Julkaistu: »Die Diktatur des Proletariats». Brand, Wien 1918.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Köyhälistön diktaturi». Kustannus O. Y. Kansanvalta. Työväen kirjapaino, Helsinki 1919.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Nykyinen Venäjän vallankumous on ensi kertaa maailmanhistoriassa tehnyt sosialistisen puolueen suuren valtakunnan valtiaaksi. Melkoisesti suurimerkityksellisempi tapahtuma — kuin se, kun proletariaatti otti Parisin kaupungin yliherruuden maaliskuussa v. 1871. Kuitenkin oli Parisin kommuni eräässä tärkeässä kohdassa neuvostotasavallan yläpuolella. Se oli koko proletariaatin yhteishanke. Kaikki sosialistiset suunnat ottivat siihen osaa, mikään niistä ei eristäytynyt eikä myöskään tullut eroitetuksi siitä.
Sitä vastoin on se sosialistinen puolue, joka nykyisin hallitsee Venäjällä, noussut valtaan taistellen muita sosialistisia puolueita vastaan. Se pitää valtaansa sulkien toiset sosialistiset puolueet pois hallituselimistä.
Molempien sosialististen suuntien vastakohta ei perustu vähäisiin personallisiin kahnauksiin, se on vastakohta kahden periaatteessa erilaisen menettelytavan: demokraattisen ja diktatorisen välillä. Kumpainenkin suunta tahtoo samaa: toteuttamalla sosialismin vapauttaa proletariaatin ja samalla ihmiskunnan. Mutta tietä, jota toiset kulkevat, pitävät toiset harhatienä, joka vie turmioon.
Niin jättiläismäistä tapausta kuin Venäjän proletariaatin kamppailu on mahdoton jäädä välinpitämättömänä syrjästä katsomaan. Jokainen meistä tuntee olevansa pakotettu määräämään kantansa, asettumaan kiihkeästi joko puolelle tai vastaan. Sitäkin suuremmalta syyllä, koska nuo problemit, joita venäläiset toverimme yrittävät tänään ratkaista, saattavat huomenna olla myöskin Länsi-Europalle käytännöllisestä merkityksestä, niin, koska ne jo nyt vaikuttavat ratkaisevalla tavalla meidän propagandaamme ja menettelytapaamme.
Puoluevelvollisuutemme on kuitenkin, ettemme venäläisten veljesriitaan nähden asetu puolelle taikka toiselle ennen kuin olemme perinpohjin tutkineet molempien todistuskappaleet.
Siitä tahtovat meitä monet toverit estää. He julistavat, että meidän velvollisuutemme on umpimähkään yhtyä kannattamaan sitä venäläistä sosialismia edustavaa suuntaa, joka on nykyään peräsimessä. Kaikkinainen muu suhtautuminen on muka vaarallista vallankumoukselle ja itse sosialismille. Mutta sellainen menettely ei ole mitään muuta kuin pitää jo todistettuna asia, jota vasta parhaillaan tutkitaan: että tuo yksi suunta on muka valinnut oikean tien ja että meidän tulisi sitä rohkaista tuota tietä jatkamaan.
Vaatiessamme mitä suurinta kannanilmaisuvapautta asetumme me jo tosin demokratian pohjalle. Diktaturi ei siedä vastustavan mielipiteen esiintuomista, vaan pyrkii sen väkivaltaisesti tukahduttamaan. Siten ovat demokratian ja diktaturin menettelytavat sovittamattomasti vastakkaiset jo ennen kuin keskustelu on alkanutkaan. Edellinen vaatii sitä, jälkimäinen sen kieltää.
Meidän puolueessamme ei toistaiseksi toki vielä vallitse diktaturi: meillä keskustellaan vielä vapaasti. Emmekä me pidä vain oikeutenamme, vaan velvollisuutenammekin, lausua vapaasti mielipiteemme, koska asianmukainen, tuloksellinen raikaisu on mahdollinen vasta sitten kuin on kuultu kaikki todistelut. Yhden miehen todistus ei ole mikään todistus. On sävyisästi kuultava molempia riitapuolia.
Käykäämme niin muodoin seuraavassa tarkastelemaan mitä demokratia merkitsee proletariaatille, mitä me ymmärrämme proletariaatin diktaturilla ja mitä edellytyksiä diktaturi hallitusmuotona luo proletariaatin vapaustaistelulle.
Demokratian ja sosialismin, siis tuotantovälineiden ja tuotannon yhteiskunnallistuttamisen väiistä eroa määritellään joskus siten, että sosialismia sanotaan meidän päämääräksemme, liikkeemme tarkoitusperäksi, demokratiaa vain keinoksi tämän tarkoituksen saavuttamiseksi, joka keino saattaa muka olosuhteiden mukaan käydä kelvottomaksi, jopa haitalliseksikin.
Tarkoin määritellen ei meidän lopullinen päämäärämme ole kuitenkaan sosialismi, vaan »kaikkinaisen riiston ja sorron poistaminen, kohdistuneepa se sitten jotakuta luokkaa, puoluetta, sukupuolta tai rotua vastaan». (Erfurtin ohjelma.)
Me pyrimme saavuttamaan tämän päämäärän tukemalla proletariaatin luokkataistelua, koska proletariaatti, ollen alin luokka, ei voi itseänsä vapauttaa, ilman että poistetaan riiston ja sorron kaikki syyt, ja koska teollisuusproletariaatti on riistettyjen ja sorrettujen riveissä se, jonka voima, taistelukykyisyys ja taisteluhalu yhäti kasvaa ja jonka lopullinen voitto on ehdoton. Sen tähden täytyy nyt jokaisen riiston ja sorron todellisen vastustajan olla mukana proletariaatin luokkataistelussa, mistä luokasta hyvänsä hän polveutuneekin.
Sosialistisen tuotantotavan asetamme me tämän taistelun päämääräksi sen takia, että se nykyisten teknillisten ja taloudellisten edellytysten vallitessa näyttää olevan ainoa keino, jotta voisimme saavuttaa päämäärämme. Jos meille todistettaisiin, että me erehdymme siinä, että proletariaatin ja yleensä ihmiskunnan vapauttaminen voitaisiin saavuttaa, kuten vielä Proudhon otaksui, yksistään tai tarkoituksenmukaisimmin tuotantovälineiden yksityisomistuksen pohjalla, niin silloin täytyisi meidän heittää sosialismi yli laidan, luopumatta silti hituistakaan päämäärästämme, niin, meidän tulisi se tehdä suorastaan tämän päämäärän nimessä.
Demokratia ja sosialismi eivät eroa siis siinä, että edellinen olisi keino ja jälkimäinen tarkoitusperä. Molemmat ovat ne keinoja saman päämäärän saavuttamiseksi.
Niiden välinen erotus on jossakin muualla. Sosialismia proletariaatin vapautuskeinona on mahdoton ajatellakaan ilman kansanvaltaa. Tosin on yhteiskunnallinen tuotanto tarpeen muullakin kuin demokraattisella pohjalla. Kehittymättömissä olosuhteissa saattaisi kommunistinen talous suorastaan olla despotismin, rajattoman itsevaltiuden pohjana. Sen totesi Engels jo v. 1876 vedoten kyläkommunismiin, sellaisena kuin se on säilynyt Venäjällä ja Intiassa meidän päiviimmme saakka. (Venäläisiä yhteiskuntapiirteitä, »Volksstaat», 1875.)
Alankomaiden siirtomaapolitiikka Jaavan saarella perustui jonkin aikaa ns. »viljelysjärjestelmän» vallitessa maataloustuotannon järjestämiseen kansaa riistävän hallituksen hyväksi maakommunismin pohjalle.
Mutta suuremmoisimman esimerkin yhteiskunnallisen työn epädemokraattisesta järjestämisestä on antanut 18:lla vuosisadalla Paraguayn jesuiittavaltio. Jesuiitat, jotka siellä olivat vallitsevana luokkana, järjestivät siellä diktatorisella vallalla alkuasukkaiden, intianien työn tosiasiallisesti ihailtavalla tavalla, käyttämättä väkivaltaa, vieläpä voittaen alamaistensa kiintymyksen.
Nykyaikaisille ihmisille olisi kuitenkin moinen patriarkaalinen hallitus sietämätön. Se käy päinsä vain silloin kuin hallitsijat ovat tiedoissa alamaisia paljon korkeammalla, eikä näiden ole lainkaan mahdollista kohota samalle tasolle. Vapautuksensa puolesta taisteleva kansankerros tai luokka ei voi sellaista holhousjärjestelmää asettaa päämääräkseen, sen täytyy se ehdottomasti hyljätä.
Me emme siis voi ajatella sosialismia ilman demokratiaa. Me emme tarkoita nykyaikaisella sosialismilta vain pelkkää tuotannon yhteiskunnallista järjestämistä, vaan myös yhteiskunnan demokraattista järjestämistä. Sosialismi on meidän mielestämme sen mukaisesti erottamattomasti yhdistetty demokratiaan. Ei mitään sosialismia ilman demokratiaa.
Lause ei ole kuitenkaan ilman muuta käännettävissä. Demokratia on kyllä mahdollinen ilman sosialismia. Aivan täydellinen demokratia on ajateltavissa ilman sosialismia, esim. pientalonpoikaisissa yhteiskunnissa, joissa vallitsee kaikkiin nähden talondellisten elinehtojen täydellinen yhdenvertaisuus tuotantovälineiden yksityisomistuksen pohjalla.
Joka tapauksessa voidaan sanoa, että demokratia on mahdollinen sekä ilman sosialismia että ennen sitä. Ja tätä ennen sosialismia toteutettua demokratiaa pitävät ilmeisesti mielessään ne, jotka luulevat, että demokratia suhtautuisi sosialismiin kuten keino päämäärään, samalla kuin he vielä useimmiten kiiruhtavat lisäämään, ettei demokratia oikeastaan ole muka mikään tarkoituksenmukainen keino. Tämä lisäys täytyy myös mitä jyrkimmin torjua. Jos se omaksuttaisiin yleisesti, tulisi se ohjaamaan liikkeemme mitä kohtalokkaimmille urille.
Miksi olisi demokratia muka sosialismin toteuttamiseen kelpaamaton keino?
Siihen vaaditaan poliittisen vallan valtaamista. Selitetään, että jos jossakin tähän saakka porvarillisesti hallitussa demokraattisessa maassa kävisi mahdolliseksi, että sosialidemokraatit pääsisivät enemmistöön eduskuntavaaleissa, käyttäisivät vallitsevat luokat kaikki tarjona olevat väkivaltakeinot estääkseen demokratian ylivallan. Siksi ei proletariaatti voi muka demokratian, vaan ainoastaan vallankumouksen kautta valloittaa poliittista valtaa.
Ei ole epäilystäkään, että missä demokraattisessa valtiossa proletariaatin valta lisääntyy, on otettava lukuun, että vallitsevat luokat yrittävät väkivaltakeinoin tehdä tyhjiksi nousevan luokan demokratian hyväkseen käytön. Mntta sillä ei kuitenkaan ole todistettu demokratian arvottomuus proletariaatille. Jos hallitsevat luokat edellä selitettyjen edellytysten vallitessa ryhtyvät väkivaltaan, niin tapahtuuhan se juuri sen takia, että ne pelkäävät demokratian seurauksia. Eivätkä heidän väkivallantekonsa tarkoittaisi mitään muuta kuin demokratian kukistamista.
Ei siis demokratian arvottomuus proletariaatille käy ilmi hallitsevien luokkien odotettavissa olevista demokratian kaatamisyrityksistä, vaan paljon enemmin, miten välttämätöntä on proletariaatin kynsin hampain viimeiseen asti puolustaa demokratiaa. Mutta jos proletariaatille uskotellaan, että demokratia on sittenkin arvoton koriste, niin se ei kykene kokoamaan riittävää voimaa demokratian puolustukseen. Kuitenkin pitää kaikkialla proletariaatin suuri joukko liian tiukasti kiinni demokraattisista oikeuksistaan, jotta voisi odottaa sen vastaanpanematta luopuvan demokratiasta. Päinvastoin on pikemminkin odotettavissa sen puolustavan oikeuksiaan sellaisella ponnella, että, jos vastapuoli yrittäisi väkivalloin tuhota kansanvaltaiset oikeudet, tuollaisen yrityksen tarmokas torjuminen johtaisi poliittiseen kumoukseen. Se on sitä luultavampaa, mitä suuremmassa arvossa proletariaatti pitää demokratiaa, mitä kiihkeämmin se siinä riippuu.
Mutta toiselta puolen ei myöskään saa luulla, että tässä kuvattu tapausten kulku olisi välttämätön kaikkialla. Niin vähän toivehikkaita emme toki saa olla. Mitä demokraattisempi on valtio, sitä enemmän riippuvat valtiomahdin voimakeinot, myös sotilaalliset, kansan yleisestä mietipiteestä (miliisi). Näitä voimakeinoja saatetaan, myöskin demokratian vallitessa, käyttää väkivaltaisesti pitämään kurissa protetariaatin liikkeitä, jos proletariaatti on vielä vähälukuinen, esim. maanviljelysvaltiossa, tai miilloin se on poliittisesti heikko syystä, että se on järjestymätön ja henkisesti epäitsenäinen. Mutta kun jonkun maan proletariaatti vahvistuu siihen määrin, että se tulee kyllin lukuisaksi ja voimakkaaksi valloittaakseen ennen saavuttamiensa vapauksien avulla poliittisen vallan, silloin käy »kapitalistiselle diktaturille» varsin vaikeaksi löytää riittävät voimakeinot väkivaltaisesti lakkauttaakseen demokratian.
Marx piti itse asiassa mahdollisena, jopa todennäköisenä, että Englannin kuten Amerikankin proletariaatti rauhallista tietä valloittaisi valtiollisen vallan. Internationalen v. 1872 Haagissa pitämän kongressin päätyttyä, piti Marx eräässä kansankokouksessa Amsterdamissa puheen, jossa hän lausui m.m.:
»Työväen täytyy jonakin päivänä saada käsiinsä valtiollinen valta järjestääkseen sen avulla työn uudella tavalla. Sen täytyy kumota vanha politiikka, joka pitää pystyssä vanhoja laitoksia, jollei se, kuten muinaiset kristityt, jotka sellaista väheksyivät ja halveksivat, aijo kieltää tämän maailman valtakuntaa.
»Mutta me emme ole väittäneet, että tähän päämäärään johtavat tiet olisivat kaikkialla samat.
»Me tiedämme, että on otettava huomioon eri paikkakuntien laitokset, tavat ja tottumukset, emmekä me kiellä, että on maita, kuten Amerikka, Englanti ja, jos paremmin tuntisin teidän olonne, lisäisin kenties Hollanti, joissa työläiset voivat päästä päämääräänsä rauhallista tietä. Näin ei kuitenkaan ole laita kaikissa maissa.»
Jää nähtäväiksi, onko Marxin käsitys toteutuva.
Eittämättä on mainittujen valtioiden omistavissa luokissa kerroksia, joiden taipumus väkivaltaisuuuksiin praletariaattia vastaan kasvaa. Mutta niiden rinnalla on myös toisia kerroksia, jotka katselevat karttuvalla kunnioituksella proletariaatin kasvavaa valtaa ja entistä enemmän toivovat myönnytyksien kautta sovinnon säilyvän. Siitä huolimatta, että sotatila jatkuessaan kaikkialla rajoittaa tuntuvasti kansanjoukkojen poliittista liikuntavapautta, on se kuitenkin tuonut Englannin proletariaatille merkitseviä vaalioikeuden laajennuksia. Nykyään ei vielä saata lainkaan päätellä, mikä vaikutus demokratialla tulee olemaan eri valtioissa proletariaatin poliittisen vallan valloittamisen muotoihin ja voiko se vaikuttaa, että vältetään taholta tai toiselta uhkaavat väkivaltaiset menettelytavat ja käytetään ainoastaan rauhallisia keinoja. Missään tapauksessa ei demokratian voimassa pysyminen silti ole merkityksetön. Demokraattisessa tasavallassa, jossa kansanvaltaiset oikeudet ovat juurittuneet vuosikymmenien, ehkä vuosisatojen kuluessa, oikeudet, jotka kansa vallankumouksilla valloitti ja pysytti voimassa tai laajensi, jolloin se kasvatti myöskin hallitsevat luokat kunnioittamaan kansanjoukkoja. Sellaisissa yhteiskunnissa tulevat sosialismiin siirtymisen muodot varmaan olemaan toiset kuin valtiossa, jossa rajaton sotilasdespotia käytti tähän saakka mitä ankarampia voimakeinoja kansaa vastaan ja on tottunut pitämään sitä sillä keinoin ohjaksissa.
Kuitenkaan ei demokratian merkitys meille ennen sosialismia olevana aikana rajoitu demokratian vaikutuksen proletariaatin hallituskauteen siirtymisen tapaan ja muotoihin. Tärkein on se meille tänä aikana sen vaikutuksen vuoksi, mikä sillä on proletariaatin kypsyyteen.
Sosialismi vaatii erikoisia historiallisia edellytyksiä, jotka tekevät sen mahdolliseksi ja välttämättömäksi. Se kai yleisesti tunnustettaneen. Kuitenkaan ei meikäläisten kesken olla lainkaan yksimielisiä siitä, mitkä ovat ne edellytykset joiden tulisi olla täytettyinä, jotta uudenaikainen sosialismi olisi mahdollinen toteuttaa, milloinka joku maa on kypsä sosialismille. Moinen erimielisyys niin tärkeässä kysymyksessä ei ole mieltäylentävää, joskin on jossakin määrin ilahduttavaa, että meidän on nyt välttämätöntä pohtia kysymystä. Sillä tämä välttämättömyys johtuu siitä, että useimmille meistä on sosialismi lakannut merkitsemästä jotakin, mitä he odottivat vasta vuosisatojen jälkeen, kuten meille vielä sodan alussa vakuutti niin moni Saksan enemmistösosialisti. Sosialismi on käytännöllisenä kysymyksenä joutunut nykyisyyden päiväjärjestykseen.
Mitkä ovat nyt sosialismin toteuttamisen ennakkoedellytykset?
Jokainen tietoinen inhimillinen teko edellyttää tähtoa. Sosialismin tahtominen on sen totuttamisen ensimmäinen ehto. Tämän tahtomisen aiheuttaa suurteollisuus. Siellä, missä pienteollisuus on vallalla yhteiskunnassa, muodostavat asujamiston liikkeiden omistajat. Omistamattomien lukumäärä on vähäinen. Se, joka ei omista, pitää ihanteenaan pienen omaisuuden haltijaksi pääsemistä. Tämä toivo voi eräissä olosuhteissa pukeutua vallankumouksellisiin muotoihin, mutta yhteiskunnallinen vallankumous ei siinä tapauksessa muodostu suinkaan sosialistiseksi; sen päämääränä on ainoastaan oleva jakaa olemassa oleva omaisuus uudelleen siten, että jokainen pääsee omistajaksi. Pienteollisuus synnyttää aina tahdon saada yksityisesti omistaa tai päästä omistamaan ne tuotannonvälineet, joilla työskennellään, mutta ei tahtoa yhteiskunnalliseen omistukseen, sosialismiin.
Tämä tahto herää joukoissa vasta siellä, missä suurteollisuus on jo hyvin pitkälle kehittynyt ja on pienteollisuutta ehdottomasti ylivoimaisempi, missä suurteollisuudesta luopuminen olisi taka-askel, jopa mahdotontakin, missä suurliikkeen työläiset saattavat vain yhteisönä päästä tuotantovälineitten omistajiksi, missä pienliikkeet, mikäli niitä on olemassa häviämistään häviävät, niin etteivät niiden omistajat enää saa niistä lainkaan kunnollista toimeentuloa. Silloin kehkiää sosialismin tahtominen.
Mutta samalla luo suurteollisuus myös aineellisen mahdollisuuden sen toteuttamiseen. Mitä enemmän on maassa liikkeitä, ja mitä riippumattomampia ne ovat toisistaan, sitä vaikeampi on ne yhteiskunnallisesti järjestää. Vaikeus katoaa sitä mukaa kuin liikkeiden lukumäärä vähenee ja niiden väliset suhteet tulevat säännöllisemmiksi ja kiinteämmiksi. Mutta lopuksi täytyy tahdon ja aineellisen pohjan lisäksi, jotka ovat tavallansa sosialismin raaka-aineet, olla vielä voima, joka sen toteuttaa. Niiden, jotka tahtovat sosialismia, tulee olla voimakkaita, voimakkaampia kuin niiden, jotka eivät sitä tahdo.
Myös tämän tekijän, voiman, nostaa esiin suurteollisuuden kehitys. Se merkitsee niiden lukumäärän kasvamista, joiden pyrintöperänä on sosialismi, ja kapitalistien lukumäärän vähenemistä. Nimittäin suhteellista vähenemistä proletarien lukumäärään nähden. Ei-proletariaattisiin välikerroksiin ja pikkuporvareihin verraten saattaa kapitalistien lukumäärä kasvaa jonkun aikaa. Mutta kaikkein joutuisimmin kasvaa proletariaatii.
Kaikki nämä tekijät ovat taloudellisen kehityksen suoranaisia seurauksia. Ne eivät synny itsestään, ilman inhimillistä toimintaa, mutta ne syntyvät itsestään, ilman köyhälistön toimintaa, nim. kapitalistien vaikutuksen kautta, kapitalistien, joiden etujen mukaista on suurliikkeiden kasvaminen. Tämä kehitys tapahtuu ensi sijassa kaupungeissa ja teollisuudessa. Maanviljelysalalla on tavattavissa siitä vain heikko jälkikaiku. Kaupungeista, teollisuudesta, eikä suinkaan maataloudesta, lähtee sosialismi. Mutta sen toteuttamiseksi tarvitaan vielä neljäs tekijä jo mainittujen lisäksi: ei riitä, että sosialismi on proletariaatin etujen mukainen, ei riitä vain se, että sosialismin aineelliset edellytykset ovat olemassa ja että sillä on voimaa ne omakseen vallata, sillä täytyy olla myös kykyä pitää ne hallussaan ja käyttää niitä oikein. Vasta silloin on sosialismi pysyvänä tuotantotapana toteutettavissa.
Olosuhteiden kypsyyteen, teollisen kehityksen kyllin korkeaan tasoon täytyy niin ollen tulla lisäksi proletariaatin kypsyys, jotta sosialismi olisi mahdollinen. Mutta tätä tekijää ei luo teollinen kehitys, ei kapitalistisen voitontavoittelun vaikutus, proletariaatin omasta toiminnasta riippumatta täytyy se saavuttaa pääomaa vastaan taistelemalla.
Pienteollisuuden vallitessa jakautuvat omistamattomat kahteen kerrokseen: toiselle niistä, käsityöläiskisälleille tai nuoremmille taloupoikain pojille, on omistamattomuus vain siirtymäkausi. He odottavat tulevansa jonakin päivänä omistajiksi, yksityisomaisuus on heidän etujensa ja harrastustensa vaatima. Omistamattomain jälellä olevat ainekset kuuluvat ryysyköyhälistöön, muodostuvat yhteiskunnalle tarpeettoman, jopa haitallisenkin loiseläjäin joukon, joka on vailla sivistystä, itsetietoisuutta, yhteenkuuluvaisuudentunnetta. He ovat kyllä halukkaat, jos vain siihen pystyvät, pakkoluovuttamaan omistavain omaisuutta, mutta eivät halua eivätkä kykenekään rakentamaan uutta talousmuotoa.
Kapitalistinen tuotantotapa ottaa valtaansa nämä omistamattomat, joiden laumat joukottain paisuvat kapitalismin alkuaikoina. Tarpeettomista, vieläpä vahingollisista kuokkavieraista muuttaa se ne tuotannon ja siten siis yhteiskunnan mitä välttämättömimmiksi taloudellisiksi perustekijöiksi. Se suurentaa samalla rinnan heidän lukumääränsä enentämisen kera heidän voimaansa, mutta se jättää heidät entiseen tietämättömyyteensä, raakuuteensa, kykenemättömyyteensä. Lisäksi se koettaa koko työtätekevän luokan painaa alas heidän tasolleen. Vieläpä se ylityön, työn yksitoikkoisuuden ja hengettömyyden, naisten ja lasten työn kautta painaa työtätekevät luokat usein alemmaksi entisen ryysyköyhälistön henkistä tasoa. Köyhälistön kurjistuminen kasvaa silloin hirvittävässä määrässä.
Se antoi sosialismille ensimäisen sysäyksen, joka merkitsi pyrkimystä saada lisääntyvä joukkokurjuus loppumaan. Mutta tämä kurjuus näytti myös ainaiseksi tekevän köyhälistön kykenemättömäksi itse itseään vapauttamaan. Porvarillisen säälin tuli se pelastaa, johtaa se sosialismiin.
Pian näkyi, ettei tältä sääliltä ollut mitään odotettavissa. Kylliksi voimaa sosialismin toteuttamiseen saatettiin odottaa vain niiden taholta, joilla oli sen toteuttamisesta etua, proletareilta. Mutta eivätkö he olleet rappeutuneet ja kurjistuneet, toivottomuuteen asti? Eivät ainakaan kaikki. Vielä oli olemassa yksityisiä kerroksia, jotka olivat säilyttäneet voimaa ja rohkeutta lähteäkseen vastaan taistelemaan. Tämän pienen joukon tuli suorittaa se, mitä utopistit, haaveilijat, eivät olleet pystyneet toimittamaan, sen tuli äkillisellä kaappauksella valloittaa valtiovalta ja siten viedä köyhälistö sosialismiin. Tällainen oli Blanquin ja Weitlingin käsitys. Protetarit, jotka olivat liian tietämättömiä ja rappeutuneita voidakseen itse järjestäytyä ja hallita itseään, tuli järjestää ja hallita, siis ylhäältä lähtien, sen valiojoukosta muodostetun hallituksen jotenkin samoin kuin jesuiitat olivat järjestäneet Paraguayn intianit ja hallinneet niitä.
Weitling odotti yksityisiä diktaattoria, ylivaltiasta, joka voitokasta vallankumousarmeijaa johtaen toteuttaisi sosialismin. Hän nimitti tätä Messiaaksi:
»Minä näen uuden messiaan tulevan miekka kädessä toteuttamaan ensimäisen messiaan oppia.
Rohkeutensa vuoksi asetetaan hänet vallankumouksellisen armeijan etunenään, sillä on hän murskaava vanhan yhteiskunnallisen järjestelmän lahon rakennuksen, juoksuttava unhotuksen mereen kyynellähteet ja muuttava maan paratiisiksi.»
(Teoksesta: »Sopusoinnun ja vapauden takeet.» 3 painos, 1849, s. 312.)
Suuremmoinen, innostunut odotus. Mutta se perustuu yksinomaan siihen luottamukseen, että vallankumouksellinen armeija kyllä löytäisi oikean miehen. Mutta jolla ei ollut tätä messiasm-uskoa, joka päätyi siihen vakaumukseen, että vain itse köyhälistö voisi itsensä vapauttaa, että sosialismi jäisi haaveeksi niin kauan kuin köyhälistö ei pystyisi itsehallintoon kaikissa valloittamissaan järjestöissä, siis myöskin valtiossa — eikö hän silloin julistanut, että ei ole olemassa toiveita sosialismin toteuttamisesta, koska kapitalismi on saattanut köyhälistön sellaiseen kurjuuteen? Siltä näytti. Käytäntö ja teoria osoittivat kuitenkin pian apukeinon. Englannissa ensiksi muodostui teollisuusköyhälistö joukkoilmiöksi, siellä se löysi myöskin joitakin kansanvaltaisten oikeuksien alkeita, jonkunverran järjestäytymisen ja aatteen levitystyön mahdollisuuksia, ja porvaristo itse, taistellessaan aatelistolta äänioikeutta, kutsui sen liikkeelle.
Vuorikaivoksissa ja chartisrien keskuudessa syntyivät työväenliikkeen alkeet, nousi proletariaatin vastarinta kurjistumista ja oikeudettomuutta vastaan, alkoivat sen lakot, sen suuret taistelut äänioikeuden ja normalityöpäivän saavuttamiseksi.
Marx ja Engels havaitsivat aikaisin tämän liikkeen merkityksen. »Kurjistumisteoria» ei ole tunnusmerkillinen Marxille ja Engelsille. Se oli heille yhteinen kaikkien kanssa. He kohosivat sen yli huomatessaan, ei vain kurjistuttamisen kapitalistisen tarkoitusperän, vaan myös köyhälistön vastarinnan, ja tässä, luokkataistelussa, löysivät sen suuren tekijän, joka oli köyhälistön nostava ja tekevä kykeneväksi, ei ainoastaan tilapäisesti kerran ottamaan itselleen valtiolisen vallan, sattumankaupalla, maan myös pystyen valtaa pitämään ja käyttämään. Mutta köyhälistön luokkataistelu joukkojen taisteluna, edellyttää demokratiaa, kansanvaltaa. Joskaan ei juuri »tinkimätöntä» ja »puhdasta kansanvaltaa», niin kuitenkin siinä määrin kansanvaltaa kuin on välttämätöntä joukkojen järjestämiseen ja säännöllisen valistamiseen. Se ei voi milloinkaan tapahtua riittävästi salaista tietä. Yksityiset lentolehtiset eivät voi korvata laveaa päivälehteä. Salassa eivät joukot antaudu järjestettäviksi, ja ennen kaikkea, salainen järjestäytyminen ei voi olla kansanvaltainen. Se johtaa aina jonkin yksityisen henkilön tai pienen johtajaryhmän diktaturiin. Tavalliset jäsenet voivat siinä tapauksessa olla pelkkiä käyttöaseita. Jos kansanvalta puuttuu kokonaan, joutuvat sorretut kerrokset ehdottomasti tuollaiseen asemaan, kuitenkaan ei siinä vaadita joukkojen itsehallintoa ja itsenäisyyttö, mutta kyllä johtajien messias-tietoisuutta, heidän diktatorisia tottumuksiaan.
Sama Weitling, joka niin kovin korosti messiasosaa, puhui mitä hylkivimmin kansanvallasta:
»Kommunistit ovat vielä jokseenkin epäröivällä kannalla hallitusmuotonsa ratkaisuun nähden. Suuri joukko heitä Ranskassa kalllistuu diktaturiin, kosta he hyvin tietävät, ettei kansanvalta sellaisena, joksi sen käsittävät tasavaltalaiset tai pikemminkin politikot, ole sopiva ylimenokauden hallitusmuodoksi siirryttäessä vanhasta uuteen, täydelliseen järjestelmäan. Cabet on siitä huolimatta lainannut tasavaltalaisilta kansanvallan periaatteen, suosittelee kuitenkin hyvin viisaasti sitä ylimenokaudeksi melkein huomaamattomana diktaturina. Owen vihdoin, englantilaisten kommunistien päämies, tahtoo, että jokaisen ikäkauden olisi suoritettava määrätty ammattinsa, ja siis hallituksen ylimmät johtajat olisivat samalla sen vanhimmat jäsenet. Kaikki sosialistit — lukuunnottamatta Fourierin kannattajia, joille on jokainen hallitusmuoto yhdentekevä — omat yksimielisiä siitä, että se hallitusmuoto, jota sanotaan kansanvallaksi, on hyvin epäsopiva, jopa suorastaan vaarallinen vara-ankkuri yhteiskunnan nuorelle, vasta toteutettavalle periaatteelle.» (»Sopus. ja vap. takeet.» S. 147.)
Weitling menee vielä pitemmälle. Hän ei tahdo sosialismissakaan yhteiskunnassa tietää mitään kansanvallasta:
»Jos käsite 'kansanvalta' olisi paikallaan, niin tulisi myös kaikkien hallita; mutta niin ei voi käydä koskaan, siksi ei myösköön ole mitään kansan valtaa, vaan muutamien kansalaisten satunnainen valta.» (S. 148.)
Weitling tahtoo, että suurin nero hallitsisi. Tämä on löydettävä tieteellisten kokousten edessä suoritettavien kilpatehtävien kautta. Olen sen vuoksi selostanut Weitlingin oppeja näin seikkaperäisesti, jotta nähtäisiin, että kansanvallan halveksuminen, jota esitetään meille nyt uusimpana viisautena, onkin perin vanhaa juurta ja kotoisin työväenliikkeen aivan alkeellisilta ajoilta. Samaan aikaan kuin Weitling halveksuen työnsi syrjään yleisen äänioikeuden ja painovapauden, taistelivat Englannin työläiset näitten oikeuksien puolesta, ja Marx ja Engels asettuivat heidän puolelleen.
Sen jälkeen on koko Europan työväenluokka lukuisissa, usein verisissä taisteluissa edennyt askel askeleelta yhä lähemmä kansanvaltaa. Ja taistellessaan kansanvallan saavuttamisesta, puolustamisesta, laajentamisesta, samoin kuin koettaessaan aina käyttää jokaisen hiukkasen kansanvaltaa edukseen järjestäytymisessä, propagandatyössä, yhteiskunnallisten uudistusten pakkohankinnassa, on köyhälistö kypsynyt vuosi vuodelta, on alimmalla asteella olevasta rahvaan kerroksesta noussut ylimmälle.
Onko se siten saavuttanut jo sen kypsyyden, jota sosialismi vaatii? Ja ovatko jo sosialismin muut edellytykset olemassa? Tästä kysymyksestä otellaan nykyisin kovin, toiset vastaavat siihen yhtä jyrkän myöntävästi kuin toiset kieltävästi. Kumpikin tulkinta näyttää minusta jotenkin hätiköidyltä. Aseman kypsyys sosialismin toteuttamiselle ei ole jotain sellaista, mitä voidaan tilastollisesti todeta ja laskea, ennen kuin olemme niin pitkällä, että voimme esimerkin mukaan tehdä käytännöllisen kokeen. Joka tapauksessa tehdään väärin, kun kysymystä selitettäessä asetetaan liiaksi etualalle sosialismia aineelliset edellytykset, kuten niin usein tapahtuu. Totta on, että ilman suurteollisuuden määrättyä tasoa sosialismi on mahdoton, mutta jos väitetään, että sosialismi olisi toteutettavissa vasta silloin, kun kapitalismi ei kykenisi enää kehittymään edelleen, niin ei ole mitään todisteita siitä, miksi niin pitäisi olla. Varmaa on vain, että sosialismi on sitä helpommin toteutettavissa, mitä kehittyneempi on suurteollisuus, siis mitä vähemmän liikkeitä on yhteiskunnallistutettava. Tällöin katsellaan kysymystä kuitenkin vain jonkun määrätyn valtion näkökannalta. Problemin yksinkertaistuttaminen näissä puitteissa vaikuttaa kuitenkin siihen suuntaan, että rinnan suurteollisuuden nousun kanssa käy sen markkinoitten nousu, kansainvälisen työnjaon ja kansainvälisen kaupan kasvu ja sen mukana työn yhteiskunnallistuttamista koskevan kysymyksen laajentaminen ja täydentäminen. Samalla ei ole mitään syytä luulla, ettei nykyaikaisissa teollisuusvaltioissa pankkilaitoksineen ja liikejärjestöineen jo nyt olisi mahdollista järjestää suurin osa tuotantoa yhteiskunnallisia teitä valtio, kuntien ja kulutusyhtymien kautta.
Enää ei ole määräävänä aineellinen, vaan personallinen tekijä: Onko köyhälistö kyllin voimakas ja henkisesti kehittynyt voidakseen ottaa omiin käsiinsä tämän yhteiskunnallisen säännöstelyn? Toisin sanoen, onko sillä voimaa ja kykyä siirtää kansanvalta politiikasta talouteen? Sitä ei voida varmuudella sanoa ennakolta, se on myös sellainen tekijä, joka on eri maissa kehittynyt hyvin eri lailla ja joka samassa maassa saattaa eri paikoissa hyvinkin horjua. Sillä riittävä voima ja kyky ovat suhteellisia käsitteitä. Sama voimamäärä voi tänään olla riittämätön, jos vastustajat ovat voimakkaat, ja huomenna riittää täydellisesti, jos nämä kärsivät siveellisen tai taloudellisen tai sotilaallisen romahduksen.
Ja samoin saattaa sama kyvyn määrä tänään käydä vähäksi, jos joudutaan hyvin sekavan tilanteen aikana peräsimeen, ja huomenna voi se täyttää kaikki vaatimukset, jos on päästy selvempiin, yksinkertaisempiin tai aineellisesti parempiin olosuhteisiin. Ainoastaan käytäntö voi jokaisessa tapauksessa osoittaa, onko köyhälistö jo kypsä sosialismia vastaanottamaan. Vamuudella voidaan väittää vain seuraavaa: köyhälistön lukumäärä, voima ja älyllinen kehitys kasvavat alinomaa, se lähenee yhä enemmän kypsyytensä hetkeä. Tosin ei voida ennakolta mitata, milloin tämä ajankohta on saavutettu. Ei voida ehdottomasti sanoa, että se olisi käsissä jo silloin, kun köyhälistö muodostaa kansan enemmistön ja enemmistönä julistaa tahtovansa sosialismia.
Sitä vastoin voi tosin varmasti otaksua, ettei kansa ole sosialismiin kypsä ainakaan niin kauan kuin kansanjoukon enemmistö suhtautuu sosialismiin vihamielisesti, ei tahdo siitä mitään tietää.
Niin tässäkin tapauksessa kansanvalta ei vain aivan ensi sijassa edellytä köyhälistön kypsyyttä, vaan myös aivan ensi sijassa tekee tiettäväksi, milloin sen hetki on tullut.
Uudenaikainen valtio on kiinteästi keskitetty elimistö, järjestö, joka muodostaa suurimman mahdin nykyisessä yhteiskunnassa ja vaikuttaa mitä tehokkaimmin jokaisen yksilön kohtaloon, joka vaikutus esiintyy jättiläismäisenä sodan sattuessa. Silloin saa jokainen tuntea, miten tyystin valtiovallan politiikka määrää hänen olemassa olonsa.
Mitä yksilölle oli ennen muinoin heimo, sitten kunnat, sitä on hänelle nyt vattio. Mutta kun nuo yhteiskuntamuodot pohjimmittaan olivat kansanvaltaisesti järjestetyt, niin kohoaa sitä vastoin uudenaikainen valtiovalta, virkavalta ja armeija, kansan yläpuolelle, vieläpä se saavuttaa sellaisen voiman, että se kasvaa potiittisesti jopa yli yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti hallitsevien luokkien ja muodostaa rajattoman hallituksen.
Tällainen titanne ei kuitenkaan ole missään pysyväinen. Virkavallan ehdoton herruus vie sen kaavoihin kangistumiseen ja vajottaa äärettömään aikaa nielevään muodollisuuteen. Ja tämä tapahtuu juuri aikana, jolloin teollinen kapitalismi kasvaa, vallankumouksellisin olemassa oleva tuotantotapa, joka alistaa kaikki taloudelliset ja yhteiskunnalliset ehdot lakkaamattoman vaihtelun alaisiksi, antaa liike-elämälle nopean vauhdin ja vaatii hyvin nopeita päätöksiä.
Samalla vie virkavallan ehdoton herruus mielivaltaan ja lahjomiseen, mutta yhteiskunnallinen tuotantojärjestelmä kuten kapitalistinenkin, jossa jokainen tuottaja on riippuvainen lukuisista muista, tarvitsee menestyäkseen turvallisia ja laillisia yhteiskunnallisia suhteita.
Absolutinen, rajaton valtio joutui sen vuoksi yhä suurempaan ristiriitaan tuotannon edellytysten kanssa, tuli niille kahleeksi. Kävi ehdottoman välttämättömäksi saattaa valtiovallan organit, elimet, julkisen arvostelun alaisiksi, muodostaa valtiollisten järjestöjen rinnalle kansalaisten vapaita järjestöjä, antaa kunnille ja maakunnille itsehallinto, ottaa virkavallan koneistolta lainsäädäntövalta ja asettaa se kansan vapaasti valitseman keskuskokouksen, kansaneduskunnan eli parlamentin valvonnan alaiseksi.
Hallituksen silmälläpitäminen on parlamentin tärkein tehtävä, siinä suhteessa ei sitä voi korvata mikään muu laitos. Voidaan ajatella, joskin käytännössä lienee tuskin mahdollista, että lainsäädäntö otettaisiin virkavallan käsistä sillä tavoin, että ammattimiehistä kokoonpannut toimikunnat valmistaisivat lait ja kansa ne sitten hyväksyisi. Mutta eivät edes kansan välittömän lainsäädännän olennaisimmatkaan puolustajat puhu kansan välittömästä hallituksen silmälläpidosta. Valtioelimistöä ohjaavan keskuskoneiston työtä voi valvoa vain toinen keskusjärjestö, ei järjestymätön, muodoton joukko kuten kansa sinänsä.
Ylläesitetyt pyrkimykset, joiden tarkoituksena on valtiovallan rajattoman vallan voittaminen, ovat ominaiset uudenaikaisen valtion kaikille luokille, lukuunottamatta niitä, jotka jakavat tätä valtaa. Siis kaikille muille paitsi virkavallan edustajille, upseereille, hoviaatelille ja hovikirkolle, samoin kuin myös suurille pankkiireille, jotka ovat valtion kanssa voittoa tuottavissa raha-asioissa. Muitten luokkien — niihin luettuina maaseutuaateli ja alemmat hengelliset, teollisuuskapitalistit — yhteisten ponnistusten edessä täytyi rajattoman hallitusmuodon väistyä. Sen täytyi myöntää enemmän tai vähemmän painovapautta, kokoutumisvapautta, yhdistymisvapautta ja eduskunta. Tämä kehitys on voitokkaasti raivannut tiensä kaikissa Europan valtiosssa.
Mutta samalla tahtoi jokainen luokka antaa uudelle valtiomuodolle sellaisen olemuksen, joka näytti parhaiten sopivalta kunkin erikoisille pyrintöperille. Tämä pyrkimys astui erikoisesti etualalle taisteltaessa parlamentin muodostamisesta, nimittäin äänioikeustaisteluissa.
Alempien luokkien, »kansan», tunnussanaksi tuli yleinen äänioikeus. Ei ainoastaan palkkatyöläiset, vaan myöskin pienviljelijät ja pikkuporvarit pyrkivät saavuttamaan tämän vaalioikeuden. Nämä luokat yhdessä muodostavat kaikkialla kaikissa olosuhteissa väestön suuren enemmistön. Taloudellisen kehityksen tasosta riippuu, onko köyhälistö tällöin ylivoimainen. Mutta siitä ei lainkaan riipu se seikka, ovatko väestön työtätekevät luokat yleensä ylivoimaiset. Toisten työstä elävät muodostavat aina vain väestön pienen vähemmistön.
Näitten joukkojen ryntäystä ei ajan pitkään voi mikään uudnaikainen valtio-olemus välttää, lisäksi tulee se, että jokainen muu vaalioikeus kuin yleinen vie nykyisessä yhteiskunnassa mielettömyyksiin. Kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa olosuhteet alituisesti vaihtelevat, eivät luokat voi kangistua muuttumattomiin asemiin. Kaikki yhteiskunnalliset olosuhteet rientävät aina etenpäin. Jo sen kautta käy mahdottomaksi säätyjen mukainen vaalioikeus. Mutta luokka, joka ei järjesty säädyksi, muodostaa mahdottoman, juoksevan massan, jota on aivan mahdoton asettaa täsmällisiin rajoihin. Luokka on taloudellinen kategoria, käsitepiiri, eikä lainopillinen, itse luokkaan kuuluvaisuus vaihtelee alinomaa. Hyvin moni pikkukäsityöläinen, joka pienteollisuuden vallitessa tuntee itsensä omistajaksi, havaitsee suurteollisuuden vallitessa olevansa proletari, on todellinen proletari, joskin tilasto laskisi hänet ehkä omistaviin ja itsenäisiin yrittäjiin. Ei ole olemassa myöskään mitään verotukseen perustuvaa vaalioikeutta, joka jättäisi parlamentin omistavien pysyväiseksi yksityisoikeudeksi. Jokainen rahan arvon laskukausi voi sen heittää kumoon. Sivistysjaoittelu vihdoin käy yhä enemmän paikkansa pitämättömäksi kansansivistyksen edistyessä.
Niin vaikuttavat mitä erilaisimmat tekijät yhdessä saattaakseen yleisen, yhtäläisen vaalioikeuden ainoana järkiperäisenä voimaan nykyisessä yhteiskunnassa ja tunkeakseen sitä yhä enemmän eteenpäin.
Ennen kaikkea on se ainoa järkiperäinen katsottuna köyhälistön näkökannalta väestön alimpana luokkana, jonka tehoisin ase on sen lukumäärä, joka voi itsensä vapauttaa vasta sitten, kun on myös tullut väestön suurilukuisimmaksi luokaksi, kun kapitalistinen yhteiskunta on kehittynyt niin pitkälle, etteivät talonpojat ja pikkuporvarit ole enää ylivoimaisina työtätekevissä luokissa.
Mutta köyhälistö pyrkii myös siihen, ettei vaalioikeus olisi vain yleinen ja yhtäläinen, vaan välitön, etteivät kenties naiset ja miehet tai palkkatyöläiset ja omistavat äänestäisi eri luokissa. Jokainen sensuuntainen jaoitus tuo mukanaan ei ainoastaan sen vaaran, että yksityiset kerrokset, jotka koko yhteiskunnallisen asemansa nojalla kuuluvat köyhälistöön, mutta eivät muodollisesti ole palkkatyöläisiä, joutuvat siitä eroitetuiksi, vaan se synnyttää myös vielä suuremman vaaran tehden köyhälistön näköpiirin ahtaammaksi. Sen suuri historiallinen tehtävä perustuu siihen, että yhteiskunnallinen joukkoharrastus yhtyy sen pysyvään luokkapyrkimykseen, mitä ei ole aina samanmerkityksinen sen hetkellisille erikoispyrkimyksille.
Köyhälistön kypsyyteen kuuluu, että sen luokkatietoisuus on saavuttanut ylimmän asteensa sen tultua ymmärtämään yhteiskunnallisen yhteenkuuluvaisuuden lujat siteet ja suuret päämäärät. Tämä yhteenkuuluvaisuus on käsite, jolle vain tieteellinen sosialismi voi antaa täyden selvyyden, mutta jonka tuo esiin ja jota valaisee ei vain sen teoria vaan myös sen käytäntö, kun proletari ryhtyy politiikkaan luomalla silmäyksen kokonaisuuteen eikä pelkästään katsoen omiin erikoispyrkimyksiinsä. Jokainen puheena olevien pyrkimysten rajoittaminen tekee näköpiirin ahtaammaksi; se muodostaa yhden nurkkakuntaisuuden varjopuolia, ja tähän juuri perustuu sosialidemokraatisen puoluejärjestön etevämmyys. Siihen perustuu myös välittömän äänioikeuden etevämmyys sellaisen äänioikeuden rinnalla, joka jakaa valitsijat luokkiin.
Taisteltaessa tässä mainituista valtiollisista oikeuksista syntyy uudenaikainen kansanvalta, kypsyy köyhälistö. Mutta sen ohessa syntyy myös muuan uusi tekijä: vähemmistöjen suojeleminen, valtiollinen vastustuspuolue. Kansanvalta merkitsee enemmistön valta-asemaa. Mutta se ei merkitse vähemmän suojaa vähemmistölle.
Virkavallan ehdoton herruus on suunniteltu ikuisesti kestäväksi. Kaiken vastustuksen väkivaltainen tukehuttaminen on sen elinehto. Melkein kaikkialla oli se syrjäytettävissä ainoastaan siten, että sen valta murrettiin väkivaltaisesti.
Toisin on kansanvaltan laita. Se merkitsee, kuten jo sanottu, enemmistön valta-asemaa. Mutta enemmistöt vaihtelevat. Kansanvallassa ei mitään hallitusta voida suunnitella pysyväiseksi.
Jo luokkien valtasuhteet ovat jotenkin epävakaiset, ainakin kapitalistisena aikana. Mutta vielä äkimmin kuin luokkien valta vaihtelee puolueitten valta. Ja nämä ne juuri taistelevat kansanvallan valta-asemasta.
Tässäkään ei saa unohtaa, mikä niin usein tapahtuu, että teorian käsitteitten yksinkertaistuttaminen on välttämätön, jotta todellisuus havaittaisiin selvästi, mutta se tulee kysymykseen vasta »viimeisessä vuorossa» ja sen ja todellisuuden välillä on useita välirenkaita.
Luokka voi vallita, mutta ei hallita, sillä luokka on muodoton massa, mutta hallita saattaa vain järjestö. Kansanvallassa hallitsevat valtiolliset puolueet. Mutta puolue ei merkitse samaa kuin luokka, vaikkakin se ensi sijassa edustaa luokkapyrkimyksiä. Aivan samaa luokkapyrkimystä voidaan edustaa hyvin eri tavoin erilaisten taktillisten menettelytapojen kautta. Niiden erilaisuuden mukaan jakaantuvat saman luokkapyrkimyksen edustajat eri puolueisiin. Ennen kaikkea tulevat tällöin määrääviksi kysymykset suhtautumisesta toisiin luokkiin ja puolueisiin. Ainoastaan harvoin on yhdellä luokalla niin paljon voimaa, että se yksin voi hallita valtiota. Jos joku luokka asettuu peräsimeen eikä pysty omin voimin siinä pysymään, niin etsii se silloin liittolaisen. Jos useammat liittolaiset ovat sille mahdolliset, niin syntyy vallitsevan luokkapyrkimyksen edustajien kesken eri mielipiteitä ja puolueryhmityksiä.
Niin esiintyivät Englannissa 18 vuosisadalla whig- ja tory-puolueet saman luokkapyyteen, maanomistajien edustajina. Mutta edellinen koetti edistää sitä yhtymällä kaupunkien porvaristoon valtion ja sen voimakeinojen kustannuksella, jälkimäinen sitä vastoin luuli kuninkuuden olevan pyrkimystensä lujimman linnoituksen. Samoin edustavat nykyään Englannissa ja muuallakin vanhoilliset ja vapaamieliset samoja kapitalistisia pyyteitä. Mutta edelliset luulevat siinä parhaiten suoriuduttavan liitossa maanomistajain kanssa väkivaltaisesti painamalla alas työväenluokkaa. Jälkimäiset pelkäävät tuollaisen politiikan tuottavan pahoja seurauksia ja koettavat pitää työväenluokkaa rauhallisena tekemällä pieniä myönnytyksiä, ennen kaikkea maanomistajain kustannuksella.
Aivan samoin kuin taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti vallitsevien luokkien ja niitten puolueitten on nousevienkin luokkien ja niitten puolueitten laita.
Puolueen ja luokan ei niinollen tarvitse merkitä samaa. Luokka voi jakautua eri puolueisiin, puolueen saattavat muodostaa eri luokkiin kuuluvat yksilöt. Luokka voi pysyä vallassa ja siitä huolimatta saattaa hallitseva puolue vaihtua, jos vallitsevan luokan enemmistö katsoo tähänastisen hallitsevan puolueen menettelytavat edelleen soveltumattomiksi ja kilpailevan puolueen menettelytavat tarkoituksenmukaisemmiksi.
Paljon vaihtelevampi siis kuin luokkien valta-asema on kansanvaltaisessa valtiossa puolueitten hallituksessaolo.
Näissä oloissa ei mikään puolue ole varma peräsimessä pysymisestään, jokaisen on otettava lukuun vähemmistöön joutumisen mahdollisuus, mutta valtion luonteesta johtuu — jos se on todella kansanvaltainen — ettei mikään puolue ole ennakolta tuomittu jäämään vähemmistöön.
Näistä seikoista johtuu, että kansanvalta kehkeytyy vähemmistöjen suojaksi, joka tulee sitä tehoisammaksi ja voi vastustaa jokaisen puolueen pyrkimystä pysytelläidä kaikin keinoin vallassa sitä menestyksellisemmin, mitä lujemmassa kansanvalta on, mitä kauemmin se kestää ja mitä syvemmin se vaikuttaa valtiollisiin asioihin.
On selvä, mikä merkitys vähemmistöjen suojalla on sosialististen puolueitten syntyyn, jotka alkavat kaikkialla pieninä vähemmistöinä, ja mitä se suoja vaikuttaa köyhälistön kypsymiskauteen. Köyhälistön omissa riveissä on vähemmistöjen suoja hyvin tärkeä. Jokaista uutta oppia olkoonpa se teoreettinen, tietopuolinen tai taktillista, menettelytapaa koskevaa luonnetta, edustaa sen esiintymisen alkuaikoina vain vähemmistö. Jos se tukahutetaan väkivaltaisesti sen sijasta, että siitä keskusteltaisiin, niin säästää enemmistö siten itseltään paljon vaivaa ja epämukavuutta. Se voi olosuhteitten mukaan säästää siten itseltään myös paljon ylimääräistä työtä, sillä ei jokainen uusi oppi merkitse silti, että se on uusi ja vain vähemmistön edustama, jo sinänsä edistysaskelta. Suurin osa siitä, jota esitetään uusina ajatuksina, on lausuttu jo kauan ennen ja keskustelujen tai käytännön kautta havaittu paikkansa pitämättömäksi. Ainoastaan tietämättömyys tuo vanhan kaman esiin yhä uudelleen. Toiset ajatukset taasen ovat alkuperäiset, mutta silti täysin nurinkurisia. Mutta vaikkakin niin harvoilla uusista ajatuksista ja aatteista on todellinen menestymismahdollisuus, niin on kaikki edistys mahdollinen vain uusien aatteiden kautta, jotka lähinnä ovat vähemmistön aatteita. Vähemmistöjen kaikkien aatteiden jokainen tukahuttaminen puolueessa merkitsee niin ollen köyhälistön luokkataistelun vahingoittamista ja työväenluokan kypsymisen ehkäisyä. Maailma asettaa eteemme aina uudelleen uusia vielä tuntemattomia problemeja, jotka eivät ole ratkaistavissa vanhan tavan mukaisilla keinoilla.
Niin vaivaloista kuin lieneekin ehdotettujen uudistusten kaaoksesta, sekasorrosta, hakea esiin todella arvokas, on se välttämättä tehtävä, meidän liikkeemme ei saa kangistua paikailleen, vaan sen on noustava yhä enemmän tehtäviensä tasalle. Ja se mikä koskee puoluetta, koskee samoin valtiotakin. Vähemmistöjen suojaaminen on kansanvaltaisen kehityksen välttämätön ehto, yhtä tärkeä kuin enemmistön valta-asema.
Vielä on muuan kansanvallan tunnusmerkki otettava tässä huomioon: muoto, jonka se antaa valtiollisille taistelluille. Olen käsitellyt sitä jo v. 1893 »Neue Zeit» -lehdessä julkaisemassani kirjoituksessa »Soialidemokraattisesta katekismuksesta», sen jälkeen olen uudistanut lansuntoni v. 1909 kirjoituksessa »Tie valtaan!» Siinä sanotaan m.m. seuraavaa:
»Kokoontumisvapaus, painovapaus ja yleinen äänioikeus (olosuhteiden mukaan myös yleinen puolustusvelvollisuus) eivät ole ainoastaan aseita, jotka uudenaikaisten valtioitten köyhälistö omaa niitä luokkia vastaan, jotka taistelivat porvariston vallankumouksellisissa taisteluissa: nämä oikeudet levittävät myös yksityisten puolueitten ja luokkien yli niitä elähyttävän hengen valon, joka puuttui rajattoman yksinvallan aikana. Silloin hapuilivat vallitsevat luokat pimeässä aivan samoin kuin vallankumouksellisetkin. Koska kaiken vastustuksen esiintuominen oli tehty mahdottomaksi, eivät hallitukset yhtä vähän kuin vallankumouksellisetkaan saattaneet tuntea voimiansa. Kumpaisellakin vastapuolella oli yhtä suuri vaara arvioida voimansa liian suuriksi, mikäli eivät olleet mitelleet niitä taistelussa vastustajan kanssa, kuin arvioida ne liian alhaisiksi, niin pian kuin olivat kärsineet yhden ainoankaan tappion, ja silloin heittää ase kourastaan. Tämä on kai muuan tärkeimpiä syitä, miksi vallankumouksellisen porvariston aikana tapahtui niin paljon mellakoita, jotka tukahutettiin yhdellä iskulla, miksi silloin oli niin paljon hallituksia, jotka syöstiin yhdellä iskulla; siitä vallankumousten ja vastavallankumousten yhtämittainen jakso.
»Aivan toisin on nykyisin, ainakin niissä maissa, joissa on jossain määrin kansanvaltaisia laitoksia. Näitä laitoksia on nimitetty yhteiskunnan varmuusventtiileiksi. Jos sillä tahdotaan sanoa, että köyhälistö kansanvaltaisessa valtiossa lakkaa olemasta vallankumouksellinen, että se siten tyytyy julkisesti ilmaisemaan suuttumuksensa ja kärsimyksensä, ja että se luopuu valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen vaatimuksesta, niin silloin on tämä nimitys väärä. Kansanvalta ei voi rinnastaa kapitalistisen yhteiskunnan luokkavastakohtia eikä pidättää niiden välttämätöntä lopputulosta, tämän yhteiskunnan sortumista. Mutta yhden voi se: se ei voi ehkäistä vallankumousta, mutta se voi ehkäistä monta ennenaikaista, toivotonta vallankumousyritystä ja tehdä tarpeettomaksi monta vallankumouksellistä hanketta. Se valaisee eri puolueitten ja luokkien voimasuhteita; se ei rinnasta niiden vastakohtia eikä syrjäytä niiden päämääriä, mutta se pidättää nousevia luokkia koskaan ryhtymästä ratkaisemaan tehtäviä, joihin ne eivät ole vielä kypsyneet, ja se ehkäisee myös hallitsevia luokkia torjumasta myönnytyksiä, joiden torjumiseen niillä ei enää ole voimaa. Kehityksen suunta ei muutu sen kautta, mutta sen kulku tulee vakavammaksi, rauhallisemmaksi. Köyhälistön eteneminen valtioissa, joissa on voimassa jossain määrin kansanvaltaisia laitoksia, ei käy niin hämmästyttävien voittojen kautta, kuin oli laita porvariston sen vallankumousaikana, mutta sen tiellä ei ole myöskään niin suuria tappioita. Uudenaikaisen sosialidemokraattisen työväenliikkeen heräämisestä saakka viime vuosisadan kuusikymmentätuvulla on Europan köyhälistö kokenut vain yhden suuren tappion, Parisin kommunissa v. 1871. Ranska kärsi siihen aikaan vielä keisarikunnan seurauksista, joka keisarikunta ei ollut antanut kansalle todella kansanvaltaisia laitoksia, Ranskan köyhälistö oli vasta vähäiseltä osaltaan herännyt itsetietoisuuteen, ja se oli tullut pakotetuksi nousemaan kapinaan.
»Taistelun kansanvaltais-proletarinen menettelytapa esiintynee hitaampana kuin porvariston vallankumousaikainen; se on varmasti vähemmän draamallinen, näytelmän tapainen, ja hiljaisemmin vaikuttava, mutta se vaatii myös melko vähemmän uhreja. Tämä lienee varsin yhdentekevää kaunokirjailijalle, joka etsii sosialismista mielenkiintoisia urheilua ja jännittäviä aiheita, mutta ei niille, jotka todella johtavat taistelua.
»Tämä luokkataistelun n.k. rauhallinen menettelytapa, joka rajoittuu epämilitaristisiin keinoihin, parlamenttarismiin, lakkoihin, mielenosoituksiin, sanomalehdistöön ja muihin painostuskeinoihin, omaa jokaisessa maassa sitä enemmän toivoa pysyä voimassa mitä voimakkaammat siellä ovat kansanvaltaiset laitokset, mitä suurempi väestön valtiollinen ja taloudellinen asiaintuntemus ja malttavaisuus.»
Näillä perusteilla odotin minä, että köyhälistön vallankumous ottaisi kokonaan toisen muodon, kuin porvariston vallankumous, että köyhälistön vallankumous päinvastoin kuin porvariston suoritettaisiin taloudellisesti, laillisesti ja siveellisesti »rauhallisin» keinoin eikä fyysillisillä väkivallan keinoilla kaikkialla siellä, missä kansanvalta on vallannut maaperää (»Tie valtaan» s. 53).
Ja tämä on yhä nytkin minun mielipiteeni.
Luonnollisesti on jokaisella asialla muitakin kuin pelkkiä valopuolia, myöskin kansanvaltaisessa valtiomuodossa voidaan keksiä varjopuolia. Siellä missä köyhälistö on oikeudeton, ollen kykenemätön kehittämään joukkojärjestöjä, kykenemätön johtamaan säännöllisissä oloissa joukkotaisteluja; siellä voi ainoastaan valiojoukko kuolonrohkeita sankareita astua jatkuvaan vastarintaan vallassa olevaa hallitusta vastaan. Mutta tälle valiojoukolle käy päivä päivältä ilmeisemmäksi, vieläpä se muodollisesti siihen pakotetaan, että on välttämätöntä valmistaa koko järjestelmälle täydellinen loppu. Hämmentymättä valtiollisen arkipäivän pienistä vaatimuksista suuntautuu henki lopuksi kaikkein suurimpiin problemeihin ja oppii aina ottamaan huomioon kaikki yhteiskunnalliset ja valtiolliset suhteet.
Ainoastaan pieni osa köyhälistöä astuu silloin taisteluun, mutta sen on vallannnt mitä korkein tietopuolinen harrastus ja sellainen innostus, jonka sytyttävät vain korkeat päämäärät.
Aivan toisin vaikuttaa kansanvalta proletariin, jolla nykyisen tuotantotavan vallitessa on vapaasti käytettävänään vain harvoja hetkiä päivässä. Kansanvalta kehittää joukkojärjestöjä paljottaisella hallitusasioita koskevalla toiminnalla; se kutsuu kansalaiset neuvottelemaan ja päättämään lukuisista päivänkysymyksistä, usein mitä vähäpätöisimmistä. Yhä enemmän vaatii köyhälistön koko vapaan ajan »sivutyö», yhä enemmän askarruttavat häntä pienet tuokiotehtävät. Mutta ahtaassa piirissä tulee mieli ahtaaksi. Seurauksena on teorioitten ymmärtämättömyys, jopa vihdoin niitten halveksiminen ja vastarintaan asettuminen anastavat suurten periaatteitten sijasta entistä enemmän ylivaltaa. Jos siis Marx ja Engels saattoivat ylistää Saksan työläisten tietopuolisuutta Länsi-Europan ja Amerikan työväestön vastakohtana, niin löytäisivät he nyt tietopuolisen harrastuksen saman ylivoimaisuuden venäläisillä työläisillä verrattuna saksalaisiin.
Ja kuitenkin taistelevat kaikkialla luokkatietoiset proletarit ja heidän edustajansa kansanvallan voiton puolesta, useat heistä ovat sen vuoksi uhranneet sydänverensäkin.
He ovat vakuutetut siitä, että ilman kansanvaltaa ei tulla toimeen. Despotismia, rajatonta yksinvaltaa vastaan tähdätyn taistelun jalostavat vaikutukset rajoittuvat valioryhmään eivätkä valtaa koko suurta joukkoa. Mutta toiselta puolen ei saa liioitella kansanvallan porvarillistuttavia vaikutuksia työläisiin. Ne ovat kerta kaikkiaan seurauksena vapaamman ajan puutteesta, josta työväestö kärsii, ei kansanvallasta sinänsä. Olisihan tavatonta, jos vapauden omistuksen tulisi tehdä ihminen pikkumaisemmaksi ja ahdasmielisemmäksi kuin vapaudettomuuden. Mitä enemmän kansanvalta vaikuttaa työajan lyhentämiseksi, sitä suuremmaksi käy vapaa-aika, jonka työläinen saa itse hallita, sitä enemmän voi hän omistautua välttämättömien pikkupuuhien rinnalla työskentelemään suurempien, laajakantoisempien kysymysten hyväksi.
Ja vaikutteita siihen ei puutu. Sillä mitä tahansa kansanvalta saaneekin aikaan, kapitalistisesta tuotantotavasta johtuvia vastakohtia ei se yksin kykene voittamaan, niin kauvan kuin se ei ole voittanut mainittua tuotantotapaa. Päinvastoin, kapitalistisen tuotantotavan vastakohdat kasvavat, synnyttävät yhä uudelleen suuria ristiriitoja, asettavat proletarit yhä uudelleen suurten kysymysten eteen, jotka kohottavat heidän henkensä yli arkipäiväisyyden. Mutta kansanvallan aikana ei tämä kohoaminen pysähdy enää valiojoukon nousuun, vaan se tulee itse kansanjoukon nousuksi, joka kansanjoukko on samaan aikaan kouluuntunut itsehallinnon jokapäiväisessä käytännössä.
Kansanvallan vallitessa ei köyhälistö ajattele ja puhu lakkaamatta pelkästä vallankumouksesta, kuten rajattoman yksinvallan aikana. Se voi kuluttaa vuosia, jopa kokonaisia vuosikymmeniä yksinomaan pikkupuuhailuun, mutta vihdoin täytyy kaikkialla syntyä taasen tilanteita, jotka sytyttävät sen vallankumoukselliseen ajatteluun ja toimintaan.
Mutta missä kansanvallan aikana ei näin käy, siellä on paljon suurempi kuin rajattomassa yksinvallassa se todennäköisyys, ettei vallankumous tapahdu ennen aikojaan, ei hyödyttömän äkkirynnäkön kautta, ja että voittoa, kun se on kerran saavutettu, ei jälleen menetetä, vaan se pidetään menestyksellisesti. Ja tämä on vihdoin tärkeämpää kuin jonkun uuden vallankumousnäytelmän pelkästään hermoja kiihoittava jännitys.
i
Kansanvalta muodostaa sosialistisen tuotantatavan totuttamiselle välttämättömän pohjan. Ja vain kansanvallan vaikutusten alaisena saavuttaa köyhälistö sen kypsyyden, jonka se tarvitsee voidakseen viedä sosialismin voittoon. Kansanvalta tarjoo lopuksi varmimman astemitan sen kypsyydelle. Sosialismin valmistuskauden ja toteutetun sosialismin, noiden molempien aikajaksojen välillä, jotka tarvitsevat kansanvaltaa, on vielä kolmas aikajakso, ylimenokausi, sen jälkeen kuin köyhälistö on valloittanut poliittisen vallan, mutta ei ole vielä taloudellisesti toteuttanut sosialismia. Tänä välikantena tulisi kansanvalta olemaan muka ei ainoastaan tarpeeton, vaan vieläpä vahingollinen.
Viimemainittu käsityskanta ei ole uusi. Olemme oppineet sen tuntemaan jo Weitlingin esittämänä. Mutta se nojautuu erääseen Karl Marxin lausuntoon. Hänen eräässä Gothan puolueohjelmaa arvostelevassa kirjoituksessaan, kirjoitettu toukokuussa v. 1875, (julkaistu »Neue Zeit» -lehdessä, 9. 1., s. 502) sanotaan:
»Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on aikakausi, jolloin edellisestä siirrytään vallankumouksellista tietä jälkimäiseen. Sitä vastaa myös poliittinen ylimenokausi, jonka valtiomuoto ei saata olla mikään muu kuin köyhälistön vallankumouksellinen diktaturi.»
Marx on valitettavasti jättänyt lähemmin selittämättä, millaiseksi hän käsittää tämän diktaturin. Kirjaimellisesti otettuna mertitsee tuo sana kansanvallan lakkaamista. Mutta vapaasti kirjaimellisesti oiettuna merkitsee se myös jonkun yksityisen yksinvaltaa, joka yksityinen ei ole mihinkään lakeihin sidottu. Tuollainen yksinvalta eroaa rajattomasta itsevaltiudesta sen kautta, ettei se ole ajateltu pysyväksi valtiojärjestykseksi vaan ohimeneväksi hätätilamuodoksi.
Käsite »köyhälistön diktaturi», ei siis jonkun yksityisen diktaturi, vaan luokan, jo edellyttää, ettei Marx tässä ole ajatellut diktaturia sen sanan puustaimellisessa merkityksessä.
Hän ei puhunut tässä hallitusmuodosta vaan tilanteesta, jonka täytyisi välttämättä syntyä kaikkialla, missä köyhälistö on valloittanut valtiollisen vallan. Se seikka, ettei hän tässä tarkoittanut mitään hallitusmuotoa, käy selville jo siitä, että hän oli sitä mielipidettä, että ylimeno voisi Englannissa ja Amerikassa käydä rauhallisesti, siis kansanvaltaista tietä.
Tosin ei kansanvalta takaa vielä rauhallista ylimenoa. Mutta varmaa on, ettei se ilman kansanvaltaa ole mahdollinen.
Kuitenkin saadaksemme tietää, mitä Marx ajatteli köyhälistön diktaturista, sitä emme tarvitse käydä arvailemaan. Kun Marx v. 1875 ei lähemmin selittänyt, mitä hän ymmmärsi köyhälistön diktaturilla, niin tapahtui se kai sen takia, koska hän muutamia vuosia aikaisemmin teoksessaan »Ranskan kansalaissota» (v. 1871) oli lausunut asiasta mielipiteensä. Siinä selitti hän:
»Kommuni oli oleellisesti työväenluokan hallitus, tulos siitä taistelusta, jota työtätekevät luokat kävivät omistavia luokkia vastaan. Kommuni paljasti vihdoin sen poliittisen muodon, jonka vallitessa saattoi toteutua työn taloudellinen vapauttaminen.»
Parisin kommuni oli siis, kuten Engels Marxin teoksen kolmanteen painokseen kirjoittamassaan johdannossa nimenomaan toteaa, »köyhälistön diktaturi».
Mutta se ei ollut samalla kansanvallan lakkauttamista, vaan perustui sen mitä laajimmalle ulottumaan yleisen äänioikeuden pohjalla olevaan käyttöön. Hallitusvalta oli saatettava yleisen äänioikeuden alaiseksi.
»Kommunin muodostivat Parisin eri piireissä yleisen äänioikeuden perustalla valitut kaupunginvaltuustot... Yleisen äänioikeuden tuli palvella kommuniin asetettua väkeä samoin kuin yksilöllinen äänioikeus palvelee jokaista muuta työnantajaa työntekijöitä y.m. valitsemaan, j.n.e.» (S. 46, 47).
Yhä jälleen puhuu Marx tässä koko kansan yleisestä äänioikeudesta, ei erikoisen etuoikeutetun luokan vaalioikeudesta. Köyhälistön diktaturi oli hänen mielestään tilanne, joka köyhälistön vallitessa välttämättömästi syntyy puhtaasta kansanvallasta.
Marxiin eivät niin ollen saa vedota ne, jotka astuvat puolustamaan diktaturia demokratian vastakohtana. Sillä ei luonnollisestikaan ole vielä todistettu, että he ovat väärässä. Heidän täytyy vain etsiä itselleen muita todistuskappaleita.
Kysymystä tutkittaessa täytyy varoa vaihtamasta diktaturia tilanteena diktaturiin hallitusmuotona. Ainoastaan viimemainitun tavoitteleminen on erimielisyyttä herättävä kysymys meidän riveissämme. Diktaturi halitusmuotona merkitsee oikeuden riistämistä vastustuspuolueelta. Siltä otetaan vaalioikeus, paino- ja yhdistymisvapaus. Kysymys on siitä, tarvitseeko voitokas köyhälistö näitä toimenpiteitä, onko sosialismi saavutettavissa niiden avulla parhaiten tai vain pelkäsiään niiden kautta.
Silloin on ensi sijassa otettava huomioon, että me, puhuessamme diktaturista hallitusmuotona, emme voi puhua jonkun luokan diktaturista. Sillä luokka, kuten jo olemme huomauttaneet, voi vain vallita, ei hallita. Jollei diktaturilla siis tahdota käsittää pelkkää valtatilannetta, vaan määrättyä hallitusmuotoa, silloin voidaan puhua ainoastaan joko yksilön tai järjestön diktaturista, ei siis köyhälistön vaan köyhälistöpuolueen diktaturista. Mutta problemi mutkistuu sikäli kuin köyhälistö itse pirstoutuu eri puolueisiin. Jonkun tuollaisen puolueen diktaturi ei silloin ole enää mitenkään köyhälistön diktaturia, vaan köyhälistön erään osan diktaturia sen jonkun toisen osan ylitse. Tilanne käy sitäkin monimutkaisemmaksi siinä tapauksessa, jos sosialistiset puolueet ovat jakautuneet ei-proletarisiin ryhmiin jakautumisensa perustalla, jos esim. joku puolue tulee peräsimeen siten, että kaupunkilaisköyhälistö liittoutuu talonpoikien kanssa. Silloin on köyhälistön diktaturi ei ainoastaan proletarien diktaturia proletarien yli, vaan myös proletarien ja talonpoikien diktaturia proletarien yli. Köyhälistön diktaturi sukeutuu silloin aivan erikoisiin muotoihin.
Millä perustalla nyt köyhälistön diktaturi ottaisi, ja miksi sen tulisi ottaa muoto, joka on ristiriidassa kansanvallan kanssa? Ken vetoaa Marxin sanoihin köyhälistön diktaturista, ei saa unohtaa, ettei siinä ole puhe sellaisesta tilanteesta, joka voi tulla vallitsevaksi erinäisissä olosuhteissa, vaan sellaisesta, jonka täytyy astua esiin kaikissa olosuhteissa.
Nyt voidaan tosin otaksua, että köyhälistö pääsee valtaan tavallisesti vain siellä, missä se on väestön enemmistönä tai missä sillä ainakin on vähintään takanaan enemmistö. Köyhälistön asema sen valtiollisissa taisteluissa on sen taloudellisen välttämättömyyden rinnalla sen joukkopaljous. Ainoastaan siellä, missä sillä on takanaan joukot, väestön enemmistö, saattaa se odottaa voittavansa vallitsevien luokkien voimakeinot. Niin otaksuvat myöskin Marx ja Engels. Sen vuoksi selittivät he kommunistisessa manifestissa:
»Kaikki tähänastiset liikkeet ovat olleet vähemmistöjen liikkeitä, mutta vähemmistöjen eduksi. Köyhälistön liike on äärettömän enemmistön itsenäinen liike äärettömän enemmistön eduksi.»
Tämä pitää paikkansa myöskin Parisin kommuniin nähden. Uuden vallankumouksellisen hallituksen ensimäinen tehtävä oli yleisen äänioikeuden tiedustaminen. Mitä laajimpien vapauksien mukaan toimitetut vaalit osoittivat melkein kaikissa Parisin piireissä vankan enemmistön olevan kommunin puolella. Valituksi tuli 65 vallankumouksellista 21 vastapuoluelaista vastaan, joista viimemainituista oli 15 jyrkästi vanhoillista ja 6 gambettilaista suuntaa edustavaa radikalista tasavaltataista. Mainittujen 65 vallankumouksellisen joukossa olivat edustettuina kaikki ranskalaisen sosialismin senaikaiset suunnat. Niin kovin kuin ne taistelivatkin toisiaan vastaan eivät ne harjoittaneet kuitenkaan mitään diktaturia toisiaan kohtaan.
Hallituksella, jonka pohja on niin syvällä joukoissa, ei ole vähintäkään aihetta ahdistaa kansanvaltaa. Se ei voi aina pidättäytyä väkivaltaisuuksista, jos väkivaltaisuuksiin ryhdytään kansanvallan sortamiseksi. Väkivaltaan vastataan aina väkivallalla.
Mutta hallitus, joka tietää joukkojen olevan takanaan, on käyttävä väkivaltaa ainoastaan suojellakseen kansanvaltaa, eikä sitä tukahuttaakseen. Sehän ryhtyisi suorastaan itsemurhaan, jos se tahtoisi syrjäyttää varmimman pohjansa, yleisen äänioikeuden, valtaisen siveellisen arvovallan voimakkaan lähteen.
Diktaturi kansanvallan lakkautuksena voisi siis tulla kysymykseen vain poikkeustapauksissa, jos suotuisten olosuhteitten erinomainen yhteensattuminen antaisi jollekin köyhälistöpuolueelle tilaisuuden temmata käsiinsä poliittisen vallan, joskaan sillä ei olisi puolellaan väestön enemmistö tai olisi se kenties kokonaan sitä vastaan.
Kansan keskuudessa, joka on vuosikymmeniä valtiollisesti kouluuntunut ja omaksunut lujat puoluemuodot, on sellainen sattumavoitto tuskin mahdollinen. Viimemainittu jo sinänsä viittaa varsin takaperoisiin olosuhteisiin. Jos sellaisessa tapauksessa yleinen äänioikeus puhuu sosialistista hallitusta vastaan: tuleeko silloin tämän hallituksen tehdä se, mitä me tähän saakka olemme vaatineet jokaiselta hallitukselta, taipua kansan mielipiteen ilmaisuun, lujasti tahtoen kansanvallan pohjalla viedä eteenpäin taistelua valtiovallasta tai tuleeko sen, pysyäkseen itse vallassa, syrjäyttää kansanvalta?
Kuinka voi diktaturi vastoin kansan enemmistön tahtoa pysyä peräsimessä?
Tällöin tulee kysymykseen kaksi tietä; jesuitismin tie tai bonapartismin tie.
Olemme jo viitanneet Paraguayn jesuiittavaltioon. Keino, millä jesuiitat siellä pitivät diktaturiaan, oli heidän tavaton henkinen ylivoimaisuutensa järjestämiensä alkuasukkaitten rinnalla, jotka ilman heitä olivat täysin avuttomia.
Voiko sosialistinen puolue saavuttaa eurooppalaisessa valtiossa sellaisen ylivoimaisuuden? Se on aivan mahdotonta. Tosin kohoaa köyhälistö luokkataistelunsa kautta henkisesti toisten työtätekevien luokkien, pikkuporvarien ja pienviljelijöiden yläpuolelle, mutta rinnan samaan aikaan kasvaa myöskin näitten poliittinen harrastus ja asiainymmärtämys. Mainittujen eri luokkien välinen ero ei koskaan tule merkitsevämmäksi.
Mutta käsityöläisluokkien rinnalle kasvaa myös intellektualisen, älyperäisen, köyhälistön joukko, joka tulee yhä suurilukuisemmaksi, yhä välttämättömämmäksi tuotannon kehitykselle, jonka tehtävänä on hankkia toimeentulonsa tiedollisella alalla, älyä harjoittamalla ja kehittämällä.
Tämä kerros muodostaa köyhälistön ja kapitalistiluokan väliasteen, sen pyrintöperänä ei suoranaisesti ole kapitalismi, mutta se pysytteleikse epäluuloisesti köyhälistön yläpuolella niin kauan kuin se ei pidä itseään kyllin kypsänä ottaakseen kohtaloaan omiin käsiinsä. Vieläpä sellaisetkin sivistyneitten luokkien jäsenet, jotka mitä lämpimimmin ovat köyhälistön vapautuksen puolella, kuten esim. utopisti-sosialistit, suhtautuvat luokkataistelun alkuasteilla kielteisesti työväenliikkeeseen. Suhde muuttuu vasta sitten, kun köyhälistö osoittaa taistelussaan enenevää kypsyyttä. Luottamus, jonka sosialismin puolelle asettuvat sivistyneet oppivat antamaan köyhälistölle, ei ole vaihdettavissa siihen luottamukseen, jolla Saksan liberalit, vapaamieliset ja keskuspuolueet, vieläpä itse hallitus alkoivat elokuun 4 pstä 1914 suhtautua hallitussosialisteihin. Edellinen luottamus lähtee siitä vakuutuksesta, että köyhälistöllä olisi voimaa ja kykyä itsensä vapauttamiseen. Jälkimäinen luottamus perustui siihen vakaumukseen, etteivät puheenaolevat sosialistit ottaisi köyhälistön vapaustaistelua enää tosissaan.
Aivan ilman syvistyneistöä tai jopa ehkä sitä vastaan ei sosialistinen tuotanto ole järjestettävissä. Jos väestön enemmistö suhtautuu epäluuloisesti tai vastustavasti köyhälistö-puolueeseen, koskee ylläoleva vasta varsinaisesti sivistyneistöä. Voitokas köyhälistö-puolue silloin, kaukana siitä, että olisi muuta väestöä älyllisesti etevämpi, jää siinä suhteessa jälelle vastustajistaan, vaikkakin sen teoreettisen näkökannan yleensä pitäisi olla korkeamman yhteiskunnallisissa asioissa.
Paraguayn tie ei siis käy päinsä Europassa. Jälelle jää niin ollen vain tuo toinen tie, jota ehdotti Napoleon I, brumaire-kuun 18 p:nä 1799 ja hänen veljenpoikansa Napoleon III joulukuun 2 p:nä 1852: hallita järjestymättömään kansanjoukkoon verraten ylivoimaisen keskitetyn järjestön ja ylivoimaisen sotamahdin avulla, jonka viimemainittu ylivoimaisuus johtuu siitä, että hallituksen asemahdilla on vastassaan ainoastaan aseeton tai aseellisen taistelun uuvuttama kansa.
Voidaanko tällaiselle pohjalle perustaa sosialistinen tuotantotapa? Tämä tuotantotapa merkitsee tuotannon järjestämistä yhteiskunnallista tietä. Se vaatii koko kansan kautta tapahtuvaa taloudellista itsehallintoa. Tuotannon valtiollinen järjestäminen virkavallan tai jonkun yksityisen kansankerroksen diktaturin kautta ei merkitse sosialismia. Se vaatii suurten kansanjoukkojen järjestelmällistä kouluutusta, edellyttää useita vapaita sekä taloudellisia että valtiollisia järjestöjä ja tarvitsee täydellisintä järjestäytymisvapautta. Työn sosialistinen järjestäminen ei saa olla mitään kasarmijärjestelyä.
Vähemmistön diktaturi, joka tahtoisi taistella kansalle mitä täydellisintä järjestövapautta, kaivaisi siten maata oman valtansa alta. Jos se sitä vastoin yrittäisi pysyä vallassa ehkäisemällä tätä vapautta, niin estäisi se sosialismin kehitystä sen sijaan, että edistäisi sitä.
Voimakkaimman tukensa löytää vähemmistön diktaturi aina käytettävissään olevassa sotajoukossa, mutta mitä enemmän se asettaa aseellisen väkivallan enemmistön tilalle, sitä enemmän pakottaa se myös kaiken vastustuksen etsimään menestystään pistimiin ja nyrkkeihin nojaamalla, äänioikeuteen vetoamisen asemasta, joka on viimemainitulta kielletty; silloin tulee kansalaissota valtiollisten ja yhteiskunnallisten vastakohtien ratkaisumuodoksi. Siellä, missä ei vallitse täydellinen valtiollinen ja yhteiskuunallinen välinpitämättömyys tai pelkuruus, uhkaavat vähemmistön diktaturia aina väkivaltaiset mellakat tai alinomainen sissisota, joka vastustustoiminta kasvaa helposti suurempien joukkojen pitkäaikaiseksi aseelliseksi taisteluksi, joka vaatii diktaturin kaikki sotavoimat. Ja jollei viimemainittu sitten voi suoriutua kansalaissodassa voittajana, on se alituisessa vaarassa joutua sen kautta vallasta syöstyksi.
Sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen suurin este on sisällissota. Laajalle ulottuvan maantieteellisen työnjaon nykyisenä kehityskautena on tehdassuurteollisuus kaikkialla mitä suurimmassa määrin riippuvainen liikenteen turvallisuudesta samoin kuin sopimusten luotettavuudesta. Jo ulkonainen sota olisi omiaan äärimmilleen häiritsemään sosialistista kehitystä, vieläpä silloinkin, kun vihollinen ei tunkeudu maahan. Kaikki Venäjän nykyisessä vallankumouksessa esiintyvät sosialistiset suunnat ovat olleet oikeassa painostaessaan rauhan välttämättömyyttä yhteiskunnan elvyttämisen ehtona. Vielä paljon turmiollisempi yhteiskuntataloudelle kuin ulkoinen sota on kansalaissota, jonka välttämätön arena on maa itse ja joka sitä tuhoaa ja heikontaa samoin kuin vihollisen hävitys, ollen kuitenkin vielä paljon kauheampi.
Valtioitten taistellessa toisiaan vastaan on tavallisesti kysymys vain toisen tai toisen hallituksen voitosta tai häviöstä, ei niiden koko olemassaolosta. Mutta sodan jälkeen tahtovat sotaa käyvät eri hallitukset ja kansat elää rauhassa — ja heidän täytyykin niin tehdä — joskaan ei ehkä aina ystävyydessä.
Aivan toisin suhtautuvat puolueet kansalaissodassa toisiinsa. Ne eivät käy sotaa saadakseen vastapuolelta joitakin etuja ja sitten elääkseen tämän kanssa rauhassa. Ja kansalaissodassa ei käy myöskään niin kuin demokratian vallitessa, jolloin vähemmistöt ovat suojatut, niin että sotainen puolue, joka joutuu vähemmistöön ja jonka täytyy luopua hallituksesta, ei sillä suinkaan luovu valtiollisesta toiminnastaan tai on pakotettu sitä vain rajoittamaan ja kansanvallan vallitessa jää sotaiselle puolueelle yhä oikeus pyrkiä enemmistöön, ja sitä tietä ottaa hallitus käsiinsä.
Kansalaissodassa taistelee jokainen puolue olemassaolostaan, uhkaa alakynteen jäävää täydellisellä tuhoamisella. Tämä tietoisuus tekee kansalaissodat helposti niin hirveiksi. Nimen omaan vähemmistö, joka pysytteleikse vallassa ainoastaan sotavoiman avulla, on taipuvainen mitä verisimmällä tavalla pitämään vastustajansa valtansa alla ja tuhoamaan viimemainitun hillittömällä teurastuksella, jos sen asema tulisi uhatuksi kapinan kautta ja sen onnistuisi siinä lyödä vastustajansa. Parisin kesäkuun päivät v. 1818 ja veriviikko toukokuussa v. 1871 ovat todistaneet yllä olevan peloittavan selvästi.
Pitkällinen kansalaissota samoin kuin sen vaihtoehto diktaturin vallitessa, joukkojen täydellinen masennustila ja arkuus, tekee sosialistisen tuotantojärjestelmän voimaan saattamisen aivan mahdottomaksi. Ja silloin tulisi vähemmistön diktaturin, joka ilmeisesti synnyttää kansalaissodan tai välinpitämättömyyden masennustilan, olla varma keino aikaansaattaakseen ylimenon kapitalismista sosialismiin!
Moni vaihettaa kansalaissodan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, pitää sitä viimemainitun muotona ja on taipunvainen antamaan anteeksi kansalaissodalle välttämättömät väkivallantyöt sillä puolustelulla, ettei vallankumous muka ilman niitä olisi mahdollinen. Niin on muka aina käynyt jokaisessa vallankumouksessa ja niin on aina käyvä.
Kuitenkaan juuri me sosialidemokraatit emme ole sitä mieltä, että sen, mikä aina on ollut siten, pitäisi myöskin iankaiken olla samoin. Vallankumouskuvamme olemme me tuoneet tähänastisten porvarillisten vallankumousten esimerkkien mukaan. Köyhälistön vallankumous on tapahtuva aivan toisenlaisissa olosuhteissa kuin ne.
Porvarilliset vallaukumoukset puhkesivat valtioissa, joissa despotismi, kansasta erotetun sotajoukon tukemana, tukahutti kaikki vapaat liikkeet, joissa ei ollut olemassa minkäänlaista paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta, ei yleistä äänioikeutta, ei todellisia kansanedustuslaitoksia. Silloin muodostui taistelu hallitusta vastaan välttämättä kansalaissodaksi. Nykyinen köyhälistö pääsee, ainakin Länsi-Europassa valtiolliseen valtaan valtioissa, joissa jo vuosikymmeniä on kansanvalta, joskaan ei »puhdas», niin kuitenkin jossain määrin kansanvalta, syvään juurtunut, eikä myöskään sotaväki niin kokonaan kuin ennen muinoin ole kansasta eristetty. Jää odotuksen varaan, millä tavoin näissä olosuhteissa ottaa käsiinsä poliittisen vallan köyhälistö, joka siellä on kansan enemmistönä. Missään tapauksessa emme tarvitse otaksua, että Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumat uudistuisivat Länsi-Europassa. Mikäli nykyinen Venäjä muistuttaa Ranskaa v. 1793, sikäli osoittaa se vain, miten lähellä se on porvarillisen vallankumouksen kehityskautta.
Täytyy erottaa toisistaan yhteiskunnallinen vallankumous, valtiollinen vallankumous ja kansalaissota.
Yhteiskunnallinen vallankumous on koko yhteiskuntarakennuksen syvällekäyvä uudistus, joka tapahtuu uuden tuotantatavan käytäntöön ottamisen kautta. Se on pitkäaikainen kehitys, joka voi kestää vuosikymmeniä ja jonka päättymiselle ei voi vetää tarkkoja rajoja. Se onnistuu sitä paremmin, mitä rauhallisempien muotojen kautta se astuu voimaan. Sisäinen kuten ulkonainenkin sota ovat sen verivihollisia. Tavallisesti kulkee yhteiskunnallinen vallankumous valtiollisen vallankumouksen kautta, luokkien valtasuhteitten äkillisen muuttumisen kautta valtiossa, kun joku tähän saakka valtiollisen vallan ulkopuolella oleva luokka valtaa hallituskoneiston omiin käsiinsä. Valtiollinen vallankumous on pikainen näytös, joka voi tapahtua hyvin nopeasti ja saavuttaa tarkoitusperänsä. Sen muodot riippuvat sen valtion muodosta, jossa se tapahtuu. Mitä suurempi on kansanvalta, ankkuroitu ei vain muodollisesti vaan tosiasiallisesti työtätekevien joukkojen voimaan, sitä todennäköisempää on, että valtiollinen vallankumous on oleva rauhallinen. Mitä vähemmän sitä vastoin entinen vallitseva järjestelmä nojautuu kansan enemmistöön ja edustaa vähemmistöä, joka pysyy vallassa vain sotilaallisten mahtikeinojen avulla, sitä todennäköisempää on, että valtiollinen vallankumous muodostuu kansalaissodaksi.
Mutta viimemainitussakin tapauksessa on yhteiskunnallisen vallankumouksen taistelijoille tavattoman tärkeätä, että kansalaissota on vain ohimenevä, nopeasti päättyvä välivaihe, että se vain auttaa kansanvallan toteuttamista ja lujittamista, sekä että yhteiskunnallinen vallankumous alistetaan kansanvallan vaikutuksen varaan, so., ettei sitä sillä kertaa jatketa pitemmälle, kuin kansan enemmistö on halukas menemään, koska siinä tapauksessa yhteiskunnallinen vallankumous, niin toivottavaa kuin sen päämäärien pikainen toteuttaminen eteenpäin katsovien yksilöitten mielestä olisikin, ei tapaisi tarpeellisia edellytyksiä voidakseen luoda pysyväistä.
Mutta eikö Parisin köyhälistöläisten ja pikkuporvarien hirmuvalta, siis vähemmistön diktaturi, Ranskan suuressa vallankumouksessa saanut aikaan suunnattomia vaikutuksia, jotka ovat mitä tärkeimmästä historiallisesta merkityksestä?
Varmasti. Mutta mitä laatua ne olivat? Tuo diktaturi oli sodan lapsi, sodan, jota Europan liittoutuneet ruhtinaat kävivät vallankumouksellista Ranskaa vastaan. Tämän rynnäkön voitokas torjuminen oli hirmuvallan historiallinen teko. Se osoitti sillä vielä kerran selvästi sen vanhan totuuden, että diktaturi kykenee paremmin johtamaan sotaa kuin kansanvalta. Mutta se ei osoittanut millään tavoin, että diktaturi on köyhälistön menettelytapa sen mielen mukaisia uudistuksia toteuttamaan ja valtiollista valtaa säilyttämään.
Tarmokkuuteen nähden ei ole vuoden 1793 hirmuhallituksen voittanutta. Siitä huolimatta ei Parisin köyhälistöläisten onnistunut sen kautta pysyä vallassa. Diktaturi tuli keinoksi, jonka avulla köyhälistö- ja pikkuporvaripolitiikan eri puolueryhmät taistelivat keskenään ja vihdoin tuli siitä väline kaiken köyhälistö- ja pikkuporvaripolitiikan lopettamiseksi.
Alempien kerrosten diktaturi tasoittaa tien sapelidiktaturille.
Jos porvarillisen vallankumouksen esimerkin mukaan tahdottaisiin sanoa, että vallankumous on samaa kuin kansalaissota ja diktaturi, niin täytyisi myös vetää loppupäötös ja sanoa: vallankumous on ehdottomasti päättyvä jonkun Cromwellin tai Napoleonin herruuteen.
Mutta tämä ei ole suinkaan köyhälistön vallankumouksen välttämätön lähtökohta siellä, missä köyhälistö on kansakunnan enemmistönä ja kansa on kansanvaltaisesti järjestetty. Ja ainoastaan siellä ovat olemassa sosialistisen tuotannon edellytykset.
Me emme voi köyhälistön diktaturilla ymmärtää muuta kuin sen valtaa demokratiaan pohjaltuvana.
Kansanvallan ja diktaturin välinen vastakohta on nyt saavuttanut varsin tärkeän merkityksen Venäjän vallankumouksessa.
venäjän sosialistit astuivat siihen eri ryhmiin jakautuneina. Ne jakautuivat sosialivallankumouksellisiin ja marxisteihin. Sosialivallankumouksettiset edustivat ensi sijassa talonpoikaistoa, joka Venäjällä päinvastoin kuin muussa Europassa, oli vielä vallankumouksellinen tekijä ja sen vuoksi saattoi kulkea käsi kädessä sosialistisen köyhälistön kanssa. Heidän vastakohtanaan olivat marxistit, teollisuusköyhälistön edustajat. Nämä puolestaan jakautuivat kahteen suuntaan, menshevikkeihin, jotka otaksuivat, että Venäjällä olemassa olevien taloudellisten olojen pohjalla voisi vallankumous olla vain porvarillinen, jollei se sattuisi yhteen jonkun eurooppalaisen sosialistisen vallankumouksen kanssa, ja bolshevikit, jotka uskoivat lujasti tahdon ja väkivallan kaikkivoipaisuuteen ja nyt, ottamatta varteen Venäjän jälessäoloa, tahtoivat heti muodostaa valtankumouksen sosialistiseksi.
Vallankumouksen kulussa syventyivät vastakohdat. Menshevikit katsoivat tehtäväkseen ottaa osaa väliaikaiseen kokoomushallitukseen siihen saakka, kunnes perustuslakia säätävä kansalliskokous olisi muodostanut vakinaisen hallituksen. Bolshevikit tahtoivat jo ennen perustuslakia säätävän kokouksen kokoutumista syöstä kumoon tämän väliaikaisen hallituksen ja asettaa sen tilalle oman puoluehallituksensa. Siihen lisäksi tuli syvä erimielisyys rauhankysymyksessä. Menshevikit halusivat pikaista rauhaa yhtä hartaasti kuin bolshevikitkin, kumpaisetkin ryhmät tahtoivat sen Zimmerwaldin pohjalle — ei aluevaltauksia ja sotakorvauksia. Molemmat suunnat olivat olleet Zimmerwaldissa ja menshevikit olivat kuuluneet siellä enemmistöön. Mutta menshevikit tahtoivat yleistä rauhaa ja tahtoivat, että kaikki sotaakäyvät omaksuisivat tunnussanan: ei aluevaltauksia ja sotakorvauksia. Niin kauan kuin tämä päämäärä olisi saavuttamatta, olisi Venäjän armeija kivääri jalalla oleva valmis jatkamaan taistelua. Bolshevikit sitä vastoin vaativat pikaista rauhaa hintaan mihin hyvänsä, he olivat valmiit, jos niin täytyisi, solmiamaan sen erikoisrauhana, ja he koettivat pakolla saada sen toimeksi, samalla kun edistivät voimiensa mukaan armeijan jo ilmankin suurta epäjärjestystä.
Heitä tuki sekä sotaväen että kansan suurten joukkojen yleinen sotaanväsymys, samoin kuin myös väliaikaisen hallituksen näennäinen toimettomuus. Tämä hallitus sai tosin aikaan enemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia kuin mikään porvarillinen hallitus samassa ajassa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, kuin vallankumoukselta odotettiin. Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleja ei voitu toimittaa niin nopeasti kuin oli toivottu. Ensi tehtävänä oli vanhan virkamieskoneiston uudistaminen, kansanvaltaisten kaupunki- ja maaseutuedustuslaitosten luominen. Myös kohtasi valitsijaluetteloitten laatiminen suunnattomia vaikeuksia jättiläissuuressa valtakunnassa, jonka viimeinen väestön luetteloiminen oli tapahtunut v. 1897. Niin lykkäytyivät kansalliskokouksen vaalit yhä tuonnemmaksi.
Mutta ennen kaikkea ei rauhasta tahtonut tulla mitään. Mitkä tekijät siihen mahtoivatkaan olla syynä, mutta ympärysliiton valtiomiehet eivät ymmärtäneet, niin välttämätöntä kuin se siihen aikaan olisi ollut heille itselleenkin, ilmoittaa olevansa halukkaat rauhaan ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia. He noudattivat politiikkaa, joka saattoi ympärysvallat näyttämään Venäjän kansalle rauhanteon esteeltä ja samoin ympärysvaltojen kanssa yksimielisen väliaikaisen hallituksen. Siinä syy, miksi osa menshevikkejä, internationalistit, vaati irtisanoutumista ympärysliitosta ja nousi vastarintaan väliaikaista hallitusta vastaan. Kuitenkaan eivät he menneet milloinkaan niin pitkälle kuin bolshevikit. Viimemainitut valtasivat sellaisten olosuhteitten vallitessa maaperää menshevikkien ja väliaikaisen hallituksen kustannuksella, ja niin onnistui heidän syöstä tämä vallasta marraskuussa 1917. Heidän propagandansa osoittautui niin tehokkaaksi, että he voivat vetää puolelleen osan sosialivallankumouksellisiakin. Vasemmistolaiset sosialivallankumoukselliset yhtyivät siten bolshevikkeihin, joiden hallitukseen he astuivat, oikeistolaiset samoin kuin keskusta jäivät menshevikkien puolelle.
Bolshevikkien voima perustui niihin suuriin toiveisiin, joilla he kiihoittivat. Jos he aikoivat säilyttää valtansa, täytyi heidän toteuttaa nämä toiveet. Oliko se mahdollista?
Bolshevikkivallankumous perustui siihen olettamukseen, että se olisi oleva yleiseurooppalaisen vallankumouksen alku; että Venäjän rohkea aloite nostattaisi liikkeelle koko Europan köyhälistön.
Niin ollen oli luonnollisesti yhdentekevää, mitkä muodot otti Venäjän erikoisrauha, mitkä silpomiset ja taakat se laski Venäjän kansan hartioille, miten se tulkitsi kansojen itsemääräämisoikeutta. Silloin oli myös samantekevaä, oliko Venäjä puolustuskykyinen vai eikö. Europan vallankumous muodosti tämän käsityksen mukaan Venäjän vallankumouksen parhaimman tuen, sen täytyi tuoda siihenastisen Venäjän kaikille kansoille täydeilinen ja todellinen itsemääräämisoikeus.
Mutta Europan vallankumous, jonka piti sinne viedä sosialismi ja vakaannuttaa se siellä, oli myös tuleva keinoksi, jolla voitaisiin poistaa ne esteet, jotka Venäjällä maan taloudellisen taantumuksellisuuden johdosta olivat sosialistisen tuotantotavan toteuttamisen tiellä.
Tuo kaikki oli hyvin loogillisesti aseteltu ja hyvin perusteltu siinä tapauksessa, että oli olemassa edellytys: Venäjän vallankumousta täytyisi ehdottomasti seurata eurooppalaisen. Mutta mitä sitten, jollei niin kävisikään?
Tuo olettamus ei ole tähän mennessä toteutunut. Ja nyt syytetään Europan köyhälistöläisiä siitä, että he ovat muka jättäneet alkuunsa ja pettäneet Venäjän vallankumouksen. Se on syytös tuntematonta vastaan, sillä kuka tahdotaan tehdä vastuunalaiseksi Europan köyhälistön asiassa ottamasta kannasta?
Vanha marxilainen periaate on, ettei vallankumouksia voida tehdä, että ne syntyvät olevista oloista. Mutta Länsi-Europan olosuhteet ovat niin eroavat Venäjän olosuhteista, ettei jälkimäisen maan vallankumous ole lainkaan ehdottomasti aiheuttava vallankumousta myös edellisen maissa.
Kun Ranskassa puhkesi vallankumous v. 1848, levisi se heti sen itäpuolella oleviin Europan maihin. Se pysähtyi kuitenkin Venäjän rajaan. Ja taasen päinvastoin, kun 1905 Venäjällä katkoi vallankumous kahleensa, vaikutti se lännessä päin muutamia voimakkaampia vaalioikeusliikkeitä, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, jonka olisi voinut merkitä vallankumoukseksi.
Toki ei saa bolshevikeille laskea liian ankaraksi viaksi sitä, että he odottivat eurooppalaista vallankumousta. Myös toiset sosialistit ovat tehneet samoin, ja varmasti kuljemme kohti olosuhteita, jotka voivat suuresti kärjistää olosuhteita ja aikaan saattaa joukon yllätyksiä. Ja jos bolshevikit ovat tähän saakka erehtyneet vallankumouksen odotuksessaan, niin eivätkö myöskin Bebel, Engels, Marx monesti tehneet laskelmia saman erehdyksen nojalla? Sitä ei voi kieltää. Mutta he eivät ole milloinkaan asettaneet vallankumousta tulevaisuuden näköpiiriin joksikin määrätyksi ajaksi eikä heidän menettelytapansa ollut summattu siihen, että puolueen olemassaolo, että köyhälistön luokkataistelun eteenpäin rientäminen saatettaisiin riippuvaiseksi vallankumouksen puhkeamisesta, että köyhälistö asetettaisiin välihankaan: vallankumous tai vararikko.
Miten kaikki politikot ovatkaan joskus odotuksissaan erehtyneet! Mutta milloinkaan ei tuollainen erehdys ole voinut honkutella heitä väärälle uralle, umpikujaan.
Meidän bolshevikkitoverimme ovat asettaneet kaiken yhden kortin, yleiseurooppalaisen vallankumouksen varaan. Kun tämä kortti ei tullut esiin, olivat he pakotetut lähtemään tielle, jolla heillä oli vastassaan ratkaisemattomia tehtäviä. Heidän piti puolustaa Venäjää ilman sotajoukkoa mahtavaa ja häikäilemätöntä vihollista vastaan. Heidän piti perustaa kaikkien hyvinvointia edustava hallitus yleisen hajaannuksen ja köyhtymisen vallitessa. Mitä vähemmän heillä oii apunaan aineellisia ja älyperäisiä edellytyksiä pääsemiseksi kaikkeen siihen, mihin he pyrkivät, sitä enemmän täytyi heidän tuntea itsensä pakotetuiksi korvaamaan se, mikä puuttui, raa'an voiman pakolla, diktaturilla. Heidän täytyi turvautua siihen sitä enemmän, mitä valtavammaksi kansanjoukkojen vastarinta heihin nähden kasvoi. Niin kävi vätttämättömäksi, että he asettivat diktaturin demokratian sijalle.
Jos bolshevikit olivat pettyneet siinä odotuksessaan, että heidän tarvitsi vain astua hallitukseen saadakseen aikaan eurooppalaisen vallankumouksen, niin yhtä paljon pettyivät he siinäkin toivossa, että heidän tarvitsisi vain tarttua valtion peräsimeen, kun jo kansan enemmistö riemuiten ympäröisi heidät. Tosin olivat he vastustuspuolueena ollessaan Venäjällä sitä ennen vallinneen tilanteen aikana saavuttaneet suuren prapagandavoiman, kuten jo huomaamme. Oltuaan vallankumouksen alkaessa vielä pieni joukko, olivat he lopulta tulleet niin voimakkaiksi, että valtasivat omiin käsiinsä valtiovallan. Mutta oliko heillä takanaan kansa?
Se olisi perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tullut osoittaa, jota kokousta bolshevikitkin, kuten muut vallankumoukselliset olivat toivoneet, jopa eräänä aikana hillittömästi vaatineet; kokousta, joka oli valittava yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden mukaan.
Heti sen jälkeen, kun bolshevikit olivat anastaneet hallitusvallan, vahvisti uuden hallituksen toinen venäläinen neuvostojen kongressi. Sitä vastaan asetti tosin vastalauseen vankka vähemmistö, joka jätti kongressin asettuen eri kannalle. Mutta enemmistökään ei hylännyt vielä kansalliskokoushanketta. Neuvostohallituksen aseman vahvistava päätös alkoi sanoilla: »Maan hallitukseksi on siihen saakka, kunnes kutsutaan koolle perustuslakia säätävä kansalliskokous, asetettava väliaikainen työläis- ja talonpoikaishallitus, jonka nimenä on 'Kansankomissarien neuvosto'.»
Tässä tunnustettiin siis vielä perustuslakia säätävä kokous Kansankomissarien neuvoston yläpuolella olevaksi laitokseksi.
Marraskuun 3 p:nä hajoitti hallitus Pietarin Kaupunginduuman sillä perussyyllä, että duuma oli muka vastakkaisella kannalla niihin väestön mielipiteisiin nähden, jotka olivat ilmenneet marraskunn 7 päivän vallankumouksessa ja »kansalliskokouksen vaaleissa». Määrättiin toimitettavaksi uudet vaalit voimassa olevan yleisen äänioikeuden perustalla. Pian löydettiin kuitenkin este kokouksen vaaleille. Joulukuun 7 p:nä julkaisi yleisvenäläinen neuvostojen toimeenpaneva komitea päätöksen, jossa sanottiin:
»Millainen lieneekin laatuaan jonkun valituista edustajista muodostetun laitoksen vaalijärjestys, todella kansanvaltaiseksi ja tosiasiallisesti kansan tahtoa edustavaksi voidaan se katsoa vain siinä tapauksessa, kun valitsijain vastalauseoikeus heidän edustajiinsa nähden tunnustetaan ja toteutetaan käytännössä. Tämä todellisen kansanvallan periaate koskee, samoin kuin kaikkia edustuslaitoksia, myöskin perustuslakia säätävää kokousta... Työläis-, sotilas-. ja talonpoikaisedustajien neuvostojen kongressilla, joka on kutsuttu koolle tasa-arvoisuuden pohjalla, on oikeus määrätä toimitettavaksi uudet vaalit, koskevat kaikkia kaupunki-, maaseutu- ja muita edustajistoja, perustuslakia säätävä kokous mukaan luettuna. Jos enemmän kuin puolet puheena olevien vaalipiirien valitsijoista vaatii, täytyy neuvostojen määrätä uusintavaalit.»
Vaatimus, että valitsijain enemmistö voi aina kutsua pois edustajan, joka ei enää edusta heidän mielipiteitään, vastaa täydellisesti kansanvaltaisuuden periaatteita. Sitä vastoin ei tältä näkökannalta voida selittää, kuinka neuvostot saattaisivat määrätä uudet vaalit. Kuitenkaan ei vielä sillä kertaa menty sen pitemmälle perustuslakia säätävän kokouksen suhteen. Ei koskettu itse kokouksen olemukseen eikä sitä koskevaan vaalioikeuteen.
Kuitenkin kävi yhä ilmeisemmäksi, etteivät vaalit olleetkaan antaneet bolshevikeille enemmistöä. Sen johdosta julkaisi »Pravda» joulukuun 6 p:nä 1917 sarjan kansalliskokousta koskevia väitökstä, jotka Lenin oli luonnostellut ja keskuskomitea hyväksynyt. Erittäin tärkeitä on niistä kaksi. Toisessa selitettiin, että vaalit oli muka toimitettu aivan heti bolshevikkien voiton jälkeen, ennen kuin sosialivallankumoukselliset vielä jakautuivat. Vasemmisto- ja oikeistolais-sosialivallankumouksellisilla oli muka sen vuoksi ollut yhteinen ehdokaslista. Siis eivät vaalit muka antaneet selvää kuvaa joukkojen todellisesta mielialasta.
Sille, joka oli tätä mielipidettä, selvisi ylempänä esitetystä jouluk. 7 p:vän julistuksesta seuraava johtopäätös: kansalliskokouksen uusintavaaleja koskeva määräys tarkoitti niitä vaalipiirejä, joissa oli valittu sosialivallankumouksellisia. Missä muussa tarkoituksessa olisi tuo päätös tehty? Kuitenkin oli se jo joulukuun 26 p:nä unohdettu. Ja äkkiä kajahtaa nyt kokonaan uusi laulu toisesta leniniläisestä väitteestä, joista tässä on puhe. Osoitettuaan meille, ettei juuri valittu kansalliskokous kelpaa mihinkään, koska se ei tulkitse koko kansan todellista mielialaa, selittää hän, ettei yleensä jokainen yleisen äänioikeuden mukaan valittu, siis joukkojen valitsema perustuslakia säätävä kansalliskokous mihinkään kelpaa:
»Neuvostotasavalta ei esitä ainoastaan kansanvaltaisen järjestelyn korkeampaa muotoa (verraten porvarilliseen tasavaltaan ja perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen sen huippuun), se on myös ainoa muoto, joka tekee mahdolliseksi tuskattomimman ylimenon sosialismiin.»
Vahinko vain, että tähän tunnustukseen johduttiin vasta sitten, kun kansalliskokouksessa oli jääty vähemmistöön. Aikaisemmin ei sitä ollut kukaan halunnut myrskyisemmin kuin Lenin.
Rettelö kansalliskokouksen kanssa tuli nyt välttämättömäksi. Voitolle pääsi neuvosto, jonka diktaturi julistettiin Venäjän pysyväksi hallitusmuodoksi.
Neuvostojärjestö on Venäjällä vuoden 1905 vallankumouksen tuote. Köyhälistö astui silloin joukkotoimintaan, jossa se tarvitsi joukkojärjestöä. Sosialidemokraattien samoin kuin sosialivallankumouksellisten salaiset järjestöt olivat käsittäneet ainoastaan satoja jäseniä, joiden vaikutuspiiri ulottui muutamiin tuhansiin työläisiin. Valtiolliset ja ammatilliset joukkojärjestöt eivät olleet voineet muodostua rajattoman tsaarivallan aikana. Työläisten ainoat joukkojärjestöt, jotka olivat olemassa ennen vallankumousta, olivat pääoman itsensä luomat: yksityiset liikkeet. Ne tulivat nyt köyhälistön luokkataistelujärjestöiksi. Jokainen liike muuttui nyt aineellisen tuotannon tyyssijasta poliittisen propagandan ja toiminnan tyyssijaksi. Kunkin yksityisen työpaikan työläiset liittyivät yhteen ja valitsivat edustajia, jotka yhtyivät edustajavaltuuskunnaksi, neuvostoksi. Menshevikit juuri antoivat alkusysäyksen tälle niin tärkeälle liikkeelle. Siten luotiin muuan köyhälistöjärjestömuoto, kaikkein laajin, koska se käsitti kaikki palkkatyöläiset. Se on tehnyt mahdolliseksi tehokkaan toiminnan ja vaikuttanut syvästi työläisten tietoisuuteen. Kun Venäjän toinen vallankumous puhkesi maaliskuussa v. 1917, syntyi myös heti taasen neuvostojärjestö. Ja tällä kertaa, korkeammalla tasolla, vastaten ensimäisestä vallankumouksesta saakka kasvanutta köyhälistön kypsyyttä. V. 1905 olivat neuvostot jääneet paikallisiksi yhdyskunniksi, rajoittuneet yksityisiin kaupunkeihin. Vuoden 1917 neuvostot eivät olleet ainoastaan paljon lukuisampia, vaan ne astuivat myös läheiseen yhteyteen keskenään, yksityiset neuvostot yhtyivät suuremmiksi yhtymiksi, jotka taasen liittyivät koko maan käsittäviksi järjestöiksi, jonka välikappaleiksi tulivat ajoittaiset yleisvenäläiset neuvostokongressit, samaten kuin myös pysyväinen toimeenpaneva keskuskomitea.
Jo nyt voi neuvostojärjestö silmätä taapäin suureen ja mainehikkaaseen vaiheeseen. Ja vielä valtavampi on sillä edessään, eikä vain yksin Venäjällä. Kaikkialla käy ilmi, että köyhälistön taloudellisen ja valtiollisen taistelun tähänastiset menettelytavat ovat tehottomat niitä jättiläisvoimia vastaan, joita hallitsee rahapääoma taloudellisesti ja valtiollisesti. Niistä menettelytavoista ei ole luovuttava, ne ovat välttämättömät säännöllisinä aikoina, mutta joskus joudutaan sellaisten tehtävien eteen, joille ne ovat riittämättömät, jolloin lupaa menestystä vain työväenluokan kaikkien valtiollisten ja taloudellisten voimakeinojen yhdistäminen.
vuoden 1905 Venäjän vallankumous oli tuonut Saksan sosialidemokratiaan suurlakkoajatuksen. Puoluekokous v. 1905 hyväksyi sen. Vuoden 1906 puoluekokous koetti sitten raivata tieltä ammatillisten asianomaisten arkatuntoisuutta ja pelkoa. Se päätti suurlakosta seuraavaa:
»Niin pian kuin puoluejohto katsoo tilanteelle välttämättömäksi valtiollisen suurlakon, on sen asetuttava yhteyteen ammattiliikkeen päätoimikunnan kanssa ja ryhdyttävä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeelliset toiminnan menestykselliseksi toteuttamiseksi.»
Kaikkien niiden kokemusten jälkeen, jotka meillä on suurlakosta, tiedämme nyt, että tuo päätös oli aivan harhaan mennyt. Kerta kaikkiaan sen takia, koska suurlakko lupaa sitä enemmän menestystä, mitä odattamattomampana se määrätystä tilanteesta puhkee omaperäisen äkkiä. Se seikka, että puolue- ja ammattiasianomaiset järjestävät sen edelläkäyvän sopimuksen mukaan, saattaa tarpeelliseksi laajat valmistukset, jotka voivat tehdä tyhjäksi kaiken menestyksen.
Siihen tulee lisäksi se, että ammatillinen johtovalta vastustaa yhä enemmän kaikkea suurta omaperäistä toimintaa. Ammattikunnat ovat ehdottomasti välttämättömät. Köyhälistö on sitä voimakkaampi, mitä suuremmat ovat sen ammattikuntien jäsenluvut ja rahavarat. Mutta laajat, pysyvät vakavaraiset järjestöt eivät ole mahdolliset ilman pysyvää kouluutettua johtoa, siis virkavaltaa. Ammattivirkavalta on yhtä välttämätön kuin itse ammattikunnat. Sillä on omat varjopuolensa samoin kuin parlamentarismilla tai kansanvallalla, mutta se on yhtä korvaamaton kuin nekin köyhälistön vapautukselle.
Sillä ei ole kuitenkaan sanottu, että kaikki sen vaatimukset ovat hyväksyttäviä. Sen täytyy rajoittua siihen, mikä on sen ensimäinen tehtävä ja missä se on korvaamaton, ammatillisten pääomien hoitoon, järjestöjen laajentamistyöhön, työläisten valmistamiseen heidän taisteluihinsa. Mutta se ei kelpaa johtamaan noita valtavia joukkotaisteluita, jotka yhä enemmän käyvät ajalle tunnusmerkillisiksi. Ammattiliikkeen miehet kuten parlamenttarikotkin voivat tässä vaikuttaa menestyksellisesti kokemustensa ja tietojensa nojalla, varsinainen johto on yhä enemmän siirtyvä toimintaa edustaville työväenneuvostoille. Eri maissa paitsi Venäjällä, niinpä Englannissa, ovat sellaiset laitokset (shops assistants eli shops stewards) esittäneet jo suurta osaa joukkotaisteluissa ammattikuntien rinnalla.
Neuvostojärjestö on siis muuan aikamme tärkeimmisiä ilmiöistä. Se lupaa saada ratkaisevan merkityksen niissä suurissa pääoman ja työn välisissä taisteluissa, joita kohti me kuljemme.
Mutta saammeko odottaa neuvostoilta vielä enemmän? Bolshevikit, jotka marraskuun vallankumouksen jälkeen v. 1917 saivat sosialivallankumouksellisten vasemmiston kanssa enemmistön Venäjän työväenneuvostoissa, tekivät perustuslakia säätävän kokouksen hajoittamisen jälkeen Neuvostosta, joka siihen saakka oli ollut yhden luokan taistelujärjestö, valtiojärjestön. He lakkauttivat kansanvallan, jonka Venäjän kansa oli valloittanut maaliskuun vallankumouksessa. Samaan aikaan lakkasivat bolshevikit nimittämästä itseään sosialidemokraateiksi. He sanovat itseään kommunisteiksi.
Tosin eivät he tahtoneet kokonaan luopua kansanvallasta. Lenin merkitsee huhtikuun 28 pnä pitämässään puheessa neuvostojärjestön »kansanvallan korkeammaksi perikuvaksi», sen »porvarillisen väärennöksen» täydelliseksi vastakohdaksi. Köyhälistöläisille ja köyhille talonpojille annettiin nyt täydellinen vapaus.
Mutta kansanvallalla ymmärretään tähän saakka kaikkien kansalaisten valtiollisten oikeuksien yhtätäisyyttä. Lain etuoikeuttamilla kerroksilla oli aina liikuntavapaus. Mutta se ei merkitse kansanvaltaa.
Neuvostotasavalta on oleva köyhälistön diktaturin järjestö, ainoa, kuten Lenin lausuu, »joka tekee mahdolliseksi tuskattomimman ylimenon sosialismiin». Tämän tulee alkaa sillä, että koko se kansanosa, joka ei ole neuvostoissa edustettuna, tehdään valtiollisesti oikeudettomaksi.
Olemme jo esittäneet, mitä on sanottava köyhälistön diktaturi -ajatuksesta. Nyt vielä muutamia huomautuksia sen muodostumisesta neuvostoissa.
Miksi olisivat nämä omiaan suomaan tuskattomimman ylimenon sosialismiin kuin mitä olisi mahdollista yleisen äänioikeuden vallitessa? Ilmeisesti siksi, että kapitalistit suljettaisiin tällä tavoin pois lainlaadinnasta.
Nyt on vain kaksi näkökohtaa mahdollista. Joko ovat kapitalistit kannattajineen vain merkityksetön pieni ryhmä. Kuinka voisivat he siinä tapauksessa yleisen vaalioikeuden vallitessa estää ylimenon sosialismiin? Päinvastoin, jos he yleisen vaalioikeuden vallalla ollen esiintyvät merkityksettömänä, mukautuvat he pikemmin kohtaloonsa kuin silloin, jos vaalioikeus on sitä lajia, ettei kukaan ihminen voi varmaan sanoa, millä puolueella oikeastaan on kansan enemmistö takanaan. Mutta todellisuudessa ei kapitalisteilta yksin voida ollenkaan riistää oikeuksia. Kuka on kapitalisti lainopillisessa mielessä? Omistavatko?
Vieläpä taloudellisesti niin pitkälle kehittyneessä maassa kuin Saksassa, jonka köyhälistö on niin suurilukuinen, tekisi neuvostotasavallan voimaan astuminen suuret joukot valtiollisesti oikeudettomiksi. V. 1907 oli Saksassa ammattilaisten lukumäärä (ansiotoimessa olevia ja heidän perheitään) maatalouden, teollisuuden ja kaupan kolmessa suuressa ryhmässä, apulaisten ja palkkatyöläisten joukossa jonkun verran yli 35 miljoonaa, itsenäisten lukumäärä taasen 17 miljoonaa. Jollakulla puolueella olisi saattanut siis varsin hyvin olla takanaan palkkatyöläisten enemmistö, mutta kuitenkin jäädä väestön vähemmistöksi. Toiselta puolen ei työläisten tarvitsisi, jos he yhteen liittyneinä äänestäisivät, yleisenkään äänioikeuden vallitessa pelätä vastustajiaan. Mutta yleinen äänioikeus, jota he tarvitsevat taistellakseen yhteistä vastustajaa vastaan, liittää paremminkin heidät yhteen kuin valtiollisen taistelun rajoittaminen neuvostoon, josta luokkavastustajat ovat suljetut pois ja jossa jonkun sosialistisen puolueen valtiollinen taistelu lopuksi kohdistuu toisia sosialistisia puolueita vastaan. Luokkatietoisuuden sijasta saa vallan oikea lahkovimma.
Mutta nyt toinen vaihtoehto. Kapitalistit ja heidän kannattajansa eivät ole vähemmistö, vaan suuri joukko, joka hyvin pystyisi tekemään vakavaa vastarintaa yleisen äänioikeuden perustalla valitussa parlamentissa. Mitä sillä asiaa autetaan, että tämä vastarinta saatetaan vaikenemaan lakiasäätävässä yhteisössä? Kapitalistit itse muodostavat kaikkialla vain ohuen kerroksen. Mutta heidän kannattajajoukkonsa sosialisteja vastaan saattaa olla hyvin suuri. Ei pidä luulotella, että kapitalismin puolella olisivat vain ostetut tai sitä personallisista syistä harrastavat ihmiset. Sosialismia lukuunottamatta on kapitalismi nykyisin ainoa mahdollinen tuotantomuoto korkeammalta asteella. Sen, joka ei pidä sosialismia mahdollisena, täytyy, jos hän ajattelee uudenaikaisesti, olla kapitalismin puolella, vaikkakaan hän ei lainkaan harrastaisi sitä. Mutta myöskin vähäosaisista, pääomalle vihollisista kerroksista ovat monet yksityisomistuksen pohjalla tuotantovälineihin nähden ja siten sillä pohjalla, jolta lähtee kapitalismi. Kehityksessä jälelle jääneessä maassa saattaa sen vuoksi kapitalismia suoraan tai epäsuorasti puoltavien väestökerrosten lukumäärä olla sangen vankka. Niiden vastarinta ei tule vähäisemmäksi sillä, että niiltä riistetään äänioikeus. Ne asettuvat sitä pontevammin vastustamaan kaikkia uuden tyrannihallituksen toimenpiteitä. Yleisen äänioikeuden vallitessa täyden kansanvallan aikana ovat kaikki luokat ja pyrkimykset voimasuhteittensa mukaan edustettuina lakiasäätävässä kokouksessa. Jokainen luokka ja puolue voi mitä vapaimmin arvostella jokaista lakiehdotusta, osoittaa kaikki sen heikkoudet, mutta myös tehdä tiettäväksi vastustavan puolen suuruuden, mikäli sitä väestössä esiintyy. Neuvostossa on kaikki vastustava arvostelu estetty, jonkun lain heikkoudet eivät ole niin helposti huomattavat. Ja siitä vastarinnasta, joka sitä vastaan on käynnissä kansan keskuudessa, ei saada kuulla kerrassaan mitään. Vasta sen jälkeen, kun laki on laadittu, nousee esiin arvostelu ja vastustus. Valmistelun sijasta astuvat näkyviin lain heikkoudet vasta sitä toteutettaessa. Niin on neuvostohallituskin jo hyvin tärkeisiin lakeihin nähden huomannut olevansa pakoitettu lisäyksillä tai leväperäisellä käytännöllä tekemään reikiä, takaovesta päästämään jälleen takaisin asetuksia, jotka etuovesta on juuri juhlallisesti heitetty ulos. Olemme jo osoittaneet, että ammatillisen äänioikeuden päämääränä on, yleisen vastakohtana, tehdä ahtaammaksi siitä osallisten näköpiiriä. On hyvinkin syytä epäillä, tokko tuon kaiken kautta ylimeno sosialismiin tulee tuskattomammaksi kuin yleisen vaalioikeuden ja vapaan keskustelun kautta, jossa ovat edustettuina kaikki puolueet voimasuhteittensa mukaan.
Mutta ei vähemmän epäilyksen alaiseksi kuin tuo tuskattomuus, tulee neuvostohallitusmuodon vallassa ollen köyhälistön diktaturi. Diktaturi — varmasti. Mutta aivauko köyhälistön diktaturi?
Venäjällä vallitsevissa taloudellisissa olosuhteissa saattoivat neuvostot saavuttaa vallitsevan asemansa vain sen kautta, etteivät ne v. 1917 kuten v. 1905 rajoittuneet vain kaupunkilaiseen, teolliseen köyhälistöön. Tällä kertaa järjestyivät neuvostoihin myöskin sotilaat ja talonpojat. Armeijan hajoittamisen kautta kadottivat sotilaat joukkomerkityksensä. Kansankomissarien värväämä pieni joukko oli näille suuremmasta merkityksestä pistimensä kuin vaalilippunsa kautta. Tosin esittivät punaisen armeijan vaaliliput varsin tärkeää osaa. Eri neuvostoissa, esim. Pietarin viimeisissä uusintavaaleissa, pidätettiin niille huomattava osa valtuuksia. Mutta sitä tärkeämmiksi tulivat talonpoikain äänet, talonpoikain, jotka muodostavat suuren enemmistön Venäjän väkiluvusta. Neuvostohallituksen aikana ovat ne enemmistönä lainlaadintaan ja hallitukseen osaa ottamaan oikeutetusta väestöstä. Se, mitä meille esitetään köyhälistön diktaturina, olisi, jos se toteutettaisiin käytännössä johdonmukaisesti ja joku luokka yleensä voisi pitää käsissään diktaturia, mikä on mahdollista ainoastaan jollekin puolueelle, muodostuva talonpoikien diktaturiksi. Niin ollen näyttää siltä, kuin olisi tuskattomin ylimeno sosialismiin taattu silloin, kun se annetaan talonpoikien käsiin. Mutta kun talonpojat ovat enemmistönä neuvostojärjestössä, niin ei viimemainittu toiselta puolen käsitä koko köyhälistöä.
Alussa ei ollut täyttä selvyyttä siitä, kutka saisivat järjestyä neuvostoiksi ja mitkä neuvostot saisivat liittyä yhteiseen järjestöön. Monin paikoin oli vallalla se käsitys, että ammatillinen järjestö voisi muodostaa neuvoston ja olisi sellaiseksi katsottava. Vielä toukokuun 28 p:nä julkaisi Leipziger Volkszeitung kirjoituksen, joka ilmeisesti oli lähtöisin bolshevistisista piireistä. Kirjoitukien nimenä oli »Neuvostotasavalta». Siinä sanottiin:
»Neuvostoedustus on jokaisen kansanvaltaisen edustuksen yläpuolella, se suo kaikille kansalaisille täysin samanlaiset oikeudet, kaikilla asianomaisen maan luokilla on täysi mahdollisuus saada neuvostoissa edustus, joka vastaa tarkoin niiden voimaa ja niiden yhteiskunnallista ominaispainoa. Tätä varten tulee niiden ensiksi itsenäisesti järjestyä, ei tosin tähänastisen kansanvaltaisuuden kaavan mukaan puolueittain, vaan uusia kansanvaltaisia muotoja vastaavasti, erikoisiin luokka- tai ammattijärjestöihin.»
Tuon lain laatijat ja heidän kumppaninsa voivat olla hyvin tyytyväisiä tähän sosialidemokraattisen puolueen alistamiseen ammatillisten järjestöjen johtoon. Mutta myös taantumukselliset, jotka tahtovat yleisen, yhtäläisen vaalioikeuden korvata säätyjen mukaisella, löytävät tästä yhden kukan, josta voivat imeä hunajaa. Köyhälistön diktaturin puolustaja jatkaa:
»Porvaristolla sinänsä ei ole tähän saakka ollut edustusta neuvostoissa, ei sen vuoksi, ettei sitä sille myönnettäisi, vaan siksi, että se puolestaan on boikoteerannut neuvostovaltaa eikä toiselta puolen ole taipunut järjestäytymään köyhälistön tapaan.»
Eikö se todellakaan ole siihen taipunut? Eikö meidän bolshevikki-ystävämme ole koskaan kuullut puhuttavan jostain työnantajain järjestöist'? Ja onko hänen mielestään yksityinen kapitalisti, jolla on yleinen äänioikeus todella vaarallisempi kuin neuvostoliittoon yhtynyt työnantajajärjestö? Mutta meille opeletaan heti, mistä johtuu neuvostojärjestön etevämmyys yleisen vaalioikeuden rinnalla:
»On itsestään ymmärrettävä, ettei minkäänlaista porvarien taistelujärjestöä oteta neuvostoihin.»
Toisin sanoen, neuvostojärjestö asettaa yleisen äänioikeuden edelle suuremman mielivallan voiton. Se voi sulkea pois jäsenyydestään kaikki järjestöt, jotka se katsoo vastustajikseen. Se »suo kaikille kansalaisille täysin yhtäläiset oikeudet», mutta »itsestään ymmärrettävästi» saavat he käyttää niitä vain neuvostohallituksen määräämissä rajoissa. Mutta sillä välin on huomattu, ettei se käy niinkään päinsä. Viimeinen yleisvenäläinen neuvostokongressi, joka päättyi heinäkuun 12 pnä, laati Venäjän neuvostotasavallan hallitusmuodon. Siinä säädetään, etteivät kaikki Venäjän valtakuntaan kuuluvat, vaan ainoastaan määrätyt ryhmät ovat oikeutetut valitsemaan edustajia neuvostoihin.
Ainoastaan ne saavat valita, »jotka ansaitsevat toimeentulonsa tuottavalla yleishyödyllisellä työllä». Mutta mikä on »tuottavaa ja yleishyödyllistä työtä»? Se on varsin venyvä käsite. Ja yhtä venyvä vaalioikeutta vailla olevia koskeva määräys. Siihen kuuluvat ne, »jotka pitävät palkkatyöläisiä voittoa saadakseen». Käsityöläinen tai pikkumestari, jolla on yksi apulainen, eläneepä ja tunteneepa hän kuinka proletarisesti, on ilman vaalioikeutta. Vielä useampia köyhälistöläisiä tullee oikeudettomiksi sen määräyksen kautta, joka vie yksityiskauppiailta ja välikauppiailta vaalioikeuden. Työläinen, joka joutuu työttömäksi hengenpitimikseen alkaa kaupita vihanneksia tai sanomalehtiä, menettää vaatioikeutensa.
Muuan toinen säädös vie tämän oikeuden jokaiselta, jolla »on työttömiä tuloja, esim. pääoman korkoa, liikevoittoa, omaisuustuloja». Kuinka suuren pitäisi »työttömän tulon» olla, joka aiheuttaa vaalioikeuden menetyksen, sitä ei sanota. Kuuluuko tähän säästöpankkikirjan omistus? Hyvin moni työläinen, varsinkin pikkukaupungeissa omistaa pienen talon. Toimeentuloaan auttaakseen ottaa hän vuokralaisia. Joutuuko hän sen vuoksi työttömiä tuloja nauttivien luokkaan? Äskettäin oli Pietarissa Obuchovin tehtaalla lakko, tuossa »vallankumouksen tyyssijassa» kuten Trotzky sitä vielä v. 1909 nimitti. (»Vallankumouksen Venäjä», sivu 83.) Kysyin eräältä bolshevikkitoverilta, miten hän selitti tämän toiminnan, joka oli vastalause neuvostohallitusta vastaan.
»Se on hyvin yksinkertainen asia», arveli hän, »nuo työläiset ovat kaikki kapitalisteja, jokaisella on oma talo».
Näkee, miten vähän tarvitaan tullakseen neuvostotasavallan vaalijärjestyksen mukaan leimatuksi kapitalittiksi ja menettääkseen vaalioikeuden.
Vaalioikeutta koskevien määräysten, jotka avaavat portit mitä rajattomimmalle mielivallalle, venyväisyys ei ole lainlaatijoissa vaan niissä, kehen se kohdistuu. Koskaan ei onnistuta köyhälistön käsityspiiriä vakaannuttaa juridisesti yhtäpitäväksi ja täsmälliseksi.
Säädöstä jonkun tietyn paikan asettamisesta, jossa paikassa jokainen voisi käydä tarkastamassa vaalioikeutustaan valitsijaluetteloista, samoin kuin vaalitoimituksesta, onko se oleva salainen tai tapahtuva kenties julkisesti kättennostolla, en ole tavannut. 70 § määrää: »Tarkan vaalijärjestyksen määräämät paikalliset neuvostot yleisvenäläisen keskuskomitean asetuksia vastaavasti.»
Lenin lausui eräässä huhtikuun 28 pnä pitämässään puheessa neuvostojen sosialistisesta luonteesta m.m. seuraavaa: »1. Valitsijoina ovat vain työtätekevät ja riistetyt joukot; porvaristo on suljettu pois. Kaikkinainen virkavaltainen muodollisuus ja vaalien rajoittaminen on poistettu. Joukot itse määräävät vaalien järjestyksen ja ajan.»
Näyttää siis kuin voisi jokainen vaalikokous järjestää mielensä mukaan vaalitoimituksen. Mielivalta ja mahdollisuus köyhälistön itsensä keskuudessa vapauttaa itsensä epämukavista vastustavista aineksista, kohoisivat sen kautta äärimmilleen.
Vain sivumennen huomautettakoon, että ei-paikallisten neuvostojen vaali on välillinen, joka seikka samaten helpottaa vaalien vaikutusta vastustavan puolen vahingoksi.
Toki sittenkään ei voitu estää vastustuksenkaan ääniä neuvostoissa.
Mutta »tuskaton ylimeno» sosialismiin vaatii ilmeisesti kaiken vastustuksen ja arvostelun vaientamista. Niinpä teki sitten viime kesäkuun 14 pnuä yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea seuraavan päätöksen:
»Sosialivallankumouksellisen puolueen (oikean siiven ja keskustan) sekä menshevikkien edustajat suljetaan pois, samoin ehdotetaan kaikille työmies-, sotilas- ja talonpoikaisneuvostoille, että nämä erottaisivat keskuudestaan mainittujen ryhmien edustajat.»
Tämä joukkosäädös ei kohdistu lainkaan tiettyihin henkilöihin jotka olisivat tehneet joitakin rangaistavia tekoja. Jos joku tekee sellaisia vallassa olevaa hallitusta vastaan, vangitaan muitta mutkitta, sitä ei tarvitse erottaa. Neuvostossa olevain edustajain loukkaamattomuudesta ei puhuta mitään neuvostovallan hallitusmuodossa. Siinä suljetaan neuvostoista pois määrätyt puolueet että määrättyjä henkilöitä, mutta käytännössa ei tämä merkitse mitään muuta kuin, että kaikki proletarit, jotka kuuluvat mainittuihin puolueisiin, kadottavat äänioikeutensa. Heidän äänensä eivät ole enää mistään merkityksestä. Tarkkaa rajaa siinä ei ole. Neuvostotasavallan valtiomuodon 28 § määrää: »Koko työväen luokan eduksi riistää Venäjän sosialistinen liitto-neuvosto-tasavalta yksityisiltä henkilöiltä ja kokonaisilta ryhmiltä oikeuksia, joita he käyttävät väärin sosialistisen vallankumouksen vahingoksi.»
Siten on kaikkinainen vastustus julistettu henkipatoksi. Sillä jokainen hallitus, vallankumouksellinenkin, huomaa, vastustajien väärin käyttävän oikeuksiaan. Mutta ei tämäkään vielä riittänyt takaamaan tuskatonta ylimenoa sosialismiin. Bolshevikit olivat tuskin vapautuneet menshevikkien ja sosivallankumouksellisten keskustan, samoinkuin oikean siiven vastarinnasta neuvostoissa, kun syntyi suuri taistelu niiden ja sosialivallankumouksellisen vasemmiston välillä, jonka vasemmiston kanssa he yhdessä olivat muodostaneet hallituksen. Nyt karkoitettiin myöskin viimemainitut suureksi osaksi neuvostoista.
Siten supistuu itse köyhälistön keskuudessa yhä enemmän niiden piiri, jotka ovat osallisia valtiollisista oikeuksista, joihin bolshevikkien hallitus nojaa. Lähtien vaatimuksesta esittää köyhälistön diktaturia oli se alusta alkaen erään köyhälistöpuolueen diktaturia. Kuitenkin saattoi se jonkun aikaa esittää köyhälistön enemmistön diktaturia vähemmistön yli. Nykyisin on tämäkin tullut epäiltäväksi.
Sen ohessa tulee kuitenkin jokaisen hallituksen, enin diktaturisenkin, esiintyä enemmistön, eikä tosin vain köyhälistön, vaan koko kansan tarpeitten ilmauksena. Bolshevikitkaan eivät voineet sitä välttää.
Parisilainen »Populaire»-lehti kertoo viime heinäkuun 6 p:nä eräästä keskustelusta, joka Longuetilla oli ollut neuvostotasavallan Lontoossa olevan lähettilään Litvinoffin kanssa. Longuet huomautti m.m.:
»Te tiedätte, kansalainen Litvinoff, että nekin Lännen toverit, joiden myötätunto Teidän liikettänne kohtaan oli voimakkain, loukkaantuivat perustuslakia säätävän kokouksen hajoittamisesta. Minä olen sanonut tämän Teille puolestani jo viime tammikuussa, jolloin näin Teidät viimeksi. Ettekö luule, että Teidän, vastataksenne niihin hyökkäyksiin, joita Teitä vastaan tehdään, olisi joka tapauksessa toimitettava uudet vaalit?»
Siihen vastasi Litvinoff:
»Tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen nähden on se mahdotonta. Neuvostojen muodossa ilmaistu kansanvalta — joukkojen tahdon tarkka ilmaus — on ainoa edustusmuoto, joka tällä hetkellä vastaa Venäjää, muuten tulisivat ne, jotka ovat asettaneet vastalauseen viimeisten neuvostovaalien johdosta, jotka olivat heille turmiolliset, taistelemaan myös uuden perustuslakiasäätävän kokouksen vaaleja vastaan, joissa meillä olisi varmasti enemmistö.»
Jos toveri Litvinoff ja hänen ystävänsä ovat siitä niin varmoja, niin miksi eivät he salli vaaleja toimeenpantaviksi?
Jos nämä tapahtuvat täysin vapaasti ja antavat bolshevistisen enemmistön, on vallassa oleva hallitus voittava paljon lujemman siveellisen pohjan sekä kotona että ulkomailla, kuin mitä se neuvostohallituksena nykyisen vaali- ja hallitusjärjestelmän mukaan voi milloinkaan saavuttaa. Ennen kaikkea menettäisi sosialistinen arvostelu jokaisen vastaväitteen, taistelevan köyhälistön koko Internationale olisi yksimielisenä ja täydellä voimallaan asettuva sitä tukemaan.
Miksi olla ottamatta tämä suunnaton voitto, jos enemmistö on niin varma? Koska yleinen äänioikeus ei tällä hetkellä käy päinsä Venäjällä ja vain neuvostojärjestelmä vastaa maan tarpeita? Mutta millä voidaan todistaa tämä väite? Ymmärrettäväksi käy se tosin silloin, kun muistetaan, että jokainen hallitus pyrkii olemaan yhtä maan kanssa ja selittää, että se mikä ei sovi sille itselleen ei sovi myöskään maalle.
Yksi asia on tosin myönnettävä. Nykyinen tilanne ei ole suotuisa perustuslakia säätävän kokouksen vaaleille. Silloin, kun ensimäisen perustuslakia säätävän kokouksen vaalit valmisteltiin ja toimitettiin, vallitsi vielä jonkunlainen rauha maassa. Nyt raatelevat koko Venajää kansalaissodat. Mutta onko tämä yhdeksän kuukauden tulos antava neuvostotasavallasta sen todistuksen, että neuvostojärjestelmä on Venäjälle sopivin ja se, joka suo tuskattomimman ylimenon sosialismiin?
Diktatorisen metodin tässä pohdittujen vahingollisuuksien vastapainona tulisi nyt esiintyä myöskin valopuolia: Se antaa muka loistavan havainto-opetuksen, ja vieläpä, jollei se pysyisikään pystyssä, voisi se köyhälistöön nähden toteuttaa paljon sellaista, mitä ei enää voitaisi tehdä tekemättömäksi.
Tarkastakaamme ensiksi havainto-opetusta. Tämä todistuskappale pohjautuu ilmeisesti seuraavaan johtopäätökseen: kansanvallassa, jossa hallitsee kansan enemmistö, voi sosialismi toteutua vasta silloin kun enemmistö on voitettu sen puolelle. Pitkä ja vaivaloinen tie. Paljon pikemmin pääsemme päämäärään, jos tarmokas, päämäärästään tietoinen vähemmistö ottaa käsiinsä valtiovallan ja käyttää sitä sosialististen toimenpiteitten toteuttamiseksi. Sen seuraukset muka vaikuttavat heti vakuuttavasti, ja enemmistö, joka tähän saakka taisteli vastaan, on nopeasti kääntyvä sosialismiin.
Tämä kaikuu hyvin lumoavalta ja kaikui jo vanhan Weitlingin suussa. Sillä on vain se yksi virhe, että se edellyttää juuri sen, mikä on todistettava. Diktatorisen metodin vastustajat väittävät juuri, ettei vähemmistö voi toteuttaa sosialistista tuotantoa ilman suuren kansanjoukon myötävaikutusta. Mutta jos koe epäonnistuu, niin tarjoaa se tosin myös havainto-opetusta, kuitenkin päinvastaiseen suuntaan, ei mukaansa vetävää, vaan loitolle peloittavaa.
Ihmiset, jotka antavat kantansa määrätä sellaisen opetuksen eikä omakohtaisen yhteiskunnallisten suhteitten tutkimisen ja koettelemisen, nuo pelkän seurauksen ajatuksettomat palvojat, eivät kokeen haaksirikkoutuessa lähde tutkimaan, minkä syiden vuoksi se ei onnistunut. He eivät etsi syytä yhteiskunnallisten olosuhteitten epäsuosiollisuudesta tai kypsymättömyydestä, vaan itse sosialismista ja päättävät, ettei se kelpaa yleensä mihinkään.
Näkee, että havainto-opetuksella on muuan hyvin arveluttava puoli.
Millaiseksi olemme sen itsellemme kuvitelleet?
Sosialismin sisällön voimme kansantajuisesti supistaa sanoihin: Vapautta ja leipää kaikille. Sitä joukot siltä odottavat, sen vuoksi menevät ne sen puolelle. Vapaus on yhtä tärkeä kuin leipä. Myöskin hyvinvoivat, vieläpä rikkaat luokat ovat taistelleet vapautensa puolesta, ovat usein vakaumuksensa vuoksi kantaneet mitä raskaimmat uhrit omaisuudestaan ja verestään. Vapauden, itsemääräämisen tarve on ihmiselle aivan yhtä luontainen kuin ravinnon tarve.
Tähän saakka tarjosi sosialidemokratia kansan joukoille sen havainto-opetuksen, että se oli kaikkien sorrettujen vapauden järkkymättömin esitaistelija, ei ainoastaan palkkatyöläisten, vaan myös naisten, vainottujen uskontojen ja rotujen, juutalaisten, neekerien ja kiinalaisten j.n.e. Tämän havainto-opetuksen kautta on se voittanut kannattajia laajalti palkkatyöläisten piirin ulkopuolelta.
Nyt, heti kun sosialidemokratia pääsee valtaan, työntävät tämän havainto-opetuksen syrjään aivan päinvastaiset seikat. Sen ensimäiset teot ovat yleisen vaalioikeuden ja painovapauden lakkaaminen, laajojen kansanjoukkojen saattaminen oikeudettomiksi, sillä siinä, siihen täytyy viitata aina uudelleen, on kysymyksessä kansanvallan korvaaminen diktaturilla. Ylemmän kymmenen tuhannen poliittisen vaikutuksen murtamiseksi ei tarvitse riistää heidän vaalioikeuttaan. Tuota vaikutusta eivät he käytä personallisen äänivaltansa kautta.
Kaikki pikkukauppiaat, käsityöläiset, keskivaraiset ja suuremmat talonpojat, suurin osa intelligenssiä muuttuvat, niin pian kuin köyhälistön diktaturi riistää heiltä oikeudet tämänlaatuisen havainto-opetuksen kautta suorastaan sosialismin vihollisiksi, joskaan eivät olisi sitä ennestään. Samoin tulevat köyhälistön diktuturin vihollisiksi kaikki ne, jotka kannattivat sosialismia siitä syystä, että se taisteli kaikkien vapauden puolesta.
Sen kautta ei voida voittaa mukaan ketään, joka ei jo tätä ennen ole ollut sosialisti. Siten voidaan vain lisätä sosialismin vihollisten lukumäärää.
Mutta tosiaan, sosialismihan ei lupaa ainoastaan vapautta, vaan myöskin leipää. Tämän tulisi lepyttää ne, joilta kommunistinen diktaturi riistää vapauden.
Ne eivät ole parhaita aineksia, jotka leivän ja leikkien vuoksi kadottavat vapauden kaipuun. Mutta epäilemättä veisi aineellinen hyvinvointi kommunismiin useita, jotka suhtautuvat siihen epäillen tai ovat siitä vieraantuneet sen oikeusriistopolitiikan vuoksi. Tämän hyvinvoinnin täytyy vain myöskin todella tulla, ja varsin nopeasti, eikä tulevaisuuden lupauksena, jos sen on toteutettava havainto-opetuksen vaikutukset.
Miten on saavutettava tämä hyvinvointi? Diktaturin välttämättömyys edellyttää, että väestön vähemmistö on vallannut käsiinsä valtiovallan. Vähemmistö, jonka muodostavat omistamattomat. Mutta proletarien suuri ase on heidän lukumääränsä, tavallisina aikoina voivat he vaikuttaa ainoastaan sen kautta, voivat valtiovallan valloittaa vain silloin, jos muodostavat enemmistön. Vähemmistönä onnistuu heidän päästä valtion peräsimeen ainoastaan poikkeuksellisten olosuhteitten yhteensattumisen kautta, järkyttäväin tapahtumain kautta, joiden johdosta sortuu valtiovalta, joka jätti valtion rappeutumaan ja saattoi sen kurjuuteen.
Sosialismi, se on yleinen hyvinvointi uudenaikaisen kultturin vallitessa, käy mahdolliseksi vain tuotantotvoimien valtaisan kehityksen kautta, jonka kapitalismi tuo mukanaan, niiden suunnattomien rikkauksien kautta, jotka se luo ja jotka keskittyvät kapitalistisen luokan käsiin. Valtiolaitos, joka on haaskannut nämä rikkaudet mielettömällä politiikalla, esim. tuloksettoman sodan kautta, ei tarjoa ennakolta mitään suotuisaa lähtökohtaa hyvinvoinnin nopeimmalle leviämiselle kaikkiin kerroksiin.
Jos vararikon tehneen valtiovallan perijäksi ei astu demokraattinen hallitus, vaan diktatorinen, pahentaa asemaa vielä se, että sen välttämättömänä seurauksena on kansalaissota. Mitä silloin lienee vielä jälellä aiueellisia varoja, sen tuhoaa anarkia.
Lopuksi merkitsee kaikkien hyvinvointi tuotannon keskeymätöntä kulkua. Kapitalismin tuhoaminen ei vielä ole sosialismia. Milloin kapitalistista tuotantoa ei heti voida muuttaa sosialistiseksi, silloin täytyy pysyttää se edelleen voimassa, muuten keskeytyy tuotannonkehitys ja samalla syntyy joukkokurjuus, jota nykyaikainen proletari yleisenä työttömyytenä niin kovin pelkää.
Ainoastaan milloin köyhälistö on saanut koulutuksen osuuskunnallisessa, ammatillisessa, kaupunkilaisessa itsehallinnossa ja osanotossa valtiolliseen lainlaadintaan ja hallituksen silmälläpitoon, sekä kun lukuisa joukko sivistyneistöä on valmis lainaamaan palvelustaan sosialistiselle tuotannolle, saattanee tämä heti ilman häiriötä astua kapitalismin sijaan kaikkialla siellä, missä uusien olosuhteitten vallitessa kapitalistinen tuotanto käy mahdottomaksi.
Maassa, joka taloudellisesti on vielä niin kehittymätön, että köyhälistö muodostaa vain vähemmistön, ei ole odotettavissa tällaista köyhälistön kypsyyttä.
On niin ollen ennakolta otaksuttava, että kaikkialla siellä, missä köyhälistö voi pitää käsissään valtiovaltaa vain diktaturin kautta kansanvallan vastakohtana, ovat sosialismia kohtaavat vaikeudet niin suuret, että näyttää suorastaan mahdottomalta uskoa diktaturin voivan nopeasti saada aikaan yleistä hyvinvointia ja siten sovittaa väkivaltahallituksen kanssa diktaturin kautta valtiollisesti oikeudettomiksi saatetut kansanjoukot.
Itse asiassa näemme me, että neuvostotasavalta yhdeksän kuukautta olemassa oltuaan, sen sijaan että olisi levittänyt yleistä hyvinvointia, tunsi olevansa pakotettu selittämään, mistä yleinen hätätila johtuu.
Edessämme on »Sosialistisen vallankumouksen opit ja köyhälistön tehtävät sen diktaturin vallitessa Venäjällä», kotoisin bolshevistiselta taholta. Muuan osa on nimeltään: »Aseman tukaluus». Siinä sanotaan 28:tena väitöslauseena:
»28. Köyhälistö suorittaa elimellisen positivisen työn mitä suurimpien vaikeuksien vallitessa. Sisäistä laatua olevat vaikeudet ovat: kansantalouden kuluminen ja suunnaton köyhtyminen, vieläpä sen lakkaaminen sodan johdosta; kapitalistiluokan politiikka ennen lokakuun vallankumousta (tietoinen hajaannuttamispolitiikka, jonka tarkoituksena oli 'anarkian' jälkeen luoda porvarillis-diktatorinen 'järjestys'); porvariston ja sivistyneistön yleinen saboteeraus lokakuun vallankumouksen jälkeen; entisten upseerien, kenraalien, porvariston alituiset vastavallankumoukselliset asestetut ja asestautumattomat kapinat; teknillisten voimien ja itse työväenluokan koulutuksen puute; järjestävän kokemuksen puute: pikkuporvariston suurten kerrosten olemassaolo, joka pikkuporvaristo ennen kaikkea on järjestymätön luokka jne.»
Tuo kaikki on aivan oikein. Mutta todistaako se mitään muuta kuin olosuhteitten kypsymättömyyttä? Ja eikö se osoita sattuvasti, ettei näistä Venäjällä nykyisin vallitsevissa olosuhteissa ole ajateltaessa mitään sosialismin mukaista »havainto-opetutusta»? Oivaa havainto-opetusta, joka tekee välttämättömäksi teoreettiset selitykset siitä, miksi sitä, mikä on todistettava, ei vielä heti voida saattaa nähtäväksi. Käännytettäisiinkö siten ne, jotka tähän saakka vastustivat sosialismia ja jotka ovat vakuutettavissa vain käytännöllisten kokemusten kautta?
Luonnollisesti voi jokainen uusi hallitus kohdata odottamattomia vaikeuksia. Tehtäisiin väärin, jos ne jo etukäteen laskettaisiin tämän hallituksen viaksi ja siten ilman asiantilan lähempää tutkimusta jouduttaisiin toivottomiksi. Mutta jotta vaikeuksista huolimatta voisi kestää, silloin täytyy jo alusta pitäen olla vahvasti vakuutettuja tämän hallituksen oikeutuksesta ja välttämättömyydestä. Ainoastaan siinä tapauksessa ei saateta pettyä sen suhteen. Tulosten palvojat ovat aina epäluotettavia joukkoja.
Niin joudumme tässäkin jälleen taasen kansanvaltaan, joka pakottaa meitä pyrkimään siihen, että valistamme ja vakuutamme joukot mitä tehoisimman propagandan kautta ennen kuin lähdemme sosialismia toteuttamaan. Siinäkin täytyy meidän taasen hyljätä diktaturin menettelytavat, koska diktaturi asettaa väkivallan havainto-opetuksen vakuutuksen sijaan.
Sillä älköön sanottako, ettei havainto-opetuksella olisi mitään tehtävää sosialismia toteutettaessa. Päinvastoin, se voi esittää ja on esittävä stinä suurta osaa, mutta ei diktaturin välityksellä.
Maailman eri valtiot ovat taloudellisessa ja valtiollisessa kehityksessä hyvin eri tasoilla. Mitä kapitalistisempi on valtio yhdeltä puolen, mitä kansanvaltaisempi toiselta, sitä lähempänä sosialismia se on. Mitä kehittyneempi on sen kapitalistinen teollisuus, sitä korkeammalla ovat sen tuotantovoimat, sitä suurempi sen rikkaus, sitä ammattikunnallisempaa työ, sitä lukuisampi sen köyhälistö. Ja mitä kansanvaltaisempi on valtio, sitä järjestyneempi ja kouluuntuneempi on sen köyhälistö. Kansanvalta pidättää toisinaan sen vallankumouksellisen ajattelun, mutta on välttämätön keino auttaakseen sitä siihen kypsyyteen, jota se tarvitsee voittaakseen käsiinsä poliittisen vallan ja toteuttaakseen yhteiskunnallisen vallankumouksen. Ei mikään maa jää ilman köyhälistön ja vallassa olevien luokkien välisiä ristiriitoja, mutta mitä edistyneempi maa on kapitalistisesti ja kansanvaltaisesti, sitä suurempi mahdollisuus on köyhälistöllä sellaisen ristiriidan puhjetessa voittaa, ei vain tilapäisesti, vaan myös saada pysyväinen voitto.
Jos köyhälistö joutuu sellaisissa olosuhteissa valtion peräsimeen, on löytyvä runsaasti aineellisia ja aatteellisia valtakeinoja, jotta taloudellinen kehitys voitaisiin heti suunnata sosialismiin ja heti enentää yleistä hyvinvointia.
Se antaa silloin todellisen havainto-opetuksen taloudellisesti ja valtiollisesti takapajulla oleville maille. Niiden proletarien joukko on yksimielisenä kaipaava samansuuntaisia toimenpiteitä, mutta myöskin kaikki toiset köyhempien luokkien kerrokset, samoin kuin lukuisat sivistyneistön jäsenet haluavat, että valtio loisi kaikille samanlaisen tien hyvinvointiin. Siten käy edistyneitten maitten havainto-opetuksen kautta sosialismin asia vastustamattomaksi myöskin niissä maissa, jotka eivät nyt vielä ole niin pitkällä, että niiden köyhälistö omin voimin yksinään voisi ottaa käsiinsä valtiovallan ja toteuttaa sosialismin.
Eikä meidän tarvitse tätä ajankohtaa siirtää kaukaiseen tutevaisuuteen. Eräissä teollisuusvaltioissa näkyvät jo huomattavassa määrin olevan käsillä sosialismin aineelliset ja aatteelliset edellytykset. Kysymys köyhälistön valtiollisesta vallasta on enää ainoastaan valtakysymys, ennenkaikkea kysymys köyhälistön jakamattomasta osanotosta päättäväiseen luokkataisteluun. Mutta Venäjä ei kuulu näihin johtaviin teollisuusvaltioihin. Se, mitä siellä nyt on käynnissä, on itse asiassa porvarillisen vallankumouksen viimeinen näytös, eikä sosialistisen ensimäinen. Se nähdään yhä selvemmin. Ainoastaan silloin olisi sen nykyinen vallankumous voinut omaksua sosialistisen luonteen, jos se olisi sattunut yhteen länsieuroppalaisen sosialistisen vallankumouksen kanssa.
Siihen, että tuonlaatuinen korkeammalle kehittyneiden kansakuntien antama havainto-opetus voisi jouduttaa yhteiskunnallisen kehityksen kulkua, viittasi jo Marx »Pääoma»-teoksensa ensimäisen painoksen esipuheessa:
»Toisen kansan tulee ottaa oppia toiselta ja se voi sen tehdä. Vaikkakin yhteiskunta olisi päässyt kehityksensä luonnonlain jäljille, ei se voi hypätä yli luonnollisen kehityskausiensa eikä tehdä niitä olemattomiksi. Mutta se voi lyhentää ja lievittää niiden synnytystuskia.»
Bolshevikkiystävämme näyttävät, huolimatta lukuisesta vetoamisistaan Marxiin kokonaan unohtaneen tämän lauseen, sillä köyhälistön diktaturi, jota he saarnaamat ja harjoittavat, ei ole mitään muuta kuin suuremmoinen yritys hypätä yli luonnollisten kehityskausien ja tehdä ne olemattomiksi. He luulevat, että se olisi tuskattomin tapa päästä sosialismiin, »lyhentää ja lievittää sen synnytystuskia». Mutta jos tahdotaan pysyä vertauksessa, muistuttaa heidän menettelytapansa pikemminkin raskasta naista, joka tekee mitä hulluimpia hyppyjä lyhentääkseen raskausaikaansa, joka saattaa hänet kärsimättömäksi ja jouduttaakseen ennen aikaisen synnytyksen.
Sellaisen menettelyn tuote ei tavallisesti ole elinvoimainen lapsi.
Marx puhuu tässä havainto-opetuksesta, jota toinen kansa voi antaa toiselle. Sosialismiin nähden on kuitenkin otettava lukuun vielä muuan toinen laji havainto-opetusta, se, joka voi antaa takapajulla oleville korkeammalle kehittyneen toimintamuodon.
Tosin pyrkii kapitalistinen kilpailu kaikkialla hävittämään perinpohjin vanhentuneet ammatit, mutta kapitalistisissa olosuhteissa on se niin tuskallinen menettely, että ne, joita se uhkaa, koettavat kaikin keinoin taistella sitä vastaan. Sosialistinen tuotantotapa on sen vuoksi voimaan astuessaan kohtaava vielä joukon ammatteja, jotka teknillisessä suhteessa ovat eläneet yli aikansa. Nimenomaan maataloudessa, jossa suurviljelys edistyy vain hitaasti, paikottain jopa taantuu.
Mutta sosialistinen tuotanto voi kehittyä vain suurteollisuuden pohjalla. Sosialistisen maatalouden täytyy rajoittua lähinnä siihen suurteollisuuden yhteiskunnallistuttamiseen, minkä se tapaa. Jos se, kuten voi odottaa, saavuttaa hyviä tuloksia asettaessaan palkkatyön sijalle, joka antaa maataloudessa ainoastaan riittämättömiä tuloksia, vapaasti yhteen liittyneiden ihmisten työn, muodostuvat työntekijäin olosuhteet sosialistisissa suurviljelyksissä suotuisemmiksi kuin mitä ne ovat pienviljelijöiden keskuudessa, silloin voi varmuudella odottaa, että viimemainitut siirtyvät joukottain vapaaehtoisesti uuteen tuotantotapaan, kun yhteiskunta antaa heille siihen tarvittavat välineet. Ennen ei. Maataloudessa valmistaa kapitalismi sosialismille maaperää vain riittämättömässä määrin. Ja on aivan toivotonta koettaa talonpoikais-omistajia teoreettisesti vakuuttaa sosialismin eduista. Talonpoikaisen maatalouden yhteiskunnallistuttamisessa voi auttaa vain havainto-opetus. Tämä edellyttää kuitenkin maataloudellisten suurviljelysten tiettyä levenemistä. Havainto-opetus vaikuttaa sitä nopeammin ja perinpohjaisemmin, mitä lavemmalle levinnyt on maassa suurviljelys.
Pikkuporvarillisten demokraattien päämäärä, jonka sosialidemokraatti Davidin väritys toi esiin ja jota on mikäli mahdollista vielä sitäkin innokkaammin painostettu: kaiken maataloudellisen suurviljelyksen hävittäminen ja sen jakaminen kääpiöviljelmiin, vastustaa mitä suurimmassa määrin sosialismia maataloudessa ja samalla yhteiskunnassa yleensä.
Nykyisen Venäjän vallankumouksen huomattavin aikaansaannos on sen työ Edvard Davidin viitoittamaan suuntaan. Hän se on, eikä Lenin, joka määrää siellä vallankumouksen varsinaisen laadun.
Siinä on sosialistinen havainto-opetus, minkä se antaa. Se todistaa tuon vallankumouksen todellisuudessa porvarillista luonnetta.
Diktaturi on, ei ainoastaan antava parhaimman havainto-opetuksen sosialistiselle propagandalle, maan myös lyhentävä tekojensa kautta tien sosialismiin, vieläpä siinäkin tapauksessa, ettei se saata pysyä pystyssä, vaan kukistuu, ennen kuin se on saavuttanut päämääränsä. Se on, niin odottavat sen kannattajat, jättävä jälkeensä paljon, mitä ei voida enää poistaa, raivaava tieltä paljon, mitä ei enää rakenneta uudelleen.
Tämäkin käsitys, kuten niin moni muu, perustuu Ranskan Suuren vallankumouksen havaintoon, porvarillisen vallankumouksen, jonka lipun alla ovat yhäkin ne, jotka kaiken, mikä on heille sopimatonta, hylkäävät ja tuomitsevat »porvarillisena», joille kansanvalta on vain porvarillinen ennakkoluulo.
Tuo havainto on oikea, mutta siitä tehtävät johtopäätökset ovat kokonaan toiset kuin diktaturin puoltajain päätelmät. Diktaturi saattaa toimia monessa suhteessa radikalisemmin kuin demokratia, mutta samalla seuraa sellaista, mitä diktaattorit eivät juuri aina olisi tahtoneet. Miten yläpuolella nämä lienevätkään valtion kaikkien muitten mahtien, yhdestä ovat he aina riippuvaiset: yhteiskunnan aineellisista olosuhteista. Nämä olosuhteet, eikä diktaattorien tahtoa määräävät lopullisesii diktaturin yhteiskunnalliset vaikutukset.
Ranskan vallankumouksen hirmuhallituksen vahvimpana käyttövoimana olivat proletarit ja Parisin puoliproletariset pikkuporvarit. He tahtoivat omaisuuden tasajakoa, suurten omaisuuksien hävittämistä. Se onnistuikin heille moninkertaisesti. Mutta he tuhosivat vain paljon perinpohjaisemmin, kuin mitä on tapahtunut missään muualla Europassa, läänityslaitoksen jäännökset ja tasoittivat siten mitä tehokkaimmalla tavalla tien uusille kapitalistille suuromaisuuksille, jotka heti hirmuhallituksen kukistuttua kohosivat kuin sienet. Se, eikä mikään taloudellinen tasa-arvoisuus, oli tuon yhdenvertaistuttajien diktaturin jälkeensä jättämä perintö.
Saadaksemme tietää, mikä on oleva nykyisen neuvostodiktaturin taloudellinen perintö, tulee meidän vain ottaa huomioon ei vain sen pyrintöperät ja toiveet ja ohjesäännöt, vaan valtakunnan taloudellinen pohja. Se on määräävä.
Tämä tutkimus näyttänee monesta pitkästyttävältä mestaroimiselta, jota ei voida verrata siihen vallankumoukselliseen tuleen, joka on leimunnut jossain Marxissa. Kukaan ei varmasti sanoa, mitä Marx olisi ajatellut ja tehnyt nykyisessä tilanteessa. Mutta varmaan on tuo pitkästyttävä tutkiminen osoittautuva ainoaksi menettelytavaksi, joka on verrattavissa historialliseen materialismiin, jonka perustaminen kuuluu Karl Marxin katoamattomimpiin ansioihin. Henkilön, joka luulisi tiedon kysymyksissä pelkän innostuksen olevan asiantuntemusta korkeammalla, olisi Marx sysännyt syrjään tyhjänä lavertelijana.
Venäjän taloudellisena perustana on nyt vielä maanviljelys, vieläpä talonpoikainen pienviljelys. Sillä elää sen asukkaista noin neljä viidesosaa, ehkäpä vielä viisi kuudesosaa. Vuonna 1913 laskettiin Venäjällä (ilman Suomea) olevan kaupunkilaisasutusta, 24 miljoonaa henkeä ja maalla asuvaa väestöä 147 miljoonaa. Viimemainitun suunnaton enemmistö on talonpoikia. Tässä suhteessa ei vallankumous ole muuttanut mitään. Viime kuluneena vuonna (1917) on se pikemminkin entisestään kasvanut. Lukuisat työläiset ovat muuttaneet takaisin maalle. Kaupungeissa on nälkä raivonnut paljon pahemmin kuin talonpoikain keskuudessa.
Vallankumoukseen saakka eli talonpoika puolifeodalisen (läänityslaitoksen aikaisen) painostuksen alaisena. Tosin oli vuoden 1861 uudistus lakkauttanut maaorjuuden, tehnyt talonpojan muodollisesti vapaaksi mieheksi. Mutta se ei ollut vallankumouksen teko, vaan patriarkkaalisen rajattoman itsevaltiuden, joka isällisesti piti huolta siitä, etteivät suuromistajat uudistustoimenpiteen kautta kadottaneet mitään, pikemmin voittivat. Talonpojan täytyi maksaa vapautensa menettämällä osa maasta, jota hän oli uudistuksen toimeenpanemiseen saakka käyttänyt, ja se maa-ala, joka hänelle annettiin, täytyi hänen kaliisti maksaa. Tosin oli talonpoikaisviljelmän keskimääräinen laajuus suurempi kuin Länsi-Europassa. Sellaisia maatalouksia, joille kuului maata vähemmän kuin 5 desjatinaa (5 hehtaaria), oli Venäjällä ennen vallankumousta ainoastaan 10.6 prosenttia kaikista talonpoikaistalouksista, Ranskassa sitä vastoin 5 hehtaaria maata ja sitä vähemmän käsittäviä talouksia 71.4 prosenttia ja Saksassa 76.5. (Masloff: »Agraarikysymys Venäjällä», Stuttgart 1907, sivu 19.) Mutta Venäjän maatalous on talonpoikain tietämättömyyden, kehittymättömän tekniikan, karjan ja lannotusaineitten puutteen vuoksi niin takaperoisella kannalla, että se tuottaa paljon vähemmän kuin Länsi-Europan. Ranskassa tuottaa vehnäsato desjatinaa kohti 70,5 puutaa (1 puuta = 16.38 kg), Saksassa 77 puutaa, Venäjällä sitä vastoin ainoastaan 28.2 puutaa (Masloff, siv. 20).
Siitä johtui, että talonpoika oli kohta vapautuksensa jälkeen aineellisesti huonommassa asemassa kuin ennen. Hän köyhtyi, hänen toimensa eivät edistyneet, vaan pikemmin veivät taaksepäin. Jollei hän tahtonut kuolla nälkään, täytyi hänen vuokrata maapalstoja suurmaanomistajilta tai tehdä palkkatyötä maalla, jota omistaja itse käytti suurviljelykseen.
Useimmiten oli hän pakotettu työtään vastaan ottamaan etumaksua, jotenka hän joutui jonkunlaiseen velkaorjuuteen, joka oli usein paljon raskaampi ja toivottomampi kuin aikaisempi maaorjuus.
Asia ei tullut paremmaksi sen kautta, että nyt tulivat markkinoille, sekä sisä- että ulkomaisille, talonpojan tuotteet. Hän sai siten rahaa käsiinsä ja sai mahdollisuuden säästää rahaa. Mutta tämä kävi päinsä vain talonpojan elämisen kustannuksella. Ennen oli hän itse käyttänyt suurimman osan tuotteitaan, koska hän ei saanut niille mitään menekkiä. Nyt sai hän menekkiä, nyt myi hän niin paljon kuin mahdollista, piti itse niin vähän kuin mahdollista. Siten koitui jokainen nälkävuosi katovuodeksi. Mikäli talonpoika saattoi säästää rahaa, käytti hän sen, ei parantaakseen viljelystään, vaan hankkiakseen enemmän maata.
Vuosien 1863–1892 välisenä aikana myytiin ja ostettiin Europan Venäjällä maanviljelysalueita seuraavan tilaston mukaan:
| Ostivat | Myivät | |
| milj. ruplissa | ||
| Aateliset | 821 | 1,459 |
| Kauppiaat | 318 | 135 |
| Talonpojat | 335 | 93 |
Aateliston maa siis väheni, talonpoikien kasvoi rinnan kaupunkilaisporvariston kanssa. Mutta vielä nopeammin kasvoi maalaisväestö ja niin pieneni se maatilkku, joka tuli keskimäärin talonpoikaa kohti, huolimatta siitä, että talonpoikien omistama hehtaariala kokonaisuudessaan kasvoi jonkun verran. Samaan aikaan katosi rahatalouden vaikutuksesta, johon lainlaadinta myötävaikutti, yhä enemmän kyläkommunismi, joka aikojen kuluessa oli vaikuttanut yksityisten talonpoikien omistamien maaosuuksien jonkunlaisen yhtäläistyttämisen. Mitä enemmän jotkut tulivat hyvinvoiviksi, sitä enemmän köyhtyivät toiset. Mutta kumpaisetkin, niin vauraat kuin köyhätkin talonpojat, katselivat yhä ahnaammin suuromistajan maata, josta he odottivat pelastustaan. Maanomistussuhteitten täydellinen kumoaminen oli heidän toiveittensa päämäärä, heistä tuli vallankumouksellinen luokka. Kaupunkien vallankumouksellinen sivistyneistö toi julki ja olennoitsi muotoihin heidän kaipuunsa. Venäjän sosialistit olivat yksimielisiä siitä, että maanomistuksen vallankumous oli Venäjälle yhtä välttämätön kuin rajattoman tsaarivallan kukistus. Kuitenkin muodostui sosialistien keskuudessa kaksi suuntaa. Toiset arvelivat alkuperäisen kyläkommunismin olevan kylliksi, saattamaan talonpojan ja samalla koko Venäjän sosialismiin, tosin aivan omalaatuiseen. Tämä suunta omaksui erilaisia muotoja, lopuksi sosialivallankumouksellisen. Näitä vastustivat marxistit, jotka painostivat sitä periaatetta, ettei Venäjä yhtä vähän kuin mikään toinenkaan maa »voisi hypätä yli luonnollisten kehitysasteittensa eikä tehdä niitä olemattomiksi», että tuleva vallankumous saattaisi vain raivata pois tieltä feodalismin jäännökset ja jouduttaa kapitalistista kehitystä, jonka pohjalta äsken saavutetun kansanvallan kouluuttama köyhälistö kypsyisi, voidakseen sitten, ollen samalla tasolla kuin Länsi-Europan köyhälistö, samaan aikaan kuin sekin taistella voittoon sosialismin.
Mutta kaikki sosialistit, suuntaerotuksista huolimatta olivat yksimielisinä valmiit tulemaan taionpoikia näiden pyrkimyksessä hävittää feodalismin jäännökset. Tämän saivat talonpojat selvästi havaita vuoden 1905 vallankumouksessa. Siitä lähtien on talonpoikien ja sosialistien yhteisvaikutus, nimenomaan sosialivallankumouksellisten välityksellä, omaksunut yhä kiinteämpiä muotoja. Niin syntyi vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen neuvostojärjestö, ei vain proletarisena, vaan myös talonpoikaisena kokoonpanoltaan.
Vallankumous teki lopun suurmaanomistuksesta. Se tapahtui heti. Kävi välttämättömäksi antaa se talonpoikaisväestölle. Kuitenkaan ei oltu lainkaan yksimielistä siitä, missä muodoissa se oli tapahtuva. Erilaisia ratkaisukeinoja oli aseteltavissa. Sosialistiselta näkökannalta oikein olisi ollut ottaa suurviljelmät valtion omaisuudeksi ja viljelyttää ne nyt osuuskunnallisessa muodossa talonpojilla, jotka siihen saakka olivat työskennelleet niillä palkkatyöläisinä. Kuitenkin edellyttää tämä ratkaisutapa sellaista maatyöväestöä, jollaista Venäjällä ei ole. Muuan toinen ratkaisutapa olisi voinut viedä siihen, että suuromistus olisi siirtynyt valtiolle, mutta jaettu pieniin tiluksiin, joita liian vähän maata omistavat talonpojat olisivat ottaneet vuokralle. Siinäkin tapauksessa vielä olisi tässä toteutettu jonkun verran sosialismia.
Mutta pienviljelys pyrkii, missä se vain suinkin voi, tuotantovälineittensä täydelliseen yksityisomistukseen. Tämän luontoisena on se näihin saakka vielä esiintynyt kaikkialla, eikä venäläinen talonpoika tee mitään poikkeusta kyläkommunismin vanhoista perintätavoista huolimatta. Suurten omaisuuksien hävittäminen ja jakaminen oli hänen ohjelmansa, ja hän oli kyllin voimakas toteuttamaan sen. Ei kukaan voinut häntä estää.
Kuitenkin olisi itse talonpoikien edun kannalta ollut toivottavaa, että jako olisi toimitettu järjestelmällisesti, että maa olisi annettu sellaisille, jotka sitä eniten tarvitsivat, mutta jotka olisivat myös kyenneet sitä käyttämään. Oli olemassa vain yksi määräysvalta, joka olisi voinut sellaisen järjestelmällisen jaon toimeen panna: perustuslakia säätävä kokous, kansan yleisen tahdon edustaja, talonpoikain suuri enemmistö siihen luettuna.
Mutta tämä odotutti itseään liian kauan, talonpojat alkoivat kaikkialla toimia omine apuineen, kun samalla paljon arvokkaita tuotantovälineitä tuhottiin. Neuvostojärjestö vei sitten kaiken toivon maakysymyksen järjestämisestä perustuslakia säätävän kokouksen kautta ja antoi talonpojille kaikki valtuudet menetellä suurten maaomaisuuksien suhteen miten halusivat ja toimittaa jako mielensä mukaan. Muuan neuvostohallituksen ensismäisistä päätöksistä sääsi:
»1. Tilanomistajain maaomaisuus otetaan heti pois ilman kormausta.
2. Suuromistajain samoin kuin elinkautiseläkkeellä olevien, luostarien ja kirkkojen omaisuus kaikkine elävine ja elottomine irtaimistoineen, talousrakennuksineen ja kaikkine tavaroineen siirtyy siihen saakka, kunnes perustustakia säätävä kokous on ratkaissut maakysymyksen, aluekomiteojen ja talonpoikien edustajain piirineuvostojen käytettäväksi.»
Viittaus perustuslakia säätävään kokoukseen jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Itse asiassa saattoivat yksityisten piirien talonpojat menetellä omaisuuden kanssa miten tahtoivat.
Siten oli jo etukäteen tehty mahdottomaksi yhdenmukaisuus rikkaitten piirien, joihin kuului useita äveriäitä talonpoikia, ja köyhien, pelkkiä kääpiötalonpoikia omaavien piirien välillä. Mutta ei myöskään yksityisessä piirissä ollut mitään takeita siitä, kuka maan sai. Siellä missä isännöivät rikkaat talonpojat joko lukumääränsä tai vain vaikutusvaltansa kautta, ottivat he itselleen suuren tilusomaisuuden leijonaosuuden. Yleistä tilastoa maanjaosta ei ole. Mutta monella taholla väitetään rikkaitten talonpoikien tavallisesti pitäneen parhaiten puolensa maanjaossa.
Varmaa on, ettei neuvostotasavaltakaan ole esittänyt maakysymyksen ratkaisua maanomistuksen tasapuolisuuden mielessä. Sen tunnustaa se itsekin. Sen alkuaikoina muodostivat talonpoikaisneuvostoja talonpoikien järjestöt yleensä. Nyt julistaa se, että neuvostot edustavat proletarien ja köyhien talonpoikien järjestöjä. Varakkaat menettävät neuvosto-vaalioikeuden.
Köyhä talonpoika tunnustetaan täten »köyhälistön diktaturin» sosialistisen maauudistuksen pysyväiseksi ja joukottaiseksi tuotteeksi. Hän muodostanee tosin useissa kylissä vähemmistön, muutoinhan olisi tarkoituksetonta tahtoa suojata häntä riistämällä vauraammilta ja keskivaraisilta talonpojilta vaalioikeus. Mutta joka tapauksessa muodostaa hän vielä hyvin huomattavan murto-osan Venäjän talonpoikaisväestöstä.
Tähän omaisuudenjakoon näyttää neuvostotasavalta tahtoneen tyytyä. Ja se tekee siinä viisaasti. Olisi voitu käydä sitä kaulukseen, jos se olisi mielinyt puuttua talonpoikien yksityisomaisuuteen.
Se koskee kuitenkin rikkaampien ja köyhempien talonpoikien väliseen suhteeseen, ei tosin uuden maanjaon muodossa. Kaupungeissa vallitsevan elintarvepulan torjumiseksi lähetettiin kyliin asestettuja työläisjoukko-osastoja, jotka ottivat rikkaammilta talonpojilta ylimääräiset elintarpeet.
Osa määrättiin kaupunkiväestölle, osa köyhemmille talonpojille. Siinä on nähtävänä tosin vain tilapäinen pula-ajan toimenpide, joka samalla rajoittui ainoastaan määrättyihin seutuihin — suurten kaupunkien ympäristöön. Sitä yleisesti toimeenpanemaan olisi asestettu kaupunkilaisvoima ollut aivan riittämätön. Missään tapauksessa ei se voisi aikaan saada köyhän ja rikkaan tasavertaisuutta maalla, vaikkakin se uudistettaisiin säännöllisesti vuodesta vuoteen. Mutta viimemainitussa tapauksessa olisi se puolestaan tehoisa keino viemään maatalouden täydelliseen perikatoon.
Milloin tuotetaan yksityisesti ja tuottajan täytyy laskea, että häneltä otetaan pois hänen koko tuotantonsa ylijäämä, paitsi sitä, mikä menee hänen välttämättömiin tarpeisiinsa, niin rajoittaa hän silloin tuotantonsa kaikkein välttämättömimpään vähimpään määrään. Siinä muuan maatalouden rappeutumisen syy monissa itämaisen despotismin maissa, joissa vuokralle antaja kiskoo talonpojalta kaiken, mitä jää jälelle välttämättömimpien tarpeitten tyydytyksestä. Samoin olisi ollut laita Venäjällä. Sosialismi tahtoo tasoittaa taloudelliset erotukset tuotantovälineitten ja tuotantotavan yhteiskunnallistuttamisen kautta. Samalla tulee yhteiskunta myös tuotteitten herraksi. Se voi silloin kohottaa tuotannon korkeimmilleen ja jakaa tuotteet yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisuuden ja oikeuden näkökohtien mukaan.
Jos sitä vastoin pysytetään edelleen voimassa tuokantovälineitten yksityisomistus ja yksityinen tuotanto sekä takavarikoidaan säännöllisesti tuottajain hankkimat ylijäämät, saatetaan tuotanto vain perikatoon, yhdentekevää, tahdotaanko siten palvella itämaista despoottia vai köyhälistön diktaturia.
Sama ei koske luonnollisestikaan menettelyä siinä tapauksessa, kun se an ajateltu vain tilapäiseksi hätätoimenpiteeksi. Silloin saattaa se joskus olla tarpeellinen. Ja sellaisiksi kai onkin tarkoiiettu hyvinvoipien talonpoikien varastojen nykyiset pakkoluovutukset. Ne eivät edistä vähimmässäkään määrin venäläisen yhteiskunnan sosialista rakentamista. Ne tuovat vain uutta rauhattomuuden ja kansalaissodan ainesta tuotannon kehitykseen, joka tervehtyäkseen ehdottomasti tarvitsee lepoa ja turvallisuutta.
Kuitenkin, vaikkapa neuvostodiktaturilla olisikin voimaa ja tahtoa käydä käsiksi uuteen maanjakoon ja jakaa maa täysin tasaisesti, ei talonpoikien asema olisi sillä suuresti autettu, koska nykyisen alkeellisenkin tuotannon vallitessa Venäjällä ei ole viljelysmaata jaettavaksi niin riiitävästi kullekin talonpojalle, että hän pääsisi köyhyydestä.
Oikein sanoo Massloff jo monesti mainitsemassamme kirjassaan:
»Yritys saattaa taloudet samanlaisiksi käy päinsä vain yleisen köyhyyden pohjalla. Tehdä kaikki rikkaiksi tuotantovälineitten yksityisomistuksen vallitessa on pikkuporvarillinen ja typerä haave. Kun tämänlaatuinen yhdenvertaisuus on saavuttamaton, niin sen vastakohtana on olemassa useissa seuduin köyhyyden yhdenvertaisuus, ja sellaisen olotilan levittäminen tuskin lienee omiaan ketään innostamaan. Missä määrin talonpoikien maaomistusta laajennettakoonkin, aina on oleva liian vähän maata, jotta kaikki talonpoikaistaloudet voisivat nousta hyvinvoiviksi.
Pyrkimys pusertaa talonpojan elämä pikkuporvarillisen ihanteen puitteisiin — kaikkien pikkuomaisuuksien taloudellinen yhtäläisyys — ei ole vain utopistinen, haaveeilinen, vaan myös taantumuksellinen.» (S. 240).
venäjän talonpoikaisväestön taloudellisesti nostaminen kokonaisuudessaan ei ole mahdollinen minkäänlaisen maanjaon kautta nykyisen väkiluvun ja olemassa olevan viljelysmaan kannalta. Siinä tarvitaan siirtymistä korkeampiin tuotantomuotoihin, jotka vaativat maatalousväestön suurempaa yleissivistystä ja enemmän karjaa, työkaluja, koneita, keinotekoista lannoitusta — kaikki edellytyksiä, jotka saavutetaan vaivaloisimmin ja hitaimmin yleisen kääpiötalouden pohjalla.
Jos tehokkaan kapitaltstisen maatalouden edellytykset Venäjällä ovat vain heikosti kehittyneet ja vallankumouksen kautta toistaiseksi monessa suhteessa vielä huonontuueet, niin ei siellä ole vieiä ollenkaan olemassakaan sosialistisen tuotannon edellytyksiä, jotka voivat syntyä ainoastaan suurteollisuuden pohjalla korkealle kehittyneen maanviljelystekniikan vallitessa. Ainoastaan sellainen tekniikka, tiedon ja täydellisimpien koneitten ja menettelytapojen käyttö samoin kuin laaja työnjako tekevät suurteollisuuden edulliseksi ja jokainen uusi tuotantotapa on voittava alaa ja pysyväisyyttä vain silloin, kun se on edullinen, joko kohottaa tuotantoa tai säästää työtä. Alkuperäiseen tekniikkaan ja venäläisen pienviljelijän nykyiseen tietämättömyyteen nähden olisi aivan tarkoituksetonta yrittää maataloudellista suurviljelystä. Tosin puhutaan bolshevistisissa piireissä yhtä ja toista sosialistisen maatalouden voimaan saattamisesta sen jälkeen kuin suuret maatilukset on pirstottu ja jaettu talonpoikien kesken. Me olemme jo viitanneet sosialistista vallankumousta ja köyhälistön tehtävää sen diktaturin vallitessa Venäjällä koskeviin väitelauseisiin. 24:s niistä kuuluu:
»Sitten täytyy tulla mainituksi suurmaanomistajain täydellinen pakkoluovutus. Maapohja julistettakoon 'yhteisomaisuudeksi'. Sitä seuraavat tehtävät ovat: valtion maanviljelyksen järjestäminen; entisten suurten tiluksien yhteisviljelys; pienten talouksien yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi, joissa on yhteishallinto (n.s. 'maataloudelliset kommunit') j.n.e.»
Sillä, että julistetaan jotain tehtäväksi, ei se valitettavasti ole vielä tehty. Yhteismaanviljelys on Venäjällä kerta kaikkiaan vielä tuomittu jäämään paperille. Eivät vielä missään ja milloinkaan ole pienviljelijät teoreettisten vakuutusten nojalla siirtyneet yhteistuotantoon. Talonpoikaisosuuskunnat käsittävät kaikki mahdolliset talouden haarat, mutta eivät vain niiden pohjana olevaa: maapohjan kuntoonsaattamista. Pikkutalonpoikaisen tekniikan pohjalla synnyttää maanviljelys kaikkialla luonnonvälttämättömyydellä yksityisten pikkuviljelmien pyrkimyksen eristäytyä toisistaan ja päästä yksityisesti omistamaan maapohjaa. Niin on käynyt Europassa, Amerikassa, niin käy koko maailmassa. Pitäisikö suuri venäläisen talonpojan olla sellaisen harvinaisen poikkeusihmisen, että hän väistäisi yleisen lain? Kuka pitää häntä tavallisena ihmisenä ja muiden maiden talonpoikain kaltaisena, selittää harhaluuloksi odotuksen, että sosialistinen talous olisi järjestettävissä Venäjän nykyisen maatalouden pohjalla.
Vallankumous on pikemminkin tehnyt Venäjällä sen, minkä se 1789 teki Ranskassa, ja minkä sen seuraukset tekivät Saksassa. Hävittämällä läänityslaitoksen säännökset on se nostanut esiin maan yksityisomistuksen puhtaampana ja lujempana kuin mitä se on ollut ennen. Talonpojasta, joka tähän saakka piti päämääränään maaomaisuuden, nimittäin suuren, kumoamista, on se nyt tehnyt äsken luodun maaomaisuuden tarmokkaamman puolustajan; tämä maaomaisuus lujittaa uudelleen tuotantovälineitten samoin kuin tavaratuotannonkin yksityisomistuksen: mutta kumpainenkin muodostaa ne perustukset, joille kapitalistinen tuotanto yhä uudelleen pohjaltuu luonnonvälttämättömyydellä, miten paljon se satunnaisesti häiriintyneekään jopa tuhoutunee.
Vieläpä köyhemmät talonpojat eivät ajattele luopua maan yksityisomistuksen periaatteesta. He eivät halua parantaa asemaansa yhteisviljelyksen kautta, vaan suurentamalla maaosuuttaan, siis yksityisomaisuuttaan. Maan himoitseminen, joka on aina tunnusmerkillinen talonpojalle, tulee nyt suurten tiluksien pirstomisen jälkeen yksityisomistuksen vahvimmaksi tueksi. Sellaisena esiintyy talonpoika kaikissa valtioissa, joissa läänityslaitos on kukistettu. Sellaisena suojelevat ja hoitavat omistavat luokat häntä luotettavimpana turvajoukkonaan. Venäjällä on käyvä samoin.
Se on oleva Venäjän nykyisen »köyhälistön ja köyhempien talonpoikien diktaturin» varmin ja pysyväisin tulos.
Talonpojan vallankumouksellinen innostus sammuu siksi niin pian kuin hänen uusi yksityisomaisuutensa on tullut turvatuksi. Hän on nouseva jokaista valtaa vastaan, joka hänen kustannuksellaan tahtoisi jälleen palauttaa entisen suurmaanomistuksen. Mutta hänellä ei ole ollenkaan halua lähteä sitä etemmäksi.
Ja samoin kuin hänen vallankumousharrastuksensa katoaa myös hänen kiintymyksensä entisiin liittolaisiinsa, kaupunkilaisköyhälistöön.
Mitä enemmän talonpojan tuotanto palaa takaisin omavaraisuuteen, mitä enemmän hän tuottaa markkinoille ja kartuttaa rahatulojansa, sitä suurempi on hänen harrastuksensa tuotteittensa hintojen ylenemiseen nähden. Se tulee feodalismin kukistamisen jälkeen häntä hallitsevaksi pyrkimykseksi. Mutta se ei vie häntä ristiriitaan suurmaanomistukseen nähden, jolla tässä suhteessa on hänen kanssaan pikemminkin sama harrastus, on siinä hänen liittolaisensa, vaan tekee hänestä ei-maataloudellisen, kaupunkilaisen, teollisuusväestön vastustajan. Ennen kaikkea työläisten, joiden täytyy antaa suurempi osa tuloistaan kuin porvariston elintarpeisiin, ja joille alhaiset elintarpeitten hinnat ovat siksi mitä merkityksellisimmät.
Feodalismin vallitessa ovat talonpojat ja kaupunkilaisasutuksen alemmat kerrokset keskenään parhaat liittolaiset. Sen osoittavat he taisteluissaan Saksan talonpoikaissodasta v. 1525 aina Ranskan vallankumoukseen v. 1789 saakka. Heti kun porvarillinen vallankumous on päättynyt, alkaa talonpoikain siirtyminen kaupunkilaisköyhälistölle viholliseen leiriin. Eivät ainoastaan mahtavat talonpojat samoin kuin suurmaanomistuskin ole siellä löydettävissä, vaan myös pikku talonpojat, vieläpä kansanvaltaisissa tasavalloissa, kuten Sveitsissä.
Pikku talonpoikain siirtyminen tähän leiriin ei ole tapahtunut yhdellä iskulla, vaan vähitellen, sen mukaan kuin feodalismia vastaan käydyn taistelun traditsionit häipyivät ja omavaraistuotannon tunki syrjään markkinatuotanto. Niin on meidänkin piireissämme säilynyt kauan se käsitys, jonka Marx toi esiin vielä 1871 Ranskan kansalaissotaa käsittelevässä kirjoituksessaan, että talonpojat voisivat muka tulevaan köyhälistön vallankumoukseen ottaa osaa samalla tavoin kuin olivat astuneet porvarillisiin vallankumouksiin käsi kädessä köyhälistön kanssa. Vielä nytkin hapuilevat hallitussosialistit maatalousohjelmaa, s.o. ohjelmaa, joka innostaisi talonpoikaa köyhälistön luokkataisteluun. Mutta käytäntö osoittaa kaikkialla yhä kasvavaa ristiriitaa köyhälistön ja talonpoikien välillä.
Sama pyrkimys kuin kaupunkilaisköyhälistöllä on maalla ainoastaan niillä aineksilla, jotka ovat itse proletareja, nimittäin, jotka eivät elä myymällä maataloustuotteita vaan myymällä työvoimaansa palkkatyöllä.
Köyhälistön voitto riippuu palkkatyön laajuudesta maalla — kehityksestä, joka etenee vain hitaasti, usein ei lainkaan maataloudellisen suurviljelyksen lisääntyessä, vaan hyvin nopeasti teollisuuslaitosten maalle perustamisen kautta. Sitä paitsi riippuu köyhälistön voitto siitä, että kaupunkilais- ja teollisuusväestö kasvaa nopeammin kuin maalais- ja maanviljelysväestö. Ja tämä kehitys kulkee huimasti eteenpäin. Useimmissa teollisuusvaltioissa vähenee maalaisväestö ei vain suhteellisesti, vaan jopa varsinaisesti. Saksassa oli maalaisväestöä v. 1871 vielä 26.2 miljoonaa 41 miljoonasta, 64 prosenttia koko asukasluvusta, 1916 enää vain 25.8 miljoonaa 65 miljoonasta, 40 prosenttia. Maanviljelysväestö on vielä pienempi kuin maalla asuva väestö. Ensimäisessä elinkeinojen mukaisessa väenlaskussa 1882 oli se vielä 19.2 miljoonaa 45.2 miljoonasta, 42.5 pros. koko asukasluvusta, 1907 vain enää 17.7 milj. 61.7 miljoonasta, 28.7 prosenttia. Näistä 17.7 miljoonasta kuului itsenäisiin vain 11.6 miljoonaa, palkkatyöläisiin 5.6 miljoonaa, loput virkamiehistöön. Talonpoikaisväestöön kuuluu niin ollen vain kuudes osa Saksan vaitakunnan koko asujamistosta. Köyhälistö sitävastoin oli jo 1907 pyöreissä luvuissa 34 miljoonaa, enemmän kuin puolet väestöstä. Sen jälkeen on se varmaan vielä suuresti kasvanut ja on hyvinkin pian jo muodostava kaksi kolmasosaa koko asukasmäärästä.
Aivan toisenlaiset ovat Venäjän olosuhteet. Olemme jo ylempänä osoittaneet, miten tavattoman ylivoimainen on siellä talonpoikaisluokka. Sen yhtyminen köyhälistöön teki mahdolliseksi vallankumouksen voiton, mutta antoi samalla tälle vallankumoukselle porvarillisen luonteen. Mitä enemmän vallankumous sellaisena jatkuu ja lujittuu, nimittäin mitä varmemmaksi äsken saatu talonpoikainen yksityisomistus vakiintuu, sitä enemmän valmistuu maaperää toiselta puolen kapitalistiselle talousjärjestelmälle ja toiselta puolen talonpoikien ja köyhälistön väliselle yhä enenevälle ristiriidalle. Ne taloudeiliset pyrintöperät, jotka vaikuttavat tähän suuntaan ovat Venäjän nykyisellä kehitysasteella ylivoimaiset tekijät eikä väkivaltaisinkaan diktaturi voisi niitä murtaa. Pikemminkin on se vielä jatkuva talonpoikain dikiaturina.
Toista laatua kuin maatalous on Venäjän teollisuus. Siinäkin tavataan vjelä useita alkuperäisiä muotoja, mutta tämän teollisuuden kapsitalistinen osa esittää juuri nuoruutensa vuoksi sen uudenaikaisempia ja korkeimmalle kehittyneitä muotoja. Ja Venäjän teollisessakin työväestössä on, lukuisien maalta tulleitten, vasta aakkosia opettetevien ja vielä kokonaan kyläkäsityspiirinsä ahtauteen piintyneitten ohessa paljon sellaisia aineksia, jotka ovat omaksuneet nykyaikaisen sivistyksen sen kokonaismäärän, jonka proletari nykyisin voi yleensä saada; jotka ovat tuon saman teoreettisen harrastuksen valtaamat, jota Marx ylisti saksalaiselle työmiehelle puoli vuosisataa aikaisemmin, joita ajaa sivistysjano, jonka Länsi-Europan työläisissä kansanvaltainen pikkupuuhailu vain liiankin usein kuolettaa.
Eikö jo näillä perusteilla voitaisi järjestää sosialistista tuotantotapaa?
Niin saattaisi luulla, jos sosialismi olisi siinä, että yksityisten tehtaitten ja vuorikaivosten työläiset ottaisivat nämä laitokset omikseen hoitaakseen erikseen jokaista niistä.
Juuri tätä kirjoittaessani (elok. 5 p:nä) jaetaan erästä Leninin elokuun 2 p:nä Moskovassa pitämää puhetta, jossa hän kuuluu sanoneen:
»Työläiset pitävät tehtaat lujasti käsissään, eivätkä talonpojat anna maata takaisin tilanomistajille.»
Tunnussana: »Tehtaat työläisille, maa talonpojille» ei ollut tähän saakka sosialidemokraattinen, vaan anarkistis-syndikalistinen vaatimus. Sosialidemokratia vaati: Tehtaat ja maa yhteiskunnalle.
Yksityinen talonpoika saattaa tarpeen vaatiessa hoitaa tilaansa olematta yhteydessä toisten viljelysten kanssa. Nykyaikainen tehdas sitä vastoin on kokonaan kiedottu yhteiskunnallisten suhteitten verkkoon ja eristettynä mahdoton ajatella. Ei riitä että jonkun tehtaan työläiset ottavat sen haltuunsa vaikkakin he ehkä olisivat kyllin älykkäitä ja oppineita sitä oikein hoitamaan. Tehdas ei voi toimia päivääkään ilman toisten liikkeitten tuotteita, ilman raaka-aineita, ilman hiiliä, ilman kaikenlaatuisia tarveaineita, ilman tuotteittensa säännöllistä menekkiä. Jos raaka-aineitten tuottajat, vuorikaivokset tai kuljetuslaitos tekevät tenän, silloin pysähtyy myös tehdas. Sen sosialistinen tuotanto edellyttää kokonaista yhteiskunnallisen tuotannon verkkoa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että yhteiskunta kykenee sen luomaan, on sosialistinen tuotanto mahdollinen.
Sosialidemokratia ei vaadi tehtaan jättämistä sen työläisille, vaan sen pyrintöperänä on yhteiskunnallinen tuotanto, tuotanto yhteiskunnan omaa tarvetta varten tavaratuotannon asemasta, ja se on saavutettavissa vain tuotantovälineitten yhteiskunnallisen omistuksen kautta. Myös bolshevikit ovat tähän saakka puhuneet tehtaitten kansallisomaisuudeksi ottamisesta, ei niiden siirtämisestä työläisten käsiin. Viimemainittu merkitsisi vain ylimenoa uuteen kapitalismin muotoon, kuten lukuisista tuotanto-osuuskunnista saadut kokemukset ovat osoittaneet. Uudet omistajat puolustaisivat omaisuuttaan etuoikeutettuna asemana työtä etsiviä uusia tulokkaita vastaan, jollaisia nimenomaan Venäjän talonpoikaisluokka, jolla on riittämättömästi maata, yhä uudelleen ja uudelleen on tuottava.
Kapitalismin pysyväinen voittaminen ei ole mahdollinen siten, että tehtaat annetaan niissä työskenteleville työläisille, vaan yksin siirtämällä tuotantovälineet yhteiskunnan, se on kuluttajain yhteisön omaisuudeksi, niin että tuotettaisiin heidän tarpeitaan varten. Niinmuodoin valtion omaisuudeksi, tai, paikallisiin tuotantovälineisiin nähden, kunnan, mahdollisesti myös kulutusosuuskuntien.
Onhan tätäkin tietä koetettu nyt Venäjällä käydä. Miten pitkälle sillä tullaan, on vielä tietämätöntä. Tämä puoli neuvostotasavaltaa on joka tapauksessa meille mitä verkillepantavin, mutta valitettavasti on se vielä täysin pimeän peitossa. Määräyksiä ei tosin puutu, mutta kyllä luotettavia tietoja määräysten vaikutuksesta. Sosialistinen tuotanto on mahdoton ilman laajaa, yksityiskohtaista, tuotettavaa ja nopeasti tietoja antavaa tilastoa. Mutta sellaiseen ei vielä tähän saakka ole neuvostotasavalta voinut tulla. Se mitä me tiedämme sen taloudellisesta toiminnasta, on mitä suurimmassa määrin ristiriitaista ja kaiken tutkimisen ulkopuolella.
Tämäkin on osa diktaturin vaikutuksista ja kansanvallan sortamisesta. Koska sanomalehdistön ja sanan vapaus puuttuu, eikä ole olemassa mitään edustavaa keskuselintä, jossa kakki luokat ja puolueet olisivat edustetut ja voisivat sanoa sanansa, on tosiasiallisia diktaattoreja lähellä kiusaus päästää julkisuuteen vain sellaisia tietoja, jotka ovat heille edullisia. Käyttivätpä he sitten tätä mahdollisuutta tai ei, luottamus heidän tietoihinsa puuttuu. Sitä paitsi ei arvostelu vaikene, se etsii vain maanalaisia teitä. Se leviää leviämistään suusta suuhun melkein yhtä nopeasti kuin julkisesti tiedoitettaessa, mutta ilman julkisuuden kontrollia. Huhu ei tunne mitään rajoja. Niin ryöppyää meille oikealta ja vasemmalta tietoja, jotka puhuvat toisiaan vastaan ja joihin kaikkiin on toistaiseksi suhtauduttava epäluulolla.
Minkä tuloksen neuvostohallituksen sosialistiset yritykset jouduttavat, ei siis vielä nyt ole määrättävissä, ei edes likipitäin otaksuttavissa. Mutta pitäisikö sen tällä alalla luoda jotain sellaista, jota ei voitaisi enää peräyttää, joka jäisi yhä voimaan, jollei neuvostohallitus voisikaan pysyä pystyssä?
Kukaan ei kai enää otaksu sen tuhoavan kapitalismia perinjuurin. Se voi varmasti tuhota paljon kapitalistista omaisuutta, muuttaa useita kapitalisteja proletareiksi, mutta se ei merkitse samaa kuin sosialistisen tuotannon voimaan saattaminen. Niin kauan kuin se ei onnistu, nousee kapitalismi jälleen, sen täytyy nousta, nousee todennaköisesti hyvin nopeasti jälleen ja tuo köyhälistön diktaturiin vain henkilövaihdoksen. Entisten kapitalistien sijalle, joista on tullut proletareja, astuvat proletarit tai sivistyneet, joista tulee kapitalisteja. Samalla on niillä toiveita kuoria itselleen enin kerma, jotka oikeaan aikaan asettuvat sen hallituksen puolelle, jo ka pysyy viimeiseksi voitolla sekasorrosta ja johtaa siitä säännöllisiin olosuhteisiin. Nyt jo on neuvostohallitus katsonut olevansa pakotettu erinäisiin myönnytyksiin pääoman suhteen. Jo huhtikuun 28 p:nä myönsi Lenin jo mainitsemassamme puheessaan (annettu tiedoksi »Kansainvälisen sosialistisen komissionin» toimesta), että pääoman pakkoluovutus oli käynyt liian nopeasti.
»Jos me jatkaisimme pakkoluovutusta samalla vauhdilla, kärsisimme me varmasti tappion. Tuotannon järjestäminen proletarisen kontrollin johdolla on tunnetusti jäänyt jälelle suurpääoman pakkoluovutuksesta.»
Mutta tässä järjestelyssä tulee tenä eteen. Diktaattorille ei ole mikään helpompaa kuin pakkoluovutus. Mutta yhteiskunnallisen työn suuren elimistön kuntoon ja käyntiin saattamiseen ei riitä käskykirje ja punainen kaarti.
Mutta vielä enemmän kuin venäläisen pääoman täytyi neuvostotasavallan peräytyä saksalaisen pääoman tieltä ja tunnustaa sen vaatimukset. Missä määrin ympärysvaltojen pääoma taasen ottaa Venäjällä jalansijaa, on vielä kyseenalaista. Kaikki viittaa siihen kuin olisi »köyhälistön diktaturi» tuhonnut venäläisen pääoman valmistaakseen vain sijaa saksalaiselle ja amerikkalaiselle.
Kuitenkin, oli sen laita miten tahansa, on luultavaa, että monen teollisuushaaran valtiollistuttaminen, jonka neuvostohallitus on alkanut, jää pysyväksi vaikkakin itse tämä hallitus kukistuisi, ja että siinä suurmaanomistuksen hävittämisen ohessa on haettavissa köyhälistön diktaturin toinen suuri toimenpide, joka ei ole enää peruutettavissa. Se on sitäkin todennäköisempää, kun me näemme tässä liikkeen, joka on käynnissä kaikissa uudenaikaisissa valtioissa, kapitalistisissakin. Sodan hätä on sen synnyttänyt — muistakaamme Amerikan rautateitten valtiollistuttamista — rauhan hätä on sitä jatkava edelleen. Kaikkialla tulee meidän olla valmiit valtiotaloudellisiin monopoleihin.
Mutta tämä jo osoittaa, ettei valtiotalous vielä ole sosialismia. Onko se sitä vai ei, se riippuu valtion luonteesta.
Nyt on Venäjän valtio talonpoikaisvaltio. Se on sitä nyt enemmän kuin koskaan, sillä talonpoika on nyt oppinut tuntemaan oman voimansa. Venäjällä yhtä vähän kuin missään muuallakaan pystyy hän valtiossa välittömästi käyttämään valtaansa, siihen tekevät hänen elinehtonsa hänet sopimattomaksi. Mutta hän ei siedä enää mitään valtaa, joka ei ota huomioon hänen etujaan — myös kaupunkilaisköyhälistön vastaisia.
Talonpoikien tavaratuotannon rinnalla täytyy myös valtioteollisuuden tuottaa markkinoita varten, ei valtion omaa tarvetta varten. Sen tärkeimmän menekkialueen, sen sisäiset markkinat, muodostaa juuri talonpoikaisväestö.
Yhtä suuresti kuin kaupattaviensa maataloustuotteitten korkeita hintoja harrastaa talonpoika ostettaviensa teollisuustuotteitten alhaisia hintoja. Yksityiseen teollisuuteen nähden voi hänestä olla yhdentekevää, miten nämä alhaiset hinnat syntyvät, työpaikan vaiko voiton kustannukselta. Hänellä ei ole mitään harrastusta yksityisen teollisuuspääoman suuriin voittoihin.
Mutta toisin on valtiotalouden laita. Mitä suuremmat ovat sen voitot, sitä alhaisempi on se valtiovarojen määrä, joka on täytettävä veroilla ja joka talonpoikaisvaltiossa on otettava etupäässä talonpoikaisväestöltä. Talonpoika pitää sen mukaan yhtä tärkeänä valtion hallussa olevan liikkeen tuottaman suuren hyödyn kuin sen tuotteitten alhaiset hinnat; mutta se merkitsee alhaisia työpalkkoja.
Niin näemme tässäkin taasen erään talonpojan ja teollisuustyöläisen välisen vastakohdan lähteen, vastakohdan, joka kärjistyy sitä enemmän, mitä laajemmalle leviää valtiotalous.
Tämä vastakohta, eikä sosialismi, on oleva Venäjän vallankumouksen jälkeensä jättämä perintö.
Olisi tosin väärin laskea se bolshevismin syyksi. Paljon siitä, mistä sitä syytetään, on niiden olosuhteitten välttämätön seuraus, jotka se kohtasi, ja jokaiselle muulle hallitukselle olisi varmasti käynyt samoin. Kuitenkin diktaturin olemukseen kuuluu, että se kärjistää karkki tavattavat vastakohdat ja vie ne huippuunsa.
Nälänhätää ei ole luonut diktaturi, vaan tsarismin huono taloudenhoito ja sota. Mutta se, että maatalous ja kuljetuslaitos tointuivat niin vähän puolessa vuodessa rauhanteon jälkeen, on seurauksena kansalaissodasta, joka on diktaturin vallitessa ainoa oppositsionimuoto ja käy sen vuoksi välttämättömäksi, kun joukkojen poliittinen harrastus on vilkas.
Myöskin sotajoukon hajalle laskeminen oli kehitysaskel, joka jo odotti bolshevismia. Kuitenkin on viime mainittu itse kehunut sitä mitä tehoisimmin edistäneensä ja siten pakottaneensa toimeksi rauhan solmiamisen, joka sitä itseään ei enää elähytä.
Niin oli myöskin suurmaanomistuksen kukistaminen talonpoikien johdolla tapahtuma, jonka tie oli raivattu jo ennenkuin bolshevikit ottivat käsiinsä poliittisen vallan, ja jota talonpoikain suurta enemmistöä vastaan ei kukaan olisi voinut estää. Mutta perustuslakia säätävän kokouksen hajoittaminen on vienyt siihen, että yhteiskunnallisen vaikutuksen viimeinenkin jälki pakkoluovutetun suurmaaomaisuuden käyttöön nähden häipyi olemattomiin ja että sen jakaminen jäi siihen lähinnä osaa ottavien halullisten puhtaan yksityisen mielivallan varaan.
Talonpojan ja teollisuustyöläisen välisen vastakohdan esiin puhkeaminen on lopuksi myös tapahtuma, joka ei ole vältettävissä, joka luonnonvälttämättömyydellä nousee olevista taloudellisista olosuhteista. Bolshevikkidiktaturi ei ole siitä edesvastuussa. Mutta tässäkin on sen herruus jouduttanut kehitystä, kärjistänyt ja syventänyt vastakohtaa. Perustuslakia säätävän kokouksen ja armeijan hajoittamisella menetettiin ne kaksi voimaa, jotka ennen muita olisivat voineet suojata Venäjää hävitykseltä ja jakamiselta. Nyt juuri ovat tähänastisen Venäjän maataloudellisesti rikkaimmat seudut siitä erotetut. Jos niin jää olemaan, niin silloin lakkaa Venäjä, nimenomaan jos Siperiakin eroaa, olemasta viljaa tai yleensä elantotarpeita jakava maa. Venäjän maataloustuotteitten hinnat määrätään silloin ainoastaan sen sisäisillä markkinoilla, ei sen ulkomaisilla.
Mutta tämä on tilanne, jossa tavaratuotannon aikana talonpojan ja teollisuustyöläisen välinen vastakohta nopeimmin ja jyrkimmin astuu esiin. Maissa, joilla on suuri maataloudellinen vienti, omaksuu teollisuuden ja maatalouden välinen vastakkaisuus pikemminkin valtio- kuin luokkavastakohdan muodon, teollisuusvaltion ja maanviljelysvaltion välisen vastakkaisuuden muodon. Varsinainen Venäjä on nyt Brest-Litovskin rauhan kautta lakannut olemasta maanviljelystuotteiden vientivaltio ja saanut muodon, jonka täytyy nopeimmin ja kiivaimmin virittää esiin talonpoikien ja teollisuustyöläisten väliset taloudelliset taistelut. Nämä taistelut eivät kuitenkaan ole missään tapauksessa kokonaan vältettävissä. Sitä tärkeämmäksi käy tulevaisuuteen näkevän politiikan antaa maapohjalle, jolla vastakohdat ratkaistaan, sellainen muoto, joka suo köyhälistölle sen voimien parhaan sijoituksen. Luoda tömä peruste, ei vain pääoman, vaan myös maanviljelijäin vastapainoksi, oli vallankumouksen aikana Venäjän köyhälistön edustajain tärkein tehtävä. Mutta se merkitsi juuri kansanvallan lujinta vakaannuttamista.
Köyhälistön vapautustaistelun tämä tehtävä, joka on aivan yhtä tärkeä kuin yhteiskunnallisen tuotannon voimaan saattaminen, on, päinvastoin kuin viimemainittu, toteutettavissa myös maanviljelysvaltiossa.
Kuten kaikki työtätekevät luokat pyrkii myös maanviljelysväestö kansanvaltaan. Se voi viihtyä sangen hyvin kansanvaltaisessa tasavallassa, kuten nähdään Sveitsistä ja Yhdysvalloista. Mutta talonpojan polittinen harrastus ulottuu harvoin hänen kyläkuntansa piirin ulkopuolelle päinvastoin kuin teollisuusproletarin, jonka vapautus vaatii hänen omissa käsissään olevaa koko valtiokoneiston hallintoa, eikä voi olla pelkkä paikallinen näytös. Talonpoika voi myös innostua keisariin, jos tämä on talonpoikaiskeisari, joka suojelee hänen omaisuuttaan, huoltaa hänen etujaan, kuten Napoleon 1:nen. Venäläinen talonpoika vastustaa jokaista yritystä, jolla tahdottaisiin palauttaa tsaarihallitus, sillä sitä pitäisi hän palaamisena vanhaan leppymättömästi vihattuun suurmaanomistukseen. Mutta diktaattori, joka turvaa hänelle hänen omaisuutensa ja sallii hänen kohdistaa kaikkensa peltojensa viljelemiseen ja tuotteittensa edulliseen kauppaamiseen, sellainen diktaattori saattaa hänelle olosuhteitten mukaan olla yhtä tervetullut kuin tasavaltakin. Tälle diktaattorille valmistetaan tietä syrjäyttämällä kansanvalta, julistamalla jonkun luokan diktaturi, joka kuitenkin tosiasiallisesti on jonkun puolueen diktaturi, ja, kuten Lenin itse selittää, saattaa muodostua yksityisten henkilöitten diktaturiksi. Huhtikuun 28 p:nä pitämässään puheessaan sanoi hän:
»Mitä lähemmäksi joudumme porvariston täydellistä kukistamisia, sitä vaarallisemmaksi käy meille pikkuporvarillinen anarkismi-aines. Sitä vastaan voi taistella ainoastaan väkivallan avulla. Koska me emme ole anarkisteja, täytyy meidän tunnustaa valtion välttämättömyys, nimittäin kapitalismista sosialismiin vievän ylimenon pakko. Tämän pakon muodon määrää asianomaisen vallankumouksellisen luokan kehitystaso samoin kuin erinäiset olosuhteet, kuten taantumuksellisten sota, porvariston ja pikkuporvariston vastarinnan muoto. Sen vuoksi ei ole olemassa mitään periaatteellista ristiriitaa neuvosto-, se on sosialistsen kansanvallan ja yksityisten henkilöitten diktatorisen vallanköytön välillä.»
Ajan mittaan ei Venäjän köyhälistölle voitaisi antaa mitään vaarallisempaa, kuin uskottelemalla talonpojille, että diktaturi, kaiken vastustavan kannan oikeudettomaksi saattaminen, vaalioikeuden, paino- ja järjestäytymisvapauden riistäminen jokaiselta vastustavaa mielipidettä olevalta luokalta, että se muka olisi työtötekevien luokkien pyrkimyksiä parhaiten vastaava hallitusmuoto. Miten köy sitten kaupunkilaistyöväestön, jos se joutuu selkkauksiin Venäjän talonpoikien suunnattoman lauman ja näiden tunnustaman diktaturin kanssa.
Ja miten käy työläisten, jos heidän oma diktaturinsa sortuu? Jonkun puolueen diktaturin vaihtoehto on sen kukistuminen. Diktaturi vie siihen, että peräsimessä olevan puolueen täytyy koettaa kaikin keinoin, puhtain tai likaisin, pysytellä vallassa, koska sen kukistaminen merkitsisi samaa kuin sen täydellinen tuho. Aivan toista on kansanvalta. Se merkitsee enemmistön valta-asemaa, mutta myös vähemmistön turvaa, sillä se merkitsee oikeuksien tasa-arvoisuutta, kaikkien valtiollisten oikeuksien yhtäläistä jakoa jokaiselle, mihin luokkaan ja puolueeseen hän kuuluneekin. Köyhälistön suurimpana pyrintöperänä on kaikkialla kansanvalta. Missä köyhälistö on enemmistönä, siellä tulee kansanvalta sen hallitusmuodoksi. Missä se on vähemmistönä, siellä luo se parhaan taistelupohjansa pitämällä puoliaan, taistelemalla itselleen myönnytyksiä, kehittämällä itseään. Lyhytnäköisintä reali-, se on silmänräpäyspolitiikkaa on, jos vähemmistönä oleva köyhälistö, joka tilapäisen sattuman kautta liitossa jonkun toisen luokan kanssa on päässyt valtaan, tahtoo tehdä pysyväiseksi tämän olotilan syrjäyttämällä kansanvallan, vähemmistön oikeudet, vastustuksen. Se tuhoaa itse sen pohjan, joka yksin puheena olevan hetkellisen olotilan ohi mentyä voisi antaa sille lujan jalansijan, tehdä mahdolliseksi jatkuvan työn, jatkuvan taistelun.
On kyseenalaista, onko Venäjän köyhälistö todellisia käytännöllisiä etuja saavuttanut enemmän neuvostotasavallassa kuin mitä se olisi saavuttanut perustuslakia säätävän kokouksen kautta, jossa, samoin kuin neuvostoissakin, sosialistit, myöskin toista puolueväriä edustavat, olivat enemmistönä. Mutta varmaa on, että, jos neuvostotasavalta kukistuu, niin silloin uhkaavat kukistua sen mukana myös kaikki Venäjän köyhälistön saavutuktset.
Jos perustuslakia säätävän kokouksen olisi onnistunut lujittaa kansanvalta, niin silloin olisi samalla lujitettu myös kaikki saavutukset, jotka teollisuusköyhälistö siinä ja sen kautta voi saavuttaa. Nytkin odotamme, ettei Venäjän köyhälistö menettäisi kaikkia vallankumouksen hedelmiä ainoastaan siksi, ettei sen diktaturi ole onnistunnt, ettei Venäjän kansan kansanvaltaista tietoisuutta tukahuteta, että se lopullisesti kansalaissodan kaikkien erehdysten ja harha-askelten jälkeen kuitenkin vielä voitollisesti seiviytyy.
Ei diktaturissa, vaan kansanvallassa on Venäjän köyhälistön tulevaisuus.
Me olemme nähneet, ettei diktaturin menettelytapa teorian yleiseltä näkökannalta eikä Venäjän erikoisiin olosuhteisiin katsoen lupaa hyviä seurauksia; siitä huolimatta käy se juuri näitten olosuhteitten kautta ymmärrettäväksi.
Taistelu tsarismia vastaan oli kauan taistelua hallitusjärjestelmää vastaan, jolla ei ollut enää mitään pohjaa olevissa oloissa, joka pysytteli pystyssä vain pelkän väkivallan avulla, ja oli kaadettovissa vain väkivallan kautta. Se saattoi helposti viedä myös vallankumoukselliset väkivallan käyttöön, arvioimaan liian suureksi sen, minkä pelkkä, ei taloudellisten olosuhteitten tuottama, vaan erikoisen tilanteen heille antama valta saattoi tehdä. Lisäksi tuii, että taistelu tsarismia vastaan oli salainen, mutta salaliitto kehittää diktaturin tapoja ja tottumuksia, ei kansanvallan.
Näiden tekijäin vastapainona vaikuttaa tosin eräs toinen rajatonta ttsevaltiutta vastaan suunnatun taistelun vaikutus. Olemme jo viitanneet siihen, että se, aivan toisin kuin kansanvaita, joka on täynnään puuhailua hetkellisiä tarkoituksia varten, herättää pyrkimyksen suuriin yhteyksiin ja suuriin päämääriin, virittää teoreettisen harrastuksen. Mutta nyt on olemassa vain yksi ainoa vallankumouksellinen yhteiskuntateoria, Karl Marxin.
Se tuli venäläisen sosialismin teoriaksi. Nyt juuri opettaa se meidän tahtomme ja voimiemme riippuvaisuutta taloudellisista olosuhteista, osoittaa miten voimaton on lujinkin tahto, joka tahtoo kohota niiden yläpuolelle. Se vaikutti tehokkaasti pelkän väkivallan käyttöä vastaan ja sai aikaan sen, että sosialidemokraatit katsoivat yksimielisesti tehtävällään tulevassa vallankumouksessa olevan tarkat rajat; Venäjän taloudelliseen takapajulla oloon nähden voisi se toistaiseksi olla vain porvarillinen.
Sitten tuli toinen vallankumous ja toi äkkiä sosialisteille vallanpaljouden, joka heidät aivan yllätti, sillä tämä vallankumous vei armeijan, omaisuuden ja porvarillisen järjestyksen lujimman tuen, täydelliseen hajoittamiseen. Ja samaan aikaan kuin tämän järjestyksen valtakeinot, murtuivat myös sen moraaliset tukipylväät, eikä kirkko eikä sivistyneistö kyenneet ylläpitämään sen arvoa. Vallan saivat käsiinsä valtion alemmat luokat, työläiset ja talonpojat, mutta talonpojat eivät ole sellainen luokka, joka olisi itse voinut hallita. He jättäytyivät nöyrästi sen köyhälistöpuolueen johdettaviksi, joka lupasi heille pikaisen rauhan, mihin hintaan hyvänsä, ja lupasi nopeasti tyydyttää heidän maanälkänsä. Samaan puolueeseen virtasi proletarien lauma, koska se lupasi heille rauhaa sekä leipää.
Siten saavutti bolshevikkien puolue voiman temmatakseen käsiinsä valtiovallan. Eikö silloin vihdoinkin oltu saavutettu se edellytys, jonka Marx ja Engels olivat asettaneet sosialismin tulemisen ehdoksi, köyhälistön valloittama poliittinen valta? Mutta, talousteoria kielsi, että sosialistinen tuotanto olisi heti toteutettavissa Venäjällä vallitsevissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, ja samoin puhui sitä vastaan tämän teoreettisen käsityksen vahvistava tosiasia, ettei uusi hallitus lainkaan merkinnyt köyhälistön yksinvaltaa, vaan edusti proletaristen ja porvarillisten ainesten kokoomuksen herruutta, joka pysyttelee vallassa siten, että kumpainenkin puoli antoi toisen vapaasti hallita omalla alueellaan. Proletarit eivät asettaneet talonpojille maalla, eivätkä talonpojat proletareille tehtaissa mitään esteitä.
Kuitenkin, suuressa valtiossa oli sosialistinen puolue tullut hallitsevaksi — ensi kertaa maailmanhistoriassa. Varmasti tavaton, taistelevalle köyhälistölle kunniakas tapahtuma.
Mutta mihin voi sosialistinen puolue käyttää voimaansa muuhun kuin sosialismin toteuttamiseen. Sen täytyi tehdä se heti ja häikäilemätta, arvelematta, raivata pois kaikki esteet, jotka asettuivat sen tielle. Jos kansanvalta joutui siinä ristiriitaan uuden hallituksen kanssa, jolla huolimatta siitä suuresta kansansuosiosta, jonka se oli äkkiä voittanut, ei ollut valtakunnassa äänten enemmistöä, niin sitä pahempi silloin kansanvallalle. Silloin täytyi se korvata diktaturilla, mikä kävi sitä helpommin päinsä, kun kansan vapaus oli Venäjällä vielä aivan nuori, ei ollut juurtunut syvälle kansan joukkoihin. Diktaturin tehtävä oli nyt toteuttaa sosialismi. Tämän havainto-opetuksen tuli, ei ainoastaan voittaa vastarintaa tekevät ainekset omassa maassa, vaan myös kiihoittaa itseään jäljittelemään muiden maiden proletarit ja sytyttää ne vallankumoukseen.
Se oli jokaiselle proletarille, jokaiselle sosialistille suuremmoisen rohkea ja houkutteleva ajatuksenjuoksu. Se, minkä vuoksi olemme taistelleet puoli vuosisataa, minkä jo usein olemme luulleet olevan usein lähellä, mutta mikä taasen oli lykkäytynyt toistaiseksi, se olisi siis vihdoin saavutettu! Ei ihme, että kaikkien maiden proletarit ylistivät riemuhuudoilla bolshevismia. Köyhälistön ylivallan tosiasia vei voiton teoreettisesta harkinnasta. Ja yleistä voitonvarmuutta edisti vielä molemminpuolinen tietämättömyys naapurin olosuhteista. Ainoastaan harvoilla oli ollut tilaisuus tutkia vieraiden maiden oloja, useimmat otaksuivat ulkomailla olevan pääasiallisesti samoin kuin omassa maassa — ja jollei näin otaksuta, niin silloin vasta luodaan oikein mielivaltaisia kuvitteluja vieraista maista.
Siitä tuo omituinen käsitys, että kaikkialla muka vallitsisi samanlainen imperialismi, siitä myös Venäjän sosialistien se odotus, että Länsi-Europan kansat olisivat yhtä lähellä poliittista vallankumousta kuin Venäjän kansa, ja toiselta puolen se luulo, että sosialismin pohja olisi Venäjällä yhtä valmis kuin Länsi-Europassakin.
Se, mikä sitten tapahtui, kun kerran armeija oli täydellisesti hajoitettu ja perustuslakia säätävä kokous karkoitettu tiehensä, oli kerta kaikkiaan omaksutun suunnan seuraus.
Tuo kaikki on hyvin ymmärrettävää, joskaan ei ilahuttavaa. Vähemmän käsitettävää on sitä vastoin, etteivät bolshevikkitoverimme pysähtyneet selittämään menettelynsä johtuvan Venäjän omalaatuisesta asemasta ja julistamaan se erikoisten olosuhteitten pakon oikeuttamaksi, joka pakko heidän käsityksensä mukaan ei jättänyt mitään muuta vaalia kuin diktaturin tai syrjään jäämisen. He lähtivät paljon kauemmas, rakentamaan menettelynsä tueksi kokonaan uuden teorian, jolle vaativat yleistä hyväksymistä.
Me selitämme tämän johtuvan eräästä heidän opeistaan, jonka täytyy olla meille hyvin mielenkiintoisen, heidän suuresta teoreettisesta pyrkimyksestään.
Bolshevikit ovat marxilaisia, he olivat täyttäneet heihin liittyneet köyhälistökerrokset marxismin innostuksella. Heidän diktaturinsa puhui kuitenkin sitä Marxin oppia vastaan, että mikään kansa ei vai hypätä yli luonnollisten kehitysasteittensa eikä tehdä niitä olemattomiksi. Minkä vuoksi vastoin sitä siis rikkoa marxilainen periaate?
Silloin muistettiin oikeaan aikaan ne köyhälistön diktaturia koskevat sanat, joita Marx oli käyttänyt kerran v. 1875 eräässä kirjeessä. Tosin oli hän sillä tahtonut merkitä vain poliittista tilannetta, ei hallitusmuotoa. Nyt käännettiin nuo sanat heti paikalla merkitsemään viimemainittua, ja aivan juuri sellaista, jollaiseksi oli muodostunut neuvostojen ylivalta.
Mutta Marx ei ollut nyt sanonut mitään sellaista, että se määrätyissä olosuhteissa saattaisi muodostua köyhälistön diktaturiksi, hän oli merkinnyt tämän tilanteen välttämättömäksi siirryttäessä sosialismiin. Mutta melkein samaan aikaan oli hän selittänyt, että maissa, kuten Englannissa ja Amerikassa, olisi mahdollinen rauhallinen ylimeno sosialismiin, joka olisi kuitenkin saavutettavissa vain kansanvallan pohjalla, ei diktaturin. Siten oli hän siis itse osoittanut, ettei hän tarkoittanut diktaturilla kansanvallan syrjäyttämistä. Diktaturin puolustajat eivät antaneet sen saattaa itseään hämille. Koska Marx kerran oli selittänyt, että diktaturi olisi köyhälistölle välttämätön, julistivat he, että itse Marx oli muka tunnustanut neuvostomuodon, neuvostojen vastustajain oikeudettomiksi saattamisen, köyhälistön olemassaoloa vastaavaksi, sen valta-asemaan välttämättömästi kuuluvaksi hallitusmuodoksi. Sellaisena tulee sen kestää yhtä kauvan, kuin itse köyhälistön vallankin, niin kauan, kunnes sosialismi on yleisesti toteutettu ja sen mukana kaikki luokkaerotukset kadonneet. Diktaturi ei tällöin esiinny ohimenevänä hätäkeinona, jonka paikalle, niin pian kuin rauhallisemmat ajat ovat palanneet, on jälleen astuva kansanvalta, vaan tilana, jonka pitkäaikaisempaan sattumiseen meidän täytyy valmistua.
Sen mukaisesti sanotaan »Yhteiskunnallisen vallankumouksen väitelauseitten» yhdeksännessä ja kymmenennessä kohdassa:
»9. Tähän saakka opetettiin köyhälistön diktaturin välttämättömyyttä tutkimatta tätä diktaturimuotoa. Venäjän sosialistinen vallankumous on paljastanut tämän muodon. — Se on neuvostotasavaltamuoto, köyhälistön ja (Venäjällä) talonpoikaisväestön köyhemmän osan pysyväisen diktaturin muotona. Sen ohella on tärkeää ottaa huomioon seuraavaa: Tässä ei tarkoiteta sanan ahtaammassa merkityksessä ohimenevää ilmiötä, vaan kokonaisen historiallisen aikajaksan kestävää valtiomuotoa. Tässä on juuri kysymys uuden valtiomuodon järjestämisestä, jota ei saa vaihtaa muutamiin määrättyihin porvaristoa vastaan kohdistettuihin toimenpiteisiin: nuo toimenpiteet ovat vain erikoisen valtiollisen järjestelmän ilmiöitä, joiden täytyy liittyä jättiläismäisiin tehtäviin ja taisteluihin.
»10. Köyhälistön diktaturi merkitsee siis niin sanoaksemme pysyvää sotatilaa porvaristoa vastaan. On niin ollen aivan selvä, että kaikki, jotka huutavat kommunistien 'väkivallantöitä', täydelleen unohtavat, mitä diktaturi oikeastaan merkitsee. Itse vallankumous on 'raa'an väkivallan' näytös. Sana diktaturi merkitsee kaikissa kielissä yksinomaan valtahallitusta. Tässä on tärkeä vallan luokkasisällys. Sen mukana seuraa vallankumouksellisen väkivallan historiallinen luokkaoikeutus. On myös aivan ilmeistä, että mitä vaikeampi on vallankumouksen asema, sitä ankarammin täytyy olla sen diktaturin.»
Mutta sillä edellytetään myös, että diktaturin hallitusmuoto ei ole ainoastaan pysyväinen, vaan että sen tulee myös astua voimaan kaikissa maissa. Kun Venäjällä nyt juuri voitettu yleinen vapaus jälleen menetettiin, niin on samoin käyvä köyhälistön voiton jälkeen myös niissä maissa, joissa kansan vapaus on jo syvään juurtunut, missä se on ollut olemassa jo vuosisadan ja kauemminkin, missä kansa on voittanut ja säilyttänyt sen lukuisilla verisillä vallankumouksilla. Näin väittää täydellä todella uusi teoria. Ja vielä kummallisempaa, se tapaa vastakaikua ei ainoastaan Venäjän työläisissä, jotka muistavat vielä vanhan tsarismin ahdistuksen ja iloitsevat nyt voidessaan kerrankin kääntää tutkaimen, samoin kuin oppilaat ennen kisälleiksi päästessään iloitsivat, kun he nyt puolestaan saivat heidän jälkeensä tuleville oppipojille antaa patukkaa, jota ennen olivat saaneet itse. Ei, uusi teoria tapaa vastakaikua, jopa vanhoissa kansanvaltaisissa maissa, kuten Sveitsissä. Mutta on jotain sitäkin kummallisempaa ja vieläkin vähemmän käsitettävää.
Täydellistä kansanvaltaa ei ole löydettävissä vielä missään, kaikkialla täytyy meidän vielä kaivata muutoksia ja parannuksia. Sveitsissäkin taistellaan kansanlainsäädännön ja suhteellisen vaalijärjestelmän laajentamisen samoin kuin naisten äänioikeuden puolesta. Amerikassa tarvitsee ylimmän tuomarin valitsemisvalta ja -tapa välttämättä erään rajoituksen. Vielä paljon suuremmat ovat ne vaatimukset, jotka meidän on köyhälistön hyväksi esitettävä ja toteutettava suurissa virkavaltaisissa ja sotilaallisissa valtioissa. Ja kesken näitä taisteluja nousevat jyrkimmät taistelijat ja huutavat vastustajille: Sitä, mitä me vaadimme vähemmistön, vastustajain, turvaksi, tahdomme me vain niin kauan, kuin itse olemme vähemmistönä, vastustajina. Niin pian kuin me itse olemme tulleet enemmistöön, saaneet käsiimme hallitusvallan, on meidän ensimäinen tekomme oleva ottaa pois teiltä kaikki se, mitä tähän saakka olemme itsellemme vaatineet: vaalioikeus, painovapaus, järjestäytymisvapaus j.n.e.
Sosialistisen vällankumouksen väitelauseet sanovat siitä aivan peittelemättä:
»17. Kansanvaltaisen tasavallan samoin kuin yleisten vapaukisen (nimittäin myös porvariston vapauksien) aikaisempi vaatimus oli oikea jo kuluneella aikakaudella, valmistuksen ja voimien kokoamisen aikakaudella. Työläinen tarvitsi vapautta lehdilleen, kun porvarillinen lehdistö oli hänelle vahingollinen; siitä huolimatta ei hän voinut tuona aikana vaatia porvarillisen sanomalehdistön lakkauttamista. Sen vuoksi vaati köyhälistö yleisiä vapauksia, vieläpä vapautta taantumuksellisille yhdistyksille, mustille työväenjärjestöille.
»18. Nyt on tullut suoran hyökkäyksen aikakausi pääomaa vastaan, imperialistisen rosvovalison välittömän kukistamisen ja tuhoamisen, porvariston täydellisen lannistamisen aika. Sen vuoksi on ilmeisesti selvä, että nykyisenä aikana yleisten vapauksien periaatteellinen puolustus ei ole ainoastaan ylivoimainen, vaan vaikuttaa suorastaan vahingollisesti.
»19. Sama koskee myös sosialipetturien sanomalehdistöä ja johtavia järjestöjä. Viimemainitut ovat osoittautuneet vastavallankumouksen toimivimmiksi tekijöiksi: he esiintyvät jopa aseellisessa toiminnassa köyhälistön hallitusta vastaan. Apunaan entiset upseerit ja kukistetun rahapääoman kukkaro toimivat he erinäisten salaliittojen tarmokkaimpina järjestäjinä. Verivihollisina seisovat he köyhälistön diktaturia vastaan. Sen vuoksi täytyy heitä myös kohdella vastaavalla tavalla.
»20. Mutta mitä tulee työväenluokkaan ja köyhempään talonpoikaisväestöön, niin omaavat nämä mitä täydellisimmän vapauden.»
Omaavatko he todella täyden vapauden?
»Sosialipettureita» saattavat olla myöskin proletarit ja sosialistit, mutta he tekevät vastarintaa ja ovat sen takia saatettavat yhtä oikeudettomiksi kuin porvarillinenkin vastarinta. Mutta eikö meidän täydy mitä ankarimmin paheksua moista menettelyä ja kaikin voimin taistella sitä vastaan siellä, missä porvarillinen hallitus tahtoo menetellä saman ohjelman mukaisesti omia vastustajiaan kohtaan?
Varmasti täytyy meidän niin tehdä, kuitenkin saavutamme me sillä vain naurettavan tuloksen, jos porvarillinen hallitus käyttää sosialistisiin ääniin nähden puheena olevaa ja sitä vastaavaa menettelytapaa.
Miten usein olemmekaan syyttäneet vapaamielisiä siitä, että he hallituksessa ollessaan ovat toista kuin vastustajina, että he silloin luopuvat kaikista aikaisemmista kansanvaltaisista vaatimuksistaan. Mutta, vapaamieliset ovat ainakin niin viisaita, etteivät he kuitenkaan muodollisesti jätä noita vaatimuksia. He toimivat periaatteen mukaan: luvata ei merkitse samaa kuin täyttää.
Väitelauselmien laatijat ovat kieltämättä kunniallisempia; epäiltävää on, ovatko he viisaampia. Mutta mitä on sanottava sitten Saksan sosialidemokraattien viisaudesta, jotka julistavat suoraan, että kansanvallan, jonka puolesta he tänään taistelevat, hylkäävät he jo voiton jälkeisenä päivänä! Että he kääntävät silloin kansanvaltaiset periaatteensa niiden vastakohdaksi, tai ettei heillä ollenkaan olekaan kansanvaltaisia periaatteita, että kansanvalta on heille ainoastaan tikapuina pyrkiessään hallitusvaltaan, tikapuina, jotka he tarpeettomina sysäävät pois heti, kun ovat päässeet ylös, että he sanalla sanoen ovat vallankumouksellisia opportunisteja, kulloinkin olosuhteitten mukaan menettelevia.
Myöskin Venäjän vallankumoukselliset harjoittavat silmänräpäyspolitiikkaa, kun he, pysytelläkseen vallassa, ryhtyvät käyttämään diktaturin menettelytapoja, ei pelastaakseen vaarassa olevaa kansanvaltaa, vaan pitääkseen itseään vallassa sitä vastaan. Mutta onhan se ymmärrettävää.
Sitä vastoin on käsittämätöntä, kun saksalaiset sosialidemokraatit, jotka eivät vielä ole vallassa,[1] jotka pikemminkin nyt vielä tekevät heikkoa vastarintaa, hyväksyvät tämän teorian. Sen sijaan, että he diktaturin menettelytavoissa ja suurten kansanjoukkojen oikeuksien riistossa näkisivät jotain sellaista, minkä me yleisesti tuomitsemme ja mikä korkeintaan on käsitettävissä niiden poikkeuksellisten olojen tuotteena, jollaiset vallitsevat Venäjällä, menevät he paljon pitemmälle ylistäen näitä menettelytapoja tilanteena, johon on pyrittävä saattamaan myös Saksan sosialidemokratia.
Tämä käsitys ei ale ainoastaan kauttaaltaan väärä. Se on mitä suurimmassa määrin turmiollinen, sen täytyisi, jos se hyväksyttäisiin yleisesti, mitä syvimmin heikontaa puolueemme propagandavoimaa. Sillä lahkolaisfanatikkojen pientä joukkoa lukuunottamatta riippunee koko Saksan samoin kuin koko kansainvälinen köyhälistö yleisen kansanvallan periaatteessa. Ja suuttuneena torjutaan jokainen ajatus alkaa sen valtakausi muodostamalla uusi etuoikeutettu luokka ja uusi oikeudeton luokka. Samoin torjutaan jokainen ajatus siitä, että sen koko kansan yhteisiä oikeuksia koskevaan vaatimukseen lisättäisiin joku henkinen rajoitus ja todellisuudessa pyrittäisiin vain tavoittelemaan itselleen etuoikeuksia. Yhtä torjuttava on myös se hullunkurinen ajatus, että se jo tänään julistaisi juhlallisesti kansanvallan vaatimuksensa olevan pelkän valheen.
Diktaturi hallitusmuotona on Venäjällä yhtä käsitettävä kuin muinoin Bakuninin anarkismi. Mutta käsittäminen ei merkitse vielä hyväksymistä; meidän täytyy torjua edellinen yhtä jyrkästi kuin jälkimäinenkin. Diktaturi ei ole omiaan turvaamaan sellaisen sosialistisen puolueen asemaa, joka pääsee valtiossa ylivaltaan vastoin kansan enemmistöä, vaan se saattaa ainoastaan asettaa tälle puolueelle ylivoimaisia tehtäviä, joiden ratkaisu uuvuttaa ja menehdyttää sen kokonaan; samalla kun se liiankin helposti saattaa huonoon valoon itse sosialismin ajatuksen, ei edistä, vaan ehkäisee sen kulkua.
Onneksi ei diktaturin epäonnistuminen merkitse vielä samaa kuin vallankumouksen häviö. Se oliSi sitä vasta siinä tapauksessa, jos bolshevikkien diktaturi olisi pelkkää valmistusta porvarilliseen diktaturiin. Vallannkumouksen oleelliset saavutukset pelastetaan, jos oikeissa ajoin onnistutaan diktaturin sijalle saattamaan demokratia, kansanvalta.
[1] Lukija ottakoon huomioon, että »Köyhälistön diktatuuri» on kirjoitettu ennen Saksan vallankumousta.