Kautsky hylkää ylpeästi Marxin »Uudessa Rheiniläisessä tehdessään» ilmaiseman mielipiteen terrorista, koska Marx siihen aikaan vielä oli muka liian »nuori», s. o. hänen mielipiteensä eivät vielä olleet kai ehtineet siihen yleiseen heikkouden tilaan, joka on niin selvästi havaittavissa joissakin teoreetikoissa elämänsä seitsemännellä vuosikymmenellä. Vastapainoksi vuosien 1848–1849:n vihreälle Marxille (kommunistisen manifestin kirjoittajalle) siteeraa Kautsky Pariisin Kommunin ajan täysikasvuista Marxia, — ja tämä jälkimäinen kadottaa Kautskyn kynän alaisena harmaan jalopeuranhaijansa ja esiintyy edessämme varsin kunnioitettavana lavertelijana, joka kumartelee demokratian pyhimyksiä, puhuu ihmishengen pyhyydestä ja osottaa täysin ansaittua kunnioitusta Scheidemannin, Vändervelden ja etenkin ruumiillisen lapsenlapsensa Longuetiin valtiollista viehätystä kohtaan. Sanalla sanoen, elämän kokemuksesta viisastuneena on Marx muuttunut säädylliseksi kautskylaiseksi.
Kuolemattomasta »kansalaissota»-teoksesta, jonka sivut meidän aikanamme täyttyvät uudella, sykähtelevällä elämällä, ottaa Kautsky vain ne rivit, joissa sosialistisen vallankumouksen mahtava teoreetikko asettaa jalomieliset kommunardit versaillelaisten porvarillisen raakamaisuuden vastakohdiksi. Nämä rivit on Kautsky tyhjentänyt ja yleistyttänyt. Marx abstraktisen ihmisyyden ja yleisen ihmisrakkauden apostolina! Ikäänkuin olisi puhe Budhasta tai Leo Tolstoista.... Että Marx sen kansainvälisen myrkyn vastapainoksi, joka kuvailee kommunardit parittajiksi ja heidän naisensa portoiksi, sen halpamaisen parjauksen vastapainoksi, joka voittaneen porvariston riettaasta mielikuvituksesta ammentaa raakuuden piirteitä voitetuille sotureille, toi esiin ja alleviivasi ne lempeyden ja ylevyyden piirteet, jotka usein olivat vain epävarmuuden kääntöpuolena — se on täysin ymmärrettävää: Marx oli Marx. Hän ei ollut typerä pedantti, vielä vähemmän mikään vallankumouksen advokaatti: hän yhdisti Kommunin tieteellisen analysoimisen sen puolustamiseen. Hän ei ainoastaan selittänyt ja arvostellut, hän myös puolusti ja taisteli. Mutta esittäessään kaatuneen Kommunin lempeyttä hän ei jättänyt selvittämättä niitä toimenpiteitä, jotka Kommunin pystyssä pysymiselle olisivat olleet välttämättömät.
»Kansalaissodan» kirjoittaja syyttää Keskuskomiteaa, s. o. silloista kansalliskaartilaisten edustajain neuvostoa siitä, että se liian pian luovutti paikkansa valitulle kommunille. Kautsky ei ymmärrä moisen suhteen syytä. Tämä tunnollinen ei-ymmärtäminen on osittaisilmiö Kautskyn yleisestä vallankumouksellisia kysymyksiä koskevasta typertymisestä. Ensisijalla olisi Marxin mukaan pitänyt olla sotilaallisen laitoksen, vallankumouksen ja versaillelaisia vastaan käytyjen sotatoimien keskuksen, eikä Työläisdemokratian itsehallintojärjestön. Tämän jälkimäisen vuoro oli tuleva myöhemmin.
Marx syyttää Kommunin johtoa siitä, ettei se heti tehnyt hyökkäystä Versaillesia vastaan, vaan ryhtyi puolustautumaan, mikä menettelytapa aina näyttää »inhimillisemmältä», mutta ei milloinkaan voi voittaa kansalaissodassa. Mutta Marx tahtoi ennen kaikkea vallankumouksen voittaa. Hän ei missään esitä demokratian periaatetta luokkataistelun perustaksi. Päinvastoin, kumousmiehen ja kommunistin keskitetyin ylenkatsein puhuu Marx — ei enää »Rheinin lehden» nuori toimittaja, vaan täysikasvuinen »Pääoman» kirjoittaja, meidän oikea Marximme mahtavine jalopeuranharjoineen, joka vielä ei ole joutunut Kautskyn koulun parturien muokattavaksi — »parlamentismin keinotekoisesta ilmakehästä», jossa Thiersin laiset henkiset ja fyysilliset kääpiöt näyttävät jättiläisiltä. »Kansalaissota» vaikuttaa Kautskyn hedelmättömän kuivan, suorakulmais-pedanttisen broshyrin jälkeen kuin virkistävä ukonilma.
Vastoin kaikkia Kautskyn jutusteluja ei Marxilla ole mitään yhteistä sen käsitystavan kanssa, että demokratia olisi historian viimeinen sana. — Itse porvarillisen yhteiskunnan kehitys, josta nykyaikainen demokratia on juontunut, ei millään muotoa osota mitään tasaista kansanvaltaistumista, josta suurin kaikista kansanvaltaisuuden sosialistisista unelmoitsijoistä ennen sotaa, Jean Jaures, on uneksinut ja josta nykyisin Kautsky suurin kaikista oppineista pedanteista, yhä vielä uneksii. Napoleon IILnen keisarikunnassa näkee Marx »ainoan mahdollisen hallitusmuodon aikana, jolloin porvaristo jo on kadottanut kykynsä hallita kansaa ja työväenluokka tätä kykyä vielä ei ole saavuttanut». Marxin mukaan siis ei kansanvalta, vaan bonabartismi on porvarillisen vallankäytön viimeinen muoto. Skolastikot voivat väittää, että Marx erehtyi, koska bonabartista keisarikuntaa puoleksi vuosisadaksi seurasi »demokraatinen tasavalta». Mutta Marx ei ole erehtynyt: oleellisesti hän on oikeassa. Kolmas tasavalta muodostui kansanvallan lopullisen rappeutumisen aikakaudeksi. Bonabartismi on Poincare-Clemenceaun pörssitasavallassa löytänyt paremman ilmentymismuodon kuin toisessa keisarikunnassa. Totta kyllä, kolmas tasavalta ei pannut päähänsä keisarikruunua; mutta sen sijasta sen yllä valvoi Venäjän tsaarin varjo.
Arvioidessaan Kommunia Marx huolellisesti vältti käyttämästä demokratisen sanaston vanhaa, paljon käytettyä mynttiä. »Kommuni — kirjoitti hän — ei saisi olla parlamenttinen, vaan työtä tekevä laitos, joka samalla kertaa sekä säätää lakia, että panee sen täytäntöön». Etualalle Marx ei aseta kommunin ehdollista demokratista muotoa, vaan sen luokkasisällön. Kommuni poisti, kuten tunnettua, seisovan sotaväen ja poliisin ja pakkoluovutti kirkon omaisuuden. Se teki tämän Pariisin vallankumousdiktatuurin oikeudella, ilman yleisvaltakunnallisen demokratian päätöstä, joilla samaan aikaan oli muodollisesti paljon »laillisempi» ilmauksensa Thiersin Kansalliskokouksessa. Mutta vallankumousta ei tehdä äänestyksellä. »Kansalliskokous», sanoo Marx, »oli vain yksityinen välikohtaus tuossa vallankumouksessa, jonka todellisena ruumistuksena kuitenkin kaikitenkin oli asestautunut Pariisi». Miten kaukana tämä on muodollisesta demokratiasta.
»Jos kommunaalinen asiain järjestys — sanoo Marx — olisi vakautunut Pariisissa ja toisasteisissa keskuksissa olisi keskushallinnnon myöskin maaseudulla täytynyt väistyä tuottajien itsehallinnon tieltä». Vallankumouksellisen Pariisin tehtävän näkee Marx siis ei siinä, että se voittonsa jälkeen olisi vedonnut Lakiasäätävän Kokouksen horjuvaan tahtoon, vaan siinä, että se olisi kutonut yli Ranskan keskitetyn kommuni-järjestelmän, joka ei olisi perustunut demokratian äärimmäisimpiin periaatteisiin, vaan tuottajain tosiasialliseen itsehallintoon.
Kautsky syyttää Neuvostovaltaa vaalien moniasteisuudesta, mikä on vastoin porvarillisen demokratian sääntöjä. Marx kuvailee ajatellun työläis-Ranskan rakennetta seuraavin sanoin: »maalaiskuntien tulee hoitaa asioitaan kussakin piirissä piirin pääkaupunkiin kokoontuvan valtuutettujen kokouksen kautta, ja tämä piirikokous vuorostaan lähettää valtuutetut Pariisin Kansalliskokoukseen.»
Demokratian veijarit kauhistuvat työläisten ja talonpoikain edustuksen erilaisuutta, mikä Neuvosto-Venäjällä kuvastelee maaseudun ja kaupungin vallankumouksellisten osuuden erilaisuutta. Marx kirjoittaa: »Kommuni tahtoi saattaa maaseudun tuottajat piiripääkaupunkien henkisen johdon alaiseksi ja vakauttaa heille siellä kaupungin työläisistä heidän etujensa luonnolliset edustajat». Tehtävänä ei ole talonpojan asettaminen paperilla työläisen vertaiseksi, vaan siinä, että talonpoika kohotetaan henkisesti työläisen rinnalle. Marx ottaa proletariaatin kaikki asiat elävien voimien voimaopin, eikä parlamentarismin markkinanäyttämön valossa.
Henkisen lankeemuksen rajat saavuttaakseen kieltää Kautsky työläisneuvostojen valtakunnallisen oikeudenmukaisuuden sillä perusteella, ettei muka ole olemassa juriidista rajaa proletaariin ja porvarin välillä. Yhteiskunnallisten rajoitusten epätyydyttävässä selvyydessä Kautsky näkee syyn neuvostodiktatuurin mielivaltaisuuteen. Marx sanoo aivan päinvastoin: »Kommuni oli kauttaaltaan avartumiskykyinen poliittinen muoto, kun taas kaikki edelliset hallitukset olivat olleet olemukseltaan sortavia. Sen todellinen salaisuus oli tämä: se oli oleellisesti työväenluokan hallitus, tulos tuottajain taistelusta omistavia luokkia vastaan, vihdoinkin keksitty muoto, jonka alaisena työn vapautus olisi voinut tapahtua.» Kommunin salaisuus oli siinä, että se oleellisimmalta olemukseltaan oli työväenluokan hallitus. Tämä Marxin selvittämä salaisuus on Kautskylle tähän päivään asti ollut seitsemin sinetein lukittu kirja.
Kansanvallan fariseukset puhuvat kauhistuen Neuvostovallan pakkotoimenpiteistä, sanomalehtien lakkauttamisesta, vangitsemisista ja ampumisista. Marx vastaa »sanomalehti-lakeijoiden kömpelöihin solvauksiin» ja »hyväätarkoittavien porvaris-oppineiden» soimauksiin Kommunin pakkotoimenpiteiden johdosta seuraavalla tavalla: »verisen sodan vallitessa versaillelaisia vastaan kaupungin ulkopuolella ja heidän lahjomis- ja kapinayritystensä vallitessa Pariisin sisäpuolella — eikö Kommuni tällöin olisi häpeällisesti pettänyt asemaansa, jos se olisi ottanut huomioon kaikki liberalismin sovinnaisuussäännöt kuin syvimmän rauhan aikana? Jos Kommunin hallitus olisi ollut saman henkinen kuin Thiersin hallitus, niin olisi ollut yhtä vähän oikeutta lakkauttaa järjestyspuolueen lehdet Pariisissa kuin kommunilehdet Versailles'ssa». Sen siis, mitä Kautsky vaatii kansanvallan pyhien periaatteiden nimessä, leimaa Marx tehtävänsä häpeälliseksi pettämiseksi.
Häiriöt, joista Kommunia, kuten nykyisin Neuvostovaltaa syytettiin, kuvaa Marx »välttämättömäksi ja suhteellisesti vähäpätöiseksi seikaksi uuden, nousevan ja vanhan, kukistuvan yhteiskunnan välisessä jättiläistaistelussa». Häiriöt ja kauheudet ovat jotakin, jota sodassa ei voi välttää. Väin panettelijat voivat sitä katsoa rikokseksi »sorrettujen sodassa sortajia vastaan, historian ainoassa oikeutetussa sodassa» (Marx). Peloittava syyttäjämme Kautsky sitävastoin ei koko kirjassaan puhu halaistua sanaa siitä, että me olemme keskeytymättömässä vallankumouksellisen puolustuksen tilassa, että me käymme voimia kysyvää sotaa maailmansortajia vastaan, tätä »historian ainoata oikeutettua sotaa».
Kautsky käy vielä kerran haarniskaan sen johdosta että Neuvostovalta käyttää kansalaissodassa panttivankien oton raakaa menetelmää. Hän esittää vielä kerran yhteydettömiä ja epärehellisiä vertailuja julman Neuvostovallan ja inhimillisen Kommunin välillä. Kirkkaalta ja selvältä kuuluu tässä suhteessa Marxin arvostelu: »kun Thiers jo heti sodan alusta asti sovellutti vangituihin kommunisteihin inhimillistä ammuttamistapaa, niin ei Kommunilla ollut muuta mahdollisuutta suojella näiden vankien henkiä, kuin ottaa käytäntöön preussilainen panttivanki-tapa. Kun versaillelaiset eivät tauonneet ampumasta vankeja, panivat he siten itse panttivankien henget alttiiksi. Miten voi heitä enää säästää sen verilöylyn jälkeen, joilla Mac Mahonin pretoriaanit viettivät Pariisiin tuloaan». Miten voi toisin menetellä, kysymme Marxiin yhtyen, — miten voi toisin menetellä kansalaissodassa vastavallankumousta vastaan, joka pitää hallussaan melkoista osaa maata, ottaa kiinni työläisiä, heidän vaimojaan ja äitejään mistä vain saa ja ampuu ja hirttää heitä, — miten voi toisin menetellä, kuin että ottaa kiinni porvariston omaisia tai heidän luottamusmiehiään ja asettaa siten koko porvariston molemminpuolisten takeiden Damokleen miekan alaiseksi? Ei olisi vaikeaa kansalaissodan historian avulla osottaa päivästä päivään, että kaikki Neuvostovallan julmuudet ovat olleet välttämättömiä toimenpiteitä vallankumouksellista itsesuojelusta varten. Emme ryhdy tässä yksityiskohtiin. Mutta antaaksemme edes osittaisen arvioimisen mahdollisuuden niistä ehdoista, joiden vallitessa taistelua käydään, huomautamme, että kun valkokaartilaiset yhdessä ranskalais-englantilaisten liittolaisten kanssa ampuvat poikkeuksetta jokaisen kommunistin, joka heidän käsiinsä joutuu, niin puna-armeija antaa armon poikkeuksetta kaikille vangeille, niiden joukossa korkeimmille upseereillekin.
»Täysin tietoisena historiallisesta merkityksestään ja täynnä lujaa päättäväisyyttä toimia sen arvoisesti — kirjoitti Marx — voi työväenluokka hymyillä sanomalehti-lakeijoiden kömpelöille solvauksille, samoin kuin myöskin hyväätarkoittavien porvaris-doktrinäärien opettavaisille puolusteluille, jotka saarnaavat mitään sanomattomia yhteislauselmiaan ja jäykistynyttä luokkalörpötystään tieteellisen erehtymättömyyden oraakkeliäänellä».
Jos nämä hyvää tarkoittavat porvaris-doktrinäärit joskus esiintyvät toisen Internationalen ulospalvelleiden teoreeti-koiden muodossa, niin ei heidän luokkalörpötyksensä siltä taukoa olemasta lörpöttelyä.