Kommunistisen yhteiskunnan pohjana tulee olla tuotannonvälineitten ja apuneuvojen yhteiskunnallisen omistuksen. Se merkitsee, että koneet, laitteet, veturit, höyrylaivat, tehdasrakennukset, varastot, elevaattorit, kaivokset, sähkölennätin, puhelin, maat ja työkarja, — kaiken tämän tulee olla yhteiskunnan hallussa. Näitä välineitä ei omista yksityinen kapitalisti, eikä yksityisten rikkaitten liitto, vaan koko yhteiskunta kokonaisuudessaan. Se merkitsee, ettei edes yksi luokka esiinny omistajana, vaan kaikki ihmiset, jotka muodostavat yhteiskunnan. Tällä edellytyksellä yhteiskunta muodostuu jättiläismäiseksi toverilliseksi työkunnaksi. Tällöin ei esiinny mitään tuotannon pirstaantumista eikä mitään anarkiaa. Päinvastoin. Juuri tälläisen järjestelmän vallitessa tuotanto esiintyy järjestyneenä tuotantona. Sen vallitessa ei yksikään liikeyritys taistele ja kilpaile toisen kanssa, sillä kaikki tehtaat, kaivokset ja muut laitokset muodostavat tällöin tavallaan koko kansan ainoan suuren verstaan osastoja, tämän verstaan käsittäessä koko kansantalouden. Itsestään selvää on, että tällainen jättiläismäinen järjestö edellyttää yleisen tuotanto suunnitelman. Jos kaikki tehtaat, koko maatalous on yksi suunnaton työkunta, on ymmärrettävää, että kaiken täytyy olla harkittua ja laskettua: kuinka on jaettava työvoima teollisuuden eri alojen kesken, minkälaisia tuotteita ja minkä verran niitä on tuotettava, kuinka ja mihin on suunnattava teknilliset voimat ja niin edelleen, kaiken tämän täytyy, vaikkapa likipitäen, olla laskettua ja sen mukaisesti on toimittava. Juuri siinä ilmenee kommunistisen tuotannon järjestyneisyys. Ilman yleistä suunnitelmaa ja yleistä johtoa, ilman tarkkaa inventoimista ja luetteloimista ei mikään järjestyneisyys tule kysymykseen. Kommunistisessa järjestelmässä on sellainen suunnitelma.
— Nikolai Buharin: Kommunismin aapinen (1919)