Julkaistu: tammikuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 2, tammikuun 31 p., s. 25–40. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Hjalmar Eklund, Mikko Ampuja, J. W. Keto, Rieti Itkonen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik | |
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Venäjästä eronneiden valtioiden Helsingissä pidetty neuvottelukokous on jo aikoja päättynyt. Kun tuon konferenssin suunnitelmat aivan ratkaisevalla tavalla saattavat vaikuttaa maamme vastaisiin kohtaloihin, on syytä näin »juhlan jälkeenkin» kajota konferenssin työn tuloksiin.
Sanottakoon ensiksi, että eräät konferenssissa esiintyneet suunnitelmat ovat sellaisia, joihin sosialidemokratiakin voi yhtyä. Niin esim. puolustuspoiiittisesti tärkeä pyrkimys Suomenlahden (ja Itämerenkin) neutralisoimiseen. Kannatettavia ovat myöskin pyrkimykset saada aikaan läheistä taloudellista vuorovaikutusta uusien Venäjästä eronneiden valtioiden kesken.
Suurinta huomiota konferenssin töistä ansaitsee kuitenkin ehdottomasti suunnitelma vastaisen sotilaallisen puolustusliiton aikaansaamiseksi Venäjästä eronneiden valtioiden välillä.
Puoluelehdistössämme ovat erinäiset kirjoittajat suhtautuneet melkoisen epäilevästi tähän hankkeeseen. Ja tuskinpa onkaan syytä ajatusta ainakaan tällä hetkellä ilman harkintaa omaksua. Eihän ole vieläkään selvyyttä, millainen tulee lähiaikoina olemaan ympärysvaltojen politiikka Neuvosto-Venäjään nähden. Tosin tiedetään, että Pariisissa jälleen istuntonsa aloittanut rauhankonferenssi, korkein neuvosto, on lieventänyt Neuvosto–Venäjän saartoa. Mutta parhaatkin ulkomaiset asiantuntijat näyttävät hapuilevan vielä epävarmoina, kun heidän on ennustettava, merkitseekö mainittu toimenpide lopullista luopumista yrityksistä tukea Neuvosto-Venäjän aseellista kukistamista. Jos vieläkin yritettäisiin aseellista sekaantumista Venäjän oloihin, on varmaa, että yhteisen puolustusliiton olemassaolo tekisi ympärysvaltain ja kotimaisille taantumuksellisille voimille helpommaksi saada Suomi ja balttilaiset pikkuvaltiot mukaan sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan. On tosin luultavaa, että pienet Itämeren valtiot eivät ole halukkaat hyökkäämään Neuvosto-Venäjän alueelle, mutta kuitenkin on painostettava sitä seikkaa, että vasta kun on saatu järjestetyt suhteet Neuvosto-Venäjän kanssa, on aika ruveta miettimään, mitenkä Venäjästä eronneiden valtioiden itsenäisyys parhaiten taataan nykyisen ja vastaisen Venäjän mahdollisilta hyökkäysaikeiltä. Erityisten puolustustoimenpiteiden tarpeellisuus riippuu suuresti siitä, minkälainen järjestelmä Venäjällä lopulta vakiintuu.
On luultavaa, että uusien Venäjän liepeille syntyneiden valtioiden itsenäisyys joutuu todella uhatuksi, jos Venäjän neuvostohallitus kukistuu ja sen tilalle tulee joku toinen, vaikkapa porvarillisdemokraattinenkin. Uhatuin tulisi ilmeisesti olemaan pienten balttilaisten valtioiden asema. Tällaisissa oloissa on puolustusliiton suunnitelma kylläkin ajatus, jota ei voi jonakin epäsosialidemokraattisena hylätä.
Mutta sietää harkita, onko sittenkään kaikkia Venäjästä eronneita reunavaltioita käsittävän puolustusliiton ajatus käytännössä osoittautuva elinvoimaiseksi. Jo yllä huomautettiin näiden valtioiden aseman erilaisuudesta niiden suhteessa Venäjään. Lisäksi on huomiota kiinnitettävä siihen seikkaan, että uusista valtioista mahtavin, Puola, on samalla se, joka erikoisen helposti saattaa joutua vastaisuudessa aseellisiin selkkauksiin mahdollisesti syntyvän porvarillisen Venäjän kanssa, jos nim. Puola saa ajetuksi läpi kaikki nykyiset alueelliset vaatimuksensa. Erityisesti Ranskan politiikkahan on kulkenut siihen suuntaan, että Puolasta muodostuisi mahtava suurvalta, joka kykenisi ehkäisemään Saksan ja Venäjän poliittisen ja taloudellisen lähentymisen. Suur-Puolalle on tässä tarkoituksessa taattu siihen kansatieteellisesti kuulumattomia alueita, m. m. Itä-Galitsia, jonka väestön valtava enemmistö on ukrainalaisia. Nämä vieraat ainekset Puolan valtioruumiissa sisältävät erinomaisia sytykkeitä vastaiseen yhteentörmäykseen Venäjän kanssa — joka todennäköisesti tulee käsittämään myöskin Ukrainan. Tuntuu arveluttavalta sitoa kansallisiin rajoihinsa tyytyviä pikkuvaltioita Suur-Puolan vastaisiin kohtaloihin. On siis kaikesta päättäen oleva käytännöllisiäkin epäilyksiä suunnitellun puolustusliiton suhteen. — Tuskin kuitenkaan on enää kansainliiton perustamisen jälkeen suuria mahdollisuuksia ajatella kansainvälisten takeiden hankkimista uusien valtioiden pysyväiselle puolueettomuudelle, kuten on eräissä puoluelehdissä ehdotettu. Nähtäväksi vain jää, tuleeko perustettu kansainliitto — johon meidän maammekin tullee liitettäväksi — kykeneväksi suojaamaan pikkuvaltain itsenäisyyttä ja tekemään puolustusliiton tarpeettomaksi.
Nuo ovat kuitenkin tulevaisuuden huolia. Tällä hetkellä olisi vain tärkeätä saada täysi varmuus siitä, että uusia valtioita ei voida käyttää sotilaalliseen hyökkäykseen Neuvosto-Venäjää vastaan. Tämä varmuus on olemassa ainoastaan silloin, jos uudet valtiot saadaan solmiamaan Neuvosto-Venäjän kanssa rauhalliset suhteet ehdoilla, jotka tekevät mahdolliseksi Venäjän kaupankäynnin ulkomaiden kanssa ja täten poistavat selkkauksien taloudelliset aiheet.
Helsingin neuvottelukokous ei suinkaan merkinnyt askelta rauhaa kohti Neuvosto-Venäjän kanssa, joskaan ei kenties myöskään yhteisen hyökkäyksen suunnittelua. Nykyinen epämääräinen tila, joka niin helposti voi muuttua julki taisteluksi bolshevikkeja vastaan, tulee säilytettäväksi.
Mutta tähän vaaralliseen epämääräisyyteen ei kysymyksessä olevien maiden sosialidemokratia voi tyytyä. Sen takana oleva työväenluokka vaatii rauhaa Neuvosto-Venäjän kanssa. Sosialidemokratia vaatiii, että »reunavaltioiden» hallitusten on ryhdyttävä yhteistoimiin pakottaakseen ympärysvallat mukautumaan rauhantekoon. Tilannehan olisi suotuisa tuollaiselle toimenpiteelle, koska ympärysvalloissa itsessään yhä voimistuva »yleinen mielipide» vaatii täyskäännöstä niiden Venäjän politiikassa.
Jotta »reunavaltioiden» politiikka saataisiin kulkemaan tätä tietä, on näiden maiden sosialidemokratian ryhdyttävä erikoiseen toimintaan. On saatava aikaan Itämeren maiden sosialistien yhteinen neuvottelukokous, jossa käsitellään erikoisesti Venäjän kysymystä kaikkine siihen liittyvine probleemeineen.
Aloite tällaisen neuvottelukokouksen pitämiseksi onkin jo tehty.
Mitä on köyhälistön diktatuuri? Siitä kiistellään nyt sosialististen puolueiden kesken.
Itse nimitys johtuu eräistä Marxin lausunnoista. Tavallisimmin siteerataan erästä Marxin v. 1875 kirjoittamaa kirjettä, jossa on seuraava kohta: »Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on aikakausi, jolloin suoritetaan toisen kumouksellinen muuttaminen toiseksi. Sitä vastaa siirtymäkausi, jonka valtio ei voi olla mikään muu kuin proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri».[1]
Mutta mitkä ovat tämän proletariaatin diktatuurin käsitteen tunnusmerkit, sitä ei Marx ole mainitussa kirjeessä tarkemmin sanonut. Siksipä ovat nyt eri sosialistiset ryhmät uutterassa työssä, selittääkseen, että Marx oli käsittänyt proletariaatin diktatuurin juuri sillä tavalla kuin ne opettavat.
Niinpä on Lenin kirjoittanut hyvin oppineen kirjan »Valtio ja vallankumous»,[2] joka pääasiassa koettaa todistaa, että Marx tarkoitti proletariaatin diktatuurilla poliittisten oikeuksien riistämistä »riistäjiltä». Proletariaatin diktatuuri niin ollen merkitsisi diktatuurinomaista valtiomuotoa.
Kautsky vuorostaan on myöskin tehnyt asiassa tutkimuksia[3] ja tullut tulokseen, että Marx (ja Engels) käsittivät proletariaatin diktatuurilla olotilaa, jolloin päämäärästään tietoinen, lujasti järjestynyt proletariaatti on saanut demokratian pohjalla valtiovallan haltuunsa ja käyttää valtion mahtavaa koneistoa — jonka se samalla myöskin muuttaa tarkoituksiinsa soveltuvaksi — järkähtämättä muuttaakseen kapitalistisen tuotantotavan sosialistiseksi, siinä laajuudessa ja sillä nopeudella kuin kulloinkin taloudellinen kehitys sallii.
Tässä joku viittaus siitä, että tämä jälkimmäinen käsityskanta lienee ollut myöskin Marxin ja Engelsin.
Tunnettua on, että Marx ja Engels ovat nimittäneet Pariisin kommunia v. 1870 tyypilliseksi esimerkiksi proletariaatin diktatuurista. Samaa väittää Lenin mainitussa teoksessaan. Pariisin kommunin hallitusvalta perustui kuitenkin yleiseen äänioikeuteen. Marx itse on lausunut kommunista seuraavat ratkaisevat sanat: »Mikään ei voinut olla vieraampi kommunin hengelle kuin että se olisi yleisen äänioikeuden tilalle pannut hierarkkisen (ryhmävaltaisen) investituuran.»[4]
Mutta todistuksia siitä, että Marx ei käsittänyt proletariaatin diktatuuria demokratian vastakohdaksi, löydämme myöskin kommunistisesta manifestista, josta kuitenkin meidän päiviemme »jyrkät» ainekset ovat löytävinään kaikkein väärentämättömimmän marxilaisuuden. Tarkastakaamme nyt tätä sosialismin »peruskirjaa».
Kommunistisessa manifestissa on kohta, jossa määäritellään, millä tavalla valtiovallan käsiinsä saanut proletariaatti on käyttävä valtaansa. Se kuuluu: »Proletariaatti on käyttävä valtiollista valtaansa vähitellen porvaristolta riistääkseen kaiken pääoman, keskittääkseen kaikki tuotannonvälineet valtion, s. o. vallitsevaksi luokaksi järjestäytyneen proletariaatin käsiin ja mahdollisimman nopeasti lisätäkseen tuotantovoimien määrää. — Luonnollisesti voi tämä aluksi tapahtua vain jyrkän käskevästi käymällä käsiksi omaisuusoikeuteen (saksaksi: vermittelst despotischer Eingriffe in das Eigentumsrecht) ja porvarillisiin tuotantosuhteisiin.» (Komm, manif., suoment. Väinö Jokinen, siv. 64–65.[5])
Tuossa meillä on selitys siitä, mitä tehtäviä Marx ja Engels ajattelivat proletariaatin diktatuurille.
Mutta sillä vielä ei ole selvillä, mitenkä sosialismin mestarit ajattelivat proletariaatin diktatuurin suhteen demokratiaan. Siitä antaa kuitenkin yllä siteeratun kohdan edellinen kappale selvän käsityksen. Se kuuluu: »Näimme jo edellä, että työväen vallankumouksen ensimmäisenä askeleena on proletariaatin kohoaminen vallitsevaksi luokaksi, demokratian, kansanvallan saavuttaminen (saksaksi: Erkämpfung der Demokratie, siis oikeastaan: taistelulla valloittaminen).» (Komm, manif. s. 64.) Se edellä ollut kohta, johon siteeratussa lauseessa viitataan, kuuluu: »Kommunistien lähin päämäärä on sama kuin kaikkien muiden proletaaristen puolueiden: proletariaatin muodostaminen luokaksi, porvaristovallan kukistaminen, proletariaatin toimeenpanema valtiollisen vallan valtaus.» (Komm. manif., s. 55.)
Näemme yllä siteeratuista lauseista, että kommunistisen manifestin mukaan seuraus proletariaatin kohoamisesta vallitsevaksi luokaksi on demokratian voimaansaattaminen. Demokratia ja diktatuuri eivät olleet siis kommunistisen manifestin sepittäjille toisensa poissulkevia vastakohtia. Proletariaatin oli heidän mielestään valloitettava demokratia ja sen pohjalla kohottava hallitsevaksi luokaksi, jonka tuli käyttää poliittista herruuttaan pannakseen vähitellen (eri lailla eri maissa, aina edellytysten mukaan, kuten manifesti nimenomaan huomauttaa) koko kapitalistisen tuotantotavan kumoon. Proletariaatin vallassa oloa demokratian pohjalla kutsuivat Marx ja Engels diktatuuriksi niiden despoottisten toimenpiteiden vuoksi, joilla proletaarinen valtiovalta tulisi olemaan pakotettu käymään käsiksi omistusoikeuteen ja porvarillisiin tuotantosuhteisiin.
Tuollainen diktatuuri, joka pannaan toimeen demokratian pohjalla, ei ole mahdollinen muuten kuin jos väestön enemmistö on sen puolella.
Että näin proletariaatin diktatuuri on käsitettävä, sen on ainakin Engels nimenomaan lausunutkin, kun hän elämänsä lopulla kirjoitti: »Jos jokin on varmaa, niin on se tämä, että meidän puolueemme ja työväenluokka voi päästä herruuteen vain kansanvaltaisen tasavallan muodon vallitessa. Jopa tämä onkin ominainen muoto proletariaatin diktatuurille»[6] (saksaksi: die spezifische Form für die Diktatur des Proletariat, siis se muoto, joka osoittaa proletariaatin diktatuurin laatua). Yllä olevain selitysten valossa näyttäytyy, kuinka vääristelty on Leninin selitys (kirjassa »Valtio ja vallankumous»), jonka mukaan Engels olisi tahtonut muka sanoa, että kansanvaltainen tasavalta on lähin tie proletariaatin diktatuuriin.
Kun eräässä toisessa paikassa selvittelin proletariaatin diktatuurin käsitettä yllä olevaan Marxin ja Engelsin henkeen, kirjoitti »Sosialistisessa Aikakauslehdessä» eräs sen kynäilijöistä, että minulle diktatuuri oli vain sana, ei asia. Joskin niinkin olisi, niin olisin toki hyvässä seurassa. Mutta tuollainen väite, jos mikään, on pelkkä sana, vailla ajatusta. Sillä jokainen, ken pystyy kuvittelemaan, millä tavalla yhteiskunnallinen vallankumous tullaan suorittamaan, käsittää, että yhteiskunnallistuttaminen vaatii proletariaattia jännittämään koko voimansa voidakseen kukistaa porvariston vastarinnan ja viedä ohjelmansa perille, vaikkapa proletariaatti saa valtiovallan käsiinsä demokratian pohjalla ja sen pohjan säilyttäen.
Mutta pikemmin me voimme väittää kommunisteista, että heihin nähden on sana »diktatuuri» näytellyt tuhoisaa osaa. Ymmärtämättä sanan merkitystä Marxilla ja Engelsillä, he ovat ottaneet ohjelmaansa omalaatuisen »proletariaatin diktatuurin», joka välttämättömyydellä vie kansalaissotaan. Jos sosialismin suuret mestarit olisivat tällaista diktatuuria ajatelleet, kuinka olisivat he voineet pitää mahdollisena, että sosialismi saattaa demokraattisissa maissa toteutua rauhallista tietä? Tätähän Marx kuitenkin v. 1872 väitti Amerikasta ja Englannista ja Engels v. 1891 edellisten lisäksi vielä Ranskasta. Rauhallinen kehityshän voidaan ajatella mahdolliseksi vain, jos ei aseteta proletariaatin diktatuuria demokratian vastakohdaksi.
Tietysti kommunisteilla on oikeus kuvitella »proletariaatin diktatuuri» minkälaiseksi tahansa ja heidän teoriastaan voidaan väitellä, vaikkapa se ei lainkaan vastaisi Marxin ja Engelsin käsitystä. Yllä olevalla historiallisella selvittelyllä ei siis sinänsä ole tehty tarpeettomaksi asiallisesti käsitellä esim. poliittisen neuvostojärjestelmän tarkoituksenmukaisuutta »köyhälistön diktatuurin» välikappaleena. Sen verran yllä olevan tapaisella tutkielmalla on kuitenkin merkitystä, että sillä voidaan osoittaa Marxin hengessä voivan toki toimia sellaisenkin sosialistin, joka ei usko sosialistista talousjärjestelmää rakennettavan ehdottomasti kommunistien piirustusten mukaan.
Yllä olevassa tutkielmassa en ole suuresti puuttunut siihen puoleen asiasta, mitä sosialismin mestarit ajattelivat proletariaatin diktatuurin tehtäväksi. Tuossa suhteessa esim. Marxin käsitys ilmeisesti melkoisesti vaihteli eri aikoina, samoin kuin — se myönnettäköön — se on saattanut jonkun verran vaihdella eri aikoina proletariaatin diktatuurikäsitteen sisältöön nähden.
Mutta se asia ansaitsee oman lukunsa.
J. W. Keto.
Sosialidemokraattisen puolueen kunnallinen toiminta ennen vuotta 1917 oli jotakuinkin suoraviivaista ja sanokaamme — helppoa nykyiseen aikaan verraten. Työväeltä puuttui ennen tuota vuotta kaikki mahdollisuus ottaa aktiivisesti osaa kunnalliseen toimintaan. Äänioikeusolot olivat sellaiset, että työväestön oli suoraan sanoen mahdotonta saada kunnissa edes minkäänlaista vaikutusvaltaa. Koko toiminnan täytyi siis kohdistua vain kunnallispolitiikan arvosteluun. Tällä arvostelulla ja kaikella muullakin toiminnalla koetettiin pusertaa porvaristolta uudistuksia vanhentuneisiin kunnallisiin äänioikeusoloihin. Tällainen asema, kuten arvostelijan asema yleensäkin, oli helppoa eikä vaatinut tekijältään sanottavampaa harrastusta eikä kykyä. Tällä en tahdo sanoa, etteikö työväellä myöskin harrastusta ja kykyä olisi muunlaiseenkin toimintaan ollut. Olevat olot vain estivät näiden ilmenemisen.
Kun sitten viimein vuonna 1917 portit olivat aukenemaisillaan työväelle kunnalliseen luokkataisteluun, niin esti kansalaissota ja sen jälkeinen terrori työväestöä täysilukuisena käymästä sisään täten avatusta portista. Ainoastaan muutamissa harvoissa kunnissa kyettiin ottamaan osaa vaaleihin ja menestys oli useimmiten suurempi kuin oli osattu laskeakaan. Nyt kun olot ehkä vähitellen tasaantuvat niin, että työväestö voi ottaa kunnissa sen määräysvallan, mikä sille lukumääränsä mukaan kuuluu, niin on asema aivan toinen kuin ennen. Olemme siirtyneet arvostelevalta asteelta toimivalle asteelle ja tämä siirtyminen sälyttää meille yhtäkkiä suuria ennen kokemattomia velvollisuuksia. Kaikki ne lukemattomat tehtävät, mitkä kunnilla nykyään jo ovat, odottavat meidän puoleltamme ratkaisuaan ja entistä parempaa suorittamista. Aseman tekee vaikeammaksi vielä sekin, että kuntain taloudellinen asema tällä kertaa useimmiten on sellainen, että siitä kunniallisesti selviytyminen vaatii aivan ylivoimaista työskentelyä ja järjestelykykyä.
Kaiken toiminnan on nyt kohdistuttava etupäässä pystyvien voimien kasvattamiseen kaikkiin niihin lukemattomiin toimiin, jotka joutuvat sosialidemokraattien täytettäviksi. Mitä suurin työala avautuu tässä koko puolueelle, sen eri järjestöille ja kaikille puoluetovereille. Kunnallisasioita käsittelevä kirjallisuus yleensäkin on meillä aivan alkuasteellaan ja erikoisesta sosialidemokraattisesta tämän lajin kirjallisuudesta ei kannata vielä puhuakaan. Lohdullisena asianhaarana voimme tällä kertaa pitää sitä, että käytännöllistä kokemusta olemme tilaisuudessa nyt alati saamaan. Teoreettisen opetuksen tärkeimpiä edellytyksiähän on, että tätä opetusta voidaan sovelluttaa käytännössä ja verrata sitä elävään elämään. Parhaan esimerkin tämän seikan merkityksestä tarjoaa meille nykyinen suuntataistelu valtiollisella alalla puolueemme keskuudessa. Ennen, jolloin tällä suuntataistelulla ei ollut niin suurta käytännöllistä merkitystä, pysyi se suurin piirtein vieraana työväen suurille joukoille. Nyt, jolloin työväenliikkeen suuntakysymys koskettelee käytännöllisiä, työväen omaa elämää mitä lähinnä olevia kysymyksiä, on se kaikkine teorioineen muuttunut työväen elinkysymykseksi, jolle tuskin kukaan työläinen on enää vieras. Samoin tulee käymään kunnallisen toiminnankin alalla. Olen vakuutettu siitä, että se teoreettinen opetus, johon puolueen ja sen järjestöjen taholta on mitä tarmokkaimmin ryhdyttävä, tulee kohtaamaan mitä vilkkainta myötätuntoa ja vastaanottoa työväen taholta, paljon vilkkaampaa kuin mikään pelkästään teoreettinen asiain selvittely ilman käytännöllistä mukana oloa olisi voinut aiheuttaa.
Tässä tehtävässä, nimittäin kunnallispolitiikan sekä käytännöllisessä että teoreettisessa selvittelyssä, tulee tällä nyt toimintansa alkaneella lehdellä olemaan mitä suurin työala. Sitä me juuri olemme kaivanneet ja ehkä kunnallisen toiminnan alalla kipeämmin kuin muilla aloilla. Sentähden tuleekin tämä lehti kiinnittämään erikoista huomiota juuri työväen kehittämiseen kunnallisella alalla. Se on oleva sen tärkeimpiä päämääriä.
Eräs seikka, johon työväen on heti alussa totuteltava kunnallisessa luokkataistelussa, on se, että emme laske mahdollisuuksiamme tälläkään alalla liian suuriksi. Meidän on aina muistettava, että kunnallisella äänioikeudella emme vielä ole saavuttaneet kunnallista valtaa, ainoastaan tien tähän valtaan. Työväen luokkavoimasta, sen järjestöjen laajuudesta ja vahvuudesta tulee lopulta riippumaan, kuinka pitkälle tulemme tällä tiellä pääsemään. Valtiollisen äänioikeuden merkitystä arvostelimme liian suureksi ja kun ei se heti kyennyt tarjoamaan kaikkea sitä, mitä siltä odotettiin, niin viekoittautui työväestö äärimmäiseen vastakohtaan — yleiseen äänioikeuteen perustuvan eduskunnan merkityksen liian vähäiseksi arviointiin. Nämä erehdykset ovat valtiollisessa luokkataistelussa tulleet työväestölle kalliiksi eikä niistä ole vieläkään kyetty täysin selviämään. Arvostelkaamme voimamme ja mahdollisuutemme kunnallisella alalla oikein. Älkäämme luulko, että yleinen äänioikeus kunnallisella alalla heti avaa meille mahdollisuudet sosialidemokraattisen kunnan perustamiseen, mutta älkäämme myös luulko, että yleinen äänioikeus on tähän päämäärään pyrkiessämme kelvoton ase.
Se, minkä kunnallisella äänioikeusuudistuksella olemme saaneet aikaan, on porttien avautuminen työväelle sille valtatielle, mikä johtaa sosialidemokratian vaatimusten toteutumiseen kunnallisella alalla. Työväenluokan järjestyneestä luokkavoimasta ja sen kykeneväisyydestä tätä tietä kulkemaan tulee riippumaan lopullisen päämäärän saavuttaminen.
Rieti Itkonen.
Kuluvan vuoden alkaessa rajoittui maamme ammatillisten järjestöjen toiminta vielä sisäisten asioiden uudelleen järjestelyyn ja menetetyn omaisuuden takaisinpalauttamisyrityksiin. Liittojen toimikunnat koettivat kukin saada hajalle menneitä liittojaan kootuiksi ja järjestetyiksi, mutta liittojen perusjärjestöjen, osastojen, toiminnan aloittamiselle oli vielä monenlaisia esteitä. Kokoontumispaikkoja ei ollut, eikä voitu paljon puhua kokoontumisvapaudestakaan, sillä kaikkialla isännöivät suojeluskunnat y. m. työväelle vihamieliset ainekset vainusivat kaikissa kokoontumisyrityksissä »uuden kapinan» valmisteluja ja sekaantuivat monin paikoin työväen järjestäytymisyrityksiin, ja missä sitä ehken ei olisi tehty, olivat työläiset vielä arkoja ja pelonalaisia eivätkä uskaltaneet järjestötoimiin ryhtyä, varsinkin kun suuri osa heistä oli ehdonalaisia ja kansalaisluottamuksensa menettäneitä.
Ammatillisten järjestöjen keskuksessa, S. Ammattijärjestössä, ei myöskään vuotta alettaessa voitu vielä käydä täysin toimintaan käsiksi, sillä Ammattijärjestön toimistohuoneuston ovilla oli yhä edelleen poliisiviranomaisten sinetti. Vasta helmikuun 1 p:nä poistettiin sinetit ovista, ja Ammattijärjestön toimikunta sai toimiston haltuunsa. Sieltä havaittiin hävinneeksi 3 puhelinta, kirjoituskone ja osa muuta kalustoa, joista ei ole onnistuttu takaisin saamaan muuta kuin kirjoituskone. Mainitun kuun 5 p:nä kokoontui toimikunta omassa toimistossa ensi kerran kansalaisodan jälkeen ja päätti tärkeimmistä toiminnan aloittamista koskevista asioista.
Vähitellen alkoivat myöskin liitot saada toimintansa järjestetyksi ja niiden jäsenluku alkoi hiljalleen kasvaa. Osastojen toiminnassa tapahtui huomattavampi elpyminen vasta kesällä, kun työväenyhdistysten talot vapautettiin takavarikosta. Silloin aloittivat kaikki vanhat liitot toimintansa; myöhemmät eli v. 1917 perustetut liitot eivät yhtä lukuunottamatta päässeet nousemaan.
Vuoden ensimmäisen neljänneksen päättyessä oli toiminnassa 20 liittoa, joissa yhteensä oli 480 osastoa ja niissä jäseniä 20,740, joka siis oli silloinen Ammattijärjestön jäsenluku. Seuraavan vuosineljänneksen päättyessä oli liittojen luku edelleen sama, mutta osastoja oli jo 599 ja jäseniä 27,508. Ja kun oli päästy kolmannen vuosineljänneksen loppuun oli liittojen luku 21 ja osastoja 712 sekä jäseniä yhteensä 35,143. Edelleen siis oli Ammattijärjestön jäsenmäärä kohonnut 7,635 jäsenellä. Ja kun ammatillisten järjestöjen jäsenluku yhä osoittaa tasaista nousua, niin voitanee 1919 vuoden lopussa merkitä Ammattijärjestön jäsenluku pyörein luvuin 40:llä tuhannella. Vertailun vuoksi mainittakoon, että ennen vuotta 1916 ei Ammattijärjestön jäsenluku vielä ollut kohonnut siihen määrään, missä se oli nyt kolmannen vuosineljänneksen päättyessä, sillä v. 1915 oli jäsenmäärä 30,150, mikä oli siihen asti korkein saavutus. V. 1916 oli jäsenluku 41,804, johon määrään viime vuonnakin ainakin lähimain lienee päästy. V. 1917 oli Ammattijärjestön jäsenmäärä tosin 160,695, mutta silloin tapahtunut järjestöihin tulvehtiminen aiheutui Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta ja oli tällainen nousu epänormaalinen, joka tuskin olisi jäänyt pysyväiseksi, vaikka v. 1918 tapahtumia ei olisikaan tullut.
Kun kaiken sen jälkeen, mitä tässä maassa vuonna 1918 tapahtui, on yhden vuoden kuluessa ammatillinen järjestörakenne jäsenlukuun nähden saatu miltei entiselleen, niin voidaan tähän saavutukseen olla tyytyväisiä. Mainittakoon vielä, että viime vuoden ajalla on 9 liittoa pitänyt edustajakokouksensa, ja myöskin Ammattijärjestön Valtuusto on kokoontunut, mikä kaikki merkitsee toiminnan elpymistä. Ammatillisten järjestöjen taloudellinen tila tietenkin jättää vielä toivomisen varaa, mutta aikaa myöten tulee sekin korjaantumaan, sitä mukaa kuin jäsenlukukin kasvaa ja nykyistä aikaa vastaavat jäsenmaksut tulevat käytäntöön.
Työmarkkinoiden ollessa lamassa ei palkka- ja työehtoliikkeitä ole sanottavasti voitu panna vireille, vaikka luonnottoman korkea kulutustarpeiden hintataso ja palkkojen suhteellinen pienuus olisivat sitä vaatineet. Järjestöjen uudelleen elvyttämistoiminta ja niiden heikko taloudellinen tila ovat myös vaikuttaneet, ettei palkkaliikkeisiin ole voitu huomattavammin ryhtyä. Ainoastaan satamatyöläiset, joiden työalalla kesällä oli jossain määrin vilkkautta, ryhtyivät palkkataisteluun eri kaupungeissa, mutta tämäkin työtaistelu päättyi työntekijäin tappiolla, ei niin paljon voimain heikkouden takia, sillä asianomainen liitto sai tuntuvaa aineellista avustusta ulkomailta, vaan epäonnistui lakko pääasiassa sentakia, että satamatöiden välittäjät onnistuivat saamaan huomattavan määrän lakonrikkojia. Laajemman järjestäytymisen ja tietoisuuden tarpeellisuutta todistaa siis tämäkin työtaistelu.
Ammatillista liikettä vastaan, kun juuri on saatu se uudelleen jaloilleen, on eräillä tahoilla työväestöön lukeutuvien piireissä koetettu tehdä hyökkäyksiä, jopa väitetty sitä kokonaan muka tarpeettomaksi. Mutta juuri edellä mainittu ammatillisesti järjestyneiden lukumäärän säännöllinen nousu lyö korvalle näitä hyökkääjiä, osoittaen että työmiehet — ja naiset ajatelevat toisin. Ammatillisen työväenliikkeen juuret ovat siksi syvällä, ettei niitä pystynyt irti repäisemään sellainenkaan hirmumyrsky, mikä vuonna 1918 raivosi. Vielä vähemmän pystyvät tähän liikkeeseen joidenkin yksilöiden hyökkäykset, vaikkakin ne tapahtuisivat — vallankumouksellisuuden nimessä. Sillä liike, joka jäytää kapitalismin perusteita, on jo sellaisenaan kumouksellinen, sen sanoo työläiselle järki ja vaisto. Ammatillista liikettä sitäpaitsi tarvitaan sekä tässä että tulevassa yhteiskunnassa, ja sentakia se ei jouda yhteiskunnalliseen romukoppaan, ei nyt eikä tulevaisuudessa, ja jotta se tarkoituksensa ja tehtävänsä voisi kaikkina aikoina aina paremmin ja paremmin täyttää, on työläisten liityttävä siihen viimeistä miestä ja naista myöten. Siinä, että se käsittää ammatillisen liikkeen tehtävistä ja vaatimuksista tietoiset työläiset kautta jok'ainoan tehtaan ja työpaikan, on ammatillisen liikkeen voima.
Svante Lehtonen.
Harkitsemattomasti aloitetun ja onnettomasti päättyneen kapinan jälkeen on maamme työväen keskuudessa herännyt entistä mahtavampi valistuksenhalu. Emme tahdo väittää, että syyt tähän olisivat olleet kapinanaikuiset kokemukset, jotka viittaavat siihen, ettei työväki vielä olisi pystynyt hoitamaan yhteiskunnallista koneistoa, vaikka se kansalaissodassa olisi voittanutkin, mutta varmaa on, että puolueemme, voidakseen ylläpitää valtiollista ja kunnallista valtaa, kun tulevaisuudessa olemme saavuttaneet enemmistön eduskunnassa ja valtuustoissa, on tarmokkaasti ajettava kaikenpuolista valistustyötä.
Ennen kapinaa pantiin yleensä pääpaino suulliseen valistustyöhön luento ja opastuskurssien muodossa. Luentoja pidettiin etupäässä sosialismia koskevista aineista, joista mainittakoon sosialismin teoria ja historia, materialistinen historiankäsitys, tuotantovälineiden kehitys, sosialistinen kunnallispolitiikka, osuustoiminnallinen ja ammatillinen liike, työväenlainsäädäntö j. n. e. Mutta myös sellaisista aineista pidettiin luentoja, jotka eivät ole lainkaan tai ovat vain etäisemmässä yhteydessä sosialismin kanssa, kuten torpparikysymys, verotuskysymys, elintarvekysymys, kehitysoppi, kasvatusoppi, kirjanpito, virkailijaopastus j. n. e.
Tällaista luentotoimintaa on tietysti yritettävä kaikella tarmolla jatkaa. Sanomme »yritettävä», sillä juuri luentotoiminnan jälleen elvyttäminen ja kehittäminen entiseen tasoonsa näyttää ainakin nykyhetkellä tuottavan suuria vaikeuksia, kun kapinanjälkeinen puhdistustyö ja kaikki muut seuraukset ovat vähentäneet etupäässä juuri tällaisiin toimiin käytettävissä olevia voimia.
Lähimmässä tulevaisuudessa ehkä esiintyvä puutteellisuus luentotoiminnan alalla voidaan kuitenkin hyvin korvata tehokkaammalla sivistyskeinolla nimittäin itseopiskelulla n.s. opintopiireissä. Sillä niin tärkeää kuin luento onkin harrastuksen herättäjänä, ei sillä kuitenkaan voi yleensä olla pysyväisempää merkitystä todellisten tietojen kartuttajana; luennoissa annetut tiedot haihtuvat suurimmalta osaltaan nopeasti kuulijain muistista. Ainoastaan itseopiskelu voi siinä suhteessa johtaa pysyväisiin ja arvokkaisiin tietoihin.
Mutta itseopiskelu on vaikeata, ainakin jos opiskelijan on toimitettava se yksinään. Tässä esiintyvät yllämainitut opintopiirit eli opintorenkaat auttajina. Se mikä on vaikea toimittaa yksin, käy moninverroin helpommin yhteistoiminnassa muitten kanssa. Yhteistoiminnallinen itseopiskelu opintopiireissä onkin osoittautunut mitä tehokkaimmaksi tietojen kartuttajaksi ja sitäpaitsi itseopiskelukyvyn kasvattajaksi, mikä on ehkä vielä tärkeämpi. Tästä on paljon kokemuksia sekä meillä että vielä enemmän muualla.
Opintopiiri on pieni yhdistys, jonka päätarkoituksena on jäsentensä tietojen kartuttaminen ja itseopiskelukyvyn kehittäminen. Sillä täytyy niinkuin muillakin yhdistyksillä olla toimikunta ja virallisia kokouksia käytännöllisten asiain hoitoa varten.[1*] Mutta sen päätehtävä on ehdottomasti itse opintotyö. Sitävarten on valittava n.s. opintojohtaja, joka tietysti kuuluu toimikuntaan ja jonka on pidettävä huolta opintotyön järjestelmänmukaisesta suorittamisesta. Opintojohtajan ei tarvitse olla muita oppineempi, mutta hänen on oltava täsmällinen ja uuttera seka mahdollisimman innostunut opiskelutyöhön. Jos hän sitäpaitsi on kirjallisesti sivistynyt ja ystävikäs, se tietysti on asialle eduksi.
Opintopiiri voi opintotyössään toimia eri tavalla, riippuen etupäässä siitä, kuinka tottuneita opiskeluun sen jäsenet ovat.
Yksinkertaisin toimintamuoto on se, että hankitaan kappale jotakin teosta ja luetaan siitä, joka kokouksessa esim. yksi luku, ja sen johdosta keskustellaan siksi kunnes asia on tullut kaikille selväksi. Edeltäpäin on määrättävä, kenenkä tulee lukea, ja hänen on harjoiteltava kotona, jotta lukeminen menee sujuvasti ja jotta hän itse jo edeltäpäin tuntee luettavan osan sisällön ja tarvittaessa voi selittää muille. Tätä opiskelumuotoa voi etupäässä suositella aloitteleville. Sillä on sitäpaitsi se hyöty, ettei tarvitse ostaa useampia kirjoja, mikä ainakin näinä aikoina tulisi kalliiksi. Parempi on tietystikin, jos useammat jäsenet voivat hankkia itselleen tuon kirjan.
Toinen opintomuoto on seuraava, joka parhaiten soveltuu kaunokirjallisuuden tutkimista varten. Opintopiiri tai joku sen alaryhmistä[2*] päättää ruveta tutkimaan esim. Jack Londonia, Konrad Lehtimäkeä tai jotakin muuta kirjailijaa. Se hankkii itselleen kaikki tämän kirjailijan teokset ja lisäksi jonkun kysymyksessä olevan kirjailijan elämäkertaa käsittelevän teoksen. Kirjat jaetaan jäsenten kesken ja jollei ole saatu niin monta teosta, että jokainen saisi yhden, ostettakoon suuremmista teoksista useampia kappaleita. Kirjat vaihdetaan edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä esim. joka toinen viikko. Jokaisen jäsenen velvollisuus on tehdä alustus siitä kirjasta, joka ensiksi joutui hänen osalleen. Suuremmat teokset voidaan jakaa osiin. Alustajan on selostettava kirjan sisältö ja arvosteltava sen kieltä y. m. Alustuksen johdosta on ryhdyttävä keskusteluun. Seuraavassa kokouksessa käsitellään joku toinen teos tai seuraava osa edellisestä. Jonkun ajan kuluttua, kun useat ovat lukeneet ensimmäisen teoksen, on se otettava uudelleen käsiteltäväksi. Silloin tulee mielipiteenvaihto varmasti vilkkaammaksi ja opintotulos arvokkaammaksi.
Kolmas muoto koskee jonkun erityisen aineen tutkimista. Opintopiiri tai ryhmä päättää tutustua esim. sosialismin historiaan, sen menettelytapoihin, ammatilliseen liikkeeseen, kehitysoppiin tai johonkin muuhun aineeseen. Niinkuin edellisessä on silloin tilattava mahdollisimman paljon tätä alaa koskevia eri tekijäin kirjoittamia teoksia, jotka sitäpaitsi jos mahdollista ovat valittavat siten, että ne valaisevat asiata eri puolilta. Itse opintotyö voi tapahtua niinkuin edellisessäkin opintopiirin muodossa. Tässä kuitenkin on esiintynyt pari uutta muotoa, joita viime aikoina on ruvettu käyttämään.
Tanskalaiset harrastavat etupäässä sitä tapaa, että joku kirja määrätään pohjakirjaksi, jonka jokaisen jäsenen täytyy omistaa. Sitäpaitsi on piirin hankittava mahdollisimman paljon muuta samaa alaa koskevaa kirjallisuutta, josta seuraavan kokouksen alustajalla pitää olla oikeus valita, minkä hän katsoo tarvitsevansa alustukseensa. Loput kirjoista jaetaan muiden jäsenten kesken.
Brunsvikin kansanopistossa Etelä-Taalainmaassa on viime vuonna toiminut kansantaloustiedettä opiskeleva opintopiiri, jossa joka opintokokoukseen on valittu ei ainoastaan alustaja vaan myöskin vastaväittäjä ja sihteeri. Peruskirjaa ostettiin kaksi kappaletta, muita vain yksi. Alustaja ja vastaväittäjä saivat kumpikin kappaleensa peruskirjaa. Kun ensin alustaja ja sitten vastaväittäjä saivat valita muusta kirjallisuudesta, jaettiin jäljelle jäänyt osa muitten jäsenten kesken. Alustajan täytyi edeltäpäin ilmoittaa vastaväittäjälle näkökohdistaan. Keskustelukokouksissa pidettiin lyhyt keskustelupöytäkirja.
Suomen Sos.-dem. Nuorisoliiton opintopiireissä on käytännössä se tapa, että saman henkilön on esiinnyttävä kolmessa kokouksessa peräkkäin: ensimmäisessä sihteerinä, toisessa puheenjohtajana ja kolmannessa alustajana.
Ainakin Ruotsissa on opintopiirien toiminta läheisessä yhteydessä kirjastotoiminnan kanssa. Säännöissä on useimmiten määräys, että opintopiirin omistamat kirjat työkauden loputtua ovat luovutettavat pääyhdistyksen kirjastoon. Itsenäisissä opintopiireissä on niistä muodostettava piirin oma kirjasto.
Kuten lukija huomaa, esiintyy opintopiirien työ sangen vaihtelevissa muodoissa. Se onkin tärkeätä. Tästä sanoo Oscar Olsson, Goodtemplar veljeskunnan »veljeskuntaopintojohtaja»: »Monipuolisen ja vaihtelevan tulee opintopiirin sisällön olla ja vaihtelevia sen muotojen. Neuvoihin, ohjeisiin, opintosuunnitelmiin nähden on käytännössä aina nostettava kysymys: sopiiko tuo meille? — — — Ei mikään patenterattu järjestelmä, ei mikään käyttöohje maailmassa ole tärkeämpi kuin jäsenten oma vapaasti luova halu. Kaavamaisuus on sivistystyön kuolema.»
Hj. Eklund.
joka pidettiin Helsingissä viime joulukuun 8–16 päivinä, muodostui, kuten otaksuttavissa olikin, puolueessa vallitsevien eri suuntien yhteentörmäykseksi. Sen vuoden aikana, joka edellisestä, ylimääräisestä puoluekokouksesta oli kulunut, olivat nämä eri suunnat ehtineet kehittyä, joten suurella mielenkiinnolla odotettiin, minkälainen tämä kokous tulisi kokoonpanoltaan olemaan.
Nyt osoittautui, että kommunistisella kannalla olevat ehdokkaat eivät kovin paljon oileet saavuttaneet työväen kannatusta puoluekokousedustajain vaaleissa. Heidän lukumääränsä voidaan arvioida noin 25:ksi, jonka lisäksi heidän johdollaan useimmissa kysymyksissä uskollisesti esiintyi yhtä suuri määrä muita edustajia.
Tämä vasemmisto piti alusta alkaen ahkerasti ryhmäkokouksia ja taisteli ylipäänsä kiitettävällä innolla. Saavuttaakseen vaikutusvaltaa myöskin sosialidemokraattisessa vasemmistossa koettivat äärimmäiset vasemmistoainekset jossakin määrin välttää tunnustamasta varsinaisesti kommunistisia aatteita; sen sijaan suunnattiin puoluejohtoa vastaan useita raivoisia hyökkäyksiä sen muka porvaristoa lähentelevän politiikan johdosta, mntta jäivät nämä hyökkäykset kuitenkin asiallisen sisältönsä laihuuden takia vaille tarkoitettua vaikutusta kuulijoihin.
Äärimmäisen vasemmiston pyrkimykset sosialidemokraattisten vasemmistoainesten johtonsa alle asettamiseksi epäonnistuivat suurin piirtein, mihin tehokkaasti myötävaikutti sen erittäin kömpelö esiintyminen keskusteluissa. Useat edustajat eivät varmaankaan olleet etukäteen syvemmin perehtyneet puoluekokouksessa esilletulevaan suuntakysymykseen, mutta sen mukaan kuin asiat nyt keskustelujen kuluessa heille selvenivät, kävi toiselta puolen puhtaasti sosialidemokraattisten ainesten toiselta puolen kommunistien johdolla esiintyvän vasemmiston välinen raja yhä jyrkemmäksi. Rinnakkain tämän ilmiön kanssa kehittyi toinen: sosialidemokraattisten ainesten yhä lujempi yhteenliittyminen selvästi sosialidemokraattisen luokkataistelun pohjalla.
Puoluekokouksen menettelytapapäätös rakennettiin pääasiassa 1911 vuoden puoluekokouksen päätösten pohjalle, mikä merkitsee, että vastainen menettelytapamme on jatkava puolueemme parhaita traditsioneja. Kuten tiedetään, 1911 vuoden päätökset vetivät selvät rajaviivat oikeistososialismia vastaan, samalla kun ne myös tuomitsivat, taantumusta edistävinä, epävarmoihin toiveisiin perustuvat muka »jyrkemmät» menettelytavat. Nämä samat ponnet kelpasivat siis mainiosti nykyisessäkin tilanteessa, ja tarvittiin vain muutamia konkretisoivia viittauksia perusteluissa, jotta niiden soveltuvaisuus nykyoloihin kävisi selväksi. Se seikka, että nämä ponnet herättivät tyytymättömyyttä niin äärimmäisessä vasemmistossa kuin äärimmäisessä oikeistossakin, on kuvaavaa koko sille suunnalle, johon puoluekokouksen tärkeimmät päätökset kävivät.
Saman hengen ilmaus oli myöskin kansainvälistä järjestäytymistä koskeva kokouksen päätös. Samalla kun kokous valtavalla enemmistöllä hylkäsi ehdotuksen kommunistisella pohjalla toimivaan kolmanteen Internationaleen yhtymisestä, ei se myöskään suostunut kaikissa tapauksissa jäämään toiseen Internationaleen. Kysymyksen lopullinen ratkaisu jätettiin riippumaan siitä, minkälaiseksi toisen Internationalen toiminta sen uudestisyntymisen jälkeen on muodostuva ja tyydyttääkö se luokkatietoista työväkeä. Ellei, niin erotaan siitä ja yhdytään uuteen Internationaleen, jos semmoinen perustetaan pohjalle, jonka puolue voi hyväksyä.
Puolueen käytännöllinen toimintaohjelma on kuten tunnettua jo monta vuotta ollut tarkastuksen tarpeessa. Maatalousohjelmamme on yhä edelleen siinä surkeassa tilassa, johon sen 1911 vuoden puoluekokous jätti, mutta lisäksi ovat uudet tärkeät kysymykset astuneet suorastaan päiväjärjestykseen, ennen kaikkea sosialisoimiskysymys. Nämä seikat aiheuttivat nyt päätöksen komitean asettamisesta, jonka pitää ensi puoluekokoukseen mennessä tarkastaa puolueohjelmaamme juuria myöten. Puolue-elimistöä pyrittiin, uusia sääntöjä sille hyväksymällä, kehittämään ajanmukaisella tavalla, ja kunnallisen elämän äskettäin avauduttua työväelle hyväksyttiin tällä alalla tapahtuvaa puoluetoimintaa varten tarpeelliset menettelytapaohjeet.
Suurin piirtein — jollei oteta lukuun Ahvenanmaata koskevaa päätöstä, joka vasemmiston äänestyslakon takia tuli semmoiseksi, ettei se käsittääkseni tyydytä puolueen enemmistöä — voitanee pitää puoluekokouksen päätöksiä oikeaan osuneina, varsinkin siinä suhteessa, että ne vaikuttavat kokoavasti ja vaikeuttavat hajoitusyritysten menestystä. Näin ollen voinemme sanoa äskeisen puoluekokouksen lisänneen Suomen työväen luokkavoimaa. K. W.
Sosialidemokraattisen puolueen toiminta on kansalaissodan raskaiden tappioiden jälkeen edistynyt ihailtavalla reippaudella. Valkoisen terrorin pahimmillaan riehuessa uskoi porvaristo vuosikymmeniksi, kenties sukupolvien ajaksi kukistaneensa sosialidemokraattisen työväenliikkeen, ja synkimpinä aikoina pyrki epätoivo jo työväen mielet valtaamaan. Toivottomuus nyt kumminkin jo on työväestä kadonnut ja luottamus sosialidemokratian tulevaisuuteen kasvanut entistä varmemmaksi. Porvariston vapaussodan voiton hedelmät, mikäli sillä tarkoitettiin työväenliikkeen tukahduttamista, ovat kadonneet. Sosialidemokratia on maassamme nyt yhtä varmalla pohjalla, kuin se koskaan on voinut olla. Puolueen jäsenlukukin on nyt jo lähes yhtä suuri, kuin mitä se oli normaaliaikoina, ennen maailmansotaa. Jäsenluku oli viime lokakuun loppuun puoluetoimikunnalle tilitettyjen verojen mukaan yli 45,000. Seuraavassa selviää puolueen nykyinen jäsenluku vaalipiirittäin sekä v. 1916 lopulla oleva jäsenmäärä:
| Uudenmaan l. | 7,606 | 15,654 |
| Turun l. etel. | 2,304 | 5,762 |
| Turun l. pohj. | 2,684 | 4,875 |
| Hämeen l. etel. | 3,414 | 5,767 |
| Hämeen l. pohj. | 6,222 | 5,667 |
| Viipurin l. länt. | 2,487 | 8,377 |
| Viipurin l. it. | 1,979 | 4,962 |
| Mikkelin l. | 3,041 | 2,366 |
| Kuopion l. länt. | 4,265 | 4,741 |
| Kuopion l. it. | 1,400 | 1,645 |
| Vaasan l. it. | 3,259 | 4,566 |
| Vaasan l. etel. | 888 | 1,379 |
| Vaasan l. pohj. | 1,864 | 1,694 |
| Oulun l. etel. | 2,376 | 3,128 |
| Oulun l. pohj. | 1,282 | 2,148 |
| Yhteensä | 45,071 | 72,671 |
Edelleen on puolueen jäsenluku lisääntynyt, niin että se nykyisin on ainakin viisikymmentätuhatta.
Vertaamalla puolueen jäsenlukua aikaisempaan, on huomattava, että se nousten v. 1904–06 16:sta tuhannesta 85:teen tuhanteen, aleni taas 48:aan tuhanteen, missä se oli v. 1911. Vasta 1916, siis vallankumousvuoden edellisenä vuotena se kohosi 72,000. Vallankumoustapausten aikana v. 1917 kohosi jäsenluku kyllä yli kaksinkertaiseksi, mutta sitä ei voida pitää puolueen todellista voimaa osoittavana. Hetken innostuksesta mukaan liittyneet eivät suinkaan olleet sosialidemokraattisesti kouluuntuneita, eikä heidän mukana oloon eikä toiminnan laatuunkaan voinut täysin luottaa.
Puolueen nykyistä jäsenlukua tarkastaissa herättää huomiota, että jäsenluku on Mikkelin, Vaasan läänin pohjoisessa ja Hämeen läänin pohjoisessa vaalipiirissä suurempi kuin 1916. Kuopion läänin itäisessä vaalipiirissä, tuolla Pohjois-Karjalan köyhimmillä perukoilla, oli viime vaaleissa myöskin sosialidemokratian äänestäjämäärä suurempi kuin edellisissä vaaleissa.
Vaalien tuloksista viime keväänä esitettiin eräissä porvarilehdissä sellaisia johtopäätöksiä, että Etelä-Suomen teollisuuskeskuksissa väheni sosialidemokratian kannattajain lukumäärä, ja pidettiin sitä ilahduttavana merkkinä. Se oli kumminkin kaikkein typerimpiä johtopäätöksiä ja varsin laiha lohdutus porvaristolle »vapausssodan» voitoista.
Mikäli Etelä-Suomessa tapahtui sosialidemokratian äänestäjäin ja jäsenluvun vähenemistä, niin on se kokonaan tapahtunut työläisten murhien ja äänioikeuden riiston takia. Sellaisesta vähennyksestä ei tosiaankaan kannata vastustajain iloita. Etelä-Suomessa, varsinkin teollisuuskeskuksissa, valtaa sosialidemokratia varmaan lyhyen ajan kuluttua entisen asemansa niin äänestäjäin lukuisuuteen kuin puolueen jäsenlukuunkin nähden.
Paitsi entisten puoluejärjestöjen toiminnan nopeaa elpymistä, on puoluetoiminnassamme tehty huomattavia uusiakin aloitteita kansaalissodan jälkeen. Työväen valistustyön edistämiseksi on saatu kauan kaivattu keskusjärjestö, »Työväen Sivistysliitto». Sen avulla varmaan työväen tärkein toimiala, valistustyö, tulee saamaan entistä täydellisemmän muodon ja suuremman työtehon. Ruumiillisen kulttuurin edistämiseksi on myöskin saatu oma järjestö, »Työväen Urheiluliitto». Nuorisoliitto on entisessä kunnossaan, sen jäsenluku on 16,000, siis huomattavasti suurempi liiton normaaliaikaista jäsenmäärää. Yhteiskunnallisella toimialalla on työväenliikkeelle avautunut entistä suuremmat toimintamahdollisuudet. Kansanvaltaistetut kunnallislait antavat suuria mahdollisuuksia menestykselliseen toimintaan paikallisissa oloissa. Se on omansa elvyttämään myös työväen järjestötoimintaa. Samoin on parlamenttaarisen toiminnan edellytykset entisestään varmentuneet, onhan nyt toki itsevaltius poistettu. Edellytykset työväen poliittiselle toiminnalle ovat siis nykyisin varsin lupaavat.
Kommunistiset pyrkimykset, jotka väheksyvät nykyistä työväenliikkeen valtavaa nousua tai pitävät sitä toisarvoisena, tulevat pian hetkellisinä epätoivonpurkauksina katoamaan. Työväenliike nousee hetkellisten tappioiden jälkeen kirkastuneena ja karaistuneena entistä mahtavampaan ja vaikuttavampaan asemaan, kulkien voitosta voittoon köyhälistön lopullista vapauttamista kohti. M. Ampuja.
Tammikuun loppupuoliskolla sattui maailmanpolitiikassa kaksi huomattavaa ja kauaskantoista käännettä: Clemenceaun kukistuminen Ranskassa, jota tapahtumaa välittömästi seurasi uuden, radikaalisemman hallitussuunnan valtaanpääsy, ja Venäjän saarron tosiasiallinen poistaminen sen liittolaisten korkeimman neuvoston päätöksen perusteella, jonka mukaan liittolais- ja puolueettomille maille taataan oikeus säännölliseen kauppavaihtoon Venäjän osuustoiminnallisten järjestöjen kanssa.
Clemenceaun kukistuminen oli tapaus, joka muissa maissa monessa suhteessa teki yllättävän vaikutuksen, mutta joka itse Ranskan odottamattomista käänteistä rikkaassa valtioelämässä ei tuntune niinkään luonnottomalta. Olihan Clemenceau saksalaisten armeijain uhatessa jo Ranskan tasavallan sydäntä rautaisin käsin koonnut yhteen »kansalliset voimat» ja todella sitkeydellään ja järkähtämättömyydellään pelastanut demokraattisen tasavalta-synnyinmaansa autokraattisen Saksan kuolemansyleilystä. Hänen ansioitansa tässä suhteessa ei käy kieltäminen, vaikkapa myönnettäisiinkin, että ranskalaisten porvarilehtien Clemenceau-ylistelyissä useimmiten tapaa mautonta ja liioiteltua yksilöihailua, olisi siis luullut, että Clemenceau, tuo Ranskan sota-ajan rautainen diktaattori, olisi suurtyönsä kunniapalkintona saanut istua seitsemäksi vuodeksi eteenpäin — jos hänellä elinaikaa olisi riittänyt — presidentintuolille Elysée-palatsiin. Mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Ranskan porvarillinen demokratia ei näet yksilöihailussaankaan ole aivan sokea. Se tunsi Clemenceaun itsepäisen ja kulmikkaan luonteen, se havaitsi hänen Venäjän politiikkansa lyhytnäköisyyden ja sosialisti vihansa typeryyden, se pelkäsi tämän kaiken synnyttävän Ranskan tulevassa valtioelämässä vaarallisia konflikteja, jolloinka presidentti luonteensa mukaisesti saattaisi ryhtyä käyttämään presidentin valtaansa liian omavaltaisesti vastoin vanhoja, vakaantuneita perintätapoja. Kun Clemenceaun vastaehdokkaaksi muutamia päiviä ennen presidentinvaaleja asetettiin entinen edustajakamarin puhemies Deschanel, hieno maailmanmies ja kouliintunut politikko, mutta luonteenlaadultaan vähemmän vaarallinen kuin Clemenceau, niin eipä ihme, että valitsijamiehistö jo koeäänestyksessä ailahti hänen puolelleen. Mainittakoon vielä, että loppuäänestyksessä sosialistien äärimmäinen vasemmistokin antoi äänensä Deschanelille syrjäyttääkseen vihatun Clemenceaun. Presidentinvaalissa kärsitty musertava tappio merkitsee epäilemättä sitä, että »tiikeri» on pakotettu vetäytymään luolaansa — vanhuuden lepoon ja kuolemaan.
Saako Clemenceaun kukistuminen Ranskan ulkopolitiikassa aikaan täydellisen uudestiorientoimisen, on vielä tätänykyä vaikea mennä sanomaan. Siihen suuntaan ainakin viittaa entisen sosialistin ja nykyisen kansallisen kokoomuksen johtomiehen Millerandin muodostaman hallituksen kokoonpano. Se on nimittäin muodostettu Clemenceauta vastustavista aineksista, jotka nojautuvat etupäässä kansallisen kokoomuksen vasemmistosiipeen ja radikaaleihin. Viime tiedoista päättäen on tämän hallituksen asema kuitenkin heikko. Sen edustajakamarin vallitessa, joka luotiin syksyllä toimitetuissa voitonhumalavaaleissa ja Clemenceaun vaalilakiin nojaten, ei mikään todellinen vasemmistohallitus voi pystyssä pysyä. Viime tietojen mukaan vaativatkin radikaalit jo Millerandin hallitusta hajoittamaan nykyisen taantumuksellisen edustajakamarin.
Clemenceaun kukistumisen yhtenä pääsyynä oli epäilemättä hänen Venäjän politiikkansa haaksirikkoutuminen. Kuten tiedetään oli sen pääpyrkimyksenä kukistaa Neuvosto-Venäjä sekä aseellisen sekaantumispolitiikan että taloudellisen saartosodan avulla ja luoda tilalle »suuri yhtenäinen Venäjä», joka tulevaisuudessa Ranskan politiikan johtamana saattaisi vihatun Saksan vasaran ja alasimen väliin. Kahden vuoden aikana ovatkin nämä Clemenceaun periaatteet suurin piirtein katsoen johtaneet liittolaisten Venäjän politiikkaa. Mutta tämä politiikka on ollut kaikkea muuta kuin johdonmukaista ja selvää. Se on ollut sinne tänne haparoimista johtuen osaksi siitä voimakkaasta painostuksesta, jota länsi valtojen työväenluokat — eritoten Englannin — ovat hallituksiansa kohtaan Venäjän kysymyksessä harjoittaneet, osaksi siitä ilmeisestä etujen ristiriidasta, joka erottaa Englannin Venäjän politiikan Ranskan politiikasta. Englannilla ei ole niinkään paljon hyötyä suuresta, jakamattomasta Venäjän valtakunnasta; se hyötyy pikemminkin enemmän niistä pikkuvaltioista, joita Suur-Venäjän raunioille on syntynyt ja jotka se mielellään alistaisi oman valtiollisen ja taloudellisen holhousvaltansa piiriin. Englannin hallitus — eritoten pääministeri Lloyd George — silmäilee muutenkin Venäjän oloja enemmän kaupallisten kuin valtiollisten silmälasien lävitse. Kun Venäjän kysymys huolimatta Clemenceaun kaksivuotisesta sekä hyökkäävästä että puolustautuvasta piikkiaitapolitiikasta on mutkistumistaan mutkistunut, vieläpä kehittynyt aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin on tarkoitettu, ei Lloyd George ole katsonut enää tarpeelliseksi kulkea samaa tietä — erittäinkin, kun se lisää suunnattomasti jo ennestäänkin suuria sotakuluja. Korkeimman neuvoston tunnettu Venäjän saarron poistamispäätös onkin katsottava etupäässä Englannin hallituksen painostukesta syntyneeksi. Tässä kohdin kuitenkin muistettakoon, että eräät Englannin nykyisen hallituksen vaikutusvaltaiset jäsenet, kuten ulkoministeri Curzon ja sotaministeri Winston Churchill ovat Venäjän kysymyksessä edelleenkin entisellä leppymättömällä kannalla ja siis Lloyd Georgea vastaan. Vaikuttaako tämä seikka sen, että korkeimman neuvoston äskeinen päätös Venäjän saarron poistamiseksi, jota silmälläpitäen on jo eräissä maissa ryhdytty valmistaviin toimenpiteisiin, pysyy vain kuolleena kirjaimena, se nähtänee kyllä lähiviikkoina. N. L.
Kahdeksanvuotisen väliajan jälkeen pidettiin viime tammikuun lopussa taasen yleisskandinaavilainen työväenkongressi, tällä kertaa Köpenhaminassa. Läsnä oli Tanskasta 209 edustajaa, Ruotsista 109, Norjasta 73 ja Suomesta 3, edustaen nämä yhteensä yli 90,000 järjestynyttä työläistä.
Tärkeimpänä kysymyksenä kongressin päiväjärjestyksessä — ja samalla sellaisena, jonka käsittely antoi hedelmällisimmän tuloksen — oli köyhälistön suurin kysymys nykyaikana; sosialisoiminen. Kongressin tässä asiassa hyväksymä päätöslauselma, jossa kehoitettiin työväenluokkaa voimakkaasti järjestäytymään valloittaakseen valtiovallan ja tehdäkseen tuotantovälikappaleet koko kansan omaisuudeksi, onkin porvarilliselta taholta leimattu Skandinaavian työväen sodanjuiiseokseksi porvarillista yhteiskuntaa vastaan.
Mutta samalla kuin kongressi kehoitti työväkeä tämmöiseen sanan syvimmässä merkityksessä vallankumoukselliseen toimintaan, painosti se, että mikäli mahdollista »siirtymisen kapitalismista sosialismiin pitää tapahtua väkivaltaisia keinoja käyttämättä», koska väkivaltainen vallankumous aina aiheuttaa tuotannollisen elämän väliaikaista keskeytymistä, josta työväki kaikkein enimmän joutuu kärsimään. Edustaen työväenluokkia, jotka ovat oppineet hyvältä menestyksellä käyttämään hyväkseen valtiollista demokratiaa luokkaetujensa edistämiseksi, kongressi ei voinut suosittaa väkivaltaisia keinoja ensi tilassa käytettäviksi, joskin se myönsi niiden olevan tai olleen eräissä muissa maissa välttämättömiä kehityksen kulun perkaamiseksi.
Päinvastaisten mielipiteiden edustajia ei kongressissa sanottavasti ollut. Olivathan Skandinaavian maiden työläisten vähemmistöryhmät vähän aikaisemmin pitäneet oman skandinaavilaisen kongressinsa Tukholmassa ja Norjan sos.-dem. työväenpuolue oli kolmanteen Internationaleen yhtyneenä kieltäytynyt ottamasta osaa Kööpenhaminan kongressiin. Ne erimielisyydet, jotka nykyään jakavat työväen eri leireihin, vallitsevat siis myöskin Skandinaavian työläisten keskuudessa, joskin ne toivottavasti ovat ohimeneviä. Sen sijaan, että Köpenhaminan kongressi olisi ottanut huomioon tämän seikan vastaista skandinaavisista yhteistoimintaa suunnitellessaan, sulki se niiltä silmänsä ja määräsi tämän yhteistoiminnan tapahtuvaksi aivan samoissa puitteissa kuin tähän saakka. Todennäköiseltä kuitenkin tuntuu, että Norjan Ammattijärjestö, jonka miltei kauttaaltaan muodostavat samat henkilöt kuin Norjan työväenpuolueenkin, on seuraava tämän esimerkkiä, joka taas merkitsisi, että vastaiset skandinaavilaiset kongressit oleellisesti menettäisivät merkityksensä. Eri maiden ammattiliittojen välillä tulee tietenkin joka tapauksessa yhteistyö jatkumaan. —
Huomiota ansaitsevat lisäksi muutamat päätöslauselmat, joissa kongressi lausui julki Skandinaavian maiden työväen epäilemättä yksimielisen kannan. Se tervehti ilolla Venäjää vastaan kohdistetun saarron lopettamista sekä toivoi, että pikainen rauha antaisi Venäjän kansalle mahdollisuuden vapaasti kehittyä. Katsoen siihen, että Suomen amnestiakysymyksen pelättiin joutuneen umpikujaan korkeimman oikeuden antaman hylkäävän lausunnon johdosta, kongressi lausui Suomen työväelle parhaat toivomuksensa pikaisen amnestian aikaansaamiseksi. Unkarissa vallitsevaa valkoista terroria samoin kuin Ukrainassa tapahtuneita juutalaisvainoja vastaan pani kongressi vastalauseensa sekä lausui toivovansa Ruotsin työväen pystyvän torjumaan oikeiston taholta 8-tuntisen työpäivälain kumoamiseksi äskettäin tehdyn yrityksen. Näin muodostui tämäkin kongressi, niinkuin jokainen työväen kansainvälinen kokous, kansainvälisen porvariluokan pahaksi omaksitunnoksi. K. W.
[1*] Mallisääntöjä sekä jonkun yhdistyksen keskuudessa että itsenäisesti toimivia opintopiirejä varten saadaan Työväen Sivistysliitolta; osoite Sirkuskatu 3, Helsinki.
[2*] Jos piirin jäsenluku kasvaa yli 20, on menestyksellisempää jakaa se eri opintoryhmiin, joilla on yhteinen toimikunta ja yhteiset viralliset kokoukset käytännöllisiä asioita varten, mutta jotka kaikki toimivat itsenäisesti opintotyössään kukin oman opintojohtajansa johdolla.
[1] Ks. Karl Marx, »Gothan ohjelman arvostelua», osio IV. MIA huom.
[2] Ks. Vladimir Lenin, »Valtio ja vallankumous». MIA huom.
[3] Ks. Karl Kautsky, »Köyhälistön diktaturi». MIA huom.
[4] Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa», luku III. MIA huom.
[5] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti», luku II. MIA huom.
[6] Ks. Friedrich Engels, Vuoden 1891 sosiaalidemokraattisen ohjelmanluonnoksen arvostelua. MIA huom.