Julkaistu: maaliskuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 27, maaliskuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 73–102. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Hilja Pärssinen, Edvard Gylling, Janko Sakasoff. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Historian näkymätön käsi kirjoittaa Suomen yläluokkain silmien eteen tulikirjaimin: mene tekel, (sinä olet punnittu ja köykäiseksi havaittu!) Joka ei sitä uskonut silloin, kuin suurlakon laineiden vyöryessä yli maan toinen »kansanpuolueemme», suometarlainen, pisti pelokkaasti päänsä pensaaseen ja toinen, nuorsuomalais-perustuslaillinen, hätkähtää heittäydyttyään työväen jälkijoukoksi korjasi hedelmät hallitsijan avulla, hän sen nyt näkee. Mikään puolue ei tule maassa enemmistöksi. Ne, jotka jo luottamustoimia ja virkapaikkoja ajatuksissa ja puheissa keskenään jakelivat, saavatkin alkaa alusta. Heidän laskujensa yli veti todellisuus suuren ristin.
Sosialidemokratia ei ylvästellyt vaalien edellä. Se tiesi tosiasialliset esteensä: maan taloudellisen kehityksen alkuperäisen tilan ja kansan pitkäaikaisen pimeydessä pidon, johon valtapuolueiden rahalla ostettu häikäilemätön agitationi väärennyksineen ja uskontorummutuksineen vielä osaksi pystyi. Me ymmärsimme ja ymmärrämme yhä olevamme hapatus, joka ei vielä ole ennättänyt taikinaa läpäsemään, mutta joka kyllä kerran läpäsee. Emme odottaneet näiltä vaaleilta liikoja.
Tulokset ovat siksi meillekin yllätys, mutta iloinen yllätys. Ne antavat vallallaan, »sivistyksellään» ja rahoillaan pöyhkeileville muistutuksen, jonka luulisi tukkivan heidän suunsa. Ne ilmaisevat heille — mikseipä meillekin — selvääkin selvemmän tosiasian, että kansan pohjakerrokset, työtä tekevä köyhälistö, ovat liikkeessä enemmän kuin osattiin aavistaakaan. Seuduista, joissa ei luultu sosialidemokratian nimeäkään tunnettavan, piireistä, joihin virallinen agitationi tuskin oli sipaissutkaan, tulee tuhansia ääniä, ja yleensäkin kaikki osottaa, että luokkatietoisuus on selvempi kuin pintapuolisesti katsoen näytti, historian kokoomat vääryydet, kapitalismin kohentelemina, ovat tehneet tehtävänsä. Kansa valmistautuu niistä vapautumaan.
Me olemme siis suurin puolue. Ilkkuvalla ivalla koettavat hävinneiden puolueiden sanomalehtirakit räkyttää: nyt saitte, näyttäkää nyt, »tuulen pieksijät», mihin kykenette! Eivätkä he malta olla lisäämättä sitä, mitä mielensä ajattelee: voittonne on tappionne alku! He sanovat suoraan, että sosialidemokratien »rähisevä agitaattorijoukko» ei kykene »työhön», jolla he ymmärtävät »lainsäädännöksi» nimittämäänsä suunnattomien paperikasojen: armollisten esitysten, anomusten, eduskuntaesitysten, selontekojen ja mietintöjen loppumatonta ja tuloksetonta pohtimista. Ja me olemme samaa mieltä: tuo paperin ja painomusteen, ajan ja rahan tuhlaus, hedelmätön kielenpieksäminen, joka saa kantaa »parlamenttaarisen keskustelun» nimeä, on meille vastenmielinen silloin kuin sen tarkotuksena vain on viivyttää todellisia uudistuksia samalla kuin hirveällä touhulla annetaan kansan ymmärtää, että ollaan ankarassa »työssä». Ja kuitenkin on tuollainen nyt edessä eikä sosialidemokratia voi sitä estää, sillä se ei tule olemaan enemmistössä eikä siis tällä lainsäädäntökaudella voi toteuttaa ohjelmaansa, joka jo heti alusta sanottakoon vastapainoksi sille porvarillisten »positiiviselle työlle sosialidemokratiaa vastaan», joka jo on pantu alkuun agitaattorikoulutuksineen kansan pimittämiseksi ja diplomaattisine vehkeineen kulissien takana.
Porvarillisille tuottaa lohdutusta murheessa ja pirullista riemua häviössäkin se tieto, että he voivat ehkäistä kaikki luvatut reformit ja lykätä syyn sosialidemokratian niskaan. He näet aikovat — sen voi kaikesta nähdä — asettaa niin, että mitätön näennäinen lain uudesti kirjotus tulee sosialidemokratien tosiperäistä reformiehdotusta vastaan ja kun se sitten ehkä sosialidemokratian äänien kautta menee kumoon, toitottavat he ympäri maan teeskenneltyä surusanomaa, että sosialidemokratii »estivät» uudistuksen toteutumasta. Huoaten lisäävät he, että se tosin ei olisi ollut kovin perinpohjainen, mutta olisihan ollut »jotain» ja olisihan se »sitten toisten» voitu korjata j. n. e.
Tämä on kaikki jo heillä selvillä ja paistaa läpi heidän hapannutta harmia huonosti peittävästä irvistyksestään. Ja niinhän heidän anastajatoverinsa muissakin maissa ovat menetelleet meidän aateveljiämme kohtaan. Ei keksintö ole uusi. Eikä se meitä pelota. Ovathan meillä — ainakin toistaiseksi vielä — puhutun ja kirjotetun sanan mahtavat aseet, joilla voimine heidän vehkeensä paljastaa ja toisiin vaaleihin mennessä saada äänestävälle kansalle selväksi, ettei sillä puolinaisella valtakirjalla, jonka sosialidemokratia sai, vielä tehoisaan uudistustyöhön päästä. Se tosin osotti porvarispuolueiden reformiohjelmahumpuukin riittämättömyyden ja tulee pakottamaan vastapuolueet edes jossain kohdin myöntämään tosiperäisiä parannuksia, joka on suuremmoinen vaikutus sekin ja sosialidemokratian ansioluetteloon kieltämättä kuuluva. Mutta se jättää turmion päälähteen tukkimatta, kapitalistinen omistus- ja riistämisoikeus pysyvät entisellään, vaikkakin heikennettyinä.
Jos oli tämä vaali valtapuolueille varoittava »mene tekel», antoi se sosialidemokratiallekin terveellisen muistutuksen, jonka parhaiten voisi pukea vanhaan fraasiin: noblesse oblige, aateluus velvoittaa. Ei ylvästelyyn vaan vakavaan itsearvosteluun tämä velvoittaa. Menestyksestä, joka on liikettämme seurannut, näemme että suunta on oikea: periaatteellisesti puhdas, sovitteluihin eksymätön, leppymätön luokkataistelu! Sillä on siis pysyttävä. Mutta rivit sietävät kouluutusta. Meidän suuret joukkomme — yli kolmensadan tuhannen äänivaltaisen ja nuoret lisäksi! — ovat suureksi osaksi nopeasti koottua väkeä, maasta polkaistua vallankumouksen armeijaa, jolla on palava halu voittaa, ei taistelutarmostakaan ole puutetta, mutta jonka kykyä käyttää voiton hedelmää hyväkseen on kehitettävä. Kas siinä agitationin valistustoiminnalle tehtävää!
Sosialistinen kirjastomme on hyvällä alulla, sanomalehdistömme vaatii menestyksellä itselleen maan parhaan mainetta, puhujia on kouliintunut Hyvä on näillä toimeen käydä.
Mihin siis iskemme? — Kaikkeen! Mikä kullakin lähellä on, sitä parantakoon, lujittakoon!
Ensi kuussa on ammattiyhdistysten kokous, jonka on määrä koota ja lujittaa nämät järjestöt liikkeemme taloudelliseksi vankaksi perustaksi. Kunnallinen toiminta on monin paikoin — jo ilman kiihkeästi odotettua yleistä äänioikeuttakin — pantu menestyksellä alkuun. Osuuskunnat ja keskenäiset luottolaitokset tukekoot talouttamme. Kohotkoot talot aatteen tyyssijoiksi, levittäkööt lukusalit valistusta, kirjastot kehittäkööt tietoniekkoja, juttutuvat edistäkööt toveruudentunnetta, joka taisteluissa lujittuu, astukoon taidekin taisteluun, sanoin ja kuvin innostakoon mieliä, puhukoon se työväen teatterien ja kansan näyttämöjen kautta, kaikki kaikki voimat liikkeelle rakentamaan pohjaa!
Mille?
Vallankumoukselle!
Se sana se on sittenkin punanen vaate porvarishärän silmille. Sitä kun heiluttaa, raivostuu se ja puskee päänsä vaikka — seinään. Heilutetaan siis sitä. Mutta kaukana kevytmielisyys! Tuppeen tikarit ja brovningit laatikkoon, kivenlouhimoihin pommien dynamiitti! Nyt on kyseessä vakavampaa.
Kykenemmekö tekemään provokationin mahdottomaksi, voimmeko torjua kaikki »sen ruman tuliset juonet», jotka meitä vastaan tähdätään? Siitä on nyt kysymys. Sillä ei pienintäkään epäilystä ole siitä, etteivätkö vastustajamme tule käyttämään kaikkia keinoja meitä vastaan. Minkäänlainen moraali ei heitä sido, sen näimme jo tässä vaalitaistelussa. Valhe ja väärennys, persoonallinen panettelu ja häihäilemättömien skandaalihuhujen levittäminen on heille tavallista leikkiä. Piirtäkäämme muistimme tauluun alati säkenöiväksi Georg Brandesin lause: »ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, jonka kukkaroon kosketaan».
Sotatila on julistettu heidän taholtaan. Meiltä kysytään nyt sotakuntoa. Ja siihen kuuluu ehdoton järjestys, sivuhankkeet pois! Erimielisyydellä ei ole aikaa leikitellä. Selvittävä keskustelu, nopea päätös ja toimeen! Jokaisessa yksilössä tulkoot eläviksi sotilaan perusominaisuudet: pelottomuus, velvollisuuden täyttäminen ja itsenäinen alotekyky siinä, missä ei yhteistä päätöstä ole! Pikkumaisuus pois! Vanhain kaunain kalvaminen unohtukoon! Joka täyttää paikkansa, nauttikoon toverien luottamusta. Joka ei ole luottamuksen arvoinen, väistyköön toiseen paikkaan sitä ansaitsemaan. Erittäin tärkeätä on, että oikeat henkilöt ovat oikealla paikallaan. Se toteutuu kyllä, kun herkän itsehallintokoneisfon kautta käy toiminta ja kansanvaltaisuuden periaatteita noudatetaan.
Jos näin jatkamme, — ja jatkammehan! — niin voimme seuraavankin vaalintulokset saada vastustajillemme »mene tekeliksi», tätä tehoisammaksi.
Mutta itsellemme sanomme: noblesse oblige!
Ennen Bobrikovin aikoja ei meillä porvarien keskuudessa ollut muuta puoluemuodostuksen aihetta kuin kieliriita. N. s. päivälehteläisten kirjailija- ja taiteilijaryhmä, joka tahtoi edustaa porvarillista vapaamielisyyttä, oli näet vattiollisesti merkityksetön. Eikä kielikysymyskään ollut aikaansaanut kovin syvää halkeamaa omistavan luokan keskuudessa. Ainoastaan virkamiesryhmä ja kakskielisten kaupunkien ylempi porvaristo oli kielitukkanuotasta enemmän huvitettu, mutta suurin osa porvaristoa pysyi senkin suhteen välinpitämättömänä.
Bobrikoff viskasi sitte aivan uuden luun porvarillisten vallassaolijaimme kaluttavaksi. Se oli kysymys siitä, mitenkä piti suhtautua venäläistyttämis-yrityksiin.
Ensin joutuivat tuossa kysymyksessä kantaansa valkaisemaan korkeimmat kotimaiset virkaherrat. Niistä toiset pitivät viisaimpana myöntyväisyyspolitiikkaa, toiset puolustivat passivista vastarintaa. Edellisen suunnan etunenässä oli silloisten suomenmielisten johtaja Yrjö-Koskinen ja toisella puolella pääasiassa ruotsinmielisiä. Ja kun sitte muutkin porvarilliset alkoivat tässä ajan polttavassa kysymyksessä jakaantua kahteen vastakkaiseen leiriin, noudatti jakaantuminen tietysti itsestään suuressa määrin vanhan kielipuoluejaon rajoja. Ei kuitenkaan täydellisesti. Suomenmielisistä näet melkoinen osa, etunenässä päivälehteläisryhmä, asettui passivisen vastarinnan puolelle, ja päinvastoin taas ruotsinmielisistä virkaherroista moniaat taipuivat myöntyväisyyspolitiikkaan ja muuttuivat äkkiä »suomenmielisiksi».
Näin syntyivät »suomettarelaiset» ja »perustuslailliset». — Edellisille antoi Bobrikoff kaikki paremmat virat ja sai siten heistä mielistetyksi mieleisensä byrokratisen palveluskunnan. Jälkimäisiä hän taas ahdisteli, vaikka usein ihan turhanpäiten. Tämä ahdistelu ja kiivas suomettarelaisviha ne sitten pääasiassa kai pysyttivätkin perustuslaillisia perustuslaillisina, s. o. passivisen vastarinnan kannalla, johtivatpa joitakuita nuorempia »aktivisiinkin» vastustushommiin. Vaikka yleensä ei perustuslaillisilla olisi tainnut olla vastaansanomista, jos Bobrikoff ei kaupannut heille entistä valta-asemaansa takasin melkoisen myöntyväisyydenkin hinnasta.
Suomettarelaiset taas nauttiessaan ylhäistä suosiota ja vallan makeutta, liukuivat hyvää vauhtia myöntyväisyyden kaltevaa pintaa pitkin ja monasti unohtaen valtioviisautensakin, riensivät toimittamaan venäläiselle taantumukselle palveluksia, joiden »välttämättömyys isänmaan pelastamiseksi» ja joihin liittyvä »kansallinen kunnia tulevan historian lehdillä» nyt jälkeenpäin heistä itsestäänkin mahtanee jo näyttää enemmän kuin epäilyttävältä. Ja paha omatunto taisi heidän johtajillaan jo olla silloinkin, koska niin vimmatusti koettivat koko ajan kielirumpua pärryyttää. Jokainen ryssäläispalvelus oli suomettarelaisissa sanomalehdissä sitä ainoaa autuaaksi tekevää suomenmielisyyttä ja kansallismielisyyttä ja miltei kaikki vastustus »viikinkien häntyröimistä». Myönnettävä kuitenkin on toiselta puolen, ettei luonteeton nuorsuomalaisryhmä jaksanutkaan pysyä aivan vapaana tuollaisesta häntyröimisestä.
Tämä sortovuosien porvarillinen puoluejako levisi kiivaitten puoluekiistain vaikutuksesta verrattain laajalle ja syvälle kaikkiin omistavan luokan kerroksiin, vetipä luultavasti rajojensa sisäpuolelle jonkun verran työväenluokankin jäseniä. Mutta muuten olivat yhtälailla suomettarelaiset kuin perustuslaillisetkin aivan järjestymättömiä puolueita, joitten kannan määräsivät kulloinkin helsinkiläiset johtajapiirit ja sanomalehdet. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei näillä puolueilla ollut mitään määrättyä kantaa eikä ohjelmia, tahi ehkä voi paremmin sanoa: ne olivat kaikki samalla patriarkalisella poroporvarillisella edistyksenjarrutuskannalla, jota vanha säätyeduskuntakin aina oli edustanut. Valtiollisten äänioikeusolojenkin uudistusta, jota järjestynyt työväki alkoi yhä uhkaavammin vaatia, nuo porvarispuolueet nähtävästi aivan yksimielisesti kivenkovaan vastustivat, vaikka lopulta jokuset suomettarelaisherrat, etsien kansan suosiota puolueensa horjuvan aseman tueksi, tahtoivatkin näytellä tässä asiassa hitusen kansanvaltaisuutta silloin kun olivat varmat siitä, ettei uudistuksesta kumminkaan totta tule.
Tällaiset olivat nyt porvarien puolueet sortovuosien aikana.
Suurlakko sekotti sitte niiden meiningit aivan täydellisesti. Mahtoi se tulla porvareillemme odottamatta ja yllättämällä, kun se synnytti heidän keskuudessaan niin tavattoman hämmennyksen. Taisivat myös muistaa niitä edellisen kevään peloittavia äänioikeusmielenosotuksia. Ainakin täällä Helsingissä esiintyivät porvarispuolueitten johtajapiirit suurlakkoviikolla aivan kuin maapohja olisi ollut temmattu pois jalkain alta. Muutamassa päivässä harppasivat ne äänioikeus- ja eduskunta-asiassa sellaisen seitsemänpeninkulman-askeleen vasemmalle, ettei sitä ennen suurlakkoa kukaan olisi voinut kuvitella. Varsinkin suomettarelaiset. He näkivät senaattinsa kaatuvan ja koko valta-asemansa olevan tällä kertaa auttamattomasti hukassa, ja se seikka teki heistä kädenkäänteensä niin äärettömän innokkaita yleisen, yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan huutajia. Perustuslaillisten oli tietysti seurattava perässä, ja muutenkin he katsoivat voivansa tehdä sosialidemokratiselle puolueelle joitakin myönnytyksiä saadakseen vaan takasin hallitsevan asemansa ja korkeat virkapaikat, jotka he olivat jo luulleet miltei ainiaaksi menettäneensä. Sillä tavalla tuli eduskunnanuudistamiskysymys pääasiassa jo suurlakkoviikolla ratkaistuksi. Sen jälkeen oli sitte verrattain helppoa pakoittaa umpimutkaan joutuneita vallassaolijoita viemään tuo uudistus perille saakka, niinkuin viime talven ja kevään aikana tapahtuikin.
Nyt alkoi uusi aika porvarispuolueitten elämässä. Perustuslailliset olivat nyt vallassa ja suomettarelaiset intohimoisella vastustuskannalla. Nämä jälkimäiset ottivat tietysti ensimäiseksi esille vanhan valttinsa, kieli- ja rotukapulan, jota ryhtyivät huitomaan vimmalla sellaisella, ettei moista ole ennen tässä maassa kuultu eikä nähty. Seurauksena siitä on ainakin ollut se, että hätääntynyt nuorsuomalaisten ryhmä alkoi pian osoittaa itsenäistymisen oireita ja esiintyi eri puolueena, vaikkakin se tähän saakka on yleensä uskollisesti kannattanut yhteistä »perustuslaillista» hallitusta.
Mutta suomettarelaisten johtajasakki alkoi myös ajoissa valmistautua uuden eduskunnan vaaleihin. Se sakki ymmärsi, mikä meillä tästälähin valtiollisissa vaaleissa tulee olemaan hallitsevana kysymyksenä: ei laillisuus eikä laittomuus eikä vielä kielikysymyskään, vaan yhteiskunnallinen kysymys. Siis aivan uusi kysymys porvariemme politiikassa. Ja uusi oli myöskin oleva se kansanluokka, köyhälistöluokka, jonka ääni nyt tulisi vaaleissa ratkaisevasti vaikuttamaan.
Nämä seikat ottivat suomettarelaisjohtajat tarkasti lukuun menettelytapaansa määrätessään, sekä alkoivat sen mukaan oitis esiintyä jyrkkinä kansanvaltaisuuden ja yhteiskunnallisten uudistusten kannattajina. Tämä äkisti herännyt edistysharrastus saattoi heidän puoleltaan ainakin aluksi olla verrattain vilpitöntäkin, nim. eräältä kannalta katsottuna. Mitäpä näet tuolla johtavalla sakilla olisi oikeastaan ollut uudistuksiakaan vastaan? Siihenhän kuuluu miltei yksinomaan suuremmista pääomista irtonaisia kaupunkilaisherrasmiehiä, etupäässä sanomalehtimiehiä ja virkamiehiä, hyvä osa verrattain nuortakin väkeä. Valta heille on päätarkotus ja rotuvoitto ehkä toinen — vähän pienempi — päätarkotus, virat ja tulot mahdollisesti kolmas — niin ja nuo tarkotukset on saavutettava hinnasta mistä tahansa. No, nyt oli hintana kansanvaltaisuus ja se mahtoi noitten herrain silmissä olla verrattain helppo hinta.
Alussa he kuitenkin tekivät pahan laskuvirheen tuppautuessaan kaikin tavoin ystävyyteen ja yhteishommiin sosialidemokratisen puolueen kanssa. Muistamme kuinka noista kutsumattomista vieraista oli oikein vaikeata päästä eroon; niitä täytyi lopulta ihan ajamalla ajaa pois ennen kuin lähtivät. Mutta sitte ne lähtivät ja sen perästä ovat nuo omituiset ystävämme kyllä muistaneet kuuluttaa, miten kelvotonta väkeä ja »suurta humbugia» se meikäläinen sosialidemokratia oikein on. Mutta täten viisastuttuaan ryhtyivät suomettarelaisherrat sitä innokkaammin omin voimin kalastamaan köyhälistöluokan jäseniä. Varsinkin maalaisköyhälistöä, jonka merkityksen maamme valtiollisessa elämässä he ovat aivan oikein oivaltaneet ja jonka valistumattomimpain rivien keskuudessa heillä voineekin toistaiseksi olla jonkun verran menestymisen toivoa. Tätä varten olivat he ajoissa sepittäneet itselleen yksityiskohtaisen torppariohjelman, tosin puutteellisen ja aika kieron, mutta — sopivasti selitettynä — sentään mukiinnienevältä näyttävän. Ja muutenkin ovat he koko ajan koettaneet erityisesti maalaisköyhälistöä lupauksilla ja koreilla sanoilla hellitellä. Tässä menettelyssä on tosin suomettarelaisherroilla aina ollut tarjona se vaara, että heidän helmalapsensa, juuri maalaisköyhälistön lähimmät nylkijät, tilalliset, alkaisivat kyllästyä moisiin uskottomiin paimeniin ja lipua kynsistä pois. Mutta toistaiseksi on sentään heitäkin — monella eri tavalla — saatu hyvitettyä.
Viime syksynä, hetimiten Oulun sosialidemokratisen puoluekokouksen jälkeen, järjestivät sitte suomettarelaisherrat itselleen myös »puoluekokouksen — se ei tietystikään ollut mikään puolueen edustajakokous varsinaisessa merkityksessä, — ja saivat sen vahvistamaan »suomalaiselle puolueelle» tarkotuksenmukaisen ohjelman. Juuri »tarkoituksenmukaisuus» onkin tuon ohjelman silmiinpistävin ominaisuus. Venäjän taantumusta on siinä visusti varottu vierottamasta minkäänlaisilla tuntuvammilla »vaatimuksilla» eduskuntamme oikeuksien laajentamisesta; manttaalimiehiä on hyvitetty m. m. maaverojen, tientekorasitusten y. m. manttaalirasitusten poistamisella; pappeja ja niitten lampaita taas vaatimuksella, että uskonnonopetus on kouluissa säilytettävä; köyhälle kansalle luvataan (hieman epämääräinen) nouseva tuloverotus, (hieman rajoitettu) kunnallinen äänioikeus y. m.; erityisesti maalaisköyhälistölle uusi torpparilaki ja valtion sekä kuntain apua maan hankkimisessa; ja kieliohjelma on tietysti paras kaikista. Niin että sellaisen ohjelman pitäisi nyt kelvata kelle tahansa, — ovat kai tuumineet sen viisaat laatijat.
Mutta toisillakin porvaripuolueilla on nyt jo ohjelmansa. Niille tuli kiire niillekin ennättää heti — suomettarelaisten perässä, niinkuin ne yleensäkin näyttävät vaalivalmistuksissaan kulkeneen. Niitten ohjelmat eivät kuitenkaan ole läheskään niin yksityiskohtaisia eikä niin jyrkkiä kuin suomettarelaisten. Varsinkin »ruotsalaisen kansanpuolueen» ohjelma on aivan mitätön ja väritön. Se ei ilmaise selvästi mitään muuta kuin puolueen kielikannan, ilmeisesti siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tämän osaksi äärimmäis-vanhoillisia, osaksi enemmän tai vähemmän vapaamielisiä aineksia käsittävän puolueen keskuudessa ole nykyään yhteistä kantaa missään yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Epämääräinen on yleensä myöskin nuorsuomalaisten ohjelma. Siinä on nähtävästi tahdottu ilmaista porvarillisen liberalismin kanta sellaisena kuin se muualla maailmassa oli muodissa parikymmentä vuotta sitte, ei sen vanhoillisempana eikä sen radikaalisempana. Sellainen kanta vastanneekin yleensä nuorsuomalaisten kaupunkilaisherrain sosialista aatesuuntaa. Sikäli nim. kuin heidän suhteensa voi vielä mistään määrätystä aatesuunnasta puhua. Sillä nuorsuomalaisten ohjelmassa niinkuin yleensä kaikissa heidän politisissa kannunvalamisissaan on nyt luonteenomaisimpana leimana vanhoilla fraaseilla ratsasteleva valtiollinen kypsymättömyys.
Nämä kolme puoluetta muodostivat nyt meidän porvariemme pääryhmityksen tämän vuoden vaaleissa. Niitten ohella ei kuitenkaan saa unohtaa niitä kahta vasta hiljattain syntynyttä erikoiseturyhmää, »Tasaisen yhteiskunnallisen kehityksen järjestöä» ja »Suomen maalaisväestön liittoa», jotka myöskin esiintyivät näissä vaaleissa itsenäisinä vaaliliittoina. Ne tosin näyttävät vielä nykyään olevan aivan keskeneräisiä muunnosilmiöitä ja mahdollista onkin, etteivät ne näissä vaaleissa jaksa kohota yllämainittujen pääryhmien tasalle. Mutta ne ovat kuitenkin siinä suhteessa hyvin merkittäviä ilmiöitä, että ne edustavat aivan uutta kehitysperiaatetta maamme porvarillisen puoluemuodostuksen historiassa. Siitä tarkemmin alempana. Tässä mainittakoon, että »tasaisiin», jotka ovat meillä selvimmin julkisuudessa lausuneet ilmi puhtaasti vanhoillisen sosialipolitisen kaiman, kuulunee etupäässä kaupunkilaisliikkeenharjoittajia ruotsalaisen ja nuorsuomalaisen puolueen liepeiltä. Maalaisliitto taas kalastanee sekä nuorsuomalaisia että suomettarelaisia tilallisia. Sen nykyinen ohjelmakin on kyhätty pääasiassa poimimalla kokoon vanhoillisimmat kohdat suomettarelaisten ja nuorsuomalaisten ohjelmista.
Muut porvarilliset pikkuryhmät, kuten »radikaaliset», erilaiset »kristilliset», y. m. ovat ilmeisesti niin heikkoja, ettei niitä kannata tässä ottaa lukuun.
Tämänkaltaisena esiintyy nyt maamme porvarillinen puoluemuodostus tämän vuoden vaalien vaiheilla. Kun katselemme sitä kokonaisuudessaan ja vertaamme asiantilaan vuosi takaperin, huomaamme siinä kyllä paljon uudenaikaista kehitystä tapahtuneen. Yhteiskunnallinen kysymys on noussut kuin maan alta ja astunut sangen huomattavalle, sijalle Se merkitsee meillä nykyaikaisen realipolitikan alkua.
Tosin vasta vain alkua. Sillä, kuten olemme nähneet, ei yhteiskunnallisen kysymyksen esiintyminen ole meillä vielä ennättänyt huomattavammassa määrässä murtaa rikki vanhan sortovuosina kehittyneen porvarillisen puoluemuodostuksen rajoja. Puolueitten ohjelmat ovat kyllä muuttuneet — »syntyneet» tai »muuttuneet», se on tässä aivan sama asia, — mutta puolueitten henkilöainekset eivät näytä sanottavasti muuttuneen. Ne henkilöt, joita nykyään välmehtii suomettarelaisten verrattain jyrkän edistysohjelman ympärillä, ne ovat ilmeisesti ihan niitä samoja, joista suurin osa vuosi pari takaperin edusti piintyneintä vanhoillisuutta. Samoin jossain määrin myös nuorsuomalaisessa puolueessa. Kuinka se on selitettävissä? Onko noitten puolueitten sisällä todellakin nyt äkkiä tapahtunut sellainen yleinen »kääntyminen»? Se olisi oikea vuosisataisihme — ja ihmeitä ei nyt enään meidän päivinämme tapahdu. Irtonaiset kaupunkilaisherrat voivat kyllä vaihtaa sosialipolitista kantaa useammin kuin nuttuaan aina tilaisuuden ja tuulten mukaan, ja sen voi meillä nytkin käsittää tapahtuneen. Mutta mitä tuntuu meillä suomettarelaisessa enemmän kuin nuorsuomalaisessakaan puolueessa noitten kaupunkitaisherrain joukko, kun jäsenlukua kysytään? Ei juuri mitään tai ainakin hyvin vähän. Valtava enemmistö on maalaisia, tilallista talonpoikaisväestöä. Niin ja nämä talonpojat ne vaihtavat harvoin nuttuaankaan, mutta vielä sadoin kerroin harvemmin valtiollisia mielipiteitään.
Tähän voidaan sanoa, ettei noilla maalaisilla yleensä tätä ennen ollutkaan mitään selviä sosialipolitisia mielipiteitä, joita niitten nyt olisi tarvinnut muuttaa. Siinä on sen verran perää, että tilallistalonpojat ovat epäilemättä olleet sosialipolitisesti kaikkein valistumattominta väkeä maassamme, ja sitä ne ovat vieläkin. Mutta siitä huolimatta on siinä väessä kokonaisuudessaan katsottuna kyllä aina ollut vankka, piintynyt, luokkatietoinen vanhoillisuuden henki. Ja on varmaan vielä tänäpäivänäkin. Se väki ei ole tässä viime vuoden mylläkässä muuttanut kantaansa ja tuskin tulee kymmeniin vuosiin muuttamaan. Joka sitä väkeä yleensä vähänkään tuntee, se myös tietää tämän todeksi. Ja vanhan talonpoikaissäädyn asiakirjat todistavat kumoamattomasi samaa, niin suuresti kuin tuo arvoisa sääty lienee yleensä päätöksissään ollutkin »herrain» johdettavana.
Nuo manttaalimiehet eivät ole kerinneet vielä nostaa päätään, — niinkuin ne ainakin ovat huonoja kerkiämään. Ne kulkevat vielä näissä vaaleissa herrain perässä, vaikka jo silminnähtävästi vastahakoisina. Siinä juuri onkin meidän nykyisen porvarillisen puolue-elämän kuvaavimpia kypsymättömyyden piirteitä, että joka ainoassa puolueessa pieni kaupunkilainen herrassakki kokonaan määrää menettelyn ja ohjelman, vaikka puolueitten suurena enemmistönä on maalaiset. Herrat vetävät »moukkiaan» nenästä ja moukat ovat tähän asti yleensä pitäneet suunsa kiini. Ja sillä tavalla nähtävästi nyt näissä vaaleissa äänestetään. Talonpojat äänestävät happamen näköisinä »suomalaisuuden asian», »kristillisyyden», »laillisuuden» tai jonkun muun samallaisen hyvekorun hyväksi, toisin sanoen äänestävät herroja valtiopäiville eivätkä kysy, mitä ne siellä heidän edukseen tulevat tekemään. Tuumivat kai, että kun tästä nyt saisi päiväpalkakseen nuo vapautukset manttaalirasituksista — muutahan heille ei ole luvattukaan.
Maalaisliitto on epäilemättä selvänä oireena siitä, että itsenäinen talonpoikaispuolue tekee syntymistä. »Herrat» saivat vain tuonkin homman sotkettua, niin ettei ole sanottua, tokko tästä nykyisestä maalaisliitosta koskaan tulee oikeata ehjää vanhoillisen maahengen edustajaa. Ei tainnut myös suomettarelaisten viime syksyisessä ohjelmansepustamiskokouksessa olla niin aivan helppoa saada eräitä joukkoon erehtyneitä maalaisia vaijeten kuuntelemaan ja hyväksymään, — vaikka sitä varten lie kyllä tehty tarpeellisia valmistelemisia ja järjestelemisiä. Ensi kerralla on se oleva vielä paljoa vaikeampaa.
Onko siitä todella syntyvä itsenäinen maalaispuolue vai ei, sitä nyt ei tarvitse lähteä ennustelemaan. Sen verran ainakin on mielestäni joka tapauksessa varmaa, että noiden manttaalimiesten yhteisten etujen merkitys on jo seuraavissa vaaleissa oleva paljon tuntuvampi kuin nyt on ollut asianlaita, ja että siis siltä taholta on tuleva vahva annos lisää vanhoillisuutta maamme porvarilliseen puolue-elämään.
Jos ei synny itsenäistä maalaispuoluetta, niin ainakin täytyy sen herraspuolueen, joka tahtoo saada manttaalimiehet mukaansa, suuresti tarkistaa nykyistä ohjelmaansa, oli se mikä tahansa. Suomettarelaiset, jotka tätä nykyä esiintyvät ennen muita maalaisjussien edustajina ja joilta ei ainakaan halua puutu pitää sitä joukkoa nuotassaan viimeseen asti, saavat varmaan ponnistaa täysin voimin siinä onnistuakseen. Sillä heidän ohjelmansa on nykyisessä muodossansa tähän tarkoitukseen aivan mahdoton. Se täytyy kirjottaa kokonaan uudestaan (vaikka tosin sekin on vaikeaa). Ennen kaikkea kunnallista äänioikeutta ja veroitusuudistusta koskevat kohdat ovat perinpohjin muutettavat Esim. näin: »Verotusuudistus: — manttaalirasitukset pois! — Kunnallinen äänioikeus: — epäkohtia lienee erinäisissä kaupungeissa ja niitten korjaamista voi harkita; mutta maalla on hyvä, niinkuin nykyään on.» Muuten siitä tuskin hyvä tulee.
Siis silmät maaseudulle, herrat porvarit!
En tahdo erityisesti muissakaan suhteissa ennustaa maamme porvarillisen puoluemuodostuksen vastaista historiaa (vaikka ei ennustamista sen vuoksi ole hyljeksittävä, että monet ennustavat väärin). Mahdollisuuksiahan on paljon. Alulta sen verran nyt näkee jokainen, että mahdollisimpia noista monista mahdollisuuksista on kaikkien suurempain suomenmielisten porvarisryhmien — ainakin niitten nykyisten pääainesten — yhtyminen. Siis suomettarelaisten ja nuorsuomalaisten (sekä nykyisten maalaisliittolaisten) yhtyminen tavallisen keskustaohjelman pohjalle. Sillä: fraasit — esim. »laillisuus»-fraasit — katoavat pian politisesta elämästämme, ja kielikysymys menettää ennen pitkää kärkensä. Nim. heti kun ruotsikot ovat kadottaneet valta-asemansa — ja siihen ei kai mene monia vuosia. — Mikä silloin enää erottaa suomettarelaisia ja nuorsuomalaisia johtajasakkeja? Ei mikään. Ei nuorsuomalaiset viitsi kannattaa viikinkejä silloin kun niillä ei enää ole mainittavampaa valtiollista merkitystä — toisin sanoen: mitään antamista.
Niin. Kielikysymyksen tulevaisuus on kai auttamattomasti suomettarelaisten nykyisessä ohjelmassa. Entä valtiomuotokysymys? Sillä alalla se ratkaistaan kai kielikysymyskin lopullisesti. Aluksi nähtävästi se jalo matelemiskilpailu Venäjän taantumuksen edessä viikinkien ja suomettarelaisten kesken, josta korkeimpia tuloksia tähän asti ovat olleet suomettarelaisten Voima-ilmiannot ja Mecheliniläis-senaatin määräykset venäläisten pakolaisten ahdistelemisesta, se kilpailu tulee edelleen jatkumaan. Ilmeisesti siinä viikingit ovat tällä kertaa etevämpiä. Heillä on relatsioninsa korkeitten puoli- ja täysvenäläisten piirien kanssa, ja vahingosta viisastuneina he kyllä nyt käyttävät kaikki keinonsa Pietarissa, semminkin kun heillä ei täällä ole eduskunnasta mitään turvaa. Mutta aikanaan he sortuvat — viimestään yhdessä Venäjän mustansotnian kera. Ja silloin ovat suomettarelaiset, jotka nykyään eivät vähääkään luota muihin kuin rakkaan Plehwe-vainajan aatteisiin ja seuraajiin, he ovat silloin tietysti taas hirveän isänmaallisia, jopa vallankumouksellisiakin. Niin, ja silloin on ratkaistu sekä valtiomuotokysymys että kielikysymys.
Porvarisradikaaleilla ei toistaiseksi näytä hyvässä isänmaassamme olevan asuinsijaa. Jos emme ota lukuun eräitä kymmeniä helsinkiläisiä ruotsiapuhuvia ja surunvoittoisesti estetiseeraavia herrasmiehiä näyttää koko porvarillisen radikalismin käsite olevan meillä aivan tuntematon. Ja taitaa tuntemattomana pysyä vielä pitkät ajat, jollei ihan ihmeitä tapahdu.
Yhtä vähän on silminnähtävästi menestymisen toiveita niillä tilapäisillä työväen hajotuskoplilla, joita siellä täällä on koetettu synnyttää milloin suorastaan jonkin porvarispuolueen pääkortteerin alotteesta, milloin taas jonkin teosofisen utopistin tai jonkin vähämielisen hulluttelijan toimesta.
Muuten, kuten tiedämme, kaikki nykyiset porvarispuolueemme ovat suurimmaksi osaksi vielä aivan järjestymättömiä. Kaikki ne elävät suuressa määrin tilapäisen kannatuksen epävakaalla pohjalla, ja ovat sen vuoksi alituisille muuttelemisille alttiina. Ensi vaaleissa kolmen vuoden päästä niillä luultavasti jo kaikilla on paljon varmemmat ääriviivansa, vaikka, kuten nyt olen tahtonut viitata, nuo viivat silloin eivät todennäköisesti enää joka paikassa seuraa samoja rajoja kuin nykyään.
Pitäkäämme me vain selvänä se valtaraja joka erottaa kaikki nuo anastajaluokan puolueryhmät köyhälistöluokan puolueesta.
O. W. K.
Nyt voimassa oleva maanvuokralakimme perustuu suuremmaksi osaksi 1734 vuoden lain n. s. Maakaareen. Muutamissa kohdin muutettuna enemmän maanomistajille suotuisaan ja, aiheettomasti kyllä, nimellä: Uusi maanvuokralaki astui se kuten tunnettu voimaan 1 p:stä tammikuuta 1904.
Näinkin lyhyellä olemassaoloajallaan on se jo kyllin näyttäytynyt soveltumattomaksi nykyiseen yhteiskunta — ja eritoten vuokraolojen taloudelliseen kehitykseen. Sitä uusittaessa otaksuttiin kai sillä voitavan vetää rajapiirteet maatyöläisten ja erittäin suurilukuisen torpparistomme yhteiskuntakehitykselle, mutta olemassaoloajallaan on se osoittautunut tekeleeksi, jossa ei ole noudatettu yhteiskuntakehityksen johtavia periaatteita. Uuden vuokralain vaatimus näin lyhyen ajan perästä antaa epäämättömän todisteen siitä, että pohjakerrokset myöskin ovat määräävä tekijä yhteiskuntakehityksessä, jotka mainitussa muka vuokralaissa on jätetty suurimmaksi osaksi huomioon ottamatta.
Vuokramaksun määrääminen muun muassa on voimassa olevassa vuokralaissa hyvin ylimalkaisesti ja yksipuolisesti määrätty, jättäen täten laajan vaikutusalan isäntien ja heidän lakimiestensä mielivaltaiselle tulkitsemiselle. Tampereen torppari kokouksen päätöksien perusteella laadittavaksi tarkoitetun maanvuokralain pitäsi näin ollen omata vallan erillaisen vuokramaksun perusteen kuin nykyinen voimassaoleva säädös, jossa vuokramaksun suuruus ja ehdot ilman mitään määräävää perustetta on yksinomaan maanomistajan itsensä määrättävissä.
Uudessa maanvuokralaissa tulisi ilmetä määräävä suhde maan tuottamasta pääomatulosta syntyneen koron ja maksettavan vuokran välillä. Edellinen muodostaisi jälkimmäisen, sillä jos niin ei ole laita, on vuokramaksu määrätty enemmän taikka vähemmän mielivaltaisesti, ilman määräävää perustetta. Tuon esitetyn perusteen pohjalla johdonmukaisesti seisoo juuri voimassa oleva kansainvälinen rahatalouskin, siis yhtä johdonmukaista ja oikeutettua on ulottaa sama määräävä suhde samaisen työnarvon mittariksi, ilmeni se millä toimialalla tahansa.
Maasta saatu vuotuinen tulo on pidettävä siinä pääomana, josta vuokran muodossa maksetaan enintäin 6 pros. korkoa.
Tuo ei edellytä sitä, että joka vuotisen tulomäärän perusteella, joka suinkaan ei ole paikallaan pysyvä suhde, riippuen erillaisesta vuodentulosta, maan tuotantokyvyn nousemisesta ja laskemisesta, korko — vuokra — vaihtelisi suuruudeltaan. Nimen omaanhan sanotaan Tampereen torpparikokouksen päätöksissä:
»Vuokramaksu määrättäköön vuokrasopimusta tehtäessä koko vuokrakaudeksi kerta kaikkiaan.»
Maasta saatu vuotuinen tulo on pidettävä siinä pääomana j. n. e., edellyttää maan tuotantokykyä, jonka perusteella pysyväinen, koko vuokrakauden voimassa oleva vuokra (korko) määrätään, vuokrasopimusta laadittaessa. Silloisen, vuokrasopimusta tehtäessä vallitsevan, maan tuotantokyvyn perusteella määrätään sen tuottama korko koko vuokrakauden pysyväksi vuotuiseksi vuokraksi.
Siltä varalta, että esim. liikepaikkojen, rautateiden, meijerien, kaupungin y. m. läheisyys vaikuttaa sen, että vuokratila on tuottavampi kuin tuotantokyvyltään yhtäläinen tila jossakin syrjäisessä paikassa, kaukana liikekeskuksista. On varalta koron suuruus jätettävä vuokralautakuntien määrättäväksi vallitsevien suhteiden perusteella 2:ta 6:en pros. asti. Esim. liikepaikan lähettyvillä oleva vuokraaja maksaa 6 pros. vuokraa yhtä helposti kuin etäämmällä oleva vuokraaja 4 pros.
Itse vuokramaksun peruste selviää esimerkillä.
Vuokrattava tila, joka käsitti yhteensä 10 hehtaarin alaa peltoa ja aroja, tuotti, kuin viljat, rehut y. m. rahaksi arvioitiin, keskimäärin 1,000 markan vuotuisen tulon, siis 100 mk. hehtaarin alalta. Otaksukaamme nyt, että vuokralautakunta, esittämämme perusteen mukaan arvioi tilan viljelysmaat 3 jyvän maaksi, olisi siis 100 mk. vuotuisen tulon hehtaarinalalta tuottava maa on 3 jyvän maata, 150 mk. tuottava 41⁄2 jyvän 200 mk. vuotuisen tulon tuottava 6 jyvän maata j. n. e. Olettakaamme lisäksi, että tila sijaitsee edullisella paikalla, josta syystä vuokralautakunta määrää siitä maksettavaksi korkeimman sallitun koron (vuokran) 6 pros. Näin ollen maksetaan siitä vuokran muodossa korkoa 6 mk. hehtaarin alalta, tahi koko tilalta (10 ha) 60 markkaa.
Jos samaisen tilan tuotantokyky vuokrasopimusta tehtäessä olisi ollut 150 mk. hehtaarin alalta, olisi vuokralautakunta arvioinut sen 41⁄2 jyvän maaksi, jolloin vuotuinen korko (vuokra) olisi tehnyt 9 mk. hehtaarin alalta.
Tilalta (10 hehtaarilta) maksettaisi vuotuista vuokraa jos tila olisi arvioitu:
| 2 | jyvän | maaksi | 40:– | Markka. |
| 21⁄2 | » | » | 50:– | » |
| 3 | » | » | 60:– | » |
| 4 | » | » | 80:– | » |
| 6 | » | » | 120:– | » |
| 10 | » | » | 200:– | » |
Tuon ylläolevan perusteen mukaan maksetaan esim. 5 jyvän maaksi arvatusta 10 mk. vuotuista vuokraa hehtaarin alalta, j. n. e.
Jyvitys on perusteena, joka vastaan tilan tuotantokyvyn, toisin sanoen määrää korkoa maksettavan pääomatulon suuruuden. Edellä esittämämme perusteen mukaan muodostaa täten keskimäärin 1⁄16 osa tilan tuotannosta vuotuisen vuokran. Tämän ohella mainittakoon vertailun vuoksi, että kruununmetsätorpista maksettava vuokra vaihtelee 1⁄4 ja 1⁄14 osan välillä tilojen vuotuisesta tuotannosta.
Vuokraajan nautintooikeutta metsäpalstaan tahi osuutta yhteismetsään ei ole erikoisesti verotettava, sillä siitä käytetyt tarveaineet, kuten haot, aidakset ja rakennusaineet häytetään vuokratilan hyväksi, samaten polttopuut, jos niiksi käytetään rytöpuita ja säännöllisen metsän harvennusjärjestelemän tuotteita y. m. viallisia ja kelpaamattomia puita, palkitsee luonto tässä tapauksessa monin kerroin arvokkaimpien puiden kasvussa ja järjestetyssä metsänhoidossa siitä vuotuisesti otetut tarpeet ja siksi toisekseen on yleisoikeudellisien periaatteiden mukaan vuokraajalla lähin nautintooikeus vuokratilaa seuraavan inetsäosuuden luonnontuotteihin kuin maanomistajalla, joka tavalla tai toisella, mutta joka tapauksessa pienen murto-osan kansasta laatimien anastuslakien perusteella on ottanut itselleen yksityisomistusoikeuden kansan yhteisomaisuuteen.
Maanarvioiminen, jyvitys on vuokralautakunnan täydellisimpiä tehtäviä ja tulee se käyttämään siinä vuokrattavan tilan lähettyvillä asuneita ja tilan tuotantokyvyn tuntevien henkilöiden tiedonantoja apunaan. Edelleen tulee vuokralautakunnan ottaa lukuun maanlaatu, sen riippuvaisuus hallaista, sen vesiperäisyys ja maantieteellinen asema, sanalla sanoen arvioida tila vuokrasopimusta laadittaessa niiden vallitsevien suhteiden perusteella, mitkä silloin määräävät tilan arvon sen tuotantokykyyn nähden yllä esitettyjen johtavien syiden pohjalla.
Lopuksi olkoon mainittuna, että tähänastisien vuokraolojen suhdattomuus itseppä kruunun maillakin ja sitä suuremmassa määrässä yksityisten omistamilla tiloilla, niiden korkea vuokramaksu, vuokraoikeuden menettäminen yhdestä tai toisesta pikkuseikasta ja vuokran korotus tahi häätö tilan tuotantokyvyn kohottamisen seurauksena, on aiheuttanut laajassa torpparistossa poispyrkiviä liikkeitä nykyisen vuokralain alaisuudesta. Herrat ovat käsillä oleviin keinoihin turvautuen antautuneet itsenäisien pientilojen kuolettavan velkataakan alle, paremman puutteessa nimittäin ja useat tietämättömyydessään ovat aikeessa niiksi ruveta. Ja tämän he tekevät juuri nyt kun porvaripuolueet kohdistavat koko yhteiskunnalliset parannuspyrkimyksensä maan yksityisomistusoikeuden säilyttämiseksi, hyvin tietäen sillä menettävänsä luokkaeduistaan kaikkein vähemmän. Uudesti järjestetyt maanvuokrasuhteet kumminkin varmasti hävittävät halun itsenäisen pieniviljelijän avuttomaan tilaan antautumasta. Siitä syystä on tilattomien ja torpparien yhtenä miehenä taisteltava perinnöllisen vuokraoikeuden saavuttamiseksi.
Aatto Sirén.
Suurta melua ovat vastapuoluelaisemme pitäneet hyväksymistämme Oulun puoluekokouksen kieli- ja kansallisuuskysymysponsista. Ne on leimattu niin »kurjiksi», ettemme muka kykenisi niitä puolustamaan. On tahdottu solvata meitä siitä, että muka olisimme niin »löyhiä» ja »venyviä», että venäläinen ja ruotsalainen kieli leväperäisyytemme vuoksi pääsisivät maahamme tunkeutumaan. Sietääpä siis kerta tätä asiaa valaista ja paljastaa vastustajien salakavalat valheet.
On kansallamme hyvin katkerassa muistossa ne erilaiset sorron muodot, joilla täällä on valtaa vailla olevia kansanluokkia rasitettu. Yksi noista on ollut kielellinen sorto. Sen hajottajina ovat esiintyneet ruotsalaiset virkamiehemme, ruotsinkielinen aatelisto ja porvaristo. Estämällä suomalaisen kansanaineksen omalla äidinkielellään saamasta sivistystä, on hidastutettu kansamme vaurastumista itsetietoisuuteen ja ovat siten vallassaolijat pitkittäneet etuoikeuksiin ja luokkalakeihin perustuvaa valta-asemaansa.
Niin pian kuin venäläinen mieli- ja virkavalta on onnistunut tai onnistuu maassamme saamaan jalansijaa, niin pian se myös käyttää välikappaleenaan kielellistä sortoa, voidaksensa näkyväisen kielirajan ja sitä tukevan väkivallan avulla ottaa vallan muutamien harvojen Venäjän byrokraatti-hallituksen edustajain käsiin.
Näemme siis että kielellinen sorto on erinomainen ase kapitalistisen luokkavaltion sorron välineenä. Näemme sitä tuijotettavan valtiollisten ja taloudellisten pyyteiden palvelukseen. Ja kansa, joka ei kykene kielellistä sortoa vastustamaan, ei myöskään jaksa taistella valtiollisten ja taloudellisten oikeuksiensa puolesta.
Jo itsessään sosialidemokratia herättää ja jäljestää kansan taisteluun kaikkea sortoa vastaan — siis kielellistäkin. Ja sitäpaitsi, kuten se puolustaa yksilön oikeuksia työhön, työn tuloksiin, vapauteen, niin se puoltaa myös hänen kielellisiä oikeuksiaan. Sosialismi valistaa yksilöjä sellaisiksi, että raa'an kielikiihkon johtama sorto ei voi tulla kysymykseen, yhtävähän kuin sellainen yksilön raukkamaisuus, ettei hän rohkenisi kielellään esiintyä. Sosialismi valmistaa täten siis valtiossa kullekin kansallisuudelle tilaisuuden kasvaa toinen toisensa rinnalla, toisiaan häiritsemättä.
Mutta vielä pitemmälle se menee turvatessaan kaikille kansallisuuksille ja kielille elämisen oikeuden. Sosialidemokratia nimittäin taistelee perinpohjaisen koulu-uudistuksen puolesta. Se tahtoo tekemällä kansakoulun kaikkien kansanluokkain pohjakouluksi, vetää korkeimpainkin virkamiesten lapset samoihin kouluihin, missä kansan lapset käyvät ja estää siis virkaluokan eristymästä kielellisesti kansasta. Valtapuolueemme puoltavat yhä edelleen herrojen lapsille herraskouluja, joissa hyvin ymmärrettävästi luokkahenki säilyy ja välituntikielenä pysyy ruotsi tahi ehkä kerran venäjä, vaikka opetuskielenä olisikin suomi. Ei virkamiesluokkamme sitä tietä koskaan suomalaistu.
Suurimman palveluksen äidinkielen asialle tekee sosialidemokratia kumminkin siten, että se levittää sivistystä syviin riveihin. Sivistyksen mukana tulee syvempi ja laajemmin viljelty suomenkielen taito ja siis yhä suuremmat takeet kansamme kansalliselle ja kielelliselle säilymiselle. Tosi työssä siis eikä suurilla sanoilla toteutuu sosialidemokratian lipun alla pienten kansojen oikeus kielensä ja kansallisuutensa säilyttämiseen. Ja huomatkaa, tuo tapahtuu ilman rotuvihan lietsomista, päinvastoin kansojen »veljestämisen» kautta.
Tämän, mitä edellä on sanottu, sisältävät pääasiassa Oulun kokouksen ponnet. Niissä mainitaan kuinka »Suomen kielen kehittäminen koulu-, kirjallisuus ja virkakieleksi on tärkeää». Samassa kokous ilmaisee »suosivansa ruotsinkielisen sivistyksen Suomessa säilyttämistä» ruotsalaisen väestön vapauspyrintöjen edellytyksenä. Venäjänkieleen nähden päätti kokous:
»venäjänkieltä ei ole sentähden vihattava, että on venäjänkielisiä sortajia,
venäjänkielen kehittämistä ja käyttämistä on Suomessa sallittava,
venäjänkielellä ilmaistua nykyaikaisia vapausaatteita sisältävää sivistystä on Suomessa edistettävä ja tunnetuksi tehtävä ja
venäjänkielisen köyhälistön kanssa ryhdyttävä sosialidemokratian edellyttämään sovinnolliseen yhteistyöhön».
Päivän selvää on siis, että sosialidemokratit tahtovat maahamme suomea virkakieleksi, vaan samalla myöntävät toiskielisille vapaan kielensä harjotuksen sivistyksellisessä, taloudellisessa sekä yksityisessä elämässään. — Eikö tämä ole selvä kanta? Ei sitä huoli hävetä. Sen valopuolia porvarillisiin kieliohjelmiin nähden on selvä vaatimus kielemme oikeuksista tahtomatta toisten kielten sortoa. Sen ovat olleet hyväksymässä myös ruotsalaiset puoluetoverit, tietäen, että sosialidemokratian päästessä valtaan loppuu koko kurja kielikiista, joka on porvarillisten keppihevonen heidän usuttaessaan kansalaisia toisiaan vastaan ja erittäinkin heidän koettaessaan erikielisien raatajain yhteenliittymistä estää.
Kovin ovat porvaripuolueemme, nuo samat, joiden kodeissa usein vieras kieli rehottaa, nyt kansankielen ystäviä. Nuorsuomalaisten kieli-into ei heitä kuitenkaan estä pitämästä ruotsikkokuvernörien ja senatin puolta. Suomettarelaisten suomenmielisyys vie heitä kilpailemaan venäjän kielen opinnoissa ja harjottelemaan ylhäisten nimiensä, mitä »heimoja» lienevätkin, piirtämistä venäläisillä kirjaimilla. Heillä se suomenkielen käytäntö itse asiassa on »venyvää» ja kansallistunto hataraa.
Sosialidemokratia halveksii teennäisillä kieliohjelmilla ratsastamista, se paljastaa, kuinka porvarien puhe kansallistunnosta on vain tuulenpieksämistä, joka ei heitä estä nylkemästä ja riistämästä ja sitä tietä sortotilaan painamasta omaa kansallisuuttaan, kun vain heillä siihen on tilaisuutta.
Sosialidemokratit rohkenevat porvarillisten valhelippujen hulmutessa nostaa lippunsa korkealle ja sanoa: katsokaa tänne. Tämän juurella ovat sorretut kaikissa maissa uskonnostaan ja kielestään huolimatta veljiä. Heidän on kunkin omassa maassaan selviydyttävä omasta porvaristostaan, niin koittaa heille vapaus — vapaus missä kaikki sorto, olkoonpa sitten vaikka kielellistä tahi kansallista laatua, lakkaa.
Turhaa on enään porvariston kellastuneita lippurepaleitaan ilmaan nostaa, turhaa kieliohjelmiensa kuluneilla puheenparsilla ratsastaa. Niiden tyhmyys jo alkaa paljastua. Silmät kääntyvät sinne, missä on totuutta ja sisältöä. Ja ihanteita janoava maailma löytää kaipuullensa tyydytyksen sosialismissa, joka sekä turvaa pienten kaikkia oikeuksia että yleensä heitä veljestää.
Hilja Pärssinen.
Ei mikään seikka niin hyvin opeta nykyisiä maalaisoloja tuntemaan ja luomaan valoa n. s. tilattoman väestön kysymykseen kun sen kehityksen tutkiminen, jolla on nykyisen asiantilan luonto. Meillä Suomessa tällaiset tutkimukset ovat hyvinkin kauas entisyyteen mahdollisia, syystä että oloja valaisevaa tilastoa löytyy jo jotenkin varhain. Väkiluvusta täten saadaan aina v:sta 1749 tietoja kirkonkirjojen perusteella laadituista yhteenvedoista. Vahinko kyllä, on näitä tietoja kuten muitakin varhaisempia tilastollisia aarteitamme vaan sangen vähän tutkittu ja julkaistu. Turun läänistä on nyt ylläolevan luetteloihin perustuva tutkimus maanviljelysväestön amniattijaosta julkaistu, käsittäen ajanjakson 1815–1890.[1*] Syy siihen, ettei tutkimusta ole jatkettu vuoteen 1900 on se, että v:lta 1900 ei enää, tilaston muutetun järjestelmän takia, edelleen verrattavia tietoja ole saatavissa. Koska mainitussa julkaisussa on saatavana sangen mieltäkiinnittäviä lukuja, teemme lyhyesti näiden perusteella selkoa maanviljelysväestön eri osien kehityksen pääpiirteistä mainittuna ajanjaksona.
Kuten tunnettu on maamme väkiluku viime vuosisadan aikana tuntuvasti kasvanut Turun ja Porin läänin asukasluku on noussut samassa suhteessa. Asukasluku v. 1805 oli 207,960 henkeä ja 1890 taasen 395,474 henkeä, siis kasvanut melkein kaksin verroin vaikka läänin alue vuosisadan kuluessa on jonkunverran pienennetty. Väestön näin runsaasti kasvaessa on luonnollisesti sen kokoonpanossa voinut tapahtua melko muutoksia. Niinpä on kaupunkiväestö suhteellisesti lisääntynyt ja myöskin maaseudulla on muita elinkeinoja kehittynyt. Mutta myöskin maanviljelysväestö on lisääntynyt, v. 1815 oli se Turun läänissä 148,979 henkeä, v. 1890 jälleen 283,727 henkeä. Näin ollen on siis maanviljelysväestön kokoonpanossa suuria muutoksia voinut tapahtua. Tämä käykin selville tilastosta. Talojen luku läänissä ei nimittäin väestön lisäyksestä huolimatta ole juuri lainkaan lisääntynyt. Talollisten luku oli nimittäin:[2*]
| v. 1815 — | 10914 | v. 1875 — | 10593 | |
| v. 1840 — | 11084 | v. 1880 — | 10864 | |
| v. 1850 — | 11185 | v. 1890 — | 11084 | |
| v. 1860 — | 10920 | |||
Koko ajanjakson kuluessa oli siis talojen luku lisääntynyt vaan noin sadalla. Koska saman ajan kuluessa ainakin 400–450 uudistilaa on perustettu kruunun maille, ainakin jokunen määrä torppia ostettu taloiksi sekä muutama sata taloja jaettu, on toiselta puolen talojen yhdistämistä täytynyt harjoittaa suuressa määrin, koska niiden luku ei ole jnuri lainkaan noussut. Muutamissa rovastikunnissa on talojen luku suorastaan vähentynyt. Talollisten luku oli täten:
| v. 1815 | v. 1850 | v. 1880 | v. 1890 | |
| Turun tuomiorovastikunnassa | 1807 | 1709 | 1646 | 1660 |
| Mynämäen rovastikunnassa | 1200 | 1149 | 1105 | 1084 |
| Perniön rovastikunnassa | 1443 | 1278 | 1260 | 1244 |
Kun ottaa huomioon että maanviljelysväestö samana aikana on melkein kaksinkertaiseksi kasvanut, selviää että niiden maanviljelysväestön kerrosten, jotka eivät ole siinä onnellisessa asemassa, että voivat taloa asua, on suuresti täytynyt lisääntyä. Näin on ensinnäkin maatorpparien luku suuresti noussut. Se oli koko läänissä:
| v. 1815 — | 7437 | v. 1870 — | 15303 | |
| v. 1850 — | 13946 | v. 1880 — | 16539 | |
| v. 1860 — | 16089 | v. 1890 — | 17290 |
Torpparien luku on siis noussut 21⁄2 entistään suuremmaksi. Ainoastaan katovuodet 1860 luvulla kasvua jonkunverran hidastuttivat. Vielä huomattavampi on irtaimen väestön lisääntyminen läänissä ollut. V. 1815 oli »työkykyisiä loisia», perheitä lukuunottamatta, vaan 3122, v. 1850 niitä oli noin 6000, 1875 jälleen 10889 henkeä. Sitävastoin oli v. 1880 loisia, jotka elättävät itseään työllä toisen maalla 21074 ja v. 1890 jo 31601. Mäkitupalaisia oli samana vuonna lisäksi 5649 henkeä. Tämä irtaimen väestön luokka on siis etupäässä vuoden 1815 jälkeen kehittynyt ja varsinkin vuosisadan viimeisellä puoliskolla suuresti lisääntynyt.
Nämä luvut ovat omiaan osoittamaan kuinka viime vuosisadalla vallinneet yhteiskunnalliset olomme ovat vaikuttaneet maalaisväestön kehitykseen. Kun väestön kasvaessa talojen lukumäärä on pysynyt entisellään on ensin torppien perustamisen kautta suurin osa väestön lisäkasvua päässyt maahan kiinni, jotavastoin ennen pitkää torpan saantikin on tullut vaikeutetuksi ja tällöin on varsinainen irtaimen väestön luokka ripeästi alkanut kasvaa. Vuosisadan alussa oli irtaimen väestön luku Turun ja Porin läänissä aivan mitätön, nyt muodostaa sama luokka maanviljelysväestön suurimman kerroksen. Torppareita oli kyllä runsaasti ennen 1815, mutta mahtavasti on heidän lukunsa sen jälkeen noussut talollisluokka oli siihen aikaan lukuisin näistä maanviljelysväestön tyhmistä, nyt on se vähäisin. Samassa suhteessa luonnollisesti on sen asema muuttunut.
Tämä kehitys on siitä vähitellen tehnyt maaseudun valtaluokan, jollaisena se pitää torpparit ja irtaimen väestön riippuvaisena itsestään.
Samanlainen on kehitys epäilemättä ollut muuallakin maassamme. Myöskin näitä koskevat tilastolliset tiedot ilmestynevät ennen pitkää painosta, joten tulemme tilaisuuteen yhtenäisesti seurata koko maan maanviljelysväestön kehittymistä lähemmä vuosisadan aikana. Palaamme silloin uudelleen asiaa käsittelemään.
E. G.
Belgialainen puoluetoveri Camille Hyusmans kirjoittaa saksalaisessa viikkolehdessä »Neue Zeiteissä viimeisestä kotimaansa ammattiyhdistysten kongressista seuraavaan tapaan:
Minusta tuntuu siltä, ettei edes belgialaisessa sanomalehdistössä ole osattu kyllin korkeaksi arvostella viimeisen ammattiyhdistyskongressin merkitystä. Tahdon yrittää osottaa siellä tapahtuneiden keskustelujen todellisen kantavuuden sekä ne tarkotusperät, jotka ilmaantuivat neuvottelujen kuluessa.
Belgia muodostaa yhden niistä ammattiyhdistystyypeistä, joita eri ammatillisista järjestöistä voidaan erottaa; ne ovat: 1) Ranskan, 2) Saksan, 3) Tanskan ja 4) Belgian.
Ranskassa ei ammattiyhdistyksillä ja sosialistisella puolueella ole mitään yhteistä. Ne ovat aviopuolisoja, jotka ovat keskenään riidassa. Saksassa kulkevat ammattiyhdistykset ja puolue samansuuntaista tietä; yhdysside on vapaan rakkauden suhde. Tanskan ammattiyhdistykset ja puolue ovat menneet naimisiin molemmanpuolisen edustuksen kautta: se on järjelle perustettu, välikirjalla vahvistettu aviosuhde. Belgiassa ovat puolue ja ammattiyhdistykset yhtä, sillä puolue on syntynyt ammatillisista yhdistyksistä: se on sydämmellisimmän yhtymyksen suhde, saatettuna lailliseksi avioksi.
Luulen, että belgialainen järjestelmä on kaikkien muiden loogillinen lopputulos. Se tunnustaa, päinvastoin kuin ranskalainen järjestelmä, mitenkä turhaa on saattaa eroon taloudellinen ja valtiollinen liike. Se panee, toisin kuin saksalainen järjestelmä, täytäntöön todellisen yhdistymisen. Se huojentaa paremmin kuin tanskalainen järjestelmä liikkeen eri voimien yhdysvaikutusta. Se alotti heti menettelytavalla, johon meidän englantilaiset ystävämme tulivat vasta tuskallisen kokemusajan päätyttyä, ja on siten säästänyt itseltään kaksikymmentä vuotta. Mutta ihmeellistä! Työväenliike heittäytyi ensin osuuskuntayrityksiin ja poliittisiin järjestöihin. Huolimatta järjestymismuotonsa etevämmyydestä jäivät ammatilliset ainekset lukuunsa ja yhtenäisyyteensä verraten aluksi hyvin heikoiksi. Joukkojen voimakas liike on usein hämmästyttänyt kapitalistiluokkaa ja pakottanut sen myöntyväisyyteen. Työväenluokka luuli silloin voivansa osuustoiminnan avulla pommittaa porvariston linnoituksia kilon painoisilla leivillä. Mutta vastoinkäymiset neuvoivat heille oikean tien. Tappiomme vuonna 1902 avasi köyhälistön silmät ja niin mentiin työhön. Väliajalla oli puolueettomia ja riippumattomia ammattiyhdistyksiä muodostunut ja vahvistunut. Niinpä timanttityöläiset Antwerpenissä, kutomatyöläiset Verviersissä, lasityötekijät Charleroissa. Kirjanpainajain järjestö oli olemassa jo aikoja sitten Brysselissä. Työväenpuolue muodosti ammattiyhdistysneuvoston saksalaiseen malliin ja perusti pienen kuukausijulkaisun nimellä »Korrespondenzblatt», yhä vaan jäljitellen toisella puolella Rheiniä olevia ystäviämme. Tähän ammattiyhdistysten neuvostoon on sallittu yhtyä puolueeseen kuulumattomiakin ammattiyhdistyksiä sillä ehdolla, että nämä hyväksyvät luokkataistelun periaatteen. Taikka heiltä ei ole oikeastaan vaadittu mitään, mutta vain ne yhdistykset, jotka olivat perustetut tämän periaatteen pohjalle, pyysivät ja saivat yhtyä. Ja nyt oli aika tullut yhdistää nämä kaikki voimat ja antaa ammatilliselle keskukselle vakituiset säännöt ja pysyväinen sihteeristö.
Heti näyttäytyi eri jäsenissä taipumusta viiteen pääsuuntaan:
1) oli sellaisia puolueeseen kuulumisen puoltajia, jotka olivat vihamielisiä kaikille ammattiyhdistysneuvoston yhteydessä oleville, puolueettomille ja riippumattomille ammattilaisille;
2) sellaisia puolueeseen kuulumisen puoltajia, jotka suvaitsevat ammattiyhdistysneuvostossa puolueettomia ja riippumattomia ammattiyhdistyksiä, mutta vaativat, että neuvosto olisi jääpä puolueen osastoksi ja säilyttäisi nimensä: Työväenpuolueen ammattiyhdistysneuvosto;
3) sellaisia puolueeseen kuulumisen puoltajia, jotka tahtovat pysyttää riippumattomat ammattiyhdistykset ammattineuvoston yhteydessä, koska he pitävät näitä ensimäiseksi huomioon otettavana reservinä, jotka lisäksi tahtovat selvästi määritellä molempien ryhmien oikeudet ja velvollisuudet välttääkseen turhaa vihamielisyyttä, ja jotka lisäksi tahtovat antaa ammattiyhdistystoimikunnalle värittömän tai ainakin sellaisen nimen, joka ei sulkisi pois mitään suuntaa sekä ilmaiseisi järjestön todellisen kokoonpanon: »Työväenpuolueen ja riippumattomien ammattiyhdistysten ammatillinen neuvosto>;
4) sellaisia, jotka kannattavat ammatillista puolueettomuutta taktillisista syistä ja yhteyttä ammattiyhdistysneuvoston kanssa samoilla ehdoilla kuin edelliseen ryhmään kuuluvat;
5) sellaisia, jotka kannattavat ammatillista puolueettomuutta järjestymisen periaatteena, ja jotka tahtovat kuulua vain puolueesta riippumattomaan ammattiyhdistysneuvostoon; täydellisen riippumattomuuden periaate, joka on muodollisestikin merkittävä ammattiyhdistysneuvoston sääntöihin.
Ryhmiin 1 ja 5 luetut toverit katsoivat pian olevan syytä peräytyä. Edelliseen kuuluneet ovat sitten yhtyneet toiseen kuuluviin, 5:een ryhmään kuuluneet taas 4:teen lukeutuviin. Koska todella ei nostettu kysymystä ammattiyhdistysten puolueettomuudesta tai riippumattomuudesta, kaikki kun olivat yhtä mieltä siitä, että ammattiyhdistykset itse saakoot määrätä puolueeseen kuulumisestansa, niin muodostui kaksi pääryhmää, toisella puolen 1:seen ja 2:seen, toisella puolen 3:een, 4:teen ja 5:teen ryhmään kuuluvat toverit.
Tunnustan häpeäkseni, että erosin ystävieni enemmistöstä, lyöttäytyäkseni viimemainittujen lipun alle ja luulempa, että olin aluksi harvoja 3:nen järjestelmän kannattajia, ainoan järjestelmän, joka minusta näytti vastaavan hetken tarvetta. Minulla oli siihen painavat syyt. Mielestäni on belgialaisten ammattiyhdistysten asema todenmukaisesti määritelty viidellä tarkoin määrätyllä kehitysjaksolla:
1) Työläiset yhtyvät ammattiyhdistyksiin siinä mielessä, että ammatillisessa yhdistymisessä on heidän ainoa turvansa.
2) työläiset käsittävät jokapäiväisen ammatillisen työnsä kautta, ettei vapaamielisten ja kristillisten uneksimaa yhteiskunnallista sopusointua ole odotettavissa, vaan että sota sortajaluokkaa vastaan on ratkaistava luokkataistelun pohjalla käytävässä taistelussa.
3) Ammatilliset yhdistykset, jotka ovat perustetut luokkataistelun pohjalle, tietävät, että heidän on yhtyminen kansallisiksi liikkeiksi ja näiden taas yhdessä ammattiyhdistysten keskusneuvostoksi.
4) Luokkataistelun pohjalla kansallisiin liittoihin järjestyneet ammattiyhdistyskeskuksen jäsenet huomaavat, että taloudellisen ja valtiollisen liikkeen ero on vain näennäinen, huomaavat, että jälkimäinen on vain edellisen yhdistyttäminen, ettei ammattiyhdistys yksin riitä ja että yhdistyksen on sen takia ajaminen työläispolitiikkaa, joka voi olla ainoastaan sosialistista.
5) Luokkataistelun pohjalla kansallisiin liittoihin järjestyneet ammattiyhdistyksen jäsenet on sosialismi vallannut ja he kuuluvat työväenpuolueeseen.
Enemmistö työväenpuolueen ammatillisista väittelijöistä on tahtonut Belgian ammattiyhdistysjärjestöissä panna huomiota ainoastaan järjestön täydellisen yhtenäisyyteen. Pahasti sokaistuina, minun mielestäni, eivät he ole ottaneet huomioon erinäisiä olosuhteita, joista ammatilliset johtajat itse eivät ole vastuunalaisia. Mitä tehdä, jos kaksi viidennestä ei vielä ole sosialisteja? Onko suljettava heidät ammatillisesta neuvostosta? Ei. Onko heidät otettava puolueeseen? Ei niinkään. Jos heidät eristetään ammattiyhdistysneuvostosta, niin ollaan velvotettuja heitä vastustamaan ja siten saadaan aikaan hajaannusta järjestyneessä työväenpuolueessa. Jos kaksi viidennestä alistetaan kolmen viidenneksen tahdon alaiseksi, niin voi vähemmistö perustaa uuden ammattiyhdistyksen ja saada aikaan hajaannusta työväestössä. Minun mielestäni on siis otettava tässä lukuun eri kehitysjaksot.
Vilvordessa on muodostettu paikallinen puolueeton ja riippumaton ammattiyhdistys. Se tyytyy yhdistämään työläiset. Se on 1:nen kehitysjakso. Työväestö on yhdistynyt. He tunnustavat luokkataisteluperiaatteen. Tämä on toinen kehitysaste, jolla ovat Verviersin kutomatyöläiset.
He muodostavat kansallisen liiton ja yhtyvät ammattiyhdistysneuvostoon. Se on 3:s kehitysjakso, jolla ovat kirjaltajat. Heidät valtaa sosialismi. Niin tapahtuu timanttityöläisille. Se on 5:s aste. He yhtyvät puolueeseen. Niin tekevät metallityöläiset: he ovat 6:lla asteella.
Päinvastoin kuin ne, jotka ennen kaikkea näkevät puolueen ja vasta sitten työväenluokan, arvelen minä, että on ensin otettava ammatillisissa asioissa huomioon työväenluokka, laiminlyömättä kuitenkaan puolueharrastuksia. Rauha työväenluokassa, sota kapitalistiluokkaa vastaan.
On koottava ammatilliseen keskusjärjestöön kaikki ainekset, jotka sitten välttämättömän luonnollisesti joutuvat johdetuiksi sosialistisen tietoisuuden perille. Kysymys ammatillisesta järjestymisestä ei ole niin yksinkertainen kuin moni luulee, ja miksi sulkea pois keskuksesta ammattiyhdistyksiä, jotka ovat rakennetut samoille perusteille, mitä on muissa maissa menestyksellä käytetty. Inhimillinen järjestelmä ei koskaan ole täydellinen, ihmisluonne kaipaa muutakin kuin kaavallista säännönmukaisuutta. Varmaankin on Ranskassa ja Saksassa ammattiyhdistyksiä, jotka pitävät belgialaista ja englantilaista järjestelmää ihanteena. Ajatelkaamme asema käännetyksi toisinpäin. Saavatko Ranskan liitto tai Saksan pääkomisioni sulkea pois puheenaolevat ammattiyhdistykset, koska ne ovat vähemmistönä? Se olisi järjetöntä. Saattaako taas niiltä kieltää oma tahtonsa ja sanoa niille, kuten tapahtui Brysselissä: »Te teette meille suuren kunnian yhtymällä keskusneuvostoon, mutta keskus on yksin meidän; me tahdomme sietää teitä, siinä kaikki. Meidän nimemme ei ilmaise, mistä eri aineksista järjestö on kokoonpantu. Meidän on kaikki ja me pidämme kaiken.»
Onko tämä oikein ja kohtuullista? Onko tämä vilpitöntä? Onko tämä miehekästä? Kongressi, jonka enemmistö oli vihamielinen sovinnollisuuden aatteelle, sitä kun innostutti äärimmäisyyteen kehittynyt poissulkemisen halu, ei kuitenkaan uskaltanut täydellisesti noudattaa hetkellisiä mielihalujaan. Se ymmärsi, mikä vastuunalaisuus sitä kohtaisi, jos se olisi ajanut riippumattomat ammattiyhdistykset perääntymisretkelle. Se lykkäsi kysymyksen erityiseen komiteaan, johon kuuluu ammattiyhdistysneuvoston johtavia jäseniä, joista viisi jäsentä on valittu sosialistisista ammattiyhdistyksistä (työväenpuolueesta) ja viisi jäsentä riippumattomista ammattiyhdistyksistä. Toivon, että tämän komitean neuvotteluista koituu yksimielisyys, joka lujittaa työväen yhdistymisen herroja vastaan ja tekee mahdolliseksi sosialismin tunkeutumisen jokapäiväisen yhdessäolon kautta myöskin niihin yhdistyksiin, jotka eivät ole vielä kyenneet vetämään luokkataistelun loogillista johtopäätöstä.
Tämä sopimus tuottaa vielä toisenkin tuloksen. Se estää riippumattomia ammattiyhdistyksiä yrittämästäkään ajaa työläispolitiikkaa, joka ei olisi sopusoinnussa olemassaolevan työväenpuolueen päätösten ja harrastusten kanssa.
Järjestöt, joilla on jo takanaan menneisyys, ja jotka vielä pysyttelevät etäällä yleisestä liikkeestä, käsittävät jo ammattiyhdistysneuvoston kasvavan vallan. Tällä on lippunsa alla 50,000 jäsentä. Siinä voi huomenna olla 80,000, pian helpostikin 100,000. Jokainen vasta muodostunut nuori järjestö tuntee pakkoa liittyä keskukseen. Tullakseen vahvemmaksi, täytyy vain olla vahva.
Me elämme siis nykyään työläisten yksimielisyyden lujittumisen aattoa. Hallinnollinen anarkia, itsekäs ja paikallisia etuja silmälläpitävä synnytyssairaus, joka näyttäytyi Belgian ammattiyhdistyksissä, on nyt päättyvä. Tähän asti on liike näyttäytynyt armeijan siivillä, sivustalla. Sen vaikutus lähti tuskin koskaan keskuksesta, tämä kuin oli vain nimellisesti olemassa. Keskuksella ei ollut voimaa eikä valtuutta vaikuttaakseen jotakin. Sen vaikutus oli aina sattuma. Ei ollut vakituista sihteeristöä, oli vain paljon hyvää tahtoa: ei ketään vastuunalaista henkilöä, ainoastaan huutoäänestyksellä valittu toveri, romanilaisten maiden tapaan. Annettiin tunnustusta keskukselle vain silloin, kun lakot olivat saaneet kassat tyhjiksi ja kun täytyi vedota yleiseen yhteenkuuluvaisuustuntoon. Rikottiin astia kysymättä keltään lupaa; heitettiin pirstaleet maahan, ja jos tahdottiin ne jälleen liittää yhteen, käännyttiin niiden puoleen, joiden mieltä ei ensin oltu kysytty. Tästä tilasta tehdään nyt loppu. Ammattiyhdistysten mieltä kysytään yhtaikaa yleisen äänestyksen muodossa jäsenmaksujen korottamisesta, joka vihdoin tekee mahdolliseksi vakituisen sihteeristön asettamisen, ja tämän kautta saatetaan ammattijärjestö lähempään yhteyteen keskenään, sanalla sanoen: ammattiyhdistysliike keskitetään.
Saksalaisessa sosialistisessa viikkolehdessä »Die neue Zeit» kirjoittaa Janko Sakasoff (Sofiasta) Balkanin oloista seuraavaa:
Taas salamoi ja jyrisee Balkanin niemimaalla. Sen onnettomimmassa osassa, Makedoniassa, ei kulu päivääkään ilman hirmutöitä. Bulgarialaisia, kreikkalaisia, turkkilaisia; miehiä, naisia, vanhuksia, lapsia kuolee niinkuin kärpäsiä mahtavan, tuntemattoman hirviön uhrina. Kokonaisia kyliä ja kaupunginosia poltetaan, kokonaisia perheitä ja sukuja tuhotaan. Ja jos voisimme kuulla sen sydäntäsärkevän valituksen, joka joka päivä tästä maailman unohtamasta maasta taivasta kohden kohoaa, niin näyttäisivät Danten helvetin kauhut meistä mitättömältä jäljennökseltä kauhistavasta todellisuudesta.
Näiden hirmutöiden toimeenpanijat eivät kuulu ainoastaan yhteen kansallisuuteen. Eivät ne ole ainoastaan turkkilaiset, jotka turvattomiin ylimielisyytensä purkavat. Myöskin kreikkalaiset, emämaassa järjestyneinä joukkueina, harjottavat Makedoniassa verikostoa ja bulgarialaista väestöä kauhistuttavat, karkoittaakseen siitä kaiken myötätunnon vallankumouksellista liikettä kohtaan. Myöskin kapinalliset bulgarialaiset asukkaat hajottavat taas vuorostaan kostoa kreikkalaisia tai turkkilaisia kohtaan. Niin vallitsee täällä täydellinen anarkia — huolimatta siitä, että Makedoniaa kahdelta puolen pidetään silmällä, toiselta puolen sulttaanin hallitus, toiselta puolen eurooppalainen santarmiupseeristo.
Bulgarian ja Turkin rajalla tapahtuu tuontuostakin turkkilaisten ja bulgarialaisien sotamiesten välillä yhteentörmäyksiä, jotka ovat ikäänkuin etuvartiokahakoita kahden sotivan armeijan välillä.
Ja mitä sitten tapahtuu näiden kahden toisilleen vihamielisen valtion pääkaupungeissa! Konstantinopelissa tahtoo sotapuolue hävittävää sotaa Bulgariaa vastaan, sulttaanin sairaus uhkaa joka silmänräpäys antaa alun sisällisten taisteluitten puhkeamiseen, ja Sofiassa toimitaan yht'aikaa sodan puolesta ja sitä vastaan.
Balkanilla loimuaa tulipalo. Bulgarian lähettiläs on kutsuttu takaisin Konstantinopelista, satojatuhansia bulgarialaisia sotilaita on koottu lippujen alle ja Turkin rajalla pidetään suuret bulgarialaiset syksymanööverit.
Mistä johtuu sitten tämä alinomainen verenvuodatus ja ikuinen vaara Europan rauhalle?
Puolivuosisataa ja vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehtiin tavallisesti joku suurvalta, etupäässä Venäjä, syypääksi siihen, että Balkanin rajojen sisällä ei koskaan rauhaa ollut. Rupla oli kaikkien tai melkein kaikkien kapinoitten alkuunpanija turkkilaisten hallitusta vastaan. Mutta viimeisinä vuosikymmeninä, senjälkeen kun Venäjä ja Itävalta ovat onnellisesti vakaannuttaneet ja jakaneet »laillisen» vaikutusvaltansa Balkanin kansoihin, eivät suurvallat enää ole Balkanin rauhanhäiritsijöitä, vaan Balkanin pikkuhallitsijat, Kreikan, Serbian ja Bulgarian hallitukset. Varsinkin viimemainittu tuli turvapaikaksi, josta makedonialaiset pakolaiset tekevät aseellisia hyökkäyksiä Turkkiin.
Tämä maapohja, jota diplomatisella kielellä sanotaan idän kysymykseksi, on syntynyt enemmän kuin vuosisadan kestäneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen rappeutumisen johdosta ennen niin mahtavassa osmannilaisvaltakunnassa. Vielä 19:nnen vuosisadan alussa, menetettyään 18:lla vuosisadalla suuria maa-aloja, se käsitti Vähän-Aasian Persiaan asti, Egyptin, Syyrian ja Europassa koko niemimaan aina Venäjän ja Itävallan rajoihin asti. Yhdeksännellätoista vuosisadalla irtaantuivat toinen toisensa jälkeen Kreikka, Rumania, Serbia, Bulgaria, Bosnia ja Egypti. Syynä oli se, ettei osmanilaisvaltakunta ole voinut pysyä kehityksessä toisten valtioitten rinnalla. Ja turkkilaiselle kansakunnalle jäi ainoastaan rajaton sotilaallis-uskunnollinen yksinvaltius ja vallitseva ylimysvalta.
Irtaantumassa ovat nykyään Makedonia Europassa ja Armenia Aasiassa. Niiden on nyt vuoro irtaantua lahoavasta ruumiista. Turkin valta rajoittuu Europassa Konstantinopelin ympäristöön ja Aasiassa osaan Vähää-Aasiaa ja Arabiaan.
Tämä hajoamisliike on syynä ikuiseen itämaiseen vaaraan ja suur- ja pikkuvaltojen suhteet tähän liikkeeseen muodostavat n. s. idän kysymyksen. Mitkä voimat pakoittavat kansoja tähän irtaantumisliikkeeseen, ei ole tarvis tässä pitemmältä selittää. Taloudellinen kehitys, joka 19:llä vuosisadalla on Europan mannermaan mukaansa temmannut, ei ole voinut Turkin rajalle pysähtyä. Tämä kehitys vei kaupunkilaisväestön laajat kerrokset merkitsevään asemaan tuotannon ja vaihdon johtajina. Ja valtion täytyi näiden kaupunkilaiskerrosten valtiollista vaikutusta ei ainoastaan sietää, vaan vieläpä heitä totellakin. Mutta tämä ei voinut Osmannilaisvaltakunnassa rauhallisesti tapahtua. Se oli kuuro ja sokea uusia vaatimuksia kohtaan. Kaikilta tahoilta maahan tunkeutuvat kapitalistiset voimat muuttivat koko sen väestön toisenlaiseksi. Lukuisat merenrannikot ja merisatamat, pitkät ja väkirikkaat Tonavan rannat, europalaisten yhtiöitten rakennuttamat rautatiet, kaikki nämä europalaiselle liikkeelle avatut väylät muuttivat koko kansan elämän, mutta valtio jäi keskiaikaiseksi, vanhoine, kaikkea kehitystä vastustavine laitoksineen.
Tämän vastakohdan tähden rappeutui ja rappeutuu yhä mahtava valtakunta, tämä vastakohta oli ja on se, joka on aiheuttanut niin monen maakunnan eroamisen.
Edellisellä vuosisadalla oli se Venäjä, joka laajennushaluansa seuraten, edisti hajoamisliikettä Turkin valtakunnassa. Sitävastoin Ranska Napoleon III:nnen aikana ja erittäinkin Englanti suosivat sultanin hallitusta ja vastustivat Balkanin kansojen vapauspyrinnöitä. Siitä johtuu se syvä myötätunto, jota Balkanin kansat tuntevat Venäjää kohtaan, sekä myöskin suuri vastenmielisyys europalaisia länsivaltoja kohtaan. Viimeisenä kolmenkymmenen vuoden aikana ovat suurvaltojen suhteet Turkkiin muuttuneet ja näemme, että toisenlaiset tunteet alkavat voittaa alaa Balkanin kansoissa. Venäjä ei ole enää kaikkien Turkin vallanalaisten kansojen ehdoton ystävä. Ja Englanti on esiintynyt enemmän kuin pari vuosikymmentä, ei tosin uhrautuvana, mutta kuitenkin pienten riippumattomien Balkanin kansojen ystävänä ja Turkin valtakunnan hajaantumisen edistäjänä.
Mutta Balkanilla ei tunnu niin hyvin Venäjän vihollisuus, eikä Englannin ystävyys, kuin ilmeinen suuren Saksan valtakunnan vihollisuus, joka Englannin sijaan on astunut sultanin ja hänen verihallituksensa suojelijaksi. Viime aikoina ovat Venäjä ja Itävalta vähemmän kuin Saksa vastustaneet perinpohjaisia uudistuksia Turkissa. Venäjä ja Itävalta, toistaiseksi sisällisiin levottomuuksiinsa kietoutuneina, seuraavat vain hyväksyen sen toimia.
Samalla kuin luonnollinen hajoamisliike levisi valtakunnan ääriltä sen keskukseen, alkoivat irtaantuneet maakunnat sangen nopeasti kehittyä ja tulivat yritteliäiksi teollisuusseuduiksi, jotka olivat pakoitettuja levittämään taloudellista vaikutustansa pienen maansa rajojen ulkopuolelle. Nämä pienet valtiomuodostukset alkoivat pitää itseänsä vielä Turkin vallanalaisten uskonveljiensä ja kansalaistensa suojelijoina ja niiden kansalaistunnon edistäjinä. Joutilaat, entisestä tuotantotavasta irtaantuneet työvoimat Turkissa voivat ainoastaan Kreikan ja Serbian rajaseuduilla ja erittäinkin suotuisammassa asemassa olevassa ja kehittyneessä Bulgariassa löytää työtä. Makedonia ja Adrianopolin maakunta, joissa vapauden aatteet olivat voittaneet alaa, alkoivat sangen nopeasti vaurastua. Rauhattomuudet Turkissa ja kapinat tulivat pysyviksi ilmiöiksi. Se löysi vastakaikua Kreikassa ja taaskin erittäin Bulgariassa; viimemainittua maata useimmin tärisyttivät vallankumoukselliset liikkeet Turkissa. Satojatuhansia makedonialaisia on sijoittunut Bulgariaan, varsinkin Turkin rajan läheisiin seutuihin. Jos otamme huomioon vuorisen rajan, niin ymmärtää, ettei ole ollut helppoa estää aseellisia hyökkäyksiä Turkkiin Bulgarian rajalta. Lisäksi tulee vielä se seikka, että taloudellinen kehitys ruhtinaskunnassa on synnyttänyt työttömän, seikkailuhaluisen ryysyköyhälistön, joka makedonialaisissa joukkueissa löytää houkutelevan ansaitsemiskeinon.
Siinä syy, miksi vallankumouksellinen liike Turkissa ja karkaamishalu naapurimaihin, Bulgariaan, Serbiaan ja Kreikkaan mitä suurimmassa määrässä on voittanut alaa. Vasta silloin nämä karkaamiset voitaisiin estää, kun Turkkiin toimitettaisiin, ei ainoastaan inhimilliset olot, vaan myöskin sivistystä edistäviä laitoksia. Levottomuuksien syy on siis yhtä hyvin Turkissa itsessään kuin rajamaissa. Mutta uudistuksia vastustavat nyt Venäjä, Itävalta ja Saksa. Tosin ovat sisäiset voimat voimakkaammat kuin jokainen ulkoapäin tuleva paino, mutta näiden voimien täyttä kehkeytymistä estää vielä seikka, jota emme tähän asti ole ottaneet huomioon.
Kreikan, Serbian ja Bulgarian erotessa oli kysymyksessä maa-alueet, joissa asui verrattain yhtenäinen väestö. Mitä lähemmäksi Turkin valtakunnan keskustaa, Konstantinopelia, tullaan, sitä sekottuneemmaksi käy väestö. Tosin on Makedonian varsinainen alue bulgarialaisen väestön asuma, mutta rajamaissa Aegean meren ja Mustanmeren rannikoilla, Adrianopolin maakunnassa ja Konstantinopelin ympäristössä asuu sekakansaa ja tämä on herättänyt Kreikan, Serbian jopa Rumaniankin hallituksen kateuden bulgarialaisten asuman seudun valtiollista kehitystä kohtaan. Tämä aiheuttaa hurjan sisäisen taistelun eri kansallisuuksien kesken, mikä tietysti lamauttavasti vaikuttaa näiden maiden vapautustaisteluun. Asestetut kreikkalaiset joukkueet, jotka ovat Kreikassa järjestetyt, tunkeutuvat onnettomaan maahan ja sensijaan, että auttaisivat vallankumouksellista liikettä, hyökkäävät he Turkin hallituksen avustamina ei ainoastaan vallankumouksellisiin bulgarialaisiin seutuihin, vaan harjottavat kostoansa kaikkia Bulgarian kieltä puhuvia ja bulgarialaiseen kansallisuuteen kuuluvia kohtaan. Mitä eivät turkkilaiset voineet hävittää, sen tekevät eri kansallisuuksien väliset sisäiset taistelut ja vapauden voitto tulee näiden seutujen onnettomille asukkaille päivä päivältä yhä epävarmemmaksi.
Niin lamaannuttaa toiselta puolen Europan valtojen diplomatinen paino, toiselta puolen myöskin sisäinen eripuraisuus ja sisäinen heikkous sisäistä liikettä, joka vaatii ajanmukaisia valtiollisia laitoksia.
Vapauden asia Makedoniassa edistyy suuresti, kun länsimaiselle demokratialle selviää, että ainoastaan Makedonian itsenäisyys voi toistaiseksi lopettaa selkkaukset Balkanilla ja samalla poistaa europalaisen sodan ikuisen vaaran. Läheisen idän täytyy kuulua Balkanin kansoille ja ainoastaan Makedonian itsenäisyys voi antaa väliaikaisen ratkaisun Balkanin selkkauksille ja häiriöille.
Laukon häädöt. Näiden johdosta voi johdattaa mieleen kappaleen kartanon entisyyttä. 1600-luvulla oli Ruotsissa ja Suomessa aatelin valta tavattomasti lisääntynyt ja maa oli suureksi osaksi joutunut sen käsiin. Meilläkin olisi hyvin luultavasti voinut, kuten Suomenlahden eteläpuolella, tästä aatelisvallasta koitua täydellinen maaorjuus, jollei kuningas kansan avulla 1680-luvulla olisi musertanut aatelin valtaa ja palauttanut suurimman osan aatelin tiloja valtiolle takaisin. Tällöin pidettiin myös tarkat tutkimukset aatelin tiluksista, sen selville saamiseksi, oliko aateli vääryydellä tiloja itselleen anastanut. Tällainen tutkimus pidettiin myöskin Laukossa, joka kuten tunnettu on Suomen vanhimpia aateliskartanoita. Talon torpparien joukossa mainitaan muun muassa pari nimeä jotka muistuttavat äsken siellä tapahtuneita häätöjä, nimittäin Pihala (luultavasti nykyiset Pihnalat) sekä Thesko joka kaikesta päättäen on sama kuin nyt häädetty Teiskon torppa. Laukon torpista sanotaan tarkastuspöytäkirjassa että ne sijaitsivat osittain kartanon, osittain muiden talonpoikain mailla. Koska tarkastusaikana oli talvi ei tästä seikasta voinut saada selvitystä, mutta määrätään pöytäkirjassa seuraavana kesänä uusi tarkastus pidettäväksi. Pidettiinkö tällaista ja millä tuloksella ei asiakirjoista selviä.
Oliko Pihala ja Thesko suorastaan vääryydellisillä keinoilla Laukolle joutuneet, ei siis täysin selviä, mutta tämäkin seikka osoittaa, ettei väkivaltaisia keinoja ole koskaan tuossa kartanossa säästetty.
Asutus-osuuskunnat. Suurviljelyksiä meillä yhä edelleen valtion varoilla ostetaan palstoitettavaksi ja uutisviljelystä valtion mailla puuhataan. Tällöin epäilemättä yhteistoiminnallinen maanviljelys s. o. asutus- ja maanviljelysosuuskunnat sietäisivät tulla ohjelmia laatiessa mukana huomatuiksi. Näiden osuuskuntien tarkoituksena on liittää maalaistyöväki osuuskuntina yhdessä maata viljelemään ja toivovat asian ajajat tällaiseen maanviljelykseen voivansa yhdistää kaikki suur- ja pieniviljelyksen edut. Osuuskunta voi viljellä suurtilaa, hoitaa sitä uudenaikaisilla koneilla y. m., mutta toiselta puolen on sillä kaikki pientilan edut, jokainen osuuskunnan jäsen ei ole palkkatyöläisen asemassa, vaan on hän, kuten maanomistajakin, kiintynyt viljelykseensä.
Asutusosuuskunta-aatetta on Saksassa ajanut jo vuosikymmenen Franz Oppenheimer ja esittänyt suunnitelmansa täydellisesti (1896) kirjassaan »Siedlungsgenossenschaft». Mainitsemme tässä vaan Oppenheimerin käytännöllisen ohjelman.
Osuuskunnan perustettua hankitaan sille keskikokonen tila. Jäsenet asettuvat osittain asumaan tilan ulkopalstoille, joita kaukaisesta päätalosta ei ole voitu edullisesti viljellä. Jokaiselle palstalle rakennetaan asuintalo. Kukin jäsen pitää huolta maansa lannoittamisesta ja elonkorjuusta, mutta kaikki muu talous toimitetaan osuuskunnallisesti. Päätaloa hoidetaan yhteisesti ammattimiehen johdolla. Jäsenet maksavat päätaloon vuokraa ja veroja ja jakavat puhtaan voiton kunkin suorittaman määrän mukaan. Sellainen viljelys säästää äärettömän paljon tuotantokustannuksia, koska siinä rahapalkan sijasta voidaan osittain vaan antaa maata, joka ei emätalolle maksa juuri mitään ja kuitenkin tuottaa viljelijöilleen suuren osan entisiä tulojaan. Sellainen viljelys vaatii paljon vähemmän kulunkeja ja tuottaa viljelijöilleen paljon vähemmän menoja kuin yksityisomaisuus.
Kauan asiaa valmistettuaan on Oppenheimer nyt tuollaisen asutusosuuskunnan perustanut ja ostanut sitä varten tarpeellisen tilan. Osuuskunnaasta viljelystä ei siinä kuitenkaan heti täydessä muodossa toteuteta, vaan ensimäiset 10 vuotta ovat anotut koevuosiksi, jolloin sekä itse järjestelmää että jäseniä koetellaan ja koulutetaan.
Näiden 10 v. kuluessa hoidetaan tilaa kapitalistisesti siten, että voitto yrityksestä jää pääomalle, joka yritykseen on sijoitettu. Osuuskunnan jäsenet saavat paitsi palkkaa, kuitenkin osuuden voittoon, joka aluksi on vaan 25 % koko vuosivoitosta, mutta jota vähitellen kohotetaan, kunnes se kymmenvuotiskauden lopulla tekee 75 % voitosta, jääden pääomalle vaan 25 %. Tämän suuren voitto-osuuden toivotaan olevan sangen hyvä yllyke jäsenille suorittamaan työnsä hyvin ja muutenkin kasvattamaan heidän harrastustaan yhteisen yrityksen hyväksi. Kymmenen vuoden kuluttua siirretään sitten tila sillä palveleville työmiehille yhteisesti omistettavaksi ja hoidettavaksi, joten osuuskunta-aate tulee kokonaan toteutetuksi.
Oppenheimerin ehdottama viljelysmuoto muistuttaa paljon meidän taloja torpparijoukkoineen. Näiden muuttaminen osuuskunnallisiksi yrityksiksi olisi todellakin tuntuva muutos, eikä luultavasti kovin vaikea toteuttaa. Varsinkin luulisi tällaisen muutoksen voitavan toimeenpanna niillä suurtiloilla, jotka nyt ovat valtiolle ostetut ja aijotaan palstoittaa. Kalliit rakennukset y. m. laitokset suurtiloilla tulisivat tällöin hyödyllisesti käytettyä ja epäilemättä olisi alustalaisille tämä järjestelmä monin verroin edukkaampi.
Sosialisteja eri sivistysvaltioiden eduskunnissa. Tanskassa on 114 edustajasta 24 eli 21 % sosialisteja, Saksassa 397 edustajasta 43 eli 10,9 %, Belgiassa 166 edustajasta 30 eli 18,1 %, Ranskassa 584 edustajasta 76 eli 13 %, Alankomaissa 100 edustajasta 7 eli 7 %, Ruotsissa 230 edustajasta 13 eli 5,7 %, Englannissa 670 edustajasta 30 eli 4,1 %, Norjassa 123 edustajasta 11 eli 9 %. Italiassa 508 edustajasta 21 eli 4,1 %, Sveitsissä 167 edustajasta 2 eli 1,2 %, Serbiassa 160 edustajasta 1 eli 0,6 % ja Venäjällä 524 edustajasta 47 eli 9 %. Suomi tulee olemaan tällä kertaa tässä suhteessa ensimäinen maa Europassa. Edellä esitetyt luvut eivät suinkaan silti anna kuvaa sosiaiidemokratisen puolueen suuruudesta eri maissa. Sillä sosialidemokratisten edustajain lukuun vaikuttavat toisissa maissa perin nurjat äänioikeusolot, toisissa taas muut seikat, niinkuin esim. Saksassa epätasainen vaalipiirijako, mikä viimeisissäkin vaaleissa vaikutti sen, että sosialidemokratit saivat ainoastaan 43 edustajaa, vaikka suhteellisesti olisi puolueelle kuulunut 117 sijaa. Itävallassa ei ole vielä toimitettu vaaleja tämän vuoden alussa voimaan astuneen yleisen äänioikeuden perustuksella.
Tanskan alihuoneen, kansankäräjäin vaaleissa, joissa jokaisella hyvämaineisella 30-vuotiaalla miehellä, joka ei ole toisen palveluksessa tai ole vararikkotilassa tai nauti vaivasapua, on yksi ääni, on sosialidemokratien äänimäärä noussut seuraavassa suhteessa: v. 1895 vaaleissa 24,439 ääntä eli 11 % annetuista äänistä, v. 1898 31,880 eli 13 %, v. 1901 43,153 eli 17 %, v. 1903 57,578 eli 22 % ja v. 1906 76,612 eli 25 %. Edustajia ovat sosialidemokratit näissä vaaleissa saaneet: v. 1895 vaaleissa 8 edustajaa eli 7 %, v. 1898 12 eli 10,5 %, v. 1901 14 eli 12,2 %, v. 1903 16 eli 14 % ja v. 1906 24 eli 21 %.
Yhteiskunnalliset suhteet Itävallassa. T. W. Teifenin kirja: »Omistavat ja omistamattomat Itävallassa», antaa seuraavat tiedot omistussuhteista Itävallassa:
Suurtilat käsittävät yhteensä 8,700,000 hehtaria eli 29 % maasta ja pientilat 21,300,000 ha eli 71 % maasta. Fideikomisseja, sellaisia tiloja kuin esim. meidän Laukko, on 297, käsittäen 1,200,000 ha. Työläisten palkat ovat perin alhaiset, vaihdellen korkeimmasta 1 kruunusta eli 5 pennistä Suomen rahassa aina 60–40 helleriin (penniin) päivässä. Ainoastaan suurtilallisten asema on kaikkialla hyvä, pientilalliset sitävastoin elävät usein suuressa kurjuudessa ja runsaan velkataakan alla.
Teollisuudessa lasketaan olevan 593,429 itsenäistä ja 2,691,124 toisista riippuvaa henkilöä, kaupassa ja liikkeessä 368,580 itsenäistä ja 667,903 riippuvaa. Ministeripresidentin työväenvakuutus-ehdotuksessa 1904 jaetaan teollisuustyöväestö kolmeen luokkaan: 1:ksi ne, joiden vuotuinen tulo ei nouse yli 240 kruunun; 2:ksi ne, joiden vuositulot tekevät 240–480 kr. ja 3:ksi ne, joiden tulot tekevät 480–720 kr. Ja nämä kolme luokkaa käsittävät työväen enemmistön. Ei mikään luokka ansainnut sitä alinta määrää, 1,200 kruunua, jonka hallitus itse oli arvioinut alimmaksi riittäväksi tuloksi.
Vuonna 1900 tutkittiin asunto-olot 60:ssa Itävallan keskikokoisessa kaupungissa. Tarkastettiin yhteensä 226,525 asuntoa, ollen niissä tasasin luvuin 1 miljona asukasta. Tutkimuksesta kävi selville, että suurin osa työläisistä asuu mitä ahtaimmissa asunto-oloissa. Tämän vuoksi raivoavat myöskin kulkutaudit enin työläisten kaupunginosissa. Niinpä kuoli eräässäkin proletaripiirissä noin 7 kertaa enempi kulkutauteihin ja 5 kertaa enempi tuberkulosiin kuin eräässä toisessa piirissä, jossa asui varakasta väkeä.
Yleinen äänioikeus Itävallan valtiopäiväin alihuoneen vaaleissa on nyt tullut lopullisesti päätetyksi. Ylähuone, n. k. herrainhuone jää ennalleen sillä muutoksella, että niiden herrainhuoneen jäsenten luku, jotka hallitus määrää, on nyt määrätty korkeintaan 170:ksi tai vähintään 150:ksi. Tähän ylähuoneeseen ovat nimittäin kuuluneet itseoikeutettuina jäseninä kaikki keisarillisen suvun prinssit (nykyään 16), hallitsijan nimittämät perinnölliset valtakunnanneuvokset (nykyään 64), arkkipiispat ja ne piispat, joilla on ruhtinaan arvo (nykyään 18) sekä rajaton määrä hallitsijan elinkaudeksi nimittämiä henkilöitä (nykyään 153). Hallitsijan nimitysoikeus on siis tullut uuden asetuksen kautta rajotetuksi ja siten ylähuone turvattu sitä mahdollisuutta vastaan, että hallitsija voisi pakottaa ylähuoneen äänestämään mielensä mukaan nimittämällä siihen riittävän enemmistön mieleisiään jäseniä, mikä entisen asetuksen mukaan olisi voinut tapahtua.
Yleistä äänioikeutta ei siis vielä ole Itävallassa läheskään samassa määrässä kuin meillä. Lait voivat tulla voimaan ainoastaan, kun sekä ylä- että alahuone ovat esityksiä kannattaneet. Väkevää äänioikeustaistelua siis vielä tarvitaan Itävallassa, ennenkuin noin varmasti turvattu ylähuone saadaan kukistetuksi. Mitä viimeinen parin vuoden aikana käyty äänioikeustaistelu on tullut Itävallan sosialidemokrateille maksamaan, otettakoon tähän seuraavat sikäläistä tsekkiläistä sosialidemokratiaa koskevat tiedot: Mainitun puolueryhmän jäsenistä on tänä aikana ollut porvarillisen oikeuden käsissä 3,159 henkeä ja niistä tuomittu 2,748 yhteensä vankeuteen 163 vuodeksi. Samaan aikaan on puolueen lehtiä otettu takavarikkoon 212 kertaa ja toimittajat saaneet kaikkiaan 33 kertaa yhteensä vankeutta 7 kuukautta ja rahasakkoa n. 1,000 kruunua. — Tsekkiläistä kansallisuutta on kaikkiaan jonkun verran 6:detta miljoonaa, n. 1⁄6 osa Itävallan asukkaista; tsekkiläisiä sosialidemokrateja n. 100,000, puoluejärjestössä yhdistyksiä n. 1,000 ja puoluelehtiä 16.
Germinal. Romanisissa maissa ei yleensä sosialistisen sanomalehdistön tila ole kadehdittava. Ranskassa esim. ei puolueella ole tähän vuoteen saakka ollut omaa virallista äänenkannattajaa. Ainoastaan äärimmäisillä ponnistuksilla on voitu L'Humanitéta pitää hengissä. Belgiassa asema ei toki ole ollut yhtä epätoivoinen. Puolueen neljällä jokapäiväisellä lehdellä (Peuple, Journal de Charleroi, Vooruit ja Avenir du Borinage) on ollut yhteensä tuossa 120,000 tilaajan paikkeilla. Mutta tämä on vähän porvarislehtien levenemiseen verraten. Asiaa on autettu sillä, että lentolehtiskirjallisuudelle on pantu suurta huomiota. Tässä suhteessa on työväenpuolue paljoa edellä porvarispuolueista.
Puoluetoveri Debackerin uutterella työllä on saatu aikaan varsinainen lentolehtikokoelma, jota kustantaa »Sosialistinen keskuskirjapaino» Gentissä. Kokoelman nimi on Germinal. Siihen kannattaa panna kylläkin huomiota, meilläkin. 1 fr:lla saa jokainen tilaaja 18 lentolehtistä, jotka ovat vähintäinkin 36 sivua laajoja. Ensimäisenä vuonna oli Germinalilla n. 5,000 tilaajaa, viime vuonna, 2-vuotisen toiminnan jälkeen jo n. 18,000. Sosialistiset osuuskunnat tilaavat vuosivoitollaan jäsenilleen Germinalia. Joka 3 tai 4 viikko saa jokainen tilaaja kirjasensa.
Painettavia lentokirjasia valittaessa otetaan tietysti etupäässä huomioon sosialistisen sivistyksen tarpeita. Tällä tavalla päästään yhä enemmän ja enemmän siihen, että valistustyötä voidaan tehdä aivan järjestelmällisesti.
Osuustoimintaliike ulkomailla. Saksan maatalousosuustoimintakuntien iitolla, Valtakunnanliitolla, johon on liittynyt suurin osa näistä osuuskunnista, oli 21:nen vuosikokous viime elokuun 16–18 päivinä. Mainituita osuuskuntia oli silloin Saksassa kaikkiaan 20 128 eli 80 % kaikista Saksan osuuskunnista, niistä 803 perustettu jo kuluneen vuoden aikana. Osuuskunnista on 97 keskusosuuskuntaa, 13,591 säästö- ja lainausosuusrahastoa, 1,939 välitysosuuskuntaa, 2,922 meijeri- ja 1,579 muunlaista osuuskuntaa. Valtakunnanliittoon kuului heinäkuun 1 p:nä 41 liittoa, 73 keskusosuuskuntaa ja 16,829 osuuskuntaa, joissa 1,750,000 jäsentä. Liiton keskuskassojen vaihto vuonna 1905 teki 4,660 milj. Suomen markkaa ja liikepääoma 3233⁄4 milj. Suomen markkaa.
Englannissa edistyi osuustoimintaliike osuuskuntien liiton vuosikertomuksen mukaan vuoden 1905 kuluessa seuraavasti:
| v. 1904 | v. 1905 | |||
| Osuuskuntien luku | 1,730 | 1,739 | ||
| Niistä antoi kertomuksen | 1,709 | 1,734 | ||
| Jäsenluku | 2,213,422 | 2,269,479 | ||
| Osuuspääoma | 703,842,275 | Smk. | 727,050,500 | Smk. |
| Liike | 2,301,561,775 | Smk. | 2,366,937,850 | Smk. |
| Puhdas voitto | 258,700,750 | 261,454,075 |
Osuuskunnista on:
suurostoosuuskuntia 2, jäseniä 1,419, osuusmaksurahastot 41,501,800 Suomen markkaa, liike 693,130,175 Smk. ja puhdas voitto 15,896,845 Smk.;
kulutusosuuskuntia 1,457, jäseniä 2,153,185, osuusmaksuja 651,929,350 Smk., liike 1,527,174,775 Smk., voitto 148,980,950 Smk.;
tuotantoosuuskuntia 141, jäseniä 38,467, osuusmaksuja 22,448,150 Smk., liike 79,550,600 Smk., voitto 5,116,575 Smk.;
raakaaineyhdistyksiä 4, jäseniä 69,896, osuusmaksuja 9,419,475 Smk., liike 52,259,725 Smk., voitto 1,349,825 Smk.;
maataloudellisia osuuskuntia 125, jäseniä 10,000, osuusmaksuja 1 milj. Smk., liike 6.125,000 Smk.;
erikoisia muita osuuskuntia 10 jäseniä 1,512, osuusmaksuja 751,725 Smk., liike 2,822,575 Smk., voitto 109,900 Smk.
osuuskuntien keskusliittoon kuuluu 72,2 % kaikista osuuskunnista ja naiden mukana 93,6 % kaikista jäsenistä. Edellä olevat numerot käsittävät Englannin ja Skotlannin osuuskunnat, mutta ei Irlannin osuuskuntia.
Tanskan suurosto-osuuskuntaan johon kuuluu Tanskan 1,029 kulutusosuuskunnasta 1,100, vuoden 1905 liike teki 36,784,643 Smk. Vuoden puhdas voitto teki 1,641,637 Smk. Voitosta jaettiin ostajille 5 % hyvitys. 154,000 Smk. käytettiin poistoksiin ja 49,880 Smk. jaettiin voittoosuutena osuuskunnan tehtaiden työväestölle. Osuuskunnalla on muutamia suuria suklaati-, sokeritavara-, tupakka- ja kahvipaahdin-tehtaita; niissä valmistettiin v. 1905 tavaraa yhteensä 2,305,000 Smk. edestä. Vuoden 1906 kuluessa rakennettiin lisää 1 saippua-, 1 köysi- ja 1 kemiallinen tehdas. Osuuskunta on ottanut myöskin välittääkseen Tanskan maatalousyhdistysten siemenviljaosuuskunnan liikkeen.
Lakkotaistelua v. 1905 Englannissa. Englantilaisen työtilaston mukaan tapahtui Englannissa vuoden 1905 kuluessa 358 työriitaa, joihin otti osaa kaikkiaan 93,503 henkeä, sekä meni lakkojen kautta hukkaan 1,470,189 työpäivää; vuonna 1904 oli tapahtunut 355 työriitaa, ottaen niihin osaa 87,208 työläistä ja mennen lakoissa hukkaan 1,484,220 työpäivää. Suurin osa lakoista päättyi työläisten tappioksi. Palkkariitojen vuoksi teki lakon kaikkiaan 38,737 työläistä ja päättyi näistä 16 %:ille lakko voitollisesti,29 %:iile täydeksi tappioksi ja 55 %:lle päättyi kompromissiin. Työajan ja yhdistymisoikeuden vuoksi tehdyt lakot päättyivät yleensä työväelle voitollisemmin.
Ranskassa. Ranskalaisen työtilaston mukaan tapahtui Ranskassa 1905 vuoden 830 lakkoa, ottaen niihin osaa 177,664 henkilöä; vuonna 1904 olivat vastaavat luvut 1,026 ja 271,097. Suurin osa lakoista, 486, päättyi vähemmässä kuin viikon ajassa. Lakoista tehtiin 471 palkkojen korottamiseksi, 271 työntekijäin erottamisen tai ottamisen vuoksi, 133 työajan lyhentämiseksi; viimeksi mainittuihin otti osaa 52,918 työntekijää. Täydellisesti onnistui ainoastaan 184 lakkoa joissa 22,872 osanottajaa, osiksi onnistui 361 lakkoa, joissa 125,016 osanottajaa, ja ilman tuloksia päättyi 285 lakkoa, joissa 29,778 osanottajaa. Ranskan ammattikuntien järjestyksen heikkoutta osottaa, paitsi edellä olevia lukuja, se seikka, että ainoastaan 677 lakossa olivat työntekijät täydellisesti tai osiksi järjestäytyneet; 153 lakkoa oli aivan järjestymätöntä ja ainoastaan 56 lakossa maksettiin säännöllistä lakkoapua.
Saksassa. Ammattikuntain päätoimiston selonteon mukaan tapahtui Saksassa v. 1093 kaikkiaan 5,659 palkkataistelua, lakkoa ja sulkua, nämä 7,609 paikkakunnalla, 44,040 liikkeessä, ja osanottajia oli yhteensä 893,337 työläistä. Sulkuja oli 401, suljettuja työläisiä 151,510, 99 sulkua, niissä 28,160 työläistä, päättyi ammattikuntien eduksi; 144 sulkua, niissä 45,657 työläistä päättyi osiksi työläisten eduksi; 91 sulkua, niissä 68,492 työläistä, päättyi ilman tuloksia, mitään palkanlynennystä tai työajanpidennystä ei myöskään tapahtunut. Sulkujen johdosta oli ammattikunnilla menoja 5,214,380 Smk. Tähän summaan tulee vielä lisäksi 837 puolustuslakkoon, osanottajia 30,287, käytetyt 1,078,102 Smk. sekä hyökkäyslakkoihin yhteensä 7,350,292 elikkä yhteensä 13,642,774 Smk.
4,129 tapauksessa tehtiin ammattikuntien puolelta vaatimuksia palkka- ja työehtojen parantamiseksi. 2,763 näistä, osanottajia 468,522, päättyi ilman työnseisausta työntekijäin voitolla. Hyökkäystyölakkoja tapahtui 1,366, osanottajia 351,009. 17 % näistä päättyi ilman minkäänlaista tulosta; tällaisiin lakkoihin otti 70 % kaikista edellämainituista lakossa olleista työläisistä osaa. Tämä huono tulos riippuu pääasiallisesti eräästä suuresta varomattomasti toimeenpannusta vuorityömieslakosta.
Tuloksista mainittakoon m. m.: 186,363 lakkoihin osaa ottanutta saavutti 696,259 tunnin työajanlyhennyksen viikkoa kohti, 426,687 osanottajaa 1,106,639 Smk:n palkankorotuksen viikkoa kohti, 107,478 työläistä korotuksen ylityöstä, 71,632 työläistä korotuksen yö- ja sunnuntai-työstä, 18,331 saivat estetyksi tai rajotetuksi urakkatyön, 8,123 osanottajaa saavutti parannuksia tehdas- y. m. järjestyssäännöissä, 1,507 tapauksessa, missä oli yhteensä 257,791 lakkolaista, päätettiin ammattikunnallinen työsopimus. Tulokset todistavat siis ammattikuntien suuren tärkeyden.
Katsaus maamme kutomateollisuustyöntekijäin järjestöihin. Ammatillinen työväenliike on meilläkin viime aikana kulkenut jättiläisaskelin eteenpäin, vaikka suurpiirteinen poliittinen toimintamme ei paljoakaan laske mieliä kiintymään pois vaalitaistelusta. Uusia ammattiliittoja on perustettu ja vanhoja muodostettu ajan vaatimaan suuntaan. Yksi näistä uusista liitoista on Kutomateollisuustyöntekijäin liitto, joka alkoi toimintansa tämän vuoden alusta. Kutomateollisuustyöntekijät, joilla viime päiviin saakka on ollut vähän järjestöjä, ovat kuuluneet ja kuuluvat vieläkin osaksi poliittisiin yhdistyksiin ilman ammatillista yhteyttä. Järjestöihin kuuluvia kutomateollisuustyöntekijöitä on noin 4,000, joiden keskinäisen valmistelun tuloksena on ammattiliitto. Liitto on rakettu mahdollisen vapaille periaatteille, joten siihen voi liittyä puoluekantaan katsomatta mitkä ryhmät tahansa. Liiton yhteydessä on lakkokassa, josta aletaan antaa avustusta lakkojen ja työnsulkujen aikana sekä työttömyyskassa, josta annetaan työttömyys- ja matka-apua, jos joutuu ilman syyttä työstä pois, niin että voi etsiä uuden työpaikan vaikka toiseltakin paikkakunnalta, jäsenmaksut kannetaan viikottain kontrollimerkkijärjestelmää käyttäen. 3 luok. I l. makso liitolle 20 p. viikossa, II 15 ja III 10 p., osaston maksut lisäksi. Tavallinen jäsenmaksu yhdistettynä liittoveroon on I 16:40 vuosi. Siis tuntuva korotus entisistä 3- ja 6 mark. vuosimaksuista. Jäsenen vero jakautuu seuraavasti: paikalliselle osastolle 6 mk. vuodessa, liiton juokseviin menoihin 3:46, lakkorahastoon 3:47 ja työttömyysrahastoon 3:47. Nämä kaksi viimemainittua kassaa ovat toistaiseksi yhdessä. Avunsaanti työttömyystapauksissa on I 12 mk. II 9 mk. ja III 6 mk. viikossa, työttömyysavustuksen voi vaihtaa matka-avustukseen.
Järjestely liittoon on parhaillaan eri paikkakunnilla vilkkaassa toiminnassa ja näyttäytyy erittäin lupaavalta, joten on toivo tämänkin suuren ammattikunnan työntekijäin olojen pikapuoliin paranevan. Seuraava taulu näyttää hieman asiain tilaa nykyisin:
| Paikkakunta | Työntekijöitä (v. 1902 tilast.) |
Järjestössä noin |
Liittoon kuuluu |
| Helsinki | 549 | 200 | on ilmoitettu yhtyvän |
| Tampere | 4892 | 1500 | 950 |
| Forssa | 1314 | 725 | 725 |
| Hämeenlinna | 50 | 45 | 22 |
| Hyvinkää (lisätty tehdasta) | 250 | 181 | 181 |
| Turku | 521 | 100 | 30 |
| Littoinen (lisätty tehdasta) | 200 | 150 | 50 |
| Pori | 416 | 100 | ei kuulu. |
| Tammisaari | 56 | — | » |
| Pohjan pitäjä | 74 | 20 | » |
| Orimattila | 11 | — | » |
| Rauma | 7 | — | » |
| Oravainen | 151 | 50 | » |
| Mouhijärvi | 11 | — | » |
| Jepua | 18 | — | » |
| Huittinen | 31 | 10 | » |
| Virrat | 24 | 10 | » |
| Koski | 72 | 20 | » |
| Valkeala | 37 | 10 | » |
| Liperi | 50 | 10 | » |
| Vaasa | 1030 | 500 | on ilmoitettu yhtyvän |
| Oulun uusitehd. | — | — | on ilmoitettu yhtyvän |
Liittoon yhtyneet ovat 12 eri osastona ja on niissä suuri osa parempipalkkaisia työläisiä joihin kuuluu: kirjureita, koneenhoitajia, kankaantarkastajia, varsinaisia kehrääjiä j. n. e. Pääosan kuitenkin muodostavat kutojat, kehrääjät, karstaajat ja värjärit. Eri teollisuuksien mukaan on 4810 puuvillatehtaalaisesta liitossa 1125. Pellavatehtaalaisia on 1388, liitossa 275. Villatehtaalaisia 2369, liitossa 568. Tärkeimmäksi kysymykseksi on tullut palkkauskysymys eri varjopuolineen ja on useammalla eri paikkakunnalla jo korotettukin palkkoja työntekijäin pyynnöstä. Asia on kuitenkin esillä ammattikunnan edustajakokouksessa, joka pidetään luultavasti Forssassa maalisk. 30–31 ja huhtik 1 p. Liiton kotipaikka on toistaiseksi Tampere ja on sillä oma toimisto ja vakinainen luottamusmies, joiden puoleen ammattia koskevissa asioissa, jotka koskevat työntekijöitä tai niiden järjestöjä, voi kääntyä. Kaarlo Hellman.
Ammattijärjestön perustava kokous pidetään tulevan huhtikuun 15, 16 ja 17 p. Tampereella.
Liittyneitten liittojen osastoilla ja yhtyneillä yhdistyksillä on kullakin oikeus lähettää yhden edustajan kokoukseen. Jos yhdistyksessä on jäseniä aina 300 asti on sillä oikeus lähettää kaksi edustajaa, jos aina 500 asti kolme edustajaa sekä sen jälkeen lisäksi yhden edustajan kultakin alkaneelta 500-luvulta jäseniä. Useat ammattijärjestöön samalla paikkakunnalla liittyneet yhdistykset voivat yhteisesti valita edustajia.
Valtakirjat ovat lähetettävät jo ennen ammatilliselle liittovaliokunnalle Helsinkiin, ettei niiden kanssa hävitetä kokouksen aikaa.
Kokouksessa tulee esille seuraavat asiat:
1:ksi Luetaan toiminta- ja tilikertomus ammatillisen liittovaliokunnan ja keskustoimikunnan toiminnasta kuluneelta ajalta ja keskustellaan sekä päätetään sen johdosta.
2:ksi Esitetään kysymys: Onko tarpeellista perustaa ammattijärjestö? Jos vastataan myöntävästi, tarkastetaan ja hyväksytään säännöt.
3:ksi Päätetään paikasta, mihin ammattijärjestön hallinto eli toimikunta asetetaan. Valitaan virkailijat ja toimikunnan jäsenet.
4:ksi Keskustellaan ja päätetään ammattiyhdistysliikkeen suhteesta sosialidemokratiseen puolueeseen.
Toimitukselle saapunutta kirjallisuutta. Robert Blatchford: Iloinen Englanti, 3 painos, on Väinö Jokisen suomentamana ilmestynyt Tampereella Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiön kustannuksella, sivuja 285 ja hinta 1:75.
Paul Lafargue: Laiskuuden Evankeliumi on ilmestynyt Porissa Osuuskunta Kehityksen kustannuksella, sivuja 57 ja hinta 50 p.[1]
Suomen Satamatyöntekijäin Sanomalehti-, Kirjapaino-, Kirjansitomo- ja Kustannus-Osuuskunta on kustantanut:
Sulo H.: Uni, sivuja 48 ja hinta 50 p.
F. M. Dostojewski: Rikos ja Rangaistus, kuusiosainen romaani. 2 vihko, hinta 25 p.
Atte Mantere Kemissä jakaa Emil Lehmin kirjottamaa kuvausta Pohjolan tukkityöläisten lakosta, sen synnystä ja kehityksestä, sivuja 58 ja hinta 80 p.
Otavan kustannuksella on ilmestynyt:
Edvard Gylling: Maanviljelystyöväen taloudellisistä oloista Ikaalisten pitäjässä v. 1902, sivuja 179 ja hinta 3 mk. Teos on painettu Jaakko Forsmanin Lahjarahaston koroilla.
Henry George: Edistys ja köyhyys, suomentanut Arvid Järnefelt, vihkot 8 ja 9 à 60 p.
Nordahl Rolfsen: Maailman historia, suomentanut Santeri Ingman, 2 vihko 50 p.
I. A. Heikel: Sosialismi, mitä se on, mitä se tahtoo ja mitä se ei voi, niminen kirjateos on ilmestynyt Verner Söderströmin kustannuksella Porvoossa, sivuja siinä on 126 ja hinta 1:26.
Sosialistinen Aikakauslehti ilmestyy tänä vuonna kerran kuussa 32-sivuisena ja maksaa Suomessa koko vuodelta 4 markkaa, puolelta vuodelta 2 markkaa, Venäjällä koko vuodelta 1 ruplan 50 kopekkaa, Amerikassa 1 dollarin ja muualla ulkomailla 5 markkaa. Tilauksia ottavat Suomessa vastaan postitoimistot puoluelehden konttorit, kirjakaupat sekä lukuisat asiamiehet; yksityiset tilaukset maaseudulla tapahtuvat paraiten postitoimistoissa.
Toimituksen sekä konttorin osote on Helsinki, Länsi-Heikinkatu 14. Konttorin telefooninumero on 56 37.
Tilaajia ja asiamiehiä, jotka eivät vielä ole suorittaneet kuluvan vuoden tilausmaksuja, pyydetään huhtikuun kuluessa lähettämään ne lehden konttoriin, ettei keskeytystä lehden lähettämisessä tapahtuisi.
Lehtemme tilaajamäärä oli maaliskuun lopulla 2,052 kappaletta. Painos on 2,600.
[1*] O. K. Kilpi, Maanviljelysväestön ammattijako Turun ja Porin läänissä vuosina 1815–90. Helsingissä 1906. Tilastollisia tiedonantoja tilastolliselta Päätoimistolta N:o 2.
[2*] Laskemalla yhteen säätyluokkaan kuuluvat maanviljelijät, talolliset, kruununtilalliset ja uudistilan asujat sekä lampuodit saamme selville talojen lukumäärän.
[1] Ks. Paul Lafargue, Laiskuuden evankeliumi. MIA huom.