Eduard Bernstein

Lakko — sen luonne ja vaikutukset

1906

Julkaistu: »Der Streik — sein Wesen und sein Wirken». Rütten & Loening, Frankfurt a.M. 1906
Suomennos: J. K. Kari
Lähde: »Lakko — sen luonne ja vaikutukset». Työväen sanomalehti-osakeyhtiö, Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

Lakon käsite, ikä, luonne, esiintyminen, tarkoitus ja vaikutus yleensä.

Lakolla käsitetään työnteon lakkauttamista taistelutarkoituksessa. Sana streik on kotoisin Englannin kielestä, jossa se tuli käytäntöön viime vuosisadan toisella neljänneksellä johdannaisena sanoista to strike work — lopettaa työ raivokkaasti tai vaikuttavasti. To strike käsitteeseen sisältyy tässä aina käsitys vaikuttavasta, kiivaasta, raivokkaasta. Strike sana ei tarkoita yksistään työn jättämistä, vaan sellaista jättämistä, jonka useat tekevät tarkoittaen muutakin tulosta, kuin työn suorittamattomuutta. Pitkän aikaa käytettiin Englannissa työlakon merkityksessä myöskin sanaa turnout — sanoista to turnout, ajaa ulos, juosta ulos — jota sanaa Friedrich Engelskin on usein käyttänyt v. 1884 ilmestyneessä kirjassaan Työtätekevän luokan asema Englannissa. Se näyttääkin alkujaan olleen enimmän käytetty sana, sillä radikalis-sosialistisessa Poor Men's Guardian on sen 17 numerossa joulukuulla v. 1831 olevassa kertomuksessa kaivostyömiesten lakosta Staffordshiressä ja Shropshiressa sana streik, »strike» harvinaisuutensa tähden lainamerkkien sisässä, sana turnout on sitä vastoin yleinen. Jälkimäisen on kuitenkin täytynyt väistyä edellisen tieltä ja sitä käytetään nykyjään ainoastaan joskus siellä täällä.

Saksassa tuli sana streik, aluksi englantilaisen kirjoitustavan mukaan strike, käytäntöön yhdeksännentoista vuosisadan kuusikymmenluvun loppupuolella. Alkujaan lausuivat työmiehetkin sen vielä strike tai oikeammin strikke, joten Berlinin salvumiesten lakko 1868 antoi eräälle esikaupunkien teatterille aiheen pilalauluun, jossa naisille sanottiin, ettei heidän tarvitse enää nähdä vaivaa sukankutomisesta (stricken), sillä nyt jo ovat lakossa (= kutovat sukkaa, stricken) salvumiehetkin.

Silloin näytti asia olevan yhtä uusi kuin nimikin. Mutta niin ei oikeastaan ollut; vuoden 1848 jälkeinen taantumus oli painollaan vain saanut työntekijäin lakot joksikin ajaksi mahdottomiksi, joten ne olivat kadonneet suuren yleisön näköpiiristä. Vaikka Saksassa ei tosin ollutkaan 19 vuosisadan ensi puoliskolla yhtä paljon lakkoja kuin Englannissa, oli niitä kumminkin melkoisesti.

Ja sitä paitse ne olivat Saksassa olleet kauemmin kotiutuneet kuin Englannissa.

Toistaiseksi on vielä ratkaisematta, mistä lakko on kotoisin ja kuinka vanha se on. Vanhan ajan historia osottaa, että kaikkialla, missä nykyisen palkkatyön kaltaiset olot vallitsivat, tavattiin myöskin lakkojen tapaisia liikkeitä. Oli jotenkin luonnollista, että ne, jotka eivät voineet suorastaan väkivallalla toteuttaa työehtojensa parannuksia tai muita oikeussuhteittensa muuttamista tarkoittavia pyrinnöitään, koettivat päästä tarkoituksensa perille kieltäytymällä suorituksesta, ja missä tämä oli työtä, siis työstä. Siksipä näyttivätkin lakot olleen mahdollisia jo orjataloudenkin aikana, jolloin niitä jo lienee ollutkin. Mutta sitä vastoin on raamatun kertomaa israelilaisten lähtöä Egyptistä väärin verrattu lakkoon, vaikka taru osottaakin sen syyksi kohtuuttoman työtaakan. Sillä siinä ei ollut kyseessä työsuhteiden parannus, vaan niiden täydellinen purkaminen maastamuuton tai paon kautta. Paremmin soveltuu sitä vastoin lakon tunnusmerkkeihin noin vuonna 260 Rooman perustamisesta sattunut Rooman plebeijisotilasten kaupungista muutto, joka näyttää olleen yht'aikaa sekä taloudellinen, että valtiollinen kapina. Tämän syynä ei tosin ollut elinkeinoja koskevat palkkasuhteet, sillä köyhimmätkään Rooman plebeijit eivät olleet palkkatyöläisiä, vaan pikkutilallisia, jotka viljelivät joko omaa tai vuokraamaansa maata, ja vähemmässä määrässä pieniä elinkeinon harjoittajia. Mutta raskasten verojen ja velkasuhteitten alaisina olivat he kuitenkin omistavain hyväksi työskentelevä Rooman luokka, kuten Menenius Agrippan suuhun pantu vertaus vatsasta ja jäsenistä epäsuorasti myöntää. Mutta samalla he myöskin olivat roomalaisen sotajoukon sotilaita ja siis asestettuja. Muussa tapauksessa olisi kai heidän lähtönsä vaikuttanut sangen vähän. Mutta itse asiassa oli paitse Meneniuksen kaunista todistelua, tämän lähdön tuloksena Liviuksen mukaan, että velkoja annettiin anteeksi ja että tribunivirkojen asettaminen hankki plebeijeille suuren valtiollisen vallan. Mikäli kertomus vastaa todellisia oloja, olisi tämä siirtyminen sittemmin mons sacre nimen saaneelle kukkulalle esimerkki voitollisesta valtiollisesta joukkolakosta, vieläpä sotaväkeen kuuluvain joukkojen lakosta.

Tässä näyttää lakkoon liittyneen kaikkien lakkolaisten poistuminen paikalta joksikin ajaksi samoin kuin monissa käsityöläissällien työlakoissa, joista meille on säilynyt tietoja keskiajan loppupuolelta. Paljoa emme tiedä tämän toimenpiteen syistä emmekä sen toteuttamistavasta. Käsityöläissällien, jotka tavallisesti asuivat mestarien luona, lienee ollut pakko tehdä niin, koska heillä lakkoon ryhdyttyään ei siis ollut asuntopaikkaa kaupungissa, sillä mestarien vaikutus lienee estänyt heitä käyttämästä ammattikuntain majaloitakin turvapaikkanaan. Sitä vastoin ei työn etsintä toisilta paikkakunnilta, joka nykyjään lakkojen sattuessa aiheuttaa usein poissiirtymistä, näyttää olleen keskiajan sälleille yhtä tärkeää. Sällit jäivät ainakin eräissä lakkotapauksissa, joista meillä on tarkempia tietoja, roomalaisten plebeijisotilasten tavoin kaupunkien lähimpään ympäristöön, ja luultavasti samassa tarkoituksessa kuin hekin: nimittäin voidakseen pitää kaupunkia jonkinlaisessa piiritystilassa, jonka tarkoituksena lienee etupäässä ollut työnhaluisten tulon estäminen. Mutta kun lakot kestivät keskiajalla usein sangen kauan, ei myöskään ole mahdotonta, että lakossa olevat sällit tekivät työtä kaupungin ympäristön kylissä asustaville, ammattikunnan ulkopuolella oleville »nurkkamestareille», (n. k. Böhnhasen) tai työskentelivät itsenäisesti. Siitä huolimatta on kuitenkin vaikea yleensä käsittää, miten ja mistä sällit näiden pitkien työlakkojen aikana voivat saada toimeentulonsa. Aivan ilman maantienrosvousta se tuskin lienee käynyt laatuun tällaisen ulossiirtymisen aikana.

Työlakot olivat muutenkin keskiajalla kylläkin väkivaltaisia. Verstasten ja puotien hävittäminen, lakon rikkojain pahoinpitely, uhkaileminen veitsillä ja tikareilla olivatkin ammattikuntain hallintojen alituisten valitusten aiheina ja usein synnytti lakko vakavia meteleitä, joissa virtasi paljo verta. Kaikenlaiset valtion, kaupunkien ja ammattikuntien viranomaisten julistukset puhuvat tässä suhteessa sangen selvää kieltä. Keskiajan sälli piti työpaikkaansa työtilaisuutena, joka oli yksinomaan hänen käytettävänään niin kauan kuin hän ei ollut lopullisesti katkaissut työsuhdetta. Lakkoa pidettiin siis aina ainoastaan työsuhteen keskeytyksenä, mutta ei sen purkamisena.

Tämä on sangen tärkeä elinkeinoja koskevan lakon luonteelle. Lakko on ollut ja on vieläkin työn lopettaminen keskeyttämisen, mutta ei työsuhteen purkamisen tarkoituksessa. Ei ole ollut vielä lakkoa, joka olisi suuntautunut työnantajakunnan olemista vastaan sellaisenaan, tarkoittanut sen poistamista. Elinkeinoja koskevana taisteluna on lakko perheellinen ristiriita, joka tarkoittaa työnantajain ja työntekijäin välisen suhteen yksityiskohtien muuttamista, mutta ei tämän suhteen perusteen kumoamista. Lakko keskeyttää työsuhteen luodakseen sen taas uudelleen samalle yhteiskunnalliselle pohjalle. Lakko ei siis, mikäli se koskee työnantajia ja työntekijöitä, tarkoita heidän yhteiskunnallisten suhteittensa periaattellista mullistamista.

Päinvastoin on työntekijäin pyrintönä lakon sattuessa tähän saakka ollut ja on vielä enemmän nykyään, että sen päätyttyä sama työntekijä astuu työhön samalle työnantajalle, ja jos suinkin mahdollista, samalle paikalle verstaassa. Tämä pyrintö, joka vastaa vanhoista ajoista saakka työntekijöihin juurtunutta tunnetta, on otettava huomioon varsinkin silloin, kun on arvosteltava lakkolaisten suhdetta lakonrikkojiin. Työpaikkojen vaihtuminen on aina mikäli se ei aiheutu lakon johdosta — perheettömäin muuttamisesta toisille paikkakunnille j. n. e.— sellainen lakon seuraus, jota ei ole tahdottu.

Tämän voi lausua myöskin siten, että ennen lakkoa solmittu työsopimus aatteellisesti jatkuu lakon aikana: se ei ole kuollut, vaan se lepää.

Tämä työsopimuksen lepääminen vastaa työn todellista lepäämistä, jossa lakko ilmautuu. Lakko on työn lopettaminen siinä tarkoituksessa, että se lepää niin kauan, kunnes se, joka sen lopetti, itse jälleen alkaa sen tai hyväksyy sen alkamisen, mutta ei siinä tarkoituksessa, että kuka tahansa muu jatkaisi sitä muitta mutkitta hänen sijastaan. Lakon tarkoitettu ja normali ilmaisumuoto on työn lepääminen.

Mutta sitä vastoin ei työn lepääminen ole tuskin koskaan lakon päämäärä. Lakkoon ryhdyttäessä voi kyllä sekin halu tai tarkoitus olla myötävaikuttamassa, että saadaan aikaan lyhemmän tai pitemmän aikaa kestävä työn lepääminen sellaisenaan, siis ei ainoastaan taistelu- tai pakotuskeinona. Aivan hyvin voi sattua, että työntekijää ohjaa lakosta päätettäessä myöskin halu saada joksikin ajaksi vapautta; voidaan myöskin ajatella, vaikka ei sellaista tapausta ole vielä näytetty toteen, että työntekijät panevat toimeen lakon ainoastaan tällaista vapautta tarkoittaen, siis työn lepäämään ainoastaan lepäämistä varten.^[1*] Mutta tavallisesti on työn seisauttaminen lakossa ainoastaan päämäärän saavuttamista tarkoittava keino. Se on tai sen tarkoitus on olla työntekijälle edullisempain työehtojen hankkimis- tai turvaamiskeino, se tarkoittaa saada painollaan työnantajan pakotetuksi myönnytyksiin työntekijöille.

Yllämainittua poikkeusta lukuunottamatta on lakko aina pakkokeino. Se astuu käytäntöön vasta, kun ei keskustelu todellisuudessa tai todennäköisesti auta. Pakkokeinona sen ei kuitenkaan tarvitse aina merkitä aineellisen vahingon uhkaa tai aiheuttamista. Se voi jo puhtaasti siveellisellä vaikutuksellaankin saavuttaa tarkoituksensa. Lakkoon liittyy melkein aina suurempia tai pienempiä uhrauksia lakkolaisten puolelta. Kun ihmiset alistuvat näihin uhrauksiin, niin he saavat toimeen vaikuttavamman tahdonilmaisun, joka jo yksinään voi saada vastapuolen myönnytyksiin. Klassillisena esimerkkinä tai puhtaimpana näytteenä tästä ovat nuo tosin toiseen ryhmään kuin teollisuuslakkoihin kuuluvat nälkälakot — jyrkkä kieltäytyminen ravinnon nauttimisesta — joihin valtiolliset vangit ovat usein ryhtyneet eri maissa, ennen kaikkea Venäjällä, torjuakseen julmaa tai epäoikeutettua kohtelua. Mutta on teollisuuslakkojakin, joissa lakkolaisten tarkoituksena on pääasiallisesti ollut teossa osottaa, että he mieluummin alistuvat suurimpiinkin uhrauksiin, kuin sietävät määrättyjä työehtoja. Ja tällainen uhrautuvaisuuden julistus ilmenee osittain lähes kaikissa lakoissa.

Mutta samalla ovat melkein kaikki lakot pakkokeinoja myöskin sentähden, että ne uhkaavat aineellista vahinkoa, olkoonpa sitte suoranaista häviötä tai voiton menettämistä, niille henkilöille tai yhdyskunnille, joihin ne kohdistuvat. Elleivät ne voisi tätä, olisivat ne useammissa tapauksissa järjettömiä ja tarkoituksettomia. Työlakko vaikuttaa kahdella tavalla. Toinen johtuu sen luonteesta keinona ja on arvon synnyttämisen, siis myöskin kapitalistisen lisäarvon tai voiton lakkaaminen, sittemmin myöskin liikevälineiden kunnossapidon lakkaaminen. Toinen vaikutus johtuu sen varsinaisesta päämäärästä ja on uusien voittojen hankkiminen tai vanhojen turvaaminen työpalkan korkeuteen ja laskutapaan, työajan pituuteen ja jakoon, työoikeuden määrään ja toteuttamiseen nähden. On tapauksia, jolloin molemmat vaikutukset yhtyvät siten, että ensiksi mainittu — arvon synnyttämisen lakkaaminen — myöskin tulee tarkoitusperäksi, tai on jo alusta alkaen se. Näin käy esim., jos työntekijät antavat lakon syntyä estääkseen silmiensä edessä tapahtuvaa varastojen suurta täyttymistä. Mutta tämä voi olla myöskin vain varsinaisen tarkoitusperän, työntekijäin palkka- ja muiden saavutusten turvaamisen peitteenä.

Lakkoon liittyvän tuotannon lopettamisen ei suinkaan tarvitse merkitä pysyvää tuotannon vähenemistä. Päinvastoin tulee tuotantotappio usein korvatuksi sangen lyhyessä ajassa. Vielä on ratkaisematta kysymys, mitä lakko vaikuttaa tavaroiden määrään, jotka ovat yhteiskunnan käytettävinä, toisin sanoen, tuottaako se minkäänlaista vakavaa vaaraa yhteiskunnallisen varallisuuden tuotannolle ja lisäytymiselle. Toisaalta ei myöskään olla vielä samaa mieltä siitä, voiko lakko synnyttää tavaroiden jaossakaan minkäänlaisia mainitsemisen arvoisia pysyviä parannuksia, jotka eivät olisi voineet syntyä ilman lakkoakin taloudellisen kilpailun vapaan toiminnan kautta ja eikö se päinvastoin mekanisesti sekaantuessaan tähän elimellisten voimain leikkiin, keskeytä niiden hyväätekeviä vaikutuksia. Toisin sanoen: eivätkö lakon vaatimat uhraukset ole tuhlausta, sen voitot, joihin viitataan, kuvitteluja.

Takaisin sisällysluetteloon

Lakko nykyisessä talouselämässä.

Lakko laajuuteensa nähden.

Nykyisen talouselämän reali-ilmiönä voidaan lakkoa tarkastaa eri näkökannoilta. Kun laajuuden näkökanta on yksinkertaisin, alamme siitä. Pienin muoto, minkä silloin kohtaamme, on lakko yksityisellä työpaikalla (verstaassa, työmaalla, konttorissa, varastossa, j. n. e.) olkootpa nämä työpaikat itsenäisiä yrityksiä tai — suurissa liikkeissä — vain itsenäisen liikkeen osia, jossa tapauksessa lakkoa kutsutaan liikehaara- tai osastolakoksi. Kun nykyisten liikeyritystemme suuruus vaihtelee tavattomasti, voi yksityisen yrityksen osastolakko käsittää suuremman joukon työntekijöitä ja olla kansantaloudellisessa suhteessa paljoa tärkeämpi, kuin kymmenet koko liiketten lakot. Jos esim. Maffein konetehtaan kaavanvalmistajat Münchenissä tai Gruson-sulattimojen valurit Buckaussa lakkaavat työstä, merkitsee se aivan toista, kuin kymmenkunnan pienen pajan, puuseppäliikkeen tai kirjansitomon koko työväestön lähteminen työpaikoiltaan. Edellisessä on ehkä satoja työntekijöitä suorastaan ja muutamia tuhansia välillisesti osallisina lakossa, kun ne jälkimäisessä eivät nouse kaikkiaan sataankaan. Niinpä oli Saksan valtakunnantilaston mukaan v. 1904 tynnyrintekijäin ammatissa 12 liikkeessä kaikkiaan 6 työlakkoa, ja yhtäaikaa lakossa olevain henkilöjen luku oli näissä vain 104. Taideteollisuudessa oli kaikkiaan 35 liikkeessä 4 lakkoa ja vaikka siis kukin lakko käsitti keskimäärin 9 liikettä, oli yht'aikaa lakossa olevain suurin luku ainoastaan 102. Sitä vastoin oli samana vuonna kaavanvalmistajain osastolakossa eräässä konetehtaassa Lindenissä Hannoverin luona 300 työntekijää suorastaan osallisina. Eikä tämä suinkaan ole korkeimpia, lukuja. Meidän suurissa yhdistetyissä liikeyrityksissä voi osastolakkoon helposti liittyä tuhansia työntekijöitä.

Saksan valtakunnantilasto osottaa myöskin, että niiden liiketten luku, joissa kulloinkin kaikki työntekijät ovat lakossa, on joka vuosi tuntuvasti suurempi, kuin niiden liiketten, joissa lakko käsittää ainoastaan osan työntekijöitä eli vain määrätyn toimintahaaran, mutta että edellisiin liikkeisiin kuuluu yhtä säännöllisesti paljoa pienempi määrä työntekijöitä, kuin niihin, joissa työväestön yksityiset ryhmät ovat lakossa. Vuonna 1904 oli täydellisessä lakossa olevia liikkeitä 7,569, osittaisessa lakossa olevia vain 2,752, sitä vastoin oli edellisissä liikkeissä ainoastaan 111,215 työntekijää, jälkimäisissä 162,149, keskimäärin siis joka liikkeessä neljä kertaa enemmän kuin edellisissä.

Lähes kolme neljännestä kaikista vuoden 1904 lakoista, nimittäin 1,356 kaikkiaan 1,876:stä, eli tarkkaan sanoen 72,5 pros. rajoittui kukin vain yhteen liikkeeseen; 2–5 liikettä käsittäviä lakkoja oli 259 eli 13,9 pros. koko luvusta, ja 255 lakkoa eli 13,6 pros. koski useampaa kuin 5 liikettä. Tätä laajaperäistä tilastoa vastaavat myöskin eri ammattiyhdistysten lakkotilastot. Saksalaisen metallityöntekijäliiton Stuttgardissa julkaisema vuosi- ja käsikirja vuodelta 1904 — mallikelpoinen havaannollisuudessa ja järjestelmänsä puolesta — merkitsee 73:sta hyökkäyslakosta vain 16 kaksi tai useampia liikkeitä käsittäväksi, loput 57 eli 78,1 pros. koskivat kukin vain yhtä liikettä. 92:sta liiton puolustuslakosta ei ainoakaan käsittänyt useampaa kuin yhden liikkeen. Kaikkina vuosina ei tosin ole samoin eikä suhde myöskään ole kaikissa ammateissa sama. Mutta tämä on yleisenä sääntönä, ja yhä lisäytyvä liiketten keskittyminen tukee sitä siinä määrässä, että työnantajaliittojen lakkovakuutuksen mahdollinen vaikutus palkkariitoihin joskus käy aivan tehottomaksi.

Asian luonnosta johtuu, että yksityisten liiketten työntekijät voidaan pikemmin saattaa yhteiseen toimintaan, kuin eri liiketten työntekijät, koska lakon aiheet ja tarkoitus ovat heillä välittömästi silmien edessä. Mielentilan laatukin, joka merkitsee lakossa niin paljon, vaikuttaa tällöin tehokkaimmin. Jos mieliala toisaalta työnantajan tai hänen edustajansa ja toisaalta työntekijäin välillä on jo ennestään kiihottunut, niin voi pienikin työn suorituksessa, maksussa j. n. e. sattunut riita saattaa työntekijät lakkoon. Samoin voidaan palkkavaatimusten mahdollisuus ja muut sellaiset seikat arvostella usein paremmin yksityisliikkeissä, kuin jos on kyseessä useat eri liikkeet, sillä työntekijöiltä ei tavallisesti pysy salassa tärkeiden tilausten saapuminen. Sellaisen edun — tavallaan työnantajain hädänalaisen aseman — hyväkseen käyttäminen ei suinkaan ole uuden ajan erikoisilmiö. Se oli päinvastoin kukoistuksessaan juuri suurteollisuuden edellisellä aikakaudella ja esiintyy vielä nykyjäänkin etupäässä sellaisissa liikkeissä, jotka luontonsa ja liiketapansa puolesta ovat tuota aikakautta lähinnä. Käsityön tapaan harjoitetun teollisuuden työntekijä oli paljoa epävakavampi, paljoa halukkaampi vapaa-aikojen viettoon, kuin nykyaikainen teollisuustyöläinen on. Tämä johtuu osaksi siitä, että silloin ei vielä ollut vaikuttimia, jotka totuttavat työntekijän suuremmassa määrässä alistumaan olokohtaisesti vaikuttaviin voimiin, osaksi myöskin siitä tosiasiasta, että sangen suuri prosenttimäärä käsityön työläisistä — vieläpä tavallisesti suuri enemmistö — olivat naimattomia. Heidän oli siis helpompaa ja oli myöskin koko heidän verstassuhteistaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan johtuvan ajatustavan mukaista heti ensimäisen riidan sattuessa mestarin kanssa käyttää keinonaan työlakkoa, joka kuitenkin silloin oli aivan toisen näköinen kuin nykyjään. Harvoin oli kyseessä palkka-asia, vielä harvemmin työaika, jonka päinvastoin oli usein järjestänyt vanha tapa tai määrännyt ammattikunta tai itse paikkakunnan hallinto. Mutta sitä useammin koskivat lakot tarjottua ruokaa, työaineiden laatua, j. n. e.

Keskiajalla tapaamme myöskin jo lakkoja, jotka käsittivät paikkakunnan koko ammattialan. Neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan kaupunkien kronikat kertovat oluenpanijain, verkakankurien, teurastajain y. m. y. m. lakoista. Näyttää jo myöskin sattuneen, että sellaiset lakot ulottuivat useampiin, vaikka tosin vain toistensa naapureina oleviin kaupunkeihin. Mutta tässä ovatkin lakkojen laajuuden rajat keskiajalla, vieläpä esikapitalistisella ajallakin. Ei tunneta yhtään tapausta, jossa useimpain ammattien työntekijät olisivat yhtä aikaa ryhtyneet lakkoon saman vaatimuksen puolesta, samaa päämäärää varten, tai jossa kokonaisen maakunnan ammattitoverit olisivat tehneet tämän, puhumattakaan tällaisen liikkeen laajenemisesta maakunnan ja vielä vähemmän maan rajojen ulkopuolelle. »Pystysuorat» kerrostumat, toisin sanoen ammattialoille kuuluvain kansan-ainesten ryhmittyminen ammatittain, olivat vielä niin paljoa vahvemmat, kuin vaakasuora kerrostuminen työnantajiin ja palkkatyöläisiin, että ei voinut syntyä kaikkiyhteyden solidarisuuden tunnetta, joka olisi voittanut edelliset. Saksassa, Ranskassa ja muissa maissa vallitsi päinvastoin eri sällikuntien (»compagnonnages») välillä alituinen taistelu arvojärjestyksestä juhlakulkueissa ja muut sentapaiset kilpailemiset, ja aina 19 vuosisadalle saakka syntyi eri ammattien sällikuntien välillä vähäpätöisimmistäkin syistä (enimmäkseen tanssipaikoilla j. n. e.) varsinaisia tappeluja, jotka usein vaativat ihmishenkiä uhrikseen.

Vasta teollisuuden kapitalistinen kehitys ja sen kanssa käsi-kädessä käynyt kulkuneuvojen täydellisentyminen ovat aiheuttaneet lakon maantieteellisen ja ammattitilastollisen laajentumisen. Sama kehitys, joka mursi ammattikunnalliset kahleet ja teki ammattikuntien useimmiten naimattomasta ja itseään tulevaisuuden mestarina pitävästä käsityöläissällistä palkkatyöläisen, joka yhä enemmän lakkasi pitämästä sosialista asemaansa väliasteena, vaan perusti ja hoiti taloutensa palkkatyöläisenä, sama kehitys oli, jyrkentäessään vaakasuoran, mestarien ja sällien välisen eron kapitalististen työnantajain ja palkkatyöläisten (proletarien) väliseksi eroksi, pakostakin vastaavassa määrässä heikontava pystysuorain ammattiryhmitysten sosialista merkitystä ja psykologista vaikutusta: edellisten väliseinät tulivat paksummiksi, jälkimäisten ohuemmiksi. Palkkatyöläisten luokkasolidarisuus voi kehittyä proletariseksi luokkatietoisuudeksi ja pysyä sellaisena. Ammattien väliseen suhteeseen nähden esiytyy tämä edelleenkin, ainakin lakoissa, etupäässä rahallisen kannatuksen muodossa. Vielä nykyäänkin ovat eri ammatteihin kuuluvain työntekijäin yhteiset, ammatteja koskevan päämäärän saavuttamista tarkoittavat lakot mitä harvinaisempia. Missä niitä esiintyy ovat ne tavallisesti vain samaan teollisuusryhmään kuuluvain (rakennustyön, metalliteollisuuden, nahkateollisuuden läheisten alojen j. n. e.) yhdistyneitä takkoja tai niinkutsuttuja myötätuntoisuuslakkoja, s. o. lakkoja, joissa työläiset lakkaavat työstä tukeaksensa siten toisten jo lakossa olevain työntekijäin taisteluasemaa. Mutta tässäkin tulee kysymykseen melkein aina ainoastaan läheistä sukua olevain, samaan teollisuusryhmään kuuluvain tai samassa liikkeessä työskenteleväin ammattien työntekijät. Esimerkkeinä mainittakoon muurarien lakko tukeakseen salvumiesten palkkausliikettä (Berlin 1873), rautatiepalveluin lakko, jotta heidän ei tarvitsisi suorittaa lakossa olevain satamatyöläisten lakkotyötä (Amstertam 1904), hiilenlastaajain lakko, jotta heidän ei tarvitsisi lossata hiiliä, joita lakonrikkurit olivat kaivosmiesten lakon aikana kuljettaneet ylös kaivoksista (Etelä-Wales 1897) kaavantekijäin lakko koneenrakentajain asian auttamiseksi, laukuntekijäin lakko lakonrikkurien valmistaman nahan käyttämistä vastaan, kaikkien laivanrakennuksessa työskentelevien pannuseppien, laivansalvumiesten, levyseppien, huonekalupuuseppien, maalarein, verhoilijain y. m. yhteinen lakko j. n. e.

Tavallisemmin kuin ammatin rajojen ulkopuolelle laajenee lakko paikkakunnan ja piirikunnan rajojen ylitse. Kulkuneuvojen ja suurmarkkinatuotannon aikakaudella ei tavallisesti ole kylliksi, että jonkun ammatin tai teollisuusalan työntekijät samalla paikkakunnalla ryhtyvät lakkoon, vaan jos mieli saavuttaa toivottua tarkoitusta, tulee piirikunnan, maakunnan, väliin koko maan, jopa useampain maidenkin työväestön yhtyä siihen. Piirikuntalakkoja tapaamme ensimäiseksi laivansalvumiesten ammatissa, Englannin kudontateollisuudessa, joka jo varhain keskittyi määrättyihin maakuntiin tai maakunnan osiin, sekä myöskin luonnollisista syistä piirikunnalliseksi kehittyneessä Englannin hiilikaivostyössä. Englannissa syntyivät myöskin ensimäiset ammatillista luonnetta olevat yli maan ulottuvat lakot, joista kai oli tärkein koneenrakentajain koko maata käsittävä lakko v. 1852. Saksassa ryhtyivät kirjanpainajat ja hatuntekijät ensimäisinä paikkakunnan ja piirikunnan rajojen ylitse ulottuviin lakkoihin. Laajoille alueille ulottuvia lakkoja tavataan myöskin laivanrakennuksen ja hiilikaivostyön alalla. Viimemainitulla alalla samoin kuin satamatyössä huomataan myöskin ensimäiset kansainvälisen lakon suurpiirteiset aiheet. Kun Ruhr-alueen kaivostyömiehet tekivät lakon v. 1905:n alussa, liittyi heihin huomattava osa belgialaisia hiilikaivostyömiehiä. Kansainvälisen lakon esimerkkejä tai yrityksiä tavataan myöskin teollisuusaloilla, joita harjoitetaan naapurimaiden rajaseuduilla, kuten esim. itävaltalaisen Vorarlbergin ja sveitsiläisten Appenzell ja St. Gallen kantonien kudinteollisuudessa. Mutta tämän tapaiset lakot ovat itse asiassa selvästi samalla asteella, kuin piirikunta- tai maakuntalakot. Kansainvälisyys ei niissä merkitse ulottuvaisuutta koko maata käsittävän lakon ulkopuolelle.

Ammatin tai paikkakunnan rajojen ulkopuolelle ulottuvat varsinkin sellaiset lakot, jotka joko eivät ole puhtaasti ammatillisia, vaan tarkoittavat enemmän ammattipolitisia kysymyksiä, tai joilla on suorastaan valtiollinen tarkoitus. Yleensä on lakon maantieteellinen tai ammatillinen laajuus säännöllisesti yhteydessä laajentuneiden sosialipolitisten tarkoitusten kanssa. Lakot, jotka koskevat ainoastaan palkkamäärän suuruutta, ulottuvat harvoin paikkakunnan ulkopuolelle.

Takaisin sisällysluetteloon

Lakko syiden ja tarkoituksen kannalta.

Lakon tarkoituksena on yleensä, vaikkakaan ei aina, joko taloudelliset tai oikeudellis-yhteiskunnalliset parannukset tai molemmat yhdessä.

Väliin tapahtuu kyllä, ja on tapahtunut varsinkin esikapitalisella aikakaudella usein, että työntekijät lakkaavat työstä poistaakseen jonkun sisällisen kiihtymisen syyn: mestarin tai muun esimiehen vastenmielisen käytöksen tähden, inhosta suoritettavaksi annetun työn luontoon, vanhojen ammattitapojen loukkaamisen synnyttämästä katkeruudesta. Tehdasten syntymisaikana oli lakko, kuten näyttää, usein vain vielä vaillinaisesti kesyttyneen ihmisluonteen kuohahdus tehdastyön toivotonta yksitoikkoisuutta vastaan, entisen vapaudenhalun kapina automatisen koneen valtaan alistumista ja tehtaan vaatimaa järjestystä vastaan. Luonnollista on, eikä siis myöskään ole jätettävä mainitsematta, että paljas nurjamielisyys ja kostonhimo voi myöskin olla lakon aiheena.

Mielialavaihteluista johtuvan ja taloudellisia parannuksia tarkoittavan lakon välimailla ovat nuo keskiajan lopulla ja esikapitalistisella aikakaudella yleiset, tarjotun ravinnon muutoksia koskevat käsityöläissällien lakot. Niissä on väliin kyseessä suurempi ruuan vaihtelu, väliin taas suorastaan parempi ruoka, joka kuitenkin oli sällien omainkin ilmoitusten mukaan enimmäkseen voimakkaampaa, kuin meidän aikamme useimpain palkkatyöläisten ruoka.

Keskiaikaiset, penkkisijoja kirkoissa ja paikkaa juhlakulkueissa koskevat lakot ovat, kuten jo on viitattu, sukua yhteiskunnallisen aseman kohottamista ja puolustamista tarkoittaville lakoille. Sillä sija kirkossa ja kulkueessa oli koko korporationin yhteiskunnallisen arvon mitta. Myöskin koskivat useat keskiajan työtaistelut sälleille myönnettyjen vapaapäivien lukua.

Uudemman ajan alussa on lakkojen alituisena syynä uusien tuotantotapojen käyttämisyritykset. Tunnettua on, kuinka kiivaasti ensimäisten koneitten käytäntöönottamista vastustettiin juuri käsityöläissällien taholta. Käsityöläissälli oli mielenlaadultaan ainakin yhtä vanhoillinen ellei vanhoillisempi, kuin ammattikuntamestari. Hän näki koneessa vain vihollisensa, joka uhkasi riistää leivän hänen ja hänen ammattitoveriensa suista. Tämän hänen käsitystapansa kannalta, sen tarkoitusperän kannalta katsoen, joka hänen tajunnassaan häämöitti, oli työntekijän lakko koneiden käytäntöönottamista tai tuotantotapojen muuttamista vastaan 99 tapauksessa sadasta työtilaisuuden ja palkan turvaamista. Tällaisena on se esiytynyt varsinkin Englannissa vielä yhdeksännentoista vuosisadan loppupuoliskolla eikä liene vielä nytkään tykkänään hävinnyt. Mutta myöskin ovat uudemman ajan työntekijät usein vaatineet täydellisempiä koneita käytäntöön ja vastanneet työlakolla tämän vaatimuksen hylkäämiseen.

Lakko eräiden työainesten käyttämistä vastaan on myöskin kaksimuotoinen ilmiö. Voidaan käsittää työntekijäin lakko sellaisten raaka-aineiden käyttöä vastaan, jotka saavat työn tavattoman vastenmieliseksi, vahingolliseksi tai hitaaksi. Viimemainitussa tapauksessa on heidän vastustuksensa sitä luonnollisempaa, jos heille maksetaan palkka kappaleittain tai suorituksen mukaan. Mutta sattuu myöskin, että työntekijät kieltäytyvät käyttämästä määrätyltä raaka-aineita, koska heidän työnsä hyvyys joutuisi kärsimään siitä.

Mutta useimmat nykyaikaiset lakot koskevat palkkakysymystä, työaikaa tai työoikeutta.

Palkkakysymys ei käsitä ainoastaan määrätyn palkan korkeuden varmistamista, vaan sangen usein myöskin palkkaustapaa: onko maksettava aikapalkka tai suorituspaikka, ja mitä suorituspaikan järjestelmää on käytettävä,^[2*] onko vallitsevaan tai vaadittuun normali tai alimpaan palkkaan järjestettävä paikkakunnasta riippuvia lisäyksiä, ja lisäysten määrääminen erilaatuisissa oloissa suoritettavasta työstä (työ kaukana olevilla työpaikoilla, koematkoilla ja normalituntien ulkopuolella tai niiden lisäksi tehty työtä). Sangen tärkeä työväenluokan taistelun aihe ja siis myöskin lakon aihe on viime aikojen vaatimus paikkakunnallisten tai jopa koko maata käsittäväin palkkatariffien käyttämisestä ja määrättyjen palkanlaskutapojen vahvistamisesta.

Työaikaa koskevassa kysymyksessä on luonnollisesti etualalla normalityöajan lyhentäminen siinä määrässä, että työvoimain ennenaikainen uupuminen estyy ja työntekijä voi nauttia joutoaikaansa. Tähän liittyy luonnollisesti myös tarkka työtuntien ja lomahetkien määrääminen, samoin vapaapäivien ja — viime aikoina — myöskin vuosittaisen loman myöntäminen. Työaikataistelussa on myöskin ylityökysymys sangen tärkeä. Järjestyneiden työläisten pyrinnöt tarkoittavat sen täydellistä poistamista. Ellei se ole saavutettavissa, koetetaan sopimuksen tai lakon kautta saada aikaan jotakin seuraavaa rajoitusta: ylityötunnit rajoitettavat johonkin korkeimpaan päivittäiseen, viikko- tai vuosittaiseen määrään, ja ylityöstä niin tuntuvasti suurempi palkka, että työnantajain halu ylityön käyttämiseen suuresti heikontuu.

Työoikeutta koskeva lakko tarkoittaa periaatteellisesti työntekijän oikeudellista asemaa personana työnantajaan tai hänen edustajaansa (työnjohtajaan j. n. e.) nähden ja esiytyy käytännössä enimmäkseen työntekijäin vaatimuksena, että he saavat esiintyä työnantajia vastaan järjestyneenä yhteisönä, toisin sanoen, että työntekijäin järjestö tunnustetaan päteväksi oikeusasteeksi ratkaisuissa, jotka koskevat kaikkien työsuhteita.

Työntekijän oikeusasema työnantajaan nähden pukeutuu ulkonaiseen muotoon jo puhuttelussakin. Työnantajain käyttämän työntekijän sinuttelemisen poistaminen, joka oli vanhassa käsiteoilisuudessa yleinen tapa, on siellä, missä se ei ole itsestään jäänyt pois, usein ollut vaatimuksena lakoissakin. Saksassa tapaamme tämän vaatimuksen vielä yhdeksännentoista vuosisadan kuusikymmenluvulla lakkojulistuksissa.

Saman luonteinen on myöskin sen velvollisuuden poistamista tarkoittava vaatimus, että työntekijän tulee asua päämiehensä luona ja olla hänen muassaan. Työntekijä tulee vasta silloin omissa ja muiden silmissä täysivaltaiseksi kansalaiseksi, kun ei hänellä enää ole tätä velvollisuutta. Lakko suuntautuu siis myöskin loisjärjestelmän jätteitä vastaan.

Työntekijän oikeusasema ilmestyy myöskin kurinpitokeino-järjestelmässä järjestyksen ylläpitämiseksi verstaassa ja liikkeessä. Mikäli ei lainsäädäntö ole tässä asettanut sulkuja työnantajain mielivallalle, on lakko ollut eräs sen ehkäisemistä tarkoittava keino järjestyssääntöjä laadittaessa ja sovellutettaessa.

Mutta suurimmat asialliset ristiriidat vapaan personallisuuden aatetta vastaavaa työoikeuden käsitettä vastaan eivät ole tavattavissa ainoastaan tällaisissa vanhan ammattikuntaoikeuden jätteissä, vaan ilmeisesti puhtaissa taloudellisissa tai taloudellisesti perustelluissa suhteissa ja seikoissa; sellaisia on esim. asema liikkeessä, henkilöiden valitseminen eri töihin, valikoiminen erotettaessa j. n. e. Työväenjärjestöjen tärkeimpiä tehtäviä kehittyneemmälläkin asteella ja siis myöskin lakon aihe on koettaa tässä saada työnantajan mielivallan sijalle, joka niin usein johtaa suosikkijärjestelmään, välihenkilöjen lahjomiseen, matelemiseen ja kantelemiseen verstaissa, mielivaltaa estävät ohjeet ja valvoa niiden noudattamista. Tähän kuuluu etenkin myös taistelu työnvälityksestä, joka saa yhä suuremman sosialipolitisen merkityksen. Minkälaatuinen työnvälitys on, sellainen on työoikeuskin todellisuudessa.

Takaisin sisällysluetteloon

Lakon sosialinen muoto ja kehitys.

Lakon vanhin, niin sanoakseni alkeisilmauksellinen muoto on tähän saakka järjestymättömien tai vaillinaisesti järjestyneiden joukkojen hetkellinen yhteenliittyminen. Keskiajallakin ja keskiajan lopulla, jolloin käsityöläissälleillä oli veljeysliittonsa, olivat lakot pääasiallisesti tämän luonteisia, sillä ammattikunta ei ollut taistelujärjestö, vaan voi korkeintaan saada ratkaisevina hetkinä jonkunlaisen taisteluluonteen, jolloin taistelun menettely- ja johtotapa täytyi aina tilapäisesti määrätä. Taistelumuodon ja taistelutavan tilapäisyys on kapitalistisen industrialismin syntymiskaudellakin yleensä vallitsevana. Kaikkialla olivat keskiaikaiset sälliyhdistykset hajoitetut, työntekijäin yhteenliittyminen lakimääräisesti rajoitettu tai tykkänään poljettu, työntekijä yleensä vajavaltainen lain edessä, ja hänen elämänsä epävarma. Vanhan tavan mukaisista oloista irtirevittynä, uusien vaatimuksiin sekä henkisesti kypsymättömänä että aineellisesti varustautumattomana — muistettakoon nopeasti kasvavien teollisuuskeskustain kurjia työväenkortteleita — oli aikakauden työläinen puoleksi orja, puoleksi kapinoitsija. Hän ei ollut vielä löytänyt, jos niin saa sanoa, elantotasoaan eivätkä muutkaan luokat osanneet sitä hänelle antaa. Jokainen itsenäinen kohoamisyritys hänen puoleltaan näytti heistä kapinaan nousemiselta, hyljättävältä vallattomuuden ilmaukselta ja melkein samalta se näytti hänestä itsestäänkin. Sentähden saikin jokainen lakko vallankumouksellisen värityksen. Jos se oli valmisteltu, oli se valmisteltu johdolla ja muodossa, jotka kantoivat salaliittolaisuuden leimaa ja toivat mukanaan kaikki salaliiton siveelliset varjopuolet. Jos se puhkesi joidenkuiden ärsytystä tarkoittavain tapahtumain vaikutuksen alaisena, valmistamattomana alkeisilmiönä, niin synnytti se mitä syvimmän intohimojen kiihkon. Harvoin se meni kummassakaan tapauksessa ilman noita väkivallantöitä, joita varten Carlyle on leimannut sanan »villi oikeus». Tällä asteella on lakko työntekijän ainoa apukeino, jolla hän voi puolustaa itseään markkinain sattumia ja työnantajain hyökkäyksiä vastaan, lakkoliitto on yhdistyminen tässä tarkoituksessa. Hetken tarpeen herättämänä katoaa se taistelun päätyttyä melkein yhtä nopeasti näkymöitä. Näin käy sitä varmimmin, kun useimmat tähän kuuluvat lakot päättyvät joko tappiolla tai ainoastaan lyhytikäisillä tuloksilla. »Pitkä sarja tappioita, joita ainoastaan harvat voitot keskeyttävät» — siten kuvaa Friedrich Engels 1844 kirjassaan »Työtätekevän luokan asema» ensimäisten nykyaikaisten työväenliittojen taisteluja. Se on hurjaa ympärilleen hosumista, jossa tuhlataan tavattomasti voimia ja jota seuraa yhä suurempi väsymys.

Sellaisen lakon säännöllinen kulku on seuraava: Lakon puhjetessa nimitetään komitea, joka johtaa lakkoa julkisuudessa, ottaa vastaan keräykset, jakaa avustukset ja koettaa sovitella työnantajain kanssa. Jos lakon edellä on ollut salaista agitationia, — tulee tätä johtanut komitea tavallisesti julkiseksi lakkokomiteaksikin; mutta jos lakko puhkeaa itse työntekijäinkin odottamatta, valitsevat tai hyväksyvät he komitean sellaisista työtovereista, jotka he tuntevat tarmokkaiksi sekä kirjoitus- tai puhetaitoisiksi, tai joita tunnetummat toverit esittelevät heille sellaisina. Sillä vaikka ei minkäänlaista järjestöä olekaan, on kuitenkin melkein kaikkialle saman ammatin työntekijäin kesken niin paljon kanssakäymistä, että se heistä, jolla on joitakin erikoisia ominaisuuksia, tunnetaan laajemmassakin toveripiirissä. Useimmissa tapauksissa eivät työnantajat suostu sovitteluihin tämän komitean kanssa; yksin silloinkin, kun he suostuvat myönnytyksiin, myöntävät he ne tehtaasta tehtaaseen suorastaan työntekijöille kymmenen kertaa mieluummin kuin kaikkien työntekijäin nimessä toimivalle komitealle. Jos lakko päättyy tappioon, joka on tällä asteella, kuten sanottu, aivan yleistä, joutuvat komitean jäsenet ensimäisinä kurinpitotoimien alaisiksi; mutta suhteellisen menestyksenkin sattuessa merkitään he jo ennakolta tätä varten. Työnantajain sekä myöskin yleisen mielipiteen silmissä, joka tällä kehityskaudella vielä on melkein täydellisesti työnantajain puolella, ovat he yllyttäjiä, kiihottajia, kapinannostajia, ja kun tämänlaatuiset lakot harvoin menevät ilman väkivaltaisuuksia, vedetään he sitäpaitsi myöskin edesvastuuseen näiden alkuunpanijoina ja tuomitaan rangaistuksiin. Lakonjohtajaksi sopiikin tällaisten olojen vallitessa parhaiten se, jolla ei ole mitään menetettävää, tai joka muuten on polttanut kaikki laivat takanaan.

Jos lakko menee hukkaan niin on tappion tärkein syy melkein aina rahan puute. Alkeellisesti eriytyvissä lakoissa se on tavallista. On mahdoton kerätä lakkolaisten avustukseen tarvittavia summia itse taistelun hetkellä. Lakkoavustus on jo alunpitäen niukkaa ja ehtyy pian kokonaan, joten melkein jokainen lakko tuottaa suuria kieltäytymyksiä, ja suurimmastakin sankariudesta huolimatta menee lakko toisensa jälkeen hukkaan. Tästä kokemuksesta kehittyy pyrintö luoda pysyviä liittoja ja kerätä säännöllisten maksujen kautta rahastoa taistelua varten, ja näin syntyy nykyaikaisen ammattiyhdistyksen alkeismuoto. Se on kaikkialla etukädessä lakkoyhdistys, lakko on sen varsinainen tarkoitusperä. Mitä muita tehtäviä se omaksuneekin, ovat ne kaikki vain tämän tarkoitusperän saavuttamiskeinoja, tarkoittavat yhdistyksen taisteluvoiman lisäämistä ja saatujen jäsenten lujempaa pidättämistä. Useimmissa ammateissa onkin näitä muita tehtäviä aluksi tavallisesti lapsellisen vähän ja ne rajoittuvat, paitse seurustelua huvittelutarkoituksessa ja vähäistä opetusta, tavallisesti apukassajärjestelmän yksinkertaisimpiin haaroihin: hautauskassoihin, matka-avustukseen ja sen tapaisiin. Tämä pysyvän yhteenliittymisen ensimäinen muoto on useiden mielestä vielä nykyjäänkin ammattiyhdistysten ainoa oikea, niiden klassillinen muoto, koska se on puhtaan taistelujärjestön muoto. »Meillä ei ole minkäänlaisia apukassa-avustuksia» selittivät Englannissa yhdeksäkymmenluvulla uuden »trade unionismin» johtajat ylvästellen kokouksissaan, osottaaksensa siten järjestöjensä taisteluluonnetta, ja samasta syystä vastustivat monet Saksan ammattiyhdistykset kauan aikaa kiivaasti työttömyysavustuksen käytäntöön-ottamista yhdistyksissään. Mutta toinen saksalainen ammattiyhdistys toisensa jälkeen on pannut työttömyysavustuksen toimeen, ja brittiläisten uusien »trade unions», mikäli ne ovat olleet pysyväisiä, on myöskin täytynyt toinen toisensa perästä suostua ottamaan käytäntöön »friendly benefit». Voitaisiin myöskin sanoa päinvastoin, että mikäli ne eivät ole tätä tehneet, eivät ne ole olleet pysyväisiä.

Samoin kuin lakko ennemmin tai myöhemmin lakkaa olemasta ammattiyhdistyksellinen yhteenliittymisen yksinomainen päämäärä, vaikka se pysyykin vielä kauan sen tärkeimpänä tarkoitusperänä, samoin lakkaa se myöskin ennemmin tai myöhemmin olemasta sen ainoa taistelukeino ja tulee tässäkin suhteessa keinoksi monien muiden ohella, pysyen kuitenkin kauan aikaa ensimäisenä. Kuta varmempi ammattiyhdistyksen pysyväisyys ja kuta suurempi siihen kuuluvain ammattitoverein luku, sitä useampia keinoja se keksii hankkiakseen itselleen arvoa ja vaatimuksilleen tottelevaisuutta. Niiden johtajat muuttuvat toisenlaisiksi, syntyy monimutkainen, paljon voimia vaativa hallintojärjestö, sen arvo yleisen mielipiteen edessä kasvaa ja se voi jo yhtä ja toista saadakseen tämän suunnatuksi työnantajia vastaan. Vuorovaikutuskin ilmestyy. Ei ainoastaan johtaja, vaan työntekijätkin ovat muuttuneet toisenlaisiksi, jopa on yhteiskunnan kuvakin muuttunut.

Yhteenliittymisen edistyminen on mahdollinen ainoastaan yhteiskunnan jatkuvan industrialiutumisen ohella ja tämä taas on nykyisen, yhteiskunnallisen asemansa tajuavan palkkatyöläisen tyypin kehittämistä sekä työväenluokan lukumäärän ja sosialisen painon lisäämistä. Työntekijä alkaa kuluttajana näytellä tärkeämpää osaa, hänen kulutus-, s. o. ostovoimansa vaihtelevaisuus tulee monille teollisuudenharjoittajille vaikuttimeksi, josta heidän menestyksensä riippuu. Työntekijä voi taistelussa eräissä tapauksissa heittää kulutuksensa vaakakuppiin tärkeänä tekijänä, täten tulee boikottaus taisteluaseeksi, ja joukkomenekkiä kansan keskuudessa keinoteleva sanomalehdistö alkaa kuunnella hänen ääntänsä.

Täten tulee lakko menestyksellisimmäksi ja samalla harvinaisemmaksi näytelläkseen lopulta vain, kuten sota nykyjään useimmissa sivistysmailman maissa, ultima ration, viimeisen keinon osaa, s. o. vaikuttaen enemmän salaisena voimana kuin suorastaan käytäntöön otettavana aseena; ja sen ohella saavuttaa tariffi- ja vähitellen myöskin sovinto-oikeussopimus yhä suuremman merkityksen.

Tämä kehitys ei kulje minkään maan kaikilla eri ammattialoilla rinnakkain ja yhtä nopeasti. Samoin kuin eri ammatit nopeasti kehittyvät teknillisesti eri tavalla, ja samoin kuin niillä on erilaiset menekkisuhteet, samoin on niissä myöskin työnantajain ja työntekijäin välinen suhde erilainen. Missä ammatti yksinomaan tai ilman suurempaa ulkopuolista kilpailua tyydyttää paikkakunnallisen tarpeen, kuten esim. rakennusammatissa, sanomalehti-alalla ja eräiden elintarpeiden valmistuksessa, suostuvat työnantajat muutoin samanlaisten olojen vallitessa helpommin työntekijäinsä vaatimuksiin, kuin ammateissa, joiden tuotteiden on kestettävä ankaraa ulkopuolelta tulevaa kilpailua. Mutta tässäkin ovat olot hyvin vaihtelevat. Työn teknika edellyttää sangen erilaatuisia työntekijöitä ja siten siis suuremman tai pienemmän värväysalueen, suuremman tai pienemmän työntekijäin järjestäytymiskyvyn, varsinkin silloin, kun työ on etupäässä naisten työtä. Samalla kun siis esim. ulkopuolinen kilpailu voi vaikuttaa alaiseensa teollisuuteen sosialisen valikoimisen toimeenpanijana niin paljon, että ainoastaan teknillisesti korkealla kannalla olevat liikkeet voivat menestyä, ja näiden siis täytyy pitää harjautuneita työntekijöitänsä arvossa ja osottaa heille suurempaa myöntyväisyyttä, samalla voivat tuotantonsa luonteen tähden täysin paikallisiksi käyneet liikkeet tulla toimeen paljoa alemmalla kannalla olevalla ja vähemmän järjestyskykyisellä työväestöllä. Esimerkkinä edellisiin on Lancashiren puuvillakehräys, jossa käytetään sangen paljon erittäin koulutettuja työntekijöitä vaativaa hienokehräystä; esimerkin jälkimäiseen saamme puuteollisuuden erityisiltä joukkotyön aloilta.

Palkka- ja työaikaliiketten suhteesta sellaisen hyvin järjestetyn ammattiyhdistyksen, joka on saavuttanut tulokset ilman lakkoa, ja sellaisen samanlaisen ammattiyhdistyksen välillä, jossa on sattunut lakko tai sulku, on ennen mainitsemassamme Saksan metallityöntekijäliiton vuosi- ja käsikirjassa vuodelta 1904 sangen huvittava tilasto. Tämän nykyjään noin 300,000 jäsentä käsittävän järjestön hallinnon kertomuksen mukaan oli liitolla v. 1904 merkittävä seuraavat palkka- ja työaika-liikkeet:

Parannusliikkeet ilman työlakkoa olivat siis sekä määräänsä että osanottajien lukuun nähden paljoa edellä taisteluliikkeitä.

Vastaavat luvut vuodelta 1905 ovat:

Tässäkin on ilman työlakkoa tapahtuneiden liiketten luku suurempi kuin taisteluliiketten; ero on sekä ehdottomasti että prosenteissa suurempi kuin edellisenä vuonna: v. 1904 oli ero 150, v. 1905 taas 78; v. 1904 55,71 %, v. 1905 56,92 % kaikista tapauksista. Sitävastoin oli v. 1905 ilman työlakkoa suoritetuissa liikkeissä osallisena 21,214 työntekijää vähemmän kuin taisteluissa, joihin liittyi työlakko. Tämä muuttunut suhde johtuu etupäässä Berlinin suurten sähkölaitosten sulusta. Lakkoja koskevat numerot osottavat sitävastoin tässäkin suhteessa huomattavaa suhteellista lakkoliikkeisiin osaaottaneiden luvun pienemmyyttä ilman lakkoa suoritetuihin liikkeisiin verraten. Lakoista ja suluista johti 25, liikkeistä ilman lakkoa 54 tariffisopimukseen.

Asian laita ei tietysti ole joka vuosi sama. Yksi ainoa yli koko maan ulottuva taistelu voi tykkänään muuttaa osallisina olevain henkilöiden suhteen^[3*] »Siitä saakka kun meillä on vahvoja ammattiyhdistyksiä», kirjoitti Engineering Magazine lehden tammikuun vihkoon v. 1901 erään Pohjois-Englannin tärkeimmän konelaivaveistämön päällikkö Sir Benjamin Browne, »on taistelujen luku ammateissa käynyt yhä pienemmäksi». Hyvin järjestetyissä ammateissa on ajoittain laajalle ulottuvia lakkoja, joita seuraa vuosia kestävä, melkein ehdoton rauha, kun taas huonosti järjestyneissä ammateissa vallitsee alituinen levottomuus. Tämä on sangen helposti selitettävissä oleva ilmiö. Hyvin järjestyneissä ammateissa syntyy lakkoja melkein yksinomaan vain periaatteellisista kysymyksistä, joiden ratkaiseminen vaikuttaa koko ammattiin pitemmän aikaa prejudikatin tavoin. Niinpä ei ole vuoden 1893 suurella Lancashiren puuvillatyöntekijäin lakolla, joka seisautti koko teollisuuden ja kesti kaksikymmentä viikkoa, ollut vielä tähän saakka siellä seuraajaa, joka olisi ulottunut likimainkaan yhtä laajalle ja kestänyt yhtä kauan. Työnantajain liiton ja työntekijäin järjestön välillä lakon päättyessä solmittu tariffisopimus, niin kutsuttu »Brooklands Agreement», on siitä saakka kyennyt taittamaan kärjen jokaiselta puhkeamaan yrittävältä riidalta. Se laati tai täydensi ensiksikin ulkonaisen koneiston sellaisten riitain ratkaisemista varten sekä toi sitä paitse perustavat ohjeet jokaisen suinkin mahdollisen palkanlaskua koskevan riitakysymyksen ratkaisuun, joten sekä normalipalkan korkeutta että työajan pituutta koskevista kysymyksistä johtuvain, mahdollisesti taistelun kautta ratkaistavain riitojen ala tuli hyvin ahtaaksi. Työaikaa koskeva kysymys on siirtynyt taustalle sen tähden, että Lancashiren kudontatyöläisillä on lyhin työaika koko maailman kudontateollisuudessa, palkkakysymys taas oli osotetun voimannäytöksen johdosta pysyvä syrjässä niin kauan kuin eivät teollisuusaseman perinpohjaiset muutokset vaatineet uutta tarkastusta.^[4*]

Saksassa on varsinkin kirjapainoammatin tariffisopimus poistanut samalla tavalla lakon päiväjärjestyksestä. Se tuli pysyväiseksi vasta 1896, mutta on katsottava tulokseksi kirjaltajain suuresta, näköjään hukkaan menneestä lakosta v. 1891, joka kesti kymmenen viikkoa ja vaati avustuksina — lakkolaisia oli noin 12,000 — yli kaksi miljoonaa markkaa. Osa kirjaltajia vastusti aluksi kiivaasti tariffia, ja se aiheutti pienen riidankin, joka ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sen uudistaminen v. 1901, jolloin sen eri kohtiin tehdyt muutokset korottivat palkkoja yhteensä aina 7 ¹⁄₂ % saakka, hyväksyttiin ilman sanottavaa vastarintaa. Kirjapainonomistajain ja kirjaltajain edustajain muodostaman Saksan kirjanpainajain tariffilautakunnan julkaisema »Saksan kirjapainotariffi lisäyksineen» on todellinen muistopatsas työväenluokan historiassa.

Samoin kuin jo mainittujen ammattien on myöskin Englannin hiiliteollisuuden laita. Etelä-Walesia lukuunottamatta oli Englannin hiiliteollisuudessa viimeinen suuri lakko v. 1893. Se koski välittömästi 300,000 työntekijää ja kesti yli kolme ja puoli kuukautta. Sen aiheena oli työläisten vaatima »riittävän alimman palkan» — living wage — turvaaminen, ja sen tuloksena sopimuksen — »Rosebery Agreement» — teko, joka käytännössä on tähän saakka merkinnyt tuon vaatimuksen toteuttamista, vaikka se ei kirjaimellisesti vastaakaan tästä periaateesta. V. 1900 taistelivat Etelä-Walesin hiilikaivostyöläiset, joilla siihen saakka oli ollut liikkuva palkkatariffi »ilman pohjaa», itsellensä samanlaisen. Senjälkeen on Englannin hiiliteollisuudessa ollut suuren liiton piirissä ja Etelä-Walesissa vain pienempiä paikkakunnallisia riitaisuuksia, ja niidenkin luku olisi paljoa pienempi, jos ei järjestön puhtaasti federalistinen luonne sallisi paikallisliitoille niin suurta itsenäisyyttä, että keskushallinto ei voi vaikuttaa juuri mitään paikkakunnaisiin riitoihin.

Vuosina 1897–98 oli Englannin koneenrakennusammatissa tuo suuri taistelu, joka kesti yli puoli vuotta. Siihen antoi aiheen eräs kahdeksatuntisen työpäivän taistelu Lontoossa, ja sen kestäessä astui etualalle kysymykset palkkatavan, koneiden miehityksen, oppimattomain työntekijäin käytön j. n. e. määräämisoikeudesta. Tulos oli, että asetettiin pysyviä, kummankin liiton edustajista tasasuhtaisesti kokoonpantuja virastoja sovittamaan tähän kuuluvia riitakysymyksiä. Senjälkeen ovat Englannin konerakennusammatissa sattuneet riidat johtaneet lakkoon niin harvoin, että lakkomenot ovat alentuneet suorastaan naurettaviksi, vaikka työntekijäin liitto täytti lakon tyhjentämät kassansa silmiinpistävän nopeasti.

Vuonna 1904 oli koneenrakentajain liiton varat vaikka jäsenmaksut olivat vain hiukan korkeammat kuin 1897, 50 % suuremmat kuin ennen lakkoa v. 1897, nimittäin lähes 15 milj. markkaa, silloin 10 milj. markkaa. Sen lakkomenot eivät nousseet mainittuna vuotena edes yhteen prosenttiin koko menoista, tekivät vain 84,000 mk. 9 milj. markasta. Samana vuonna suoritti Saksan metallityöntekijäin liitto, johon tosin kuuluu kaksi kertaa enemmän jäseniä^[5*]), tuon summan kuusitoistakertaisesti eli 1,388,000 mk. lakkoavustuksena. Vuosi 1904 oli tosin jotenkin epäsuotuisa Englannin konerakennukselle, liiton menot työttömille ja matka-avustuksiin nousivat 2 ¹⁄₂ milj. mk., eikä sellaisena aikana ole erittäin suurta halua lakkoihin. Mutta v. 1902, jolloin työttömäin luku oli tuntuvasti pienempi ja vastaava menoerä nousi 2,15 milj. markkaan, tarvittiin lakkoavustukseen vain 52,000 mk. Muutoin osottaa vuoden 1904 luku, että työnantajain taholla on ollut sangen vähän halua käyttää huonoa liikeaikaa palkkojen polkemiseen ja muuhun sellaiseen, sillä sellaisiin yrityksiin olisivat työntekijät heti vastanneet puolustuslakolla. Näiden suurten taistelujen ja niiden johdosta solmittujen sopimusten huomattavimpia seurauksia onkin palkkojen pysyväisyyden juurruttaminen sangen lujaan. Pitkittä selityksittäkin on selvää, kuinka suuri etu tämä on työnantajille: kaikissa työsopimusten kustannusarvioissa j. n. e. voidaan työpalkkamenot käsitellä varmoina lukuina. Työntekijäin etu ei ole yhtä ilmeinen, sillä ei ole kiellettävissä, että kysymyksenalaisten sopimusten voimassa ollessa työntekijöiltä jää moni hyvien aikojen suoma tilaisuus käyttämättä ja että niitä ei voidakaan käyttää yhtä hyvin kuin aloilla, joilla ei sopimuksia ole, kun nämä kollektivisina ryhmäsopimuksina sitovat työntekijän. Mutta kun pidetään mielessä, että tällaiset sopimukset samalla estävät huonoina aikoina palkanalennuksien tiheyden ja suuruuden, tullaan siihen johtopäätökseen, että tämä etu vastaa varjopuolia, jopa voittaakin ne. Tämän voi havaannollisesti osottaa kahdella viivalla:

Edellisessä tapauksessa on huomattavissa jokaisen suotuisan ajan sattuessa suurempi kohoaminen kuin jälkimäisessä, mutta jokaista ahdinkoaikaa seuraa myöskin nopeampi tai suurempi palkkojen polkeminen, kuin toisen viivan osottamassa tapauksessa. Edellinen on äkkipäistä edestakaisin kulkemista, jälkimäinen hidasta, tosin samoin katkeilevaa, mutta kumminkin yhä itsepintaisempaa kokoamista.

Vastaavatko nämä viivat todellisuutta? Ken tutkii yhdeksännentoista vuosisadan palkkaliiketten historiaa, tulee vakuutetuksi siitä, että ne todella kuvaavat suunnan oikein. Englannissa on kuten Saksassakin ammatteja, joissa ei ole ollut huomattavissa jälkeenpäin sellaista palkkojen kohoamista, kuin edellisen vuosisadan kuusikymmenluvun alkupuolella. Mutta niissä ei huomata myöskään niin äkkinäistä taantumista, kuin kuusikymmenluvun loppupuolella sattunut, eikä sellaista painumista, kuin kahdeksakymmenluvulla. Vaikkapa rahapalkassa ilmautuva voitto onkin ensimäisen viivan kuvaamassa liikkeessä suurempi kuin jälkimäisessä tapauksessa, tasottuu se ajanoloon yhä enemmän jälkimäisen mukaiseksi.

Tässä on kumminkin otettava vielä huomioon toinenkin ja tärkeämpi seikka. Jos palkat vaihtelevat ensimäisen viivan osottamalla tavalla, niin ei työläisten elantotapa todellisesti parane. Hänen kulutuksensa määrä nousee kyllä ajottain, mutta sen laatu ei kehity hänen elantotavassaan ei tapahdu periaatteellista muutosta. Juuri tuo palkankorotusten jokakertainen tilapäinen luonne ei sitä salli. Kun ei ole takeita korkeamman palkan pysymisestä eikä siis myöskään varmaa määrää sen tarkoituksenmukaiseen käyttämiseen, käytetään se enimmäkseen hetken nautinnoihin. Toisin on asia toisen viivan kuvaamassa tapauksessa. Silloinkin tuhlattanee kyllä ajottain, mutta liikkeen varmuus johtaa kumminkin lopuksi tulojen tarkoituksenmukaiseen käyttämiseen. Tulojen ohella kohoaa myöskin elämän mukavuus. Menot jakautuvat yhä paremmin, korkeiden nautintojen ja huvien (alkoholi) menoerä pienenee, parempain, pysyväisempäin nautintojen taas suurenee. Ei edes tarvitse sanoa, mikä merkitys tällä on kultturikehityksen kannalta.

Vihdoin merkitsee viiva A myöskin kalliimpia taisteluja ja pitempiä työttömyyskausia työläisille. Useiden mielestä ei ensiksi mainittu seikka ole epäkohta, koska se pitää työväestössä yllä luokkahenkeä, luokkataistelun mielialaa, joka uhkaa laimentua pitkien tariffisopimusten vaikutuksesta. Mutta he unhottavat, että tässä on kyseessä tarmon tuhlaus väärään paikkaan. Asia ei riipu käytettävän tarmon määrästä, vaan siitä, mihin se käytetään. Jos tarmoa voidaan jossakin paikassa säästää, tulee se vapaaksi toisiin tarkoituksiin. Palkkataistelu on vain yksi työntekijäin taistelun puoli, ja se on aina osaksi toiselta puolen purkautuvaa Sisyphon työtä, kun maankoron laki ja muut samanlaiset taloustekijät aina vaativat osansa palkankorotuksista. Tähän samoin kuin muihinkin julkisen elämän kysymyksiin voidaan käyttää se tarmo, jonka työsuhteita koskevan taistelun tarkoituksenmukainen käyttäminen vapauttaa.

Palatkaamme nyt lakkojen tavallisuutta koskevaan kysymykseen. Brittiläisen työviraston lakkotilasto tarjoaa meille vuodesta 1892 alkaen seuraavan yleiskatsauksen: (Viides sareke on kirjoittajan laatima).

Mikäli taulusta käy selville, on lakkojen väheneminen selvästi huomattavissa. Lakkojen lukumäärään nähden se käy esille ilman muuta. Mutta jos taulusta poistettaisiin ne lakot, jotka ulottuivat koko teollisuuden alalle ja päättyivät aina sopimukseen, joka johti alimman palkan määräämiseen tai normalitariffiin — ja tähän ryhmään kuuluu myöskin suuri lakko Keski-Englannin jalkinetehtaissa v. 1894 ja 95 — niin vähenisi lakkoon osallisten työntekijäin ja hukkaan menneiden työpäiväin luku todennäköisesti vastaavaan määrään. Luonnollisesti on mahdoton ennustaa, jatkuuko tämä kehitys edelleen.

Taulu osottaa myöskin, että lakkojen tähden hukkaan menneiden työpäivien aiheuttama maan kokonaistalouden kärsimä vahinko on suhteellisesti vähäpätöinen. Suur-Britanian työväestö on nykyjään maatyöväestöä ja merimiehiä lukuunottamatta 11 milj. henkilöä. Mainittuina 12 vuotena tuli jättiläislakkoja lukuunottamatta joka vuodelle keskimäärin 265,000 lakossa olevaa työntekijää ja 9 milj. hukkaan mennyttä työpäivää. Tämä ei tee vielä keskimäärin edes kokonaista työpäivää työntekijää kohti vuodessa. Normalivuosina tulee lakkopäivistä tuskin kolmasosa työpäivän hukka työntekijää kohti ja lakkoon ottaa yleensä vuosittain osaa vain joka viideskymmenes työläinen.

Saksasta on kuva melkein sama. Valtakunnantilasto käsittelee lakkoja v. 1899 alkaen. Tulokset ovat tähän saakka seuraavat:

Tämä tilasto ei ole virheetön, kuten Saksan ammattiyhdistysten kenralikomisioni on useat kerrat osottanut. Sen tiedonannoista vuodelta 1901 puuttuu esim. 316 lakkoa, joihin otti osaa 6,243 henkilöä, vuodelta 1902 314 lakkoa ja 5,888 osallista. Mutta kenralikomisioninkaan tilasto ei ole täydellinen, kuten se itse huomauttaa, sillä se ottaa huomioon ainoastaan komisioniin liittyneiden ammattiyhdistysten lakot. Valtakunnantilaston virheet eivät kuitenkaan ole paljoa merkitseviä varsinkin kun valtakunnankomisioni nyt tarkistaa tietonsa työväenlehtien tiedonantojen perusteella. Kun otamme huomioon, että Saksan valtakunnassa oli vuoden 1895 ammattitilaston mukaan yli 7 milj. palkkatyöläistä teollisuuden, kaupan ja kulkulaitosten palveluksessa ja että tämä luku on todennäköisesti kohonnut siitä saakka noin 9 miljoonaan, niin joutuu, jos otaksumme tämän luvun tilaston esittäminä kuutena vuotena keskimäärin 8 miljonaksi ja tasoitamme lakkolaisten luvun sadaksituhanneksi vuodessa, ainoastaan joka kahdeksaskymmenes työntekijä vuodessa lakkoon.

Tämä ei sanottavasti näytä lakkoraivolle.

Valtakunnantilastosta ei käy selville lakkojen tähden hukkaan menneitten työpäivien määrä, mutta ammattiyhdistysten kenralikomisionin laskujen mukaan oli v. 1903 kuluessa 88,964 työntekijää osallisina lakoissa ja suluissa menettäen täten 2,622,232 työpäivää ja 7,675,935 mk. palkkaa.^[6*] Luvut eivät ole täydellisiä, mutta jos korotamme ne 3 milj. työpäivään ja 8,5 milj. palkan menettämiseen, saamme keskimäärin ³⁄₈ menetettyä työpäivää ja vähän yli 1 markan palkkaa työntekijää kohden vuoden kuluessa, josta sanotaan kenralikomisionin kansainvälisessä kertomuksessa, että se oli »taisteluvuosi, jonka kaltaista ei ennen ole ollut».

Kun vertaamme saksalaisia lukuja englantilaisiin, huomaamme, että Saksassa on nykyjään huomattavasti enemmän lakkoja kuin Englannissa — v. 1904 oli niitä edellisessä maassa 1,876, jälkimäisessä 354 — mutta että viime vuotta lukuunottamatta lakkolaisten luku on Englannissa aina melkoista suurempi kuin Saksassa. Tämä johtuu pääasiallisesti siitä, että Englannissa sattuu vuorityössä yhä vieläkin paljon lakkoja ja vaikka nämä rajoittuvatkin määrättyihin kreivikuntiin ja koskevat usein vain sangen vähäpätöisiä asioita, kuuluu niihin kumminkin aina melkoisia työläisjoukkoja, mutta Saksassa taas ei ole vuosikausiin ollut mitään kaivoslakkoa; vuoden 1905 tilastossa esiytyy asia tämän johdosta toisessa valossa.^[7*] Se seikka, että Saksassa on yleensä enemmän lakkoja kuin Englannissa, johtuu muiden syiden ohella pääasiallisesti siitä, että Saksan teollisuus, yksityisiä haaroja varteen ottamatta on paikallisesti melkoista pirstotumpi kuin Englannin, ja että Englantilainen työnantajisto ymmärtää pikemmin ryhtyä neuvotteluihin työläisjärjestöjen kanssa kuin saksalainen, on ammattiyhdistyksiin nähden kehittyneempi. 627 puolustuslakkoon jotka kenralikomisionin kertomus vuodelta 1904 mainitsee, oli syynä:

19 vaatimus luopua järjestöstä,

160 vainoamistoimenpiteet,

67 yleisesti tapana olevain palkka- ja työehtojen rikkominen,

21 huono työntekijäin kohtelu.

Siis 267 puolustuslakkoa syistä, joita ei Englannissa enää osaksi esiinny ensinkään, osaksi kuuluvat mitä suurimpiin harvinaisuuksiin! Niistä 360 lakosta, jotka englantilainen kertomus mainitsee vuodelta 1903, ei 332:lla ollut mitään yhteyttä tällaisten syiden kanssa, korkeintaan siis voi jotkut niistä 28 lakosta, joiden syiksi mainitaan »ammatilliset kysymykset» tai »muut syyt», kuulua tähän ryhmään. Niin lähellä on lakko siellä jo sitä kehityskantaa, jolloin se todella on vain viimeinen keino työehtoja ja työjärjestystä koskevassa taistelussa.

Takaisin sisällysluetteloon

Lakon johtamistaito ja menettelytapa.

Lakko on sota ja sillä on kuten jokaisella sodalla omat taistelunvalmistamis- ja johtamissääntönsä, jotka vähitellen ovat kehittyneet kokonaiseksi tieteeksi. Tullakseen tästä vakuutetuksi tarvitsee vain ottaa käteensä ammattiliittojen hallintojen sangen perusteellisesti valmistetut ohjeet liittojensa paikallisten järjestöjen johtajille. Niissä tavataan mitä seikkaperäisimpiä, suureen kokemukseen perustuvia opetuksia lakkojen metodeista ja laadusta. Erinomainen esimerkki tästä on m. m. luku »Johdatus palkkaliikkeissä» tuossa muutenkin hyvin seikkaperäisessä August Bringmann'in kirjassa »Käytännöllisiä viittauksia saksalaiselle salvumiesliikkeelle.

Luonteensa mukaan jakautuvat lakot ensiksikin hyökkäyslakkoihin ja puolustuslakkoihin, toisin sanoen lakkoihin, jotka koettavat saada jonkun vaatimuksen toteutetuksi, ja lakkoihin, jotka vastustavat joitakin myönnytyksiä. On selvää, että edellisiä sattuu etupäässä hyvinä liikeaikoina, kun taas jälkimäisten useimmat aiheet tavallisesti sattuvat huonona aikana. Kuitenkaan ne eivät jakaudu aivan jyrkästi liikekonjukturien vaihtelun mukaan. Hyvinäkin aikoina sattuu useita puolustuslakkoja, kun taas huonoinakin liikeaikoina voi syntyä hyökkäyslakkoja.^[8*] Myöskään ei lakon ulkonainen tai muodollinen luonne aina ilmaise sen todellista luontoa. Kun siveellinen tekijä on lakoissa paljoa tärkeämpi vaikutin kuin muissa taisteluissa, koettavat sekä työnantajat että työntekijät voitavansa saadaksensa vastapuolen näyttämään hyökkäävältä, ja käyttävät kaikkia taktillisia keinoja tähän päästäksensä. Mutta päinvastoin ryhdytään myöskin usein hyökkäyslakkoon, joka itse asiassa on vain toiselta taholta valmistetun hyökkäyksen torjumista, ja usein sekautuu hyökkäys ja puolustus toisiinsa sillä tavalla, että on vaikea huomata, kumpi on etualalla. Melkein samoin on myöskin lakon ja työnsulun välisen suhteen laita. Englannin ammattiyhdistyksillä on melkeinpä taikauskoinen käsitys erotuksesta, joka johtuu siitä, suoritetaanko heidän suuret taistelunsa lakkoina vai työsulun torjumisina. Muuten samanlaisten olojen vallitessa onkin luonnollisesti aina helpompi saada myötätunto työntekijäin puolelle, jotka ovat työstä sulettuja, kuin sellaisten, jotka näyttävät hyökkääjiltä. Mutta myöskin itse riidan aihe eikä yksin taistelun alkamismuoto määrää, kuten sen tuleekin määrätä, lopullisesti yleisön suhteen taisteluun.

Taistelun muodollisen näön vuoksi suoritettu avustus voi tuottaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, koska se helposti voi vaikuttaa, että jatketaan tarpeettomasti taistelua, josta ei voida sillä kerralla toivoa voittoa.

Näin kävi esim. suuressa Englannin koneenrakentajain taistelussa v. 1897–98. Työväestön johtajain taholta pantiin mitä suurin arvo siihen, että taistelu saataisiin näyttämään puolustautumiselta sulkua vastaan, jonka tarkoituksena oli ammattiyhdistyksen murskaaminen. Tämä käsitys levisi laajalle ja tuotti taisteleville sangen runsaan avustuksen. Mikä oli lopputulos? Että työnantajat tekivät myönnytyksiä ainoastaan yhteisiin. palkka- y. m. komiteoihin nähden, seikka, johon he olivat jo alusta alkaen selittäneet olevansa taipuvaisia, mutta eivät suostuneet mihinkään niistä vaatimuksista — kahdeksatuntinen työpäivä, kysymys koneitten miehittämisestä, palkkamuodon määräämisoikeus — joiden tähden taistelu itse asiassa oli syntynyt. Tunnevaikutuksella on tärkeä tehtävä taloustaistelussakin, mutta jos se menee määrättyjen, talousehdoista kulloinkin riippuvain rajojen ylitse, jää se joko tehottomaksi tai vaikuttaa toisin, kuin sen on laskettu vaikuttavan.

Mitä tässä on sanottu työntekijöihin nähden, pitää vielä paremmin paikkansa työnantajien suhteen. Heidän on helpompi kuin työntekijäin määrätä taistelun ulkonainen luonne. Mainitsemamme Englannin koneenrakennus-ammatin taistelun alussa vastasi työnantajain liitto kolmessa liittoon kuuluvassa liikkeessä Lontoossa puhjenneeseen lakkoon sulkemalla työstä 25 prosenttia ammattiyhdistyksen jäseniä kaikissa liiton työpajoissa, jonka johdosta ammattiyhdistys kutsui muutkin työntekijät pois näistä liikkeistä. Mitä laatua oli taistelu nyt? 25 prosenttia lakkolaisista oli suljettu työstä, 75 prosenttia oli ammattiyhdistyksen vaikutuksesta ryhtynyt vapaaehtoisesti lakkoon. Voidaanko prosenttimäärän perustuksella sanoa, että taistelu oli pääasiallisesti lakkotaistelun luonteista? Varmaankaan ei. Sillä jos työnantajat olisivat lakkauttaneet työnsulun, olisi ammattiyhdistys todennäköisesti myöskin lakkauttanut työpaikkasulun — Saksassa niinkutsutun paikkasulun. Se olisi siis sittenkin itse asiassa sulku, arvelee ehkä lukija. Mutta siihen olisi työnantajain liitto voinut vastata, että se oli ryhtynyt sulkuun vasta sitte, kun ammattiyhdistys oli vastoin työnantajain sille lähettämää varoitusta pannut toimeen osittaislakon heidän kolmessa lontoolaisessa liikkeessään. Tähän vastaa ammattiyhdistys, että lakko Lontoossa koski vain puhtaasti paikkakunnallisia erimielisyyksiä, jotka työnantajain liitto oli aivan mielivaltaisesti laajentanut koko maan käsittäväksi asiaksi.

Itse asiassa oli työntekijäin Lontoossa esittämä vaatimus, jonka tähden tähän lakkoon ryhdyttiin — kahdeksantuntinen työpäivä — esitetty paikallisena, pääkaupungin pitkien välimatkojen aiheuttamana toimenpiteenä. Mutta tähän voivat työnantajat väittää, vieläpä nojautuen tunnustettujen työväenjohtajain lausunnoihin, että mikä ensin taistelemalla saavutetaan Lontoossa, tunkeutuu sangen pian maaseudullekin. Lyhyesti sanoen: kysymys »lakkoko vai sulku» on tässä puhtaasti katsantokantakysymys, johon ei voi ehdotonta vastausta antaa.

Kysymyksenalaista taistelua Englannin konerakennusalalla voidaan yleensä pitää harjoitusesimerkkinä ammattiyhdistystaistelun, siis lakon, menettelytavan ja johtotaidon tehtävään. Itse kahdeksantunnin-liikekin Lontoossa, joka aluksi voitti suuren myötätuntoisuuden — kuka ei olisikaan muitta mutkitta myöntänyt, että yhtä pitkän työpäivän vallitessa tuon jättiläiskaupungin työläisellä on tavallisesti paljoa vähemmän joutoaikaa käytettävänään, kuin muiden kaupunkien työläisillä — itse tämä liikekin oli vain välikohtaus, ellei suorastaan syrjähyppäys agitationissa, joka oli jo kauan kytenyt Englannin koneammatissa tarkoittaen etupäässä palkkatapojen käytäntöönoton määräysvaltaa ja työn jakoa oppineiden ja oppimattomain työntekijäin välillä. Tämän taistelun yksityiskohtainen esittely on tämän teoksen kehysten ulkopuolella. Kauttaaltaan huvittava tätä taistelua koskeva aineisto odottaa tieteellistä käsittelyänsä siihen osallisten järjestöjen kertomuksissa, työnantajain ja työntekijäin yhteisten istuntojen pikakirjoituspöytäkirjoissa, asian tuntijain kirjoituksissa lakon aikana »Times» lehdelle j. n. e. Arvostelevasti kirjoitettu tämän taistelun erikoishistoria olisikin sangen tärkeä ammattiyhdistyslaitoksen tieteelle ja työväenjärjestöjen tehtävälle nykyaikaisessa teollisuudessa. Meidän erikoistarkoitustamme varten on edelläkerrottuun lisättävä vielä seuraavaa: Työntekijät olivat alkaneet lakon Lontoossa erinomaisella taktillisella taidolla. Kun he olivat huhtikuun lopussa 1897 asettaneet komitean saavuttaakseen kahdeksatuntisen työpäivän, kääntyi tämä vaatimuksineen aluksi etupäässä sellaisiin liikkeisiin, joiden voitiin odottaa joistakin erityisistä syistä suostuvan vaatimuksiin. Tällä tavalla saatiin kahden kuukauden kuluessa yli 150 myönnytystä, ja vasta nyt esitettiin suurille liiton liikkeille ehdoton vaatimus, »koska se oli oikeuden ja kohtuuden mukainen jo suostuneisiin liikkeisiin katsoen», ja kun liitto kieltäytyi, julistettiin kolme siihen kuuluvaa liikettä lakkotilaan. Tähän saakka oli menettely ollut sangen neuvokasta, ja koneenrakentajain johtaja George Barnes uskalsikin täydellä syyllä kirjoittaa eräässä kirjeessä: »Me olemme strategisesti voittaneet eversti Dyerin — työnantajaliiton johtajan — siinä, että olemme välttäneet taistelun kansalle vastenmielisestä asiasta ja siirtäneet sen koskemaan kysymystä, jossa meidän pitäisi saada toverien kannatusta, ja tulemme sen luullakseni saamaankin». Mutta työntekijäin johtajat kohtasivat eversti Dyerissä ja hänen tovereissaan mestarinsa, jotka vastatessaan Lontoon lakkoon yli koko liiton alueen ulottuvalla osittaistaistelulla saivat aikaan sen, että tuo »kansalle vastenmielinen asia» — nimittäin työntekijäin vaatimus, ettei oppimattomille työntekijöille saanut antaa minkäänlaista työtä sorvipenkin ääressä ja että parannetuissa koneissa oli käytettävä tarkalleen yhtä monta oppinutta työntekijää, kuin oli ollut työssä niiden edellisissä koneissa — taas siirtyi etualalle. Tätä sakkinappulan siirtoa, johon asianomaiset kyllä olisivat ryhtyneet muutoinkin, auttoi tuo melkoisen typerä Barnesin kirjeen julkaiseminen ja muut sentapaiset varomattomuudet työväenpuoluelaisten taholta. Kaikki ne, jotka ovat läheltä seuranneet tätä taistelua, ovat tulleet yleensä siihen päätökseen, että — kuten aviopari Webb sanoo »Trade Unionisin» historiansa uuden painoksen alkulauseessa — »työnantajat huomattiin olevan paremmin järjestyneitä, taitavammasti johdettuja ja vaatimuksissaan itsepäisempiä, kuin missään muissa edellisissä tilaisuuksissa», kun taasen työntekijät joutuivat yleisen mielipiteen silmissä sangen huonoon valoon sentähden, että he eivät olleet tunnustaneet tuottavaisuuden kohottamisen tarpeellisuutta eivätkä tuoneet esiin mitään tämän suuntaisia omia ehdotuksia. »Vaikka työväestöä lähellä olevat sanomalehdet tekivät kaiken, mikä oli mahdollista, saadakseen asian siihen valoon, että työnantajat uhkasivat katkaista elinjuuret koko ammattiyhdistysperiaatteelta, pysyi englantilaisista ammattiyhdistyspiireistä työntekijöille virtaava avustus yleensä sangen kohtuullisissa rajoissa eikä muutamia koneenrakennuksen sukulais-ammatteja rautatyön alalla, kuten varsinkin pannuseppien, saatu taivutetuksi yhteiseen lakkoon koneenrakentajain kanssa. Samaan aikaan kun työväkeen kuuluvasta lukijapiiristä riippuvat porvarillisradikaliset sanomalehdet laskivat ilmoille leimuavia artikkeleja työnantajia vastaan, osotti eräs tammikuussa v. 1898 Lontoossa pidetty kaikkien ammattien edustajain kokous, vaikka se päättikin lakkolaisten avustuksen, yleensä sangen vähän vilkastunteisuutta puoleen tai toiseen. Tämä oli aivan päinvastaista, kuin se melkein verraton innostus ja uhrautuvaisuus, jolla saksalainen työväestö silloin riensi englantilaisten koneenrakentajain avuksi. Mutta nämätkin avustukset olivat liian heikkoja jatkamaan lakkoa niin pitkälle, että se olisi voinut pakottaa työnantajat myönnytyksiin, ja työntekijäin täytyi alistua työnantajain ehtoihin. Niihin kuului m. m. oikeus ottaa ammattikuntaan kuulumattomia työhön, ottaa mielen mukaan käytäntöön kappalepalkka, määrätä, mitkä työt on teetettävä ammattitaitoisilla työntekijöillä ja mitkä apulaisilla; samoin myöskin työntekijäin puolelta luopuminen kahdeksantuntisen työpäivän vaatimuksesta. Työntekijöille myönnettiin palkkojen pysyttäminen entisellään ja ammattiyhdistyksen tunnustaminen edelleenkin heidän etujensa oikeutetuksi valvojaksi sekä luvattiin, ettei ammattiyhdistyksiin kuulumattomia millään tavalla erityisesti suosita. Nämä lupaukset onkin rehellisesti täytetty, ja niihin liitettiin pian jälkeenpäin eräitä myönnytyksiä järjestöille. Mutta kumminkin olivat etupäässä työntekijät joutuneet kerrassaan tappiolle, ja heille ystävällismieliset sanomalehdet selittivät ajan polttavimmaksi tarpeeksi »työntekijädiplomatian, joka on kaikissa suhteissa työnantajadiplomatian vertainen».

Jos diplomatia myöskin käsittää toisaalta ajanmukaisten ja toisaalta taloustieteen vastaisten vaatimusten erottamisen toisistaan, niin voidaan tämä lause hyväksyä. Mutta jos koetetaan pakolla toteuttaa vaatimuksia, jotka ovat vastoin nykyaikaisen tuotannonkehityksen ehtoja, siis vastoin teknikan edistystä, joutuu taitavinkin diplomatia lopuksi haaksirikkoon. Kun koneenrakentajain taistelu oli ohi, kävi selville, että Englannin työväestössä oli ollut sangen vahva, sille tykkänään vihamielinen pohjavirtaus, koska sen katsottiin pääasiallisesti kohdistuneen ammattitaidottomia työntekijöitä vastaan.

Mutta tämä lakko ei myöskään ollut aikansa tasalla ulkonaisen menettelytavan eikä johtotaidon kannalta katsoen, vaan merkki siitä, että ammatillinen järjestyminen oli lakon syntyessä Englannin koneenrakennusalalla vielä melkoisesti takapajulla.

Kuten edellä on mainittu, alkoivat työntekijät taistelun siten, että he julistivat kolme lontoolaista liikettä lakkotilaan. Toisin sanoen, lakko alkoi niin kutsuttuna »Verstaalakkona». Mutta tämä muoto vastaa sellaista kehitystä, jolloin, puhuaksemme Bringmannin tavoin, »työntekijäin ja työnantajain järjestöt vielä ovat syvällä häijyydessä». »Se on», kirjoittaa Saksan salvumiesten äänenkannattajan toimittaja, »aikaisemmin onnistunut usein; mutta kun kummankin puolueen järjestöt vahvistuvat, voidaan sitä käyttää ainoastaan hyvin varovasti». Jos työnantajien järjestöt ovat tarpeeksi voimakkaat, vastaavat ne tällaiseen hyökkäykseen mustilla listoilla, osittaisella tai täydellisellä sululla. »Sellaiset taistelut ovat pitkällisiä ja päättyvät ainoastaan harvoin tyydyttäviin, mutta hyvin usein sangen kiusallisiin tuloksiin» (Sama).

Esittämämme tosiasiat osottavat, että nämä muistutukset ovat oikeutettuja. Englannin koneenrakentajainliittoon kuului äsken mainitun agitationin alkaessa tuskin kolmas osa ammattiin kuuluvia, eikä ollut paremmin vaan päinvastoin paljoa huonommin työnantajain liiton laita. Senpätähden lieneekin osittainen lakko ollut työväen mielestä sopiva taistelumuoto. Mutta kun työntekijäin aikomus tuli ilmi, alkoivat ennen järjestymättömät työnantajat liittyä oikein joukossa työnantajain liittoon, joten tämä voi saada sulun kyllin laajaksi. Vasta tässä taistelussa ja tämän taistelun kautta on englantilaisten koneenrakennustehtailijain liitto saanut sen voiman ja lujuuden, jota Saksan työnantajain liitot ovat jo kauan sitten osottaneet; samalla kun koneenrakentajain liitto, jonka jäsenluku ei tosin ole sanottavasti lisäytynyt — nykyjään noin 100,000, lakon-aattona 91,000 jäsentä — on ollut huomattavain sisällisten muutosten alainen. Se pitää tosin edelleenkin, ja syystäkin, kiinni oppineiden ja oppimattomain työntekijäin välisestä erosta, mutta se on jättänyt sikseen kaikki teknikan edistystä ehkäisevät pyrinnöt ja sen mukaan voidaan myöskin pitää hyljättynä aate, että työnantajia yksitellen pakotetaan suurempiin myönnytyksiin. Ne laitokset, jotka taistelun päättyessä järjestettiin sattuvain riitojen sovittelua varten, ovat päinvastoin totuttaneet ammattiyhdistyksen, jos yksityiset työnantajayhdistykset asettuvat vastarintaan, vetoamaan keskushallintoon, joka on muodostettu samansuhtaisesti työntekijäin- ja työnantajainliiton hallintojen edustajisto.^[9*] Asiain näin ollen on sangen todenmukaista, etteivät he enää aiota tärkeitä vaatimuksia koskevaa taistelua verstaa- tai osittaislakkona.

Toista laatua kuin nämä verstaslakot on paikallinen, määrättyyn alueeseen rajoittuva lakko. Mutta tätäkään ei voi pitää korkeaa ammattiyhdistyksellistä kehitystä vastaavana lakkomuotona. Paikkakunnallisia lakkoja tavataan enää vain aniharvoin korkealle kehittyneillä teollisuusaloilla, joilla on kummallakin puolella vahvat järjestöt, kuten esim. puuvillankehruussa, pannuseppien ammatissa Englannissa, Saksan kirjapainoalalla ja muissa sellaisissa. Paikkakunnalliset erikoisuudet tulevat kyllä tarpeenmukaisesti huomioonotetuiksi molemminpuolisissa keskushallintojen sovitteluissa. Kuitenkin ovat vielä tällaiset maan koko kysymyksenalaista ammattia koskevat sovittelut vasta poikkeuksia. Useimmilla teollisuusaloilla tyydytään paikallisiin tai ehkäpä piirikunnallisiin sovitteluihin, ja siten tulevat paikka- tai piirikuntiin rajoittuvat lakotkin yleisemmiksi. Mikään työväenjärjestö ei yleensä laajenna lakon maantieteellistä alaa ilman pakottavia syitä. Sillä jokainen sellainen laajennus ei ainoastaan lisää tarvittavan uhrauksen määrää, vieläpä lisäksi suhteettomasti kohoavissa asteissa, sillä avustusvelvollisten ja siihen kykeneväin luku vähenee samassa määrässä kuin lakkolaisten luku kasvaa; vaan se tekee myöskin lakon yleisen aseman käsittämisen vaikeammaksi ja lakon johtajain taktilliset tehtävät mutkaisemmiksi. Lakonjohdon täytyy silloin ottaa huomioon hyvin erilaiset mieliat, riippuvaisuussuhteet ja kussakin tapauksessa ilmautuvat sangen erilaiset lakkoon osallisen työväestön ainekset, joten lakko joutuukin yhä suuremmassa määrässä tilapäisten vaikutusten alaiseksi. Mutta nykyaikaisen talouselämän sangen läheisen yhteenkietoutumisen tähden käy ammattiyhdistykselle yhä vaikeammaksi määrätä jo ennakolta lakon paikalliset rajat, joiden ylitse ei missään tapauksessa saisi astua. Jos lakkotyötä valmistetaan paikkakunnan ulkopuolella taikka jos lakonrikkojain tuotteita täydennetään tai käytetään raaka-aineina muualla, voi käydä lakon menestykselliselle jatkamiselle aivan välttämättömäksi, että tähänkin tarvittava työ kielletään. Silloin lakko luonnollisesti laajenee sekä maantieteellisesti että myöskin ammatillisesti. Mutta tämä askel on aina sangen huolellisesti harkittava, koska sen vaatimat uhraukset voivat olla suuremmat, kuin sen kautta saavutettavissa olevat edut. Nämä näyttävät usein suuremmilta kuin ne todellisuudessa ovat. Ajatus, että vastustajalta katkaistaan kaikki menekki, on tosin hyvin viettelevä ja vienee tämä keino sangen varmasti voittoon siellä, missä se voidaan toteuttaa. Mutta tarvitaan sangen perusteellisia tietoja markkinain tilasta ja sekä oman teollisuuden että sen sukulaisolojen haarautumisesta ennenkuin voidaan edes jotenkin varmasti arvostella, kuinka laajalle tässä omat voimat riittävät ja kuinka suuria seurauksia tästä toimenpiteestä on oleva. Lakkoalan laajeneminen ei suinkaan aina merkitse lakon pakotusvoiman lisäytymistä, eikä toisaalta lakonrikkurien työllä ole, ellei sitä harjoiteta suuremmassa määrässä, aina niin ratkaisevaa vaikutusta lakon päättymiseen, kuin toisella puolella toivotaan ja toisella puolella peljätään sillä olevan. Sen tuottama haitta on usein enemmän siveellistä laatua, se kun synnyttää lakkolaisissa jonkunlaista epävarmuutta lakon menestymismahdollisuudesta, mutta todellisuudessa se ei yleensä voi saattaa työnantajaa siihen asemaan, että hän voisi pitemmän aikaa tulla toimeen ilman oppineiden lakossa olevain työntekijäin työtä. Se on useimmiten vain eksytyskeino, eikä kiusaus tällaisten keinojen käyttämiseen olekkaan missään niin suuri, kuin juuri lakossa; kummallakin puolella, se tunnustettakoon suoraan. Juuri vastustajalle koetetaan esittää hänen toimenpidettensä seuraukset mahdollisimman pelottavina, ja kun ne kauhukuvat, joihin turvauduttiin nykyisen ammattiyhdistysliikkeen lapsuuden aikana, ovat yleensä kadottaneet vaikutusvoimansa, tarjoavat teknikassa ja kauppayhteyksissä sattuvat muutokset yhä uusia pelotuskeinoja. Tässäkin riippuu ammattiyhdistyksen johtajan teknillisistä tiedoista ja muista kokemuksista sekä ammatillisesta kaukonäköisyydestä, voiko hän oikein erottaa toisistaan paljaat pelotuskeinot ja todellisen vaaran. Niinpä on esim. nykyjään työnantajain taholla tullut sangen mieluisaksi uhkaukseksi se, että heidän liikkeensä teknika, varsinkin töiden kauas jatkettu erittely, tekee toisilta aloilta olevain työntekijäin opettamisen hyvin yksinkertaiseksi, joten heidän on aivan helppo verrattain lyhyen ajan perästä menestyksellä käyttää joukottain toisten ammattien työläisiä. Olisi silmien sulkemista tosiasiain valolta, jos tahdottaisiin väittää, ettei tuolla selityksellä ole minkäänlaista todellista perustusta, ja eräs ammattiyhdistyksen johtajain tärkeimpiä tehtäviä onkin pysyä tässä suhteessa selvillä asiain menosta. Samoin on sen uhkauksen laita, että eräät teknilliset mullistukset saattavat määrätyt oppineiden työntekijäin ryhmät aivan tarpeettomiksi. Tässä on varottava arvioimasta teknikan kumouksellista voimaa liian suureksi, mutta samoin myöskin liian pieneksi. Mullistus ei tapahdu aina niin nopeasti, kuin se tulee tiedoksi, vaan toteutuu kuitenkin; mutta usein se kohtaa myöskin aavistamattomia vaikeuksia, jotka siirtävät suunnitellun uudistuksen pitkiksi ajoiksi päiväjärjestyksen ulkopuolelle. Monta työntekijäin kesyttäjäksi aiottua konetta on jo täytynyt lyödä kasaan ja myydä romurautana. Ja toiset samanlaiset koneet ovat säästyneet tästä kohtalosta ainoastaan sentähden, että on katsottu olevan viisainta antaa niiden seisoa tehtaassa alituisena muistutuksena työntekijöille. Tämäkin eräs pelotuskeino, joka kuitenkin erään tunnetun sielutieteellisen lain mukaan menettää pian voimansa. Toiselta puolen on myöskin usein osaksi pelotuskeino se lakossa olevain työntekijäin väitös, että kokoonhaalitut lakonrikkurit taitamattomuudessaan pian turmelevat kaikki koneet, joiden ääreen he asetetaan; mutta tavallisesti luopuvat tehtailijat itsekin myöhemmin mielellään lakon aikana opetetuista henkilöistä ja todistavat siten heidän ala-arvoisuutensa. Vähimmän todenmukaisia ovat tavallisesti uhkaukset teollisuuden häviöstä, ostajien eksymisestä toisiin hankkimispaikkoihin, vaikka hyvin pitkät lakot lienevätkin siellä täällä aiheuttaneet sen. Tämä on kumminkin tapahtunut useimmiten ainoastaan siellä, missä työntekijäin ammattiyhdistyspolitikan tarkoituksena on ollut kaikin tavoin säilyttää vanhentuneita tuotantomuotoja, jonka tähden esim. Englannin käsiteollisuuden erityisillä aloilla on löydettävissä tämän kaltaisia esimerkkejä. Mutta tätä pyrintöä ei enää tavata ammattiyhdistysmaailmassa kuin aivan poikkeustapauksissa ja samoin on ammattiyhdistyksillä sangen vähän taipumusta jatkaa lakkoa loppumattomiin. Kokemus on opettanut, että työväenjärjestö siten tuhlaa tarkoituksettomasti voimiaan ja että on päinvastoin paljon tarkoituksenmukaisempaa lopettaa lakko äkkiä, jos sen hyödyttömyys on selvä, kuin itsepäisesti jatkaa sitä ainoastaan siinä toivossa, että työnantajilta saadaan vielä lopuksi joku pieni myönnytys. Vaikkapa tämä toivo toteutuisikin, — joka muuten tapahtuu aniharvoin — ovat myönnytykset tavallisesti niin vähäpätöisiä, että ne eivät ole minkäänlaisessa suhteessa tehtyihin uhrauksiin, ja järjestön uupuminen on liian kallis hinta niistä. Luonnollisesti toteutuu tässäkin vanha väitös: ei ole sääntöä poikkeuksetta. Mutta päättävästi lopettaessaan sillä kerralla hyödyttömäksi tunnustetun lakon voi ammattiyhdistys tavallisesti toivoa tapaavansa uudistetuissa neuvotteluissa seuraavalla kerralla työnantajat paljoa taipuvaisempina myönnytyksiin, kuin kauan venytetyn lakon lopulla.

Erästä aviopari Webb'in selostamaa lakon muotoa ei minun tietääkseni ole Saksassa koskaan käytetty, nimittäin niin kutsuttua »strike in detail», jonka voinee kääntää »irtisanoutumislakoksi». Siinä ei tapahdu minkäänlaista joukkoluopumista, vaan ainoastaan järjestelmän mukaan suoritettu irtisanoutuminen. Työntekijät sanovat itsensä irti työpaikastaan, toisia tulee sijaan, mutta lähtevät taas pian, ja täten jatkuu, kunnes työnantajat huomaavat, että he eivät voi saada kokoon kykenevää väkeä, ennenkuin ovat joko kokonaan tai ainakin osittain hyväksyneet esitetyt vaatimukset. Luonnollista on, että tällaisen lakon voivat saada onnistumaan ainoastaan hyvin järjestyneet, erittäin suurta taitoa vaativassa työssä olevat työläiset.

Edellä sanotusta näkyy, kuinka monenlaatuisia kysymyksiä on otettava huomioon lakkotaktikaa määrättäessä. Lakonjohtajan tai johtajain täytyy olla täysin selvillä toimenpiteidensä todennäköisistä vaikutuksista. Heidän itsensä täytyy olla mahdollisimman vapaita kaikista mielialan vaikutuksista, mutta heidän on otettava huomioon lakossa kysymykseen tulevan työväestön mieliala, arvosteltava varmasti sen voima. Voidaan sanoa, että kunnollisen lakonjohtajan tulee osata ulkonaisista mielialan ilmaisuista, kuten esim. innostuttavain puheitten vastaanotosta, päätösten yksimielisistä hyväksymisistä j. n. e. päättää, kuinka suuri osa siitä on hetken kuohahduksen vaikutusta ja kuinka suuri osa vastaa syvempää ja kestävämpää tahdon tarmoa. Hänen täytyy tietää, mikä seuraus voi olla määrättyyn prosenttiin nousevan rikkurijoukon työskentelystä ja kuinka suuren joukon »luopioita» lakko voi häviöön joutumatta kestää. Hänen täytyy osata tuntea se psykologinen hetki, jolloin nähtävästi hukkaan mennyt lakko on välttämättä lopetettava. Ja hänellä täytyy olla voimaa suositella sellaisella hetkellä tavallisesti hyvin kiihkeitä lakon jatkamisvaatimuksia vastaan työhön menoa työnantajain asettamilla ehdoilla. Mitä sisällisen taistelun hetkiä, sielun kiihtymystä ja usein nöyrtymistäkin tähän tarvitaan, sen voi ulkopuolella oleva vain harvoin oikein käsittää. Jos valtiollisten puoluejohtajain täytyy katsoa silmiin oikeusvainon alaiseksi joutumisen vaaraa ja vankeuden häpeää, on ammattiyhdistyksen johtajankin kestettävä siveellisiä taisteluita ja otettava hartioilleen edesvastuu, joka vaatii yhtä paljon hermoja ja ymmärrystä.

Takaisin sisällysluetteloon

Lakon aseet ja oikeus.

Lakko merkitsee ansaitsemisen loppumista. Ja kun työntekijäin säästöt tavallisesti ovat hyvin pieniä, kuuluu lakon johtoon myöskin, että on riittäviä keinoja käytettävissä lakkolaisten, varsinkin perheellisten, avustukseen. Tässäkin toteutuvat Montecuculin sanat: »sodan käyntiin tarvitaan rahaa, rahaa ja taas rahaa». Kuta enemmän on varoja käytettävissä lakkoavun myöntämiseen, sitä paremmat ovat luonnollisesti menestymistoiveet muutoin samanlaisten olojen vallitessa. Ammattiyhdistykset koettavatkin luonnollisesti kerätä mahdollisimman suuret rahastot, ja niiden jäsenet uhraavatkin siihen tarkoitukseen yhä enemmän. Hyvin johdetut ammattiyhdistykset pitävät kuitenkin tavallisesti lakkorahastoaan enemmän vararahastona ja koettavat mahdolllisimman kauan saada kokoon lakon juokseviin menoihin tarvittavat varat niiden jäsentensä ylimääräisen verotuksen kautta, joita ei lakko ole kohdannut. Tässä suhteessa ovat englantilaiset todella olleet saksalaisen työväestön opettajina, mutta he ovatkin saaneet saksalaisesta työmiehestä enemmän kuin oppivan oppilaan. Saksassakin on alettu yhä paremmin käsittää, että hyvään ammattiyhdistykseen kuuluvat korkeat jäsenmaksut. Ei heittäydytä enää, kuten aikaisemmin, sen varaan, että »oikea henki suorittaisi ihmeitten tekijänä taistelussa kaikki. Ja kuitenkin oli tuossa uskossa jonkun verran perää. Sillä tuskinpa lienee missään muussa maassa saatu lakkojen sattuessa verojen ohella kokoon vapaaehtoisten avustusten kautta niin suuria summia kuin Saksassa. Tarpeen sattuessa voivat itse englantilaisetkin vielä oppia saksalaisilta siitä, mitä työväen syvien rivien uhrautuvaisuus on siellä saanut tässä suhteessa viime vuosina aikaan. Mutta siitä huolimatta on oikeata pohtikaa, että ei luoteta vapaaehtoisen keräyksen tuloksiin, vaan jäljestetään asiat niin, että vaikka niitä ei tulisikaan, kuten voi sattua useista aavistamattomista syistä, ei siitä huolimatta tarvitse alentaa, vielä vähemmin keskeyttää lakkolaisille suoritettavaa avustusta.^[10*]

Tässä tarkoituksessa on Saksan ammattiyhdistyskongressi Kölnissä (22–27 p. toukok. 1905) asettanut pitkän, avustusjärjestelmää koskevan päätöksensä ensimäiseksi, »kaikella tarmolla» toteutettavaksi periaatteeksi, »että samoin kuin lakon johto on myöskin varojen hankkiminen sen avustukseen jokaisen yksityisen ammattiyhdistyksen itsensä tehtävä, ja ainoa oikea varojen hankkimistapa on riittävän suurten jäsenmaksujen kantaminen.»

Ammattiyhdistysten on sen mukaisesti »asetettava jäsenmaksunsa niin korkeiksi, että ne takaavat suurempaakin vaatimusten sattuessa sille itsenäisyyden raha-asioissa, ja lakoista päätettäessä aina pysyttävä oman rahallisen suorituskyvyn kehyksissä. Ainoastaan odottamattoman suurissa lakoissa tai suluissa saadaan vielä vastaisuudessakin vedota koko järjestyneen työväestön rahalliseen apuun. Mutta silloinkin vasta Saksan ammattiyhdistysten kenralikomisionin päätöksestä ja sillä ehdolla, että sille myönnetään tällaisissa tapauksissa määräämisvaltaa lakon taktillisessa johdossa.

Lakkoavustuksen suuruus riippuu luonnollisesti kulloinkin kyseessäolevan ammattiyhdistyksen raha-asiain tilasta. Yleensä se nousee vain harvoin 15 Saksan markan määrää suuremmaksi viikossa. Muutamat Englannin ammattiyhdistykset samoin kuin eräät Saksan ammattiyhdistysten maksupaikat suurkaupungeissa suorittavat tosin suuremman avustuksen. Niinpä takaa Englannin kirjapainajain liitto jäsenillensä punnan viikossa, Lontoon latojain liitto maksaa 10 ensi viikolta 25 shillingiä (31:25 mk.) viikossa ja jatkaa tätä maksuaikaa siten, että jokaiselta kuudelta kuukaudelta, jonka jäsen on liittoon kuulunut, lisätään viikko. Skotlantilainen kirjapainajaliitto myöntää ensimäisiltä viideltä lakkoviikolta normalipalkan. Durhamin hiilikaivosten koneenkäyttäjäin ja lämmittäjäin yhdistys antaa jäsenilleen ensimäisten kuuden kuukauden kuluessa lakkoapua 24 shillingiä (30 mk.) viikossa, tämän ajan kuluttua enää vain 10 shillinkiä (12:50 mk.). Mutta lakko, joka kestää yli 6 kuukautta, on mitä harvinaisin. Englannin eri ammattiyhdistyksissä on asia järjestetty myöskin siten, että jäsenet voivat korkeammilla viikkomaksuilla turvata itselleen suuremman lakkoavun. Niinpä Suurbritannian teräsvalurien yhdistys maksaa jäsenilleen lakkoapua 15, 20, 25 shillinkiä viikossa aina suoritettujen viikkomaksujen mukaan. Suuri joukko ammattiyhdistyksiä Englannissa ja Saksassa kuten muuallakin kohottaa säädetyn lakkoavustuksen määrättyä ikää nuorempain lasten luvun mukaan. Sitäpaitse myöntävät useat ammattiyhdistykset naimisissa oleville jäsenillensä suuremman apurahan viikossa kuin yksinäisille. Lopuksi mainittakoon vielä, että muutamat Saksan ja Englannin ammattiyhdistykset antavat paikallisyhdistyksilleen vallan maksaa varojensa mukaan korkeampiakin avustuksia, kun liiton suorittamat.

Sanomattakin on selvää, että jäsenten vastustuskyky riippuu hyvin paljon myönnetyn avustuksen määrästä. Kuta korkeampi avustus, sitä paremmin työmiehet yleensä kestävät lakon. Turhaa on ollut siellä täällä esitetty pelko, että jos lakkoapu lähenee vakinaisen palkan määrää tai saavuttaa sen, vaikuttaa tämä lakkojen palkitsemisen tavoin ja synnyttää erityisen lakkohalun. Ammattiyhdistykset, jotka voivat myöntää näin korkean avun, ovat tavallisesti sangen lujasti järjestyneitä, taikka päinvastoin sanoen, ainoastaan sangen lujasti järjestyneet ammattiyhdistykset voivat myöntää näin korkean avustuksen. Mutta juuri ne kykenevät myöskin pitämään erinomaista kuria ja niillä on sellaiset tiedot liikeasemasta ja tuotantoehdoista yleensä, etteivät ne salli ryhtyä lakkoon, elleivät sen menestymismahdollisuudet ole jo ennakolta sangen suuret. Vuonna 1898, jolta brittiläinen työvirasto on laatinut sangen yksityiskohtaisen kertomuksen sadan suurimman Englannin ammattiliiton tilasta, säännöistä, raha-asioista j. n. e., ei esim. edellämainittu Durhamin hiilikaivosten koneenkäyttäjäin ja lämmittäjäin yhdistys ollut maksanut penniäkään lakkoavustusta, Lontoon kirjaltajat olivat maksaneet vain 4 ¹⁄₂ penceä jäseneltä, Skotlannin kirjapainajain liitto ei mitään, kun taas toisilla ammattiyhdistyksillä, jotka maksavat paljon pienempää lakkoavustusta, oli ollut lakkomenoja aina kahteen shillingiin saakka ja enemmänkin jäseneltä. Yksi ainoa vuosi ei luonnollisestikaan voi antaa ehdottomasti sattuvaa kuvaa; mutta nämäkin tosiasiat jo osottavat, ettei voi puhua lakkokiihkon synnyttämisestä korkeiden lakkoavustusten kautta.

Eräs ennen ankarain riitain aiheena ollut eikä vieläkään kaikkialla yhdenmukaisesti järjestetty lakkoavustusta koskeva kysymys on, kuinka on lakoissa meneteltävä järjestymättömäin lakkolaisten suhteen. Kaiken avustuksen kieltäminen heiltä on yhtä kuin ajaa heidät rikkureiksi, mutta jos heille myönnetään sama avustus kuin järjestyneillekin, on se epäsolidarisuuden palkitsemista. Yleensä ovat ammattiyhdistykset valinneet keskitien ja antavat tosin järjestymättömillekin lakkoapua, mutta vain osan siitä määrästä, mikä järjestyneille maksetaan. Ainoastaan sangen lujat järjestöt, joihin kuuluu enemmän kuin kolme neljännestä tai neljä viidesosaa ammattikunnan jäseniä, voivat tässä olla täysin johdonmukaisia ja — kuten siellä täällä Englannissa jo on tapahtunutkin — kieltää järjestymättömiltä kaiken avustuksen järjestön tähden, siis samasta syystä, kuin heikot järjestöt enimmäkseen ovat jättäneet koko eron huomioonottamatta ja jakaneet silloin tavallisesti ulkopuolella olevien apuun vetoamalla saadun avustuksen tasasuhtaisesti kaikille lakkolaisille.

Toinen lakon ase on työhönpyrkiväin tulon estäminen joko ulkopuolelta olevilta paikkakunnilta tai väliin ulkomailtakin. Sen tehokas käyttäminen oli lainsäädännön sekä oikeus- ja hallintoviranomaisten lainkäytön tähden pitkän aikaa melkein mahdoton ja vielä nykyjäänkin on se monessa suhteessa saatu ammattiyhdistyksille sangen vaikeaksi. Onhan Saksassa Berlinin kamarioikeus vielä v. 1894 selittänyt eräiden liiketten käyttämiskiellon, boikottauksen, rikokseksi elinkeinolain 153 § vastaan ja siis sangen ankaran rangaistuksen alaiseksi. Jopa on paljas huomautuskin »älkää tulko työhön» ja paikan mainitseminen, jossa lakko on puhjennut tai on odotettavissa, antanut aihetta rankaisuihin. Vaikka jo onkin päästy tästä luokkaoikeuden törkeämmästä muodosta työntekijöitä vastaan, niin näkyy oikeuksien ja hallintovirkamiesten luokkahenki työläisiä kohtaan vielä aivan selvästi niin kutsuttujen työhaluisten suojelemisessa pakotusta, maineettomaksi julistamista j. n. e. vastaan. On luonnollista, että työhön tuloa ei tavallisesti riitä estämään jo puhjenneiden tai odotettavissa olevain lakkojen ilmoittaminen työväen sanomalehdissä, kun niiden leviäminen vielä enimmäkseen on vaillinaista ja työväestön suurimman osan yhteiskuntataloudellinen sivistys alhaisella kannalla, ja että tämän tähden on välttämätöntä käyttää suusanallista vaikutusta työntekijöihin, joita työnantajat ovat ilmoituksilla tai värvääjäin avulla hankkineet. Mutta sellaisella vaikutuksella on parhaat menestymismahdollisuudet, jos se voi tapahtua ennen, kun saapuvat työntekijät ovat ehtineet hankkia asunnon ja alkaa työnsä lakonalaisissa tehtaissa. Harvoin voivat ammattiyhdistykset saada työnhaluisia kiinni heidän asuinpaikoillaan ennen matkaan lähtöä tai matkalla ja taivuttaa heitä palaamaan; ja senpätähden ne tavallisesti asettavat silmälläpitäjänsä niiden paikkakuntien asemille, joissa lakko juuri on, ja lakonalaisten työpaikkojen ulkopuolelle selittelemään saapuville niin hyvissä ajoin kuin suinkin asiain tilaa. Tässäkin koettavat viranomaiset vielä asettaa mahdollisimman vaikeita esteitä. Asemain viranomaiset koettavat vointinsa mukaan joko vaikeuttaa tai tehdä tykkänään mahdottomaksi työnhaluisten tapaamisen, ja poliisiviranomaiset turvautuvat usein mitä vähäpätöisimpiin syihin vangitakseen tehdasten eteen tai niiden läheisyyteen asetetut henkilöt, sekä pitävät sitäpaitse tarkan huolen siitä, että valvomassa seisovain työntekijäin luku pysyy pienimmässä määrässä. Onhan työhaluisia suojeltava millä hinnalla tahansa joutumasta lakkolaisten »terroriserattavaksi». Pintapuolisesti katsoen näyttää tämä mitä suurimmalta oikeudelta. Mutta aineelliseen vaikutukseensa nähden se on itse asiassa lakkolaisten terroriserausta. Suojellessaan työnhaluisia otaksuvat poliisit ja oikeus nämä usein uskomattoman hienotunteisiksi; jo rohkea sana tai kansan puhetavan mukainen kehotushuuto selitetään solvaukseksi, kunnianloukkaukseksi tai uhkaukseksi, kun taas päinvastoin työnhaluisten lakkolaisia tai heidän puoluelaisiaan vastaan harjoittamat ruumiilliseen pahoinpitelyyn päättyvät väkivaltaisuudet rangaistaan mitä lievimmin, selittäen että eivät törkeät sanat eikä käsikähmä ole työväestön keskuudessa mitään eriskummallista.

Myönnettäköön, että lakkolaiset usein ovat enemmän tai vähemmän hillitsemättä itsiään työnhaluisten, tai käyttääksemme sattuvampaa sanaa, lakonrikkojain suhteen, ahdistavat heitä pilkkasanoilla kadulla, koettavat saada katuyleisön heitä vastaan ja muuten laittavat helvetin heille tarpeeksi kuumaksi. Tässä suhteessa täytyy osata tunkeutua työntekijän sielunelämään voidakseen käsittää sen katkeruudentunteen, jota hän kantaa tavallisesti jokaista vastaan, joka koettaa tunkeutua toisen työpaikkaan. Tuskin missään muualla lienee tässä suhteessa vallalla niin ankarat kunniankäsitteet, kuin juuri työväestön keskuudessa. Työnriistäminen ammatti- tai luokkatoverilta on melkeinpä halveksittavin rikos, mihin työmies voi joutua syypääksi työtoveriensa silmissä. Jos tämä tunne on vallalla jo rauhallisissakin oloissa, niin kuinka paljon selvempänä se puhkeaa esiin, kun taistelu tehtailijain kanssa vielä erityisesti kiihdyttää työntekijäin mieliä. Tämä kiihtymys ei tosin voi olla kaikkien vallattomuuksien puolustuksena, mutta kun tiedämme, kuinka paljon keinoja tehtailijain liitoilla on käytettävinään pakottaaksen vastahakoisen ammattinsa edustajan liittymään siihen, ja kun katsomme esim. renkaita, kuinka häikäilemättä ne sopivissa tilaisuuksissa käyttävät näitä keinoja, niin täytyy olla helposti ymmärrettävissä, jos työntekijät käyttävät lakonrikkojia vastaan jotenkin ankaraa kieltä, ja arvostella yksinpä satunnaisia käsiksikäyntejäkin lempeämmässä valossa. Työntekijät voivat nykyisissä oloissa valvoa etujaan työnantajia vastaan ainoastaan joukkona. Yksityisen työntekijän ja tehtailijan välillä on työsopimus sopimuksena vain juridinen olettamus, sen edellä ei tapahdu minkäänlaista neuvottelua, vaan työntekijä hyväksyy työhön astuessaan työsuhteen, jonka ehdot ovat vahvistetut ilman hänen aikaisempaa myötävaikutustaan. Tarvitsee vain hiukan ajatella, käsittääkseen että tämä asianhaara saa työntekijän arvostelemaan omaa ja työtoveriensa suhdetta työnantajaan aivan toisin, kuin esim. liikemiehet vapaasti suostuteta sopimuksiaan. Työntekijä, joka lakon aikana ottaa jonkun lakkolaisen paikan, ei ole liikemies, joka suostuu sopimukseen, minkä joku toinen on hyljännyt, vaan häiritsijä, joka ajattelemattoman tai häikäilemättömän sekaantumisensa kautta estää todellisen sopimuksen aikaansaamista. Näin on asia 99 tapauksessa sadasta, ja kun sen tunnemme, voimme jättää puheenparret lakkolaisten terrorismista työnhaluisia vastaan omaan todelliseen arvoonsa.

Yleensä on kuitenkin kaikkia näitä seikkoja: lakkovalvojain asettamista, työnhaluisten käsittelyä ja mahdollista uhkaamista, pidettävä vain vielä kehittymättömälle työntekijäin järjestäytymisasteelle ominaisina ilmiöinä. Ei ole enää ainoastaan ajateltavissa vaan on jo nykyään esimerkkejäkin ajasta, jolloin ammattiyhdistykset pitävät lakon valvojain asettamista enää vain muodollisena toimenpiteenä, myöntämättä sille mitään asiallista merkitystä taistelun tuloksiin nähden. Hyvin järjestyneet oppineet työntekijät, kuten esim. Englannin puuvillateollisuuden taitavat kehrääjät, tietävät, että eivät mitkään lakonrikkojat voi yleensä korvata heitä kokonaisuudessaan, ja sentähden he katselevatkin näiden haalimista jonkunlaisella filosofisella levollisuudella. Tosin on, kuten on jo aikaisemmin huomautettu, tehtailijat tapana lakoissa uhata lakkolaisia sillä, että he opettavat läheisten ammattien työntekijöitä heidän tilalleen, ja ammatillisen teknikan kehitys tekeekin tämän uhkauksen jonkun verran todennäköiseksi. Puutyöntekijä esim., joka on työskennellyt höyläys-, keilaus- ja muiden koneiden ääressä, voi paljoa paremmin astua työhön henkätehtaaseen, kuin entisajan puusepänsälli voi ottaa tehtäväkseen suutarintyötä. Kuitenkin on erotus usein vieläkin niin suuri, harjautuminen ja tarkka koneiden ominaisuuksien sekä niissä käytettäväin raaka-aineiden tunteminen vielä, tai meillä tehdasaloilla juuri nykyjään, niin tärkeä, ettei voi olla edes puhetta opettamisesta muutamissa viikoissa. Tämän voivat luonnollisesti asianomaiset työntekijät parhaiten arvostella, ja he katselevatkin aina hyvin epäillen sanomalehdissä tavallisesti julaistuja tiedonantoja hankittujen lakonrikkojain käyttämisestä. Oppimattomain työntekijäin enemmistöön nähden on asia luonnollisesti hieman toinen, mutta juuri oppineet työntekijät tekevätkin nyt useimmat lakot. Ja ellen erehdy, lienee eräs tehtailija kerran lausunut, että yleensä ei ole oppimattomia työntekijöitä, jokainen ammattityö vaatii määrätyn, vasta pitemmän harjoituksen kautta saavutettavan taitavuuden; näköjään aivan yksinkertaiset työt vaativat aivan erityistä hajautumista, ennenkuin niihin ryhtyvä voi suorittaa normaalimäärän työtunnissa tai työpäivässä. Olisi kuitenkin väärin salata itseltään, että on useita tapauksia, jolloin siirtyminen työstä toiseen ei tuota suuria vaikeuksia.

Teollisuuden levitessä saa tämä taannuttavasi vaikuttava tosiasia kuitenkin vastapainokseen työväenluokan yhä kasvavan ammattiyhdistyksellisen tajunnan. Kun yhteiskunta muuttuu yhä enemmän teollisuutta harjoittavaksi, syntyy työväestön ja sen läheisten yhteiskuntaluokkien keskuudessa aivan uusi yleinen mielipide. Lakonrikkuria eivät enää pidä halveksittavana olentona ainoastaan lakonalaiseen ammattiin kuuluvat, vaan yleensä koko työtätekevä väestö, ja tämä hänelle myöskin osotetaan tilaisuuden sattuessa hänen yhteiskunnallisessa kanssakäymisessään niin selvästi, että kiusaus antautua tätä osaa näyttelemään väistyy pian vastakohtansa tieltä. Toisinaan syntyy niin voimaperäinen yhteiskunnallinen boikottaus, että se voi muuttaa sen esineeksi joutuneen henkilön elämän helvetiksi, varsinkaan kun ei silloin myöskään ole puutetta kaikenlaisista koiranjuonista. Kuinka sitä siveelliseltä kannalta katsoen arvosteltaneekin, on tämä lakonrikkurein yhteiskunnallinen boikottaus tosiasia, joka sattuu varsinkin tehdaspaikoissa yhä useammin ja joka siis myöskin on luettava lakkotaistelun aseisiin. Se on tuon laissa tosin rankaisun uhalla kielletyn, mutta itse asiassa ei ensinkään tukahdutetun maineettomaksi julistamisen vaikutusvoimaisempi muoto.

Samalla kun boikottausta käytetään henkilöitä vastaan, on sillä lakossa tai lakkoaseena myöskin toinen yhä tärkeämmäksi tuleva tehtävä lakonrikkojain valmistamiin tuotteisiin nähden. Sen käyttö on luonnollisesti yksinkertaisinta siellä, missä on kysymys sellaisista työväestön joukkokulustusta varten laadituista tuotteista, joiden alkuperän voi helposti saada selville. Eräs ensimäisiä tuotteita, jonka tuotatoehtoihin työväestö täten voi kuluttajana vaikuttaa, oli olut. Panimotyöntekijät saivat palkka- ja muissa taisteluissaan yhä vahvemman tuen koko työväestöstä, joka selitti eräistä olutlajeista: »ei ole hyvää», ja voi siten useissa tapauksissa käyttää sangen kipeästi sattuvaa painoa asianomaista panimoa vastaan. Myöskin vaatetusteollisuudessa voi työväestö kuluttajana vaikuttaa paljon työntekijäin vaatimusten toteutumisen hyväksi. Tällä alalla on varsinkin Pohjoisamerikan Yhdysvalloissa ammattiyhdistysmerkit olleet hyvin tärkeitä eräille vaatetusteollisuuden tuotteille. Kysymyksenalaiset ammattiyhdistykset antavat laillisesti vahvistaa jonkun erityisen merkin ja luovuttavat ainoastaan sellaisille tehtailijoille, jotka valmistavat tuotteensa ammattiyhdistyksen hyväksymillä ehdoilla, oikeuden painaaa tai ripustaa tämän merkin vaatekappaleisiin, hattuihin, takkeihin, kenkiin y. m. On selvää, että tästä voi tulla sangen tehokas ase siellä, missä ammattiyhdistysaate on syvälle juurtunut työväestön laajoihin kerroksiin. Tämä mahdollisuus kasvaa vielä sangen huomattavasti, jos työväestö on järjestänyt kulutuksensa kulutusosuuskuntiin. Sellaiset yhdyskunnat voivat tavaroita ostaessaan ottaa selville tuotetten alkuperän ja valmistustavan paljon tarkemmin, kuin yksityinen kuluttaja voi. Nämä yhdyskunnat, joihin Englannissa jo kuuluu lähes kaksi miljoonaa työläisperhettä ja jotka Saksassa sekä muissa maissa ovat parhaallaan kehittymässä yhtä kauas, ovat työväestön käsissä sangen tehokas ase joko lakoissa tai muuten lisäämään sen vaikutusvaltaa tuotantoehtoihin.

Samanlainen ja merkitykseltään samoin kasvava, työntekijäin asemaa lakossa vahvistava keino on palkkaehtojen sopiminen julkisten viranomaisten, kuten valtion, kuntain ja muiden sellaisten tavaran hankinta- y. m. kontrahdeissa. Samassa määrässä kuin työväestön vaikutusvalta kasvaa valtiollisissa, kunnallisissa tai muissa edustuslaitoksissa heidän lukumääränsä painosta, kun äänioikeus jatkuvasti kehittyy enemmän tai vähemmän yleiseksi, samassa määrässä se voi vaikuttaa, että yleisiin urakka- ja tavaranhankkimis- y. m. tarjouksiin liitetään myöskin työpalkkoja, työaikaa y. m. s. koskevia ehtoja, joita asianomaisen urakoitsijan tai hankkijan tulee noudattaa. Näihin ehtoihin kuuluu myöskin velvollisuus alistua määrätyllä tavalla muodostettujen sovinto-oikeuksien ja sovittelulautakuntien tuomioon. Englannissa, jossa kunnallisedutusvaaleissa ei enää ole minkäänlaista luokkavaalijärjestelmää, vaan ainoastaan määrätty asuntosensus, on tämä menettely käytännössä noin 250 kunnassa. Lontoon kreivikunnanneuvoston ansio on uran aukaisu tässä suhteessa. Tämä vasta v. 1889 toimeen astunut yhdyskunta otti jo heti ensimäisellä virkakaudellaan käytäntöön sen periaatteen, että kaikissa sen antamissa töissä ja tavaranhankinnassa oli noudatettava ammattiyhdistysten ehtoja, ja missä sellaisia ei ollut, oli neuvoston itsensä asetettava omat alimmat palkkamäärät ja muut työehdot. Samaan aikaan ryhtyi Englannin hallituskin töitä antaessaan valvomaan työntekijäin parasta tällaisten ehtojen tarkoittamassa merkityksessä. V. 1893 selitti liberalein silloinen johtaja Mr. Campbell Bannermann sotaministerinä parlamentissa: »me olemme tykkänään hyljänneet sen periaatteen, että työ ostetaan halvimmilta markkinoilta.» Tosin on unionistinen meriministeri Goschen myöhemmin, nimittäin talvella 1897–98, juuri parhaillaan jatkuvan koneenrakennustaan aikana antanut töiden suorituksia liikkeille, jotka olivat sulkeneet työstä neljännen osan työntekijöitään, mikäli ne kuuluivat koneenrakentajain liittoon, ja siten saattaneet jälellä olevat kolme neljäsosaa lakkoon. Vaikkapa ministeri selittikin, ettei hallitus kysy sitä, onko lakko vai ei, tai oikeammin juuri sentähden, että hän näin teki, oli tämä itse asiassa lakkojen vastustamista. Mutta hra Goschen antoi lausuntonsa tässä juuri unionistis-vanhoillisen hallituksen ministerinä ja sitä paitse oli kyseessä maan puolustusta tarkoittavat työt, joissa yleensä on mielellään poikettu muuton yleisestä tavasta. Vaan hallitus ei muutenkaan ole Englannissa käytännölliseen työväenpolitikaan nähden yhtä radikaalinen, kuin osa kunnallishallintoja. Ja samoinhan on yleensä useimmiten laita mannermaallakin, jossa myöskin sama palkkaehtojen määräämistä tarkoittava periaate alkaa raivata tietä yhä laajemmille aloille.

Tämän menettelytavan kautta voivat työntekijät vaikuttaa sellaisillakin teollisuusaloilla sattuviin taisteluihin, joilla työntekijät eivät ole yksilöinä eivätkä osuuskuntina tuotteiden ostavina kuluttajoina. Ajateltakoon esim. rautateollisuuden eri aloja, nykyisten kulkuneuvojen teollisuutta, maanalaisia kaivosyrityksiä ja muita samanlaisia työaloja. Tällä tavalla tulee työntekijäin kasvavasta vaikutuksesta julkisissa eduskuntalaitoksissa, toisin sanoen heidän valtiollisesta vallastaan, tärkeä ase näköjään puhtaasti taloudellista luonnetta olevissa lakoissa.

Lakko on tavallaan sotaa, ja vaikka se säännöllisesti on veretöntä sotaa, herättää se kuitenkin niin paljon intohimoja, ettei se erityisissä tapauksissa voi päättyä ilman väkivaltaisuuksia. Tavallisesti käy näin joko siellä, missä työväenluokka on vielä alhaisella sivistyskannalla ja sen tähden enemmän tunteiden vaikutuksen kuin järjenmukaisen arvostelun alaisena, tai siellä, missä kansa yleensä on kuumaveristä ja ryhtyy nopeasti hurjiin tekoihin. Usein synnyttävät itse hallituksetkin väkivaltaisia yhteentörmäyksiä siten, että ovat pitävinään huolta yleisestä rauhasta ja turvallisuudesta, joka tehdyn ilmoituksen tai otaksuman mukaan on uhattu, ja lähettävät sotaväkeä lakon kohtaamiin paikkoihin tai piireihin, täten vielä erityisesti kiihoittaen lakossa olevaa työväestöä. Varsinkin Ranskassa on tällainen joukkojen lähettäminen usein aiheuttanut verenvuodatuksia. Upseerien tai sotilasten ärsyttävä esiytyminen ja näiden alituinen pilkkailu lakkolaisten taholta ovat päiväjärjestyksessä ja synnyttävät yhä kiihtyessään verisiä yhteentörmäyksiä. Lopputuloksena on väkivaltaiset toimenpiteet järjestyksen ylläpitämiseksi ja lakon menettäminen lopultakin, peloteltujen työntekijäin taholta. Tässäkin on viime aikoina yhä lisäytyvän äänioikeuden käyttämisen kautta kasvava työntekijäin vaikutusvalta parlamentissa, joskaan ei vielä lopullisesti saanut aikaan, niin ainakin sangen huomattavasti pannut alulle tuntuvan muutoksen. On lakkojen sattuessa joko tykkänään jätetty lähettämättä sotaväkeä lakkoseudulle tai jos on lähetetty, on se velvoitettu mitä ankarimmin pysymään taustalla. Samalla kun valtiollinen toiminta siis estää valtiollisen vallan käyttäjiä ryhtymästä asiaan työnantajiston eduksi, samalla siitä itsestään tulee täten ase lakon puolesta.

Tämä työntekijäin valtakeinojen pohtinen täydentyminen lakossa tasottaa vallitsevaa oikeutta lakkokysymyksissä, joka on melkein kaikkialla sekä kirjoitettuna että käytettynä epäedullinen työntekijöille. Tosin on kaikkien edistyneempäin maiden laeissa yhdistymisoikeus lakkotarkoituksissa työntekijöille joko nimenomaan myönnetty tai ainakin välillisesti tunnustettu sen kautta, että kaikki aikaisemmat kiellot ovat poistetut. Mutta kaikkialla on laissa myöskin määräyksiä työnantajain suojelemiseksi työntekijäliittojen ankarampain puserruskeinojen käyttöä vastaan ja varsinkin järjestöjen ulkopuolella olevain työntekijäin — »työnhaluislen» — suojelemiseksi liittojen ja niihin liittyneiden uhkauksia ja pakotusta vastaan. Vapaan itsemääräämisoikeuden ja varsinkin yksilön taloudellisen vapauden kannalta katsottuina näyttävätkin nämä suojelusmääräykset vain oikeuden ja kohtuuden mukaisilta. Mutta kapitalistisen talousjärjestelmän todellisuus muuttaa tuon oikeuden vain kuvitteluksi: kuta määräävämmiksi kapitalistiset jättiläismonopolit tulevat teollisuudessa, sitä pienemmäksi tulee yksilön taloudellinen itsemääräämisoikeus ja muuttuu pakoksi alistua nälkäännääntymisen uhalla noudattamaan monopolin käskyjä. Juristi, joka seuraa lain kirjainta ja yhdistää siihen porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perusoikeudeksi julistetun yksilöiden personallisen vapauden aatteen, joutuu vaikkapa hän ei noudattaisikaan muita luokkavaistoja, tällä tavalla yhä pahempaan ristiriitaan taloudellisen elämän todellisten periaatetten kanssa, ja tuomiot, joiden tulisi hänen katsantokantansa tai tarkoituksensa mukaan turvata inhimillisen personallisuuden vapautta, ovat itse asiassa oikeuden käyttämistä lujittamaan monopolistien valtaa ihmisiin personallisuuksina. Täten ovat tuomarit joutuneet kaikissa maissa monopolistien väkivallan parhaiksi asianajajiksi, ja samalla kun itse porvarillistenkin sosialipolitikojen suuri enemmistö käsittää, että talousehdoissa tapahtuneiden muutoksien tähden on välttämätöntä korjata työntekijäin yhteenliittymistä koskevat lakimääräykset — Saksassa elinkeinolain 152 ja 153 pykälä — siten, että ne todella suojelevat yhteenliittymishaluisia, samalla saapuu oikeusistuimista tuomio toisensa jälkeen, joissa työväen yhteenliittymistä yhä käsitellään siltä näkökannalta, että se on paha, jota tosin täytyy kärsiä, mutta joka saisi mieluummin olla olematta. Lakon oikeus ei siis ole missään pahemmin uhattu kuin siellä, mistä sen pitäisi saada paras turva: puolueiden yläpuolella olevan oikeuden jumalataren saleissa.

Tähän kuuluvat myöskin nuo kuuluisat englantilaisten tuomarein tuomiot, jotka julistivat v. 1891, kuten varsinkin Tafftalratajutun päätös, ammattiyhdistykset sivilioikeudellisesti vastuunalaisiksi joko niiden itsensä tai niiden asiamiesten aiheuttamista vahingoista. Muodollisen oikeuden kannalta katsoen ovat nämä tuomiot oikeita, ja tältä kannalta olisivat tuomarit tuskin voineet tuomita toisin kuin he tuomitsivat esillä olevissa tapauksissa, jotka olivat heidän käsiteltävinään eivätkä koskeneet — mikä seikka Saksassa useimmiten jätetään huomioon ottamatta — taistelua työväen aseman aineellisesta parantamisesta. Mutta muodollinen oikeus elää kuvitteluissa, jotka eivät vastaa todellisuutta, ja tulee siten aineelliseksi vääryydeksi, joka tosin ajan oloon joutuu häpeään todellisuuden edessä.^[11*] Lopuksi olisi vielä mainittava anarkistinen lakkoterrorismi, kuten vihattujen yksilöiden lynkaus, erityisesti vihattujen henkilöiden tai yhtiöiden tehdasten ja työlaitosten polttaminen sekä muut sellaiset koston ja pelotuksen työt. Sen jälkeen, mitä edellä on sanottu, on tarpeetonta selittää, miten nämä toimenpiteet ovat arvosteltavat kultuurin kannalta. Mutta tavallisesti niitä pidetään liian suuriarvoisina tarkoituksenmukaisuudenkin kannalta katsoen. Siellä täällä voinee ehkä tuollainen alkeellinen väkivaltapolitika joksikin ajaksi saavuttaa tarkoituksensa, mutta pysyväistä voidaan talouselämässä luoda ainoastaan järjestyksen ja kurin tietä, ja missä sekä niin kauan kuin törkeää väkivaltaa järjestelmällisesti palvellaan, on näitä harvoin tavattavissa ja säilytettävissä tarpeellisessa määrässä.

Takaisin sisällysluetteloon

Lakon kustannukset.

Lakon kustannuksia on tutkisteltava kolmessa ryhmässä. Ensiksikin kustannukset lakkoon osallisille työntekijöille, toiseksi kustannukset työnantajaluokalle ja kolmanneksi kustannukset kansallistaloudelleyleensä.

Lakko merkitsee työn katkeamista ja siis ensiksikin palkanhukkaa lakossa oleville työläisille, voitonhukkaa työnantajille, joiden työntekijät ovat lakossa, ja tuotannonhukkaa koko kansantaloudelle yleensä. On luonnollista, että molemmat edelliset sisältyvät viimeksimainittuun, että tuotteen markkina-arvo sisältää työpalkan ja työnantajan voiton. Voitaisiin siis sanoa, että kysymys lakon kustannuksista tulee kokonaan ratkaistuksi, kun vain arvostellaan lakon aiheuttama tuotannonhukka, sillä lopullisestihan on kyseessä ainoastaan, mitä se vaikuttaa kansallistalouteen kokonaisuudessaan. Mutta niin totta kuin viimemainittu seikka onkin, ei vastaus ole kuitenkaan varsin niin yksinkertainen, että se saataisiin vain ottaen huomioon tuotantotilasto.

Lakkojen suoranainen vaikutus tuotantoon näyttää tosin ensi silmäyksellä olevan helposti laskettavissa lakkotilaston numeroista. Siitä yhdistelmästä, jonka olemme aikaisemmin esittäneet sivuilla 37 ja 39 Englannin ja Saksan lakkotilastoista,^[1] näkyy ensiksikin kysymyksen alaisina vuosina lakkojen kautta tuotannolta hukkaan menneiden työpäiväin luku. Niin suurelta kuin kokonaissumma näyttääkin, ei se kuitenkaan nouse työntekijäin kokonaissummalla jaettuna kaikkina näinä vuosina edes täyden yhden työpäivän hukkaan keskimäärin kutakin työntekijää kohti. Jonkun satunnaisen tapahtuman synnyttämä kansallinen juhlapäivä, toisin sanoen arkipäivän käyttäminen sellaisiksi, kuten esim. Sedanjuhla, katumus- ja rukouspäivä ja sellaiset merkitsevät tuotannon kannalta katsoen siis suurempaa kansantaloudellista tappiota kuin keskimäärin vuoden kaikki lakot yhteensä. Aviopari Sidney ja Beatrice Webb, joka suuressa teoksessaan »Industrial Democracy» viittaa tähän tosiasiaan, vertaa sitä täydellä syyllä sanomalehdistön ja pintapuolisten taloustieteilijäin liijan nopeasti virittämään vaikerrukseen lakkojen aiheuttamasta kansantaloudellisesta tappiosta. Tämän ohella on myöskin otettava huomioon, että lisäytynyt työtoiminta — ylituntien käyttäminen tai missä työntekijät uupuvat, näiden luvun lisääminen — lakon päätyttyä tavallisesti hyvin pian korvaa tuotannon kärsimän häviön joko kokonaan tai suurimmaksi osaksi. Saavutetun kokemuksen mukaan ei myöskään ole sellaisten lakkojen prosenttiluku aivan pieni, joita työnantajat itse ärsyttämällä synnyttävät päästäkseen mukavasti huonon liikeajan ohitse. Edelleen on myöskin otettava huomioon, että mainittu tilasto käsittää myöskin työnsulut, siis työnantajain aiheuttaman työnkeskeytyksen. Tähän ei kuitenkaan voida panna erityistä painoa, koska käy yhä vaikeammaksi määrätä, kuka oikeastaan on lakoissa ja työnsuluissa todellinen alkuunpanija, ja koska tässä yksinkertaisesti vain on kyseessä työnkeskeytys työntekijäin ja työnantajain välisten riitaisuuksien tähden. Tästä voidaan yleispätevästi sanoa, että tuotannon tappio kokonaisuudessaan ja siis myöskin toisaalta työväestölle luokkana ja toisaalta työnantajistolle koituvat kokonaiskustannukset pysyvät yleensä sangen kohtuullisissa rajoissa.

Olisi kumminkin sangen pintapuolista luulla, että esillä oleva kysymys on täten ratkaistu. Ensiksikin vetää jokainen lakko ja jokainen sulku vaikutuspiiriinsä muitakin kerroksia, kuin suorastaan niiden alaiset henkilöt. Aina tuotteen laadun mukaan, josta kulloinkin on kysymys, kärsivät muutkin tuottajat suurempaa tai pienempää liikkeen lamautumista joko menekissä tai tuotannossa. Aina asianhaarain mukaan joutuu paljon muitakin työläisiä kuin lakkolaiset tai sulkulaiset työttömiksi. Työn tilaisuus vähenee, työpalkat menevät hukkaan. Ja myöskin on tässä otettava huomioon työnkeskeytyksen kohtaamain työntekijäin toistaiseksi supistuneen kulutuksen vaikutus, joka ei ole suinkaan vähäpätöinen tekijä varsinkaan silloin, kun lakko käsittää suuret työläisjoukot. Tätäkin vaikutusta voidaan tosin sangen suuresti liioitella, mutta ei kuitenkaan ole mitään syytä jättää sitä huomioon ottamatta. Katsellessamme kansantaloutta kokonaisuutena emme myöskään saa koskaan unhoittaa, että eivät työnantajat eivätkä työntekijätkään muodosta homogenista, yhdenkaltaista, organisesti muodostunutta joukkoa, jossa paikalliset häiriöt jakautuvat koko ruumiin kestettäviksi ja ennen pitkää tasottuvat tämän synnyttämän vastavaikutuksen kautta. Ei työnantajisto eikä työväestö ole tälläinen toisistaan erottamattomain yksikköjen tasapainossa pysyttelevä joukko. Useinkaan ei paikalliselle häiriölle ole minkäänlaista vastapainoa, ja jos tasottuminen tapahtuukin, tapahtuu se usein sangen välillisesti. Lakot voivat riistää tuotannonvälineiltä arvon joko kokonaan tai osittain tai pakottaa kokonaisia teollisuushaaroja siirtymään toiseen paikkaan, josta tavallisesti on aina seurauksena positivisia tappioita osallisille ja ainakin aluksi myöskin kansantaloudelle: käytettävissä olevan arvon määrä vähenee määrätyn osan. Yrittelijäisyys voi myöskin toisinaan keskeytyä joksikin aikaa ja yksi sekä toinen teollisuusliike voi kokonaan hävitä maasta. Nämä vaarat eivät kuitenkaan ole suuria. Mitä esim. teollisuuden siirtymismahdollisuuteen tulee, voi tämä yleensä kohdata ainoastaan sellaista teollisuutta, jolla on loismainen luonne, s. t. s. joka voi pysyä hengissä ainoastaan niin alhaisten työpalkkojen avulla, että työntekijäin (useimmiten ovat ne naisia) joko täytyy täydentää tulojaan toisista lähteistä — lastentyö, prostitutsioni, j. n. e. — turvataksensa siten elämänsä, tai joutua tykkänään häviöön. Ja tuskinpa lienee enää eri mieltä siitä, että sellaisten loismaisten teollisuushaarojen siirtyminen on sosialipolitiselta kannalta katsoen maan koko kansantaloudelle voitto eikä tappio. Elinvoimainen, toisin sanoen maan luonnollisiin ja historiallisiin tuotantoehtoihin juurtuva teollisuus ei ole koskaan tullut lakkojen kautta maasta karkoitetuksi, ja vaikka lakot ovatkin siellä täällä vaikuttaneet tuotteiden tai tuotannonvälineiden arvon menetyksen, on sen vastapainona toisella puolella tuo suuri, hedelmöittävä herätys, joka lakoilla on työkalujen kehitykseen, työn jakamiseen ja järjestykseen nähden. Kohta, johon vielä myöhemmin palaamme uudelleen.

Lakko voi luonnollisesti tuottaa suuria kustannuksia kulloinkin kohtaamilleen työntekijöille ja työnantajille. Saksan ammattiyhdistysten kenralikomisionin tilaston mukaan oli v. 1904 noin 128,700 lakkolaisen ja sukulaisen palkan hukka 7,825,000 Saksan markkaa. Siitä tulee jokaisen osallisena olevan työntekijän osalle vähän yli 60 markan. Mutta tähän on luettu myöskin pienet, ainoastaan muutamia päiviä kestäneet lakot; eikä ole harvinaista, että lakossa olevan työntekijän palkanhukka nousee moniin satoihin markkoihin, jos kaikki Saksan työntekijät olisivat poikkeuksetta järjestyneitä, voitaisiin lakkojen kustannukset tasoittaa, kuten olemme nähneet, lakkovakuutuksen kautta-, joka tuottaisi kullekin yksityiselle työntekijälle vähän yli markan nousevan vakuutusmaksun vuodessa.^[12*] Mutta kun olemme vielä sangen kaukana tästä, ovat maksut nykyään paljoa suuremmat ja tekevät toisinaan kaksikymmentä markkaa jopa enemmänkin vuodessa. Mutta työntekijät suorittavat mielellään tämän maksun, koska he tietävät, etteivät nämä kustannukset mene hukkaan.

Eräässä edellisessä luvussa jo huomautettiin, että nykyjään suorittavat asianomaiset järjestöt itse yhä suuremman osan lakkolaisten tai sulkulaisten avustukseen tarvittavia varoja, kun taas liikkeen alkuaikoina täytyi melkein säännöllisesti vedota lakon ulkopuolella olevain hyväsydämisyyteen, jos mieli voida suorittaa kipeimmätkään tarpeet lakkolaisten ja heidän perheittensä suojaamiseksi nälkäkuolemasta. Suhde on kuitenkin vielä nytkin tässä erilainen eri ammattikunnissa, eivätkä lakkokustannusten keräyksen kokonaisluvut eri vuosina voi luoda täydellistä kuvaa tästä kehityksestä, koska se saa joka kerta eri värityksen sen kautta, että lakkolaisten joukko kuuluu eri ammattiyhdistysryhmiin, kuin ehkä edellisenä vuonna. Kuva on tässä suhteessa tietysti tykkänään erilainen riippuen siitä, sattuuko suurilakko jonakin vuonna metallityöntekijäin, rakennustyöläisten, j. n. e. hyvinjärjestyneissä riveissä, vai onko tämä taistelu Saksan enimmäkseen vielä tähän saakka sangen vaillinaisesti järjestyneiden kudontatyöläisten tai kaivosmiesten suoritettava. Huomautettuamme tämän ennakolta, esitämme tässä Saksan ammattiyhdistysten kenralikomisionin sangen huvittavan tilaston siitä, missä suhteessa asianomaisten ammattiyhdistysten kassojen suorittama lakkoavustus on tilaston käsittämäin lakkojen kokonaiskustannuksiin vuodesta 1890–91 vuoteen 1904.

Vuosi 1891 oli suuren, yli koko Saksan laajenneen ja kymmenen viikkoa kestäneen kirjapainajainlakon vuosi, joka teki välttämättömäksi työväestön laveiden kerrosten avustuksen. Jos jätämme tämän vuoden sekä vuodet 1894 ja 1896 lukuunottamatta, niin huomaamme, että lakossa olevan työväestön järjestöjen itsensä suorittaman lakkokustannusten osan prosenttiluku melkein keskeytymättä kasvaa, kunnes v. 1904 saavutetaan luku 95,3 prosenttia, vaikka lakkokustannukset nousivat juuri sinä vuotena suuremmiksi kuin koskaan ennen Saksassa. Loistava merkki Saksan ammattiyhdistysliikkeen lujuudesta.

Työnantajain lakkovakuutuksesta on sangen vaikea saada tarkempia numeroita. Tasotukset ja avustukset salataan sillä taholla enimmäkseen sangen huolellisesti yleisöltä. Sanomalehdistön satunnaisten julkaisujen suhteen työnantajain lakon tähden kärsineistä häviöistä on aina oltava hyvin varovaisia. Lokakuun keskivaiheilla vuonna 1905 kierteli sanomalehdissä uutinen niistä vahingoista, joita suuret hiililiikkeitä ja hiilikaivoksia omistavat sulatuslaitokset olivat omien laskujensa mukaan kärsineet Ruhrrevierilla Saksassa suuren kaivostyöläisten lakon tähden tammi- ja helmikuulla 1905. Luvut ovat seuraavat:

Näiden pitäisi olla vain suoranaisia vahingoita, joita lakko tuotti mainituille laitoksille. Välillisiä, ehkäpä kuukausia tai vielä kauemman aikaa jatkuvia vahingollisia vaikutuksia ei ole otettu tässä lukuun.

Näiden lukujen suhteen on oltava hyvin varovaisia. Lakko kesti, kuten tunnettu, ainoastaan muutamia viikkoja ja monella kaivoksella oli sangen suuria varastoja, jotka he voivat lakon puhjettua myydä osaksi korotettuihin hintoihin. Tässä on sitäpaitsi kysymys tavattoman rikkaista kapitalistisista osakeyhtiöistä, joista useimmat jakavat tavattoman suuria osinkoja osakepääomalleen. Ne eivät ole minkäänlaisen myötätunnon tarpeessa mahdollisesti sattuneen, kaikissa tapauksissa sangen vähäpätöisen osinkojen pienenemisen tähden. Mutta toinen kysymys on, mitä kustannuksia hiilikaivostyöläisten lakko ehkä on tuottanut koko kansantaloudelle. Se on kuitenkin liian mutkallinen vastattava parilla hiiliyhtiöiden laatimalla luvulla. Ja se synnyttäisi kysymyksiä, jotka kuuluvat aivan toisille kuin lakon aloille.

Takaisin sisällysluetteloon

Lakon vaikutukset.

Lakosta on sekä tarkoitettuja että tarkoittamattomia seurauksia. Tärkeimmät edellisistä on jo esitetty luvussa »Lakko tarkoituksen kannalta». Lakon tarkoitetut seuraukset ovat vain sen päämäärän toteuttamisen toinen nimi. Tässä olisi siis ensiksikin saatava selville, onko lakko myöskin tarkoituksenmukainen keino asetetun päämäärän toteuttamiseen. Tätä voitiin epäillä sangen kauan. Tosin on lakoissa kaikkina aikoina voitettukin. Mutta voitto ja tappio ovat aina viimeaikoihin saakka noudattaneet melkeinpä tarkalleen konjunkturivaihtelujen viivaa. Voitetut lakot sattuivat melkein poikkeuksetta vain hyviin liikeaikoihin, kun taas konjunkturien huonotessa melkein kaikki lakot menivät hukkaan. Tämän kokemuksen perustuksella voi esim. Ferdinand Lassalle vielä v. 1863 sanoa jonkunlaisella oikeudella ammattiyhdistysliikkeestä, joka siihen saakka oli melkein yksinomaan tarkoittanut lakkoja, että se oli »Työ-nimisen tavaran yritys käyttäytyä kuten ihminen». Mutta ammattiyhdistysliikkeen vahvistuessa on tapahtunut sangen suuri muutos. Kuitenkin olisi tykkänään väärin väittää, että lakot eivät ensinkään riipu liikekonjuktureista. Kulloinkin vallitseva liikeasema on aina eräs tärkeimpiä vaikuttimia lakon tulokseen. Mutta sen yksinmääräämisvalta vähenee kumminkin vähenemistään. Saksan ammattiyhdistysten kenralikomisionin viimeisen lakkotilaston mukaan oli niistä 5,347:stä lakosta ja sulusta, joissa Saksan ammattiyhdistysten oli taisteltava vuosina 1900–1904, työntekijäin kannalta katsoen prosenteissa.

Vuosi 1900 oli hyvien aikojen vuosi, vuodet 1901 ja 1902 taasen ahdinkovuosia, vuosina 1903 ja 1904 alkoivat liikesuhteet taas elpyä. Tällaisten olojen vallitessa oli aivan luonnollista, että lakkojen ja sulkujen tulokset v. 1901 olivat työntekijöille epäedullisemmat kuin edellisenä vuonna. Kummastuttaa vain, ettei onnistuneiden lakkojen prosenttimäärän väheneminen ollut suurempi, että ahdinkovuonna 1901 vielä onnistui enemmän kuin kolmasosa kaikista lakoista ja suluista, ja että jo seuraava vuosi, vaikka se vielä olikin ahdinkovuosi, osotti huomattavaa edistystä, joten onnistuneiden lakkojen prosenttiluku kohosi melkein yhtä suureksi kuin v. 1900, kasvaen sitten kumpanakin seuraavana vuonna koko joukon tätä suuremmaksi.^[13*]

Yhä suurempi prosenttimäärä lakkoja täyttää tarkoituksensa, toisin sanoen tuottaa työntekijöille palkankorotuksia tai estää palkanalennukset, lyhentää työaikaa ja parantaa työntekijäin oikeudellisen aseman työnantajiin ja heidän edustajiinsa. Näiden tarkoitusten saavuttamista varten nykyjään melkein yksinomaan streikataan, ja niiden joukossa on yleisin lakon aihe pakankorotusvaatimus. Niistä 886 hyökkäyslakosta, joita Saksan ammattiyhdistyksillä oli kenralikomissionin tilaston mukaan vuonna 1904, tarkoitti

Palkankorotusta tarkoittava taistelu on siis voitolla ei ainoastaan lakkojen lukuun vaan melkein vielä enemmän osallisiin henkilöiden nähden.

Puolustuslakoissakin on palkkakysymys eturivissä. Saakoon kenralikomissionin tilasto tässäkin asiassa puhevuoron:

Otettakoon huomioon, kuinka suhteellisesti pieni on työntekijöille vastenmielisen henkilön erottamisesta johtuneiden lakkojen luku niiden lakkojen määrään verrattuna, joiden aiheena oli rankaisutoimenpidetten torjuminen, pakko erota järjestöstä, huono kohtelu ja järjestyssääntöjen pakottaminen käytäntöön. Edellisestä syystä kaikkiaan 11, jälkimäisistä yhteensä 205 lakkoa. Tämä näyttää puheet työntekijäin tyranniudesta verstaissa perusteettomiksi.

Helposti on selitettävissä, että palkankorotustaistelu on tärkein lakkojen syy. Työaika on vielä suuressa määrässä niin sanoakseni työtapa. Ja kaikissa tavoissa piilee konservativinen aines. Kun määrätty kohtuuton työpäivän pituus on poistettu, laimenee halu työajan lyhennystä tarkoittavaan taisteluun melkoisesti varsinkin siellä, missä joko kokemus on osottanut tai muutoin on luultavaa, että työajan jatkuva lyhennys voidaan saada ainoastaan työn tiivistymisen hinnalla.

Monet työntekijät kieltäytyvät silloin mieluummin työajan enemmistä lyhennyksistä hiukan mukavamman, toisin sanoen vähemmän jännitetyn työnteon hyväksi. Tässä on työtuntien jakaminen myöskin sangen vaikuttava tekijä. Jos työaikaa täytyy melkoisesti lyhentää, ottavat tehdasten hallinnot mielellään käytäntöön niinkutsutun englantilaisen työajan — yhtämittaisen, ainoastaan yhden loman keskeyttämän työskentelyn — jota monet työntekijät eivät ainoastaan Saksassa, vaan vieläpä sangen suuri joukko Englannissakin vastustavat. Niinpä voidaan sanoa, että työajan lyhentämistä tarkoittavaan liikkeeseen vaikuttaa eräs tunnettua Fernerin lakia muistuttava sielutieteellinen motivi, jonka mukaan halu laimenee saavutettujen tulosten lisäytyessä.

Palkkakysymykseen nähden on paljoa harvemmin asian laita näin. Eikä yksistään sentähden, että tässä ei ole, kuten työaikakysymyksessä, mitään luonnon määräämiä rajoja, joihin nähden järki sanoo ennakolta: tähän saakka, mutta ei toistaiseksi enemmän, vaan myöskin sentähden, että palkkaliikkeen tulokset ovat paljoa epävarmemmat, paljoa useampain vastavaikutusten alaiset, kuin työaikaa ja työoikeutta tarkoittavan taistelun tulokset.

Jos työajan lyhennys kerran on taistelulla saavutettu, on se tavallisesti useimmiten myöskin pysyvä. Tämän osoittavat kaikkien maiden työtilastot. Lyhempi työpäivä juurtuu kansan tottumuksiin ja saa sen kautta itsekin tottumuksen voiman. Vaikkapa siihen liittyykin suurempi työn tiivistyminen, tuottaa se kuitenkin työntekijälle aikaa, joka on hänen käytettävissään tehtaan ulkopuolella. Asunnon ja työpaikkojen lisäytyvä välimatka voi tosin viedä tästä osan, jopa riistää sen kokonaankin. Mutta kävely tai matka tehtaalle ja tehtaalta on kumminkin toista, kuin työ itse tehtaassa. Samoin on työoikeuden alalla saavutettujen tulosten laita. Mitä tässä kerran on voitettu, jää tavallisesti myöskin pysymään. On paljoa helpompi vielä meidänkin aikakaudellamme edelleen jatkaa määrättyjä, feodalijärjestelmää vastaavia työntekijäin kohtelemistapoja siellä, missä ne ovat pysyneet käytännössä, kuin saada ne uudelleen käytäntöön siellä, missä ne jo ovat poistetut. Nykyaikainen työntekijä nousee koko sielullaan kapinaan jokaista hänen yhteiskunnallisen sivistyskantansa polkemisyritystä vastaan ja alistuu mitä suurimpiin uhrauksiin vastustaakseen sitä.

Aivan toisin käy palkkakysymyksessä. Työntekijä tosin vastustaa mahdollisimman voimakkaasti jokaista palkanalennusta ja sen hän tekee yhtä paljon edelläkuvatun tunteen pakottamana kuin sen aineellisen tappion tähden, jonka palkanalennus synnyttää. Hän katsoo palkanalennustakin yhteiskunnallisen alaspolkemisen kannalta. Mutta palkkakysymyksessä ei työntekijää uhkaa ainoastaan jo saavutetun suora poisriistämisen vaara. Palkan jatkuvalle kohoamiselle ei tosin periaatteellisesti ole mitään sellaista rajaa, kuin työpäivän lyhenemisellä, mutta käytännössä taas vaikuttavat palkankorotukseen sellaiset taloudelliset tekijät, jotka ovat työntekijän ja työnantajan suhteen ulkopuolella.

Tärkein tekijä tässä on realipalkkojen viivan itsenäinen liikunto rahapalkkojen viivan liikuntoon verraten. Toisin sanoen: palkkojen ostokyky vaihtelee, joten muutos rahapalkkojen suuruudessa näyttää jonkun ajan kuluttua aivan toisenlaiselta, kuin korotuksen alussa.

Kuten tiedetään, on hyvin usein riidelty siitä, onko viime puolen vuosisadan ajalla aivan kieltämättä tapahtunut työntekijäin palkkojen korotus todellisuudessa merkinnyt työntekijäin nautintotavarain lisäytymistä. Voiko työntekijä korotetulla palkallaan hankkia itselleen enemmän ruumiin ja hengen tyydytystä, kuin hänen isänsä tai isoisänsä 50 vuotta sitte? Moniin työntekijöihin nähden on tämä hyvin epäilyksenalaista, ja näköjään ovat ne oikeassa, jotka ovat verranneet työntekijäin taistelua rahapalkkojensa korottamiseksi Sisyphon toivottomaan työhön. Tunnettu on seuraava todistelu: kun työ on tavarain arvon määrääjä, niin johtuu yleisestä työpalkan kohoamisesta välttämättömästi myöskin yleinen tavaran hintain kohoaminen, joten palkankorotuksen hyöty lyhyen ajan kuluttua pakostakin muuttuu luulotelluksi.

Tämä laskelma, joka ennen lumosi monen sosialistinkin ja johtaa vielä nytkin harhaan monta muutoin hyväntahtoista ihmistä, on tykkänään väärä. Työpalkka ei suinkaan ole ainoa tavaran hinnan määrään vaikuttava tekijä. Työntekijät voisivat siis jo senkin tähden mukautua korotettujen palkkojen aiheuttamaan hintojen kohoamiseen ja voittaisivat sittenkin lopulta, kun sitävastoin työtätekemättömät luokat näkisivät osansa yleistuotannon tuloksista sulavan yhä pienemmäksi. Mutta samalla pyrkivät vielä muutkin hinnanmäärän tekijät korottamaan hintoja, etupäässä varsinkin maankorko ja sentapaiset koron lajit omistuksen, edullisen aseman ja muiden samanlaisten erikoisoikeuksien perustuksella. Näiden eri korkolajien kiristystä vastaan on työntekijä yleensä vielä nykyjään jotenkin turvaton, jota seikkaa hän ei esim. Saksassa voinut selvästi käsittää niin kauan kuin Itävalta, Venäjä ja valtamerien takaiset maat näyttivät olevan ehtymättömiä halpojen ravintotarpeiden lähteitä. Mutta viimeaikoina hän on huomannut, että varsinkin eläinkunnasta kotoisin olevain ravintoaineiden hinta alituisesti kohoaa, ja samoin nousee asuntojen vuokra lakkaamatta kaikissa suurissa keskuksissa kaupunkien maankoron kohoamisen vaikutuksesta. Asumista koskevat vaatimukset ovat tulleet suuremmiksi, osaksi pakottavat työntekijää tähän terveyspoliisin määräykset ja nykyinen rakennustapa; ja vaikkapa hän haluaisikin, ei hän enää voi löytää aikaisempia usein sangen alkeellista laatua olevia asuntoja. Toisaalta hän ei myöskään voi estää ympäristön maailmaa vaikuttamasta estetisiin tunteisiinsa; hänen asuntoa ja sen sisustusta j. n. e. koskeva arvostelunsa muuttuu myöskin toisenlaiseksi. Voitaisiinpa melkein sanoa, että hän ei korota vaatimuksiansa, vaan se, mitä häneltä vaaditaan, kasvaa, ja aniharvoin pysyy lakon tai lakonkaltaisten taistelujen kautta saavutettu palkkojen lisäys tämän kasvamisen tasalla. Tämä on, jos niin saa sanoa, palkankorotusta tarkoittavan taistelun surullinen puoli.

Mutta siitä huolimatta eivät työntekijät voi jättää tätä taistelua. Vaikkapa se ei välittömästi vaikutakkaan työntekijäin realituloihin siinä määrässä, kuin rahapalkan kohoamisprosentista luulisi voitavan päättää, on sen vaikutus sivistykselliseen kehitykseen mitä tärkein. Palkkamääriin kohdistuva työväenluokan paino on taloudelliselta vaikutukseltaan säännöllisesti myöskin työn teknikaan kohdistuva paino, vieläpä paino alhaalta ylöspäin, pakotus ja vaikutin alituiseen edistykseen; ainoastaan siellä, missä ehdoton monopoli on lakkauttanut kaiken kilpailun ja tehnyt hinnan määräämisen ainoastaan vapaasta mielivallasta riippuvaksi, ei korotettu työpalkka voi laisinkaan vaikuttaa työtapaan. Missä näin ei ole laita, aiheuttaa työpalkan korotus tuotannon täydellisentymisen ja tulee alituisesti luovan ihmishengen tehokkaaksi kiihottimeksi. Palkankorotus ja työajan lyhennys vaikuttavat kumpikin tässä suhteessa samalla tavalla edistystä kiirehtivästi. On totta, mitä jo Ricardo sanoi lähes sata vuotta sitte: »että parannettuja koneita ei usein voida ottaa käytäntöön, ennenkuin ihmistyön hinta on kohonnut».

Tässä on lakkojen suurin merkitys. Ainoastaan osa, ja usein sangen vaatimaton osa taistelun kautta saavutetuista korotetuista palkoista on jo nyt pysyvä voitto työntekijälle. Paljoa suuremman osan riistävät siitä omaisuus- y. m. koron muodot. Siten muistuttaa hänen eteenpäin kulkemisensa yleisessä talousliikkeessä sangen paljon kiekon lyöntiä. Mutta asiain nykyisellä kannalla ollen voi työntekijä vain valita joko tämän tai täydellisen kravun kulun, ja näiden vaihtopuolien edessä on ratkaisu selvä.

Takaisin sisällysluetteloon

Lakon estämiskeinot ja -välineet.

Lakkoja voidaan koettaa estää sangen monella eri tavalla. Alkuperäisin keino on lakon tai paremmin lakkoa tarkoittavan liittymisen rikosoikeudellinen kielto. Sitä on käytetty kaikissa maissa vuosisatoja. Työntekijäin yhteenliittyminen (sälliyhdistykset y. m.) kiellettiin ankarain vapaus- ja ruumiinrangaistusten uhalla ja kiellon rikkominen rangaistiin koko entisaikaisella kovuudella. Siitä huolimatta keksivät työntekijät tai ainakin eräät työntekijäryhmät yhä uusia keinoja saadaksensa aikaan yhteisten etujen valvomista tarkoittavia liittoja ja pannaksensa tarpeen vaatiessa työlakon käytäntöön. Nykyaikaisen suurteollisuuden synnyn aiheuttama koko taloudellisen elämän ja tätä koskevain oikeuskäsitteiden perinpohjainen muuttuminen, joka tapasi liberalismissa ensimäisen tarmokkaan edustajansa, ei luonnollisesti myöskään voinut olla vaikuttamatta valtion ja yhteiskunnan sekä työväen liittoutumisen välisiin suhteisiin. Yhdistymiskiellot raukesivat, ensin Englannissa — 1824–1825 — ja miespolvea myöhemmin mannermaalla. Kun taloudellisen vapauden periaate oli tunnustettu tavara- ja työliikkeeseen nähden, ei enää näyttänyt mahdolliselta kieltää työntekijöitä hankkimasta yhteisen toiminnan avulla mahdollisimman parhaita työehtoja. Lakko tuli siten laillistetuksi, vaikka kaikenlaiset rikosoikeudelliset määräykset vaikeuttivat lakkoliittoutumista siitä erillään pysytteleväin työntekijäin eduksi.

Taloudellinen tarve on kuitenkin voimakkaampi kuin mikään laki. Lakot tulivat yhä yleisemmiksi ja luonteeltaan sitä katkeammiksi, kuta jyrkemmin tehtailijat kieltäytyivät tunnustamasta työväenjärjestöjä työntekijäin etujen laillisiksi edustajiksi. Tällaisten olojen vallitessa oli luonnollista, että yhä useimmat alkoivat mietiskellä keinoja, joiden avulla lakot voitaisiin välityksen tietä joko kokonaan estää tai saada mahdollisimman nopeasti ja rauhallisesti lopetetuiksi. Liittyen siellä täällä jo oleviin alkeisilmiöihin, joiden esikuvina oli ollut eräät ammattikuntajärjestöt jo keskiajalla, kehitti kaksi englantilaista, vapaamielinen tehtailija J. A. Mundella ja kreivikunnantuomari Sir Rupert Kettle, kuusikymmenluvulla välitys- ja sovintotuomio-oikeuksien muodostamista tarkoittavan järjestelmän (Boards of Conciliation and Arbitration), jonka tuli luoda uudet rauhalliset olot elinkeinoaloille. Näiden puolesta alkoivat pian Saksankin sosialipolitikot puhua, kutsuen niitä »sovittelulautakunnat ja sovintotuomioistuimet». Niiden perusprinsipi on saada sovittelemalla aikaan sovinto tai julistaa sovintotuomioita tasasuhtaisesti työnantajain ja työntekijäin edustajista muodostettujen lautakuntien kautta, joiden puheenjohtajana on puolueeton henkilö, saaden hän ratkaista asian silloin, kun äänet jakautuvat tasan. Asianhaarojen mukaan annetaan riidanalaisten kysymysten tutkiminen pienemmän, myöskin tasasuhtaisesti muodostetun valiokunnan tehtäväksi, joka antaa komitean täysi-istunnossa kertomuksen asiain tilasta ja istunto ratkaisee asian. Se menestys, mikä Mundellan ja Kettlen luomilla sovittelulautakunnilla oli, synnytti paljon jäljittelyjä ja pian se tunnustettiin lainsäädännössäkin siten, että — Englannissa Arbitration Actissa 1872 — selitettiin luvalliseksi sitoutua työsopimuksissa jättämään työsuhteita koskevat tai niistä johtuvat riidat tällaisten lautakuntien ratkaistaviksi. Myöhemmät englantilaiset lait valtuuttavat teollisuusministeriön työviraston määräämään riitapuolien pyynnöstä puolueettoman puheentohtajan tai valitsemaan koko sovintolautakunnan sekä asianhaarain mukaan ehdottamaan tätä riitapuolille. Saksassa antaa valtakunnan laki 29 p:ltä heinäkuuta 1890 teollisuustuomioistuimille samanlaisen vallan. Ja muissakin maissa on lainsäädäntö luonut samantapaisia laitoksia. Kaikkialla vanhassa maailmassa ovat ne kuitenkin ainoastaan fakultativisia, niiden valta riippuu siitä, että kumpikin riitapuoli sen vapaaehtoisesti tunnustaa. Jos toinen riitapuoli kieltäytyy noudattamasta teollisuustuomioistuimen tai Englannissa lautakunnan kehoitusta, ei ole mitään laillista heinoa, jolla hänet voitaisiin pakottaa siihen. Ainoastaan Englannin siirtomaassa Uudessa Seelannissa myöntää laki (säädetty 1894, täydennetty 1901) sovittelulautakunnille oikeuden haastaa molemmat riitapuolet ja valtuuttaa toisena oikeusasteena olevan sovinto-tuomioistuimen (Court of Arbitration) langettamaan kummallekin puolelle sitovan tuomion, jonka rikkominen voidaan rangaista aina 500 puntaan nousevilla rahasakoilla. Jos sovintotuomioistuimeen on vedottu, eivät riitapuolet myöskään saa ryhtyä lakkoon tai sulkuun ennen kuin se on päätöksensä antanut. Tämä laki, joka aluksi kohtasi kovaa vastustusta, on vähitellen saavuttanut yleisen tunnuksen ja sitä voidaan nykyjään jo pitää mainittuun siirtomaahan juurtuneena. Aluksi käyttivät sitä työntekijät sangen innokkaasti, mutta vähitellen ovat työnantajatkin leppyneet sille, ja myöhemmin on kaksi valtioliitoksi yhtyneen Australian maista, Uusi Eteläwales ja Länsiaustralia, säätäneet aivan samanlaiset lait kuin Uusi Seelanti. Myöskin ovat Australian Viktoria-siirtomaan palkkalautakuntien säädökset hyvin yhtäläisiä tämän lain kanssa.

Mutta Europassa ei tahdota toistaiseksi kuulla puhuttavankaan pakollisista sovintotuomioista, ja niinpä osottaakin melkein kaikkien maiden tilasto sangen pienen prosenttimäärän lakkoja, joissa on saatu sovinto aikaan välityksen tai sovintotuomion kautta. Kaikkialla ja useimmissa tapauksissa kieltäytyvät työnantajat alistumasta noihin päätöksiin. Niinpä vedottiin Saksassa vuonna 1903 174:ssä tapauksessa sovittelulautakuntiin, mutta ainoastaan 54 sovittelua ja 13 sovintotuomiota onnistui. Ja ainoastaan seitsemässä tapauksessa alistuttiin sovintotuomioihin. Juuri Saksassa voivatkin sovittelulautakunnat sangen hitaasti ja ainoastaan valtavan yleisen mielipiteen pakotuksesta saada lakkojen välittäjinä edes jotakin aikaan.^[14*]

Paljoa vaikuttavampia kuin viralliset sovittelulaitokset näyttävät teollisuutta harjoittavassa Europassa olevan vapaat palkka- ja tariffilautakunnat, joita työnantaja- ja työntekijäliitot asettavat enimmäkseen ankarain taistelujen jälkeen, ja jotka ovat huomattavasti levinneet varsinkin Englannissa. Tariffisopimus, jonka kautta jonkun ammatin työnantajat ja työntekijät sopivat määrätyksi ajaksi aika- ja kappalepalkkamäärästä, näkyy jo olevan hyvin koteutunut Saksassakin. F. Imle mainitsee kirjassaan »Gewerbliche Friedensdocumente» kokonaista 736 sellaista tariffisopimusta Saksasta. Mutta tariffisopimus on vasta ensimäinen vakituisten palkkalautakuntien (wages board) alku, jommoisia Englannissa on varsinkin rautateollisuuden ja laivanrakennuksen alalla, ja jota Saksan kirjapainajain tariffilautakunta vastaa. Nämä lautakunnat, joiden takana on turvana ja valvojana kummankin puolueen järjestö, ovat jo aikaisemmin vuorityössä, kudontateollisuudessa j. n. e. tavattavien laitosten kanssa kaikissa tapauksissa melkoisesti vaikuttaneet lakkojen vähentymiseen Englannissa. Sitä vastoin ovat Englannin ammattiyhdistysläiset sangen epäilevällä kannalla pakollisten sovinto-oikeuksien suhteen. Työväenjohtaja Ben Tillet, joka on matkustellut Australiassa ja Uudessa Seelannissa, on ehdottanut, että vaadittaisiin näiden siirtomaiden mallin mukaan järjestettyjä pakollisia sovinto-oikeuksia, mutta ammattiyhdistyskongressit ovat vielä tähän saakka aina hyljänneet tämän esityksen. Useimmat Englannin ammattiyhdistykset uskovat pääsevänsä varmemmin eteenpäin, jos he luottavat vain siihen, mitä he järjestönsä voiman avulla voivat saada sovittelujen kautta työnantajain kanssa. Heillä ei aina ole ollut parhaat kokemukset »puolueettoman» sovintotuomioista. Puolueeton lähtee tavallisesti tuotteen myyntihinnasta ja laskee sen perustuksella »oikean» työpalkan pannen pohjaksi määrätyn työnantajan voiton. Mutta Englannin ammattiyhdistysten perusohje on, että riittävä palkka on oleva tärkein hinnan määrääjä. Missä he tuntevat olevansa kyllin voimakkaita voidakseen järjestönsä kautta pakottamalla saavuttaa tämän, eivät he tahdo jättää palkan määräämistä sovintotuomion sattumuksen varaan. Tämän pitäisi itse asiassa olla etupäässä heikkojen turva.

Yhtä väärin kuin olisi periaatteellisesti hyljätä laillisesti valtuutetut sovinto-oikeuslaitokset tai kieltää niiltä kaikki vaikutus, yhtä väärin on myöskin pitää niitä kaikissa tapauksissa auttavana yleislääkkeenä. Ne ovat yleensä vain vallitsevien lakien selittäjiä, niiden pääasiallinen tehtävä on ratkaista sopimusten käyttämisestä johtuvia riitoja ja olojen mukaan avustaa kerättyjen kokemusten perustuksella sellaisten sopimusten laatimista. Sovittelulautakunnat sovittavat usein sangen onnistuneesti sellaisia työriitoja, jotka luonteensa mukaan kuuluvat tähän ryhmään. Mutta riita palkan suuruudesta on kapitalistisen talousjärjestelmän vallitessa kaikkialla, missä ei ole kysymys aivan avuttomista työläisryhmistä, lopullisesti kuitenkin voimakysymys, jota ei yksityinen eikä pieni valiokunta voi ratkaista, kun se on mennyt määrätyn alimman rajan ylitse. Missä sitä ei ratkaista taistelun kautta, ratkaisee järjestön taistelukyky sen. Englannin suuret ammattiyhdistykset, jotka hylkäävät pakolliset sovintotuomiot, eivät suinkaan silti ole lakon ihailijoita. Luvussa »Lakon yhteiskunnallinen muoto ja kehitys» mainittiin jo erään englantilaisen suurteollisuudenharjoittajan lausunto, joka todistaa, että suuret ammattiyhdistykset ovat vähentäneet lakkoja. Samaan suuntaan lausuu kuninkaallinen tutkimiskomisioni v. 1892–1894 loppukertomuksessaan kysymyksestä kapitali ja työ. »Samoin kuin nykyaikainen sota kahden suuren Europan valtion välillä», sanotaan siinä, »kuinka kallis se lieneekin, kumminkin edustaa korkeampaa sivistyskantaa kuin lakkaamattomat paikalliset taistelut ja rajariidat siihen aikaan ja niillä seuduilla, missä hallitukset olivat voimattomampia ja vähemmän keskitettyjä, samoin näyttää yleensä satunnainen suuri lakko, joka katkaisee vuosikausia kestäneen rauhan, olevan paljoa parempi kuin jatkuvat paikalliset riidat, työnseisaukset ja kinastelut». »Epäilemättä ovat suurimmat, rikkaimmat ja parhaiten järjestyneet ammattiyhdistykset sangen suuressa määrässä vähentäneet pääoman ja työn välisiä riitoja», kirjoittaa myöskin sivistyshistorioitsija Lecky, joka muuten ei suinkaan ole ammattiyhdistysten ystävä, teoksessaan »Kansanvalta ja vapaus» (Engl. painos II osa, s. 355). Todella ovatkin työväenluokan vahvat järjestöt eräs tehokkaimpia keinoja ei tosin estämään, mutta vähentämään lakkoja. Etujen vastakkaisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa on aseellinen rauha kaikista kustannuksistaan ja epäkohdistaan huolimatta lopullisesti kuitenkin ainoa mahdollinen rauha.

Oltuaan alkujaan kiihottuneen mielialan alkeellinen ilmaisu ja tarkoittaen enemmän kostontarpeen tyydytystä kuin asiallista taloudellisen päämäärän saavuttamista, on lakosta tullut pitkän kehityskauden kuluessa toimintamuoto, joka on työväenluokan kehittyneimmille aineksille enää vain rajoitetun tarkoitusperän toteuttamiskeino, ja tunteiden kuohunta jää yhä enemmän taustalle, väistyen syrjään järkiperäisen harkitsemisen ja laskemisen tieltä. Lakko joukkoilmiönä on katoava, samoin kuin sota, joka oli erään kehityskauden normalitila, on joukkoilmiönä kadonnut. Tariffisopimukset, tariffilautakunnat, sovinto-oikeudet ovat tämän tulevaisuuden edelläkävijöitä, mutta ne eivät ole vielä itse tulevaisuus. Ja tämä tulevaisuus tulee ainoastaan sitä mukaa lähemmäksi, kuin työväestö ottaa lakkotieteen omaksensa, on varustautunut lakon käytäntöä varten ja vapauttaa lakon oikeuden kaikista rajoituksista, joiden alainen se vielä on sekä Saksassa että muualla.

Takaisin sisällysluetteloon

Valtiollinen lakko.

Jokainen lakko, joka kohottaa asukasten jonkun osan asemaa, saa siten valtiollistakin merkitystä, vaikka tämä kohottaminen olisikin alkujaan puhtaasti taloudellista laatua. Se auttaa määrätyssä laajuudessa yhteiskunnan luokkakuvan muuttumista, kuinka vähäinen tämä muutos kokonaisuuteen verraten lieneekin. Jos sen synnyttämä taloudellinen vaikutus on pysyvää laatua ja jos sen lisäksi tulee useampia samanlaisia saman tuloksen saavuttaneita lakkoja, niin taloudellinen kohoaminen on lopuksi ilmestyvä yhteiskunnan oikeussuhteiden ja valtiollisten laitosten muutoksena. Tämä yhteys voidaan nykyjään havaita niin monissa yhteiskunnallisen elämän ilmiöissä, että sen pitempi selittely on tarpeetonta.

Tämän lakkojen välillisen vaikutuksen ohella valtiolliseen elämään on nykyjään vielä otettava huomioon toinenkin alkujaan taloudellisessa tarkoituksessa syntyneiden lakkojen valtiollinen vaikutus. Tuotannon keskittyminen suuriin, alituisesti kasvaviin liikkeisiin ja teollisuuden maantieteellinen keskittyminen valtaviin teollisuuskeskuksiin yhteydessä summattoman liikenteen kehityksen ja koko liike-elämän sisällisen haarautumisen kanssa vaikuttavat sen, että lakotkin laajenevat ja käsittävät toisinaan kymmeniätuhansia, jopa väliin useampia satojatuhansiakin työntekijöitä. Mutta jos lakko laajenee näin suureksi, tulee se valtiolliseksi tapahtumaksi myöskin sen kautta, että se tekee yhteiskunnan valtiollisten laitosten asiaan sekautumisen suuntaan tai toiseen välttämättämäksi. Jos useita kymmeniätuhansia, vieläpä satojatuhansia työntekijöitä on poissa työstä, niin vetää tämä tapahtuma niin laajoja asukasten kerroksia yhteisiin kärsimyksiin ja voi aiheuttaa niin syvälle käypiä vaurioita, että valtion viranomaiset tai hallituslaitokset eivät voi pysyä niiden suhteen toimettomina. Missä siis lakon lopettaminen näyttää toivottomalta tai sitä ei muista syistä koeteta, on aina asian laidan mukaan viralliselta taholta koetettu välittää tai ryhtyä johonkin muuhun aputoimeen. Se tosiasia, että valtio toisensa jälkeen on säätänyt sovittelulautakuntia ja sovintomenettelyä koskevia lakeja, on merkki siitä, kuinka syvästi tämä välttämättömyys tunnetaan kaikkialla, ja kysymyksenalaisissa laeissa on aina niiden luonteen mukaan jo julistettu lakkojen valtiollinen käsittely suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Enin luonnollisesti siellä, missä nämä lait, kuten Uudessa Seelannissa, myöntävät välitysvirastoille pakkovallan; mutta ainoastaan fakultativisesti vaikuttavain virastojen asettaminenkin muuttaa jo lakon osaksi valtiolliseksi tapahtumaksi.

Teollisuusaloilla, jotka ovat erittäin tärkeitä talouselämässä, on varsinkin siellä, missä niiden elinehtona on suurempi joukko vakituisesti asuvia hajautuneita työntekijöitä, lakkojen seurauksena viime aikoina ollut yhä useammin erikoislakien säätäminen näiden työntekijäin hyväksi. Näin on ollut monessa maassa laita varsinkin kaivostyöväestöön nähden. Itävallassa ovat kaivostyömiehet joukkolakon avulla saavuttaneet yhdeksän tunnin työpäivälain, Preussissa on Westfalin kaivostyöväestö 1889 ja viimeksi 1905 taistelleet jättiläislakkojen avulla itselleen lakeja, jotka ainakin tunnustavat virallisesti heidän valituksensa, ja työväestölle paljon suosiollisempi Ranskan kaivoslainsäädäntö on myöskin saavutettu osaksi lakkotaistelulla. Sweitsissä ovat rautatieläiset 1898 joukkolakon avulla hankkineet lakimääräisen avun valituksiinsa, ja jos käymme vielä kauemmaksi taaksepäin, niin täytyy meidän ehkä asettaa Englanninkin tehdaslainsäädäntö yhteyteen lakkojen kanssa.

Jos lakko kaikista välitysyrityksistä huolimatta yhä laajenee niin, että se käsittää tärkeimpäin teollisuusalojen työväestön ja varsinkin suurten paikallista ja eri paikkakuntain välistä henkilö- ja tavaraliikennettä hoitavain laitosten väestön, niin voi se johtaa koko liike-elämän täydelliseen lakkaamiseen ja aiheuttaa sota- tai vallankumoustilan vaikutuksia.

Tällaisista havaannoista on valtiollisiin päämääriin tähtäävä lakko syntynyt. Sen puolesta puhuivat ensimäisinä englantilaiset kartistit ykdeksännentoista vuosisadan kolmikymmenluvun lopulla, mutta he koettivat toteuttaa sen aivan riittämättömillä keinoilla, jonka tähden se joutui pitkiksi ajoiksi huonoon huutoon. Vasta puoli vuosisataa myöhemmin otettiin aate taas käytäntöön ja toteutettiin, vieläpä samaa tarkoitusta varten kuin kartistitkin, nimittäin vaalireformiliikkeen hyväksi. Tällä kertaa se onnistuikin. Belgialaiset sosialistit ryhtyivät pitkän, valmistavan äänioikeus-agitationin jälkeen keväällä 1893 Brüsselissä ja muissa Belgian tärkeimmissä teollisuuskeskuksissa suureen lakkoon, jonka tulisi pakottaa hallitus todella ryhtymään jo lupaamaansa vaalireformiin ja myöntämään työtätekevälle luokalle äänioikeuden. Kumpikin saavutettiin. Vaalireformia joudutettiin ja työmiehet saivat äänioikeuden — tosin sillä rajoituksella, että eräille kansanluokille pidätettiin useampia ääniä, aina kolmeen saakka kullekin, mutta työmiesten valtiollinen vajavaltaisuus oli loppunut.

Tässä valtiollisessa yleislakossa oli kuvaavaa, että se sai puolelleen suuren joukon vapaamielistä porvarikuntaa, joka osaksi suorastaan tuki sitä. Näissä piireissä oli vallassaolevan klerikalisen puolueen vastustaminen käynyt niin tuimaksi, että työntekijäin lakkoa hallitusta vastaan tervehdittiin läpeensä ilolla. Epäiltävältä näyttääkin, olisiko lakko onnistunut ilman tätä. Kyllähän varsinkin eri hiilialueiden kaivostyömiehet esiytyivät sangen uhkaavasti, mutta yleensä oli lakossa kumminkin ainoastaan vähän enemmän kuin kymmenes osa Belgian työväestöä.

Melkein samaan aikaan saavuttivat Itävallan sosialistiset, työntekijät yleisen äänioikeuden puolesta toimeenpanemassaan agitatsionissa jonkunlaisen tuloksen sen kautta, että he panivat toimeen ei tosin joukkolakkoa, vaan »joukkokävelyjä» pääkaupungissa, jossa niistä oli suuri haitta liikenteelle. Epäilemättä ovat nämä mielenosotukset vaikuttaneet suuresti siihen, että vapaamielisen porvarikunnan vastustus silloin tekeillä olevaa vaaliuudistusta vastaan murtui. Mutta täälläkin oli sosialistisen työväenpuolueen ohella muillekin puolueelle ja varsinkin valtiollisen keskusvallan kannattajille etua äänioikeusreformista ja tämä tuotti vasta ainoastaan yleisen vaan ei vielä yhtäläistä äänioikeutta. Itävaltalainen äänioikeusuudistus jätti kuuriavaalijärjestelmän eli säädyttäin valitsemisen voimaan, joka takaa omistaville luokille edustajain enemmistön parlamentissa.

Myöskin Ruotsin sosialidemokratit saavuttivat jonkunlaisen tuloksen v. 1902 yleisen äänioikeuden hyväksi toimeenpanemallaan joukkolakolla. Siellä rajoitettiin lakon aika jo ennakolta. Luovuttiin aatteesta pakottaa vallitsevat luokat lakon avulla myöntämään äänioikeuden. Kolmen päivän lakon kautta tahtoi työväestö vain osoittaa jyrkästi päättäneensä, että ennen ei levätä, kuin yleinen äänioikeus on saavutettu. Tämä ohjelma toteutettiin Tukholmassa, Malmössä, Göteporissa ja muissa Ruotsin suuremmissa kaupungeissa hyvällä menestyksellä. Työväestö antoi melkein poikkeuksetta työn levätä, ja marssi valtavina kulkueina kaduilla. Koko raitiotie- y. m. liikenne pysähtyi, tehtaat seisoivat, sanomalehtiä ei ilmestynyt. Se oli näytemielenosotus siitä, mitä valtiollinen joukkolakko voi toisinaan saada aikaan, ja yleinen äänioikeus on siitä saakka ollut Ruotsin eduskunnan päiväjärjestyksessä. Kaikki puolueet ovat sitoutuneet siihen, nyt riidellään enään vain siihen liitettävistä »varanpidemääräyksistä».

Samana vuonna (1902) kärsivät sitävastoin Belgian sosialidemokratit tappion koettaessaan toisen joukkolakon avulla saada ääniasteikon poistetuksi. Vaikka lakkoon otti osaa ehkä kaksi kertaa niin paljon työntekijöitä, kuin 1893, täytyi se kahdeksan päivän kuluttua lopettaa tuloksettomana, vieläpä juuri työväenjärjestöjen toivomuksesta. Kamari oli lakosta välittämättä hylännyt sosialistien revisioniehdotuksen, ja pääkaupungin sekä Löwenin kaduilla oli työväkeä ammuttu. Kaksi vuotta myöhemmin meni Hollannissa penkin alle eräs sosialistisen työväestön julistama valtiollinen yleislakko eduskunnalle esitettyä pakkolakia vastaan, joka koski rautatieläisten ja muiden samanlaisten työväen ryhmien lakkovapautta. Lakko ei voinut estää kamareja hyväksymästä lakia, johon tehtiin ainoastaan vähäpätöisiä muutoksia, ja lakko keskeytettiin tuloksettomana; juuri rautatieläiset olivat siitä vähimmän välittäneet.

On siis valtiollisia lakkoja, jotka ovat onnistuneet täydellisesti, onnistuneet osittain tai jääneet tuloksitta. Mitä sen nojalla voidaan päättää? Aluksi varmasti ainoastaan yksi seikka: että valtiollinen lakko voi olla valtiollisen taistelun sovelias ase. Mutta jos koetetaan näiden harvalukuisten tapahtumain nojalla laatia, kuten useita eri kertoja on yritetty, kasuistinen kaavake siitä, minkälaisten olojen vallitessa nämä lakot tulevat onnistumaan, on se tykkänään mahdotonta. Aivan pintapuolista arvostelua todistaa ainakin se selitys, että valtiollinen lakko onnistuu todennäköisesti vain kahdessa tapauksessa, nimittäin ensiksikin silloin, kun se syntyy vallitsevain luokkain osaamatta sitä odottaa, ja toiseksi silloin, kun se tapaa ne kuoleman kielissä. Niin yksinkertainen ei asia todellakaan ole. Näin väitettäessä on ennen kaikkea unhotettu nykyaikaisessa valtiossa keskenänsä taistelevain ja kilpailevain luokkien sekä puolueryhmien paljous ja myöskin se suuri vaikutus, jota maan sekä sen puolueiden historiallisten perintötapojen erilaisuus, näiden puolueiden keskinäinen asema, valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehityskanta samoin kuin työväen järjestöt, taistelun esineenä oleva asia ja itse taistelutapa voivat käyttää ja tulevat käyttämään joukkolakon kulkuun ja tuloksiin nähden. Yleensä voidaan tähän saakka saavutettujen, vielä sangen yksinäisten valtiollisten joukkolakkojen esimerkkien nojalla tehdä ainoastaan se johtopäätös, että valtiollisella lakolla on muuten samanlaisten olojen vallitessa sitä suotuisammat menestymismahdollisuudet, kuta syvemmin laajat kansankerrokset tuntevat sen esineenä olevan asian polttavaksi tarpeeksi ja kuta eristetympiä sitä etujensa tähden vastustavat luokat tai ryhmät ovat muusta kansasta, joka merkitsee samaa kuin: kuta enemmän agitatsioni valtaa ja saattaa taistelevain puolelle välinpitämättömiä tai silloisten vallanpitäjäin alaisuudessa olevia väliluokkia. Ellei puolue jo ole tavattoman vahva, voidaan puhdasta puolueasiaa aniharvoin saattaa voitolle joukkolakon avulla; asian, joka voi taata lakon menestyksen, täytyy olla suuremman kuin yksityinen puolueasia.

Näytteen siitä, mitä tässä on sanottu, on aivan viime aikoina antanut Venäjä. Venäjä, on vielä sangen kaukana siitä, että sitä voitaisiin pitää nykyaikaisena teollisuusmaana. Sen teollisuuskeskustat ovat vielä kaiken kaikkiaan vain kosteikkoja laajassa agrarisessa erämaassa, ja sen teollisuustyöväestö on vielä yleensä jotenkin alhaisella kannalla. Sosialistien johtaman valtiollisen joukkolakon menestyksen taloustieteellis-sosialiset edellytykset ovat siis kauttaaltaan epäsuotuisat. Ja kuitenkin seurasi vuonna 1905 toinen sellainen lakko toistansa vieläpä yhä suuremmalla menestyksellä. Minkätähden? Koska taistelu etupäässä tarkoitti yleensä tuomittua ja vihattua hallitusjärjestelmää, jonka kumoutuminen oli paljoa enemmän kuin yhden puolueen etu, koska yhä suuremmat kansan osat hyväksyivät ja halusivat taistelun esineenä olevan asian toteutumista olkoonpa sitte harkinnan tai hetken tunteen käskystä, ja koska taistelu täten sai heiltä korkeimman siveellisen pyhityksen, mitä valtiollisen liikeen osaksi yleensä voi tulla.

Eri yhteiskunnallisten luokkien yhteiskunnallinen tehtävä määrää kulloinkin näiden luokkain valtiolliset aseet ellei ole suorastaan kysymys tappelusta taistelutantereelle tai katusuluilla. Läänitysaateli rikkoi ratkaisevina hetkinä velvollisuutensa seurata läänitysherraa sotaan, jos tämä ei ollut heidän mieleisensä, porvarikunta on pakottanut vastahakoisia hallituksia myönnytyksiin siten, että se on sulkenut niiltä rahakukkaronsa, ja nykyaikainen työväenluokka antaa eräissä tapauksissa pontta valtiollisia oikeuksia koskeville vaatimuksilleen siten, että se pakottaa työlakon avulla yhteiskunnan taloudellisen toiminnan pysähtymään Nämä sanat jo ilmaisevat, että suurempia tarkoitusperiä tavottelevan valtiollisen lakon aina tulee samalla saada lakkoon myöskin liikennetyöväestö tai panna toimeen valtiollisissa keskuksissa liikennettä estäviä katu-mielenosotuksia. Valtiollista lakkoa ei voida ajatella ilman viimeksimainittua ilmiötä siitäkään syystä, että jos suuret asukasjoukot lakkaavat työstä samaa tarkoitusta varten, eivät he voi päiväkausia levollisesti pysyä asunnoissaan.

Tämän johdosta on päätetty, että valtiolliset lakot välttämättä vievät verisiin yhteentörmäyksiin asestetun vallan kanssa ja aiheuttavat siten lopullisesti pakostakin katutaisteluita. »Välttämättä» on jyrkkä sana, eivät kaikki hallitukset turvaudu äärimmäisyyksiin suurta kansanliikettä vastaan. Mutta kokemus on osottanut ja yksinkertaisinkin ajatteleminen sanoo, että valtiollisen lakon taustalla väijyy aina väkivaltaisten yhteentörmäysten vaara. Mutta porvarillisen verojen kieltämisen taustallakin on sama vaara väijynyt, kuten varsinkin Englannin historia osottaa, ja aatelisherran, joka kieltäytyi seuraamasta läänitysherraansa sotaan, täytyi aina olla valmis ase kädessään puolustamaan tätä kieltäytymisoikeuttaan. Suurissa, luokkien yhteiskunnallista asemaa syvältä koskevissa kysymyksissä ei tällaisen vaaran mahdollisuus voi johtaa luokkia harhaan.

Lakko ja sen täydennysmuoto boikottaus voivat käydä kauheiksi taloudellisiksi aseiksi. Jos ammatillinen liittyminen käsittää suuremman osan ammattiin kuuluvia, on sillä kokonaisten liikeyritysten kohtalo käsissään. Tämän vallan käyttöä vastaan turvaavat työnantajat itsensä liittojensa kautta. Mutta nämä eivät ole kaikilla teollisuusaloilla kyllin vahvoja suojelemaan yksityisiä työnantajia, jos työntekijäin liitto todella on päättänyt saattaa hänet taloudelliseen perikatoon. Sillä työntekijäin solidariteetti on lopullisesti kuitenkin laajempi kuin työnantajain, koska luokka-aseman yhdenkaltaisuus on heidän keskuudessaan suurempi ja koska määrätyn alan ulkopuolelle ulottuvat joukkosulut ovat valtiollisista syistä mahdottomia. Paras turva ammattiyhdistyksellistä uhkarohkeutta vastaan on siinä, että ammattiyhdistyksen vallan ohella kasvaa myöskin sen edesvastuullisuus ja vastuunalaisuuden tunto, työntekijän kohoamisen ohella myöskin hänen käsityksensä suurista taloudellisista liikkeistä ja niiden vaatimuksista. Ammattiyhdistyksen taloudellisen kykeneväisyyden rajana ei ole työnantajiston suurempi rahallinen voima, vaan yksityisten liikeyritysten yhteiskunnallinen tehtävä. Ammattiyhdistys, joka käsittää kaikki ammattilaiset, onkin sentähden viimeisenä halukas katkaisemaan elämänlangan joltakin liikkeeltä, joka vielä täyttää yhteiskunnallisesti välttämättömän tehtävän, toisin sanoen: joka suorittaa tuotannon tai liikenteen alalla palveluksen, mitä varten ei vielä ole uusia, sen toiminnan vastaanottoon kypsyneitä elimiä. Tässä on ennakolta kuvattu se aikakausi, jolloin lakolla ei enää ole taloudellisen taistelun aseena sanottavaa merkitystä. Ja samoin kuin ammattialojen kansanvalta kehittyessään tekee ammatillisen lakon, samoin tekee lopullisesti toteutettu valtiollinen kansanvalta valtiollisen lakon aseena tarpeettomaksi.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Tähän voitaisiin lukea kuuluvaksi ennen niin yleinen vapunpäivän vietto. Nykyinen vapunpäiväin vietto ei sitä vastoin kuulu tähän, koska sillä on laveampi tarkoitus, kun paljas lepääminen.

^[2*] Suorituspalkan käsitteellä tarkoitetaan tässä kaikkia palkkausmuotoja, joissa suorituksen paljous tai hyvyys pääasiallisesti määrää palkan, siis urakkapalkkaa, kappalepalkkaa, palkintopalkkaa j. n. e.

^[3*] Saksan kehittyneiden ammattiyhdistysten kenralikomissionin tarkan tilaston mukaan oli v. 1904 kaikkiaan 1,625 lakkoa ja sulkua, niihin suorastaan osallisina 135,975 henkilöä; sitävastoin oli niiden henkilöjen luku, jotka olivat suorastaan osallisia samana vuonna ilman lakkoa suoritetuissa palkkaliikkeissä, 184,206, siis noin 40 % suurempi.

^[4*] Sellainen on ollut käymässä sitte kevään 1905; Lancashiren kudontateollisuus kukoistaa ja niinpä ovat työntekijät vaatineet vieläkin sangen kohtuulliseksi katsottavaa palkkojen korotusta. Tehtailijat viittasivat pitemmän aikaisiin entisiin tappioihinsa kieltäytyen suostumasta työväestön vaatimuksiin, ja näytti jo, että suuri lakko oli puhkeava uudestaan. Mutta viime hetkellä saatiin aikaan kompromissi, joten viimeistä keinoa ei tarvinnut käyttää.

^[5*] Saksan metallityöntekijäin liitto on rauta-, kupari-, tina-, kulta- ja hopeanmuokkausteollisuuden eri haarojen työntekijäin teollisuusliitto, brittiläinen koneenrakentajain liitto taas, kuten nimikin osottaa, ainoastaan koneenrakennukseen rajoittuva Englannin metalliammattien järjestöjen osasto. Sen suuret menot johtuvat siitä, että se on samoin kuin useimmat muutkin Englannin ammattiyhdistykset, yhtaikaa sekä ammattiyhdistys että apukassa.

^[6*] Nämä luvut olivat v. 1904: 128,700 lakkolaista ja sulkulaista, 2,120,154 menetettyä työpäivää; 7,825,369 mk. palkkaa.

^[7*] Tätä kirjaa ladottaessa on v. 1905 virallinen lakkotilasto ilmestynyt. Sen mukaan oli v. 1905 kaikkiaan 2,057 lakkoa ja 200 sulkua, jotka kohtasivat yhteensä 487,087 työntekijää, niistä oli reiniläis-vestfalilaisten kaivosten suuriin lakkoihin osallisia 205,895. Mutta vaikkei tätä summaa otettaisi lukuun, oli v. 1905 lakkojen ja sulkujen alaisena yli kaksi kertaa enemmän työntekijöitä, kuin minään muuna vuonna sitte v. 1899. Liikkeisiin nähden huvittanevat seuraavat luvut:

Vuosi 1905 oli siis joka suhteessa ammatillisten taistelujen rekordivuosi Saksassa.

^[8*] Niinpä osottaa Saksan ammattiyhdistysten kenralikomisionin tilasto:

Vuodet 1901 ja 1902 olivat kuten tunnettu, ankaran liikeahdingon vuosia. Sen mukaan vähenee siis hyökkäyslakkojen luku näinä vuosina tuntuvasti, samalla kun puolustuslakkojen lisäytyy jota jatkuu vielä kahtena seuraavanakin vuotena, vaikka silloin oli paremmat ajat. Kumminkin on hyökkäyslakkojen luku v. 1904 taas melkoista suurempi kuin puolustuslakkojen.

^[9*] Tästä ei ole tilastoa. Mutta sitä vastoin olkoon tässä mainittu, että Saksan kirjanpainajain tariffilautakuntaa ovat ensimäisellä viisivuotisella tariffikaudella käyttäneet työnantajat 5,600:ssa, työntekijät 13,500:ssa tapauksessa. Monta lakon aihetta on siis täten poistunut sovinnollista tietä!

^[10*] Eräs tämän suuntainen toimenpide, jota en ole vielä muulloin tavannut, oli Englannin koneenrakentajain liiton muutamia vuosia sitte tekemä päätös ylimääräisen veron määräämisestä, koska ei järjestöllä ollut ainoatakaan lakkoa hoidettavana ja siis — kun liikeajatkin olivat hyvät — nyt oli paras tilaisuus täyttää kassat hätäpäivien varalle.

^[11*] Mitä tuomarit ylläolevissa tapauksissa laintutkijoina selittivät »oikeaksi», sen ovat Englannin lainsäätäjät nykyään aikeessa kumota. Englannin alahuone hyväksyi maalisk. 30 p. 1906 ensimäisessä lukemisessa suurella äänten enemmistöllä työväenpuolueen edustajain esittämän lakiehdotuksen, joka selitti luvattomaksi tuomita ammattiyhdistyksiä sivilioikeudelliseen edesvastuuseen asiamiesten aiheuttamista vahingoista. Hallituksen ehdotus rajoitti edesvastuunalaisuuden ainoastaan sellaisiin tapauksiin, joissa asiamiehet olivat toimineet joko ilman valtuutusta tai vastoin ammattiyhdistysten johtokuntain tahtoa, ja siihen olivat vanhoillisen oppositionin edustajatkin suostuneet. Senkin kautta olisivat Tafftaljutun kaltaiset tuomiot käyneet mahdottomiksi. Mutta vapaamielinen hallitus taipui työväenpuolueen edustajain vaatimukseen ja hyväksyi heidän ehdotuksensa.

^[12*] Todennäköisesti vieläkin pienemmän, koska lakot kävisivät sellaisessa kaikki käsittävässä järjestössä yhä harvinaisemmiksi.

^[13*] Älköön jääkö mainitsematta, että kenralikomisionin numerot poikkeavat sangen tuntuvasti valtakunnantilaston numeroista. Valtakunnantilasto osottaa enemmän lakkoja kuin kenralikomissionin ja arvostelee niiden tulokset toisin kuin työväen tilasto. Se seuraa viranomaisten tiedonantoja, jotka käsittävät muidenkin järjestöjen kuin keskittyneiden ammattijärjestöjen taistelua, ja jo senkin tähden luo epäedullisemman kuvan, koska muut järjestöt ovat enimmäkseen heikkoja, taistelukyvyttömiä liittoja. Myöskin panevat viranomaiset lakkojen tuloksia arvostellessaan useimmissa tapauksissa pääpainon työnantajain ilmoituksiin. Minä taasen pidän sattuvampina työntekijäin lausunnot, joilla ei tässä kysymyksessä ensinkään ole halua värittelyyn. Työntekijät voivat yleensä arvostella paremmin kuin työnantajat tai joku kolmas henkilö, milloinka he ovat voittaneet ja milloin joutuneet häviölle.

^[14*] Ranskassa päättyi 1905 29,64 prosenttia lakoista välityksen kautta.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. taulukko 1 ja taulukko 2. MIA huom.

Suomenkielinen Eduard Bernstein -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto