Kautskyn kirjan pääaiheena on terrorismi. Katsantokannan, että terrorismi kuuluu vallankumouksen olemukseen, Kautsky julistaa laajalle levinneeksi erehdykseksi. Ei ole totta, että sen, joka tahtoo vallankumousta, on siedettävä terrorismia. Mitä tulee itseensä Kautskyyn, niin hän yleensä puhuen on vallankumouksen puolella, mutta terrorismia vastaan. Sittemmin kuitenkin alkavat vaikeudet.
»Vallankumous tuo meille, — valittaa Kautsky, — sosialististen hallitusten toimeenpaneman, verisen terrorismin. Bolshevikit Venäjällä astuivat ensimäisinä tälle tielle ja sentähden saivat mitä ankarimman tuomion kaikilta sosialisteilta, jotka eivät olleet bolshevikkien näkökannalla, muun muassa saksalaisilta enemmistösosialisteilta. Mutta heti kun viimeksimainitut tunsivat valtansa uhatuksi, turvautuivat he saman terroristisen hallituksen menettelyihin, jonka he olivat tuominneet» (s. 9). Tuntuisi kuin tästä olisi tehtävä se johtopäätös, että terrorismi on paljon syvemmin liittynyt
vallankumouksen luonteeseen, kuin jotkut viisaat olivat arvelleet. Mutta Kautsky tekee aivan päinvastaisen johtopäätöksen: valkoisen ja punaisen terrorismin jättiläismäinen kehitys kaikissa viimeisissä vallankumouksissa, — Venäjän, Saksan, Itävallan ja Unkarin, — on hänelle todisteena siitä, että nämä vallankumoukset ovat poikenneet alkuperäiseltä tieltään, eivätkä ole osoittautuneet sellaisiksi vallankumouksiksi, kuin niiden olisi pitänyt olla Kautskyn teoreettisten unennäköjen mukaan. Syventymättä käsittelemään kysymystä, kuuluuko terrorismi »sellaisenaan» immanenttisesti, välittömästi läsnäolevana vallankumoukseen, pysähdymme silmäilemään, miten eräiden vallankumousten antamat esimerkit kulkevat ohitsemme ihmiskunnan elävässä historiassa.
Muistakaamme ensinnäkin keski- ja uudenajan historian välille vedenjakajaksi tullutta uskonpuhdistusta: kuta syvempiä kansanjoukkojen etuja se valvoi, sen laajempi oli sen antama isku, sitä hurjemmin riehui kansalaissota uskonnon lipun alla, sitä armottomammaksi kävi kummallakin puolella terrori.
Seitsemännellätoista vuosisadalla teki Englanti kaksi vallankumousta; ensimäinen, suurten sosialisten järistysten ja sotien aiheuttaja, johti kuningas Kaarle I murhaan, mutta toinen päättyi onnellisesti uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousemisella. Englannin porvaristo ja sen historioitsijat suhtautuvat aivan eri tavalla näihin vallankumouksiin: ensimäistä he sanovat alhaison säädyttömyydeksi, »isoksi kapinaksi»; toinen on saanut nimekseen »kunniakas vallankumous». Syyn tällaiseen arvioiden erilaisuuteen selitti jo ranskalainen historioitsija Augustin Thierry. Englannin ensimäisen vallankumouksen, »ison kapinan», toimeenpanijana oli kansa, toisessa vallankumouksessa kansa oli miltei vaiti. Tästä seuraa, että luokkaorjuuden vallitessa on vaikea opettaa sorretuille joukoille hyviä tapoja. Hurjistuneina toimivat ne, aseinaan halkoa, kiveä, tulta ja nuoraa käyttäen. Riistäjien hovihistorioitsijat ovat pakastuksissaan. Mutta uuden (porvarillisen) Englannin historian suurtapaukseksi ei kuitenkaan tullut »kunniakas» vallankumous, vaan »iso kapina».
Uskonpuhdistuksen ja »ison kapinan» jälkeen uudenajan historian suurimpana tapahtumana, joka tärkeydellään vei voiton molemmista edellisistä, on XVIII vuosisadan Ranskan Iso Vallankumous. Tätä klassillista vallankumousta vastasi klassillinen terrorismi. Kautsky on valmis suomaan anteeksi jakobiinien hirmuvallan, tunnustaen, ettei heillä ollut muuta mahdollisuutta tasavallan pelastamiseksi. Mutta tämä myöhästynyt hirmuvallan oikeaksi tunnustaminen ei ole kenellekään kuumaksi, eikä kylmäksi. XVIII vuosisadan loppupuolen kautskylaiset (ranskalaisten girondistien puoluejohtajat) näkivät jakobiineissa pahuuden sikiön. Kas näin vertailee eräs ranskalainen porvarillinen historioitsija toisiinsa jakobiinejä ja girondisteja — vertailu on kaikessa äitelyydessään varsin opettavainen. »Niin toiset, kuin toisetkin halusivat tasavaltaa.» Mutta girondistit »halusivat vapaata, laillista, suopeata tasavaltaa. 'Vuoren' jäsenet halusivat despoottista ja kauhistuttavaa tasavaltaa. Niin toiset, kuin toisetkin olivat kansan suvereniteetin puolella, mutta girondistit oikeudenmukaisesti käsittivät kansalla kaikkia: 'Vuoren' jäsenille taas... kansan muodosti vain työtätekevä luokka, senpä tähden 'Vuoren' jäsenten mielestä vallan olisikin pitänyt kuulua yksinomaan näille.» Perustavan kokouksen jalosydämisten ritarien ja vallankumouksellisen diktatuurin verenhimoisten johtajien välinen eroitus on tässä varsin selvästi kuvattu, entisajan poliittisia termejä käyttäen.
Jakobiinien rautaisen diktatuurin aiheutti vallankumouksellisen Ranskan luonnottoman raskas asema. Kuulkaamme mitä kertoo siitä porvarillinen historioitsija: »Ulkomaalaiset sotajoukot hyökkäsivät neljältä suunnalta Ranskan alueelle: pohjoisesta englantilaiset ja itävaltalaiset, Elsassista preussiläiset, Dauphineesta Lyoniin saakka piemontilaiset, Rousilloinista espanjalaiset. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin kansalaissota riehui neljässä eri paikassa: Normandiassa, Vendessä, Lyonissa ja Toulousessa (s. 176). Tähän tulee lisäksi sisäiset viholliset, — monilukuiset, salaiset vanhan järjestelmän puoltajat, jotka olivat valmiit kaikin voimin auttamaan vihollista.
Köyhälistön diktatuurin raakuus Venäjällä, — sanokaamme se tässä, — johtui aivan yhtä raskaista olosuhteista. Yhtenäinen rintama pohjoisessa ja etelässä, lännessä ja idässä. Paitse Koltshakin, Denikinin ja muiden venäläisten valkokaartilaisarmeijoita hyökkäävät Neuvosto-Venäjiää vastaan sekä yhfaikaa, että vuorotellen: saksalaiset ja itävaltalaiset, tshekkoslovakit, serbialaiset, puolalaiset, ukrainalaiset, rumanialaiset, ranskalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset, japanilaiset, suomalaiset, virolaiset ja liettualaiset. Saarroksissa ja nälkään nääntymäisillään olevassa maassa on taukoamatta salaliittoja, mellakoita, hirmunäytelmiä, varastojen, teiden ja siltojen tuhoamisia.
»Lukemattomien ulkonaisten ja sisäisten vihollisten kanssa taisteluun ryhtyneellä hallituksella ei ollut rahaa, ei riittävää sotajoukkoa — ei mitään, paitsi rajaton energia, maan vallankumouksellisten ainesten tulinen kannatus ja suunnattoman suuri rohkeus kaikkien mahdollisuuksien käyttämiseen isänmaan pelastamiseksi, olivatpa ne sitten kuinka mielivaltaisia, laittomia ja ankaria tahansa.» Näillä sanoilla kuvasi aikoinaan Plehanov jakobiinien hallitusta. (»Sosial-Demokrat». Kolmikuukautinen kirjallispoliittinen yleiskatsaus. Helmikuu, ensimäinen kirja. Lontoo v. 1890. Kappale: »Ison vallankumouksen vuosisata», s. 6–7). Kiinnittäkäämme katseemme XIX vuosisadan puolivälissä »demokratian» maassa, Pohjois-Ameriikan Yhdysvalloissa tapahtuneeseen vallankumoukseen. Vaikka ei suinkaan ollut puhe yksityisomaisuuden, vaan ainoastaan orjanomistamisen poistamisesta, eivät demokraattiset laitokset lainkaan kyenneet rauhallista tietä ratkaisemaan konfliktia. Vuonna 1860 presidentin vaaleissa hajalleen lyödyt Etelävallat päättivät millaisilla toimenpiteillä tahansa palauttaa itselleen sen vaikutusvallan, mikä heillä tähän asti oli ollut orjanomistajina, ja lausuen, kuten kerrotaan, heliseviä sanoja vapaudesta ja riippumattomuudesta, ryhtyivät orjasotaan. Välittömästi tästä johtuivat kaikki myöhemmät kansalaissodan seuraukset. Jo aivan taistelun alussa sulki Baltimoressa oleva sotilashallitus, »habeas corpuksesta»[1] välittämättä, Mac-Henryn linnaan muutamia kansalaisia, jotka olivat orjavaltaisen Etelän puoltajia. Kysymys moisten tekojen laillisuudesta ja laittomuudesta tuli niin sanottujen »ylempien auktoriteettien» väliseksi polttavaksi riidan aiheeksi. Ylin tuomari Tenney päätti, ettei presidentillä ollut oikeutta lakkauttaa »habeas corpusta», eikä sitä tarkoitusta varten antaa valtuuksia sotilashallinnolle. »Sellainen aivan todennäköisesti kylläkin on tämän kysymyksen oikea perustuslaillinen ratkaisu, — sanoo eräs Ameriikan sodan ensimäisistä historioitsijoista. — Mutta asiain tila oli niin kriitillinen, ja jo niin välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin Baltimoren asukkaita vastaan, ettei ainoastaan hallitus, vaan myös Yhdysvaltain kansa kannatti kaikkein energisimpiä toimenpiteitä.» (»Amerikan sodan historia», kirj. Flecher, skotlantilaisten, tarkka-ampujain kaartin everstiluutnantti. Käännös englannin kielestä, Pietari v. 1867, s. 95).
Pohjois-valtojen kauppiaat kulettivat salaa eräitä kapinoivalle etelälle tarpeellisia tavaroita. Pohjoisvaltalaisille ei tietenkään jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pakkokeinoihin turvautuminen. 6 p:nä elokuuta v. 1861 vahvisti presidentti kongressin päätöksen »kapinaa synnyttäviin tarkoituksiin käytetyn omaisuuden takavarikoimisesta». Kansan demokraattisempi kerros oli äärimmäisten toimenpiteiden puolella, pohjoisessa oli tasavaltalaispuolue ratkaisevasti voitolla, ja ihmiset, joita epäiltiin kapinallisten Etelävaltain tukemisesta, joutuivat väkivallan alaisiksi. Muutamissa pohjoisvaltioiden kaupungeissa ja vieläpä järjestyksistään kuuluisissa Uuden Englannin valtioissa murtautui kansa usein niiden lehtien konttoreihin, jotka puolustivat kapinoivia orjanomistajia ja särki heidän kirjapainonsa. Tapahtui, että taantumuksellinen kustantaja voideltiin tervalla, koristeltiin höyhenillä ja tässä asussa kuleteltiin toreilla, ja lopuksi pakotettiin vannomaan uskollisuudenvala Liitolle. Tervalla voideltu tilanomistaja ei juuri muistuttanut »itsenäistä päämäärää», joten Kantin kategoorinen imperatiivi kärsi Yhdysvaltojen kansalaissodassa melkoisen tappion. Mutta ei siinä kaikki. »Hallitus puolestaan, — kertoo meille historioitsija, — ryhtyi kaikenlaisiin rankaisutoimenpiteisiin, niihin painotuotteisiin nähden, jotka vastustivat sen mielipiteitä, ja lyhyessä ajassa joutui tähän asti vapaana ollut ameriikkalainen sanomalehdistö asemaan, joka tuskin oli parempi, kuin sanomalehdistön asema Europan monarkisissa maissa.» Sama oli puhevapaudenkin kohtalo. »Tällä tavoin, — jatkaa everstiluutnantti Flecher, — kieltäytyi Ameriikan kansa noina aikoina vapautensa tärkeimmistä perusteista. On huomattavaa, — lisää hän opettavaisesti, — että kansan enemmistö oli sotaan innostunut ja niin altis kaikin tavoin uhrautumaan päämääränsä saavuttamiseksi, ettei se ainoastaan ollut valittamatta vapautensa menettämistä, vaan tuskinpa huomasikaan sitä.» (Ameriikan sodan historia, s. 162–164).
Paljon julmemmin toimivat etelän orjanomistajat hillitöntä palvelusväkeään kohtaan. »Kaikkialla missä enemmistö oli orjuuden puolella, — kertoo Pariisin kreivi, — suhtautui yleinen mielipide despoottisesta vähemmistöä kohtaan. Kaikki, jotka olivat myötätuntoisia kansallisuusaatteelle, pakotettiin vaikenemaan. Mutta pian osottautui tämäkin liian vähäksi; kuiten kaikissa vallankumouksissa, pakotettiin välinpitämättömät ilmaisemaan uskollisuuttaan asiain uudelle järjestykselle . . . Ne, jotka eivät suostuneet tähän, joutuivat vihan ja kansanjoukon pahoinpitelyn uhreiksi. . . Jokaiseen nousevan sivistyksen keskustaan (lounaisissa valtioissa) muodostui vallankumouskomiteoita kaikista niistä, jotka erosivat muista äärimäisyytensä vuoksi vaalitaistelussa . . . Kapakka oli heidän tavallisena kokouspaikkanaan, ja meluava juominki yhtyi siihen halpaan ilveilyyn, jollaiseksi lainkäytön juhlalliset muodot olivat muuttuneet. Muutamat raivoisat, katajamarjaviiniä ja whiskyä lainehtivien konttoripöytien ääressä istuvat ihmiset tuomitsivat niin saapuvilla, kuin poissakin olevia kansalaisia. Syytetty näki jo ennen kuulustelua, miten kohtalon nuoraa valmistettiin. Se, joka ei saapunut oikeuteen, sai kuulla tuomionsa kaatuessaan metsikköön piiloutuneen telottajan kuulasta» . . . Tämä kuva suuresti muistuttaa niitä kohtauksia, joita päivästä päivään näytellään Denikinin, Koltshakin, Judenitshin ja muiden anglosaksilaisten ja ameriikkalaisten »demokratian» urhojen sotaleireissä.
Miten oli terrorismin laita v. 1871 Pariisin Kommunissa, näemme alempana. Joka tapauksessa Kautskyn yritykset asettaa meitä Kommunin vastakohdaksi eivät lainkaan pidä paikkaansa, ja johtavat kirjailijan vain laadultaan mitä ala-arvoisimpiin sanasutkauksiin.
Panttivankijärjestelmä on nähtävästi tunnustettava »immanenttisesti» kansalaissodan terrorismiin kuuluvaksi. Kautsky on terrorismia vastaan ja panttivankien ottamista vastaan, mutta Pariisin Kommunin puolella (Huom. Kommuni oli viisikymmentä vuotta sitten). Ja Kommuni otti panttivankeja. Tulee pula. Mutta mitäpä varten olisi olemassa eksegetiikan (selitysopin) taide?
Kommunin dekreetti panttivangeista ja niiden ampumisesta — vastauksena versaillelaisten juhmuuksiin — johtui Kautskyn syvämietteisen selityksen mukaan »pyrkimyksestä säästää ihmishenkiä, eikä tuhota niitä». Mainio keksintö!
Sitä on vain laajennettava. Voidaan ja tulee selittää, että kansalaissodassa me tuhoamme valkokaartilaisia, jotteivät nämä tuhoaisi työläisiä. Siis meidän tehtävänämme ei ole ihmishenkien hävittäminen, vaan niiden säilyttäminen. Mutta kun hengen säilyttämiseksi on taisteltava ase kädessä, niin johtaa se henkien hävittämiseen — arvoitus, jonka dialektisen salaisuuden selvitti ukko Hegel, puhumattakaan aikaisemmista ajattelijoista.
Kommuni saattoi pysyä pystyssä ja vahvistua vain kiihkeän taistelun kautta versaillelaisia vastaan. Versaillelaisillahan oli melkoinen joukko asiamiehiä Pariisissa. Taistelu Thiersin joukkioiden kanssa ei voinut olla hävittämättä versaillelaisia sekä rintamalla, että sen takana. Jos kommunin valta olisi siirtynyt Pariisin rajojen ulkopuolelle, olisi se maaseudulla — kansalaissodassa Kansalliskokouksen armeijaa vastaan — kohdannut vielä enemmän verivihollisia rauhallisten asukkaiden keskuudessa. Kommuni ei voinut, taistellessaan kuningasmielisten kanssa, sallia sananvapautta kuningasmielisten asiamiehille rintaman takana.
Huolimatta kaikista nykyisistä maailman tapahtumista, ei Kautsky ollenkaan ymmärrä, mitä merkitsee sota yleensä ja kansalaissota erikoisesti. Hän ei ymmärrä, että jokainen tai melkein jokainen Thiersin Pariisissa oleva puoluelainen ei ollut vain kommunaardien aatteellinen vihollinen, vaan Thiersin asianajaja ja urkkija, raju vihollinen, joka oli valmis ampumaan selkäpuolelta. Vihollinen on tehtävä vaarattomaksi, mutta sodan aikana tämä merkitsee vihollisen tuhoamista.
Vallankumouksessa, samoin kuin sodassakin, on vihollisen tahdo muserrettava, pakoitettava hänet keskusteluihin ja suostumaan voittajan ehtoihin. Tahto tietysti on psyykillisen maailman tosiasia, mutta kokonaan toisin kuin katukokoukset, yleiset väittelytilaisuudet ja konferenssit, pyrkii vallankumous päämääriinsä aineellisten keinojen avulla, vaikkakin pienemmässä määrin kuin sota.
Porvaristo itse anasti vallan kapinan avulla, vahvisti sitä kansalaissodan avulla. Rauhallisena aikana se pitää valtaa käsissään monimutkaisen sortotoimenpidesysteemin avulla. Niin kauan kuin on olemassa mitä syvimpiin vastakkaisuuksiin perustuva luokkayhteiskunta jäävät sortotoimenpiteet ainoiksi keinoiksi, joilla vastustavan puolueen tahto voidaan alistaa.
Vaikkapa köyhälistön diktatuuri yhdessä taikka toisessa maassa muodostuisikin demokratian ulkonaisissa puitteissa, niin tällä ei vielä olisi kansalaissota poistettu. Kysymystä, kuka saa hallita maata, s. o. saako porvaristo elää, vai onko sen kuoltava, tullaan molemmin puolin pohtimaan, ei perustuslain pykäliin vedoten, vaan väkivallan kaikkia muotoja käyttäen. Vaikka Kautsky kuinka tutkisi apinaihmisten ruokaa (kts. s. 85 ja seur.) ja muita läheisiä ja kaukaisia olosuhteita, löytääkseen inhimillisen julmuuden syyt, ei hän löydä historiassa muita keinoja vihollisen luokkatahdon kukistamiseksi, kuin tarkoituksen mukaisen ja energisen väkivallan käytön. Taistelun tuimuuden aste riippuu monista sisäisistä ja kansainvälisistä syistä. Kuta julmempaa ja vaarallisempaa on voitetun luokkavihollisen vastustus, sitä vähemmän vältettävissä on pakkotoimenpidesysteemin saostuminen terrorisysteemiksi.
Mutta tässä Kautsky odottamatta ottaa uuden asenteen taistellessaan Neuvostoterrorismia vastaan: Hän muitta mutkitta vetoaa siihen, ettei Venäjän porvariston vastavallankumouksellinen toiminta ollut ankaraa.
»Mitään raakuutta, — sanoo hän, — ei marraskuulla v. 1917 ollut huomattavissa Pietarissa ja Moskovassa, ja sitäkin vähemmän joku aika sitten Budapestissa» (s. 102). Asiain tilan ollessa näin onnellinen osoittautuu vallankumouksellinen terrorismi yksinkertaisesti vain verenhimoisten kommunistien tuotteeksi, joihin ei vaikuta kasviksia syövän apinaihmisen traditsionit enemmän kuin kautskylaisuuden siveysopetuskaan.
Neuvostojen alkuperäinen vallan anastaminen marraskuun alussa v. 1917 (uutta lukua) tapahtui kuin itsestään, vähäpätöisin uhrein. Venäläinen porvaristo tunsi itsensä siinä määrin kansanjoukoista eristetyksi, sisäisesti voimattomaksi, sodan kulun ja lopun häpäisemäksi, Kerenskin hallituksen lannistamaksi, ettei se lainkaan rohjennut vastustaa. Pietarissa Kerenskin hallitus kaadettiin melkein taistelutta. Moskovassa pitkistytti vastustusta meidän toimintamme epävarmuus. Useimmissa maaseutukaupungeissa sai Pietarista tai Moskovasta tullut sähkösanoma aikaan vallan siirtymisen Neuvostoille. Jos asia olisi päättynyt tähän, ei punaisesta terrorista olisi ollut puhettakaan. Mutta jo v. 1917:n marraskuu oli todisteena varakkaiden alkamasta vastarinnasta. Lännen imperialististen hallitusten oli todellakin sekaannuttava asiaan, jotta venäläinen vastavallankumous olisi saanut luottamusta omaan itseensä ja jotta sen vastarinta olisi kasvanut. Tämä voidaan todistaa suurilla ja pienillä tosiasioilla päivästä päivään kautta koko Neuvostovallan kumouksen ajan.
Kerenskin »esikunta» ei saanut minkäänlaista tukea sotajoukoista ja oli taipuisa vastustuksitta tunnustamaan Neuvostovallan, joka ryhtyi rauhanneuvotteluihin saksalaisten kanssa. Mutta seurauksena oli Ententen sotalähetystön protesti, jota seurasivat julkiset uhkaukset. Esikunta säikähti: liittolaisupseerien kiihoittamana se liittyi vastustajien joukkoon. Tämä johti aseelliseen yhteentörmäykseen ja saattoi vallankumouksellisen matruusiryhmän murhaamaan kenttäesikunnan päällikön, kenraali Duhovinin.
Pietarissa Ententen viralliset asiamiehet, erikoisesti ranskalainen sotilaslähetystö käsi kädessä sosialivallankumouksellisten ja menshevikkien kanssa, julkisesti järjestivät vastustusta. Neuvostovallan kumouksen jälkeisestä päivästä alkaen ja mobilisoivat, asestivat ja usuttivat meidän kimppuumme junkkareita ja yleensä porvarillista nuorisoa. Junkkarien kapina 10 p:nä marraskuuta tuotti satoja kertoja enemmän uhreja, kuin marraskuun 7 p:vän vallankumous. Samoihin aikoihin Ententen aikaansaama Kerenskin ja Krasnovin Pietaria vastaan tekemä seikkailuretki luonnollisesti kylvi ensimäiset katkeruuden siemenet taisteluun. Kuitenkin päästettiin kenraali Krasnov irti kunniasanaa vastaan. Niin monia uhreja vaatineen Jaroslavin kapinan (kesällä v. 1918) oli Savinkov järjestänyt Ranskan lähetystön tilauksesta ja sen varoilla. Arkankeli valloitettiin Englantilaisten merisotilasasiamiesten suunnitelman mukaan englantilaisilla sota- ja ilmalaivoilla. Koltshalkin, amerikalaisen pörssin suosikin, valtakunnan perusti ranskalaisen hallituksen ylläpitämä muukalainen, tshekkoslovakialainen sotilasjoukko. Donin vastavallankumouksen ensimäisten johtajien, Kaledinin ja meidän vapaaksi päästämämme Krasnovin osittaiseen menestykseen oli syynä se, että Saksa julkisesti avusti heitä sodalla ja rahalla. Ukrainassa kukisti saksalainen militarismi v. 1918 alussa Neuvostovallan. Iso-Britannian ja Ranskan rahallisella ja teknillisellä avustuksella saatiin aikaan Denikinin vapaaehtoinen armeija. Väin toivoen Englannin sekaantuvan asiaan ja saaden siltä aineellista apua loi Judenitsh armeijansa. Sopimusvaltojen politiikot, valtio- ja sanomalehtimiehet väittelevät aivan julkisesti kaksi vuotta perätysten siitä, onko Venäjän kansalaissodan rahalla avustaminen kyllin edullinen yritys. Näin ollen täytyy todellakin olla vaskinen otsa voidakseen Venäjän kansalaissodan verisen luonteen syytä etsiä bolshevikkien pahasta tahdosta, eikä kansainvälisistä olosuhteista.
Venäjän köyhälistö astui ensimäisenä sosialistisen vallankumouksen tielle, ja poliittisesti voimaton Venäjän porvaristo rohkeni vastustaa poliitista ja taloudellista pakkoluovutusta vain sen tähden, että se näki kaikissa maissa olevan vallassa oman vanhemman sisarensa, jonka taloudellinen, poliittinen ja osittain sotilaallinenkin mahtavuus oli säilynyt.
Jos meidän marraskuun vallankumouksemme olisi tapahtunut muutamien kuukausien tai vaikkapa vain muutamien viikkojen kuluttua Saksan, Ranskan ja Englannin köyhälistön astuttua valtaan, — niin ei ole epäilystäkään, etteikö meidän vallankumouksemme olisi ollut »rauhallisin» ja »verettömin» yleensä kaikista tämän syntisen maailman mahdollisista vallankumouksista. Mutta tämä ensinäkemältä »luonnollisempi» ja kaikessa tapauksessa Venäjän työväenluokalle edullisempi historiallinen järjestys meni rikki — ei meidän syystämme, vaan tapahtumain tahdosta: sen sijaan, että olisi pitänyt olla viimeisenä, tuli Venäjän köyhälistö ensimäiseksi. Juuri tämä seikka teki — ensi levottomuuksien jälkeen — ennen Venäjällä vallassa olleitten luokkien vastustuksen luonteeltaan hurjemmaksi ja pakoitti Venäjän köyhälistön suurimman vaaran, ulkonaisten hyökkäysten, sisäisten salaliittojen ja kapinoiden hetkinä turvautumaan valtiollisen terrorin ankariin toimenpiteisiin. Että nämä toimenpiteet olisivat olleet turhia, sitä ei nyt kukaan väitä. Mutta ovatko ne muka..... »sopimattomia»?
Taistelemalla valtaan päässeen työväenluokan tehtävä ja velvollisuus oli tämän vallan vakiinnuttaminen, oman valtiutensa turvaaminen, vihollisten vallankaappaushalun poistaminen, voidakseen siten turvata itselleen sosialististen uudistusten mahdollisuuden. Muuten ei olisi valtaa pitänyt ottaakaan.
»Loogillisesti» ei vallankumous tarvitse terrorismia, niinkuin se »loogillisesti» ei tarvitse aseellista kapinaakaan. Mikä löysäsuinen hullutus! Vallankumous päinvastoin vaatii vallankumouksellista luokkaa pyrkimään päämääräänsä käyttämällä kaikkia sen hallussa olevia keinoja: jos tarvitaan — aseellista kapinaa, jos vaaditaan — terrorismia. Vallankumouksellisen luokan, joka ase kädessä anasti vallan, tulee ase kädessä tukahuttaa kaikki yritykset, joiden tarkoitus on anastaa valta sen käsistä. Sinne, missä sillä on vastassaan vihollisen sotajoukko, asettaa se oman armeijansa. Sinne, missä sillä on vastassaan aseellinen salaliitto, murha, kapina — heittää se vihollistensa päiden ylitse vihansa vasamat. Ehkä Kautsky on keksinyt muita keinoja? Vai aikooko hän koko asialle laatia rangaistusasteikon, ehdottamalla kaikissa tapauksissa vankilaa ampumisen sijasta?
Kysymys pakkotoimenpiteiden muodosta ja asteista ei tietystikään ole »periaatteellinen». On kysymys vain tarkoituksenmukaisuudesta. Vallankumouksellisena aikana ei vallasta pois heitettyä puoluetta, joka ei siedä vallassa olevan puolueen järkähtämättömyyttä ja ilmaisee tämän hurjalla taistelullaan sitä vastaan, voida säikyttää vankilaan sulkemisen uhkauksilla, sillä se ei usko vankilassa olon tulevan pitkäksi. Juuri tämä yksinkertainen, mutta ratkaiseva tosiasia selittää, miksi kansalaissodassa niin yleisesti sovellutetaan ampumista.
Vai tahtooko Kautsky sanoa, ettei ampuminen yleensä ole tarkoituksenmukaista, ettei »kokonaisia luokkia ei voida säikähdyttää?» Terrori on voimaton — ja sittenkin vain »viime kädessä», — jos taantumus sitä sovelluttaa historiallisesti nousevaa luokkaa vastaan. Mutta terrori saattaa varsin hyvin vaikuttaa taantumukselliseen luokkaan itseensä, joka ei tahdo poistua näyttämöltä. Kauhistuttaminen on tehoisa keino niin hyvin kansainvälisessä kuin sisäisessäkin politiikassa. Sota, kuten vallankumouskin perustuu kauhistuttamiseen. Voittoisa sota hävittää yleisten lakien mukaan vain vähäpätöisen osan voitetusta armeijasta, mutta se kauhistuttaa muut, musertaa heidän tahtonsa. Samoin menettelee vallankumouskin; se murhaa yhden, kauhistuttaa tuhannet. Tässä suhteessa ei punainen terrori periaatteellisesti eroa aseellisesta kapinasta, jonka suorana jatkona se on. Vallankumouksellisen luokan valtiollista terroria vastaan voi »siveellisiä» syytöksiä tehdä vain se, joka periaatteessa (sanoilla) kieltää yleensä kaiken väkivallan — siis myös kaiken sodan ja kaiken kapinan. Näin voi menetellä vain teeskentelevä kveekari.
»Mutta missä eroaa teidän menettelytapanne tsaarivallan menettelytavoista?» — kyselevät meiltä liberalismin ja kautskylaisuuden papit.
Ettekö sitä ymmärrä, pyhimykset? Me selitämme teille. Tsarismin terrori oli suunnattu köyhälistöä vastaan. Tsaarin santarmisto surmasi sosialistisen hallitusmuodon puolesta taistelevia työläisiä. Meidän erikoiskomiteamme ammuttavat tilanomistajia, kapitalisteja, kenraaleja, jotka pyrkivät palauttamaan kapitalistista järjestelmää. Huomaatteko tämän pienen eroituksen? Huomaatte? No, se riittää meille, kommunisteille.
Eräs kohta erikoisesti huolestuttaa ison kirja- ja artikkelimäärän kirjoittajaa, Kautskya: se on painovapaus. Voiko lehtien lakkauttamista sallia?
Sodan aikana muuttuvat kaikki valtiollisen vallan laitokset ja elimet suoraan tai välillisesti sodankäynnin elimiksi. Ensikädessä tämä koskee painoa. Ei yksikään vakavaa sotaa käyvä hallitus salli, julkisesti tai naamioituna vihollisen puolella olevien painotuotteiden olemassaoloa omalla alueellaan. Sitäkin vähemmän kansalaissodassa. Viimeksimainittu on luonteeltaan sellainen, että kummallakin taistelevalla leirillä on oman armeijansa selän takana melkoiset määrät asukkaita, jotka ovat vihollisen puolella. Sodassa, jossa menestys ja epäonnistuminen maksavat hengen, joutuvat rintaman taakse jääneet vihollisten asiamiehet ammuttavaksi.
Tämä on epähumaanista, mutta ei kenkään vielä ole pitänyt sotaa humanisuuden kouluna — vielä vähemmän kansalaissotaa.
Voiko tosiaan vaatia, että Denikiniä kannattavien puolueiden julkaisut saisivat aivan esteettömästi ilmestyä Moskovassa ja Pietarissa, samaan aikaan, kuin käydään sotaa Denikinin valkokaartilaisjoukkueita vastaan? Esittää tällaista painovapauden nimessä on sama, kuin vaatia sotasalaisuuksien julkaisemista julkisuuden nimessä. »Piiritetty kaupunki, — kirjoitti kommunaardi Artur Arnould Pariisista, — ei voi sallia, että kaupungissa julkisesti lausutaan toivomuksia sen häviämisestä, että johdetaan sitä puolustavat soturit uskottomuuteen, että viholliselle tiedotetaan sotajoukon liikkeet. Sellainen oli Pariisin asema Kommunin aikana.» Sellainen on ollut Neuvosto Tasavallan asema olemassaolonsa kahtena vuotena.
Kuulkaamme kuitenkin mitä sanoo tästä Kautsky.
»Tämän systeemin puolustaminen (s. o. pakkotoimenpiteiden sovelluttaminen painovapautta vastaan) johtaa tuohon naiviin kuvitukseen, että on olemassa absoluuttinen totuus (!) ja että vain kommunistit sen tuntevat (!). Samalla tavoin, — jatkaa Kautsky, — johtaa se toiseen näkökantaan, että nimittäin kaikki kirjailijat ovat luonnostaan valehtelijoita (!) ja että ainoastaan kommunistit ovat totuuden intoilijoita (!). Todellisuudessahan löytyy kaikissa leireissä niin ihmisiä, jotka valehtelevat, kuin niitäkin, jotka intoilevat sen puolesta, mitä pitävät totuutena.» J. n. e. (s. 167).
Tällä tavoin jää Kautskylle vallankumous kaikkein tärkeimmässä vaiheessaan, kun on kyseessä luokkien elämä ja kuolema, kuten ennenkin kirjalliseksi väittelyksi, jonka päämääränä on.... totuuden etsiminen. Mikä syvyys!.... Meidän totuutemme ei tietystikään ole absoluuttinen. Mutta kun me nyt sen nimessä vuodatamme verta, ei meillä ole oikeutta, eikä mahdollisuutta kirjalliseen väittelyyn totuuden suhteellisuudesta niiden kanssa, jotka »arvostelevat» meitä käyttämällä kaiken lajisia aseita. Samoin ei meidän tehtävämme ole siinä, että me rankaisemme eri suuntien edustajista niitä, jotka painotuotteiden avulla valehtelevat, ja suosimme niitä, jotka puhuvat hurskaan tavoin, vaan siinä, että tukehdutamme porvariston luokkavalheen ja turvaamme voiton työväen luokkatotuudelle, välittämättä siitä, että kummassakin leirissä on niin intoilijoita kuin valehtelijoitakin.
»Neuvostovalta, — jatkaa Kautsky huolestuneena, — hävitti ainoan keinon, jota voi käyttää tapain turmeltumista vastaan: painovapauden. Rajattoman painovapauden avulla yksin voidaan kontrolloida ja pitää aisoissa niitä joukkioita ja seikkailijoita, jotka aivan varmasti imeytyvät jokaiseen rajattomaan, kontrolloimattomaan valtaan....» (s. 110).
Painotuotteet ovat taattuja aseita taistelussa turmelusta vastaan! Tämä vapaamielinen resepti saa surkean soinnun, kun ajattelee kahta maata, joissa oli mitä suurin »painovapaus», — Pohjois-Ameriikkaa ja Ranskaa, jotka samalla ovat maita, joissa kapitalistinen turmelus on täydessä kukassaan.
Raviten itseään Venäjän vallankumouksen poliittisten takapihojen vanhettuneilla juoruilla, Kautsky kuvittelee, että ilman kadettien ja menshevikkien julkisuutta »joukkueet ja seikkailijat» kuluttavat neuvostokoneiston. Sellainen oli menshevikkien ääni vuosi, puolitoista vuotta sitten. Nyt he eivät uskalla sitäkään toistaa. Neuvostokontrollin ja puoluevalinnan avulla on Neuvostovalta taistelun jännittyneessä ilmakehässä suoriutunut kumouksen hetkellä pinnalle kohoutuneista joukkueista ja seikkailijoista paljon paremmin, kuin mikään muu hallitus olisi koskaan niistä suoriutunut. Me käymme sotaa. Me emme taistele elämästä, vaan kuolemasta. Painotuote ei ole aatteellisen yhteiskunnan, vaan kahden vastakkaisen, asestetun ja taistelevan leirin aseena. Me hävitämme vastavallankumouksen painotuotteet samoin kuin me hävitämme vastavallankumouksellisten varustetut asemat, sen varastot, sen kulkuyhteydet, sen vakoilut. Meiltäkö katoaa täten kadettilais-menshevistiset työväen turmeltuneisuutta koskevat paljastukset? Sen sijasta me voittoisasti hävitämme kapitalistisen turmeluksen perusteet.
Mutta Kautsky jatkaa, kehitellen aihettaan: hän valittaa, että me lakkautamme sos. vallankumouksellisten ja menshevikkien lehdet ja vieläpä — käy niinkin — vangitsemme niiden johtajia. Eikö tässä ole kysymys köyhälistön ja sosialistisen liikkeen »suunnista»? Oppinut pedantti ei näe tavallisten sanojen takaa tosiasioita. Menshevikit ja sos. vallankumoukselliset ovat hänelle yksinkertaisesti vain virtauksia sosialismissa, silloin kun ne vallankumouksen kulussa ovat muuttuneet järjestöksi, joka yhdessä vastavallankumouksellisten kanssa muodostaa toimintaliiton ja käy ilmisotaa meitä vastaan. Koltshakin armeijan loivat sosialivallankumoukselliset (mikä veijarimaisuus piilee tuossa nimessä) ja menshevikit tukivat sitä. Niin toiset, kuin toisetkin ovat puolentoista vuoden ajalla käyneet sotaa meitä vastaan pohjoisella rintamalla. Kaukaasiassa vallassa olevat menshevikit, muinaiset Hohenzollernin, nykyiset Lloyd Georgen liittolaiset vangitsivat ja ampuivat bolshevikkeja käsi kädessä saksalaisten ja englantilaisten upseerien kanssa. Kubanin Neuvoston menshevikit ja sos. vallankumoukselliset kokosivat armeijan Denikinille. Hallituksessa olleet virolaiset menshevikit ottivat suoranaisesti osaa Judenitshin viimeiseen hyökkäykseen Pietaria vastaan. Sellaisia ovat nämä sosialismin »virtaukset». Kautsky luulee, että voidaan käydä julkista sotaa menshevikkien ja sos. vallankumouksellisten kanssa, jotka ovat olleet kokoamassa Judenitshin, Koltshakin ja Denikinin sotajoukkoja ja niiden avulla taistelleet sosialististen »suuntiensä» puolesta, — ja samalla kertaa antaa näille viattomille »suunnille» painovapaus rintaman takana. Jos riitaisuutemme sos. vallankumouksellisten ja menshevikkien kanssa ratkeaisi taivuttelujen ja äänestämisen kautta — s. o. jos heidän selkänsä takana eivät seisoisi venäläiset ja ulkomaalaiset imperialistit, — ei kansalaissotaa olisikaan.
Kautsky tietysti on valmis tuomitsemaan sekä saarron, että Ententen Denikinille antaman avustuksen ja valkoisen terrorin. Mutta omassa ylevässä puolueettomuudessaan hän ei voi olla tekemättä myönnytyksiä viimeksimainituille, ottaen huomioon lieventävät asianhaarat. Valkoinen terrori, nähkääs, ei riko periaatteitaan vastaan, kuin taas bolshevikit sovelluttaessaan punaista terroria ovat uskottomia »julistamalleen ihmishengen pyhyyden periaatteelle» (s. 139).
Mitä merkitsee ihmishengen pyhyyden periaate ja missä se eroaa käskystä »älä tapa», Kautsky ei selitä. Kun ryöväri kohottaa veistä lasta kohden, niin saako tappaa hänet, jotta lapsi pelastuisi? Eikö täten tule rikotuksi »ihmishengen pyhyyden» periaate? Saako tappaa ryövärin pelastaakseen oman itsensä? Myönnetäänkö sorretuille orjille oikeus kapinoida herrojaan vastaan? Saako lunastaa vapautensa vanginvartijain kuoleman hinnalla? Jos ihmishenki yleensä on pyhä ja loukkaamaton, niin on kieltäydyttävä ei vain terrorin sovelluttamisesta ja sodasta, vaan myös vallankumouksesta. Kautsky yksinkertaisesti ei selvitä itselleen sen »periaatteen» vastavallankumouksellista merkitystä, jota hän koettaa meille tyrkyttää. Toisessa kohdassa me näemme, että Kautsky syyttää meitä Brest-Litowskin rauhan solmiamisesta. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt jatkaa sotaa. Mutta kuinka käy ihmishengen pyhyyden? Ehkä ihmishenki lakkaa olemasta pyhä, kun on kysymys ihmisistä, jotka puhuvat toista kieltä? Vai eikö Kautsky pidä joukkomurhia, jotka ovat järjestetyt sotataidon ja menettelytapojen sääntöjen mukaan, murhina? On todellakin vaikea esittää meidän ajaltamme »periaate», joka samalla kertaa olisi teeskentelevämpi ja tyhmempi. Niin kauan kuin ihmistyövoima ja siis myös ihmishenki ovat kaupan, riistämisen ja ryöstön esineinä, on »ihmishengen pyhyyden» periaate katalin valhe, jonka päämääränä on sorrettujen orjien kurissa pitäminen.
Me taistelimme Kerenskin asettamaa kuolemantuomiota vastaan sentähden, että tätä rankaisua sovelluttivat vanhan armeijan kenttäsotaoikeudet niihin sotilaihin, jotka kieltäytyivät jatkamasta imperialistista sotaa. Me riuhtasimme tämän aseen vanhan sotaoikeuden käsistä, me tuhosimme itse oikeuslaitokset ja laskimme vapaaksi armeijan, joka oli ne luonut. Karkoittaen Punaisesta Armeijasta ja yleensä maasta vastavallankumoukselliset salaliittolaiset, jotka kapinoiden, murhien, hajoittamistoimenpiteiden avulla pyrkivät vanhan järjestelmän pysyttämiseen, me toimimme sodan rautaisten lakien mukaan, josta me voiton haluamme itsellemme. Jos tahdotaan etsiä muodollisia ristiriitoja, niin itsestään ymmärrettävää on, että ne ovat löydettävissä valkoisen terrorin puolelta, jota käyttävät aseenaan ne luokat, joka pitävät itseään kristittyinä, hoivaavat aatteellista filosofiaa ja ovat varmasti vakuutettuja, että yksilö (heidän oma persoonansa) on oman itsensä päämäärä. Mitä tulee meihin, niin me emme koskaan ole ottaneet osaa kantilais-papilliseen, vegetarianilais-kveekarilaiseen lörpöttelyyn »ihmishengen pyhyydestä.» Me olimme vallankumouksellisia oppositsionilaisina ollessamme ja jäimme niiksi valtaan päästyämme. Jos tahdotaan turvata ihmishenki, on poistettava yhteiskuntajärjestelmä, joka sen ristiinnaulitsee. Mutta tämä tehtävä voidaan suorittaa vain raudan ja veren avulla.
On vielä toinenkin eroitus valkoisen ja punaisen terrorismin välillä, josta nykyinen Kautsky ei ole tietävinään, mutta jolla marxilaisten silmissä on suuri merkitys. Valkoinen terrori on historiallisesti taantumuksellisen luokan ase. Väittäessämme porvarillisissa valtioissa työläisiin suunnattuja pakkotoimenpiteitä tehottomiksi, me emme koskaan ole kieltäneet, etteivätkö hallitsevat luokat voisi määrättyjen ehtojen vallitessa vangitsemisen ja kuolemantuomioiden uhalla tilapäisesti ehkäistä sosialistisen vallankumouksen kehitystä. Mutta me olimme vakuutetut siitä, ettei heidän onnistu kokonaan pysäyttää sitä. Me nojauduimme siihen, että köyhälistö on historiallinen nouseva luokka, ja että porvarillinen yhteiskunta ei voi kehittyä, ellei se suurenna köyhälistön voimaa. Porvaristo on nykyisin alaspäin menevä luokka. Se ei enää näyttele mitään välttämätöntä osaa tuotannossa, vaan se päinvastoin omilla imperialistisilla riisto-metoodeillaan hävittää maailman talouden ja inhimillisen kulttuurin. Kuitenkin porvariston historiallinen kestävyys on suunnattoman suuri. Se pysyy, eikä tahdo poistua. Juuri sillä se uhkaa viedä perässään kuiluun koko yhteiskunnan. Se on kiskaistava irti, hakattava pois. Punainen terrori on ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, joka ei tahdo häipyä. Jos valkoinen terrori voi ainoastaan hidastuttaa köyhälistön historiallista nousua, niin punainen terrori sitä vastoin jouduttaa porvariston kuolemaa. Jouduttamisella — tahdin kiihdyttämisellä on erikoisina aikoina ratkaiseva merkitys. Ilman punaista terroria murhasi Venäjän porvaristo yhdessä maailman porvariston kanssa meidät jo paljon ennen vallankumouksen tuloa Europpaan. Täytyy olla sokea, voidakseen olla tätä näkemättä, tai väärentäjä, voidakseen tämän kieltää.
Joka tunnustaa itse neuvostosysteemin olemassaololle vallankumouksellisen, historiallisen merkityksen, sen on hyväksyttävä myöskin punainen terrori. Kautsky, joka kahden viime vuoden aikana on kirjoittanut vuorenkorkuiset paperipinkat kommunismia ja terrorismia vastaan, on pakoitettu kirjasensa lopussa nöyrtymään tosiasian edessä ja odottamatta tunnustamaan, että Venäjän Neuvostovalta on nyt maailman vallankumouksen tärkein tekijä. »Suhtauduttakoon bolshevistisiin metoodeihin miten tahansa, kirjoittaa hän, — se tosiasia, että köyhälistön hallitus suuressa maassa ei vain ole ottanut valtaa käsiinsä, vaan myös pitänyt sitä jo kaksi vuotta, aina tähän hetkeen asti mitä suurimpien vaikeuksien vallitessa, tämä tosiasia tavattomasti kohottaa voiman tuntoa kaikkien maiden köyhälistössä. Täten ovat bolshevikit todellista vallankumousta suuresti edistäneet»... (siv. 153). Tämä mielen ilmaisu saa meidät hämmästymään, se tulee yllätyksenä, — on kuin historiallinen totuus saisi tunnustuksen taholta, josta sitä emme odottaneetkaan. Bolshevikit ovat suorittaneet suuren historiallisen teon, seistessään kaksi vuotta yhteenliittynyttä kapitalistista maailmaa vastaan. Bolshevikit taas ovat pysyneet vallassa ei vain aatteeseen, vaan myös miekkaan turvaten. Kautskyn tunnustus on tahtomattaan punaisen terrorimetoodien hyväksymistä, ja samalla se on ankarin tuomio hänen omalle arvostelevalle töherrykselleen.
Vallankumouksellisen taistelun verisen luonteen yhtenä syynä pitää Kautsky sotaa ja sen raaistuttavaa vaikutusta tapoihin. Se on kiistämätöntä. Mutta tämän vaikutuksen ja sen seuraukset olisi pitänyt olla selvää jo ennen, lähimain silloin, jolloin Kautsky ei tietänyt, pitikö äänestää sotamäärärahojen puolesta tai niitä vastaan.
»Imperialismi on väkivaltaisesti riistänyt yhteiskunnan irti epävakaisen tasapainon tilasta — kirjoitimme viisi vuotta sitten saksalaisessa kirjassa »Sota ja Internatsionalismi». — Se särki sulut, joilla sosialidemokratia on pidätellyt köyhälistön kumouksellista energiaa ja suuntasi tämän energian omaan väyläänsä. Tämä hämmästyttävä historiallinen koe, joka yhdellä iskulla mursi selkärangan sosialistiselta Internationalelta, sisältää samalla kertaa kuoleman vaaran itselleen porvarilliselle yhteiskunnalle. Vasara on riistetty työläisen kädestä ja vaihdettu miekkaan. Työläinen, joka käsin, jaloin on kiinni kapitalistisessa taloudessa, joutuu yhtäkkiä pois sen keskuudesta ja oppii panemaan kollektiivin edut oman kotoisen hyvinvointinsa, jopa henkensäkin edelle.
»Käsissään aseet, jotka hän itse on tehnyt, joutuu työläinen asemaan, jolloin valtakunnan kohtalo välittömästi riippuu hänestä. Ne, jotka tavallisina aikoina riistivät ja halveksivat häntä, puhuvat nyt hänelle koreita sanoja ja mairittelevat häntä. Samoin ajoin hän joutuu läheiseen suhteeseen tykkien kanssa, jotka, Lassallen mukaan, muodostavat perustuslain oleellisen osan. Hän hyökkää yli valtakunnan rajojen, panee toimeen väkivaltaisia pakkoluovutuksia ja hänen iskujensa alaisina kaupungit siirtyvät kädestä käteen. Tapahtuu muutoksia, joista edellinen sukupolvi ei mitään tietänyt.
»Joskin eturivin työläiset teoreettisesti tiesivät, että voima on oikeuden äiti, niin jäi heidän valtiollinen ajattelunsa kuitenkin kokonaan possibiliteetin, porvarilliseen laillisuuteen sopeutumisen hengen läpitunkemaksi. Nyt oppi työväenluokka tosiasiallisesti sitä halveksimaan ja väkivaltaisesti kumoamaan. Staattiset momentit väistyvät työväen sieluelämästä dynaamisten momenttien tieltä. Mörssärit ajavat hänen päähänsä ajatuksen, että jos on mahdoton estettä kiertää, niin jää jäi eile mahdollisuus hävittää se. Miltei koko miespuolinen osa väestöä saatetaan tähän yhteiskunnallisessa realisuudessaan kauhistuttavan sodan kouluun, joka luo uuden ihmistyypin.
»Yli kaikkien porvarillisen yhteiskunnan normien — oikeuden, siveellisyyden, uskonnon — kohoaa nyt rautaisen pakon nyrkki. »Sota ei tunne lakeja!» — sanoi Saksan kansleri 4 p. elok. 1914. Hallitsijat esiintyvät julkisilla paikoilla syyttäen toriakkojen tapaan toisiansa valheellisuudesta; hallitukset luopuvat juhlallisesti antamista lupauksistaan ja kansalliskirkko kulettaa herran-jumalansa, kuin kuritushuonevangin, kansallisen tykin viereen. Eikö tällöin ole selvää, että moiset tilanteet ehdottomasti saavat aikaan syvän muutoksen työväestön sielussa, parantavat sen laillisuuden lumoista, minkä valtiollinen seisahdustila oli aikaan saattanut. Omistavat luokat tulevat ennen pitkää kauhistuksekseen tämän huomaamaan. Sodan koulua käynyt köyhälistö tuntee heti ensimäisen vakavan esteen sattuessa kotimaassa halun puhua voiman kieltä. »Hätä ei lue lakia» — heittää hän päin kasvoja niille, jotka yrittävät hillitä häntä porvarillisen laillisuuden säännöillä. Ja kauhistuttava taloudellinen hätä, joka vallitsee tämän sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen on omiaan viemään joukkoja monen monien lakien rikkomiseen» (siv. 56–57).
Kaikki tämä on kiistämätöntä. Mutta tähän on lisättävä, että sodan vaikutukset olivat yhtä suuret myöskin hallitsevien luokkien sieluelämään: jota vaativaisemmiksi joukot kävivät, sitä jäykemmäksi porvaristo.
Rauhan aikana kapitalistit turvasivat etunsa palkkatyön »rauhallisen» ryöstämisen avulla. Sodan aikana he ajoivat etujaan lukemattomien ihmishenkien surmalla. Tämä antoi heidän taloudelliselle itsetunnolleen uuden, »napoleonimaisen» piirteen. Sodan aikana kapitalistit tottuivat lähettämään kuolemaan miljoonittain orjia, omaheimoisia ja siirtomaista tuotuja, hiili-, rautatie- ja muiden etujen vuoksi.
Sodan kestäessä sukeutui rikkaan, keskivarakkaan pikkuporvariston keskuudessa satoja tuhansia upseereita, ammattisotilaita, ihmisiä, joiden luonne oli saanut sotaisen karaistuksen ja irtautunut kaikista ulkonaisista pidäkkeistä — nimenomaisia tappelupukareita, jotka kykenivät ja olivat valmiit puolustamaan sitä etuoikeutettua asemaa, johon porvaristo heidät oli kasvattanut, hurjuudella, joka lähenee sankariutta.
Vallankumous olisi todellakin inhimillisempi, jos köyhälistön olisi mahdollisuus »ostaa itsensä vapaaksi koko tästä joukkiosta», kuten Marx joskus on lausunut. Mutta kapitalismi laski sodan aikana köyhälistön hartioille liian suuren taakan ja turmeli liian syvälti tuotannon pohjaa jotta olisi mahdollista ajatella tällaista vapaaksiostoa, joka saisi porvariston vaieten sopeutumaan yhteiskunnallisten olojen muutokseen. Joukot ovat liiaksi vuodattaneet verta, liiaksi kärsineet, liiaksi kiihtyneet, voidakseen tehdä päätöksen, mikä olisi käynyt yli heidän taloudellisten voimainsa.
Lisäksi tulee vielä toiset seikat, jotka vaikuttavat samaan suuntaan. Voitettujen maiden porvaristo oli kiihdyksissä häviöstä, josta se oli taipuvainen vastuunalaisuuden panemaan alaluokan, työläisten ja talonpoikain niskoille, jotka olivat osottautuneet kykenemättömiksi viemään »suurta kansallissotaa» onnelliseen loppuun. Tältä kannalta katsoen ovat varsin opettavaiset nuo julkeudeltaan verrattomat selitykset, jotka Ludendorff antoi Kansalliskokouksen valiokunnalle.
Mitä tulee voittajamaiden porvaristoon, niin se on täynnä ylpeyttä ja valmiimpi kuin milloinkaan ennen tukemaan asemaansa samoilla julmilla keinoilla, jotka sille olivat voitonkin turvanneet. Olemme nähneet, että kansainvälinen porvaristo on kykenemätön järjestämään saaliin jakoa keskuudessaan ilman sotaa ja hävitystä. Voisiko se ilman sotaa luopua saaliista kokonaan? Viimeisten viiden vuoden kokemus ei jätä vähintäkään sijaa epäilykselle: jos jo ennenkin oli puhtainta utopismia odottaa, että omistavien luokkien ekspropriaatio, omaisuuden riistäminen heiltä — »demokratian vaikutuksesta» — kävisi päinsä huomaamatta ja tuskattomasti, ilman kapinoita, aseellisia yhteentörmäyksiä, ilman vastavallankumouksellisia yrityksiä ja ilman ankaraa painostusta, niin imperialistisen sodan luoma tilanne aiheuttaa moninkertaisesti kiihkeämmän luonteen kansalaissodalle ja työväen diktatuurille.
[1] Kuuluisa engl. laki, joka hyväksyttiin v. 1679 suojelemaan alamaisten vapautta mielivaltaiselta vangitsemiselta. Suomentaja.