaansa, kapitalistille. Tämä ilmaisee sekä sen todellisen metamorfoosin, että tavara muutetaan sen tuotannonehdoiksi ja tuotannonehdot jälleen tavaran muotoon: uusintaminen. Toisaalta sen muodollisen metamorfoosin, että tavara muutetaan rahaksi, raha jälleen tavaraksi. Viimein tämän palaamisen lähtökohtaansa ilmaisee arvon moninkertaistaminen, R — T — R'. Alkuperäinen arvo, mutta prosessissa suurentuva, pysyy aina saman kapitalistin kädessä. Ainoastaan ne muodot vaihtelevat, joissa se on hänen kädessään, rahana, tavarana tai itse tuotantoprosessin muodossa.
Tämä pääoman palaaminen lähtökohtaansa saa korkoatuottavassa pääomassa aivan ulkoisen, siitä todellisesta liikkeestä, jonka muoto se on, erotetun asun. A ei kuluta rahaansa rahana vaan pääomana. Raha ei muutu tässä mitenkään. Se vain vaihtaa käsiä. Sen todellinen muuttuminen pääomaksi toteutuu vasta B:n kädessä. Mutta A:lle rahasta on tullut pääomaa sen siirtyessä A:n kädestä B:n käteen. Pääoman todellinen palaaminen tuotanto- ja kiertokulkuprosessista tapahtuu B:lle. Mutta A:lle palaaminen tapahtuu samalla tavalla kuin luovuttamienkin. Raha palaa B:n kädestä jälleen A:n käteen. A lainaa rahan sen sijaan, että kuluttaisi sen.
Rahan jokainen paikanvaihto pääoman todellisessa tuotantoprosessissa ilmaisee uusintamisen momentin, olipa kysymyksessä rahan muuttuminen työksi, valmiin tavaran muuttuminen rahaksi (tuotantotapahtuman päätös), tai rahan muuttuminen takaisin tavaraksi (tuotantoprosessin uusiminen, uusintamisen jälleenaloitus). Rahan paikanvaihto, milloin raha lainataan pääomana, siis sitä ei muuteta pääomaksi, vaan se astuu pääomana kiertokulkuun, ilmaisee pelkästään saman rahan siirtymisen kädestä toiseen. Omistusoikeusperuste pysyy lainanantajan käsissä, mutta hallinta siirtyy teollisuuskapitalistin käsiin. Mutta lainanantajalle rahan muuttuminen pääomaksi alkaa siitä hetkestä, jolloin hän kuluttaa sen pääomana sen sijaan, että kuluttaisi sen rahana, ts. antaa teollisuuskapitalistin käteen. (Hänelle se pysyy pääomana silloinkin, kun hän ei lainaa sitä teollisuudenharjoittajalle, vaan tuhlarille, tai kun hän lainaa sen työläiselle, joka ei pysty maksamaan vuokraansa. Tälle perustuu koko panttilainaamon tarina.) Toinen kylläkin muuttaa sen pääomaksi, mutta se tapahtuu lainanantajan ja lainanottajan välisen operaation ulkopuolella. Tässä operaatiossa tuo välitys on hävinnyt, se ei näy siinä, ei sisälly siihen välittömästi. Rahan todellisen pääomaksi muuttumisen sijasta tässä näyttäytyy vain sen sisällyksetön muoto. Kuten työvoiman tapauksessa tulee rahan käyttöarvoksi tässä luoda vaihtoarvoa, suurempaa vaihtoarvoa, kuin siihen itseensä sisältyy. Se annetaan lainaksi itseään lisäävänä arvona, tavarana, mutta sellaisena tavarana, joka juuri tämän ominaisuuden nojalla eroaa tavarasta sellaisenaan ja jolla näin ollen on myös omalaatuinen luovuttamismuoto.
Pääoman lähtökohta on tavaranomistaja, rahanomistaja, lyhyesti sanottuna kapitalisti. Koska lähtökohta ja paluukohta pääoman tapauksessa lankeavat yhteen, pääoma palaa kapitalistille takaisin. Mutta tässä kapitalisti on olemassa kaksinkertaisesti, pääoman omistajana ja teollisuuskapitalistina, joka todella muuttaa rahan pääomaksi. Tosiasiallisesti [894] pääoma virtaa häneltä ja palaa hänelle, mutta vain sikäli kuin hän on sen haltija. Kapitalisti on olemassa kaksinkertaisesti: juridisesti ja taloudellisesti. Omaisuutena pääoma palaa sen vuoksi myös juridiselle kapitalistille, sivupuolisolle. Mutta pääoman palaaminen, johon sisältyy sen arvon säilyminen, joka määrittää sen säilyväksi ja ikuistuvaksi arvoksi, on toki välitetty kapitalistille n:o 2, mutta ei kapitalistille n:o 1. Palaaminen ei näin ollen ilmene tässä monien taloudellisten prosessien seurauksena ja tuloksena, vaan ostajan ja myyjän erityisestä juridisesta toimesta johtuvana; siitä, että se lainataan myymisen sijasta, siis luovutetaan vain väliaikaisesti. Se, mikä itse asiassa myydään, on sen käyttöarvo, joka tässä on vaihtoarvon luominen, voiton tuottaminen, sen sisältämää arvoa suuremman arvon luominen. Rahana se ei muutu käytössä. Mutta se pannaan menemään rahana ja rahana se virtaa takaisin.
Muoto, jossa se virtaa takaisin, riippuu pääoman uusintamistavasta. Jos se lainataan rahana, niin se palaa liikkuvan pääoman muodossa, sen koko arvo plus lisäarvo, tässä se osa lisäarvosta tai voitosta, joka eriytyy koroksi: lainattu rahasumma plus siitä syntynyt lisäsumma.
Jos se lainataan koneiden, rakennusten jne. muodossa, lyhyesti sanottuna sellaisessa aineellisessa muodossa, jossa sen täytyy toimia tuotantoprosessissa kiinteänä pääomana, niin se palaa kiinteän pääoman muodossa, vuotuisena maksuna, ts. korvauksena kulumisesta, joka vastaa kiertokulkuun mennyttä kiinteän pääoman osaa, plus se osa lisäarvosta, joka on laskettu voittona (tässä voiton osana, korkona) kiinteälle pääomalle (ei sikäli kuin se on kiinteää pääomaa, vaan sikäli kuin se on ylipäänsä tietyn suuruinen pääoma).
Voitossa sellaisenaan on lisäarvo ja niin ollen voiton todellinen lähde jo hämärtynyt ja mystifioitunut:
1. Koska — muodollisesti tarkasteltuna — voitto on lisäarvo koko sijoitetulle pääomalle laskettuna, jolloin pääoman jokainen osa, kiinteä tai liikkuva, raaka-aineeseen, koneistoon tai työhön sijoitettu, tuottaa yhtä suuren voiton;
2. Koska yleisen voiton suhdeluvun määräytymisen vuoksi — kuten yhden yksittäisen 500 suuruisen pääoman ollessa kysymyksessä esimerkiksi jokainen viidennes tuottaa 10 %, jos lisäarvo on 50 — nyt jokainen 500 tai 100 suuruinen pääoma — toimipa se millä alalla tahansa, olipa vaihtelevan ja pysyvän pääoman suhde siinä mikä tahansa, olipa sen kiertoaika minkä pituinen tahansa jne.— tuottaa samassa ajanjaksossa saman keskimääräisen voiton, esimerkiksi 10 %, kuin jokainen toinenkin, aivan toisilla elimellisillä edellytyksillä toimiva pääoma. Siis koska yksittäisten pääomien voitto, erillään tarkastettuna, ja niiden itse omalla tuotannonalallaan luoma lisäarvo tulevat todella eri suureiksi.
Kohdassa kaksi on kylläkin vain pidemmälle kehiteltynä se, mikä sisältyi jo kohtaan yksi.
Mutta korko perustuu lisäarvon olemiseen voittona, tähän jo ulkoistuneeseen lisäarvon muotoon, joka eroaa ensimmäisestä yksinkertaisesta, napanuoransa vielä näyttävästä asustaan ja jota ei mitenkään voi tunnistaa ensi silmäyksellä. Se ei edellytä välittömästi lisäarvoa, vaan voittoa, josta se itse on vain erityiseen kategoriaan, erityisen otsikon alle asetettu osa. Korossa lisäarvo on siis paljon vaikeammin tunnistettavissa kuin voitossa, koska se suhtautuu suoraan lisäarvoon vain voiton muodossa.
Paluuaika riippuu todellisesta tuotantoprosessista; korkoatuottavan pääoman tapauksessa sen palaaminen pääomana näyttää riippuvan pelkästään lainanantajan ja lainanottajan välisestä sopimuksesta. Niin että pääoman paluu tämän liiketoimen yhteydessä ei enää ilmene tuotantoprosessin määräämänä tuloksena, vaan niin että pääoma ei ikään kuin hetkeksikään menettäisi rahan muotoa. Nämä liiketoimet kylläkin ovat todellisten takaisinvirtaamisten määräämiä, mutta se ei ilmene liiketoimessa itsessään.
[895] Voitosta eroten korko esittää pelkän pääoman omistuksen arvon, ts. tekee rahan (arvosumman, tavaran, olkoon muoto mikä hyvänsä) omistuksen sinänsä pääoman omistukseksi ja näin ollen rahan tai tavaran sinänsä itseään lisääväksi arvoksi. Työnehdot ovat kylläkin pääomaa vain sikäli, kuin ne toimivat suhteessa työläiseen hänen ei-omaisuutenaan ja niin muodoin vieraana omaisuutena. Sellaisena ne toimivat kuitenkin vain vastakohtana työlle. Näiden ehtojen vastakohtainen oleminen suhteessa työhön tekee niiden omistajista kapitalisteja ja näistä heidän omistamistaan ehdoista pääomaa. Rahakapitalistin A kädessä pääomalla ei kuitenkaan ole tätä vastakohtaista luonnetta, joka tekee sen pääomaksi, siis saa myös rahan omistuksen ilmenemään pääoman omistuksena. Se todellinen muotomääräys, joka tekee rahasta tai tavarasta pääomaa, on hävinnyt. Rahakapitalisti A ei ole millään tavoin vastakkain työläisen kanssa, vaan vain toisen kapitalistin B kanssa. Itse asiassa hän myy tälle rahan »käytön», vaikutukset, jotka se saa aikaan, kun se muutetaan tuottavaksi pääomaksi. Itse asiassa käyttö ei ole kuitenkaan se, minkä hän myy suoraan. Jos myyn tavaran, niin myyn tietyn käyttöarvon. Jos ostan rahaa tavaralla, niin ostan toiminnallisen käyttöarvon, joka rahalla tavaran muuttuneena muotona on. En myy tavaran käyttöarvoa sen vaihtoarvon ohella, enkä osta rahan erityistä käyttöarvoa rahan itsensä ohella. Mutta rahana rahalla ei ole — ennen muuttumistaan ja toimintaansa pääomana, mitä se ei tee rahanlainaajan kädessä — muuta käyttöarvoa kuin se, mikä sillä on tavarana (kulta ja hopea on rahan aineellinen substanssi) tai rahana, tavaran muuttuneena muotona. Itse asiassa se, mitä rahanlainaaja myy teollisuuskapitalistille, mitä tässä liiketoimessa tapahtuu, on vain tämä: lainanantaja siirtää rahan omistuksen teollisuuskapitalistille tietyksi ajaksi. Hän luovuttaa omistusoikeusperusteensa tietyksi ajaksi, ja samalla teollisuuskapitalisti on ostanut omistuksen tietyksi ajaksi. Hänen rahansa ilmenee näin ollen pääomana ennen kuin se luovutetaan; pelkkä rahan tai tavaran omistus kapitalistisesta tuotantoprosessista irrallaan ilmenee pääomana.
Se, että raha osoittautuu pääomaksi vasta luovutuksen jälkeen, ei muuta asiaa lainkaan, sen enempää kuin puuvillan käyttöarvoon vaikuttaa se, että sen käyttöarvo osoittautuu todeksi vasta kun se on luovutettu kehrääjälle, tai lihan käyttöarvo vasta kun se on siirtynyt lihakauppiaan puodista kuluttajan pöytään. Raha, kun sitä ei käytetä kulutukseen, ja tavara, kun sekään ei palvele omistajansa kulutusta, tekevät sen vuoksi omistajastaan kapitalistin ja ovat itsessään — irrallaan kapitalistisesta tuotantoprosessista ja ennen muuttumistaan »tuottavaksi» pääomaksi — pääomaa, ts. itseään lisäävää, itsensä säilyttävää ja itseään suurentavaa arvoa. Arvon luominen, koron tuottaminen on niiden sisäinen ominaisuus aivan kuin päärynäpuun ominaisuudet tuottaa päärynöitä. Ja sellaisena korkoatuottavana oliona rahanlainaaja myy rahansa teollisuuskapitalistille. Koska raha säilyttää itsensä, on itsensä säilyttävä arvo, niin teollisuuskapitalisti voi palauttaa sen minkä tahansa sovitun ajanjakson kuluttua. Koska se luo vuosittain tietyn lisäarvon, koron, tai siihen pikemminkin kasvaa lisää arvoa kunakin ajanjaksona, niin lainanottaja voi myös maksaa tämän lisäarvon lainanantajalle vuosittain tai minä muina sopimuksella määritettyinä ajanjaksoina tahansa. Rahahan tuottaa pääomana lisäarvoa päivittäin samoin kuin palkkatyö. Samaan aikaan kun korko on vain erityistä nimeä käyttäen määritelty voiton osa, korko ilmenee tässä pääomalle sellaisenaan luonteenomaisena lisäarvonluontina, tuotantoprosessista erotettuna, ja näin ollen luonteenomaisena pääomaomaisuudelle, rahan ja tavaran omistukselle, irrallaan niistä suhteista, jotka antavat tälle omaisuudelle kapitalistisen omaisuuden luonteen antaessaan sille työn vastakohdan luonteen; korko ilmenee vain pelkälle pääoman omistukselle ja näin ollen pääomalle ominaisena. Teollisuusvoitto taas ilmenee päinvastoin pelkkänä koron lisäkkeenä, jonka lainanottaja hankkii käyttämällä pääomaa tuottavasti, ts. riistämällä työläisiä lainatun pääoman välityksellä (eli kuten asia myös ilmaistaan, työllään kapitalistina; toiminta kapitalistina asetetaan tässä yhtäläiseksi työn kanssa; se jopa samastetaan palkkatyöhön, koska [896] tuotantoprosessissa todella toimiva teollisuuskapitalisti tosiasiassa ilmenee tuotannon toimivana tekijänä, työläisenä verrattuna laiskaan, toimettomaan rahanlainaajaan, joka hoitaa omistajan tehtävää tuotantoprosessista erotettuna ja sen ulkopuolella).
Näin korko, eikä voitto, ilmenee pääomasta sellaisenaan ja niin ollen pelkästä pääoman omistuksesta virtaavana pääoman arvonluomuksena; ja siten ominaisesti pääoman luomana tulona. Sen vuoksi myös vulgaaritaloustieteilijät käsittävät sen tässä muodossa. Tässä muodossa on hävinnyt kaikki välitys, ja sekä pääoman fetissiasu että käsitys pääomafetissistä on valmis. Asu syntyy välttämättä siksi, että pääoman juridinen omistus eroaa sen taloudellisesta omistuksesta, ja yksi voitosta anastettu osa virtaa koron nimellä tuotantoprosessista täysin irralliselle pääomalle sinänsä eli pääomanomistajalle.
Vulgaaritaloustieteilijälle, joka haluaa esittää pääoman arvon, arvonluomisen itsenäisenä lähteenä, tämä muoto on tietenkin oikea makupala, muoto, jossa voiton lähde ei enää ole tunnistettavissa ja kapitalistisen prosessin tulos — prosessista erotettuna — saa itsenäisen olemisen. R — T — R' sisältää vielä välityksen. R — R':ssa meillä on pääoman sisällyksetön muoto, tuotantosuhteen nurinkääntyminen ja esineellistyminen [Versachlichung] korkeimmassa potenssissa.
Yleistä voiton suhdelukua vastaa tietenkin yleinen koron suhdeluku eli yleinen korkokanta. Tässä ei tarkoituksenamme kuitenkaan ole kehitellä tätä seikkaa pidemmälle, koska korkoatuottavan pääoman analyysi ei kuulu tähän yleiseen jaksoon, vaan luottoa käsittelevään jaksoon. Sen sijaan tämän pääoman ilmenemismuodon selvittämiseksi kokonaisuudessaan on se havainto tärkeä, että yleinen voiton suhdeluku esiintyy verrattomasti vähemmän kouriintuntuvana, kiinteänä tosiasiana kuin koron suhdeluku eli korkokanta. Tosin korkokanta heilahtelee alituisesti. Se on tänään (rahamarkkinoilla teollisuuskapitalistille, ja yksinomaan tästä on kysymys) 2, huomenna 3, ylihuomenna 5 %. Mutta se on 2, 3, 5 prosenttia kaikille lainaajille. Jokainen 100 punnan rahasumma tuottaa yleisesti 2, 3, 5 %, sitä vastoin kun sama arvosumma tuottaa todellisessa toiminnassaan pääomana erityisillä tuotannonaloilla hyvin erilaiset todelliset voitot. Näiden todellisten voittojen poikkeamisesta ideaalisesta keskimääräistasosta muodostuu prosessin, vastavaikutuksen tuloksena kyseinen taso, tämä tapahtuu vain pääoman melko pitkien kiertokulkuaikojen kuluessa. Joidenkin vuosien aikana voiton suhdeluku on tietyillä aloilla korkeampi, seuraavien aikana matalampi. Yhdistämällä vuodet tai sarja sellaisia kehityskulkuja saadaan keskimääräinen voitto. Siten se ei kuitenkaan esiinny koskaan välittömästi annettuna, vaan ainoastaan vastakkaisten heilahtelujen keskimääräisenä tuloksena. Korkokannan laita on toisin. Se on yleisyydessään päivittäin määrätty tosiasia, joka on teollisuuskapitalistille jopa edellytys ja tekijä, joka palvelee häntä liiketoimien laskelmoinnissa. Yleinen voiton suhdeluku on tosiasiassa olemassa vain ideaalisena keskimääräislukuna, sikäli kuin se palvelee todellisten voittojen arvioinnissa; se on olemassa vain keskimääräislukuna, abstraktiona, sikäli kuin se määritetään joksikin itsessään valmiiksi, määrätyksi, annetuksi; mutta todellisuudessa se on olemassa vain todellisten erilaisten voiton suhdelukujen tasoittumisliikkeen määräävässä tendenssissä, olipa kysymys yhdellä ja samalla tuotannonalalla toimivan yksittäisen pääoman tai eri aloilla toimivien eri pääomien voiton suhdeluvuista.
[897] Se, mitä lainanantaja vaatii kapitalistilta, on laskettu yleisen voiton suhdeluvun (keskimäärän) perusteella, ei sen poikkeaman perusteella, jolla tämän yksilöllinen voitto eroaa siitä. Keskimäärästä tulee tässä edellytys. Korkokanta itse vaihtelee, mutta kaikkien lainanottajien kohdalla.
Tietty yhtäläinen korkokanta ei sitä vastoin ole olemassa vain keskimääräisesti, vaan tosiasiallisesti (joskin se vaihtelee minimin ja maksimin välillä sen mukaan, onko lainanottaja hyvämaineinen vai ei), ja pikemminkin poikkeamat esiintyvät erityisten olosuhteiden aiheuttamina poikkeuksina. Ilmatieteelliset tiedotteet eivät osoita ilmapuntarin lukemaa sen tarkemmin kuin pörssitiedotteet korkokannan tasoa, ei sille tai tälle pääomalle, vaan rahamarkkinoilla olevalle, ts. lainattavissa olevalle pääomalle.
Tässä ei ole paikallaan eritellä sitä, mistä johtuu korkokannan suurempi kiinteys ja yhtäläisyys lainattavissa olevalle pääomalle, vastakohtana yleisen voiton suhdeluvun vähemmän kouriintuntuvalle muodolle ja erotukseksi siitä. Sen erittely kuuluu luottoa käsittelevään jaksoon. Näin paljon on kuitenkin selvää: voiton suhdeluvun heilahtelut kullakin tuotannonalalla — ottamatta lainkaan huomioon niitä erityisiä etuja, joita yksittäiset kapitalistit nauttivat saman tuotannonalan puitteissa — riippuvat kulloisestakin markkinahintojen tasosta ja niiden heilahteluista kustannushintojen molemmin puolin. Eri alojen voiton suhdelukujen ero voidaan saada selville vain vertaamalla eri alojen, siis eri tavaroiden markkinahintoja niiden kustannushintoihin. Voiton suhdeluvun lasku jollakin erityisellä alalla ideaalisen keskimäärän alapuolelle on pitkittyessään riittävä vetämään pääomaa pois tältä alalta tai estämään uuden pääoman tuomisen tälle alalle keskimääräisessä laajuudessa. Sillä pääoman jakaantumista erityisille aloille tasoittaa vielä enemmän uuden lisäpääoman tuominen kuin sijoitetun pääoman jakaminen. Sitä vastoin erityisten alojen lisävoitto tulee havaittavaksi [samoin] vasta verrattaessa markkinahintoja tuotantohintoihin. Niin pian kuin ero tavalla tai toisella tulee näkyviin, alkaa pääomien vaellus erityisiltä tuotannonaloilta toisille. Puuttumatta tässä siihen, että tämä on aikaa vaativa tasoittumistapahtuma, ilmenee keskimääräinen voitto itse kullakin erityisellä alalla vain niiden voiton suhdelukujen keskimäärässä, jotka realisoidaan esimerkiksi 7 vuoden jakson aikana jne., aina pääoman luonteen mukaan. Pelkät heilahdukset ala- ja yläpuolelle, kun ne eivät ylitä keskipaljoutta eivätkä saa poikkeuksellista muotoa, eivät siis ole riittäviä vaikuttamaan pääoman siirtymiseen, minkä lisäksi tulevat vielä ne vaikeudet, joita kiinteä pääoma aiheuttaa siirtymiselle. Hetkelliset suhdanteet voivat vaikuttaa vain rajoitetussa määrin ja enemmänkin lisäpääoman vetämiseen alalle tai työntämiseen siltä pois kuin eri aloille sijoitetun pääoman uudelleen jakamiseen.
Nähdään, että tämä kokonaisuus muodostaa hyvin monimutkaisen liikkeen, jossa tarkasteluun tulevat sekä markkinahinnat kullakin erityisellä tuotannonalalla, eri tavaroiden suhteelliset kustannushinnat, kysynnän ja tarjonnan taso kullakin alalla että eri alojen kapitalistien kilpailu, ja jossa sitä paitsi tasoittumisen nopeus tai hitaus riippuu pääomien erilaisesta elimellisestä kokoonpanosta (esimerkiksi enemmän kiinteätä tai liikkuvaa pääomaa) ja niiden tuottamien tavaroiden erityisestä luonteesta aina sen mukaan, miten nopean vetämisen pois markkinoilta, miten helpon tarjonnan pienentämisen tai suurentamisen markkinahintojen tasoa vastaavasti niiden luonne käyttöarvona sallii.
Sitä vastoin rahapääoman tapauksessa — rahamarkkinoilla — on toisiaan vastassa vain kaksi kategoriaa: ostajia ja myyjiä, kysyntää ja tarjontaa. Toisella puolen on lainaa ottava kapitalistiluokka, toisella lainaa antava. Tavaralla on yksi ja sama muoto — rahan muoto. Tässä ovat hävinneet kaikki erityiset asut, joita pääoma omaksuu aina sen erityisen tuotannonalan tai kierronpiirin mukaan, johon se on sijoitettu. Se on olemassa tässä itsenäisen vaihtoarvon, rahan erotuksettomassa, itsensä kanssa yhtäläisessä asussa. Erityisten alojen kilpailu loppuu tässä; ne ovat kaikki yhdessä lainanottajana, ja pääoma on myös niitä kaikkia vastassa muodossa, missä se vielä suhtautuu yhdentekevästi käyttömuotoihinsa. Sinä minä tuottava pääoma [898] esiintyy vain eri alojen välisessä liikkeessä ja kilpailussa, luokan yhteisenä pääomana, sinä se esiintyy tässä todella, koko massallaan pääomaan kohdistuvassa kysynnässä. Toisaalta rahapääomalla (pääomalla rahamarkkinoilla) on todella asu, jossa se jakautuu yhteisenä elementtinä, yhdentekevänä suhteessa erityiseen käyttöönsä, eri alojen kesken, kapitalistiluokan kesken, aina kunkin erityisen alan tuotantotarpeiden mukaan. Tähän tulee lisäksi se, että suurteollisuuden kehityksen myötä rahapääomaa, sikäli kuin se esiintyy markkinoilla, ei enää edusta yksittäinen kapitalisti, markkinoilla olevan pääoman sen tai tämän murto-osan omistaja, vaan se keskittyy, organisoituu ja on pääomaa edustavien pankkiirien kontrollissa aivan toisella tavalla kuin todellinen tuotanto. Kysynnän puolella rahapääomaan suuntautuu luokan paine, tarjonnan puolella taas se esiintyy lainattavissa olevana pääomana en masse,[4] yhteiskunnan lainakelpoisena pääomana, harvoihin varastoihin keskitettynä.
Nämä ovat eräitä niistä syistä, joiden vuoksi yleinen voiton suhdeluku ilmenee kiinteän korkokannan rinnalla katoavana utukuvana. Korkokannan suuruus tosin heilahtelee, mutta tämä ei estä sitä heilahtelemasta samalla tavalla kaikille lainanottajille eikä siten esiintymästä suhteessa heihin aina kiinteänä, annettuna, sen enempää kuin rahan arvonmuutos estää sitä, että sillä on sama arvo suhteessa kaikkiin tavaroihin. Niin kuin tavaroiden markkinahinnat heilahtelevat päivittäin, mikä ei estä sitä, että ne ilmoitetaan päivittäin, niin heilahtelee korkokantakin, joka ilmoitetaan yhtä säännöllisesti rahan hintana. Pääomaa itseään tarjotaan tässä erikoisena tavarana — rahana. Sen hinnan määritys on niin ollen markkinahinnan määritys, kuten kaikkien muidenkin tavaroiden kohdalla. Koron suhdeluku esiintyy sen vuoksi aina yleisenä koron suhdelukuna, niin ja niin paljon rahaa niin ja niin suurelle rahamäärälle, kun taas voiton suhdeluku voi olla samalla alalla erilainen tavaroiden markkinahintojen ollessa yhtäläiset (aina niiden ehtojen mukaan, joilla yksittäiset pääomat tuottavat samaa tavaraa; sillä voiton erityinen suhdeluku ei riipu tavaran markkinahinnasta, vaan markkinahinnan ja kustannushinnan välisestä erosta) ja se tasoittuu eri alojen sisällä vain alituisessa heilahteluprosessissa. Sanalla sanoen: vasta rahapääomassa, lainattavissa olevassa rahapääomassa on pääomasta tullut tavara, jonka arvonlisäysominaisuudella on kiinteä hinta, joka ilmoitetaan kulloisenakin korkona.
Korkoatuottavana pääomana ja nimenomaan välittömässä muodossaan korkoatuottavana rahapääomana (korkoatuottavan pääoman muut muodot, jotka eivät liikuta meitä tässä, ovat puolestaan tästä muodosta johdettuja ja edellyttävät tätä) pääoma on näin ollen saanut puhtaan fetissimuotonsa. Ensinnäkin sen vuoksi, että se on jatkuvasti olemassa rahana, muodossa, jossa sen kaikki määritykset ovat hävinneet ja sen todelliset elementit ovat näkymättömiä; se on olemassa pelkkänä itsenäisenä vaihtoarvona, itsenäistyneenä arvona. Pääoman todellisessa prosessissa rahamuoto on häviävä muoto. Rahamarkkinoilla pääoma on aina olemassa tässä muodossa. Toiseksi, pääoman luoma lisäarvo, jälleen rahan muodossa, ilmenee sen osalle sellaisenaan tulevana ja niin ollen pelkän rahapääoman, prosessistaan erotetun pääoman, omistajan osalle tulevana. R — T — R':sta tulee tässä R — R', ja aivan niin kuin sen muoto on tässä erotukseton rahamuoto, niin ilmenee rahapääoman luoma lisäarvo lisäraha, joksi se muuttuu tai jota se on — tiettynä rahasummaan itseensä suhteutettuna suhdelukuna, onhan raha juuri sellainen muoto, jossa on hävinnyt se ero, mikä tavaroilla on käyttöarvoina, niin ollen myös tuottavien pääomien, jotka koostuvat näiden tavaroiden olemassaoloedellytyksistä, välinen ero, itse tuottavien pääomien erityinen muoto. Koron ollessa 5 % on 100 punnan pääomana 105 puntaa. Tämä on itseään lisäävän arvon eli rahaa luovan rahan aivan käsinkosketeltava muoto — samalla aivan ajatukseton mystifioitu muoto. Käsittämätön, mystifioitu. Lähdimme pääoman kehittelyssä kaavasta R — T — R, josta R — R' oli vain tulos.[5] Löydämme nyt R — R':n subjektina. Niin kuin kasvaminen on ominaista puulle, niin on rahan synnyttäminen (τóχos)[6] ominaista pääomalle tässä sen puhtaassa muodossa rahana. Käsittämättömän muodon, jonka tapaamme pinnalta ja josta sen vuoksi lähdimme analyysissa, löydämme jälleen prosessin tuloksena, prosessin, jossa pääoman asu tulee vähä vähältä yhä vieraantuneemmaksi sen sisäiselle olemukselle ja siitä riippumattomammaksi.
[899] Raha tavaran muuttuneena muotona oli se, mistä lähdimme. Raha pääoman muuttuneena muotona on se, mihin päädymme, aivan kuten olemme havainneet tavaran sekä pääoman tuotantoprosessin edellytykseksi että sen tulokseksi.
Tässä ihmeellisimmässä asussaan, joka on samalla lähimpänä kansanomaisinta käsitystä, pääoma on sekä vulgaaritaloustieteilijöiden »perusmuoto» että pinnallisen kritiikin lähin hyökkäyskohde. Ensin mainittu osaksi sen vuoksi, että sisäinen yhteys ilmenee tässä vähiten ja pääoma esiintyy muodossa, jossa se näyttää arvon itsenäiseltä lähteeltä; osaksi sen vuoksi, että tässä muodossa sen vastakohtainen luonne on kokonaan peittynyt ja hävinnyt, se ei ole vastakohta työlle. Toisaalta pääoma on tässä muodossaan hyökkäyskohde, koska se on muoto, jossa pääoma esiintyy järjettömimmillään, tarjoaa helpoimman hyökkäyskohdan vulgaarisosialisteille.
Porvarillisten taloustieteilijöiden väittely 17. vuosisadalla (Child, Culpeper jne.) korkoa vastaan lisäarvon itsenäisenä muotona on vain nousevan teollisuusporvariston taistelua vanhanaikaisia koronkiskojia, sen ajan rahaomaisuuden monopolisoijia vastaan siihen aikaan. Korkoatuottava pääoma on tässä vielä vedenpaisumusta edeltävä pääoman muoto, jonka täytyy tulla alistetuksi teollisuuspääomalle ja joutua siitä riippuvaan asemaan, asemaan, joka sen täytyy omaksua teoreettisesti ja käytännöllisesti kapitalistisen tuotannon perustalla. Porvaristo ei ole empinyt ottaa vastaan valtion apua tässä, kuten ei muissakaan tapauksissa, joissa on ollut kysymys sen kohtaamien perinteellisten tuotantosuhteiden saattamisesta sen omia tuotantosuhteita vastaaviksi.
On selvää, ettei voiton muunlainen jakaminen eri lajin kapitalistien kesken, siis teollisuusvoiton kohottaminen korkokantaa alentamalla ja kääntäen, kajoa millään tavoin kapitalistisen tuotannon olemukseen. Sosialismi, joka on suuntautunut korkoatuottavaa pääomaa vastaan pääoman »perusmuotona», ei itse siis ole ainoastaan täydellisesti porvarillisen näköpiirin vanki. Sikäli kuin sen kynäsota ei ole väärinymmärretty, pääomaa itseään vastaan epämääräisesti suunnattu hyökkäys ja arvostelu — pääomaa, jonka se kuitenkin samastaa sen yhteen johdettuun muotoon — se on kauttaaltaan vain sosialistiseen asuun puettua halua kehittää porvarillista luottoa. Se ilmaisee siis vain suhteiden kehittymättömyyttä siinä maassa, jossa tuollainen väittely menettelee sosialistisesti, se on itse vain teoreettinen kapitalistisen kehityksen oire, vaikka tämä porvarillinen pyrkimys voikin omaksua varsin hätkähdyttäviä muotoja, kuten esim. »ilmainen luotto».[7] Samoin saintsimonismi pankkiiritoiminnan ihannointeineen. (Crédit Mobilier[8] ilmaantui myöhemmin.)
Koska kaupallinen ja korkomuoto ovat vanhempia kuin kapitalistisen tuotannon muoto, teollisuuspääoma, joka on porvarillista yhteiskuntaa hallitsevien kapitalististen suhteiden perusmuoto — ja josta johdettuina tai sekundaarisina kaikki muut muodot esiintyvät johdettuina, kuten korkoatuottava pääoma; sekundaarisina, ts. pääomana jossakin erityisessä tehtävässä (joka kuuluu sen kiertokulkuprosessiin), kuten kauppapääoma. Niinpä teollisuuspääoman on syntyprosessissaan ensin alistettava nämä muodot ja muutettava ne oman itsensä johdetuiksi tai erityisiksi tehtäviksi. Nämä vanhemmat muodot se tapaa muodostumis- ja syntymiskaudellaan. Se tapaa ne edellytyksinä, mutta ei sen itsensä asettamina edellytyksinä, ei sen oman elämänprosessin muotoina. Samalla tavalla se tapaa alunperin tavaran, mutta ei omana tuotteenaan, ja rahankierron, mutta ei oman uusintamisensa momenttina. Jos kapitalistinen tuotanto on kehittynyt muotojensa koko laajuudessa ja on hallitseva tuotantotapa, niin teollisuuspääoma hallitsee korkoatuottavaa pääomaa, ja kauppapääoma on vain kiertokulkuprosessista johdettu teollisuuspääoman itsensä asu. Mutta molemmat on ensin murskattava itsenäisinä muotoina [900] ja alistettava teollisuuspääomalle. Korkoatuottavaa pääomaa vastaan käytetään hallitusvaltaa (valtio) alentamalla korkokantaa väkivalloin niin, ettei se voi enää sanella ehtoja teollisuuspääomalle. Tämä on kuitenkin kapitalistisen tuotannon kehittymättömimpiin vaiheisiin kuuluva muoto. Teollisuuspääoman todellinen tapa alistaa korkoatuottava pääoma on sille luonteenomaisen muodon — luottojärjestelmän luominen. Korkokannan väkivaltainen alentaminen on muoto, jonka teollisuuspääoma itse vielä lainaa aikaisemman tuotantotavan menetelmien joukosta ja jonka se hylkää hyödyttömänä ja epätarkoituksenmukaisena heti, kun se on vahvistunut ja vallannut alueensa. Luottojärjestelmä on sen oma luomus, se on itse teollisuuspääoman muoto, joka saa alkunsa manufaktuurin mukana ja kehittyy edelleen suurteollisuuden myötä. Luottojärjestelmä on alunperin vanhanaikaisia koronkiskojia (kultasepät Englannissa, juutalaiset, lombardit jne.) vastaan suuntautunut poleeminen muoto. Kirjoitukset, joissa selvitellään sen ensimmäisiä salaisuuksia 17. vuosisadalla, on kaikki esitetty tässä poleemisessa muodossa.
Kauppapääoma alistetaan eri muodoissa teollisuuspääomalle tai, mikä on sama, siitä tulee sen funktio, teollisuuspääomaa erityisessä tehtävässä. Sen sijaan että ostaisi tavaran, kauppias ostaa palkkatyötä, jolla tuottaa tavaran myydäkseen sen markkinoilla. Mutta tällöin kauppapääoma itse menettää sen kiinteän muodon, joka sillä oli suhteessa tuotantoon. Manufaktuuri voitti siten keskiaikaiset ammattikunnat käyttäen kauppiaan muuttumista tuottajaksi ja työnsi käsityön ahtaampaan piiriin. Keskiajalla kauppias (lukuunottamatta hajanaisia pisteitä, joissa manufaktuuri kehittyi, Italiassa, Espanjassa jne.) oli pelkästään tuotettujen tavaroiden kustantaja — olivatpa tavarat kaupunkien ammattikuntien tahi talonpoikain tuottamia.
Tämä kauppiaan muuttuminen teollisuuskapitalistiksi on samalla kauppapääoman muuttumista pelkäksi teollisuuspääoman muodoksi. Toisaalta tuottajasta tulee kauppias. Esimerkiksi verankutoja ostaa itse raaka-aineensa suhteessa pääomansa suuruuteen jne. sen sijaan, että saisi sen pieninä erinä kauppiaalta ja työskentelisi tälle. Tuotannonehdot sisältyvät prosessiin hänen itsensä ostamina tavaroina. Ja yksittäisen kauppiaan tai tiettyjen asiakkaiden sijasta verankutoja tuottaa nyt kauppamaailmalle.
Ensimmäisessä muodossa kauppias hallitsee tuotantoa, ja kauppapääoma hallitsee liikkeeseen panemaansa käsityötuotantoa ja talonpoikaista kotiteollisuutta. Elinkeinot ovat sille alistettuja. Toisessa muodossa tuotanto muuttuu kapitalistiseksi. Tuottaja on itse kauppias; kauppapääoma välittää enää vain kiertokulkuprosessia, toteuttaa tietyn tehtävän pääoman uusintamisprosessissa. Tässä on kaksi muotoa. Kauppiaasta tulee kauppiaana tuottaja, teollisuudenharjoittaja. Teollisuudenharjoittajasta, tuottajasta tulee kauppias.
Alunperin kauppa on edellytys ammattikuntamaisen tuotannon, maaseudun kotiteollisuuden ja feodaalisen maataloustuotannon muuttumiselle kapitalistiseksi. Se kehittää tuotteen tavaraksi, osaksi luomalla sille markkinat, osaksi hankkimalla uusia tavaravastikkeita, osaksi hankkimalla tuotannolle uusia materiaaleja ja avaamalla siten tuotantoaloja, jotka alusta pitäen perustuvat kauppaan, sekä markkinoita varten tuottamiseen että maailmanmarkkinoilta peräisin oleviin tuotannon elementteihin.
Niin pian kuin manufaktuuri on jonkin verran vahvistunut — ja vielä enemmän tämä pätee suurteollisuuteen nähden — se puolestaan luo markkinat, valloittaa ne, avaa osaksi väkivalloin markkinoita, jotka se kuitenkin valloittaa itse omilla tavaroillaan. Tästä eteenpäin kauppa on vain teollisuustuotannon palvelija, teollisuustuotannon, jolle alituisesti laajenevista markkinoista on tullut elinehto alati laajenevan massatuotannon — jota eivät rajoita olemassa olevat kaupan rajat (sikäli kuin kauppa ilmaisee vain olemassa olevaa kysyntää), vaan ainoastaan ja yksinomaan olemassa olevan pääoman suuruus ja työn tuotantovoiman kehittyneisyys — tulviessa alituisesti olemassa olevien markkinoiden yli ja toimiessa sen vuoksi jatkuvasti rajojensa laajentamiseksi ja työntämiseksi etäämmälle. Tässä kauppa on teollisuuspääoman palvelija, koska täyttää yhden sen tuotannonehdoista juontuvan tehtävän.
Siirtomaajärjestelmällä (samanaikaisesti tuontikieltojärjestelmän kanssa) teollisuuspääoma yrittää ensimmäisinä kehityskausinaan varmistaa väkivalloin itselleen markkinoita ja markkina-alueita. Teollisuuskapitalistilla on edessään maailmanmarkkinat; hän vertaa [901] ja hänen täytyy sen vuoksi jatkuvasti verrata omia kustannushintojaan koko maailmanmarkkinoiden eikä ainoastaan kotimaan markkinahintoihin. Hän tuottaa jatkuvasti ottaen tämän huomioon. Tämä vertailu lankeaa aikaisempina kausina vain kauppiassäädyn tehtäväksi ja varmistaa siten kauppapääomalle ylivallan tuottavaan pääomaan nähden. [901]
| * | * | |
| * |
[902] Korko ei siis ole mitään muuta kuin osa sitä voittoa (joka puolestaan itse ei ole muuta kuin lisäarvoa, maksamatonta työtä), jonka teollisuuskapitalisti maksaa vieraan pääoman omistajalle, vieraan pääoman, jolla hän »työskentelee» yksinomaan tai osittain. Korko on osa sitä voittoa — lisäarvoa, — joka erikoiseksi kategoriaksi kiinteytyneenä, omalla nimellä varustettuna erotetaan kokonaisvoitosta; kysymyksessä on erottaminen, joka ei ole missään suhteessa koron alkuperään, vaan ainoastaan sen maksamis- tai haltuunottotapaan. Sen sijaan että teollisuuskapitalisti itse anastaisi tämän voiton osan — vaikka hän on henkilö, jonka kädessä koko lisäarvo välittömästi on, miten se sitten jakautuukin maankoron, teollisuusvoiton ja koron nimisenä hänen ja muiden henkilöiden kesken,— hän vähentää sen omasta tulostaan ja maksaa pääoman omistajalle.
Jos voiton suhdeluku on annettu, niin koron suhdeluvun suhteellinen korkeus riippuu siitä suhteesta, jossa voitto jakautuu koroksi ja teollisuusvoitoksi; jos jakautumissuhde on annettu, niin koron suhdeluvun absoluuttinen korkeus (ts. koron suhde pääomaan) riippuu voiton suhdeluvusta. Sen tutkiminen, miten tämä jakautumissuhde määräytyy, ei kuulu tähän, vaan pääoman todellisen liikkeen, ts. pääomien liikkeen tarkasteluun, kun taas tässä olemme tekemisissä vain pääoman yleisten muotojen kanssa.
Korkoatuottavan pääoman muodostuminen, sen eroaminen teollisuuspääomasta on itse teollisuuspääoman, itse kapitalistisen tuotantotavan kehityksen välttämätön tuote. Rahalla (arvosummalla, joka on aina muutettavissa tuotannonehdoiksi) tai tuotannonehdoilla, joiksi se on joka hetki muutettavissa ja joiden muutettu muoto se vain on, pääomana käytettynä, on käskyvallassaan tietty määrä vierasta työtä, enemmän työtä kuin siihen itseensä sisältyy. Se ei ainoastaan säilytä arvoaan vaihdossa työn kanssa, vaan lisää sitä, tuottaa lisäarvoa. Rahan tai tavaroiden arvo pääomana ei määräydy siitä arvosta, mikä niillä on rahana tai tavaroina, vaan siitä lisäarvomäärästä, jonka ne »tuottavat» omistajalleen. Pääoman tuote on voitto. Kapitalistisen tuotannon perustalla on se, kulutetaanko raha rahana vai pääomanaan, vain rahan erilaista käyttöä. Raha (tavara) on kapitalistisen tuotannon perustalla an sich[9] pääomaa (aivan kuten työkyky on sinänsä työtä), sillä ensiksikin se voidaan muuttaa tuotannonehdoiksi ja se on itse asiassa vain niiden abstrakti ilmaus, niiden olemista arvona, ja toiseksi rikkauden esineellisillä aineksilla on an sich ominaisuus olla pääomaa, koska niiden vastakohta — palkkatyö, joka muuttaa ne pääomaksi — on olemassa yhteiskunnallisen tuotannon perustana.
Maankorkokin on vain nimi yhdelle lisäarvon osalle, joka kapitalistin on maksettava, aivan kuten korko on toinen lisäarvon osa, jonka hän tosin kerää itse (kuten maankoron), mutta joka hänen on maksettava kolmannelle henkilölle. Mutta tässä on suuri ero: maaomaisuuden avulla maanomistaja estää pääomaa tasoittamasta maataloustuotteiden arvoja niiden kustannushintojen mukaisesti. Tämän tekee hänelle mahdolliseksi maanomaisuuden monopoli. Se tekee hänelle mahdolliseksi pistää taskuunsa arvon ja kustannushinnan välinen ero. Toisaalta — sikäli kuin on kysymys differentiaalikorosta — se tekee hänelle mahdolliseksi pistää taskuunsa se osa, jolla markkina-arvo ylittää tietyn maan tuotteen yksilöllisen arvon, sen sijaan että tämä erotus joutuisi — niin kuin muilla aloilla — lisävoittona niiden kapitalistien taskuun, jotka toimivat niitä keskimääräisiä ehtoja suotuisammilla ehdoilla, jotka tyydyttävät kysynnän pääosan, määrittävät valtaosan tuotannosta ja sääntelevät sen vuoksi kunkin erikoisen tuotannonalan markkina-arvoa.
Maanomaisuus on väline siepata osa teollisuuskapitalistin tuottamasta lisäarvosta. Lainaksi annettu pääoma sitävastoin on väline — siinä määrin kuin kapitalisti toimii lainatulla pääomalla — tuottaa itse koko [903] lisäarvo. Se, että raha (tavara) voidaan antaa lainaksi pääomana, tarkoittaa vain sitä, että se on an sich pääomaa. Maaomaisuuden poistaminen ricardolaisessa mielessä, nimittäin sen muuttaminen valtion omaisuudeksi niin, että korko maksetaan maanomistajan sijasta valtiolle, on pääoman sisimmästä olemuksesta nouseva ihanne, hartain toive. Pääoma ei voi poistaa maaomaisuutta. Mutta muuttamalla sen maankoroksi, joka maksetaan valtiolle, pääoma ottaa sen luokkana haltuunsa valtion menojen rahoittamiseksi, ottaa siis kiertotietä haltuunsa sen, mistä ei voi suoraan pitää kiinni. Koron ja korkoatuottavan pääoman poistaminen merkitsee sen sijaan itse pääoman ja kapitalistisen tuotannon poistamista. Niin kauan kuin raha (tavara) voi palvella pääomana, se voidaan myydä pääomana. Pikkuporvarillisille utopisteille on sen vuoksi täysin sopivaa, että he hyväksyvät tavaran, mutta eivät rahaa, että he hyväksyvät teollisuuspääoman, mutta eivät korkoatuottavaa, voiton, mutta eivät korkoa.
Ei ole kahta eri pääomaa, korkoatuottavaa ja voittoatuottavaa, vaan sama, prosessissa pääomana toimiva pääoma tuottaa voiton, joka jakautuu kahden eri kapitalistin kesken: sen, joka on tuotantoprosessin ulkopuolella ja edustaa omistajana pääomaa an sich {on kuitenkin olennainen ehto pääomalle, että sitä edustaa yksityisomistaja, muuten se ei olisi pääomaa vastakohdaksi palkkatyölle}, ja sen, joka edustaa toimivaa pääomaa, prosessissa olevaa pääomaa.
Voiton jakautumisen »luutuminen» tai itsenäistyminen edelleen ilmenee siten, että jokaisen pääoman voitto — siis myös pääomien keskinäiseen tasoittumiseen perustuva keskimääräinen voitto — hajoaa tai jakautuu kahteen toisistaan riippumattomaan tai suhteessa toisiinsa itsenäiseen osaan: korkoon ja teollisuusvoittoon, jota nyt sanotaan usein myös vain voitoksi tai joka saa uuden nimen, »valvontatyön palkka». Jos voiton suhdeluku (keskimääräinen voitto) on 15 % ja koron suhdeluku (joka on aina, kuten olemme nähneet, yleisessä muodossa kiinteä) on 5 % (koron yleinen suhdeluku ilmoitetaan aina rahamarkkinoilla rahan »arvona» tai »hintana»), niin kapitalisti tarkastelee — silloinkin kun hän on pääoman omistaja eikä ole lainannut osaakaan siitä, eikä voittoa siis ole jaettava kahden kapitalistin kesken — asiaa siten, että näistä 15 %:sta 5 % esittää hänen pääomansa korkoa, kun taas vain 10 % esittää voittoa, jonka hän on hankkinut pääomansa tuottavalla käytöllä. Nämä 5 % korkoa hän on »teollisuuskapitalistina» velkaa itselleen pääoman »omistajana»; ne kuuluvat hänen pääomalleen an sich, niin ollen myös hänelle pääoman an sich omistajana (mikä on samalla pääoman olemista itseään varten eli pääoman olemista kapitalistina, omaisuutena, joka sulkee toiset omistamisen ulkopuolelle), pääomalle, abstrahoituna tuotantoprosessista, erotukseksi toimivasta pääomasta, tuotantoprosessissa olevasta pääomasta ja »teollisuuskapitalistista» tämän toimivan ja »työskentelevän» pääoman edustajana. »Korko» on pääoman hedelmä sikäli kuin tämä ei »työskentele», toimi, ja voitto on »työskentelevän», toimivan pääoman hedelmä. Tämä on yhdenmukaista sen kanssa, miten maataloutta harjoittava kapitalisti — joka on samalla maanomistaja, sen maan omistaja, jota hän käyttää kapitalistisesti — lukee sen osan voitostaan, joka muodostaa maankoron, tämän lisävoiton, ansiokseen maanomistajana eikä kapitalistina, maanomaisuuden eikä pääoman ansioksi, niin että hän, kapitalisti, on velkaa »maankoron» itselleen maanomistajana. Siten pääoma on yhdessä määrityksessään samaa, toisessa määrityksessä olevaa, pääomaa vastassa yhtä kiinteänä kuin ovat vastassa maanomaisuus ja pääoma, jotka itse asiassa muodostavat kahteen oleellisesti erilaiseen tuotantovälineeseen perustuvat vieraan työn anastamisen oikeusperusteet.
Jos toisaalta 5 osakasta harjoittaa liiketoimintaa puuvillakehräämöllä, joka edustaa 100 000 puntaa pääomaa ja tuottaa 10 % voiton, siis 10 000 puntaa, niin kukin saa tästä voitosta 1/5 eli 2000 puntaa. Jos toisaalta yksi ainut kapitalisti on sijoittanut saman pääoman kehräämöön ja saa saman 10 000 punnan voiton, niin hän ei laske siten, että hän saa 2000 puntaa osakasvoittona ja 8000 puntaa yhtiövoittona 4 olemattoman osakkaan puolesta. Pelkkä voiton jakautuminen eri [904] kapitalistien kesken, joilla on erilainen juridinen omistusperuste samaan pääomaan ja jotka ovat muodossa tai toisessa toistensa kanssa saman pääoman omistajia, ei sen vuoksi suinkaan perusta eri kategorioita näille voiton osille. Miksi siis perustaa niitä pääoman lainaksiantajan ja pääoman lainaksiottajan välinen satunnainen jako?
Prima facie[10] kysymys on vain voiton jakautumisesta silloin, kun on olemassa kaksi pääomanomistajaa, joilla on eri oikeusperusteet — tämä on ensi näkemältä juridinen, eikä taloudellinen momentti. Tuottaako kapitalisti omalla vai vieraalla pääomalla, tai missä suhteessa omalla ja vieraalla, on sinänsä täysin yhdentekevää. Mistä siis johtuu, ettei tämä voiton jakautuminen [teollisuuslvoi-toksi ja koroksi esiinny satunnaisena jakona, siitä satunnaisesta seikasta riippuvana, onko kapitalistin todella jaettava jonkun toisen kanssa vai ei, toimiiko hän sattumalta omalla vai vieraalla pääomalla? Mistä johtuu, että hän pikemminkin joka tapauksessa jakautuu myös tuottaessaan yksinomaan omalla pääomalla pelkäksi pääoman omistajaksi ja pääoman käyttäjäksi, pääomaksi tuotantoprosessin ulkopuolella ja pääomaksi tuotantoprosessissa, pääomaksi, joka tuottaa sinänsä korkoa, ja pääomaksi, joka tuottaa voiton [tuotanto]prosessissa ollessaan?
Tämän perustana on todellinen syy. Raha (tavaran arvonilmauksena ylipäänsä) ottaa prosessissa haltuunsa pelkästään sen takia lisäarvoa — mitä nimiä sille annetaankin ja mihin osiin se jaetaankin —, koska se on edellytetty pääomana jo ennen tuotantoprosessia. Prosessissa se säilyttää, tuottaa ja uusintaa itsensä pääomana ja alati laajenevassa mitassa. Mutta jo ennen prosessia — kun kapitalistinen tuotantotapa kerran on annettu, kun työtä tehdään sen perustalla ja sitä vastaavien yhteiskunnallisten suhteiden puitteissa, kun siis ei ole puhe vain pääoman muodostumisprosessista — se on olemassa pääomana sinänsä, luonteeltaan, joka tosin toteutuu vasta prosessissa ja joka ylipäänsä on todellinen vain itse prosessissa. Jos raha ei menisi prosessiin pääomana, niin se ei myöskään tulisi siitä pääomana, ts. voittoa tuottavana rahana, itseään lisäävänä arvona, lisäarvoa luovana arvona.
Asia on samoin kuin rahankin [sinänsä] tapauksessa. Esimerkiksi kolikko ei ole muuta kuin kappale metallia. Rahaa se on vain sen tehtävänsä nojalla, joka sillä on kiertokulkuprosessissa. Mutta kun tavaroiden kiertokulkuprosessi kerran on edellytetty, kolikko ei ainoastaan toimi rahana, vaan se on rahan ominaisuudessa jokaisessa yksittäisessä tapauksessa kiertokulkuprosessin edellytys ennen menoaan siihen.
Pääoma ei ole vain kapitalistisen tuotannon tulos, vaan myös sen edellytys. Raha ja tavara ovat sen vuoksi sinänsä latenttia pääomaa, mahdollista pääomaa; kaikki tavarat ovat pääomaa, sikäli kuin ne ovat muutettavissa rahaksi, raha, sikäli kuin se on muutettavissa sellaisiksi tavaroiksi, jotka muodostavat kapitalistisen tuotantoprosessin elementit. Raha — tavaroiden ja työnehtojen puhtaana arvonilmaisuna — on siis an sich pääomana kapitalistisen tuotannon edellytys. Mitä pääoma on, kun sitä tarkastellaan prosessin edellytyksenä, eikä tuloksena? Mikä tekee siitä pääomaa ennen sen menoa prosessiin, niin että tämä vain kehittää sen immanenttia luonnetta? Yhteiskunnallinen määritys, jossa se on olemassa. Se, että elävää työtä vastassa on mennyt työ, toimintaa vastassa tuote, ihmistä vastassa esine, työtä vastassa sen omat esineelliset ehdot vieraina, itsenäisinä, itseriittoisina subjekteina, henkilöityminä, lyhyesti sanoen vieraana omaisuutena, ja tässä asussa itse työn »käyttäjinä» ja »komentajina», työn, jonka ne ottavat haltuunsa, sen sijaan, että se ottaisi ne haltuunsa. Se, että arvo — olkoonpa se olemassa rahana tai tavarana —, pidemmälle kehiteltynä työnehdot, ovat työläistä vastassa vieraana omaisuutena, itseriittoisena omistajana, merkitsee vain sitä, että ne ovat häntä vastassa ei-työläisen omaisuutena, tai ainakin sitä, että sikäli kuin hän on kapitalisti, hän ei ole niitä vastassa työläisenä, vaan arvon jne. omistajana, subjektina, jossa näillä olioilla on oma tahto, jossa ne kuuluvat itselleen ja ovat henkilöityneet itsenäisinä voimina. Pääoma tuotannon edellytyksenä, pääoma sellaisena, kuin se on ennen menoaan tuotantoprosessiin, eikä sellaisena, kuin se tulee siitä, on vastakohtaisuus, jossa työ on sitä vastassa vieraana työnä ja jossa pääoma itse on vieraana omaisuutena työtä vastassa. Siinä on ilmaistu vastakohtainen yhteiskunnallinen määritys, joka prosessista itsestään erotettuna saa ilmauksensa kapitalistisessa, omaisuudessa sellaisenaan.
[905] Nyt tämä momentti — erotettuna itse kapitalistisesta tuotantoprosessista, jonka alituinen tulos se on ja jonka alituisena tuloksena se on sen alituinen edellytys — saa ilmauksensa siinä, että raha ja tavara sinänsä ovat latenttia pääomaa, että ne voidaan myydä pääomana ja että ne edustavat tässä muodossa pelkkää pääoman omistusta, kapitalistia pelkkänä omistajana, ottamatta huomioon hänen kapitalistintehtäväänsä ne, raha ja tavara, ovat sellaisenaan tarkasteltuna käskyvaltaa vieraaseen työhön, sen vuoksi itseään lisäävää arvoa, ja vieraan työn haltuunottovaade.
Tässä käy myös selvästi ilmi, että vieraan työn haltuunoton peruste ja väline on tämä suhde, eikä mikään työ tai vastikearvo kapitalistin puolella.
Korko ilmenee sen vuoksi pääomalle pääomana, pelkälle pääoman omistukselle kuuluvana lisäarvona, jonka se tuo tuotantoprosessista, koska menee siihen pääomana, joka siis kuuluu pääomalle sellaisenaan, tuotantoprosessista riippumatta, vaikka osoittautuukin todelliseksi vasta tuotantoprosessissa, lisäarvona, jonka pääoma pääomana sen vuoksi jo sisältää latentisti. Teollisuusvoitto sitä vastoin ilmenee lisäarvon osana, joka ei kuulu kapitalistille pääoman omistajana, vaan toimivana omistajana, toimivalle pääomalle. Niin kuin tässä tuotantotavassa kaikki esiintyy nurinkurisena, niin esiintyy myös lopulta viimeinen nurinkääntymä koron ja voiton suhteessa, niin että erikoisen otsakkeen [koron] alla erotettu voiton osa pikemminkin esiintyy pääomalle ominaisimmin kuuluvana tuotteena ja teollisuusvoitto pelkästään siihen ympättynä lisäkkeenä.
Koska rahakapitalisti itse asiassa saa osansa lisäarvosta vain pääoman omistajana jääden itse tuotantoprosessin ulkopuolelle; koska pääoman — ts. pelkän pääoman omistusoikeusperusteen — hinta ilmoitetaan rahamarkkinoilla koron suhdelukuna jokaisen muun tavaran markkinahinnan tavoin; koska se osuus lisäarvosta, jonka pääoma sinänsä, pelkkä pääoman omistus suo, on siten annettu suure, kun taas voiton suhdeluku heilahtelee, on joka hetki erilainen eri tuotannon aloilla ja kullakin alalla yksittäisten kapitalistien kesken — osaksi heidän tuottaessaan suotuisuudeltaan erilaisilla ehdoilla, osaksi heidän riistäessään työtä kapitalistisesti vaihtelevalla harkitsevaisuudella ja tarmokkuudella, osaksi heidän vetäessään tavaran ostajia ja myyjiä nenästä vaihtelevalla onnella ja oveluudella (profit upon expropriation, alienation[11]),— niin heille korko näyttäytyy luonnollisesti, olivatpa he prosessoivan pääoman omistajia tai ei-omistajia, pääomalle sellaisenaan, pääoman omistukselle kuuluvana; pääoman omistajalle kuuluvana, olivatpa omistajana he tai kolmannet; sitä vastoin teollisuusvoitto ilmenee heille heidän työnsä tuotteena. Hehän ovat toimivina kapitalisteina — kapitalistisen tuotannon todellisina edustajina — itseään tai kolmansia vastassa pääoman pelkän, toimettoman olemisen ominaisuudessa, sen vuoksi työläisinä itseään tai muita vastassa omistajan ominaisuudessa. Ja koska he nyt kerran ovat työläisiä, niin he ovat itse asiassa palkkatyöläisiä, erikoisen osallisuutensa vuoksi vain paremmin palkattuja palkkatyöläisiä, mistä heidän on osaksi kiittäminen myös sitä seikkaa, että he maksavat itse palkkansa itselleen.
Kun siis korko ja pääoma korkoatuottavana ilmaisevat esineellisen rikkauden pelkän vastakohtaisuuden suhteessa työhön ja sen vuoksi rikkauden olemisen pääomana, tämä näyttäytyy tavallisesti aivan päinvastaisena, koska ilmiö ei ensi silmäyksellä näytä rahakapitalistia olevan missään suhteessa palkkatyöläiseen, vaan ainoastaan suhteessa toiseen kapitalistiin tämän toisen kapitalistin ollessa palkkatyön vastakohdan sijasta pikemminkin itse työläisenä vastakohta suhteessa itseensä tai muihin kapitalisteihin pääoman pelkkänä olemisena, pelkkänä pääoman omistajana. Lisäksi yksittäinen kapitalisti voi antaa rahansa lainaksi pääomana tai käyttää sitä itse pääomana. Sikäli kuin hän saa siitä korkoa, hän saa siitä vain sen hinnan, minkä saisi myös siinä tapauksessa, että ei »toimisi» kapitalistina, ei »työskentelisi». Niin ollen on selvää, että siitä, mitä hän oikeastaan saa tuotantoprosessista, sikäli kuin se on vain korkoa, hänen on kiittäminen vain pääomaa eikä itse tuotantoprosessia eikä [906] itseään toimivan pääoman edustajana.
Tästä johtuu myös muutamien vulgaaritaloustieteilijöiden esittämä kaunis korulause: jos teollisuuskapitalisti ei saisi koron lisäksi lainkaan voittoa, niin hän panisi pääomansa tuottamaan korkoa ja ryhtyisi koroillaeläjäksi. Niin kaikki kapitalistit lakkaisivat tuottamasta ja kaikki pääoma lakkaisi toimimasta pääomana ja kuitenkin voitaisiin elää sen koroilla! Samaan tapaan päätteli jo Turgot: jos kapitalisti ei saisi korkoa, niin hän ostaisi maata (kapitalisoitu maankorko) ja eläisi maankorolla.[12] Mutta tässä korko on kuitenkin johdettu lisäarvosta, koska maankorko edustaa fysiokraateilla todellista lisäarvoa. Sitä vastoin tuossa vulgaarikäsityksessä asiat ovat kääntyneet nurin.
On pantava merkille toinenkin seikka: rahaa lainanneen teollisuuskapitalistin kannalta korko sisältyy kustannuksiin, kustannusten tarkoittaessa tällöin sijoitettua arvoa. Esimerkiksi 1000 punnan pääoma ei mene tuotantoon 1000 punnan arvoisena tavarana, vaan pääomana. Siis jos 1000 punnan pääoman vuotuinen korko on 10 %, niin se sisältyy 1100 punnan arvoisena vuotuiseen tuotteeseen. Tässä käy siis selvästi ilmi, ettei arvosummasta (ja tavaroista, joissa se esiintyy) tule pääomaa vasta tuotantoprosessissa, vaan se muodostaa pääomana tuotantoprosessin edellytyksen ja niin ollen se sisältää sille pelkkänä pääomana kuuluvan lisäarvon. Lainatulla pääomalla toimivan teollisuudenharjoittajan kannalta korko tai pääoma pääomana — ja sitä se on vain sikäli kuin se tuottaa lisäarvoa (niin että se on tavarana esimerkiksi 1000 ja pääomana 1100 arvoinen, ts. 1000 + 1000/10, C + C/x) — sisältyy hänen kustannuksiinsa. Mikäli tuotteeseen sisältyvänä saataisiin vain korko, niin se kylläkin olisi yli sijoitetun pääoman arvon pelkkänä tavarana laskettuna, mutta ei yli tavaran arvon pääomana laskettuna; teollisuudenharjoittajan on maksettava pois tämä lisäarvo, se kuuluu hänen sijoituksiinsa, kuluihin, joita hänelle koituu tavaran tuottamisesta.
Mitä omalla pääomalla toimivaan teollisuudenharjoittajaan tulee, niin hänen on itse maksettava itselleen korkoa pääomasta ja hän pitää tätä korkoa sijoitettuna. Itse asiassa hän ei olekaan sijoittanut vain esimerkiksi 1000 punnan arvoista pääomaa, vaan 1000 punnan arvon pääomana, ja tämä arvo on 1050 puntaa, jos korko on 5 %. Eikä tämä ole mitään joutavaa kuvittelua hänen kannaltaan. Sillä nuo 1000 puntaa tuottaisivat hänelle pääomana 1050, jos hän lainaisi ne sen sijaan, että käyttää niitä tuottavasti. Sikäli kuin hän siis sijoittaa itse nuo 1000 puntaa pääomana, hän sijoittaa 1050 puntaa. Onhan vaadittava korvaus menetetystä edusta, vaikka sitten itseltäkin!
1000 punnan arvoisten tavaroiden arvo on pääomana 1050 puntaa. Ts. pääoma ei ole mikään yksinkertainen luku; se ei ole yksinkertainen tavara, vaan potensoitu tavara; ei mikään yksinkertainen suure, vaan suureiden suhde. Se on pääsumman, annetun arvon suhde itseensä sellaiseen pääsummaan, joka tuotti lisäarvon. Pääoman arvo on C(1 + 1/x)1 (1 vuodelle) eli C + C/x. Potensoitua tavaraa, potensoitua rahaa, pääomaa ei voida käsittää eikä kehitellä yksinkertaisten laskutapojen avulla sen enempää kuin x:n arvoa yhtälössä ax = n.
Aivan niin kuin korossa osa voitosta, pääoman tuottamasta lisäarvosta, ilmenee kapitalistin sijoittamana, niin ilmenee maataloustuotannossa toinen osa, maankorko, kapitalistin sijoittamana. Tässä asia ei esiinny yhtä silmiinpistävän järjettömänä, koska maankorko ilmenee tässä maan vuotuisena hintana, maan, joka näin menee tavarana tuotantoon. »Maan hintaan» sisältyy tosin suurempi järjettömyys kuin pääoman hintaan, mutta se ei sisälly itse muotoon. Koska maa esiintyy tässä tavaran käyttöarvona ja maankorko sen hintana. (Järjettömyys on siinä, että sellaisella mikä ei ole työn tuote — maalla — on muka hinta, siis rahassa ilmaistu arvo, siis arvo, ja sitä olisi siis pidettävä esineellistettynä yhteiskunnallisena työnä). Ulkoisen muodon kannalta tässä on kaksinainen ilmaus, siis kuten jokaisen tavaran kohdalla, käyttöarvo ja vaihtoarvo, ja vaihtoarvo on ilmaistu ideaalisesti hintana, jonakin sellaisena, jota tavara käyttöarvona ehdottomasti ei ole. Sitä vastoin ilmauksessa 1000 puntaa = 1050 puntaa, tai 50 puntaa on 1000 punnan vuotuinen hinta, on sama suhteutettu samaan, vaihtoarvo vaihtoarvoon, ja vaihtoarvon on määrä olla oman itsensä hinta, joka on eri kuin se itse, ts. vaihtoarvo itse rahassa ilmaistuna.
[907] Tässä siis 2 lisäarvon muotoa — korko ja maankorko,— kapitalistisen tuotannon tulokset — menee tuohon tuotantoon edellytyksinä, sijoituksina, jotka kapitalisti itse tekee, jotka siis eivät lainkaan edusta hänelle lisäarvoa, tehtyjen sijoitusten arvon ylitystä. Näiden lisäarvon muotojen kohdalla ilmenee yksittäiselle kapitalistille itselleen, että lisäarvon tuotanto kuuluu kapitalistisen tuotannon tuotantokustannuksiin, että vieraan työn ja prosessissa kulutettujen tavaroiden (sisältyvätpä nämä pysyvään tahi vaihtelevaan pääomaan) arvon ylittävän lisän anastaminen on tämän tuotantotavan välttämätön ehto. Tämä tulee kyllä esiin myös sikäli kuin keskimääräinen voitto muodostaa tavaran kustannushinnan osatekijän ja siten tavaran tarjonnan, itse sen tuottamisen ehdon. Mutta silti teollisuuskapitalisti pitää oikeutetusti tätä lisää, tätä lisäarvon osaa — vaikka se muodostaakin itse tuotannon elementin — sinänsä omien kustannustensa yli menevänä lisänä, eikä sijoituksissa kuuluvana, kuten korkoa ja maankorkoa. Kriisiaikoina myös voitto esiintyy tuotannonehtona häntä itseään vastassa sikäli, kuin tapahtuu tuotannon supistus tai seisautus seurauksena sellaisesta hintojen laskusta, joka nielaisee voiton kokonaan tai supistaa sitä huomattavasti. Näin ollen syyllistyvät typeryyteen ne, jotka tarkastelevat lisäarvon eri muotoja vain pelkkinä jakomuotoina. Ne ovat yhtä lailla tuotantomuotoja. [907].
| * | * | |
| * |
[937] Saattaisi näyttää, että kolminaisuudessa »maa—maankorko, pääoma—voitto (korko), työ—työpalkka» viimeinen jäsen on vielä aivan järkevä. Siinä on ainakin ilmaistu se lähde, josta työpalkka juoksee. Mutta tämä viimeinen muoto on pikemminkin järjettömin ja kummankin muun perusta, kuten palkkatyö ylipäänsä edellyttää maan maaomaisuutena ja tuotteen pääomana. Vain silloin kun työn ehdot ovat tässä muodossa sitä vastassa, se on palkkatyötä. Mutta palkkatyönä se on ilmaistu kaavassa työ—työpalkka. Palkan ilmetessä tässä työn ominaisena tuotteena, sen ainoana tuotteena (ja se tosiaan onkin työn ainoa tuote palkkatyöläiselle) ilmenevät arvon muut osat — maankorko ja voitto (korko) — yhtä välttämättömästi muista ominaisista lähteistä juoksevina; ja aivan niin kuin se tuotearvon osa, joka eriytyy palkaksi, on käsitettävä työn ominaiseksi tuotteeksi, on koroksi ja voitoksi eriytyvät arvon osat käsitettävä niiden liikevoimien ominaisiksi tuloksiksi, joita varten ne ovat, joiden osalle ne lankeavat, siis vastaavasti maan ja pääoman hedelmiksi. [937]
[910] Tarkastelkaamme tietä, jonka pääoma kulkee ennen ilmenemistään korkoatuottavan pääoman muodossa.
Välittömässä tuotantoprosessissa asia on vielä yksinkertainen. Lisäarvo ei ole vielä saanut mitään erityistä muotoa, lukuunottamatta sitä, mikä erottaa sen lisäarvona tuotteen osan arvosta, joka muodostaa siinä uusinnetun arvon vastikkeen. Niin kuin arvo ylipäänsä pelkistyy työksi, niin lisäarvo pelkistyy lisätyöksi, maksamattomaksi työksi. Sen vuoksi lisäarvo myös mitataan sillä pääoman osalla, joka todella muuttaa omaa arvoa — vaihtelevalla pääomalla, työpalkkoihin sijoitetulla pääoman osalla. Pysyvä pääoma ilmenee vain pääoman vaihtelevan osan toimintaan laittamisen ehtona. Asia on hyvin yksinkertainen: jos 100 punnalla, 10 miehen työllä, ostetaan 20 miehen työ (ts. tavara, johon sisältyy 20:n työ), niin tuotteen arvo on 200 puntaa, ja 100 punnan suuruinen lisäarvo on 10 miehen maksamaton työ. Tai jos 20 miestä tekee työtä, kukin puoli päivää itselleen ja puoli kapitalistille, 20 puolta päivää on 10 päivää. Asia on aivan sama kuin jos olisi maksettu vain 10 miehelle ja 10 työskentelisi kapitalistille ilmaiseksi.
Nyt tässä alkiovaiheessa suhde on vielä hyvin käsitettävä tai pikemminkin sitä ei voida kieltää. Vaikeutena tässä on vain sen seikan selville saaminen, miten tämä työn vastikkeeton anastaminen juontuu tavaranvaihdon laista — siitä laista, että tavarat vaihtuvat niihin sisältyvien työaikojen suhteessa,— eikä ole sen kanssa ristiriidassa.
[911] Kiertokulkuprosessi jo hämärtää ja sumentaa todellisen yhteyden. Pääoman kiertoajan määrittäessä tässä samalla lisäarvon määrää, näyttää siltä, että mukaan tulee työajalle täysin vieras elementti.
Lopuksi valmiissa pääomassa, sellaisena kuin se ilmenee kokonaisuutena, kiertokulkuprosessin ja tuotantoprosessin ykseytenä, uusintamisprosessin ilmauksena — tiettynä arvosummana, joka tuottaa tietyn voiton (lisäarvon) tiettynä ajanjaksona, tiettynä kiertojaksona,— tässä asussa tuotantoprosessi ja kiertokulkuprosessi ovat olemassa enää vain muistona menneestä ja momentteina, jotka yhtäläisesti määräävät lisäarvon. Tällöin pääoman yksinkertainen luonne peittyy. Lisäarvo ilmenee nyt voittona. Tässä on pantava merkille seuraavaa. 1. Tämä voitto on suhteutettu pääoman tiettyyn kiertojaksoon, joka on eri kuin työaika. 2. Lisäarvo laskettuna ja suhteutettuna erotuksettomasti koko pääomaan, eikä siihen pääoman osaan, josta se välittömästi juontaa juurensa. Näin sen lähde peittyy täydellisesti. 3. Vaikka tässä voiton ensimmäisessä muodossa voiton määrä on vielä kvantitatiivisesti yhtäläinen yksittäisen pääoman luoman lisäarvon määrän kanssa, on voiton suhdeluku alunperin eri kuin lisäarvon suhdeluku; sillä lisäarvon suhdeluku on m/v ja voiton suhdeluku on m/(c+v). 4. Jos lisäarvon suhdeluku edellytetään annetuksi, voi voiton suhdeluku nousta tai laskea ja liikkua vieläpä päinvastaiseen suuntaan kuin lisäarvon suhdeluku.
Siten lisäarvolla on jo voiton asussa muoto, joka ei ainoastaan välittömästi estä havaitsemasta voiton yhtäläisyyttä lisäarvon, lisätyön kanssa, vaan näyttää olevan välittömästi ristiriidassa tuon yhtäläisyyden kanssa.
Edelleen voiton muuttuessa keskimääräiseksi voitoksi, yleisen voiton suhdeluvun muodostuessa ja arvojen muuttuessa siihen kytkeytyen tai sen määräämänä kustannushinnoiksi yksittäisen pääoman voitto ei eroa ainoastaan ilmaukseltaan — joka osoittaa voiton suhdeluvun erottumisen lisäarvon suhdeluvusta — vaan substanssiltaan, ts. tässä määrältään, itse siitä lisäarvosta, jonka yksittäinen pääoma on luonut erityisellä tuotannonalallaan. Yksittäistä pääomaa ja myös erityisen tuotannonalan kokonaispääomaa tarkasteltaessa voitto ei ainoastaan näytä olevan, vaan on nyt tosiasiallisesti eri kuin lisäarvo. Yhtä suuret pääomat tuottavat yhtä suuret voitot eli voitto on suhteessa pääomien suuruuteen. Eli voitto määräytyy sijoitetun pääoman arvosta. Kaikissa näissä ilmauksissa voiton suhde pääoman elimelliseen kokoonpanoon on hävinnyt täydellisesti, se ei ole enää havaittavissa. Välittömästi ilmiselvää on pikemminkin se, että yhtä suuret pääomat, jotka panevat liikkeeseen hyvin erilaiset työmäärät, siis komentavat hyvin erilaisia lisätyömääriä ja luovat varsin erilaisia lisäarvon määriä, tuottavat yhtä suuret voitot. Arvojen muuttuminen kustannushinnoiksi näyttää todellakin kumonneen itse perustan — sen, että tavaroiden arvon määrää niihin sisältyvä työaika.
Ja tässä aivan vieraantuneessa voiton muodossa — ja samassa määrin kuin voiton asu peittää oman sisäisen ytimen — pääoma saa yhä enemmän esineellisen asun, se muuttuu yhä enemmän suhteesta olioksi, mutta sellaiseksi olioksi, joka on nielaissut sisäänsä ja pitää sisällään yhteiskunnallisen suhteen, olioksi, joka suhtautuu itseensä kuvitteellisesti elävänä ja itsenäisenä, aistillis-yliaistilliseksi olioksi. Tässä pääoman ja voiton muodossa pääoma ilmenee valmiina edellytyksenä pinnalla. Tämä on sen todellisuuden muoto tai pikemminkin sen todellinen olemassaolomuoto. Ja juuri tässä muodossa se elää edustajansa, kapitalistin tietoisuudessa ja heijastuu hänen mielteissään.
Tämän voiton kiinteän ja luutuneen (muodonmuutoksen kokeneen) muodon (ja samalla pääoman voiton tuottajana, sillä pääoma on peruste, voitto seuraus; pääoma on syy, voitto vaikutus; pääoma on substanssi, voitto aksidenssi; pääoma on pääomaa vain voittoa tuottavana, voiton, lisäarvon luovana arvona) ulkoisuus vahvistuu — ja samalla voiton perusteena olevan pääoman muodon, pääomana itsensä säilyttävän ja voitolla arvoaan lisäävän pääoman muodon ulkoisuus — vielä sen vuoksi, että sama pääomien tasoittumisprosessi, joka antaa voitolle tämän keskimääräisen voiton muodon, erottaa siitä maankoron muodossa osan, joka on itsenäinen ja aivan toiselta perustalta, maasta kasvanut. Maankorko esiintyy kylläkin alunperin voiton osana, jonka viljelijä maksaa maanomistajalle. Mutta koska hän, viljelijä, ei pistä tätä lisävoittoa taskuunsa eikä hänen käyttämänsä pääoma eroa pääomana muista pääomista (koska hän ei laske lisävoittoa pääoman ansioksi pääomana, hän maksaakin sen maanomistajalle), maa itse ilmenee tavaran arvon (lisäarvon) tämän osan lähteenä ja maanomistaja vain edustaa maata [912] juridisena henkilönä.
Jos maankorko lasketaan suhteessa sijoitettuun pääomaan, niin on jäljellä vielä yksi lanka muistuttamassa sen alkuperästä, voitosta, siis lisäarvosta yleensä, erotettuna osana. (Asian laita on luonnollisesti toisin yhteiskuntajärjestelmässä, jossa maaomaisuus riistää työtä suoraan. Sellaisessa tapauksessa ei ole minkäänlaista vaikeutta havaita lisärikkauden alkuperää.) Mutta maankorko lasketaan aina tietylle maa-alalle; se kapitalisoituu maan arvossa; tämä arvo nousee ja laskee suhteessa maankoron nousuun ja laskuun; maankorko nousee ja laskee maa-alan pysyessä muuttumattomana (tällä maa-alalla toimivan pääoman sitä vastoin ollessa vaihteieva suure); maalaatujen ero käy ilmi tietyltä alalta maksettavan koron korkeudesta; kokonaiskorko lasketaan koko pinta-alalle esim. yhden neliöjalan keskimääräisen koron määrittämiseksi; maankorko ilmenee jokaisen kapitalistisen tuotannon luoman tuotannon muodon tavoin samaan aikaan kiinteänä, annettuna, joka hetki olemassaolevana, siis yksittäisestä ihmisestä riippumatta olemassaolevana edellytyksenä. Viljelijän on maksettava maankorkoa, niin ja niin paljon pinta-alayksikköä kohti, aina maan laadun mukaan. Laadun kohotessa ja laskiessa nousee ja laskee maankorko, joka hänen on maksettava niin ja niin monelta eekkeriltä; hänen on maksettava maasta maankorkoa sillä käyttämästään pääomasta riippumatta, aivan kuten hänen on maksettava korko saamastaan voitosta riippumatta.
Maankoron laskeminen suhteessa teollisuuspääomaan on vielä yksi poliittisen taloustieteen kriittinen kaava, joka pitää kiinni maankoron sisäisestä yhteydestä voittoon sen perustana ja pohjana. Mutta todellisuudessa tämä yhteys ei ilmene, vaan tässä maankorko pikemminkin mittautuu suhteessa todelliseen maahan ja maaperään — ja siten koko välitys on katkaistu ja maankoron ulkoistunut itsenäinen asu tullut valmiiksi. Itsenäinen asu se on vain tässä ulkoistuneisuudessa, täydellisessä erottuneisuudessa välityksestään. Niin ja niin monta neliöjalkaa maata tuottaa niin ja niin paljon maankorkoa. Tässä ilmauksessa, jossa yksi lisäarvon osa — maankorko — esiintyy suhteessa erityiseen luonnonelementtiin ihmistyöstä riippumatta, ei ainoastaan lisäarvon luonne ole täydellisesti hävinnyt — koska itse arvon luonne on hävinnyt — vaan itse voiton on nyt kiittäminen pääomaa olemassaolostaan, pääomaa erityisenä esineellisenä tuotannonelementtinä, niin kuin maankorkokin näyttäytyy maalle kuuluvana. Maa on olemassa luonnostaan ja tuottaa korkoa. Pääoma koostuu tuotteista ja nämä tuottavat voittoa. Siinä, että tuotettu käyttöarvo tuottaa voittoa ja toinen käyttöarvo, jota ei ole tuotettu, tuottaa maankorkoa, on vain kaksi erilaista muotoa, joissa oliot luovat arvoa. Molemmat ovat yhtä käsitettäviä ja käsittämättömiä.
On selvää, että niin pian kuin lisäarvo hajoaa erilaisiin, erityisiin osiin, jotka suhteutuvat eri tuotannonelementteihin — kuten luontoon, tuotteisiin, työhön — vain aineelliselta puolelta erilaisiin tuotannonelementteihin, että niin pian kuin lisäarvo ylipäänsä saa erityisiä, suhteessa toisiinsa yhdentekeviä, toisistaan riippumattomia ja eri lakien säätelemiä muotoja, sen yhteinen alkuperuste — lisäarvo — ja niin ollen tämän yhteisen alkuperusteen luonne tulee yhä mahdottomammaksi tuntea eikä se tule näkyviin ilmiössä, vaan se on kätketty mysteeri, joka on vasta paljastettava. Tämä lisäarvon erityisten osien muotojen eristyminen — ja niiden astuminen toisiaan vastaan itsenäisinä asuina — tulee valmiiksi siten, että kukin näistä osista palautetaan yhteen erityiseen elementtiin sen mittana ja erityisenä lähteenä tai että kukin lisäarvon osa esiintyy erityisen syyn vaikutuksena,’ erityisen substanssin aksidenssina. Eli: pääoma—voitto, maa—maankorko, työ—työpalkka.
Ja juuri nämä valmiit suhteet ja muodot ilmenevät todellisen tuotannon edellytyksinä, koska kapitalistinen tuotantotapa liikkuu itse luomissaan muodoissa ja nämä sen tulosta olevat muodot astuvat yhtä lailla sitä vastaan valmiina edellytyksinä uusintamisprosessissa. Sellaisina ne käytännössä määräävät yksittäisten kapitalistien toimet, määräävät motiivit, jotka heijastuvat sellaisenaan heidän tietoisuudessaan. Vulgaaritaloustiede ei tee muuta kuin ilmaisee tämän motiiviensa ja mielteidensä puolesta kapitalistisen tuotantotavan ulkoisten ilmenemismuotojen vankina olevan tietoisuuden doktrinaarisessa muodossa. Ja mitä latteammin se pysyttelee kiinni pinnassa ja vain heijastaa sen tietyssä järjestyksessä, sitä enemmän se on tietoisesti »luonnonmukainen» ja kaikkea abstraktia järkeilyä karttava.
[913] Edellä kiertokulkuprosessin kohdalla[13] on huomattava lisäksi, että kiertokulkuprosessista juontuvat määritykset kiteytyvät pääoman tiettyjen lajien — kiinteän, liikkuvan jne.— ominaisuuksiksi ja ilmenevät siten annettuina, tietyille tavaroille aineellisina olioina kuuluvina ominaisuuksina.
Kun siinä lopullisessa asussa, jossa voitto annetuksi edellytettynä ilmenee kapitalistisessa tuotannossa, sen läpikäymät monet muutokset ja välitykset — ja niin ollen myös pääoman luonne — ovat hävinneet ja niitä on mahdoton tunnistaa; kun tämä muoto tulee vieläkin kiinteämmäksi sen vuoksi, että sama prosessi, joka antaa loppusilauksen tälle muodolle, asettaa voittoa vastaan sen yhden osan maankorkona, tekee siis voitosta lisäarvon erityisen muodon, joka on suhteutettu pääomaan aineelliselta puolelta erityisenä tuotantovälineenä aivan samalla tavalla kuin maankorko maahan, niin tämä lukuisten välijäsenten sisäisestä olemuksestaan erottama asu saa vieläkin ulkoistuneemman muodon tai pikemminkin absoluuttisen ulkoistumisen muodon korkoatuottavassa pääomassa, voiton ja koron jakautumisessa, korkoatuottavassa pääomassa pääoman yksinkertaisena asuna, asussa, jossa pääoma on oman uusintamisprosessinsa edellytys. Toisaalta siinä saa ilmauksensa pääoman absoluuttinen muoto: R — R', itseään lisäävä arvo. Toisaalta on. pudonnut pois se keskijäsen T, joka on vielä olemassa puhtaassa kauppapääomassa R — T — R'. Tässä on vain R:n suhde itseensä ja R mitattuna suhteessa itseensä. Se on nimenomaisesti prosessista ulos vedetty, erotettu pääoma — edellytyksenä prosessille, jonka tulos se on ja jonka nojalla yksinomaan se on pääomaa.
{Tässä on jätetty huomioon ottamatta se, että korko voi olla pelkkä omaisuuden siirto ja että sen ei tarvitse ilmaista todellista lisäarvoa, kuten lainattaessa »tuhlarille», ts. kulutusta varten. Samoin saattaa olla lainattaessa maksamista varten. Kummassakin tapauksessa raha lainataan rahana eikä pääomana, mutta omistajalleen siitä tulee pääomaa pelkän lainaustoimen nojalla. Toisessa tapauksessa, diskontattaessa tai lainattaessa sellaisia tavaroita vastaan, jotka ovat hetkellisesti kaupaksi käymättömiä, raha voi liittyä pääoman kiertokulkuprosessiin, tavarapääoman välttämättömään muuttamiseen rahapääomaksi. Sikäli kuin tämän muutosprosessin nopeuttaminen — mikä kuuluu luoton yleiseen olemukseen — nopeuttaa uusintamista, siis lisäarvon tuotantoa, lainattu raha on pääomaa. Sikäli kuin se taas palvelee vain velkojen maksamista — nopeuttamatta uusintamisprosessia, tehden sen mahdottomaksi tai supistaen sitä — se on pelkkä maksuväline, vain rahaa lainanottajalle ja lainanantajalle itse asiassa pääoman prosessista riippumatonta pääomaa. Tässä tapauksessa korko on vieraannuttamisvoiton tavoin kapitalistisesta tuotannosta — lisäarvon tuottamisesta — sellaisenaan riippumaton tosiasia. Näissä molemmissa rahan muodoissa — kulutukseen tarkoitetun tavaran ostovälineenä ja velkojen maksuvälineenä — korko on aivan kuten vieraannuttamisvoitto tosin kapitalistisessa tuotannossa uusintuva, mutta siitä riippumaton, aikaisempiin tuotantotapoihin kuuluva koron muoto. Kapitalistisen tuotannon luonteeseen kuuluu kuitenkin, että raha (tai tavara) voi olla pääomaa, voidaan myydä pääomana tuotantoprosessin ulkopuolella, ja näin voi tapahtua myös sellaisissa vanhemmissa muodoissa, joissa se ei muutu pääomaksi, vaan palvelee ainoastaan rahana.
{Korkoatuottavan pääoman kolmas vanhempi muoto perustuu siihen, että kapitalistista tuotantoa ei ole vielä olemassa, ja voitto pistetään taskuun vielä koron muodossa, kapitalisti esiintyy pelkkänä koronkiskojana. Tämä merkitsee sitä, että 1. tuottaja työskentelee tuotantovälineillään vielä itsenäisesti, eivätkä tuotantovälineet vielä hänellä (vieläpä silloin, kun näihin tuotantovälineisiin kuuluu orjia, jotka eivät muodosta erityistä taloudellista kategoriaa sen enempää kuin työjuhdat, eli tässä [elottomien työvälineiden, työjuhtien ja orjien välillä on korkeintaan] aineellinen ero: mykät välineet, tuntevat ja puhuvat välineet); 2. tuotantovälineet kuuluvat tuottajalle vain nimellisesti, ts. että hän ei pysty joidenkin satunnaisten seikkojen vuoksi uusintamaan niitä myymällä tavaroitaan. Nämä korkoatuottavan pääoman muodot esiintyvät näin ollen kaikissa yhteiskuntamuodoissa, joissa on tavaran ja rahan kiertokulku, vallitseepa niissä orjatyö, maaorjatyö tahi vapaa työ. Viimeksi mainitussa muodossa tuottaja maksaa lisätyönsä kapitalistille koron muodossa, koron, joka niin muodoin sisältää voiton. Tässä on koko [914] kapitalistinen tuotanto ilman etujaan: työn yhteiskunnallisten muotojen kehitystä ja niistä versovia työn tuotantovoimia. Tämä muoto on laajalti vallitseva sellaisten talonpoikaiskansojen keskuudessa, joiden kuitenkin täytyy jo ostaa osa elintarvikkeistaan ja tuotantovälineistään tavaroina, joiden rinnalla on siis jo eriytyneenä olemassa kaupunkien teollisuutta, ja joiden on lisäksi maksettava veroja ja maankorkoa rahassa jne.}
Korkoatuottava pääoma osoittautuu sellaiseksi vain sikäli kuin lainattu raha todella muutetaan pääomaksi ja se tuottaa lisäarvon, josta korko on osa. Tämä ei kuitenkaan kumoa sitä, että korosta ja koron tuottamisesta on prosessista riippumatta tullut siihen kiinteästi kuuluva ominaisuus. Yhtä vähän kuin puuvillan käyttöarvon puuvillana kumoaa se, että se kehrätään tai käytetään jollakin muulla tavalla sen hyödyllisten ominaisuuksien toteennäyttämiseksi. Siten pääomakin osoittaa korkoaluovan voimansa vain siirtymällä tuotantoprosessiin. Mutta niinhän työkykykin osoittaa voimansa luoda arvoa vain, kun se pannaan toimimaan, realisoidaan työnä prosessissa. Tämä ei sulje pois sitä, että se on an sich, kykynä, arvoaluovaa toimintaa eikä tule sellaiseksi vasta prosessissa, vaan on päinvastoin sen edellytys. Sellaisena työkyky ostetaan. Joku voi ostaa sen myös antamatta sen työskennellä (kuten esimerkiksi teatterinjohtaja ostaa näyttelijän estääkseen hänen näyttelemisensä kilpailevassa teatterissa eikä antaakseen hänen näytellä). Käyttääkö se, joka työkyvyn ostaa, hyväkseen sen ominaisuutta, josta hän maksaa, sen ominaisuutta luoda arvoa, ei koske lainkaan myyjää eikä myytävää tavaraa; yhtä vähän kuin se, käyttääkö pääomaa ostava sitä hyväkseen pääomana, siis paneeko hän prosessissa toimimaan sen sisäisen ominaisuuden luoda arvoa. Se, mistä hän maksaa, on kummassakin tapauksessa an sich, mahdollisuutena, ostetun tavaran luonteen mukaan, toisessa tapauksessa työkykyyn, toisessa pääomaan sisältyvä lisäarvo ja kyky säilyttää oma arvonsa. Sen vuoksi myös omalla pääomalla toimiva kapitalisti pitää yhtä lisäarvon osaa korkona, ts. lisäarvona, joka tulee tuotantoprosessista, koska pääoma on vienyt sen siihen siitä riippumatta.
Maankorko ja suhde maa—maankorko saattaa ilmetä vielä salaperäisempänä muotona kuin koron muoto ja suhde pääoma—korko. Mutta järjettömyys ei ole maankoron muodossa ilmaistu eikä hahmottunut siten, että se ilmaisisi pääoman suhteen itseensä. Koska maa itse on (käyttöarvoja) tuottava ja elävä tuotantovoima (käyttöarvoa omaava tai käyttöarvoja tuottava), niin voidaan joko taikauskoisesti sekoittaa käyttöarvo ja vaihtoarvo, olio tuotteeseen sisältyvän työn erityisesti yhteiskunnalliseen muotoon (järjettömyydellä on tällöin perustansa siinä itsessään, koska maankorolla sui generis[14] ei ole mitään tekemistä kapitalistisen prosessin kanssa sellaisenaan) tahi »valistunut» taloustiede voi kiistää sen, että maankorko ylipäänsä on lisäarvon muoto, koska sillä ei ole yhteyttä työhön eikä pääomaan, ja julistaa sen pelkäksi hinnanlisäksi, johon maanomistajalle suo mahdollisuuden maanomistuksen monopoli.
Korkoatuottavan pääoman laita on toisin. Tässä ei ole kysymys pääomalle vieraasta suhteesta, vaan kapitalistisesta suhteesta itsestään, kapitalistisesta tuotannosta syntyvästä ja sille ominaisesta, pääoman itsensä olemuksen ilmaisevasta suhteesta, sellaisesta pääoman asusta, jossa pääoma ilmenee pääomana. Voitto sisältää vielä suhteen prosessoivaan pääomaan, prosessiin, jossa lisäarvo, voitto itse tuotetaan. Voitossa lisäarvon asu on vieraantunut, tullut vieraaksi, eikä sen yksinkertainen asu, eikä siten sen substanssi eikä syntyperusta ole välittömästi havaittavissa. Korkoatuottavassa pääomassa asia ei ole näin; korossa tämä vieraantunut muoto on pikemminkin nimenomaisesti edellytetty, on esillä ja julistettu olennaiseksi. Se on itsenäistynyt, kiinteytynyt vastakohtaisesti lisäarvon todellista luonnetta vastaan. Korkoatuottavassa pääomassa pääoman suhde työhön on hävinnyt. Itse asiassa korko edellyttää voittoa, josta se on vain osa, ja se, miten lisäarvo [915] jakautuu koron ja voiton kesken, eri lajin kapitalistien kesken, on itse asiassa palkkatyöläiselle aivan yhdentekevää.
Korko esiintyy nimenomaisesti pääoman hedelmänä itse kapitalistisesta prosessista erotettuna, siitä riippumatta ja sen ulkopuolella. Se kuuluu pääomalle pääomana. Se menee tuotantoprosessiin ja niin ollen myös tulee siitä. Pääoma on korosta raskaana. Pääoma ei tuo korkoa tuotantoprosessista, vaan vie sen siihen. Koron yli menevä voiton osa, se lisäarvoerä, josta pääoman on kiittäminen vain tuotantoprosessia ja jonka se vasta tuottaa toimivana pääomana, saa sen vuoksi suhteessa korkoon, pääomalle an sich, pääomalle itseään varten, pääomalle pääomana kuuluvaan arvonluomukseen, erityisen asun teollisuusvoittona (yrittäjävoittona, teollisena tai kaupallisena aina sen mukaan, korostetaanko tuotantoprosessia vai kiertokulku prosessia). Näin vielä viimeinenkin lisäarvon muoto, joka jossain määrin muistuttaa alkuperästään, erotetaan ja käsitetään alkuperälleen suoraan vastakkaisessa, eikä ainoastaan vieraantuneessa, muodossa. Näin pääoman ja lisäarvon luonne, kuten kapitalistisen tuotannon luonne ylipäätänsäkin, on täydellisesti mystifioitu.
Koron vastakohtana teollisuusvoitto ilmentää prosessissa olevaa pääomaa prosessin ulkopuolella olevan pääoman vastakohtana, pääomaa prosessina vastakohdaksi pääomalle omaisuutena, niin ollen kapitalistia toimivana kapitalistina, toimivan pääoman edustajana vastakohdaksi kapitalistille pelkkänä pääoman henkilöitymänä, pelkkänä pääoman omistajana. Siten kapitalisti ilmenee työskentelevänä kapitalistina suhteessa itseensä kapitalistina; näin ollen edelleen työläisenä suhteessa itseensä pelkkänä omistajana. Sikäli kuin niin ollen vielä säilyy jokin suhde lisäarvon ja prosessin välillä, se ilmenee juuri sellaisessa muodossa, jossa itse lisäarvon käsite on kielletty. Teollisuusvoitto palautetaan työhön, mutta ei vieraaseen, maksamattomaan työhön, vaan palkkatyöhön, kapitalistille maksettavaan työpalkkaan, kapitalistille, joka näin joutuu samaan kategoriaan palkkatyöläisen kanssa ollen vain paremmin palkattua palkkatyöläislajia — työpalkathan vaihtelevat ylipäänsäkin suuresti.
Raha ei todellakaan muutu pääomaksi siten, että se vaihtuu tavaran aineellisiin tuotannonehtoihin ja että nämä ehdot — työmateriaali, työvälineet, työ — joutuvat työprosessissa käymistilaan, vaikuttavat toisiinsa, yhdistyvät, joutuvat kemialliseen prosessiin ja saostavat tavaran tämän prosessin kiteenä. Näin ei syntyisi milloinkaan pääomaa, ei syntyisi milloinkaan lisäarvoa. Tämä työprosessin abstrakti muoto on pikemminkin yhteinen kaikille tuotantotavoille, millainen niiden yhteiskunnallinen hahmo tai historiallinen määritys sitten onkin. Tästä prosessista tulee kapitalistinen prosessi, raha muuttuu pääomaksi vain, jos 1. tavarantuotanto, tuotteen tuottaminen tavarana, on tuotannon yleinen muoto; 2. jos tavara (raha) vaihtuu työvoimaan (siis tosiasiallisesti työhön) tavarana ja työ niin ollen on palkkatyötä; 3. näin on kuitenkin vain, jos objektiiviset ehdot, siis (koko tuotantoprosessia tarkastellen) tuotteet ovat työtä vastassa itsenäisinä voimina, sen ei-omaisuutena, vieraana omaisuutena ja siten muodoltaan pääomana.
Työ palkkatyönä ja työnehdot pääomana — niin muodoin kapitalistin omaisuutena: työn ehdot ovat kapitalistissa henkilöityviä itseriittoisia omistajia ja ilmentävät työtä vastaan kapitalistin omistusta, niiden itseriittoista omistusta ovat saman suhteen ilmaus vain sen vastakkaisista kohtioista. Tämä kapitalistisen tuotannon ehto on sen pysyvä tulos. Tämä tulos on kapitalistisen tuotannon itsensä asettama edellytys: kapitalistinen tuotanto on itsensä edellytys, siis edellytetty ehtojensa mukana, niin pian kuin se on kehittynyt ja toimii sitä vastaavissa suhteissa. Kapitalistinen tuotantoprosessi ei siis ole tuotantoprosessi sinänsä; tämä sen elementtien vastakohtainen yhteiskunnallinen määritys kehittyy ja realisoituu vain itse prosessissa, jota tämä määritys luonnehtii läpikotaisin ja jonka se tekee juuri täksi yhteiskunnallisesti määrätyksi tuotantotavaksi, kapitalistiseksi tuotantoprosessiksi.
[916] Sikäli kuin pääoma — ei tietty pääoma, vaan pääoma yleensä — vasta muodostuu, sen muodostumisprosessi on sitä edeltävän yhteiskunnallisen tuotantotavan hajoamisprosessi, erottamistuote. Se on siis historiallinen prosessi ja tiettyyn historialliseen jaksoon kuuluva prosessi. Se on pääoman historiallinen syntymiskausi. (Samalla tavalla ihmisen oleminen on tulos aikaisemmasta prosessista, jonka orgaaninen elämä on käynyt läpi. Vasta tietyssä pisteessä ihmisestä tulee ihminen. Mutta kun ihminen kerran on ilmaantunut, hän on ihmishistorian pysyvä edellytys samoin kuin sen pysyvä tuote ja tulos, ja hän on edellytys vain omana tuotteenaan ja tuloksenaan.) Tässä työn täytyy vasta erota työnehdoista, joiden kanssa se oli identtinen aikaisemmassa muodossaan. Vasta siten siitä tulee vapaata työtä ja vasta siten sen ehdot muuttuvat sitä vastaan pääomaksi. Pääoman pääomaksi tulemisen prosessi eli sen kehitys ennen itse kapitalistista tuotantoprosessia ja sen realisoituminen tässä prosessissa kuuluvat näin kahteen historiallisesti erilaiseen kauteen. Jälkimmäisessä pääoma on oletettu, sen oleminen itsestään toimivana on edellytetty. Edellisessä se on toisen yhteiskuntamuodon hajoamisprosessin saostuma. Se on jonkin toisen muodon tuote, ei oman uusintamisensa niin kuin myöhemmin. Kapitalistinen tuotanto toimii palkkatyön perustalla palkkatyön ollessa sen olemassa oleva, mutta samalla myös sen alituisesti uusintama perusta. Se toimii niin muodoin myös pääoman perustalla pääoman ollessa työnehtojen asu, kapitalistisen tuotannon annettu edellytys, edellytys, joka kuitenkin palkkatyön tavoin on sen alituisesti asettama, sen alituinen tuote.
Tällä perustalla esimerkiksi raha on sinänsä pääomaa, koska tuotannonehdot ovat sellaisenaan vieraantuneessa muodossa työtä vastassa, esiintyvät vieraana omaisuutena sitä vastassa ja sellaisena hallitsevat sitä. Pääomaa voidaan silloin myös myydä tavarana, jolla on tämä ominaisuus, ts. pääomaa voidaan myydä pääomana kuten tapahtuu lainattaessa pääomaa korkoa vastaan.
Mutta pääoman ja kapitalistisen tuotannon ominaisesti yhteiskunnallisen määrityksen momentin — kysymyksessä on ominaisesti yhteiskunnallinen määritys, joka saa juridisen ilmauksen pääomassa omaisuutena, pääomaomaisuudessa omaisuuden erityisenä muotona — näin kiinteytyessä ja koron ilmetessä näin ollen sellaisena lisäarvon osana, jonka pääoma tuottaa tässä määrityksessä, erotettuna tästä määrityksestä prosessin määrityksenä ylipäänsä, täytyy ilmeisesti toisen lisäarvon osan, koron yli menevän voiton osan, teollisuusvoiton, esiintyä arvona, joka ei ole peräisin pääomasta pääomana, vaan tuotantoprosessista erotettuna yhteiskunnallisesta määrityksestään, joka onkin jo saanut erityisen olemassaolotapansa ilmauksessa »pääoma—korko». Mutta pääomasta erotettuna tuotantoprosessi on työprosessi yleensä. Teollisuuskapitalisti eroten itsestään kapitalistina, teollisuudenharjoittaja erotukseksi itsestään kapitalistina, pääoman omistajana on siis enää vain yksinkertainen toimihenkilö työprosessissa, ei toimiva pääoma, vaan toimihenkilö pääomasta riippumatta, siis työprosessin sinänsä erityinen edustaja, työläinen. Tällä keinoin teollisuusvoitto muutetaan sitten onnellisesti työpalkaksi, se liittyy tavallisen työpalkan kategoriaan, josta se eroaa enää vain määrällisesti ja siten, että sen maksamisella on erityinen muoto, ts. että kapitalisti maksaa sen itse itselleen sen sijaan, että joku muu maksaisi sen hänelle.
Tässä voiton viimeisessä jakautumisessa koroksi ja teollisuusvoitoksi ei lisäarvon (ja niin ollen pääoman) luonne ole ainoastaan sumentunut, vaan se on nimenomaisesti esitetty jonakin aivan erilaisena.
Korko ilmaisee yhden lisäarvon osan; pelkän erityisen nimen alla erotetun osuuden voitosta; osuuden, joka tulee pääoman pelkälle omistajalle, jonka tämä sieppaa. Mutta tämä pelkkä määrällinen jakaminen muuttuu laadulliseksi jakamiseksi, joka antaa kummallekin osalle muuttuneen asun, asun, missä ei näy enää jälkeäkään sen alkuperäisestä olemuksesta. [917] Tätä vahvistaa lähinnä se, että korko ei esiinny tuotannolle yhdentekevänä jakona, joka tapahtuu »satunnaisesti» vain silloin, kun teollisuudenharjoittaja toimii vieraalla pääomalla. Myös silloin, kun hän toimii omalla pääomallaan, hänen voittonsa jakautuu koroksi ja teollisuusvoitoksi. Tällöin siis pelkkä määrällinen jako määritetään jo laadulliseksi jaoksi, joka on riippumaton siitä satunnaisesta seikasta, onko teollisuudenharjoittaja pääomansa omistaja vai ei-omistaja, laadulliseksi jaoksi, joka juontuu pääoman ja kapitalistisen tuotannon itsensä luonteesta. Korko ja teollisuusvoitto eivät ole vain kaksi eri henkilöille jaettua osuutta voitosta, vaan kaksi erityistä voiton kategoriaa, jotka ovat eri suhteessa pääomaan, siis suhteessa pääoman eri määrityksiin. Tämä itsenäistyminen, aikaisemmin kehitellyistä perusteista riippumatta, vahvistuu sitäkin helpommin, kun korkoatuottava pääoma esiintyy historiallisena muotona ennen teollisuuspääomaa ja on edelleen olemassa sen rinnalla vanhassa muodossaan ja kun teollisuuspääoma alistaa sen yhtenä erityisenä nuotonaan kapitalistiselle tuotannolle vasta oman kehityksensä kulussa.
Pelkästään määrällinen jakaminen muuttuu siten laadulliseksi jakautumiseksi. Pääoma itse jakautuu. Sikäli kuin pääoma on kapitalistisen tuotannon edellytys, sikäli kuin se siis ilmaisee työnehtojen vieraantuneen muodon, ominaisesti yhteiskunnallisen suhteen, se realisoituu korossa. Se realisoi luonteensa pääomana korossa. Toisaalta, sikäli kuin pääoma toimii prosessissa, tämä prosessi ilmenee ominaisesti kapitalistisesta luonteestaan, ominaisesti yhteiskunnallisesta määrityksestään erotettuna — pelkkänä työprosessina ylipäänsä. Sikäli kuin kapitalisti näin ollen puuttuu prosessiin, hän ei puutu siihen kapitalistina, sillä hänen tämä luonteensa on diskontoitu korossa, vaan työprosessin ylipäänsä toimihenkilönä, työläisenä, ja hänen työpalkkansa esiintyy teollisuusvoitossa. Kyseessä on erityinen työn laji — johtamistyö — mutta työnlajithan ovat ylipäänsä keskenään erilaisia.
Näissä kahdessa lisäarvon muodossa eivät lisäarvon luonne, pääoman olemus ja kapitalistisen tuotannon luonne siis ole ainoastaan sumentuneet täydellisesti, vaan kääntyneet vastakohdakseen. Mutta myös pääoman luonne ja asu ovat tulleet täydelliseksi samassa määrin kuin esineiden subjektivointi, subjektien esineellistyminen [Versachlichung], ja syyn ja vaikutuksen kääntyminen ylösalaisin, uskonnollinen quidproquo,[15] pääoman puhdas muoto R — R', esitetään ja ilmaistaan järjettömänä, ilman mitään välitystä. Samoin suhteiden luutuminen, niiden esittäminen ihmisten suhteina esineisiin, joilla on tietty sosiaalinen luonne, on muovautunut aivan toisella tavalla kuin tavaran yksinkertaisessa ja rahan jo monimutkaisemmassa mystifioinnissa. Transsubstantiaatio, fetisismi on tässä viety loppuun.
Korko sinänsä ilmaisee siis juuri työnehtojen olemisen pääomana yhteiskunnallisessa vastakohtaisuudessaan ja niiden muuttumisen henkilöityneiksi voimiksi työtä vastaan ja työn yli. Se on tiivistetty ilmaus työnehtojen vieraantuneesta luonteesta suhteessa subjektin toimintaan. Se esittää pääoman omistuksen tai pelkän pääomaomaisuuden keinona anastaa vieraan työn tuotteita, herruutena vieraaseen työhön. Mutta se esittää tämän pääoman luonteen jonakin, mikä kuuluu pääomalle tuotantoprosessin itsensä ulkopuolella, eikä suinkaan ole itse tämän tuotantoprosessin erityisen määrityksen tulos. Korko ei esitä pääoman vieraantunutta luonnetta työn vastakohtana, vaan päinvastoin ilman suhdetta työhön, pelkkänä yhden kapitalistin suhteena toiseen, siis itse pääoman ja työn suhteelle täysin ulkoisena ja yhdentekevänä määrityksenä. Voiton jako kapitalistien kesken on sellaisenaan työläiselle yhdentekevää. Siis korossa, voiton asussa, jossa pääoman vastakohtainen luonne saa erityisen ilmauksen, se saa ilmauksen, jossa tämä vastakohtaisuus on sumentunut kokonaan ja se on nimenomaisesti jätetty syrjään. Sikäli kuin korko ylipäänsä esittää, paitsi rahan, tavaran jne. kykyä lisätä omaa arvoaan, lisäarvon niistä kasvavana, niiden luonnollisena hedelmänä, siis on pelkkä päämystifikaation ilmaus äärimmäisessä muodossa, sikäli kuin korko ylipäänsä esittää yhteiskunnallista suhdetta sellaisenaan, se ilmaisee [918] vain kapitalistien välisen suhteen, ei suinkaan pääoman ja työn välistä suhdetta.
Toisaalta tämä koron muoto antaa voiton toiselle osalle teollisuusvoiton laadullisen muodon, teollisuuskapitalistin — ei kapitalistina, vaan työläisenä (teollisuudenharjoittajana) — työstä maksettavan työpalkan laadullisen muodon. Ne erityiset tehtävät, jotka kapitalistin on sellaisenaan suoritettava työprosessissa ja jotka kuuluvat hänelle juuri erotukseksi työläisestä, esitetään pelkkinä työtehtävinä. Hän luo lisäarvoa, ei siksi että työskentelee kapitalistina, vaan siksi että hän, kapitalisti, myös työskentelee. Aivan kuin kuningasta, joka kuninkaana komentaa nimellisesti armeijaa, ei asetettaisi komentamaan sitä sen vuoksi, että hän komentaa, esittää sotapäällikön osaa kuninkaanarvon omistajana, vaan että hän on kuningas, koska komentaa, hoitaa sotapäällikön tehtävää. Jos osa lisäarvosta erotetaan siten kokonaan riistoprosessista, niin toinen osa — teollisuusvoitossa — esitetään lisäarvon suorana vastakohtana, ei vieraan työn anastamisena, vaan oman työn luomana arvona. Tämä lisäarvon osa ei siis ole enää lainkaan lisäarvoa, vaan sen vastakohta, vastike tehdystä työstä. Koska [korkoatuottavan] pääoman vieraantunut luonne, sen vastakohtaisuus suhteessa työhön, on riistoprosessin, tämän vieraantumisen todellisen toiminnan ulkopuolella, on kaikkinainen vastakohtainen luonne poistettu itse tästä prosessista. Sen vuoksi todellinen riisto, se missä [kapitalistisen tuotannon] vastakohtainen luonne toteutuu ja vasta todella manifestoituu, ilmenee suoranaisesti vastakohtanaan, aineellisesti erityisenä työn lajina, mutta samaan työn yhteiskunnallisen määritykseen — palkkatyöhön — samaan työn kategoriaan kuuluvana. Riistämistyö samastetaan tässä sen työn kanssa, jota riistetään.
Tämä voiton yhden osan muuttuminen teollisuusvoitoksi juontuu toisen osan muuttumisesta koroksi. Toiselle lankeaa pääoman yhteiskunnallinen muoto — että se on omaisuutta; toiselle pääoman taloudellinen tehtävä, sen tehtävä työprosessissa, mutta vapautettuna, abstrahoituna siitä yhteiskunnallisesta muodosta, missä sillä on tämä tehtävä. Miten tätä perustellaan oppineesti, sitä tarkastellaan lähemmin käsiteltäessä voiton apologeettista esittämistä valvontatyön palkkana. Kapitalisti samastetaan tällöin johtajaansa, kuten jo Smith pani merkille.[16]
Osa palkoista kylläkin sisältyy teollisuusvoittoon (milloin johtaja ei saa tätä palkkaa). Pääoma esiintyy tuotantoprosessissa työn johtajana, sen komentajana (captain of industry) ja esittää siten toimeliasta osaa itse työprosessissa. Mutta sikäli kuin nämä tehtävät johtuvat kapitalistisen tuotannon ominaisesta muodosta — siis pääoman herruudesta työhön sille kuuluvana työvälineenä, pääoman luonteesta, pääoman, joka esiintyy yhteiskunnallisena yksikkönä, työn yhteiskunnallisen muodon subjektina, muodon, joka henkilöityy pääomassa valtana työhön — tämä riistämiseen liittyvä työ (joka voidaan myös siirtää johtajalle) on työtä, joka kyllä sisältyy tuotteen arvoon yhtä hyvin kuin palkkatyöläisenkin työ, aivan kuten orjanomistusjärjestelmässä orjien valvojan työ on maksettava yhtä lailla kuin itse työläisenkin työ. Jos ihminen on itsenäistänyt suhteensa omaan luontoonsa, ulkoiseen luontoon ja muihin ihmisiin uskonnollisessa muodossa niin, että nämä mielteet hallitsevat häntä, niin hän tarvitsee pappeja ja heidän työtään. Mutta tietoisuuden uskonnollisen muodon ja sen suhteiden kadotessa lakkaa myös tämä papin työ sisältymästä yhteiskunnalliseen tuotantoprosessiin. Papin mukana lakkaa papin työ ja samoin kapitalistin mukana työ, jonka hän suorittaa kapitalistina tai suorituttaa toisella. (Orjuutta koskeva esimerkki esitettävä lainausten avulla.[17])
Muuten tämä apologia, voiton palauttaminen työpalkaksi valvontatyön palkkana, kääntyy itse apologeettoja vastaan; siinä, että englantilaiset [919] sosialistit ovat oikeutetusti vastanneet: hyvä on, teidän pitää tulevaisuudessa saaman vain tavallisen johtajan palkka; teidän teollisuusvoittonne on palautettava asiallisesti eikä vain nimellisesti valvonta- tai johtamistyön palkkoihin.
{Tässä yhteydessä ei tietenkään voida paneutua tähän narrimaisuutcen ja joutavaan lörpöttelyyn kaikkine ristiriitaisuuksilleen. Esimerkiksi teollisuusvoitto nousee ja laskee käänteisessä suhteessa sekä korkoon että maankorkoon. Työn valvonnalla, tietyllä määrällä työtä, jonka kapitalisti todella tekee, ei kuitenkaan ole sen kanssa mitään tekemistä, sen enempää kuin työpalkan laskunkaan kanssa. Tämän lajin työpalkalla on näet se ominainen piirre, että se laskee ja nousee käänteisessä suhteessa todelliseen työpalkkaan (sikäli kuin voiton suhdeluku on lisäarvon suhdeluvun määräämä; ja sikäli kuin kaikki tuotannonehdot pysyvät muuttumattomina, se on yksinomaisesti tämän lisäarvon suhdeluvun määräämä). Mutta tällaiset »pikku ristiriidat» eivät kumoa noiden töiden samuutta apologeettisen vulgaaritaloustieteilijän päässä. Työ, jonka kapitalisti tekee, pysyy ehdottomasti samana, maksaapa hän työpalkkoja vähän tai paljon, ovatpa työläiset paremmin tai huonommin palkattuja. (Aivan kuten työpäivästä maksettava työpalkka ei vaikuta itse työn määrään.) Vieläkin vähemmän. Sillä työläinen työskentelee voimaperäisemmin paremmalla palkalla. Sitä vastoin kapitalistin työ on täysin määrätty, sen määrää laadullisesti ja määrällisesti se työmäärä, jota hänen on johdettava, ei tämän työmäärän palkka. Kapitalisti voi voimaperäistää työtään yhtä vähän kuin työläinen voi käsitellä puuvillaa enemmän kuin sitä on hänen säätävillään tehtaassa.}
Englantilaiset sosialistit sanovat edelleen: johtamistoimi, valvontatyö voidaan yhtä lailla ostaa markkinoilta ja se on tuotettavissa ja niin ollen myös ostettavissa suhteellisesti yhtä huokealla kuin jokainen muukin työvoima. Kapitalistinen tuotanto itse on johtanut siihen, että pääomanomistuksesta (sekä oman että vieraan pääoman) kokonaan erotettua johtamistyötä on tarjolla liikamäärin. On tullut täysin tarpeettomaksi, että kapitalistit tekisivät tämän johtamistyön. Se on realiter[18] olemassa pääomasta irrallaan, ei teollisuuskapitalistin ja rahakapitalistin luulotellussa erossa, vaan teollisuusjohtajan jne. erossa kaiken lajin kapitalisteista. Paras todistus: ensiksi työläisten itsensä perustamat osuuskunnalliset tehtaat. Ne todistavat, että tuotannon toimihenkilönä kapitalisti on tullut työläiselle tarpeettomaksi yhtä suuressa määrin kuin maanomistajan tehtävä näyttää kapitalistista itsestään tarpeettomalta porvarillisen tuotannon tehtävänä. Toiseksi, sikäli kuin kapitalistin työ ei johdu [tuotannon] prosessista kapitalistisena prosessina, ja lakkaa siis itsestään pääoman mukana, sikäli kuin se ei ole vain nimi vieraan työn riistämistoiminnalle, ts. sikäli kuin se johtuu työn yhteiskunnallisesta muodosta (yhteistyöstä, työnjaosta jne.), sikäli tämä työ on aivan yhtä riippumaton pääomasta kuin tämä yhteiskunnallisen työn muotokin niin pian kuin se on riisunut kapitalistisen verhonsa. Väite, että tämä työn valvonnan työ on välttämätön kapitalistisena työnä, kapitalistin toimintana, merkitsee vain sitä, että vulgaaritaloustieteilijä ei voi kuvitella pääoman kohdussa kehittynyttä yhteiskunnallista tuotantovoimaa eikä työn yhteiskunnallista luonnetta irrallaan tästä kapitalistisesta muodosta, sen momenttien vieraantumisen, vastakohtaisuuden ja ristiriidan muodosta, irrallaan sen nurinkääntymisestä ja vaihdoksesta. Ja juuri tätä me väitämme. [XV — 919]
| * | * | |
| * |
[XVIII —1142] {Kapitalistin todellinen voitto on suurimmaksi osaksi vieraannuttamisvoittoa ja kapitalistin »yksilöllisellä työllä» on erityisen suuri pelivara tällä alueella, missä ei ole kysymys lisäarvon luomisesta, vaan koko kapitalistiluokan kokonaisvoiton jakamisesta sen yksittäisten jäsenten kesken kaupan alueella. Tämä ei liikuta meitä tällä erää. Tietyt voiton lajit, esimerkiksi keinotteluun perustuvat, liikkuvat pelkästään tuolla alueella. Niiden tarkastelu ei siis lainkaan kuulu tähän. Osoittaa pikemminkin vain vulgaaritaloustieteen nautamaista typeryyttä, että se — nimenomaan esittääkseen voiton »palkkana» — sekoittaa vieraannuttamisvoiton yhteen voiton kanssa, sikäli kuin tämä on peräisin lisäarvosta. Katso esimerkiksi arvon Roscher. Tällaisille aaseille on siis myös aivan luonnollista, että he sekoittavat eri tuotannonalojen kapitalistien laskentaerät ja kompensaatioperusteet koko kapitalistiluokan kokonaisvoittoa jaettaessa kapitalistien harjoittaman työläisten riistämisen perusteisiin, niin sanoaksemme voiton sellaisenaan syntyperusteisiin.} [XVIII — 1142]
[XV — 919] Korkoatuottavassa pääomassa — voiton jakautumisessa koroksi ja teollisuusvoitoksi — pääoma on siis saanut esineellisimmän muotonsa, puhtaan fetissimuotonsa, ja lisäarvon luonne esitetään sellaisena, missä siitä ei ole jäljellä mitään. Pääoma — esineenä — ilmenee tässä arvon itsenäisenä lähteenä, arvoa luovana samalla tavalla kuin maa tuottaessaan maankoron ja työ tuottaessaan työpalkan (osaksi varsinaisen työpalkan, osaksi teollisuusvoiton). Tämän näkökannan edustajat ovat vieläkin sitä mieltä, että tavaran hinnasta on kylläkin edelleen maksettava työpalkka, korko ja maankorko, mutta ne maksetaan siitä, koska siihen sisältyvä maa luo maankoron, siihen sisältyvä pääoma koron ja siihen sisältyvä työ työpalkan; koska ne luovat nämä arvonosat, jotka juoksevat niiden vastaaville omistajille tai edustajille, [920] maanomistajalle, kapitalistille ja työläiselle (palkkatyöläiselle ja teollisuudenharjoittajalle). Se, että toisaalta tavaroiden hinta määrää työpalkan, maankoron ja koron, toisaalta koron, maankoron ja työpalkan hinta määrää tavaroiden hinnan, ei siis tältä näkökannalta ole millään muotoa ristiriita teoriassa tai, jos onkin, niin se on samalla todellisen hintojen liikkeen ristiriita, kehä.
Korkokanta kylläkin heilahtelee, mutta vain niin kuin muidenkin tavaroiden markkinahinta, kysynnän ja tarjonnan suhteen mukaan. Tämä ei kumoa korkoa pääomaan sisäisesti kuuluvana sen enempää kuin tavaranhintojen heilahtelut kumoavat hintoja tavaroiden määrityksinä.
Siten maa, pääoma ja työ ilmenevät toisaalta — sikäli kuin ne ovat maankoron, koron ja työpalkan lähteet ja nämä ovat tavaranhinnan perustavat osat — elementteinä, jotka luovat arvon; toisaalta ne ilmenevät — sikäli kuin ne virtaavat kunkin arvontuotantovälineen omistajalle, tuovat niille niiden luoman tuotteen arvonosan — tulolähteinä, ja maankoron, koron ja työpalkan muodot jakautumisen muotoina. (Kuten myöhemmin näemme, on vain johdonmukaista typeryyttä, että vulgaaritaloustieteilijät, kriittisen taloustieteen vastakohtana, käsittävät jakautumissuhteet vain tuotantosuhteiksi sub alia specie,[19] kun taas kriittiset taloustieteilijät erottavat ne, eivätkä havaitse niiden samuutta.)
Korkoatuottavassa pääomassa pääoma ilmenee arvon tai lisäarvon itsenäisenä lähteenä, jonka se omistaa rahana tai tavarana. Ja se on tämä lähde sinänsä, esineellisessä asussaan. Sen täytyy tosin mennä tuotantoprosessiin realisoidakseen tämän ominaisuutensa, mutta niin täytyy maan ja työnkin.
Näin ollen on ymmärrettävää, miksi vulgaaritaloustiede pitää muotoa »maa—maankorko, pääoma—korko, työ—työpalkka» parempana kuin muotoa, jota Smith ym. käyttävät osista, joista hinta muodostuu (tai pikemminkin osista, joihin hinta jakautuu), muotoa, jossa esiintyy »pääoma—voitto», jota käyttäen yleensäkin kaikki klassiset taloustieteilijät ilmaisevat pääomasuhteen sellaisenaan. Voittoon sisältyy vielä [vulgaaritaloustieteelle] häiritsevä suhde [tuotanto]prosessiin, ja lisäarvon ja kapitalistisen tuotannon tosi luonne — erotukseksi sen ulkonaisesta hahmosta — on vielä enemmän tai vähemmän havaittavissa oleva. Tästä tulee loppu, kun korko esitetään pääoman varsinaisena tuotteena ja samalla lisäarvon toinen osa, teollisuusvoitto, katoaa kokonaan joutuen työpalkan kategoriaan.
Klassinen poliittinen taloustiede yrittää palauttaa rikkauden erilaiset kiinteät ja toisilleen vieraat muodot analyysilla sisäiseen yhteyteensä ja kuoria niiltä asun, jossa ne ovat toistensa rinnalla yhdentekevinä; se haluaa käsittää sisäisen yhteyden erotukseksi ilmenemismuotojen moninaisuudesta. Niin ollen se palauttaa maankoron lisävoittoon, jolloin maankorko lakkaa olemasta erityinen itsenäinen muoto, ja se erotetaan näennäisestä lähteestään, maasta. Samoin se riisuu korolta sen itsenäisen muodon ja osoittaa sen voiton osaksi. Siten se on palauttanut kaikki tulon muodot ja kaikki itsenäiset asut, nimikkeet, joiden turvin ei-työläinen ottaa osan tavaran arvosta, yhteen voiton muotoon. Mutta voitto hajoaa lisäarvoksi, koska koko tavaran arvo hajoaa työksi; tavaraan sisältyvän työn maksettu osa hajoaa työpalkaksi ja sen ylimenevä osa siis maksamattomaksi työksi, eri oikeusperusteiden turvin haltuunotetuksi, mutta pääoman aikaansaamaksi lisätyöksi. Klassinen taloustiede joutuu tässä analyysissä silloin tällöin ristiriitaan itsensä kanssa; se yrittää usein suorittaa tuon palauttamisen, osoittaa eri muotojen lähteen samuuden välittömästi, ilman välijäseniä. Tämä seuraa kuitenkin välttämättä sen analyyttisestä menetelmästä, [921] josta kritiikin ja käsittämisen täytyy alkaa. Sillä ei ole intressiä kehitellä geneettisesti eri muotoja, vaan palauttaa ne analyysin tietä sisäiseen yhteyteensä, koska se lähtee niistä annettuina edellytyksinä. Analyysi on kuitenkin välttämätön edellytys geneettiselle esitykselle, todellisen muotoutumisprosessin käsittämiselle eri vaiheissaan. Klassinen taloustiede on lopulta puutteellinen ja virheellinen sen vuoksi, että se ei käsitä pääoman perusmuotoa, vieraan työn anastamiseen suuntautunutta tuotantoa, historialliseksi muodoksi, vaan yhteiskunnallisen tuotannon luonnonmuodoksi; juuri tuon käsityksen syrjäyttämiselle se kuitenkin itse raivaa tietä analyysillaan.
Aivan toisin on laita vulgaaritaloustieteen, joka leviää vasta, kun taloustiede itse on analyysillaan hajottanut omat edellytyksensä, pannut ne horjumaan, kun siis vastakohta taloustieteelle on jo olemassa enemmän tai vähemmän taloustieteellisessä, utopistisessa, kriittisessä ja vallankumouksellisessa muodossa. Sillä poliittisen taloustieteen ja sen itsensä synnyttämän vastakohdan kehitys seuraavat kapitalistiseen tuotantoon sisältyvien yhteiskunnallisten vastakohtien ja luokkataisteluiden todellista kehitystä. Vasta kun poliittinen taloustiede on saavuttanut tietyn kehitystason — siis A. Smithin jälkeen — ja omaksunut vakiintuneita muotoja, eroaa siinä oleva elementti — ilmiöiden pelkkä jäljentäminen niiden mieltämisenä — sen vulgaariaines siitä erityiseksi taloustieteen esitykseksi. Siten Say erottaa A. Smithin läpi juoksevat vulgaarikäsitykset ja kiteyttää ne erilleen omaksi kristallisaatioksi. Ricardon ja hänen aikaansaamansa taloustieteen edelleen kehittymisen myötä saa myös vulgaaritaloustieteilijä uutta ravintoa (hänhän ei tuota itse mitään), ja mitä suuremman täydellisyyden taloustiede saavuttaa, siis tunkeutuu syvälle kohteeseensa ja kehittyy ristiriitaisena järjestelmänä, sitä itsenäisempänä sen oma vulgaariaines astuu sitä vastaan rikastuneena aineistolla, jonka se on järjestänyt omalla tavallaan, kunnes se lopulta saa parhaimman ilmauksensa akateemis-synkretistisenä ja eklektis-periaatteettomana kompilaationa.
Samassa määrin kuin taloustiede etenee syvemmälle, se ei ainoastaan itse esitä vastakohtia, vaan sen oma vastakohta astuu sitä vastaan yhteiskunnan taloudellisen elämän todellisten vastakohtien kehityksen myötä. Samassa määrin vulgaaritaloustiede tulee tietoisesti apo-logeettisemmaksi ja yrittää jaarittelemalla väkisin poistaa ajatukset, joihin vastakohdat sisältyvät. Say ilmenee niin muodoin vielä kriitikkona ja puolueettomana — koska hän löytää Smithiltä vastakohdat vielä suhteellisen kehittymättöminä — verrattuna esimerkiksi Bastiatiin, ammattimaiseen sopusoinnun julistajaan ja apologeettaan, joka kyllä tapasi vastakohdat sekä Ricardon taloustieteessä itse taloustieteen sisällä kehittyneinä että sosialismissa ja ajan luokkataisteluissa kehittyvinä. Tähän tulee lisäksi se, että varhemmissa vaiheissaan vulgaaritaloustiede ei vielä löydä ainesta täysin muokattuna, siis sen täytyy itse olla vielä enemmän tai vähemmän osallisena taloudellisten ongelmien ratkaisussa taloustieteen näkökannalta, kuten esimerkiksi Sayn, kun taas Bastiatin tehtävänä on vain plagioida ja järkeillä klassisen taloustieteen epämiellyttävä puoli olemattomiin.
Bastiat ei kuitenkaan edusta vielä viimeistä vaihetta. Hän kunnostautuu vielä oppineisuuden puutteessa ja pelkästään pinnallisessa tuttavuudessa tieteen kanssa, tieteen, jota hän kaunistelee hallitsevan luokan eduksi.
Hänellä apologetiikka on vielä intohimoista, ja se onkin hänen varsinainen työnsä, koska hän ottaa taloustieteen sisällön muilta, niin kuin hänen tarkoituksiinsa sopii. Viimeinen muoto on professoraalimuoto, joka käy toimeen »historiallisesti» ja kerää viisaan maltillisesti kaikkialta »parhaan», jolloin kiinnostuksen kohteena eivät ole ristiriidat joita syntyy, vaan täydellisyys. Se on hengen riistämistä [922] kaikilta järjestelmiltä, niiden kärjen katkaisemista ja niiden kokoamista sopuisaksi otekokoelmaksi. Apologetiikan kiivautta hillitsee tässä oppineisuus, joka suhtautuu hyväntahtoisen alentuvasti taloudellisten ajattelijoiden liioitteluihin antaen niiden vain erikoisuuksina uiskennella mauttomassa vellissään. Koska tällaisia töitä ilmaantuu vasta sitten, kun poliittinen taloustiede on tieteenä saavuttanut kaarensa päätepisteen, ne ovat samalla tämän tieteen hautapaikka. (Tarvitsee tuskin mainita, että vulgaaritaloustiede on yhtä ylevänä sosialististen kuvitelmien yläpuolella.) Jopa Smithin, Ricardon jne. todellinenkin ajatus — eikä vain sen oma vulgaariaines — ilmenee tässä ajatuksettomana ja muutetaan vulgarismiksi. Muuan tämän lajin mestari on herra professori Roscher, joka on vaatimattomasti julistautunut poliittisen taloustieteen Thukydideeksi.[20] Roscherin yhtäläisyys Thukydideen kanssa perustuu ehkä siihen käsitykseen, mikä hänellä on Thukydideestä, että tämä nimittäin olisi alituisesti sekoittanut syyn ja vaikutuksen toisiinsa.
Korkoatuottavan pääoman muodossa käy tosin aivan selvästi ilmi, että pääoma ottaa vieraan työn hedelmät haltuunsa ilman työtä. Pääomahan ilmenee tässä sellaisessa muodossa, jossa se on erotettu tuotantoprosessista prosessina. Mutta vain tässä muodossa se voi tehdä sen ilman työtä, koska se itse asiassa astuu työprosessiin itsestään, ilman työtä elementtinä, joka itsessään luo arvoa, on arvon lähde. Jos se ottaakin osan tuotteen arvosta haltuunsa ilman työtä, niin se on myös luonut tuon osan ilman työtä, itse itsestään, ex proprio sinu.[21]
Klassisille ja niin muodoin kriittisille taloustieteilijöille vieraantumisen muoto tuottaa vaikeuksia, ja he yrittävät riisua sen analyysin avulla, vulgaaritaloustiede sitä vastoin tuntee olonsa täysin kotoiseksi vasta juuri tuossa vieraantuneisuudessa, jossa arvon eri osat ovat toisiaan vastassa: aivan niin kuin skolastikko tuntee olonsa kotoiseksi kaavassa jumala—isä, jumala—poika ja jumala—pyhä henki, niin vulgaaritaloustieteilijäkin kaavassa maa—maankorko, pääoma—korko, työ—työpalkka. Juuri tässä muodossahan nämä suhteet näyttävät ilmiössä olevan välittömästi yhteydessä toisiinsa, tässä muodossa ne siis elävät myös kapitalistisen tuotannon vankeina olevien tuotannon edustajien mielteissä ja tietoisuudessa. Vulgaaritaloustiede tuntee itsensä sitä yksinkertaisemmaksi, luonnonmukaisemmaksi ja yleishyödyllisemmäksi, sitä etääntyneemmäksi kaikkinaisesta teoreettisesta hiustenhalkomisesta, mitä enemmän se pitäytyy vain kääntämään tavanomaiset mielteet doktrinaariselle kielelle. Mitä vieraantuneemmassa muodossa se niin ollen käsittää kapitalistisen tuotannon muodostumat, sitä lähempänä se on tavallisen käsityksen elementtiä, sitä enemmän se siis on luonnollisessa elementissään.
Tämä tekee sitä paitsi sangen hyvän palveluksen apologetiikalle. Sillä esimerkiksi kaavassa maa—maankorko, pääoma—korko, työ—työpalkka lisäarvon eri muodot ja kapitalistisen tuotannon asut [Gestalten] eivät ole toisiaan vastassa vieraantuneina, vaan vieraina ja yhdentekevinä, pelkästään erilaisina, ilman vastakohtaisuutta, Eri tulot juoksevat aivan eri lähteistä, yhdet maasta, toiset pääomasta, kolmannet työstä. Niillä ei siis ole toisiinsa mitään vihamielistä yhteyttä, koska niillä ei ylipäänsä ole mitään sisäistä yhteyttä. Jos ne nyt toimivatkin tuotannossa yhdessä, niin ne toimivat harmonisesti, sopusointua ilmaisten, aivan kuin esim. talonpoika, härkä, aura ja maa työskentelevät erilaisuudestaan huolimatta yhdessä sopusointuisesti maanviljelyksessä, todellisessa tuotantoprosessissa. Sikäli kuin niiden välillä esiintyy vastakohtaisuutta, niin se johtuu pelkästään kilpailusta siitä, kuka tuotannon edustajista ottaa enemmän haltuunsa tuotteesta, arvosta, jonka he ovat luoneet yhdessä. Jos tämä johtaakin satunnaisesti tappeluun, osoittautuu maan, pääoman ja työn välisen kilpailun lopputulokseksi sitten kumminkin loppujen lopuksi, että [923] riidellessään keskenään jakamisesta ne ovat lisänneet tuotteen arvoa kilpailuinnollaan niin, että jokainen saa suuremman palasen, että itse niiden kilpailu esiintyy vain niiden sopusoinnun kannustavana ilmauksena.
Herra Arnd sanoo esimerkiksi Rauta arvostellessaan:
»Samoin tekijä sallii eräiden edeltäjiensä johtaa hänet lisäämään kolmeen kansallisen rikkauden elementtiin (työpalkka, pääomankorko ja maankorko) neljänneksi yrittäjävoiton; tällöin tuhoutuu koko meidän tieteemme » (!) »edelleen kehittymisen perusta, jonka A. Smith niin suurta harkintaa noudattaen laski, minkä vuoksi käsillä olevassa teoksessa ei ole ajateltavissakaan mitään sellaista kehitystä.» (Karl Arnd. Die naturgemässe Volkswirthschaft, gegenüber dem Monopoliengeiste und dem Communismus, mit einem Rückblicke auf die einschlagende Literatur, Hanau 1845, s. 477.)
»Pääomankorolla» herra Arnd tarkoittaa nimittäin korkoa (mts. 123). Tämän mukaan pitäisi nyt uskoa, että A. Smith hajottaa kansallisen rikkauden pääomankoroksi, maankoroksi ja työpalkaksi, vaikka hän juuri päinvastoin nimenomaisesti esittää voiton pääoman arvonlisäyksenä ja huomauttaa toistuvasti nimenomaan, että korko on aina vain voitosta johdettu muoto, sikäli kuin se ylipäänsä esittää lisäarvoa. Näin vulgaaritaloustieteilijä lukee lähteistään sellaista, mikä on aivan vastakkaista niiden sisällölle. Smithin kirjoittaessa »voitto» lukee Arnd »korko». Mitähän hän mahtoi arvella A. Smithin »koron» tarkoittavan?
»Meidän tieteemme» sama »harkitsevainen» kehittäjä tekee seuraavan mielenkiintoisen keksinnön:
»Hyödykkeiden luomisen luonnollisessa kulussa on ainoastaan yksi ilmiö, joka — täysin sivistyneissä maissa — näyttää jossakin määrin säätelevän korkokantaa: tämä on se suhde, missä vuotuinen jälkikasvu lisää Euroopan metsien puumäärää. Tämä jälkikasvu tapahtuu täysin riippumatta puiden vaihtoarvosta» (kuinka hullunkurisesti puut menettelevätkään pannessaan jälkikasvunsa toimeen »vaihtoarvostaan riippumatta»!) »suhteessa 3–4 sataa kohti. Tämän vuoksi» (nimittäin sen vuoksi, että puiden jälkikasvu on täysin riippumaton niiden vaihtoarvosta niin paljon kuin niiden vaihtoarvo saattaneekin riippua niiden jälkikasvusta) »ei ole odotettavissa, että se» (korkokanta) »laskee alle sen tason, millä se on tällä hetkellä rikkaimmissa maissa» (mts. 124–125).
Tämä ansaitsee nimen »metsäperäinen korkokanta» ja sen keksijä on tehnyt itsensä lainaamassamme »meidän tiedettämme» käsittelevässä teoksessa huomatuksi myös »koiraveron» filosofina.[22]
| * | * | |
| * |
{Voitto (myös teollisuusvoitto) on suorassa suhteessa sijoitetun pääoman suuruuteen; sitä vastoin teollisuuskapitalistin saama palkka on käänteisessä suhteessa pääoman suuruuteen: se on huomattava pääoman ollessa pieni (koska kapitalisti on tällöin vieraan työn riistäjän ja omalla työllä elämisen välisessä asemassa), pääoman ollessa suuri se on häviävän pieni tahi kokonaan pääomasta erotettu, kuten palkatun johtajan tapauksessa. Osa johtamistyöstä johtuu pelkästään pääoman ja työn välisestä vihamielisestä vastakohdasta, kapitalistisen tuotannon antagonistisesta luonteesta, ja kuuluu sen faux frais de production[23] aivan kuten 9/10 kiertokulkuprosessin aiheuttamasta »työstä». Kapellimestarin ei tarvitse lainkaan olla orkesterin soittimien omistaja. Eikä hänen tehtäväänsä johtajana kuulu, että hän keinottelisi orkesterin jäsenten ylläpitokustannuksilla tai olisi ylipäänsä missään tekemisissä heidän »palkkansa» kanssa. On hyvin merkillistä, että sellaiset taloustieteilijät kuin John Stuart Mill, jotka pitävät kiinni »koron» ja »teollisuusvoiton» muodoista muuttaakseen »teollisuusvoiton» valvontatyön palkaksi, myöntävät Smithin, Ricardon ja kaikkien mainitsemisen arvoisten taloustieteilijöiden tavoin, että keskimääräisen korkokannan, keskimääräisen koron suhdeluvun määrää keskimääräinen voiton suhdeluku, joka Millin mukaan on käänteisessä suhteessa palkkatasoon — voitto ei siis ole mitään muuta kuin maksamatonta työtä, lisätyötä.
{Sen, että valvontatyön palkat eivät lainkaan sisälly keskimääräiseen voiton suhdelukuun todistaa parhaiten kaksi tosiasiaa:
{[924] 1. Se, että osuustoiminnallisissa tehtaissa, joissa maksetaan palkkaa pääjohtajalle niin koin kaikissa muissakin tehtaissa ja tämä hoitaa koko johtamistyön — valvojat ovat itse pelkkiä työläisiä — voiton suhdeluku on keskimääräisen voiton suhdeluvun yläpuolella eikä alapuolella;
{2. se, että siellä, missä voitot ovat erityisillä, monopolisoimattomilla liiketoiminnan aloilla, kuten pikkukauppiaiden ja maanviljelijöiden jne. kohdalla, jatkuvasti korkealla keskimääräisen suhdeluvun yläpuolella, taloustieteilijät selittävät aivan oikein tämän johtuvan siitä, että nämä ihmiset maksavat itse itselleen omat palkkansa. Milloin tällainen henkilö työskentelee yksin, koostuu hänen voittonsa 1. hänen pienen pääomansa koroista; 2. hänen palkoistaan; 3. siitä osasta lisäaikaa, jonka hänen pääomansa tekee hänelle mahdolliseksi työskennellä itselleen toisten sijasta; osasta, jota ei ole ilmaistu jo korossa. Mutta jos hänellä on työläisiä, niin näiden lisäaika tulee vielä lisäksi.
{Arvoisa Senior (Nassau) muuttaa tietenkin myös teollisuusvoiton valvontatyön palkaksi. Mutta hän unohtaa nämä lorut heti, kun on kysymys käytännön kamppailuista työläisten ja tehtailijan välillä, eikä doktrinaarisista fraaseista. Silloin hän vastustaa esimerkiksi työajan lyhentämistä, koska työpäivän ollessa esimerkiksi 11½ tuntia työläiset työskentelisivät kapitalistille vain tunnin, ja tämä tunnin tuote muodostaisi hänen voittonsa (ottamatta lukuun korkoa, jonka vuoksi he Seniorin laskujen mukaan työskentelevät myös yhden tunnin). Tässä siis teollisuusvoitto ei yhtäkkiä olekaan yhtä kuin se arvo, jonka kapitalistin työ lisää tavaraan tuotantoprosessissa, vaan yhtä kuin se arvo, jonka työläisten maksamaton lisätyö lisää tavaraan. Jos teollisuusvoitto olisi kapitalistin oman työn tuote, Seniorin ei olisi pitänyt valittaa, että työläiset työskentelevät ilmaiseksi kahden tunnin sijasta vain yhden. Vielä vähemmän hänen olisi pitänyt sanoa, että voittoa ei ole lainkaan, jos he työskentelevät 10½ tuntia 11½ sijasta. Hänen olisi pitänyt sanoa, että jos työläiset työskentelevät 11½ tunnin sijasta vain 10½, niin kapitalisti saa 11½ tunnin valvontatyön palkan sijasta vain 10½ tunnin valvontatyön palkan, siis menettää yhden tunnin valvontatyön palkan. Tähän työläiset olisivat vastanneet hänelle, että jos heille riittää 10½ tunnin tavallinen palkka, niin 10½ tunnin korkeamman palkan täytyy riittää kapitalistille.
{On käsittämätöntä, miten John Stuart Millin kaltaiset taloustieteilijät, jotka ovat ricardolaisia ja ilmaisevat periaatteen, että voitto on pelkästään yhtä kuin lisäarvo, lisätyö, jopa siinä muodossa, että voiton suhdeluku ja työpalkat suhtautuvat toisiinsa käänteisesti ja että palkkataso määrää voiton suhdeluvun (mikä tässä muodossa on väärin), miten tällaiset taloustieteilijät yhtäkkiä muuttavat teollisuusvoiton kapitalistin omaksi työksi, työläisten lisätyön sijasta, tai sitten he nimittävät vieraan työn riistämisen tehtävää työksi, jolloin itse asiassa on lopputuloksena, että tämän työn palkka on täsmälleen yhtä suuri kuin anastettu vieraan työn määrä tai että se riippuu suoraan riiston asteesta, eikä sen vaivan asteesta, minkä tämä riistäminen maksaa kapitalistille. (Sikäli kuin tämä työn riistämisen tehtävä vaatii todellista työtä kapitalistisessa tuotannossa, se saa ilmauksensa pääjohtajien palkoissa.) Sanon olevan käsittämätöntä, että palautettuuaan (ricardolaisina) voiton sen perusainekseen taloustieteilijät antavat koron ja teollisuusvoiton vastakohdan pettää itseään, teollisuusvoiton, joka on vain naamioitu voiton muoto ja jonka käsittäminen tällä tavoin itsenäiseksi perustuu tietämättömyyteen voiton olemuksesta. Yksi osa voitostahan esiintyy vain sen vuoksi teollisuusvoittona, toiminnasta prosessissa versoneena (oikeastaan toimivassa prosessissa, mikä kuitenkin sisältää samalla toimivan kapitalistin toiminnan) ja sen vuoksi kapitalistin työn ansiona, että toinen osa, korko, ilmenee pääomalle oliona, itsestään toimivana, itsenäisesti luovana oliona kuuluvana prosesseista riippumatta. Koska siis pääoma ja siitä versova lisäarvo selitetään koron nimisenä mysteeriksi. Tämä käsitys, joka on kokonaan peräisin pääoman ulkoisimpia pinnalla olevia asuja heijastavista mielteistä, on ricardolaisen käsityksen suoranainen vastakohta ja täydellisesti ristiriidassa Ricardon arvokäsityksen kanssa. Sikäli kuin pääoma on arvona, sen arvo määräytyy siihen ennen sen prosessiin menoa sisältyvästä työstä. Sikäli kuin se menee prosessiin oliona, se menee siihen käyttöarvona, ja käyttöarvona se ei voi milloinkaan luoda vaihtoarvoa, käytettiinpä sitä miten tahansa. Tässä nähdään, miten hienosti ricardolaiset ymmärtävät omaa mestariaan. Rahakapitalistiin verrattuna teollisuuskapitalisti pistää tietysti aivan oikeutetusti taskuunsa osan lisätyöstä, koska hän, toimiva kapitalisti, todella pusertaakin tämän lisätyön esiin. Rahakapitalistiin verrattuna hän on työläinen, mutta työläinen kapitalistina, ts. vieraan työn riistäjänä. [925] Että työläisten työn riistäminen maksaa kapitalistille työtä ja että heidän on niin ollen maksettava hänelle tästä riistämisestä, on sitä vastoin suhteessa työläisiin hullunkurinen puolustelu; se on orjavoudin puolustelu suhteessa orjiin.}
| * | * | |
| * |
Yhteiskunnallisen tuotantoprosessin jokainen edellytys on samalla sen tulos, ja sen jokainen tulos ilmenee samalla edellytyksenä. Kaikki tuotantosuhteet, joissa prosessi liikkuu, ovat niin muodoin sekä sen tuotteita että sen ehtoja. Mitä enemmän tutkimme sen asua sellaisena kuin se todella ilmenee, sitä paremmin näemme, että viimeisessä muodossa se kiinteytyy yhä enemmän niin, että nämä ehdot ilmenevät prosessista riippumatta sitä määräävinä ja että prosessissa kilpailevien omat suhteet ilmenevät heille esineellisinä ehtoina, esineellisinä voimina, olioiden määrityksinä — sitäkin enemmän kun kapitalistisessa tuotannossa jokainen, jopa yksinkertaisinkin elementti kuten esimerkiksi tavara, on jo nurinkääntymä, antaa henkilöiden välisten suhteiden jo ilmetä olioiden ominaisuuksina ja henkilöiden suhteina näiden olioiden ominaisuuksiin.
{»Korko on korvaus säästöjen tuottavasta käytöstä; voitto sanan varsinaisessa merkityksessä on korvaus valvontatoimesta tämän tuottavan käytön aikana .» (»Westminster Review»,[24] tammikuu 1826, s. 107.)
Tässä korko on siis korvaus siitä, että raha jne. käytetään pääomana; se versoo siis pääomasta sellaisenaan, pääomasta, jolle maksetaan korvaus sen pääomaominaisuudesta. Teollisuusvoitto sitä vastoin on korvaus pääoman tai kapitalistin toiminnasta »tämän tuottavan käytön aikana», ts. itse tuotantoprosessissa.) [925].
[925] Korko on vain osa voittoa, osa, jonka teollisuuskapitalisti, toimiva kapitalisti maksaa pääoman omistajalle. Koska hän voi ottaa lisätyötä haltuunsa väin pääoman (rahan, tavaran) jne. avulla, hän maksaa osan sille, joka hankkii hänelle tämän välineen. Ja jälkimmäinen, joka haluaa nauttia rahasta pääomana panematta sitä toimimaan pääomana, voi tehdä tämän vain tyytyessään osaan voitosta. He ovat tosiasiallisesti liikekumppaneita: toinen on pääoman juridinen omistaja, toinen taloudellinen omistaja — niin kauan kuin käyttää sitä. Mutta koska voitto ilmaantuu vasta tuotantoprosessista, on vasta sen tulos ja on vasta tuotettava, on korko itse asiassa vain vaade osaan lisätyöstä, joka vielä on tehtävä, oikeusperuste tulevaan työhön, vaade vielä syntymättömän tavaran yhteen arvo-osaan; korko on siis vasta tulosta prosessista, jonka kulun vaatiman ajanjakson lopussa se vasta erääntyy.
[926] Pääoma ostetaan (ts. lainataan korkoa vastaan) ennen, kuin siitä maksetaan. Raha toimii tässä maksuvälineenä kuten työvoiman ym. tapauksessa. Pääoman hinta — korko — sisältyy niin ollen teollisuudenharjoittajan sijoituksiin (sijoituksiin itselleen, jos hän toimii oman pääoman avulla) yhtä lailla kuin sen puuvillankin hinta, joka myös on ostettu esimerkiksi tänään, mutta joka on maksettava ehkäpä vasta kuuden viikon kuluttua. Korkokannassa — rahan markkinahinnassa — tapahtuvat heilahtelut vaikuttavat asiaan yhtä vähän kuin muidenkin tavaroiden markkinahintojen heilahtelut. Päinvastoin rahan — korkoatuottavan pääoman nimi rahapääomana — markkinahinnan määrää rahamarkkinoilla ostajien ja myyjien kilpailu, kysyntä ja tarjonta aivan kuin kaikkien muidenkin tavaroiden markkinahinnan. Tämä rahakapitalistin ja teollisuuskapitalistin välinen taistelu on vain yksi taistelu voiton jakamisesta, osuudesta, joka jaossa tulee kummankin osapuolen osalle. Suhde itse (kysyntä ja tarjonta) on molempien ääripäidensä tavoin itsekin tuotantoprosessin tulos tahi, tavanomaisesti sanoen, liiketoiminnan kulloisenkin tilan — sen kulloisenkin tilan, jossa uusintamisprosessi ja sen elementit ovat — [määräämä]. Mutta muodon ja ilmiön puolesta tämä taistelu määrää pääoman hinnan (koron) ennen sen astumista uusintamisprosessiin. Tämä määritys tapahtuu tosiaankin varsinaisen tuotantoprosessin ulkopuolella, siitä riippumattomien olosuhteiden määräämänä, ja tämä hinnanmääritys ilmenee pikemminkin yhtenä niistä edellytyksistä, joiden vallitessa prosessin on tapahduttava. Taistelu ei siis näytä määrittävän vain omistusoikeusperustetta tiettyyn osaan tulevasta voitosta, vaan näyttää antavan itse tämän osan pikemminkin mennä tuotantoprosessiin edellytyksenä, pääoman hintana, eikä tulla siitä tuloksena, aivan kuten tavaran hinta tai työpalkka menee edellytyksenä tuotantoprosessiin, vaikka ne itse asiassa tulevat siitä alituisesti — uusintamisprosessissa. Tavaran hinnan jokainen perusosa lakkaa esittämästä teollisuuskapitalistiin nähden lisäarvoa (surplus value), sikäli kuin se ilmenee sijoituksena ja sisältyy jo olemassa olevana tavaran hintana tuotantohintaan [Produktionspreis]. Se voiton osa, joka niin muodoin menee pääoman hintana prosessiin, lasketaan sijoituksiin, eikä se siten ilmene lisäarvona, vaan muuttuu prosessin tuotteesta sen yhdeksi annetuksi edellytykseksi, tuotannonehdoksi, joka sellaisenaan, itsenäisessä muodossa, menee prosessiin ja määrää sen tuloksen.
(Jos esimerkiksi korkokanta laskee ja markkinasuhteet vaativat tavaroiden halventamista niiden kustannushintojen alle, niin teollisuudenharjoittaja voi alentaa tavaran hintaa alentamatta teollisuusvoiton suhdelukua; hän voi jopa alentaa hintaa ja saada korkeamman teollisuusvoiton, mikä kylläkin esiintyisi pelkästään omalla pääomalla toimivalle teollisuudenharjoittajalle voiton suhdeluvun, bruttovoiton laskuna. Kaikki, mikä esiintyy annettuna tuotannonehtona, kuten tavaroiden, työpalkan ja pääoman hinta, ts. näiden elementtien markkinahinnat, vaikuttaa puolestaan määräävästi takaisin tavaran kulloiseenkin markkinahintaan, ja erityisen tavaran todellinen kustannushinta toteutuu vain markkinahintojen heilahtelun puitteissa, on vain näiden markkinahintojen itsestääntasoittuminen, aivan kuten tavaroiden arvot toteutuvat yksistään kaikkien eri tavaroiden kustannushintojen tasoittumisessa. Näin ollen vulgaarin — olipa hän kapitalistin tietoisuuden teoretisoija tai käytännön kapitalisti—kehäpäätelmä: tavaroiden hinnat määräävät työpalkan, koron, voiton ja maankoron, ja kääntäen työn, koron, voiton ja maankoron hinnat määräävät tavaroiden hinnat, on vain sen kehäliikkeen ilmaus, jossa yleiset lait toteutuvat ristiriitaisesti todellisessa liikkeessä ja ilmiössä.)
Yksi lisäarvon osa, korko, ilmenee siis prosessiin menevän pääoman markkinahintana, eikä niin ollen lisäarvona, vaan tuotannonehtona. Tämä seikka, että kaksi kapita-listiluokkaa, prosessissa oleva ja prosessin ulkopuolella oleva, jakaa lisäarvon, esiintyy siten, että osa lisäarvosta tulee pääomalle prosessin ulkopuolella, toinen osa prosessissa. Jakautumisen kiinnilyöminen etukäteen esiintyy yhden osan riippumattomuutena toisesta; yhden osan riippumattomuutena itse prosessista; lopuksi olion, rahan, tavaran, sisäisenä ominaisuutena, mutta näiden olioiden ominaisuutena pääomana, mikä taas ei esiinny suhteen ilmauksena, vaan siten, että tämä raha, tavara on teknologisesti määrätty työprosessiin; tämän määrityksen nojalla niistä tulee pääomaa; näin määritettyinä ne ovat itse työprosessin yksinkertaisia elementtejä, [927] ja siis sellaisina työprosessin elementteinä pääomaa.
Ei ole mitään salaperäistä siinä, että tavaran arvo hajoaa osaksi siihen sisältyvien tavaroiden arvoksi, osaksi työn arvoksi, ts. maksetuksi työksi, osaksi maksamattomaksi, mutta siitä huolimatta yhtä lailla myytävissä olevaksi työksi; eikä siinä, että maksamattomasta työstä muodostuva tavaran arvon osa, lisäarvo, hajoaa koroksi, teollisuusvoitoksi ja maankoroksi, ts. että tämän kokonaislisäarvon välittömän haltuunottajan ja »tuottajan» täytyy antaa siitä pois osia, yksi osa maanomistajalle, toinen pääoman omistajalle ja että hän saa siten itselleen jäävän kolmannen osan vain erinimisenä kuin korko ja maankorko, lisäarvo ja itse voitto — teollisuusvoittona. Lisäarvon, siis tavaran arvon yhden osan hajottaminen näihin erityisiin nimikkeisiin, kategorioihin, on hyvin ymmärrettävää eikä millään tavoin ristiriidassa itse arvon lain kanssa. Mutta koko asia mystifioituu sen vuoksi, että lisäarvon eri osat saavat itsenäisen muodon, että ne juoksevat eri henkilöille, että niihin kohdistuva oikeusperuste perustuu eri elementteihin, ja lopulta sen vuoksi, että nämä eri osat asettuvat edellytyksinä itsenäisesti prosessia vastaan. Osista, joihin arvo voidaan hajottaa, ne muuttuvat itsenäisiksi elementeiksi, jotka konstituoivat, siis perustavat ja muodostavat, arvon, muuttuvat konstituoiviksi elementeiksi. Tällaisia ne ovat markkinahintaan nähden. Niistä tulee todella sen konstituoivia elementtejä. Se, miten tämä niiden näennäinen riippumattomuus prosessin ehtona on sisäisen lain säätelemä, ja miten ne ovat vain näennäisesti riippumattomia, ei ilmene tuotantoprosessin minään hetkenä eikä myöskään vaikuta määräävänä, tietoisena motiivina. Aivan päinvastoin. Tämä tuloksen näennäisyys itsenäisenä edellytyksenä saa suurimman mahdollisen kiinteytensä niin pian kuin lisäarvon osia sisältyy hintaan tuotannonehtojen hintoina.
Ja näin on asia koron ja maankoron tapauksessa. Ne kuuluvat teollisuuskapitalistin ja viljelijän sijoituksiin. Ne eivät esiinny tässä enää maksamattoman lisätyön, vaan maksetun lisätyön, siis sellaisen lisätyön ilmauksena, josta on maksettu vastike tuotantoprosessissa, ei tosin työläiselle, jonka lisätyötä se on, vaan toisille henkilöille, pääoman ja maan omistajille. Korko ja maankorko ovat työläiseen nähden lisätyötä, mutta ne ovat vastikkeita [raha] kapitalistiin ja maanomistajaan nähden, joille ne on maksettava. Niin ollen ne eivät ilmene lisäarvona, vielä vähemmän lisätyönä, vaan tavaroiden »pääoma» ja »maa» hintoina, sillä ne maksetaan [raha] kapitalistille ja maanomistajalle vain tavaranomistajina, vain näiden tavaroiden omistajina ja myyjinä. Koroksi hajoava tavaranarvon osa ilmenee niin muodoin pääomasta maksetun hinnan uusintamisena, ja maankoroksi hajoava osa maasta maksetun hinnan uusintamisena. Nämä hinnat ovat siis kokonaishinnan konstituoivia osia. Teollisuuskapitalistin kannalta asia ei ainoastaan näytä olevan näin; hänen kannaltaan korko ja maankorko todella konstituoivat osan hänen sijoituksistaan ja kun ne toisaalta ovat hänen tavaransa markkinahinnan määräämiä — markkinahintana tämä on tavaran määritys, jossa sosiaalinen prosessi tai sen tulos ilmenee tavaraan kuuluvana määrityksenä, ja tämän prosessin heilahtelut, sen liike tavaran hinnan heilahteluna niin markkinahinta on toisaalta niiden määräämä, aivan niin kuin puuvillan markkinahinta määrää langan markkinahinnan, toisaalta taas langan markkinahinta puuvillan kysynnän, siis sen markkinahinnan.
Mennessään tuotantoprosessiin tavaroiden — tavaran »maa» ja tavaran »pääoma»— hintoina lisäarvon osat »korko ja maankorko» ovat olemassa muodossa, joka ei ainoastaan peitä niiden todellista alkuperää, vaan suoranaisesti kieltää sen.
Se, että lisätyö, maksamaton työ menee kapitalistiseen tuotantoprosessiin yhtä oleellisena kuin maksettu työ, ilmenee tässä niin, että työstä eriävistä tuotannonelementeistä — maasta ja pääomasta — on maksettava eli että hintaan sisältyy sijoitettujen tavaroiden hinnasta ja työpalkasta eriäviä kustannuksia. Lisäarvon osat — korko ja maankorko — ilmenevät tässä kustannuksina, riistävän kapitalistin sijoituksina.
Keskimääräinen voitto sisältyy määräävänä tavaroiden tuotantohintoihin, siis jo tässä lisäarvo ei ole tuloksena, vaan edellytyksenä; ei yhtenä osana, joksi tavaran arvo hajoaa, vaan tavaran hinnan konstituoivana osana. Mutta keskimääräinen voitto, kuten tuotantohinta itsekin, on enemmänkin ideaalisesti määräävä ja ilmenee samalla sijoitusten yli menevänä lisänä [928] ja varsinaisesta kustannushinnasta eriävänä hintana. Sen, saadaanko keskimääräinen voitto vai ei, onko voitto suurempi tai pienempi kuin markkinahintaa vastaava — siis prosessin välitöntä tulosta vastaava, määrää uusintaminen tai pikemminkin uusintamisen laajuus; se määrää, kuinka paljon jollakin alalla olevasta pääomasta vedetään pois tai sijoitetaan, samoin sen, missä suhteessa vasta kasatut pääomat virtaavat näille erityisille aloille, ja lopulta sen, missä määrin nämä erityiset alat esiintyvät ostajina rahamarkkinoilla. Sitä vastoin korossa ja maankorossa lisäarvon osat esiintyvät yksittäin aivan kiinteässä muodossa edellytyksenä yksittäiseen tuotantohintaan nähden, ja ne ennakoidaan sijoituksina.
| * | * | |
| * |
{Kustannuksiksi [Kosten] voidaan nimittää sijoituksia, sitä, minkä kapitalisti maksaa. Näin ollen voitto esiintyy näiden kustannusten yli jäävänä lisänä. Tämä koskee yksittäisiä tuotantohintoja. Ja sijoitusten määräämiä hintoja voidaan siten nimittää kustannushinnoiksi.[25]
{Tuotantokustannuksiksi [Produktionskosten] voidaan nimittää keskimääräisen voiton — siis sijoitetun pääoman hinnan ynnä keskimääräisen voiton — määräämiä hintoja, koska tämä voitto on uusintamisen ehto, ehto, joka säätelee pääomien jakautumista eri aloille. Nämä hinnat ovat tuotantohintoja [Produktionspreise].
{Lopuksi se todellinen työn (esineellistetyn ja välittömän) määrä, jonka tavaran tuottaminen maksaa, on sen arvo. Tämä arvo muodostaa itse tavaran todelliset tuotantokustannukset. Sitä vastaava hinta on vain arvo rahassa ilmaistuna.
{Termiä »tuotantokustannukset» [»Produktionskosten»] käytetään vaihtelevasti kaikissa kolmessa merkityksessä.}
| * | * | |
| * |
Jos lisäarvoa ei lainkaan uusinnettaisi, niin lisäarvon mukana lakkaisi luonnollisesti sekä sen koroksi että maankoroksi nimitetty osa, samoin lakkaisi tämän lisäarvon ennakointi eli se, että lisäarvo sisältyy tavaroiden hintana tuotantokustannuksiin. Olemassa oleva arvo, joka menee tuotantoprosessiin, ei silloin ylipäätään tulisi siitä pääomana eikä voisi sen vuoksi myöskään mennä pääomana uusintamisprosessiin tahi tulla lainatuksi pääomana. Siis juuri samojen suhteiden — kapitalistisen tuotannon ehtoina olevien suhteiden — jatkuva uusintaminen ei ainoastaan anna niiden ilmetä tämän prosessin yhteiskunnallisina muotoina ja tuloksina, vaan samalla sen pysyvinä edellytyksinä. Mutta tällaisia ne ovat vain sen itsensä alituisesti asettamina, luomina, tuottamina edellytyksinä. Tämä uusintaminen ei ole kuitenkaan tietoista, ja se ilmenee pikemminkin vain näiden suhteiden jatkuvassa olemassaolossa edellytyksinä ja tuotantoprosessia hallitsevina ehtoina. Osista, joihin esimerkiksi tavaranarvo hajoaa, ne muuttuvat sen konstituoiviksi osiksi, jotka ovat itsenäisinä toisiaan vastassa ja niin ollen itsenäisinä osina myös yhteyttään vastassa, yhteyttään, joka“ ilmenee pikemminkin niiden yhdistelmänä. Porvari näkee, että tuotteesta tulee jatkuvasti tuotannonehto. Mutta hän ei näe, että itse ne tuotantosuhteet, ne yhteiskunnalliset muodot, joissa hän tuottaa ja jotka ilmenevät hänelle annettuina, luonnollisina suhteina, ovat tämän ominaisesti yhteiskunnallisen tuotantotavan pysyvä tuote — ja vain sen vuoksi sen pysyvä edellytys. Eri suhteet ja momentit eivät ainoastaan itsenäisty ja omaksu näennäisesti toisista riippumatonta olemassaolotapaa, vaan ne esiintyvät esineiden välittöminä ominaisuuksina, ne omaksuvat esineellisen asun.
Siten kapitalistisen tuotannon edustajat elävät lumotussa maailmassa ja heidän omat suhteensa ilmenevät heille olioiden, tuotannon aineellisten elementtien ominaisuuksina. Mutta juuri viimeisissä, välitetyimmissä muodoissa — muodoissa, joissa välitys ei ainoastaan ole samalla tullut näkymättömäksi, vaan on ilmaistu suoranaisena vastakohtanaan — pääoman asut ilmenevät tuotannon todellisina vaikuttavina voimina ja välittöminä edustajina. Korkoatuottava pääoma on henkilöitynyt rahakapitalistissa, teollisuuspääoma teollisuuskapitalistissa, maankorkoa tuottava pääoma landlordissa maanomistajana ja lopuksi työ palkkatyöläisessä. Näinä kiinteinä asuina, henkilöityneinä itsenäisiksi persooniksi, jotka samalla esiintyvät pelkkinä henkilöityneiden esineiden edustajina, ne astuvat kilpailuun ja todelliseen tuotantoprosessiin. Kilpailu edellyttää tämän sisäisten yhteyksien ulkoistumisen. Nämä asut ovat kilpailun luontoa vastaavia luonnonhistoriallisesti olemassa olevia muotoja, ja niiden ilmiössä pinnalla kilpailu [929] itse on vain tämän nurinkääntyneen maailman liikettä. Sikäli kuin tässä liikkeessä toteutuu sisäinen yhteys, se ilmenee salaperäisenä lakina. Paras todistus tästä on itse poliittinen taloustiede, tiede, joka pyrkii löytämään kätketyn yhteyden jälleen. Tämä kaikki astuu kilpailuun tässä ulkoisimmassa, viimeisessä muodossa. Esimerkiksi markkinahinta ilmenee tässä hallitsevana elementtinä, aivan kuten korkokanta, maankorko, työpalkka ja teollisuusvoitto arvon konstituoivina elementteinä ja maan hinta ja pääoman hinta annettuina kustannuserinä, joiden pohjalla liiketoimintaa harjoitetaan.
Olemme nähneet, kuinka A. Smith ensin hajottaa arvon työpalkaksi, voitoksi (koroksi) ja maankoroksi, ja esittää nämä sitten kääntäen tavaroiden hintojen konstituoivina osina.[26] Ensimmäisessä muotoilussa hän ilmaisee salaisen yhteyden, toisessa ilmiön.
Jos mennään vielä lähemmäksi ilmiöpintaa, niin keskimääräisen voittosuhteen lisäksi voidaan korko ja jopa maankorkokin esittää tavaranhintojen (nimittäin markkinahintojen) konstituoivina osina. Korko voidaan esittää konstituoivana osana aivan suoraan, koska se sisältyy kustannushintaan. Joskaan maankorko — maan hintana — ei määrää tuotteen hintaa välittömästi, niin se määrää kuitenkin tuottamistavan, sen, keskitetäänkö suuri määrä pääomaa pienelle maa-alalle vai hajautetaanko pieni määrä pääomaa suurelle maa-alalle; sen, minkä lajin tuotetta, karjaa vai viljaa tuotetaan — tuotetta, jonka markkinahinta parhaiten kattaa maankoron, sillä korko on maksettava ennen kuin sopimuskausi on kulunut umpeen. Jotta maankorko ei siis muodostaisi mitään vähennystä teollisuusvoitosta, muutetaan niittyä pelloksi, peltoa niityksi jne. Siten maankorko ei määrää yksittäisen tuotteen markkinahintaa suoraan, vaan epäsuorasti jakaessaan tuotelajien määräsuhteet siten, että kysyntä ja tarjonta aikaansaavat jokaiselle edullisimman hinnan niin, että korko voidaan maksaa. Ja jos maankorko ei määrääkään suoraan esimerkiksi viljan markkinahintaa, niin se määrää suoraan karjan jne. markkinahinnan, ts. niillä aloilla tuotettujen tuotteiden hinnan, joilla korkoa ei määrää oman tuotteen markkinahinta, vaan viljanviljelyyn käytetyn maan tuottaman koron taso. Esimerkiksi lihasta maksetaan teollisesti kehittyneissä maissa aina liikaa, ts. ei ainoastaan paljon yli tuotantohinnan, vaan myös yli sen arvon. Sillä sen hinnasta ei ole maksettava ainoastaan sen tuotantokustannukset, vaan myös se maankorko, jonka maa tuottaisi viljan viljelyksessä. Muuten suuren karjan lihasta saataisiin vain hyvin vähän tai ei lainkaan absoluuttista maankorkoa — tässä tapauksessahan pääoman elimellinen kokoonpano on paljon lähempänä [teollisuuden pääoman kokoonpanoa], jollei pysyvän pääoman enemmyys ole tässä peräti vielä suurempi. Maankorko, joka lihasta maksetaan ja joka sisältyy suoraan sen hintaan, on kuitenkin sen absoluuttisen ynnä differentiaalikoron määräämä, jonka maa tuottaisi viljelysmaana. Useimmissa tapauksissa tässä ei ole olemassa myöskään tätä differentiaalikorkoa. Paras todistus on se, että liha tuottaa maankorkoa sellaisella maalla, jolla vilja ei tuota maankorkoa.
Jos siis voitto sisältyy määräävänä tuotantohintaan, voidaan sanoa, että työpalkka, korko ja tietyssä määrin maankorko sisältyvät määräävinä markkinahintaan ja varmasti määräävinä tuotantohintaan. Tietenkin koko juttu palautuu lopuksi työajan määräämään arvoon; sillä koron liike on ylimalkaan voiton määräämä; toisaalta taas viljakorko on osaksi voiton suhdeluvun, osaksi maataloustuotteen arvon ja eri mailla tuotettujen eri arvojen markkina-arvoksi tasoittumisen määräämä; voiton suhdeluku taas on osaksi työpalkan, osaksi pysyvää pääomaa tuottavien tuotannonalojen työn tuottavuuden määräämä — siis loppujen lopuksi työpalkan korkeuden ja työn tuottavuuden määräämä; työpalkka taas hajoaa tavaran yhden osan vastikkeeksi (ts. työpalkka on yhtä kuin tietty tavaraan sisältyvä maksetun työn osa, voitto yhtä kuin siihen sisältyvä maksamattoman työn osa); lopuksi työn tuottavuus voi vaikuttaa vain kahdella tavalla tavaroiden hintaan, niiden arvoon vähentäen sitä, niiden lisäarvoon kohottaen sitä. Kustannushinta ei ole mitään muuta kuin sijoitettujen pääomien arvo ynnä niiden tuottama lisäarvo, jaettuna erityisten alojen kesken niiden kokonaispääomasta muodostamien osuuksien mukaan. Siten kustannushinta hajoaa arvoksi, joskaan ei yksittäisen alan, vaan kokonaispääoman kannalta tarkasteltuna. Toisaalta eri alojen pääomien kilpailu palauttaa markkinahinnat kullakin alalla alituisesti kustannushintaan. Kapitalistien kilpailu kullakin erityisellä alalla pyrkii palauttamaan markkinahinnan sen markkina-arvoon. Eri alojen kapitalistien kilpailu palauttaa markkina-arvot yhteisiin kustannushintoihin.
Ricardo vastustaa sitä, miten Smith konstituoi arvon sen itsestään määräytyvien osien avulla. Mutta ei johdonmukaisesti. Muuten hän ei voisi väitellä Smithin kanssa siitä, sisältyvätkö voitto, työpalkka ja maankorko, tai kuten hän itse sanoo, vain voitto ja työpalkka hintaan, ts. sisältyvätkö ne siihen konstituoivina. Analyyttisesti katsoen ne sisältyvät siihen heti, kun ne maksetaan Ricardon täytyisi pikemminkin sanoa: jokaisen tavaran hinta voidaan hajottaa voitoksi ja työpaikaksi, joidenkin (ja epäsuorasti hyvin monien) tavaroiden hinta voidaan hajottaa voitoksi, maankoroksi ja työpalkaksi. Mutta ne eivät konstituoi minkään tavaran arvoa, [930] koska ne eivät muodosta yhteen laskettuina tavaran arvoa itsenäisinä ja de propriis fontibus[27] virtaavina tietyn suuruisina voimina, vaan tavaran arvo — kun se on annettu — voidaan jakaa hyvin erilaisissa suhteissa noihin osiin. Ne — voitto, työpalkka ja maankorko — eivät ole annettuja suureita, joiden yhteenlaskeminen tai yhdistäminen määrää arvon suuruutta, vaan sama arvosuure, tietty arvomäärä, jakautuu työpalkkaan, voittoon ja maankorkoon, näihin kolmeen kategoriaan, ja eri olosuhteiden vallitessa hyvin eri tavoin.
Oletetaan, että tuotantoprosessi toistuu jatkuvasti samojen ehtojen vallitessa, ts. että uusintaminen tapahtuu samoilla ehdoilla kuin tuotanto, mikä edellyttää työn tuottavuuden pysymistä muuttumattomana tai ainakin sitä, että tuottavuuden vaihtelu ei muuta eri tuotannonedustajien suhteita; jos siis itse tavaroiden arvot nousisivat tai laskisivat tuotantovoiman muutosten seurauksena, niin tavaran arvon jakautuminen tuotannonedustajien kesken pysyisi samana. Tässä tapauksessa olisi tosin teoreettisesti epätarkkaa sanoa, että arvon eri osat määräävät kokonaisuuden arvon tai hinnan, mutta olisi käytännöllistä ja oikein sanoa, että ne konstituoivat sen, mikäli konstituoimisella tarkoitetaan kokonaisuuden muodostamista osien yhteenlaskemisen avulla. Arvo jakautuisi jatkuvasti samassa suhteessa [sijoitetun pääoman] arvoksi ja lisäarvoksi; ja [vastaluotu] arvo jakautuisi muuttumattomassa suhteessa työpalkaksi ja voitoksi; voitto hajoaisi muuttumattomassa suhteessa koroksi, teollisuusvoitoksi ja maankoroksi. Voitaisiin siis sanoa: H, tavaran hinta, hajoaa työpalkaksi, voitoksi (koroksi) ja maankoroksi, ja toisaalta työpalkka, voitto (korko) ja maankorko konstituoivat arvon tai pikemminkin hinnan.
Tällaista uusintamisen pysyvyyttä tai yhtäläisyyttä — tuotannon toistumista samojen ehtojen vallitessa — ei esiinny. Tuottavuus muuttuu ja muuttaa tuotannonehdot. Ehdot muuttavat tuottavuutta. Mutta poikkeamat tulevat näkyviin osaksi pinnallisina värähtelyinä, jotka tasoittuvat lyhyen ajanjakson kuluessa, osaksi poikkeamien (divergences) vähittäisenä kasautumisena, poikkeamien, jotka johtavat kriisiin, vanhojen suhteiden väkivaltaiseen näennäiseen palauttamiseen, tai vain vähitellen tekevät itsensä tiettäviksi ja lyövät itsensä ehtojen muutoksina.
Koron ja maankoron muodossa, missä lisäarvo ennakoidaan, on edellytetty, että uusintamisen yleinen luonne pysyy samana. Ja näin asia on niin kauan, kuin kapitalistinen tuotantotapa jatkaa olemassaoloaan. Toiseksi on edellytetty, että tämän tuotantotavan tietyt suhteet pysyvät samoina tietyn ajan, miten asian laita suuremmassa tai pienemmässä määrin myös on. Siten tuotannon tulos kiteytyy sen kiinteäksi ja niin muodoin edellytetyksi ehdoksi, nimittäin esineellisten tuotannonehtojen kiinteäksi ominaisuudeksi. Juuri kriisit tekevät lopun tästä eri elementtien näennäisestä itsenäisyydestä, elementtien, joihin tuotantoprosessi jatkuvasti hajoaa ja jotka se jatkuvasti tuottaa uudelleen.
{Mitä arvo on todelliselle taloustieteilijälle, sitä on markkinahinta käytännön kapitalistille, nimittäin koko liikkeen primus.[28]}
Korkoatuottava pääoma saa kapitalistiselle tuotannolle luonteenomaisen ja sitä vastaavan muodon luotossa. Luotto on yksi kapitalistisen tuotantotavan itsensä luomista muodoista. (Kauppapääoman alistaminen [kapitalistiselle tuotantotavalle] ei itse asiassa vaadi mitään tuollaista uutta luomusta, koska tavara ja raha, tavaran- ja rahankierto pysyvät kapitalistisen tuotannon perusedellytyksinä, niistä vain tehdään absoluuttisia edellytyksiä. Siis toisaalta kauppapääoma on pääoman yleinen muoto, toisaalta pääomaa — sikäli kuin se esittää pääomaa tietyssä tehtävässä — joka toimii yksinomaan kiertokulkuprosessissa, millaiseksi sen määrittää tuottava pääoma, joka ei muuta lainkaan sen muotoa.)
Arvojen tasoittuminen kustannushinnoiksi tapahtuu vain siten, että yksittäinen pääoma toimii luokan kokonaispääoman jako-osana ja toisaalta luokan kokonaispääoma jakautuu erityisaloille aina tuotantotarpeiden mukaan. Tämä tapahtuu luoton välityksellä. Sen välityksellä ei ainoastaan mahdollistu ja helpotu tämä tasoittuminen, vaan osa pääomasta — rahapääoman muodossa — ilmenee itse asiassa yhteisenä aineksena, jota koko luokka käyttää. Tämä on luoton yksi merkitys. Sen toinen merkitys on pääoman jatkuva pyrkimys lyhentää niitä muodonmuutoksia, jotka sen on käytävä läpi kiertokulkuprosessissa; ennakoida kiertoaika, pääoman muuttuminen rahaksi jne., ja [931] vaikuttaa näin omaa rajoittuneisuuttaan vastaan. Lopuksi kasaamistehtävä, sikäli kuin se ei ole [tulon] muuttamista pääomaksi, vaan lisäarvon tuomista alalle pääoman muodossa, sälytetään erityisen luokan hartioille; osaksi kaikesta yhteiskunnassa tapahtuvasta kasaamisesta tulee tässä mielessä pääoman kasaamista ja se asetetaan teollisuuskapitalistin käyttöön. Näiden yhteiskunnan lukemattomissa pisteissä erillisinä tapahtuvien operaatioiden tulokset keskitetään ja kootaan tiettyihin säiliöihin. Raha, joka on joutilas tavaran metamorfoosin jähmettymänä, muutetaan siten pääomaksi.
| * | * | |
| * |
»Maa—maankorko» ja »pääoma—korko» ovat irrationaalisia ilmauksia, sikäli kuin maankorko määrittyy maan hinnaksi ja korko pääoman hinnaksi. Korkoatuottavan pääoman, maankorkoa tuottavan pääoman ja voittoa tuottavan pääoman muodoissa [kaikkien näiden tulojen] yhteinen alkuperä on vielä havaittavissa, sikäli kuin pääoma ylipäätään sisältää lisäarvon anastamisen, nämä eri muodot ilmaisevat siis vain sen, että tämä pääoman luoma lisäarvo jakautuu pääoman yleisen muodon tapauksessa kahden lajin kapitalistin kesken ja maatalouspääoman tapauksessa kapitalistin ja maanomistajan kesken.
Maankorko maan (vuotuisena) hintana ja korko pääoman hintana ovat yhtä irrationaalisia kuin √ -3 . Tämä jälkimmäinen muoto on ristiriidassa luvun yksinkertaisten alkeellisten muotojen kanssa aivan niin kuin edelliset ovat ristiriidassa pääoman yksinkertaisten muotojen tavaran ja rahan kanssa. Ne ovat irrationaalisia päinvastaisella tavalla. »Maa—maankorko», maankorko maan hintana, ilmaisee maan tavarana, käyttöarvona, jolla on arvo, arvo, jonka rahailmaus on yhtä kuin sen hinta. Mutta käyttöarvolla, joka ei ole työn tuote, ei voi olla arvoa, ts. sitä ei voida ilmaista sosiaalisen työn tietyn määrän esineellistymäha, tietyn työmäärän sosiaalisena ilmauksena. Se ei ole sitä. Esittääkseen itsensä vaihtoarvona — ollakseen tavara — käyttöarvon täytyy olla konkreettisen työn tuote. Vain tällä edellytyksellä tämä konkreettinen työ voidaan puolestaan jälleen esittää yhteiskunnallisena työnä, arvona. Maa ja hinta ovat yhteismitattomia suureita, joilla kuitenkin pitäisi olla suhde keskenään. Tässä oliolla, jolla ei ole arvoa, on hinta.
Toisaalta korko pääoman hintana ilmaisee päinvastaisen irrationaalisuuden. Tässä tavaralla on kaksinkertainen arvo, ensin arvo ja sitten toinen tästä arvosta eriävä hinta, ilman että tällä tavaralla on käyttöarvoa. Sillä pääoma ei ole lähinnä muuta kuin rahasumma tai tietty tavaraerä joka on yhtä kuin tietty rahasumma. Jos tavara lainataan pääomana, niin se on vain rahasumman naamioitu muoto. Sillä pääomana ei lainata niin ja niin monta naulaa puuvillaa, vaan niin ja niin paljon rahaa, jonka arvo on olemassa puuvillassa. Pääoman hinta suhtautuu niin ollen pääomaan vain rahasumman olomuotona, ts. rahassa esitettynä ja vaihtoarvon muodossa olemassa olevana arvosummana. Miten rahasummalla voi olla jokin hinta sen hinnan lisäksi, joka on ilmaistu sen omassa rahamuodossa? Hintahan on tavaran arvo erotukseksi sen käyttöarvosta. Hinta erotukseksi sen arvosta, hinta rahasumman arvona (koska hinta on vain arvon ilmaus rahassa) on siis contradictio in terminis.[29]
Tämän ilmauksen irrationaalisuuden — (itse asian järjettömyys johtuu siitä, että korossa pääoma ilmenee edellytyksenä erotettuna omasta prosessistaan, jossa siitä tulee pääomaa, siis itseään lisäävä arvo, ja että toisaalta maankorkoa tuottava pääoma tuottaa maankorkoa vain maatalouspääomana, vain erityisellä alalla toimivana pääomana, ts. se ilmenee vain tässä muodossa, joka siis siirtyy pääomasta tuohon elementtiin, mikä erottaa sen teollisuuspääomasta yleensä) — tämän järjettömyyden vulgaaritaloustieteilijä tuntee niin suuressa määrin, että hän väärentää molemmat ilmaukset tehdäkseen niistä järkeviä. Hän katsoo, että pääomalle maksetaan korko, koska pääoma on käyttöarvo, ja puhuu sen vuoksi siitä hyödyllisyydestä, mikä tuotteilla tai tuotantovälineillä on uusintamiseen nähden sellaisenaan, hyödyllisyydestä, mikä pääomalla on aineelliselta puolen työprosessin elementtinä.
Mutta pääoman hyödyllisyys, sen käyttöarvohan on jo olemassa sen tavaramuodossa, jota ilman se ei olisi tavara eikä sillä olisi arvoa. Rahana se on tavaroiden arvon ilmaus ja [932] vaihdettavissa niihin oman arvonsa suhteessa. Mutta jos muutan rahaa koneeksi, puuvillaksi jne., muutan sen samanarvoiseksi käyttöarvoksi. Muutos koskee vain arvomuotoa. Rahana rahalla on se käyttöarvo, että se on muutettavissa minkä tahansa, kuitenkin samanarvoisen, tavaran muotoon. Tämän muodonmuutoksen takia rahan arvo muuttuu yhtä vähän kuin tavaran arvo muutettaessa tavara rahaksi. Niiden tavaroiden käyttöarvo, joiksi voin muuttaa rahan, ei anna sille sen arvon lisäksi mitään tästä arvosta eriävää hintaa. Mutta jos edellytän muutoksen ja sanon, että hinta maksetaan tavaroiden käyttöarvosta, niin tavaroiden käyttöarvoa ei ylipäätään makseta, tai maksetaan vain sikäli kuin niiden vaihtoarvo maksetaan. Se, miten tavaran käyttöarvo käytetään, meneekö se yksilölliseen vai teolliseen kulutukseen, ei vaikuta sen vaihtoarvoon ehdottomasti ollenkaan. Se vaikuttaa vain siihen, kuka tavaran ostaa, teollisuuskapitalistiko vai välitön kuluttaja. Tavaran tuottavan hyödyllisyyden ansioksi voidaan niin ollen lukea se, että tavaralla ylipäänsä on vaihtoarvo, sillä tavaralla täytyy olla käyttöarvo, jotta siihen sisältyvä työ maksettaisiin. Muutoin ne eivät ole tavaroita, tavaroitahan ne ovat vain käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseytenä. Mutta tämä käyttöarvo ei voi mitenkään olla syynä siihen, että tavaralla on vaihtoarvona tai hintana vielä toinen tästä hinnasta eriävä hinta.
Nähdään, miten vulgaaritaloustieteilijä haluaa voittaa tässä vaikeuden yrittämällä muuttaa pääoman — ts. rahan tai tavaran, joilla on niiden raha- ja tavaramäärityksestä ominaisesti eriävä määritys — pelkäksi tavaraksi,, ts. jättämällä ottamatta huomioon juuri sen erityisen eron, mikä piti selittää. Hän ei halua sanoa, että pääoma on lisätyön anastamisen väline ja sen vuoksi sisältämäänsä arvoa suurempi arvo. Sen sijaan hän sanoo: pääomalla on enemmän arvoa kuin sen oma arvo, koska se on tavallinen tavara niin kuin kaikki muutkin tavarat, ts. sillä on käyttöarvo. Tässä pääoma samastetaan tavaraan, vaikka juuri pitäisi selittää, miten tavara voi esiintyä pääomana.
Maan suhteen vulgaaritaloustieteiiijä menettelee päinvastoin, mikäli ei matki kuin papukaija fysiokraattien juttuja. Toisaalla hän muuttaa pääoman tavaraksi selittääkseen pääoman ja tavaran välisen eron, tavaran muuttumisen pääomaksi. Nyt hän muuttaa maan pääomaksi, koska pääomasuhde sinänsä sopii hänen käsityksiinsä paremmin kuin maan hinta. Maankorko voidaan ajatella pääoman koroksi. Jos maankorko on esimerkiksi 20 ja korkokanta 5, niin näiden 20 voidaan sanoa olevan 400 suuruisen pääoman koron. Ja todellakin maa käy sitten kaupaksi 400:sta, mikä on vain 20 vuoden koron myynti. Tämän ennakoidun 20 vuoden koron maksu on silloin maan hinta. Näin maa on muutettu pääomaksi. Vuotuinen 20 on vain 5 % korko pääomalle, joka maksettiin maasta. Ja niin suhde »maa—maankorko» on muutettu suhteeksi »pääoma—korko», mikä puolestaan muutetaan mielikuvituksessa maksamiseksi tavaroiden käyttöarvosta, siis suhteeksi »käyttöarvo—vaihtoarvo».
Analyyttisemmät vulgaaritaloustieteilijät oivaltavat, että maan hinta ei ole mitään muuta kuin maankoron kapitalisoinnin ilmaus; itse asiassa kulloisenkin korkokannan määräämä kauppahinta, joka maksetaan tiettyjen vuosien maankorosta. He käsittävät, että maankoron kapitalisointi edellyttää maankoron, ettei korkoa siis voida päinvastoin selittää sen omasta kapitalisoinnista.
Sen vuoksi he kiistävät itse maankoron selittäessään sen maahan pannun pääoman koroksi, mikä ei estä heitä myöntämästä, että maa, johon ei ole pantu lainkaan pääomaa, tuottaa maankorkoa. Yhtä vähän se estää heitä myöntämästä, että yhtä suuret pääomamäärät tuottavat hedelmällisyydeltään erilaisilla mailla erisuuruiset maankorot tai että erisuuruiset pääomamäärät tuottavat yhtä suuret korot hedelmällisyydeltään erilaisilla mailla. Samoin heidän teesinsä maankorosta maahan pannun pääoman korkona ei estä heitä myöntämästä, että maahan pantu pääoma — jos sen on tosiaan selitettävä maasta maksettu maankorko — tuottaa esimerkiksi viisi kertaa suuremmat korot, ts. maankoron, joka on viisi kertaa suurempi kuin saman pääoman teollisuudessa kiinteän pääoman muodossa tuottama korko.
Nähdään, että vaikeudesta päästään tässä aina eroon abstrahoimalla siitä ja panemalla selitettävän ominaisen eron sijaan pikemminkin suhde, joka ilmaisee tämän eron vastakohdan, ei siis missään tapauksessa sitä itseään. [932]
[935] Proudhonin väittely Bastiatin kanssa korosta on luonteenomainen sekä sille tavalle, millä vulgaaritaloustieteilijä puolustaa poliittisen taloustieteen kategorioita, että sille tavalle, millä pinnallinen sosialismi (Proudhonin polemiikki tuskin ansaitsee tätä nimeä) hyökkää niitä vastaan. Palaamme tähän vulgaaritaloustieteilijöitä koskevassa jaksossa. Tässä vain muutamia alustavia huomautuksia.
[Rahan] takaisinvirtausliikkeen ei olisi pitänyt tyrmistyttää Proudhonia [korkoatuottavan pääoman] erityisenä ominaisuutena, jos hän olisi ymmärtänyt tästä liikkeestä ylipäätään yhtään mitään. Ei myöskään takaisin virranneeseen rahaan sisältyvän lisän. Se on kapitalistisen tuotannon luonteenomainen piirre.
{Mutta Proudhonille tämä lisä, ylijäämä on hinnankorotus, kuten tulemme näkemään. Hän on yleensäkin kritiikissään koulupoikamainen, eikä ole omaksunut sen tieteen ensimmäistäkään alkeita, jota haluaa arvostella. Niinpä hän ei ole esimerkiksi koskaan käsittänyt, että raha on tavaran välttämätön muoto. (Katso ensimmäistä osaa.[30]) Tässä hän sekoittaa toisiinsa jopa rahan ja pääoman, koska lainattavissa oleva pääoma ilmenee rahapääomana rahan muodossa.}
Korkoatuottavassa pääomassa lisän, josta ei makseta vastiketta, ei suinkaan olisi pitänyt hämmästyttää Proudhonia, sillä lisäarvo — ja siihen kapitalistinen tuotanto perustuu — on arvo, joka ei ole maksanut mitään vastiketta. Tämä ei ole mitenkään luonteenomaista korkoatuottavalle pääomalle. Sen luonteenomainen piirre — sikäli kuin tarkastelemme liikkeen muotoa — on vain ensimmäinen momentti, joka on täysin päinvastainen kuin Proudhonin tarkoittama; nimittäin se, että lainanantaja luovuttaa rahan saamatta siitä heti vastiketta ja että pääoman palaaminen korkoineen — sikäli kuin liiketoimi lainanantajan ja lainanottajan välillä tapahtuu — [ei siten ole missään yhteydessä] niihin muodonmuutoksiin, jotka pääoma käy läpi ja jotka tulevat näkyviin — sikäli kuin ne ovat pelkkiä taloudellisen muodon muutoksia — sarjana vaihtoja, tavaran muuttumisia rahaksi, rahan muuttumisia tavaraksi; sikäli kuin ne ovat todellisia muodonmuutoksia eli tuotantoprosessi, ne ovat yhtä kuin teollinen kulutus. Itse kulutus muodostaa tässä taloudellisen muotoliikkeen momentin).
Mutta sen, mitä raha ei tee lainanantajan kädessä, se tekee lainanottajan kädessä, lainanottajan, joka todella käyttää sitä pääomana. Todellisen liikkeensä pääomana raha tekee lainanottajan kädessä. Se palaa rahana plus voittona, rahana plus 1/x rahana takaisin hänelle. Lainanantajan ja lainanottajan välinen liike ilmaisee vain pääoman lähtöpisteen ja päätepisteen. Rahana pääoma siirtyy A:n kädestä B:n käteen. B:n kädessä siitä tulee pääomaa ja sellaisena se palaa tietyn kierroksen jälkeen voiton kanssa. Tämä välinäytös, todellinen prosessi, joka sisältää sekä kiertokulkuprosessin että tuotantoprosessin, ei ole missään yhteydessä lainanottajan ja lainanantajan välisen liiketoimen kanssa. Tämä välinäytös, todellinen prosessi, joka sisältää sekä kiertokulkuprosessin että tuotantoprosessin, ei ole missään yhteydessä lainanottajan ja lainanantajan välisen liiketoimen kanssa. Tämä alkaa uudelleen vasta, kun raha on jo realisoitunut pääomana. Nyt raha siirtyy takaisin lainanantajan käteen, mukanaan lisä, mutta vain osa lainanottajan realisoimasta lisästä. Hänen saamansa vastike on teollisuusvoitto, hänelle jäävä osa lisästä, jonka hän on ottanut haltuunsa yksinomaan lainatun rahan avulla. Tämä kaikki ei kuitenkaan ole näkyvissä lainanottajan ja lainanantajan välisessä liiketoimessa. Tämä liiketoimi rajoittuu kahteen aktiin: siirtyminen A:n kädestä B:n käteen; väliaika, jolloin raha on B:n kädessä; rahan palaaminen koron kera väliajan jälkeen A:n käteen.
Jos siis tarkastellaan pelkästään tätä muotoa — tätä A:n ja B:n välistä liiketointa — niin käsillä on pääoman pelkkä muoto ilman välitystään: raha, joka luovutetaan summana a ja joka palaa summana a + (1/x)a takaisin tietyn ajanjakson kuluessa ilman että tapahtuu mitään välitystä sen ajanjakson lisäksi, joka kuuluu summan a poisvirtaamisen ja sen takaisinvirtaamisen summana a + (1/x)a välillä.
Ja tässä irrationaalisessa muodossa, tässä muodossa, joka kyllä on olemassa itsenäisenä liikkeenä pääoman todellisen liikkeen rinnalla, aloittaa sen ja lopettaa sen, herra Proudhon tarkastelee oliota, jolloin kaiken täytyy olla hänelle käsittämätöntä. Jos tämä lainaamisen — ostamisen ja myymisen sijasta — muoto lakkaisi, niin ylijäämä jäisi hänen mielestään pois. Todellisuudessa tällöin jäisi pois vain lisän jakaminen kahden lajin kapitalistien kesken. Mutta tämä jako voi ja sen täytyy syntyä uudestaan aina kun vain tavara tai raha voi muuttua pääomaksi, ja tämä voi tapahtua palkkatyön perustalla aina. Jos tavara ja raha ei voisi tulla pääomaksi ja niin ollen lainatuksi in posse[31] pääomana, niin ne eivät saisi olla palkkatyötä vastassa. Se, että niiden ei pitäisi olla tavarana ja rahana työtä vastassa eikä siis työn itse tulla tavaraksi, merkitsee vain [936] palaamista kapitalistista tuotantoa edeltäviin tuotantotapoihin, joissa työ ei muutu tavaraksi, vaan joissa valtaosa työtä on vielä maaorja- tai orjatyötä. Se, että raha ja tavara eivät ole työtä vastassa, on vapaan työn ollessa perustana mahdollista vain, jos työläiset ovat tuotannonehtojensa omistajia. Vapaa työ kehittyy kapitalistisen tuotannon sisällä yhteiskunnallisena työnä. Se, että työläiset ovat tuotannonehtojensa omistajia, merkitsee siis, että nämä ehdot kuuluvat yhteiskunnallistuneille ja yhdistyneille työläisille ja että he tuottavat sellaisina, alistavat oman tuotantonsa itselleen yhteiskunnallistuneena. Mutta se, että haluaa säilyttää palkkatyön ja siis pääoman perustan, kuten Proudhon, ja samanaikaisesti kumota »epäkohdat» kieltämällä yksi pääoman johdetuista muodoista, on koulupoikamaista.
»Gratuité du Crédit. Discussion entre M. Fr. Bastiat et M. Proudhon», Paris 1850.
Lainaaminen näyttää Proudhonin mielestä olevan pahasta siksi, että se ei ole myymistä.
Lainaaminen korkoa vastaan merkitsee »kykyä myydä sama esine aina uudestaan ja saada siitä aina uudestaan hinta luovuttamatta milloinkaan myytävän esineen omistusta» (mts. 9). (Chevén, erään »La Voix du Peuplen»[32] toimittajan, ensimmäinen kirje.)
Tämän kirjeen kirjoittajaa hämmentää se, että »esine» (esimerkiksi raha tai talo) ei vaihda omistajaa kuten ostossa ja myynnissä. Mutta hän ei näe, että kun rahan luovuttamisen yhteydessä lainanantaja ei saa vastiketta, niin sitä vastoin todellisessa prosessissa, vaihtojen muodossa ja perustalla, ei saada ainoastaan vastiketta, vaan myös maksamaton lisä. Sikäli kuin tapahtuu esineiden vaihto, ei tapahdu arvojen muuttumista, kukin on sekä ennen että jälkeen saman arvon omistaja. Sikäli kuin ilmestyy lisäarvo, ei tapahdu vaihtoa. Niin pian kuin tavaran ja rahan vaihdot jälleen alkavat, on lisäarvo jo imeytynyt tavaraan. Proudhon ei käsitä, miten voitto, eikä siis myöskään, miten korko johtuu arvojen vaihdon laista. »Taloa», »rahaa», jne. ei niin ollen tule vaihtaa pääomana, vaan »tavarana... kustannushintaan» (»Gratuité du Crédit», s. 43, 44).
»Itse asiassa hatuntekijä, joka myy hattuja... saa niistä arvon, ei enempää eikä vähempää. Mutta rahaa lainaksi antava kapitalisti... ei saa ainoastaan pääomaansa vähentymättömänä takaisin, hän saa enemmän kuin pääomansa, enemmän kuin oli heittänyt vaihtoon, hän saa pääoman lisäksi myös koron» (mts. 69).
Herra Proudhonin hatuntekijät eivät näytä olevan kapitalisteja, vaan käsityöläiskisällejä.
»Koska kaupassa pääoman korko liittyy työläisen palkkaan muodostaakseen yhdessä viimeksi mainitun kanssa tavaran hinnan, työläisen on mahdotonta ostaa takaisin oman työnsä tuotetta. Elää työllään on periaate, joka koron vallan alaisuudessa sisältää ristiriidan» (s. 105).
IX kirjeessä (s. 144–152) kunnon Proudhon sekoittaa rahan kiertokulkuvälineenä rahaan pääomana ja päättelee niin ollen, että Ranskassa olemassa oleva »pääoma» tuottaa 160 % (1600 miljoonan vuotuisen koron valtionvelkana, kuoletuksina jne. yhden miljardin pääomalle, »rahasummalle, joka kiertää Ranskassa»).
Edelleen:
»Siitä, että rahapääoma suoritettuaan useita vaihtoja palaa korkojen kasautumisen vaikutuksesta aina lähteeseensä, seuraa, että uudelleen lainaaminen, jonka sama henkilö aina toteuttaa, tuo aina voittoa samalle henkilölle» (s. 154).
Koska pääoma annetaan lainaksi rahan muodossa, niin Proudhon uskoo, että rahapääomalla, siis pelkällä rahalla on tämä erityinen ominaisuus. Kaikki pitää myydä, lainata ei mitään. Toisin sanoin: niin kuin Proudhon tahtoi säilyttää tavaran, mutta ei halunnut sen muuttuvan »rahaksi», hän haluaa nyt säilyttää tavaran ja rahan, mutta niiden ei pidä kehittymän pääomaksi. Kun tästä on riisuttu kaikki mielikuvitukselliset muodot, niin tämä tarkoittaa vain, että pikkuporvarillis-talonpoikaisesta ja käsityömäisestä tuotannosta ei saa edetä suurteollisuuteen.
»Koska arvo ei ole muuta kuin suhde ja kaikki tuotteet ovat välttämättä suhteessa toisiinsa, niin seuraa, että yhteiskunnalliselta kannalta katsoen tuotteet ovat aina arvoja ja pysyviä arvoja. Pääoman ja tuotteen välillä ei ole eroa yhteiskunnan kannalta. Tämä ero on täysin subjektiivinen, se on olemassa vain yksilöihin nähden» (s. 250).
Millainen onnettomuus tapahtuukaan sellaisten saksalais-filosofisten fraasien kuin »subjektiivinen» eksyessä jonkun Proudhonin käsiin. Porvarilliset yhteiskunnalliset muodot ovat hänelle »subjektiivisia». Ja subjektiivinen ja samalla väärä abstraktio, että — koska tavaran vaihtoarvo ilmaisee tavaroiden välisen määräsuhteen, se ilmaisee minkä tahansa tavaroiden välisen määräsuhteen, eikä kolmatta, johon kaikki tavarat ovat määräsuhteessa — tämä väärä »subjektiivinen» abstraktio on se [937] »yhteiskunnallinen näkökanta», jolta katsoen identtisiä ovat niin ollen tavara, raha ja pääoma, eivät ainoastaan tavara ja raha. Siten tältä »yhteiskunnalliselta näkökannalta» kaikki kissat todellakin ovat harmaita.
Lopuksi lisäarvo esiintyy vielä moraalin muodossa:
»Kaiken työn pitää tuottaa ylijäämä» (s. 200).
Tällä moraalikäskyllä ylijäämä onkin määritelty sangen sievästi. [937]
[937] Luther eli aikana, jolloin keskiajan kansalaisyhteiskunta hajosi nykyaikaisen yhteiskunnan elementeiksi — prosessi, jota nopeuttivat maailmankauppa ja kultalöydöt; niinpä hän tuntee pääoman tietenkin vain noissa kahdessa vedenpaisumusta edeltävässä [muodossa], korkoatuottavan pääoman ja kauppapääoman muodossa. Kun jo vahvistunut kapitalistinen tuotanto yrittää lapsuusvaiheessaan alistaa korkoatuottavan pääoman väkivaltaisesti teollisuuspääomalle — tämä tapahtui tosiasiallisesti ensimmäiseksi Hollannissa (missä kapitalistinen tuotanto puhkesi kukoistukseen manufaktuurin ja laajamittaisen kaupan muodossa aiemmin kuin muissa maissa), Englannissa se julistettiin 17. vuosisadalla kapitalistisen tuotannon ensimmäiseksi ehdoksi (osaksi hyvin naiiveissa muodoissa) — niin siirryttäessä kapitalistiseen tuotantoon ensimmäinen askel on päinvastoin »koronkiskonnan», korkoatuottavan pääoman vanhanaikaisen muodon tunnustaminen tuotannonehdoksi, välttämättömäksi tuotantosuhteeksi; kuten myöhemmin heti alistettuaan korkoatuottavan pääoman (18. vuosisata, Bentham[33]) teollisuuspääoma tunnustaa itse sen oikeutuksen, huomaa sen lihaksi omasta lihastaan.
Luther on Proudhonin yläpuolella. Häntä ei hämmennä lainaamisen ja ostamisen välinen ero; hän huomaa koronkiskonnan molemmissa yhtäläisesti. Hätkähdyttävintä hänen polemiikissaan muuten on se, että hän ottaa hyökkäyksensä pääkohteeksi koron kasvaneisuuden kiinni pääomaan.
I. »Von Kauffshandlung und Wucher» (1524). Lutherin teosten VI osa, Wittenberg 1589.
(Tämä on kirjoitettu talonpoikaissodan aikana tai aattona.)
Kaupankäynti (kauppapääoma):
»Nykyään kauppiaat valittelevat kovin aatelisista tai rosvoista», {nähdään miksi kauppiaat ovat ruhtinaiden puolella talonpoikia ja ritareita vastaan} »kun heidän täytyy tehdä kauppaa suuressa vaarassa ja kun heitä vangitaan, piestään, määrätään maksamaan veroa, ryöstetään jne. Jos kauppiaat kärsisivät tällaista oikeudenmukaisuuden vuoksi, he olisivat totisesti pyhiä ihmisiä... Mutta koskapa kauppiaat harjoittavat tällaista suurta vääryyttä ja epäkristillistä varkautta ja rosvoutta kautta maailman, myös toisiaankin kohtaan, niin ei ole mikään ihme, että Jumala tekee niin, että tällainen suuri omaisuus, vääryydellä hankittu, taas menetetään ja ryöstetään, ja heitä itseään lisäksi hakataan ja heidät vangitaan... Ja ruhtinaiden kuuluu rangaista tällaisesta väärästä kaupankäynnistä kiivaasti ja pitää huolta siitä, että kauppiaat eivät niin hävyttömästi nylje heidän alamaisiaan. Mutta koska he eivät näin tee, Jumala käyttää ritareja ja rosvoja ja rankaisee heidän kauttaan kauppiaita vääryydestä, ja näiden täytyy olla hänen perkeleinään, niin kuin hän vaivaa Egyptin maata ja koko maailmaa perkeleillä eli hävittää vihollisilla. Niinpä hän lyö yhtä lurjusta toisella antaen siten ymmärtää, että kauppiaat eivät ole pienempiä rosvoja kuin ritarit, koskapa he joka päivä rosvoavat koko maailmaa, kun taas yksi ritari ryöstää vuodessa kerran tai kaksi yhden tai kaksi ihmistä» (s. 296).
»...Jesajan sana toteutuu: sinun ruhtinaasi ovat tulleet varkaiden tovereiksi. Sillä he hirttävät varkaita, jotka ovat varastaneet yhden tai puoli guldenia ja toimivat yhdessä niiden kanssa, jotka ryöstävät koko maailmaa ja varastavat turvallisemmin kuin kaikki muut, niin että pysyy totena sananlasku: suuret varkaat hirttävät [938] pieniä, ja kuten roomalainen senaattori Cato sanoi, pienet varkaat ovat vankitorneissa ja jalkapuissa, mutta suuret varkaat kulkevat kullassa ja silkissä. Mutta mitä Jumala tästä viimein sanoo? Hän tekee niin kuin hän sanoo Hesekielin kautta: hän sulattaa ruhtinaat ja kauppiaat toisiinsa, yhden varkaan toiseen, kuten lyijyn ja vasken, niin kuin käy kun kaupunki palaa, että ei ole enää ruhtinaita eikä kauppiaita. Ja minä pelkään että tämä on jo ovella» (s. 297).
Koronkiskonnasta, korkoatuottavasta pääomasta:
»Olen kuullut sanottavan, että tätä nykyä otetaan vuodessa kaikilla Leipzigin markkinoilla 10 guldenia, ts. 30 sadalta,[34] muutamat lisäävät tähän Neuenburgin markkinat ja näin saadaan 40 sadalta; mahtaako asia olla näin, että jossakin otetaan vieläkin enemmän, sitä minä en tiedä. Hyi olkoon, mihin hiiteen tämä lopulta mahtaakaan johtaa!.. Kenellä nyt on Leipzigissä 100 floriinia, hän ottaa vuodessa 40, ts. syö yhdessä vuodessa talonpojan tai kaupunkiporvarin. Jos hänellä on 1000 floriinia, hän ottaa vuodessa 400, ts. syö vuodessa ritarin tai rikkaan aatelismiehen. Jos hänellä on 10 000, hän ottaa vuodessa 4000, ts. syö rikkaan kreivin yhdessä vuodessa. Jos hänellä on 100 000, niin kuin suurilla kauppiailla täytyy olla, hän ottaa vuodessa 40 000, ts. syö suuren rikkaan ruhtinaan yhdessä vuodessa. Jos hänellä on 1 000 000, hän ottaa vuodessa 400 000, ts. syö suuren kuninkaan yhdessä vuodessa. Eikä hänellä ole mitään vaaraa, ei ruumiin eikä tavaran kohdalla, hän ei tee työtä, istuu uunin takana omenoita paistamassa; siispä tuolirosvo voi istua kotona ja syödä kymmenessä vuodessa kokonaisen maailman» (s. 312–313).[35]
{II. »Eyn Sermon auf das Evangelion von dem reichen Mann und armen Lazaro», Wittenberg 1555.
»Meidän ei pidä suhtautua rikkaaseen mieheen hänen ulkonaisen käytöksensä mukaan, sillä hänellä on lampaan vaatteet ja hänen elämänsä loistaa ja näyttää somalta ja kätkee suden mestarillisesti. Sillä evankeliumi ei syytä häntä siitä, että hän on tehnyt aviorikoksen, murhan, ryöstön, pyhäinhäväistyksen tai jotakin muuta, minkä ihmiset ja järki tuomitsisivat. Hänhän on ollut elämässään yhtä kunniallinen kuin tuo fariseus, joka paastosi kahdesti viikossa eikä ollut niin kuin muut ihmiset.»}
Tässä Luther sanoo meille, miten koronkiskuripääoma syntyy: porvarien (pikkuporvarien ja talonpoikien), ritarien, aatelin ja ruhtinaiden häviön kautta. Toiselta puolen koronkiskuripääomalle virtaa pikkuporvarien, talonpoikien, ammattikuntakäsityöläisten, lyhyesti sanottuna pienen tavarantuottajan lisätyö ja sen lisäksi työehdot, pienen tavarantuottajan, joka tarvitsee rahaa esimerkiksi maksuja varten ennen kuin muuttaa tavaransa rahaksi, ja joka jo ostaa itse jotkin työnehdoistaan jne. Toisaalta koronkiskuripääoma anastaa maankoron omistajilta, tuhlailevilta, nauttivilta rikkailta. Koronkiskonta on mahtava väline teollisuuspääoman edellytysten muodostamisessa, mahtava voima tuotannonehtojen erottamisessa tuottajista, sikäli kuin sillä on kaksinainen vaikutus, ensinnäkin ylipäätään itsenäisen rahaomaisuuden muodostuminen, toiseksi työnehtojen anastaminen, ts. vanhojen työnehtojen omistajien saattaminen häviöön. Tässä koronkiskonnan vaikutus on aivan sama kuin kauppiaan. Ja molemmilla on se yhteinen piirre, että ne muodostavat itsenäisen rahaomaisuuden, ts. kasaavat käsiinsä osan sekä vuotuisesta lisäarvosta että työnehdoista ja kasatusta vuotuisesta työstä. Niiden käsissä todella oleva raha muodostaa vain pienen osan sekä vuotuisesta ja vuosittain kasatusta aarteenmuodostuksesta että kiertävästä pääomasta. Se, että ne muodostavat rahaomaisuuksia, merkitsee, että niille tulee huomattava osa sekä vuotuisesta tuotannosta että vuotuisista tuloista, eikä niitä ole maksettava in natura,[36] vaan muutetussa muodossa, rahassa. Sikäli kuin raha ei niin ollen kierrä aktiivisesti käteisenä rahana, ei ole liikkeessä, se kasataan koronkiskojan ja kauppiaan käsiin. Osaksi niiden käsissä ovat myös kiertävän rahan varastot ja vielä suuremmassa määrin niissä on ja niihin kasautuvat tuotantoon kohdistuvat omistusperusteet, mutta rahaksi muutettuun tavaraan, rahaan kohdistuvina omistusperusteina. [939] Koronkiskonta saattaa häviöön toisaalta feodaalisen rikkauden ja omaisuuden, toisaalta pikkuporvarillisen, talonpoikaisen tuotannon, lyhyesti sanottuna kaikki muodot, joissa tuottaja esiintyy vielä tuotantovälineidensä omistajana.
Kapitalistisessa tuotannossa työläinen ei ole tuotantovälineiden omistaja, ei viljelemänsä pellon eikä käyttämiensä työkalujen. Tämä tuotannonehtojen vieraantuminen vastaa kuitenkin tässä itse tuotantotavan todellista muutosta. Työkalusta tulee kone; työläinen työskentelee tehtaassa jne. Itse tuotantotapa ei salli enää tuota pieneen omaisuuteen liittyvää tuotantovälineiden ja itse työläisten hajallisuutta. Kapitalistisessa tuotannossa koronkiskonta ei voi enää erottaa tuotannonehtoja työläisistä, tuottajista, koska ne on jo erotettu.
Koronkiskonta keskittää omaisuutta, erityisesti rahaomaisuuden muodossa, vain siellä, missä tuotantovälineet ovat hajallaan, missä siis työläinen tuottaa suuremmassa tai pienemmässä määrin itsenäisesti, pientalonpoikana, ammattikunnan jäsenenä (pikkukauppiaana) jne.; talonpoikana tai käsityöläisenä, olipa tämä talonpoika maaorja tai ei, olipa tämä käsityöläinen ammattikunnan jäsen tai ei. Koronkiskuri ei ota tässä haltuunsa ainoastaan maaorjan itsensä hallitsemaa lisätyön osaa tai vapaan talonpojan jne. tapauksessa ainoastaan koko lisätyötä, vaan myös tuotantovälineet, joiden nimellisenä omistajana talonpoika jne. pysyy, ja joihin hän suhtautuu omistajana itse tuotantoprosessissa. Tällaisen koronkiskonnan perustana on tämä tuotantotapa, jota se ei muuta, vaan johon se kiinnittyy loisena ja jota se kurjistaa. Se imee tämän tuotantotavan kuiviin, lamauttaa sen ja pakottaa uusintamisen tapahtumaan aina yhä kauheammilla ehdoilla. Tästä johtuu kansan viha koronkiskontaa kohtaan, erityisesti antiikin ajan suhteissa, joissa tämä tuotannonmääritys — että tuottaja omistaa tuotannonehtonsa — on samalla poliittisten suhteiden, kansalaisen itsenäisyyden perusta. Tästä tulee loppu heti kun työläisellä ei enää ole tuotannonehtoja. Samalla loppuu koronkiskonnan mahti. Toisaalta, sikäli kuin vallitsee orjuus tai lisätyön kuluttaa feodaaliherra palvelijoineen ja nämä joutuvat koronkiskojan uhriksi, pysyy tuotantotapa samaten muuttumattomana, se tulee vain ankarammaksi. Velkaantunut orjanomistaja tai feodaaliherra imee enemmän, koska häntä itseään imetään, tai hän tekee lopulta tilaa koronkiskojalle, josta itsestään tulee maanomistaja, kuten ritari jne. muinaisessa Roomassa. Vanhan riistäjän, jonka riisto oli vielä suuremmassa tai pienemmässä määrin poliittisen vallan väline, sijaan astuu karkea rahaa metsästävä nousukas. Mutta tuotantotapa itse jää entiselleen.
Vallankumouksellisesti koronkiskonta vaikuttaa kaikissa esikapitalistisissa tuotantotavoissa vain poliittisessa mielessä saattaessaan perikatoon ja häviöön ne omaisuusmuodot, joiden vakaalla perustalla, ts. jatkuvasti samassa muodossa tapahtuvan uusintamisen perustalla, poliittinen rakenne lepää. Koronkiskuri vaikuttaa myös keskittävästä mutta vain vanhan tuotantotavan perustalla, jolloin yhteiskunta — orjia, maaorjia jne. ja heidän uusia herrojaan lukuunottamatta — hajoaa roskaväeksi. Aasialaisissa [yhteiskunnan] muodoissa saattaa koronkiskonta jatkua pitkään aiheuttamatta muuta kuin taloudellista rappeutumista ja poliittista turmeltumista, aiheuttamatta todellista [olemassaolevan tuotantotavan] hajoamista. Vasta sellaisella kehityskaudella, jolloin muut edellytykset kapitalistiselle tuotannolle ovat olemassa — vapaa työ, maailmanmarkkinat, vanhan yhteiskunnallisen yhteyden hajoaminen, työn kehittyminen tietylle asteelle, tieteiden kehitys jne. — koronkiskonta esiintyy eräänä uuden tuotantotavan muodostumisen välineenä; samalla se saattaa perikatoon feodaaliherrat, porvarisvastaisen aineksen tukipylväät, sekä pienen teollisuuden, maanviljelyksen jne., lyhyesti sanottuna se on väline työnehtojen keskittämiseksi pääomana.
Se, että koronkiskojat, kauppiaat jne. omistavat »rahaomaisuuden», tarkoittaa vain, että kansakunnan omaisuus on keskittynyt heidän käsiinsä, sikäli kuin se esiintyy tavarana ja rahana.
Kapitalistisen tuotannon on alunperin taisteltava koronkiskontaa vastaan, sikäli kuin koronkiskojasta itsestään ei tule tuottajaa. Silloin kun kapitalistinen tuotanto on jo vakiintunut, on vanhan tuotantotavan olemassaolon jatkumiseen kytkeytynyt koronkiskonnan herruus lisätyöhön jo lakannut. Teollisuuskapitalisti kokoaa lisätyön välittömästi voittona; hän on jo vallannut osaksi myös tuotannonehdot, ja hän anastaa suoraan osan vuosittain kasatusta rikkaudesta. Tästä hetkestä lähtien, nimittäin siitä lähtien, kun teollinen ja kaupallinen omaisuus kehittyy, koronkiskojasta, ts. korkoa vastaan lainaavasta, tulee pelkästään työnjaon teollisuuskapitalistista erottama, mutta teollisuuspääomalle alistettu henkilö.
[940] III. »An die Pfarrherrn wider den Wucher zu predigen. Vermanung», Wittemberg 1540 (ilman sivunumerointia),
Kauppa (ostaminen, myyminen) ja lainaaminen. (Luther ei anna tämän muotoeron pettää itseään kuten Proudhon.)
»Minä kirjoitin koronkiskontaa vastaan 15 vuotta sitten, jolloin se oli jo levinnyt niin valtavasti, että minä en osannut toivoa mitään parannusta. Sen jälkeen koronkiskonta on ylentynyt niin, että se ei suostu enää lainkaan olemaan pahetta, syntiä tai turmelusta, vaan ylistää itseänsä pelkäksi hyveeksi ja kunniallisuudeksi, ikään kuin se osoittaisi ihmisille suurta rakkautta ja tekisi kristillisiä palveluksia. Mikä nyt avuksi ja neuvoksi, kun turmeluksesta on tullut kunniallisuutta ja paheesta hyve? Seneca sanoo luonnollisen järjen perusteella: Deest remedii locus, ubi, quae vitia fuerunt, mores fiunt.[37] Saksasta on tullut, mitä siitä tuleman piti, inhottava ahneus ja koronkiskonta ovat turmelleet sen perin juurin...
»Ensiksikin lainaksi antamisesta ja ottamisesta. Kun rahaa annetaan lainaksi ja siitä vaaditaan tai otetaan enemmän tai parempaa, se on koronkiskontaa, kaiken oikeuden kiroamaa. Sen vuoksi kaikki ne, jotka ottavat viisi, kuusi tai enemmän sadalta lainaksi antamastaan rahasta, ovat koronkiskojia, minkä mukaan he tietävät toimivansa, ja heitä sanotaan ahneuden ja mammonan epäjumalan palvelijoiksi... Aivan samoin on sanottava rukiista, ohrasta ja muusta tavarasta, että kun siitä vaaditaan enemmän tai parempaa, se on koronkiskontaa, omaisuuden hankkimista varastamalla ja ryöväämällä. Sillä lainaksi antaminen tarkoittaa, että kun annan jollekulle rahani, tavarani tai kaluni hänen käyttöönsä niin pitkäksi aikaa kuin hän tarvitsee tai minä voin tai tahdon antaa, niin hän antaa aikanaan minulle saman takaisin yhtä hyvänä kuin minä lainasin sen hänelle.»
»Tekevät siis myös ostamisesta koronkiskontaa. Mutta tämä on nyt liikaa yhtenä palana. Nyt on käsiteltävä yksi asia, koronkiskonta lainaamisen yhteydessä, saatuamme tämän päätökseen (niin kuin tuomiopäivänä) haluamme lukea lakia myös ostamisen yhteydessä tapahtuvalle koronkiskonnalle.»
»Jalo herra koronkiskonta sanoo siis: Hyvä ystävä, kun asiat ovat nykyisellään, teen lähimmäiselleni suuren palveluksen lainatessani hänelle sata viittä, kuutta, kymmentä vastaan. Ja hän kiittää minua sellaisesta lainasta kuin erityisestä hyvästä työstä. Hän rukoilee minua kolmasti luvaten omasta tahdostaan pakottamatta antaa minulle viisi, kuusi, kymmenen guldenia sadalta. Eikö minun pitäisi voida ottaa tämän verran hyvällä omalla tunnolla ilman koronkiskontaa...
»Kerskaile, kaunistele ja koristele sinä vain itseäsi... Mutta jos joku ottaa enemmän tai parempaa, se on koronkiskontaa, eikä se ole palveluksen, vaan vahingon tekemistä lähimmäiselle, niin kuin varastamista ja rosvoamista. Kaikki, mitä sanotaan palvelukseksi ja hyväntekemiseksi, ei ole palvelus eikä hyvänteko lähimmäiselle. Sillä avionrikkoja ja avionrikkojatar tekevät toisilleen suuren palveluksen, suovat toisilleen suuren mielihyvän. Ritari tekee murhapolttajalle suuren ritaripalveluksen auttaessaan häntä rosvoamaan maanteillä, hyökkäämään ihmisten ja maan kimppuun. Paavilaiset tekevät meille suuren palveluksen, kun eivät hukuta, polta, murhaa eivätkä heitä vankiloihin mätänemään kaikkia, vaan antavat toki muutamien elää ja karkottavat heidät tai ottavat, mitä heillä on. Perkele itse tekee palvelijoilleen suuren, mittaamattoman palveluksen... Lopputulos on, että maailma on täynnään suuria, oivallisia jokapäiväisiä palveluksia ja hyviä tekoja... Runoilijat kirjoittavat kyklooppi Polyfemoksesta, että tämä sanoi Odysseukselle tekevänsä hänelle sen ystävänpalveluksen, että syö ensin hänen toverinsa ja sen jälkeen viimeiseksi hänet. Olisihan sekin ollut palvelus ja erinomainen hyvä työ.
»Tällaisten palvelusten ja hyvien tekojen harjoituksessa ahkeroivat nykyään ylhäiset ja alhaiset, talonpojat ja porvarit, he ostavat ja pitävät takanaan aiheuttaen kalliit ajat, [941] nostavat rukiin, ohran ja kaiken muun tarpeellisen hintaa, pyyhkivät sitten suutaan ja sanovat: täytyyhän ihmisellä olla, mitä hänellä täytyy olla, minä lasken tavarani palvelemaan ihmisiä, vaikka voisin ja kykenisin pitämään ne itselläni. Sillä tavalla on hienosti petkutettu ja narrattu Jumalaa... Peräti pyhiä on ihmislapsista tullut... Nyt ei siis kukaan voi enää kiskoa, ahnehtia eikä olla paha, maailmasta on tullut tosi pyhä, jokainen palvelee toista, kukaan ei tee toiselle vahinkoa...
»Mutta jos koronkiskoja tällä tekee palveluksen, hän tekee sen itse perkeleelle, vaikka köyhä, puutetta kärsivä mies tarvitsee tällaista palvelusta ja hänen on otettava palveluksena ja hyvänä tekona vastaan se, ettei häntä nielaista kokonaan...
»Hän[38] tekee sinulle[39] ja hänen täytyy tehdä sinulle sellainen palvelus» {maksaa kiskurikorko}, »jos hän haluaa saada rahaa.»
{Ylläolevasta nähdään, että koronkiskonta oli suuresti lisääntynyt Lutherin aikoihin ja että sitä jo samalla puolusteltiin »palveluksena» (Say — Bastiat[40]). Jopa kilpailukäsitys tai sopusointukäsitys: »jokainen palvelee toista» on jo olemassa.
{Antiikin maailmassa koronkiskonta oli parhaana aikana kielletty (ts. korkoa ei sallittu). Myöhemmin se oli lakisääteinen ja varsin vallitseva. Teoreettisesti oli aina vallalla (kuten Aristoteleella) näkemys, että koronkiskonta on sinänsä pahasta.
{Kristillisellä keskiajalla koronkiskonta oli »synti» ja »kanonisesti» kielletty.
{Uusi aika. Luther. Katolis-pakanallinen käsitys oli vielä vallitseva. Koronkiskonta oli hyvin laajamittaista (osaksi hallituksen rahantarpeen, kaupan ja manufaktuurin kehityksen, tuotteen rahaksi muuttamisen välttämättömyyden vuoksi). Mutta myös sen kansalaisoikeutus esitetään jo.
{Hollanti. Koronkiskonnan ensimmäinen puolustelu. Täällä koronkiskonta myös ensimmäisenä uudenaikaistetaan, alistetaan tuottavalle ja kaupalliselle pääomalle.
{Englanti. 17. vuosisata. Polemiikki ei enää kohdistu koron ottamista vastaan sinänsä, vaan koron suuruutta vastaan. Sen luottoa hallitseva asema. Esiintyy pyrkimys luoda luottomuoto. Väkivaltaisia määräyksiä.
{18. vuosisata. Bentham. Vapaa koronkiskonta tunnustetaan kapitalistisen tuotannon elementiksi.}
[Vielä muutamia otteita Lutherin kirjoituksesta »An die Pfarrherrn wider den Wucher zu predigen».]
Korko vahingonkorvauksena:
»[Voi käydä ja usein käykin niin, että minä Hans lainaan sinulle Baltzerille sata guldenia, jotka minun täytyy saada takaisin mikkelinpäivään mennessä; jos sinä myöhästyt, niin minä joudun siitä kärsimään. Mikkelinpäivä koittaa, mutta sinä et palauta minulle noita sataa guldenia. Silloin tuomari tarttuu minua kurkkuun tai antaa sulkea minut torniin tai vankilaan, tai minua kohtaa jokin onnettomuus, ja tätä kestää niin kauan kunnes minä maksan. Istun vankilassa ja kärsin kovasti aliravitsemuksesta ja terveysvaivoista. Siihen sinä saatat minut myöhästymiselläsi, niin sinä maksat pahalla hyväntyöni. Mitä minä silloin teen? Kärsin edelleen, sillä sinä viivyt ja aikailet, ja jokainen päivä, minkä sinä viivyt ja aikailet, tuottaa minulle haittaa ja vahinkoa. Kenen on korvattava vahinko tai vastattava siitä? Sillä lopulta vahingosta tulee sietämätön vieras talossani, kunnes menehdyn kokonaan.]
»Tässä on siis puhuttava asiasta maallisesti ja lainopillisesti (jumaluusoppi meidän täytyy säästää tuonnemmaksi). Sinä Baltzer olet siis velvollinen antamaan minulle sadan guldenin lisäksi korvauksen kaikesta vahingosta ja kuluista, mitä on tullut lisäksi.» {Kuluilla Luther tarkoittaa tässä oikeudenkäyntikuluja jne., joita on koitunut lainanantajalle sen vuoksi, ettei hän ole itse voinut maksaa.} »... Sen vuoksi on kohtuullista ja myös järjen ja luonnollisen oikeuden mukaista, että sinä korvaat minulle kaiken, sekä pääsumman että vahingon.... Sellainen vahinko on lainopillisissa kirjoissa latinaksi interesse[41]...
»Tähän vahinkoon voi liittyä toinenkin seikka. Jos sinä Baltzer et anna minulle mikkelinpäivään mennessä takaisin sataa guldenia, ja minun on tehtävä kauppa, voisin ostaa puutarhan, pellon, talon tai jotakin, josta voisin saada suuren hyödyn tai ylläpidon itselleni ja lapsilleni, niin minun täytyy päästää kauppa ohitseni ja sinä aiheutat nukkumisellasi ja vitkastelullasi minulle sen vahingon ja esteen, etten enää ikinä saa sellaista kauppaa» jne. »Nyt kun minä olen lainannut ne sinulle, sinä aiheutat minulle kaksinkertaisen tappion, koska toisaalla en voi maksaa, toisaalla en ostaa, ja minun siis täytyy kärsiä kummallakin taholla vahinkoa. Tämä on duplex interesse, damni emergentis et lucri cessantis[42]...
»Kun he[43] ovat kuulleet, että Hans on kärsinyt tappiota lainattuaan sata guldenia ja vaatii kohtuullista korvausta vahingostaan, he kiiruhtavat käyttämään hyväksi tätä tapausta ja lisäävät jokaiseen sataan guldeniin korvauksen kaksinkertaisesta vahingosta, nimittäin maksamiseen liittyvistä kuluista ja tekemättä jääneestä puutarhakaupasta, ikään kuin sataan guldeniin olisi luonnostaan kasvanut kiinni tällainen kaksinkertainen vahingonkorvaus, niin että milloin heillä vain onkin sata guldenia, he lainaavat ne ja laskevat niille tällaisen kaksinkertaisen tappion, jota eivät kuitenkaan ole kärsineet...
»Sen vuoksi sinä olet koronkiskuri, että otat lähimmäisesi rahasta korvauksen kuvitellulle vahingollesi, jota kukaan ei kuitenkaan ole sinulle aiheuttanut ja jota sinä et voi myöskään todistaa etkä laskea. Sellaista vahinkoa sanovat lainoppineet non verum, sed phantasticum interesse.[44] Se on tappio, jonka jokainen kuvittelee itselleen...
»Ei siis auta [942] sanoa, että olisi voinut tapahtua sellainen vahinko, etten olisi voinut maksaa enkä ostaa. Se on ex contingente necessarium[45]: siitä mitä ei ole, tehdään se minkä täytyy olla; siitä mikä on epävarma, tehdään täysin varma asia. Eikö tällainen koronkiskonta nielaise maailmaa muutamassa vuodessa?
»Sellainen onnettomuus, josta on saatava hyvitys, saattaa tapahtua lainanantajalle sattumalta, hänen tahtomattaan. Asia on kuitenkin aivan toisin ja juuri päinvastoin koronkiskonnassa. Siinä etsitään ja keksitään vahinkoja hädänalaisen lähimmäisen korvattavaksi, tahdotaan elää ja rikastua sillä, tahdotaan mässäillä laiskana ja joutilaana, komeilla muiden ihmisten työn, huolen, vaaran ja vahingon kustannuksella. Hyvä ystävä, kukapa ei haluaisi istua uunin takana ja antaa sadan guldeninsa ansaita puolestaan ympäri maata ja kuitenkin pitää ne varmassa tallessa kukkarossa, ilman vaaraa ja huolta, koska ne ovat lainaksi annettua rahaa?
»Ja mitä on sanottu lainatusta rahasta, koskee myös lainattua viljaa, viiniä ja muuta samankaltaista tavaraa, että siis niidenkin kohdalla voi sattua tuollainen kaksinainen vahinko. Mutta tällaiset vahingot eivät ole luonnostaan kasvaneet kiinni tavaraan, vaan ne voivat tapahtua sattumalta ja sen vuoksi niitä ei ole laskettava vahingoksi, jos ne eivät ole todella tapahtuneet ja jos niitä ei ole todistettu» jne.
»Koronkiskontaa täytyy tässä maailmassa olla, mutta voi koronkiskojia...
»Myös kaikki viisaat, järkevät pakanat ovat tuominneet koronkiskonnan ylen pahana. Siten Aristoteles sanoo Politiikassaan, että koronkiskonta on luonnonvastaista siitä syystä, että se ottaa aina enemmän kuin antaa. Siten kumoutuu kaikkien hyveiden neuvo ja mitta, jota nimitetään: yhtäläinen yhtäläisestä, aequalitas arithmetica»[46] jne.
»Mutta on häpeällistä itsensä elättämistä, että ottaa, varastaa tai ryöstää toisilta ihmisiltä, ja niin tekeviä nimitetään, luvalla sanoen, varkaiksi ja ryöväreiksi, jotka on tapana ripustaa hirsipuuhun, mutta koronkiskuri on kaunis varas ja ryöväri ja hän istuu tuolilla, minkä vuoksi häntä nimitetään tuolirosvoksi...
»Pakanat ovat voineet päätellä järjen avulla, että koronkiskuri on moninkertainen varas ja murhamies. Mutta me kristityt pidämme heitä sellaisessa kunniassa, että miltei rukoillen palvelemme heitä heidän rahansa tähden... Joka imee, ryöstää ja varastaa toiselta hänen omaisuutensa, tekee yhtä suuren murhan (sikäli kuin se hänestä riippuu) kuin se, joka tappaa jonkun nälkään ja syöksee turmioon. Mutta sellaista tekee koronkiskuri istuen samaan aikaan turvassa tuolillaan, vaikka hänen pikemmin pitäisi riippua hirsipuussa, ja häntä pitäisi olla syömässä niin monta korppia kuin hän oli varastanut kultarahoja, jos hänessä nyt olisi lihaa niin paljon, että niin monta korppia voisi mahtua jaolle osaansa saamaan...
Kauppiaat ja koronkiskurit rupeavat huutamaan, että kirjat ja sinetit on pidettävä voimassa. Siihen ovat lainoppineet vastanneet nopeasti ja yllin kyllin. In malispromissis,[47] sanovat jumaluusoppineet, kirjat ja sinetit, jollaisia jotkut antavat perkeleelle, ovat mitättömiä, vaikka ovat sitten verellä sinetöityjä ja kirjoitettuja. Sillä mikä on vastoin Jumalaa, oikeutta ja luontoa, on mitätön. Sen vuoksi käyköön vain ruhtinas, joka voi, riuskasti käsiksi, repiköön kaikki sinetit ja kirjat, älköönkä välittäkö siitä» jne.
»Niinpä maan päällä ei ole perkeleen jälkeen suurempaa ihmisen vihollista kuin saituri ja koronkiskuri, sillä hän tahtoo olla Jumala kaikkien ihmisten yläpuolella. Turkkilaiset, sodankävijät ja tyrannit ovat hekin häijyä väkeä, mutta heidän täytyy toki antaa ihmisten elää, ja he myöntävät, että ovat pahoja ihmisiä ja vihollisia, ja he voivat, heidän jopa täytyykin joskus armahtaa muutamia. Mutta koronkiskuri ja kitupiikki, se tahtoisi, että koko maailma menehtyisi nälkään ja janoon, hätään ja kurjuuteen (mikäli hänestä riippuu), jotta hän voisi yksin saada kaikki, ja jotta jokainen ottaisi häneltä kuin Jumalalta ja [943] olisi iankaikkisesti hänen palvelijansa. Siitä hänen sydämensä iloitsee, se virvoittaa hänen vertansa. Samaan aikaan ja varmaan juuri sen vuoksi hän astelee puettuna näädännahkaviittaan, kultaisiin käätyihin, sormuksiin ja vaatteisiin, pyyhkii suutaan, antaa pitää ja ylistää itseään arvokkaana ja hurskaana miehenä, joka myös on paljon armeliaampi kuin itse Jumala, paljon ystävällisempi kuin Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset...
»Ja mitä ne kirjoittavat Herkuleen urotöistä, miten hän lannisti niin monta hirviötä, kauheata petoa pelastaakseen maan ja kansan. Sillä koronkiskuri on suuri kauhea hirviö, niin kuin ihmissusi, joka hävittää kaiken, enemmän kuin mikään Cacus, Geryon tai Antaeus jne. Ja vielä kaunistelee itseään ja on olevinaan hurskas, jottei nähtäisi mihin härät joutuvat, kun hän vetää ne takaperin luolaansa.»
{Tämä mitä herttaisin kuva sopii kapitalistiin ylipäänsä, joka on olevinaan niin kuin se, minkä hän ottaa muilta ja tuo luolaansa, olisi lähtöisin häneltä; marssittamalla ottamansa takaperin hän saa sen näyttämään siltä, että se on lähtenyt hänen luolastaan.}
»Mutta Herkules on kuuleva härkien ja vangittujen huudon ja etsivä Cacuksen louhikoiden ja kallioidenkin keskeltä sekä päästävä härät jälleen vapaaksi tuosta konnasta. Sillä Cacus merkitsee konnaa, joka on hurskas koronkiskuri, joka varastaa, ryöstää ja syö kaiken. Ja kuitenkin hän on olevinaan niin kuin ei olisi tehnyt noin, eikä kenenkään pitäisi päästä hänestä selville, koska takaperin luolaan vedetyt härät jättävät sellaiset jäljet kuin ne olisi laskettu ulos. Myös koronkiskuri tahtoo vetää maailmaa nenästä niin, että hän muka hyödyttää maailmaa ja antaa sille härkiä, vaikka hän pelkästään raastaa niitä luokseen ja syö suihinsa...
»Sen tähden koronkiskuri ja saituri ei totisesti ole kunnon ihminen, eikä tee syntiäkään ihmisen tavoin; hänen täytyy olla ihmissusi, kaikkia tyranneja, murhamiehiä ja ryöväreitä pahempi, miltei yhtä paha kuin perkele itse... Hän ei esiinny vihollisena, vaan istuu ystävänä ja kansalaisena yhteisessä suojeluksessa ja rauhassa, ja kumminkin hän ryöstää ja murhaa julmemmin kuin yksikään vihollinen tai murhapolttaja. Ja niin kuin maantierosvoja, murhaajia tai sotijoita teilataan ja mestataan, niin pitäisi kaikki koronkiskurit teilata ja tappaa, ja kaikki saiturit karkottaa, kirota ja mestata...»
Mitä maalauksellisin ja osuvin kuvaus samalla sekä vanhanaikaisen koronkiskonnan luonteesta että pääomasta yleensä »interesse phantasticumeineen»,[48] tavaraan ja rahaan luonnostaan »kiinnikasvaneine vahingonkorvaukseen», yleisine korulauseineen koronkiskonnan hyödyllisyydestä, »hurskaine» koronkiskojan ulkomuotoineen, koronkiskojan, joka ei ole »niin kuin muut ihmiset», pettävine ulkonäköineen, että annetaan, vaikka otetaan, että päästetään ulos, vaikka vedetään sisään jne.!
| * | * | |
| * |
»Se kullan ja hopean omistukseen liittyvä suuri etu, että se antaa mahdollisuuden valita edulliset ostohetket, synnytti vähitellen pankkiirin toimen... Pankkiiri eroaa vanhasta koronkiskojasta siten, että hän lainaa rikkaille, köyhille harvoin tai ei koskaan. Niin ollen hän lainaa pienemmällä riskillä ja hänellä on varaa lainata halvemmilla ehdoilla, ja näistä molemmista syistä hän välttää kansan koronkiskojaan kohdistaman vihan» (F. W. Newman. Lectures on Political Economy, London 1851, s. 44).
Feodaalisen maaomaisuuden pakkoluovutus kehittyy koronkiskonnan ja rahan myötä.
»Rahan käyttöönotto, rahan, joka ostaa kaikkia olioita ja joka on niin ollen maanomistajalle rahaa lainaavan velkojan suosiossa, tuo mukanaan välttämättömyyden lakisääteiseen luovutukseen lainatun maksamiseksi» (John Dalrymple. An Essay Towards a General History of Feudal Property in Great Britain, 4. edition, London 1759, s. 124).
[944] »Thomas Culpeperin (1641), Josiah Childin (1670) ja Patersonin (1694) mukaan rikkaus riippuu kullan ja hopean korkotason jopa väkivaltaisesti säädetystä alentamisesta. Tätä sääntöä on noudatettu Englannissa melkein kahden vuosisadan ajan» (Ganilh [Des systèmes d'économie politique, seconde édition, tome premier, Paris 1821, s. 58–59]).
Kun Hume Locken vastakohdaksi kehitteli käsityksen, että korkokannan määrää voiton suhdeluku,[49] hänellä oli mielessään paljon korkeampi kapitalismin kehitysvaihe. Tämä pitää vielä enemmän paikkansa Benthamista, kun hän kirjoitti puolustuksensa koronkiskonnalle 18. vuosisadan lopulla.[50]
Henrik VIII:n ajasta kuningatar Annan aikaan asti korkokantaa alennettiin lailla.
»Keskiajalla ei missään maassa ollut yleistä korkokantaa. Papit vastustivat ankarasti koron ottamista. Oikeusistuinten lainanantamiselle suoma turva oli epävarma. Sitä korkeampi oli korkokanta yksittäisissä tapauksissa. Rahan kierto oli vähäistä, useimmat maksut oli välttämätöntä suorittaa käteisellä eikä vekseliliike ollut vielä kehittynyt. Vaihtelevuutta ilmeni siksi sekä itse korossa, että koronkiskonnan käsittämisessä.
»Kaarle Suuren aikana pidettiin koronkiskontana 100 % ottamista, Lindau am Bodenseessa paikalliset porvarit ottivat vuonna 1344 216 2/3 %. Zürichissa raati määräsi lakisääteiseksi koroksi 43 1/3 %. Italiassa täytyi toisinaan maksaa 40 %, vaikka tavallinen korkokanta ei 1100–1300-luvulta lähtien ylittänyt 20 prosenttia. Verona määräsi lakisääteiseksi koroksi 12 ½ %, Fredrik II asetti 10 %, mutta vain juutalaisille; kristityistähän ei halunnut puhua. 10 % oli Reinin Saksassa tavallinen jo 1200-luvulla.» (Hüllmann . Städtewesen des Mittelalters, zweiter Theil, Bonn 1827, s. 55–57.)
Keskiajan tavattoman korkeat korot (sikäli kuin niitä ei peritty feodaaliaatelilta jne.) perustuivat kaupungeissa suurimmaksi osaksi valtaviin vieraannuttamisvoittoihin, joita kauppiaat ja kaupunkien käsityöläiset saivat maaseudulta, jota ne petkuttivat.
Roomassa, kuten koko antiikin maailmassa — paitsi teollisesti ja kaupallisesti erityisen kehittyneissä kauppakaupungeissa, kuten Ateenassa jne. — korkea korko ei ollut suurmaanomistajille ainoastaan väline pakkoluovuttaa pienet maanomistajat, plebeijit, vaan myös väline tehdä heistä henkilöinä omaisuutta.
Koronkiskonta oli alunperin vapaata Roomassa. 12 taulun laki (vuonna 303 Rooman perustamisen jälkeen) »määräsi koron yhdeksi prosentiksi vuodessa (Niebuhr sanoo 10 %)... Lakia rikottiin heti. Duilius (vuonna 398 Rooman perustamisen jälkeen) alensi koron uudestaan yhteen prosenttiin (unciarium foenus[51]). Vuonna 408 korko rajoitettiin puoleen prosenttiin; vuonna 413 lainaaminen korkoa vastaan kiellettiin kokonaan kansanäänestyksellä tribuuni Genuciuksen aloitteesta... Ei ole yllättävää, että tasavallassa, jossa sekä teollisuus että tukku- ja vähittäiskauppa olivat kiellettyjä, kiellettiin myös rahakauppa. Tätä kesti 300 vuotta Karthagon kukistumiseen asti. Sitten lailliseksi koroksi tuli 12 %. 6 % oli vuotuisen koron tavallinen taso. Justinianus määräsi koroksi 4 %. Usura quincunx.[52] Trajanuksen aikana on lakisääteinen viiden prosentin korko. 12 % oli laillinen kauppakorko Egyptissä vuonna 146 eKr.» (Dureau de La Malle. Economie politique des Romains, t. II, Paris 1840, s. 259–263.) [944]
| * | * | |
| * |
[950a] J. W. Gilbert sanoo korosta kirjassaan »The History and Principles of Banking» (London 1834) seuraavaa:
»Miehen, joka lainaa rahaa tarkoituksenaan hankkia sillä voittoa, pitää antaa osa voitosta lainanantajalle, mikä on luonnollisen oikeudenmukaisuuden itsestään selvä periaate. Mies hankkii voittoa tavallisesti kauppaliikkeen avulla. Mutta keskiajalla väestö oli kokonaan maatalousväestöä. Ja silloin, kuten feodaalihallinnon alaisuudessa, voi olla vain vähän kauppaliikettä ja niin muodoin vähän voittoa. Niin ollen koronkiskontalait olivat keskiajalla oikeutettuja. Sitä paitsi maatalousmaassa ihmisen tarvitsee harvoin lainata rahaa, jollei joudu onnettomuuden vuoksi hätään» (s. 163).
»Henrik VIII rajoitti koron 10 prosenttiin, Jaakko I 8, Kaarle II 6, Anna 5 prosenttiin» (s. 164–165). »Noihin aikoihin lainanantajilla oli tosiasiallinen joskaan ei laillista monopolia, ja sen vuoksi oli tarpeen asettaa heidät rajoitusten alaisiksi, kuten muutkin monopolistit. Meidän aikanamme säätelee voiton suhdeluku korkokantaa: noihin aikoihin sääteli korkokanta voiton suhdelukua. Jos rahanlainaaja rasitti kauppiasta korkealla korkokannalla, kauppiaan täytyi rasittaa tavaroittensa hintoja korkeammalla voiton suhdeluvulla. Niin muodoin otettiin suuri rahasumma ostajan taskusta rahanlainaajan taskuun pantavaksi. Tämä tavaroiden hinnan lisä vähensi yleisön kykyä ja halua ostaa tavaroita» (s. 165).
17. vuosisadalla hyökkää Josiah Child teoksessaan »Traités sur le commerce et sur les avantages qui résultent de la réduction de l'interest de l'argent» (traduits de l'anglois, Amsterdam et Berlin 1754. Samoin Thomas Culpeper tähän kirjaan sisältyvässä teoksessaan »Traité contre l'usure») Thomas Manley'ä (tämän tutkielmaa »Interest of Money Mistaken») vastaan, jota hän nimittää »koronkiskojien esitaistelijaksi». Lähtökohta on luonnollisesti, kuten kaikkien 17. vuosisadan englantilaisten taloustieteilijöiden ajatuksenkulussa, Hollannin rikkaus, Hollannin, jossa oli alhainen korkokanta. Child tekee tästä alhaisesta korkokannasta rikkauden perustan, Manley sanoo, että se on vain seuraus maan rikkaudesta.
»Sen selville saamiseksi, onko maa köyhä vai rikas, on vain kysyttävä: mikä on rahan korkokanta» (s. 74).
»Aran ja vapisevan koronkiskurijoukon esitaistelijana hän suuntaa tärkeimmän patterinsa tulen siihen kohtaan, jonka minä olen esittänyt heikoimmaksi... Hän suorastaan kieltää, että alhainen korkokanta olisi rikkauden syy ja vakuuttaa sen olevan vain rikkauden seuraus» (s. 120).
»Kun korkoa alennetaan, on niiden, jotka vaativat rahansa takaisin, pakko ostaa maata (jonka hinta nousee ostajien lukumäärän vuoksi) tai sijoittaa se kauppaan» (s. 133).
»Niin kauan kun korko on 6 % ei kukaan asetu alttiiksi merikaupan riskeille saadakseen vain 8–9 %, — voiton, johon hollantilaiset, joilla on raha neljän ja kolmen prosentin korolla, ovat hyvin tyytyväisiä» (s. 134).
»Alhainen korko ja maan korkea hinta pakottavat kauppiaan pysymään jatkuvasti kaupassa» (s. 140).
»Koron alentaminen johdattaa kansakunnan säästäväisyyteen» (s. 144).
»Jos juuri kauppa rikastuttaa maata ja jos koron alentaminen lisää kauppaa, on koron alentaminen tai koronkiskonnan rajoittaminen epäilyksittä hedelmällinen pääsyy kansakunnan rikkauksiin. Ei ole lainkaan järjetöntä sanoa, että sama seikka voi samaan [950b] aikaan olla tietyissä oloissa syy ja toisissa seuraus.» (s. 155).
»Muna on kanan syy ja kana on munan syy. Koron alentaminen voi aiheuttaa rikkauden lisääntymisen ja rikkauden lisääntyminen vielä suuremman koron alenemisen. Koron alentaminen voi tapahtua lain avulla» (s. 156).
»Minä olen ahkeruuden puolustaja, mutta minun vastustajani puolustaa laiskuutta ja joutilaisuutta» (s. 179).
Tässä Child on suoraan teollisuus- ja kauppapääoman esitaistelija. [XV — 950b]
[1] — varsinainen. Toim.
[2] — ilmaiseksi. Toim.
[3] — omalajisenaan. Toim.
[4] — kokonaisuudessaan. Toim.
[5] Marx tarkoittaa vuosien 1861–1863 käsikirjoituksen sitä osastoa, jonka ensimmäisen jakson otsikkona on »R — T — R. Pääoman yleisin muoto». Toim.
[6] — synnytetty; korko. Toim.
[7] Tarkoitetaan Proudhonia, joka Bastiatia vastaan suunnatussa polemiikissaan (1849–1850) puolusti »ilmaista, korotonta luottoa». Toim.
[8] On kyseessä Société Générale du Crédit Mobilier -niminen ranskalaisten Péreiren veljesten perustama osakepankki, joka tunnustettiin asetuksella 18. marraskuuta 1852. Pankin päätavoitteena oli luoton välittäminen sekä teollisten ja muiden yritysten perustaminen. Pankki osallistui laajasti rautateiden rakentamiseen Ranskassa, Itävallassa, Unkarissa, Sveitsissä, Espanjassa ja Venäjällä. Sen suurimpana tulolähteenä oli pörssikeinottelu. Laskemalla liikkeelle osakkeitaan, joiden takeena olivat ainoastaan pankin hallussa olevat muiden yritysten arvopaperit, pankki sai varoja, jotka se taas käytti sellaisten osakkeiden hankkimiseen, joiden takeena oli eri yritysten omaisuus. Tällä tavoin samaa reaaliomaisuutta käytettiin fiktiivisen kuvitteellisen pääoman lähteenä kahtaalla. Pankilla oli läheiset siteet Napoleon III:n hallitukseen ja se nautti sen suojelua. Vuonna 1867 pankki teki vararikon ja 1871 suoritettiin pankin loppuselvitys. Crédit Mobilier syntyi 1850-luvulla uudentyyppisenä finanssiyrityksenä. Sen synnyttivät taantumuskauden erityispiirteet, pidäkkeetön pörssikeinottelu ja havittelu. Samantapaisia laitoksia perustettiin Crédit Mobilierin esikuvan mukaan muissakin Keski-Euroopan maissa. Toim.
[9] — sinänsä, »itsessään», mahdollisuutena. Toim.
[10] — Ensi katsomalta. Toim.
[11] — luovuttamis-, vieraannuttamisvoitto. Toim.
[12] A. R. J. Turgot. Réflexions sur la formation et la distribution des richesses (1766), 73. § ja 85. §. Toim.
[13] Katso käsillä olevan tekstin sivua [911]. Toim.
[14] — erityisenä kategoriana. Toim.
[15] — erehdys, vaihdos (joku jonkun sijasta). Toim.
[16] Marx tarkoittaa Adam Smithin Kansojen varallisuuden 1. osan 6. lukua. Toim.
[17] Orjavouteja koskevat sitaatit Marx esitti kaksi kolme vuotta myöhemmin Pääoman kolmanteen osaan kirjoittamassaan 23. luvussa. Toim.
[18] — reaalisesti. Toim.
[19] — toisesta näkökulmasta katsoen. Toim.
[20] Roscher viittaa tahdittomasti Thukydideeseen kirjansa Die Grundlagen der National-Ökonomie (1854) ensimmäisen painoksen esipuheessa. Toim.
[21] — uumenistaan. Toim.
[22] Arnd omisti kirjassaan kysymykselle koiraveron oikeellisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta kokonaisen pykälän (88. §, s. 420–421). Toim.
[23] — tuottamattomiin kustannuksiin, jotka ovat kuitenkin välttämättömiä annetuissa olosuhteissa. Toim.
[24] »The Westminster Review» (Westminsterin katsaus) oli liberaalisen suunnan englantilainen aikakauslehti, joka ilmestyi neljä kertaa vuodessa Lontoossa 1824–1914. Toim.
[25] Marx käyttää tässä termiä »Kostenpreis» tarkoittamaan kapitalistin tuotantokustannuksia (c + v). Toim.
[26] Ks. Marx, Engels. Werke, Bd. 26, 1, S. 65–69. Toim.
[27] — Omista lähteistään. Toim.
[28] — ensisijainen tekijä. Toim.
[29] — termien välinen ristiriita. Toim.
[30] Marx tarkoittaa teoksen Poliittisen taloustieteen arvostelua ensimmäistä vihkoa. Toim.
[31] — mahdollisena. Toim.
[32] »La Voix du Peuple» (Kansan ääni) oli proudhonilainen päivälehti, joka ilmestyi Pariisissa 1. lokakuuta 1849 – 14. toukokuuta 1850. Toim.
[33] Marx tarkoittaa Benthamin teosta Defence of Usury, jonka ensimmäinen painos ilmestyi Lontoossa 1787, toinen 1790 ja kolmas 1816. Toim.
[34] Tarkoitetaan 100 guldenin lainaa, jonka ehtona oli korkojen maksu kolmena määräaikana Leipzigin messuilla. Leipzigissä pidettiin vuosittain kolmet messut: uutena vuotena, pääsiäisenä (keväällä) ja mikonpäivänä (syksyllä). Toim.
[35] Marxilla on tässä kohdin erehdys. Hänen koronkiskonnasta ja prosentteja tuottavasta pääomasta otsikoimansa kappale ei ole Lutherin teoksesta Von Kauffshandlung und Wucher (1524) vaan saman tekijän teoksesta An die Pfarrherrn wider den Wucher zu predigen (1540), jota Marx käsittelee myöhemmin 3. kohdassa. Toim.
[36] — luonnossa. Toim.
[37] — Ei ole mitään parannuskeinoa silloin kun paheena pidetystä on tullut tapa. Toim.
[38] — Rahan puutteessa oleva. Toim.
[39] — koronkiskojalle. Toim.
[40] Ks. käsillä olevan teos, sivut [1325–1326]. Toim.
[41] — kirjaimellisesti: välillä oleminen, erotus (jonkun henkilön varallisuusasemassa ennen hänelle vahinkoa aiheuttanutta tapahtumaa ja tämän tapahtuman jälkeen). Toim.
[42] — kaksinkertainen vahinko, syntyneestä tappiosta ja menetystä voitosta. Toim.
[43] — rahanahneet ihmiset. Toim.
[44] — ei todellinen, vaan kuviteltu vahinko. Toim.
[45] — tehdä mahdollisesta välttämätön. Toim.
[46] — aritmeettinen yhtäläisyys. Toim.
[47] — »huonoissa lupauksissa». Tarkoitetaan: nulla obligatio, »velkasuhde mitätön». Toim.
[48] — »kuviteltuine vahinkoineen». Toim.
[49] Ks. Marx, Engels. Werke, Bd. 26. 1, S. 349–353. Toim.
[50] Marx tarkoittaa Benthamin teosta Defence of Usury, jonka ensimmäinen painos ilmestyi Lontoossa 1787, toinen 1790 ja kolmas 1816. Toim.
[51] — kirjaimellisesti: unssin lisäys. Toim.
[52] — kirjaimellisesti: viiden unssin korko. Toim.