Peruste, jotka alituiseen toistetaan arvostellessa Venäjän Neuvostojärjestelmää ja varsinkin vallankumouksellisia yrityksiä muissa maissa, jotka tarkoittavat siihen siirtymistä, — on voimasuhteet. Neuvostojärjestelmä Venäjällä on utopistinen, sillä »se ei vastaa voimasuhteita». Takapajulla oleva Venäjä ei voi asettaa itselleen tehtäviä, jotka olisi paikallaan edistyneessä Saksassa. Mutta Saksankin köyhälistö tekisi epäviisaasta, jos ottaisi käsiinsä valtiollisen vallan, koska se »nykyhetkellä» loukkaisi voimasuhteita. Kansain Liitto ei ole täydellinen, mutta siitä huolimatta se vastaa voimasuhteita. Taistelu imperialismin vallan kumoamiseksi on utopistinen, voimasuhteita vastaa vain Versaillesin sopimuksen korjaaminen. Kun Longuet hikkasi Wilsonin jälessä, ei tämä johtunut Longuet'n rappeutuneisuudesta, vaan voimasuhteiden vaikutuksesta. Itävallan presidentin Seitzin ja kansleri Rennerin tulee, Friedrich Adlerin mielestä, harjoittaa kansanomaista äitelyyttään porvarillisen tasavallan keskeisimmissä virkapaikoissa, sillä muuten tulevat voimasuhteet loukatuiksi. Pari vuotta ennen maailman sotaa Karl Renner, joka silloin vielä ei ollut kansleri, vaan »marxilainen» opportunismin asianajaja, selitti minulle, että kesäkuun kolmannen päivän hallitus, s. o. hallitsijan siunaama tilanomistajain ja kapitalistien liitto, ehdottomasti säilyy Venäjällä kokonaisen historiallisen aikakauden, syystä, että se vastaa voimasuhteita.
Mitä sitten ovat nämä voimasuhteet, — pyhä loihtu, joka määrää, ohjaa ja selittää koko historian kulun tukuttain ja vähittäin? Miksi tämä voimasuhteiden loihtu alituiseen tulee esiin Kautskyn nykyisessä suunnassa horjuvaisuuden, hitauden, kavalluksen ja petturuuden oikeuttajana?
Voimasuhteilla tarkoitetaan melkein mitä tahansa: saavutettua tuotantotasoa, luokkajaon astetta, järjestyneiden työläisten lukumäärää, ammattiliittojen kassassa olevaa puhdasta rahaa, toisinaan viimeisten eduskuntavaalien tulosta, joskus ministeristön myöntyväisyyden tai raha-harvainvallan julkeuden astetta, — ja vihdoin, kaikkein useimmin, tuota summittaista valtiollista vaikutelmaa, jonka muodostaa itselleen puolisokea pedantti tai niinkutsuttu reaali-politiikko, jota, vaikkapa hänellä olisi marxilaisetkin lauseparret, itse teossa johtavat tilapäiset liittymät, tavanomaiset ennakkoluulot ja parlamenttiset »enteet»... Kuiskailtuaan poliisidepartementin päällikön kanssa tiesi itävaltalainen sosialidemokraattinen politiikko, entisinä, ei kauan sitten menneinä hyvinä vuosina tarkalleen, oliko Wienissä lupa, »voimasuhteisiin katsoen» — viettää vappua rauhallisin katukulkuein. Ebertit, Scheidemannit ja Davidit voivat vielä joku aika sitten tarkalleen mitata voimasuhteet siitä, miten usein Bethmann-Hollweg tai Ludendorff heille valtiopäivien aikana antoivat kättä.
Friedrich Adlerin mielipiteen mukaan olisi neuvostodiktatuurin sovelluttaminen Itävallassa tuhoisa voimasuhteiden loukkaus: entente tappaisi Itävallan nälkään. Todisteeksi Friedrich Adler neuvostojen heinäkuun kokouksessa osoitti Unkaria, missä siihen aikaan unkarilaisten Rennerien ei vielä ollut unkarilaisten Adlerien avulla onnistunut luoda pois neuvostojen valtaa. Ensi silmäyksellä voi todellakin näyttää kuin osuisi Friedrich Adler oikeaan Unkarin suhteen: proletaarinen diktatuuri kukistui siellä pian, ja sen sijalle tuli valonarka Friedrichin ministeristö. Mutta täysin oikeutettua on kysyä: vastasiko tämä jälkimäinen voimasuhteita? Missään tapauksessa eivät Friedrich eikä hänen Husarinsa olisi voineet edes hetkeksikään ilmestyä valtaan ilman Romanian armeijaa. Mutta helppo on ymmärtää, ettei tähän saa pysähtyä: jos Itävallassa olisi vallinnut neuvostojen diktatuuri ennen Unkarin tapahtumia, niin ei neuvostovallan kukistaminen Budapestissa olisi ollut lähimainkaan yhtä helppoa. Ehkäpä täytyy laskea myöskin Itävalta, yhdessä Friedrich Adlerin petturipolitiikan kanssa, niihin voimasuhteisiin, jotka aiheuttivat neuvostovallan tilapäisen häviön Unkarissa.
Friedrich Adler itse ei kuitenkaan etsi voimasuhteiden avainta Venäjältä eikä Unkarista, vaan lännestä, Clemenceaun ja Lloyd Georgen maista: heillä oli hallussaan leipä ja kivihiili, ja kivihiili ja leipä ovat, etenkin meidän aikanamme yhtä suuria voimasuhteiden tekijöitä kuin tykit Lassallen »perustuslaissa». Sanalla sanoen, Adlerin ajatus on siis se, ettei Itävallan köyhälistön pidä ottaa valtaa käsiinsä, ennen kuin siihen luvan antaa Clemenceau tai Millerand, s. o. Clemenceau, halvempaa lajia.
Mutta tässäkin täytyy kysyä: vastaako itse Clemenceaun politiikka todellisia voimasuhteita? Ensi silmäykseltä voi näyttää, ikäänkuin vastaisi, ellei osoiteta, että Clemenceau turvautuu santarmeihin, jotka hajoittelevat työväen kokouksia, vangitsevat ja ampuvat kommunisteja. Mutta tällöin taas ei pidä unohtaa, että neuvostovallan terroristisia toimenpiteitä, s. o. juuri samoja kotietsintöjä, vangitsemisia ja ampumisia, joskin suunnattuna vastavallankumouksellisia kohtaan, pidetään jonkinlaisena todisteena siitä, ettei neuvostovalta vastaa todellisia voimasuhteita. Ahtaalle kuitenkin joudumme, jos mistään koko maailmasta meidän päivinämme olisi etsittävä hallitus, joka ei säilyäkseen turvaudu karkeiden pakkotoimenpiteiden keinoihin. Tämä merkitsee, että vihamieliset luokkavoimat, murtaen jokaisen, myöskin »demokraattisen» oikeuden kuoren, pyrkivät määrittelemään uutta suhdettaan armottoman taistelun avulla.
Kun Venäjällä pantiin toimeen neuvostosysteemi, niin silloin eivät ainoastaan kapitalistiset poliitikot, vaan myös sosialistiset opportunistit kaikissa maissa selittivät sitä voimasuhteiden törkeäksi loukkaukseksi. Tässä suhteessa ei ollut mitään erimielisyyttä Kautskyn, habsburgilaisen kreivin Tsherninin ja bulgarialaisen pääministerin Radoslavovin välillä. Sittemmin sortuivat Itävalta-Unkarin ja Saksan monarkiat, hajosi tomuksi maailman mahtavin militarismi. Neuvostovalta säilyi. Ententen käskyläismaat mobilisoivat ja heittivät sitä vastaan kaiken, minkä voivat. Neuvostovalta kesti. Jos Kautskylle, Friedrich Adlerille tai Otto Bauerille olisi kaksi vuotta sitten ennustettu, että proletariaatin diktatuuri kykenee Venäjällä kestämään ensin Saksan imperialismin, sitten — samassa, jatkuvassa sodassa sopimusvaltojen imperialismin hyökkäyksen, niin nämä toisen internationalen tietäjät olisivat pitäneet sellaista ennustusta naurettavana tietämättömyytenä voimasuhteisiin nähden.
Poliittisten voimain suhde määrättynä hetkenä muodostuu eriasteisen vallan perus- ja johdettujen syiden vaikutuksesta ja vain sen syvimmän perustan määrää tuotannon kehitystaso. Etenkin on kansan yhteiskunnallinen rakenne erillään tuotantovoimain kehityksestä. Pikkuporvaristo ja varsinkin talonpojat säilyttävät olemassaolonsa pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, jolloin heidän taloudelliset metoodinsa ovat vanhettuneet ja saaneet tuomionsa yhteiskunnan tuotantoteknilliseltä kehitykseltä. Joukkojen tajunta vuorostaan on kokonaan erillään yhteiskunnallisten suhteiden kehityksestä; vanhojen sosialististen puolueiden tajunta jää kokonaisen ajanjakson jälelle joukkojen mielialasta; ja vanhojen parlamenttisten ja trade-unionististen johtajain mieliala on paljon vanhoillisempaa kuin heidän puolueidensa mieliala, se on kuin kivikova kokkare, jota historia ei ole osannut enemmän kypsentää kuin poiskaan heittää. Rauhallisella parlamenttisella aikakaudella, yhteiskunnallisten suhteiden ollessa kestäviä, saattoi psykolooginen tekijä, huutavimmitta erehdyksittä, olla kaikkien juoksevien tilien perustana: parlamenttivaalien voitiin katsoa täysin riittävästi ilmaisevan voimasuhteita. Imperialistinen sota, häiriten porvarillisen yhteiskunnan tasapainon, paljasti vanhojen arvioimistapojen täyden kelpaamattomuuden, arvioimis tapojen, jotka eivät lainkaan koskettaneet syviä historiallisia tekijöitä, mitkä vähitellen olivat kerääntyneet edelliseen aikakauteen, ja nyt yhtäkkiä tulevat esille ja määräävät historian kulun.
Valtiolliset haaveilijat, kykenemättömät näkemään historiallisen prosessin lävitse, kykenemättöminä torjumaan sen monimutkaisuutta, sen sisäisiä vastakohtia ja erikoisuuksia, kuvittelivat asian niin että historia muka valmistaa sosialistista yhteiskuntamuotoa yhtaikaisesti ja suunnitelmallisesti kaikilta tahoilta, niin että tuotannon keskitys ja tuottajain ja kuluttajain kommunistinen moraali kypsyvät yhfaikaa sähköauran ja parlamenttienemmistön kanssa. Tästä oli seurauksena puhtaasti mekaaninen suhde parlamenttarismiin, joka toisen internationalen enimpien politiikkojen mielestä yhtä tarkasti osoitti yhteiskunnan valmiutta sosialismiin kun manometri osoittaa höyryn painetta. Mikään ei ole järjettömämpää kuin moinen käsitys yhteiskunnallisten suhteiden kehittymisestä.
Jos kohoudutaan yhteiskunnan tuotantopohjasta ylöspäin ylärakennusten eri asteille: luokkiin, valtioon, oikeuteen, puolueisiin j. n. e. — niin täytyy todeta, että kunkin seuraavan ylärakennuksen hitaus ei yksinkertaisesti ole ja sama kuin edellisen, vaan tulee useimmissa tapauksissa kerrotuksi kaikkien edellisten hitaudella. Lopputuloksena murrroskaudella paljastuu monien, kauan itseään etujoukoiksi luulleiden ryhmien tajunta suunnattomaksi historiallisen kehityksen jarruksi. Onhan jo täysin kieltämätöntä, että ne, jotka olivat toiseen internationaleen kuuluvan köyhälistön johdossa, jotka eivät uskaltaneet, ymmärtäneet, eivätkä tahtoneet ottaa käsiinsä valtaa ihmiskunnan historian ratkaisevimmalla hetkellä, vaan johtivat köyhälistön imperialistiseen toinen toisensa raateluun — onhan kieltämätöntä, että ne ovat ratkaisevasti osoittautuneet vastavallankumouksellisiksi voimiksi.
Mahtavat tuotantovoimat, nämä historian kulun iskevät tekijät, tukahtuivat noissa jälellejääneissä ylärakennuslaitoksissa (yksityisomaisuus, kansallinen valtio), joihin edellinen kehitys ne oli sulkenut. Kapitalismin kahlehtimina kolkuttivat tuotantovoimat kaikkia kansallisporvarillisen valtion seinämiä, vaatien vapauttamistaan talouden sosialistisen järjestämisen kautta koko maailmaa käsittävässä mittakaavassa. Yhteiskunnallisten ryhmitysten hitaus; poliittisten voimain hitaus, jotka osoittautuivat kykenemättömiksi murtamaan vanhoja luokkaryhmityksiä; hitaus, tylsäjärkisyys ja petturuus sosialistisissa puolueissa, jotka tosiasiallisesti ottivat suojellakseen porvarillista yhteiskuntaa — kaikki tämä sai aikaan tuotantovoimain suunnattoman kuohunnan maailmansodan muodossa. Inhimillinen tekniikka, kaikkein kumouksellisin historian tekijä, nousi vuosikymmenien keräämme mahteineen Scheidemannien, Kautskyjen, Renaudeleitten, Vanderveldien, Longuetien mieltäkääntävää vanhoillisuutta ja ahdasälyistä petollisuutta vastaan ja sai haupitseillaan, kuularuiskuillaan, panssari- ja ilmalaivoillaan aikaan inhimillisen kulttuurin kammottavan kuperkeikan.
Niin muodoin on inhimillisen kurjuuden syy nykyisin siinä, että ihmisen teknillisen mahdin kehitys jo kauan on ollut kypsä sosialistista talousmuotoa varten, — proletariaatilla on tuotannossa ollut asema, joka täydelleen turvaa sille diktatuurin, samalla kun historian tajuisimmat voimat — puolueet ja niiden johtajat — ovat osoittautuneet olevan täydellisesti vanhojen ennakkoluulojen ikeen alaiset ja kasvattaneet joukoissa itseluottamuksen puutetta. Ei kauan sitten kuluneina vuosina Kautsky ymmärsi tämän. »Köyhälistö on nykyisin niin voimakas» — kirjoitti Kautsky lentokirjassaan »Tie valtaan» että se mitä rauhallisimmin voi odottaa lähestyvää sotaa. Ennenaikaisesta vallankumouksesta ei enää voi olla puhetta aikana, jolloin köyhälistö on määrätystä valtiollisesta pohjasta irroittanut niin paljon voimaa kuin siitä on mahdollista ollut irrottaa, ja jolloin tämän pohjan uudesta-rakentaminen on tullut köyhälistön jatkuvan kehityksen ehdoksi». Siitä hetkestä saakka, kun tuotantovoimien kehitys kasvaen ulos kansallis-porvarillisen valtion puitteista, vei ihmiskunnan häiriöiden ja kuohuntain kauteen, on joukkojen tajunta voimakkaiden iskujen vaikutuksesta joutunut pois edellisen aikakauden suhteellisesta tasapainosta. Elämänjärjestyksen rajoittava vaikutus ja hitaus, rauhallisen laillisuuden hypnosi ovat kadottaneet valtansa köyhälistöön nähden. Mutta se ei ole vielä tietoisesti ja avoimesti astunut julkisen vallankumouksen tielle. Se epäilee, eläen horjuvan tasapainon viimeisiä hetkiä. Tällä psykoloogisen murroksen hetkellä on sillä osalla, mitä huiput, valtiollinen valta yhdeltä puolen, kumoukselliset puolueet toiselta, näyttelevät, suunnattoman suuri merkitys. Kyllin päättäväinen työnti vasemmalta tai oikealta riittää panemaan köyhälistön — sanottuna ajankohtana — liikkeelle puoleen tai toiseen. Me näimme tämän v. 1914, jolloin imperialististen hallitusten ja sosialipatrioottisten puolueiden yhteinen painostus heitti työväenluokan kerrassaan pois tasapainosta imperialismin tielle. Näemme edelleen, miten sodan kärsimykset, ja sen tulosten ja alkuperäisten tunnussanojen vastakohdat kumouksellisesti järisyttävät joukkoja, tehden ne yhä enemmän halukkaiksi avonaiseen nousuun kapitaalia vastaan.
Tilanteen ollessa tällaisen on sellaisen kumouksellisen puolueen arvo, joka tekee itselleen täysin selväksi nykyisen ajankohdan liikehtivät voimat ja ymmärtää kumouksellisen luokan erikoisaseman niihin nähden, joka ymmärtää aikakauden kätketyt, tyhjentymättömät voimat, joka uskoo siihen, uskoo itseensä, joka ymmärtää vallankumouksellisen metoodin voiman aikakautena, jolloin kaikki yhteiskunnalliset suhteet ovat horjuvia, joka on valmis sovelluttamaan tätä metoodia ja noudattamaan sitä loppuun saakka — sellaisen puolueen arvo on historiallisena ilmiönä mittaamaton.
Ja päinvastoin, perinnäisvaikutusten alaisena oleva sosialistinen puolue, joka ei tee itselleen selväksi mitä ympäristöllä tapahtuu, ei ymmärrä kumouksellista tilannetta, eikä siitä syystä löydä sen avainta, joka ei luota köyhälistöön, eikä itseensä, sellainen puolue on meidän aikanamme mitä vanhoillisin historiallinen jarru, sekasorron aiheuttaja ja kaaoksen synnyttäjä.
Sellainen on nykyisin Kautskyn ja hänen hengenheimolaistensa osa. He eivät opeta köyhälistöä uskomaan itseensä, vaan siihen kuvaan, jonka siitä antaa militarismin tuhansiksi pirstaleiksi lyömä demokratian kiero peili. Heidän näkökannaltaan ei proletariaatin kumouksellisen politiikan määrääjänä saa olla kansainvälinen tilanne, ei kapitalismin tosiasiallinen häviötila, ei se yhteiskunnallinen rappio, mikä siitä seuraa, ei se työväenluokan vallan objektiivinen välttämättömyys, jota huutavat kapitalistisen sivistyksen savuavat rauniot, — köyhälistön kumouspuolueitten politiikkaa ei saa määrätä kaikki tuo, vaan se äänien summa, jonka parlamenttien kapitalistiset taulukkomestarit esittävät. Joitakuita vuosia sitten Kautsky, toistan sen vielä kerran, ymmärsi vallankumousprobleemin olemuksen. »Koska proletariaatti on kansakunnan ainoa kumouksellinen luokka — kirjoitti Kautsky kirjasessaan »Tie valtaan», — niin siitä seuraa, että jokainen nykyistä yhteiskuntajärjestelmää kohtaava kolaus, oli se sitten siveellistä, taloudellista tai sotilaallista laatua, merkitsee kaikkien porvarillisten puolueitten vararikkoa, jotka kaikesta tästä ovat vastuunalaisia, ja että ainoana ulospääsynä tästä umpikujasta on proletariaatin vallan voimaansaattaminen». Mutta nykyinen arka petturipuolue, Kautskyn puolue, puhuu työväenluokalle näin: »asia ei riipu siitä, että sinä juuri olet historian ainoa luova voima, että kykenet karkoittamaan tuon hallitusta pitävän ryövärijoukon, joksi omistavat luokat ovat muodostuneet, kysymys ei ole siitä, että historia ei anna sinulle mitään vähittäismaksulla, sillä nykyinen verisen sekasorron tilanne uhkaa tulevaisuudessa haudata sinut itsesi kapitalismin viimeisten raunioiden alle, — vaan asia riippuu siitä, että hallitsevain imperialististen joukkueiden onnistui eilen taikka tänään pettää, pakoittaa ja ryöstää puolelleen yleinen mielipide ja saada 51 % äänistä sinun 49 %:si vastaan. Hukkukoon maailma ja eläköön parlamenttaarinen enemmistö!»