| »Joko demokratia, tai kansalaissota». |
Kautskylla on selvä ja ainoa vapautuksen tie: demokratia. Tulee vain kaikkien tunnustaa se ja alistua sen alaiseksi. Oikeiden sosialistien tulee kieltäytyä verisestä väkivallasta, sillä väkivaltaa tehdessään he vain täyttävät porvariston toivomuksen. Itse porvariston tulee totuttautua pois ajatuksesta, että se Noskeinsa ja Vogeleittensa avulla kykenee loppuun asti säilyttämään etuoikeutetun asemansa. Ja lopuksi köyhälistön tulee hylätä ajatus voivansa työntää porvaristo pois vallasta muilla kuin niillä keinoilla, jotka perustuslaki edellyttää. Jos edellämainitut ehdot täytetään niin yhteiskunnallinen vallankumous sulautuu tuskattomasti kansanvaltaan. Menestymistä varten riittää, kuten näemme, se että myrskyisä historiamme pukeutuu yömyssyyn ja lainaa viisautta Kautskyn tupakkakukkarosta.
»On vain kaksi mahdollisuutta — julistaa tietäjä meille — joko demokratia, tai kansalaissota» (s. 145). Kuitenkaan ei edes Saksassa, missä kaikki »demokratian» muodolliset ainekset ovat olemassa, kansalaissota hetkeksikään taukoa. »Totta on, — myöntää Kautsky — että nykyinen Kansalliskokous ei kykene Saksaa parantamaan. Mutta parantumisprosessia me emme edistä, vaan hidastutamme, jos muutamme taistelun nykyistä Kokousta vastaan taisteluksi vaalioikeutta vastaan» (s. 152). Ikäänkuin kysymys olisi Saksassa vaalioikeudesta, eikä todellisesta vallan anastamisesta.
Nykyinen kansalliskokous, tunnustaa Kautsky, ei kykene »parantamaan» maata. Siis? Peli on alotettava alusta. Entä suostuvatko pelitoverit? Tuskin. Ellei peli ole edullinen heille. Kansalliskokous, joka »ei kykene parantamaan maata» kykenee varsin hyvin Nosken väliaikaisen diktatuurin avulla valmistamaan Ludendorffin »vakavaa» diktatuuria. Samahan oli laita Perustavan kokouksen, joka valmisteli Koltshakia. Kautskyn historiallinen osa onkin juuri odottaa kumousta ja kirjoittaa sitten n + 1 lentokirjasta selittämään kumouksen kukistumisen syitä koko edelläkäyneen historian voimalla apinasta Noskeen ja Noskesta Ludendorffiin saakka. Vallankumouksellisen puolueen tehtävä on toinen: se, että se aikanaan näkee vaaran ja estää sen toiminnallaan. Ja tätä varten ei ole muuta keinoa kuin siepata valta sen todellisilta pitäjiltä, agraareilta ja kapitalisteilta, jotka tilapäisesti piileskelevät herrojen Ebertien ja Noskein selän takana. Niin muodoin jakautuu historian tie nykyisestä Kansalliskokouksesta lähtien kahteen haaraan: imperialistisen ryhmän diktatuuriin tai köyhälistön diktatuuriin. »Demokratialle» tietä ei avaudu kummaltakaan puolen. Kautsky ei näe tätä. Hän selittää monisanaisesti, että demokratialla on suuri merkitys joukkojen poliittisessa kehityksessä ja järjestäytymisessä, ja että sen kautta proletariaatti saavuttaa täydellisen vapautuksen (s. 72). Tulee ajatelleeksi, että eikö todellakaan sitten Erfurtin ohjelman kirjoittamisen jälkeen mitään huomiota ansaitsevaa ole maailmassa tapahtunut!
Sillä välin, vuosikymmenien aikana Ranskan, Saksan ja muiden tärkeimpien maiden köyhälistö kehittyi ja taisteli käyttäen hyödykseen kaikkia demokratian laitoksia ja rakentaa niiden varaan mahtavat valtiolliset järjestönsä. Tämän köyhälistön kasvatuksen sosialismiin demokratian kautta on kuitenkin keskeyttänyt eräs varsin merkittävä tapaus — imperialistinen maailmansota. Luokkavaltion onnistui sinä hetkenä, jolloin sota, johon se itse oli syyllinen, syttyi, pettää köyhälistön sosialistisen demokratian johtavien järjestöjen avulla ja kietoa se omaan ohjelmaansa. Niin ollen itsessään samat demokratian menettelytavat, kaikkine niine kiistämättömine etuineen, jotka ne olivat luoneet sanotulla ajalla, paljastivat vaikutusvoimansa äärettömän pienuuden, kun kahden köyhälistöpolven kasvattaminen demokratian merkeissä ei ollut kyennyt saamaan aikaan riittävää valtiollista kypsyyttä sellaisen tapahtuman arvioimiseksi, kuin imperialistinen maailmansota oli. Tämä kokemus ei anna mitään (perustetta väitteelle, että jos sota olisi syttynyt kymmentä tai viittätoista vuotta myöhemmin, olisi köyhälistö ollut valmistuneempi siihen. Porvarillis-demokraatinen valtio antaa kyllä köyhälistöille paremman valtiollisen kehityksen tilaisuuden kuin itsevaltius, mutta samalla se myös kahlehtii tämän kehityksen porvarilliseen laillisuuteen, taitavasti istuttaen ja vahvistaen köyhälistön huipussa opportunistisia tottumuksia ja lakeja koskevia ennakkoluuloja. Siihen, että olisi nostattanut Saksan köyhälistön vallankumoukseen, kun sota uhkasi, osottautui demokratian koulu täysin kykenemättömäksi. Oli tarpeen sodan raaka koulu, kansallisimperialistiset toiveet, suuremmoiset sotilaalliset menestykset ja kuulumattoman syvät häviöt. Esiintyä näiden tapausten jälkeen, jotka jotakin jo ovat muuttaneet maailmassa, vieläpä Erfurtin ohjelmassakin, julkisesti puhumalla demokraatisen parlamentarismin merkityksestä köyhälistön kehitykselle, on samaa kuin painua takaisin poliittisen elämän lapsuusaikaan. Tässäpä onkin Kautskyn surkeus.
»Syvä epäluottamus köyhälistön valtiolliseen vapaustaisteluun ja sen osaan valtiollisessa elämässä — kirjoittaa hän — oli proudhonismin kuvaavana piirteenä. Nykyisin on kohoutumassa samallainen katsantokanta (!!) ja se suositelee itseään uusimpana sosialistisen ajattelun saavutuksena, kokemuksen tuloksena, jota Marx ei tuntenut, eikä voinut tuntea; itse asiassa on se vain puolivuosisataa vanhojen ajatusten uusinnoita, ajatusten, joita vastaan Marx itse taisteli ja jotka hän voitti (s. 58–59).
Bolshevismi onkin vain . . . varistettua proudhonismia! Puhtaasti teoriittisessa suhteessa on tämä lentokirjasen häpeämättömimpiä väitteitä.
Proudhonistit hylkäsivät demokratian samasta syystä, kuin he yleensä hylkäsivät koko valtiollisen taistelun. He olivat työläisten taloudellisen järjestäytymisen kannalla sekoittamalla siihen valtiollista valtaa ja kumouksellisia muutoksia — he ajoivat työläisten omavaraisuutta tavaratuotannon pohjalla. Sikäli kuin asioiden pakko heitä ajoi poliittisen taistelun tielle, he pienporvarillisina ideologeina asettivat demokratian ei ainoastaan rahavallan, vaan myös kumouksellisen diktatuurin edelle. Mitä heillä on yhteistä meidän kanssamme? Silloin, kuin me, köyhälistön keskitetyn vallan nimessä, hylkäämme demokratian — niin proudhonistit päinvastoin olivat halukkaat tekemään sovinnon federatiivisten periaatteiden miedontaman demokratian kanssa, välttääkseen työväenluokan yksinvaltaa. Paljon suuremmin perustein voisi Kautsky verrata meitä proudhonistien vastustajiin, blankisteihin, jotka ymmärsivät kumouksellisen vallan merkityksen, eivätkä asettaneet kysymystä sen pitämisestä taikauskoisesti riippumaan demokratian muodollisista tuntomerkeistä. Mutta antaakseen oikean merkityksen kommunistien ja blankistien väliselle vertailulle, on lisättävää, että me työläisten ja sotilaiden neuvostojen muodossa olemme luoneet sellaiset vaihekauden järjestöt, joista blankistit eivät voineet edes uneksia; puolueessamme meillä on korvaamaton valtiollinen johtojärjestö, jolla on määrätty sosialistisen kumouksen ohjelma; vihdoin, mahtavana taloudellisen uudistuksen välineenä on meillä ollut ja yhä edelleen on ammattiliittomme, jotka kokonaan toimivat kommunismin merkeissä ja kannattavat Neuvostovaltaa. Näinollen puhuminen bolshevismista proudhonististen ennakkoluulojen henkiin herättäjänä käy päinsä vain silloin, kun on kokonaan kadottanut teoreettisen omantuntonsa ja viimeisetkin jätteet historiallisista ajattelutavoista.
Sanalla »demokratia» ei valtiollisessa kielessä suotta ole kahtalainen merkitys. Yhtäältä se merkitsee yleiseen äänioikeuteen ja muihin »kansan itsehallinnon» atribuutteihin perustuvaa hallitusmuotoa. Toisaalta demokratia-sanalla ymmärretään itse kansan joukkoja, sikäli kuin ne elävät poliittista elämää, jota paitsi, niin tässä toisessa, kuin ensimäisessäkin merkityksessä käsite demokratia asetetaan luokkaeroavaisuuksien yläpuolelle.
Tällä terminologian ominaisuudella on syvä poliittinen perustansa. Poliittisena hallitusmuotona pidetään demokratiaa sitä kestävämpänä, viimeistellympänä, lujempana, jota suuremman sijan maan elämässä ottaa asujamiston vähimmän toisistaan luokitussuhteessa eroavat välikerrostumat, pikkuporvaristo maalla ja kaupungissa. Korkeimman kukoistuksensa IX:llä vuosisadalla demokratia saavutti Amerikan Yhdysvalloissa ja Sveitsissä. Valtameren tuolla puolen valtiollinen demokratia nojautui farmarien agraaridemokratiaan. Pienessä Sveitsissä muodostivat voimakas talonpoikaisväestö ja kaupunkien pikkuporvaristo yhdistyneiden kantonien vanhoillisen demokratian perustan.
Syntyisin kolmannen säädyn taistelusta feodalismin voimia vastaan, muuttui demokratinen valtio varsin pian porvarillisessa yhteiskunnassa syntyneiden luokkavastakohtien keskinäiseksi taisteluaseeksi. Porvarillinen demokratia menestyy tässä suhteessa sitä paremmin, jota laajemmat sen alaisena olevat pikkuporvariston kerrokset ovat, jota suurempi merkitys viimemainitulla on maan taloudellisessa elämässä, s. o. jota alhaisempi on luokkavastakohtien kehitys.
Mutta kuta edemmä mennään, sitä toivottomammin väliluokat jäävät jälelle historiallisesta kehityksestä, ja sitä vähemmin voivat he puhua kansan nimessä. Tosin kyllä pikkuporvariston asianajajat (Bernstein ja Ko) ovat tyytyväisinä osotelleet, ettei pikkuporvarillisten luokkien häviäminen käykään niin nopeasti, kuin mitä Marxin koulukunta oletti. Voidaan todellakin myöntää, että pikkuporvarillinen aines kaupungeissa ja etenkin maaseudulla on lukumäärältään vielä säilynyt melkoisen suurena. Mutta kehityksen pääsisällön määrääkin pikkuporvariston häviö tuotannollisessa merkityksessä; se arvojen määrä, jonka tämä luokka tuottaa kansan yleisiin tuloihin, on verrattoman paljon nopeammin laskeutunut, kuin pikkuporvariston lukumäärä. Tämän mukaisesti on sen yhteiskunnnallinen, valtiollinen ja sivistyksellinen merkitys laskeutunut. Historiallinen kehitys ei nojaudu näihin entisyyden vanhoillisiin jätekerrostumiin, vaan yhteiskunnan äärimmäisimpiin luokkiin, s. o. kapitalistiseen porvaristoon ja köyhälistöön.
Jota enemmän pikkuporvaristo menetti yhteiskunnallisen merkityksensä, sitä vähemmän se kykeni näyttelemään määräysvaltaisen sovinto-oikeuden osaa työn ja kapitaalin välisessä historiallisessa taistelussa. Sillä välin sangen melkoinen osa kaupunkilais- ja etenkin talonpoikaisväestöä yhä edelleen löysi välittömän ilmaisumuotonsa parlamenttarismin vaalitilastosta. Kaikkien kansalaisten muodollinen yhdenvertaisuus äänestäjinä ilmaisi täten vain yhä selkeämmin »demokraattisen parlamenttarismin» kyvyttömyyden ratkaista historiallisen kehityksen peruskysymyksiä. Proletaarin, talonpojan ja trustin johtajan »yhtäläinen» ääni asetti talonpojan muodollisesti välittäjäksi kahden äärimmäisyyden välille. Itse teossa taas talonpoikaisväestö, sosiaalisesti ja sivistyksellisesti takapajuisena, valtiollisesti avuttomana, antoi kaikissa maissa tukea kaikkein vanhoillisimmille, seikkailevimmille, järjettömimmille ja petollisim-mille puolueille, jotka aina viime kädessä kannattivat pääomaa työtä vastaan.
Varsin vastoin Bernsteinin, Sombartin, Tugan-Baranovskiin ja muiden ennustuksia, väliluokkien sitkeähenkisyys ei lieventänyt, vaan äärimmilleen kiristi porvarillisen yhteiskunnan luokkavastakohtia. Jos pikkuporvariston ja talonpoikaisväestön proletarisoituminen olisi tapahtunut kemiallisen puhtaasti, niin proletariaatin rauhallinen, demokratisin, parlamenttisin keinoin tapahtuva vallan anastaminen olisi ollut paljon uskottavampi, kuin nyt. Juuri se tosiasia, johon pikkuporvariston puoltajat tarrautuivat — sen sitkeähenkisyys — osottautui tuhoisaksi vieläpä valtiollisen demokratian ulkonaisille muodoillekin, sen jälkeen kuin kapitalismi näiltä oli sisällön riistänyt. Ottaen parlamenttisessa politiikassa sijaa, jollaisen oli kadottanut tuotannossa, pani pikkuporvaristo parlamenttarismin lopullisesti huonoon valoon, muuttamalla sen hajanaisen lörpöttelyn ja lainsäädännöllisen jarrutuksen tyyssijaksi. Jo yksiin tästä sukeutui köyhälistön tehtäväksi valtiovallan koneiston valtaaminen sellaisenaan, riippumatta pikkuporvaristosta, vieläpä vastoinkin sitä, — ei vastoin sen etuja; vaan vastoin sen tylsäjärkisyyttä, sen holtitonta, voimatonta heittelehtimistä politiikassa.
»Imperialismi, — kirjoitti Marx Napoleon IILnen valtakunnasta — on prostituoiduin ja samalla lopullisin muoto valtiovaltaa, jonka . .. täyden kehityksensä saavuttanut porvaristo on muuttanut aseeksi, jolla se orjuuttaa työn kapitaalin alaiseksi.» Tämä määritelmä soveltuu laajemmallekin, kuin Ranskan keisarikuntaan, se käsittää myöskin uusimman imperialismin, joka on syntynyt suurvaltojen kansallis-pääoman maailmaa ahnehtivista vaatimuksista. Taloudellisella alalla imperialismi edellyttää pikkuporvariston osan lopullista päättymistä; poliittisella alalla se merkitsee demokratian täydellistä häviötä sisäisen, molekyläärisen muokkaustyön kautta, ja sen kautta, että imperialismi panee kaikki demokratian keinot ja laitokset palvelemaan omia tarkoitusperiään. Levittyään kaikkiin maihin, niiden entisistä valtiollisista kohtaloista välittämättä, on imperialismi osottanut, että kaikki valtiolliset ennakkoluulot ovat sille vieraita, ja että se yhtä hyvin haluaa ja kykenee hyödykseen käyttämään — yhteiskunnallisesti muokaten ja itselleen sovelluttaen — Nikolai Romanovin tai Wilhelm Hohenzollernin itsevaltaa, kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentillistä yksinvaltaa tai Ranskan parlamentin muutamia satoja avuttomia margariinilainsäätäjiä. Viimeinen suuri sota — verinen kastemalja, jossa porvarillinen maailma yritti uudistua — esitti meille historiassa ennen esiintymättömän kuvan kaikkien valtiollisten voimain, hallitussysteemien, poliittisten suuntain, uskonnollisten ja filosofisten koulukuntain mobilisoimisesta imperialismin palvelukseen. Jopa alkoivat monet sellaiset pedantitkin, jotka olivat nukkuneet imperialismia valmistaneitten viime vuosikymmenten ajan ja jatkaneet suhtautumistaan demokratian, yleisen äänioikeuden, y. m. käsitteisiin vanhanaikaisen, ajatustapansa mukaisesti, hekin jo, sodan kestäessä, alkoivat tuntea, että totunnaiset käsitteet olivat täyttyneet uudella sisällöllä. Itsevaltius, parlamenttinen yksinvalta, demokratia! Imperialismin kasvojen edessä — ja, kenties, myös sitä vastaan käyvän vallankumouksen kasvojen edessä — kaikki porvarillisen hallintotavan valtiomuodot, Venäjän tsarismista aina pohjoisamerikkalaiseen valhe-demokratiseen federatismiin saakka, ovat oikeuksiltaan saman arvoisia ja muodostavat yhdistelmiä, joissa ne jakautumattomasti täydentävät toisiaan. Imperialismin onnistui kaikilla hallussaan olevilla keinoilla, eduskunta niihin luettuna, vaaliaritmetiikasta riippumatta alistaa ratkaisevalla hetkellä alaisekseen kaupunkien ja maaseudun pikkuporvariston, jopa huippuosat köyhälistöäkin. Kansalaisuusaate, jonka merkeissä kolmas sääty oli noussut valtaan, löysi imperialistisen sodan aikana uudestisyntyneen muotonsa kansallisen puolustuksen tunnuslauseena. Odottamattoman räikeästi leimahti viimeisen kerran esiin kansallinen ideologia luokkaideologian sijasta. Imperialististen unelmien raukeaminen, ei vain voitettujen, vaan — hiukan myöhemmin — myös voittajain taholla, musersi sen, mitä ennen oli nimitetty kansalliseksi demokratiaksi ja yhdessä sen kanssa sen pää-aseen, demokratisen parlamentin. Pikkuporvariston ja sen puolueitten rappeutuneisuus, huonous, avuttomuus, tuli peloittavan selvästi esille. Kaikissa maissa tuli kysymys valtiollisesta vallasta päiväjärjestykseen, ollen se samalla kysymys voimainmittelystä julkisesti tai salaa hallitsevan kapitalistisen ryhmäkunnan ja kapinoivan, kumouksellisen köyhälistön välillä, jolloin kapitalistien käytettävinä oli satoihin tuhansiin nouseva harjaantunut, karaistunut, mistään piittaamaton upseeristo, samalla kun väliluokat oli vallannut pelästys ja epävarmuus. Säälittäviltä joutavuuksilta tuntuu tällöin puheet köyhälistön rauhallisesta valtaanpääsystä demokraattisen parlamentarismin avulla.
Valtiollisen tilanteen ääriviivat koko maailmaa käsittävässä mittakaavassa ovat selvät. Johdettuaan kodittomat ja kulutetut kansat epätoivon partaalle, osottautui porvaristo, ja etupäässä voittajaporvaristo, täysin kykenemättömäksi saattamaan heitä pois tästä kauhistuttavasta tilasta ja samoin kävi ilmeiseksi sen mahdottomuus inhimilliseen kehitykseen nähden yleisesti. Kaikki valtiolliset väliryhmät, näihin ennen muita sosiaalipatrioottiset puolueet lukien, mätänevät elävältä. Heidän pettämänsä köyhälistö kääntyy päivästä päivään yhä jyrkemmin heitä vastaan ja vakautuu omassa vallankumouksellisessa kutsumuksessaan, ainoana luokkana, joka kykenee pelastamaan kansat eläimellistymisestä ja häviöstä. Ja kuitenkaan ei historia tällä hetkellä lainkaan turvannut yhteiskunnallisen vallankumouksen puolueille parlamenttista enemmistöä. Toisin sanoen — historia ei muuttanut maailmaa keskusteluklubiksi, joka äänten enemmistöllä siivosti päättää siirtyä sosialismiin. Päinvastoin, väkivaltainen kumous osottautui välttämättömäksi juuri siksi, että historian välttämättömät tarpeet osottautuivat voimattomiksi raivaamaan itselleen tietä parlamenttisen demokratian koneiston lävitse. Kapitalistinen porvaristo arvioi näin: niin kauan kuin minulla on hallussani maa, tehtaat, verstaat, pankit, niin kauan kuin minä hallitsen sanomalehtiä, yliopistoja, kouluja, niin kauan kuin — ja tämä on pääasia — minun käsissäni on armeijan hallinto, niin kauan myöskin demokratian koneisto, vaikka miten sitä muuttelisitte, on minulle kuuliainen. Minä alistan henkisesti alaisekseni tyhmän vanhoillisen tahdottoman pikkuporvariston, niinkuin minä sen jo olen aineellisesti alistanut. Minä painostan ja tulen painostamaan sen mielikuvitusta varustusteni, voittojeni, suunnitelmieni ja rikosteni mahtavuudella. Hetkinä, jolloin se on tyytymätön ja murisee, minä luon kymmenittäin varaventtiilejä ja ukkosenjohdattimia. Minä kutsun tarpeen tullen esiin oppositionipuolueita, jotka huomenna haihtuvat mutta tänään täyttävät tehtävänsä antamalla pikkuporvaristolle tilaisuuden ilmaista tyytymättömyytensä ilman, että se tuottaa vähintäkään vahinkoa kapitalismille. Minä pidän kansan suuret joukot aisoissa täydellisen tietämättömyyden rajoilla olevan pakollisen, yleisen opetuksen kautta, antamatta heidän kohottautua yli sen tason, mitä minun henkisen orjuuden asiamieheni katsovat vaarattomaksi. Minä turmelen, petän ja peloittelen itse köyhälistön etuoikeutetuimmat tai takapajuisimmat kerrokset. Näillä kaikilla keinoilla minä kykenen estämään työväenluokan etujoukkoja valtaamasta kansan enemmistön tajuntaa niin kauan, kun minun hallussani ovat alistamisen ja pelästyttämisen välttämättömät keinot.»
Tähän vallankumouksellinen köyhälistö vastaa: »vapautuksen ensimäisenä ehtona on siis vallan välineiden poistaminen porvariston käsistä. Turhaa on ajatella päästä rauhan teitse valtaan kaikkien vallan välineiden ollessa porvariston hallussa. Monin verroin turhempaa on kuvitella valtaan pääsyä sitä tietä pitkin, jonka porvaristo itse osottaa ja samalla kertaa sulkee, — nimittäin parlamenttisen demokratian tietä. On vain yksi tie: riistää valta, ottamalla porvaristolta pois vallan aineellinen koneisto. Riippumatta parlamentissa vallitsevista näennäisistä voimasuhteista minä otan yhteiskunnan haltuun tuotannon tärkeimmät voimat ja välineet. Minä vapautan pikkuporvarillisten luokkain tajunnan kapitalismin hypnoosista. Minä käytännössä osotan sille, mitä merkitsee sosialistinen tuotanto. Silloin kansan takapajuisimmatkin, pimeimmätkin kerrokset kannattavat minua ja liittyvät sosialistisen järjestelmän rakennustyöhön.»
Kun Venäjän Neuvostovalta hajoitti Perustavan kokouksen, niin tämä teko näytti länsieurooppalaisista sosialidemokratian johtajista, jos ei juuri maailman lopulta, niin ainakin kaiken sosialismin entisen kehityksen karkealta ja omavaltaiselta loukkaamiselta. Ja kuitenkaan se ei ollut muuta kuin välttämätön seuraus uudesta tilanteesta, jonka imperialismi ja sota oli luonut. Jos Venäjän kommunismi ensimäisenä otti tehdäkseen teoreettiset ja käytännölliset johtopäätökset, niin se tapahtui samoista historiallisista syistä, jotka olivat paikoittaneet Venäjän köyhälistön ensimäisenä ryhtymään taisteluun vallasta.
Kaikki mitä sen jälkeen on Europassa tapahtunut, todistaa, että meidän tekemämme johtopäätös on ollut oikea. Ajatella, että voidaan säilyttää demokratia kaikessa viattomuudessaan, on samaa kuin tyydyttää itseään säälittävillä taantumuksellisilla kuvitelmilla.
Tuntiessaan historiallisen pohjan jalkojensa alla pettävän, Kautsky siirtyy normatiivisen filosofian pohjalle. Sen sijasta, että tukisi sitä, mikä on, hän selittää sitä, minkä pitäisi olla.
Kansanvallan periaatteet — kansan suvereniteetti, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, vapaus — esiintyvät hänelle siveellisen velvoituksen sädekehän ympäröiminä. Ne irtautuvat historiallisista puitteistaan ja kuvastelevat itsestään pyhinä ja horjumattomina. Tämä metafyysillinen syntiinlankeemus ei ole satunnainen. Varsin opettavaista on, että myöskin Plehanov-vainaja, joka toimintansa parhaana kautena oli kantilaisuuden leppymätön vastustaja, koki elämänsä lopulla, kun isänmaallisuuden aalto hänet nielaisi, tarttua kategoorisen imperatiivin korteen ...
Sen todellisen demokratian sijalle, jonka kanssa saksalaiset nykyisin tekevät käytännöllistä tuttavuutta, asettaa Kautsky jonkinlaisen ihanteellisen demokratian; vulgaarisen ilmiön sijalle hän asettaa »olion sellaisenaan». Kautsky ei uskottavalla tavalla osota ainoatakaan maata, jonka, demokratia todellisesti kykenisi turvaamaan tuskattoman siirtymisen sosialismiin. Sen sijasta hän tarkoin tietää, millainen sellaisen demokratian pitäisi olla. Nykyisen Saksan Kansalliskokouksen, tämän avuttoman vanhoillisen, ilkeämielisen ja alhaisen keinottelulaitoksen sijalle Kautsky asettaa toisen oikean, toisen Kansalliskokouksen jolla on kaikki muut edut, paitsi tuota pientä olemassaolon etua.
Muodollisen demokratian oppina ei esiinny tieteellinen sosialismi, vaan niin kutsutun luonnollisen oikeuden teoria. Tämä merkitsee ikuisten ja muuttumattomien oikeusnormien tunnustamista, jotka eri kansoissa ja eri aikoina löytävät erillaisen, enemmän tai vähemmän rajoitetun ja nurinkurisen ilmennyksen. Uudemman historian luonnollinen oikeus, sellaisena kuin se oli lähtöisin keskiajasta, sisälsi ennen kaikkea vastalauseen luokkaprivilegioita, yksinvaltaisen lainsäädännön väärinkäyttöjä ja muita feodalisen oikeusperiaatteen »keinotekoisia» tuotteita vastaan. Vielä liian heikon kolmannen säädyn ideologit ilmaisivat säätynsä luokkapyyteitä eräissä ihanteellisissa normeissa, jotka myöhemmin muodostuivat opiksi kansanvallasta, missä tämän ohella ilmeni individualistinen henki. Yksilö on oma päämääränsä, kaikilla ihmisillä on oikeus suullisesti ja kirjallisesti esittää ajatuksiaan, jokaisella tulee olla yhtäläinen äänioikeus. Sotalippuna feodalismia vastaan oli demokratian vaatimuksilla edistysmielinen henki. Mutta kuta etemmäksi tultiin, sitä enemmän luonnollisen oikeuden metafysiikka (= muodollisen kansanvallan teoria) kehitti taantumuksellista puoltaan: se asetti ihanteelliset ohjeet kontrolloimaan työväen luokan ja kumouspuolueitten todellisia vaatimuksia.
Jos silmäilee maailmankatsomusten vaihtelua historiassa, niin huomaa, että oppi luonnollisesta oikeudesta ei ole muuta kuin korkeasta mystiikasta vapautettu kristillisen spiritualismin toisinto. Evankeliumi selitti orjalle, että tällä oli samallainen sielu kuin orjanomistajallakin, ja että kaikki ihmiset samoin olivat yhdenvertaisia taivaallisen tuomioistuimen edessä. Tosiasiassa orja jäi orjaksi ja kuuliaisuus tuli hänen uskonnolliseksi velvollisuudekseen. Kristinopista orja löysi mystillisen ilmauksen omalle hämärälle vastalauseelleen alhaista asemaansa vastaan. Rinnan vastalauseen kanssa oli lohdutuskin. Kristinusko sanoi hänelle: »sinulla on kuolematon sielu, vaikka oletkin kiljuvan aasin vertainen». Tässä soi kapinan sävel. Siihen sama Kristinusko jatkoi: — »vaikka sinä oletkin kiljuvan aasin kaltainen, odottaa sinun kuolematonta sieluasi ijankaikkinen autuus.» Siinä kuului lohdutuksen ääni. Näitä kahta nuottia lauletaan historiallisessa kristillisyydessä eri lailla eri aikoina ja eri luokkien keskuudessa. Mutta yleensä kristinusko, kuten kaikki muutkin uskonnot, muodostui sorrettujen joukkojen omantunnon nukutuskeinoksi.
Luonnollinen oikeus, kansanvallan teoriassa uudelleen eloon heränneenä, puhui työläiselle: kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia lain edessä, olivatpa he sitten synnyltään, omai-suussuhteiltaan tai asemaltaan mitä tahansa; jokaisella on yhtäläinen äänioikeus kansan kohtaloista määrättäessä. Tämä ihanteellinen normi kumouksellistutti joukkojen mieliä niin kauan kuin se oli aseena itsevaltiutta, ylimystön etuoikeuksia, omaisuussensusta vastaan. Mutta mitä pitemmälle tultiin, sitä enemmän se oli omiansa nukuttamaan tajuntaa, se kun laillistutti hädän, orjuuden, alennuksen, sillä miten nousta sortoa vastaan, koska kerran kaikilla oli yhtäläinen äänioikeus kansan kohtaloista?
Rotschildillä, joka maailman kyyneleistä löi voittojensa napoleon-dollareita, oli vain yksi ääni parlamenttivaaleissa. Pimeä turpeenpuskija, joka ei nimeänsä osaa kirjoittaa, joka koko elämänsä aikana ei riisuunnu levolle käydessään, jonka yhteiskunnallinen elämä on maanalaisen madon maleksimista, on kuitenkin kansan suvereniteetin kannatin ja Rotschildin vertainen lain edessä ja ja parlamenttivaaleissa. Todellisessa elämässä, taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa suhteissa kävivät eroavaisuudet yhä suuremmiksi: suunnaton, huikaiseva ylellisyys yhtäältä, kurjuus, toivottomuus toisaalta. Mutta valtio-oikeudellisessa ylärakennuksessa näitä räikeitä eroavaisuuksia ei ollut: sinne ulottuivat vain verettömät, lainopilliset varjot. Tilanomistaja, päivätyöläinen, kapitalisti, proletaari, ministeri, kengänpuhdistaja — kaikki olivat saman arvoisia, kaikki olivat »kansalaisia», »lainsäätäjiä». Kristinuskon mystillinen yhdenvertaisuus oli astunut askeleen alemmaksi taivaasta ja muuttunut kansanvallan luonnon-oikeudelliseksi tasa-arvoisuudeksi. Mutta maan päälle, yhteiskunnan taloudelliseen pohjaan se ei päässyt tunkeutumaan. Pimeään päivätyöläiseen nähden, joka koko iäkseen jäi porvariston palveluksessa olevaksi mylviväksi naudaksi, ei tämä parlamenttivaalien kautta kansan kohtaloihin käyvä vaikuttamis-oikeus ollut sen todellisempaa kuin se autuus, joka hänelle oli luvassa taivaan-valtakunnassa.
Työväenluokan kehityksen käytännöllisissä kysymyksissä sosialistinen puolue asettui eräänä aikana parlamenttarismin kannalle. Mutta tämä ei lainkaan merkinnyt, että se periaatteellisesti olisi tunnustanut kansanvallan metafyysillisen teorian, joka perustuu historian ja luokkien yläpuolella olevan oikeuden periaatteisiin. Köyhälistön aatesuunta piti kansanvaltaa kokonaan porvarillisen yhteiskunnan aseena, joka täydelleen soveltui hallitsevien luokkien tarkoitusperiin ja tehtäviini. Mutta koska porvarillinen yhteiskunta eli köyhälistön työstä, eikä itseään hävittämättä voinut kokonaan kieltää laillista pohjaa eräiltä köyhälistön luokkataistelun osilta, niin avautui siinä sosialistiselle puolueelle tilaisuus määrättynä aikana ja määrätyissä rajoissa käyttää hyödykseen kansanvallan koneistoa, laisinkaan sille, sitä horjumattomana periaatteena pitäen, vannoutumatta.
Puolueen perustehtävänä koko tänä aikana oli todellisen, taloudellisen yhdenvertaisuuden edellytysten luominen ihmisille, solidaarisen, ihmisellisen yhteisasutuksen jäseninä. Tästä syystä ja tätä varten köyhälistön teoreetikoiden täytyi paljastaa kansanvallan metafysiikka, vetää pois valtiollisten salaperäisyyksien filosoofinen verho.
Jos demokraattinen puolue kumouksellisella nousukaudellaan paljasti kirkon uskon sortavan ja nukuttavan valheen, puhumalla kansalle: »teitä tuuditellaan uneen haudantakaisella autuudella, mutta täällä te olette oikeudettomia ja mielivallan alaisia», — niin yhtä suurella syyllä sosialistinen puolue muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin julisti se samoille joukoille: »teitä tuuditellaan kansalaisyhdenvertaisuuden ja valtiollisten oikeuksien kuvitelmilla, mutta teiltä on riistetty näiden oikeuksien todellistuttamisen mahdollisuus; ehdollinen ja haamumainen juriidinen yhdenvertaisuus on muuttunut aatteelliseksi pakkotyöläisen kahleeksi, joka sitoo jokaisen teistä kapitaalin koneistoon.»
Perustehtävänsä nimessä sosialistinen puolue mobilisoi joukkoja myöskin parlamenttarismin pohjalla, mutta puolue ei ole milloinkaan eikä missään lupautunut olemaan viemättä joukkoja sosialismiin mitään muuta tietä kuin kansanvallan porttien kautta. Mukautuen parlamenttiseen hallintoon me rajoituimme edellisellä aikakaudella vain siihen, että teoreettisesti paljastimme demokratian, sillä me olimme liian heikot hylätäksemme sen käytännöllisesti. Mutta sosialismin aatteellinen rata, joka piirtäytyy läpi säännöttömyyksien, laskeutumain, jopa muutostenkin, määräsi ennakolta nimenomaisesti juuri tämän tuloksen; demokratia on hylättävä ja sen sijalle asetettava köyhälistön työkoneista sillä hetkellä, jolloin viimeksi mainittu osottautuu kyllin lujaksi moista tehtävää varten.
Esitämme yhden, mutta selvän todistuskappaleen. »Parlamenttarismi, — kirjoitti Paul Lafargue venäläisessä kokoelmassa »Sosial-Demokrat», v. 1888, — on sellainen hallinnollinen systeemi, jonka vallitessa kansassa syntyi harhaluulo, ikäänkuin hallitsisi se itse maata, vaikka todellisesti valta on keskittynyt ei edes koko porvariston, vaan eräiden sen kerrosten käsiin. Valtakautensa alussa porvaristo ei ymmärrä, tai oikeammin ei katso tarpeelliseksi luoda tällaista itsehallinnon harhakuvaa. Sen vuoksi Europan kaikki parlamenttiset maat alkoivat rajoitetulla äänioikeuden myöntämisellä; oikeus vaikuttaa maan poliittiseen suuntaan, edustajien kautta kuului alussa vain enemmän tai vähemmän rikkaille omaisuuden omistajille ja ulottui sittemmin vähemmän varakkaille kansalaisille, kunnes se muutamissa maissa etuoikeudesta muuttui yleiseksi, kaikkien ja jokaisen oikeudeksi.
»Jota suuremmiksi porvarillisessa yhteiskunnassa yhteiskunnalliset rikkaudet tulevat, sitä harvempiin käsiin ne joutuvat; samoin käy vallan: sitä myöten, kuin valtiollisilla oikeuksilla varustetujen kansalaisten joukko kasvaa ja valittujen hallitusmiesten lukumäärä lisääntyy, sitä myöten keskittyy ja jää todellinen valta yhä pienempäin ja pienempäin ryhmäin etuoikeudeksi.» Sellainen on enemmistö — salaisuus.
Marxilaisen Lafarguen näkökannan mukaan säilyy parlamentarismi vain niin kauan kuin porvariston valta säilyy. »Sinä päivänä — kirjoittaa Lafargue — jolloin Europan ja Amerikan köyhälistö ottaa haltuunsa valtion, sen täytyy järjestää vallankumouksellinen valta, joka diktatuurisesta hallitsee yhteiskuntaa niin kauan kunnes porvaristo luokkana kokonaan katoaa.»
Kautsky aikanaan tunsi tämän parlamentarismia koskevan marxilaisen arvioimisen, ja toisteli itsekin sitä usein joskaan ei noin gallialaisen selvästi ja terävästi. Kautskyn teoreettinen luopumus onkin juuri siinä, että hän tunnustaa kansanvallan periaatteet ehdottomiksi ja horjumattomiksi ja palautuu materialistisesta dialektiikasta takaisin luonnolliseen oikeuteen. Sen, minkä marxilaisuus paljasti porvariston siirtokoneistoksi ja vain tilapäisesti otti käytäntöön köyhälistön vallankumouksen valmistajana, sen on Kautsky uudelleen pyhittänyt korkeimmaksi periaatteeksi, joka on luokkien yläpuolella ja jonka alaiseksi köyhälistön taistelumetoodien ehdottomasti on alistuttava. Vastavallankumouksellisen parlamentarismin korkeimpana ilmennyksenä esiintyy Toisen Internationalen langenneiden teoreetikoiden demokratian jumaloiminen.
Enemmistön saavuttaminen kansanvaltaisessa parlamentissa ei ylimalkaisesti puhuen ole köyhälistön puolueelle mikään ehdoton välttämättömyys. Eikä tuo seikka, jos se saavutetaankin, toisi mitään varsinaisesti uutta tapausten kulkuun. Intelligenssin välikerrokset osottautuisivat köyhälistön parlamenttivoiton jälkeen kenties vähemmän vastahakoisiksi uudelle hallitussuunnalle. Mutta porvariston pääasiallisen vastarinnan määräisivät tekijät sellaiset, kuin armeijan mieliala, asestettujen työläisten määrä, naapurimaiden tila; ja kansalaissota riippuisi näistä todellisista seikoista, eikä parlamenttarismin epävakaisesta aritmetiikasta.
Puolueemme ei ole kieltäytynyt avaamasta tietä diktatuuriin demokratian portin kautta, sillä se on tehnyt itselleen täysin selväksi ne agitatsioni-poliittiset edut, jotka ovat tuollaisella »laillisella» uuteen hallitusmuotoon siirtymisellä. Siitä johtui yrityksemme saada aikaan Perustava Kokous.
Tämä yritys epäonnistui. Venäjän talonpoika, jonka vallankumous vasfikään oli herättänyt, joutui kasvoista kasvoihin seisomaan puolentusinan kanssa puolueita, joista kukin oli asettanut tehtäväkseen hänen sekoittamisensa. Perustava Kokous oli poikkiteloin vallankumousliikkeen tiellä — ja sai väistyä.
Perustavan Kokouksen sovitteleva enemmistö esiintyi vain kaupunkien ja maaseudun välikerrosten, ja köyhälistön eniten jälelle jääneiden osien keskeneräisten ajatusten ja epävarmuuden valtiollisena heijastuksena. Jos asettuu moninaisten historiallisten mahdollisuuksien kannalle, niin täytyy sanoa, että tuskattomampaa olisi ollut, jos Perustava Kokous, vuoden pari työskenneltyään, olisi saattanut sosialivallankumoukselliset ja menshevikit lopullisesti huonoon valoon heidän yhteytensä vuoksi kadettien kanssa ja siten tuottanut bolshevikit muodollisestikin etualalle, osottamalla joukoille, että tosiasiallisesti on olemassa vain kaksi voimaa: kumouksellinen köyhälistö jota kommunistit johtavat, ja vallankumouksellinen kansanvalta, jonka johdossa ovat kenraalit ja amiraalit. Mutta kaikki riippui siitä, ettei kumouksen sisäisten suhteiden kehitys lainkaan käynyt samassa tahdissa kansainvälisen tilanteen kehityksen kanssa. Jos puolueemme olisi jättänyt kaiken vastuunalaisuuden »tapausten kulun» objektiivisen opetuksen varaan niin olisi sotatoimien kehitys määrännyt menettelymme. Saksalainen imperialismi saattoi vallata Pietarin, jonka evakuoimiseen Kerenskin hallitus täysin voimin oli ryhtynyt. Pietarin menetys olisi ollut kuolettava isku köyhälistölle, sillä vallankumouksen parhaat voimat olivat keskitetyt tänne, Itämeren laivastoon, ja punaiseen pääkaupunkiin.
Puoluettamme voidaan syyttää, näin ollen, ei siitä että se olisi asettunut poikkiteloin historialliseen kehitykseen nähden, vaan siitä, että se hyppäsi muutamien valtiollisten asteiden yli. Se harppasi menshevikkien ja sosialivallankumouksellisten päiden ylitse estääkseen Saksan militarismin harppaamasta Venäjän köyhälistön päiden ylitse ja tekemästä rauhaa ententen kanssa vallankumouksen selän takana, ennen kuin kumous ennättää levittää siipensä yli koko maailman.
Edellä sanotusta ei ole vaikeaa saada vastausta niihin kahteen kysymykseen, jotka meille Kautsky tekee. Ensinnäkin, miksi kutsuimme koolle Perustavan Kokouksen, kun kerran olimme aikeissa pystyttää köyhälistön diktatuurin? Toiseksi, jos ensimäinen Perustava Kokous, jonka katsoimme tarpeelliseksi kutsua kokoon, osoittautui taantumukselliseksi eikä vastannut vallankumouksen vaatimuksia, niin miksi kieltäydyimme kutsumasta koolle uutta Perustavaa Kokousta? Taka-ajatuksena Kautskylla on se, että me emme ole hylänneet demokratiaa periaatteellisista syistä, vaan siksi, että se on meille vastainen. Ottakaamme tätä salaviittausta kiinni sen pitkistä korvista, tuomalla esiin tosiasioita.
Puolueemme kohotti tunnussanan »kaikki valta Neuvostoille» jo heti vallankumouksen alussa, se on kauan ennen ei ainoastaan Perustavan Kokouksen hajoittamista, vaan myös ennen sen koolle kutsumista. Totta kyllä, me emme asettaneet Neuvostoja vastakohdaksi tulevalle Perustavalle Kokoukselle, jonka kokoonkutsumista Kerenskin hallitus viivyttämistään viivytti ja joka siitä syystä jäi yhä enemmän ja enemmän problemaattiseksi, mutta missään tapauksessa me emme pikkuporvarillisten demokratian lailla katsoneet Perustavaa Kokousta Venäjän maan tulevaksi isännäksi, joka tullessaan kaiken ratkaisee. Me selitimme joukoille, että oikeina isäntinä voivat ja tulee olla vain työtätekeväin joukkojen omat kumoukselliset järjestöt — Neuvostot. Ettemme jo aikaisemmin muodollisesti asettuneet Perustavaa Kokousta vastaan, johtui siitä, että se ei asettunut Neuvostojen valtaa, vaan itsensä Kerenskin valtaa vastaan, joka vuorostaan ei ollut muuta kuin porvariston kyltti. Sitä paitsi olimme aikaisemmin päättäneet, että jos Perustavan Kokouksen enemmistö on puolellamme, niin Perustavan Kokouksen tulee hajaantua luovutettuaan vallan Neuvostoille, kuten teki viimeinen Pietarin kaupunginduuma, mikä oli valittu kaikkein kansanvaltaisimman vaalilain mukaan. Kirjassani »Lokakuun vallankumous» minä olen koettanut osoittaa ne syyt, joihin katsoen Perustava Kokous osottautui sen ajan myöhästyneeksi heijastukseksi, jonka vallankumous oli voittanut. Kun me näimme järjestävän, kumouksellisen vallan vain Neuvostoissa ja kun Perustavan Kokouksen kokoonkutsumisaikana Neuvostot jo olivat tosiasiallisena valtana, niin kysymys meidän puoleltamme välttämättä ratkesi Perustavan Kokouksen väkivaltaiseen hajoittamiseen, se kun itse ei tahtonut hajaantua ja luovuttaa valtaa Neuvostoille.
Mutta miksi — kyselee Kautsky — te ette kutsu koolle uutta Perustavaa Kokousta?
Siksi, ettemme pidä sitä tarpeellisena. Jos ensimäinen Perustava Kokous vielä voi näytellä ohimenevää edistysmielistä osaa antamalla pikkuporvarillisia aineksia vakuuttavan hyväksymisensä Neuvostojen vallalle, joita vasfkään oli perustettu, niin nyt, kun köyhälistön diktatuuri on jo elänyt kaksi voittoisaa vuotta ja demokraatiset yritykset Siperiassa, Vienanmeren rannalla, Ukrainassa, Kaukaasiassa ovat kaikki tyhjiin rauenneet, nyt ei Neuvostojen valta enää todellakaan tarvitse mitään pyhitystä Perustavan Kokouksen puolesta. Emmekö siinä tapauksessa ole oikeutetut päättämään — kysyy Kautsky Lloyd Georgen äänensävyyn — että Neuvostovalta hallitsee vähemmistön tahdolla, koska se ei salli tarkistaa vallanpitoaan yleisen äänestyksen kautta? Kas siinä isku, joka käy yli maalin!
Jos parlamenttinen hallitus jo »rauhallisen» vakaan kehityksen aikana oli koko lailla korkea maassa vallitsevan mielialan mittari ja vallankumouksen myrskyjen aikana kokonaan kadotti kykynsä seurata taistelun kulkua ja valtiollisen tajunnan kehitystä, niin neuvostohallitus, ollen paljon lähemmin, kiinteämmin ja rehellisemmin yhteydessä kansan työtätekevän enemmistön kanssa, ei aseta päämerkitystä siihen, että se tilastollisesti kuvastelisi enemmistöä, vaan siihen, että se voimaperäisesti sitä muodostelee. Astuessaan diktatuurin tielle on Venäjän työväenluokka samalla lausunut, että sen vaihekauden politiikka ei perustu harhamaisiin kilpailuihin väriä vaihtavien puolueiden kanssa siitä, kuka itselleen saa talonpoikain äänet, vaan se perustuu siihen, että se tosiasiallisesti vetää talonpoikain joukot, käsi kädessä köyhälistön kanssa, maan hallintaan ja työskentelyyn työtätekeväin joukkojen eduksi. Tämä kansanvalta on syvempää kuin parlamentarismi.
Luuleeko Kautsky, että nykyisin, jolloin vallankumouksen pääkysymyksenä — kysymyksenä elämästä ja kuolemasta — on raivoisain valkokaartilaisjoukkojen torjuminen, — että nykyisin jokin parlamenttinen »enemmistö» voisi luoda energisemmän, uhrautuvaisemman ja voittoisamman järjestön vallankumouksen turvaksi? Taistelun ehdot ovat siksi selvät vallankumouksellisessa maassa, jonka kurkkua katala saartorengas puristaa, että väliluokkien on pakko valita vain Denikinin tai Neuvostovallan välillä. Mitä lisätodisteita enää tarvitaan, kun sellaisetkin, periaatteiltaan väliasteiset puolueet, kuin menshevikit ja sos. vallankumoukselliset ovat lyöttäytyneet samalle linjalle!
Kun Kautsky ehdottaa meille Perustavan Kokouksen vaaleja, niin aikooko hän vaalien ajaksi pysäyttää kansalaissodan? Kenen päätöksellä? Jos hän tätä tarkoitusta varten aikoo panna liikkeelle Toisen Internationalen voimat, niin pyydämme hänelle etukäteen huomauttaa, että mainittu laitos nauttii Denikinin puolelta tuskin sen suurempaa kunnioitusta, kuin meidänkään puoleltamme. Sikäli taas, kun kansalaissota jatkuu ja vaalit ovat toimitettava vain Neuvostovallan alueella — tahtoo Kautsky tällöin vaatia, että me sallisimme avoimesti esiintyä puolueitten, jotka kannattavat Denikiniä, meitä vastaan? Turhaa ja halpaa lörpötystä: milloinkaan ei mikään hallitus voi sallia kanssansa sotaa käyvän puolen mobilisoida väkeä rintamalleen tältä puolen.
Viimeistä sijaa kysymyksessä ei ota sekään seikka, että työväestön paras osa on nykyisin toimivassa armeijassa. Köyhälistön ja tietoisimpien talonpoikain etumiehet, jotka vaaleissa, kuten muissakin valtiollisissa joukko toiminnoissa, ovat etunenässä ja suuntaavat työläisten yleistä mielipidettä, taistelevat ja kuolevat nykyisin rintamilla joko päälikköinä, komisaareina tai tavallisina sotamiehinä. Jos kaikkein »demokratisimmat» porvarilliset valtiot, joiden hallitus kokonaan perustuu parlamentarismiin, pitävät mahdottomana toimittaa vaaleja sodan aikana, niin sitä hullumpaa on vaatia sellaisia vaaleja sodan aikana Neuvosto-Tasavallalta, jonka hallitus ei pienimmässäkään määrin perustu parlamentarismiin. Täysin riittävä on se, ettei Neuvostovallan ole kaikkein raskaimpina kuukausinaankaan tarvinnut pidättää omia laitoksiaan — paikallisia ja keskusneuvostoja — uusiintumasta säännöllisten uusintavaalien kautta.
Vihdoin, viimeksi — the last and the least — tulee Kautskylle tehdä tiettäväksi, etteivät edes Venäjän kautskylaiset, menshevikit, kuten Martov ja Dan katso soveliaaksi nykyisin heittää esiin Perustavan Kokouksen vaatimusta, vaan jättävät sen parempaan tulevaisuuteen. Onko se silloin tarpeellinen? Sitä sopii epäillä. Kun kansalaissota loppuu, niin kehittää työväenluokan diktatuuri esiin kaiken luovan voimansa ja osottaa kaikkein takapajuisimmillekin joukoille itse teossa, mitä se heille kykenee antamaan. Johdonmukaisesti sovellutetun työvelvollisuuden ja keskitetyn jakelujärjestelmän kautta tulee maan koko väestö vedetyksi yleis-neuvostolliseen talous- ja itsehallinto-systeemiin. Itse Neuvostot, nykyiset vallan elimet, muodostuvat vähitellen puhtaasti taloudellisiksi järjestöiksi. Näin ehdoin tuskin kenenkään päähän pistää sosialistisen yhteiskunnan todelliseen kudokseen enää pakoittaa vanhanaikaista juhlatoimitusta Perustavan Kokouksen muodossa, jonka tehtävänä vain olisi todeta, että kaikki tarpeellinen jo on tehty ennen sitä ja ilman sitä.[1]
[1] Viekotellakseen meitä Perustavan kokouksen puolelle, tuo Kautsky niiden todisteiden lisäksi, jotka lähtevät kategorisesta imperatiivista, esiin vielä valuuttakysymyksen. »Venäjä tarvitsee — hän kirjoittaa — ulkomaisen pääoman apua, mutta tätä apua ei Neuvosto-Tasavallalle anneta, ellei viimemainittu kutsu koolle Perustavaa Kokousta ja anna painovapautta, ei siksi, että kapitalistit olisivat demokraatisia idealisteja — tsaari-vallalle he arvelematta antoivat moni miljardeja — mutta heillä ei ole tosiasiallista luottamusta kumoukselliseen hallitukseen» (s. 144).
Tässä romukasassa on totuuden sirpaleita. Pörssi todellakin kannatti Koltshakia, niin kauan kuin hän nojautui Perustavaan Kokoukseen. Mutta pörssi alkoi vielä kiinteämmin kannattaa Koltshakia, kun tämä hajoitti Perustavan Kokouksen. Koltshakista saadun kokemuksen perusteella pörssi lujittui vakaumuksessaan, että porvarillisen demokratian koneistoa voidaan käyttää kapitalistisiin tarkoituksiin, jonka jälkeen se voidaan heittää pois kuin kulunut jalkaräsy. Paljon mahdollista, että pörssi jälleen antaisi jonkun väliaikaisen panttilainan Perustavalle Kokoukselle siinä edellisen kokemuksen täysin tukemassa uskossa, että Perustava Kokous on vain väliaste kapitalistiseen diktatuuriin. Me emme aio ostaa pörssin »asiallista luottamusta» moisella hinnalla, vaan pidämme paljon parempana sen »luottamuksen», minkä todelliselle pörssille tuottavat Punaisen Armeijan aseet.