Tämän teoksen aiheutti Kautskyn samanniminen tieteellinen häväistyskirja.[1] Työ aloitettiin Denikinin ja Judenitshin ankaroiden hyökkäyksien aikana ja rintamatapaukset sen usein keskeyttivät. Noina raskaina päivinä, jolloin kirjoitin ensimäiset luvut, oli Neuvosto-Venäjän huomio keskittynyt pelkästään sotatöihin. Ennen kaikkea itse taloudellisen luomistyön mahdollisuus oli turvattava. Teollisuutta me voimme harjoittaa tuskin sen enempää kuin mikä oli välttämätöntä rintamain tarpeeksi. Kautskyn taloudellista parjausta me emme voineet osottaa aiheettomaksi muuten, kuin analogisesti hänen valtiollisen parjauksensa yhteydessä. Kautskyn hämmästyttävää väitettä, että muka Venäjän työläiset ovat kykenemättömiä työkuriin ja taloudelliseen itsehillintään, me emme tämän kirjan alussa — noin vuosi sitten — voineet muulla torjua, kuin pääasiallisesti sillä, että viittasimme Venäjän työläisten korkeaan järjestyskykyisyyteen ja sotilaalliseen sankaruuteen kansalaissodan rintamilla. Nämä kokemukset riittävät yllin kyllin torjumaan porvarillisia herjauksia. Mutta nyt muutaman kuukauden kuluttua, me voimme kääntyä tosiasioihin ja todisteihin, jotka ovat otetut suoraan Neuvosto-Venäjän taloudellisesta elämästä.
Heti kun sodan paine helpoitti — Koltshakin ja Judenitshin hävittyä, ja kun ratkaisevat iskut oli annettu Denikinille ja kun oli tehty rauha Viron kanssa sekä ryhdytty neuvotteluihin Liettuan ja Puolan kanssa — käännettiin kaikkialla huomio talouselämään. Jo yksin tämä seikka, huomion nopea ja keskittynyt siirtäminen yksistä tehtävistä toisiin, kokonaan erilaisiin, mutta siltä yhtä suuria uhreja vaativiin, on kiistämätön todiste Neuvostojärjestelmän mahtavasta elinvoimaisuudesta. Huolimatta valtiollisista koettelemuksista, fyysillisistä puutteista ja kauhuista, olivat työväen joukot ehdottoman kaukana valtiollisesta hajaantumisesta, siveellisestä rappeutumisesta ja haluttomuudesta. Hallitusjärjestelmän vaikutuksesta, joka, vaikka se panikin heidän kannettavakseen suuria kuormia, kuitenkin antoi heidän elämälleen oikean merkityksen ja korkean päämäärän, he säilyttivät aivan erikoisen siveellisen joustavuuden ja historiasta vertoja etsivän kyvyn keskittää huomio ja tahto kollektiivisiin tehtäviin. Heti paikalla alkaa kaikilla teollisuuden aloilla käydä energinen taistelu lujan työkurin aikaansaamiseksi ja työn tuottavaisuuden kohottamiseksi. Puolue- ja ammattijärjestöt, tehtaiden ja teollisuuslaitosten hallinnot kilpailivat siinä suhteessa keskenään, koko työväenluokan yleisen, jakamattoman mielipiteen tukemina. Tehdas tehtaan jälkeen pidentää vapaaehtoisesti, omien päätöstensä perusteella työpäivää. Pietari ja Moskova antavat esimerkin, maaseutu ei jää yhtään jälelle. Lauantai- ja sunnuntaitalkoot, s. o. vapaaehtoinen ja maksuton työ lepohetkinä, leviävät yhä laajemmalle, kietoen piiriinsä satoja ja jälleen satoja tuhansia työmiehiä ja naisia. Työn teho ja tuottavaisuus lauantai- ja sunnuntaitalkoissa kohoaa numeroitten ja ammattimiesten todisteiden mukaan aivan verrattoman korkealle.
Puolueen ja ammattiliiton työ tarkoituksia varten toimeenpanemia vapaaehtois-kutsunnoita nuoriso noudattaa yhtä suurella innostuksella, kuin varhemmin samallaisia sotilaskutsunnoita. Vapaaehtoisuus työssä täydentää ja henkevöittää työvelvollisuutta. Äsken muodostetut työvelvollisuus-komiteat kietovat verkkoonsa koko maan. Asujamiston vetäminen joukkotyöhön (teiden puhdistamiseen lumesta, ratavallien korjaamiseen, metsänhakkaukseen, halkojen valmistamiseen ja kuletukseen, yksinkertaisiin rakennustöihin, turpeen ja liuskakiven hankintaan) saa yhä laajemman ja määräperäisemmän luonteen. Yhä laajentuva sotilasosastojen siirtäminen työhön olisi ollut täydelleen mahdotonta ilman korkeampaa työinnostuksen nousua.
On totta, että me elämme raskaan taloudellisen rappion, uupumuksen, köyhyyden, nälän tilassa. Mutta tämä ei ole mikään todiste Neuvostovaltaa vastaan: kaikille ylimenokausille ovat moiset traagilliset piirteet olleet luonteenomaisia. Mikään elinvoimansa loppuun kuluttanut luokkayhteiskunta (orjuuteen perustuva, feodaalinen, kapitalistinen) ei itsestään väisty näyttämöltä, vaan se lakaistaan pois sisäisen, jännitetyn taistelun kautta, joka välittömästi aiheuttaa osanottajilleen enemmän puutteita ja kärsimyksiä, kuin se mitä vastaan he olivat nousseet.
Siirtyminen feodaalisesta taloudesta porvarilliseen — nousu, jonka edistyksellinen merkitys on suunnaton — ilmenee mitä hirvittävimpänä marttyyriutena. Miten paljon kärsivätkin feodalismin aikana maaorjat, miten raskasta olikin ja on proletariaatin elämä kapitalismin alaisena, milloinkaan ei työväen kurjuus ole ollut niin kärjistynyt, kuin tuona ajanjaksona, jolloin vanha feodaalinen yhteiskuntamuoto väkivaltaisesti sortui, antaen sijaa uudelle. Ranskan vallankumous 18:lla vuosisadalla, joka sai jättiläismäisen voimansa kärsivien kansanjoukkojen painosta, kärjisti ja syvensi itse äärimäisyyteen saakka tätä heidän kurjuuttaan. Olisiko toisin voinutkaan olla?
Vallankaappaukset, jotka päättyivät huipulla olevien henkilöiden vaihdokseen, voivat tapahtua lyhyessä ajassa, koskettamatta lainkaan maan taloudelliseen elämään. Kokonaan toinen asia on vallankumous, joka pyörteeseensä vetää miljooneja työläisiä. Olkoon yhteiskunta mitä muotoa hyvänsä, niin työhön se perustuu. Riistäessään kansan suuret joukot pois työstä, kietoessaan heidät pitkäksi ajaksi taisteluun, hävittäessään siten heidän tuotannolliset suhteensa, antaa vallankumous suunnattomia iskuja taloudelle ja alentaa ehdottomasti sitä taloudellista tasoa, joka vallitsi sen alkaessa. Jota syvempi yhteiskunnallinen mullistus on, jota suurempia joukkoja se vetää pyörteeseensä, jota pidemmältä se kestää, sitä suuremman hävityksen se saa aikaan tuotantokoneistossa, sitä enemmän se tyhjentää yleisiä varastoja. Tästä voidaan vetää vain tuo todistusta kaipaamaton johtopäätös, että kansalaissota on vahingollinen taloudelle. Mutta asettaa tämä Neuvosto-taloussysteemin viaksi on samaa kuin asettaa äidin synnytystuskat uuden ihmisolennon viaksi, jonka äiti tuottaa maailmaan. Kysymys on vain siitä, miten saada kansalaissota mahdollisimman lyhyeksi. Ja tämä saadaan aikaan vain päättäväisellä toiminnalla. Mutta juuri vallankumouksellista päättäväisyyttä vastaan on koko Kautskyn kirja suunnattu.
| * | * | |
| * |
Tarkastelumme alaisena olevan kirjan ilmestymisen jälkeen on ei ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, ennen kaikkea Europassa, tapahtunut suuria tapauksia ja solunut eteenpäin monimerkityksellisiä prosesseja, jotka ovat riistäneet kautskylaisuudelta viimeisetkin tuet.
Saksassa kansalaissota sai yhä hurjemman luonteen. Työväenluokan vanha puolue- ja ammatillinen demokratia on ulkonaisesti, järjestetystä mahdistaan huolimatta ei ainoastaan osottautunut kykenemättömäksi luomaan rauhallisempia, »humaanisempia» sosialismiin siirtymisen ehtoja, mikä käy ilmi Kautskyn nykyisestä teoriasta, vaan päinvastoin se on ollut yhtenä pääsyynä taistelun pitkistymiseen ja sen kasvavaan kiivauteen. Jota vanhoillisemmaksi Saksan sosialidemokratia on käynyt, sitä enemmän voimaa, ihmishenkiä ja verta on sen pettämä Saksan proletariaatti ollut pakoitettu tuhlaamaan toinen toistaan seuraavissa rynnäköissä porvarillista järjestelmää vastaan, luodakseen itse taisteluprosessissa itselleen uuden todellisesti vallankumouksellisen järjestön, joka kykenee sen viemään lopulliseen voittoon. Saksalaisten kenraalien salaliitto, heidän lyhytikäinen vallankaappauksensa ja sitä seuranneet veriset tapaukset osoittavat uudelleen, millaista säälittävää ja kurjaa naamiopeliä on tuo niinkutsuttu demokratia, kun on kysymyksessä imperialismin kukistaminen ja kansalaissodan lopettaminen. Yli ikänsä elänyt demokratia ei ratkaise ainoatakaan kysymystä, ei lievennä ainoatakaan vastakohtaa, ei paranna ainoatakaan haavaa, ei estä ainoatakaan kapinaa ei oikealta, eikä vasemmalta, — se on voimaton, kurja, valheellinen, ja sen tarkoitus on vain hämmentää takapajulle jääneitä kansankerroksia, etenkin pikkuporvaristoa.
Kirjansa loppuluvussa Kautskyn lausuma toivomus, että länsimaat, »vanhat demokratiat» Ranska ja Englanti, jotka lisäksi ovat voiton seppelöimät, antaisivat meille kuvan terveestä, normaalisesta, rauhallisesta, todellisesta kautskylaisesta sosialismia kohden käyvästä kehityksestä, osottautuu mitä suurimmassa määrin sokeaksi harhaksi. Ranskan niinkutsuttu tasavaltainen demokratia esiintyy nykyisin vanhoillisimpana, verisempänä ja mädännäisempänä hallituksena kuin mitä milloinkaan on maailmassa ollut. Sen sisäinen politiikka perustuu kauhuun, ahneuteen ja väkivaltaan aivan yhtä suuressa määrin kuin sen ulkopolitiikkakin. Toisaalta Ranskan köyhälistö, joka nyt on saanut pettyä syvemmin kuin mikään luokka milloinkaan, kulkee yhä enemmän suoran toiminnan tielle. Pakkotoimenpiteet, joihin tasavallan hallitus ryhtyi yleistä Työkonferenssiä vastaan, osottavat, ettei edes syndikalistische kautskylaisuudelle, s. o. mielistelevälle myönteliäisyydelle myönnetä sijaa porvarillisen demokratian puitteissa. Joukkojen vallankumouksellistuminen, omistavan luokan paatuminen ja välikerrosten häviäminen — kolme yhdensuuntaista prosessia, jotka ovat lähellä olevan kiivaan kansalaissodan enteitä — ovat viime kuukausina meidän nähdäksemme täysin askelin vaeltaneet Ranskan maata.
Englannin tapahtumat, muodoltaan erilaiset, kulkevat samaa tietä. Tässä maassa, jonka omistava luokka nykyisin suuremmassa määrin, kuin koskaan ennen tukahuttaa, ja ryöstää koko maailmaa, ovat demokratian lauseparret kadottaneet merkityksensä vieläpä parlamenttisen veijarimaisuuden aseenakin. Tämän alan enin harjaantunut spesialisti, Lloyd George, ei enää vetoa demokratiaan, vaan vanhoillisten ja vapaamielisten omaisuuden omistajain liittoon työväkeä vastaan. Hänen perusteluissaan ei enää ole jälkeäkään »marxilaisen» Kautskyn demokratisesta vetelyydestä. Lloyd George seisoo luokkatodellisuuksien pohjalla ja juuri sen vuoksi puhuu kansalaissodan kieltä. Englannin työväenluokka, sille ominaisine raskaine kokemustietoineen lähestyy siitä taistelunsa astetta, jonka rinnalla chartismin (hurmauksen) sankarillisimmat sivut himmenevät, kuten Parisin Kommuni himmenee pian lähestyvän, välttämättömän Ranskan köyhälistön nousun edellä.
Juuri siksi, että maailman tapahtumat ovat viime kuukausina tavattoman energisesti kehittäneet vallankumouksellista logiikkaansa, kysyy tämän kirjan tekijä itseltään: onko tämän teoksen julkaiseminen enää tarpeellinen, onko enää tarpeellista teoreettisesti kumota Kautskya? onko enää olemassa tietopuolista tarvetta puolustaa vallankumouksellista terrorismia?
Valitettavasti — on. Ideologia näyttelee sosialistisessa liikkeessä, sen luonteen mukaisesti, suurta osaa. Itsepä empiriselle Englannille on tullut ajankohta, jolloin sen työväenluokan täytyy tuoda ilmi tehtäviensä ja kokemustensa teoreettisen yleistyttämisen yhä kasvava tarve. Sitäpaitsi, psykologia, proletaarinenkin, sisältää suunnattoman määrän vanhoillista hitautta, — sitä enemmän, kuin tässä tapauksessa kysymys ei koske mitään muuta kuin Toisen Internationalen perinnäisoppeja, jotka ovat herättäneet köyhälistön ja joilla vielä äsken oli niin suuri kantovoima. Virallisen sosialipatriotismin kukistumisen jälkeen (Scheidemann, V. Adler, Renaudel, Vandervelde, Henderson, Plehanov y. m.) kansainvälinen kautskylaisuus (Saksan riippumattomien johto, Friedrich Adler, Longuet, melkoinen osa italialaisia ja englantilaisia »riippumattomia», Martovin ryhmä y. m.) esiintyy pääasiallisena valtiollisena tekijänä, jolla kapitalistisen yhteiskunnan horjuva tasapaino itseänsä tukee. Täytyy sanoa, että koko sivistyneen maailman työväen tahto on tapausten kulun piiskaamana nykyisin paljon kumouksellisempi, kuin heidän tajuntansa, jota yhä rasittavat parlamentarismin ja revisionismin jätteet. Taistelu työväen diktatuurin aikaansaamiseksi merkitsee nykyhetkellä kiivasta taistelua kautskylaisuutta vastaan työväenluokan keskuudessa. Valhe ja myöntyväisyyden jätteet, jotka vielä saastuttavat ilmaa sellaisissakin puolueissa, jotka pyrkivät Kolmanteen Internationaleen, on saatava heitetyksi pois. Leppymättömän taistelun arkaa asiaa, hajoittavaa ja valheellista kautskylaisuutta vastaan kaikissa maissa tulee tämän kirjain palvella.
J. K. Aivan äskettäin (toukok. 1920) on Neuvosto-Venäjän ylle uudelleen kohonnut pilviä. Hyökkäämällä Ukrainaan aloitti porvarillinen Puola maailman imperialismin uuden rynnistyksen Neuvosto-Venäjää vastaan. Suunnattomat vaarat, jotka uudelleen uhkaavat vallankumousta, äärettömät uhrit, mitkä sota vaatii työväenjoukoilta, työntävät Venäjän kautskylaisia uudelleen avonaisen toiminnan tielle Neuvostovaltaa vastaan, mikä tosiasiallisesti on samaa kuin yhteistoiminta sosialistisen Venäjän kansainvälisten ahdistajien kanssa. Kautskylaisten osana on kokea auttaa köyhälistön vallankumousta, milloin tämän asiat ovat kyllin hyvällä kannalla, ja asettaa sille kaikkia mahdollisia esteitä silloin, kun se eniten apua tarvitsee. Useamman kuin yhden kerran on Kautsky ennustanut häviötämme, minkä pitäisi olla parhaana todisteena siitä, että hän, Kautsky, on teoreettisesti oikeassa. Lankeemuksessaan on tämä »Marxin perillinen» mennyt niin pitkälle, että hänen ainoana, vakavana valtiollisena ohjelmanaan näyttää olevan proletaarisen diktatuurin kukistaminen.
Hän erehtyy tälläkin kertaa. Se, että Punainen armeija, kommunististen työläisten johtamana on lyövä porvarillisen Puolan, on jälleen todistava proletaarisen diktatuurin voimaa ja siten juuri antava hävittävän iskun porvarilliselle skeptismille (kautskylaisuudelle) työväenliikkeessä. Huolimatta ulkonaisten muotojen, tunnussanojen ja värien mielettömästä sekasotkusta on nykypäivien historia äärettömästi yksinkertaistuttanut kehityskulkunsa asiasältöä, johtaessaan sen taisteluksi imperialismin ja kommunismin välillä. Pilsudski taistelee ei ainoastaan puolalaisten magnaattien maiden puolesta Ukrainassa ja Välkovenäjällä, ei ainoastaan kapitalistisen omistusoikeuden ja katolisen kirkon puolesta, vaan myös parlamenttisen demokratian, evolutionistisen sosialismin, Toisen Internationalen puolesta ja Kautskyn oikeuden puolesta saada olla porvariston kriitillisenä armoleivän syöjänä. Me taistelemme Kommunistisen Internationalen ja köyhälistön kansainvälisen vallankumouksen puolesta. Panos on suuri molemmin puolin. Taistelu käy vimmaiseksi ja raskaaksi. Me uskomme voittoon, sillä siihen on meillä historiallinen oikeus.
Moskova 29. toukok. 1920.
L. Trotski.
[1] »Terrorismus und Kommunismus. Ein Beitrag zur Naturgeschichte (!) der Revolution» von Karl Kautsky, Berlin 1919.