Julkaistu: kuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 28, huhtikuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 105–134. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Eetu Salin, Yrjö Sirola, Matti Autio. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Niin kauvan kun köyhälistöliike on heikkoa ja sosialidemokratinen puolue valtiollista merkitystä vailla, käyttää porvaristo sen vastustamiseksi aseenaan etupäässä suoranaista kuristusta ja vainoa. Mutta liike kasvaa ja suoranainen vaino osottautuu riittämättömäksi sen elinvoimaa nujertamaan. Silloin muuttuu anastajaluokan taistelutapa. Tosin joku osa siitä, »lujan järjestyksen» musta joukko, voi vieläkin käyttää kuristuskeinoja, työnsulkuja, poliisia ja sotaväkeä, luokkaoikeuden luokkatuomioita y. m. s., mutta suurin osa kallistuu nyt viekkaamman taisteltavan puolelle: koettaa kiertää sosialidemokratian kimppuun takaapäin. Tämän taktiikan kannattajat, kaikki porvarien kirjavat »kansanvaltaiset», saarnaavat »yhteiskunnallisen rauhan» ja »sovinnollisen edistystyön» evankeliumia, makeilevat kansan edessä ja lupaavat kauniita uudistuksia, sellaisiakin joita eivät koskaan aijo toteuttaa. Todellisena tarkotuksena on heillä vain saada tyytymätön köyhälistö vaikenemaan ja uskomaan anastajaluokan ja sen politiikkaa pelaavien herrojen hyviin aikomuksiin. Toisin sanoen, houkuttelemalla, kesyttämällä ja nukuttumalla tahtovat ne tappaa köyhälistöliikkeen ja sosialidemokratian.
Monien muiden maiden parlamentarisesta historiasta tiedämme, että tuollaista kavalaa sosialistikesytystä yritetään porvarispolitikoitsijain puolelta erityisesti aina kansaneduskunnassa, silloin kun sosialidemokratia on vain saanut sinne verrattain lukuisan edustajajoukon. Niin on meilläkin nyt asianlaita, joten kesytysyrityksiä voidaan kohta ruveta odottamaan. Kuuluukin jo merkitseviä ääniä porvarien taholta, erityisesti n. s. perustuslaillisten leiristä. Nuorsuomalaisissa lehdissä selitellään, ettei ne sosialistit sentään niin vaarallisia ole, jottei niitten kanssa toimeen tulisi — ja kyllä ne eduskunnassa vielä tasaantuu. Niin kuuluu nykyisen senaatin päämies, hra Mechelinkin, vakuuttaneen jonkin ruotsalaisen lehden kirjeenvaihtajalle. Suomettarelaiset tosin, katkerina viimevuotisten kosimisyritystensä epäonnistumisesta sekä surkeasta vaalipettymyksestään, näkyvät nykyään vielä purkavan meille kiukkuaan, mutta ei ole epäilemistä, etteivät hekin ennen pitkää ryhdy eduskunnassa kauppoja hieromaan. Kuvaavaa on jo, että kun joku sosialisti sattuu laskettelemaan senaattori-sosialistisia hassutuksia, rientää U. Suometar heti tervehtimään sitä »järkevämpänä kantana».
Kuinka paljon vastusta ja turmiota sosialidemokratian asialle saattaa koitua, jos sen valtiopäiväedustajat antavat eduskunnassa vietellä itsensä liukkaisiin sovitteluihin ja liittoihin porvarisryhmäin kanssa, siitä on ulkomailla usein saatu varottavia kokemuksia. Ei ole monta vuotta siitä, kun Ranskan edustajakamarin sosialistien enemmistö kulki sokeana porvarillisen hallitusjoukon talutusnuorassa, kärsi ääneti kaikki hallituksen julkeat hyökkäykset järjestynyttä työväkeä vastaan ja odotti nöyränä muruja herrain pöydältä. Koko Ranskan työväenpuolue oli silloin hajonneena keskenään katkerasti riiteleviin pikkuryhmiin, köyhälistöliike oli lamassa, anastajilla ei ollut siitä vastusta eikä köyhälistöllä siitä mitään toivoa. Se aika Ranskan työväenliikkeen historiassa on pphuvimpia esimerkkejä sosialistisen opportunismin, sovittelupolitiikan surkeista seurauksista.
Meillä ei nyt ilmeisesti ole mitään syytä pelätä tuollaista sosialidemokratisen puolueen ja sen eduskuntapolitiikan alennustilaa. Puolueemme on tätä nykyä kokonaisuudessaan katsottuna niin ehjä ja yksimielinen jyrkän luokkataistelun puolue kuin suureksi kansanpuolueeksi paisunut sosialidemokratia koskaan voi olla. Myöskin nyt valittu edustajaryhmä näyttää sikäli kuin toistaiseksi mielipiteitä tunnemme, olevan jokseenkin poikkeuksetta jyrkän luokkataistelun väkeä; pari kolme, joilla tuntuu olevan taipumusta »järkevämmälle kannalle», ei 80:n joukossa vielä mitään merkitse, — ja toivottavasti heissäkin on oleva jälellä niin paljon älyä ja sosialidemokratista selkärankaa, että ennen pitkää ilman suurempia ristiriitoja löytävät tien takasin punasen lipun lähelle.
Meillä ei niinmuodoin kaikesta päättäen sosialidemokratisella edustajaryhmällä tule menettelytapaansa määrätessään olemaan niin suuria vaikeuksia kuin monissa muissa maissa. Mutta sittenkin täytyy jokaisen, joka asiaa on vähänkään ajatellut, myöntää, ettei edustajaryhmämme asema, etsiessään aina jokaisessa yksityistapauksessa parhainta menettelytapaa, suinkaan tule olemaan mikään helppo. Erikoisia vaikeuksia tuo jo se seikka, että meillä sosialidemokratinen edustajaryhmä on suhteellisesti paljoa suurempi kuin missään muussa maassa. Samoin meikäläisten porvarisedustajain omituiset puoluesuhteet. Miten on tällöin parasta yrittää omia uudistusvaatimuksia läpi? Mitenkä on kulloinkin suhtauduttava porvarien uudistusehdotuksiin, jos omia suunnitelmia ei saada läpiajetuiksi? Mitenkä on esiinnyttävä hallituksen suhteen? Miten on vastattava jollekin tuntuvilla myönnytyksillä kannatusta kalastelevalle porvarisryhmälle?
Tuollaisia kysymyksiä, joissa kannan määrääminen ei aina ole niinkään päivänselvää, on varmaan jo ensi valtiopäivillä alituisesti tuleva edustajaryhmämme vastattavaksi. Niissä täytyy edustajaimme oman älynsä nojalla harkiten kussakin yksityistapauksessa ratkaista yhteinen menettelytapa, sillä mitään yleispäteviä kultaisia sääntöjä ei niissä, kuten yleensäkään taktillisissa kysymyksissä, kukaan kuolevainen voi etukäteen esittää.
Kuitenkin on selvä ja varma se jyrkän sosialidemokratian periaatteellinen pohja, jolta lähtien aina taktillisen kannan määräämisen parlamentarisessa luokkataistelussa täytyy tapahtua. Merkitsemme tähän lyhyesti, millaiseksi me tuon periaatteellisen pohjan käsitämme.
Käsitämme, että sosialidemokratinen puolue, joka taistelee koko nykyistä kapitalistista yhteiskuntajärjestystä vastaan, on porvarillisessa eduskunnassa luonnostaan, erotukseksi kaikista porvarisryhmistä, periaatteellisen vastustuksen, oppositsionin kannalta. Sosialidemokratia pitää periaatteessa kaikkia porvarisryhmiä yhteisenä vastustajanaan eikä niinmuodoin voi koskaan säännöllisissä oloissa tilapäisestikään liittoutua minkään porvarillisen ryhmän kanssa yhdistyneeksi hallituspuolueeksi.
Mutta — voidaan nyt väittää — jos sosialidemokratia täten asettuu eduskunnassa periaatteellisesti kielteiselle kannalle, miten silloin saadaan uudistuksia aikaan? Vai eikö sosialidemokratinen puolue todenteolla panekaan mitään arvoa sille uudistustyölle, mikä eduskunnassa on mahdollinen?
Panee kylläkin. Uudistuksia toteuttaakseen on sosialidemokratinen puolue eduskuntataisteluun ryhtynytkin, eikä sen periaatteellinen kanta suinkaan uudistuksia vaikeuta. Päinvastoin juuri vastustuskannalla seisten voi se parhaiten uudistuspolitiikkaansa ajaa.
On näet tosiasia, jonka koko luokkatietoinen köyhälistö hyvin tuntee, että porvarit eivät koskaan myönnä parannuksia muuten kuin pakosta. Ainoastaan siinä määrin kuin sosialidemokratisen puolueen herättämän ja vapautustaisteluun nostaman köyhälistön tyydyttämiseksi on aivan välttämätöntä, tekevät porvarit eduskunnassakin myönnytyksiä. Ja kun he vielä toistaiseksi ovat eduskunnassa määräävänä enemmistönä, ei sosialidemokratialla ole muuta neuvoa kuin koettaa tarmonsa takaa pakottaa heitä, tietysti etupäässä kansanvaltaisempia porvareja, yhä suurempiin ja suurempiin myönnytyksiin.
Miten heitä voi pakottaa?
Ennen kaikkea jyrkän arvostelun kautta. Heidän kehnoa luokkapolitiikkaansa on aina arvosteltava ja paljastettava kansalle, niin etteivät he voi tyhjillä lupauksillaan tai näennäisillä parannuksilla, jotka itse asiassa olisivat vain nykyisen aseman pahentamista, köyhälistöä pettää eikä nukuttaa. Missä porvariskansanvaltaiset näyttävät tahtovan myöntää jotain, siinä on heiltä aina vaadittava enemmän ja osotettava, kuinka se, mitä he tahtoisivat myöntää, on aivan riittämätöntä korjaamaan pahimpiakaan epäkohtia. On kerrassaan väärin, jos oitis tai jo edeltäpäin ryhdytään sovitteluihin joittenkin porvarisryhmäin kanssa, tingitään omista vaatimuksista, jotta voitaisi liittoutua yhteisesti taistelemaan toisia, vanhoillisempia porvareja vastaan. Tuollaisessa tapauksessa porvariskansanvaltaiset lopultakin aina pettävät sosialidemokratiset liittolaisensa, yhtyvät muihin porvareihin heti kun se vain on heille edullisempaa ja niin jää köyhälistö uudistusten murujakin vaille. Päinvastoin on, jos todella parannuksia tahdotaan, sosialidemokratien aina itsenäisenä ryhmänä järjestelmällisesti tungettava porvariskansanvaltaisia eteenpäin pyrkimyksissään ja myönnytyksissään. »Työväen on kaikkialla asetettava vaatimuksensa kansanvaltaisten myönnytyksiä ja ohjelmia silmällä pitäen», lausuu Marx, mutta »pakotettava kansanvaltaisten uudistusehdotukset huippuunsa ja muutettava ne suoranaisiksi hyökkäyksiksi yksityisomaisuutta vastaan.»
Siis periaatteellisella vastustuskannallaankin ollen on sosialidemokratia todellinen uudistuspuolue, joka tahtoo ja voi edukunnassa parannuksia aikaansaada. Mutta sen ja porvarillisten uudistuspuolueitten välillä on jyrkkä erotus. Porvareille on uudistusten myöntäminen keino nykyisen yhteiskuntajärjestelmän ja oman luokkavaltansa säilyttämiseksi. Ja kaikkein jyrkimmillekin porvariskansanvaltaisille voi huutavimpain yhteiskunnallisten epäkohtain korjaaminen korkeintaan olla itsetarkotus, päämäärä, johon he tahtovat pysähtyi. Sosialidemokratia taas käsittää, että kaikki yhteiskunnalliset uudistukset porvarillisessa valtiossa ovat puolinaista paikkaustyötä, ja erehdytään, jos luullaan, että niitten kautta vähitellen päästään siirtymään sosialistiseen yhteiskuntaan. Parlamentarisen toiminnan käytännölliset tulokset, lausuu Kautsky, »ovat aivan liian mitättömiä rajottaakseen kapitalismin herruutta ja vaikuttaakseen sen huomaamatonta siirtymistä sosialismiin». Niillä on merkitystä ainoastaan siinä määrin kuin ne lisäävät taistelevan köyhälistön taisteluvoimaa. Ja tässä mielessä »vähäisinkin uudistus voi tulla olemaan mitä tärkein köyhälistön ruumiilliselle ja henkiselle uudestisyntymiselle, jota ilman köyhälistö, suojatonna kapitalismin valtaan alttiiksi jätettynä, olisi jo aikoja sitte menehtynyt kurjuuteen, jolla kapitalismi sitä aina uhkaa».
Sosialidemokratialla eivät niinmuodoin porvarilliset uudistukset ole päämääränä, vaan ainoastaan keinona. Niitten kautta voi köyhälistö saavuttaa sen voiman ja kypsyyden, minkä se tarvitsee yhteiskunnallista vallankumousta varten. Mutta ne eivät voi tuota vallankumousta estää eikä tehdä tarpeettomaksi. Sillä — puhuaksemme vieläkin Kautskyn sanoilla — köyhälistön voiman ja mahtikeinojen rinnalla kehittyy myöskin pääoman voima ja kapitalismin mahtikeinot, eikä tämän kehityksen loppuna voi olla mikään muu kuin suuri, ratkaiseva taistelu molempien välillä, taistelu, joka ei voi lakata ennenkuin köyhälistö on saavuttanut voiton.
Täten on sosialidemokratia periaatteitensa mukaan, käydessään luokkataistelua eduskunnassa, yht'aikaa sekä todellinen uudistuspuolue että vallankumouksellinen vastustuspuolue. Sosialidemokratisten kansanedustajain vaikeana tehtävänä on juuri osata joka hetki elimellisesti yhdistää käytännölliseen uudistustyöhön taistelu puolueen yhteiskunta vallankumouksellisen päämäärän puolesta. Jos he säilyttävät aina elävän tietoisuuden tuosta tehtävästä, ei tarvitse pelätä, että he eksyvät sovittelupolitiikan harhapoluille.
Punanen lippu liehuu jo nykyään yli Suomen. Eläköön sosialidemokratia! kaikuu jo miltei jokaisessa kylässä. Enemmistö punalipun seuraajista, sosialidemokratien suuri joukko ei kuitenkaan tiedä, niin nuori kuin liikkeemme vielä onkin, kuinka punainen väri on tullut muotiin, milloin eläköön sosialidemokratia on ensi kertoja kaikunut »Punasen Viestin» toimitus[1*] on sen vuoksi kiristänyt allekirjoittaneelta pientä kertomusta niiltä ajoilta, kun porvarien aloittamaa työväenliikettä ruvettiin sosialistiseksi muuttamaan. Seuraava muistelma on ainoastaan pinnalta kosketteleva kiristyksen tuote.
Ensin todistus alkuperäisen työväenliikkeemme porvarillisuudesta.
Helsingin Työväenyhdistystä ryhtyivät porvarit puuhaamaan vuonna 1883. Sen perustamishommasta kerrotaan, että maaliskuun 4 päivänä kokoontui Kaisaniemen ravintolaan Helsingissä allekirjoitetun sanomalehti-ilmoituksen johdosta »joukko henkilöitä, enimmästä päästä tehtailijoita, työnjohtajia ja työmiehiä keskustelemaan käsityöläisseuran perustamisesta». Mutta kun kokoukseen saapuneista ei kukaan tietänyt, ken oli sanomalehtiin pannut ilmoituksen, eikä huonettakaan oltu kokousta varten tilattu, vaikka kyllä ravintolaan oli jätetty kirjallinen sääntöehdotus sellaista seuraa varten, lähtivät kokoontuneet Vilhelmsbad'in hotelliin. Viimemainitussa paikassa sitte valittiin tehtailija Lagerbohm keskustelujen puheenjohtajaksi. Tuloksena siitä seitsenhenkisen sääntökomitean valitseminen, ja sääntöehdotusta laatimaan valituiksi tulivat: tehtailijat Fröberg ja Lagerbohm, seppämestari Asplund, maalarimestari Sandberg, faktori Silén, nahkurimestari Therman ja työmestari Wilén. Ei edes työmiesten imartelun vuoksi ollut yhtään ruumiillisen työn tekijää sääntöehdotuksen laatijain joukossa Suomen ensimäiselle työväenyhdistykselle. Väliaikaiseen johtokuntaan, joka valittiin Toukokuun 5 päivänä samana vuonna tuli 4 tehtailijaa — niiden joukossa V. von Wright — toiset 6 faktoreita ja käsityöläismestaria.
Siinä ohjelmapuheessa, jonka hra Wright piti Huhtik. 27 p. 1884 T:yn ensimäisessä kokouksessa, sanotaan: »Yhdistyksessämme seisovat työväki ja työnteettäjät toinen toisensa rinnalla. Niitä epäkohtia, jotka useissa maissa ovat luoneet juovan heidän välillensä, onneksi ei ole meillä liioin jyrkästi ilmestynyt. Työnteettäjät ja työväki Suomessa ymmärtävät vielä toisiansa paremmin kuin monessa muussa maassa ja molempien velvollisuus on yhteisesti harrastaa tämän hyvän välin säilyttämisestä. Mutta onko se onnistuva? Siihen voi tietysti vaan tulevaisuus vastata.»
Tuo »hyvän välin» säilyttäminen työn ja pääoman kesken oli siis porvarien perustaman työväen liikkeen tarkoituksena. Mutta väärin oli sanoa, että työväki ja työnteettäjät seisoivat rinnan yhdistyksessä. Sitä ei ainakaan todista yhdistyksen luottamustoimiin asetettujen henkilöiden tittelit, ei myös se henki, joka yhdistyksessä sen alkuaikoina vallitsi. Arastellen kuin härkä vieraassa karjassa kertoivat ensimäiset työläisjäsenet liikuskelleensa näin hienossa seurassa.
»Säännöllisyyden ja säästäväisyyden» edistäminen työväenluokan keskuudessa kuului herrojen tehtailijain alkuunpaneman työväenliikkeen päätehtäviin »hyvän välin säilyttämisen» ohessa. Kansanpankin perustaminen oli ensimäisenä käytännöllisenä kysymyksenä. Sen jälestä seurasivat sairas- ja hautausapurahaston, paikanvälitystoimiston ja työväen asuntoosakeyhtiöitten perustamispuuhat. Kaikki ehtaporvarillisia pikkuparannusyrityksiä, sen kiinteän tarkoituksen aiheuttamia, että työväki säilytettäisiin olosuhteisiinsa tyytyväisenä, ettei sitä voitaisi kiihoittaa »mahdottomia hankkeita varten niinkuin monasti ulkomailla on tapahtunut», sanottiin jo mainitussa ohjelmapuheessa.
Kun sitten tuon ohjelman mukaan oli lähes kymmenkunta vuotta toimittu, alkoi osa porvarillisista väsyä innostuksessaan, kun siitä ei näyttänyt koituvan vastaavata hyötyä. Sillä vähitellen ilmeni herras-työväenyhdistyksen toiminnasta huolimatta työväestössä vaan tyytymättömyyden oireita. Vuodesta 1891 vuoteen 1894 hupeni Helsingin Ty:n jäsenmäärä 750:stä ensinmainittuna vuonna 465:een vuonna 1894. Viisaat päät miettivät kyllä keinoja jäsenluvun lisäämiseksi. Päiväjärjestyksestä poistumattomana oli tästä kysymys senaikuisissa kokouksissa. Ammattiosastojen perustamisen avulla oli kyllä saatu jokin määrä työläisiäkin jäseniksi liittymään, mutta harvat niistä kävivät työväenyhdistyksen kokouksissa.
Kerran taas keskusteltaessa keinoista, joilla ihmisiä voitaisi innostaa rupeamaan työväenyhdistyksen jäseniksi, haukuskeli kirjansitoja Vilho Virta-vainaja koko terävästi työväenyhdistyksen porvarillista johtoa ja sen sosialismi-kammoa, lopuksi tuimistuneena lausuen: »Teidän raukkamaisesta arkuudestanne se johtuu, ettei työväkeä saada liittymään yhdistykseen. Jos rohkenisitte asettaa punaista kangasta kepin nenään ja sen kanssa lähteä kaduille, niin olen varma, että tuhannet työläiset seuraisivat teitä!»
Vakavaa huomiota ei näin muka huimapäiseltä tuntuvalle lausunnolle annettu. Mutta pysyväisesti jäi se allekirjoittaneen muistiin.
Pälkähti sitten keväällä 1895 rakennusmestari Saloniuksen päähän esittää yleistä työväen kävelyretkeä toimeenpantavaksi. Ajatus hyväksyttiin. Ja kesäkuun ensimäisenä sunnuntaina marssi pari kolme tuhatta työläistä Seurasaarelle. Minkäänlaista lippua ei kulkueella ollut, mutta elävästi kuvastui joukosta sellaisen kaipuu, sillä muutamat kiinnittivät matkan varrella keppiinsä äsken ilmestyä alkaneen »Työmies»-lehden edellisen päivän numeron lippuna kantaakseen.
Muitakin merkkejä työväen heräämisestä oli jo silloin huomattavissa. Edellisenä syksynä oli jo ollut useita äänioikeuskokouksia kaupungin eri osissa, joista eräässä myös »Työmies»-lehden tarpeellisuus julkituotiin seurauksella, että se jo maaliskuulla 1895 alkoi kerran viikossa ilmestyä.
Huonot taloudelliset olot vuosikymmenen alussa pakoittivat köyhälistöä miettimään keinoja asemansa parantamiseksi. Siihen ryhtyessään huomasi se heti, että tarvittiin jotain tepsivämpää, kuin pankkeja ja paikanvälitystoimistoja. Paitsi valtiollista äänioikeutta tarvittiin leipää ja inhimillisempiä olosuhteita.
Vanhat Työväenyhdistystä puuhanneet porvarit noita uusia hankkeita vastustivat. Äänioikeuskysymyksessä esim. saivat he aikaan sen, että Helsingin Työväenyhdistyksen enemmistö päätti vaan puoltaa 10 äänen asteikkoa, vaikka suuri työväen yleinen kokous Palokunnantalolla oli 700 äänen enemmistöllä yhteen ääneen päättänyt pyrittäväksi. Ohjelmansa mukaan vastustivat he sellaisten ammattiosastojen perustamista, joissa yksinomaan työntekijöitä olisi jäsenenä. »Työmiehen» kannattavaisuus tehtiin epäilyksen alaiseksi, kun ei sen perustamista enään muulla tavoin voineet ehkäistä. Herra Wright epäili siihen määrin, että löi vetoa siitä, ettei »Työmiestä» puolta vuotta pitempään ulosanneta.
Työläisten usko vaan ei horjunut, sillä oli jo vähän saatu luottamusta köyhälistön omaan voimaan, vähän vihiä sosialistisista riennoista muissa maissa.
Kuinka niukkaa tietojen saanti siihen aikaan oli, ymmärrettänee siitä, että »Juoni» nimistä kirjasta, jonka ennen mainittu Vilho Virta hommasi suomennetuksi, mutta jota ei uskallettu painattaa, kuljetettiin käsikirjoituksena miehestä mieheen kopioimista varten.
Punasiksi sitä vaan pyrittiin, sosialisteiksi oli halu tulla. Kiertokirjeen lähettämisellä työhuoneisiin ennen Vappua 1895 sain noin 40 ammattitoveriani keskiviikoksi sattuneena Vapunpäivänä tekemään kävelyretken Fredriksbergiin. Kansainvälisiäkin siis jo koetettiin olla.
Ja kun keväällä 1896 taas eri ammattiyhdistyksien ja osastojen edusjain yhteisessä kokouksessa suunniteltiin uutta yleistä työväen kävelyretkeä kesäkuun ensimäiseksi sunnuntaiksi, niin jo tuli puhe punasesta lipusta retkeä varten. Kiivaasti siitä oteltiin kahdessakin kokouksessa, mutta kepin nenään ei vaan saatu punasta kangasta kiinnittää. Saimme toki sellaisen päätöksen toimeen, että kukin retkeen osaaottava ryhmä sai luvan laittaa airuillensa sen väriset marsalkkanauhat kuin itse halusivat. Ainoastaan neljä ammattiosastoa sitten laittoi ne punaset, toisilla oli sinivalkoiset kulkueen pääjohtajalle tehtiin kolmivärinen. En muista olivatko värit siinä samassa järjestyksessä, kuin valtakunnan kauppalipussa.
Näinkin viaton, nyt jo naurettavalta tuntuva seremoniakysymyksen ratkaisu kauhistutti silloisia Suomen työväenliikkeen johtohenkilöitä. Herra V. von Wright silloin Suomen työväen valtuuskunnan puheenjohtaja ja Helsingin Ty:n johtokunnan vaikutusvaltaisin jäsen päräytti päätöksen johdosta kainaloita ennustavan varoituskirjoituksen Hufvudstadsbladetin palstoilla, kieltäen työväkeä seuraamasta tuota uhkarohkeata päätöstä, kieltäen lähtemästä retkelle noiden punasten nauhojen perässä.
Ja sittemmin surkean kuuluisaksi tullut Reeni-maisteri, jota pitivät silloin niin kansanvaltaisena, että oli pyydetty puhujaksi retkelle, kieltäytyi tästä viime tingassa, kun ei saanut retken toimeenpanijoita luopumaan tehdystä väripäätöksestä.
Reeni Roineen kieltäydyttyä pakotti kävelyretkitoimikunta värijupakan herättäjää ohjelmassa syntyneen aukon täyttämisvelvollisuudella. Koetin suorittaa sen niin hyvin kuin taisin. Retkellä muuten oli osanottajia ainakin puolta enemmän kuin edellisenä vuonna. Puhujina esiintyi m. m. raittiusmaisteri Matti Helenius.
Tasapuolisuuden vuoksi tulkoon seuraavakin kerrottua.
Kun kävelyretken ohjelman loputtua tapasin Seurasaarella maisteri Oskar Groundstroemin — nykyään perustuslaillisen työväenliiton johtava sielu, mutta silloin hyvin lähellä meikäläisiä — ja kysäsin häneltä punaseen vyöhön käärittynä: Mitä maisteri pitää tästä punaisesta väristä? Ja arvatkaappas te yltä päältä punaset sosialistipoikaset ja -tytöt, mitä tuo porvarillinen maisteri minulle vastasi? Muistelempa korvalehtenikin saaneen aatteenimukaisen värivivahduksen, kun hän sanoa tokasi: »Tuo ulkopuolinen väri on minusta sivuseikka, mutta puheet olisivat saaneet olla punasempia».
Vähitellen siitä sitten kehityttiinkin punasemmiksi sekä puheissa että töissä. On muistettava, että samaan aikaan oli Helsingissä työlakkoja useimmilla ammattialoilla, joista kesä 1896 on ssanut järjestyneiden kesken oikein lakkokesän nimityksen. Sinä kesänä sitä myös ensikertoja alettiin koetella, miltä kuuluu huuto: »Eläköön sosialismi!» Tatu, Kössi[2*] ja eräs kolmas toveri sellaisen urotyön ensin suorittivat Helsingin laivarannassa kotkalaisten huvimatkailijain lähtiessä Helsingin satamasta. Mutta pahasti oli Kössin sydän pamppaillut, kun poliisi höristeli korviaan, ottaakseen selvää mistä päin semmoinen ääni kuului. Minustakin tuntui teko sangen rohkealta, mutta kun veikot alkoivat ivailla, »jopa on tullut Eetusta sininen», niin karaisimpa luontoani päätettäissä lähteä Aleksanterin patsaan juurelle koettamaan, minkä kai'un senaatin tori antaa huutaessa »eläköön sosialidemokratia»!
Moitiskelleen siitä kuuluivat meitä vakaat puoluemiehet, muunmuassa tohtori Ursin, mutta me pidimme vaan päämme.
Lähteissäni samana kesänä Ruotsiin punasen värin vaikutuksesta selvää ottamaan, kertyi laivarantaan jo parisenkymmentä toveria, jotka kirkasivat laivan irtaantuessa laiturista täyttä kurkkua: »Eläköön sosialismi!» Näin kuinka kepit rannalla alkoivat sen jälestä heilua mutta en saanut selvää laivalle siitä, niitä tapahtui. Jälestäpäin kuulin ylioppilaiden alkaneen tappelun toverieni kanssa tuon eläköönhuudon vuoksi.
Tuskin ketään punanen väri nyt enään kauhistuttaa, tuskin kukaan rohkenee enään nostaa tappelua siitä, että huudetaan eläköön sosialidemokratia. Tuntuupa toisinaan siltä, kuin olisi syytä muistuttaa Groundstroemin lausetta: »ulkonainen väri on sivuseikka, mutta puheet saisivat olla punasempia».
Punanen kangas kepinnenässä on saanut ihmeitä aikaan. Se on nostanut jalkeille Suomen köyhälistön sankat parvet. Punanen lippu ansaitsee siis kaiken kunnioituksemme, uskollisuutta lipulle! Älkäämme enään salliko sitä sotkettavaksi porvariston sinivalkoisiin tai punakeltaisiin tunnusmerkkeihin, älkäämme vaihtako sitä liioin anarkismin mustaan rääsyyn.
Lippumme olkoon puhdas punanen. Velvollisuutemme vaan on pitää huolta siitä, että myös sisältö toiminnassamme pysyy puhtaana ja punaisena.
Eetu Salin.
Kuten yleisesti on tunnettu, on hallituksen kuuluisa agraarikomitea koettanut asettaa kaikki toimensa salaperäisyyden varjoon, niin paljon kuin se vaan on ollut mahdollista. Se on peljännyt julkisuutta pahemmin kuin yökyöpelit. Sen ehdotuksista ei muut ole saaneet tietoa, kuin armollisen hallituksen lähin tuttavapiiri. Yksinpä niitä kysymyksiäkin, jotka se lääninkokouksilleen asetti vastattavaksi, koetti se viime hetkeen saakka pitää salassa.
Tähän kaikkeen on agraarikomitealla ollut hyvät syynsä. Se on pelännyt julkista arvostelua. Ja syytä on tosiaankin ollut sitä pelätä. Sillä ainakin se agraarikomitean hyväksymä »Ehdotus Maanvuokralaiksi», jota komitean asiantuntijat tässä Vapun tienoilla ovat kutsutut tarkastamaan, on suoraansanoen sitä laatua, että se ei juuri arvostelua kestä.
Olemme sattumalta saaneet käsiimme tuon komitean torpparilakiehdotuksen, ja koska arvelemme, että lehtemme lukijoita huvittaa hiukan tutustua siihen, mitä hyvää armollisen hallituksen armollisella komitealla on vähäväkisille maanvuokraajille tarjottavana, niin repostelemme vähän tuota ehdotusta. Jos siitä tahtoisi antaa seikkaperäisen, yksityiskohtaisen arvostelun, niin ei ne puitteet, mitkä tämmöiselle kirjotukselle ovat pakostakin asetetut, sitä antaisi myöten, vaan pitäisi kirjoittaa kokonainen teos, siksi paljo tuossa agraarikomitean ehdotuksessa on kohtia, joita ei voi hyväksyä mikään porvarillinenkaan uudistusten harrastaja, vielä vähemmän sosialidemokrati. Suomettarelaisten torpparilakiehdotusta on tässä vuoden mittaan hyvästi haukuskeltu, ja syystä kyllä, kuten lukijamme hyvin tietävät, mutta agraarikomitean ehdotuksiin verrattuina ovat suomettarelaisten pykälät ja momentit kuitenkin ikäänkuin enkelin hyppysistä lähteneet.
Katsotaanpa nyt ensin, millä kannalla agraarikomitea on noihin uuden torpparilain pääkysymyksiin nähden. Ja pääkysymyksiä, jotka ennen kaikkea odottavat pikaista ratkaisua, ovat mielestäni etupäässä vuokra-aika, veron määrääminen, häädöt, korvaus, vuokralautakunta ja lain voimaanastuminen eli kysymys siitä, annetaanko uudelle maanvuokralaille taaksepäin vaikuttava voima ja missä kohdin se myönnetään.
Ensiksikin agraarikomitean kanta vuokra-aikaan nähden. Se on huvittava. »Sopimus maalla olevan maan vuokraamisesta on tehtävä määräajaksi, korkeintaan seitsemäksikymmeneksiviideksi vuodeksi, tai elinkaudeksi». Ei siis minkäänlaista vähintä mahdollista vuokra-aikaa, ei edes viittä vuotta. Kaikki jää vaan kultaisen sopimusvapauden ja isännän mielivallan nojaan. Yleisesti, kautta koko maailman on tunnettu se kansantaloudellinen totuus, että lyhyt vuokra-aika vaikuttaa erittäin haitallisesti vuokramiehen taloudelliseen asemaan, koska hän ei voi mihinkään merkitsevämpiin maanparannuksiin ryhtyä, koska hänen vuokraoikeutensa ei ole pitkäksi ajaksi turvattu. Torppari, joka on heikossa taloudellisessa asemassa ja joka viljelee huonosti maataan, on taas vahingoksi koko maalle ja yksinpä isännällekin. Onhan se tunnettu tosiasia. — Mutta mitäs agraarikomitean kaupunkilaisherrat maalaisasioista tietävät, koska eivät kuuluneet olleen mukana edes siinä Laukon rankaisuretkikunnassa.
Mutta vaikka eivät he maalaisasioita näytä tuntevankaan, niin olisi heidän toki luullut ottavan varteen edes hiukan vaalien tuloksia. Kaksi vankkaa puoluetta, joitten yhteinen jäsenluku eduskunnassa on yli 2⁄3 kaikista edustajista, vaatii 50 vuoden vähintä mahdollista vuokra-aikaa. Onhan itsestään selvää, että eduskunnan päätökseksi silloin tulee 50 vuoden vuokraminimi, jos vaan eri puolueitten edustajat ohjelmissaan pysyvät. Mutta kumminkin tahtovat agraariherrat vielä uhmailla.
Kultaisen sopimusvapauden nojaan jää kokonaan myöskin veron suuruuden määrääminen. Ja vaikka tirehtööri Paasikivi Suomettaressa väittikin, että verojen suuruus ei torpparioloissa ole suurin epäkohta, niin luulen, että torpparit useissa kohdin maata ovat hänen kanssaan siitä aivan eri mieltä. Joka tapauksessa ovat suuret verot hyvinkin huomattavana epäkohtana torpparioloissa ja tulevat vastakin olemaan, ellei lainsäädännön kautta aseteta jonkinlaista rajaa talollisten liialliselle verojenottamishimolle. Mitään tällaista rajaa ei agraarikomitea kuitenkaan halua asettaa, ei edes vuokralautakunnalla tule, agraarikomitean ehdotuksen mukaan, olemaan tässä suhteessa mitään määräävää sananvaltaa. Se kohta, joka verojen suuruuden määräämistä koskee, kuuluu seuraavasti: »Vuokrasopimus on tehtävä kirjallisesti kahden todistajan läsnä ollessa».
Kun maata vuokrataan viljelystarkoitukseen, tulee toisen todistajan olla vuokralautakunnan jäsen, jonka asianosaisille pitää antaa lausuntonsa vuokraehdoista». — Siis aivan vapaasti voi isäntä määrätä torppareilleen veron suuruuden, sillä eihän sillä seikalla, että »toisen todistajan tulee olla vuokralautakunnan jäsen», ole kerrassaan mitään merkitystä. Vaikka se olisi torpparinkin valitsema jäsen, niin hän vaan »todistaa», että niin ja niin korkean veron se isäntä nyt torpparilleen asetti. Syvästipä näkyvät vanhan vapaakauppakoulun mielipiteet Renvalliin, Mikkolaan ja Jonakseen juurtuneen!
Korvauskysymys on myöskin mahdollisimman kiero. Ensiksikin pelkää agraarikomitea, että torpparille tuleva korvaus nousisi liian korkeaksi, koska on asettanut ehdotukseensa jyrkän kiellon, jonka mukaan korvausta ei saa laskea »kuitenkaan sitä kustannusta suuremmaksi, joka työn suorittamiseen on mennyt». Sosialidemokratien sekä suomettarelaisten ohjelmassa vaaditaan, että torpparin tulee saada »täysi korvaus», — agraarikomitean sanamuodon mukaan on torppari »oikeutettu vuokrakauden lopussa tai vuokrasopimuksen päättyessä parannuksista saamaan korvausta maanomistajalta». Vuokranantaja on kuitenkin korvausvelvollisuudesta vapaa, »jos vuokrasopimus on tehty vähintään viideksikolmatta vuodeksi ja vuokranantaja edelleen entisillä ehdoilla tarjoutuu pidentämään vuokraa vähintään kymmeneksi vuodeksi, ja olkoon sama laki, jos näin pidennetyn sopimuksen päätyttyä sopimusta entisillä ehdoilla yhden tai useamman kerran jatketaan vähintään kymmenen vuotta».
Tämäkin pykälä on suora korvapuusti kaikille niille, jotka viittäkymmentä vuotta tahtovat torppareille vähimmäksi mahdolliseksi vuokra-ajaksi. Sillä tämähän aivan selvästi tulee viemään lyhkösiin, kymmenvuotisiin vuokrakausiin. On puhuttu niin paljon siitä, että talollisiin Suomessa on tullut epävarmuuden tunnetta sen johdosta, että sosialidemokratien ohjelmassa on pakkoluovutuspykälä. Tämän pakkoluovutuksen sekä toimeenpanoaika että ehdot riippuvat kuitenkin eduskunnan päätöksestä, jonka päätöksen tekoon tilallistenkin valtuutetut tulevat osaa ottamaan. Eikä maata sosialidemokratien maatalousohjelman mukaan pakkoluovutettaessa kuitenkaan tilallisia asumuksiltaan ja viljelyksiltään karkoteta. Mutta nyt tulisi, tämän agraarikomitean ehdotuksen mukaan, torppari olemaan joka kymmenes vuosi isännän mielivallasta riippuvan pakkolunastuksen alainen. Joka kymmenes vuosi voi isäntä karkottaa hänet viljelyksiltään, maksamalla hänelle »korvausta», joka ei saa nousta sitä ja sitä määrää suuremmaksi. Jos mikään, niin tämä ehdotettu lainkohta on omiaan synnyttämään epävarmuutta torppareiksi kutsutun laajan maataviljelevän luokan keskuudessa.
Mutta tämäkin korvausta koskeva kohta tulisi ehdotuksen mukaan käytäntöön vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, sillä ei agraarikomitean ehdottamaa maanvuokralakia sovellutettaisi ensinkään »sopimuksiin, joiden nojalla ennen tämän lain voimaanastumista kirjallisesti on vuokralle luovutettu maata». Heihin nähden tulisi nykyinen maanvuokralaki olemaan voimassa kaikessa ankaruudessaan, niinkauvan kuin heidän nykyiset kontrahtinsa kestävät. Nuo 11 ankaraa häätöpykälää olisivat heitä siis koko vuokra-aikansa uhkaamassa. Ja kun heidän kontrahtinsa loppuvat, suoritetaan heille, agraarikomitean ehdotuksen mukaan, korvausta nykyisen lain mukaan, eli toisin sanoen se nykyisen lain moitittu katselmuslautakunta tarkastaa, onko torppari jo silloin saanut vuokratilansa suuremman tuottavaisuuden kautta korvauksen maan hyväksi tekemistään parannuksista, ja jos »katsotaan» hänen siten saaneen korvausta uhrauksistaan, »olkoon vuokranantaja korvausvelvollisuudesta vapaa». Suomettarelaisilla on tähän korvaukseen nähden edes lailla taaksepäin vaikuttava voima, mutta agraarikomitea ei ehdota mihinkään kohtaan laille taaksepäin vaikuttavaa voimaa. Näemme siis, että ne korvausmääräykset, mitkä agraarikomitea ehdottaa, ovat miltei kokonaan hölyn pölyä, koska jokainen Suomen torppari voi silloin olla häädetty viljelyksiltään pois, kun laki, agraarikomitean meininkien mukaan astuu voimaan. Sehän tekee kerrassaan koko lain tyhjäksi, ellei sille anneta taaksepäin vaikuttavaa voimaa. Onhan meillä jo ennestään tarpeeksi tilattomia, ettei niiden lukua enää lainsäädännön kautta tarvitse ruveta lisäämään. Pitäisihän herrain nuorsuomalaisten ja viikinkien kaikkine komiteoineen jo herran nimessä oivaltaa, että maatalouskysymys on tässä maassa niin polttava, että tosiaankin pitää käydä siihen käsiksi vakavalla kädellä, ankaralla kädellä, jos parannuksia tahdotaan aikaan saada. Mutta tuskin mikään toimenpide olisi siihen määrään omiaan vaikeuttamaan tilattoman väestömme kysymyksen ratkaisua, kuin agraarikomitean ehdotus uudeksi maanvuokralaiksi, jos se vaan hyväksytyksi tulisi.
Ylipäänsä on agraarikomitea mahdollisimman paljo asettunut kultaisen sopimusvapauden kannalle. Se on siis välttänyt sitovia määräyksiä. »Jos toisin ei ole sovittu» — lasketaan vuokravuosi siitä ja siitä päivästä. Suullisista välipuheista on voimassa nykysen maanvuokralain 63 §. Vuokramiehelle myönnetään oikeus hyödykseen käyttää vuokra-aluetta, niinkuin parhaaksi näkee, mutta »jos toisin on sovittu, noudatettakoon sitä». Metsämääräysten yhteydessä taus tapaamme tuon »ellei ole toisin sovittu». Metsästysoikeus jää maanomistajan mielivallasta riippuvaksi, kalastusoikeus samoin jää maanomistajan mielivallasta riippuvaksi. Huoneitten kunnossapidosta, rappeutumisesta ja uudestaan rakentamisesta on määräyksiä, mutta lopussa taas seisoo: »Jos on toisin sovittu, noudatettakoon sitä». Korvauksista on määräyksiä, mutta viimeksi on tämmönen kappale: »Vuokrasopimuksessa olkoon oikeus määrätä, että vuokranantaja on korvauksesta vapaa, jos vuokramies on sopimuksessa pidättänyt itselleen irtisanomisoikeuden ja käyttää tätä oikeuttaan tai jos vuokramies elinkautisen vuokrasopimuksen kestäessä irtisanoo sopimuksen». Vuokran maksamistavasta sanotaan: »luonnontuotteita älköön vuokramies, ellei toisin ole sovittu, olko velvollinen toimittamaan vuokranantajalle sen tilan ulkopuolelle, joka on vuokralle annettu tai johon vuokrattu maa-ala kuuluu».
Vuokralautakunta herroilla myöskin on, vaikkakaan se ei ole pakotettu asioihin sekaantumaan muuten, kuin asianomaisten tahdosta, ja tämän vuokralautakunnan kokoonpano on jonkun verran huvittava. Lautakunta on ensiksikin viisijäseninen, joista kaksi on oleva vuokranantajaa, kaksi vuokramiestä. Sitte »vuokralautakunnan puheenjohtajan määrää paikkakunnan kihlakunnanoikeus kuntakokouksen valitseman kolmen ehdokkaan joukosta, jäsenet valitsee kuntakokous».
Tässä on ensiksikin se kohta kieltämättä heikko, että jäsenet tuohon vuokralautakuntaan valitaan kuntakokouksessa. Kuntakokouksessa on aina tämmöisistä asioista riitelemässä kaksi puoluetta, isäntien puolue ja torpparien puolue, jos isäntien puolue sattuu olemaan voitolla, määrää se jäseniksi yksistään isäntiä ja isäntien puolta pitäviä torppareita, joita kyllä siellä täällä löytyy, ja silloin tulee tuo kolmeksi kalenterivuodeksi valittu vuokralautakunta kokoonpanoltaan mahdollisimman yksipuoliseksi. Jos taas torpparien puoli voittaa, on asia hieman samallainen. Monin kerroin parempi on tämän rinnalla se ehdotus, että isäntien yhdistys valitsee paikkakunnalla nuo kaksi isäntien edustajaa ja torpparien yhdistys vastaavat torpparien edustajat. Puheenjohtaja vasta määrätään kuntakokouksessa. Tosin tähän voi huomauttaa, että satunnaisen kuntakokousenemmistön varaanhan se sittekin jäisi se puheenjohtaja, jonka ääni useissa kysymyksissä tulee ratkasemaan, mutta ei vuokralautakunnan kokoonpano näin menetellessä missään tapauksessa tule kuitenkaan niin yksipuoliseksi, kuin agraarikomitean ehdotuksen mukaan. Tuli vuokralautakunnan puheenjohtaja kummasta puolueesta tahansa, niin aina voi vuokralautakunnan vähemmistö olla edes kritiikkiä hajottamassa, kun lautakunta toimituksiaan tekee ja päätökset silloin tietystikin tulevat harkitumpia. Mutta agraarikomitean ehdottama tapa ei sitä edellytä.
Vuokralautakunnan puheenjohtaja taas, jos se asetettaisi agraarikomitean ehdottamalla tavalla, tulisi aina olemaan isäntien puolta pitävä. Sillä kihlakunnanoikeus, luokkaoikeus, luokkalaitos, tulee vielä pitkän ajan pysymään porvarillisten käsissä. Kun semmoinen luokkalaitos määrää vuokralautakunnan puheenjohtajan kolmen, kuntakokouksen ehdottaman henkilön joukosta, tulee tuoksi puheenjohtajaksi säännöllisesti isäntien mies. Sillä kun meidän kunnallislaitoksemme uudistetaan, jota tietysti agraarikomitean ehdotuskin edellyttää, niin samalla luonnollisesti määrätään suhteelliset vaalit kuntiin, ja siis nuo kolme ehdokasta myös asetettaisi suhteellisilla vaaleilla. Tottahan niitten joukkoon silloin edes yksi isännille mieleinen mies tulee — ja silloin voi kihlakunnanoikeuden päätöksen jo edeltäpäin sanoa.
Vaikka toiselta puolen on jotakuinkin yhdentekevää, asetetaanko se vuokralautakunta, jota agraarikomitea ehdottaa, tavalla tai toisella, koska sen valta supistuu pääasiassa siihen, että »vaadittaessa antaa valtion ja kunnan viranomaisille lausuntoja sekä yksityisille henkilöille neuvoja vuokra-asioissa». Mitä virkaa semmoisella lautakunnalla on? Toiseksi muuttuu asia vasta silloin, kun vuokralautakunnalle asetetaan niin laajat tehtävät, kuin Tampereen torpparikokouksen päätökset edellyttävät. Vasta silloin tulee vuokralautakunnalla todella olemaan jotain merkitystä vuokra-asioissa, ja silloin on ehdottoman tärkeätä, että lautakunta asetetaan työväenpuolueen ohjelmassa määrätyllä tavalla. Asetetaanko se sitte lyhemmäksi tai pitemmäksi ajaksi, se on kysymys, josta en tässä yhteydessä tahdo sanoa sitä enkä tätä.
Torppari voidaan, agrarikomitean ehdotuksen mukaan, häätääkin vuokratilaltaan pois, ilman että vuokralautakunta voi ratkaisevasti asiaan sekaantua. Ainakin viisi semmoista tapausta luetellaan ehdotuksessa. Samoin on vuokranantajalla oikeus, ilman että hänen täytyy vuokralautakunnan välitystä käyttää, pidättää vuokramiehen vuokra-aluella olevaa omaisuutta, jota laillisesti saadaan ulosmitata.
Hyvää siis tulisi, jos armollinen hallitus saisi armollisen komiteansa kanssa torppariolot järjestää, ilman että eduskunta hyppysiään pääsisi väliin pistämään. Onneksi ei kuitenkaan niin ole asianlaita, eikä näinollen tarvitse miehessä olla paljoakaan ennustajan vikaa, voidakseen täydellä varmuudella väittää, että hallituksen torpparilakiesitys, jos se agraarikomitean ehdottamassa muodossa eduskunnalle annetaan, tulee saamaan siellä jokseenkin kuuman vastaanoton.
Mutta torppareille, mäkitupalaisille ja kaikille pikkuvuokraajille sekä vuokraajiksi aikoville on tämä agraarikomitean ehdotus oleva voimakas kehotus pitämään uudet, suuret, koko maata käsittävät puoluepäivät vielä tämän vuoden kuluessa. Herrat aikovat säätää torppareille uusia kuristuslakeja, mutta torpparien itsensä tulee se estää. Ja paraiten estävät he nämät kuristuslait siten, että uuden edustajakokouksen kautta näyttävät torppareille epäedullisia lakeja hautoville porvareille, että torppariväestö on valveilla. Sitäpaitsi on sosialidemokratisten edustajain sanoilla eduskunnassa paljoa suurempi merkitys silloin, kun he kohta kohdalta voivat viitata vähäväkisten selvästi ilmilausumiin päätöksiin, sekä laajoihin, hyvinjärjestyneisiin kansanjoukkoihin.
Kysymys sosialidemokratian — tai oikeammin sosialidemokratien — suhteesta uskontoon pilkisteli silloin tällöin esille ennenkin, mutta vaalitaistelussa näytteli se jo osaa, joka aiheuttaa tuomaan julki jotain huomioita ja mietteitä. Ei sen takia, että vastustajamme olisivat siitä rummutuksestaan kovinkaan suuria hyötyneet, vaikka panivatkin liikkeelle paljon porua, julkaisivat otteita meikäläisistä kirjotelmista ja suomennoksista jopa hakivat Hollannista saakka otteita joistain sosialisti- ja anarkistilehtien lausunnoista, vaikka panetelivat ja parjasivat. Kansa pysyi tämän suhteen enimmältä osaltaan kylmänä. Kuinka on se selitettävä?
Ensiksi vahvisti se luottamustamme sosialidemokratisen mailmankatsomuksen perustaan, materialistiseen historiankäsitykseen. Se osotti, että ihmiset ensi kädessä ovat maan lapsia, jotka pitävät velvollisuutenaan ja oikeutenaan turvata tämän maallisen elantonsa ennen kuin lähtevät urheilemaan uskojen ja aaterakennusten tanterille. Selvää on, että pyrkimys taloudelliseen vapauteen on nopeammin herätettävissä kuin todellinen harrastus henkiseen vapautumiseen. Edellinen on taloudellista sortoa kärsivän luonnossa, jälkimäinen ilmenee vasta määrätyllä sivistysasteella.
Mutta, huomauttaa joku, uskonnollinen pimitys: »etsikää ensin Jumalan valtakuntaa — niin nämät teille annetaan», on sentään estämässä monta alkuun pääsemästäkään; eikö silloin ole ensin tehtävä henkistä vapautustyötä? On kyllä, mutta sen voi myös jättää porvarillisten agitaattorien huoleksi. Heidän — etupäässä pappien — tehtävänä on opettaa kansalle, että maallisista asioista huolehtiminen on kyllä luvallinen asia, jopa on ihmisen velvollisuuskin ottaa osaa yhteiskunnalliseen toimintaan! — No tekevätkö he sen? — Vallan varmasti — nyt, kun on yleinen äänioikeus. Siitä huolesta siis on päästy eikä enää tarvinne pelätä, että minkään puolueen puhujat kehottaisivat kansalaisia pysymään vaalipäivinä kotonaan.
Tulee sitten kysymys ohjelman 5:nestä §:stä. Yhä yleisemmin myönnetään oikeutetuksi vaatimus uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi, omantunnon vapauden rajotusta ei enää moni uskaltane puolustaa. Kirkon ja valtion ero myönnetään myös — tosin myöhemmiksi — seurauksiksi uskonvapauden toteuttamisesta. Kylläkin siinä yritellään pelotella Hollannin esimerkillä, että muka uskonnollinen sekaannus tulee suureksi ja köyhien surulliseksi osaksi jää toimittaa jumalanpalveluksensa rikasten rakentaman kirkkojen ovipielissä, armoilla. — Ovatkohan nämät mitään todistuskappaleita? — Ovat, mutta meidän ohjelmamme puolesta. Jos näet valtiopakon poistuttua kirkko hajaantuu lukuisiksi lahkoiksi, niin on sitä pidettävä ilmauksena uskonnollisten tarpeitten moninaisuudesta, joilla on luonnollinen oikeus hakea parasta ilmaisumuotoaan vapaasti. Valtion sekaantumista siihen täytyisi pitää holhouksena maallisen laitoksen puolelta hengellistä liikettä kohtaan. Voisiko sitä puolustaa? — Entä ne köyhät kirkkojen ovinurkissa? Voiko räikeämpää esimerkkiä ajatella kapitalismin kirouksesta! Kristillinen seurakunta uhraamassa rahaa Molochille! Sellaisiin kirkkoihin ei totisesti köyhillä olisi asiaa. Ei sieltä luulisi hartautta löytyvän. Ennenpä nämät totisesti itse pystyttäisivät kappelinsa ja valitsisivat paimenen, joka ei kullalle kumartaisi.
Joka on hiemankin saanut kuulla köyhälistöläisten — vieläpä toimeentulevien talonpoikienkin — lausuntoja kirkollisten saatavien ryöstöstä ja pappilarasituksista, hän ei todellakaan epäile kansan pohjakerrosten kantaa pakkokirkon suhteen.
Entäpä uskonnonnopetus kouluissa, siinä se on porvarillisten valttiässä! Vain näennäisesti. Väittelyssä myöntävät heidän puhujansa, että kreikkalaisia roomalaiskatolisilla on nyt jo oikeus ottaa lapsensa pois luterilaisilta uskontotunneilta, onpa niillä lahkolaisillakin, jotka ovat muodostaneet seurakunnan, sama vapaus. Kun uskonvapautta laajennetaan, on myös tätä vanhempain valintavapautta laajennettava. Sitä ei kukaan kiellä. — No kutka sitten enää jäisivät kouluun uskontotunnille? — Luterilaisten vanhempain lapset ja niiden, jotka eivät kuulu mihinkään seurakuntaan, sillä niiden takia juuri pidetään uskonnonopetusta niin tärkeänä. Silmäilläänpäs hieman asiaa. Jos vallitsee uskonvapaus rajotetussa muodossa, on luonnollista, että opettajaksi täytyy päästä vapaa-ajattelijan, jopa pakanankin, jos hän vaan täyttää kelpoisuusehdot. Vapaa-aatteisten opettajiemme pieni joukko laajenisi tuntuvasti jo nykyisinkin virassa olevain keskuudesta, jos vaan kaikki uskaltaisivat karvansa tunnustaa, siksi paljon on siinä jo vapaata henkeä kaikista seminaariseulomisista huolimatta. — No, ovatko nämät nyt sitten sopivia uskonnon opettajia? Tämä kysymys on kohdistettava luterilaisille, rehellisesti uskonnollisille vanhemmille. Heidän vastauksensa on varmasti kieltävä, sillä heidän täytyy käsittää, että uskoton uskonnonopettaja vierottaa enemmän kuin vetää puoleen. — Mutta, sanoo joku, otetaan erityisiä uskonnon opettajia. Niinpä niin, mutta kuka ottaa? Se maallinen valtioko? Silloin ovat pelastusarmeijalaiset vanhemmat onnellisemmat, sillä heidän seurakuntansa saa asettaa lasten opettajan. Ja jos luterilaisille vanhemmille tulee sama oikeus kuin laestadiolaisilte: valita itse lastensa uskonnon opettajan, niin on kysymys ratkaistu heiliinkin nähden uskonnonopetus on muuttunut seurakunnalliseksi.
Jälelle jäävät siis vain ne seurakunnattomien vanhempain lapset. Heille pitää opettaa uskontoa, sanoo joku. — Miksi? — Siksi, vastataan, että heidän vanhemmansa eivät siihen itse kykene. — Onko se varma? Ja todistaako ensiksikin seurakunnattomuus uskonnollisuuden puutetta? Tolstoilaiset esim. eivät halua virallista seurakuntaa, se on heille uskonnollinen vakaumus, mutta heiltä ei suinkaan voi kieltää uskonnollisuutta eikä siis harjoittaa heitä vastaan omantunnon pakkoa. Sama on laita muittenkin »seurakunnattomien». Jos heiltä riistetään vapaus antaa lapsilleen mieleistään opetusta asioissa, jotka koskevat yksilöllistä elämänkatsomusta, vain siksi, että eivät perusta seurakuntaa, niin on se epäoikeutettu pakkotoimenpide heitä vastaan ja voivat he sen kieltää perustamalla jonkinlaisen muodollisen seurakunnan. Mutta mitä sillä pakolla olisi uskonnon asialle voitettu? Ehkä semmoisen puolustajat selittävät!
Kuten siis näemme, on uskontopykälämme vallan yksinkertainen ja porvarillinen. — Niin onkin, myöntävät monet, sen pykälän voisi vielä hyväksyä, mutta sosialistit itse ovat jumalattomia ja tartuttavat sitä toisiin puheitten ja kirjotusten kautta; pilkkaavat kaikkea pyhää j. n. e. Mitä ensiksikin »pyhän pilkkaamiseen» tulee, niin kenenhän pyhintä enimmän pilkataan? Eikö meidän koko oppimme ja elämämme, taistelumme ja toiveemme ole nykyajan likasimman ja häikäilemättömimmän pilkka-, iva-, parjaus- ja väärennystulvan alaisena, puhumattakaan vastustuksesta ja vainoista! Mutta se ei nyt ole uskon asia, vaikka se useimmille onkin sydämen kallein vakaumus ja sellaisena uskonnon arvossa. Mutta kuinka pitävät »kristilliset» oikeutenaan kohdella vapaa-ajattelijain vakaumuksia? Kylläpä siitä on siveys ja suvaitsevaisuus kaukana!
Mutta kun sosialistista puoluetta vastaan kohdistetaan syytös jumalattomuudesta, on sen läsnäolevan edustajan kysyttävä: mikä porvarispuolue on uskonnollinen? Vastausta lienee vaikea antaa, sillä puolueohjelmat ja yhteiskunnallinen toiminta ovat myönnetyt »maallisiksi» ja niiden puolueiden — yksinpä »evankelis-luterilaistenkin» — edustajaehdokkaitten s. o. puolueitten luottamus- ja johtomiesten joukossa nähdään henkilöitä, jotka julkisesti myöntävät kristillisestä mailmankatsomuksesta poikkeavan kantansa. Asiaa ei muuta rahtuakaan heille edulliseksi se seikka, että he salaavat todellisen kantansa kansalta ja julkisesti kumartavat sen uskonnolle laverrellen ylimalkaisia sanoja »kansojen kaitsijasta», »korkeimmasta kohtalosta» y. m. s. Niin kauan sitä kansa kuuntelee, kun se luulee näitten »hengellisten koristemaalareitten» tarkettavan puheillaan heidän Jumalaansa, heidän uskontoaan, mutta niin pian kuin sille selkenee, että tuo on vain koreata sanahelinää, kääntää se inholla selkänsä ja — sylkäsee, ehkä kiroaakin. Eikä tuo teeskentely ole muun arvoistakaan.
Ei kansa tahdo teeskentelijöitä, se sanoo: älkää kumarrelko ja puhuko palttua, selittäkää! Kertokaa kokemuksenne ja kantanne, esittäkää ne vaikutteet, jotka saivat teidät omaksumaan uuden mailmankatsomuksen, niin että mekin saisimme vapaan ajattelun aihetta. Jos kerran te, kunnioitettu politiikko ja tiedemies, ajattelette vapaasti, niin opettakaa toki meitäkin vapaasti ajattelemaan! Ja paljon olisi herroilla kertomista. He voisivat todellakin valaista jumaluusopin edistystä, uusaikaisen teologin käsityksiä taivaista ja helveteistä, kolminaisuudesta ja Kristuksen jumaluudesta, uudempi raamatun kritikki toisi mitä mieltäkiinnittävimpiä seikkoja ilmi, vertaileva, uskontotutkimus myös, kuinka hyödyllistä olisi seurata uskonnollisen käsityksen kehitystä Israelissa monijumalaisuudesta Kristukseen henkevöityyn »isään» saakka — kolminaisuuttaan ei raamattu tunne — paljon valaisisi tieto niistä piirteistä, jotka juutalaisuuteen tarttuivat Egyptistä ja Babylonista, Paavalin teologian todellinen merkitys, kirkkoisät, kirkkohistorian kehitys rationalisteihin ja ritschliaaneihin saakka, Schleiermacher ja Sören Kirkegaard, Viktor Rydberg ja Pontus Wikner, pappi Gustaf Frenssen mukaan luettuna, kyllä herroilla puheenaihetta olisi, jos he tahtoisivat kansalle tarjota sitä uskonnollista valistusta ja vapautumista, jota he itse nauttivat.
Entä sosialistit, pitääkö heidän jättää koko uskontokysymys? Ei suinkaan, heidän velvollisuutensa on tuhota kapitalismin uskonto, heidän on paljastettava pakkokirkon ja porvarispolitiikan katala kierottelu ja häpeämätön teeskentely uskonnon naamarilla, heidän on osotettava, kuinka tämä peli on pantu liikkeelle, jotta ehkäistäisi köyhälistön valtiollinen ja taloudellinen vapautuminen. Osottamalla, että uskonnon tosi etu ei heillä kellään ole mielessä, vaan jotain aivan toista, vierotamme köyhälistön heistä ja avaamme sille tulevaisuuden toivon ja menestyksellisen taistelun mahdollisuuden.
Entä oma uskontomme, mitä sanomme siitä? Se tosin ei kuulu valtiolliseen keskusteluun eikä meillä ole syytä tunkea ihmisille siinä yhteydessä vakaumustamme, joka oman selityksemme mukaan on yksityisasia. Mutta jos meitä pyydetään availemaan näköaloja uskonnollisvapaa-aatteiselta alueelta, niin voimmehan puhua silloin nimenomaan huomauttaen, ettei se, mitä esitämme, ole mitään sosialismia, joka on yhteiskuntataloudellinen järjestelmä, vaan on se henkistä urheilua, aivovoimistelua, jossa yksi on etempänä kuin toinen, joku poikennut teosofian poluille, toinen omaksunut monismin, eräs tutkii oppia pahoista hengistä ja muuan selailee sivistyshistorioita käsittääkseen, miten yhteiskunta-taloudellinen taistelu niin usein on pukeutunut uskonnolliseen muotoon.
Yksi seikka olisi minun mielestäni tällöin huomioon otettava: ei saa tupata ihmisille uusia dogmeja vanhojen tilalle. Sellaista näet paljon tapahtuu. En minä ainakaan voisi allekirjoittaa montakaan Max Nordaun tai Ingersollin väitettä, ne lähtevät meikäläiselle aivan vierailta, porvarillisyksilölliseltä kannalta, niiden arvostelu voi olla terävä ja karttaa ennakkoluuloja, heidän kirjotustapansa loistava ja puoleensa vetävä, uuden rakennusaineiksi ei heistä monastikaan ole. Tätä puolta asiassa on meillä harvemmin huomautettu, meillä on tunnettu vain joku röyhkeä avosuisuus tai arkaileva peittely vapaa-aatteisuudessa. Se on kehittymättömyyden merkki. Ihmekö sitten, että moni Ingersollin opetuslapsi kuolinhetkellään höpisee katumusta ja parannusta papin korvaan, joka siitä sitten tekee oivallisia saamanaiheita. Ei, vakaumuksellinen pyrkimys vapaan ajattelun avulla ymmärtämään elämän ilmiöiden perustaa on työtä, ei leikkiä. Edistyminen siinä, jos tahtoo välttää nöyryyttäviä taka-askeleita, maksaa joka askeleelta vuosien hiljaista ajattelua ja henkistä taistelua. Monet meistä ovat niin ennakkoluulojen ja taikojen vallassa, että tarvitsemme hyvää hoitoa sekä itsemme että kanssaihmistemme puolelta. Joka sillä alalla lääkäriksi rupeaa, tietäköön mitä tekee, ettei hänen kerran pitäisi itsestänsä käyttää sanaa: puoskari! Nulikkain reuhaava »todistelu» on usein pelkkää humpuukia. Siksi ei siihen ole hyvä kajota.
Vallan toista on luonnontieteellisten, historiallisten y. m. tosiasiain kiihkoton esittely, sellainen perkaa ja puhdistaa, sekä samalla istuttaa ja kasvattaa taimia siinä tarhassa, jota vertauskuvalla voisimme nimittää vapaan ajattelun puistoksi. Siinä kukoistaa ihmeellisellä valolla moni näistä totuuksista, joita värilasinen vapaa-aatteisuus kitki rikkaruohoina pois; ihminenhän nekin on kokemuksinaan pukenut, ehkä alkuperäiseen ja kömpelöön, mutta silti tavallisimmin runolliseen muotoon. Esim. kuulu lause »kostosta neljänteen ja viidenteen polveen» on aivan yksinkertaisesti perinnönisyysoppi alkuperäisenä kokemuksena ja puettuna vanhatestamentilliseen pukuun; vaihdettakoon vaan kokeeksi »jumala» sana esim. sanaksi »luonto», on totuus silminnähtävä. Tosin on kitkettäväkin, mutta aina muistaen, ettei nyhdettäisi nisuja pois sillä, moni rikkaruoho ja myrkkykasvi on vain väärällä hoidolla sellaiseksi saatettu, meidän on arvioitava se uudelleen ja senkin avulla laajennettava käsitystämme ihmishengen vuosituhantisesta työstä vapautumistaan kohti. Ainoa mikä on hävitettävä, on pelko, se kuolemantuska, joka estää ihmisiä ajattelemasta ja näkemästä, tutkimasta ja sen tuloksia omaksumasta. Mutta sitäkin luulee moni hävittävänsä, kun hän itse asiassa iskee kehittymättömiin aivoihin vielä hirmuisemman kauhun estäen siten ja tehden mahdottomaksi tosi vapautuksen vieläpä vaikeuttaen köyhälistöä valtiollisyhteiskunnallistakin taistelun työssä taloudellisten tuotteiden omaksumisen ja itsehallinnollisen määräämisvallan puolesta.
Siis: taloudellinen vapautuminen yhteiskunnallisen luokkataistelun kautta on nopeampi kuin aivojen vapautuminen vuosisataisen perintöopin kaavoista. Siksi ei ole sekotettava sosialistiseen agitatiooniin uskontokysymyksiä muuta kuin mikäli puolueohjelman selvittely sitä vaatii. Uusiaikaisen mailmankatsomuksen ja vapaan ajattelun levittäminen on lähetystoimi, johon eivät läheskään kaikki pysty, jotka ovat edelliseen vallan mainiot Useita vapaa-aatteisia kirjoja on taiten pidettävä, jos niistä aikoo hyötyä itselleen saada. Parasta vapautusta on positiivinen työ eheän elämänkatsomuksen luomiseksi itselleen ilmiöiden avosilmäisen tarkastelun ja ennakkoluulottoman arvostelun kautta sekä toisten halullisten ohjailu saavutettujen kokemustensa mukaan heidän sielullisen kehitys- ja käsityskantansa mukaisesti. Kukin tuntekoon omain voimainsa rajat.
Yrjö Sirola.
Oulun puoluekokouksessa julistettiin musertavalla enemmistöllä sosialisti-senaattori Kari puolueesta eronneeksi. Siten sai selvän päätöksen tuo työväenliikkeemme historiassa surkea juttu, ja samalla selitti puoluekokous yleisenä sääntönä vastaisen varalle, että »puolueen jäsen, joka kerran on mennyt porvarillisen hallituksen jäseneksi ilman puolueen edustajakokouksen nimenomaista lupaa, on sen tekonsa kautta eronnut puolueesta». Siis asia, josta esim. Ranskassa oli sosialistien kesken vuosikausia riidelty, tuli meillä oitis yksinkertaisesti ja miltei yksimielisesti ratkaistua.
Oulun kokouksen jälkeenkin tosin yksi pienen vähemmistön edustajia, tov. Tainio, julkisesti arvosteli tehtyä päätöstä, mutta samalla selitti luonnollisesti siihen alistuvansa siksi kun se mahdollisesti »laillisessa järjestyksessä» muutetaan. Sitte oli kaikki hiljaa, mutta nyt vaalivoiton jälkeen ja lämpimän sään lähetessä näyttää juttu taas kihonneen pariin aivoihin ja sieltä tietysti oitis julkisuuteen. Eivätkä nuo senaattorisosialismiin ihastuneet puoluetoverit suinkaan ole mitään äskenkääntyneitä herraspoikia, vaan sellaisia vanhoja puoluemiehiä kuin A. Järvenpää ja N. R. af Ursin, joilta ei enää odottaisi kevytmielisyyttä puoluepolitiikassa.
Saattaahan kyllä olla, ettei Oulussa vielä senaattorisosialismia joka kantilta tarpeeksi pureksittu, joten siitä voisi vielä hyvällä tahdolla saada pitkältäkin puheenaihetta. Voisihan keskustelun aluksi esim. selostaa suomalaisille lukijoille kaiken sen mitä ulkomaiden sosialistit ovat tästä kysymyksestä puhuneet ja kirjottaneet. Siitä tulisi sievonen kirjasto. Tai jos edes suomentaisi sellaisten ranskalaisten ja saksalaisten aikakauslehtien kuin »Petite Republiquen», »Neue Zeitin» ja »Sozialistische Monatsheften» kirjotukset sekä kansainvälisten sosialistikongressien keskustelut, jotka tätä kysymystä koskevat, tulisi siitäkin jo juhlallisen paksu kirja. Jonka luettuamme me voisimme alkaa julkisen monivuotisen märehtimisen, tullaksemme luultavasti lopulta siihen »miltei yksimieliseen» johtopäätökseen, että — se Oulun päätös on jotakuinkin hyvä.
En puolestani toistaiseksi tunne halua ryhtyä tuolla tavoin kasaamaan tästä asiasta loppumattomia »teoreetisia loruja», sillä tämä on minusta, niinkuin tri Ursinistakin, »erittäin yksinkertainen asia». Ja nähtävästi myös lähes koko nykyisestä puolueestamme, koska kerran — joittenkuitten turkulaisten sosialistien kätten paukutusta lukuunottamatta — varsinaisten proletaristen puoluejoukkojen taholta ei ole kuulunut hiiskaustakaan siihen suuntaan, ettei niitten mielestä Oulun kokouksen päätös olisi selvä ja järkevä.
Sitäpaitsi koko asialla ei nähdäkseni nykyään ole mitään käytännöllistä merkitystä, joten siihenkin katsoen suukopu siitä on turhaa, ainakin seuraavaan puoluekokoukseen asti. Ensiksikin näet pidättänee Oulun päätös mahdollisia senaattoriehdokkaita antautumasta porvarien houkutuksiin, ja jos joku roikkuisikin niin täperällä puolueemme ulkolaidalla, että voisi siitä luiskahtaa senaattorikoplaan, olisi hän vain rehellisesti astunut oikeitten aateveljiensä, porvarien, pariin, eikä siitä syntyisi puolueessa sen enempää melua kuin Ranskassa puoluepetturien Briandin ja Vivianin liittyessä hallitukseen tai meillä esim. Karvosen yhtyessä nuorsuomalaissakkiin. Toiseksi ei porvareillamme liene haluakaan pyytää sosialistista nollaa senaattiinsa niin kauvan kun Oulun päätös on voimassa, sillä — niinkuin Hufvudstadsbladetkin Karille antamassaan lähtöpassissa avomielisesti selitti — mitä hyötyä hallituksella voi olla sosialistijäsenestä, jonka takana ei ole puoluetta tai edes puolueryhmää. Ja kolmanneksi meikäläinen keisarin neuvonantajakunta eli senaatti, jota joskus sanotaan myös »hallitukseksi», ei ole vähääkään sosialidemokratisen puolueen eikä eduskunnan enemmistön kannatuksen tarpeessa, jota kannatusta sen pitäisi onkia sosialistisenaattori-syötillä. Hauskaahan se tietysti olisi hra Mechelinistä, jos hän voisi raportteerata Pietariin, että hänen takanaan on toista sataa uskollista eduskunnan jäsentä. Mutta hän on jo tyynesti selittänyt, »ettei kysymys hallituksen pysymisestä tai luopumisesta välittömästi riipu vaalien tuloksesta». Vähemmän diplomatiselle kielelle käännettynä merkitsee se, että nykyinen hallitus voi viheltää eduskunnan enemmistön päätöksille ja vaatimuksille, katsella huvitettuna koko komediaa, mutta muuten seurata »korkeammasta» paikasta saamiaan ohjeita. Samalla tavoin tietysti menettelisivät suomettarelaisetkin byrokratit, jos he onnistuisivat taas kiipeämään tikapuitten nenään.
Siis kaikki senaattorisosialistiset kannunvalamiset ovat meillä toistaiseksi samaa kuin kaupan hierominen nahasta, ennen kuin karhu on ammuttu. Ja niinmuodoin voisi tällä kertaa vaikeneminen niitten suhteen olla kultaa. Mutta toiselta puolen ei niitä sentään sovi jättää kokonaan vastaustakaan vaille. Jo huomaavaisuus tällä alalla esiintyneitten puoluetoverien auktoriteettiä kohtaan vaatii jotain vastaamaan. Ja sitäpaitsi: kiusaus on liian suuri, jotta sen voisi välttää, kun kerran on lukenut heidän kirjotuksiaan tästä asiasta.
Siis punnitkaamme heidän pääväitteitään.[3*]
Järvenpää on heistä vaativaisin, sillä hän tahtoo asettaa senaattiin sosialistisen enemmistön, 6 miestä; suomettarelaisille hän antaisi 2 sijaa, nuorsuomalaisille ja ruotsikoille kummallekin yhden. Tainio tyytyisi jo 3:een sijaan ja tri Ursin olisi nähtävästi — samoin kuin hänen esityksensä mukaan Baselin sosialistit — »sangen tyytyväinen», kunhan aluksi saataisi senaattiin vain yksikin »hyvähampainen» sosialisti.
Järvenpään ehdotus ei ole oikeastaan hullumpi, vaikka en minä sentään täysin käsitä, mitä ihmettä niillä neljällä porvarisjarrulla siellä punasessa senaatissa tehtäisi. Kavaltaisivat vain senaatin valtiosalaisuuksia omille puoluelaisilleen ja siten voisivat suuresti vahingoittaa hyviä aikomuksiamme, voisivat yllyttää porvariskansaa ja ehkäpä kaikessa hiljaisuudessa valmistaa kapinaakin pyhää sosialistista esivaltaa vastaan. Sitäpaitsi Järvenpään tuuma on muutenkin epäkäytännöllinen. »Sillä», kuten Tainio jo syksyllä aivan oikein selitti, »sosialistinen senaatti on meillä mahdottomuus, niin kauvan kun porvaristo on vallassa Venäjällä. Pietarista saataisiin epäävät päätökset kaikkiin tärkeimpiin esityksiin ja silloin olisi sellaisen senaatin pakko erota». — »No entä sitte? Mikä vahinko siitä olisi?» kysyy Järvenpää. — Niin no, en minäkään tuota kuperkeikkaa niin pahasti pelkäisi — eiköhän sosialistit siinäkin jaloilleen putoaisi. Mutta sillä minä olen vaivannut päätäni monet päivät, että mikä ihme meitä ensin auttaisi niin korkealle, jotta sieltä edes voisi pudota? Yritettäisi hän sitäkin muutteeksi — mutta miten saataisi edes vajaaksi viikoksi sosialistinen enemmistö senaattiin? Järvenpäälle näyttää se olevan sellainen »erittäin yksinkertainen asia», jota ei kannata selittääkään. Mutta kun me tiedämme, 1) että senaatin kokoonpano riippuu toistaiseksi viime kädessä yksinomaan Venäjän keisarista, jolla vielä tänäkin vuonna on vahva valta ja suuri sotajoukko, sekä 2) että tuo armollinen herramme ilmeisesti syystä tai toisesta pitää sosialisteja sopimattomina hallituksen enemmistöä muodostamaan, ja lopuksi eli 3) ettei meillä valitettavasti ole vielä eduskunnassakaan enemmistöä, — niin panee Järvenpään ehdotuksen toteuttaminen vähän epäilemään.
Periaatteessa siis kyllä voisin tuohon ehdotukseen yhtyä, mutta, kuten sanottu, sillä on mielestäni käytännössä pienet vaikeutensa, niinkuin niin monella hyvällä teorialla tässä maailmassa. —
Tainio taas selittää, kuinka meillä täällä Suomessa on sellaiset erikoisolot, jotta »sosialidemokratian pitäisi koettaa vallata asemia kaikilla yhteiskunnallisen elämän aloilla, hallituksessakin, aina kun siihen edellytyksiä löytyy». Se sattuu naulan kantaan. Semmoset ne ovat meidän olot, vaikka semmoset ne ovat olot muuallakin. Mutta eikö sitte Tainion mielestä meillä sosialidemokratia koetakin vallata asemia kaikilla aloilla, hallituksessakin? Eikö ponnistella, jotta saataisiin eduskuntaan enemmistö? Eikö taistella maamme itsehallinnon puolesta, jotta saisimme järjestää täällä olomme riippumattomina Venäjän pakotuksesta? Ja eikö koeteta hankkia eduskunnallemme sellaisia oikeuksia, jotta sen enemmistö saisi määrätä hallituksen, jotta siis saataisiin vallattua hallitus sosialistien käsiin heti kun eduskunnassamme on sosialistinen enemmistö? Tottakai, lujille koetetaankin. Sillä »onhan taktiikassamme itsestään selvä se vaatimus, että meidän on vallattava jokainen asema, jonka omin voimin voimme vallata», sanoo eräs järkevä saksalainen sosialidemokrati. Ja miten muuten kuin taistelemalla eduskunnan enemmistön, maamme itsehallinnon ja parlamentarisen hallitusmuodon saavuttamiseksi puolueemme nykyään voisi koettaa hallitusasemia vallata, sitä ei tietääkseni puolueen keskuudessa ole vielä keksitty. Sillä se tapa, jota Tainio neuvoo, ei suinkaan olisi mitään hallitusasemien valtaamista, vaan hallitusasemille pyrkimistä keisarin ja porvarispuolueitten armoilla. Nehän näet sen asian nykyään määräävät.
Ja siksi kun nyt Tainio ei tarkotakkaan korkeitten asemien valtaamista, vaan armolliseen seuraan pyrkimistä, siksi puhuu hän siitä erikoisasemasta, mikä juuri meillä hänen mielestään kehottaa sosialidemokrateja »käyttämään toisellaista menettelytapaa» kuin muissa maissa. Se erikoisasema on maamme riippuvaisuus Venäjästä. Se se muka vaikuttaa, että »yht'aikaa ja yht'äkkiä on meidän vaikea, jollei mahdotonta, paljoa saavuttaa», ja sentähden »on täytymys perustaa toiveemme ja toimintamme vähittäiseen, ehkä hitaaseen, mutta varmaan reformityöhön». Ja pääasia: — sentähden on parin kolmen sosialistin päästävä porvarien joukkoon keisarin neuvonantajaltaan. Se on Tainion logiikkaa.
En voi sille mitään, että minusta tuntuu tuo maamme riippuvainen asema Tainion senaattorisosialismin puolustuksena aika lailla haetulta syyltä. Olisi mielestäni paljon luonnollisempaa, jos hän, niinkuin kaikki ulkomaalaiset ministerisosialismin kannattajat, selittäisi aivan päinvastoin, selittäisi että maassa, joka on hallitusmuodoltaan näin itsevaltainen ja asemaltaan toisesta sitäkin itsevaltaisemmasta maasta riippuvainen, ei sosialistien osanotto hallitukseen voi tulla vielä kysymykseen, vaan että kunhan saadaan täällä itsehallinto turvatuksi ja parlamentarinen hallitusmuoto, niin sitte kyllä sopii sosialidemokratien mennä jonkin porvariskansanvaltaisen puolueen muodostamaan hallitukseen. Niin johdonmukainen »revisionisti» puhuisi. Tri Ursin onkin — ihme kyllä — tässä kohden johdonmukaisempi yrittäessään vängätä maatamme nyt jo (Saksaan verrattuna) »jossain määrin parlamentaristiseksi», — vaikka luonnollisesti sellainen yritys on hänelle, niinkuin se olisi arkkienkelillekin, ylivoimainen.
Toiseksi on tuo Tainion löytämä viisaudenkivi vähän sen näkönen kuin olisi se alkuaan hiottu jossain perustuslaillisten pajassa. Koko ytimenähän hänen perustelussaan on se keksintö, että kaikki reformit, mitkä yleensä nyt ovat saavutettavissamme, on meidän ny'ittävä ryssältä eikä omilta porvareiltamme. Ryssä se on muka niitä uudistuksia vastaan — meidän porvarit ja etupäässä tietysti isällinen senaattimme, ne kyllä ovat hyvin myöntyväisiä, tietysti sillä edellytyksellä, ettei sosialistien taholta vaadita »yht'aikaa ja yht'äkkiä paljoa», »vaan perustetaan toiveet vähittäiseen, ehkä hitaaseen, mutta varmaan reformityöhön». Sen vuoksi olisi yhdyttävä sovinnossa porvarien ja porvarillisen hallituksen kanssa yhteisesti ryssän visukinttua nylkemään. — Kuten näkyy ovat kyllä sanat tässä laulussa osaksi Tainion, osaksi minun, mutta eikös ole nuotti se tuttu perustuslaillinen, jota nykyinen senaatti kaikkine äänitorvineen vetää?
Myönnettäköön sentään, että onhan niitä ohjelmassamme sellaisiakin uudistuksia, joista kyllä täytyy etupäässä ryssää ahdistaa. Niitä on juuri maamme itsehallinnon turvaaminen ja eduskunnan oikeuksien laajentaminen, yleensä valtiolliset vaatimuksemme, jotka pyrkivät rajottamaan Venäjän hallitusmahdin määräämisvaltaa meillä. Mutta vaaliohjelmamme yhteiskunnallisia ja taloudellisia uudistusvaatimuksia vastassa on meillä yksinomaan omat hyvät porvarimme. Pietarissa pidettänee jokseenkin samantekevänä, kuinka paljon me yht'aikaa ja yht'äkkiä täällä Suomessa tahdomme uudistaa verotusoloja tai parantaa kunnallista äänioikeutta tai torpparien asemaa. Sellaisissa asioissa lähtee jarrutus aina täältä kotosilta nurkilta, vaikkapa se silloin tällöin kiertäisikin vastaamme Pietarin kautta.
No, Tainiokaan ei ole sentään ryssän takia kokonaan unohtanut, että myös porvarit ovat meidän vastustajiamme. Siksi on hän jo liian kauvan taistellut juuri porvareja vastaan. Ja hänellä on tiedossa hyvä keino heidänkin varalleen.
Mennään hallitukseen, voi hän sanoa, vaikka nyt pitäisikin mennä keisarin ja porvarien armoilla. Eihän toki pelkkää nöyryytystä säikähdetä, jos kerran sen kautta saadaan puolueelle ja köyhälistön asialle todellista etua, jota ei muuten saavutettaisi.
Oikein, sanon minä. Antaa herran nimeen mennä, jos siitä on sosialidemokratialle hyötyä eikä vahinkoa.
No hyvä, jatkaa Tainio. Ennenkuin yhdytään hallitukseen, tehdään hallitusta kannattavien porvarispuolueitten ja hallituksen porvarillisen enemmistön kanssa sopimus. Sellainen sopimus, että koko hallitus »lupautuu toteuttamaan määrätyltä yhteiskunnallisia uudistuksia» ja »sitoutuu noudattamaan sellaista politiikkaa, että sitä sosialidemokratisen puolueen kannattaa syystä tai toisesta tukea».
Erittäin yksinkertainen keino, vaikka hieman utopistinen.
Mistähän ensiksikin meillä löydettäisiin sellainen suurempi porvarisryhmä, joka edeltäpäin sitoutuisi toteuttamaan edes joitakuita niistä uudistuksista, mitä puolueemme vaaliohjelmassa vaaditaan? Esim. maatalousuudistuksen, verotusuudistuksen tai minkä muun tahansa? Ainakin on varmaa, ettei mikään niistä nykyisistä porvarispuolueista, jotka voimiltaan kykenisivät sosialidemokratien avulla muodostamaan eduskunnan enemmistön kannattaman hallituksen, suostuisi tunnustajaksi noin suureen vekseliin. Eivät ne epätoivoisimmassa vaaliagitatsionissaankaan uskaltaneet niin paljoa luvata, vaan päinvastoin aina huusivat meidän vaatimuksiamme kohtuuttomiksi ja mahdottomiksi.
Tällä kohdalla, arvaan, pitää Tainio minua hullunsekaisena viisastelijana. Se on sen vuoksi, kun edes ajattelen vaaliohjelmamme jonkunkaan uudistusvaatimuksen täydellistä toteuttamista yhdellä haavaa. Meidänhän on perustettava toiveemme vähittäiseen reformityöhön. Ja sopimusta hieroessa porvarien kanssa on tietysti tingittävä, annettava perään noista mahdottomista vaatimuksistamme. Tarpeeksi löysättyämme sitte joku porvarispuolue, esim. suomettarelaisryhmä, katsoo voivansa kirjottaa sopimuskirjan alle, jossa se lupaa meille yhtä ja toista vaivasta uudistusta sekä 2 tai 3 senaattorinpaikkaa. No, sitte anotaan keisarilta hallituksen vaihdosta, ja jos tuon suomettarelais-sosialistisen yhteiskoplan tarjoomat senaattoriehdokkaat tuntuvat hänestä, hänen kenraalikuvernööristään, ministerivaltiosihteeristään sekä muista suomenmaalaisista käskynhaltijoistaan sopivilta, luotettavilta ja muuten miellyttäviltä miehiltä, saattaa hän suostua tuumaan. Asia on sitä myöden selvä — me voimme panna kätemme ristiin ja ruveta odottamaan suomettarelaisten lupaamia paistettuja hanhia.
Kaunista tuollainen menettelymme voisi olla, mutta kelvotonta vallotustaktiikaksi. Kelvotonta sittenkin, vaikkapa olisimme sitä mieltä, ettei edes vaaliohjelmamme vaatimuksia saada muuten kuin vähitellen toteutettua. Kun kerran on lähtenyt ryöstettyjä maita takasin vallottamaan, lisäksi siinä mielessä, että joka kapanala on lopulta takaisin saatava ja joka hetki saatava mahdollisimman paljon — niin onhan jokseenkin kevytmielistä etukäteen, ensinkään taistelematta, tarjoutua vuosikausiksi sovintoon joittenkin aivan vähäarvoisten rajatilkkujen hinnasta. Kuka takaa, ettei taistelemalla saisi samassa ajassa paljoa enemmän? Toisin sanoen, eikö ehkä suuresti vahingoiteta puoluettamme, jos kytketään se porvarillisen hallituspuolueen apuriksi, jos porvarien laihojen lupausten vuoksi sidotaan kätemme jo silloin kun varsinaisen taistelun eduskunnassa vasta pitäisi alkaa?
Lupailevathan porvarit jo nytkin kaikellaisia uudistuksia, oikein kilvalla, vaikka emme ole antautuneet mihinkään sovitteluihin. Lupaisivatko he enemmän, jos mentäisi koreasti keskustelemaan sovinnon ehdoista? Ei ole luultavaa. Päinvastoin, jos vaadimme jyrkästi »koko ohjelmaa» läpi ja käytämme kyllä hyväksemme porvarisryhmäin eripuraisuutta, mutta pysymme aivan itsenäisinä sekä hyökkäämme joka hetki niinkuin yksin sosialidemokratit osaavat hyökätä, — silloin on toivoa, että saamme hyvän osan porvareja ei ainoastaan lupaamaan lisää myönnytyksiä, vaan myös täyttämään lupauksensa.
Tainion sopimusteoriassa on näet juuri sekin puute, ettei se sisällä — eikä voi sisältää — takeita lupausten täyttämisestä. Ja se on paha puute. Useitten yksityisten porvarien rehellisyyteen voi vielä luottaa, mutta porvarispuolueitten rehellisyyttä lienee paras aina epäillä viime hetkeen saakka, jollei nim. meille voida näyttää varmoja takuita.
Sitäpaitsi: sopimusta ei tehdä yksipuolisesti. Meidänkin täytyisi luvata liittolaisellemme jotain, ainakin sen verran, ettemme julkisesti hyökkäisi sen kimppuun niin kauvan kun sopimus on voimassa. — No, siinähän meillä on kaivatut takeet, voitaisi arvella. Jos porvarit rikkovat lupauksensa, rikomme mekin. — Niinpä kylläkin, mutta on siinä vähän erotusta. Meidän täytyisi täyttää sopimuksen ehdot ensimäisestä päivästä alkaen, porvarit voisivat vitkuttaa ja vitkuttaa ja samalla ehkä hyvin keksityillä tekosyillä perääntyä tuntuvin askelin sekä lopulta hyvässä lykyssä vielä hommata Pietarista koko uudistukselle hiljaisen hautauksen — jos se enää olisi tarpeenkaan.
Ei. Me emme tuollaisen sopimuksen kautta pitäisi porvareja kurissa, vaan he pitäisivät meitä. Siitä syystä juuri porvarit ovatkin aina niin ihmeen suopuvaisia liittoon sosialidemokratien kanssa. Sosialistien politikoitsijat on kesytettävä, tuumivat he. Otetaan liittoon, otetaan pari kolme hallitukseenkin, jos vaan lupaavat pitää pienempää suuta. Sitte kun tällä tavoin meidän päätimme on ensin silitetty, kun on saatu pari hallavanpunasta hallitukseen ja sosialidemokratinen edustajaryhmä tuota harvinaisen »edistysystävällistä» hallitusta uskollisesti kannattamaan, sitte tuumivat viisaat holhoojamme: Nyt, rähisijät, teidät on ilman ansiottanne korotettu arvoon ylimpään — muistakaa nyt elää siivosti taikka muuten teidät potkastaan jälleen alas. — Noin loukkaavin sanoin ei meitä tosin tarvitseisi silloin komennella, sillä niin korkealle kiivettyämme me tietysti jo vähemmästäkin asian älyäisimme.
Kun Tainio puhuu »edistysystävällisestä» hallituksesta, näyttää hän unohtaneen, että se porvarien edistysystävällisyys on aina vähän semmoista ja tämmöistä. Ja porvarillinen hallitus on ainoastaan hallitsevan anastajaluokan toimeenpaneva valiokunta, koko suuren kapitalistiyhtiön yhteinen johtokunta. »Kapitalistisen valtion hallitus, kun on kysymyksessä sen suhde köyhälistöön, ei parhaimmalla tahdollaankaan voi koskaan olla mitään muuta kuin työkalu kapitalistiluokan käsissä», lausuu Parvus. Eikä siinä tee sanottavaa erotusta se seikka, onko hallitus eduskunnalle vastuunalainen tai siitä riippumaton, onko se vanhoillinen taikka n. s. edistysystävällinen — porvariston etuja se joka tapauksessa ajaa ja niinmuodoin taistelee köyhälistön etuja vastaan.
Kun tältä sosialidemokratiselta käsityspohjalta lähdetään, luulisi olevan vaikeata vajota senaattorisosialistiseen hyväuskoisuuteen. Sillä joka ihan tosissaan uskoo, että pari kolme sosialistisenaattoria voisi vähäisemmässäkään määrissä muuttaa meidän senaattimme politiikkaa työväen etuja valvovaksi ja niinmuodoin porvareille epäedullisemmaksi kuin mitä se muutoin olisi, hän voi sitte uskoa jo mitä tahansa.
Vaikka miten vaivaisin päätäni, en näe vähintäkään hyötyä sosialistien menemisestä senaattiin, tähän nykyiseen perustuslailliseen taikka minkä muun väriseen hyvänsä. — Ei edes taistelussamme itsevaltiutta vastaan siitä olisi mitään apua. Kannattaahan sosialidemokratinen edustajaryhmä tietysti ilmankin kaikkia senaatin mahdollisia yrityksiä itsevaltiuden mahdin rajottamiseksi. Ei sosialidemokratien sitä varten tarvitse heretä hallituspuolueeksi. Ja sitäpaitsi, senaatti meillä on lopultakin kaikkein voimattomin taistelemaan itsevaltiuden pyyteitä vastaan. Se on tässä suhteessa täydellinen nolla, jonka toimintaohjeet voidaan — kaikkein perustuslaillisimmasti — sanella Pietarista. Ja kun näin on, niin mitä ihmettä asia siitä paranee, vaikka senaattiin saataisi kaksi tai kolmekin Karia? Ei siitä senaatille voimaa eikä valtuuksia lisäänny. Ei sekään senaatti kykene Pietarin mahtia vastaan taistelemaan. Siihen kykenee ainoastaan kansaneduskunta ja — kansa.
Yksi huomautus vielä Tainion kirjotuksen johdosta.
Tainio vastustaa erityisesti sitä kohtaa Oulun kokouksen päätöksessä, että sosialistien hallitukseen meno saisi tapahtua ainoastaan puoluekokouksen nimenomaisella suostumuksella. Hänen mielestään voisi päätösvallan uskoa puolueneuvostolle »eikä tarvitseisi kutsua puoluekokousta koolle tällaisista asioista päättämään — mahdollisesti ainoastaan epäävittä päätöstä tekemään». — Tainio näyttää niinmuodoin aivan tyynellä mielellä sulattavan semmoisenkin mahdollisuuden, että puolueneuvosto — tai sen enemmistö voisi antaa siunauksensa sosialistisenaattoreille, vaikka puolueen enemmistö olisikin jyrkästi sellaista vastaan. Siis puolueneuvosto saisi tässä asiassa asettua puolueen yleistä kantaa vastaan!
Lieneekö Tainio oikein ajatellut, miten surkeita seurauksia työväenliikkeellemme voisi koitua tuommoisesta puolueneuvoston ehta virkavaltaisesta menettelystä? Näin tärkeässä asiassa tuskin puolueen enemmistö tyytyisi alistumaan ja vaijeten odottamaan ehkä vasta parin vuoden päästä tulevaa varsinaista edustajakokousta. Se hommaisi ylimääräisen puoluekokouksen, jonka enemmistö luultavasti erottaisi puolueneuvoston ja valitseisi uuden, mieleisensä, sekä ehkä vielä asettaisi sosialistisenaattorien valittavaksi, joko oitis luopua senaatista tai erota puolueesta. Vanhan puolueneuvon jäsenet ja puoluekokouksen vähemmistö olisivat tietysti tästä kovin katkeroituneita. Pahimmassa tapauksessa voisivat he joukolla erota puolueesta ja perustaa itsenäisen järjestön. Niin olisi parin sosialistisenaattorin takia saatu puolue hajaantumaan kahteen sakkiin, jotka — kaikkien porvarien suureksi mielihyväksi — kiivaasti raivoisivat toisiansa vastaan.
Pelkän tuollaisen mahdollisuuden olemassaolon pitäisi jo selvästi osottaman, ettei tällaisessa asiassa voida jättää päätösvaltaa puolueneuvostolle, vaikka siihen kuinkakin luottaisimme. Emmekä voi velvottaakaan puolueneuvostoa, jonka erityisenä huolenpidon aiheena on juuri puolueen eheys, tehtäviin, joissa siitä voisi tulla puolueen hajottaja. Vaikka Oulun kokous olisi jättänytkin puolueneuvostolle tuollaisen päätösvallan, en luule, että neuvosto tällaisessa asiassa uskaltaisikaan päättävää sanaansa sanoa, milloin se vain arvaisi puolueessa toisen tai toisen aatesuunnan puolella olevan edes vankan ja kiihkeän vähemmistön. Epäilemättä silloin neuvosto puolueen eheyttä silmällä pitäessään katsoisi täytyvänsä vedota asiassa ylimääräiseen puoluekokoukseen — jonka kokoonkutsuminen voi monasti olla tarpeen pienemmissäkin asioissa. Niin johduttaisiin käytännössä sittenkin nykyisen päätöksen kannalle.
(Jatk.)[1]
Viime kesänä vietettiin Suomen nuorisoseuraliikkeen 25 vuotista juhlaa Etelä-Pohjanmaalla, tuossa seudussa, jossa, käyttääkseni kirjailija Santeri Alkion juhlapuheen sanoja »nyrkkivallan vallankumouksen» siemen kylvettiin, s. o. nuorisoseuraliike syntyi. Neljännesvuosisadan on siis nuorisoseuraliike vaikuttanut, neljännesvuosisadan aikana sen ajamien aatteiden ympärille joukkoja kokoontunut.
Tuo aika ei ole pitkäksi laskettava kansojen historiassa, mutta jonkun nuorisoliikkeen hyvät taikka huonot puolet ehtivät sinä aikana jo niin paljon paljastua, että me voimme jo senjälkeen antaa joko hyväksyvän lausunnon taikka hylkäävän tuomion.
Missään tapauksessa emme tässä tahdo astua syyttäjän sijalle, mutta mielipiteemme julkituomista ei kai senlaiseksi käsitettänekään. Sitäpaitsi löytyy useampia syitä jotka juuri nykyisin pakottavat asiasta kirjoittamaan.
Mainitaan niistä pari.
Edellämainitun juhlan yhteydessä pidettiin Suomen Nuorison Liiton yleinen kokous, jossa tehdyt päätökset monesta syystä eivät tyydytä itsetietoista nuorisoa ja jossa lausutuista mielipiteistä me voimme liiankin hyvin käsittää, että muutamat nuorisoseuraliikkeen johtajat eivät näillä kymmenluvuillakaan vielä tahtoisi rasittaa nuorisoa »yhteiskunnallisilla kysymyksillä», jotka heistä erään professoriksi nimitettävän herran sanojen mukaan ovat »ylen vaikeat». Toiseksi on muistettava se seikka, että Tampereella viime joulukuun aikana perustettiin yleinen »Suomen Sosialidemokratinen Nuorisoliitto».
Ennenkuin menemme pitemmälle, sanottakoon heti, että paljon on nuorisoseuraliike saanut maassamme hyvää aikaan. Iltamia, huveja, juhlia on pidetty, esitelmätilaisuuksia pantu toimeen, kirjallisuutta levitetty j. n. e., mainitsemattakaan niitä kokemuksia, joita käytännöllisissä toiminnoissa on saatu. Paljon lienee niitä, jotka nuorisoseuroissa ovat »ihanteensa» löytäneet. Mutta sitten astuukin jo meidän eteemme ankarana kysymys, puuttuuko nykyisestä nuorisoseuraliikkeestä jotakin, oliko mitään syytä perustaa uusi nuorisoliitto?
Jo se seikka, ett'ei se osa kansasta, jota meillä yleensä käsitetään »työväestön» nimellä, ole juuri nimeksikään liittynyt nuorisoseuroihin, on omiansa, joll'ei juuri suoranaisesti todistamaan nuorisoseuraliikkeen puutteellisuuksia, niin ainakin antamaan tarpeeksi epäilykselle tilaa siinä suhteessa. Kaupungeissa nuorisoseurojen jäseuluku on asukasmäärään nähden suhteellisesti kovin pieni ja seurojen iltamissa on tavallisesti melkoista vähemmän yleisöä kuin muitten seurojen tai yhdistyksien iltamissa. Jäsenet ovat »helpolla työllä» elävää väkeä. Maalaisnuorisoseurojen jäsenet ovat taas melkein poikkeuksetta maanomistajien poikia ja tyttäriä, lukuunottamatta pitäjäin »herrasväkeä». Torpparin lapset, piijat ja rengit, ne eivät ole useinkaan olleet seuran virkailijoita valitsemassa. Sellaiset eivät ole siis käsittäneet tuota »ihanteellista» päämäärää ja senvuoksi he ovat tarvinneet toisenlaisen »ohjelman».
Mutta, sanotaan nyt meikäläiselle, onhan nuorisoseuraliike rientänyt ajan mukana niinkuin kaikki muutkin liikkeet, vapaasti siellä saa nuoriso pyrkimyksiänsä toteuttaa. Täytynee myöntää, että — sanoissa ehkä ollaan silläkin taholla jo jotakuinkin pitkällä yhteiskunnallisten kysymysten ja vapaamielisyyden tiellä; mutta käytäntö puhuu toista kieltä. Tarpeettomien syytöksien varalta todisteltakoon väitettäni. Jo mainitussa nuorisoseurojen yleisessä kokouksessa keskusteltiin useista eri kysymyksistä. Emme voi tässä kajota kaikkiin niihin, vielä vähemmin eri lausunnoihin, jotka kyllä puhuisivat itse puolestansa nuorisoseuraliikkeen puutteellisuuksista. Mutta keskustelukysymystä »Nuorisoseurat yhteiskunnallisen sivistyksen levittäjinä» emme voi mitenkään sanoitta sivuuttaa.
Tämän kysymyksen alusti nuorisoseuraliikkeen tunnustettu etevä johtaja Santeri Alkio. Lyhyen, asiallisen esityksensä lopetti hän ponsiin, joista ensimäisessä huomautetaan, että nuorisoa on kasvatettava siihen käsitykseen, että »yhteiskunnan velvollisuus on pitää huolta jokaisen jäsenensä hyvinvoinnin mahdollisuudesta», mikä »laajennettu yhteiskunnallinen oikeus velvoittaa jokaista yhteiskunnan jäsentä työllään ja elämällään ansaitsemaan tämän oikeuden». Toinen ja kolmas ponsi olivat seuraavan sisältöiset:
»Elinkeinokilpailusta johtuva sorto on tuomittava veljeyteen perustuvan yhteiskunnallisen ihanteen suoranaisena vastakohtana.»
»Vastaisen aikakauden taloudellinen elämä on rakennettava sosialistiselle pohjalle, johon ihmiskunta on kasvatettava osuustoiminnallisten yhteisyritysten kautta ja välityksellä rauhallista kehitystietä».
Onko näissä ponsissa mitään liikaa? Jokainen tervejärkinen kansanneitonen ja -nuorukainen vastaa ehdottomasti, ettei niissä vähintäkään liikaa ole, mahdollisesti jotakin puuttuu. Mutta tiedättekö, mikä myrsky nousi useinmainitussa kokouksessa. Yhdeltä »huimasi päätä», toinen ei ymmärtänyt sosialismia, kolmas haukkui sitä syistä, jotka itseoikeutettuina seuraavat kapitalismia ja neljäs sanoi rehellisesti että »yhteiskunnallinen kysymys on siksi vaikea, että nuoriso ei kykene sitä ratkaisemaan.»
Meille alkaa selvitä vähän kerrallaan puutteellisuus toisensa jälkeen nykyisessä nuorisoseuraliikkeessä. Ja oikeastaan olivat nämä puutteellisuudet selvänä jo aikoja ennen, vaikkakin niitten pakottamana syntynyt Sosialidemokratinen Nuorisoliitto, kuten jo mainittiin, virallisesti vasta viime joulukuussa perustettiin.
Mitä tahtoo sitten Sosialidemokratinen Nuorisoliitto?
Liiton sääntöjen 2:n § alkaa näin: »Liiton tarkoituksena on tehdä selvää nuorisolle soialidemokratian periaatteista sekä itsekasvatuksen kautta kehittää ja kasvattaa kunnollisia taistelijoita yhteiskuntauudistajain riveihin». Siinä on lyhyesti lausuttu meidän nuorisoliittomme tarkoitus.
Kysyttekö, minkätähden nuorisolle pitää tehdä selvää sosialidemokratiasta? Ensiksi sentähden, että meidän nuorisomme ei tunne sitä, toiseksi sen vuoksi, ett'eivät »sivistyneet» sallikaan nuorison sitä tuntevan. Samat henkilöt, jotka pitävät esitelmiä sivistyksestä, asettelevat nuorisolle korkeita ihanteita ja joka hetki häikäisevät sitä loistavalla tulevaisuudella, itse asiassa levittelevät pauloja itsetietoisuuteen heräävän nuorison poluille. Me elämme nykyisin historian suurimman taistelun keskellä, taistelun, jossa ihmisyys ottaa itsellensä lopullisen maailmanvallan kullan ylitse. Sosialismin valossa, demokratian tietä nousee vihdoinkin ihminen ihmiseksi.
»Sosialismi ei ole», kuten eräs historiantutkija sanoo, »mikään yksinäinen puolueliike tai yhden kansanluokan liike, vaan mahtava kulttuurivirtaus, jolla on oma maailmankatsomuksensa ja siveysoppinsa, oma filosofiansa, talousoppinsa, historiansa, kirjallishistoriansa, vieläpä oma taiteensakin». Ja sen vuoksi täytyy nuorison tutustua siihen.
Nuorisolle ei saa lausua mielipiteitä siitä, onko sosialismi mahdotonta vai mahdollista. Ei ole enää kysymystä siitä. Keskustelu sosialismista rajoittuu vain aikaan, milloin se on toteutuva, milloin ihmiskunnan vapautuksen hetki lyö, milloin se ikiaikoja luvattu »nuorison tulevaisuus» on edessämme.
Porvarilliset nuorisoliikkeenajajat ovat luonnollisestikin eri mieltä asiassa. Mutta valveutunut nuoriso käsittää jo itse parhaiten, mihin suuntaan on kehitystä johdettava, jotta sen onnen aika lopultakin koittaisi. Kun nuorisolle puhutaan itsekasvatuksesta ja sivistyksestä ja samalla aikaa melkein suorastaan estetään nuorisoa tutustumasta suurimpiinkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, niin ei ole laisinkaan ihmeteltävää, että sosialidemokratinen nuorisoliitto on syntynyt.
Tässä on parasta huomauttaa, että huolimatta »punaisesta» nimestänsä, meidän liittomme ei tahdo orjuuttaa jäseniänsä. Sehän on juuri syntynyt siitä syystä, ett'ei entinen nuorisoseuraliike yksipuolisuutensa ja ahdasmielisyytensä vuoksi ole tyydyttänyt nuorisoa. Tarkoituksena ei ole tehdä sosialidemokratiasta nuorisolle uskonkappaletta. Tahdotaan vain antaa nuorisolle mahdollisimman suuri tilaisuus tutustua kaikkiin eri aatevirtauksiin ja kysymyksiin, olkootpa ne sitten henkisiä, valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia.
Helppo on tosin käsittää, minkätähden porvarillisella taholla aina selitetään, että nuorisoseuraliike on »sivistysliike» ja ett'ei nuoriso saa sekaantua politiikkaan, jolla viimeksimainitulla tarkotetaan sosialidemokratiaa. Meidänkin maamme »sivistysliikkeen» johtajat nim. näkevät kaikkialla sosialidemokratian mahtavana astuvan esille ja jos vielä nouseva sukupolvi, nuoruutensa kaikkivoittavalla innolla, astuu tuon aatteen palvelukseen, niin silloin piankin »vallankumouksen» hyökyaalto voi lyödä yli koko yhteiskunnan, joka senjälkeen joutuu pitämään huolta jäsentensä »hyvinvoinnin mahdollisuudesta». Ja tässä on porvarisieluille enemmän kuin tarpeeksi kalpenemisen syytä.
Mutta olkootpa vanhoillisten varoittavat selvitykset mitä laatua tahansa, niin kuitenkin me näemme nuorisomme vihdoinkin omin avuin lähtevän taivaltamaan tulevaisuuttansa kohden. Joukottain tulvii nuorisoa meidän liittoomme, jossa he saavat vapaasti tutkia ja tutustua suuriin yhteiskunnallisiin kysymyteiin. Ja tämä nuoriso, jolla on oman tutkimuksensa tulokset tietonansa ja köyhälistönsä kokemukset oppaana, on työssänsä täydellisesti onnistuva. Se on kerran sosialidemokratian avulla suorittava suuren yhteiskunnallisen vapaustaistelun.
Matti Autio.
Agraarikomitean maanvuokralakiehdotus, joka tässä numerossa lyhyesti on selostettu, kuuluu jätetyn armolliselle senaatille hiukan toisenlaisessa asussa kuin se ehdotus jota yllä on reposteltu. Jonkinlainen vuokra-aikaminimikin kuuluu herroilla nykyään ehdotuksessaan olevan yhdennellätoista hetkellä ilmestynyt. Siinä muodossa kun se tässä lehdessä esitetään, oli mainittu maanvuokralakiehdotus huhtikuun lopulla, kun pitkin maata haalitut »asiantuntijat» sitä tarkastivat.S. W.
i
Ignaz Auer. Ignaz Auerissa, jonka elämäntyön kuolema kuluvan huhtikuun 10 p:nä päätti, kadotti Saksan sosialidemokratia yhden etevimmistä työmiehistään. Hänessä menetti koko kansainvälinen sosialidemokratia paljon.
Ignaz Auer — »meidän Nazimme», kuten häntä puoluetoverien kesken kutsuttiin — oli entinen satulasepänkisälli Baierista, syntynyt huktikuun 19 p:nä 1846. Ensimäiset opinalkeensa oli hän saanut eräässä kehnossa baierilaisessa kyläkoulussa. Rautasella tahdolla, ankaralla työllä tuli hänestä se, mikä hän oli. Häntä ohjasi työssään luja uskollisuus köyhälistön asiaa kohtaan ja varma luottamus sen tulevaisuuteen. Se sisällinen lämpö, joka esiintyy kaikessa hänen puoluetoiminnassaan, antaa hänen työlleen erikoisen merkityksen. Hän saattoi musertaa vastustajansa purevalla, jopa karkeallakin ivalla, mutta kaiken takaa pisti esiin lämminsydäminen ihminen, joka taas tasotti antamansa haavat.
Ignaz Auer oli suuri ihmistuntija, hän osasi taidon oikein kohdella ja johtaa ihmisiä. Hän osasi järjestää ja johtaa, yhdistää ja sovittaa. Ja tämä olikin hänen vahvin puolensa. Jo kahdenkymmenenkahden vuotiaana, v. 1869, esiintyi hän ensi kertaa puhujana suurissa puoluekokouksissa Münchenissä ja Augsburgissa. Vuonna 1872 siirtyi hän Berliniin ryhtyen heti innokkaasti järjestämään ammattitovereitaan. Tähän aikaan käytiin paraillaan ankaraa taistelua eisenachilaisten (marxilaisten) ja lasallelaisten sosialidemokratisen kesken, mikä riita sitten v. 1875 Gothan kongressissa suureksi osaksi juuri Auerin vaikutuksesta sovittiin ja yhdyttiin yhdeksi sosialidemokratiseksi puolueeksi. Vuonna 1873 siirtyi Auer Dresdeniin sikäläisen puoluelehden toimitukseen, saaden siinä toimia melkein palkatta: rahaasiat olivat niin huonot, että Auerin täytyi suorittaa vankeudella eräs hänelle kunnianloukkauksesta tuomittu rahasakko. Oltuaan välillä puoluesihteerinä, asuen Hamburgissa, valittin Auer valtiopäiville 1877. Seuraavana vuonna toimitetuissa, valtiopäivien hajotuksen jälkeen tapahtuneissa kiihkeissä vaaleissa menetti hän kuitenkin heti piirinsä. Auer siirtyi v. 1877 berliniläisen puoluelehden, »Berliner Freie Pressen» (Vapaan Berlinin lehden) toimitukseen. Tämä tapahtui aikana, jolloin yllytys sosialidemokratiaa ja vanhaa keisaria vastaan tehtyjen attentaattien vuoksi oli kiihkeimmillään ja pahimpana juuri Berlinissä sekä berliniläistä puoluelehteä pidettiin pahimpana kansan kuumeen lietsojana. Vastaava toimittaja toisensa jälkeen sai vankeutta Auerin kirjotusten tähden, yksikin kokonaista kaksi vuotta. Ja sitten tuli v. 1878 n. k. sosialistilaki ja hävitti puolueen lehdet ja puoluejärjestöt. Berlin julistettiin »lisättyyn suojelustilaan» ja 67-sosialidemokratisen puolueen parasta miestä, niiden joukossa Auer, karkotettiin kaupungista.
Ignaz Auer aikoi Berlinistä karkotuksen jälkeen asettua Hamburgiin sikäläisen puoluelehden palvelukseen. Mutta valtiokansleri Bismarckin rautanen käsi ulottui tännekin; Auer karkotettiin perheineen kaupungista. Tällöin ryhtyi Auer alkuperäiseen ammattiinsa anoppinsa huonekaluliikkeessä Schwerinissä, asuen siellä vuoteen 1886. Sillä ajalla oli hän valtiopäivillä 1880 ja oli hän sitte edustajana kaikilla seuraavilla valtiopäivillä, lukuunottamatta valtiopäiviä 1881–84 ja 1887–1890, menipä vielä viimesissä tuimissa viime tammikuun vaaleissa läpi.
Ignaz Auerin toimintahaluinen luonne ei kuitenkaan tyytynyt työskentelyyn anoppinsa liikeapulaisena. Ensimäisen tilaisuuden tullessa siirtyi hän uudelleen rakkaan puolueensa palvelukseen, tullen v. 1886 erään työväenlehden toimitukseen Müncheniin. Samalla käytettiin häntä puolueen muissakin luottamustoimissa. Niinpä oli hän edustajana kahdessa salaa pidetyssä sosialistikongressissa Wydenissä ja Köpenhaminassa. Jälkimmäinen kongressi tuli kuitenkin tunnetuksi ja suuri joukko sen osanottajista, joiden joukossa olivat m. m. Auer ja Bebel, vangittiin ja tuomittiin toiset 9, toiset 6 kuukauden vankeuteen. Auer ja Bebel saivat luonnollisest kumpikin 9 kuukautta, jonka he sitten samaan aikaan istuivat Zwickaun vankilan ristikkojen takana. Vankilasta päästyään joutui Auer taas seuraavana vuonna 1888 Münchenissä Vollmarin ja eräiden muiden puoluetoverien kera syytteeseen samallaisesta asiasta, pelastaen kuitenkin siinä jutussa taitavan toimintansa kautta sekä itsensä että puoluetoverinsa syytteestä.
Ignaz Auerin terveydentila oli jo ennen vankilaan menoaan ollut murtunut ja siellä olon aikana oli se vielä paljon pahentunut. Hänet toimitettiinkiin sitten Sveitsiin, missä hän yhdessä puoluetoveri Fischerin kera kirjotti vainovuosien historian »10 vuoden perästä», joka sosialistipoikkeuslain ajan umpeenmentyä v. 1889 julkaistiin Lontoossa. Tässä teoksessa kuvataan klassillisella, selvällä tavalla ne julkeudet, joihin hallitsevat luokat sosialistikin turvissa olivat ryhtyneet sosialidemokratiaa vastaan. Kun sosialidemokratinen puolue sosialistikin päätyttyä taas rupesi julkisesti toimimaan, pitäen ensimäisen kongressinsa Hallessa, valittiin Auer puoluesihteeriksi ja sitten uudelleen ja uudelleen kaikissa puoluekokouksissa.
Ignaz Auer täytti ennen kaikkea myöskin hyvin paikkansa valtiopäivillä. Hänen etevä puhekykynsä ja laaja tietoisuutensa saivat sielläkin tunnustusta.
Ignaz Auer oli viimeisinä vuosina useissa tärkeissäkin kysymyksissä eri kannalla puolueen enemmistön kanssa. Se ei kuitenkaan estänyt puoluetovereita häntä kunnioittamasta. Viimeinen ja paras todiste siitä oli se kymmeniin tuhansiin nouseva joukko Berlinin järjestynyttä työväkeä, joka huhtikuun 14 päivänä surusaattona seurasi Ignaz Auerin ruumista haudalle. Haudalla piti August Bebel elämäkertapuheen; Viktor Adler tulkitsi itävaltalaisten puoluetoverien, Rosa Luxemburg venäläisten puoluetoverien ja Wiebaut hollantilaisten puoluetoverien tunteita puoluetoveri Ignaz Auerin kuoleman johdosta. Ja köyhälistön seppelkumpu peitti rakkaan Ignaz Auerin haudan.
Ignaz Auer on kuollut, mutta kansainvälinen sosialidemokratia säilyttää hänen muistonsa.
Tariffisopimukset. Saksan tilastollinen toimisto on julkaissut uuden sarjan julkaisujaan käsittelevä tariffisopimuksisia Saksassa. Tämä laaja 3-osainen teos käsittää selonteon 1600:sta sopimuksesta ja antaa erinomaisen valaisevan ja luotettavan kuvan tästä puolesta ammatillista työväen liikettä Saksassa. Vielä noin vuosikymmen sitten oli Saksassa vaan alkuja tariffisopimusten solmimiseen huomattavissa; v. 1906 arvioitiin niiden luku noin 4,000:ksi ja oli niiden kautta ainakin noin 700,000:nen työmiehen työolot järjestettyinä. Ennen kaikkia näyttävät tariffisopimukset kirjapaino- ja rakennustyön alalla olevan yleisiä. Suurissa tehtaissa työväellä sitävastoin tällaisia sopimuksia on harvoin.
Kansainvälinen toimisto yhteiskuntataloudellista kirjallisuutta varten on jo muutaman vuoden Berliinissä ollut toimimassa. Se julkaisee m. m. täydellisen luettelon kuukausittain uudesta ilmestyneestä erilaisesta yhteiskuntataloudellisesta kirjallisuudesta ja kirjoituksista. Jonkunlaisen kuvan tällaisen kirjallisuuden suunnattomasta määrästä antavat seuraavat luvut mainituissa luetteloista ilmoitetusta kirjallisuudesta.
| 1905 | 1906 | |
| Teoksia | 5,449 | 8,590 |
| Kirjoituksia | 7,077 | 10,848 |
| Yhteensä | 12,326 | 19,438 |
Enimmän kirjoittavat Saksalaiset joiden kirjoja ja kirjoituksia v. 1906:en luettelossa oli 9,455 kappaletta. Ranskalaiset ja Englantilaiset pääsevät tuskin kolmanteen osaan tästä. Suomenkielistä kirjallisuutta ei näytä ollenkaan mukaan otetun.
Ammatillinen työväenliike Espanjassa. Ammatillisen työväenliikkeen kehitystä Espanjassa estää suuressa määrässä teollisuuden hidas elpyminen, ainainen työttymyys, kansan sivistymättömyys (lukutaidottomuus) ja runsas siirtolaisuus. Tästä johtuu ettei Union General de Trabajodores, Espanjan sosialistinen ammattiliitto, ole oikein ottanut menestyäkseen. Siinä oli maaliskuussa 1900 kaikkiansa 69, osastoa ja niissä jäseniä 14,737. Tästä kuljettiin ilahuttavasti eteenpäin, niin että helmikuussa v. 1905 oli jo 373:ssä yhdistyksessä 56,905 jäsentä. Mutta nyt mentiin alaspäin. Lokakuussa samana vuonna oli jälellä ainoastaan 253 osastoa ja 34,537 jäsentä. Järjestöllä on hyvin heikko taloudellinen asema, sillä jäsenmaksut liitolle ovat keskimäärin ainoastaan 5 penniä neljännesvuodelta. Senpävuoksi ei tuon tuostakin puhkevia lakkoja voida useastikaan lopettaa voitolla, joka seikka taas puolestaan vaikuttaa rappeuttavasti ammattiyhdistysliikkeeseen. Vuonna 1905 oli maassa 141 lakkoa, joihin otti osaa 19,526 työläistä. Lakoista voitettiin 49, hävittiin 47 ja 37 loppui sovitteluilla. Ammattiyhdistysten vainoaminen täydentää vielä liikkeen rappeuttamista.
Sosialistinen Aikakauslehti ilmestyy tänä vuonna kerran kuussa 32-sivuisena ja maksaa Suomessa koko vuodelta 4 markkaa, puolelta vuodelta 2 markkaa; Venäjällä koko vuodelta 1 ruplan 50 kopekkaa, Amerikassa 1 dollarin ja muualla ulkomailla 5 markkaa. Tilauksia ottavat Suomessa vastaan postitoimistot, puoluelehtien konttorit, kirjakaupat sekä lukuisat asiamiehet; yksityiset tilaukset maaseudulla tapahtuvat paraiten postitoimistoissa.
Toimituksen sekä konttorin osote on Helsinki, Länsi-Heikinkatu 14. Konttorin telefooninumero on 56 37.
»Punaseen Viestiin» aijotuista kirjoituksista jäi valitettavasti hyvä osa pois, osaksi tilanahtauden takia ja suureksi osaksi sen vuoksi, että toimitus sai ne käsiinsä liian myöhään. Julkaisemme niistä osan tässä ja lähinnä seuraavissa ehtemme numeroissa. Tässä on niitä Eetu Salinin, Yrjö Sirolan ja Matti Aution kirjoitukset.
Toimitukselle saapunutta kirjallisuutta F. M. Dostojewski: Rikos ja rangaistus. 3 v. hinta 25 p. Satamatyömiesten osuuskunta.
[1*] »Punasen Viestin» toimitus kyllä kiristi parhaansa mukaan, mutta Eetu veli lähetti kirjoituksensa hieman liian myöhään, joten se »Punasen Viestin» toimittajien suureksi suruksi ei Viestiin ehtinyt. Mutta sitä kiitollisempi on »Sosialistisen Aikakauslehden» toimitus, saadessaan nyt täten tuoda tämän kirjoituksen julkisuuteen.
[2*] Tatu = Taavi Tainio, sosialistinen valtiopäivämies, Kössi = Kössi Koskinen, nykyään arvossa pidetty suomettarelainen.
[3*] Ne esitykset, joita tämä polemiikki koskee, ovat: A. Järvenpään kirjoitukset »Työmiehen» no:issa 77 ja 80, T. Tainion kirjoitus »Sosialistissa» viime vuoden 164 n:ssa ja N. R. af Ursinin Turussa pitämä puhe, julkaistu »Sosialistissa» tänä vuonna 85 ja 87 nroissa, sekä samalta mieheltä pieni hermostunut pätkä »Sosialistin» 94 n:ossa.
[1] Ks. kirjoituksen toinen osa lehden seuraavassa numerossa. MIA huom.