Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: toukokuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 29, toukokuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 137–166. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 29, toukokuu 1907

Puolue ja puolueen edustajat.

Uusi eduskunta on kokoontunut ja alkanut työnsä. »Suuren rakkauden ja vaikeitten vaivojen hedelmänä astuu ilmoille Suomen ensimäinen kansaneduskunta», kirjotti »Työmies» kauniisti eduskunnan kokoontumispäivänä, samalla lyhyesti tulkiten, millä toiveilla ja miltä kannalta me sosialidemokratit uutta eduskuntaa tervehdimme. Tuohon tervehdykseen ei meillä ole mitään lisättävää. Mutta kun me tässä toivotamme tervetuloa myös erityisesti oman puolueemme valtiopäiväedustajille, emme voi sen ohella jättää heille ilmaisematta erästä ajatusta, mikä nyt on lähinnä sydäntämme. Emme luonnollisestikaan pyri heille neuvoja tai varotuksia jakamaan, sillä me jos kukaan luotamme täydellisesti nykyisen edustajaiyhmämme sekä varmaan kantaan että valtiolliseen älyyn ja kykyyn. Mutta yhteisen proletarisen taistelujärjestön jäseninä pidämme velvollisuutenamme ilmaista heille, jotka nyt ovat saaneet astua ensi tuleen puolueellemme ennestään tuntemattomalla eduskuntataistelun tiellä, mikä meidän mielestämme on tuon taistelun menestymisen ensimäinen ja välttämätön ehto.

Ensi tulessa on aina vaara suurin. Niin eduskunnassakin, ja varsinkin meidän päiviemme eduskunnassa, missä porvarien täytyy ponnistaa kaikki voimansa houkutellakseen »yhteiskunnalliseksi vaaraksi» paisuneen köyhälistöliikkeen edustajia petollisiin »lehmäkauppoihin». Vaikeata on siellä sosialidemokratisten edustajain välttää kaikkia viekkaita ansoja, ja vielä vaikeampaa muuttaa eduskunta — kuten vanhassa Marxin kirjottamassa Ranskan sosialistien ohjelmassa sanotaan — »porvarien petkutuksen välikappaleesta köyhälistön vapauttamisen välikappaleeksi».

Voidakseen tässä onnistua on välttämätöntä, että sosialidemokratiset valtiopäiväedustajat pysyvät koko ajan ei ainoastaan solidarisina ulospäin, porvareja vastaan, vaan myöskin solidarisina puolueensa kanssa.

Valtiopäiväjärjestyksen 9 §:ssä sanotaan, että edustajaa muka eivät sido mitkään muut määräykset kuin maan perustuslait. Tuollainen porvarillis-yksilöllisen katsantokannan synnyttämä säännös ei ole sopusoinnussa edes porvarillisen kansanvaltaisuuden, saati sitte sosialidemokratian periaatteiden kanssa. Sosialidemokratinen valtiopäivämies ei ole suinkaan samalla tavalla päätöksissään vapaa kuin joku siellä »herrainpäivillä» istuva porvari. Vaan häntä sitoo aina sekä edustajaryhmän kanta ja määräykset että — ennen kaikkea — puolueensa kanta ja ohjelma, periaatteet ja päätökset. Hän on puolueensa edustaja eikä yksityinen henkilö. Hän on sosialidemokratisen puolueen valtuuttama toimitsija ja sellaisena yhtä lailla puolueestaan riippuvainen kuin kaikki muutkin tämän puolueen luottamus- ja toimihenkilöt.

Emme yhtään epäile, ettei tämä sosialidemokratinen käsityskanta olisi puolueemme kaikkien nykyisten valtiopäiväedustajain oma. Mutta se mitä me tässä tahdomme esiintuoda, on toivomus, että he vastaisessa taistelussaan kokisivat aina tehdä suhteensa puolueeseen mahdollisimman hedelmälliseksi. Heidän on oltava alituisessa elävässä yhteydessä puolueensa, järjestyneen työväen joukkojen kanssa. Puolueensa syvissä riveissä on heillä paras opas ja varmin tuki. Köyhälistöjoukoissa, jotka välittömästi joka päivä tuntevat omilla hartioillaan kapitalistisen sorron hirveän taakan, niissä ei hetkeksikään sammu leppymättömän luokkataistelun ja yhteiskunnallisen kumouksellisuuden liekki. Siitä tulenpesästä on sosialidemokratisten kansanedustajain alituisesti ammennettava elävää voimaa, etteivät vajoisi siihen vetiseen suohon, joksi porvarit toivovat meidän surmiksemme voivansa eduskuntataistelun kentän muuttaa.

Siis käsi kädessä puolueenne kanssa, te vaaralliseen ja vaikeaan taisteluun lähetetyt toverit! Ne sadat tuhannet sorronalaiset, jotka teitä maaliskuussa äänestivät, ne lähettivät teidät taistelemaan. Saatteko heti voitetuksi kaikki ne kipeästi tarvittavat parannukset ja edut, mitä nyt uudelta eduskunnalta odotetaan — siitä ei teitä vaadita vastaamaan. Vaan siitä, että niitten ja muittenkin köyhälistön etujen puolesta siellä kaikesta voimastanne taistelette leppymätöntä luokkataistelua.

Reippaasti vain käsiksi alusta alkaen! Laulakaa porvarit omien petollisten aikeittensa suohon. Ja jos siksi tulee, näyttäkää, että joskus suossakin voi syttyä oikea tulipalo.

Muistakaa, että meitä on takananne monta. Ja me seuraamme vaikka kuinka pitkälle.

Takaisin sisällysluetteloon

Vuokramaksun järjestäminen vuokratiloilla.

Se on harvinaisen pulmallinen kysymys. — Entinen, nykyistä ennen voimassaollut vuokralaki ratkasi asian yksinkertasesti siten, että jätti koko vuokramaksun määräämisen miltei kokonaan kultasen sopimusvapauden pohjalle. »Vissi vuotuinen vuokra pitää välikirjassa määrättämän» — se oli entisen lain miltei ainoa vuokramaksua koskeva, lakooninen määräys. Sanalla »vissi» ymmärsi lainsäätäjä luultavasti sitä, että vero ei saa olla epämääränen. Tunnettua kuitenkin on, että tätäkin lainmääräystä rikottiin mitä rumimmalla tavalla. N. s. ylipäiväin avulla voi vuokranantaja määrätä veron niin epämääräseksi, että torpparilla vuokrakautta alkaessaan ei toisinaan ollut aavistustakaan siitä, miten suureksi hänen verorasituksensa sinä vuonna nousevat, sillä ainoana rajana veronottamiselle oli torpparin maksukyky. Esim. Hauhon pitäjän Hahkialan kartanon sääntöperintötilan (omistaja senatori Charpentier) torpparien veroluetteloissa, joita kartanonherra luultavasti leikillään myös nimitti kontrahdeiksi, oli määräys, että paitsi yllälueteltuja veroja — joita ei ollut vähän — tuli torpparin saapua kartanoon työhön käskettäessä joko hevosen kanssa tai ilman, ja sai hän semmosilta työpäiviltä markan (sanoo yhden markan). Samassa »kontrahdissa» myös ilmotettiin kesätyöpäivän, jolloin noita ylipäiviä enemmäkseen otettiin, alkavan kello 4 aamulla ja loppuvan kello 9 illalla. Ja korvaukseksi sai torppari yhden markan!

Hahkialan kartano ei tietysti ollut ainoa, jossa »vissi vuotuinen vuokra» käsitettiin täten, vaan samanlaisia kertomuksia löytyy miltei joka suuremmasta kartanosta, aina Laukkoa myöten. On itsestään selvä asia, että kartanonherra täten voi seurata pienimpiäkin vivahduksia torpparin maksukyvyssä. Tämä räikeä epäkohta tunnustetuinkin pian ja nykynen laki oli jo tekevinään siitä lopun säätämällä, että »älköön vuokraajaa velotettako, kontrahdissa mainittujen päivätöitten lisäksi erityisestä maksusta saapumaan päivätyöhön kartanoon». Tämäkään määräys, niin selvältä kuin se itsessään näyttääkin, ei kuitenkaan voinut lopettaa kokonaan ylipäiviä, sillä nykynen lakihan ei ensinkään koskenut lainkaan niitä kontrahteja, joilla oli ennen tämän lain voimaanastumista vuokrattu maata määrä-ajaksi ja toiseksi sillä ei ollut tehoisaa vaikutusta sentähden, että Suomessa ei löytynyt minkäänlaista virkamiestä, jonka tehtävänä olisi ollut valvoa, että uutta maanvuokralakia noudatetaan. Tehdastyöväki sen hyvin katkerista kokemuksistaan tietää, että lain suojelumääräykset ovat tehtailijoihin nähden kerrassaan merkitystä vailla, ellei samalla ole ammattitarkastajia ja hyviä. Nyt voivat torpparit kokemuksestaan kertoa aivan samaa, sillä ei edes ylipäivien aiheuttama epäkohta lakannut nykysen maanvuokralain voimaanastuessa, puhumattakaan muista epäkohdista verotusalalla, jotka jäivät aivan entiselleen.

Niinpä veron suuruus ja tietysti sen yhtämittainen, määrävuosittain tapahtuva lisääntyminen, koska kerran laki asettui lyhyitä vuokra-aikoja suosimaan, työpäivän pituus, tinkityöt y. m. Kaikista näistä saivat sopia muka nuo yhtä »vapaat» sopimuskumppanit, isäntä ja torppari. Kauniita hedelmiä onkin laki tuottanut, esimerkkinä mainittakoon varatuomari Jahnssonin omistama Hovinkartanon tila Hauholla, jossa 15 torpan keskimääränen vero teki 112 markkaa hehtaarilta peltomaata. (Peltoalaan laskettu myös ¹⁄₄ niitystä ja omaruokasen hevostyöpäivän hinnaksi ainoastaan 3 markkaa läpi vuoden.) Samanlaisia esimerkkejä voisi taas luetella loppumattomiin.

Tampereen torpparikokouksessa otettiinkin kaikki verotusta koskevat epäkohdat pohdinnan alaisiksi ja päätti kokous vuokramaksun suhteen 1) että »vuokramaksu määrättäköön vuokrasopimusta tehtäessä koko vuokrakaudeksi kerta kaikkiaan», 2) »vuokramaksun suuruus on vuokralautakunnan määrättävä rahassa» ja vuokramaksun suuruuteen nähden päätti kokous, että »vuokramaksu määrättäköön paikkakunnallisten olojen mukaan kohtuulliseksi maan tuotantokyvyn ja valtion kaavan mukaan».

Erittäin tärkeä on tässä ensiksikin se määräys, että vuokramaksun suuruus on määrättävä rahassa. Vaikka ei olisi mitään vuokralautakuntaakaan, niin jo yksin tämä määräys olisi omiaan monin paikoin alentamaan veroa, sillä vero kun määrätään päivätöissä, niin torpparit eivät useinkaan tule itse ajatelleeksikaan, että heidän rasituksensa tosiaankin rahaksilaskettuina nousevat niin korkeiksi kuin ne nousevat. On myös olemassa hyvät toiveet siitä, että ainakin tämä määräys tulee uuteen maanvuokralakiin, kun yksin agraarikomiteallakin kuuluu se ehdotuksessaan olevan. Mutta eihän yksin tämä tietystikään riitä ja niinpä tulisikin Tampereen torpparikokouksen vaatimusten mukaan vuokralautakunta määräämään verot, vuokralautakunta, jonka puheenjohtaja määrättäisi kuntakokouksessa yleisellä kansanäänestyksellä. Tämmöinen vuokralautakunta tulisi jo olemaan jonkinlaisena takeena siitä, että verojen määräämisessä ei sanottavia kohtuuttomuuksia tapahdu. Jos vastoin odotuksia kuitenkin kohtuuttomuuksia tapahtuisi, tultanee sosialidemokratien taholta ehdottamaan, että on asetettava piiriammattitarkastajat kutakin lääniä tai lääninosaa varten, jotka virkamiehet asettaisi asianomaisten vuokralautakuntien puheenjohtajain kokous. Tämän virkamiehen asiana olisi tarkastaa, että torppariasetuksia tosiaankin noudatettaisi ja että siis verotuskaan ei liiallisuuksiin saisi mennä. Hän tai hänen valtuuttamansa henkilö tulisi myöskin olemaan puheenjohtajana n. s. sovinto-oikeudessa, johon kumpikin, vuokralautakunnan päätöksiin tyytymätön henkilö saisi vedota. Sovinto-oikeuden päätökseen taas ei saisi muussa tapauksessa muutosta hakea, paitsi jos se on lainvastainen.

Nämät määräykset tulisivat oikeastaan jo sisältämään takeet siitä, että vero ei voi nousta kohtuuttoman korkeaksi, sillä verohan tulee ensiksikin määrättäväksi rahassa, toiseksi tulee rahamäärän suuruudesta päättämään vuokralautakunta, joka, jos sen puheenjohtaja — jäsenistä puhumattakaan — tulee asetettavaksi Tampereen torpparikokouksen vaatimalla tavalla, jotakuinkin varmaan tulee olemaan torpparien puolta pitävä laitos. Jos niin hullusti kävisi, että tuossa kunnallisessa kansanäänestyksessä pääsisi jossain pitäjässä varakas, vuokranantajain puolta pitävä kansanluokka voitolle, ja verottaisi siis torpparia liiaksi, niin onhan torpparilla silloin oikeus vedota sovinto-oikeuteen, jonka puheenjohtajana toimii määrättyjen piirien vuokralautakuntain puheenjohtajain asettama ammattitarkastaja tai hänen valtuuttamansa henkilö. Toisin sanoen, tämä sovinto-oikeus se oikeastaan sisältää lopulliset takeet siitä, että torppien verot eivät suuriksi nouse, sillä vaikka tilalliset yhdessä tai kahdessa pitäjässä voittaisivatkin noissa kansanäänestyksissä, niin useimmissa kunnissa pääsisivät sen sijaan vähäväkiset voitolle, ja kun vuokralautakuntien puheenjohtajat siis tuon sovinto-oikeuden puheenjohtajan asettaisivat, tulisi se laitos luonnollisestikin olemaan torppareille ystävällisten ainesten käsissä — ja päätökset tietysti sen mukaan.

Tampereen torpparikokous ei nähtävästi kuitenkaan täydelleen luottanut siihen, että yllämainittujen laitosten määräämisvalta olisi verojen suuruuden suhteen riittävä, koska ponsien joukossa myöskin mainitaan, että vuokramaksu määrättäköön valtion kaavan mukaan. Ja ensi silmäyksellä tuntuukin luonnolliselta, että jonkinlainen »valtion kaava» siinä pitäisikin olla, sillä onhan kaikkien maitten lainsäädännössä tunnustettu se periaate, että pääomasta, silloin kuin se rahana lainaksi annetaan, ei saa ottaa korkoa muuta kuin niin ja niin paljon. Torppia vuokratessa on pääoma maana, rakennuksina y. m. Tuntuisi siis luonnolliselta, että tosiaankin asetettaisi jonkinlainen valtion kaava, joka määräisi, että siihen ja siihen prosenttiin saakka torpparin huostaan annetun pääoman arvosta saa vuokra korkeintaan nousta. Tämmösellä määräyksellä olisi kuitenkin heikot puolensa. Maan, rakennusten y. m. hinnat ovat niin erilaiset eri osissa maata, että se jo tekisi jonkun verran vaikeuksia. Toiseksi jäisi veron suuruus sittekin vuokralautakunnasta riippuvaksi, sillä vuokralautakunnan asianahan olisi torpan arvioiminen rahassa. Vuokralautakunnan arvio tulisi ainakin jossain määrin riippumaan taas sen kokoonpanosta. Niin että lopultakaan emme löytäisi ainakaan kauppaarvon mukaan torpan arvoa laskettaessa semmosta ohjenuoraa, joka edes jossain määrin vastaisi rahassa käytettyä lainakorkoa.

Mutta ei tässä ainakaan kauppa-arvo voisi kysymykseen tullakaan, koska ensiksikin torppa on useimmissa tapauksissa torpparin tai torpparien laittama ja muokkaama ja olisi siis huutava vääryys myöntää isännälle kauppa-arvon mukaan korkoa torpparin raivaamasta torpasta. Kauppa-arvo sitäpaitsi on meillä toisin paikoin aika joukon suurempi kuin maan tuotantoarvo, joten tämänkään tähden ei se torpan veroja määrätessä saa tulla kysymykseen. Ja niinpä esim. Aatto Sirén, joka tästä asiasta on Sosialistisessa Aikakauslehdessä julaissut kirjoituksen otsakkeella »vuokramaksun järjestäminen»,^[1] ei puhukaan tämän valtion kaavakysymyksen yhteydessä mitään torpan kauppa-arvosta, vaan torpan tuotantoarvosta.

Tuotantoarvo on kyllä huomioon otettava, kun veroa vuokratiloille määrätään ja sitävarten tulee vuokralautakunnan tietystikin jyvittää vuokratilan maat. Mutta yleistä kaavaa ei tähän sittekään voida asettaa, ainakaan semmosta kaavaa, joka eri osiin maata sovellutettuna voisi ehdottomasti estää torppain liiallisen verottamisen, eli jota ei vuokralautakunta hyvällä tahdolla voisi kiertää. Sitäpaitsi tulee, kun torppa annetaan vuokralle, ottaa huomioon myöskin monet muut asianhaarat, kuin puhdas peltomaa: niityt, laidun, metsänkäyttö, liikeneuvojen ja liikepaikkain läheisyys, rakennukset ja kuka ne omistaa y. m. Aivan toinen asia on niiden vuokratilain kanssa, jotka mahdollisesti tulevat syntymään viljelyspakkolain avulla. Niille voi kyllä asettaa valtion kaavan, sillä tässä tapauksessa ei tule vuokrattavaksi muuta, kuin viljelyskelponen viljelemätön maa.

Tässä esitettyjen näkökohtien perustuksella puolustaisin uuteen maanvuokralakiin, vuokramaksun määräämistavan suhteen ainoastaan seuraavia pykäliä.

1 §
Vuokramaksu on oleva todellinen, vuotuinen ja rahassa määrätty.

2 §
Missään tapauksissa älköön vuokranantaja olko oikeutettu vaatimaan vuokraajalta veroa päivätöissä.

3 §
Vuokramaksu määrättäköön vuokrasopimusta tehtäessä koko vuorokaudeksi kerta kaikkiaan.

4 §
Vuokramaksun suuruuden määrää vuokralautakunta, jyvitettyään maat ja otettuaan huomioon paikkakunnalliset olosuhteet.

Siinä kaikki. Vuokralautakunnalle, jonka kokoonpanosta jo aikasemmin on selkoa tehty, sekä piiritarkastajalle jäisi silloin jokseenkin vapaat kädet, ja se on juuri tarkotuskin. Sillä he tuntevat aina paremmin paikkakunnalliset y. m. olosuhteet vanhoihin torppiin nähden, kuin joku kamariherra, joka pöytänsä ääressä rustailee valtion kaavoja, jotka sitäpaitsi eivät missään tapauksessa voisi vuokralautakunnille olla ehdottoman sitovia.

Mutta sitte tulee toinen kysymys: onko viisasta panna lakiin määräystä, jonka mukaan vuokranantaja ei olisi oikeutettu vaatimaan vuokraajalta veroa päivätöissä. Vastaus tähän kysymykseen ei mielestäni voi olla muuta kuin myöntävä. Juuri tässä lausuttua ajatusta Tampereen torpparikokouskin takaa ajoi, päättäessään: »Vuokramies ilmoittakoon vuokranantajalle kunkin vuokravuoden alussa, suorittaako vuokramaksun sinä vuonna rahassa vai päivätöissä». Siis aivan sama ajatus, ja seuraukset tästä olisivat myös samat.

Nyt voidaan huomauttaa, että eikö se ole torpparille epäedullista, jos hänen tulee suorittaa veronsa vuokranantajalle rahassa, eikä päivätöissä. Ja huomautus on aivan oikea, jos katselee oloja semmoisina kuin ne nykyään ovat. Jos nyt pakotettaisi torpparit suorittamaan isännälle veronsa rahassa, olisi se torppareille monin pakoin sula mahdottomuus, siksi vaikea hänen olisi saada käteistä rahaa, ja vielä niin paljon käteistä rahaa kuin hän nykyisten verojensa suorittamiseen tarvitsisi. Mutta tulee ottaa huomioon, että 1) verot tulisivat heti monin paikoin suunnattomasti alenemaan, jos sosialidemokratisen ryhmäkunnan ehdottama torpparilaki tulisi voimaan, sillä heidän ehdotuksiensa joukossa kuuluu olevan seuraavakin pykälä: »Ennen uuden maanvuokralain voimaanastumista tehty vuokrasopimus on, jos vuokraaja sitä vaatii, vuokralautakunnan tarkastettava, jolloin kaikkia tämän lain määräyksiä on noudatettava». Vaikka nykyisiä, kohtuuttoman korkeita veroja siis olisikin torpparin miltei mahdoton rahassa suorittaa, muuttuu asia toiseksi tietysti silloin kuin verot alenevat 2) Helpponee rahansaanti torpparille yhä enemmän ja enemmän, sillä kulkuneuvot paranevat, työpalkat kohoavat, osuusmeijereitä syntyy yli koko Suomen kuin sieniä sateella, osuuskassoja, osuuskauppoja perustetaan s. s. raha rupeaa tulemaan yhä enemmän liikkuvaksi. 3) Vaikka me panisimme lakiin kymmenen semmosta määräystä, jotka estävät vuokranantajaa velvottamasta torppariaan saapumasta päivätöihin, ei se tietysti lopettaisi torpparin työtä kartanon pellolla, sillä täytyyhän kartanonherran edelleenkin saada työvoimaa ja mikäs on sen luonnollisenpaa, kuin että hän saa sitä kartanonsa lähellä olevista torpista. Ero on vaan siinä, että yllämainitun pykälän voimassaollessa torppari työskentelisi hänen pelloillaan vapaana palkkatyöläisenä, saaden vuodenaikojen ja kunkin paikkakunnan hintojen mukaan isännältä palkan työstään. Mutta jos samoihin aikoihin sattuisi olemaan edullisempaa työnansiota muualla, tai jos, mikä onkin luonnollisempaa, torppari saa suuremman tulon työstään työskentelemällä omalla pellollaan, niin hän ei ole silloin velvollinen menemään kartanonherrojen eloja korjaamaan. — Torpparien kannalta katsoen tämä veron maksutapa olisi siis ehdottomasti edullinen.

Kartanonomistajille nämä veronmaksupykälät tietysti olisivat epäedulliset, niinkuin koko sosialidemokratien ehdottama torpparilaki, mutta eihän sosialidemokratiset valitsijat olekkaan edustajiaan lähettäneet valtiopäiville kartanonherrojen puolta pitämään.

Sitte kaipaa varmaankin moni näissä veronmaksupykälissä määräystä työpäivän pituudesta. Mutta kun kerran näitten pykälien kautta torppari asetetaan kartanonherraan nähden vapaan palkkatyöläisen asemaan, niin on aivan luonnollista, että hän myöskin työpäivän pituuden suhteen tulee samaan asemaan. Eli toisin sanoen, työpäivän pituus maalaistöissä on ajettava yleisen, koko maalaistyöväestöä koskevan lainsäädännön yhteydessä, eikä sidottava sitä yksin torpparilakiin.

Sulo Wuolijoki.

Takaisin sisällysluetteloon

Erittäin yksinkertainen asia.

[Jatkoa].^[2]

2. T:ri Ursinin mielipiteitä.

Siinä kuuluisassa Turun-puheessa tri Ursin tosin aluksi puolueemme vaalivoiton johdosta puhkeaa sanoihin: »Nyt minä myöskin ihailen Suomen työväestöä!» Mutta elköön Suomen työväestö sentään tulko noista sanoista itserakkaaksi, sillä tuo ihailu ei suinkaan ole mitään sokeaa. Päinvastoin, puhuja näkee murheella, että hänen »rakas työväestönsä» täällä Suomessa on vielä eräässä suhteessa kovin kypsymätöntä. Sehän teki Oulun puoluekokouksessa senaattorisosialismista ja sosialistisenaattoreista päätöksen, joka tri Ursinin mielestä on yhtä lyhytnäköinen kuin yleisen äänioikeuden ehdotuksen hylkääminen Tampereella 1896. No, mutta Tainio vakuuttaa, että tämä päätös jo Kotkassa puretaan. Ei, vastaa surumielin tri Ursin, »minä en usko, että Suomen työväki, kaikesta siitä suuresta huolimatta, jonka se viime aikoina on suorittanut, on tämmöiseen päätökseen vielä kokonaisuudessaan kypsynyt. — Yhtä lyhytnäköinen päätös tehdään epäilemättä vielä kerran osanotosta hallitukseen.» Siis, vaikka nyt on kysymyksessä erittäin yksinkertainen asia, ei tri Ursinilla ole toivoa, että maamme järjestynyt työväki edes vielä herran vuonna 1909 olisi sitä varten tarpeeksi kypsynyt. Niin äärettömän kypsymätöntä se nykyään on!

Aniharvoja täysin kypsyneitä hedelmiä näkee tri Ursin vasta meidän päiviemme sosialidemokratian kuivassa puussa. Nimeltään luettelee hän niistä seuraavat: toveri Kari, Järvenpää, Tainio ja minä (= N. R. af Ursin), sekä — kun ulkomaalaisetkin otetaan mukaan — Belgiassa Anseele, Ranskassa Millerand, Briand ja Viviani. Siis yhteensä 8. Kun niistäkin, kuten tiedämme, on jo puolet eli täsmälleen 50 % pudonnut puusta pois — juuri ennenaikaisen ja liiallisen tuleentumisen takia — ei jäännös, ajatellessamme nykyajan työväenliikkeen monia miljoonia raakiloita, tosiaankaan ole omiaan rohkaisemaan. Mutta tri Ursin katsoo asiaa filosofin mielenmaltilla: »Sopii tyynesti odottaa», lausuu hän, »kyllä se (Oulun) päätös sittekin aivan varmaan ja kohtakin kumotaan», lisäten sentään (siltä varalta, ett'ei sitä kumottaisi): »ellei aivan odottamattomia valtiollisia käänteitä tapahdu.»

Edellä, Tainion kirjoituksesta puhuessamme, lienee jo tullut sanotuksi yhtä ja toista, mikä pitänee paikkansa myöskin tri Ursinin senaattorisosialismia vastaan. Mutta paljon on vielä sanomistakin, sillä jälkimäisellä on koko joukko läpeensä omintakeisia väitteitä ja puolustustemppuja, joitten alle arvatakseni Tainio tuskin nimeänsä pistäisi.

Yksi tuollaisia temppuja on yritys sekottaa toisiinsa asioita, joilla ei ole keskenään mitään tekemistä. Niin esim. asettaa tri Ursin aivan rinnakkain osanoton kansaneduskuntaan tai kunnallishallintoon ja osanoton valtion hallitukseen. Siinä ei hänen mielestään ole mitään erotusta: jos kerran toisen myöntää, on johdonmukaisesti myönnettävä toinenkin. Hän selittää, että kun kerran hankimme mahdollisimman paljon valtaa eduskunnassa, vaikka emme vielä pääsekään siellä enemmistöön, niin on meidän johdonmukaisesti yhtälailla hankittava hallituksessakin »niin paljon valtaa kuin suinkin, vaikka emme siinäkään pääse ensin enemmistöön». Hän selittää myös, kuinka maailmassa on ollut sosialisteja, jotka ovat olleet epäilevällä kannalla parlamentarisenkin taistelun suhteen; nyt sen kaikki järkevät sosialistit hyväksyvät — päätelmä: on siis hyväksyttävä myös sosialistien osanotto porvarilliseen hallitukseen. Taikka toinen esimerkki: kaupungin valtuustossa on yksikin sosialisti voinut vaikuttaa yhtä ja toista hyvää — päätelmä: miksei siis anneta parin sosialistin mennä senaattiinkin hyvää vaikuttamaan?

Vastaan ensiksi kysymyksellä: oliko se tosiaan »vallan hankkimista» köyhälistöluokalle tai sosialidemokratiselle puolueelle, kun Ranskassa Millerand meni Valdeck-Rousseaun ministeristöön tai meillä Kari Mechelinin senaattiin? Jopa jo. Ei tuntunut Ranskassa enemmän kuin meilläkään, että sosialistiministerin mukana olisi köyhälistö saanut hallituksessa hiukkasenkaan vallan rippeitä. Porvarillisen hallituksen valtaa tukemaan ja lisäämään — tieten tai tietämättään — nuo herrat menivät hallitukseen eikä tuosta vallasta köyhälistölle osaa ryöstämään.

Hallituksessa ei sosialidemokratia koskaan voi hankkia valtaa eikä jalansijaa vähitellen, vähemmistöstä alkaen, niinkuin eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa tai muissa julkisissa laitoksissa, joihin toimitsijat valitaan yleisillä kansanvaaleilla. Sveitsissä on paljon hallinnollisia toimia, joihin kansa valitsee virkamiehet, eikä kukaan kaavamaistakaan saksalainen teoreetikko ole huomannut siinä mitään moitittavaa, jos joku sosialisti on siellä vaalin kautta joutunut hallituksen jäseneksi. Meillä taas sosialidemokratinen puolue tässä takavuosina ei tahtonut »hankkia valtaa» eduskunnassakaan lähettämällä sinne jäseniään, syystä siitä, ettei silloisen eduskunnan vaali ollut yleinen, yhtäläinen eikä välitön. Oliko puolueen kieltäymispäätös silloin »kypsymätön»? Olkoon, jos tri Ursin niin tahtoo. Mutta kunhan nyt senaattiin olisi edes sellaisetkin kurjat ja harvainvaltaiset vaalit kuin silloin säätyeduskuntaan, niin sosialistienkin osanoton puolustamista voisi jo alkaa vähin ymmärtää. Mutta mitäs on nyt kansalla sananvaltaa, kun senaatti kokoonpannaan? Ei kerrassa mitään. Ja mitä on kansalla sananvaltaa hallitusta muodostettaessa edes sellaisessa parlamentarisessa maassa kuin Ranskassa? Ei paljoa. Valtionpäämies siellä ensin antaa jollekin porvarilliselle puoluejohtajalle toimeksi hallituksen muodostamisen, tämä neuvottelee hieman muutamien muitten porvarillisten puoluejohtajat kanssa ja valitsee sitte niistä sellaisen mieleisensä henkilökunnan, jota arvelee eduskunnan enemmistön kannattavan. Siinä kaikki. Sosialidemokratisen edusmiesryhmän tai sen edustaman kansanluokan mieltä ei tässä asiassa vähääkään kysytä. Miten silloin sosialidemokratialla olisi tilaisuutta »hankkia valtaa» hallituksessa? Ei mitenkään muuten kuin että se pyrkisi osalliseksi hallitukseen porvarillisten puoluejohtajat armosta, lupaisi luopua kaikista omista vallanhankkeistaan ja ryhtyä tukemaan porvarien valtaa.

No, nyt on kuitenkin nähty, että jotkut yksityiset sosialistit voivat silti päästä porvarilliseen hallitukseen, vieläpä nähtävästi ilman, että heidän tarvitsee muodollisesti tehdä tuollaisia juhlallisia lupauksia. Miten se on mahdollista?

Tri Ursin selittää asian niin, että »porvarilliset ottavat hallitukseen sosialisteja ainoastaan pakosta, s. o. sen mukaan kuin sosialistien voimasuhteet ovat edustetut itse kansassa». Näimme nyt juuri, ettei heillä parlamentarisissakaan maissa ole siihen kerrassa mitään »pakkoa». Hyväntahtoisuudesta eivät he myöskään sitä tee, siitä olemme tri Ursinin kanssa yhtä mieltä. Minkätähden siis? — Ilmeisesti ainoastaan sen tähden, että heillä alkaa olla sosialidemokrateista todellista vastusta ja vaaraa ja he tahtovat tuolla vallan vaarattomalla tempulla tehdä nuo kansan kannattamat vastustajansa siivoiksi apureikseen.

Tahtovat mitä tahtovat, voisi tähän tri Ursin vastata; mitä me porvarien tahtomisista välitämme — kunhan vain jollain tavalla saadaan pari sosialistia hallitukseen, voivat nuo meidän miehemme sitte pitää siellä aika jyryn. Tri Ursinin mukaan voisivat ne siellä »huutaa» ja Tainion mielestä oikein »tapella» porvarien kanssa. — Ei, hyvät toverit, huutaa ja tapella senaatissa, sellainen elämä ei pitkän päälle käy kuntoon niin hienossa seurassa. Vai oletteko koskaan kuulleet sellaista edes kestään sosialistisenaattorista? Eihän sieltä keltaisesta talosta tavallisesti kuulu ulos kainoja vastalauseitakaan, saati sitte muuta rähinää, mikä herättäisi julkista pahennusta. Ei, maassa maan tavalla tai maasta pois! Hallitus on yksi ja yhteinen, ja jos sosialistisenaattorille siellä muistuisi vielä mieleen ennenvanhaan työväen mielenosotuksilla oppimansa meluisat »vaatimukset», jotka eivät sopisi yhteen hallituksen porvarillisten tarkotusten kanssa, niin — hyvästi, mokoma räyhääjä!

Sitäpaitsi, ei sitä niin vaan saataisikaan senaattiin tyrkytetyksi kaikenlaisia räyhääjiä, joihin työväki mahdollisesti itse parhaiten luottaisi. Valtiopäiville voi köyhälistö tosiaan pakottamalla tunkea vaikka »kiskoilta luiskahtaneita ylioppilaita, kirvesmiehiä ja piikoja», niin että sellaisenkin »kansanmiehen kuin ukko Meurmanin päässä ihan karvat nousevat pystyyn. Mutta kun porvarisherrat kalastavat jotain sosialistia senaattiinsa, niin sen verran he aina karvaan katsovat, ettei se saa olla mikään punanen hurjimus, vaan — kuinka sanoisin — hieman kirjava.

Siis: 1) eduskunnassa voidaan pakolla ja omasta voimastamme hankkia valtaa — hallituksessa ei; 2) eduskuntaan voidaan lähettää juuri ne henkilöt, joihin luotetaan — hallitukseen ei; 3) eduskunnassa voidaan sekä huutaa että tapella — hallituksessa ei; 4) kansanedustaja voi säilyttää paikkansa, vaikka olisikin porvarien vastuksena — hallituksenjäsen ei voi. Siinä jo aluksi joitakuita seikkoja, joista näkynee, ettei se sentään ole ihan samallaista »vallan hankkimista» osanotto hallitukseen ja osanotto kansaneduskuntaan (tai kunnan valtuustoon, mikä on tässä kohden samassa asemassa).

Ne väitteet mitä yleensä ministerisosialismin vastustajain taholta on esitetty, sivuuttaa tri Ursin hämmästyttävän kevyesti. »Sanottanee — lausuu hän — jos joku sosialisti menee porvarilliseen enemmistöministeristöön vaikuttaakseen siellä sosialismin hyväksi, silloinhan koko puolue on edesvastuussa hänen ja hänen kauttansa tämän ministeristön päätöksistä. Hullumpaa tuskin voi saada kuulla.» Ja todistukseksi ottaa tri Ursin esimerkin Suomen historiasta: »Kun Suomen suurin porvarillinen poliitikko J. V. Snellman meni rutivanhoilliseen viikinkihallitukseen, ei suinkaan kenenkään hänen puoluelaisensa päähän pölähtänyt, että hänen tulisi vastata jokaisesta S:n teosta.»

Hullumpaa vertausta tuskin voi saada kuulla. Kun puoli vuosisataa sitte, jolloin maassamme ei ollut ainoatakaan järjestynyttä puoluetta, keisari suvaitsi kutsua senaattiin yhden mieleisensä porvarin muitten lisäksi, niin oli se toki hieman toista, kuin jos nykyään sosialidemokratinen puolue, joka on periaatteellisella vastustuskannalla koko porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen suhteen, lähettäisi edustajansa porvarillisen hallituksen hommiin osaaottamaan. Snellman saattoi toimia kokonaan oman viisaan päänsä mukaan, ja yksin hän myös toimistaan vastasi. Mutta sosialidemokratisen puolueen edustaja, olkoon hän sitte hallituksessa, valtiopäivillä tai missä muussa luottamustoimessa tahansa, toimii aina puolueensa periaatteiden, ohjelman, päätösten ja ohjeitten mukaisesti, ja siitä vastaa hänen puolueensa, niin kauvan kun se häntä edustajanansa pitää. Ranskassa ei Millerandia tosin mikään sosialistiryhmä lähettänyt edustajakseen hallitukseen, mutta osa puoluetta ja edustajakamarin sosialisteja — Jaurès ja hänen joukkonsa — osotti hyvän aikaa menettelyssään, että se piti Millerandia edustajanaan. Tämä ryhmä oli silloin edesvastuussa kaikista Millerandin toimista hallituksessa, eikä se liene tahtonut kieltääkään tuota edesvastuuta, niin kauvan kun se sosialistiministeriänsä uskollisesti kannatti.

Mutta tässä on kysymys paljon pahemmastakin kun pelkästä edesvastuusta. Sen osottaa loistavasti juuri Millerandin kannattajat esimerkki. Kun jaurèsilaiset tahtoivat pysyttää hallituksessa »toveri» Millerandin, täytyi heidän kaikin tavoin tukea vastustuspuolueitten hyökkäyksiltä sitä hallitusta, joka oli ollut niin »edistysystävällinen», että oli ottanut joukkoonsa yhden sosialistinkin. Täten täytyi heidän edustajakamarissa aina ratkaisevilla hetkillä asettua kannattamaan kaikkia hallituksen hommia. Oman uudistuspolitiikan ajaminen jäi heiltä aivan syrjään ja hallituksen kannattaminen tuli pääasiaksi. Monasti olivat jaurèsilaiset pakotettuja rakkaan ministerinsä puolesta äänestämään toisten, vastustuskannalla olevien sosialistitoveriensa uudistusehdotuksia vastaan. Menipä heidän uskollisuutensa niinkin pitkälle, että kun kerrankin hallitus julkeasti oli lähettänyt verenhimoisen poliisilauman työväen kimppuun, jolloin 70 työläistä oli tullut haavoitetuksi ja muuan jyrkempi sosialisti sen johdosta edustajakamarissa vaati hallitukselta selitystä sekä poliisijoukon johtajan rankaisemista, niin äänesti osa jaurèsilaisia sitä vastaan. Siis hallitusta oli kannatettava, vaikka se kuinka olisi työväkeä raadellut! Ja sen sijaan että Ranskan sosialistit olisivat oman punasen ministerinsä kautta saavuttaneet valtaa hallituksessa, menettivät he hänen kauttaan kaiken poliitisen vaikutusvaltansa ministeristöön sekä joutuivat itse sen suhteen alentavaan ja turmiolliseen riippuvaisuuteen. Yhteen aikaan voitiinkin jo aivan täydellä syyllä sanoa, etteivät jaurèsilaiset olleet enää muuta kuin »hallituksen tahdoton välikappale ja pikkuporvaristossa riippuva passivinen lisäke» ja ettei heidän taktiikassaan ollut ainoatakaan muuta poliitista sääntöä kuin kiinnipitäminen Millerandin ministeristöstä».

Tämä historiallinen esimerkki on omiaan selvästi paljastamaan sen kuilun, mihin ministerisosialismin harhapolku johtaa. Ja onhan se selvääkin: mitä varten hallitukseen koskaan otettaisi minkään vastustuskannalla olevan vähemmistön — semminkin sosialidemokratian! — edustajaa, jollei sitä varten, että saataisiin tuon vähemmistön äänet hallitusta kannattamaan. Hallituspaikkoja voi sosialidemokratia saada porvareilta ainoastaan ostamalla, ja se voi ostaa niitä ainoastaan asettamalla äänensä hallituksen käytettäviksi. Toisin sanoen: sen on sitä varten jätettävä itsenäinen kantansa ja liittouduttava jonkun porvarispuolueen kanssa yhdeksi yhtenäisesti toimivaksi enemmistö- eli hallituspuolueeksi.

Mutta ehkä me tällä kohdalla arvostelemme tri Ursinia ilman syytä. Ehkä hän ei tarkotakaan, että puolueen pitäisi lähettää joku jäsenensä hallitukseen ja että siis sosialistisenaattori toimisi puolueensa edustajana ja valtuuttamana; vaan että kuka puolueen jäsen tahansa, jota vain porvarit haluavat ja jonka omakin mieli tekee senaattoriksi, saisi omin päinsä mennä senaattiin ja toimia siellä yksityisenä sosialistina. Että tämä jälkimäinen mielipide tosiaankin on tri Ursinin kanta, siihen viittaa moni kohta hänen esityksessään, vaikkakaan hän ei ole selvästi ilmaissut kantaansa tässä tärkeässä kysymyksessä. Hänhän selittää, kuten juuri näimme, ettei puolueen tarvitse yhtään vastata sosialistiministerin teoista, hän tuntuu olevan tyytyväinen siihen, että Ranskassa Briand ja Viviani tuolla tavoin omin päinsä menivät hallitukseen, hän puhuu yksityisten hallituksenjäsenten suuresta vaikutuksesta y. m. s., mistä todennäköisesti voi arvata hänen kannattavan tässä asiassa »yksilön vapautta». Tainio tahtoi vielä säilyttää edes puolueneuvostolle määräämisvallan, tri Ursin näyttää nyt, jos olen oikein käsittänyt, pitävän sitäkin tarpeettomana.

En ole lukenut läheskään kaikkea, mitä tästä asiasta on kirjoitettu, mutta uskallan sentään olla sitä mieltä, ettei ulkomailla enää nykyään kukaan tunnetumpi sosialidemokrati ottaisi julkisuudessa puolustaakseen tuollaista aivan yksilöllis-omavaltaista menettelyä sosialistin hallitukseenmenemisessä. Ainakin Ranskan jaurèsilaiset ovat jo aikoja sitte hylänneet tuon kultaisen vapaudenkannan, ja Saksan revisionistit, kuten Ed. Bernstein, v. Vollmar y. m., ovat alusta alkaen olleet sitä vastaan ja puolustaneet ministerisosialismia ainoastaan siinä mielessä, että sosialisti hallitukseen mennessään ja siellä ollessaan on koko ajan puolueensa valtuutettu toimitsija.

Ja todella, mitä voisikaan enää puhua puoluerajoista ja puoluekurista, jos kuka puolueen jäsen tahansa, jolle vain hallituksen syli on avoinna, saisi vapaasti »yksityisenä sosialistina» sinne heittäytyä ja siellä hommata ihan niinkuin itse haluaisi. Hän voisi innolla ja ahkeruudella ottaa osaa kaikkiin hallituskoplan hankkeisiin, olivatpa ne vaikka miten julkeita surmanhankkeita työväkeä ja sosialidemokratista puoluetta vastaan — ja siitä huolimatta saisi hän koko ajan olla tuon saman sosialidemokratisen puolueen jäsenenä. Hän ei kyllä edustaisi sitä puoluetta, mutta jokaisen puolueelle turmiollisimmankin askeleensa ottaisi hän kuitenkin sen puolueen jäsenenä. Niinkö suvaitsevia tosiaankin tahdotaan olla? Silloin suvaittanee kai myöskin sitä, että puolueen jäsenet, jotka niin haluavat, saavat »yksityisinä sosialidemokrateina» ottaa aina kiireimpänä vaaliagitatsionin aikana pestin suomettarelaisten tai perustuslaillisten agitaattoreiksi? Suurta eroa ei siinä ole, sillä voivathan he jälkimäisessäkin tapauksessa sanoa ajavansa työväen parasta, aivan samoin kuin sosialistisenaattorin vain pitäisi sanoa ollessaan suomettarelaisessa tai perustuslaillisessa hallituksessa, jotta kaikki hänen edesottamisensa siellä tulisivat kaikkein sosialidemokratisimmasti pyhitetyiksi. Eräässä väittelykokouksessa viime maaliskuun alkupuolella vakuutti nuorsuomalaisten agitaattori, entinen »Työmiehen» toimittaja H. Karvonen, kun tuli eteen tiukka paikka, että hän on vieläkin totinen sosialidemokrati ja ajaa työväen asiaa paremmin kuin ne, jotka nykyään sosialidemokratiseen puolueeseen kuuluvat. Olisiko nyt sallittava hänenkin kuulua sosialidemokratiseen puolueeseen — otaksuen että hän sitä haluaisi — vaikkakin hän »yksityisenä sosialidemokratina», tietysti »työväen parhaaksi», ottaisi osaa nuorsuomalaisten vaaliagitatsioniin? Luulen ainakin, että meitä on puolueessamme hyvin monta, jotka yhtä äkäsesti näytämme torpan ovea tuollaisille tovereille kuin sellaisillekin, jotka omin päinsä pyrkivät ja menevät senaattiin sekä kuvitelevat olevansa yhä sosialidemokrateja, vaikka ottaisivat siellä osaa minkäkinlaisiin työväenkuristushommiin.

Selvää luulisi myös olevan, että kun ei sosialistiministeri hallituksessa edes puolueensa valtuutettuna ja sen tukemana voi säännöllisissä oloissa työväen asiaa yhtään hyödyttää, niin vielä vähemmän voi hän saada siellä aikaan yksinään, yksityisenä sosialistina. Tri Ursin on kuitenkin aivan toista mieltä. Hänen mielestään ei tarvita muuta kuin että sosialisti — nähtävästi kuka hyvänsä — vain tahtoo mennä hallitukseen, niin on varmaa, että hän saa siellä ihan ihmeitä aikaan. »Se joka sanoo — lausuu tri U. — ettei sosialisti siellä hallituksessa voi hyödyttää työväen asiaa, jos hän sinne tahtoo mennä, hän ei tosiaankaan tiedä, mitä yksityiset hallituksenjäsenet voivat vaikuttaa. Hän voi vapaasti huutaa mitä tahtoo tätä vastaan — ymmärtäväisyyttä se mielestäni ei osoita.»

Ehkä se ei osoita ymmärtäväisyyttä, mutta täytyy meidän sentään kysyä: mitä sitten sosialisti voi hallituksessa aikaan saada? Tri Ursin kiertää tämän kysymyksen ja sen sijaan selittelee, kuinka ennen vanhaan Snellman ja Yrjö-Koskinen saivat senaatissa »hyvin paljon» aikaan suomalaisuuden asian hyväksi ja kuinka jossain kaupungin valtuustossa yksityinen henkilö on voinut saada aikaan »yhtä ja toista. Niinpä niin, mutta tässä ei olekkaan kysymys suomalaisuuden asiasta, vaan sosialidemokratian asiasta — ei myöskään kaupungin valtuustosta, vaan korkeasta hallituksesta. Tri Ursinin selityksistä ei niinmuodoin tässä ole apua, vaan meidän täytyy itse hakea historiallisista esimerkeistä vastaus kysymyksellemme.

Senaattori Karin toiminta on meille lähin esimerkki. Kari oli yksi niitä sosialisteja, jotka tahtovat ottaa kantaakseen sen raskaan uhrauksen, mikä tri Ursinin mukaan senaattiin meneminen on. Epäilemättä oli hän myös varsin kyvykäs mies. Mutta Oulun kokouksessa täytyi hänen itsensä murheella myöntää, ettei hän 9-kuukautisen senaattoriaikansa kuluessa ollut saanut aikaan »kerrassa mitään». Masentava tulos ministerisosialismin ylistäjille! Tekisi vain mieli toivoa, että Kari yhä vieläkin olisi senaatissa elävällä esimerkillään päivästä päivään todistamassa tri Ursinille, »mitä yksityiset hallituksenjäsenet — semminkin sosialistit — voivat vaikuttaa», jotta meidän sivullisten ei tarvitseisi sitä huutaa.

Millerand oli toinen, joka uhrautui. Hyvin kätevä mies hänkin. Mitä hän sai hallituksessa ollessaan aikaan? Lain 10-tuntisesta normaalityöpäivästä? Niin, mutta sellaisen lain, ettei se ensiksikään koskenut muita työpaikkoja kuin missä työskentelee yhdessä miehiä ja naisia, toiseksi niin kieron, että työnantajat ovat miltei poikkeuksetta voineet sen määräyksiä kiertää, ja kolmanneksi sellaisen, että se entisestään pitensi lasten työajan aikuisten työpäivän mittaiseksi. Se ei siis ollut mikään ihannelaki. Samoin Millerandin lakiesitys ammattiyhdistysten toiminnan turvaamisesta oli sellainen, että se tosiasiassa vain rajotti työntekijäin yhdistyinisoikeutta. Ja muut Millerandin suunnitelmat ja toimenpiteet olivat yhtälailla näöltään työväenystävällisiä, mutta todellisuudessa vain kapitalistisille anastajille edullisia. Millerandin aikuisen hallituksen koko työväenpolitiikka oli tässä suhteessa niin kuvaavaa: paperilla valmistettiin työväelle näennäisiä uudistuksia, mutta samaan aikaan lakkolaisia kuritettiin julmasti sotaväen avulla ja käytettiin sotaväkeä lakonrikkureina.

Sellaista oli tuloksiltaan se tri Ursinin ylistämä ja ministeri Millerandin toteuttama sosialistinen »realipolitiikka». Se oli tuloksettominta, turmiollisinta ja surkeinta politiikkaa, mitä sosialistien taholta lie koskaan tässä maailmassa ajettu. Millerandin hyväksi sentään myönnettäköön, että tosiasiassa hänellä personallisesti oli tuiki vähän vaikutusta Ranskan silloisen hallituksen politiikkaan, yhtä vähän tuon politiikan moniin huonoihin kuin joihinkin hyviinkään puoliin. Epäilemättä oli Millerandinkin ministeriydellä etupäässä vain se merkitys, että se osotti, mitä yksityiset sosialistijäsenet hallituksessa eivät saa aikaan.

Yksi ainoa suuri tulos tuosta mallikelpoisesta realipolitiikasta oli sellainen, että siitä Millerand personallisesti saa kantaa pääasiallisen kunnian. Se oli Ranskan sosialistien hajaantuminen kahteen katkerasti vihamieliseen leiriin. Sen sai Millerand aikaan hallitukseen menollaan. Ja mitä kauvemmin Millerand hallituksen jäsenenä pysyi, sitä katkerammaksi yltyi riita hänen puoluelaistensa kesken — mutta tämä »toveri» suvaitsi vain tyytyväisenä istua herra ministerinä »työväen asiaa hyödyttämässä». Näemme tästä, missä suhteessa se niinmuodoin on kuin yksityinen sosialisti voi hallitukseen menollaan ja hallituksessa olollaan suuria vaikuttaa, ja minä pyydän erityisellä painolla terottaa meikäläisille ministerisosialismin kannattajille, etteivät tätä seikkaa laskuistaan unohtaisi. —

Ylläolevasta pitkästä polemiikista lienee nyt jossain määrin jo käynyt selville, millaista vallanhankkimista köyhälistölle se ministerisosialismi oikeastaan on, mitä vaaroja siinä on ja kuinka suuressa määrässä tosiaan yksityisten sosialistiministerien kautta porvarillisessa hallituksessa »edes suunta kääntyy parempaan päin», kuten tri Ursin väittää. Voisimme näin ollen jo hyvällä omallatunnolla jättää tri Ursinin puheen rauhaan. Mutta kun tuossa puheessa pariin kolmeen kertaan vedotaan ulkomaitten, erityisesti Ranskan sosialisteihin, ja tahdotaan esittää asia siinä valossa kuin johtuisi meidän puolueessamme vallitseva senaattorisosialismin vastustus ainoastaan meidän erikois-suomalaisesta hirveästä kypsymättömyydestämme, niin käy se vähän sisulle. Tri Ursin on tässä kohden — arvattavasti piloillaan — tahtonut tehdä pientä koiruutta meidän tietämättömyydellemme, sillä emmehän voi otaksua, ettei niin lukenut mies kuin hän hyvin tietäisi, miten nykyään yleensä ulkomailla puoluetoverien kesken ministerisosialismi on huonossa hinnassa. Sen vuoksi tarvinnee vähän valaista tämänkin asian oikeata laitaa. Ja ehkäpä samalla ulkomaalaisten toverien mielipiteistä opimme jotain uuttakin.

3. Ranskalaista ja kansainvälistä kypsymättömyyttä.

Tri Ursin tietää, ettei hänellä tässä asiassa ole paljoa apua saksalaisista puoluetovereista, ja sen vuoksi hän vain kohauttaa olkapäitään saksalaisten »kaavamaisuudelle». Minun nähdäkseni saksalaiset tässä, kuten niin monessa muussakin kysymyksessä, ovat yleensä paljoa suuremmassa määrässä edustaneet järkevää realipoliitista kantaa kuin esim. ranskalaiset, joten vanha laulu heidän kaavamaisuudestaan — jota muuten meillä on tähän asti kuultu vain porvarien suusta — tuntuu ainakin tässä asiassa kokonaan perusteettomalta. Mutta jättäkäämme nyt syrjään saksalaiset, kun kerran niin tahdotaan, ja käykäämme hetkeksi, tri Ursinin suosituskirje taskussa, ministerisosialismin emämaahan, Ranskaan. Parin kansainvälisen sosialistikongressin päätökset on meidän myöskin mainittava, vaikkakin ne ovat alkuaan saksalaisten sanelemia, sillä muuten emme voisi ymmärtää Ranskan sosialistien kantaa.

Tri Ursin kertoo Ranskan oloista seuraavasti: — »yleensä ei parlamentarismia aina v:sta 1848 liioin ole vastustettu, ja osanotto hallitukseenkin on nyt siellä ratkaistu sosialistien keskuudessa. Ensin suljettiin Millerand — — juhlallisesti puolueesta, kun hän rupesi ministeriksi, mutta kun Briand ja Viviani äsken hallitukseen astuivat, ei kuulunut mitään melua ja nyt on julkinen salaisuus, että itse Ranskan sosialistit ovat siihen tyytyväiset» (harv. minun). — Tuosta kierosta esityksestä ei luullakseni kukaan voi saada muuta käsitystä kun että yleensä Ranskan sosialistit ovat kysymyksessä osanotossa hallitukseen nykyään kallistuneet ministerialismin kannalle ja että he hyväksyvät Millerandin, Briandin ja Vivianin menettelyn.

Niinkö asian laita tosiaankin lienee?

Millerandin hallitukseen meno (1899) oli Ranskan sosialistien keskuudessa aiheena 5 vuotta kestäviin kiivaisiin puolueriitoihin. Millerandia kannatti jaurèsilaisten ryhmä — tai oikeammin sen enemmistö —, ministerialismia taas vastustivat kaikki muut ryhmät, etunenässä marxilaisella kannalla oleva Guesden ryhmä, joka jäsenluvultaan oli lähes yhtä suuri kuin muut ryhmät yhteensä. Pariisin kokouksessa (1899) syntyneestä yhteisestä puolueesta guesdiläiset erosivat seuraavana vuonna, v. 1901 siitä erosivat blanquistit ja alussa v. 1902 allemanilaiset sekä useammat itsenäiset liitot, joten jälelle jäi vain jaurèsilaisiyhmä. Siis silminnähtävästi kannatti Millerandia ainoastaan vähemmistö Ranskan sosialisteista.

Kaikkein innokkain Millerandin kannattaja oli itse Jaurès. Kun hän sitäpaitsi ilmeisesti edusti tässä asiassa ryhmänsä oikeiston mielipiteitä, voinemme hänen lausunnoistaan suuressa määrin päättää, mikä yleensä Millerandin uskollisimpain puolustajain kanta oli noina riitavuosina 1899–1904.

Jaurès ei ole koskaan ilman muuta tahtonut kannattaa sosialistien hallitukseen menoa säännöllisissä oloissa. Alusta alkaen puolusti hän Millerandia erityisesti juuri sillä syyllä, että silloin oli Ranskassa poikkeusolot Tasavaltainen hallitusmuoto oli vaarassa, selitti Jaurès, ja tasavallan pelastamiseksi sekä tukemiseksi taantumuksellisten monarkististen hyökkäyksiä vastaan oli muka sosialistin hallitukseen astuminen välttämätön.

Siis samaan tapaan kuin nyt meillä Tainio vetosi Jaurèskin maansa silloisiin valtiollisiin poikkeusoloihin. Pohjalla kummankin perustelussa on se, epäilemättä aivan oikea yleinen ajatus, että jonkun maan valtiollisessa kehityksessä voi tulla sellainenkin ajankohta, sellainen poikkeuksellinen asiaintila, jolloin sosialistin astuminen porvarilliseen hallitukseen saattaa olla köyhälistön asialle hyödyksi. Mutta yhtä vähän kuin nyt Tainio meillä, kykeni Jaurèskaan todistamaan, että hänen kotimaassaan juuri silloin, v. 1899 ja sitä lähinnä seuraavina, olisi ollut sellaiset olot — vielä vähemmän tietysti, että silloinen asiaintila olisi vaatinut sosialistiministeriksi juuri hra Millerandin.

Joka tapauksessa näemme, ettei yksityisen sosialistin hallitukseen meneminen säännöllisissä oloissa koskaan ollut Jaurèsista yhtä yksinkertainen asia kuin tri Ursinista, joka suosittelee meille tuota temppua yleisenä sääntönä ja muka eduskuntataistelustamme jo johdonmukaisesti seuraavana vallanhankkimis-keinona.

Vielä jyrkemmällä kannalla oli Jaurès aina silloin, kun ei ollut kysymyksessä erikoisesti Millerand-tapaus, vaan yleensä sosialistien osanotto porvarilliseen hallitukseen. Tässä yleisessä muodossa pohdittiin kysymystä Pariisin kansainvälisessä kongressissa v. 1900 ja päätökseksi hyväksyttiin siellä Kautskyn laatima ponsilauselma, — johon myöskin Jaurès yhtyi. Tuo tärkeä päätös, mikä on vieläkin voimassa ja ilmaisee siis kansainvälisen sosialidemokratian »virallisen» kannan tässä kysymyksessä, kuuluu seuraavasti:

»Valtiollisen vallan valtaaminen köyhälistön kautta ei nykyajan kansanvaltaisessa valtiossa voi tapahtua vain käden kääntämällä, vaan voi se olla ainoastaan loppupäätöksenä pitkästä ja vaivaloisesta työstä, jonka kautta köyhälistö saadaan valtiollisesti ja taloudellisesti järjestymään sekä ruumiillisesti ja siveellisesti uudestisyntymään ja asteettain vallotetaan vaalisijoja sekä kuntain valtuustoissa että lakiasäätävissä eduskunnissa.

Mutta hallitusvallan valtaaminen ei voi siellä, missä se on keskitetty, tapahtua palottain. Yksityisen sosialistin porvarilliseen ministeristöön menoa ei ole pidettävä valtiollisen vallan vallottamisen säännöllisenä alkuna, vaan voi se aina olla vain tilapäisenä ja poikkeuksellisena hätäkeinona ahdinkotilassa.

Onko jossain erikoistapauksessa sellainen ahdinkotila olemassa, se on taktiikkakysymys eikä koske periaatteita. Se ei ole (kansainvälisen) kokouksen ratkaistava. Mutta joka tapauksessa voi tuo vaarallinen koe ainoastaan silloin olla hyödyksi, jos siihen suostuu suljettu puoluejärjestö ja jos sosialistiministeri on sekä pysyy puolueensa valtuutettuna toimitsijana.

Jos sosialistiministeri tulee riippumattomaksi puolueestaan, jos hän lakkaa olemasta puolueensa valtuutettuna toimitsijana, silloin muuttuu hänen ministeristöön menonsa köyhälistön vahvistamiskeinosta sen heikontamiskeinoksi, valtiomahdin valloittamisen edistämiskeinosta sen hidastuttamiskeinoksi.

Kokous selittää, että sosialistin täytyy jättää porvarillinen ministeristö, jos järjestynyt puolue selittää, että se on osottanut puolueellisuutta pääoman ja työn välisessä taistelussa.»

Kuten näkyy, sisältää tämä päätös seuraavat ydinkohdat: 1) Sääntönä lausutaan siinä, että meidän on pysyttävä erossa porvarillisesta hallituksesta, sillä hallitusvaltaa ei voida vallottaa asteettain; 2) ainoastaan poikkeustapauksessa, erityisessä ahdinkotilassa, voi tulla kysymykseen niin vaarallinen koe kuin sosialistin liittyminen hallitukseen ja silloinkin vain tilapäisenä hätäkeinona (Notbehelf); 3) joka tapauksessa on hallitukseen menoon saatava puolueen suostumus, ja hallituksessa ollessaan täytyy sosialistin koko ajan pysyä yhtä lailla puolueesta riippuvaisena kuin kaikki muutkin puolueen valtuutetut toimitsijat (Mandatar), muutoin vahingoittaa hän puolueen ja köyhälistön asiaa; 4) hänen on oitis luovuttava hallituksesta, jos puolue selittää sen menetelleen puolueellisesti.

Näin jyrkkä oli nyt Pariisin kansainvälisen kokouksen enemmistön kanta, ja huomata tulee, että vähemmistö ei ollut maltillisemmalla, vaan vielä jyrkemmällä kannalla; se ei näet olisi tahtonut edes tilapäisesti eikä missään poikkeustapauksessakaan sallia sosialistin liittymistä porvarilliseen hallitukseen. Muuten olikin tuo poikkeustapauksen mainitseminen heikko kohta Pariisin päätöksessä. Juuri sen taakse saattoivat yrittää lymytä Millerandin puolustajat, kuten Jaurès ja v. Vollmar, väittäen että Ranskassa tosiaankin oli v. 1899 ollut sellainen Pariisin päätöksen edellyttämä »ahdinkotila» (Zwangslage). Millaisia ahdinkotiloja itse ponsilauselman laatija Kautsky tarkotti, selviää m. m. seuraavista hänen Amsterdamissa lausumistaan sanoista: »Minä pidin siinä silmällä sellaisia tilaisuuksia kuin mitä esim. Ranskassa esiintyi syyskuun 4 p:n jälkeen 1870 (sota- ja vallankumousaikana), jolloin sosialistien taholta vaadittiin, että jonkun sosialistin, Blanquin tai Delescluzen, piti astua hallitukseen, jonka tehtävänä oli maanpuolustuksen järjestäminen.» Ja toisen kerran lausuu Kautsky: »Kun kansanvaltaisen järjestyksen perustukset ovat vaarassa, niin voi tulla olemaan sosialidemokratiankin oikeutena ryhtyä niitten puolustamiseksi yhteistyöhön jokaisen kelvollisen porvarisliittolaisen kanssa yhteisessä toimeenpanijakunnassa (hallituksessa), jos niitä ei muulla lavalla voida pelastaa.» Kautsky on nimenomaan aina selittänyt, ettei Millerandin hallitukseen mennessä suinkaan ollut Ranskassa sellaista ahdinkotilaa kuin Pariisin päätös edellytti. Mutta tuota päätöksen kohtaa on nyt voitu tai ainakin koetettu tulkita laajemminkin, ja siinä venyväisyydessä on sen heikkous. Mutta mainittu heikkous on epäilemättä tuollaisessa yleisessä ponsilauselmassa välttämätön, jos kerran tahdotaan, että sen yleispätevyys käsittäisi kaikki historiallisen kehityksen mahdollisuudet, siis myöskin sellaiset yllättävät olosuhteet kuin esim. vallankumousaikoina voi esiintyä. Ja vaarattomaksi tulee puheenaoleva takaportti sen ehdon kautta, mikä myöskin sisältyy Pariisin päätökseen, mm. että sosialisti voi mennä hallitukseen ainoastaan puolueen suostumuksella ja pysyä siellä vain puolueen valtuutettuna toimitsijana, ollen tietysti silloin koko ajan puoluekontrollin alaisena.

Kuten sanottu, oli nyt Jaurès ja hänen suuntansa tuon »saksalais-kaavamaisen» Pariisin päätöksen kannalla. Tri Ursin sitävastoin, mikäli nyt olemme päässeet hänen kannastaan selville, vastustaa — tai ainakin johdonmukaisena pysyäkseen on pakotettu vastustamaan — joka ainoata edellälueteltua ydinkohtaa Pariisin päätöksessä.

Pariisin kokouksen jälkeen koetti Jaurès saada Ranskan eri sosialistiryhmiä yhtymään sellaiseen päätökseen ministerikysymyksen ratkaisemiseksi, että vastaisuudessa vaadittaisiin aina sosialistin hallitukseen menoon ²⁄₃ äänten enemmistö puolueessa. Meillä edellyttää Oulun kokouksen viimekesäinen päätös, jota vastaan nyt meidän kolme millerandistiamme ovat itsensä sonnustaneet, ainoastaan yksinkertaisen enemmistön puoluekokouksessa, jotta puolueen jäsen voisi senaattiin mennä — niinmuodoin Jaurès oli 5 v. ennen Oulun kokousta, siihen aikaan kun hän vielä kaikella lämmöllään kannatti Millerandin ministeriyttä, tuntuvasti jyrkemmällä kannalla kuin me olemme nykyään!

Muuten alkoi jaurèsilaistenkin puolueryhmässä vähitellen yhä enemmän levitä jyrkän proletarisen luokkataistelun hapatus ja sitä mukaa myös Millerandin vastustus. Tämän ryhmän edustajakokouksessa Bordeaux'ssa 1903 jo äänestettiin herra ministerin erottamisesta, ja ainoastaan 20 äänen enemmistöllä (109:llä 89 vastaan) saivat Millerandin kannattajat vaaran torjuttua. Seuraavana vuonna tammikuussa sitte Seine-liitto erotti Millerandin keskuudestaan.

Amsterdamin kansainvälisessä kokouksessa elokuussa 1904 tuli sitte taas ministerikysymyskin esille, vaikka tosin vain sivumennen yleisemmän taktiikkakysymyksen ohella. Piti määrättämän kansainväliset säännöt sosialistiselle taktiikalle, ja Ranskan guesdiläiset esittivät ponsilauselmaksi Saksan sosialidemokratien Dresdenissä hyväksymän päätöksen. Muistamme, että juuri Dresdenin kokouksessa 1903 oli Saksassa suoritettu suuri kamppailu marxilaisten ja revisionistien kesken ja päätökseksi oli tullut jyrkän luokkataistelun kantaa edustava marxilaisten ponsi, jossa »mitä päättävimmin» näytettiin ovea revisionistien sovittelupoliittisille pyrinnöille. Tämä ponsi tuli nyt myöskin kansainvälisen kokouksen päätökseksi Amsterdamissa. Olisi varsin valaisevaa näin taktiikkaväittelyssä julaista tuo tärkeä ponsi kokonaisuudessaan, mutta koska se tällä kertaa veisi meidät liiaksi varsinaisen keskusteluaiheen ulkopuolelle, suomennan tähän vain sen kohdan, mikä siinä koskee ministerikysymystä. Se kuuluu:

»Kokous selittää että sosialidemokratia Pariisin kansainvälisessä sosialistikokouksessa vuonna 1900 hyväksytyn Kautskyn ponsilauselman mukaan ei voi pyrkiä ottamaan osaa hallitusvaltaan porvarillisessa yhteiskunnassa.»

Tässä lauseessa kuten näkyy, ei ainoastaan uudisteta entistä Pariisin kokouksen päätöstä, vaan sitä myöskin tutkitaan ja sillä tavalla, etteivät ministerisosialismin kannattajat sitä enää voi väärin käsittää eikä väärin selittää. Sosialidemokratia ei voi pyrkiä ottamaan osaa hallitusvaltaan (einen Anteil an der Regierungsgewalt — — nicht erstreben kann), sehän merkitsee, ettei sosialidemokratia voi kääntyä sille polulle, mihin ministerisosialistinen suunta tahtoisi sen johtaa. Siinä kai tuo hovisosialistinen suunta juuri eroaakin meidän prostoisosialistien meiningistä, että sen mielestä sosialidemokratian pitäisi pyrkiä vallanosallisuuteen porvarillisessa hallituksessa — meistä taas tuota »vaarallista koetta» pitäisi välttää niin kauvan kun ei ihan erityinen ahdinkotila pakota tilapäisesti turvautumaan sellaiseen »poikkeukselliseen hätäkeinoon.» Amsterdamin kokous selitti nyt kerta kaikkiaan, että se, mihin ministerisosialismi pyrkii, on päämäärä, mihin sosialidemokratia ei voi pyrkiä.

Amsterdamin kokouksen vähemmistö, joukossa myöskin Jaurès, kannatti Vandervelden ja Adlerin ponsiehdotusta. Sekään ei liioin ollut mikään revisionistinen. Pääasiassa oli se muodostettu Dresdenin ponnesta siten, että siitä oli vain poistettu sellaiset sanat, joissa nimenomaan ilmaistiin kajottavan revisionistien taktiikkaan. Sekä Vandervelde että Adler selittivät, että tuo ponsi kannaltaan täydellisesti vastasi Dresdenin pontta, vaikka siinä rajotuttiin vain periaatteiden ilmaisuun ja kartettiin suoranaista vastapuolen arvostelua. Ministerikysymystä koskeva kohta kuului siinä näin: »Katsoen niihin vaaroihin ja sietämättömiin vastuksiin (Unerträglichkeiten), mitä johtuu osanotosta hallitusvaltaan porvarillisessa yhteiskunnassa, uudistaa ja vahvistaa kokous Pariisin kansainvälisessä kokouksessa 1900 hyväksytyn Kautskyn ponsilauselman.» Jyrkkähän tämäkin ponsi oli, mutta Pariisin päätökseen nähden ei se sisältänyt mitään uutta eikä rajottanut sen tulkitsemismahdollisuuksia, niinkuin Dresdenin ponsi teki.

Seuraavana vuonna Amsterdamin kokouksen jälkeen saatiin sitte Ranskassa lopultakin aikaan eri sosialistileirien yhtyminen yhdeksi yhtenäiseksi puolueeksi. Yhtyminen tapahtui Amsterdamin päätösten johdolla; ne nuo jyrkän luokkataistelun kantaa edustavat päätökset tulivat yhtymisen ehdoiksi, joista nyt koko puolue pitää kiinni. Innokkaimpia yhtymisaatteen ajajia oli ollut Jaurès. Että hän olisi silloin yhtäkkiä kaikissa taktillisissa kysymyksissä kääntynyt jyrkimmän luokkataistelun kannalle, sitä meidän ei tarvitse otaksua. Yhdyttäessä hän rehellisesti selittikin tulevansa kyllä yhtyneessäkin puolueessa puolustamaan omaa taktiikkaansa. Mutta että hän silti on yhäti kehittynyt entisestään punasemmaksi, siitä olemme tavan takaa saaneet hänen toimistaan ja lausunnoistaan todistuksia.

Ja ainakin ministerikysymyksen suhteen saamme luullakseni nykyään olla varmat hänen — samoin kuin koko hänen puolueensa — jyrkästä kannasta. Jo Châlon-sur-Saône'n kokouksessa (1905) selitti Jaurès kiertämättömän selvästi: »Jos tasavaltalaisuus lie ennen osalle sosialisteja esiintynyt ministerialismin peitteenä, niin on nykyään toisin! Sitte Amsterdamin kokouksen ovat kaikki Ranskan sosialistit luopuneet ministerialismista» (B. Kritschewskyn tiedonannon mukaan, Neue Zeit, 24, I, n:o 10). Siinä sen nyt kuulemme Jaurèsin omasta suusta! Noin paljoa hän tuskin olisi uskaltanut mennä puolueen edustajakokouksessa »kaikkien Ranskan sosialistien» puolesta vakuuttamaan, jollei hän olisi ollut asiasta hyvin varma. Viime vuonna taas, Limogen puoluekokouksessa, puhui Jaurès niin innokkaasti jyrkän vastustustaktiikan puolesta nykyisen hallituskoplan suhteen, että hänen vanha vastustajansa Guesde tunnusti ihastuksella sitä kuunnelleensa. Jyrkän taktiikkaponnen yksimielinen hyväksyminen osotti myös, ettei puolueen yhtenäisyyttä enää häiritse soraäänet.

Sellaisten entisten puolueen jäsenten kuin ministeriherrain Briandin ja Vivianin hommat eivät luonnollisesti liikuta Ranskan sosialisteja yhtään enempää kuin yleensä muittenkaan porvarien hommat. Heistä ei pidetä melua, se on totta — ei enempää kuin meillä Karvosesta. Mutta jos tri Ursin vieläkin tahtoo väittää, että Ranskan sosialistit edes salaisesti hyväksyvät noitten herrain menettelyn tai yleensä sosialistin omin päin liittymisen porvarilliseen hallitukseen, niin en todellakaan osaa vastata muuta kuin että: kysykääpäs pilanpäiten sieltä Ranskasta, Jaurèsilta tai keneltä puoluetoverilta tahansa. Jokainen heistä uskaltanee tässä asiassa vastata toistenkin puolesta.

Olemme nyt nähneet, että Ranskassa eivät »kypsyneimmätkään» sosialistit — jollei oteta lukuun harvoja Millerand-tyyppejä — ole edes koskaan olleet hovisosialismiin täysin kypsyneitä ja että he vuosien kuluessa ovat yhä enemmän vain saksalaistuneet. Lisäksi olemme nähneet, että valitettavasti myös kansainväliset sosialistikongressit vaeltavat tässä asiassa, kuten yleensä taktiikkakysymyksissä, ihan sokeina saksalaisten talutusnuorassa. Tietoisuus näin yleisestä nykyajan sosialidemokratian kypsymättömyydestä voi varmaan meitä suomalaisiakin jonkun verran lohduttaa.

Mutta tietoisuus siitä, että meillä lienee vasta edessämme samat kiistat, mitkä muilla miekkosilla on jo kaukana takanaan, ei juuri mieltä ilahuta. Varsinkin riidat tällaisesta aiheesta, jota on niin pureksittu, että se on jo näköjään kuin surkastunut elin! Totisesti, ei liene kenestäkään hauskaa odottaa umpisuolen leikkausta. Vaikka toiselta puolen lieneehän meillä taas varaakin kulkea jossain asiassa kaikista muista jälessä, kun kerran vaalitaistelussa pääsimme kaikkein ensimäiseksi.

Olen puolestani nyt aluksi koettanut tässä joukkoon sohia. Saksalaisuudesta on minun kylläkin ollut vaikeata pysyä vapaana, mutta kaavamaisuutta ja teoretisia loruja olen kokenut kovasti karttaa. Koko juttu on mielestäni taktiikkakysymys. Siitä ei selvitä vetoamalla johonkin periaatteeseen, vaan siinä on kaikilta puolin tarkastettava ja otettava huomioon, mikä olisi edullisempaa. Kun suurlakkoviikolla Helsingissä hommattiin väliaikaista sekahallitusta — itsessään tyhmä yritys, vaikka ainoastaan sen vuoksi tyhmä, ettei sitä voitu viedä perille, — niin ei kenenkään mieleen johtunut, että luokkataistelun periaate estäisi sosialisteja liittymästä tuohon hallitukseen. Siihen meneminen näytti ilmeisesti asialle edulliselta, ja siinä oli silloin »ministerikysymyksen» ratkaisu. Samalta kannalta olen tässäkin pitkin matkaa koettanut asiaa katsella.

Mitä erityisesti Oulun päätökseen tulee, niin on se sinänsä suureksi osaksi tämän keskustelun ulkopuolella. Sehän ei oikeastaan lausu mitään itse pääkysymyksestä: saako sosialisti mennä porvarilliseen hallitukseen ja milloin saa sekä milloin ei saa? Se selittää ainoastaan, että hallitukseen meno ei saa tapahtua ilman puoluekokouksen suostumusta. Tuon yhden ainoan, Pariisin kongressin päätökseen sisältyvän ehdon asettaminen oli vähintä, mitä puoluekokouksemme saattoi tässä asiassa tehdä, ellei se tahtonut luopua kansainvälisen sosialidemokratian taktiikasta ja jättää ovia seljälleen kaikille nousukkaille, jotka mahdollisesti tahtoisivat käyttää puoluetta astinlautanaan hallitusasemille kiivetessään.

Oulun kokouksen ponsi on niinmuodoin minunkin mielestäni vaillinainen, ja hyvä on, jos se Kotkassa täydennetään Pariisin ja Amsterdamin päätösten pääsisällyksellä. Mutta laimentaa sitä ei saa. Jyrkemmäksi se on tehtävä!

O. W. K.

Takaisin sisällysluetteloon

Kansainvälisestä ammattiyhdistysliikkeestä v. 1905.

(»Dritter internationaler Bericht über die Gewerkschaftsbewegung 1905». (Kolmas kansainvälinen kertomus ammattiyhdistysliikkeestä 1905), toimittanut ammatillisten maajärjestöjen sihteeri C. Legien).

Yllämainitusta kertomuksesta otamme tähän joitakuita tietoja ja numeroita valaistaksemme ammatillisen työväenliikkeen asemaa kansainväliseen liittoon yhtyneissä maissa.

Kansainväliseen ammattiyhdistysliittoon yhtyneistä 15 maasta ovat tällä kertaa antaneet tietoja seuraavat 13: Englanti, Saksa, Itävalta, Belgia, Ruotsi, Tanska, Unkari, Sveitsi, Espanja, Norja, Bulgaria, Serbia sekä Italia, tietoja ei ole tullut Ranskasta eikä Hollannista. Vuoden 1904 kertomuksessa lausuttu toivomus, että Amerikka ja Australia pian yhtyisivät liittoon, ei ole toteutunut. Australiaan nähden voidaan mainita, että siellä olevat neljä ammattiliittoa ovat aikeissa yhdistyä, vaikkei se vielä ole tapahtunut. Amerikasta ei ole tullut edes vastausta sihteerin kirjelmiin. Sama on Japanin laita. Siellä ei kai nuori liike ole vielä niin luja, että yhtyminen säännölliseen kansainväliseen vuorovaikutukseen näyttäisi aivan välttämättömältä.

Venäläiset toverit ovat toimineet innolla. Keskellä vallankumousajan kuohuntaakaan eivät he ole unohtaneet kokonaan ammatillista järjestäytymistyötä, joka tuon tuostakin on miltei alusta alettava, koska tsaarin kätyrit ovat koettaneet estää kaikkea järjestävää toimintaa lakkauttamalla yhdistyksiä ja vainoamalla johtohenkilöitä. Tosin turhaan. Nyt kukoistaa jo Venäjän kaikissa teollisuuskeskustoissa paljo lupaava ammatillinen järjestäymistoiminta.

Tässä kertomuksessa koetetaan ensi kertaa määritellä eri maiden järjestäymiskykyisten, s. o. teollisuuden, kaupan, liikenteen ja maatalouden palveluksessa olevien työläisten lukua. Tosin ei ole mitään varmaa kuvaa tällä lailla saatu, osaksi sen tähden, että tilastolliset tiedot, kuten esim. Saksasta ovat jo vanhentuneita, osaksi sen vuoksi, että tiedot ovat vain arvioimalla annettuja tai ettei niitä ole ollenkaan tullut. Sen lisäksi on käsite »järjestäymiskykyinen» mallikelpoisessa saksalaisessa ammattitilastossa tarkasti rajotettu, muissa maissa sangen horjuva. Tuskin voitanee esim. sanoa sanan ammatillisessa merkityksessä järjestäymiskykyisiksi 2,085,532 Itävallan 11–60 vuotiasta maanviljelystyöläistä. Norjassa on taas teollisuuden, liikenteen ja kaupan palveluksessa ilmotettu olevan 389,400 järjestäymiskykyistä työläistä — sangen korkea luku, koska paljoa suurempi ja teollisesti paljon kehittyneempi Ruotsi ilmottaa ainoastaan 475,000 järjestäytymiskykyistä.

Ammatillisesti järjestyneistä työläisistä on erimaista seuraavat tiedot:

Järjestyneitä oli siis 10 maassa yllämainittu summa, näistä naisia 259,502. Tähän tulee lisäksi vielä Sveitsin, Espanjan, Italian, Ranskan ja Hollannin järjestyneet, niin että Europassa oli v. 1905 kansainvälisen ammattisihteeristön yhteydessä olevissa maissa noin 5¹⁄₂ miljonaa ammatillisesti järjestynyttä työläistä. Suunnattomiin järjestäytymiskykyisiin työläisjoukkoihin verraten, näyttänevät nämä luvut sangen pieniltä. Mutta näiden mahtavien jäijestöjen vaikutusta Europan taloudelliseen elämään ei kuitenkaan ole pidettävä mitättömänä.

Ammattiyhdistysten tuloista ja menoista on vuodelta 1905 tullut tietoja 9 maasta. Tärkeimmät tiedot osottaa seuraava taulu:

Menot avustukseen jakautuvat kokonaissummana jokseenkin tasan kolmia: lakkoihin, matka- ja työttömyysavustukseen ja muihin avustuksiin. Erimaissa on kuitenkin erotus näiden välillä hyvinkin suuri. Silmiinpistävän pienet ovat lakkoavustukset Englannissa, kun taas muihin avustuksiin on käytetty sangen suuria summia. Tämä on seurauksena Englannissa v. 1904 vallinneesta pulasta, joka ei vielä seuraavanakaan vuonna ollut täydelleen ohitse. Suuri työttömyys on vallinnut myöskin Tanskassa, Norjassa ja Espanjassa, sen sijaan kuin toisissa maissa on liike-elämä ollut paikottain hyvinkin vilkasta. Ruotsille oli vuosi 1905 erikoinen taisteluaika. Lähes viidesosa kaikista järjestyneistä, rauta- ja metallityöläiset, olivat kokonaista 5 kuukautta sulussa. Mutta tämä jättiläiskamppailu päättyi työläisten täydellisellä voitolla, vaikkapa se vaatikin suunnattomia uhrauksia. Taisteluvuosi oli 1905 muissakin maissa. Ammattiyhdistysten toimintakyky asetettiin kovillekin koetuksille. Seuraava taulu antaa selvän kuvan työtaistelujen (hyökkäys- ja puolustuslakkojen sekä työsulkujen) laajuudesta ja kestävyydestä:

Taulu osottaa, että Saksassa luvut ovat sangen suuret, mutta viimeinen sareke näyttää, että siellä työtaistelut yleensä ovat olleet lyhyempiä muihin maihin verraten, ainoastaan Bulgaria on tässä suhteessa jokseenkin samalla tasalla. Vaikeata on tässä ruveta tutkistelemaan tämän ilmiön syitä, mainittakoon vain, että jotkut saksalaiset pitävät sitä seurauksena sikäläisestä menettelytavasta, joka on mahdollisuuksien mukaan pyrkinyt välttämään suuria periaatteellisia jättiläistaisteluita, joissa on joko perinpohjanen voitto tai tappio kysymyksessä, vaan sensijaan käynyt »pikku sotaa».

Toisekseen on huomattavaa, että Saksassa ei ole vielä oikein päässyt vauhtiin palkka- ja työehtojen järjestely tariffisopimuksilla, kun sen sijaan Englannissa, Tanskassa ja Ruotsissa korporativiset sekä joukkotyösopimukset alkavat ulottua jo miltei koko teollisuuden alalle. Tämä johtaa toisellaiseen taistelutapaan. Ruotsin metalliteollisuustyöläisten yleistariffin purkautuminen saattaisikin yhdellä iskulla 20,000 eli kuudennen osan maan järjestyneestä työväestä sulkuun. Siitähän Ruotsissa on jo kokemusta, kuten aikasemmin mainittiin. Tanskassa veisi molempien, työnantajain ja työntekijäin, järjestöjen keskinäisen sopimuksen purkaminen kaikki järjestyneiden työnantajain töissä olevat työläiset taisteluun. Tällaisia seurauksia koettavat järjestöt estää mahdollisuuksien mukaan, mutta siellä, missä niitä ei voida välttää, on kyseessä työtaistelu, jonka rinnalla kaikki tähänastiset ovat pieniä. Joukkosopimuksista suurteollisuuden alalla on siis johdonmukaisena seurauksena työtaisteluiden luvun pieneneminen mutta samalla mahdollisesti puhkevien laajeneminen suuria aloja käsittäviksi sekä niiden tuimeneminen.

Tariffisopimus ei siis mitenkään merkitse pelättyä työläisten uneen tuudittautumista. Se tosin poistaa päiväjärjestyksestä suuren osan yksityistaisteluja, mutta johtaa johdonmukasesti tuimempiin kamppailuihin kuin entiset.

Kertomus kansainvälisestä ammatillisesta työväenliikkeestä v. 1905 sisältää sitä paitse paljo muitakin huomiota ansaitsevia kohtia, esim. työväenlainsäädännön asemasta maissa, joista sihteerille on annettu tietoja. Siitä asiasta ehkä myöhemmin.

Yhden seikan kertomus selvästi osottaa, sen, että ammattiyhdistysliike koko linjalla on voimistumassa, että järjestöjen työ- ja taistelukyky on huomattavan korkea.

Takaisin sisällysluetteloon

Apostoli Paavali, kristityn kirkon perustaja.

Kuten tiedetään, oli Friedrich Nietzsche filosofi, joka tuotti runsaasti mitä nerokkainta hengenluomaa, jos tuotti paljon ilmeistä mielettömyyttäkin. Siitä johtuu, että tämä »hullu-nero» onkin saanut osakseen viljalta sekä sokeaa ihailua että sokeaa tuomitsemista, mutta aniharvoin todellista ymmärrystä. Laajasta Nietzsche-kirjallisuudesta voinee toistaiseksi tuskin mainita muuta kuin yhden ainoan kokonaisesityksen, jossa Nietzschen elämäntyötä on osattu katsella täysin ennakkoluulottoman, ymmärtävän ja varma-aistisen sieluntutkijan silmillä. Se on prof. Rudolf Willyn ei kauvan sitte ilmestynyt teos Nietzschestä. Siitä suomennamme tähän pienen mieltäkiinnittävän palan, missä Willy tekee selvää Nietzschen mainiosta Paavali-kuvauksesta. —

»Kun lukee Uudesta Testamentista Paavalin kirjeitä, ei teologin mielellä — eikä ylimalkaan pyhän hengen ehdottamilla silmillä — vaan sieluntutkijan varovaisuudella, älyllä ja kaukonäköisyydellä — silloin sanoo itselleen hyvinkin pian: tässä on kuultavanamme ja nähtävänämme mies, jonka personassa yhtyy sekä pappisintoilija että viisas, viekas uskonnonperustaja. Miten nöyränä — miten rakkautta vuotavana apostoli puhuu seurakunnalleen — mutta miten hän samalla myös aina antaa huomata, että muun kilpailijajoukon rinnalla hän on todellinen ja ainoa suuri välittäjä valitun seurakunnan ja ristillä kuolleen jumalan pojan välillä. Kun hän juhlallisen kaavan mukaan tervehtii uskovaisiaan Jeesuksen nimessä — voi nähdä — vielä nyt vuosisatain takaa — miten pyhä Paavali silloin luo silmänsä maahan — aivan samoin kuin kaikki ulkokullatut tekevät Varmasti oli Paavali vilpittömällä rakkaudella kiintynyt seurakuntaansa; mutta yhtä varmaa on, ettei hän ketään ihmistä katsonut suoraan silmiin. Tuolla suurella herran miehellä oli hyvin hämärä ja epäpyhä esihistoria takanaan. Hän oli — niinkuin melkein kaikki suuret pyhimykset — yksi niitä ihmisiä, jotka tuntevat intohimoista vaan sen mikä likaa, rumentaa ja halventaa; ja joilla sitte, kun intohimot heissä yleensä ovat riutuneet, on enää vain ainoana myrkky- ja sappi-intohimona heijata luonnollista ihmistä ja liata pyhällä rähinällä kaikkea aistillista sanan laajimmassa merkityksessä. Siinä ovat kaikki voimapyhimykset käteviä —: heidän pyhyyden nautintonsa ei olekaan muuta kuin lihan kieltämistä — eikä suinkaan hengen kautta —: vaan taaskin vain lihan kautta —: toisen jälkeenpäin syntyneen lihan kautta — mikä on lihan kettoa — mutta kuitenkin lihaa.

Muuta harrastusta, mikä häntä olisi maailmaan kiinnittänyt, kuin rajaton itserakkaus ja ehdoton vallanhimo, ei Paavali tuntenut. Vai voiko ajatella vielä suurempaa itserakkautta, kuin kuvittelu, että ihmiset ovat edeltäpäin määrätyt ikuiseen autuuteen ja ikuiseen kadotukseen? Että Paavali näet luki itsensä valittujen joukkoon — sehän on tuollaisen maailmanapostolin suhteen, joka on saanut pelastustehtävänsä suoraan jumalan pojalta, itsestään selvä seikka.

Mutta rakkaus seurakuntaansa ja harras huolenpito siitä — hänen kärsimyksensä — hänen suorittamansa uhraukset — ne moninaiset loukkaukset, joille hän oli alttiina — rasittavat, hengenvaaralliset lähetysmatkat, joilla hän kulki — vihdoin hänen yhtämittainen kuumeisesti jännitetty, sankarimaisuuteen kohonnut toimintansa —: opettajana, neuvojana ja ystävänä — tai käsityöläisenä, joka piti huolta elatuksestaan, — eikö se kaikki merkitse mitään? Juuri se seikka, että minä tuon kaiken mainitsen, todistaa, etten minä kiellä enkä pienennä sitä mikä Paavalissa on suuremmoista ja vaikuttavaa. Joka menestyksellä tahtoo näytellä maailmanapostolin osaa, hänen täytyy myöskin voida panna jotain alttiiksi —: hänessä täytyy, sanalla sanoen, olla tavattomia, voimakkaita ja ripeitä ominaisuuksia. Kysymys on vain siitä, mikä oli hallitsevana, käskijänä Paavalin luonteessa. Mutta tämä kysymys ei näytä minusta olevan — mikään kysymys. Paavali alisti kaiken, mitä hän teki tai sai kärsiä, oman-itsensä-ylentämisen ja vallannautinnon alle —: nautinnon, jonka voi herättää valta taivaassa ja maan päällä — ennen kaikkea maan päällä ja kaikin keinoin ja mistä hinnasta tahansa. Hän puhuu monasti tosin niin, kuin ei hän tulisi enää kuolemaa maistamaan; sillä maailmanloppu ja viimeinen tuomio olivat välittömästi tulossa. Mutta kun hän oli vankeudessa, tunsi hän — kuten näyttää — kuitenkin kuolemanmakua huulillaan eikä (niinkuin Apostolienteoissa kerrotaan) ensinkään hyljeksinyt ystäväinsä avuliasta kättä; hän kyyristyi kokoon ja antoi pelastuskorissa hissata itsensä vapauteen. Siis mikään vapaehtoinen marttyyri, joka olisi etsinyt kuolemaa, ei pyhä Paavali suinkaan ollut. Paratiisihan oli hänelle aina avoinna. Mutta — niinkauvan kun hän vielä eli maan päällä — ei häneltä jäänyt huomaamatta, mitä tapahtui Rooman maakunnan juutalaiskortteleissa. Nuo heikot ihmisparat —: kaikellaiset hyljeksityt — turvattomat ja avuttomat etsivät keskinäistä tukea ja liittoa. Mutta kuka muu kuin Paavali olisi paremmin ymmärtänyt järjestää tuon laumamuodostuksen ja tehdä itsensä tuon taikauskoisen kansajoukon paimeneksi? Hän tunsi juutalaisten perhehengen ja juutalaisten perherakkauden; hän tunsi tarkasti kaikki senaikuiset maanalaiset uskontomenot ja oli itse täynnä kiihkomielisyyttä ja taikauskoa —: ja lopuksi oli hän erittäin ovela kettu, joka tiesi, millä syötillä ihmisiä paraiten pyydystetään. Hurskasta petosta onkin joka ainoa uskonnonperustaja, jolla vain on ollut menestystä, hempinyt mitä häikäilemättömimmällä tavalla. Se, mitä me sanomme älylliseksi omaksitunnoksi tahi vain älylliseksi säädyllisyydeksi, se on uskonnollisen lahkon perustajalle kerrassaan vieras seikka; valhe ja petos ovat niin syöpyneet hänen lihaansa ja vereensä, että hän tuskin itse — edes etäältäkään — tietää siitä mitään. Hän on tässä suhteessa päässyt hyvin pitkälle, melkeinpä kannalle, joka on hyvän ja pahan ulkopuolella. Niin pian kun herää epäilys omaan uskottavaisuuteen — katsahtaa jokainen taikauskon hurmaama toiselle puolelle —: eikä hän lopulta ollenkaan kykene näkemään muuta kuin yhteen suuntaan. No niin —: Paavalin keksintöä oli jumalanpojan uhrikuolema; uskon kautta vanhurskauttaminen; ikuisen autuuden ennakoltamäärääminen uskovaisille (Paavali-uskoisille) ja ikuisen kadotuksen ennakoltamäärääminen uskottomille (kaikille, jotka eivät olleet Paavalin opin kannattajia).

Mutta rakkaus — rakkaus yli kaiken — suuri, kaikki ihmiset käsittävä rakkaus, jonka tuo maailmanapostoli panee sekä alkuun että loppuun? Niin, tuo suuri rakkaus on juuri se suuri ihrapala, jolla hiiriä pyydetään. Onko ikuisen kadotuksen opettajalla ylimalkaan enää oikeutta puhua rakkaudesta? Eikö Paavalin rakkaus ole pikemmin vain tuota ikuisen-kiimaista vaivais-syntis-häveliästä valittujen-itserakkautta, jollaista vielä tänä päivänä tavataan muutamissa protestantiskristillisissä lahkoissa?

Mutta Paavali ei ollut laskenut väärin; hänen syöttinsä on vaikuttanut —: kristikunta on tottunut siihen. Paavalin kaavaopista on tullut kristityn kirkon nurkkakivi; me kelpo kristityt olemme Paavalin opin mukaisia emmekä Jeesuksen opin mukaisia kristittyjä. Että me pidämme Jeesus Natsarealaista uskonnonperustajana —: sekin on taas vain viekkaan, kekseliään Paavalin työtä. Ei Jeesus — vaan Paavali oli — kuten Nietzsche on sattuvasti sanonut — ensimäinen kristitty. Mutta niinkuin jokainen uskonnonperustaja tekee — ja niinkuin hänen täytyy tehdä — on myös kristinuskon perustaja, Paavali, — oppinsa ja saamansa vaikuttavaisuutta silmällä pitäen — vedonnut korkeampaan — tässä tapauksessa Jeesukseen, jumalan poikaan. Vasta tätä syrjätietä myöten on puusepän pojan, Jeesus Natsarealaisen osaksi tullut tuo sangen tunkeileva uskonnonperustajan maine. Mutta ilmeisesti ei Jeesus ollut mikään uskonnonperustaja; hänhän ei saavuttanut menestystä —: hän sortui tuskin vielä mieheksi kypsyttyään — mikä tosin puhuu hänen personalliseksi edukseen, mutta ei suinkaan uskonnonperustajan eduksi.

Mutta evankeliumit — eikö niitäkin ole kuultava? No, se riippuu siitä, kuka on kuulijana. Kellä on tarve kynsin hampain pitää kiini ehdottomista pyhyyksistä — ja ennen kaikkea ehdottomista personallisista pyhimyksistä, hän nojautukoon kaikesta sydämestään evankeliumeihin. Mutta me psykologit emme voi vetää evankeliumeista enää mitään johtopäätöstä galilealaisen Jeesuksen suhteen. Kaikki mitä evankeliumeissa on Jeesuksesta kerrottu, on — muutamia ulkonaisia tosiseikkoja lukuunottamatta — joka kohdalla niin epävarmaa ja häälyvää ettei enää mitään voi arvata. Tosin ei olisi vaikeaa kaikellaisista viittauksista, jotka osottavat eri suuntiin, sommitella itselleen Jeesuskuvaa —: mutta sellainen ei olisi enää psykologiaa. Psykologin täytyy todennäköisen arvaamisen perusteella voida synnyttää elämänkuva ei sommitteluolento — vaan pieni piirroskuva, joka elää.

Mutta Paavali on nyt tässä merkityksessä käsitettävissä. Hän on jättänyt jälkeensä meille kirjeitä; ja kirjeet ilmaisevat jotain. Tosin täytyy osata arvata. Nietzsche osasi; vieläpä niin erinomaisesti, että hän syystä oli ylpeä taidostaan osata sanoista ja eleistä tehdä johtopäätöksiä niiden takana komentavaan subjektiin (itsiöön) nähden. Mutta kuinka harvat ovat ne, jotka osottavat syvempää mielenkiintoa tuollaisille johtopäätöksille! Sellainen psykologia, kuin mitä Nietzsche harjoittaa, edellyttää rajatonta iloa kaikesta yksilöllisestä ja mitä rohkeinta ennakkoluulottomuutta. Luullaanko nyt esim., että vapaa raamatuntutkimus ja raamatunkritiikki edistävät psykologiaa, sellaisena kuin me sen käsitämme, tuoden siihen jotain olennaista lisää? Eipä suinkaan — pikemmin päinvastoin. Raamatuntutkija on lähinnä — filologina, kielimiehenä — tekstintutkija; onko hän sen ohella myöskin ihmistuntija, siitä ei hänen oppineisuutensa anna selvää. Mutta lisäksi pidämme itseämme vapaina henkinä, vaikka emme sitä ole. Niin pian kun otamme käsiimme jonkin ehdottoman pyhän kirjan niinkuin Uuden Testamentin, tuntuu vanhain ennakkoluulojen jälkivaikutus vielä siinä määrin, että me vapaat henget aivan huomaamatta muutumme idyllimäisiksi aaseiksi. Vaikka me — käsitteellisesti (absraktisesti) ja myöhäisen opetuksen vaikutuksesta — olemme kuinkakin päässeet siitä perille, että pyhätkin uskontokirjamme ovat vajavaista ihmistyötä —: niinpian kun otamme käsille nuo kunnia-arvoisat pyhitetyt kirjoitukset ja niitä luemme, sulaa älymme kokoon kuin vaha auringossa. Silloin on meillä taas pyhä henki esilukijana; me kuuntelemme ja sanomme uskoen; Niin se on. Apostoli Paavali, niin sanomme silloin, hän on sentään valtava henki; miten tarmokas, miten uskoa hehkuva!

Ja miten syvämielinen järjestelmä on uskon kautta vanhurskauttaminen! Niin, vieläpä ikuiset helvetinrangaistuksetkin tuntuvat meistä lopulta mukiinmeneviltä. Mehän emme enää — pyhän hengen vaikutuksen alaisina — ole mitään aiattelevia, elävästi-tuntevia ihmisiä, vaan ainoastaan tylsiä koneita, jotka suostumme pitämään matalinta, harvinaisintakin järjettömyyttä ja typerintäkin taikauskoa etäisten menneitten aikain syvämielisyytenä. Mutta Nietzschellä oli toinenkin kuin koulukaavan mukaan kasvatettu äly; hänessä oli jotain harvinaista — jotain kaikkein arvokkainta —: tuo korkea ihmistuntijaäly, jossa yhtyy toisiinsa mitä suurin kovuus ja mitä suurin notkeus. Mitä tästä nyt seuraa apostoli Paavaliin nähden? Sitäkö ehkä, että meidän on uskottava Nietzschen joka ainoata sanaa? Eipä suinkaan. Mitä tahdoin sanoa, on vain tätä: Nietzschen esittämä kuvaus apostoli Paavalista, sellaisena kuin olen sen tässä selostanut — joskin vapaasti ja lyhentäen sekä muutamia liiotteluja syrjään jättäen — muuten pääasiassa yhtäpitävästi Nietzschen oman esityksen kanssa, tuo kuvaus on kahdessa suhteessa huomattava: siinä on kädet ja siinä on jalat — koska se elää — ja se sisältää niin suuren määrän todennäköisyyttä kuin — ihmistuntijalle, ei pyhälle hengelle — näissä asioissa ylipäänsä on saavutettavissa.»

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Hajaannusta Italian sosialidemoratien kesken. Jo pitemmän aikaa on ollut suuria erimielisyyksiä Italian työväenpuolueen kolmen ryhmän, reformistien, integralistien ja syndikalistien välillä; ensiksi mainitut harrastavat etupäässä yhteiskunnallisten uudistusten politiikkaa, integralistit (Enrico Ferrin ryhmä) ovat puhtaimmin marxilaisuuden kannalla, syndikalistit ovat anarkismiin taipuvia, m. m. kiihkeätä sotilasagitatiota ajavia ammattikuntalaisia. Viimesessä Rooman puoluekokouksessa ehdottivat jo reformistit syndikalistien puolueesta erottamista, mutta syndikalistit antoivat luottamuksensa integralistien keskuudesta valitulle puoluehallinnolle, ja puolue säilyi kokonaisena puoluekokouksen läpi.

Erimielisyydet näyttävät jo kuitenkin kasvaneen siksi suuriksi, ettei niitä kauvaakaan enää voitu keinotekoisesti peittää. Uusi yhteentörmäystilaisuus eri ryhmien välillä tuli taas »nuorten sosialistien» kongressissa Bolognassa viime maaliskuun 24 päivänä. Tämä liitto, johon on kuulunut 16-18 vuotista nuorisoa on ollut syndikalistien johdettavana. Syndikalistien taholta esitettiin, kun jo kokouksen alussa oli syntynyt kiivas kiista edustustavasta, että liitto hajoaisi kahtia, ja kokous hyväksyi ehdotuksen 76 äänellä 51 vastaan, jonka jälkeen reformistisen ja integralistisen ryhmän nuoriso jätti kokouksen ja jatkettiin kokousta siten kahdessa osassa seuraavat päivät. Kokouksessa läsnäolleella kahdella puoluehallinnon jäsenellä ei ollut mitään päätöstä vastaan muistuttamista.

Mitä näin oli tapahtunut maaliskuun lopussa nuorison keskuudessa, sama tapahtui itse puolueessa seuraavassa kuussa. Eron aihe itsessään oli verrattain pieni, syyt ovat senvuoksi olleet syvemmällä. Asian kulku oli seuraava: Integralistisella ryhmällä on jo vanhastaan ollut oma lehti, »Avanti», Enrico Ferri päätoimittajana. Tämän rinnalle oli aivan äsken perustettu syndikalistiselle ryhmälle oma lehti, »Azione», yksi ryhmän johtomiehistä, Leone, päätoimittajana. Mutta vähä aikaa sen jälkeen kuin »Azione» oli alkanut ilmestyä, oli »Avantissa» kirjotus jossa syytettiin »Azionen» saavan rahallista kannatusta epäiltävistä lähteistä. Puoluehallinto otti asian tutkiakseen ja Leone kutsuttiin puoluehallinnon eteen. Leonelle oli esitetty silloin kuin hän kutsuttiin lehden palvelukseen, että lehteä kannatti eräs rikas mies. Puoluehallinto tuli kuitenkin tutkimustensa kautta siihen tulokseen, ettei kannattajaksi ilmotetulla henkilöllä ollut läheskään niin paljoa omaisuutta, kuin yritykseen tarvittiin, vaan oli siihen todennäkösesti saatu valtionvaroja erään valtionvirkamiehen välityksellä. Jos näin olisi ollut, olisi Leone herkkäuskoisuudessaan tullut petetyksi. Lehden tilikirjoja ei suostuttu puoluehallinnolle näyttämään. Pitkän neuvottelun jälkeen julisti puoluehallinto, että koska »Azione» hyvin todennäkösesti saa hallitukselta kannatusta, tulee kaikkien puoluetoverien puolueesta erottamisen uhalla erota lehden toimituksesta. Asiasta tiedon saatuaan piti syndikalistinen ryhmä kokouksen, missä se pani kovan kovaa vastaan, julistaen Leonen ja muiden »Azionen» toimitukseen kuuluvain ryhmän jäsenten pyhäksi velvollisuudeksi ryhmäänsä kohtaan pysyä paikoillaan, — mikä merkitsi samaa kuin että syndikalistinen ryhmä erosi eri puolueeksi.

On vaikeaa sanoa, missä määrin puoluehallinto menetteli puolueettomasti, siinä kun on ainoastaan integralistiseen ryhmään kuuluvia jäseniä ja Leonen täytyi esiintyä aivan yksin vastaajana, ei edes sanomalehtikirjeenvaihtajaa saanut olla »Azionen» puolesta läsnä. Siihen sen kautta joka tapauksessa tultiin, että Itaaliassa on nyt kaksi työväenpuoluetta: reformistien ja integralistien yhteinen sekä syndikalistien puolue.

Armenialaisten työläisten järjestymisestä. Järjestynyt työväenliike Kaukasiassa, etenkin armenialaisten keskuudessa, on uusi ilmiö. Heikko taloudellinen kehitys ja hidas sivistyksellinen edistys toiselta puolen sekä vahva armenialaiskansalliskiihkoinen liike toiselta puolen ovat ihan viime aikoihin saakka estäneet järjestyneen työväenliikkeen syntymistä armenialaisen köyhälistön keskuudessa. Armenialaisen porvariston tulevaisuusunelmat turkkilaisen Armenian vapautuksesta vallankumoustieta ja kansojen onnesta huolta pitävästä europalaisesta valtiotaidosta, ovat pidättäneet armenialaista kyöhälistöä ajattelemasta omia etujaan ja taistelemasta niiden puolesta.

Mutta huolimatta kaikista voittamattomista vaikeuksista on armenialaiselle sosialidemokratialle onnistunut saada viime vuosina (vuodesta 1904 lähtien) jalan sijaa Kaukasian teollisuuskaupungeissa, erittäinkin Bakussa, sekä järjestää armenialaisen köyhälistön paraita ja itsetieloisimpia osia.

Armenialaisten sosialidemokratisten järjestöjen ensimäinen kokous pidettiin v. 1905. Siellä laajennettiin järjestymisohjelma taloudellispolitisissa vaatimuksissa täydellisesti Venäjän sosialidemokratisen työväenpuolueen ohjelman mukaiseksi; teoretinen osa ja joitakuita käytännöllisiä vaatimuksia otettiin saksalaisesta sosialidemokratisesta puolueohjelmasta.

Järjestäymissysteemi on samallainen kuin puolalaisella sosialidemokratisella puolueella, juutalaisella työläisliitolla (Bundilla) ja lättiläisellä sosialidemokratialla, s. o. sillä puuttuu jäykkä keskitetty perusta ja järjestyminen tapahtuu laajalla kansanvaltaisella pohjalla. Kansalliset järjestöyhteistöt ovat liittyneet Venäjän sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen käydäkseen yleistä valtiollista taistelua itsevaltaista hallitusta vastaan sekä taloudellista taistelua kapitalistiluokan hajottamaa riistämistä vastaan. Venäläinen sosialidemokratia tunnusti vasta neljännessä puoluekokouksessaan v. 1906 tällaisen järjestäymismuodon rautaisen välttämättömyyden. Silloin nuo ylempänä mainitut puolueet ja liitot yhtyivätkin puolueeseen itsenäisinä järjestöjäseninä. Armenialaiselle sosialidemokratialle ei tätä oikeutta silloin myönnetty, mutta on toivoa että se pian tulee samojen ehtojen alaiseksi.

Verisen armenialais-tatarilaisen kansalaissodan aikana tahtoivat kansalliskiihko-puolueet väkivaltaisesti tukahuttaa sosialidemokratisen työväenliikkeen. Mutta puolue pysyi pystyssä. Eikä sen toiminta rajottunut noina kauhun päivinä ainoastaan noiden ihmisteurausten vuoksi syntyneen työttömyyden takia ahdinkotilaan joutuneiden työläisten taloudelliseen avustukseen, vaan harjoitettiinpa innokasta valistustyötäkin armenialaisen, toisinaan myöskin tatarilaisen työväestön joukossa. Tuloksena on koko joukko järjestyneitä.

Pantiin toimeen lukuisia joukkokokouksia kuten vappuna, lakkojen ja valtiollisten tapausten aikoina kaikissa teollisuuskaupungeissa. Yksin Bakussa on armenialaisen on armenialaisen sosialidemokratisen järjestön paikalliskomitea pannut toimeen v. 1906 kuluessa, etenkin duumavaalien aikana, joihin järjestö otti innolla osaa, 217 joukkokokousta. Sen lisäksi pantiin toimeen samana vuonna sangen lukuisia väittely- ja esitelmätilaisuuksia (Bakussa yksinään 23).

Ammattiyhdistysliike on ylimalkaan Venäjällä ja etenkin Kaukasiassa nuori ilmiö. Tosin tapahtui jo aikaisemmin »korpilakkoja» eri teollisuusaloilla eri paikoissa, mutta ohjelmallista taloudellista taistelua sosialistisella johdolla on ollut vasta viime vuonna.

Armenialaisella sosialidemokratisella puolueella on ammattijärjestöjä useissa kaupungeissa (Bakussa, Batumissa, Aleksandropolissa j. n. e.). Tosin niissä on yhteensä ainoastaan noin 2,000 jäsentä. Lakko on tärkein ase taloudellisessa taistelussa. Bakun paikalliskomitea johti v. 1906 yli 30 lakkoa, jotka kestivät yhteensä yli 200 päivää ja päättyivät miltei järjestään työväestön voitolla.

Armenialaisen sosialidemokratisen puolueen ensimäinen virallinen äänenkannattaja oli »Sosialisti» (1904–1906, aluksi Bakussa, sittemmin Genevessä), sen jälkeen viikkolehti Kiank (Elämä) ja sen tähän astinen jatko Dzain (Ääni), molemmat Tiflisissä. Pian rupeaa Bakussa ilmestymään päivälehti Banwor (Työmies). Lentokirjaskirjallisuutta, enimmäkseen käännöksiä saksasta, leviää joukottain niin hyvin työväen kuin muidenkin kansanluokkien keskuuteen. Tähän saakka on ilmestynyt yli 20 lentokirjasta, osaksi ulkomailla osaksi Venäjällä.

Sosialismi Japanissa. Japanin sisäasiainministeri on julistanut sosialidemokratisen puolueen rauhan säilymiselle maassa vaarallisena »hajotetuksi». Tämä ei ole ensi kerta, kun japanilaiset puoluetoverit saavat kokea maan vanhoillisen hallituksen vainoa, varsinkin olivat he venäläis-japanilaisen sodan aikana ahtaalla. Puolueen sotilaallisvastainen kanta on aina ollut pahimpana silmätikkuna maan militaristiselle hallitukselle.

Belgian ammattijärjestöistä. Belgian työväen puolueen ammattitoimikunta on äskettäin julaissut tilaston belgialaisesta ammattiliikkeestä v. 1905. Sen mukaan oli v. 1905 Belgiassa 148,483 ammatillisesti järjestynyttä työläistä. Vuonna 1889 oli niitä 62,350. Vuonna 1905 kuului 94,151 työläistä sosialistisiin, 34,833 riippumattomiin, 17,841 katolilaisiin ja 1,639 vapaamielisiin ammattiyhdistyksiin. Eri ammattialoilla jakaantuivat järjestyneet työläiset seuraavasti:

Eri järjestäymissuunnat ovat erilailla edustettuina näissä luokissa. Niinpä ovat metallityöläiset miltei poikkeuksetta sosialistisissa järjestöissä, kutomateollisuuden alalla on 11,435 sosialistisissa, 5,323 katolilaisissa, 11,145 riippumattomissa ja 250 vapaamielisissä järjestöissä, siis ammattiyhdistysten toimintavoimia tuntuvasti pienentävä hajaannus. Jo pitempiä aikoja on ollut käynnissä yhdistämispyrkimyksiä, mutta niillä on ollut menestystä toistaiseksi ainoastaan Mechelnissä, Tounaisissa ja Tounchaut'ssa.

Niin sanottujen riippumattomien ja sosialististen ammattiyhdistysten välisiä erimielisyyksien sovittelemiseksi oli jo jouluna pidetty ylimääräinen kongressi, joka sitte kutsuttiin uudelleen koolle maaliskuun 10 p:ksi. Siinä päätettiin muuttaa, jotta päästäisiin yhtymään riippumattomiin, Belgian ammattitoimikunnan nimi Belgian työväenpuolueen ja riippumattomien ammattiyhdistysten ammattitoimikunnaksi. Tämän toimikunnan tehtävänä on perustaa ammattiyhdistyksiä niillä ammattialoilla, joilla mitä ei vielä ole, yhdistää jo olemassa olevien ammattiyhdistysten toimintaa ja koettaa saada ne kansalliseen ja kansainväliseen vuorovaikutukseen samojen tai läheisten ammattiryhmäin kanssa. Sen toimena on keskittää koko belgialainen ammatillinen liike ja se liittyy kansainväliseen ammattiliikkeeseen (kansainväliseen sihteeristöön), jonka belgialaisen osaston se muodostaa. Lakoissa, suluissa ja muissa parempien palkka- ja työsuhteiden saavuttamiseksi tapahtuvissa toimissa on toimikunnan esiinnyttävä johtajana ja auttajana silloin kun se katsotaan välttämättömäksi. Se järjestää avustuskokouksia ja edistää avustus- ja taistelukassojen perustamista ammattiyhdistyksille. Se panee toimeen tilastollisia tiedusteluja ja julkaisee niiden tulokset. Se tarkastaa työväen suojeluslakien noudattamista ja koettaa niitä edistää. Riitaisuuksien puhjetessa yhtyneiden ammattiyhdistysten kesken, koettaa se välittää sopimusta. Se kustantaa aikakautista julkaisua, agitationilentokirjasia ja kirjoja. Ammattitoimikuntaan valitaan 2 jäsentä sosialistisen työväenpuolueen hallinnosta ja 2 jäsentä riippumattomien ammattiyhdistysten puolelta. Tämä järjestely ei kuitenkaan ole voinut estää timanttityöläisten ja kirjaltajain riippumattomia ammattiyhdistyksiä eroamasta ammattitoimistosta.

Stolypinin agraaripolitiikka. Ensimmäinen duuma Venäjällä piti maalaiskysymyksen ratkaisua varten pakkoluovutusta vältämättömänä; tämän avulla saataisiin valtiolta ja suurtilallisilta ne maat, jotka talonpoikaisväestön maitten lisäämiseksi, osittain tilattomien varustamiseksi maalla, olisivat tarpeen. Hallitus ei luonollisesti pakkoluovutusta hyväksynyt, ja duuman kanta tässä asiassa oli suureksi osaksi syy sen hajotukseen. Duuman hajotuksen jälkeen koetti pääministeri Stolypin perin pohjin lannistaa sen vallankumouksellisen hengen, joka duumassa oli tullut ilmi ja joka siihen aikaan koko valtakunnassa vallitsi. Lähin hänen tehtävänsä oli asettaa kovan kovaa vastaan, tukehuttaa vallankumous verivirtoihin, niin kauan kuin tämä vielä oli mahdollista. Pikaoikeudet, jotka 8 kuukautisen olemassa olonsa aikana ovat yli 1,000 henkeä kuolemaan tuominneet ilman edes oikeudenkäynnin tapaustakaan, ovat tunnetuin hedelmä hänen toimistaan tähän suuntaan. Toiselta puolen koetti hän, täten hävittääkseen pohjan vallankumousliikkeeltä viisaalla lainsäädäntötoimilla voittaa puolelleen herkkäuskoiset talonpojat. Jos hän tässä onnistuisi, ja hän uskoi talonpoikien tietämättömyyteen ja sivistymättömyyteen, olisi asema pelastettu, sillä kuten tiedämme on noin 80 % venäjän asukkaista talonpoikia. Lakeja tosin ei hallitus saanut duumaa kuulematta laatia, mutta tämä ei ollut esteeksi Stolypinille. Hän käytti hyväkseen perustuslakien 27 pykälää jonka mukaan hallituksella sellaisten tapausten kuten nälkävuodet, tulvat ja sodat oli varattu oikeus itsenäisesti säätää lakeja, ja tämän nojalla sai hän aikaan joukon ukaaseja maanomistusoloista.

Stolypinin tuuman tarkoitus on, kääntää talonpoikien huomio suurtilan omistajien tiluksista ja kylvää eripuraisuutta heidän itsiensä riveihin. Tämän aikoo hän saada aikaan luomalla melkoisen joukon hyvinvoipia ja itsenäisiä talonpoikia. Nämä, omaisuuttaan suojellakseen tulevat luonollisesti vallankumousta ja pakkoluovutusta vastustamaan ja tällaiset hyvinvoivat talonpojat tulevat sen vuoksi tukemaan järjestystä maalla ja auttamaan hallitusta pitämään rauhaa yllä valtakunnassa.

Tämän hyvin mietityn ohjelman toteuttamiseksi jätettiin yhdellä kertaa talonpoikien käytettäväksi noin 12 miljoonaa desjatiinaa^[2*] valtion, apanaasi ja yksityisten maita. Mutta ilmaiseksi ei, vaan maksua vastaan. Koska vaan varakkaammat talonpojat kykenevät ostamaan, voivat luonollisesti ainoastaan he käyttää hyväkseen hallituksen tarjousta. Toiseksi pyritään hävittämään tuo kuuluisa obschtschina, peltoyhteys, jonka mukaan kyläkunnalle kuuluva maa on yhteistä ja määräaikojen kuluttua jaettava uudelleen kylän asukasten kesken viljeltäväksi. Erityisen lain kautta on jokaiselle talonpojalle tehty mahdolliseksi erota peltoyhteydestä ja saada tähän saakka käyttämänsä maa yksityisomaisuudekseen. Tämän kautta voimassa oleva satunnainen ja usein väärä maan jako tulee ainiaaksi pysytetyksi kylässä. Oikeuttaan erota kyläyhteydestä tulevat jälleen epäilemättä ensi tilassa käyttämään kylän varakkaimmat tahi velkaantuneimmat jäsenet. Edelliset voidakseen paremmin hyötyä maastaan, jälkimmäiset velkamiestensä pakotuksesta. Hänen maansa, yksityisomaisuudeksi jouduttuaan, kelpaa nyt pantiksi velasta ja voidaan velan vastineena myydä.

Täten toivotaan näiden lakien synnyttävän talonpoikaisen yläluokan, jonka tulee pelastaa yksinvalta ja hajoittaa talon poikien rivit. Tuleeko yritys onnistumaan. Toistaiseksi on se epävarmaa. Ainakin toisen duuman vaaleihin ei näillä toimenpiteillä ole suurta vaikutusta vielä ollut, talonpojat olivat vielä täysin vallankumouksellisia. Sangen huomiota ansaitseva on Stolypinin ja Venäjän hallituksen periaatteellinen asema maalaiskysymyksessä. Ei maalaiskysymyksen ratkaisu, vaan hallituksen pelastus se on tarkoituksena. Tiedetään hyvin, että ehdotetut toimenpiteet tulevat vaan muutamien osaksi, suuren osan asemaa ne vaan huonontavat, mutta tätä ei oteta huomioon. Syntyköön vaan maalaisköyhälistö kun sen vastapainoksi saadaan hallitusta ja omistusoikeuden pyhyyttä puolustava maanomistajaluokka nykyisen kokonaan vallankumouksellisen ja hallitusvastaisen talonpoikasluokan asemesta.

»Sosialismi». 75 vuotta tulee tänä vuonna kuluneeksi siitä kun ensi kertaa tiettävästi käytettiin sanaa sosialismi. Se tavataan v. 1832 eräässä »Revue Encyclopédique»-nimisessä aikakauslehdessä ranskalaisen v. 1871 kuolleen sosialistin Pierre Leroux'in artikkelissa. V. 1850 mainitsee Pierre Leroux mainitun sanan synnystä: »Minä olin ensimäinen, joka käytin sanaa 'sosialismi.' Se oli silloin uutismuodostelma, mutta välttämätön sellainen. Muodostin sanan 'sosialismi' vastakohdaksi sanalle individualismi, joka silloin alkoi tulla käytäntöön.»

Kirjallisuutta.

Toimitukselle tullutta kirjallisuutta. Eduard Bernstein: Lakko, sen luonne ja vaikutukset. Suom. J. K. Kari. Helsinki, Työväen Sanomaiehtiosakeyhtiö. Siv. 110. Hinta 1 mk.^[3]

K. A. Pashitnow: Työläisluokan asema Venäjällä, suom. J. K. Kari, kääntäjän kustannuksella 1 vihko siv. 1–48, hinta 50 p.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialistisen Aikakauslehden

Konttori

muutetaan kesäkuun 15 päivänä Jukolan taloon, Yrjönkatu 25.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Tämä luku koskee ainoastaan 414,703 osallista.

^[2*] Desjatiina hiukan yli 1 ha.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. Sosialistisen aikakauslehden numero 27 (1907), Aatto Sirén, »Vuokramaksun järjestäminen». MIA huom.

^[2] Ks. kirjoituksen ensimmäinen osa. MIA huom.

^[3] Ks. Eduard Bernstein, Lakko. Sen luonne ja vaikutukset. MIA huom.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto