Olosuhteiden pakosta ei sosialistisen kumouksen aloite tullut Länsi-Europan vanhan köyhälistön, sen mahtavien valtiollisten ja ammatillisten järjestöjen, sen painavien eduskunta- ja trade-unionististen traditsionien osaksi, vaan se näytti joutuneen takapajulla olevan maan nuoren köyhälistön tehtäväksi. Historia kulki tässä, kuten aina, vähimmän vastustuksen suuntaan. Kumouksellinen aikakausi murtautui esiin siitä portista, jonka edustalle heikoimmat esteet oli rakennettu. Ne suunnattomat, todella yli-inhimilliset vaikeudet, jotka tällöin kerääntyivät Venäjän proletariaatin voitettaviksi, ovat valmistaneet, jouduttaneet ja melkoisessa määrin helpottaneet Länsi-Europan köyhälistön vallankumoustyötä, joka vielä on edessä.
Sen sijasta, että Kautsky katselisi Venäjän vallankumousta koko maailman tulossa olevan kumouskauden perspektiiveissä, hän pohtii kysymystä, että eiköhän Venäjän proletariaatti liian aikaiseen ottanut valtaa käsiinsä.
»Sosialismia varten — hän selittää — täytyy olla olemassa korkea kansansivistys, korkea joukkomoraali, voimakkaiksi kehittyneet sosialistiset vaistot, solidarisuuden tunne j.n.e. Sellainen moraali — opettaa Kautsky — oli jo korkealle kehittynyt Pariisin Kommunin köyhälistön keskuudessa. Sitä puuttuu niiltä joukoilta, jotka nykyisin ovat sävyä antavina bolshevistisen köyhälistön keskuudessa» (s. 120).
Kautskylle on tarkoitusperiänsä varten tarpeen saattaa bolshevikit, poliittisena puolueena lukijoitten silmissä huonoon valoon. Tietäen, että bolshevismi on sulautunut yhteen Venäjän proletariaatin kanssa, yrittää Kautsky mustata Venäjän proletariaatin kokonaisuudessaan, kuvaamalla sen pimeäksi, aatteettomaksi, ahnaaksi massaksi, jota vaistot ja hetken mieliteot ohjaavat. Pitkin kirjaansa Kautsky kerta kerran jälkeen palautuu kysymykseen Venäjän proletariaatin älyllisestä ja siveellisestä tasosta, kullakin kerralla vain saostaakseen sitä kuvaa, jonka hän on antanut sen sivistymättömyydestä, typeryydestä, ja barbaarisuudesta. Jyrkän vastakohdan aikaansaamiseksi Kautsky tuo esiin esimerkin siitä, miten yhden sotateollisuus-yrityksen edustajat panivat Kommunin aikana toimeen yhden pakollisen yövuoron työmaalla, jotta kävi mahdolliseksi saada korjattavana olevia aseita öisinkin valmiiksi. »Koska nykyisten olosuhteiden vallitessa on ehdottomasti välttämätöntä äärimmäinen Kommunin varojen säästäminen — kuului määräys — niin yövuorot ovat palkattomat» .... »Todellakin, — päättää Kautsky — nämä työläiset eivät katsoneet diktatuurinsa aikaa vain hyväksi tilaisuudeksi tyydyttää omia persoonallisia pyyteitään». Toisin on laita Venäjän työväenluokan. Se on vailla tietoisuutta, aatteellista lujuutta, kestävyyttä, uhrautuvaisuuskykyä j. n. e. Se on yhtä kykenemätön valitsemaan itselleen asianmukaisia, täysivaltaisia johtajia, — pilkkaa Kautsky — kuin Münchausen oli kykenemätön omiin hiuksiinsa tarttuen vetämään itsensä pois suosta. Tämä Venäjän proletariaatin vertaaminen itseään suosta nostavaan Münchausen-jaarittelijaan kuvaa selvästi sitä julkeaa äänensävyä, jota Kautsky käyttää puhuessaan Venäjän työväenluokasta.
Hän lainaa sitaatteja eräistä meidän puheistamme ja määräyksistämme, jotka paljastavat kielteisiä ilmiöitä työväen keskuudessa, ja kokee esittää asian siinä valossa, kuin olisi Venäjän proletariaatin koko elämä v.v. 1917–1920, s. o. vallankumouksen kausista suurimpana, vain täynnä passiivisuutta, pimeyttä ja itsekkyyttä.
Kautsky nähtävästi ei tiedä, ei ole kuullut, ei arvaa, ei voi kuvitella että kansalaissodan aikana Venäjän proletariaatin on täytynyt useammin kuin yhden kerran antaa maksutta työnsä, vieläpä tehdä »palkattomia» yövuoroja — ei yksi työläinen yön kuluessa, vaan kymmenet tuhannet työläiset monien, monien levottomien öiden aikana. Niinä päivinä ja viikkoina, jolloin Judenitsh hyökkäsi Pietaria kohden, tarvittiin vain yksi ainoa sähkösanoma Neuvoston puolelta ja monet tuhannet työläiset valvoivat paikoillaan tehtaissa ja kaikissa kaupungin kortteleissa. Ja näin ei tapahtunut Pietarin kommuunin ensi päivinä, vaan kaksivuotisen kylmässä ja nälässä käydyn sodan jälkeen.
Puolueemme mobilisoi kaksi, kolme kertaa vuodessa korkean prosentin jäsenistään rintamalle. Kahdeksan tuhannen virstan rintamalla he kuolevat ja opettavat toisiakin kuolemaan. Ja kun viluisessa ja nälkäisessä Moskovassa, joka parhaan osan työläisistään on antanut rintamalle, julistetaan puolueviikko, niin virtaa 7 päivän aikana riveihimme 15 tuhatta miestä. Ja millä hetkellä? Juuri silloin, kun Neuvostovallan perikato oli lähimmillään, hetkenä, jolloin Orel oli menetetty ja Denikin läheni Tulaa ja Moskovaa, Judenitsh uhkasi Pietaria, tänä kaikkein raskaimpana ajankohtana Moskovan köyhälistö antoi viikon kuluessa puolueeseemme 15 tuhatta miestä, jotka odottivat uutta rintamalle mobilisointia. Ja voidaan täysin varmasti sanoa, ettei vielä milloinkaan, lukuunottamatta ehkä vain marraskuun nousua v. 1917, Moskovan köyhälistö ole ollut niin yksimielinen vallankumouksellisessa innostuksessaan ja valmiudessaan epäitsekkääseen taisteluun, kuin tänä raskaana vaaran ja uhrin hetkenä.
Kun puolueemme heitti ilmoille lauantai- ja sunnuntai-talkoiden tunnuslauseen, ilmeni köyhälistön kumouksellinen ihanteellisuus kirkkaasti vapaaehtoisen työn muodossa. Ensin kymmenet ja sadat, sitten tuhannet, nyt jo kymmenet ja sadat tuhannet työläiset tekevät joka viikko muutamia tunteja maksutonta työtä maan taloudellisen uudistuksen hyväksi. Ja näin tekevät puolinälkiintyneet ihmiset rikkinäisin saappain, likaisin alusvaattein — sillä maassa ei ole saappaita, eikä saippuaa. Sellaista itse teossa on se bolshevistinen proletariaatti, jolle Kautsky suosittaa kurssia itsekieltäytymisessä. Tosiasiat ja niiden suhteet esiintyvät meille sitäkin kuperampina, jos samalla muistamme, että kaikki itsekkäät, porvarilliset, karkeasti omaa etua etsivät köyhälistön ainekset, — kaikki ne, jotka väistyvät rintamalta, lauantaitalkoista, jotka toimivat pussikauppiaina ja kiihoittavat työläisiä nälkäviikkoina lakkoihin — kaikki ne äänestävät neuvostovaaleissa mensheviikkien, s. o. Venäjän kautskylaisten puolesta.
Kautsky siteeraa sanojamme siitä, että me ennen marraskuun vallankumousta olimme täysin selvillä Venäjän proletariaatin kasvatuksen puutteista, vaan tuntien olevan välttämätöntä ottaa valta proletariaatin käsiin, katsoimme olevan syytä toivoa, että itse taistelussa, kokemuksen kautta ja muiden maiden proletariaatin kasvavan kannatuksen avulla selviämme vaikeuksista ja turvaamme Venäjälle siirtymisen sosialistiseen järjestelmään. Tämän johdosta Kautsky kysyy: »rohkeneeko Trotski istua höyryveturiin ja panna se liikkeelle siinä luulossa, että itse matkan varrella kykenee kaiken oppimaan ja järjestämään? Eiköhän ensin olisi hankittava veturin kulettamisen taito ja vasta sitten pantava se liikkeelle? Samoin olisi köyhälistön ensin pitänyt hankkia itselleen ne välttämättömät ominaisuudet, jotka tekevät sen kykeneväksi johtamaan tuotantoa, ja vasta sitten ottaa johto käsiinsä» (s. 117).
Tämä opettavainen vertaus olisi kunniaksi kenelle kyläpastorille hyvänsä. Mutta siitä huolimatta on se typerä. Paljon suuremmalla syyllä voisi kysyä: uskaltaako Kautsky istua hevosen selkään, ennenkuin hän on oppinut lujasti istumaan satulassa ja ohjaamaan nelijalkaisen kaikkia kulkutapoja? Meillä on täysi syy luulla, että Kautsky ei uskaltaisi ryhtyä moiseen vaaralliseen, aito bolshevistiseen kokeeseen. Toisaalta taas on syytä pelätä, että ellei Kautsky uskalla antautua hevosen selässä istumisen vaaraan, niin joutuu hän mitä kiusallisempaan asemaan ratsastustaidon salaisuuden oppimiseen nähden. Sillä aito bolshevistisen ennakkoluulon mukaan opitaan ratsastamaan vain istumalla hevosen selkään.
Mitä höyryveturin hallitsemiseen tulee, niin ensi silmäykseltä se ei ole yhtä selvää, ja kuitenkin on asian laita sama. Kukaan ei vielä ole oppinut kuljettamaan veturia istumalla huoneessaan. Täytyy kiivetä koneen kupeelle, tarttua regulaattoriin, vääntää sitä. Totta kyllä, höyrykoneiden käyttö vaatii vanhan koneenkäyttäjän ohjausta. Ratsastaminen samoin vaatii kokeneen maneesimestarin koulutusta. Mutta valtion hallitsemisen alalla tällaisia edellytyksiä ei ole. Porvaristo ei rakenna köyhälistölle hallitsemistaidon akatemioita, eikä anna sen tilapäisesti tehdä kokeita valtio-vipusinten ääressä. Ratsastustaidonkin saavat työläiset ja talonpojat oppia ilman maneesiaa ja ratsumestaria.
Tähän on vielä lisättävä eräs vertauskuva, kaikkein tärkein kenties: köyhälistölle ei kukaan anna valinnan varaa, istuako hevosen selkään vai ei, ottaako valta käsiinsä, vai jättääkö sikseen. Määrätyiden edellytysten vallitessa on työväen luokan pakko ottaa valta uhalla, että muuten tekee valtiollisen haaksirikon kokonaiseksi historialliseksi aikakaudeksi. Ja jos ottaa vallan, ei käy päinsä oman tahtonsa mukaan ottaa vastaan yksiä sen seurauksia ja olla ottamatta toisia. Jos kapitalistinen porvaristo tietoisesti ja pahansuovasti käyttää tuotannon epäjärjestykseen saattamista poliittisena taistelukeinona kaapatakseen käsiinsä valtiollisen vallan, niin proletariaatin on ryhdyttävä sosialisoimiseen, riippumatta siitä, onko se tällä hetkellä edullista vai ei. Ja otettuaan haltuunsa tuotannon, täytyy proletariaatin, pakon rautaisesta painostuksesta, kokemusperäisesti oppia vaikea taito — sosialistisen talouden järjestäminen. Satulaan istuuduttuaan ratsastajan on pakko hallita ratsunsa — muuten pian halkaisee kallonsa.
| * | * | |
| * |
Antaakseen hurskaille puoltajilleen ja puoltajattarilleen asianmukaisen kuvan Venäjän proletariaatin siveellisestä tasosta, esittää Kautsky kirjasensa sivulla 116 seuraavan valtakirjan, jonka muka on antanut Mursilovkan työläisneuvosto: »Neuvosto valtuuttaa täten tov. Grigoria Sarajevan oman valintansa ja määräyksen mukaan rekvisoimaan Mursilovkassa, Branskin kihlakuntaa, majailevan tykistödivisioonan käytettäväksi 60 naista ja tyttöä porvarien ja keinottelijain luokasta. 16 p. syysk. v. 1918», (julaissut tohtori Nath Wintch-Malejeff, What are the Bolshewits doing», Lausanne 1919, siv. 10).
Väikk'ei ollutkaan pienintäkään syytä olla kahden vaiheilla tämän asiakirjan väärennetystä luonteesta ja koko jutun valheellisuudesta, käskin kuitenkin panna toimeen kaikinpuolisen tutkimuksen, jotta kävisi selville, mitkä tosiasiat tai sattumat olisivat voineet olla tämän keksinnön pohjana. Tarkoin suoritetussa tutkimuksessa kävi selville seuraavaa:
1. Branskin kihlakunnassa ei ole ainoatakaan kyläpahasta, nimellä Mursilovka. Sen nimistä kylää ei ole naapurikihlakunnissakaan. Eniten nimeä muistuttava kyllä on Muravjevka, Branskin kihlakunnassa. Siellä taasen ei ole ollut mitään tykistödivisioonaa, eikä yleensä tapahtunut mitään, mikä voisi olla edes jonkunlaisessakaan yhteydessä edellämainitun »asiakirjan» kanssa.
2. Tutkimuksia tehtiin myöskin tykistöosastojen keskuudessa. Mistään ei onnistuttu löytää edes epäsuoraa vihjaustakaan siihen tosiasiaan, jonka Kautsky esittää innostuttajansa sanoilla.
3. Lopuksi tutkittiin, olisiko paikkakunnalla liikkunut edes huhuja moisesta tapahtumasta. Tässäkin kohdin tultiin täydellisesti kielteisiin tuloksiin. Eikäpä ihme. Väärennyksen sisältö on liian jyrkässä ristiriidassa kaikkein takapajulla olevimpienkin seutujen johtavien työläisten ja talonpoikain yleisen mielipiteen ja tapojen kanssa.
Niin muodoin tuo asiakirja ei ole mitään muuta kuin mitä halpamaisin väärennys, jonka julkaista voivat vain kaikkein keltaisinten sanomalehtien pahimmat panettelijat.
Samoihin aikoihin, jolloin vastikään mainittua tutkimusta suoritettiin, näytti tov. Sinovjev minulle erästä ruotsalaisen lehden (»Svenska Dagbladet») numeroa 9:ltä marrask. 1919, jossa faksimilenä oli julkaistuna seuraavasisältöinen valtakirja:
Valtakirja.
Tämän esittäjälle, toveri Karasejevälle, annetaan oikeus sosialisoida Jekaterin od (tahrautunut) kaupunkiin (tahrautunut) tyttöjä 16:sta 36:teen ikävuoteen toveri Karajevin osotuksen mukaan.
Pääkom. Ivashtsheff.
Tämä asiakirja on vielä typerämpi ja julkeampi kuin Kautskyn julkaisema. Jekaterinodarin kaupunki — Kubanin keskus — oli, kuten tunnettua, vain pienen ajan Neuvostovallan hallussa. Kumouksen ajanlaskuun perehtymätön väärentäjä on asiakirjastaan jättänyt pois päivämäärän, ettei se vahingossa ilmaisisi, että »Pääkom. Ivashtsheff» sosialisoi jekaterinodarilaisia naisia Denikinin sotilasjoukkueitten vallanpitoaikana. Että asiakirja on voinut johtaa kiusaukseen tylsäjärkisen ruotsalaisen porvariston — se ei ole sen kummempaa. Mutta venäläiselle lukijalle on kyllin selvää, ettei asiakirja ainoastaan ole väärennys, vaan väärennys, jonka on tehnyt sanakirjaa käyttävä ulkomaalainen. Varsin mieltäkiinnittävää on se, että molempien yhteiskunnallistuttaja-naisten nimet — »Grigoria Sarejeva» ja »tov. Karasejeva» — eivät lainkaan kuulosta venäläisiltä. Pääte -ejev esiintyy venäläisissä sukunimissä harvoin ja vain määrätyissä yhdistelmissä. Mutta itse tuon bolshevikien paljastajan, englantilaisen lentokirjasen, johon Kautsky viittaa, kirjoittajan nimi päättyy juuri -ejev päätteeseen (Wintch-Malejeff). On ilmeistä, että tämä Lausannessa asuva, englantilais-bulgarialainen poliisinuuskija luo sosialisaattori-naisia sanan täydessä merkityksessä oman kuvansa mukaan ja kaltaisekseen.
Kautskylla on todellakin omituiset innostuttajat ja taistelutoverit!
Neuvostot, työväenluokan järjestömuotona, eivät Kautskyn mielestä »edistyneempien maiden puolue- ja ammattijärjestöihin verrattuina ole korkeampia järjestömuotoja, vaan ne ovat ennen kaikkea vain hätävaroja (Notbehelf), joita on syntynyt valtiollisten järjestöjen puutteesta» (s. 51). Myöntäkäämme, että näin on laita Venäjään nähden. Mutta miksi sitten Saksassa syntyi Neuvostoja? Eikö niistä tule kokonaan kieltäytyä Ebertin tasavallassa? Me kuitenkin tiedämme, että Hilferding, Kautskyn läheinen hengenheimolainen, ehdoitti Neuvostot liitettäviksi perustuslakiin. Kautsky on vaiti.
Neuvostojen arvioiminen »alkeellisiksi» järjestöiksi on sikäli oikeaa, mikäli avoin kumoustaistelu on »alkeellisempaa» kuin parlamentarismi. Mutta viimemainitun keinotekoinen monimutkaisuus ottaa mukaansa vain lukumäärältään vähäiset huiput. Vallankumous taas on mahdollinen vain siellä, missä se verekseltään sieppaa joukot mukaansa. Marraskuun vallankumous pani jalkoihinsa sellaiset anturat, joista entisellä sosialidemokratialla ei ollut aavistustakaan. Miten laajat olivatkin Saksan puolue- ja ammattijärjestöt, niin osottautuu vallankumous kerta kaikkiaan paljon laajemmaksi, kuin ne. Välittömän edustuksensa tapasivat vallankumoukselliset joukot yksinkertaisimmissa ja lähinnä saatavissa olevissa valinta-järjestöissä — Neuvostoissa. Täytyy tunnustaa, että Neuvostot ovat paljon alempana sekä puoluetta, että ammattiliittoja, mitä tulee ohjelman ja järjestömuodon selvyyteen. Mutta ne ovat paljon etevämmät sekä puoluetta että liittoja siinä suhteessa, miten suuret
joukot ne vetävät järjestettyyn taisteluun, ja tämä laajuuden ominaisuus antaa Neuvostoille vallankumouksellisen etevämmyyden. Neuvosto sulkee itseensä työläiset kaikilta aloilta, kaikista ammateista, kaikilta sivistystasoilta, kaikilta valtiollisen tajunnan asteilta, — ja joutuu siten pakostakin ilmentämään proletariaatin yleisiä etuja.
»Kommunistisen Puolueen Manifesti» näki kommunistien tehtävän juuri siinä, että he edustavat koko työväenluokan historiallisia etuja.
»Kommunistit eroavat muista köyhälistöpuolueista Manifestin sanojen mukaan, siinä, että he, ensinnäkin, eri kansojen köyhälistöjen taistelussa ajavat ja tukevat koko proletariaatin etuja kansallisuuteen katsomatta; ja, toiseksi, siinä, että he proletariaatin ja porvariston välisen taistelun eri kehitysasteilla edustavat koko liikkeen etuja sellaisenaan.» Neuvostojen kaikkikäsittävän luokkajärjeston muodossa itse liike esiintyy kokonaisuudessaan. Tämä selvittää, miksi kommunistit ovat voineet olla ja miksi heidän tulee olla Neuvostojen johtavana puolueena.
Mutta selviää myöskin, miten väärä on Neuvostojen arvioiminen puolueen »hätävaraksi» (Kautsky) ja miten typerää on yrittää liittää Neuvostoja apurenkaina porvarillisen demokratian koneistoon (Hilferding). Neuvostothan — proletaariset kumousjärjestöt, ovat taisteluvälineet vallan saavuttamiseksi ja toisaalta työväenluokan vallan elimet.
Ymmärtämättä Neuvostojen vallankumouksellista osaa, Kautsky näkee niiden perusvian siinä, mikä on niiden tärkein ansio: »porvariston ja työläisten välistä eroittelua — hän kirjoittaa — ei missään voi tarkoin suorittaa. Tässä eroittelussa on aina jotain mielivaltaista, mikä muuttaa Neuvosto-aatteen mitä parhaimmaksi diktatooris-mielivaltaisen hallinnan pohjaksi, mutta tekee sen mahdottomaksi, kun on kysymys selvän ja johdonmukaisesti rakennetun valtiollisen hallinnan luomisesta», (s. 115).
Luokkadiktatuuri ei Kautskyn sanojen mukaan voi muodostua luonnettaan vastaavaksi laitokseksi siitä syystä, etfei ole olemassa selviä rajalinjoja eri luokkien välillä. Mutta voiko niin ollen olla olemassa koko luokkataisteluakaan? Juuri monilukuisissa, porvariston ja proletariaatin välillä olevissa väliasteissahan pikkuporvarilliset ideoloogit näkivät pääperusteen itse luokkataistelun »prinsiippiä» vastaan. Kautskylla alkavat periaatteelliset epäilykset vasta silloin, kun proletariaatti, hävittäen muodottomat ja horjuvat väliluokat liittämällä osan niistä itseensä ja työntämällä toisen osan porvarien leiriin, tosiasiallisesti järjestää yksinvaltansa Neuvostojen valtakunnallisen vallan puitteisiin. Juuri siksi Neuvostot ilmenevätkin niin korvaamattomina proletariaatin vallan koneistona, että niiden puitteet ovat kimmoiset ja sitkeät, niin että neuvostokoneistossa saavat välittömän ilmauksensa eri luokkasuhteiden ja kerrosten ei vain yhteiskunnalliset, vaan valtiollisetkin eroavaisuudet. Aloittaen suurimmista tehtaista ja konepajoista vetävät Neuvostot järjestöönsä työläisverstaat ja kauppiaat, hyökkäytyvät maaseudulle, järjestävät talonpojat tilanomistajia vastaan, sitten alimmat ja keskimäiset talonpoikaiskerrokset kulakeita vastaan. Työläisvaltio kerää itselleen suurilukuiset palveluskunnat, etupäässä porvariston ja porvarillisen intelligenssin keskuudesta. Sikäli kuin he alistuvat neuvostovaltaan, on heidän tilaisuus ilmentää itseään neuvosto-systeemin kautta. Laajeten — joskus kaveten — sen mukaan miten proletariaatin valtaamat asemat laajenevat tai supistuvat, pysyy neuvostosysteemi yhteiskunnallisen kumouksen koneistona kaikkine sisäisine voimineen, luoteineen, vuoksineen, erehdyksineen, ansioineen. Yhteiskunnallisen kumouksen lopullisesti voittaessa, neuvostosysteemi leviää yli koko kansan, kadottaakseen samalla valtion piirteet ja muuttuakseen mahtavaksi tuotanto- ja kulutusyhteistöksi.
Jos puolue- ja ammattiliitot olivat kumousta valmistavia järjestöjä, niin Neuvostot ovat itse kumousaseet. Vallankumouksen voiton jälkeen Neuvostot jäävät vallan elimiksi. Puolueen ja liittojen osa, siltä pienentymättä, saa tällöin oleellisesti toisen luonteen.
Puolueen käsiin keskittyy yleinen johto. Välittömästi se ei hallitse, sillä sen koneisto ei ole siihen sopiva. Mutta sille kuuluu ratkaiseva sana kaikissa peruskysymyksissä. Enemmänkin — käytäntö on johtanut siihen, että yleensä kaikissa riitakysymyksissä, virastojen välisissä konflikteissä ja yksityisissä eripuraisuuksissa virastojen omassa keskuudessa viimeinen sana kuuluu puolueen Keskuskomitealle. Tästä syntyy melkoinen ajan ja voimien säästö ja samalla tulee taatuksi tarpeellinen toiminnan yhteys vaikeimmissa ja sotkuisemmissa asioissa. Mutta näin on mahdollista menetellä vain silloin, kun puolueella on kiistämätön auktoriteetti ja moitteeton sisäinen kuri. Vallankumouksen onneksi on puolueellamme niin toinen kuin toinenkin. Muodostuuko muissa maissa, jotka entisyydestä eivät ole saaneet taistelussa karaistuneita, lujia kumousjärjestöjä köyhälistökumoukseen mentäessä, yhtä vaikutusvaltainen kommunistinen puolue, sitä on edeltäpäin vaikea sanoa. Mutta selvää on, että tästä kysymyksestä suuressa määrin riippuu sosialistisen kumouksen kulku kussakin maassa.
Kommunistisen puolueen erikoisluontoinen osa voittoisassa köyhälistökumouksessa on täysin ymmärrettävä. Puhe on luokkadiktatuurista. Luokan rakenteessa on erilaisia kerrostumia, erilaisia mielialoja, erilaisia kehitystapoja. Diktatuuri sitävastoin vaatii tahdon yhteyttä, suunnan yhteyttä, toiminnan yhteyttä. Millä muulla tavoin se olisi saavutettavissa? Proletariaatin vallankumouksellinen valta edellyttää, että sen omassa keskuudessa poliittista valtaa pitää puolue, jolla on selvä ja vaikuttava ohjelma ja moitteeton sisäinen kuri. Puolueiden välisten liittoutumain, blokkien, politiikka on sisäisesti vastakkaista kumoukselliselle diktatuurille. Me emme nyt ajattele liittoutumaa porvarispuolueiden kanssa, josta yleensä ei voi olla puhetta, vaan kommunistien ja muiden »sosialististen» järjestöjen liittoutumaa, jotka edustavat työläisjoukkojen erilaisia vanhoillisuus-asteita ja ennakkoluuloja. Vallankumous hioo nopeasti pois kaiken horjuvan, kuluttaa kaiken teennäisen; blokkien avulla naamioidut ristiriitaisuudet tulevat nopeasti ilmi vallankumoustapahtumain painostuksesta. Me näemme tämän Unkarin esimerkistä, missä proletariaatin diktatuuri muodostui kommunistien ja väriämuuttavien sovittelijain liittoutumaksi. Liittoutuma pian hajaantui. Kommunistinen puolue sai kalliisti maksaa mukanakulkija-tovereittensa kumouksellisen horjuvaisuuden ja poliittisen petturuuden. On varsin selvää, että kommunisteille olisi ollut edukkaampaa tulla valtaan myöhemmin, kun ensin olisivat antaneet vasemmistolaissovittelijoille ohimenevän tilaisuuden pilata maineensa loppuun. Toinen asia on, olisiko tähän ollut tilaisuutta. Joka tapauksessa liittoutuma sovittelijain kanssa, joka vain hetkeksi verhosi kommunistien suhteellisen heikkouden, esti heidät tällä aikaa vahvistamasta itseään sovittelijain kustannuksella ja vei heidät perikatoon.
Asian kuvaa kyllin eräs Venäjän vallankumouksesta otettu esimerkki. Bolshevikkien liittoutuma vasemmistolais-sos. vallankumouksellisten kanssa, joka kesti muutamia kuukausia, päättyi veriseen purkaukseen. Totta kyllä liittoutumasta emme me, kommunistit, joutuneet niinkään paljon maksamaan, kuin uskottomat liittolaisemme. Selvää on, että tuollainen liittoutuma, jossa me olimme voimakkaampana puolena, emmekä niin ollen liikoja panneet alttiiksi yrittäessämme eräällä historian taipaleella käyttää hyödyksemme porvarilllisen demokratian äärimmäisintä vasenta siipeä, taktilliselta kannalta katsoen on täysin oikeutettu. Mutta siitä huolimatta vasemmisto-sos. vallankumouksellisten episoodi erittäin selvästi osottaa, että hallitus, joka perustuu sopimuksiin, suostumuksiin, molemminpuolisiin myönnytyksiin — ja blokkihallitus on sellainen — ei voi kauan pysyä koossa aikana, jolloin tilanteet vaihtuvat tavattoman nopeasti ja jolloin vaaditaan mitä täysintä yhteyttä katsomuskannassa; jotta voitaisiin saavuttaa yksimielisyys toiminnassa.
Meitä on usein syytetty siitä, että olemme vaihtaneet Neuvostojen diktatuurin puolueen diktatuuriksi. Tähän voidaan täysin oikeutetusti vastata, että Neuvostojen diktatuuri kävi mahdolliseksi vain puolueen diktatuurin avulla: vain puolueen teoreettisen tajunnan selvyys ja kumouksellisten järjestöjen lujuus turvasi Neuvostoille tilaisuuden muuttua muodottomista työparlamenteista työvallan välineiksi. Eikä tässä työväenluokan vallan »muuttamisessa» puolueen vallaksi ole mitään satunnaista, eikä se itse asiassa mikään oleellinen muutos olekkaan. Kommunistit edustavat työväenluokan perusvaatimuksia. On täysin luonnollista, että aikana, jolloin historia vetää nämä vaatimukset niiden täydessä laajuudessa päiväjärjestykseen, kommunistit esiintyvät koko työväenluokan tunnustettuina edustajina.
— Mutta missä teillä on takeita, — kysyvät meiltä jotkut viisaat, — että juuri teidän puolueenne ilmaisee historiallisen kehityksen vaatimukset? Hävittäessänne, tai jalkojenne alle polkiessanne muut puolueet te samalla estätte heidät valtiollisesti kilpailemasta kanssanne ja kadotatte kenties itsekin siten mahdollisuuden tarkistaa suuntaanne.
Tämän huomautuksen takana on puhtaasti liberaalinen käsitys vallankumouksen kulusta. Aikana, jolloin kaikki vastakkaisuudet saavat kärjistyneen luonteen, ja valtiollinen taistelu nopeasti muuttuu kansalaissodaksi, on hallitsevalla puolueella yllin kyllin aineellisia kriteerioita suuntansa tarkistamiseksi, eikä se siihen lainkaan tarvitse menshevististen sanomalehtien apua. Noske jyrisee kommunisteja vastaan, mutta nämä lisääntyvät. Me olemme painostaneet menshevikkejä ja sos. vallankumouksellisia — ja ne ovat häipyneet olemattomiin. Tässä meille kriteeriota tarpeeksi. Missään tapauksessa meidän tehtävämme ei ole kullakin määrätyllä hetkellä tilastollisesti mittailla eri suuntain ryhmitystä, vaan turvata voitto omalle suunnallemme, joka on vallankumouksellisen diktatuurin suunta ja löytää tämän jälkimäisen kulussa, sen sisäisissä hankauksissa kyllin pätevät koetuskivet itsetutkistelulle.
Ammatillisen liikkeen jatkuva »riippumattomuus» on työväen vallankumouksen aikana samallainen mahdottomuus kuin blokkipolitiikkakin. Ammattiliitot muodostuvat proletariaatin tärkeimmiksi taloudellisiksi vallan välineiksi. Samalla ne alistuvat kommunistisen puolueen johdon alaisiksi. Puolueemme Keskuskomitea ratkaisee ei ainoastaan ammattiliikettä koskevat periaatteelliset kysymykset, vaan myös tärkeimmät järjestökiistat sen keskuudessa.
Kautskylaiset syyttävät Neuvostovaltaa siitä, että se on vain työväenluokan erään »osan» diktatuuria. »Jos — he sanovat — diktatuuria sovellutetaan, niin täytyy sen ainakin olla koko luokan diktatuuria.» Ei ole helppo ymmärtää, mitä he tällä itsekseen tarkoittavat. Proletariaatin diktatuuri merkitsee oman luonteensa mukaisesti vallankumouksellisen etujoukon välitöntä valtaa, etujoukon, joka nojautuu työväen raskaisiin kerroksiin ja pakoittaa tarvittaessa takapajulle jääneen osan nousemaan pään tasalle. Tämä koskee myös ammattiliittoja. Köyhälistön tultua valtaan ne saavat pakollisen luonteen. Niiden tulee käsittää kaikki tuotantoon kuuluvat työläiset. Puolue sulkee riveihinsä etupäässä vain kaikkein tietoisimmat ja uhrautuvaisimmat. Väin tarkasti valikoiden se laajentaa rivejään. Siitä johtuu kommunistisen vähemmistön johtava asema ammattiliitoissa, joka vastaa kommunistisen puolueen valtaa Neuvostoissa ja poliittisesti edustaa proletariaatin diktatuuria.
Ammattiliitot muuttuvat yhteiskunnallisen tuotannon välittömiksi kannattimiksi. Ne ajavat ei vain ammattilaisen, vaan myös itse ammatin etuja. Ensi aikoina tradeunionistiset pyrkimykset kohottavat päitään liitoissa yllyttäen liittoja tinkimään neuvostovaltion kanssa, asettamaan sille ehtoja ja vaatimaan siltä takeita. Mutta mitä pitemmälle päästään, sitä selvemmin liitot alkavat tajuta itsensä neuvostovaltion tuotantoelimiksi ja ottavat päälleen vastuunalaisuuden sen kohtaloista, eivätkä asetu sitä vastaan, vaan rinnastuvat sen kanssa. Liitot muuttuvat työkurin kanaviksi. Ne vaativat työläisiltä voimaperäistä työtä kaikkein raskaimmissakin olosuhteissa, mikäli työläisvaltiolla vielä ei ole voimia näitä olosuhteita muuttamaan. Liitosta tulee vallankumouksellisten pakkotoimenpiteiden johtimet työväenluokan kurittomiin, hillittömiin loisaineksiin nähden. Trade-unionistisesta politiikasta, joka määrätyllä asteella on eroamattomasti yhdistynyt kapitalistisen yhteiskunnan ammatilliseen liikkeeseen, liitot siirtyvät vallankumouksellisen, kommunistisen politiikan ladulle.
Bolshevikit »tahtovat — selitti Kautsky — kukistaa maaseudun varakkaat talonpojat siten, että antoivat valtiolliset oikeudet vain köyhimmille talonpojille. He ovat myöntäneet omistaville talonpojille jälleen edustusoikeuden» (s. 142).
Kautsky luettelee talonpoikaispolitiikkamme kaikki ulkonaiset »ristiriitaisuudet» panematta kysymyksenalaiseksi sen yleistä suuntaa ja sen sisäisiä ristiriitaisuuksia, mitkä perustuvat maan valtiolliseen ja taloudelliseen tilaan.
Venäjän talonpoikaisväestössä, sellaisena kuin se joutui neuvostojärjestelmän alaiseksi, oli kolme kerrostumaa: köyhät talonpojat, jotka merkittävässä määrin elivät työvoimansa myömisestä ja jotka ostivat elintarvikkeensa; keskikerros, joka sai tarvikkeensa omasta taloudestaan ja jonkun verran kykeni myömään mitä itse ei tarvinnut; ylin kerros, s. o. rikkaat talonpojat, kulakit, jotka johdonmukaisesti ostivat työvoimaa ja suuressa määrin möivät maataloustuotteita. On tarpeetonta sanoa, etteivät nämä ryhmät enemmän tuntomerkkien kuin asemansakaan puolesta ole samallaisia kaikkialla koko maassa. Mutta yleensä ja kokonaisuuteen katsoen osottautuivat köyhät talonpojat kaikkialla kaupunkilaisköyhälistön luonnollisiksi ja kiistämättömiksi liittolaisiksi, kulakit taas sen yhtä kiistämättömiksi ja leppymättömiksi vihollisiksi; suurinta horjuvaisuutta osotti laaja keskikerros talonpoikaisväestöä.
Ellei maa olisi niin lopen köyhdytetty ja jos köyhälistöllä olisi tilaisuus antaa talonpoikaisväestölle tarpeelliset määrät tavaraa ja sivistystuotteita, olisi työtätekevän talonpoikaisväestön suuri enemmistö paljon helpommin saatu liittymään uuteen järjestelmään. Mutta maan taloudellinen rappiotila, mikä ei ollut meidän agraari- ja elintarvepolitiikkamme tuote, vaan oli lähtöisin perusteista, jotka olivat olleet jo ennen sitä, riisti kaupungilta kaiken mahdollisuuden antaa maaseudulle kutoma- ja metalliteollisuuden tuotteita, siirtomaatavaroita j. n. e. Ja kuitenkaan ei teollisuus voinut tulla toimeen ottamatta samaan aikaan maaseudulta elintarvikkeita, vaikkakin se tapahtui äärimmäisen pienessä määrin. Köyhälistö on vaatinut talonpojilta elintarvike-etuanteja, taloudellisia lainoja niitä arvoja vastaan, joita se vasta aikoi luoda. Näiden vastaisten arvojen symboolina esiintyy nykyisin miltei arvottomaksi käynyt paperiraha. Mutta talonpojilla ei ole taipumusta historialliseen abstraktioon. Kiinnyttyään Neuvostovaltaan sen kautta, että tämä poisti suurtilalliset ja nähdessään siinä parhaimman takeen tsaarivaltaa vastaan, vastustaa talonpoikaisväestö kuitenkin samalla kertaa viljan ottoa, sillä se tuntuu huonolta afääriltä niin kauan kuin viljaa vastaan ei saada karttuunia, neuloja ja paloöljyä.
Neuvostovalta pyrkii luonnollisesti asettamaan suurimman kuorman elintarvike-asiassa maaseudun varakkaimman aineksen kannettavaksi. Mutta maaseudun vielä vakautumattomissa taloudellisissa oloissa löysi vaikutusvaltainen kulakkikunta, joka oli tottunut vetämään keskikerrokset mukaansa, tusinoittain keinoja, joiden avulla se vieritti omilta niskoiltaan pois elintarvikeveroja, sälyttämällä niitä talonpoikaisväestön laajojen kerrosten kannettavaksi ja täten se sai nämä samalla kertaa vihamielisiksi Neuvostovaltaa vastaan. Oli välttämätöntä herättää talonpoikaisväestön alimmissa kerroksissa vihaa nylkeviä yläkerroksia vastaan. Tätä tehtävää suorittivat köyhälistökomiteat. Ne olivat kokoonpannut köyhistä talonpojista, aineksista, joita ennen oli sorrettu, jotka olivat olleet syrjässä, oikeudettomia. Luonnollisesti oli heidänkin joukossaan joku määrä puoliparasiitti-aineksia. Nämä olivat pääaiheena kansallissosialistien» yllytykselle, joiden puheet tapasivat kiitollista kaikua kulakkien sydämissä. Mutta sellaisenaan oli vallan antamisella maalaisköyhälistölle kuitenkin mittaamaton kumouksellinen merkitys. Maaseudun puoliköyhälistön johtajiksi lähetti puolue kaupungeista kehittyneitä työläisiä, jotka maalla ovat suorittaneet arvaamattoman työn. Köyhälistökomiteoista tuli iskujärjestöjä kulakeita vastaan. Valtiovallan tukemina pakoittivat ne talonpoikaisväestön keskikerrokset tekemään valinnan ei ainoastaan neuvostovallan ja tilanomistajavallan välillä, vaan myös proletariaatin ja maaseudun puoliproletaarisen aineksen välillä toiselta puolen ja kulakkien ylivallan välillä toiselta puolen. Opetusten kautta, joista jotkut olivat sangen kovia, tuli talonpoikaisväestön keskikerros tietoiseksi, että Neuvostovalta, joka oli ajanut tiehensä tilanomistajat ja ispravnikat, omalta osaltaan myös asetti talonpojille velvollisuuksia ja vaati siltä uhreja. Kymmeniä miljooneja talonpoikia koskeva valtiollinen opetusoppi ei ole suoriutunut niin kevyesti ja siloisesti kuin tapahtuu kouluhuoneessa, eikä ole heti antanut välittömiä, riidattomia tuloksia. On tapahtunut talonpoikaisväestön keskikerrosten kapinoita, keskikerrosten, jotka ovat liittyneet kulakkeihin ja siten aina ja välittömästi joutuneet valkokaartilaistilanomistajien johdon alaisiksi. On tapahtunut väärinkäytöksiä Neuvostovallan paikallisten agenttien, ennen kaikkea köyhälistökomiteain puolelta. Mutta valtiollinen peruspäämäärä on saavutettu. Mahtava kulakkikunta on tullut, joskaan ei vielä lopullisesti tuhotuksi, kuitenkin juuriaan myöten järkytetyksi, sen itsetunto on kadonnut. Talonpoikien keskikerros, joka jäi valtiollisessa suhteessa muodottomaksi, niinkuin on se muodoton taloudellisessa suhteessa, tottui edustajakseen käsittämään köyhälistön etumiehet, kuten se ennen niiksi luulotteli suupaltteja kulakkeja. Kuten tämä perustehtävä oli suoritettu, täytyi köyhälistökomiteain, tilapäisinä laitoksina, antaa sijansa neuvostoille, joissa köyhien talonpoikien ohella keskivarakkaat ovat edustettuina.
Köyhälistökomiteat olivat voimassa noin 6 kuukautta, kesäkuusta joulukuuhun 1918. Niiden perustamisessa enemmän kuin niiden hajoittamisessakaan Kautsky ei näe mitään muuta kuin neuvostopolitiikan »horjuvaisuuden». Siitä huolimatta hänellä ei ole vihjaustakaan minkäänlaiseen käytännölliseen neuvoon. Ja mistäpä hänellä sitä olisikaan? Kokemuksilla, joita me teemme, ei ole mitään ennakkotapauksia ja kysymyksiä, joita Neuvostovalta käytännöllisesti ratkaisee, ei ole paperille pantuja reseptejä. Se mitä Kautsky sanoo ristiriitaisuuksiksi, ei ole mitään muuta kuin köyhälistön aktiivista manööverausta talonpoikaisväestön hauraassa, yhtenäisessä massassa. Purjelaivan täytyy ma-nööveroida tuulen mukana, mutta kukaan ei näe ristiriitaisuutta sellaisessa manööverisoimisessa, joka vie perille.
Mitä tulee maatalouskommuuneihin ja neuvostotiloihin, niin voisi niiden suhteen luetella sangen paljon »ristiriitaisuuksia», joissa yksityisten virheiden ohella vallankumouksen erilaiset etapit tulevat näkyviin. Miten paljon Neuvostovallan tulee Ukrainassa varata maata itseään varten ja miten paljon antaa talonpojille; mikä suunta tulee antaa maatalouskommuuneille; millä tavoin tulee niille antaa tukea, etteivät ne samalla muuttuisi loiseläjäin tyyssijoiksi; millä tavoin vakauttaa kontrolli niiden suhteen — kaikki nämä ovat sosialistisen talouden luomistyön uusia kysymyksiä, joita ennakolta ei ole voitu enemmän teoreettisesti kuin käytännöllisestikään ratkaista ja joiden ratkaisussa periaatteellinen ohjelmasuunta löytää tosiasiallisen sovellutuksensa ja tarkistuksensa vain käytännön kautta, ajoittaisin kallistumalla niin suuntaan kuin toiseenkin.
Mutta vieläpä sitäkin tosiasiaa, että Venäjän köyhälistö on saanut tuen talonpojista, käyttää Kautsky meitä vastaan: »tämä on liittänyt neuvostojärjestelmään taloudellisessa suhteessa vanhoillisen aineksen, josta Pariisin Kommuni säästyi (!) koska sen diktatuuri ei perustunut talonpoikais-neuvostoihin».
Ikäänkuin me olisimme voineet ottaa vastaan feodaali-porvarillisen perinnön ja samalla siitä mielivaltaisesti sulkea pois tuon »taloudellisessa suhteessa vanhoillisen aineksen»! Mutta eipä vielä tämäkään riitä. Myrkytettyään Neuvostovallan tuolla »vanhoillisella aineksella» taukosi talonpoikaisväestö meitä tukemasta. Nykyisin se »vihaa» bolshevikeja. Kaiken tämän Kautsky tietää tarkalleen Clemenceaun kipinäsähkösanomista ja mensheviikkien luonteista.
Tosiasiallisesti on totta vain se, että talonpoikaisväestön laajat kerrokset kärsivät välttämättömäin teollisuustuotteiden puutetta. Mutta yhtä totta on myöskin se, että jokainen muu hallitus — ja niitä on eri osissa Venäjää viimeisinä kolmena vuotena ollut sangen monta — on osottautunut vielä paljon raskaammaksi talonpoikain hartioille. Eivät monarkistiset enemmän kuin demokraatisetkaan hallitukset kyenneet korottamaan tavaravarastoja. Niin toiset kuin toisetkin tarvitsivat talonpoikain viljaa ja hevosta. Politiikkansa ajamista varten käyttivät porvarilliset hallitukset, niiden joukossa Kautskylais-menshevistinenkin, täysin virkavaltaista koneistoa, joka ottaa talonpoikaistalouden tarpeita monin verroin vähemmän huomioon, kuin työläisistä ja talonpojista kokoonpantu neuvostokoneisto. Loppujen lopuksi tulee keskivarakas talonpoika, kaikista horjumisistaan, tyytymättömyydestään ja kapinoimisestaan huolimatta siihen tulokseen, että niin raskasta kuin nykyisin onkin olla bolshevikkien vallan alaisena, niin monin verroin raskaampaa olisi kuitenkin olla minkä muun hallituksen alaisena hyvänsä. On aivan totta., että Pariisin Kommuni säästyi talonpoikain tuelta. Mutta senpä sijasta Kommuni ei säästynytkään Thiersin talonpoikaisarmeijan antamalta surman iskulta. Meidän armeijamme taasen, jossa neljä viidennestä on talonpoikia, taistelee innostuneena ja menestyen Neuvostovallan puolesta. Ja tämä tosiasia yksin, todistaen Kautskyn ja hänen hengenheimolaistensa olevan väärässä, antaa mitä parhaimman valaistuksen neuvostovallan talonpoikaispolitiikalle.
»Bolsheviikit arvelivat alussa tulevansa toimeen ilman intelligenttejä, ilman spesialisteja», selittää Kautsky (s. 128). Mutta tultuaan vakuutetuksi intelligenssin välttämättömyydestä, ovat he, luopuen ankarista pakkotoimenpiteistä, ryhtyneet kaikkiin toimenpiteisiin, m. m. korkean työpalkan maksamiseen, saadakseen intelligenssin vedetyksi työhön. »Niin muodoin — ivailee Kautsky — oikea tapa vetää spesialistit työhön on se, että ensin oikein pusertaa heitä.» (S. 129). Juuri niin. Kaikkien poroporvarien luvalla sanoen on köyhälistön diktatuuri juuri sitä, että se »pusertaa» tähän asti vallassa ollutta luokkaa ja pakoittaa sen alistumaan uuden järjestelmän alaiseksi. Ammatillinen intelligenssi, joka on saanut kasvaa kaikkivaltiuteen tottuneen porvariston ennakkoluuloissa, ei pitkään aikaan voinut uskoa, että työväki todella voi hallita maata, että sen valta ei ole satunnaista, että proletariaatin diktatuuri on kiistämätön tosiasia. Porvarilliset intelligenssit ottivat velvollisuutensa työvaltiota kohtaan äärimmäisen kevyesti, silloinkin kuin astuivat toimeensa, ja uskoivat, että työväen hallitessa on luonnollista ja yksinkertaista saada Wilsonilta, Clemenceaulta ja Mirbachilta rahoja agitatsionin järjestämistä varten neuvostoja vastaan tai kavaltaa sotasalaisuuksia ja teknillisiä välineitä valkokaartilaisille, ja ulkomaalaisille imperialisteille. Sille täytyi lujasti ja toden teolla osoittaa, ettei köyhälistö ottanut valtaa sitä varten, että se sietäisi moisia kolttosia.
Noissa kovissa rangaistuksissa intelligenssin jäseniä kohtaan näkee meidän aito porvarillinen idealistimme »seurauksen politiikasta, joka ei koittanut taivuttaa intelligenttejä vakaumuksen kautta, vaan potkuilla edestä ja takaa» (s. 129). Kautsky arvelee siis tosissaan, että porvarilliset intelligentit voidaan taivuttaa sosialismin rakennustyöhön pelkän vakaumuksen avulla, vaikka vallitsemassa on tilanne, jolloin kaikissa muissa maissa hallitsee porvaristo, joka ei säiky mitään keinoja peloitellakseen, houkutellakseen ja lahjoakseen Venäjän intelligenttejä ja tehdäkseen heistä välineen Venäjän alistamiseksi siirtomaan tilaan.
Sen sijasta, että analysoi taistelun kulkua, antaa Kautsky myöskin intelligenssiin nähden koulureseptejä. On kokonaan valhetta, että puolueemme on aikonut tulla toimeen ilman intelligenssiä, ettei se aikonut ottaa huomioon sen merkitystä edessämme olevaan taloudelliseen ja sivistystyöhön nähden. Päinvastoin. Kun taistelu vallan anastamisesta ja vakauttamisesta oli kiivaimmillaan, ja intelligenssin enemmistö näytteli porvariston iskujoukon osaa, taistellen avoimesti meitä vastaan tai harjoittaen sabotaasia laitoksiimme nähden, niin silloin Neuvostovaltakin säälimättömästi kamppaili spesialisteja vastaan juuri siksi, että ymmärsi heidän suunnattoman järjestöllisen merkityksensä sikäli, kuin he eivät pyri ajamaan omaa »demokraattista» politiikkaansa, vaan täyttävät jonkun pääluokan heille antamaa tehtävää. Vasta sitten, kun intelligenttien vastarinta kiivaan taistelun kautta oli murrettu, avautui mahdollisuus kiinnittää spesialisteja työhön. Me lähdimme tälle tielle aivan heti. Ne suhteet, mitkä ennen kapitalististen olojen aikana olivat vallinneet työläisten ja tirehtöörin, kirjurin ja päällikön, sotamiehen ja upseerin välillä, olivat jättäneet syvän epäluottamuksen spesialisteja kohtaan, mikä epäluulo kansalaissodan alkuaikana vain yltyi, kun intelligenssin jäsenet pyrkivät millä hinnoin hyvänsä nälän ja vilun avulla murtamaan köyhälistön vallankumouksen. Ei ollut helppo voittaa näitä mielialoja, siirtyä kiihkeästä vihasta rauhallisen yhteistyön kannalle. Työläisjoukkojen täytyi vähitellen tottua näkemään insinöörissä, agronoomissa, upseerissa ei entistä sortajaa, vaan nykyisen hyödyllisen työmiehen ja talonpoikais-työläisvaltion järjestelylle välttämättömän ammattilaisen. Olemme jo sanoneet, että Kautsky on väärässä väittäessään Neuvostovallan tieten tahtoen pyrkivän korvaamaan spesialisteja proletaareilla. Mutta, että sellainen pyrkimys oli laajalle levinneenä köyhälistön keskuuteen, se on kiistämätöntä. Nuori luokka, joka on todistanut kykenevänsä raivaamaan tieltään suurimmatkin esteet, joka oli repinyt palasiksi vallassaolijoita ympäröineen mystiikan verhon ja joka oli tullut vakuutetuksi, ettei ruukkujen tekoon jumalia tarvita, — tämä kumouksellinen luokka oli luonnollisesti epäkypsemmiltä aineksiltaan taipuisa, varsinkin alkuaikoina, arvioimaan kykynsä liian suuriksi ja se luuli voivansa ratkaista kaikki tehtävät omin avuin, tarvitsematta siihen porvariston kasvattamia ammattimiehiä.
Taistelun moisia pyrkimyksiä vastaan olemme jo aikoja sitten alkaneet.
»Nykyisin, aikana, jolloin neuvostojen valta on turvattu, — sanoimme Moskovan kaupungin konferenssissa 28 maalisk. 1918 — tulee taistelun sabotaasia vastaan ilmetä siten, että eiliset saboteeraajat muutetaan palvelijoiksi, toimitsijoiksi, teknillisiksi johtajiksi kaikkialla, missä uusi hallitus niitä tarvitsee. Ellemme näin tee, ellemme kykene vetämään kaikkia meille tarpeellisia voimia neuvostojen palvelukseen, niin on meidän eilinen, sotilaallis-kumouksellinen taistelumme sabotaasia vastaan arvioitava täysin hyödyttömäksi ja hedelmättömäksi.»
»Kuten kuolleissa koneissa, niin on myös näissä teknikoissa, lääkäreissä, opettajissa, entisissä upseereissa talletettuna varma määrä kansallispääomaamme, jota meidän tulee irroittaa ja käyttää, jos yleensä tahdomme ratkaista ne peruskysymykset, jotka ovat edessämme.»
»Demokratisoiminen ei lainkaan ole sitä — tämä on päivän selvää jokaiselle marxilaiselle — että kvalifisoitujen työvoimien merkitystä, niiden henkilöiden merkitystä, joilla on ammattitaitoa, koetetaan vähentää ja niiden sijalle asettaa aina ja kaikkialla kollegioita.»
»Valitut kollegiot, jotka ovat kokoonpannut työväen luokan parhaista aineksista, mutta joilla ei ole välttämättömiä teknillisiä tietoja, eivät voi korvata yhtä ainoata teknikkoa, joka on käynyt lävitse ammattikoulun ja tietää, miten kysymyksessä oleva ammattityö on tehtävä. Kollegialisuuden laaja leviäminen, mikä meillä on kaikilla aloilla havaittavissa, on täysin luonnollista nuoren, kumouksellisen, eilen vielä orjuutetun luokan vastavaikutusta, joka työntää syrjään entisten käskijäin, isäntien, komentajien persoonallisen vallan ja kaikkialle asettaa omia edustajiaan. Tämä on, sanon, täysin luonnollista ja tervettä kumouksellista vastavaikutusta. Mutta tämä ei ole proletaariluokan taloudellis-valtiollisen luomistyön viimeinen sana.»
»Seuraava askel on kollegiaalisuuden rajoittaminen, työväen luokan terve itsensä rajoittaminen, luokan, joka tietää, milloin työläisten valitsema edustaja itse voi ratkaisevan sanan sanoa, ja milloin taas tulee antaa sija teknikolle, ammattimiehelle, joka on varustettu määrätyin tiedoin, jolla on suuri vastuunalaisuus ja joka voidaan asettaa tarkan valtiollisen kontrollin alaiseksi. Sillä on välttämätöntä antaa ammattimiehelle tilaisuus vapaaseen toimintaan, vapaaseen luomiseen, sillä kukaan joihinkin määrin kykenevä ja lahjakas ammattimies ei voi toimia ammattialallaan, jos hänen ammattityönsä asetetaan sellaisista henkilöistä muodostetun kolleegion alaiseksi, jotka eivät tästä alasta mitään tiedä. Poliittista, kollegiaalista kontrollia kaikkialle, mutta käytännöllisten töiden toimeenpanoa varten on määrättävä ammattimiehiä, heitä on asetettava johtaviin asemiin ja vastuunalaisuus on siirrettävä heille.»
»Ne jotka tätä pelkäävät, suhtautuvat itsetiedottomasti syvin epäilyksin Neuvostovaltaan. Ne, jotka epäilevät, että entisten saboteeraajain asettaminen ammattiteknillisten virkojen johtoon uhkaa itse Neuvostovallan perusteita, eivät tee itselleen selväksi, ettei Neuvostovalta voi kaatua johonkin insinööriin, johonkin entiseen kenraaliin, — poliittisessa, kumouksellisessa ja sotilaallisessa merkityksessä Neuvostovalta on voittamaton — vaan se voi kaatua omaan kykenemättömyyteensä luovissa järjestelytehtävissä.»
»Sen tulee ottaa vanhoista laitoksista kaiken, mitkä niissä oli elinvoimaista ja arvokasta ja asettaa kaikki se uuden työn palvelukseen.»
»Ellemme tätä tee, toverit, niin me emme suoriudu perustehtävistämme, sillä saada omasta joukosta, omasta keskuudestamme esiin kaikki tarpeelliset ammattimiehet mitä lyhimmän ajan kuluessa, samalla kun kaikki ne työnnettäisiin syrjään, jotka entisyys on luonut, se olisi täydelleen mahdotonta.»
»Se olisi loppujen lopuksi aivan samaa, kuin jos sanoisimme, että nyt hylkäämme kaikki ne koneet, jotka tähän asti ovat imeneet köyhälistöä. Se olisi mieletöntä. Kiinnittää oppineet spesialistit omaan työhömme on yhtä välttämätöntä, kuin registeröidä kaikki tuotanto- ja liikennekeinot ja yleensä maan kaikki rikkaudet. Meidän tulee ja viivyttelemättä registeröidä kaikki ammattiteknikot, mitä meillä on, sovelluttaa heihin työvelvollisuutta ja samalla kertaa avata heille laajat toiminta-alat ja panna heidät valtiollisen kontrollin alaiseksi.»[1]
Kärkevimpänä oli ammattimieskysymys alusta alkaen sotilashallinnon alalla. Siellä se rautaisen pakon vaikutuksesta ensiksi sai ratkaisunsa.
Teollisuus- ja kulkulaitosten hallinnon alalla ei tarpeellisia järjestömuotoja vielä nytkään ole likimainkaan täydellisesti saavutettu. Syy siihen on löydettävissä siitä seikasta, että meidän oli pakko kahden ensimäisen vuoden aikana alistaa teollisuus- ja kulkulaitosten intressit sotaisen puolustuksen tarpeiden alapuolelle. Kansalaissodan äärimmäisimmän vaihteleva kulku oli kohdaltaan ehkäissyt ammattimiesten keskinäisten suhteiden säännösteltyä järjestämistä. Teollisuuden ja liikenteen kvalifisoidut teknikot, lääkärit, opettajat, professorit joko liittyivät Koltshakin ja Denikinin pakeneviin joukkoihin tai raahasivat nämä joukot heidät väkivalloin pois. Vasta nyt, kun kansalaissota lähenee loppuaan, tekee intelligenssi joukkona sovintoa Neuvostovallan kanssa tai taipuu sen edessä. Taloudelliset tehtävät asettuvat etualalle. Ammattimiehille avautuu mittaamattomat työalat. Heille turvataan luovaa toimintaa varten välttämätön itsenäisyys. Koko valtiota käsittävä teollisuuden johto keskittyy köyhälistöpuolueen käsiin.
»Bolshevikit, — sanoi Kautsky — saivat voiman vallananastamiseen siten, että he Venäjän kaikista puolueista kiivaimmin vaativat rauhaa, rauhaa millä hinnalla hyvänsä, erikoisrauhaa, välittämättä siitä, mitä se vaikuttaisi yleiseen kansainväliseen tilanteeseen, edistäisikö se Saksan sotilasyksinvallan voittoa ja maailman herruutta vai ei, yksinvallan, jonka suojatteihin he kauan kuuluivat samalla tavoin kuin Intian ja Irlannin kapinoitsijat ja Italian anarkistit.» (S. 42).
Voittomme syistä tuntee Kautsky vain sen, että me seisoimme rauhan tunnuslauseen takana. Hän ei selitä, mihin nojautui Neuvostovalta silloin, kun se uudelleen mobilisoi suurimman osan joukkojaan imperialistista armeijaa vastaan, menestyksellisesti torjuakseen valtiollista vihollista kahden vuoden ajalla.
Rauhan tunnussana näytteli kieltämättä suunnatonta osaa taistelussamme; mutta nimenomaisesti vain siksi, että se oli suunnattu imperialistista sotaa vastaan. Rauhan tunnussanaa eivät kiivaimmin kannattaneet nääntyneet sotilaat, vaan työväen etujoukot, joille se ei merkinnyt lepoa, vaan leppymätöntä taistelua riistäjiä vastaan. Nämä samat työläiset antoivat sitten rauhan tunnussana huulillaan henkensä neuvostorintamilla.
Väite, että me muka vaadimme rauhaa, välittämättä siitä, minkä vaikutuksen se tekisi kansainväliseen tilanteeseen, on kadettilais-menshevististen panettelujen myöhäistynyttä märehtimistä. Kokeella rinnastaa meitä Irlannin ja Intian saksalaisystävällisten patrioottien kanssa on tukensa siinä, että saksalainen imperialismi todella koetti käyttää meitä samalla tavoin, kuin hindulaisia ja irlantilaisia. Mutta eiväthän Ranskan shovinistitkaan ole vähän vaivaa nähneet käyttääkseen Liebknechtiä ja Rosa Luxemburgia — vieläpä Kautskya ja Bemsteiniäkin — omiin tarkoituksiinsa. Kysymys on vain siitä, annoimmeko itseämme käyttää? Olemmeko menettelyllämme antaneet Europan työläisille hivenenkään vertaa sellaisesta käsityksestä, että aikoisimme liittyä yhteen Saksan imperialismin kanssa? Brestin neuvottelujen kulun, niiden keskeytymisen ja saksalaisten helmikuussa 1918 tekemän ryntäyksen mieleen johdattaminen on kyllin riittävä paljastamaan pohjaa myöten Kautskyn syytöksen kyynillisyyden. Rauhaa meidän ja Saksan imperialismin välillä ei oikeastaan ole ollut päivääkään. Ukrainan ja Kaukaasian rintamilla me jatkoimme silloisten tavattoman heikkojen voimaimme mukaan sotaa, vaikkakaan emme sitä julkisesti siksi nimittäneet. Olimme liian heikot ryhtyäksemme sotaan koko saksalais-venäläisellä rintamalla. Me pidimme toistaiseksi yllä näennäistä rauhaa, käyttäen hyödyksemme sitä seikkaa, että saksalaiset joukot olivat kiinni lännessä. Jos Saksan imperialismi oli 1917–1918 kyllin voimakas pakoittaakseen meidät Brestin rauhaan, kaikista meidän ponnistuksistamme huolimatta välttää tätä silmukkaa, niin pääsyynä siihen oli Saksan sosialidemokratian häpeällinen menettely, sosialidemokratian, jonka välttämättömänä perusosana Kautsky oli. Elokuun 4 p:nä 1914 oli Brest-Litowskin rauha jo edeltä käsin määrätty. Silloin Kautsky ei ainoastaan ollut julistamatta sotaa saksalaista imperialismia vastaan, jota hän myöhemmin vaati v. 1918 sotilaallisessa suhteessa vielä heikolta Neuvostovallalta, vaan hän ehdoitti äänestettäväksi »visseillä ehdoilla» sotaluoton puolesta, ja käyttäytyi yleensä niin, ettei kuukausimääriin tiedetty, oliko hän sodan puolella, vai sitä vastaan. Ja tämä poliitillinen pelkuri, joka ratkaisevalla hetkellä jätti sosialismin perusasemat, uskaltaa syyttää meitä siitä, että meidän eräänä hetkenä oli pakko väistyä — ei henkisesti, vaan aineellisesti — ja miksi? Siksi, että kautskylaisuuden s. o. teoreettisesti naamioidun valtiollisen voimattomuuden turmelema saksalainen sosialidemokratia oli meidät pettänyt.
Me emme välittäneet kansainvälisestä tilanteesta! Itse asiassa meillä oli kansainväliseen tilanteeseen nähden paljon syvempi kriteerio, — eikä ole meitä pettänyt! Jo ennen helmikuun vallankumousta oli Venäjän armeija taisteluvoimana tauonnut olemasta. Sen lopullinen hajautuminen oli välttämätön. Ellei helmikuun vallankumous olisi puhjennut, olisi tsaarivalta tehnyt sopimuksen Saksan yksinvallan kanssa. Mutta helmikuun vallankumous, joka teki tyhjäksi tämän sopimuksen, on juuri siksi, että se oli vallankumous, lopullisesti turmellut yksinvallan periaatteille rakennetun armeijan. Kuukautta varhemmin taikka myöhemmin täytyi armeijan mennä hajalle. Kerenskin sotapolitiikka oli kamelikurjen politiikkaa. Hän peitti silmänsä armeijan hajaantumiselta, puhui korkeita sanoja ja uhkasi Saksan imperialismia sanoilla.
Näin ollen meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin asettua rauhan kannalle, tuloksena vallankumouksen sotilaallisesta voimattomuudesta, ja muuttaa rauhan tunnussana vallankumoukselliseksi vaikutuskeinoksi muihin Europan kansoihin nähden; s. o. sen sijaan, että Kerenskin tavoin olisimme odottaneet lopullista sotilaallista katastroofia, joka raunioihinsa olisi voinut hukuttaa koko vallankumouksen, meidän täytyi vallata rauhantunnus ja voittaa sen puolelle koko Europan, ennen kaikkea Saksan-Itävallan köyhälistö. Tältä näkökannalta kävimme rauhan neuvotteluja Saksan kanssa ja tässä hengessä laadimme noottimme Ententen hallituksille. Rauhan neuvotteluissa me vitkastelimme minkä voimme, antaaksemme Europan työläisjoukoille tilaisuuden tunkeutua Venäjän Neuvostovallan aatteeseen ja sen politiikkaan. Tammikuun lakko Saksassa ja Itävallassa osoittivat, etteivät meidän vaivannäkömme menneet turhiin. Tämä lakko oli Saksan vallankumouksen ensimäinen vakava airut. Saksan imperialistit käsittivät, että juuri me olimme sille kuoleman vaaraksi. Tätä varsin kaunopuheisesti todistaa Ludendorffin kirja. He eivät, totta kyllä, enää uskaltautuneet avoimeen ristiretkeen meitä vastaan. Mutta kaikkialla, missä he salaisesti voivat taistella meitä vastaan, pettämällä Saksan köyhälistöä saksalaisen sosiaalidemokratian avulla, he sen tekivät: Ukrainassa, Donilla, Kaukaasiassa, Keskivenäjällä, Moskovassa, oli kreivi Mirbach, tulonsa ensi päivästä alkaen, Neuvostovaltaa vastaan suunnatuiden vastavallankumouksellisten salaliittojen polttopisteessä, kuten tov. Joffe Berlinissä oli mitä lähimmissä suhteissa vallankumoukseen. Saksan vallankumouksen äärimmäisin vasemmisto, Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin puolue kulki koko ajan käsi kädessä meidän kanssamme. Saksan kumous otti alussa neuvostojen muodon, eikä Saksan köyhälistö hetkeäkään ollut epävarma siitä, olimmeko Liebknechtin vai Ludendorffin puolella. Lausunnossaan valtiopäiväkomissionille marraskuussa 1919 Ludendorff kertoi, että »ylin päällystö vaatii perustettavaksi laitosta, jonka tarkoitus on Saksan ja Venäjän välisten vallankumouksellisten suhteiden selville saaminen. Joffe on saapunut Berliniin, ja useihin saksalaisiin kaupunkeihin on avattu venäläisiä konsulaatteja. Siitä on armeijalle ja laivastolle ollut raskaita seurauksia.» Mutta Kautskylla on surkeaa rohkeutta sanoa, että »jos ....... jouduttiinkin Saksan vallankumoukseen, niin siihen eivät he (bolshevikit) olleet syynä.»
Jos meillä olisi v. v. 1917–1918 ollut mahdollista kumouksellisen itsehillinnän avulla pidättää vanhaa tsaarivallan armeijaa hajoamasta, sen sijasta, että tätä hajoamistamme joudutimme, niin emme tällä olisi muuta saaneet aikaan kuin että yksinkertaisesti vain olisimme avustaneet Ententeä sen kukistaessa Saksaa ja Itävaltaa ja yleensä kaikkia maailman maita rosvojoukkojensa avulla. Lokakuun vallankumouksen ja Brestin rauhan vuoksi olemme nykyisin ainoa maa, joka kivääri kädessä on Ententeä vastassa. Kansainvälisellä politiikallamme me emme ainoastaan olleet auttamatta Hohenzollernia maailman valta-asemaaan, vaan me päinvastoin enemmän kuin kukaan muu olemme olleet syynä hänen kukistumiseensa. Samalla kertaa me saimme itsellemme sotilaallisen lepohetken, jolla ajalla loimme lukuisan ja lujan armeijan, historian suurimman köyhälistöarmeijan, josta eivät Europan kahlekoirat enää suoriudu.
Kriitillinen hetki meidän kansainvälisessä politiikassamme oli syksyllä 1918 Saksan armeijan häviämisen jälkeen. Kahden mahtavan leirin sijasta, jotka olivat toistensa vastassa, oli meidän edessämme voittoisa Entente maailmanvaltansa huipulla ja runneltuna makasi Saksa, jonka junkkerijoukkio olisi pitänyt onnena ja kunniana saada karata Venäjän kurkkuun Clemenceaun keittiöstä heitettyä luuta vastaan. Me tarjosimme Ententelle rauhaa, valmiina jälleen — sillä siihen oli meillä pakko — allekirjoittamaan mitä raskaimmat ehdot. Mutta Clemenceau, jonka imperialistisessa rosvoudessa kaikki pikkuporvarillinen ahdasälyisyys oli säilynyt, kielsi junkkereilta luun ja teki samaan aikaan päätöksen, maksoi mitä maksoi, koristaa Invaliidikirkkoa Venäjän Neuvostovallan johtajien päänahoilla. Tällä politiikallaan on Clemenceau tehnyt meille palveluksen, joka ei ole vähäksi arvioitava. Me olemme säilyneet ja lujittuneet.
Mikä siis oli ulkopolitiikkamme johtava aate, sen jälkeen kun Neuvostovallan olemassaolon ensi kuukausien kuluttua Europan kapitalististen hallitusten asema vain ilmeisesti kävi entistään lujemmaksi? Juuri se, mitä Kautsky nyt pitää sattuman tuotteena: kestäminen! Me ymmärsimme liiankin hyvin, että itse tämä tosiasia, Venäjän Neuvostovallan olemassaolo, jo sellaisenaan on mitä suurimerkityksellisin kumouksellinen tapahtuma. Ja tietoisuus saneli meille myönteliäisyyttä ja tilapäisiä taka-askeleita, ei periaatteessa, vaan seurauksena oman voiman oikeasta arvioimisesta. Me otimme taka-askeleita, kuten armeija, joka luovuttaa viholliselle kaupungin, jopa linnoituksenkin, voidakseen peräytyen keskittyä ei ainoastaan puolustukseen, vaan hyökkäykseenkin. Me peräydyimme kuin lakkolaiset, joiden voimat ja varat tältä päivältä ovat lopussa, mutta jotka hammasta purren varustautuvat uuteen taisteluun. Ellei meillä olisi ollut horjumaton usko Neuvostodiktatuurin yleismaailmalliseen merkitykseen, emme olisi voineet suostua Brest-Litowskin suunnattoman raskaisiin uhreihin. Jos uskomme olisi osottautunut olevan ristiriidassa tapausten todellisen kulun kanssa, niin silloin olisi Brest-Litowskin sopimus mennyt historiaan perikatoon tuomitun hallituksen hyödyttömänä antautumuksena. Niin arvioivat silloin asiaa kaikkien maiden ei ainoastaan Kühlmannit, vaan myös Kautskyt. Mutta osottautui, että olimme silloin arvioineet oikein sekä silloisen heikkoutemme että vastaisen voimamme. Ebertin tasavallan olemassaolo, yleisine äänioikeuksineen, parlamenttisine petospeleineen, »vapaine» sanomalehtineen ja työväen johtajain murhineen on yksinkertaisesti vain vuorollaan seuraava rengas orjuuden ja halpamaisuuden historiallisessa ketjussa. Neuvostovallan olemassaolo on tosiasia, jolla on mittaamaton kumouksellinen merkitys. Sitä täytyi pitää yllä käyttämällä hyväksi kapitalististen kansojen keskenäisiä kahnauksia, keskeneräistä imperialistista sotaa, Hohenzollern-koplakunnan itsetietoista julkeutta, yleismaailmallisen porvariston vähä-älyisyyttä vallankumouksen peruskysymyksiin nähden, Euroopan ja Ameriikan vastakkaisuutta, Ententen keskinäisten suhteitten sekavuutta, — täytyi ohjata vielä puolivalmista neuvostolaivaa läpi kuohuvien aaltojen, sivu kallioiden ja karien ja matkan varrella laittaa se valmiiksi ja panssaroida.
Kautsky ottaa uudistaakseen meitä vastaan tehdyn syytöksen siitä, ettemme alusta vuotta 1918 aseettomina ryhtyneet hyökkäämään mahtavaa vihollista vastaan. Jos olisimme sen tehneet, olisimme musertuneet.*5 Proletaarien ensimäinen suuri vallan-anastamisyritys olisi kärsinyt haaksirikon. Euroopan köyhälistön vallankumouksellinen sivusta olisi saanut ankaran iskun. Venäjän vallankumouksen ruumiin ylitse olisi Entente tehnyt sovinnon Hohenzollemien kanssa, kapitalistinen maailmantaantumus olisi saanut voimaa vuosikausiksi. Kun Kautsky sanoo, ettemme solmiessamme Brestin rauhaa ottaneet huomioon sen vaikutusta Saksan vallankumoukseen, niin on se häpeämätöntä parjausta. Olimme tätä asiaa arvioineet kaikilta puolilta ja meidän ainoana koetinkivenämme oli kansainvälinen vallankumous. Tulimme siihen loppupäätökseen, että tämän etu vaati maailman ainoan neuvostovallan pystyssä pitämistä, ja osottautui että me olimme oikeassa. Mutta Kautsky odotti meidän perikatoamme joskaan ei kärsimättömästi, niin ainakin varmana, ja tähän odotettuun perikatoon hän perusti koko kansainvälisen politiikkansa.
*> Wieniläinen lehti »Arbeiterzeitung» arvioi, kuten näyttää, venäläiset kommunistit järkeviksi ihmisiksi, toisin kuin itävaltalaiset. »Eikö Trotski ole — kirjoittaa lehti — avoimin katsein ja mahdollisuuksista tietoisana allekirjoittanut Brestin pakkorauhaa, vaikka hän siten auttoikin saksalaisen imperialismin lujittumista? Brestin rauha oli yhtä kova ja häpeällinen, kuin Versaillesin. Mutta merkitseekö tämä, että Trotskin olisi pitänyt uskaltaa jatkaa sotaa Saksaa vastaan? Eikö Venäjän vallankumouksen kohtalo silloin olisi jo aikoja sitten ratkaistu? Trotski taipui vääjäämättömän pakon edessä ja allekirjoitti häpeällisen rauhan silmällä pitäen Saksan vallankumousta.» Ansio Brestin rauhan seurauksien oivaltamisesta kuuluu Leninille. Mutta se luonnollisesti ei muuta Wienin kautskylaislehden perustelujen sisältöä.
Bauerin ministeristön julkaisema kokoomushallituksen istunnon pöytäkirja 19:ltä marrask. 1918 sanoo: »I Jatkoa keskusteluun Saksan suhteesta Neuvostotasavaltaan. Haase neuvoo hidastelupolitiikkaan. Kautsky yhtyy Haaseen: tulee lykätä ratkaisua, neuvostohallitus ei pysy kauan, se tulee ehdottomasti kaatumaan muutamien viikkojen kuluttua» . .. Siis hetkenä, jolloin Neuvostovallan asema tosiasiallisesti oli äärimmäisen vaikea — saksalaisen militarismin kukistuminen tuotti, siltä näytti, Ententelle täyden mahdollisuuden tehdä meistä lopun »muutamien viikkojen kuluessa», — tänä hetkenä Kautsky ei ainoastaan ole kiirehtimättä avuksemme, eikä edes pese viattomana käsiään, vaan hän otti osaa aktiiviseen Neuvosto-Venäjän kavallukseen. Keventääkseen Scheidemannin työtä porvariston vahtimestarina — sen sijasta, että »ohjelman» mukaan pitäisi olla haudankaivaja — kiirehtää Kautsky itse rupeamaan Neuvostovallan haudankaivajaksi. Mutta Neuvostovalta elää. Se elää kauemmin kuin kukaan sen haudankaivaja.
[1]»Työ, kuri ja järjestys pelastavat sosialistisen neuvostotasavallan», Moskova, 1918. Kautsky tuntee tämän kirjasen, sillä hän siteeraa sitä usein. Tämä ei kuitenkaan estä häntä sivuuttamasta edelläesitettyä kohtaa, joka selostaa Neuvostovallan suhdetta intelligenssiin.