Julkaistu: Saksankielinen alkuteos 1909
Suomennos: Englannista kääntänyt John Viita
Lähde: »Marxilaisuus ja darwinismi». Socialist Publishing Companyn kustannuksella, joulukuussa 1914
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Nykyään enään tuskin löytyy montakaan ihmistä, varsinkin yhteiskunta-asioita harrastavia, joille ei Charles Darwinin ja Karl Marxin nimet olisi ainakin jossain määrin tunnettuja. Mutta säälittävänä tosiasiana täytyy mainita, että näitten miesten elämän töistä ja heidän luomainsa teorian merkityksestä ihmiskunnalle tiedetään suurien kansan pohjakerrosjoukkojen keskuudessa sangen vähän. Tämä johtuen siitä, että näitten miesten teoriat oikein tulkittuna ovat vaarallisia aseita meidän nykyistä järjestelmää ja vallitsevaa porvarillista mailmankatsomusta vastaan. Sentähden onkin kansan pohjakerroksilta visusti salattu ne laajat tiedonaarteet, mitkä nämä miehet ovat ihmiskunnalle perinnöksi jättäneet.
Näitten miesten teorian erinäisiä piirteitä käsitteleviä teoksia kylläkin on hyvinkin paljon, suuria paksuja nidoksia. Mutta laajuutensa, vaikean tieteellisen asunsa ja kallishintaisuutensa takia ovat nämä teokset pakostakin jääneet suurilta työläisjoukoilta lukematta, juuri niiltä joukoilta, joitten näihin teorioihin tulisi tutustua käyttää niitä aseenaan vallitsevaa järjestelmää vastaan taistellessaan.
Tämän kirjasen etu on siinä, että siinä tekijä on ottanut selittääkseen näitten mailman kahden suurimman tiedemiehen teoriain peruspyrkimyksen, yleiseen kehitykseen nähden, sekä yhteiskunnallisella alalla, että elimilliseen mailmaan nähden. Ja erikoisinta on se, että kirjasessa käsitellään näitten molempain suurien tiedemiesten teoriat rinnakkain, tarkastaen mitä hyötyä niistä on köyhälistön luokkataistelulle. Tekijä ei pyri siis esittämään näitä tieteellisiä teorioita vain pelkkinä kuivina tieteinä, vaan luokkataisteluoppina. Kansantajuisella, mutta silti tieteellisen pätevällä tavalla käsittelee tämä tunnettu marxilainen puoluetoveri, tohtori Pannekoek, tässä pienessä vaatimattomassa kirjasessa näitä äärettömän laajoja ja vaikeatajuisia tieteen aloja. Hän ikäänkuin kokoaa nämä kallisarvoiset tiedot tieteen laajalta vainiolta köyhälistölle ja sovittaa ne sen ensi nälkään saatavissa olevaan muotoon. Hänelle ominaisella terävyydellä ja henkevyydellä on tekijä sen lisäksi elävöittänyt esityksensä sangen mieltäkiinnittävään ja miellyttävään muotoon, niin että jokainen lukee näitten tiedemieste teorioita, jotka porvarillisten kirjailijain kirjottamina ovat niin vaikeatajuisia ja ikävystyttäviä, suurella nautinnolla.
Tämä pieni vaatimaton kirjanen on mielestäni yksi parhaita aseita köyhälistön luokkataistelun asevarastoon. Ja sentähden olenkin suomentanut tämän siinä toivossa, että se saa laajan lukijakunnan Amerikan suomalaisen työväestön keskuudessa ja osaltaan edistää köyhälistön luokkatietoisuuden kasvamista, jota meidän on kaikella tavalla kartutettava.
Tämän kirjasen on tekijä kirjottanut saksankielelle, josta sen on kääntänyt englanninkielelle Nathan Weiser. Suomennos on tehty englanninkielestä.
Portlandissa, Ore., marraskuulla. 1914.
Suomentaja.
Tuskin voidaan mainita kahta niin suurta tiedemiestä 19-vuosisadan jälkipuoliskolla, jotka olisivat niin suuressa määrässä vallinneet inhimillistä ajatusta kuin Darwin ja Marx. Heidän opetuksensa vallankumouksellisentivat käsityksen, että maailma on suurien joukkojen. Aikakausia on heidän nimensä ollut jokaisen huulilla ja heidän opetuksensa ovat tulleet keskuspisteeksi sille henkiselle taistelulle, joka kulkee tämänpäiväisen yhteiskunnallisen taistelun mukana. Syy tähän on alkujaan löydettävissä siinä korkeassa tieteellisyydessä, mikä sisältyy heidän opetuksiinsa.
Marxilaisuuden tieteellinen tärkeys yhtähyvin kuin darwinisminkin on siinä, että he seurasivat kehityksen teoriaa. Toinen seurasi tämän kehityksen vaikutusta orgaanisessa (elimillisessä) mailmassa, luomakunnassa; toinen yhteiskuntaelämässä. Tämä kehityksen teoria ei kuitenkaan ollut mitenkään uusi, sillä oli ollut agiteeraajansa jo ennen Darwinia ja Marxia. Filosofisti Hegel omaksui sen jo melkein kokonaan filosofiansa peruspohjaksi. Sentähden onkin välttämätöntä ottaa tarkasti huomioon, mitkä ovat ne ansiot, jotka ovat luettavat Darwinin ja Marxin saavutuksiksi tässä kehityksen teoriassa.
Teoria, että kasvit ja eläimet ovat kehittyneet toinen toisistaan, on keksitty ensi kerran yhdeksännellätoista vuosisadalla. Sitä ennen vastattiin kysymykseen: »Mistä kehittyvät tuhannet ja sadattuhannet eri lajiset kasvit ja eläimet, jotka me tunnemme», että »Luomisen aikana Jumala loi kaikki ne, lajin toisensa jälkeen.» Tämä alkeellinen teoria oli sopusointuinen saavutettujen kokemusten ja niitten vanhojen tutkimusten kanssa, mitä siihen mennessä oli saatu. Näitten tietojen mukaan kaikki kasvit ja eläimet olivat aina olleet samallaiset. Tieteellisesti tämä teoria selitettiin täten: »Kaikki lajit ovat muuttumattomia, koska vanhemmat siirtävät piirteensä heidän lapsilleen.»
Mutta kuitenkin oli olemassa joitakin erikoispiirteitä kasvien ja eläinten keskuudessa, joka vähitellen pakotti toisenlaiseen käsitykseen ennenkuin niitä voitiin tyydyttävästi selittää. Hyvin naivisti he antoivatkin johtaa itsensä hyväksymään järjestelmän, jonka ensiksi esitti ruotsalainen tiedemies Linnaeus. Tämän järjestelmän mukaan ovat eläimet jaetut pääryhmiin; ryhmät ovat jaetut luokkiin, luokat säätyihin, säädyt sukuihin, suvut lajeihin, joista kukin laji käsittää useita eri muotoja. Eläinten yhdenkaltaisuus on sitä suurempi, mitä lähempänä ne ovat toisiaan tässä järjestelmässä ja mitä pienempi on se ryhmä, johon ne kuuluvat. Kaikki ne eläimet, jotka ovat luokitetut kuuluvaksi imettäväisiin osottavat yhdenkaltaisia piirteitä ruumiinrakennuksensa puolesta. Kasvinsyöjä- ja lihansyöjä-eläimet ja apinat, kaikki jotka kuuluvat eri säätyihin, taas jälleen osottavat erilaisuutta. Karhuilla, koirilla, kissoilla ja kaikilla, jotka kuuluvat raatelueläimiin, on paljon enempi yhteistä ruumiin muodossa kuin on esim. hevosilla ja apinoilla. Tämä yhtäläisyys on vieläkin huomattavampi, jos tarkastamme erilaisuuksia samoissa lajeissa: kissa, tiikeri ja leijona matkivat toisiaan monessa suhteessa ja taas vuorostaan eroavat koirista ja karhuista. Jos me taas asetamme imettäväisten luokan toista luokkaa vastaan, kuten esim. lintuja tai kaloja vastaan, niin me huomaamme niiden välillä jo suuremman eroavaisuuden kuin jossakin toisessa luokassa. Kuitenkin on niillä vähäinen yhtäläisyys ruumiinrakennuksessa, luuranko ja hermojärjestelmä on samanlainen. Nämä piirteet katoavat vasta silloin kun käännymme tarkastamaan toisia pääryhmiä, jotka eivät kuulu luurankoisiin, nimittäin esim. nilviäisiä (pehmeäruumiisia) tai satajalkaisin.
Koko eläinmaailma jakaantuu siis tämän teorian mukaan pääryhmiin ja pienempiin alaryhmiin. Olisipa jokainen erilainen eläin luotu kokonaan itsenäiseksi kaikista toisista, niin ei olisi mitään syytä tällaisen järjestelmän olemassaoloon. Silloin ei olisi myöskään olemassa mitään syytä, miksi ei imettäväisellä (mamalia-eläin) olisi kuusi jalkaa. Meidän täytyy nyt siis otaksua, että Jumala luomisen aikana on keksinyt Linnaeus'in järjestelmän ja luonut kaikki sen järjestelmän mukaan.
Onnellista kyllä, on meillä toinen tie saadaksemme selville lajien synnyn. Samankaltaisuus ruumiin rakennuksessa on tulos läheisestä sukulaisuussuhteesta. Tämän käsityksen mukaan yhtäläisyys eri lajeissa osottaa kuinka läheisiä sukulaisia ne ovat; aivan samalla tavalla kuin esim. yhtäläisyys veljen ja sisaren välillä on suurempi kuin vieraaseen sukuun kuuluvien naapurien. Eri eläinluokkia ei siis ole luotu yksilöllisesti, vaan ovat ne polveutuneet toisistaan. Niinpä joku eläin voi omata jonkun erikoisen piirteen, josta alkujaan yksinkertaisesta piirteestä vähitellen kehittyy eri laji, jonka kehityksen viimeinen ja täydellinen muoto on meidän nykyinen olemassaoleva uusin laji. Kaikki kissalajit ovat kehittyneet alkuperäisestä kissasta, joka alkuperäisen koiran ja alkuperäisen karhun kanssa on polveutunut jostain raatelueläimen alkuperäisestä tyypistä. Alkuperäinen raatelueläin, alkuperäinen kaviollinen ja alkuperäinen apina ovat taas polveutuneet jostain alkuperäisestä imettäväisestä (mammalia-eläimestä) j. n. e.
Tätä polveutumisoppia edustivat Lamarck ja Geoffery St. Hilaire. Se ei kuitenkaan silloin saanut yleistä hyväksymistä. Nämä luonnontieteilijät eivät nimittäin voineet todistaa tämän teorian paikkansapitäväisyyttä, sentähden jäikin se pelkäksi otaksumaksi tai väitökseksi. Mutta kun Darwin tuli esiin pääteoksensa kanssa, »The Origin of Species» (Lajien synty), löi se kuin ukkosen jyrinä. Hänen kehitysteoriansa hyväksyttiin nopeasti, kuten voimakkaasti todistettu totuus. Ja sen jälkeen on kehitysteoriaan erottamattomasti yhdistynyt Darwinin nimi. Miksi niin?
Se oli osittain tulos siitä, että ajan kuluessa oli kerääntynyt yhä enemmän kokemusperäisiä tosiasioita, jotka tukivat tätä teoriaa. Niinpä löydettiin eläimiä, joita ei voitu lukea munivien imettäväisten luokkaan (se on, sellaisia eläimiä, jotka munivat ja hautovat ne rintansa lämmöllä sikiöiksi. — Suomentaja.), löydettiin keuhkokaloja ja selkäpiittömiä eläimiä. Polveutumisteoria selitti, että nämä ovat välille jääneitä muutoksia eri pääryhmien välillä, jotka ovat polveutuneet toisistaan. Muutamien kaivamisten avulla on löydetty matojen jäännöksiä, jotka ovat erilaisia kuin nykyään elossa olevat. Nämä jäännökset ovat osittain todistetut olleen alkuperäisiä eläimiä ja alkuperäiset eläimet ovat asteettain kehittäneet olemassaolevat. Sittemmin on muodostettu myöskin soluteoria, jonka mukaan jokainen kasvi ja jokainen eläin käsittää miljoonia soluja, jotka solut edelleen jakaantuvat lukemattomiin erilaisiin soluhiukkasiin. Tässä soluteoriassa on menty niin pitkälle, että ajatus, että korkein organismi on polveutunut alkuperäisestä pienestä soluhiukkasesta ei ole enään outo.
Kaikki nämä uudet kokemukset eivät kuitenkaan voineet kohottaa tätä teoriaa voimakkaasti todistetuksi totuudeksi. Varmin todistus tämän teorian todenperäisyydestä olisi ollut käytännöllinen yhden lajisen eläimen muuttaminen toisenlaiseksi meidän silmäimme edessä, niin että me olisimme voineet huomata sen. Mutta tämä oli mahdotonta. Kuinka sitten oli ensinkään mahdollista todistaa, että eläinmuoto oli muuttunut yhdestä muodosta toiseksi? Todistus voitiin antaa ainoastaan näyttämällä syy, nimittäin lajien kehityksen eteenpäin työntävä voima. Ja tämän teki Darwin. Darwin keksi eläimen kehityksen kulun, ja siten tehden hän osotti, että visseissä olosuhteissa jotkut eläinlajit välttämättömästi kehittyvät toisenlaisiksi eläinlajeiksi. Tehkäämme selväksi tämän kehityksen kulku.
Tämän teorian pääperustus lepää luonnollisessa muuttuvaisuudessa (variabiliteetissä). Tosiasia on, että vanhemmat antavat erikoisominaisuutensa perintönä lapsilleen, mutta samalla kertaa lapset eroavat joissain määrin vanhemmistaan kuin myös toinen toisistaan. Ja tämän takia eivät samaan lajiin kuuluvat eläimet kaikki ole yhtäläisiä, vaan sitävastoin erilaistuvat jokaisessa polvessa alkuperäisestä tyypistä. Ilman tätä, n. k. muuttuvaisuutta (variatsionia) olisi kokonaan mahdoton yhden eläinlajin kehittyminen toiseksi lajiksi. Välttämättömyytenä uusien lajien muodostumiseen on yhä suuremmaksi käypä erilaisuus varsinaisesta alkuperäisestä eläin tyypistä, ja että se erilaisuus kulkee samaa suuntaa niin suureksi, kunnes uusi eläin ei enään omaa yhtäläisyyttä sen kanssa, josta se on alkuperäisesti polveutunut. Mutta missä on se voima, joka voi pakottaa yhä kasvavaan muuttuvaisuuteen samaan suuntaan?
Lamarck selitti, että se johtuu vissien orgaanien yhtämittaisesta käyttämisestä, jotka vissit orgaanit jatkuvasta käyttämisestä kehittyvät yhä täydellisemmiksi. Niin että samalla tavalla kuin lihakset miehen reidessä kasvavat voimakkaaksi paljosta juoksusta, samalla tavalla on leijonalle kehittynyt voimakkaat käpälät ja nopeat jalat. Samasta syystä on kirahveilla pitkä kaula, koska niiden on täytynyt kurottaa puun lehtiä, joista ne elävät, niiden kaula on venynyt siten, että lyhytkaulaisista eläimistä on kehittynyt pitkäkaulainen kirahvi. Monet näistä tällaisista selityksistä ovat epäluotettavia eivätkä voi todentaa sitä, että esim. sammakolla on harmaa väri sentähden, että se suojelee häntä.
Darwin ryhtyi ratkaisemaan tätä samaa kysymystä toista tietä. Eläimen kasvattaja ja puutarhuri voivat keinotekoisesti kasvattaa uusia rotuja ja lajeja. Milloin puutarhuri haluaa saada jonkun kasvilajin kasvattamaan suurempia kukkia, tarvitsee hänen ainoastaan hävittää ennen täydellisentymistä kaikki ne kasvit, joilla on pienemmät kukat ja suojella niitä joilla on isoimmat kukat. Jos hän jatkaa tätä menettelyä muutamia vuosia menestyksellä, niin kukat käyvät yhä suuremmiksi, sentähden, että jokaisessa uudessa polvessa yhtäläistyy edeltäjänsä, ja koska meidän puutarhurimme aina valitsee suojeluksensa alaiseksi suurimmat suurimmista, niin kehittyvät kukat yhä suuremmiksi. Tällaista toimintaa harjotetaan joskus tietoisesti ja joskus sattumalta. Ihmiset ovat kehittäneet paljon eri rotuja meidän kotieläimistämme, jotka uudet rodut eroavat alkuperäisestä sukupuustaan paljon enemmän kuin villit eläimet eroavat toisistaan.
Jos me pyytäisimme eläimen kasvattajan kehittämään lyhytkaulaisesta eläimestä pitkäkaulaisen, niin se ei olisi mahdotonta hänelle. Ainoa mitä hänen tulisi tehdä, olisi valita ne eläimet, joilla olisi hiukan pitempi kaula kuin tavallista, asettaa ne eri paikkaan ja tappaa kaikki lyhytkaulaiset eläimet ja kun pitkäkaulaiset ovat siittäneet, tehdä taas samoin. Ja jos hän jatkaa tätä jokaisessa polvessa, niin tuloksena on, että näitten eläinten kaula tulee yhä pitemmäksi, niin että niiden kaula olisi pian samallainen kirahvin kaulan kanssa.
Tämä tulos on saatu sentähden, että siinä on ollut toimeenpanijana määrätty tahto ja sen tahdon toiminnalla määrätty kohde. Nimittäin eläimen kasvattaja kehittääkseen vissin lajin, valitsi vissit eläimet. Luonnossa ei ole olemassa sellaista tahtoa, erehdyksien välttämiseksi täytyy myöskin huomauttaa, että luonto ei voi pitää erillään jotakin eläinlajia alkuperäisestä lajistaan ja kehittää sitä kunnes se on kokonaan tullut erilaiseksi alkuperäisen rotunsa kanssa. Mutta missä sitten luonnossa on se voima, joka valitsee eläimet samalla tavalla kuin eläimen kasvattaja tekee?
Darwin mietti tätä kysymystä kauan ennen kuin hän löysi sen ratkaisun »olemassaolon taistelussa». Tässä teoriassa on meille heijastus siitä tuotantojärjestelmästä, jossa Darwin eli, sentähden että se oli kapitalistien kilpataistelu, joka antoi hänelle kuvan siitä olemassaolon taistelusta, joka vallitsi luonnossakin. Se ei ollut hänen oman huomionsa ansiota, joka ratkaisi tämän kysymyksen hänelle. Hän löysi tämän ratkaisun lukiessaan taloustieteilijä Malthuksen teosta. Malthus yritti selittää mitenkä meidän porvarillisessa järjestelmässämme on niin paljon puutetta, kurjuutta ja riistoa, sentähden että väkiluku kasvaa nopeammin kuin elämisen välineet kehittyvät. Edelleen Malthus selitti, ettei mailmassa ole kylliksi elantotarpeita kaikille ihmisille, ja sentähden täytyy heidän keskenään taistella olemassaolosta, jossa taistelussa paljon ihmisiä tuhotaan. Tämän teorian mukaan kapitalistinen kilpailu, samoin kuin vallitseva kurjuuskin selitetään luonnonlaiksi, jota ihmiset eivät voi poistaa. Darwinin elämäkerrassa selitetään, että se oli juuri Malthuksen teos, joka saattoi hänet ajattelemaan olemassaolon taistelua.
»Lokakuulla, 1838, se on, viisitoista kuukautta sen jälkeen kuin aloin järjestelmällisesti tutkia lajien syntyä, satuin kerran hauskuudekseni lukemaan Malthuksen selostusta väkiluvun lisääntymisestä ja koska kirja perusteellisesti selosti sitä olemassaolon taistelua, joka on jatkuvasti huomattavissa ihmisten, eläinten ja kasvien keskuudessa olemassa, niin äkkiä valkeni minulle se seikka, että juuri tässä taistelussa voimakkaimmat lajit säilyvät ja heikommat häviävät, josta tuloksena on uusi laji. Tässä, sitten vihdoinkin oli minulla selvänä se teoria, jonka mukaan voi ryhtyä työskentelemään.» Näin kirjottaa Darwin.
Tosiasia onkin, että eläinten sikiämisen kasvu on suurempi kuin mitä heidän käytettävänään oleva ravinto voi ylläpitää. Ei ole myöskään olemassa poikkeusta siitä säännöstä, että kaikki elimelliset olennot sikiävät niin suuressa määrässä, että mailma tulisi hyvin pian täyteen yhden parin jälkeläisistä, ellei niitä häviäisi. Ja juuri tästä syystä olemassaolon tastelun täytyykin syntyä. Jokainen eläin pyrkii elämään ja koettaa välttää joutumasta toisten saaliiksi. Erityisillä ominaisuuksillaan ja aseillaan se taistelee koko mailman vihollisuuksia vastaan: toisia eläimiä, kylmää, kuumuutta, kuivuutta, tulvia ja kaikkia luonnossa esiintyviä vaaroja vastaan, jotka uhkaavat hävittää hänet. Ja kaiken lisäksi, se taistelee omaan sukuunsa kuuluvia eläimiä vastaan, jotka elävät samalla tavalla kuin hänkin, omaavat samat ominaisuudet ja käyttävät samoja taistelutapoja elääkseen samallaisesta ravinnosta kuin hänkin. Tämä taistelu ei ole suoraa; jänis ei taistele jäniksen kanssa, eikä leijona leijonan kanssa — paitsi silloin kun on taistelu naaraksista — mutta se on taistelua olemassaolosta, rotu-, kilpailutaistelua. Kaikki niistä eivät kykene pääsemään edes täysi-ikäisiksi, vaan useat tuhotaan jo sitä ennen, ja ainoastaan ne jotka voittavat, tulevat jäämään jälelle. Mutta kutka ovat voittajia? Ne, jotka erikoisominaisuuksiensa ja ruumiin rakenteensa puolesta parhaiten kykenevät hankkimaan ravintonsa ja suojelemaan itsensä vihollisilta; ne jotka parhaiten soveltuvat oleviin olosuhteisiin, menestyvät. »Sentähden, että eläin yksilöitä aina syntyy enemmän kuin niitä voi jäädä eloon, taistelu siitä kuka saa jäädä elämään syntyy yhä uudelleen ja uudelleen ja se jolla on edellytyksiä kohota yläpuolelle toisten, se menestyy; ja sen jälkeen, kun nämä eroavilla ominaisuuksilla varustetut sitten kulkeentuvat uuteen sukupolveen, niin luonto itse tekee valinnan ja uusi sukupolvi on muuttanut ominaisuuksia.»
Tässä on meille toinen selitys kirahvin alkuperään. Silloin kun ei joillakin seuduilla ole ruohoa, täytyy eläinten elää puun lehdistä, jolloin kaikki ne eläimet, joiden kaula on liian lyhyt niitä ylettämään, häviävät. Luonnossa itsessään on valinta, ja luonto valitsee pitkäkaulaiset. Tätä luonnossa esiintyvää valintaa, joka on yhtäläinen eläimen kasvattajan valinnan kanssa, kutsuu Darwin »luonnolliseksi valinnaksi».
Tämä kehitys välttämättömyydellä synnyttää uusia lajeja. Ja sentähden, että yhtä lajia on syntynyt liian paljon, enempi kuin olemassa olevat ravintoaineet voivat elättää, joutuvat ne alinomaan hajaantumaan yhä laajemmille alueille. Saadakseen ravintonsa, täytyy niitten, jotka ovat eläneet metsissä, mennä lakeuksille, niitten jotka ovat eläneet maan pinnalla, täytyy kiivetä puihin. Näitten uusien olosuhteitten vallitessa erikoistuminen on välttämättömyys. Nämä erikoisuudet suurenevat ja niin syntyy vanhasta lajista uusi. Jatkuvan haaraantumisen kautta olemassaolevista lajeista uusissa olosuhteissa on ollut tuloksena ne tuhannet eri eläinlajit, jotka yhä muuttuvat ominaisuuksiensa ja ruumiin rakenteensa puolesta. Samalla kuin darwinilainen teoria selittää tällä tavalla eläinten yleisen polveutumisen, niitten ominaisuuden siirtymisen ja muodostumisen erilaiseksi alkuperäisestä lajista, samalla tämä teoria osottaa mitenkä ihmeteltävä yhtäläisyys kaikkialla koko luomakunnassa vallitsee, aikaisemmin tämä yhtäläisyys olisi voitu selittää ainoastaan Jumalan ihmeellisen viisauden ansioksi. Mutta nyt on tämä luonnollinen polveutuminen selvästi ymmärrettävissä. Tässä yhtäläisyydessä ei ole mitään muuta kuin soveltuvaisuus elinehtoihin. Jokaisen eläimen ja jokaisen kasvin on ehdottomasti sovelluttava oleviin olosuhteisiin, ne jotka ovat vähemmän mukautuvaisia rakenteeltaan, ovat vähemmän suositulta elämään ja häviävät olemassaolon taistelussa. Harmaan sammakon, ollen polveutunut pruunista sammakosta, on täytynyt kehittää itselleen suojeleva väri, sillä kaikki ne, jotka ovat poikenneet tästä väristä, on vihollinen helpommin huomannut ja hävittänyt, kuin myöskin on niiden ollut vaikeampi hankkia itselleen ravintoa ja siten ovat hävinneet.
Täten Darwin osotti meille ensi kerran, että uudet lajit muodostuvat jatkuvasti entisistä. Polveutumisoppi, joka siihen saakka oli ollut pelkkä otaksuma ja monien ilmiöitten häiritsemä, jota ei voitu tyydyttävästi selittää, eikä todistaa, tuli nyt ehdottomaksi todellisuudeksi, määrätyn voiman välityksellä työskenteleväksi luonnollisuudeksi, joka voitiin selvästi todistaa. Ja tässäpä löytyykin selitys siihen, miksi tämä teoria niin nopeasti tuli vallitsevaksi tieteellisissä keskusteluissa ja kiinnitti puoleensa yleisen huomion.
Tarkastellessamme marxilaisuutta me heti huomaamme siinä suuren yhtäläisyyden darwinismin kanssa. Marxin töissä me löydämme samallaisen suuren tieteellisen erikoisuuden kuin Darwininkin töissä. Marxin erikoisuus ollen siinä, että hän löysi sen pakottavan voiman, joka on syynä yhteiskunnalliseen kehitykseen. Hänen ei tarvinnut todistella sitä, että tällainen kehitys oli jo olemassa. Jokainen tiesi, että aivan alkuajoista saakka on uusi yhteiskuntajärjestelmä aina kukistanut vanhan, mutta tämän kehityksen syyt ja tarkotukset olivat tuntemattomat.
Marx alotti teoriansa niillä tiedoilla ja kokemuksilla, mitä siihen aikaan oli saatavissa. Suuri politillinen vallankumous antoi valaisun asemasta. Ranskan vallankumous tiedettiin olevan taistelua ylivallasta aateliston ja kuningasvallan ja porvariston välillä. Tämän taistelun jälkeen syntyi uusi luokkataistelu, joka taistelu esiintyy Englannin tehdasteollisuuskapitalistien taisteluna maaparoonien hallitusta vastaan, ja samalla kapinoi Englannin työväenluokka porvaristoa vastaan. Mitä olivat kaikki nämä luokat? Missä ne erosivat toisistaan? Marx näytti toteen, että nämä luokat jaottuvat sillä perusteella, minkälaista osaa niistä kukin suorittaa tuotannon kehityksessä. Hän selitti, että se on juuri tuotannon kehitys, joka on synnyttänyt luokkajaon, ja että tämä kehitys myöskin tarkoin määrittelee mihin luokkaan kukin kuuluu. Tuotanto ei ole mitään muuta kuin yhteiskunnallisen työvoiman käyttämistä, jolla ihminen ottaa luonnolta elämisen välineensä. Elämän aineellisten välttämättömyyksien tuottaminen on se pohja, jolle yhteiskunnan perus rakentuu, se on määräävä tekijä politillisissa suhteissa ja yhteiskunnallisissa taisteluissa.
Tuotantotapa on jatkuvasti muuttunut aikain kuluessa. Mistä johtuvat nämä muutokset. Työnlaatu ja tuotannolliset suhteet riippuvat niistä työkaluista, joilla ihmiset kulloinkin työskentelevät, kuin myöskin teknikan kehityksestä ja tuotannon kehitysestä yleensä. Ja sentähden että Keskiajan ihmiset työskentelivät kömpelöillä työkaluilla, oli ammattikuntaisuus ja feodalismi vallitsevana. Kun taas nykyaikana, jolloin ihmiset työskentelevät jättiläiskoneilla, on kapitalismi vallitsevana. Samoista syistä olivat myöskin Keskiaikana feodaali-aatelisto ja pikkuporvaristo tärkeimmät luokat, kun taas nykyaikana ovat tärkeimmät yhteiskunnalliset luokat porvaristo ja köyhälistö.
Tässä työvälineitten kehityksessä, niissä teknillisissä apukeinoissa, joita ihminen johtaa, niissä se pääsyy, niissä on se eteenpäin työntävä voima, joka yhteiskunnallista kehitystä vie alati eteenpäin. On itsestään ymmärrettävää, että ihmiset ovat alinomaan pyrkineet parantamaan työvälineitään, jotta heidän työskentelynsä tulisi yhä helpommaksi ja työn tuottavaisuus kasvaisi. Ja tämä harjoitus, kuinka käyttää näitä tuotannon välineitä, on johtanut heidän ajatuskykynsä suuressa määrin kasvamaan. Rinnan tämän teknikan kehityksen kanssa, on yhteiskunnallisen työn kehitys myöskin muuttunut, riippuen tämä muuttuminen kuinka nopeasti tai hitaasti tekniikka on kulloinkin kehittynyt. Toiselta puolen on tämä johtanut uusiin luokkasuhteisiin, uusiin yhteiskunnallisiin laitoksiin ja uusien luokkien syntymiseen. Samaan aikaan syntyy myöskin yhteiskunnalliset, se on politilliset taistelut. Ne luokat, jotka ovat olleet vallitsevina vanhanaikaisen tuotantotavan vallitessa, koettavat keinotekoisesti säilyttää valtansa ja yhteiskunnallisia laitoksiaan, samalla kuin nouseva luokka koettaa auttaa tuotantokehitystä eteenpäin; julistamalla luokkataistelun vallitsevaa luokkaa vastaan ja kukistamalla sen, valmistaa nouseva luokka tietä uudelle, yhä nopeammalle teknikan kehitykselle.
Tällä tavalla marxilainen teoria osoittaa yhteiskuntakehitystä eteenpäin työntävin voiman ja sen kehityskulun. Tämän tehden hän todistaa, ettei historia ole ollut mitään epäsäännöllistä, ja etteivät eri yhteiskuntajärjestelmät ole olleet tuloksia mistään satunnaisista muutoksista, vaan että yhteiskunnassa on olemassa säännöllinen kehitys, joka kulkee määrättyyn suuntaan. Tämän teorian avulla hän todisti, ettei yhteiskunnallinen kehitys pysähdy nykyisen järjestelmän puitteisiin, koska tekniikka yhä jatkuvasti kehittyy.
Täten Marxin ja Darwinin opetukset, joista toisen koskivat orgaanista mailmaa, toisen inhimillistä yhteiskuntaa, muodostivat kehityksen teorian, joka perustuu järkähtämättömästi tieteelliselle pohjalle. Tämän takia ovatkin kansan pohjakerrokset hyväksyneet heidän kehitysteoriansa peruskäsitykseksi yhteiskunnallisesta ja kehitysopillisesta kehityskulusta.
Samalla kun on totta, että jollakin teorialla, jolla on pysyväinen vaikutus inhimilliseen ajatteluun, täytyy olla korkea tieteellinen arvo, niin ei se kuitenkaan yksistään riitä. Usein on tapahtunut, että joku tieteellinen teoria, jolla on ollut äärettömän tärkeä merkitys tieteelle, siitä huolimatta ei ole saavuttanut huomiota, lukuunottamatta ehkä muutamia oppineita henkilöitä. Näin kävi esim. Newtonin painovoima-teorialle. Tämä teoria muodosti peruspohjan astronomialle (tähtitiede), ja tämän teorian nojalla me voimme muodostaa tietomme taivaankappalten liikkumisesta, sen avulla me voimme itsellemme selittää vissien planeettien kiertokulun kuin myöskin niitten pienenemisen y. m. ilmiöt. Mutta kaikesta huolimatta, kun Newtonin painovoimalaki teoria ilmestyi, niin ainoastaan harvat Englannin tiedemiehet puolustivat sitä. Suuret kansakerrokset eivät kiinnittäneet mitään huomiota tälle teorialle. Se tuli suurille kansakerroksille tietysti vasta ensi kerran Voltairen kansantajuisessa teoksessa, jonka hän kirjoitti puolivuosisataa sen jälkeen kuin painovoimalaki teoria ilmestyi.
Tässä ei ole kuitenkaan mitään ihmeteltävää; sillä tiede on muodostunut muutamien oppineitten henkilöitten erikoisuudeksi ja sen edistys koskee ainoastaan näitä miehiä, aivan samalla tavalla kuin raudan pehmentäminen on sepän erikoisala ja sen sulattamisen parannukset koskevat ainoastaan häntä. Ainoastaan sellainen teoria tai keksintö, jota koko kansa voi käyttää hyväkseen ja jonka jokainen huomaa elämälle välttämättömäksi, voi saada puolustajia suurista kansakerroksista. Kun siis joku vissi tieteellinen teoria voi herättää ja kiihottaa suuria kansakerroksia, niin me voimme panna merkille sen tosiaan, että se teoria palvelee heidän luokkataisteluasiaansa, sillä se on luokkataistelu, joka vetää puoleensa melkein kaikki ihmiset.
Tämä ilmiö nähdään selvimmin marxilaisuudessa. Elleivät Marxin taloudelliset opetukset olisi olleet tärkeitä nykyiselle luokkataistelulle, niin silloin eivät muut paitsi harvat ammattitaloustieteilijät olisi kuluttaneet aikaansa niitten tutkimisessa. Mutta juuri sentähden, että marxilaisuus palvelee proletariaatin luokkataistelu-asiaa kapitalistiluokkaa vastaan, on tieteellinen taistelu kohdistettu tätä teoriaa kohtaan. Tämän tähden myöskin Marxin nimi on kunnioitettu miljoonilta ihmisiltä, joista monet tietävät kovin vähän hänen opetuksistaan, ja samasta syystä sitä myöskin halveksivat tuhannet, jotka eivät tiedä mitään hänen teoriastaan. Suuret kansajoukot tutkivat Marxin teoriaa niin uutterasti juuri siitä syystä, että se näyttelee niin suurenemoista osaa luokkataistelussa, tämän takia se myöskin vallitsee suurien joukkojen inhimillistä ajatusta.
Köyhälistön luokkataistelu oli olemassa jo ennen Marxia, koska se oli tulos kapitalistisesta riistosta. Eli ollut mitään muuta kuin luonnollista, että työläiset, ollen riistettyjä, ajattelivat ja vaativat sellaista yhteiskuntajärjestelmää, jossa riisto tultaisiin hävittämään. Mutta he voivat sitä ainoastaan toivoa ja uneksia. He eivät olleet varmoja sen tulemisesta. Marx antoi työväenliikkeelle ja sosialismille teoreettisen perusteen. Hänen yhteiskuntateoriansa osotti, että yhteiskuntajärjestelmät ovat olleet jatkuvien vaihdoksien alaisia ja että kapitalismi on ainoastaan väliaikainen muoto. Hänen oppinsa kapitalismista osottivat, että teknillisen kehityksen alinomaisen parantumisen vaikutuksesta kapitalismin täytyy välttämättömäsi kulkeutua sosialismiin. Tämä uusi tuotantojärjestelmä voidaan saavuttaa ainoastaan köyhälistön taistelun kautta kapitalisteja vastaan, joiden etujen mukaista on säilyttää vanha tuotantojärjestelmä. Sosialismi on täten köyhälistön luokkataistelun saavutus ja tulos siitä.
Kiitos Marxille siitä, että köyhälistön luokkataistelu sai kokonaan toisenlaisen muodon. Marxilaisuus tuli köyhälistön luokkataisteluaseeksi; epävarmuuden tilalle se antoi köyhälistölle päämäärävarmuuden, opettamalla yhteiskunnallisen kehityksen edistymismerkitystä, antoi Marx köyhälistölle voimaa ja samalla hän loi perusteen selvälle päämäärätaktiikalle. Juuri marxilaisuudella voivat työläiset todistaa kapitalismin kukistuvaisuuden ja työväenluokan voiton varmuuden ja välttämättömyyden. Samalla on marxilaisuus hyvittänyt ne utopistiset katsantokannat, joitten mukaan sosialismi voidaan saavuttaa joittenkin järkevien ihmisten älyllä ja hyväntahtoisuudella, aivan kuin sosialismi vaatisi vain oikeutta ja moraalisuutta, aivan kuin tarkotuksena olisi perustaa erehtymätön ja täydellinen yhteiskunta. Marxin mukaan oikeus ja moraali, joista jokaisella luokalla on eri käsitykset, muuttuvat tuotantojärjestelmän muuttumisen mukana. Sosialismista voi hyötyä ainoastaan se luokka, jonka edut ovat sosialismissa, eikä sosialismi merkitse ensinkään täydellistä yhteiskuntajärjestelmää, vaan tuotantojärjestelmän muuttamista korkeammalle asteelle, se on, yhteiskunnalliseksi tuotannoksi.
Koska marxilainen yhteiskuntakehitysteoria on välttämätön köyhälistön luokkataistelulle, niin pyrkivät työläiset omistamaan sen osaksi omasta sisäisestä itsestään; se hallitsee heidän ajatuksiaan, tunteitaan ja koko mailmankatsomustaan. Ja sentähden että marxilainen yhteiskuntakehitysteoria on se keskus, jossa me seisomme, niin siitä syystä myöskin marxilaisuus itse on suuren henkisen taistelun keskipiste, joka taistelu seuraa taloudellista vallankumousta.
Kaikille on tunnettua, että marxilaisuus omistaa kaiken merkityksen ja painon yksinomaan köyhälistön luokkataistelulle. Darwinismin otaksuu pintapuolinen tarkastaja, tässä suhteessa eroavan, koska se käsittelee uusia tieteellisiä totuuksia, jotka joutuvat kosketuksiin uskonnollisten ennakkoluulojen ja tietämättömyyden kanssa. Kuitenkaan ei ole vaikea huomata, että todellisuudessa darwinismin täytyy kulkea samojen kokemusten lävitse kuin marxilaisuudenkin. Darwinismi ei ole pelkkä abstraktinen teoria, jonka tiedemailma on hyväksynyt tutkittuaan ja kosketeltuaan sitä ainoastaan muodollisesti. Ei. Heti darwinismin ilmestyttyä oli sillä voimakkaat puolustajansa ja ankarat vastustajansa; samoin oli Darwinin nimi korkeasti kunnioitettu niitten taholta, jotka ymmärsivät jossain määrin hänen teoriansa, kun taas halveksittu niitten taholta, jotka eivät tienneet hänen teoriastaan muuta kuin sen että »ihminen on polveutunut apinasta», ja jotka olivat kokonaan kykenemättömiä tieteellisesti todistamaan Darwinin teorian paikkansa pitämättömyyttä tai valheellisuutta. Darwinismi myöskin näyttelee osaa luokkataistelussa, ja juuri siitä syystä se on levinnyt niin nopeasti, saanut innokkaita puolustajia ja katkeria vastustajia.
Darwinismi oli porvariston ase sen taistellessa feodalismia: aatelistoa, papistoa ja feodaaliherroja vastaan. Tämä oli kokonaan toisenlainen taistelu kuin nykyisin käynnissä oleva köyhälistön luokkataistelu. Porvaristo ei ollut riistetty luokka, mikä olisi sen pakottanut hävittämään riiston. Ei ensinkään. Porvaristo halusi ainoastaan kukistaa sen hallitusvallan, joka seisoi hänen tiellään. Porvaristo halusi itse päästä hallitsemaan, perustaen vaatimuksensa sille pohjalle, että he ovat tärkein luokka, teollisuuden johtajat. Mitä väitteitä voi esittää vanha luokka, se luokka, joka ei tuottanut mitään, vaan eleli ylellisesti. He nojautuivat traditsioneihin, vedoten heidän muinaisiin jumalallisiin oikeuksiinsa. Tällaiset olivat heidän tukipylväänsä. Uskonnon avulla pitivät papit suuria kansajoukkoja alamaisuudessaan ja valmiina vastustamaan porvariston vaatimuksia.
Porvaristo oli siis omien etujensa vuoksi pakotettu rikkomaan silloisen valtaluokan »jumalalliset» oikeudet. Luonnontiede oli tullut aseeksi uskoa ja traditsioneja vastaan, tiede ja äskettäin keksitty luonnon laki oli päässyt etenemään ja näillä aseilla taisteli porvaristo. Jos uudet keksinnöt voivat todistaa pappien opetukset valheiksi, niin pappien »jumalallinen» auktoriteetti meni sirpaleiksi ja feodaaliluokan »jumalalliset oikeudet» tulivat hävitetyiksi. Itse asiassa ei feodaaliluokkaa voitu valloittaa ainoastaan tällä, koska materialistinen voima voidaan tuhota ainoastaan materialistisella voimalla, mutta henkiset aseet tulivat materialistisiksi välikappaleiksi. Ja juuri tämän takia porvaristo turvautui niin suuressa määrin materialistiseen tieteeseen.
Darwinismi tuli juuri vaadittuna aikana; Darwinin teoria, että ihminen on polveutunut alemmista eläimistä hävitti koko kristillisen dogmin perusteen. Tästä syystä, niin pian kuin darwinismi ilmestyi porvaristo tervehti sitä suurella innostuksella.
Täten ei ollut kuitenkaan laita Englannissa. Siellä me taas näemme miten tärkeä tekijä luokkataistelu oli Darwinin teorian levittämisessä. Englannissa oli porvaristo jo hallinnut muutamia vuosisatoja, ja sentähden heille ei luokkana ollut mitään etuja hyökätä uskontoa vastaan tai hävittää sitä. Tästä syystä, vaikkakin Darwinin teoria oli laajasti luettu Englannissa, ei se kuitenkaan liikuttanut ketään, se jäi ainoastaan tieteelliseksi teoriaksi, ilman suurta käytännöllistä merkitystä. Darwin itse käsitti sen sellaisena ja peläten että hänen teoriansa mahdollisesti synnyttäisi kauhua uskonnollisten ennakkoluulojen vallitessa, hän tarkotuksellisesti esti sen, sovelluttaen sen heti ihmisille. Tämän hän teki jälkeen monien lykkäysten ja sen jälkeen kun toiset olivat tehneet sen hänen edessään. Kirjeessään Haeckel'ille hän valitti sitä seikkaa, että hänen teoriansa täytyy hävittää niin paljon ennakkoluuloja ja välinpitämättömyyttä, että hän tuskin elää kylliksi kauan voidakseen nähdä, että se kykenee läpäisemään kaikki nämä vastukset.
Mutta Saksassa oli asianlaita toisin. Haeckel vastasikin Darwinille, että Saksassa hänen teoriansa saa mitä lämpimimmän vastaanoton. Kun Darwinin teoria ilmestyi, niin Saksan porvaristo valmistautui uuteen hyökkäykseen yksinvaltaa ja junkerismia vastaan. Liberaalista porvaristoa johtivat intellektuaalit. Ernest Haeckel, suuri tiedemies, ja vielä suurempi uskalikko, kirjotti hetimiten teoksensa »Luonnollinen Luominen», jonka teoksen hän lopetti sangen rohkealla johtopäätöksellä uskontoa vastaan. Mutta samalla kun Darwinismi Saksassa sai mitä lämpimimmän vastaanoton porvariston taholta, sai se myöskin ankaran vastuksen taantumuksellisten taholta.
Tämä sama taistelu oli käynnissä kaikkialla muissa Europan maissa. Kaikkialla vapaamielisen porvariston oli taisteltava taantumuksen valtaa vastaan. Näinä taantumukselliset vallitsivat, tai yrittivät pitää valtaa käsissään uskonnollisten seuraajiensa avulla. Näissä olosuhteissa keskusteltiin tieteestä suurella luokkataisteluinnostuksella ja harrastuksella. Kirjotukset, joita kirjotettiin Darwinin teorian puolesta ja sitä vastaan muodostivat luonnekuvauksen siitä yhteiskuntapolitiikasta, jota silloin käytiin, huolimatta siitä kuka tiedemies krjotuksen oli kirjottanut. Monet Haeckelin yleiset kirjotukset, tieteelliseltä kannalta katsottuna olivat hyvin pintapuolista, samalla kun hänen vastaväittäjäinsä perustelut ja vastaväitteet osottivat uskomatonta tyhmyyttä, aivan samallaisia väitteitä mitä oli tehty marxilaisuutta vastaan.
Vapaamielisen porvariston taistelu feodalismia vastaan ei ollut vielä loppuun taisteltu. Tämä johtui osittain siitä, että sosialistinen köyhälistö teki ilmestymistään, uhaten vallitsevia luokkia, niiden mukana porvaristoa. Vapaamielinen porvaristo heikkeni, samalla kun taantumuksellinen aines kohosi valtaan. Entinen innostus taistella uskontoa vastaan, katosi heti, ja samalla kun on totta, että vapaamieliset taantumukselliset yhä taistelivat keskenään, niin todellisuudessa he kuitenkin lähenivät toinen toistaan. Se innostus tieteeseen, joka ennen julistettiin luokkataisteluaseeksi, hävisi olemattomiin; samalla kun se taantumuksellinen harrastus, että suuret kansajoukot ovat jälleen saatettavat uskonnon helmaan, tuli yhä voimakkaammaksi.
Tieteen tärkeyden arvioiminen oli myöskin ohimennyt ilmiö. Ennen oli sivistynyt porvaristo huomannut tieteessä luomakunnan materialistisen käsityksen, jonka mukaan he ratkaisivat luomakunnassa ilmenevät pulmat. Mutta nyt oli mystillisyys kohonnut tieteen yläpuolelle; kaikki ne kysymykset, jotka oli ratkaistu, näyttivät sangen vähäpätöiseltä, kun taas ratkaisemattomat kysymykset näyttivät sangen suurilta, ikäänkuin niihin olisi sisältynyt ihmisten elinkysymykset. Salaperäisyys, arvelu ja epäilys piirittivät nyt ihmisjärjen, jossa ennen asui tieteelle riemuitseva mieli.
Tämä on havaittavissa myöskin siinä tavassa, millä Darwinia ryhdyttiin vastustamaan. »Mitä hänen teoriansa osottaa. Se jättää ratkaisematta mailman kaikkeutta koskevat kysymykset! Milloin tapahtuu tämä ihmeellinen luomakunnan muuttuminen, koska elimillisten olentojen muuttumiskyky on niin voimakas ja nopea?» Tässä olivat ne salaperäiset elämänkysymykset, joita ei voitu yli mennä mekaanisilla periaatteilla. Mitä sitten oli enään darwinismista jälellä tämän viimeisen arvostelun valossa?
On luonnollista, että tiede alkoi edetä nopein askelin. Yhden kysymyksen ratkaisu toi aina pinnalle ratkaistavaksi uusia kysymyksiä, jotka olivat vielä lymyilleet muuttuvaisuusteorian kätköissä, jonka Darwin hyväksyi ikäänkuin perusteeksi alinomaan kestävälle tutkimukselleen. Kiihkeä pohdinta syntyi olemassaolon taistelun kehityksestä ja siihen aiheuttavista yksityisistä tekijöistä. Muutamat tiedemiehet kohdistivat huomionsa suoraan variatsioniin (muuntelevaisuuteen), jonka he pitivät Lamarackin teoriaa seuraten tekijänä liikuntoon ja elämään soveltuvaisuuteen. Tämän ajatuksen taas kielsivät Weissman ja muutamat toiset tiedemiehet. Ja ainoastaan Darwin omaksui asteettaisen ja hiljaisen muutoksen. De Vries huomasi, että variatsioni äkkiarvaamatta ja sangen nopeasti synnyttää ihan uusia odottamattomia lajeja. Kaikki tämä yhä lujitti ja kehitti Darwinin polveutumisteoriaa, joissakin tapauksissa näytti siltä kuin uudet keksinnöt olisivat repineet rikki Darwinin teoriaa, ja sentähden taantumuksellset haalasivat jokaisen uuden keksinnön muka todistuskappaleeksi Darwinin teorian haaksirikosta. Tällä yhteiskunnallisella käsityksellä oli vaikutuksensa tieteeseen. Taantumukselliset selittivät, että henkinen tekijä on välttämätön. Yliluonnollisuus ja käsittämättömyys otti darwinismin paikan tieteessä ja se luokka, joka darwinismin ilmetessä oli sen lipun kantaja kävi yhä taantumuksellisemmaksi.
Darwinismi on ollut arvaamattoman suuresta merkityksestä porvaristolle sen taistellessa vanhoja valtaluokkia vastaan. On siis luonnollista, että porvaristo käytti sitä myöhäisempää vihollistaan, proletariaattia vastaan; ei sentähden, että proletariaatti olisi vastustanut darwinismia, vaan päinvastoin. Niin pian kuin darwinismi ilmaantui näyttämölle, niin proletariaatin etujoukko, sosialistit, omaksuivat Darwinin teorian, koska he näkivät darwinismissa vahvistuksen ja täydellisentymisen heidän omaan teoriaansa; ei siten kuin jotkut pintapuoliset vastustajat luulivat, että he olisivat halunneet sosialismin perustaa darwinismille, vaan siinä merkityksessä, että Darwinin tutkimukset osottivat, että yksinpä liikkumattomassakin elimillisessä mailmassa tapahtuu jatkuva kehitys, joka teoria täten oli ihmeteltävä vahvistus ja täydennys marxilaiselle yhteiskuntakehityksen teorialle.
Siten oli luonnollista että porvaristo käytti darwinismia köyhälistöä vastaan. Porvariston täytyi taistella kahden armeijan kanssa, ja taantumukselliset luokat tiesivät tämän sangen hyvin. Kun porvaristo taisteli taantumuksellisia vastaan, niin se viittasi proletariaattiin ja varotti taantumuksellisia olemaan varuillaan, taikka muuten häviää kaikki auktoriteetti. Tämän tehden porvaristo pelätti taantumukselliset siinä määrin, että ne olivat myöntyväisiä kuinka vallankumoukselliseen toimintaan hyvänsä. Porvariston edustajat kylläkin ilmottivat ettei vallassa olevilla ole pelättävää, selittäen ettei heidän tieteensä merkitse muuta kuin tarpeettoman auktoriteetin ja aatelisuuden hävittämistä, jonka jälkeen he tulevat yhdessä taistelemaan yhteistä vihollista (proletariaattia) vastaan.
Luonnontieteilijäin kongressissa eräs taantumuksellinen politikoitava ja tiedemies Virchow hyökkäsi Darwinin teoriaa vastaan sentähden, että se tukee sosialismia. »Olkaa varovaisia tämän teorian suhteen», sanoi hän darwinisteille, »tämä teoria on hyvin läheisissä suhteissa sen teorian kanssa, joka on aiheuttanut niin paljon kauhua meidän naapurimaassamme.» Tällä viittauksella Pariisin Kommuniin, tehtynä kuuluisana sosialistivainojen aikana, täytyi olla suuri vaikutus. Mutta mitä pitäisi sanoa professorista, joka hyökkää darwinismia vastaan sellaisella todistuskappaleella, ettei se ole oikea, koska se on vaarallinen? Tämä herjaus, liitosta punaisten vallankumouksellisten kanssa,[1] synnytti suurta suuttumusta Haeckelin puolelta, joka oli Darwinin teorian kiivas puolustaja. Mutta hän ei voinut pysyä lujana. Heti jälkeenpäin hän yritti näyttää toteen, että se on juuri Darwinin teoria, joka osoittaa sosialistien vaatimusten mahdottomuuden, että sosialismi ja darwinismi »eroavat toisistaan niin kuin tuli ja vesi.»
Seuratkaamme Haeckelin väitteitä, koska hänen pää-ajatuksiaan ovat toistaneet useimmat kirjailijat, käyttäen niitä todistuskappaleina darwinismia ja sosialismia vastaan.
Sosialismi on teoria, joka otaksuu ihmisten olevan luonnollisesti tasa-arvoisia, ja työskentelee yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi; tasaiset oikeudet, tasaiset velvollisuudet, tasaiset rikkaudet ja tasaiset nautinnot. Sitävastoin darwinismi on tieteellinen todistus epätasa-arvoisuudesta. Polveutumisteoria perustuu siihen, että eläimellinen kehitys kulkee yhä suurempaa erilaisuutta, tai työnjakoa kohti; kuta korkeammalla tai täydellisemmällä kehitysasteella eläin on, sitä suurempi erilaisuus on nähtävissä. Sama pitää paikkansa myöskin yhteiskuntaan nähden. Yhteiskunnassa me myöskin näemme suuren työnjaon eri ammattien, luokkien j. n. e. välillä ja kuta korkeammalla me olemme yhteiskunnallisessa kehityksessä, sitä suuremmaksi käy eroavaisuus voimissa, kyvyissä ja hengenlahjoissa. Polveutumisteoria voidaan siis pitää »parhaana vastamyrkkynä sosialistien vaatimukselle tehdä kaikki tasa-arvoisiksi.»
Sama pitää paikkansa ja vielä suuremmassa määrässä Darwinin sopivamman eloonjäämisteoriassa. Sosialismi tahtoo hävittää kilpailun ja olemassaolon taistelun. Mutta darwinismi opettaa meille, että tämä taistelu on poistamaton ja on luonnon lakina kautta koko elimillisen mailman. Eikä tämä taistelu ole ainoastaan luonnollinen, mutta se on käytännöllinen ja hyödyllinen. Tämä taistelu tuo mukanaan yhä suuremman täydellisyyden ja tämä täydellisyys käsittää yhä suuremman sopimattomien hävittämisen. Ainoastaan valittu vähemmistö, ne jotka ovat kelvollisia kestämään kilpailussa, menestyvät ja suuren enemmistön täytyy hävitä. Tämä voi olla valitettava, yhtä valitettavaa kuin sekin, että kaikkien täytyy kuolla, mutta sitä tosiasiaa ei voida kieltää eikä muuttaa.
Me haluamme tässä panna merkille kuinka pieni muutos, melkein samoissa sanoissa, riittää puolustamaan kapitalismia. Puhuessaan sopivimman eloonjäämisestä, tarkotti Darwin niitä, jotka parhaiten sopivat olosuhteisiin. Huomattiin, että tässä taistelussa parhaiten järjestyneet vallottavat toiset, vallottajia kutsuttiin valppaiksi (vigilant), myöhemmin parhaiksi. Tämä selitys oli Herbert Spencerin antama. Tällä tavalla yhteiskunnallisessa taistelussa asemansa voittaneet vallottajat, suurkapitalistit, olisivat parhaita ihmisiä.
Haeckel jäi ja on yhä vieläkin varustettu samalla käsityskannalla. V. 1892 hän sanoi: »Darwinismi, eli valinnan teoria, on läpeensä aristokraattinen; se perustuu parhaimman menestymiseen. Kehityksen tuoma työnjako aiheutti yhä suuremman erilaisuuden luonteessa ja yhä suuremman epätasa-arvoisuuden yksilöitten keskuudessa, niitten toiminnassa, sivistyksessä ja olosuhteissa. Kuta korkeammalle inhimillinen kulttuuri etenee, sitä suuremmaksi käy eroavaisuus ja juova eri luokkien välillä. Kommunismi ja sosialistien vaatimukset tasa-arvoisista oloista ja toiminnasta merkitsisi samaa kuin palata takaisin barbarismin alkuasteelle.»
Englantilaisella filosofisella Herbert Spencerillä oli jo ennen Darwinia teoria yhteiskunnallisesta kasvamisesta. Tämä oli porvariston individualistinen teoria, perustuen olemassaolon taistelulle. Myöhemmin hän sovitti teoriansa läheisiin suhteisiin Darwinin teorian kanssa. »Eläinmailmassa», hän sanoi, »vanha, heikko ja sairas ovat aina hävitetyt ja ainoastaan voimakkaat ja terveet säilyvät. Olemassaolon taistelu esiintyy täten rodun puhdistajana, suojellen sitä pilaantumiselta. Tämä on onnellinen vaikutelma tässä taistelussa, jospa vain tämä taistelu häviäisi ja jokainen olisi varma olemassaolostaan ilman taistelua, niin rotu ehdottomasti turmeltuisi. Apu mitä sairaalle, heikolle tai sopimattomalle annetaan, on yleisesti syynä rodun heikkenemiseen. Jos sympatia, esiintyen armeliaisuudessa, menee liian pitkälle, niin se menettää tarkoituksensa; se on, sen sijaan, että se helpottaisi kärsimyksiä se aiheuttaa kärsimyksiä uudessa sukupolvessa. Olemassaolon taistelun hyvä vaikutus nähdään parhaiten villeissä eläimissä. Ne ovat kaikki voimakkaita ja terveitä, koska niitten täytyy mennä tuhansien vaarojen lävitse, joissa kaikki ne, jotka eivät ole kelvollisia, häviävät Ihmisten ja kotieläinten keskuudessa sairaus ja heikkous on yleistä, sentähden että sairautta ja heikkoutta suojellaan. Sosialismi, ollen sen tarkotukaena hävittää olemassaolon taistelu inhimillisestä mailmasta, välttämättömyydellä tuo mukanaan yhä kasvavan henkisen ja fyysillisen heikkenemisen.»
Tässä ovat niitten pääväitteet, jotka käyttävät darwinismia aseenaan puolustaessaan porvarillista järjestelmää. Niin voimakkailta kuin nämä todistuskappaleet näyttävätkin ensi silmäyksellä, niin eivät ne ole kuitenkaan vaikeita sosialistien ylitse käydä. Suurimmaksi osaksi ne ovat niitä vanhoja väitteitä, joita on käytetty sosialismia vastaan ennenkin, ne ovat nyt vain verhotut darwinistisella terminologialla, ja osuttavat nämä väitteet mitä suurinta tietämättömyyttä sosialismista, samoin kuin kapitalismistakin.
Ne jotka vertaavat yhteiskunallista organismia luontokappaleisiin, jättävät huomioonottamatta sen, että ihminen ei eroa solujen tai elimien erilaisuudessa, mutta ainoastaan hengenlahjojensa puolesta. Työnjako yhteiskunnassa ei voi mennä niin pitkälle, että kaikki yksityiset lahjat häviäisivät. Ja mikä vielä enemmän, jokainen joka ymmärtää jotakin sosialismista, tietää, että työnjako ei lakkaa sosialismin tullessa, vaan että sosialismin vallitessa vasta ensi kerran on todellinen työnjako mahdollista. Erilaisuus työntekijäin välillä, heidän kyvyissään ja työnlaatuunsa nähden ei lakkaa; se mikä lakkaa, on ero työläisen ja riistäjän välillä.
Samalla kun on ehdottomasti totta, että eläinten keskuudessa olemassaolon taistelussa menestyvät ne, jotka ovat terveitä ja voimakkaita, niin kuitenkaan ei tämä pidä paikkaansa kapitalistisessa kilpailussa. Siinä ei voitto riipu taisteluun osanottajien täydellisyydestä, vaan jostakin muusta, joka on ulkopuolella heidän ruumistaan. Pikkuporvariston keskuudessa saattaa taistelu vielä riippua enempi persoonallisista kyvyistä ja sopivaisuudesta. Mutta kapitalismin kauemmaksi kehittyessä menestyminen ei riipu enään persoonallisista kyvyistä, vaan suhteesta pääomaan. Se jolla on suurempi pääoma komennettavanaan, hyvin pian vallottaa sen, jolla on pienempi pääoma käytettävänään, huolimatta siitä, vaikkapa jälkimäinen olisi paljon etevämpi. Menestyminen kapitalismin vallitessa ei enään riipu persoonallisista ominaisuuksista, vaan rahojen hallitseminen määrää, kuka tulee olemaan voittaja taistelussa. Kun pienkapitalistit häviävät, niin he eivät häviä ihmisinä, vaan kapitalisteina; he eivät joudu pois elävitten joukosta, mutta pääomaluokasta. He ovat edelleen olemassa, mutta eivät enään kapitalisteina. Kapitalistisessa järjestelmässä esiintyvä kilpailu on siis luonteeltaan ja tuloksiltaan erilainen kuin eläinmaailmassa oleva olemassaolon taistelu.
Ne ihmiset, jotka häviävät ihmisinä, kuuluvat kokonaan eri luokkaan, sellaiseen luokkaan, joka ei ota osaa kilpataisteluun. Työläiset taas eivät kilpaile kapitalistien kanssa, he ainoasaan myyvät työvoimaansa näille. Ollen omaisuudettomia, ei työläisillä ole tilaisuutta mitata heidän suuria taipumuksiaan ja antautua kapitalistein kanssa kilpiluun. Työläisten puutetta ja kurjuutta ei voida myöskään lukea sen ansioksi, että he olemassaolon taistelussa olisivat heikkoutensa takia hävinneet vaan sen seikan ansioksi, että heille on maksettu heidän työvoimastaan liian vähän. Ja juuri tästä syystä, vaikka heidän lapsensa ovat syntyneet voimakkaina ja terveinä, ne heikkenevät suuressa joukossa, samalla kun rikkaitten lapset, vaikkakin syntyneinä sairaina ja heikkoina, jäävät elämään hyvän hoidon ja huolenpidon alaisena, jonka he saavat osakseen. Köyhäin lapset eivät kuole heikkouden tai sairauden takia, vaan ulkonaisten seikkojen takia. Ja se on juuri kapitalismi, joka alentamalla palkkoja, työttömyydellä, paniikeilla, huonoilla asunnoilla ja pitkillä työpäivillä, sekä yleisesti riistännällään saattaa olosuhteet epämukaviksi työläisille. Kapitalistinen järjestelmä on juuri se, joka pakottaa niin monta voimakasta ja tervettä vihdoin sortumaan.
Täten sosialistit todistavat sen, ettei olemassaoleva kilpataistelu ihmisten välillä ole samanlainen kuin eläinmaailmassa, niin että tämä taistelu valitseisi parhaat ja sopivimmat jäämään jälelle, vaan että se päinvastoin hävittää monet voimakkaat ja terveet puutteen kautta, samalla kun taas rikkaat, vaikkakin heikot ja sairaat menestyvät. Sosialistit todistavat, ettei tässä taistelussa ole persoonallinen voima määräävä tekijä, vaan joku ulkopuolella ihmistä oleva tekijä, ja että se on rahan omistaminen, mikä määrää kuka tulee menestymään ja kenen täytyy hävitä.
Ei ole ihme, että Haeckel ja Spencer tekevät sellaisia vääriä johtopäätöksiä sosialismiin nähden sillä darwinismi ja marxilaisuus ovat kaksi eri teoriaa, joista toinen soveltuu eläinmailmaan ja toinen yhteiskuntaan. Nämä teoriat täydentävät toinen toistaan siinä merkityksessä, että darwinilaisen kehitysteorian mukaan eläinmailma kehittyy ihmisasteelle, ja sen jälkeen kun eläinmailma on kehittänyt ihmisen, ilmestyy marxilainen kehitysteoria, soveltuen se yhteiskuntaelämään. Siis milloin hyvänsä joku yrittää sovelluttaa toisen näistä teorioista käytäntöön, sellaisille alueille, missä toinen hallitsee, niin hän joutuu ehdottomasti vääriin johtopäätöksiin.
Tällä tavalla käy siinä tapauksessa, jos tahdotaan luonnon lain kautta saada selville, mikä yhteiskuntamuoto on luonnollinen ja parhaiten soveltuva. Ja täten tekevät porvarilliset darwinistit. He vetivät johtopäätöksiä, että ne samat lait, jotka hallitsevat eläimellistä mailmaa, joihin Darwinin teoria soveltuu, soveltuvat kapitalistisen järjestelmän kanssa yhteen sopusointuisesta ja sentähden kapitalistinen järjestelmä on luonnollinen järjestelmä ja täytyy säilyä iankaikkisesti. Taas toiseltapuolen on joitakin sosialisteja, jotka ovat halukkaita todistamaan, että Darwinin mukaan sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä on luonnollinen. He sanovat seuraavasti: »Kapitalistisen järjestelmän vallitessa ihmiset eivät taistele olemassaolostaan työvälineitten avulla, vaan he taistelevat keinotekoisesti. Tässä taistelussa ei enään ole tekijänä luonnollinen etevämmyys, kuten terveys, voimakkuus, henkinen tai moraalinen paremmuus, vaan siinä on nykyään määräävänä tekijänä mistä säädystä on syntynyt, mihin luokkaan kuuluu tai kuinka suuria rahasummia hallitsee. Sosialismi poistaa nämä keinotekoiset erilaisuudet, varustaen kaikki samanmukaisella tavalla, ja silloin vallitsee sellainen olemassaolon taistelu, jossa todellinen persoonallinen etevämmyys on määräävä tekijä.
Nämä arvostelevat todistuskappaleet, joskaan ne eivät ole haitallisia silloin kun niitä käytetään kumoamaan porvarillisia darwinisteja, ovat kuitenkin virheellisiä. Molempien edellämainittujen ryhmien todistuskappaleet, nimittäin porvarillisten darwinistien kapitalismia puolustavat, ja niitten sosialistien, jotka perustavat sosialismin darwinismille, ovat väärin perusteltuja. Molemmat nämä todistuskappaleet, huolimatta siitä, vaikka niistä vedetään vastakkainen johtopäätös, ovat yhtä paljon virheellisiä, sentähden, että ne lähtevät siltä väärältä pohjalta, että olisi olemassa joku luonnollinen ja pysyväinen yhteiskuntajärjestelmä.
Marxilaisuus taas opettaa meille, ettei ole olemassa mitään sellaista, luonnollista ja pysyväistä yhteiskuntajärjestelmää, ja että sellaista ei voida erikoisesti panna käytäntöön, vaan että jokainen yhteiskuntajärjestelmä on luonnollinen ja välttämätön visseissä olosuhteissa. Mutta ei ole olemassa mitään sellaista määrättyä yhteiskuntajärjestelmää, joka voitaisiin pitää luonnollisena; muuttuneet yhteiskuntajärjestelmät astuvat vanhan tilalle, joka on seuraus tuotannon välineitten parantumisesta. Jokainen järjestelmä on täten luonnollinen ajallaan. Kapitalismi ei ole luonnollinen järjestelmä siinä merkityksessä kuin porvaristo uskoo, eikä myöskään sosialistinen järjestelmä ole ainoa luonnollinen järjestelmä, kuten jotkut sosialistit yrittävät todistaa. Kapitalismi oli luonnollinen yhdeksännentoista vuosisadan olosuhteissa, samalla tavalla kuin feodalismi Keskiajalla ja sosialismi tulevalla ajalla. Yritys perustaa joku vissi luonnollinen ja pysyväinen yhteiskuntajärjestelmä, joka tulisi olemaan ainoa oikea, on yhtä hullunkurista kuin ottaa joku eläin ja sanoa, että tämä eläin on täydellisin kaikista eläimistä. Darwinismi opettaa meille, että jokainen eläin on yhtä täydellinen ja yhtä sopiva sellaisessa ympäristössä, joka erikoisesti sille sopii, ja marxilaisuus opettaa meille, että jokainen yhteiskuntajärjestelmä, on osittain sopiva olosuhteisiinsa ja että sitä siinä mielessä voidaan sanoa hyväksi ja täydelliseksi.
Tässä lepäävät ne pääsyyt, miksi porvarillisten darwinistien hartaat yritykset puolustaa kapitalistista järjestelmää, pakosta epäonnistuvat. Kun yhteiskunnallisia kysymyksiä ratkaistessa turvaudutaan hakemaan todistuskappaleita luonnontieteestä, niin siinä melkein aina joudutaan harhaan. Tämä tapahtuu siksi, että samalla kun luonto kehityksessään on sangen hidas ja muutokset historiallisessa kulussa tuskin huomattavia, mutta kuitenkin ovat pysyviä, niin siitä huolimatta yhteiskunnallinen kehitys kulkee nopeasti jatkuvien muutosten lävitse. Ymmärtääksemme näitä muutosvoimia ja kehityksen johtavia syitä, täytyy meidän tutkia yhteiskuntaa sellaisenaan. Ainoastaan yhteiskunnasta me löydämme sen kehitykseen johtavat syyt. Marxilaisuus ja darwinismi täytyy pysyttää kumpikin omalla alallaan; ne ovat kumpikin itsenäisiä teorioita, eikä niiden välillä ole mitään suoraa yhteyttä.
Mutta sitten herää meille sangen tärkeä kysymys. Voimmeko me pysähtyä siihen johtopäätökseen, että marxilaisuus soveltuu ainoastaan yhteiskuntaan ja darwinismi ainoastaan elimelliseen mailmaan nähden, ja ettei kumpikaan näistä teorioista ole soveltuva toisen alueelle? Käytännöllisesti olisi sangen sopivaa olla toinen teoria ihmiselliselle mailmalle ja toinen eläinmailmalle. Mutta näin ollen me unhottaisimme, että ihminenkin on eläin. Ihminen on kehittynyt eläimestä, ja samat lait, jotka soveltuvat eläinmailmaan eivät voi kokonaan menettää soveltuvaisuuttaan ihmiseenkään nähden. On kyllä totta, että ihminen on verrattain omituinen eläin, mutta jos niin on asian laita, niin silloin on myöskin välttämätöntä etsiä nämä ominaisuudet, voidakseen tarkastaa, miksikä ne periaatteet, jotka soveltuvat kaikkiin eläimiin, eivät sovellu ihmisiin, ja miksi ne soveltuvat eri tavalla.
Tässä me tulemme toiseen tärkeään kysymykseen. Porvarilliset darwinistit eivät ota huomioon tällaista kysymystä; he yksinkertaisesti julistavat että ihminen on eläin ja ilman sen pitempiä puheita he sovelluttavat ihmiseen darwinilaisen periaatteen. Me olemme jo nähneet, mitenkä eksyttävään johtopäätökseen he tulevat. Meille tämä kysymys ei ole yhtä yksinkertainen; meidän täytyy olla selvillä ihmisen ja eläimen välisistä erilaisuuksista, ja sitten vasta me voimme nähdä miksi darwinilaiset periaatteet inhimillisessä mailmassa muuttuvat erilaisiksi marxilaisuuden periaatteita.
Ensimäinen erikoisominaisuus, jonka me huomaamme ihmisessä on, että hän on seuraolento. Tässä suhteessa ei hän kylläkään eroa eläimistä, sillä on olemassa useita eläinlajeja, jotka elävät keskenäistä seuraelämää. Mutta ihminen eroaa kaikista näistä, kuten huomaamme, kunhan ehdimme käsitellä Darwinin teoriaa; hän eroaa niistä eläimistä, jotka eivät elä yhdyselämää, vaan taistelevat toinen toistaan vastaan elämäänsä ylläpitääkseen. Meidän ei tarvitse verrata ihmistä niihin raatelueläimiin, jotka elävät erillään, vaan niihin eläimiin, jotka elävät yhdessä. Eläinten yhdistyväisyys on voima, josta emme ole vielä puhuneet, voima joka synnyttää uusia ominaisuuksia eläinten keskuudessa.
On erehdyttävää otaksua, että olemassaolon taistelu esiintyy ainoana voimana orgaanisen mailman muodostuksessa. Olemassaolon taistelu on kyllä se päävoima, joka johtaa uusien lajien syntyyn, mutta Darwin itse tiesi sangen selvään, että on olemassa toisia voimia, jotka yhdistyneinä vaikuttavat elollisten olioitten muotoon, tapoihin ja erikoisuuksiin. Teoksessaan »Descent of Man» (Ihmisen polveutuminen), Darwin sangen taitavasti käsittelee sukupuolivalintaa ja osottaa mitenkä urosten kilpailu naaraksista aiheutti kirjavan värin kasvamiseen linnuille ja perhosille, kun myöskin lauluäänen kehittymiseen linnuille. Samassa teoksessaan hän omistaa yhden luvun yhdessäelämiselle. Useita kuvauksia näistä seikoista sisältää myöskin Krapotkin teos »Mutual Aid as a Factor in Evolution» (Keskinäinen apu tekijänä kehityksessä). Parhaan selostuksen yhdistymisen tärkeydestä on antanut Kautsky teoksessaan »Siveysoppi ja materialistinen historian käsitys.»[2]
Kun joukko eläimiä elää ryhmässä, laumassa tai parvessa, niin kantavat he silloin olemassaolon taistelun taakkaa yhteisesti, muuta mailmaa vastaan, ja sellaisen ryhmän keskuudessa keskinäinen taistelu lakkaa. Eläimet, jotka elävät yhdessä, eivät enään taistele toisiaan vastaan ja sorra heikompia, vaan sellaisessa elämässä saavat heikot nauttia samoista saavutuksista kuin väkevätkin. Kun jotkut laumaan kuuluvista eläimistä saavuttavat jotakin suuren voimansa, terävän hajuaistinsa tai kokemuksensa etevämmyydellä, niin eivät nämä »parhaiten soveltuvat» eläimet nauti yksistään näistä saavutuksista, vaan nauttii niistä yhteisesti koko ryhmä. Tämä eläinten yksilöillisen voiman yhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi antaa laumalle uuden ja paljon vahvemman voiman kuin mitä yksikään yksilö, voimakkainkaan yksilö omaa. Tämän yhdistyneen voiman ansiota onkin, että esimerkiksi puolustuskyvyttömät kasvin syöjät voivat suojella itsensä raatelu-eläimiltä. Tämän yhdistymisen ansiota on myöskin se, että monet eläimet kykenevät suojelemaan jälkeläisiään.
Toinen merkitys yhdistyväisyydellä on siinä, että siellä missä eläimet elävät yhdyselämää, siellä on myöskin mahdollisuus työn jakoon. Sellaiset eläimet lähettävät ulos vakoojia ja paikan vartijoita, joitten tulee huolehtia lauman turvallisuudesta silloin kuin toiset syövät ja saalistavat, luottaen vartijain huolehtivan turvallisuudesta.
Sellainen eläin yhteys muodostuu jossain merkityksessä yhteiseksi, yksinkertaiseksi järjestelmäksi. Luonnollisestikin suhteet tällaisessa järjestelmässä ovat paljon hatarammat kuin solujen suhde toisiinsa jonkun eläimen ruumiissa; siitä huolimatta se on kuitenkin tullut yhtenäiseksi ryhmäksi, joka muodostaa jonkinlaisen yhtenäisen voiman eri yksilöitten kesken.
Tämä voima löytyy heidän yhteisissä liikkeissään, siinä vaistoperäisyydessä, mikä pitää heidät koossa ja on vaikuttavana tekijänä ryhmän kestävyyteen. Jokaisen eläimen täytyy asettaa ryhmän edut omien etujensa yläpuolelle; sen täytyy aina toimia joukkovaiston mukaan, ottamatta itseään huomioon. Niin kauan kuin heikot kasvinsyöjät petoeläinten uhatessa ottivat paetessa huomioon ainoastaan itsensä, niin koko lauma hävisi. Ainoastaan vasta silloin kuin voimakas itsepuolustusvaisto on hävinnyt ja sijaan tullut yhteinen, kokonais-suojelusvaisto, jossa jokainen eläin-yksilö panee henkensä alttiiksi yhteisen turvallisuuden puolesta, niin ainoastaan silloin voi lauma säilyä ja iloita yhteistoiminnan saavutuksista. Tällaisissa oloissa täytyy myöskin herätä itsetyydytys, urhoollisuus, uskollisuus ja itseluottamus, sillä siellä missä ei näitä ominaisuuksia ole, yhdyselämä raukeaa; yhdyselämä voi olla olemassa ainoastaan siellä, missä nämä edellytykset ovat.
Nämä vaistot, joskin niillä on alkuperänsä tavoissa ja välttämättömyydessä, ovat voimistuttaneet olemassaolon taistelua. Jokainen eläin vieläkin ottaa osaa kilpailevaan taisteluun omaan lajiinsa kuuluvaa toisen lauman eläintä vastaan; ne jotka ovat parhaiten soveltuvia seisomaan vihollista vastaan, jäävät jälelle, kun taas ne, jotka ovat heikosti varustetut, häviävät. Se ryhmä, jossa yhdyselämän vaistot ovat parhaiten kehittyneet on kykenevä säilyttämään asemansa, kun taas se ryhmä, jonka yhdyselämä vaistot ovat alhaiset, joko kaatuu vihollisen heikostakin hyökkäyksestä, tai sitten ei kykene löytämään edullisia ravin toseutu ja. Nämä yhdyselämän vaistot tulevat siis täten tärkeimmiksi ja ratkaiseviksi tekijöiksi, jotka määräävät kuka tulee säilymään olemassaolon taistelussa. Ja tästä syystä ovat juuri yhteiselämän vaistot saavuttaneet olemassaolon taistelussa määräävän aseman.
Nämä suhteet asettavat porvarillisten darwinistien katsantokannat aivan kokonaan uuteen valoon. Heidän selityksensä mukaan on heikoimpien hävittäminen luonnollista ja välttämätöntä ehkäisyksi rodun heikkenemiselle; heidän mielestään on heikoimpien suojeleminen rodun vahingoittamista. Mutta mitä me huomaamme? Luonnossa itsessään, eläinmailmassa, me huomaamme mitenkä heikompia suojellaan; heidän ylläpitonsa ei riipu omasta persoonallisesta kyvystään, mutta ei heitä myöskään sysätä syrjään heidän persoonallisen heikkoutensa takia. Tämä toimenpide ei suinkaan heikennä ryhmää, vaan se antaa sille uuden voiman. Eläinryhmä, jonka keskinäinen avustuskyky on parhaiten kehittynyt, on parhaiten soveltuva säilyttämään asemansa kilpailussa. Niin että se ilmiö, joka ahtaan käsityksen valossa näyttäytyy heikkouden syynä, tulee aivan vastakkaiseksi, nimittäin voimakkuuden aiheuttajaksi. Seura-eläimet kykenevät voittamaan ne eläimet, jotka taistelevat yksilöllisesti. Tämä n. k. rappeutuva ja turmeltunut rotu saavuttaa voiton ja tavallisesti osottautuu taitavimmaksi ja parhaimmaksi.
Tässä me näemme ensi kerran kuinka lyhytnäköisiä, ahtaita ja epätieteellisiä ovat porvarillisten darwinistien selitykset ja todistuskappaleet. Heidän luonnon lakinsa ja heidän käsityksensä siitä mikä on luonnollinen, on otettu eläinmailmasta, joka soveltuu ihmisille kaikkein vähimmän, kun taas toiseltapuolen he jättävät huomioon ottamatta ne eläimet, jotka ovat eläneet jokseenkin samallaisissa olosuhteissa kuin ihminen. Syy tähän on löydettävissä porvariston omista olosuhteista; he kuuluvat luokkaan, jossa jokainen kilpailee yksilöllisesti toinen toistaan vastaan; sentähden he näkevät myöskin eläinten keskuudessa vain ainoastaan sen olemassaolon taistelu-muodon. Tästä syystä he myöskin ylenkatsovat ne taistelumuodot, jotka ovat suurimmasta merkityksestä ihmiselle.
On totta, että porvarilliset darwinistit ovat tietosia siitä tosiasiasta, ettei ihmistä hallitse ainoastaan pelkkä itsekkäisyys, ilman ettei hänen ympäristöllään olisi siinä mitään tekemistä. Porvarilliset tiedemiehet sanovat sangen usein, että jokainen ihminen on varustettu kahdella ominaisuudella: itsekkäisyydellä eli itserakkaudella, ja altruismilla, toisten rakastamisominaisuudella. Mutta kun he eivät tiedä tämän altruismin yhteiskunnallista alkuperää, eivät he myöskään tiedä sen liikkumisaloja eikä olosuhteita. Altruismi tulee heidän suussaan sangen epämääräiseksi käsitteeksi, niin etteivät he itsekään tiedä mitenkä sitä on käsiteltävä.
Kaikki se mikä pitää paikkansa seura-eläimiin nähden, pitää myöskin paikkansa ihmiseen nähden. Meidän apinamaiset esivanhempamme ja niistä polveutuneet alkuperäiset ihmiset ovat kaikki olleet puolustuskyvyttömiä, heikkoja eläimiä, kuten kaikkikin apinat, eläen suvuttain. Heissä täytyi herätä samat yhdyselämän harrastukset ja vaistot, jotka myöhemmin kehittyivät moraaliseksi tunnelmaksi. Meidän tapamme ja moraalimme ei siis ole mitään muuta kuin yhteiselämän vaistoja joita me löydämme eläinten keskuudesta niinpä Darwinkin puhui »eläinten tavoista, joita ihmisten keskuudessa voidaan kutsua moraaliksi.» Eroavaisuus on vain itsetietoisuuden määrässä niin pian kun nämä yhteistunnelmat tulivat ihmisille selviksi, he omaksuivat ne itselleen moraalisena vaistona. Tässä me huomaamme, että moraali-käsitys, jonka porvarilliset kirjailijat ovat asettaneet ikäänkuin päärajaviivaksi ihmisten ja eläinten välille, ei ole yleinen ihmisille, mutta suora tulos eläinmailmassa vallinneista olosuhteista.
Näitten moraalisten tunteitten alkuperäiseen luonteeseen sisältyy, etteivät ne leviä muuta kuin ainoastaan siihen ryhmään, johon eläin tai ihminen kuuluu. Nämä tunteet palvelevat tavallisesti ryhmän koossapysymisen esineinä; muussa merkityksessä ne ovat merkityksettömiä. Eläinmailmassa määrää yhdistyneitten ryhmien järjestyksen ja luonteen elämisolosuhteet, ja siksi pysyykin ryhmä aina samallaisena. Ihmisten keskuudessa taas nämä ryhmät, yhteiskunnalliset yksilöt, muuttuvat alinomaan taloudellisen kehityksen vaikutuksesta, ja samalla myöskin muuttuvat yhteiset vaistot.
Alkuperäiset ihmisryhmät, raakalaiskansojen sukuhaarat, ovat voimakkaammin yhdistyneet kuin eläinryhmät. Perhesuhteet ja yhteinen kieli voimistivat tätä liittymistä edelleen. Jokainen yksilö sai tukea koko suvusta. Tällaisissa olosuhteissa yhteiset harrastukset, moraaliset vaistot, ja yksilön alistuvaisuus, täytyi kehittyä äärimmäiseksi. Yhteiskunnan edelleen kehittyessä suvut hajosivat ja niiden tilalle tulivat uudet yhteen liittäytymiset, nimittäin kaupungeittain ihmisten yhteen liittyminen. Uusi järjestelmä astuu vanhan tilalle ja ihmiset näissä ryhmissä kantavat olemassaolon taistelua yhteisesti, toisia ihmisiä vastaan. Taloudellisen kehityksen kanssa rinnan yhteenliittymät kooltaan suurenevat, jokaisen taistelu toistaan vastaan heikkenee ja yhteistunne laajenee. Vanhanajan lopussa me näemme, että kaikki tunnetut kansat olivat silloin yhdistetyt Rooman Keisarikuntaan, ja että siihen aikaan heräsi teoria — moraalisilla vaistoilla silloin ollen vaikutus melkein kaikkiin ihimsiin — joka johti siihen mielipiteeseen, että kaikki ihmiset ovat veljiä.
Tullessamme omaan aikaamme me huomaamme, että taloudellisesti kaikki ihmiset muodostavat yhden yhteisön, kaikkein heikommatkin siihen luettuna; siitä huolimatta veljeyskäsite tunne on yhä häviämässä. Yhteistunne on voimakkaampi saman luokan jäsenten keskuudessa, luokissa ovat varsinaiset yhdistelmät, niihin yhdistyy vissit edut ja käsittävät ne vissit jäsenet. Täten me näemme mitenkä yhteiskunnalliset yhdistymät ja yhteisvaistot muuttuvat inhimillisessä yhteiskunnassa. Nämä muutokset ovat tuloksia taloudellisista muutoksista, ja kuta korkeampi on taloudellisen kehityksen aste, sitä korkeammat ja jalommat yhteistunteet.
Seurustelevaisuus sitä seuraavine johdonmukaisuuksineen, moraalisine vaistoineen, on erikoisuus, joka erottaa ihmisen joistakin, mutta ei kaikista eläimistä. On kuitenkin olemassa joitakin erikoisuuksia, jotka kuuluvat ainoastaan ihmisille ja jotka erottavat hänet koko eläinmailmasta. Näitä on ensinnäkin kieli ja järki. Ihminen on myöskin ainoa eläin, joka valmistaa itse tarvittavat työkalut. Kaikkiin näihin seikkoihin on eläimillä ainoastaan sangen heikko taipumus, mutta ihmisten keskuudessa nämä välineet ovat kehittyneet kokonaan toisenlaiseksi luonteeltaan. Monilla eläimillä on jonkinlainen ääni ja jonkinlainen merkinanto, joilla he voivat tulla jonkinlaiseen ymmärtämiseen keskenään, mutta ainoastaan ihmisellä on sellainen äänen sointu, joka voi palvella esineitten ja toiminnan nimittäjänä. Eläimilläkin on aivot, joilla ne ajattelevat, mutta inhimillinen järki, kuten myöhemmin tulemme huomaamaan, eroaa siitä kokonaan toiselle haaralle, jota me nimitämme järjelliseksi eli abstraktiseksi ajatteluksi. Eläimet myöskin kylläkin valmistavat elottomia esineitä, joita he käyttävät visseihin tarkoituksiin; esim. ne rakentavat pesiä. Apinat joskus käyttävät kalikkaa tai kiveä, mutta ainoastaan ihminen käyttää työkaluja, joita hän itse tarkotuksellisesti on valmistanut erikoistehtäviä varten. Nämä eläinten alkuperäiset taipumukset osottavat meille, että nämä erikoisuudet, jotka ihminen nyt omaa, ovat tuloksia, ei jostain ihmeellisestä luomisesta, vaan jatkuvasta kehityksestä.
Erillään elävät eläimet eivät voi koskaan saavuttaa tätä kehityksen astetta. Ihminen on voinut saavuttaa tämän asteen ainoastaan yhteiskunnallisena olentona. Ulkopuolella yhteiskunnan rajan kieli olisi yhtä tarpeeton kuin on silmä pimeässä, ja niin olisi pakotettu sellaisissa oloissa häviämään. Kieli on mahdollinen ainoastaan yhteiskunnassa, ja ainoastaan yhteiskunnassa sitä tarvitaan sen jäsenten keskinäisen ymmärtämisen vuoksi. Kaikki yhdyselämää elävät eläimet omaavat jossain määrin edellytyksiä ymmärtää toinen toisiaan, muussa tapauksessa eivät ne voisi johtaa yhteisiä vissejä suunnitelmia yhteisesti. Äännähtäminen, joka oli välttämätön alkuperäiselle ihmiselle tiedonantovälineenä, on täytynyt kehittyä toimintojen nimittämiseen ja myöhemmin esineitten nimittämiseen.
Työkalujen käyttö niinikään jo edellyttää yhteiskuntaa, sillä ainoastaan yhteiskunnassa on työvälineitten omistaminen mahdollista. Erillään elämisen aikana jokaisen täytyy tehdä omat keksintönsä; keksijän kuollessa keksintö myöskin häviää ja jokaisen täytyy alkaa uudestaan aivan alusta. Ainoastaan yhteiskunnassa voidaan kokemukset ja tietoisuus edellisiltä aikakausilta säilyttää, jatkaa ja kehittää. Ryhmässä tai joukossa joku voi kuolla, mutta ryhmä sellaisenaan ei kuole. Se säilyy. Tietoisuus työkalujen käytöstä ei ole syntynyt ihmisen kanssa yhtaikaa, vaan on myöhempi saavutus. Työkalujen käyttämisen edellytyksenä on henkisen pyrinnön luovuttaminen, mikä on mahdollista ainoastaan yhteiskunnassa.
Samalla kun nämä ihmisen erikoispiirteet ovat erottamattomia hänen yhteiskunnalliselle elämälleen, niin samalla on niillä myös merkitsevä suhde toisiinsa. Nämä piirteet eivät ole kehittyneet yksitellen, vaan ovat kaikki yhteisesti muodostuneet. Että ajatus ja puhelahja voivat olla olemassa vain yhteisesti on selvä jokaiselle joka vähänkään on tutkinut omaa ajatustoimintaansa. Milloin me mietimme tai ajattelemme, me itse asiassa puhumme itsellemme; me siis huomaamme, että on mahdoton ajatella selvästi käyttämättä sanoja. Milloin hyvänsä me emme ajattele sanoilla, meidän ajatuksemme jää epäselväksi emmekä me voi yhdistää eri ajatuksia yhteen. Jokainen voi huomata tämän omasta kokemuksestaan. Tämä siksi, että n. k. abstraktinen järki on aisteilla havaittava ajatus ja voi tehdä tehtävänsä ainoastaan havaintokyvyn avulla. Havainnot me voimme koota ja säilyttää ainoastaan nimityksen avulla. Jokainen yritys laajentaa järkeämme, jokainen yritys kohottaa tietoisuuttamme, täytyy alkaa erittämällä ja jaoittelemalla nimiä tai antamalla entisille esineille tarkempi selitys. Puhekyky on järjen ruumis, välikappale, jonka avulla kaikki inhimillinen tiede voidaan rakentaa.
Ihmisen ajatustoiminnan ja eläimen ajatustoiminnan erilaisuuden osottaa Schopenhauer sangen sattuvasti. Hänen sitatsioninsa on lainattuna Kautskyn »Siveysoppi ja Materialistinen Historiankäsitys» (suomalaisessa teoksessa sivuilla 87–88). »Eläimen toiminta riippuu ainoastaan havainnollisista liikkeistä, se näkee, kuulee ja huomaa ainoastaan havaintovälineillä. Me voimme aina sanoa mikä johtaa eläimen tekemään tämän tai tuon toiminnan, samalla kun me myöskin voimme nähdä sen, jos me sitä tarkastamme. Ihmiseen nähden on kuitenkin asianlaita kokonaan toisin. Me emme voi ennakolta sanoa mitä hän tulee tekemään, koska me emme tiedä mitkä liikkeet johtavat hänet tekoonsa, sentähden että ne liikkeet tapahtuvat ajatuksissa hänen päässään. Ihminen miettii, ja tätä tehdessään koko hänen tietoisuutensa, joka on tulos entisistä kokemuksista, ottaa osaa toimintaan, ja vasta sen jälkeen hän päättää miten hän toimii. Eläimen toiminta riippuu äkillisestä vaikutuksesta, kun taas ihmisen toiminta riippuu hänen henkisestä käsityksestään, ajattelusta ja älystä. Ihmisen toimintaan vaikuttaa ikäänkuin hienoimmat ja näkymättömät liikkeet. Täten kaikissa hänen liikkeissään näkyy tahallisen, tarkoitetun leima, mikä antaa hänen liikkeilleen itsenäisen ilmeen ja erottaa hänet huomattavasti eläimestä.»
Ihmisten ja eläinten ruumiillisista vaatimuksista taas johtuu, että ne ovat pakotettuja tyydyttämään itsensä ympärillään olevista luonnon esineistä. Vaikutelma mielessä on äkillinen yllytys ja alote, tarpeen tyydytys on toiminnan päämäärä ja loppu. Eläimen vaikutelmaa seuraa heti toiminta. Se näkee saaliinsa tai ravintonsa ja harppaa, hyökkää, syö tai suorittaa sen toiminnan mikä on tarpeellista. Tämä tapa on perinnöllinen yhtä hyvin kuin se on vaistomainenkin. Samalla tavalla eläin kuullessaan jotain pelottavaa ääntä, heti juoksee pakoon, jos sen jalat ovat siten kehittyneet, että niillä kykenee juoksemaan, ellei, niin se heittäytyy makaamaan, kuten kuollut, jolloin sitä on vaikea nähdä, jos sen väri suojelee sitä. Ihmisen vaikutelman ja toiminnan välille tulee hänen päästään pitkä ajatuksen ja mietinnän ketju. Hänen toimintansa riippuu siitä tuloksesta mihin hän mietinnössään tulee.
Mistä johtuu tämä erilaisuus? Ei ole vaikea huomata, että se erilaisuus liittyy sangen läheisesti työkalujen käyttämiseen. Samalla tavalla kuin ajatus herää ihmisen vaikutelman ja toiminnan välillä, aivan samoin astuu työkalu ihmisen ja sen väliin mitä hän yrittää tavoittaa. Edelleen, sen jälkeen kun työkalu toimii ihmisen ja ulkonaisen esineen välillä. Ihminen ei mene vihollistaan vastaan paljain käsin tai kyyneleitä vuodattaen, vaan hän menee sitä vastaan varustettuna, hän ottaa työkalun, aseen, jota hän käyttää uhkaavaa eläintä vastaan; siksi hänen ajatuksensakin täytyy tehdä saman kierroksen, eikä seurata heti ensimäistä vaikutelmaa, hänen täytyy ensin ajatella aseen käyttöä ja sitten vasta esinettä. Tämä aineellinen kierros aiheuttaa henkisen kierroksen; ajatukset, jotka johtavat vissiin toimintaan ovat tulos työkalusta, joka on välttämätön toiminnan loppusuorituksessa.
Tässä tapauksessa meillä oli sangen yksinkertainen ja alkuperäinen työkalu, samoin ensimäinen aste henkisestä kehityksestä. Mutta kuta täydellisemmäksi teknikka tulee, sitä suuremmaksi aineellinen kiertokulku, josta seurauksena on, että ajatuksenkin täytyy tehdä yhä monimutkaisempi kiertokulku. Silloin kuin jokainen valmisti omat työkalunsa, täytyi nälkä-ajatuksen ja taistelun johtaa inhimillisen ajattelun työkalujen valmistamiseen. Tässä me näemme jo esiintyvän pitemmän ajatusketjun ihmisen vaikutelman ja lopullisen tarpeen tyydyttämisen välillä. Ja kun me tulemme nykyaikaan, niin me huomaamme tämän ajatusketjun olevan sangen pitkän ja monimutkaisen. Työläinen, joka on erotettu pois työstä, huomaa nälän uhkaavan häntä; hän ostaa sanomalehden nähdäkseen eikö missään tarvita työläisiä; hän menee rautatielle ja tarjoaa työvoimaansa palkasta, jonka hän saa vasta pitkän ajan kuluttua; tämän kaiken hän tekee sentähden, että kykenisi ostamaan itselleen ravintoa ja siten voisi suojella itseään tulevalta puutteelta. Kuinka pitkän kiertokulun ajatuksen täten täytyy tehdä ennenkuin se saavuttaa tarkotuksensa. Mutta kuitenkin se soveltuu meidän korkealle kehittyneeseen teknikkaamme, jonka avulla ihminen tyydyttää hänen tarpeensa.
Ihminen ei hallitse ainoastaan yhtä työkalua, vaan useita, joita hän käyttää eri tarkotuksiin ja joista hän voi valita. Nämä työkalut erottavat ihmisen eläimestä. Eläin ei milloinkaan edisty niitten työkalujen ja aseiden vaikutuksella, joitten keskuuteen hän on syntynyt, sitävastoin ihminen valmistaa työkalunsa ja parantaa tarvittaissa. Ihminen, ollen eläin, joka käyttää useammanlaatuisia työkaluja, täytyy olla varustettu henkisellä kykeneväisyydellä voidakseen valita kulloinkin tarvitsematta työkalun. Ihmisen päässä menevät ja tulevat monenlaiset ajatukset, hänen ajatuksensa miettii kaikkia työkaluja ja niitten käytön seurauksia, ja hänen toimintansa riippuu lopullisesti näistä mietinnöistä. Samoin hän myöskin yhdistää yhden ajatuksen toisen kanssa, ja pidättää nopeasti sen ajatuksen, joka soveltuu hänen tarkotukseensa.
Eläimillä ei ole näitä kykyjä, ne olisivat hyödyttömiä niille, koska he eivät osaisi niitä käyttää. Eläinten toiminta on rajoitettu hyvin ahtaisiin rajoihin, riippuen se heidän ruumiinsa muodosta. Leijona esim. voi ainoastaan hypätä saaliinsa kimppuun, mutta ei voi ajatella saavuttavansa sitä juoksemalla saaliinsa jälessä. Jäniksellä on juoksemiskyky, mutta sillä ei ole muita puolustuskeinoja, vaikkakin se ehkä haluaisi niitä olevan. Näillä eläimillä ei ole mitään miettimistä, paitsi joko hyökkääminen tai juokseminen. Jokainen eläin on siten muodostunut, että se sopii määrättyihin oloihin. Niiden toiminta täytyy tulla voimakkaaksi tavaksi. Nämä tavat eivät kuitenkaan ole muuttumattomia. Eläimet eivät ole koneita, vaan jouduttuaan erilaisiin olosuhteisiin, muodostuvat niiden tavat toisellaisiksi. Eläinten elämisehdot eivät riipu niiden aivostosta, vaan ruumiin muodostuksesta. Eläimen toimintaa määrää hänen ruumiinrakenteensa ja sitä ympäröivät seikat, joten on sangen luonnollista, että sen tarvitsee hyvin vähän miettiä. Näin ollen on sille järki hyödytön ja tuottaisi ainoastaan mieluummin harmia kuin hyvää.
Ihmisen sitävastoin täytyy omata ajattelukyky, koska hänen täytyy ottaa jousi ja nuoli; jos hän haluaa tappaa karhun, hän sieppaa kirveen, ja jos hän haluaa särkeä jonkun kovan hedelmän, hän ottaa vasaran. Kun häntä uhkaa vaara, täytyy hänen miettiä tulisiko hänen paeta tai puolustaa itseään jollakin aseella. Kyky ajatella ja miettiä, on välttämätön ihmiselle, käyttäessään valmistettuja työkaluja.
Tämä kiinteä yhteistoiminta ajatuksen, kielenkäytön ja työkalujen kesken, osottaa että niitten on täytynyt kehittyä yhtaikaa ja että ne kaikki ovat toinen toisilleen välttämättömiä. Kuinka tämä kehitys on tapahtunut, siitä me voimme luoda ainoastaan arveluja. Mutta epäilemättä se oli elämän olosuhteitten muutos, joka aiheutti meidän apinamaisten esivanhempaimme ihmiseksi kehittymisen.
Siirryttyään apinain varsinaisesta kotipakasta, metsästä, lakeuksille, täytyi ihmisen läpikäydä kokonaisen elämän muutoksen. Käsien ja jalkojen täytyi kehittyä erilaisiksi toisistaan. Seuramielisyydellä ja apinamaisella kädellä oli huomattava osa uudessa kehityksessä. Ensin tarttui käteen ikäänkuin huomaamatta sellaisia suurempia esineitä, kuten kiviä ja kalikoita, jotka heitettiin menemään. Tämän otaksutaan uusiintuneen, niin monta kertaa, että se on jättänyt jonkinlaisen vaikutuksen noitten alkuperäisten ihmisten mieliin.
Eläimelle on sitä ympäröivä luonto yksinkertaisesti yhteisö, jonka yksityiskohdat ovat sille tuntemattomat. Eläin ei voi eroittaa erilaisia esineitä toisistaan. Meidän alkuperäinen ihmisemme on täytynyt alhaisimmalla asteellaan ollessaan olla samalla tietoisuustasolla. Häntä ympäröivästä suuresta kaikkeudesta tarttui joku esine (työkalu) hänen käteensä, jota hän käytti puolustaakseen olemassaoloaan. Nämä työkalut, joilla on sangen tärkeä merkitys, erotetaan pian toisistaan jollakin merkillä, ne erotetaan toisistaan äännähdyksillä, jolla samaan aikaan ruvettiin nimittämään erinäiset toiminnat. Tämän äännähdyksen, tai merkinnän perusteella, työkalut ja niiden erikoinen käyttäminen erkaantuvat muusta ympäristöstä. Ihminen alkaa eroitella mailmaa erikoisilla käsityksillä ja nimillä, itsetietoisuus alkaa ilmestyä, taiteellisia esineitä etsitään tarkotuksellsesti ja työ suoritetaan tietoisesti.
Tämä kehitys — sangen hidas kehitys — odottaa meidän ihmiseksi tulemisemme. Niin pian kuin ihminen tarkotuksellisesti etsii ja käyttää vissejä työkaluja, me voimme sanoa, että ne ovat valmistettuja työkaluja, sillä tästä asteesta on työkalujen valmistamisaikaan vaan yksi askel. Ensimäinen valmistamaton työkalu eroaa vain siinä miten sitä käytetään; terävästä kivestä tullaan veitseen, naulaan, poraan ja kirveeseen; terävästä seipäästä keihääseen. Työkalujen pitemmällä kehittyessä ja esiintyessä työnjaon aiheuttajina, kieli ja ajatus kehittyvät rikkaampaan ja uudempaan muotoon, samalla myöskin ajatus johtaa ihmistä yhä paremmalla tavalla käyttämään työvälineitään: parantamaan vanhoja ja keksimään uusia.
Täten me näemme, mitenkä yksi seikka aiheuttaa toisen. Yhteistoiminnan ja työn käytäntöön panon kautta syntyy ja jatkuvasti kehittyy tekniikka, ajatuskyky, työkalut ja tiede. Työnsä kautta alkuperäinen apinamainen ihminen on kohonnut todelliseen miehuuteensa. Työvälineiden käyttö on se suuri merkkikohta, josta alkaen ihmisten ja eläinten välinen juopa on yhäti laajentunut.
Eläimellisissä elimissä orgaaneissa ja inhimillisissä työkaluissa löytyy pääeroavaisuus ihmisten ja eläinten välillä. Eläin saa ravintonsa ja puolustaa itseään vihollisiaan vastaan ruumiillisilla elimillään; ihminen täyttää samat tarpeet työkalujen avulla. Orgaani (organon) on kreikkalainen sana ja tarkottaa myöskin työkalua. Orgaanit ovat luonnollisia, eläinruumiiseen kiinnikasvaneita työkaluja. Työkalut ovat ihmisen keinotekoisia orgaaneja. Vielä paremmin: samasta merkityksestä kuin eläimille ovat niiden orgaanit, ovat kädet ja työkalut ihmisille. Kädet ja työkalut tekevät sen tehtävän mitä eläimen täytyy suorittaa orgaaneillaan. Siitä seikasta, että käsi joutuu käsittelemään erilaisia työkaluja, johtuu että se sangen pian tulee yleisesti soveltuvaksi kaikenlaiseen työhön; se muodostuu orgaaniksi, joka voi suorittaa mitä erilaisimpia toimituksia.
Näiden tehtävien jakaantumisen kautta ihmiselle avaantuu laaja kehitysala, jota eläimet eivät tunne eivätkä tiedä siitä mitään. Sentähden että ihmiskäsi voi käyttää erilaisia työkaluja, voi se yksin suorittaa kaikki ne toimitukset mitä voidaan suorittaa kaikilla eläin orgaaneilla yhteensä. Jokainen eläin on rakenteeltaan ja sopivaisuudeltaan soveltuva vain johonkin määrättyyn ympäristöön. Kun sitävastoin ihminen työkaluineen on soveltuva kaikenlaisiin olosuhteisiin ja ympäristöihin. Hevonen soveltuu lakeuksille, apina metsiin. Hevonen on metsässä yhtä avuton kuin apina tuotuna lakeudelle. Sitävastoin ihminen käyttää kirvestä metsässä ja lapiota lakeudella. Työkalujensa avulla ihminen voi raivata tiensä kaikkialla mailmassa ja asettaa itsensä kaiken yläpuolelle. Samalla kun kaikki eläimet voivat elää ainoastaan vissinlaisissa oloissa ja tyydyttää elämän tarpeensa niissä, mutta jos joutuvat toisellaisiin oloihin, niin eivät voi enään elää, samalla aikaa ihminen on vallottanut koko mailman. Jokaisella eläimellä on, kuten eläintutkija kerran sanoi, väkevyytensä, jolla se puolustaa itseään olemassaolon taistelussa, ja heikkoutensa, jonka takia se voi joutua toisten saaliiksi eikä voi säilyttää itseänsä. Tässä merkityksessä ihmisellä on ainoastaan väkevyyttä eikä heikkoutta ensinkään. Työkalujensa avulla on ihminen tasa-arvoinen kaikkiin eläimiin nähden. Mutta sitä mukaa kun nämä työkalut eivät jää muuttumattomaksi, vaan alinomaan parantuvat, kohoaa ihminen yläpuolelle kaikkien eläinten. Hänen työkalunsa ovat tehneet hänestä kaikkien luontokappaleitten herran, luomakunnan kuninkaan.
Eläinmailmassa on myöskin käynnissä jatkuva orgaanien kehitys. Tämä kehitys riippuu kuitenkin eläimen ruumiin muodostumisesta, joka saattaa tämän kehityksen tavattoman hitaaksi, luonnon laeista riippuvaksi. Orgaanisen maailman kehityksessä tuhannet vuodet eivät merkitse mitään. Ihminen, siirtämällä orgaanisen kehityksensä ulkonaisiin ensineisiin, on kyennyt vapauttamaan itsensä luonnon lakien alaisuudesta. Työkaluja voidaan muuttaa sangen nopeaan ja tekniikka ottaa niin pitkiä askeleita elimelliseen kehitykseen verraten, että se on kerrassaan ihmeellistä. Tätä uutta tietä myöten on ihminen lyhyessä ajassa, muutaman tuhannen vuoden kuluessa kyennyt kohoamaan yläpuolelle kaikkien eläinten. Näitten apukeinojen keksimisen avulla on ihminen saanut jakamattoman voiman ja ottanut haltuunsa maan alistaen sen ehdottoman valtansa alaiseksi. Tällöin lakkaa tähänastinen rauhallinen ja hidas orgaanisessa mailmassa tapahtuva darwinilaisen teorian mukainen kehitys. Se on nyt ihminen joka esiintyy kaiken uuden synnyttäjänä, taluttajana, viljelijänä ja kelvottoman kitkijänä. Se on ihminen, joka muuttaa koko ympäristön muodostellen kasveja ja eläimiä siten kuin ne parhaiten soveltuvat hänen tarkotuksiinsa ja tyydyttävät häntä.
Työkalujen ilmestyessä ihmisruumiin edelleen kehittyminen taukoaa. Inhimilliset orgaanit jäävät sellaisiksi kuin ne ovat, paitsi aivoja. Aivojen täytyy kehittyä työkalujen kanssa; niinpä me huomaammekin, että ero ylempien ja alempien ihmisrotujen välillä johtuu heidän aivojensa kehityksestä. Mutta yksinpä aivojenkin kehityksen täytyy pysähtyä vissillä asteella. Sivistysajan alusta saakka on aivoilta otettu pois niiden tehtäviä ja asetettu tilalle keinotekoisia välineitä; tiede on nimittäin kasattu kirjoihin. Meidän ajatuslahjamme eivät ole nykyään juuri paljonkaan paremmat kuin oli kreikkalaisilla, roomalaisilla ja germaaneilla. Mutta meidän tietoisuutemme on kasvanut äärettömästi. Ja tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että meidän henkiset orgaanimme ovat vapautetut, asettamalla niitten tilalle kirjat.
Koska nyt olemme löytäneet ihmisen ja eläimen välisen eron, niin tarkastakaamme nyt mitenkä tähän on vaikuttanut olemassaolon taistelu. Sitä seikkaa, että tämä olemassaolon taistelu on johtanut tähän täydellisyyteen ja hävittänyt epätäydellisyyden, ei voida kieltää. Tässä taistelussa eläimet tulevat yhä täydellisemmiksi. Täytyy kuitenkin noudattaa suurempaa tarkkaavaisuutta selittäessä ja tutkiessa mitä tämä täydellisyys sisältää. Näin ollen me emme voi enään sanoa että eläimet taistelisivat kokonaisuudessaan ja tulisivat täydellisiksi. Eläimet taistelevat ja toimivat ainoastaan orgaaneillaan. Leijonat eivät käy taistelua takaruumiillaan; jänikset eivät luota silmiinsä; eikä metsästyshaukka turvaa nokkaansa. Leijonat taistelevat hyppäyslihaksillaan ja hampaillaan; jänikset luottavat käpäliinsä ja korviinsa, ja metsästyshaukat menestyvät silmiensä ja lentokykynsä avulla. Jos me nyt sitten kysymme, että mitä on tämä taistelu ja mikä sen suorittaa?, niin vastaus on: se on orgaanien taistelua. Leijonan lihakset ja hampaat, jäniksen käpälät ja korvat, ja metsähaukan silmät ja lentovälineet suorittavat taistelun. Tässä taistelussa tulevat ainoastaan orgaanit täydellisemmiksi. Eläin riippuu kokonaisuudessaan näistä orgaaneista ja on osallinen niiden kohtalosta.
Tehkäämme nyt sama kysymys inhimilliseen mailmaan nähden. Ihminen ei taistele luonnollisilla orgaaneillaan, vaan keinotekoisilla orgaaneillaan, työkaluilla (ja sellaisilla aseilla, joilla me ymmärrämme työkaluja). Tässä pitää paikkansa myöskin täydellisyyden prinsiipin kehittyminen ja epätäydellisyyden häviäminen taistelun kautta. Työkalu taistelee ja se johtaa yhä suurempaan työkalun täydellisentymiseen. Ne sukuryhmät, jotka osaavat parhaiten käyttää työkaluja ja aseita, kykenevät myöskin parhaiten säilyttämään asemansa, ja milloin ikinä tällainen suku joutuu taisteluun toista sukua vastaan, niin se joka on parhaiten varustettu valmistetuilla aseilla voittaa taistelussa. Ne heimot, jotka ovat teknillisten apukeinojen kehityksessä pitemmällä, voivat karkottaa tai laskea alamaisuuteensa ne heimot, jotka ovat takapajulla keinotekoisten apukeinojen kehityksessä. Europalainen rotu hallitsee mailmaa nykyään sentähden, että sen ulkonaiset apukeinot ovat parhaat.
Tässä me näemme, että olemassaolon taistelun prinsiipillä, jonka Darwin muodosti ja jota Spencer painosti, on erilainen vaikutus ihmiseen kuin eläimeen. Periaate, että taistelu täydentää ne välineet, joilla taistelua käydään, johtaa erilaisiin tuloksiin ihmiseen kuin eläimeen nähden. Eläimeen nähden se johtaa eläimen luonnollisten orgaanien jatkuvaan kehittymiseen, joka on Darwinin polveutumisopin peruste. Ihmiseen nähden se johtaa tuotannonvälineitten jatkuvaan kehitykseen; joka on marxilaisuuden peruste.
Tässä me siis näemme, että marxilaisuus ja darwinismi eivät ole kaksi itsenäistä teoriaa, jotka kumpikin ilmenisivät vain omilla alueillaan, omaamatta mitään keskinäistä yhteyttä. Todellisuudessa perustuvat molemmat teoriat samaan prinsiippiin. Molemmat teoriat muodostavat yhden kokonaisuuden. Tämä uusi askel, jonka ihminen on ottanut, asettaen työkalut luonnollisten orgaanien tehtäviin, on vain johtanut siihen, että nämä perusprinsiipit näillä kahdella alueella ilmottavat itsensä eri tavalla; nimittäin siten, että eläinmailman kehitys kulkee Darwinin prinsiipin mukaan, kun taas ihmiskunnassa ilmenee kehitys marxilaisuuden prinsiipin mukaan.
Silloin kun ihmiset vapauttivat itsensä eläinmailmasta, niin silloin työkalut, tuotantotapa, työnjako ja tietoisuus tulivat pakottavaksi voimaksi yhteiskunnallisessa kehityksessä. Nämä seikat sittemmin synnyttivät eri yhteiskuntajärjestelmät, kuten alkuperäisen kommunismin, talonpoikaistalouden, alkuperäisen tavarantuotannon järjestelmän, feodalismin ja nyttemmin uudenaikaisen kapitalismin, ja samat tekijät vievät meidät yhä lähemmäksi sosialismia.
Varsinainen darwinilainen olemassaolon taistelu on loppuun suorittanut tehtävänsä silloin kuin ihmiset ovat ruvenneet elämään seuraelämää ja käyttämään työkaluja. Olemassaolon taistelu, samalla kun se yhä vaikuttaa eri ryhmien välillä, kuitenkin lakkaa saman ryhmän keskuudessa ja sen sijaan keskinäinen apu ja yhteistunne saa sijansa. Eri ryhmien välisessä taistelussa määräävät teknilliset apukeinot kuka suoriutuu voittajana; tämä vuorostaan auttaa teknikan parantumiseen edistävästi. Nämä kaksi suhdetta johtavat erilaisiin seurauksiin erilaisissa järjestelmissä. Tarkastakaamme mihin se johtaa kapitalismin vallitessa.
Kun porvaristo kohosi poliittiseen valtaan ja asetti kapitalistisen järjestelmän vallitsevaksi, niin ryhtyi se särkemään feodaalisia kahleita ja vapautti kansan kakista feodaalivallan siteistä. Kapitalismin voima oli juuri siinä, että jokainen kykeni ottamaan osaa kilpataisteluun; kenenkään liikkeet eivät saaneet olla rajotetut millään pakollisilla siteillä tai laillisilla määräyksillä, ainoastaan siten oli mahdollista, että tuotanto kykeni kehittymään täydellä voimallaan. Työläisillä täytyi olla vapaa määräämisvalta itseensä nähden, eikä olla sidotut feodaali- tai ammattikuntamääräyksillä, sillä ainoastaan vapaina työläisinä he voivat myydä työvoimaansa kapitalisteille tavarana, ja ainoastaan vapaina työläisinä kapitalistit voivat heitä käyttää. Tästä syystä onkin porvaristo katkonut kaikki vanhat siteet ja määräykset. Porvaristo vapautti kansan, mutta jätti samalla heidät kokonaan yksinäisiksi ja vaille minkäänlaista suojelusta. Ennen ihmiset eivät olleet yksinäisiä; ihmiset kuuluivat jonkinlaisiin yhdistyksiin; he olivat jonkun lordin tai kyläkunnan suojeluksen alaisia, jossa he tunsivat itsensä voimallisiksi. He olivat osa yhteiskunnallisesta ryhmästä, jossa heillä oli velvollisuuksia, mutta jossa he myöskin nauttivat suojelusta. Nämä velvollisuudet porvaristo hävitti; se rikkoi entiset yhdysmuodot ja hävitti feodaaliset suhteet. Mutta työläisten vapauttaminen merkitsi myöskin, että kaikki entinen turva otettiin häneltä pois, niin ettei hän voinut enään pitemmältä luottaa muihin. Jokaisen täytyi olla riippuvainen ainoastaan omasta itsestään. Yksinäisenä, vapaana kaikista siteistä ja suojeluksista, täytyi jokaisen nyt taistella kaikkia vastaan.
Tästä syystä muistuttaa ihmismailma enimmän raatelu-eläinten mailmaa, ja juuri tästä syystä porvarilliset darwinistit katselevat ihmisiä yksinään elävien eläinten perikuvana. He ovat joutuneet tällaiseen katsantokantaan heidän oman elämän kokemuksensa perusteella. Kuitenkin he tekevät erehdyksen siinä, että he ottavat kapitalistisen järjestelmän huomioon ikuisesti säilyvänä. Kapitalistisen kilpailujärjestelmän ja yksinään elävien eläinten suhteet selittää Engels kirjassaan »Anti-Dühring», sivulla 293.[3] Tämä sama selitys löytyy Engelsin toisessa teoksessa, »Sosialismi haaveesta tieteeksi», sivulla 48:[4]
»Vihdoin uudenaikainen teollisuus ja mailman markkinain avautuminen ovat tehneet taistelun yleismailmalliseksi ja antaneet sille ennen kuulumattoman kiihkon. Yksityisten kapitalistien, samoin kuin koko teollisuuden ja kaikkien maiden välillä käytävässä olemassaolotaistelussa menestyy se, jolla on parhaat joko luonnon tarjoomat tai valmistetut tuotantoehdot. Se joka häviää, joutuu ehdottomasti syrjään. Se on Darwinin kuvaamaa yksilön olemassaolotaistelua, joka on siirretty luonnosta yhteiskuntaan, mutta esiintyy moninverroin raivokkaampana. Se luonnon aste, missä eläin on, esiintyy inhimillisen kehityksen viime asteena.»
Mikä on sitten se tekijä, joka ylläpitää tässä kapitalistisessa kilpailussa, ja mikä on se täydellisyys, joka määrää voiton? Ensinnä esiintyy tässä tekijänä teknilliset työkalut, koneet. Ja tässä jälleen toteutuu se laki, että taistelu johtaa täydellisyyteen. Kone, joka on täydellisempi, syrjäyttää vähemmän täydellisen, sellaisen koneen, joka ei kykene paljoa valmistamaan, samoin kaikki yksinkertaiset työkalut häviävät, kun taas konetekniikka kehittyy jättiläismäisillä harppauksilla yhä suurempaan tuottavaisuuteen. Tämä on darwinismin todellista esiintymistä inhimillisessä yhteiskunnassa. Erikoisesti merkille pantava piirre on, että kapitalismin vallitessa on olemassa yksityisomistusoikeus, ja jokaisen koneen omistaa joku yksityinen. Jokaisen jättiläiskoneen omistaa joku suurkapitalisti ja jokaisen pienen koneen omistaa joku pienkapitalisti. Pienen koneen jouduttua tuotannossa häviölle, pienkapitalisti kapitalistina häviää kaikkine toiveineen ja onnellisuuksineen.
Samaan aikaan on tämä taistelu pääoman kilpajuoksua. Suurpääoma soveltuu uusiin oloihin parhaiten; suurpääoma kasvaa yhä suuremmaksi. Tämä pääoman kasaantuminen hukuttaa sen itseensä, sillä se hävittää porvariston, jonka edut ovat pääoman omistuksessa ja hallinnassa, ja samalla se kasvattaa niitten ainesten lukumäärää, jotka pyrkivät hävittämään yksityisen pääoman omistuksen. Tässä kehityksessä siis yksi kapitalismin luonteesta vähitellen häviää. Siinä mailmassa, jossa jokainen on taistellut kaikkia vastaan ja kaikki yhtä vastaan, kehittyy uusi yhdistelmä työväenluokan keskuudessa, työväenluokan luokkajärjestö. Tämä työväenluokan järjestö alkaa tehtävänsä lopettamalla työläisten välillä vallinneen kilpailun ja yhdistää heidän tähänasti erillään olleen voiman yhdeksi suureksi voimaksi, jota se käyttää muuta mailmaa vastaan taistellessaan. Kaikki se mikä pitää paikkansa yhteiskunnallisiin ryhmiin nähden, pitää paikkansa myöskin tähän luokkajärjestöön ja on ainoastaan luonnollinen tulos olosuhteista. Tämän luokkajärjestön keskuudessa yhteiskunnalliset motiivat, moraalinen tunnelma, itsensä-uhraavaisuus ja koko joukon onnellistuttaminen esiintyvät ihanalla tavalla ja kehittyvät sangen nopeasti. Tämä luja järjestö antaa työväenluokalle sen suuren voimakkuuden, jonka se tarvitsee kukistaakseen kapitalistiluokan. Luokkataistelun — joka ei ole aseellista taistelua, vaan taistelua aseitten (työkalujen) hallitsemisesta, taistelua teollisuuden johto-oikeudesta — tulevat määräämään luokkajärjestöjen voimasuhteet.
Luokaamme nyt silmäys tulevaan tuotantojärjestelmään, sellaisena kun se tulee ilmenemään sosialismin vallitessa. Se taistelu, joka johtaa työkalujen täydellisentämiseen, ei tule lakkaamaan. Samalla tavalla kuin kapitalismin vallitessakin, tulee kelvottomampi kone sysättäväksi syrjään ja tilalle otetaan parempi. Tämä järjestelmä, samoin kuin entisetkin, tulee johtamaan yhä suurempaan työn tuottavaisuuteen. Mutta kun yksityisomaisuus hävitetään, ei enään ole olemassa yksityisomistusta jokaiseen koneeseen, niin että joku nimittäisi sitä omakseen ja korjaisi sen tulokset. Koneet tulevat olemaan yhteistä omaisuutta, ja vähemmän käytännölliset koneet syrjäytetään parempien koneitten tieltä huolellisen harkinnan jälestä.
Luokkien hävitys koko sivistynyt mailma tulee yhdeksi suureksi tuotantoyhdyskunnaksi. Tässä yhdyskunnassa ei tule enään olemaan keskinäistä taistelua sen jäsenten välillä, taistelu tulee olemaan ainoastaan ulkonaista mailmaa vastaan. Taistelu ei tule silloin enään olemaan taistelua meidän omiamme vastaan, vaan taistelua nautinnoista, taistelua luontoa vastaan. Mutta ottaen huomioon teknikan ja tieteen kehityksen, me tuskin voimme nimittää tätä enään taisteluksi. Luonto on silloin ihmisten huomion esine ja sangen vähäisillä ponnistuksilla ihmisen puolelta, luonto varustaa hänet yltäkylläisyydellä. Tässä avautuu ihmisen elämän kilpajuoksuun uusi kappale: ihmisen nousu eläinmailmasta ja olemassaolotaistelun käyminen työkalujen käyttämisen kautta lakkaa, ja uusi kappale ihmiskunnan historiassa alkaa.
[1] Suomentaja on kääntänyt englanninkielisen lähdeteoksensa kohdan »This reproach, of being in league with the red revolutionists» muotoon »Tämä herjaus, tehtynä punaisten vallankumouksellisten liiton kokouksessa». Käännös on tässä julkaistussa tekstissä korjattu. MIA huom.
[2] Ks. Karl Kautsky, »Siveysoppi ja materialistinen historiankäsitys». MIA huom.
[3] Ks. Friedrich Engels, »Anti-Dühring», kolmas jakso (»Suurteollisuus ja maailmanmarkkinoiden syntyminen ovat» jne.). MIA huom.
[4] Ks. Friedrich Engels, »Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi» (»Lopuksi suurteollisuus ja maailmanmarkkinoiden syntyminen ovat...» jne.). MIA huom.