Lev Trotski

Venäjän työväen vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin

1918


3. Hyökkäysretki kesäkuun 18:sta päivänä

Näiden vallankumouksellisten järjestöjen mielenosoituksen tuloksena näytti täysin epäämättömänä tulevan hallituspula. Mutta mielenosoituksen aikaansaama vaikutus haihtui heti kun tiedotettiin rintamalta, että vallankumouksellinen armeija oli edennyt hyökätäkseen vihollista vastaan. Aivan samana päivänä kun työläiset ja Pietarin varusväki vaati salaisten sopimusten julkistamista ja avointa rauhantarjousta, Kerensky työnsi vallankumousjoukot taisteluun. Tämä ei ollut mikään sattuma, siitä saamme olla varmat. Kaikki oli suunniteltu ennakolta, ja hyökkäysaikaa ei ratkaissut sotilaalliset vaan poliittiset seikat.

Kesäkuun 19 päivänä oli Pietarin kaduilla niin sanottu isänmaallinen mielenosoitus. Nevsky Prospectillä, porvariston pääkadulla, liikkui kiihkoisia joukkoja, joissa armeijan upseerit, sanomalehtimiehet ja hyvin puetut naiset kävivät katkeraa taistelua bolshevikkeja vastaan. Ensimmäiset tiedonannot sotahyökkäyksestä olivat suotuisia. Johtavat liberaaliset sanomalehdet katsoivat perustarkoituksen saavutetuksi, että kesäkuun 18 päivän hyökkäysliike, huolimatta sen lopullisista sotilaallisista saavutuksista, antaisi kuolettavan iskun vallankumoukselle, palauttaisi armeijaan entisen kurin ja takaisi liberaaliselle porvaristolle määräävän aseman hallitusasioissa.

Me kuitenkin osoitimme porvaristolle toisenlaisen kuvauksen tulevista tapahtumista. Erikoisjulistuksessa, jonka me teimme neuvostojen kongressissa muutama päivä ennen hyökkäyksen alkua, me selitimme sotilaallisen etenemisen epäämättömästi särkevän kaikki sisäiset siteet armeijan keskuudessa, että eri osia kääntyisi toisiaan vastaan ja että vaaka painuisi vastavallankumouksellisten ainesten puolelle, koska hajaantuvassa armeijassa olisi mahdotonta ylläpitää kuria — ilman ankaria rankaisutoimenpiteitä. Toisin sanoen me ennustimme tuossa julistuksessa niitä seurauksia, jotka myöhemmin tunnettiin »Kornilovismin» yhteisnimityksellä. Me pelkäsimme mitä suurimman vaaran uhkaavan vallankumousta kummassakin tapauksessa — vaikkapa hyökkäysretki osoittautuisi menestykselliseksi, jota emme uskoneet, tai epäonnistui, mikä meistä näytti melkein varmalta. Onnistunut sotilaallinen eteneminen olisi yhdistänyt keskiluokkaa ja porvaristoa heidän yhteisessä shauvinistisessa pyrkimyksessään, siten eristäen vallankumouksellisen köyhälistön. Epäonnistunut hyökkäys todennäköisesti oli hajottava armeijan, aiheuttava yleisen perääntymisen ja uusien alueiden menetyksen, ja aiheuttava vastenmielisyyttä ja pettymystä kansalle. Näin tapahtuikin. Voitto-uutiset eivät jatkuneet pitkälti. Niitä pian seurasi kolkot uutiset siitä, miten useat rykmentit kieltäytyivät tukemasta eteneviä joukkoja, miten johtavia upseereita tuhoutui suuressa määrässä, he kun useasti muodostivat koko hyökkäysjoukot jne. Sen suuren historiallisen merkityksensä vuoksi, me liitämme tähän otteen siitä asiakirjasta, jonka puolueemme julkaisi yleisvenäläisessä neuvostojen kokouksessa kesäkuun 3 päivänä 1917, juuri kaksi viikkoa ennen hyökkäyksen alkamista:

»Me katsomme välttämättömäksi esittää päiväjärjestyksen ensimmäiseksi tehtäväksi kysymyksen, jonka ratkaisemisesta riippuu ei ainoastaan kaikki muut kokouksen hyväksymät toimenpiteet, vaan todellisesti koko Venäjän vallankumouksen kohtalo — kysymyksen sotilaallisesta hyökkäyksestä, jota suunnitellaan tapahtuvaksi läheisessä tulevaisuudessa.

»Saatettuaan kansan ja armeijan, joka ei tiedä minkälaisten kansainvälisten tarkoitusperien puolesta sen pitäisi vertaan vuodattaa, lähestyvään hyökkäykseen (kaikkine seurauksineen), Venäjän vastavallankumoukselliset piirit laskevat, että tämä hyökkäys pakottaa vallan keskittämisen sotilas-diplomaattisten ja kapitalististen ryhmien käsiin, jotka ovat liitossa Englannin, Ranskan ja Amerikan imperialismin kanssa, ja siten vapauttaisi heidät siitä, että he joutuisivat taipumaan Venäjän kansanvallan järjestettyyn tahtoon.

»Hyökkäyksen vastavallankumoukselliset alkuunpanijat, joilta ei puutu sotilaallista seikkailumaisuutta, tietoisesti pyrkivät aiheuttamaan armeijan hajaantumisen, jonka aikaansaa maan sisäinen ja kansainvälinen tilanne, ja tätä varten he kiihottavat masentuneita aineksia sillä pettävällä ajatuksella, että juuri hyökkäysretki voisi koota armeijan — ja tällä mekaanisella keinolla salaavat sodan lopettamista ilmaisevan määrätyn ohjelman puutteen. On aivan selvää, että sellainen eteneminen ei voi muuta kuin täydellisesti hajottaa armeijan saattamalla eri joukko-osastot toinen toistaan vastaan.»

Sotatapahtumat kehittyivät yhä vaikeimmiksi käyvien maan sisäisten asioiden rinnalla. Maakysymyksessä, teollisuuselämässä ja kansallisissa suhteissa kokoomushallitus ei ottanut eteenpäin yhtään ainoata päättävää askelta. Elintarve- ja kuljetustilanne tuli yhä epäjärjestyksellisemmäksi. Paikalliset kahakat tulivat yhä lukuisimmiksi. »Sosialistiset» ministerit kehottivat joukkoja kärsivällisyyteen. Kaikki päätökset ja toimenpiteet, niiden joukossa perustuslakikonventioni, lykättiin toistaiseksi. Kokoomushallituksen voimattomuus ja horjuminen oli selvää.

Kaksi mahdollista ulospääsyä oli: karkottaa porvaristo vallasta ja toteuttaa vallankumouksen tarkoituksia, tai ryhtyä pitämään kansaa »suitsissa» turvautumalla väkivaltaisiin toimenpiteisiin. Kerensky ja Tseretelli turvautuivat keskitiehen ja sotkivat asiat yhä pahemmiksi. Kun kadetit, jotka olivat kokoomushallituksen viisaimpia ja kaukonäköisempiä johtajia, käsittivät kesäkuun 18 päivän epäonnistuneen sotilaallisen etenemisen saattavan aiheuttaa iskun ei ainoastaan vallankumoukselle, vaan myöskin tilapäisesti hallitukselle, niin lykkäsivät he kaiken vastuunalaisuuden vasemmistoon kuuluville liittolaisilleen.

Heinäkuun 2 päivänä tapahtui ministeripula, jonka lähimpänä aiheuttajana oli Ukrainan kysymys.

Tämä oli kaikissa suhteissa mitä jännittyneintä poliittista neuvottomuuden aikaa. Eri rintamaosilta saapui lähettejä ja yksityisiä henkilöitä kertomaan siitä kaaoksesta mikä vallitsi armeijassa hyökkäyksen johdosta. Ns. hallituslehdistö vaati ankaria kurinpitotoimia. Sellaisia vaatimuksia tehtiin usein ns. sosialistisissa lehdissä, myös Kerensky, yhä julkisemmin, meni kadettien ja kadettikenraalien puolelle, jotka olivat ilmaisseet ei ainoastaan ilmaisseet vihamielisyyttään vallankumousta kohtaan, vaan myös katkeraa vihaa yleensä vallankumouspuolueita vastaan. Liittolaisvaltojen lähettiläät painostivat hallitusta vaatimuksillaan armeijan kurin palauttamisesta ja hyökkäysretki jatkui. Hallituspiireissä vallitsi mitä suurin paniikki, samalla kun työläisten keskuudessa tyytymättömyys lisääntyi alkaen etsiä purkaantumistietä. »Käyttäkää hyödyksenne kadettiministerien eroa ja ottakaa kaikki valta omiin käsiinne!», kuului huuto Pietarin työläisten keskuudesta sosiaalivallankumouksellisille ja menshevikeille, jotka olivat soviettipuolueiden johdossa.

Muistuu mieleeni Toimeenpanevan komitean kokous, mikä pidettiin heinäkuun 2 päivänä. Soviettiministerit tulivat selostamaan hallituksessa tapahtunutta uutta kriisiä. Me erittäin mielenkiintoisesti halusimme tietää, minkä kannan he nyt ottaisivat kun he nyt todella olivat hajaantuneet kokoomuspolitiikasta johtuvien suurten koetuksien johdosta. Heidän puhemiehenään oli Tseretelli. Hän välinpitämättömästi selitti Toimeenpanevalle komitealle, että ne myönnytykset jotka hän ja Tereshenko olivat tehneet Kievin Raadalle eivät suinkaan merkinneet maan pirstoamista, ja että tämä sen vuoksi ei antanut kadeteille pätevää syytä erota ministeristöstä. Tseretelli syytti kadettijohtajia sentralistisen lahkolaisuuden harjoittamisesta ja siitä etteivät he kyenneet ymmärtämään kompromissi-välttämättömyyttä Ukrainan kanssa ym., ym. Koko vaikutelma oli äärimmilleen säälittävä; kokoomushallituksen toivoton lahkolainen syytti lahkolaisuudesta viekkaita kapitalistipolitikoitsijoita, jotka käyttivät hyväkseen ensimmäistä sopivaa tilaisuutta pakottaakseen heidän poliittiset apulaisensa katumaan sitä ratkaisevaa otetta, jonka he olivat antaneet tapahtumien kululle kesäkuun 18 päivän sotilaallisella hyökkäyksellä.

Kaikkien aikaisempien kokoomus-kokemusten johdosta näytti olevan vain yksi keino suoriutua vaikeuksista — rikkoa välit kadettien kanssa ja pystyttää neuvostohallitus. Neuvostoissa olivat voimasuhteet sinä aikana sellaiset, että neuvostojen valta poliittisena puolueena luonnostaan joutuisi sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikien käsiin. Otimme tilanteen vastaan sellaisenaan. Koska uudet vaalit voitiin toimittaa minä hetkenä hyvänsä, neuvostomekanismi takasi riittävän tarkan heijastuksen vasempaa kohden työläis- ja sotilasjoukoissa. Sen jälkeen kun kokoomushallitus oli rikkonut välinsä porvariston kanssa, niin päättelimme radikaalisen pyrkimyksen saavan suurempaa kannatusta neuvostojärjestöissä. Sellaisten olosuhteiden vallitessa köyhälistön taistelu valtaan pääsemiseksi luonnollisesti kehittyisi neuvostojärjestöissä ja saisi suuremmassa määrässä luonnollisen suunnan. Keskiluokkaisen kansanvallan erotessa porvaristosta, se joutuisi porvariston pannaan ja tulisi pakotetuksi pyrkimään kiinteämpään yhteyteen sosialistisen köyhälistön kanssa. Tällä tavalla keskiluokkaisen kansanvallan ainesten horjuvaisuuden ja poliittisen epämääräisyyden työläisjoukot voittaisivat ennemmin tai myöhemmin meidän arvostelumme avulla. Tässä on se syy miksi me vaadimme johtavien neuvostopuolueiden, joihin me emme todellisuudessa luottaneet (ja me sanoimmekin sen suorasti) ottamaan hallitusvallan omiin käsiinsä.

Mutta heinäkuun 2 päivän ministeripulankaan jälkeen ei Tseretelli ja hänen kannattajansa luopuneet kokoomushallitusajatuksesta. He selittivät Toimeenpanevassa komiteassa, että johtavat kadetit todellakin olivat turmeltuneita lahkolaisuuden ja vieläpä vastavallankumouksellisuuden johdosta, mutta että maakunnissa oli porvarillisia aineksia, jotka vielä saattoivat kulkea käsikädessä vallankumouksellisten demokraattien kanssa, ja saattaakseen heidän yhteistoimintansa varmaksi oli välttämätöntä kiinnittää porvariston edustajia uuden ministeristön jäsenyyteen. Dan jo omasi toiveita radikaalis-demokraattisen puolueen syntymisestä, mikä nopeasti rakennettaisiin muutamien kansanvaltaa kannattavien politikoitsijoiden avulla. Tieto kokoomushallituksen pirstoutumisesta ja että sen tilalle asetettaisiin vain uusi kokoomushallitus levisi nopeasti ympäri Pietarin ja synnytti kaikkialla työläisten ja sotilaiden keskuudessa suuttumuksen myrskyn. Siten aiheutui heinäkuun 3-5 päivien tapahtumat.