Voitto oli Pietarissa täydellinen. Valta siirtyi kokonaisuudessaan sotilas-vallankumouskomitealle. Me julkaisimme ensimmäisen määräyksemme, poistaen kuolemanrangaistuksen ja määräten armeijakomiteoiden uudelleen valitsemisen, ym. Mutta tällöin me havaitsimme olevamme eristettyinä maakunnista. Rautateiden, posti- ja sähkölennätinlaitosten korkeimmat virkamiehet olivat meitä vastaan. Armeijakomiteat, kunnallishallinnot, semstvot jatkoivat pommitustaan Smolnya vastan uhkaavilla sähkösanomillaan, joissa he julistivat sodan meitä vastaan ja lupasivat pyyhkäistä kapinoitsijat lyhyessä ajassa. Meidän sähkösanomamme, määräyksemme ja selityksemme eivät joutuneet maaseudulle, sillä Pietarin sähkösanomakeskus kieltäytyi meitä palvelemasta. Tällaisessa ilmanalassa, pääkaupungin ollessa eristettynä muusta osasta maata, helposti syntyi hälyttäviä ja kauheita huhuja ja levisivät laajalti.
Kun lopulta oltiin vakuutettuja siitä, että neuvosto todella oli ottanut haltuunsa kaiken hallitusvallan, että vanha hallitus oli vangittu, että Pietarin katuja hallitsivat aseelliset työläiset, silloin porvarillinen sanomalehdistö, samoin kuin lehdistö, joka oli yrittänyt aikaansaada kompromissia, alkoi ennenkuulumattoman mielipuolisen taistelun; ei ollut sitä valhetta tai solvausta, jota ei olisi pantu liikkeelle sotilas-vallankumouskomiteaa, sen johtajia tai sen komisarioita vastaan.
26 päivänä oli Pietarin neuvoston istunto, jossa oli läsnä yleis-venäläisen kongressin edustajia, varusväkineuvoston jäseniä ja lukuisia eri puolueiden jäseniä. Täällä, ensi kertaa melkein kuuteen kuukauteen, puhui Lenin ja Zinovjeff, jotka saivat myrskyisän tervehdyksen. Äskeisen voiton riemua himmensi jonkun verran ajatus siitä, miltä kannalta maa ottaisi uuden kumouksen ja epätietoisuus neuvostojen kykeneväisyydestä säilyttää kontrolli käsissään.
Illalla pidettiin neuvostojen toimeenpanevan komitean kokous. Lenin esitti kaksi julistus-ehdotusta: rauhasta ja maakysymyksestä. Lyhyen keskustelun jälkeen kumpikin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Tässä istunnossa myös luotiin uusi keskusvalta, jonka nimeksi tuli Kansankomisarioiden neuvosto.
Puolueemme keskuskomitea yritti voittaa sosiaalivallankumouksellisten vasemmiston hyväksymisen ja heitä pyydettiin ottamaan osaa neuvostohallituksen perustamiseen. He epäröivät sillä perusteella, että heidän mielestään tämän hallituksen pitäisi olla luonteeltaan kokoomuksellinen neuvostopuolueisiin nähden. Mutta menshevikit ja sosiaalivallankumouksellisten oikeisto erkanivat täydellisesti neuvostojen toimeenpanevasta komiteasta, pitäen välttämättömänä aikaansaada kokoomushallitus neuvostovastaisten puolueiden kanssa. Ei ollut muuta tehtävissä kuin antaa sosiaalivallankumouksellisten vasemmiston painostaa oikeistossa olevia naapureitaan palaamaan takaisin vallankumouksellisten leiriin; ja sillä välin kun he olivat tässä toivottomassa työssään, katsoimme me velvollisuudeksemme ottaa vastuunalaisuus hallituksesta täydellisesti meidän puolueellemme. Kansankomisarioiden ehdokasluettelo käsitti yksinomaan bolshevikkeja.
Epäilemättä tällaisessa suunnassa oli jonkun verran poliittista vaaraa. Tämä tuntui liian äkkinäiseltä. (Ei tarvitse muuta kuin muistaa, että tämän puolueen johtajat olivat vielä eilen lain no 198 syytöksien alaisina — se on, olivat syytettynä valtiopetoksesta.) Mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Muut neuvostoryhmät epäröitsivät ja välttelivät kysymystä, pitäen parempana hyväksyä odottava politiikka. Lopulta tulimme vakuutetuiksi, että meidän puolueemme oli ainoa puolue, joka saattoi pystyttää vallankumoushallituksen.