Jo toimeenpanevan komitean kokouksen aikana me saimme telefoonilla tiedon, että yksi kuularuiskurykmentti valmistautui hyökkäykseen. Telefoonin kautta me myös ryhdyimme toimenpiteisiin niiden valmistelujen pysäyttämiseksi, mutta kiihko teki työtään kansan keskuudessa. Tottelemattomuudesta rangaistujen sotilasosastojen edustajat toivat rintamalta levottomia tietoja sortotoimenpiteistä, mitkä tiedot saattoivat Pietarin varusväen kuohumistilaan. Pietarin työläisten keskuudessa lisääntyi tyytymättömyys virallisia johtajia vastaan senkin johdosta, että Tseretelli, Dan ja Tsheidshe tulkitsivat väärin köyhälistön yleistä mielialaa pyrkiessään estämään Pietarin neuvostoa tulemasta työläisten uusien pyrkimysten esittäjäksi. Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea, joka oli muodostettu heinäkuun kongressissa ja nojautui enemmän takapajulla oleviin maakuntiin, työnsi Pietarin neuvoston yhä enemmän taka-alalle ja otti kaikki asiat omiin käsiinsä, vieläpä Pietarin paikallisetkin asiat.
Yhteenottoa ei voinut välttää. Työläiset ja sotilaat puristivat alhaaltapäin, kiivaasti ilmaisten tyytymättömyyttään virallista soviettipolitiikkaa kohtaan ja vaati meidän puolueeltamme suurempaa päättäväisyyttä. Meidän mielestämme maakuntien takapajuisuuden takia aika ei vielä ollut tullut sellaiseen suuntaan. Samalla me pelkäsimme rintamalla tapahtuvien seikkojen voivan saattaa äärimmäistä kaaosta vallankumouksellisten riveissä ja epätoivoa kansan sydämissä. Puolueemme kanta heinäkuun 3-5 päivien liikettä kohtaan oli hyvin määritelty. Toisella puolen oli olemassa vaara, että Pietari erkaneisi enemmän takapajulla olevista maan osista; toiselta puolen taas se käsite, että vain Pietarin toimelias ja tarmokas sekaantuminen saattaisi pelastaa aseman. Puolueen agitaattorit, jotka työskentelivät kansan keskuudessa, toimivat sopusuhtaisesti joukkojen mielialan kanssa, johtaen jyrkkää taistelua.
Vielä oli jonkun verran toivoa, että vallankumouksellisten joukkojen mielenosoitus kaduilla voisi tuhota kokoomuslaisten sokean lahkolaisuuden ja saattaisi heidät ymmärtämään, että he voivat pitää vallan käsissään vain siten, että julkisesti erkanevat porvaristosta. Huolimatta kaikesta siitä, mitä äskettäin on sanottu ja kirjoitettu porvaristolehdistössä, meidän puolueellamme ei ollut minkäänlaista tarkoitusta ottaa valtaa käsiimme aseellisen kumouksen kautta. Tosiasiassa vallankumouksellinen mielenosoitus alkoi itsestään, ja me johdimme sitä vain poliittisella tavalla.
Keskus-toimeenpaneva komitea piti kokoustaan Taurian palatsissa, kun meluavat aseistetut sotilas- ja työläisjoukot ympäröivät palatsin joka puolelta. Joukkojen keskuudessa tietenkin oli mitätön joukkue anarkistisia aineksia, jotka olivat valmiit käyttämään aseitaan soviettikeskustaa vastaan. Siinä oli myös jokunen määrä »pogromi»-aineksia, »mustan sotnian» aineksia ja selvää murhasakkia, koettamassa käyttää tilaisuutta hyväkseen aikaansaadakseen pogromeja ja kaaosta. Sekavan aineksen keskuudesta tuli vaatimuksia Tshernoffin ja Tseretellan vangitsemisesta, toimeenpanevan komitean hajottamisesta jne. Tehtiinpä yrityskin Tshernoffin vangitsemiseksi. Myöhemmin Krestyssä tunsin yhden niistä merisotilaista, jotka olivat osallisena tässä yrityksessä; hän oli rikoksellinen, vangittuna Krestyssä ryöstöstä. Mutta porvaristo ja kokoomuslaisten sanomalehdistö sanoi tätä puuhaa pogromistien, vastavallankumouksellisten hommaksi ja samalla kertaa bolshevikkien ristiretkeksi, jonka lähimpänä tarkoituksena oli anastaa hallitusvalta käyttämällä aseellista voimaa keskus-toimeenpanevaa komiteaa vastaan.
Heinäkuun 3-5 päivien liike jo oli osoittanut täydellisen selvästi sen täydellisen kykenemättömyyden, mikä vallitsi Pietarin johtavien soviettipuolueiden keskuudessa. Pietarin varusväki ei läheskään kokonaisuudessaan ollut meidän puolellamme. Vielä oli häälyviä, epätietoisia, passiivisia aineksia. Mutta lukuun ottamatta junkkereita, ei ollut yhtään rykmenttiä, mikä olisi taistellut meitä vastaan hallituksen tai johtavien soviettipuolueiden puolustamiseksi. Oli välttämätöntä kutsua joukkoja rintamalta. Tseretellin, Tshernoffin ja muitten koko strategia heinäkuun 3 päivänä kohdistui tähän: voittakaa aikaa, jotta Kerensky saisi tilaisuuden tuoda paikalle hänen »lojaaliset» rykmenttinsä. Lähetystö toinen toisensa jälkeen meni Taurian palatsin istuntosaliin, aseellisen joukon vartioidessa palatsia, ja vaativat täydellistä pesäeroa porvaristosta, täydellisiä yhteiskunnallisia reformeja ja rauhanneuvottelujen alkamista.
Me, bolshevikit, vastaanotimme jokaisen uuden tyytymättömien sotajoukkojen komppanian pihoilla ja kaduilla puheilla, joissa me kehotimme heitä pysymään kylmäverisinä ja vakuutimme heille, että kansan nykyisen mielialan johdosta kokoomuslaisten ei onnistuisi muodostaa uutta kokoomushallitusta. Erittäin huomattavaa oli Kronstadtin merisotilaiden mieliala ja joita me saimme pidättää siirtymästä rauhallisen mielenosoituksen rajojen ulkopuolelle. Neljäs mielenosoitus, jota jo kontrolleerasi meidän puolueemme, sai yhä uhkaavamman luonteen. Soviettijohtajat olivat aivan poissa suunniltaan; heidän puheensa olivat luonteeltaan vältteleviä; Tsheidshen antamat vastaukset edustajille olivat vailla kaikkea poliittista tyydykettä. Oli selvää, että viralliset johtajat koettivat voittaa aikaa.
Heinäkuun 4 päivän yönä »lojaalisia» joukkoja alkoi saapua. Toimeenpanevan komitean istunnon aikana Taurian palatsissa kajahti Marseljeesin säveleet. Johtajien kasvojen ilmeet äkkiä muuttuivat. Niissä ilmeni luottamuksen ilme, jota niistä viime aikoina oli kokonaan puuttunut. Sen aiheutti Volynskin rykmentin saapuminen Taurian palatsiin, sama rykmentti, joka muutamia kuukausia myöhemmin, johti lokakuun vallankumouksen etuvartiostoa meidän lippumme alla. Tästä hetkestä kaikki muuttui. Nyt ei enää tarvinnut käsitellä Pietarin työläisten ja sotilaiden lähettejä lasten käsineillä. Toimeenpanevan komitean kokouksen puhujalavalla pidettiin puheita, joissa viitattiin aseelliseen kapinaan, joka oli »kukistettu» juuri sinä päivänä lojaalisten vallankumousjoukkojen toimesta. Bolshevikkien selitettiin olevan vastavallankumouksellisen puolueen.
Kahden päivän aikana liberaalisen porvariston kokema pelko aseellisen mielenosoituksen johdosta puhkesi vihaksi, mikä kristalloitui ei ainoastaan sanomalehtien palstoilla, vaan myöskin Pietarin kaduilla, ja erikoisesti Newski Prospektilla, jossa yksityisiä työläisiä ja sotilaita, jotka tavattiin »rikoksellisessa» agitatsionityössä, armottomasti rääkättiin. Junkkerit, armeija-upseerit, poliisit ja Pyhän Yrjön ritarit olivat nyt aseman herroina. Ja kaikkia näitä johtivat petomaiset vastavallankumoukselliset. Työväenjärjestöjä ja meidän puolueemme laitoksia säälimättömästi tuhottiin ja hajotettiin. Vangitsemiset, kotitarkastukset, päälle hyökkäykset, vieläpä murhatkin tulivat jokapäiväisiksi tapahtumiksi. 4:nen päivän iltana yleinen syyttäjä Pereverzeff antoi sanomalehdistölle »asiakirjoja», joiden tarkoituksena oli todistaa bolsevikkipuolueen toimivan Saksan palkkaamien asiamiesten johdolla.
Sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikkipuolueiden johtajat olivat tunteneet meidät kyllin kauan ja kyllin hyvin, joten eivät uskoneet näitä syytöksiä, mutta samalla kertaa he olivat liiaksi kiintyneet omaan menestykseensä, ryhtyäkseen kumoamaan näitä valheita. Vieläpä nytkin inholla muistelee sitä saastaista valhetulvaa, mikä levisi kaikkialle kaikissa porvarillisissa ja kokoomuslaisten sanomalehdissä. Meidän äänenkannattajamme olivat lakkautetut. Vallankumouksellinen Pietari tunsi maakunnan ja armeijan olevan itsestään vielä kaukana. Kaupungin työläisosissa tuli käytäntöön lyhyt tyrannimainen kurittomuuden aika, ja varusväen keskuudessa otettiin käytäntöön rankaisutoimenpiteet hajanaisia rykmenttejä vastaan ja joitakin osastoja riisuttiin aseista. Samaan aikaan poliittiset johtajat punoivat kokoon uuden ministeriön, johon otettiin mukaan kolmannen luokan porvaristoryhmien edustajia, jotka eivät mitään lisänneet hallitukseen, mutta riistivät hallitukselta sen viimeiset jäljet vallankumouksellisesta alkuunpanovoimasta.
Sillä välin tapahtumat rintamalla kulkivat omaa latuaan. Armeijan orgaaninen yhteys horjui pohjiaan myöten. Sotilaat alkoivat tulla vakuutetuiksi siitä, että suurin osa upseereista, jotka vallankumouksen alussa olivat verhonneet itsensä vallankumousväreillä, olivat edelleenkin vihamielisiä uudelle järjestykselle. Riveissä avoimesti valikoitiin vastavallankumousaineksia. Bolshevikkijulkaisuja armotta lakkautettiin. Sotilaallinen eteneminen oli aikoja sitten muuttunut traagilliseksi perääntymiseksi. Porvarilehdistö vimmatusti solvasi armeijaa. Sen sijaan kun hyökkäysliikkeen aattona, johtavat puolueet sanoivat meille, että me olimme merkityksetön joukkue ja että armeija ei ollut koskaan meistä kuullutkaan, eikä halua olla kanssamme missään tekemisissä, niin nyt, kun hyökkäyspeli oli päättynyt näin tuhoisasti, nämä samat henkilöt ja puolueet asettivat kaiken syyn epäonnistumisesta meidän hartioillemme. Vankilat tulivat tulvilleen vallankumouksellisista työläisistä ja sotilaista. Kaikki tsarismin lailliset verikoirat palkattiin tutkimaan heinäkuun 3-5 päivien tapahtumia. Näissä oloissa sosiaalivallankumoukselliset ja menshevikit menivät niin pitkälle, että vaativat Leninin, Sinovievin ja muiden heidän ryhmänsä miesten antautumaan »oikeuslaitokselle».