Näimme »Johdannossa»,[1*] kuinka 18. vuosisadan ranskalaiset filosofit, vallankumouksen valmistelijat, vetosivat järkeen kaiken olevaisen ainoana tuomarina. Oli pystytettävä järjellinen valtio, järjellinen yhteiskunta, oli syrjäytettävä armotta kaikki, mikä oli ristiriidassa ikuisen järjen kanssa. Niin ikään näimme, ettei tuo ikuinen järki todellisuudessa ollut muuta kuin noihin aikoihin porvariksi kehittyvän keskivertokansalaisen idealisoitu järki. Kun Ranskan vallankumous sitten oli toteuttanut tuon järjellisen yhteiskunnan ja järjellisen valtion, ei uusista laitoksista tullutkaan ehdottoman järjellisiä, niin järkiperäisiä kuin ne olivatkin aiempiin olotiloihin verraten. Järjen valtio oli täydellisesti ajanut karille. Rousseaun yhteiskuntasopimus oli muuttunut todellisuudeksi hirmuvallan aikana, josta porvaristo, lakattuaan uskomasta omaan poliittiseen kykyynsä, pakeni ensin direktoriohallituksen turmelukseen ja lopulta Napoleonin despotismin[2] turviin. Luvattu ikuinen rauha oli muuttunut loppumattomaksi valloitussodaksi. Järjelliselle yhteiskunnalle ei käynyt sen paremmin. Rikkaan ja köyhän välinen vastakohta sen sijaan että olisi ratkennut yleisessä vauraudessa, olikin käynyt kärkevämmäksi, koska oli poistettu vastakohtaa tasoittaneet ammattikunta- ja muut etuoikeudet ja sitä lieventäneet kirkolliset hyväntekeväisyyslaitokset, teollisuuden nopea nousu kapitalistisella pohjalla kohotti työtätekevien joukkojen köyhyyden ja kurjuuden yhteiskunnan elinehdoksi. Rikosten määrä lisääntyi vuosi vuodelta. Vaikka aikaisemmin julkisesti harjoitettuja feodaalisia paheita ei oltukaan poistettu, oli ne kuitenkin toistaiseksi tungettu taka-alalle, ja siksi pulpahtivat sitäkin rehevämpään kukoistukseen paheet, joita siihen asti oli harjoitettu vain salassa. Kauppa kehittyi yhä enemmän ja enemmän petkutukseksi. Vallankumouksellisen tunnuksen »veljeys»[3] toteutui kilpataistelun juonittelussa ja kateudessa. Väkivaltaisen sorron sijaan astui korruptio, miekan tilalle ensimmäisenä yhteiskunnallisena voimavipuna tuli raha. Ensiyön oikeus siirtyi feodaaliherroilta porvarillisille tehtailijoille. Prostituutio paisui siihen asti tuntemattomiin mittoihin. Avioliitto itse jäi nyt, kuten ennenkin, prostituution laillisesti tunnustetuksi muodoksi, sen viralliseksi verhoksi, ja sitä täydensivät runsaat aviorikokset. Lyhyesti, valistusmiesten komeisiin lupauksiin verrattuna osoittautuivat »järjen voitolla» luodut yhteiskunnalliset ja poliittiset laitokset katkeran pettäviksi irvikuviksi. Enää puuttuivat vain ne miehet, jotka toteaisivat tämän petoksen, ja hekin tulivat vuosisadan vaihteessa. 1802 ilmestyivät Saint-Simonin »Genèveläisen kirjeet»; 1808 ilmestyi Fourierin ensimmäinen teos, vaikka hänen teoriansa perusta juontaa juurensa jo vuodelta 1799; ensimmäisenä tammikuuta 1800 Robert Owen otti käsiinsä johdon New Lanarkissa.[4]
Noihin aikoihin kapitalistinen tuotantotapa ja siihen liittyen porvariston ja proletariaatin vastakohta oli vielä sangen kehittymätön. Suurteollisuus oli Englannissa vasta paraikaa syntymässä, Ranskassa vielä tuntematon. Toisaalta taas vasta suurteollisuus kehittää ne ristiriidat, jotka kohottavat tuotantotavan kumoamisen pakottavaksi välttämättömyydeksi — ei ainoastaan tämän tuotantotavan synnyttämien luokkien, vaan myöskin sen luomien tuotantovoimien ja vaihtotapojen itsensä ristiriidat; ja toiselta puolen suurteollisuus kehittää juuri näissä valtavissa tuotantovoimissa myöskin välikappaleen noiden ristiriitojen ratkaisemiseen. Kun siis vuoden 1800 tienoilla uudesta yhteiskuntajärjestyksestä koituvat ristiriidat olivat vasta syntymässä, pätee tämä vielä paljon suuremmassa määrin niiden ratkaisemisen keinoihin. Jos Pariisin omaisuudettomat kansanjoukot olivat hirmuvallan aikana hetkiseksi kyenneet ottamaan vallan käsiinsä, olivat ne tällä vain todistaneet, kuinka mahdoton tämä herruus silloisissa oloissa oli. Näistä omaisuudettomista joukoista vasta uuden luokan ituna erottuva proletariaatti, joka oli vielä aivan kykenemätön itsenäiseen poliittiseen toimintaan, esiintyi sorrettuna, kärsivänä säätynä, jota saatettiin auttaa vain ulkoapäin, ylhäältä käsin koska se ei itse kyennyt auttamaan itseään.
Tämä historiallinen tilanne piti vallassaan myös sosialismin perustanlaskijoita. Kapitalistisen tuotannon kypsymätöntä tilaa, luokkien kypsymätöntä tilaa vastasivat kypsymättömät teoriat. Kehittymättömissä taloudellisissa suhteissa vielä kätkeytyneenä piilevien yhteiskunnallisten tehtävien ratkaisu oli löydettävä pelkällä pohdinnalla. Yhteiskunta tarjosi vain epäkohtia; niiden voittaminen oli ajattelevan järjen tehtävä. Kyse oli uuden täydellisemmän yhteiskuntajärjestelmän keksimisestä ja sen tyrkyttäminen yhteiskunnalle ulkoa käsin, propagandalla, tai mikäli mahdollista, mallikokeilujen esimerkin avulla. Nämä uudet yhteiskuntajärjestelmät oli jo etukäteen tuomittu utopioiksi; mitä pitemmälle niitä muokattiin yksityiskohdittain, sitä enemmän niiden täytyi muuttua puhtaaksi mielikuvitukseksi.
Tämän kerran todettuamme ei meillä ole enää syytä pysähtyä hetkeksikään tähän nyt jo menneisyyteen kuuluvaan puoleen. Voimme jättää kirjalliset kamasaksat à la Dühring repostelemaan juhlavasti näitä nyt enää vain huvittavia kuvitelmia ja näyttelemään oman selväpäisen ajatustapansa etevämmyyttä mokomiin »järjettömyyksiin» verrattuna. Mieluummin iloitsemme niistä nerokkaista ajatusiduista ja ajatuksista, joita tuon mielikuvituksellisen kuoren alta murtautuu kaikkialta esiin, mutta joille nuo poroporvarit ovat sokeita.
Saint-Simon esittää jo »Geneveläisen kirjeissään» sen väitteen, että
»kaikkien ihmisten on tehtävä työtä».
Samassa kirjoituksessa hän mainitsee jo, että hirmuhallituksen aika oli omistamattomien joukkojen valtaa.
»Katsokaa mitä Ranskassa on tapahtunut sinä aikana, jolloin toverinne ovat olleet siellä vallassa; he ovat saaneet aikaan nälänhädän»,[5] huudahti hän osoittaen sanansa omistamattomille luokille.
Ranskan vallankumouksen käsittäminen luokkataisteluksi aateliston, porvariston ja omistamattomien välillä oli vuonna 1802 mitä nerokkain havainto. Vuonna 1816 Saint-Simon selittää politiikan olevan tiedettä tuotannosta ja ennustaa politiikan täydellisesti sulautuvan taloustieteeseen.[6] Vaikka tietoisuus siitä, että taloudellinen tila on poliittisten laitosten perusta, ilmeneekin tässä vasta idullaan, on kuitenkin ihmisten poliittisen hallitsemisen muuttaminen esineiden hallitsemiseksi ja tuotantoprosessin johtamiseksi, siis viime aikoina niin paljon melua aiheuttanut valtion poistaminen, tässä jo selvästi ilmaistu. Samanlaisella etevämmyydellä aikalaisiinsa verraten hän julistaa 1814, välittömästi liittoutuneiden Pariisiin marssin jälkeen, ja vielä 1815 satapäiväisen sodan aikana, että Ranskan liitto Englannin kanssa ja toisaalta näiden valtojen liitto Saksan kanssa on Euroopan rauhallisen kehityksen ja kukoistuksen ainoa tae.[7] Se, että joku saarnasi vuoden 1815 ranskalaisille liittoa Waterloon voittajien kanssa, vaati tosiaan enemmän rohkeutta kuin juorusodan julistaminen saksalaisille professoreille.[8]
Jos havaitsemme Saint-Simonissa nerokkaan kaukonäköisyyden, minkä ansiosta hänen esityksensä jo sisältävät ituina kaikki myöhempien aikojen sosialistien ajatukset, jotka eivät liity pelkästään taloustieteeseen, niin Fourierilla tapaamme aitoranskalaisen henkevän, mutta silti syvällisen olemassaolevien yhteiskuntatilojen kritiikin. Fourier ottaa vallankumousta edeltäneen ajan porvariston, sen innoittamat profeetat ja sen kumousajan jälkeen lahjomat valehtelijat tiukasti kiinni sanoistaan. Säälimättä hän paljastaa porvarillisen maailman aineellisen ja moraalisen kurjuuden, hän vertaa sitä varhaisempien valistusfilosofien loistaviin lupauksiin yhteiskunnasta, jossa vain järki tulisi hallitsemaan, kaiken onnellistavasta sivistyksestä, rajattomasta ihmissuvun täydellistymismahdollisuudesta, ja myöskin oman aikansa porvari-ideologien kaunomaalailevaan puhetulvaan; hän todistaa, miten noita yleviä fraaseja kaikkialla vastaa viheliäinen todellisuus, ja hän ivaa purevasti näiden korulauseiden auttamatonta epäonnistumista. Fourier ei ole pelkkä kriitikko, hänen aina hilpeä luonteensa tekee hänestä satiirikon, vieläpä yhden kaikkien aikojen suurimmista. Vallankumouksen laskukaudella kukkaansa puhjennutta villiä keinottelua samoin kuin Ranskan silloisen kaupan yleistä kamasaksaluonnetta hän kuvailee yhtä osuvasti kuin hupaisasti. Vieläkin mestarillisempi on hänen kritiikkinsä sukupuolisuhteiden porvarillisesta muodosta ja naisen asemasta porvarillisessa yhteiskunnassa. Hän on ensimmäinen, joka sanoo, että naisen vapautumisen aste kunkin ajan yhteiskunnassa on yleisen vapautuneisuuden luonnollinen mittapuu.[9] Mutta kaikkein suurenmoisimpana Fourier esiintyy käsityksessään yhteiskunnan historiasta. Hän jakaa tähänastisen historian neljään kehitysvaiheeseen: villiys, patriarkaatti, barbaria ja sivilisaatio; tämä viimeksi mainittu sattuu yhteen nykyisen niin kutsutun porvarillisen yhteiskunnan kanssa. Hän osoittaa,
»että sivistynyt järjestys kohottaa jokaisen paheen, jota barbarian asteella harjoitettiin yksinkertaisella tavalla, mutkikkaampaan, kaksimieliseen, arveluttavaan ja tekopyhään muotoon»,
että sivilisaatio liikkuu »noidankehässä», ristiriidoissa, joita se yhä uudelleen tuottaa kykenemättä niitä voittamaan, joten tulos on aina päinvastainen siihen nähden, mitä se tahtoo tai uskottelee tahtovansa.[10] Niinpä esimerkiksi
»sivilisaation kaudella köyhyys on tuloksena ylellisyydestä itsestään».[11]
Kuten näemme, Fourier käsittelee dialektiikkaa yhtä mestarillisesti kuin hänen aikalaisensa Hegel. Yhtä dialektisesti hän korostaa, vastoin silloista käsitystä rajattomasta inhimillisestä täydellistymiskyvystä, että jokaisella historiallisella asteella on nouseva, mutta myös laskeva vaiheensa,[12] ja hän soveltaa tämän käsityksensä myöskin koko ihmiskunnan tulevaisuuteen. Kuten Kant toi maapallon tulevan perikadon luonnontieteeseen, samoin Fourier toi ihmiskunnan tulevan perikadon historiankäsitykseen.
Samaan aikaan kun vallankumouksen myrsky lakaisi maata Ranskassa, tapahtui Englannissa hiljaisempi, mutta silti yhtä valtava mullistus. Höyry ja uudet työkalukoneet muuttivat manufaktuuriteollisuuden uudenaikaiseksi suurteollisuudeksi, ja saivat siten aikaan mullistuksen koko porvarillisen yhteiskunnan perustuksessa. Manufaktuuriajan unelias kehityskulku vaihtui tuotannon todelliseksi myrsky- ja kiihkokaudeksi. Alati kasvavalla vauhdilla tapahtui yhteiskunnan jakautumista suurkapitalisteihin ja omaisuudettomiin proletaareihin, joiden välillä nyt aiemmin vankan keskisäädyn asemesta vietti epävarmaa elämäänsä käsityöläisten ja pikkukauppiaiden horjuva joukko, tuo väestön eniten vaihteleva osa. Vielä oli uusi tuotantotapa vasta nousuvaiheensa alkutaipaleella; vielä se oli normaali, olevissa oloissa ainoa mahdollinen tuotantotapa. Mutta jo silloin se synnytti huutavia yhteiskunnallisia epäkohtia: sulloi kodittoman väestön suurkaupunkien kurjimmille laidoille, katkoi kaikki perinnäiset sukusiteet, mursi patriarkaaliset suhteet, rikkoi perheen, teetti etenkin naisilla ja lapsilla ylityötä kauhistuttavassa määrässä, turmeli siveellisesti työväenluokan suuret joukot, jotka äkkiä oli heitetty aivan uusiin olosuhteisiin. Silloin astui uudistajana esiin kaksikymmentäyhdeksänvuotias tehtailija, luonteeltaan ylevyyteen saakka lapsellisen yksinkertainen, mutta samalla synnynnäinen ihmisten johtaja, jolle harvat vetävät vertoja. Robert Owen oli omaksunut valistusfilosofeilta materialistisen opin, jonka mukaan ihmisen luonne on toisaalta synnynnäisten taipumusten, toisaalta ihmistä hänen elinaikanaan, mutta erityisesti kehitysvaiheensa aikana ympäröivien olojen tuote. Useimmat hänen säätytoverinsa näkivät teollisessa kumouksessa vain epäjärjestystä ja sekasotkua, hyvän tilaisuuden kalastaa sameassa vedessä ja rikastua nopeasti. Owen näki siinä tilaisuuden soveltaa mieliaatettaan ja siten aikaansaada järjestystä tuossa kaaoksessa. Hän oli yrittänyt tätä menestyksellisesti jo Manchesterissa ollessaan johtajana tehtaassa, jossa oli yli 500 työläistä. Vuodesta 1800 vuoteen 1829 hän johti New Lanarkin suurta puuvillakehräämöä Skotlannissa samassa mielessä ollen johtavana yhtiökumppanina — erona oli vain suurempi toimintavapaus ja sellainen menestys, että se hankki hänelle mainetta koko Euroopassa. Hän muutti Vähitellen 2500 henkeä käsittäväksi kasvaneen, alkuaan mitä sekavimmista ja enimmäkseen vahvasti turmeltuneista aineksista kokoonpannun väestön täydelliseksi mallisiirtolaksi, jossa juopottelu, poliisi, vankilat, tuomarit, oikeusjutut, köyhäinhoito ja hyväntekeväisyyden tarve olivat tuntemattomia asioita. Ja tämä tapahtui yksinkertaisesti siten, että hän sijoitti ihmiset inhimillisiin oloihin ja kasvatti huolellisesti etenkin nousevan sukupolven. Hän keksi pikkulasten koulut ja otti ne täällä ensimmäisenä käyttöön. Kahden vuoden ikäisinä lapset tulivat kouluun ja saivat niin hyvän hoidon, että heitä oli vaikea saada palaamaan kotiinsa. Kun hänen kilpailijansa teettivät 13–14 tunnin työpäiviä, tehtiin New Lanarkissa 10 ½ tuntia. Kun puuvillakriisi pakotti seisauttamaan tehtaan neljäksi kuukaudeksi, maksettiin joutilaille työläisille täysi palkka. Ja kaiken tämän tapahtuessa liike oli paisuttanut arvonsa yli kaksinkertaiseksi ja päälle päätteeksi antanut omistajille runsaat voitot.
Owen ei ollut tyytyväinen tähän. Olotila, jonka hän oli työläisilleen luonut, ei hänen silmissään ollut vielä lähestulkoonkaan ihmisarvoa vastaava:
»ihmiset olivat minun orjiani».
Ne suhteellisen suotuisat olot, joihin hän oli heidät saattanut, olivat vielä kaukana siitä, että olisivat sallineet luonteen ja ymmärryksen kaikinpuolisen ja järkiperäisen kehityksen, vapaasta elämäntoiminnasta puhumattakaan.
»Ja kuitenkin työtätekevä osa näistä 2500 ihmisestä tuotti yhteiskunnalle yhtä paljon todellista rikkautta kuin 600 000 hengen väestö olisi voinut tuottaa puoli vuosisataa aiemmin. Kysyin itseltäni: miten käy sille rikkauserotukselle, minkä nämä 2500 kuluttavat ja minkä nuo 600 000 olisivat kuluttaneet?»
Vastaus oli selvä. Se erotus oli tullut käytetyksi siten, että laitoksen omistajat saivat 5 % voiton liikepääomalle ja tämän lisäksi vielä yli 300 000 sterlinkipuntaa (6 000 000 Saksan markkaa) voittoa. Ja mikä päti New Lanarkiin, päti vielä suuremmassa määrin Englannin kaikkiin tehtaisiin.
»Ilman tätä uutta koneiden luomaa rikkautta ei olisi voitu käydä sotia Napoleonin kukistamiseksi ja aristokraattisten yhteiskuntaperiaatteiden ylläpitämiseksi. Ja kuitenkin tämä uusi mahti oli työväenluokan luomus.»[13]
Työväenluokalle kuuluivat sen takia myöskin hedelmät. Uudet valtavat tuotantovoimat, jotka siihen asti olivat palvelleet vain yksityisten rikastuttamista ja suurten joukkojen orjuuttamista, tarjosivat Owenille perustan yhteiskunnan uudistamiseksi, ja niiden oli määrä työskennellä kaikkien yhteisenä omaisuutena vain kaikkien yhteistä hyvinvointia varten.
Tällaisella puhtaasti liikemiesmäisellä tavalla, tavallaan kauppamiehen laskelmoinnin hedelmänä syntyi Owenin kommunismi. Tämän käytännöllisyyteen tähtäävän luonteen se säilytti kaiken aikaa. Niinpä Owen ehdotti 1823 Irlannin kurjuuden poistamista kommunististen siirtoloiden avulla ja liitti mukaan täydelliset laskelmat perustamiskustannuksista, vuotuisista menoista ja arvioiduista tuloista.[14] Hänen lopullisessa tulevaisuudensuunnitelmassaan onkin yksityiskohtien tekninen muokkaus toteutettu sellaisella asiantuntemuksella, että jos kerran hyväksyy Owenin menetelmän yhteiskunnan uudistamiseksi, on ammattimiehenkin kannalta hyvin vähän sanottavaa yksityiskohtia vastaan.
Kehitys kommunismiin oli Owenin elämän käännekohta. Niin kauan kuin hän oli esiintynyt pelkkänä ihmisystävänä, ei hän ollut niittänyt muuta kuin rikkautta, myötätuntoa, kunniaa ja mainetta. Hän oli suosituin ihminen Euroopassa. Eivät ainoastaan hänen säätytoverinsa, vaan myöskin valtiomiehet ja ruhtinaat kuuntelivat häntä myötämielisinä. Mutta lehti kääntyi heti, kun hän esiintyi kommunistisine oppeineen. Oli olemassa kolme suurta estettä, jotka hänestä ennen kaikkea näyttivät sulkevan tien yhteiskunnalliseen uudistukseen; yksityisomistus, uskonto ja avioliiton nykyinen muoto. Käydessään näiden kimppuun hän tiesi hyvin, mikä häntä odotti; yleinen halveksunta virallisen yhteiskunnan taholta, koko yhteiskunnallisen asemansa menettäminen. Mutta siitä huolimatta hän kävi arkailematta niihin käsiksi, ja tapahtui se, minkä hän oli jo etukäteen nähnyt. Virallisen yhteiskunnan kiroamana, lehdistön kuoliaaksi vaientamalla, köyhtyneenä Amerikassa tekemiensä epäonnistuneiden kommunististen kokeilujen takia, joihin hän oli uhrannut kaiken omaisuutensa, hän kääntyi välittömästi työväenluokan puoleen ja työskenteli sen keskuudessa vielä kolmen vuosikymmenen ajan. Owenin nimeen kytkeytyvät kaikki yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki todelliset edistysaskeleet, mitkä Englannissa työväen eduksi otettiin. Niinpä hän ajoi vuonna 1819, viisivuotisten ponnistelujen jälkeen, läpi ensimmäisen lain naisten ja lasten työn rajoittamisesta tehtaissa.[15] Hän johti puhetta ensimmäisessä kongressissa, jossa koko Englannin trade-unionit yhtyivät yhdeksi suureksi ammatilliseksi toverikunnaksi[16] Hän järjesti — siirtymätoimenpiteenä kohti yhteiskunnan täydellistä kommunistista uudistamista — toisaalta ensimmäiset osuuskunnat (kulutus- ja tuotanto-osuuskunnat), jotka sitten ovat antaneet ainakin sen käytännöllisen todistuksen, että niin kauppiaat kuin tehtailijatkin ovat varsin tarpeettomia henkilöitä; toisaalta taas työbasaarit, laitokset työntuotteiden vaihtamista varten paperisen työrahan välityksellä, jonka yksikkönä oli työtunti. Näiden laitosten täytyi välttämättä epäonnistua, mutta ne ennakoivat täydelleen Proudhonin paljon myöhäisempää vaihtopankkia[17] ja erosivat tästä vain siinä, etteivät ne pyrkineetkään olemaan kaiken yhteiskunnallisen pahan yleislääkkeinä, vaan ainoastaan ensi askeleita kohti yhteiskunnan paljon jyrkempää uudestijärjestämistä.
Tällaisia olivat miehet, joita itsenäinen herra Dühring »viime käden lopullisten totuuksiensa» korkeuksista katselee niin kovin halveksuvasti, kuten »Johdannossa» esittämistämme muutamista esimerkeistä kävi selville. Eräältä puoleltaan tällä halveksunnalla onkin riittäviä perusteita: se nimittäin nojautuu oleellisesti todella hirvittävään tietämättömyyteen kolmen utopistin kirjoituksista. Niinpä Saint-Simonista sanotaan, että
»hänen perusajatuksensa on oleellisilta osin ollut sattuva, ja kun jättää huomiotta eräät yksipuolisuudet, tarjoaa se vielä nytkin ohjaavan kannustimen todelliseen muovaustyöhön».
Mutta vaikka herra Dühring tosiaan näyttää pidelleen käsissään eräitä Saint-Simonin kirjoja, saamme näiltä 27 painetulta sivulta yhtä turhaan hakea Saint-Simonin »perusajatusta» kuin aikaisemmin sitä, mitä Quesnayn taloudellisen taulukon »Quesnayllä itsellään pitäisi merkitä», ja lopuksi meidän on tyydyttävä siihen laihaan lohtuun, jonka tarjoaa se fraasi,
»että mielikuvitus ja filantrooppinen tunne... siihen liittyvine fantasian ylijännityksineen hallitsi Saint-Simonin koko aatepiiriä»!
Fourierin ajatuksista hän tuntee ja arvostaa vain romanttisen yksityiskohtaisia tulevaisuudenkuvitelmia, mikä tietysti on »paljon tärkeämpää», jotta voitaisiin todeta herra Dühringin ääretön etevämmyys Fourieriin verraten, kuin sen tutkiminen, miten Fourier »ohimennen yrittää arvostella todellisia tiloja». Ohimennen! Miltei joka sivulla näet säkenöivät Fourierin teoksissa satiirin ja kritiikin kipinät tuon ylistetyn sivistyksen viheliäisyydestä. Aivan kuin tahdottaisiin sanoa, että herra Dühring vain »ohimennen» julistaa herra Dühringin kaikkien aikojen suurimmaksi ajattelijaksi. Mitä taas tulee kahteentoista Robert Owenille omistettuun sivuun, ei herra Dühringillä tässä asiassa ole ollut muuta lähdettä kuin poroporvari Sargantin kirjoittama viheliäinen elämäkerta. Sargant ei edes tuntenut Owenin tärkeimpiä teoksia avioliitosta ja kommunistisesta järjestelmästä.[18] Herra Dühring voikin tämän takia uskaltautua jopa väittämään, että Owenilla »ei voi edellyttää olleen mitään päättäväistä kommunismia». Jos herra Dühringillä olisi ollut edes kädessään Owenin kirja »Book of the New Moral World», olisi hän löytänyt siitä paitsi kaikkein päättäväisinä kommunismia yhtäläisine työvelvoituksineen ja yhtäläisine oikeuksineen työn tuotteeseen — aina iän mukaan, kuten Owen jatkuvasti lisää —, myöskin täydellisesti muokatun tulevaisuuden kommunistisen yhteisön rakennuksen, mukaan lukien pohjapiirrokset, julkisivut ja mallikuvat lintuperspektiivistä katsottuna. Mutta kun »sosialistisen aatepiirin edustajien omien kirjoitusten välitön tutkiminen» rajoittuu nimikkeiden ja korkeintaan muutamien harvojen teosten mottojen tuntemukseen, kuten herra Dühringin tuntemus, ei tuloksena tosiaan voi ollakaan muu kuin tuollainen typerä ja suorastaan tekaistu väite. Owen ei vain julistanut päättäväistä kommunismia, hän myös kokeili sitä viiden vuoden ajan (30-luvun lopulla ja 40-luvun alussa) käytännössä Harmony Hallin siirtokunnassa Hampshiressä, ja tämän siirtolan kommunismi ei päättävyytensä puolesta jättänyt mitään toivomisen varaa. Olen itse tuntenut useampia tähän kommunistiseen mallikokeeseen aikoinaan osallistuneita. Mutta kaikesta tästä, kuten yleensäkin Owenin toiminnasta vuosien 1836 ja 1850 välillä Sargant ei tiedä yhtään mitään, ja siksi jää myös herra Dühringin »syvempi historiankirjoitus» pikimustaan tietämättömyyteen. Herra Dühring nimittää Owenia »kaikissa suhteissa ihmisystävällisen tungettelevuuden todelliseksi hirviöksi». Mutta kun samainen herra Dühring kertoilee meille sellaisten kirjojen sisällöstä, joista hän tuntee tuskin otsikon ja moton, emme sittenkään millään muotoa saisi sanoa että hän on »kaikissa suhteissa tietämättömän tungettelevuuden todellinen hirviö», sillä meidän suussammehan sellainen olisi »hävyttömyyttä».
Utopistit olivat, kuten näimme, utopisteja, koska he eivät voineet muuta olla aikana, jolloin kapitalistinen tuotantotapa oli vielä niin vähän kehittynyt. Heidän oli pakko kehitellä omasta päästään uuden yhteiskunnan aineksia, koska nämä ainekset eivät vanhassa yhteiskunnassa itsessään olleet vielä tulleet yleisesti näkyviin; uudisrakennuksensa peruspiirteiden kohdalla heidän oli pakko rajoittua vetoamaan järkeen, koska he eivät vielä voineet vedota oman aikansa historiaan. Mutta kun nyt, lähes kahdeksankymmentä vuotta heidän esiintymisensä jälkeen, herra Dühring astuu näyttämölle vaatien, että uuden yhteiskuntajärjestelmän »määräävää» järjestelmää ei ole kehitettävä olemassaolevasta, historiallisesti kehittyneestä aineistosta sen välttämättömänä tuloksena, vaan se on konstruoitava hänen itsenäisesti toimivista aivoistaan, hänen »ikuisten totuuksien» raskauttamasta järjestään, on hän, joka kaikkialla vainuaa jäljittelijöitä, itse vain utopistien jäljittelijä, uusin utopisti. Hän nimittää suuria utopisteja »sosiaalisiksi alkemisteiksi». Saattaa olla. Alkemia oli aikoinaan välttämätön. Mutta tuon ajan jälkeen suurteollisuus on kehittänyt kapitalistisessa tuotantotavassa piilleet ristiriidat niin huutaviksi vastakohdiksi, että tämän tuotantotavan lähestyvä romahdus on tavallaan käsin kosketeltavissa; että uudet tuotantovoimat itse ovat säilytettävissä ja kehiteltävissä edelleen vain siten, että toteutetaan uusi, niiden nykyistä kehitysastetta vastaava tuotantotapa; että molempien, tähänastisen tuotantotavan synnyttämien ja alati kärkevämmin vastakkaisina uusintuvien luokkien välinen taistelu on vallannut kaikki sivistysmaat ja käy päivittäin kiivaammaksi, ja että nyt on myös saavutettu käsitys näistä historiallisista yhteyksistä, niiden välttämättömäksi tekemän yhteiskunnallisen uudistuksen ehdoista ja tämän uudistuksen edellyttämistä peruspiirteistä. Ja kun herra Dühring nyt valmistelee uutta utopistista yhteiskuntajärjestystä kaikkein korkeimmasta aivokopastaan eikä olemassaolevasta taloudellisesta aineistosta, harjoittaa hän jotain muuta kuin yksinkertaista »sosiaalista alkemiaa». Pikemminkin hän menettelee kuin henkilö, joka uudemman kemian lakien keksimisen ja toteamisen jälkeen tahtoisi palauttaa voimaan vanhan alkemian, tahtoisi käyttää atomipainoja, molekyylikaavoja, atomiarvoja, kideoppia ja spektraalianalyysia yksinomaan keksiäkseen — viisasten kiven.
Materialistinen historiankäsitys lähtee väitteestä, että tuotanto, ja lähinnä tuotantoa sen tuotteiden vaihto, on jokaisen yhteiskuntajärjestyksen perusta; että jokaisessa historiallisesti esiintyvässä yhteiskunnassa tuotteiden jako ja sen myötä sosiaalinen luokkiin tai säätyihin jäsentyminen tapahtuu sen mukaan, mitä ja kuinka tuotetaan ja miten tuotettu vaihdetaan. Tämän mukaisesti ei kaikkien yhteiskunnallisten muutosten ja poliittisten mullistusten lopullisia syitä tule etsiä ihmisten aivoista, ei heidän lisääntyvästä ikuisen totuuden ja oikeudenmukaisuuden tuntemuksestaan, vaan tuotanto- ja vaihtotapojen muutoksista; niitä ei ole etsittävä kysymyksessä olevan ajan filosofiasta, vaan sen taloudesta. Heräävä tietoisuus siitä, että vallitsevat yhteiskunnalliset laitokset ovat järjettömiä ja epäoikeudenmukaisia, että järjestä on tullut hulluutta, hyvästä työstä piinaa,[19] on vain merkki siitä, että tuotantomenetelmissä ja vaihtomuodoissa on kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut muutoksia, joiden mukaisiksi aikaisemmille taloudellisille olosuhteille rakentunut yhteiskuntajärjestys ei enää sopeudu. Täten on samalla sanottu, että paljastettujen epäkohtien poistamiskeinojen täytyy myöskin — enemmän tai vähemmän kehittyneinä — olla olemassa itse muuttuneissa tuotantosuhteissa. Nuo keinot eivät suinkaan ole jotain omasta päästä keksittävää, vaan ne on pään avulla löydettävä puheena olevista tuotannon aineellisista tosiasioista.
Miten nyt on tämän mukaan nykyaikaisen sosialismin laita?
Nykyisin myönnetään verrattain yleisesti että hallitsevan yhteiskuntajärjestelmän on luonut nyt hallitseva luokka, porvaristo. Porvaristolle ominainen tuotantotapa, jota Marxista lähtien on kutsuttu kapitalistiseksi tuotantotavaksi, ei sietänyt paikallisia eikä säätyetuoikeuksia enempää kuin feodaalisen järjestyksen keskinäisiä henkilökohtaisia siteitäkään: porvaristo murskasi feodaalisen järjestelmän ja pystytti sen raunioille porvarillisen yhteiskuntalaitoksen, vapaan kilpailun, elinkeinovapauden, tavaranomistajien yhdenvertaisuuden, ja kuinka näitä kaikkia porvarillisia ihanuuksia nimitetäänkään, valtakunnan. Kapitalistinen tuotantotapa saattoi nyt laajentua vapaasti. Sen jälkeen kun höyry ja uusi työkoneisto oli muuttanut vanhan manufaktuurin suurteollisuudeksi, kehittyivät porvariston johdolla muokatut tuotantovoimat ennen kuulumattoman nopeasti ennen näkemättömässä mitassa. Mutta niin kuin aikoinaan manufaktuuri ja sen vaikutuksesta edelleen kehittynyt käsityö joutuivat ristiriitaan ammattikuntien feodaalisten kahleiden kanssa, joutuu suurteollisuus täydellisemmäksi kehityttyään ristiriitaan niiden puitteiden kanssa, joihin kapitalistinen tuotantotapa sen puristaa. Uudet tuotantovoimat ovat kasvaneet yli porvarillisen käyttömuotonsa. Eikä tuo tuotantovoimien ja tuotantotavan välinen ristiriita ole mikään ihmisten päissä syntynyt ristiriita, kuten on esimerkiksi inhimillisen perisynnin törmäys jumalallista oikeutta vastaan, vaan se on olemassa tosiasioissa, objektiivisena, meidän ulkopuolellamme, riippumattomana jopa niidenkin ihmisten tahdosta ja menettelystä, jotka sen ovat aiheuttaneet. Nykyaikainen sosialismi ei ole mitään muuta kuin tämän tosiasiallisen ristiriidan heijastus ajattelussa, sen aatteellista heijastumista lähinnä sen luokan, työväenluokan päissä, joka sen alaisena välittömästi kärsii.
Mikä tuo ristiriita sitten on?
Ennen kapitalistista tuotantoa, siis keskiajalla, oli yleisenä pikkuyritys, joka perustui siihen, että työntekijäin tuotantovälineet olivat heidän yksityisomaisuuttaan: vapaiden tai alustalaisasemassa olevien pientalonpoikien maanviljely, kaupunkien käsityö. Työvälineet — maa, maatyökalut, verstas, käsityökalut — olivat yksityisten työvälineitä, ne oli tarkoitettu vain yksityiseen käyttöön, siis olivat pakostakin vähäisiä, kääpiömäisiä, rajoitettuja. Mutta juuri sen vuoksi ne myös säännöllisesti kuuluivat tuottajille itselleen. Näiden hajallaan olevien tuotantovälineiden keskittäminen, laajentaminen, niiden muuttuminen nykyajan mahtavasti vaikuttaviksi tuotannon vivuiksi on ollut juuri kapitalistisen tuotantotavan ja sen edustajan, porvariston, historiallisena tehtävänä. Miten porvaristo 15. vuosisadalta lähtien on tämän historiallisesti toteuttanut kolmen asteen — yksinkertaisen kooperaation, manufaktuurin ja suurteollisuuden — kautta, sen Marx on seikkaperäisesti kuvannut »Pääoman» neljännessä osastossa. Mutta porvaristo, kuten »Pääomassa» niin ikään on osoitettu, ei voinut muuttaa noita rajoitettuja tuotantovälineitä valtaviksi tuotantovoimiksi muuttamatta niitä yksityisen ihmisen tuotantovälineistä yhteiskunnallisiksi ainoastaan jonkin ihmisten kokonaisuuden käytettäviksi tuotantovälineiksi. Rukin, käsikangaspuiden ja sepän vasaran tilalle tuli kehruukone, kutomakone ja höyryvasara; yksityisen pikkuverstaan sijaan astui satojen ja tuhansien yhteistoimintaa vaativa tehdas. Ja samoin kuin tuotantovälineet, muuttui itse tuotanto sarjasta yksityiskäsittelyjä sarjaksi yhteiskunnallisia toimintoja ja tuotteet yksityisten tuotteista yhteiskunnallisiksi tuotteiksi. Kangas, lanka ja metallitavarat, jotka nyt tulivat tehtaista, olivat niiden monien työläisten yhteisiä tuotteita, joiden käsien kautta niiden täytyi vuoronperään kulkea, ennen kuin ne valmistuivat. Kukaan yksityinen ei niistä voinut sanoa: tuon olen minä tehnyt, tuo on minun tuotteeni.
Mutta missä tuotannon perusmuotona on luontoperäinen työnjako yhteiskunnan puitteissa, siellä se painaa tuotteisiin tavaran muodon, joiden keskinäinen vaihto, osto ja myynti tekee yksittäiset tuottajat kykeneviksi tyydyttämään moninaiset tarpeensa. Ja näin oli keskiajalla. Esimerkiksi talonpoika myi maantuotteitaan käsityöläiselle ja osti tältä niitä vastaan käsityötuotteita. Tähän yksittäisten tuottajien, tavarantuottajien yhteiskuntaan tunkeutui nyt uusi tuotantotapa. Keskelle yhteiskunnassa vallitsevaa luontoperäistä, suunnittelematonta työnjakoa se asetti suunnitelmallisen työnjaon, sellaisena kuin tämä oli järjestetty yksittäisessä tehtaassa; yksityistuotannon rinnalle tuli yhteiskunnallinen tuotanto. Kumpaisenkin tuotteet myytiin samoilla markkinoilla, siis ainakin likipitäen samoihin hintoihin. Mutta suunnitelmallinen organisaatio oli voimakkaampi kuin luontoperäinen työnjako; yhteiskunnallisesti työskentelevät tehtaat tuottivat tuotteensa halvemmalla kuin yksinäiset pikkutuottajat. Yksityistuotanto joutui tappiolle alalla toisensa jälkeen, yhteiskunnallinen tuotanto vallankumouksellisti koko vanhan tuotantotavan. Mutta tätä yhteiskunnallisen tuotannon vallankumouksellista luonnetta tajuttiin niin vähän, että se otettiin käyttöön nimenomaan tavarantuotannon lisäämis- ja edistämiskeinona. Se syntyi välittömästi liittyen määrättyihin, jo aiemmin olemassaoleviin tavarantuotannon ja -vaihdon vipusimiin: kauppiaspääomaan, käsityöhön ja palkkatyöhön. Yhteiskunnallinen tuotanto esiintyi kylläkin uutena tavarantuotannon muotona, mutta silti tavarantuotannon anastusmuodot säilyivät senkin puitteissa täydessä voimassaan.
Tavarantuotannossa sellaisena kuin se oli kehittynyt keskiajalla, ei voinut lainkaan nousta kysymystä siitä, kenelle työn tuote on kuuluva. Yksityinen tuottaja oli sen yleensä valmistanut hänelle itselleen kuuluvista, usein itse tuottamistaan raaka-aineista omilla työvälineillään ja omalla tai perheensä käsityöllä. Hänen ei tarvinnut lainkaan anastaa sitä itselleen, se kuului hänelle aivan itsestään. Omistusoikeus tuotteisiin perustui siis omaan työhön. Missä vierasta apua käytettiinkin, jäi se yleensä sivuasiaksi ja palkittiin usein työpalkan lisäksi vielä muillakin eduilla: ammattikuntaoppilas ja kisälli tekivät työtä ei niinkään ruoan ja palkan vuoksi kuin valmistautuakseen mestariksi. Sitten alkoi tuotantovälineiden keskittäminen suuriin verstaisiin ja manufaktuureihin, niiden muuttaminen tosiasiallisesti yhteiskunnallisiksi tuotantovälineiksi. Mutta yhteiskunnallisia tuotantovälineitä ja tuotteita käsiteltiin aivan kuin ne olisivat yllä edelleenkin yksityisten tuotantovälineitä ja tuotteita. Kun työvälineiden omistaja oli siihen saakka haltuunottanut tuotteen, koska se yleensä oli hänen tuotteensa, ja vieras aputyö oli ollut vain poikkeuksena, niin työvälineiden omistaja otti nyt edelleen tuotteen omakseen, vaikka se ei enää ollut hänen tuotteensa, vaan poikkeuksetta vieraan työn tuote. Näin siis yhteiskunnallisesti tuotettuja tuotteita eivät enää haltuunottaneet ne, jotka olivat todella panneet tuotantovälineet liikkeelle ja todella valmistaneet tuotteet, vaan tuotteet anasti kapitalisti. Tuotantovälineet ja tuotteet ovat tulleet oleellisesti yhteiskunallisiksi. Mutta ne alistetaan sen omistusmuodon alaisiksi, jonka edellytyksenä on yksityisten yksityinen tuotanto, jonka vallitessa siis kukin omistaa oman tuotteensa ja vie sen markkinoille. Tuotantotapa alistetaan tämän omistusmuodon alaiseksi, vaikka se poistaa tämän omistusmuodon edellytyksen.[2*] Tässä ristiriidassa, joka antaa uudelle tuotantotavalle sen kapitalistisen luonteen, on jo idussaan nykyajan koko yhteentörmäys. Mitä enemmän uusi tuotantotapa tuli vallitsevaksi kaikilla ratkaisevilla tuotannonaloilla ja kaikissa taloudellisesti ratkaisevissa maissa sekä samalla syrjäytti yksityistuotannon mitättömiksi jätteiksi, sitä räikeämpänä täytyi myöskin ilmetä yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalistisen anastuksen yhteensopimattomuuden.
Kuten sanottu, ensimmäiset kapitalistit tapasivat palkkatyön muodon jo valmiina. Mutta he tapasivat palkkatyön vain poikkeuksena, sivutoimena, apukeinona, ylimenokohtana. Maatyöläisellä, joka aika ajoin meni päivätyöläiseksi, oli joku kapanala omaa maataan, josta hän hädin tuskin saattoi elää. Ammattikuntajärjestys piti huolta siitä, että tämän päivän kisälli siirtyi huomenna mestariksi. Mutta tämä muuttui heti tuotantovälineiden tultua yhteiskunnallisiksi ja keskityttyä kapitalistien käsiin. Pienen yksityistuottajan tuotantoväline, kuten myös tuote, tulivat yhä arvottomammiksi: hänelle ei jäänyt mitään muuta keinoa kuin mennä kapitalistin palkkalaiseksi. Palkkatyö, joka aiemmin oli ollut poikkeus ja apukeino, tuli säännöksi ja koko tuotannon perusmuodoksi; kun se aikaisemmin oli ollut sivutyö, tuli se nyt työläisten yksinomaiseksi toiminnaksi. Tilapäinen palkkatyöläinen muuttui elinkautiseksi palkkatyöläiseksi. Elinkautisten palkkatyöläisten määrää lisäsi vielä tavattomasti samanaikainen feodaalisen järjestelmän romahdus, feodaaliherrojen seurueiden hajoaminen, talonpoikien karkottaminen kotikonnuiltaan jne. Oli lopullisesti tehty ero yhtäältä kapitalistien käsiin keskitettyjen tuotantovälineiden, toisaalta kaiken muun paitsi työvoimansa omistuksen menettäneiden tuottajien välille. Ristiriita yhteiskunnallisen tuotantotavan ja kapitalistisen anastamisen välillä astuu päivänvaloon proletariaatin ja porvariston vastakohtana.
Näimme, että kapitalistinen tuotantotapa tunkeutui tavarantuottajien, yksittäisten tuottajien yhteiskuntaan, joiden yhteiskunnallisen yhteyden välitti heidän tuotteidensa vaihto. Mutta jokaisella tavaratuotantoon perustuvalla yhteiskunnalla on se erikoisuus, että siinä tuottajat ovat kadottaneet omien yhteiskunnallisten suhteittensa hallitsemisen. Jokainen tuottaa itseään varten tilapäisillä tuotantovälineillään ja omaa erikoista vaihtotarvettaan varten. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon hänen valmistamaansa tavaralaatua tulee markkinoille, kuinka paljon sitä ylipäänsä tarvitaan, kukaan ei tiedä onko hänen yksityistuotteensa suhteen todellista tarvetta, saako hän siitä takaisin kustannuksensa vain saako hän sitä lainkaan myydyksi. Vallitsee yhteiskunnallisen tuotannon anarkia. Mutta tavaratuotannolla, samoin kuin jokaisella muullakin tuotantomuodolla, on omat ominaiset, sille kuuluvat, siitä erottamattomat lakinsa; ja nämä lait toteutuvat anarkiasta huolimatta, anarkiassa, anarkian kautta. Ne ilmenevät yhteiskunnallisen yhteyden ainoassa säilyneessä muodossa, vaihdossa, ja astuvat voimaan yksityisten tuottajien suhteen kilpailun pakkolakeina. Ne ovat siis näille tuottajille itselleen aluksi tuntemattomat, ja heidän täytyy vasta pitkän kokemuksen kautta vähitellen löytää ne. Ne toteutuvat siis tuottajien ohitse ja vastoin tuottajia, heidän tuotantomuotonsa sokeasti vaikuttavina luonnonlakeina. Tuote hallitsee tuottajia.
Keskiajan yhteiskunnassa, varsinkin ensimmäisinä vuosisatoina, oli tuotanto oleellisesti suuntautunut omaan käyttöön. Se tyydytti pääasiassa vain tuottajan ja hänen perheensä tarpeet. Siellä, missä vallitsi persoonallinen riippuvuussuhde, kuten maaseudulla, tuotannon piti tyydyttää myös feodaaliherran tarpeet. Tällöin ei siis toteutunut minkäänlaista vaihtoa, eivätkä tuotteet sen vuoksi saaneetkaan tavaran luonnetta. Talonpojan perhe tuotti miltei kaiken, mitä tarvitsi, kotikalustonsa ja vaatteensa yhtä hyvin kuin elintarvikkeensakin. Kun se alkoi tuottaa ylijäämää yli oman tarpeensa ja yli feodaaliherroille annettavien luontaissuoritusten, vasta sitten se tuotti myös tavaroita; tämä yhteiskunnalliseen vaihtoon heitetty, myytäväksi tarjottu ylijäämä tuli tavaraksi. Kaupunkien käsityöläisten täytyi tosin jo alunperin tuottaa vaihtoa varten. Mutta hekin valmistivat suurimman osan omista tarve-esineistään itse; heillä oli puutarhansa ja peltotilkkunsa; he laidunsivat karjaansa yhteismetsässä, josta lisäksi saivat tarve- ja polttopuunsa; naiset kehräsivät pellavaa ja villaa jne. Tuotanto vaihtotarkoituksessa, tavarantuotanto oli vasta syntymässä. Tästä johtuivat rajoitettu vaihto, rajoitetut markkinat, stabiili tuotantotapa, paikallinen sulkeutuneisuus ulkomaailmaan nähden, paikallinen yhdistyminen sisäänpäin: yhteismaa[20] [die Mark] maaseudulla, ammattikunta kaupungissa.
Mutta tavaratuotannon laajentuessa, erityisesti kapitalistisen tuotantotavan ilmestyessä, alkoivat myös siihen asti uinuneet tavarantuotannon lait vaikuttaa selvemmin ja voimakkaammin. Vanhat siteet höltyivät, vanhat raja-aidat murrettiin, tuottajat muuttuivat yhä enemmän ja enemmän riippumattomiksi, yksityisiksi tavarantuottajiksi. Yhteiskunnallisen tuotannon anarkia astui esiin ja kärjistyi yhä enemmän ja enemmän. Mutta se pääase, jolla kapitalistinen tuotantotapa kartutti tätä anarkiaa yhteiskunnallisessa tuotannossa, oli anarkian suoranainen vastakohta: yhteiskunnallisena suoritetun tuotannon kasvava järjestys jokaisessa yksityisessä laitoksessa. Tällä vivulla se teki lopun vanhasta rauhallisesta liikkumattomuuden tilasta. Missä kapitalistinen tuotantotapa kerran oli tuotu jollekin teollisuudenalalle, ei se sietänyt rinnallaan mitään vanhempia tuotantomenetelmiä. Missä se valtasi käsityön, siellä se tuhosi vanhan käsityön. Työkentästä tuli taistelukenttä. Suuret maantieteelliset löydöt ja niitä seurannut siirtomaiden hankinta moninkertaistivat menekkialueen ja jouduttivat käsityön muuttumista manufaktuurityöksi. Eikä taistelu puhjennut ainoastaan paikallisten yksityisten tuottajien välillä; paikalliset taistelut kasvoivat vuorostaan kansallisiksi, 17. ja 18. vuosisadan kauppasodiksi.[21] Suurteollisuus ja maailmanmarkkinoiden syntyminen ovat lopuksi tehneet taistelun yleismaailmalliseksi ja samalla antaneet sille tavattoman kiihkeyden. Luonnollisten tai hankittujen tuotantoehtojen suotuisuus ratkaisee olemassaolon yksityisten kapitalistien välillä samoin kuin kokonaisten teollisuudenalojen ja kokonaisten maiden välillä. Alakynteen jäänyt syrjäytetääan siekailematta. Se on darvinistista yksilöiden taistelua olemassaolosta, joka on siirretty entistä raivokkaampana luonnosta yhteiskuntaan. Eläimen luonnontila esiintyy inhimillisen kehityksen huippukohtana. Ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalistisen anastuksen välillä uusiutuu nyt yksityisessä tehtaassa olevan tuotannon järjestyksen ja koko yhteiskunnassa vallitsevan tuotannon anarkian välisenä vastakohtana.
Kapitalistinen tuotantotapa liikkuu näissä molemmissa alkuperänsä vuoksi sille ominaisen sisäisen ristiriitansa ilmenemismuodoissa, se piirtää ulos pääsemättä tuota »noidankehää», jonka siinä jo Fourier keksi. Fourier ei kuitenkaan vielä omana aikanaan voinut nähdä, että tämä kehän kierto käy vähitellen ahtaammaksi, että liike muistuttaa pikemminkin spiraalia, ja että sen täytyy saavuttaa loppunsa, kuten planeettojenkin liikkeen, keskipisteessä tapahtuvassa yhteentörmäyksessä. Tuotannon yhteiskunnallisen anarkian liikkeelle paneva voima muuttaa suuren enemmistön ihmisistä yhä enemmän ja enemmän proletaareiksi, ja juuri proletaarijoukot tulevat viimein tekemään lopun tuotannon anarkiasta. Juuri tuo tuotannon yhteiskunnallisen anarkian liikkeelle paneva voima muuttaa suurteollisuuden koneiston lopullisen täydellistymiskyvyn pakkokäskyksi, joka tuhoutumisen uhalla panee jokaisen yksityisen teollisuuskapitalistin yhä enemmän täydellistämään koneistoaan. Mutta koneiston täydellistäminen on ihmistyön tekemistä tarpeettomaksi. Kun koneiden käyttöönottaminen ja niiden määrän lisääminen merkitsee, että muutamat konetyöläiset syrjäyttävät miljoonia käsityöläisiä, merkitsee koneiston parantaminen, että yhä enemmän ja enemmän syrjäytetään itse konetyöläisiä. Loppujen lopuksi syntyy pääoman keskimääräisen käyttötarpeen ylittävä määrä käytettävissä olevia palkkatyöläisiä, täydellinen teollinen vara-armeija, kuten nimitin sitä jo vuonna 1845,[3*] vara-armeija, joka on käytettävissä silloin, kun teollisuus työskentelee korkeapaineella, mutta jonka sitä välttämättömästi seuraava romahdus heittää kadulle, armeija, joka kaikkina aikoina on lyijypainona työväenluokan jaloissa sen taistellessa olemassaolonsa puolesta pääomaa vastaan; se on säätäjä, joka pitää työpalkan kapitalistisen tarpeen mukaisella alhaisella tasolla. Näin ollen käy niin, että koneistosta tulee, Marxin sanoja käyttääksemme, pääoman voimakkain taisteluväline työväenluokkaa vastaan, että työväline alituisesti riistää elintarvikkeet työläisten käsistä, että työläisen oma tuote muuttuu työläisen orjuuttamisen välineeksi.[22] Tämä johtaa siihen, että työvälineiden säästäminen on alun alkaen mitä häikäilemättömintä työvoiman haaskausta ja työvoiman normaalien edellytysten tuhoamista;[23] että koneisto, valtavin väline työajan lyhentämiseksi, muodostuukin pettämättömäksi keinoksi, jolla työläisen ja hänen perheensä koko elinikä muutetaan pääoman lisäämistä varten käytettävissä olevaksi työajaksi. Näin ollen käy niin, että työväenluokan toisen osan ylenmääräisestä työnteosta tulee edellytys toisten työttömyydelle, ja että suurteollisuus, joka kautta koko maapallon ajaa takaa uusia kuluttajia, rajoittaa kotimaassaan suurten joukkojen kulutuksen nälkäminimiin ja siten järkyttää kotimaisia markkinoita. »Vihdoin laki, joka pitää alati suhteellisen liikaväestön eli teollisuuden vara-armeijan kasautumisen laajuutta ja voimaa vastaavana, kahlehtii työläisen lujemmin pääomaan kuin Hefaistoksen kiilat kahlehtivat Prometheuksen kallioon. Se edellyttää pääoman kasautumista vastaavaa kurjuuden kasautumista. Rikkauden kasautuminen toiseen kohtioon on siis samalla kurjuuden, työrasituksen, orjuuden, tietämättömyyden, raaistumisen ja siveellisen alentumisen kasautumista päinvastaiseen kohtioon, ts. siihen luokkaan, joka tuottaa omia tuotteitaan pääomana»[24] (Marx. »Pääoma», s. 671).[25] Muunlaisen tuotteiden jaon odottaminen kapitalistiselta tuotantotavalta olisi samaa kuin vaatimus, että sähköpariston elektrodit, niin kauan kun ne ovat yhteydessä paristoon, eivät saisi hajottaa vettä, eivät saisi kehittää positiivisessa elektrodissa vetyä.
Näimme, miten nykyaikaisen koneiston äärimmäiseen asteeseen noussut parantumiskyky on muuttunut tuotannon yhteiskunnallisen anarkian vuoksi yksityiseen teollisuuskapitalistiin kohdistuvaksi pakkokäskyksi, joka ajaa hänet alati parantamaan koneistoaan, alati lisäämään sen tuotantovoimaa. Samanlaiseksi pakkolaiksi muuttuu hänelle pelkkä tosiasiallinen mahdollisuus laajentaa tuotantopiiriään. Suurteollisuuden valtava laajentumisvoima, johon verrattuna kaasujen laaienemiskyky on vain lastenleikkiä, astuu nyt eteemme kaikkea vastusta uhmaavana laadullisen ja määrällisen laajentumisen tarpeena. Tuon vastuksen muodostavat suurteollisuuden tuotteiden kulutus ja menekkimarkkinat. Markkinoiden sekä ekstensiivistä että intensiivistä laajenemiskykyä hallitsevat taas kokonaan toisenlaiset, paljon lievemmin vaikuttavat lait. Markkinain laajeneminen ei kykene etenemään rinta rinnan tuotannon laajenemisen myötä. Yhteentörmäys käy väistämättömäksi, ja koska se ei voi ratkaista ristiriitaa niin kauan kuin se ei räjäytä kapitalistista tuotantotapaa itseään, muodostuu se aika ajoin uusiutuvaksi. Kapitalistinen tuotanto luo uuden »noidankehän».
Todellakin, alkaen vuodesta 1825, jolloin ensimmäinen pula puhkesi, suistuu koko teollinen ja kaupallinen maailma, kaikkien sivistyskansojen ja niiden enemmän tai vähemmän barbaaristen lisäkkeiden tuotanto ja vaihto likipitäen kerran kymmenessä vuodessa raiteiltaan. Kaupankäynti pysähtyy, markkinat ovat täpötäydet, tuotteet makaavat joukoittain myymättöminä, käteinen raha katoaa kiertokulusta, luotto häviää, tehtaat seisovat, työtätekeviltä joukoilta puuttuu elintarvikkeita, koska he ovat tuottaneet elintarvikkeita liian paljon, vararikko seuraa vararikkoa, pakkohuutokauppa pakkohuutokauppaa. Lamaannustila jatkuu vuosikausia, tuotantovoimia samoin kuin tuotteitakin haaskataan ja hävitetään suurin määrin, kunnes kertyneet tavarajoukot jonkin määrän arvostaan menetettyään lopulta soluvat markkinoille, kunnes tuotanto tai vaihto hiljalleen taas pääsevät käyntiin. Vähitellen käynti kiihtyy, pääsee raviin, teollinen ravi vaihtuu laukaksi, tämä taas yltyy täydellisen teollisen, kaupallisen, luotto- ja keinotteluesteratsastuksen hillittömäksi neliksi päätyäkseen niskat taittavin hypyin jälleen — romahduksen hautaan. Ja näin aina uudelleen. Vuodesta 1825 olemme tämän kokeneet jo kokonaista viisi kertaa, ja tällä hetkellä (1877) koemme sen kuudetta kertaa. Ja näiden pulien luonne ilmenee niin räikeänä, että Fourier osui niihin kaikkiin nähden naulan kantaan nimittäessään ensimmäistä pulaa yltäkylläisyyden pulaksi, crise pléthorique.[26]
Pulissa ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalistisen anastuksen välillä purkautuu väkivaltaisesti. Tavaran kierto tulee hetkeksi hävitetyksi; kiertokulun välineestä, rahasta, tulee kiertokulun este; kaikki tavarantuotannon ja tavaran kiertokulun lait kääntyvät ylösalaisin. Taloudellinen yhteentörmäys saavuttaa huippupisteensä: tuotantotapa kapinoi vaihtotapaa vastaan, tuotantovoimat kapinoivat tuotantotapaa vastaan, jonka yli ne ovat kasvaneet.
Sen tosiasian, että tuotannon yhteiskunnallinen organisaatio tehtaan sisällä on kehittynyt siihen pisteeseen, jossa se ei enää sovi yhteen yhteiskunnassa sen rinnalla ja yläpuolella olevan tuotannon anarkian kanssa, sen tosiasian tekee kapitalisteille itselleen kouraantuntuvaksi pääomien väkivaltainen keskittyminen, joka pulien aikana toteutuu useiden suurten ja sitäkin useampien pikkukapitalistien sortumisena. Kapitalistisen tuotantotavan koko mekanismi pettää sen itsensä luomien tuotantovoimien painon alla. Se ei enää voi muuttaa kaikkea tuota tuotantovoimien määrää pääomaksi; tuotantovälineet makaavat käyttämättöminä, ja juuri sen tähden täytyy teollisen vara-armeijankin olla toimettomana. Tuotantovälineitä, elämisen tarvikkeita, käytettävissä olevia työläisiä — tuotannon ja rikkauden kaikkia aineksia on yllin kyllin. Mutta »yltäkylläisyydestä tulee hädän ja puutteen lähde» (Fourier), koska juuri se estää tuotantovälineitä ja elintarvikkeita muuttumasta pääomaksi. Kapitalistisessa yhteiskunnassa eivät tuotantovälineet nimittäin voi astua toimintaan, elleivät ne ole ensin muuttuneet pääomaksi, inhimillisen työvoiman riiston välineiksi. Tuotantovälineiden ja elämisen tarvikkeiden pääomana olemisen ominaisuuden välttämättömyys seisoo aaveena niiden ja työläisten välillä. Se yksin estää tuotannon esineellisten ja persoonallisten vipusimien yhtymisen; se yksin estää tuotantovälineitä toimimasta, työläisiä tekemästä työtä ja elämästä. Toisaalta kapitalistinen tuotantotapa siis itse paljastaa kykenemättömyytensä hallita edelleen tuotantovoimia. Toisaalta nämä tuotantovoimat itse yhä lisääntyvällä voimalla vaativat ristiriidan poistamista, vapautumistaan pääomaominaisuudestaan, sen tosiasiallista tunnustamista, että ne ovat luonteeltaan yhteiskunnallisia tuotantovoimia.
Juuri tämä valtavasti kasvavien tuotantovoimien painostus pääomaluonnettaan vastaan, tämä niiden yhteiskunnallisen luonteen tunnustamisen lisääntyvä pakko panee kapitalistiluokan itsensäkin yhä enemmän, sikäli kuin se kapitalististen suhteiden puitteissa yleensä on mahdollista käsittelemään niitä yhteiskunnallisina tuotantovoimina. Niin teollisen korkeapaineen vaihe rajattomiin paisutettuine luottoineen, kuin itse romahduskin suurten kapitalististen yritysten luhistumisen kautta, johtaa sellaiseen suurten tuotantovälinemäärien yhteiskunnallistamisen muotoon jonka tapaamme erilaisissa osakeyhtiöissä. Monet näistä tuotanto- ja liikennevälineistä, esimerkiksi rautatiet, ovat jo alun perin niin valtavia, että ne sulkevat pois kaikki muut kapitalistisen riiston muodot. Määrätyllä kehitysasteella ei tämäkään muoto enää riitä kapitälistisen yhteiskunnan virallisen edustajan, valtion, täytyy[4*] lopulta ottaa haltuunsa tuotannon johto. Tämä valtion omaisuudeksi muuttamisen välttämättömyys koskee ensiksi suuria liikennelaitoksia, postia, sähkölennätintä ja rautateitä.
Kun pulat paljastavat porvariston kykenemättömyyden hallita enää pitempään nykyaikaisia tuotantovoimia, osoittaa suurten tuotanto- ja liikennelaitosten muuttuminen osakeyhtiöiksi ja valtion omaisuudeksi porvariston tarpeettomuuden. Kapitalistien kaikkia yhteiskunnallisia funktioita hoitavat nyt palkatut virkamiehet. Kapitalisteilla ei enää ole mitään yhteiskunnallista tehtävää, ellemme ota lukuun tulojen kasaamista omaan kukkaroon, kuponginleikkausta ja pörssikeinottelua, jossa kapitalistit ottavat toisiltaan pääomia pois. Jos kapitalistinen tuotantotapa ensiksi tunki syrjään työläiset, tunkee se nyt syrjään kapitalistit ja karkottaa heidät aivan kuten työläisetkin liikaväestön joukkoon, joskaan ei suoranaisesti teolliseen vara-armeijaan.
Mutta tuotantovoimien muuttuminen osakeyhtiöiksi tai valtion omaisuudeksi ei poista niiden kapitalistista luonnetta. Osakeyhtiöiden suhteen tämä on aivan selvä asia. Ja nykyaikainen valtio puolestaan on vain järjestö, jonka porvarillinen yhteiskunta luo itselleen pitääkseen voimassa kapitalistisen tuotantotavan yleiset ulkoiset ehdot niin työläisten kuin yksityisten kapitalistienkin hyökkäyksiä vastaan. Nykyaikainen valtio, olipa sen muoto mikä tahansa, on oleellisesti kapitalistinen koneisto, kapitalistien valtio, ideaalinen kokonaiskapitalisti. Mitä enemmän se ottaa omakseen tuotantovoimia, sitä enemmän siitä tulee todellinen kokonaiskapitalisti, sitä suurempaa määrää valtion kansalaisia se riistää. Työläiset jäävät palkkatyöläisiksi, proletaareiksi. Pääomasuhdetta ei kumota, päinvastoin se kehittyy huippuunsa. Mutta huippukohdassa se muuttuu vastakohdakseen. Tuotantovoimien valtiollinen omistus ei ole ristiriidan ratkaisu, mutta se kätkee itseensä ratkaisun muodollisen välineen, mahdollisuuden.
Tänä ratkaisuna voi olla ainoastaan se, että nykyaikaisten tuotantovoimien yhteiskunnallinen luonne todella tunnustetaan, että siis tuotanto-, haltuunotto- ja vaihtotapa saatetaan sopusointuun tuotantovälineiden yhteiskunnallisen luonteen kanssa. Ja tämä voi tapahtua vain siten, että yhteiskunta avoimesti ja kiertelemättä ottaa omistukseensa kaiken muunlaisen johdon yli kasvaneet tuotantovoimat. Näin tuottajat saattavat täysin tietoisesti voimaan tuotantovälineiden ja tuotteiden yhteiskunnallisen luonteen, joka nykyään kääntyy tuottajia itseään vastaan, joka aika ajoin murtautuu tuotanto- ja vaihtotavan lävitse ja toteutuu vain sokeasti vaikuttavana luonnonlakina aiheuttaen väkivaltaisuutta ja hävitystä. Se muuttuu hävityksen ja säännöllisesti tapahtuvan romahduksen aiheuttajasta itse tuotannon voimakkaimmaksi vivuksi.
Yhteiskunnalliset voimat vaikuttavat aivan kuin luonnonvoimat: sokeasti, väkivaltaisesti, hävittävästi niin kauan kuin emme tiedosta niitä emmekä huomioi niitä. Mutta kun kerran olemme tiedostaneet ne, käsittäneet niiden toiminnan, suunnan ja vaikutukset, tulee niiden alistaminen yhä enemmän ja enemmän oman tahtomme alaiseksi ja tarkoitusperiemme saavuttaminen niiden avulla riippuu vain meistä itsestämme. Ja aivan erikoisesti koskee tämä nykyisiä valtavia tuotantovoimia. Niin kauan kuin me uppiniskaisesti kieltäydymme ymmärtämästä niiden luontoa ja niiden luonnetta — ja tätä ymmärtämistä vastaan rimpuilevat kapitalistinen tuotantotapa ja sen puoltajat — niin kauan nämä voimat vaikuttavat meitä vastaan meistä huolimatta, niin kauan ne hallitsevat meitä, kuten olemme seikkaperäisesti esittäneet. Mutta kun niiden luonto kerran on tiedostettu, voidaan ne yhdistyneiden tuottajien käsissä muuttaa demonisista valtiaista nöyriksi palvelijoiksi. Ero on samanlainen kuin rajuilman salaman hävittävän voiman ja lennättimen tai valokaaren taltutetun sähkön välillä, ero tulipalon ja ihmisen palveluksessa olevan tulen välillä. Kun nykyiset tuotantovoimat vihdoin tiedostetaan ja niitä kohdellaan vastaavasti, astuu yhteiskunnallisen tuotannon anarkian tilalle tuotannon yhteiskunnallisesti suunniteltu säätely kokonaisuuden ja jokaisen yksityisen tarpeiden mukaan. Samalla kapitalistinen anastustapa, jossa tuote orjuuttaa ensin tuottajan, sitten myös omistajan, korvataan sillä tuotteiden haltuunoton tavalla, joka perustuu itse nykyaikaisten tuotantovälineiden luonteeseen: toisaalta tuotteet otetaan välittömästi yhteiskunnan haltuun tuotannon ylläpitämisen ja laajentamisen välineinä, toisaalta välittömästi yksilölliseen haltuun elin- jä nautintovälineinä.
Muuttaessaan väestön valtavan enemmistön yhä enemmän proletaareiksi luo kapitalistinen tuotantotapa voiman, jonka on perikatonsa uhalla pakko suorittaa tämä mullistus. Pakottaessaan suuret yhteiskunnallistuneet tuotantovälineet yhä enemmän ja enemmän muuttumaan valtion omaisuudeksi, osoittaa kapitalistinen tuotantotapa itse tien tämän kumouksen suorittamiseen. Proletariaatti ottaa käsiinsä valtiovallan ja muuttaa tuotantovälineet lähinnä valtion omaisuudeksi. Mutta siten se lakkauttaa itse itsensä proletariaattina, siten se poistaa kaikki luokkaeroavuudet ja luokkavastakohdat, ja samalla myöskin valtion valtiona. Tähänastiselle luokkavastakohdissaan liikkuvalle yhteiskunnalle on valtio, ts. kunkin ajan riistävän luokan järjestö, ollut välttämätön ulkonaisten tuotantoehtojen ylläpitämiseksi, siis nimenomaan riistetyn luokan väkivaltaiseksi pitämiseksi vallitsevan tuotantotavan määräämien sorron ehtojen (orjuus, maaorjuus, palkkatyö) alaisuudessa. Valtio on ollut koko yhteiskunnan virallinen edustaja, sen tiivistymä silmin nähtäväksi aineelliseksi järjestelmäksi, mutta se on ollut tätä vain sikäli, mikäli se on ollut sen luokan valtio, joka aikanaan on yksin edustanut koko yhteiskuntaa: vanhalla ajalla se oli orjanomistajain valtio, keskiajalla feodaaliaateliston valtio, meidän aikanamme porvariston valtio. Kun siitä vihdoin tulee todella koko yhteiskunnan edustaja, se tekee itsensä tarpeettomaksi. Kun sorrettavana ei ole enää yhtään yhteiskuntaluokkaa, kun luokkaherruuden myötä ja tähänastisen tuotannon anarkialle perustuneen yksilöllisestä olemassaolosta käydyn taistelun myötä on lakkautettu myös siitä aiheutuneet yhteentörmäykset ja kohtuuttomuudet, silloin ei enää ole mitä sorrettaisiin, mikä teki tarpeelliseksi erityisen sortovallan, valtion. Ensimmäinen teko, missä valtio todella esiintyy koko yhteiskunnan edustajana — tuotantovälineiden haltuunottaminen yhteiskunnan nimessä — on samalla sen viimeinen itsenäinen teko valtiona. Valtiovallan sekaantuminen yhteiskunnallisiin suhteisiin käy alalla toisensa jälkeen tarpeettomaksi ja kuihtuu silloin itsestään pois. Ihmisten hallitsemisen sijaan astuu asiain hallitseminen ja tuotantoprosessien johtaminen. Valtiota ei »poisteta», se kuoleutuu. Tältä pohjalta tulee arvostella fraasia »vapaasta kansanvaltiosta»[28] niin hetkelliseen agitatoriseen oikeutukseensa kuin lopulliseen tieteelliseen riittämättömyyteensäkin nähden. Tältä pohjalta on myös arvosteltava niin kutsuttujen anarkistien vaatimusta, että valtio on huomiseen mennessä poistettava.
Kaikkien tuotantovälineiden ottaminen yhteiskunnan haltuun on väikkynyt niin yksilöiden kuin kokonaisten lahkokuntienkin silmien edessä useimmiten verrattain epäselvänä tulevaisuuden ihanteena siitä pitäen, kun kapitalistinen tuotantotapa astui historian näyttämölle. Mutta vasta sitten se saattoi tulla mahdolliseksi, saattoi tulla historialliseksi välttämättömyydeksi, kun sen toteuttamisen aineelliset edellytykset olivat olemassa. Sitä, samoin kuin mitään muutakaan historiallista edistysaskelta, ei tee toteuttamiskelpoiseksi pelkästään se käsitys, että luokkien olemassaolo on ristiriidassa oikeuden, tasa-arvoisuuden jne. kanssa, ei pelkkä halu poistaa nämä luokat, vaan tietyt uudet taloudelliset edellytykset. Yhteiskunnan jakautuminen riistävään ja riistettyyn, hallitsevaan ja sorrettuun luokkaan oli välttämätön seuraus tuotannon varhaisemmasta alhaisesta kehityksestä. Niin kauan kuin yhteiskunnallinen kokonaistyö antaa sellaisen tuloksen, joka vain hieman ylittää sen, mitä tarvitaan jotta kaikki hädin tuskin tulisivat toimeen, siis niin kauan kuin työ vaatii yhteiskunnan jäsenten suurelta enemmistöltä kaiken tai melkein kaiken ajan, niin kauan tämä yhteiskunta välttämättömästi jakautuu luokkiin. Yksinomaan työn orjina raatavan suuren enemmistön rinnalle muodostuu välittömästä tuottavasta työstä vapaa luokka, joka huolehtii yhteiskunnan yhteisistä asioista: työn johtamisesta, valtion toimista, oikeudenhoidosta, tieteistä, taiteista jne. Työnjaon laki on siis luokkajaon pohjana. Tällä emme suinkaan tahdo sanoa, että tämä luokkiin jakautuminen olisi tapahtunut ilman väkivaltaa ja rosvousta, ilman viekkautta ja petosta, ja että hallitseva luokka kerran satulaan päästyään olisi koskaan laiminlyönyt valtansa lujittamista työtätekevien luokkien kustannuksella ja yhteiskunnallisen johtamistyön muuttamista kansanjoukkojen riistoksi.
Mutta vaikka luokkiin jakautumisella on täten tietty historiallinen oikeutuksensa, sillä on se ainoastaan tiettyyn aikaan, tiettyihin yhteiskunnallisiin oloihin nähden. Se perustui riittämättömälle tuotannolle, ja nykyaikaisten tuotantovoimien täydellinen kehitys poistaa sen. Ja tosiaankin: yhteiskuntaluokkien poistamisen edellytyksenä on se historiallinen kehitysaste, jolloin ei ainoastaan tämän tai tuon tietyn hallitsevan luokan, vaan ylipäänsä hallitsevan luokan, siis itse luokkiin jakautuminen on tullut anakronismiksi, aikansa eläneeksi. Luokkien poistamisen edellytyksenä on siis tuotannon sellainen kehitysaste, jolla tuotantovälineiden ja tuotteiden anastaminen ja niiden myötä poliittisen vallan, valistuksen ja henkisen johdon monopolin anastaminen jonkun erikoisen yhteiskuntaluokan käsiin on käynyt ei vain tarpeettomaksi, vaan vieläpä taloudellisen, poliittisen ja älyllisen kehityksen esteeksi. Tämä kohta on nyt saavutettu. Porvariston poliittinen ja henkinen vararikko on tuskin enää sille itselleenkään salaisuus, ja sen taloudellinen vararikko toistuu säännöllisesti joka kymmenes vuosi. Jokaisessa pulassa yhteiskunta läkähtyy omien, käyttökykynsä ulkopuolella olevien tuotantovoimiensa ja tuotteidensa taakan alle ja seisoo avuttomana sen mielettömän ristiriidan edessä, että tuottajilla ei ole mitään kulutettavaa, koska puuttuu kuluttajia. Tuotantovälineiden laajenemisvoima katkoo ne siteet, joilla kapitalistinen tuotantotapa ne kahlehtii. Tuotantovälineiden vapauttaminen näistä siteistä on ainoa ennakkoehto tuotantovoimien katkeamattomalle, yhä nopeammin edistyvälle kehitykselle ja samalla itse tuotannon käytännöllisesti katsoen rajattomalle lisääntymiselle. Eikä siinä kyllin. Tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistaminen poistaa paitsi tuotannon nykyisen keinotekoisen esteen, myös tuotantovoimien ja tuotteiden suoranaisen hävittämisen ja tuhoamisen, mikä nykyään on tuotannon kiertämättömänä seuralaisena ja saavuttaa pulissa huippunsa. Edelleen tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus vapauttaa koko yhteiskuntaa varten suuret määrät tuotantovälineitä ja tuotteita poistamalla nykyis-ten hallitsevien luokkien ja niiden poliittisten edustajien järjettömän ylellisen tuhlauksen. Mahdollisuus turvata yhteiskunnallisen tuotannon avulla yhteiskunnan kaikille jäsenille toimeentulo, joka paitsi, että se aineellisesti on täysin riittävä ja tulee päivä päivältä yhä runsaammaksi, takaa heille myös tilaisuuden kaikin puolin vapaasti kehittää ja toteuttaa ruumiillisia ja henkisiä kykyjään, tämä mahdollisuus on nyt ensi kertaa olemassa, mutta se on olemassa.[5*]
Yhteiskunnan ottaessa tuotantovälineet omistukseensa poistuu samalla tavarantuotanto ja sen mukana tuotteen valta tuottajiin nähden. Yhteiskunnallisen tuotannon anarkian sijaan astuu suunnitelmallinen, tietoinen järjestys. Yksilöllinen olemassaolon taistelu lakkaa. Vasta silloin ihminen tietyssä mielessä eroaa lopullisesti eläinkunnasta, astuu eläimellisistä olemassaolon ehdoista todella inhimillisiin. Ihmisiä ympäröivien elämänedellytysten piiri, joka tähän asti on hallinnut ihmistä, joutuu nyt ihmisten hallinnan ja valvonnan alaiseksi, ihmisten, joista nyt ensi kertaa tulee tietoisia, todellisia luonnon valtiaita, koska heistä tulee oman yhteiskunnallistumisensa herroja. Ihmiset tulevat silloin täydellä asiantuntemuksella käyttämään hyväkseen oman yhteiskunnallisen toimintansa lakeja, jotka siihen saakka ovat olleet heitä vastassa vieraina, heitä hallitsevina luonnonlakeina, ja tätä kautta ihmiset tulevat hallitsemaan niitä. Ihmisten oma yhteiskunnallistuminen, mikä siihen asti oli heitä vastassa luonnon ja historian pakolla tyrkyttämättä, tulee nyt heidän vapaaksi teokseen. Ne objektiiviset, vieraat voimat, jotka siihen saakka hallitsivat historiaa, joutuvat ihmisten itsensä valvottaviksi. Vasta siitä alkaen ihmiset tulevat täysin tietoisesti tekemään historiaansa, vasta siitä alkaen heidän liikkeelle panemillaan yhteiskunnallisilla syillä tulee olemaan etupäässä ja alati kasvavassa määrin myös heidän tahtomansa vaikutukset. Tämä on ihmiskunnan hyppäys välttämättömyyden valtakunnasta vapauden valtakuntaan.
Tämän maailmaa vapauttavan teon suorittaminen on nykyaikaisen proletariaatin historiallinen tehtävä. Tämän teon historiallisten ehtojen ja samalla itse sen luonteen tutkiminen sekä näin toimintaan kutsutun sorretun luokan saattaminen tietoiseksi oman toimintansa ehdoista ja luonnosta — se on proletaarisen liikkeen teoreettisen ilmauksen, tieteellisen sosialismin, tehtävä.
Kaiken edellä esitetyn jälkeen ei lukija hämmästyne saadessaan tietää, että viimeisessä luvussa esitetty sosialismin pääpiirteiden kehitys ei lainkaan ole herra Dühringin mielen mukainen. Päinvastoin. Hänen täytyy viskata se kaiken kadotuksen kuiluun, muiden »historiallisen ja loogisen mielikuvittelun sekasikiöiden», »villien mielikuvitusrakennelmien», »sekavien utukuvitelmien» jne. joukkoon. Hänellehän ei sosialismi suinkaan ole historiallisen kehityksen välttämätön tulos, ja vieläkin vähemmän se on karkeasti aineellisten, pelkästään ruokkimistarkoitusta palvelevien nykyajan taloudellisten ehtojen tulos. Hänellä on tarjota jotain paljon parempaa. Hänen sosialisminsa on viime käden lopullinen totuus;
se on »yhteiskunnan luonnollinen järjestelmä», sen juuret ovat »oikeudenmukaisuuden yleismaailmallisessa periaatteessa»,
ja vaikkakaan hän ei silti voi välttyä ottamasta huomioon vallitsevaa, tähänastisen syntisen historian luomaa tilaa parantaakseen sitä, on sitä silti pidettävä oikeudenmukaisuuden puhdasta periaatetta kohdanneena onnettomuutena. Kuten kaiken muun, luo herra Dühring myös sosialisminsa noiden kahden maineikkaan miehensä avulla. Sen sijaan että nuo kaksi sätkynukkea näyttelisivät herraa ja orjaa, kuten tähänkin asti, esittävät ne vaihteen vuoksi näytöksen tasa-arvoisuudesta — ja Dühringin sosialismi on pääpiirteissään valmis.
Näin ollen on selittelyittä selvää, ettei säännöllisesti ilmenevillä teollisuuskriiseillä ole herra Dühringille sitä historiallista merkitystä, minkä me niille tahdomme antaa.
Kriisit ovat hänen mielestään vain ohimeneviä poikkeamia »normaalitilasta» ja ne antavat korkeintaan aiheen »säännellyn järjestyksen pystyttämiseen». Se »tavallinen tapa», että kriisit selitetään johtuviksi liikatuotannosta, ei lainkaan riitä hänen »täsmällisemmän käsityksensä» kannalta. Kuitenkin tuollainen selitys »lienee sallittava ehkä erikoiskriiseille erikoisilla aloilla». Tähän kuuluu esimerkiksi »kirjamarkkinain liiallinen täyttyminen sellaisilla teoksilla, jotka äkkiä vapautetaan jälkipainoksien ottoon ja jotka soveltuvat joukkomenekkiä varten».
No niin, herra Dühring nyt voi laskeutua vuoteelleen siinä hurskaassa tietoisuudessa, etteivät hänen kuolemattomat teoksensa ainakaan tule milloinkaan aiheuttamaan tällaista onnettomuutta maailmalle.
Suurissa kriiseissä ei kuulemma olekaan kyseessä liikatuotanto, vaan »kansan kulutuksen jälkeenjääminen... keinotekoisesti synnytetty alikulutus... kansan tarpeen (!) luonnollisen kasvun jarruttaminen, mikä lopulta tekee niin kriittisen leveäksi kuilun varastojen ja menekin välillä».
Ja tälle kriisiteorialleen hän on sitten onnellisesti löytänyt erään kannattajankin.
Ikävä vain, että joukkojen alikulutus, joukkojen kulutuksen rajoittaminen ylläpitoa ja suvunjatkoa varten välttämättömään määrään ei ole mikään uusi ilmiö. Sitä on esiintynyt niin kauan kun on ollut olemassa riistäviä ja riistettyjä luokkia. Kansan suuret joukot alikuluttavat jopa niinäkin historiallisina aikoina, jolloin niiden asema on ollut erikoisen suotuisa, esimerkiksi Englannissa 15. vuosisadalla. Milloinkaan ne eivät ole lähestulkoonkaan saaneet kulutettavakseen omaa vuosittaista kokonaistuotottaan. Kun nyt siis alikulutus on ollut vakinainen historiallinen ilmiö vuosituhansien ajan, mutta kriiseissä purkautuva, yleinen menekin tyrehtyminen liikatuotannon seurauksena on ollut havaittavissa vasta viiden vuosikymmenen ajan, tarvitaan herra Dühringin koko vulgaaritaloustieteellinen pintapuolisuus selvittämään uusi yhteentörmäys vuosituhansia vanhan alikulutuksen eikä liikatuotannon uuden ilmiön avulla. Tämä on samaa kuin jos matematiikassa tahdottaisiin kahden suureen, vakion ja muuttuvan suureen välisen suhteen muuttuminen selittää johtuvaksi siitä, että vakio on pysynyt samana, eikä siitä, että muuttuva suure on muuttunut. Kansan suurten joukkojen alikulutus on kaikkien riistolle perustuvien yhteiskuntamuodostumien, siis myöskin kapitalistisen yhteiskunnan välttämätön ehto. Mutta vasta kapitalistinen tuotantomuoto vie kriiseihin. Joukkojen alikulutus on siis kyllä sekin kriisien ennakkoehto ja esittää niissä jo kauan sitten tunnustettua osaa; mutta tämä ei lainkaan selvitä meille nykyisten kriisien syitä eikä sitä, miksi kriisejä ei aikaisemmin ollut.
Herra Dühringillä on yleensäkin omituiset käsitykset maailmanmarkkinoista. Näimme, miten hän aito saksalaisen kirjatoukan tapaan yrittää tehdä todelliset teolliset erikoiskriisit selviksi Leipzigin kirjamarkkinoiden kriiseillä, myrskyn merellä myrskyllä vesilasissa. Hän kuvittelee edelleen, että
nykyisen kapitalistisen tuotannon muka täytyy »menekkeineen pyöriä etupäässä itse omistavien luokkien piirissä»,
mikä ei estä häntä esittämästä yleisen mielipiteen mukaisesti vain kuuttatoista sivua myöhemmin ratkaisevina uudenaikaisina teollisuudenaloina rauta- ja puuvillateollisuutta, siis juuri niitä kahta tuotannonhaaraa, joiden tuotteet vain häviävän pieneltä osaltaan kulutetaan omistavien luokkien piirissä ja enemmän kuin missään muualla tuotetaan joukkokulutukseen. Otammepa minkä kysymyksen tahansa esiin, emme saa häneltä vastaukseksi muuta kuin tyhjää ristiriitaista loruilua. Ottakaamme nyt esimerkki puuvillateollisuuden alalta. Kun yhdessä ainoassa suhteellisen pienessä Oldham-nimisessä kaupungissa — yksi niistä 50 à 100 tuhannen henkilön asuttamista, puuvillateollisuutta harjoittavista kaupungeista, joita Manchesterin ympäristössä on tusinan verran — kun tässä ainoassa kaupungissa niiden kehrien luku, joilla valmistettiin yksinomaan 32 numeron lankaa, lisääntyi neljässä vuodessa 1872–1875 kahdesta ja puolesta miljoonasta viiteen miljoonaan, joten yhdessä ainoassa Englannin keskisuuressa kaupungissa on yhtä ainoata lankanumeroa kehräämässä yhtä paljon kehriä kuin koko Saksan ja Elsassin puuvillateollisuudessa, ja kun tuotannon paisumista on tapahtunut suunnilleen samassa suhteessa muissa Englannin ja Skotlannin puuvillateollisuuden haaroissa ja muilla aloilla, tarvitaan aimo annos »juurekasta» julkeutta voidakseen selittää puuvillalankojen ja kankaiden koko nykyisen menekkipysähdyksen johtuvan englantilaisten kansanjoukkojen alikulutuksesta eikä Englannin puuvillatehtaiden liikatuotannosta.[6*]
Riittää. Ei kannata kiistellä ihmisten kanssa, jotka taloustieteen alalla ovat niin tietämättömiä, että pitävät Leipzigin kirjamarkkinoita ylipäänsä markkinoina nykyaikaisen teollisuuden mielessä. Todetkaamme siksi ainoastaan, että herra Dühring kykenee tämän lisäksi kertomaan meille kriiseistä vain sen, että
niissä ei ole kysymys muusta kuin »tavallisesta vaihtelusta liiallisen jännityksen ja herpaantumisen välillä», että yletön keinottelu »ei johdu yksinomaan yksityisyritysten suunnittelemattomasta kasaamisesta», vaan että »myöskin yksityisten yrittäjien hätiköinti ja yksityisen varovaisuuden puute on luettava liikatarjontaa synnyttäviin syihin».
Ja mikä on taas hätiköintiä ja yksityisen varovaisuuden puutetta »synnyttävä syy»? Juuri tuo samainen kapitalistisen tuotannon suunnittelemattomuus, joka ilmenee yksityisyrityksien suunnittelemattomassa kasaamisessa. Ja se, että jonkin taloudellisen tosiasian kääntämistä moraaliseksi syytökseksi pidetään uuden syyn paljastamisena, se on niin ikään aika vahvaa »hätiköintiä».
Jättäkäämme kriisit tähän. Osoitettuamme edellisessä luvussa, kuinka ne välttämättömästi syntyvät kapitalistisesta tuotantotavasta ja mikä on niiden merkitys itse tämän tuotantotavan kriiseinä, yhteiskunnallisen mullistuksen pakkokeinoina, ei meidän enää ole tarvis lisätä tästä asiasta sanaakaan herra Dühringin pintapuolisuuksia vastaan. Siirtykäämme hänen myönteisiin luomuksiinsa, »yhteiskunnan luonnolliseen järjestelmään».
Tämä »oikeudenmukaisuuden universaaliselle periaatteelle» rakennettu ja siis kaikesta ikävien aineellisten tosiasiain kaikesta huomioonottamisesta vapaa järjestelmä koostuu talouskommuunien yhteenliittymästä. Näiden kommuunien välillä vallitsee
»vapaa siirtymisoikeus ja uusien jäsenten vastaanottamispakko tiettyjen lakien ja hallintonormien mukaisesti».
Talouskommuuni itse on ennen kaikkea
»koko ihmiskunnan historialle tärkeä kaikenkäsittävä kaavio», joka jättää kauas taakseen esimerkiksi jonkun Marxin »harhaanjohtavat puolinaisuudet». Se merkitsee »niiden henkilöiden yhteyttä, joita määrätyn maa-alueen ja tuotantolaitosryhmän julkinen käyttöoikeus sitoo yhteiseen toimintaan ja yhteiseen osuuteen tuloksesta». Julkinen oikeus on »oikeutta esineeseen... puhtaasti julkisena suhteena luontoon ja tuotantolaitoksiin».
Mitä tämän pitäisi merkitä, sillä halkokoot päätään talouskommuunin tulevat juristit. Me luovumme kaikista yrityksistäkin. Vain sen verran saamme tietää,
että se ei lainkaan ole samaa kuin »työväenyhdistysten korporatiivinen omistus», joka ei poista keskinäistä kilpailua eikä edes palkkariistoa.
Tässä yhteydessä hän sivumennen huomauttaa, että
jonkin »yhteisomistuksen» ajatus, sellaisena kuin se Marxillakin esiintyy, on »vähintään epäselvä ja arveluttava, koska tämän tulevaisuudenkäsityksen ymmärretään aina merkitsevän vain työläisryhmien korporatiivista omistusta».
Tässä on taas yksi monista herra Dühringillä niin tavallisista vääristelyn »kurjista kaavamaisuuksista», »joiden vulgaarista ominaisuudesta» (kuten hän itse sanoo) »vain vulgaari sana 'julkea' olisi täysin sopiva»; tämä on samalla tavoin ilmasta siepattu vale kuin herra Dühringin toinenkin keksintö, että yhteisomistus Marxilla muka on »samalla kertaa yksilöllistä ja yhteiskunnallista omistusta».
Joka tapauksessa, tämän verran näkyy olevan selvää: jonkin talouskommuunin »julkinen oikeus» työvälineisiinsä on kuitenkin yksinomaista omistusoikeutta joka sulkee ulkopuolelleen kaikki muut talouskommuunit ja myös yhteiskunnan ja valtion.
Kommuunilla ei silti saa olla valtaa »eristäytyä... ulkomaailmalta, sillä eri talouskommuunien välillä vallitsee siirtymisvapaus ja uusien jäsenten vastaanottopakko määrättyjen lakien ja hallintonormien mukaan... samaan tapaan... kuin nykyään kuuluminen johonkin poliittiseen muodostumaan ja osanotto yhteisön taloudellisiin toimiin».
On siis oleva rikkaita ja köyhiä talouskommuuneja, ja tasoitus toteutuu siten, että väestö virtaa pois köyhistä kommuuneista rikkaisiin. Kun herra Dühring siis tahtoo poistaa tuotteista tapahtuvan kilpailun eri kommuunien väliltä järjestämällä kaupan kansallisissa puitteissa, jättää hän silti tuottajien välisen kilpailun rauhassa silleen. Esineet vedetään pois kilpailun piiristä, ihmiset jäävät sen alaisuuteen.
Emme tällä ole kuitenkaan vielä päässeet selville vesille »julkisen oikeuden» kanssa. Kahta sivua myöhemmin herra Dühring selittää:
Kauppakommuuni tulee kuulemma ulottumaan »aluksi niin laajalle kuin se poliittis-yhteiskunnallinen alue, jonka asukkaat ovat yhtyneet yhtenäiseksi oikeussubjektiksi ja joilla tässä ominaisuudessaan on käytettävissään kaikki maa, asunnot ja tuotantolaitokset».
Siis sittenkään ei käyttöoikeus ole yksittäisillä kommuuneilla, vaan koko kansalla. »Julkinen oikeus», »oikeus esineisiin», »julkinen suhde luontoon» jne. eivät siis ole pelkästään »vähintään epäselvää ja arveluttavaa», vaan aivan suorassa ristiriidassa itsensä kanssa. Tämä on tosiaan, ainakin mikäli jokainen talouskommuuni on samalla oikeussubjekti, »samalla yksilöllistä ja yhteiskunnallista omaisuutta», ja tämä viimeksi mainittu »sumuinen sekasikiö» on siis sekin löydettävissä vain herra Dühringiltä itseltään.
Joka tapauksessa talouskommuuni käyttää työvälineitään tuotantotarkoituksessa. Kuinka tämä tuotanto tapahtuu? Kaiken sen mukaan, minkä saamme herra Dühringiltä tietää, aivan vanhaan malliin, vain sillä erotuksella että kapitalistien tilalle astuu kommuuni. Korkeintaan saamme tietää, että ammatin valinta tulee vasta nyt jokaiselle yksilölle vapaaksi ja että on olemassa kaikille sama velvoite tehdä työtä.
Kaiken tähänastisen tuotannon perusmuotona on työnjako toisaalta yhteiskunnan, toisaalta kunkin yksityisen tuotantolaitoksen piirissä. Miten herra Dühringin »yhteisö» suhtautuu siihen?
Ensimmäinen suuri yhteiskunnallinen työnjako on kaupungin ja maaseudun erottuminen toisistaan.
Tämä antagonismi on herra Dühringin mukaan »asian luonnon mukaisesti välttämätön». Mutta »on ylipäänsä arveluttavaa ajatella kuilua maatalouden ja teollisuuden välillä... täyttämättömäksi. Tosiasiassa jo nyt on olemassa määrättyä vakinaista lähentymistä, mikä tulevaisuudessa lupaa vielä huomattavasti lisääntyä». Jo nyt näet on kaksi teollisuudenalaa tunkeutunut maanviljelyyn ja maatalouteen: »ensi sijassa viinanpoltto ja toiseksi juurikassokerin valmistus... spriin tuotanto on merkitykseltään sellaista, että sitä pikemminkin ali- kuin yliarvioidaan». Ja »jos suurempien teollisuuspiirien olisi mahdollista joidenkin keksintöjen seurauksena muovautua siten, että kävisi välttämättömäksi sijoittaa tuotantoa maaseudulle ja nojata välittömästi raaka-aineiden tuotantoon», heikkenisi siten kaupungin ja maaseudun välinen vastakohta ja »saataisiin mitä laajin perusta sivistyksen kehitykselle». Sitä paitsi »jotain tämäntapaista voisi tulla kysymykseen vielä toistakin tietä. Teknisten vaatimusten lisäksi tulevat yhä enemmän ja enemmän kysymykseen yhteiskunnalliset tarpeet, ja jos viimeksi mainitut tulevat määrääviksi ihmisten toimien ryhmityksessä, silloin ei enää ole mahdollista halveksia niitä etuja, jotka johtuvat maaseudun töiden järjestelmällisen läheisestä yhteydestä tuotteiden teknisen muokkaustyön tehtävien kanssa».
Mutta talouskommuunissahan juuri tulevat kysymykseen yhteiskunnalliset tarpeet, ja niinpä kommuuni kai kiirehtiikin omaksumaan täydellisimmässä mitassa tuon yllä mainitun edun, maatalouden ja teollisuuden yhdistämisen? Herra Dühring ei varmastikaan laiminlyö tilaisuutta selostaa meille »täsmällisempiä käsityksiään» talouskommuunin suhteesta tähän kysymykseen niin lavealti kuin häntä miellyttää. Lukija, joka tätä odottaa, joutuu kuitenkin petetyksi. Edellä mainitut laihat, epäselvät, taaskin Preussin maaoikeuden viinaa polttavan ja sokeria valmistavan pätevyyspiirin sisällä liikkuvat latteudet — siinä kaikki, mitä herra Dühringillä on sanottavanaan kaupungin ja maaseudun vastakohdasta nykyään ja tulevaisuudessa.
Siirtykäämme työnjaon yksityiskohtiin. Tässä herra Dühring on jo hieman »täsmällisempi». Hän puhuu
»henkilöstä, jonka on yksinomaisesti antauduttava yhdelle toiminta-alalle». Jos järjestettävänä on uusi tuotannon haara, on »kysymys yksinkertaisesti siitä, voidaanko hankkia tietty määrä henkilöitä, jotka antautuvat tuottamaan yhtä valmistetta, joka samalla loisi tälle tarvittavan kulutuksen» (!). Mikään tuotannonhaara ei tuossa yhteisössä »ota vaatiakseen paljon väestön työtä». Ja yhteisössä on myös »elämäntapansa mukaan erilaistuvia ihmisten taloudellisia lajeja».
Tämän mukaisesti asiat tuotannon piirissä jäävät suurin piirtein vanhoilleen. Joka tapauksessa herra Dühring myöntää että
tähänastisessa yhteiskunnassa on vallinnut »väärä työnjako»,
mutta millaista se on ja millä se talouskommuunissa tullaan korvaamaan, siitä saamme tietää vain tämän:
»Mitä itse työnjaon huomioon ottamiseen tulee, niin olemme jo ylempänä sanoneet, että sitä voidaan pitää ratkaistuna niin pian kuin on otettu huomioon erilaiset luonnonolot ja henkilölliset kyvyt».
Henkilöllisten kykyjen ohella vaikuttaa vielä henkilökohtainen taipumus:
»Viehätys ryhtymään sellaiseen toimeen, joka kysyy enemmän kykyjä ja valmennusta, perustui yksinomaan taipumukseen tähän toimeen ja juuri tämän eikä minkään muun esineen harjoittamisen» (jonkin esineen harjoittaminen!) »iloon».
Täten yhteisössä saadaan ärsyke kilpailulle ja
»tuotanto itse saa tiettyä mielenkiintoa, ja tuo tylsä työnharjoitus, joka saa arvoa vain voiton keinona, ei enää tule olemaan yhteiskunnallisten suhteiden leimaa-antavana tilana».
Missään yhteiskunnassa, jossa tuotanto on luontoperäisesti kehittynyt — ja nykyinen yhteiskunta kuulun niihin — eivät tuottajat hallitse tuotantovälineitä, vaan tuotantovälineet tuottajia. Tällaisessa yhteiskunnassa muuttuu jokainen uusi tuotannon vipusin väistämättä uudeksi välineeksi tuottajien orjuuttamiseksi tuotantovälineiden alaisuuteen. Ennen kaikkea tämä koskee sitä tuotannon vipusinta, joka suurteollisuuden kehittymiseen saakka oli kaikkein mahtavin — työnjakoa. Heti ensimmäinen suuri työnjako, kaupungin ja maaseudun erkaneminen toisistaan, tuomitsi maaseutuväestön vuosituhansiksi tylsyyden tilaan ja kaupunkilaiset kunkin oman yksityistyönsä orjaksi. Se tuhosi edellisten henkisen ja jälkimmäisten ruumiillisen kehityksen perustan. Jos talonpoika ottaa haltuunsa maan, kaupunkilainen käsityönsä, niin yhtä varmasti maa ottaa haltuunsa talonpojan ja käsityö käsityöläisen. Samalla kun työ jakautuu, jakautuu myös ihminen. Yhden ainoan toiminnan kehittämiseksi uhrataan kaikki muut ruumiilliset ja henkiset kyvyt. Tämä ihmisen surkastuminen kasvaa samassa mitassa kuin työnjako, joka saavuttaa korkeimman kehityksensä tehdasteollisuudessa. Tehdasteollisuus jakaa käsityön yksityisiksi osatoiminnoiksi, antaa kunkin niistä eri työläisille kullekin elämäntehtäväksi ja kytkee hänet siten elinajakseen tiettyyn osatoimintaan ja tiettyyn työkaluun. Se »surkastaa työläisen epänormaalisuuteen saakka kehittämällä hänen erikoistaitoaan ikään kuin kasvihuoneessa ja tukahduttaen kokonaisen maailman tuotantoviettejä ja taipumuksia... yksilö itse jaetaan, muutetaan osatyön automaattiseksi käyttökoneistoksi» (Marx)[31] — käyttökoneistoksi, joka monissa tapauksissa saavuttaa täydellisyytensä vasta työläisen täydellisen ruumiillisen ja henkisen surkastumisen avulla. Suurteollisuuden koneisto muuttaa työläisen koneesta pelkäksi koneen lisäkkeeksi. »Elinkautisesta erikoistehtävästä, osatyökalun käyttämisestä, tulee elinkautinen erikoistehtävä: palvella osakonetta. Konejärjestelmää käytetään väärin muuttamaan työläinen jo lapsesta asti osakoneen osaksi» (Marx).[32] Eikä ainoastaan työläisiä, vaan myöskin työväkeä välillisesti tai välittömästi riistävät luokat alistetaan työnjaon välityksellä työnsä välikappaleiden orjiksi: henkisesti tyhjä porvari pääomansa ja voitonahneutensa alaiseksi; juristi häntä itsenäisenä mahtina hallitsevien luutuneiden oikeuskäsityksiensä alaiseksi; »sivistyneet säädyt» yleensä moninaisen paikallisen rajoittuneisuuden sekä ruumiillisen ja henkisen yksipuolisuuden alaisiksi surkastumaan sen kasvatuksen vaikutuksesta, mikä typistyy heidän erikoisalansa puitteisiin, ja sen vuoksi, että he ovat eliniäkseen kytkeytyneet tuohon erikoisalaan — silloinkin, kun tämä erikoisala on pelkkää tyhjäntoimitusta.
Utopistit olivat jo täysin selvillä työnjaon vaikutuksista, yhtäältä työläisen, toisaalta itse työtoiminnan surkastumisesta, työtoiminnan, joka rajoitetaan yhden ja saman otteen elinkautiseksi, yksitoikkoiseksi, mekaaniseksi toistamiseksi. Kaupungin ja maaseudun välisen vastakohdan poistamista vaativat sekä Fourier että Owen vanhan työnjaon yleensä poistamisen ensimmäisenä perusehtona. Kumpaisenkin käsityksen mukaan väestö pitää jakaa tuhannenkuudensadan–kolmentuhannen hengen ryhmiin kautta maan; kukin ryhmä asuu yhteisine talouksineen maa-alueensa keskuksessa jättiläispalatsissa. Fourier puhuu kyllä siellä täällä kaupungeista, mutta nämä koostuvat vuorostaan vain neljästä viidestä tällaisesta lähekkäin sijaitsevasta palatsista. Kumpaisenkin suunnitelman mukaan jokainen yhteiskunnan jäsen osallistuu sekä maanviljelykseen että teollisuuteen. Fourierilla esittävät viimeksi mainitussa pääosaa käsityö ja tehdasteollisuus, Owenilla sitä vastoin jo suurteollisuus, ja hän vaatii jo höyryvoiman ja koneiston käyttämistä taloudessa. Mutta kumpikin vaatii myös niin maanviljelyn kuin teollisuudenkin puitteissa mahdollisimman paljon vaihtelua jokaisen yksilön toimintaan ja sen mukaisesti nuorison kasvattamista teknisesti mahdollisimman monipuolisesti. Kumpaisenkin mukaan ihmisen pitää kehittää itseään kaikinpuolisesti monipuolisen toiminnan avulla, ja työn pitää saada takaisin työnjaon kautta menettämänsä viehätys, lähinnä työn vaihtelun ja sitä vastaavan kunkin työn lyhyen kestoajan, Fourierin sanoin sille varatun »istuma-ajan»[33] avulla. Molemmat ovat kaukana herra Dühringin riistäjäluokilta perimästä ajatustavasta, joka pitää kaupungin ja maaseudun vastakohtaa asian luonnon mukaan välttämättömänä, joka on sen rajoitetun käsityksen vanki, että tietty määrä »olentoja» on muka kaikissa oloissa tuomittu tuottamaan yhtä valmistetta, ja joka tahtoo ikuistaa elämäntapansa puolesta erikoistuneet »ihmisten taloudelliset lajit», ihmiset, jotka iloitsevat juuri tämän eivät kä minkään muun asian harjoittamisesta, jotka siis ovat vajonneet niin alas, että iloitsevat omasta orjuudestaan ja yksipuolistumisestaan. Verrattuna »idiootti» Fourierin hullunrohkeimpienkin kuvitelmien perusajatuksiin, »karkean, hämärän ja laihan» Owenin laihimpiinkin ajatuksiin on jatkuvasti työnjaon kokonaan orjuuttama herra Dühring itse vain nenäkäs kääpiö.
Samalla kun yhteiskunta tekee itsestään kaikkien tuotantovälineiden valtiaan käyttääkseen niitä yhteiskunnallisesti ja suunnitelmanmukaisesti, poistaa se ihmisten siihenastisen orjuutuksen omien tuotantovälineidensä alaisiksi. On itsestään selvää, ettei yhteiskunta voi vapauttaa itseään vapauttamatta jokaista yksilöä. Vanha tuotantotapa täytyy siis perin pohjin kumota, ja varsinkin täytyy vanhan työnjaon hävitä. Sen tilalle täytyy tulla tuotannon järjestys, jossa toisaalta kukaan yksilö ei voi sälyttää toisille omaa osuuttaan tuotannollisesta työstä, tästä inhimillisen olemassaolon luonnollisesta ehdosta; jossa toisaalta tuotannollisesta työstä, joka ennen oli orjuutuksen väline, tulee ihmisten vapauttamisen väline, samalla kun se tarjoaa jokaiselle yksilölle tilaisuuden kaikkien, niin ruumiillisten kuin henkistenkin kykyjensä kehittämiseen ja käyttämiseen kaikkiin suuntiin; tämä on siis järjestys, jossa työ muuttuu taakasta iloksi.
Nykyään ei tämä enää ole pelkkää kuvittelua, ei pelkkiä hurskaita toiveita. Tuotantovoimien nykyisellä kehitysasteella riittää jo sekin tuotannon enentyminen, mikä on seurausta tuotantovälineiden itsensä yhteiskunnallistamisesta, kapitalistisesta tuotantotavasta johtuvien tuotannon esteiden ja häiriöiden sekä tuotteiden ja tuotantovälineiden tuhlaamisen poistaminen, jotta kaikkien osallistuessa työhön voitaisiin työaika supistaa nykyisten käsitysten mukaan hyvin vähiin.
Yhtä vähän on vanhan työnjaon poistaminen sellainen vaatimus, joka olisi toteutettavissa vain työn tuottavuuden kustannuksella. Päinvastoin. Suurteollisuus on tehnyt sen tuotannon itsensä ehdoksi. »Mutta konetyössä ei enää ole välttämätöntä tehdä tätä jakoa vakinaiseksi niin kuin manufaktuureissa, siis pitää samoja työläisiä jatkuvasti samassa toimessa. Kun tehtaan kokonaisliike ei lähde työläisestä, vaan koneesta, voi henkilöiden vaihtuminen jatkuvasti tapahtua ilman työprosessin keskeytystä... Ja lopuksi se nopeus, millä nuoruuden iässä työ koneen ääressä opitaan, tekee vuorostaan tarpeettomaksi kasvattaa erityistä luokkaa työläisiä yksinomaan konetyöläisiksi».[34] Mutta kun koneiston kapitalistinen käyttötapa pakottaa edelleen jatkamaan vanhaa työnjakoa luuduttavine osatoimintoineen huolimatta siitä, että se on tullut teknisesti tarpeettomaksi, kapinoi koneisto itse tätä vanhentunutta jäännettä vastaan. Suurteollisuuden tekninen perusta on vallankumouksellinen. »Koneiden, kemiallisten prosessien ja muiden keinojen avulla se muuttaa alituisesti tuotannon teknistä perustaa ja sen mukana työläisten tehtäviä ja työprosessin yhteiskunnallisia yhdistelmiä. Sen kautta se yhtä alituisesti kumouksellistaa työnjaon yhteiskunnassa ja heittelee lakkaamatta pääomia ja työläisjoukkoja tuotannonalalta toiselle. Suurteollisuus edellyttää siis luonteensa mukaisesti työn vaihtelua, toiminnon virtaamista, työläisten kaikinpuolista liikkuvuuutta... Olemme nähneet, kuinka tämä absoluuttinen ristiriitaisuus... ilmenee raa'asti työväenluokan alituisina uhriteurastuksina, työvoimien määrättömänä tuhlaamisena ja yhteiskunnallisen anarkian hävitystyönä. Tämä on kysymyksen nurja puoli. Mutta kun työnvaihtelu nyt voi päästä voimaan vain voittavana luonnonlakina ja kaikkialla tiellään esteitä tapaavan luonnonlain sokeasti hävittävin seurauksin, niin suurteollisuus tekee juuri katastrofeillaan elämän ja kuoleman kysymykseksi töiden vaihtelun ja siis myös työläisten mahdollisimman suuren monipuolisuuden yhteiskunnallisen tuotannon yleiseksi laiksi; ja suhteet on tällöin sovellettava tuotannon normaalin toteuttamisen vaatimuksia vastaaviksi. Se tekee kysymykseksi elämästä ja kuolemasta sen, että hirvittävä, kurja, pääoman vaihtelevia riistämistarpeita varten varalla pidetty, käytettävissä oleva työläisväestö korvataan tekemällä ihminen ehdottoman kelpaavaksi vaihteleviin työvaatimuksiin: osayksilö, pelkkä yhteiskunnallisen osatehtävän suorittaja, korvataan kaikinpuolisesti kehittyneellä yksilöllä, jolle eri yhteiskunnalliset tehtävät ovat vain vuorottelevia toimintatapoja» (Marx. »Pääoma»).[35]
Samalla kun suurteollisuus on opettanut meidät muuttamaan kaikkialla enemmän tai vähemmän aikaansaatavan molekyylien liikkeen massojen liikkeeksi teknisiin tarkoituksiin, on se huomattavassa määrin vapauttanut teollista tuotantoa paikallisista rajoista. Vesivoima oli paikallinen, höyryvoima on vapaa. Jos vesivoima välttämättä kuuluu maaseudulle, niin höyryvoima ei mitenkään liity välttämättä kaupunkeihin. Juuri sen kapitalistinen käyttäminen keskittää sen etupäässä kaupunkeihin ja muuttaa tehdaskylät tehdaskaupungeiksi. Mutta siten se samalla murtaa oman toimintansa ehtoja. Höyrykoneen ensi vaatimuksena ja miltei kaikkien suurteollisuuden haarojen päävaatimuksena on suhteellisen puhdas vesi. Mutta tehdaskaupunki muuttaa kaiken veden haisevaksi visvaksi. Siis niin varmasti kuin keskittyminen kaupunkeihin on kapitalistisen tuotannon perusehto, yhtä varmasti jokainen yksityinen teollisuuskapitalisti pyrkii alati siirtämään tuotantolaitoksensa pois kapitalistisen tuotannon välttämättömästi synnyttämistä suurkaupungeista maaseudulle. Tätä prosessia voidaan yksityiskohdittain tutkia Lancashiren ja Yorkshiren tekstiilialueilla; kapitalistinen suurteollisuus tuottaa siellä alati uusia suurkaupunkeja siten, että se jatkuvasti pakenee kaupungista maaseudulle. Samoin on metalliteollisuusalueilla, joissa osittain toiset syyt synnyttävät saman ilmiön.
Tämän uuden noidankehän, tämän nykyaikaisen teollisuuden alati uudelleen syntyvän ristiriidan voi puolestaan kumota vain teollisuuden kapitalistisen luonteen kumoaminen. Vain sellainen yhteiskunta, joka panee tuotantovoimansa sopusuhtaisesti toimimaan yhden yhtenäisen suursuunnitelman mukaan, voi saada teollisuuden sijoittumaan yli koko maan, jaettuna tavalla, joka parhaiten edistää sen omaa kehitystä ja tuotannon muiden aineksien säilymistä ja kehittymistä.
Kaupungin ja maaseudun välisen vastakohdan kumoaminen ei sanotun mukaan ole ainoastaan mahdollista, vaan siitä on tullut teollisen tuotannon itsensä suoranainen välttämättömyys samoin kuin siitä on tullut välttämättömyys maataloustuotannollekin ja lisäksi yleiselle terveydenhoidolle. Vain sulattamalla yhteen kaupunki ja maaseutu voidaan poistaa nykyinen ilman, veden ja maan myrkyttyminen, vain siten nyt kaupungeissa kituvat kansanjoukot pääsevät siihen tilaan, että heidän ulostuksensa muuttuvat kasvien tuottajiksi, kun ne nyt ovat tautien aiheuttajia.
Kapitalistinen teollisuus on jo tullut suhteellisen riippumattomaksi raaka-aineidensa tuotantopaikkojen ahtaista rajoista. Tekstiiliteollisuus muokkaa suuressa määrin ulkoa tuotua raaka-ainetta. Espanjalaista rautamalmia jalostetaan Englannissa ja Saksassa, espanjalaista ja eteläamerikkalaista kuparimalmia Englannissa. Jokainen hiilikenttä varustaa polttoaineella kauas omien rajojensa ulkopuolelle vuosittain kasvavaa teollisuuspiiriä. Pitkin koko Euroopan rannikkoa käyvät höyrykoneet englantilaisella, paikoitellen saksalaisella ja belgialaisella hiilellä. Kapitalistisen tuotannon kahleista vapautettu yhteiskunta voi mennä vielä paljon pitemmälle. Samalla kun se synnyttää kaikin puolin kehittyneiden tuottajien sukupolven, joista jokainen ymmärtää koko teollisen tuotannon tieteelliset perusteet ja jokainen on käytännössä tutkinut useampia tuotannonaloja alusta loppuun asti, samalla se luo uuden tuotantovoiman, joka korvaa runsain mitoin pitempienkin matkojen takaa tuotujen raaka- ja polttoaineiden aiheuttaman kuljetustyön.
Kaupungin ja maaseudun välisen eron kumoaminen ei siis ole mikään utopia, ei siltäkään puolelta, jolla sen ehtona on teollisuuden mahdollisimman tasainen jakaminen kautta koko maan. Sivistys on tosin jättänyt suurkaupungeissa meille perinnön, josta suoriutuminen vaatii paljon aikaa ja vaivaa. Mutta niistä täytyy päästä ja niistä päästään, vaikka se olisikin pitempiaikainen tapahtumasarja. Olipa Preussin kansakunnan saksalaisen valtion kohtalo mikä tahansa, Bismarck voi laskeutua hautaan ylpeän tietoisena siitä, että hänen mielitoiveensa toteutuu varmasti: suurkaupungit häviävät.[36]
Ja nyt silmäiltäköön sitä herra Dühringin lapsellista kuvittelua, että yhteiskunta muka voisi ottaa haltuunsa kaikki tuotantovälineet kumoamatta vanhaa tuotantotapaa perusteitaan myöten, ja ennen kaikkea poistamatta vanhaa työnjakoa; että kaikesta olisi suoriuduttu niin pian kuin vain »otetaan huomioon luonnonolot ja henkilökohtaiset kyvyt». Tämän lisäksi vielä edelleen, kuten ennenkin, kokonaiset suuret ihmisjoukot jäävät yhden valmisteen tuottamisen orjuuttamiksi, yksi ainoa tuotantoala vaatii kokonaisia »väestöjä», ja ihmiskunta jakautuu edelleen, kuten ennenkin, epälukuisiin surkastuneisiin »taloudellisiin lajeihin», että edelleen on olemassa »kärrymiehiä» ja »arkkitehtejä». Yhteiskunnan pitäisi kokonaisuutena kuulemma tulla tuotantovälineiden valtiaaksi siten, että jokainen yksilö jäisi tuotantovälineensä orjaksi, että hän saisi vain valita, minkä tuotantovälineen orjaksi. Otettakoon huomioon myös se tapa, miten herra Dühring pitää kaupungin ja maaseudun eroavuutta »asian luonnon puolesta välttämättömänä» ja kykenee keksimään vain pienen lievekeinon erikoisesti preussilaisilta aloilta — viinanpoltosta ja juurikassokerin valmistuksesta; miten hän asettaa teollisuuden hajasijoituksen yli koko maan riippuvaksi joistakin tulevista keksinnöistä ja siitä, että on pakko yhdistää jalostus välittömästi raaka-aineen tuotantoon — raaka-aineen, jota jo nyt käytetään yhä pitenevien taivalten takana tuotantopaikoiltaan! — ja miten hän lopuksi yrittää suojata selkäänsä väittämällä, että yhteiskunnalliset tarpeet tulisivat lopulta viemään läpi maanviljelyksen ja teollisuuden yhdistymisen vaikkapa vastoin taloudellisia näkökohtia, ikään kuin siinä vaadittaisiin taloudellisia uhrauksiakin!
Epäilemättä sen näkeminen, että ne kumoukselliset ainekset, jotka poistavat vanhan työnjaon sekä kaupungin ja maaseudun välisen eroavuuden ja mullistavat koko tuotannon, että nämä ainekset ovat iduissaan jo nykyaikaisen suurteollisuuden tuotantoehdoissa ja että nykyinen kapitalistinen tuotantotapa estää niiden kehitystä — sen näkeminen vaatii hieman laajempaa näkökulmaa kuin Preussin maaoikeuden pätevyyspiiri, jossa viina ja juurikassokeri ovat tärkeimmät teollisuustuotteet ja jossa kauppapulia voidaan tutkia kirjamarkkinoilla. Sen nähdäkseen täytyy tuntea todellinen suurteollisuus, sen historia ja sen nykyinen todellisuus nimenomaan siinä ainoassa maassa, joka on sen kotimaa ja jossa se on saavuttanut klassisen kehityksensä; ja silloin ei myöskään kenenkään päähän pälkähtäisi mataloittaa modernia tieteellistä sosialismia herra Dühringin erikoisesti preussilaiseksi sosialismiksi.
Näimme jo aikaisemmin,[37] että herra Dühringin taloustiede supistuu lausumaksi: kapitalistinen tuotantotapa on sangen hyvä ja voi jäädä olemaan, mutta kapitalistinen jakotapa on pahasta ja sen täytyy kadota. Nyt havaitsemme, ettei herra Dühringin »sosialiteetti» ole mitään muuta kuin tämän lausuman läpivientiä mielikuvituksen alueella. Kävi todellakin ilmi, että herra Dühringillä on tuskin mitään poistettavana kapitalistisen yhteiskunnan tuotantotavasta sellaisenaan, että hän kaikissa oleellisissa suhteissa haluaa säilyttää vanhan työnjaon ja siksi hän kykenee sanomaan tuskin sanaakaan talouskommuunissaan tapahtuvasta tuotannosta. Tuotanto on kuitenkin ala, jolla on kysymys kouriintuntuvista tosiasioista, jolla siis »järkiperäinen fantasia» saa antaa hyvin vähän liikkumatilaa vapaan sielunsa siiville, koska häpeään joutumisen vaara on liian lähellä. Mutta jako, joka herra Dühringin näkemyksen mukaan ei toki millään tavalla liity tuotantoon, jota hänestä ei määrää tuotanto, vaan puhdas tahdontoiminto — sellainen jako on luvattu maa hänen »yhteiskunnalliselle alkemialleen».
Yhtäläistä tuotantovelvollisuutta vastaa yhtäläinen kulutusoikeus talouskommuunissa ja suuren määrän talouskommuuneja käsittävässä kauppakommuunissa. Siellä »työ... vaihdetaan toiseen työhön yhtäläisen arvoperiaatteen mukaan... suoritus ja vastasuoritus edustavat siellä työsuureiden todellista yhtäläisyyttä». Ja tämä »ihmistyövoimien yhtäläisiksi arviointi» pätee silloinkin, »vaikka yksilöt sitten olisivatkin saaneet aikaan enemmän tai vähemmän, tai tilapäisesti eivät ole saaneet mitään aikaan», sillä kaikkia toimia, mikäli ne vaativat aikaa ja voimia, voidaan pitää työsuorituksina — siis myös keilapeliä ja kävelyä. Mutta tuo vaihto ei tapahdu eri yksilöiden kesken, koska yhteisö on kaikkien tuotantovälineiden ja siis myöskin tuotteiden haltija, vaan toiselta puolen kunkin talouskommuunin ja sen yksityisten jäsenten kesken, toiselta puolen eri talous- ja kauppakommuunien kesken. »Yksittäiset talouskommuunit nimittäin asettavat oman piirinsä puitteissa vähittäiskaupan tilalle täysin suunnitelmallisen myynnin.» Samaten järjestetään kauppa suuressa mittakaavassa. »Vapaan talousyhteiskunnan järjestelmä... on sen tähden oleva suuri vaihtolaitos, jonka vaihtotoimet tapahtuvat jalojen metallien antamien perusteiden avulla. Tämän perusomaisuuden väistämättömän välttämättömyyden ymmärtämisen tähden meidän kaavamme eroaa kaikista sumuisista kuvitelmista, joista nykyään yleisten sosialististen käsitysten järkiperäisimmätkään muodot eivät vielä ole vapaita.»
Talouskommuuni, yhteiskunnallisten tuotteiden ensimmäisenä omistajana, määrää tämän vaihdon tähden »jokaiselle valmistelajille yhden yhtenäisen hinnan» keskimääräisten tuotantokustannusten mukaan. »Mitä niinkutsutut tuotannon omakustannukset nykyään... arvolle ja hinnalle merkitsevät, sen tulee» (sosialiteetissa) »...suorittamaan kulutettavan työmäärän arvio. Nämä arviot, jotka myöskin jokaisen henkilön taloudellisesti yhtäläisen oikeuden periaatteen mukaan ovat viime kädessä johdettavissa siitä, että otetaan huomioon työhön osallistuneiden henkilöiden lukumäärä, nämä arviot antavat samalla tuotannon luonnonsuhteita ja yhteiskunnallista realisoimisoikeutta vastaavan hintojen suhteen. Jalojen metallien tuotanto pysyy samoin kuin nykyisin rahan arvon määräävänä säätäjänä... Tästä nähdään, että muutetussa yhteiskuntatilassa lähinnä arvo ja sen mukana ne suhteet, joissa tuotteet vaihtuvat toisiinsa, eivät menetä määräysperustetta ja mittaa, vaan vasta nyt saavuttavat oikean pätevyytensä.»
Paljon puhuttu »absoluuttinen arvo» on vihdoinkin realisoitu.
Toisaalta taas kommuunin täytyy tarjota myös yksilölle mahdollisuus tuotettujen tarvikkeiden ostamiseen kommuunilta, maksamalla jokaiselle vastasuorituksena hänen työstään päivittäin, viikoittain tai kuukausittain määrätty rahasumma, joka on sama kaikille. »Sosialiteetin kannalta on sen vuoksi samantekevää, sanotaanko, että työpalkan täytyy hävitä, vaiko että sen pitää tulla taloudellisten tulojen yksinomaiseksi muodoksi.» Mutta yhtäläiset palkat ja yhtäläiset hinnat antavat tulokseksi »määrällisen, joskaan eivät laadullisen yhtäläisyyden kulutuksessa», ja täten on »oikeudenmukaisuuden yleismaailmallinen periaate» toteutettu taloudellisesti.
Tämän tulevaisuuden palkan tason määräämisestä sanoo herra Dühring meille vain,
että tässä kuten kaikissa muissakin tapauksissa vaihdetaan »yhtä suuri työ yhtä suureen työhön». Kuuden tunnin työstä on sen vuoksi maksettava rahasumma, jossa niin ikään esineellistyy kuusi työtuntia.
Kuitenkaan ei »oikeudenmukaisuuden yleismaailmallista periaatetta» saa millään muotoa sotkea siihen karkeaan tasa-arvohumpuukiin, joka niin jyrkästi nostattaa porvarin kaikkea erityisesti vaistonvaraista työläiskommunismia vastaan. Periaate ei ole läheskään niin tinkimätön kuin minä se mielellään esiintyy.
»Taloudellisten oikeuksien periaatteellinen yhtäläisyys ei sulje pois sitä, että siihen, mitä oikeudenmukaisuus vaatii, liittyy vielä erikoisen tunnustuksen ja kunnioituksen ilmaiseminen vapaaehtoisesti... Yhteiskunta kunnioittaa itseään, kun se kunnioittaa korkeampia suorituksia myöntämällä niistä kohtuullisen määrän lisää kulutettavaksi.»
Ja myöskin herra Dühring kunnioittaa itseään, kun hän sulattamalla yhteen kyyhkysen viattomuuden ja käärmeen viisauden[38] on näin liikuttavalla tavalla huolehtinut tulevaisuuden dühringien kohtuullisesta lisäkulutuksesta.
Näin on kapitalistinen jakotapa lopullisesti poistettu. Sillä
»jos otaksutaan, että tällaisen tilan vallitessa jollakin tosiaankin olisi hallussaan ylimääräisiä yksityisiä varoja, ei hän voisi niitä mitenkään käyttää kapitalistiseen tapaan. Kukaan yksityinen tai mikään ryhmä ei niitä häneltä ottaisi tuotantoa varten minkään muun kuin vaihdon tai oston avulla, eikä milloinkaan suostuisi maksamaan hänelle korkoa taikka voittoa». Siksi on sallittava »oikeudenmukaisuuden periaatetta vastaava perintöoikeus». Se on välttämätön, sillä »periminen jossain muodossa tulee aina olemaan perheperiaatteen välttämättömänä seuralaisena». Perintöoikeuskaan »ei voi johtaa mihinkään suurempien rikkauksien kasautumiseen, koska siinä omaisuuden muodostumisella... ei nimittäin koskaan enää voi olla tarkoituksena tuotantovälineiden hankkiminen ja pelkästään koroilla elävien olentojen luominen».
Näin talouskommuuni siis olisi onnellisesti valmis. Katsokaamme nyt, kuinka se hoitaa talouttaan.
Olettakaamme, että kaikki herra Dühringin otaksumat on täydelleen toteutettu; edellytämme siis, että talouskommuuni maksaa jokaiselle jäsenelleen tämän 6-tuntisesta työstä päivittäin rahasumman, jossa samoin on esineellistynyt 6 työtuntia, sanokaamme 12 markkaa. Oletamme samoin, että hinnat vastaavat tarkalleen arvoja, siis edellytyksiemme mukaan sisältävät vain raaka-aineista, koneiden kulumisesta, työvälineiden käytöstä ja maksetuista työpalkoista koituvat kustannukset. Talouskommuuni, jossa on sata työtätekevää jäsentä, tuottaa silloin päivittäin tavaroita, joiden arvo on 1200 markkaa, vuodessa 300 työpäivän aikana 360 000 markkaa, ja maksaa tämän summan jäsenilleen, joista jokainen tekee tällä osuudellaan, päivittäin 12 markalla tai vuodessa 3600 markalla, mitä itse tahtoo. Vuoden lopussa tai sadan vuoden kuluttua kommuuni ei ole yhtään rikkaampi kuin alkaessaan. Tänä aikana se ei edes kykene suorittamaan herra Dühringille kohtuullista lisäkulutusmäärää, jollei se tahdo kajota tuotantovälinevarastoonsa. Kasaaminen on tyyten unohdettu. Pahempaakin: koska kasaaminen on yhteiskunnallinen välttämättömyys, ja rahan säilyttäminen on jättänyt mukavan kasaamismuodonkin, vaatii talouskommuunin järjestö jäseniään suoraan yksityiskasaamiseen ja vie näin itsensä perikatoon.
Miten tämä ristiriita talouskommuunin luonteessa olisi vältettävissä? Kommuuni voisi turvautua tuohon mieluisaan »tullinkantoon», hinnanlisäykseen, ja myydä vuosituotantonsa 480 000 markalla 360 000 markan asemesta. Mutta koska kaikki muut talouskommuunit ovat samassa asemassa, ja niiden pitäisi siis tehdä samoin, niin vaihdossa toisten kanssa jokaisen täytyisi maksaa saman verran »tullia» kuin itse saa, ja »suoritus» lankeaisi näin siis vain omien jäsenten kannettavaksi.
Tai sitten kommuuni ratkaisee asian lyhyesti ja pätevästi siten, että se maksaa jokaiselle jäsenelleen 6 tunnin työstä vähemmän kuin 6 tunnin työn tuotteen — sanokaamme vaikka, että se maksaa neljästä työtunnista. Se siis maksaa 12 markan sijasta vain 8 markkaa päivältä, mutta jättää tavarain hinnat entiselle tasolle. Tässä tapauksessa se tekee välittömästi ja avoimesti sen, mitä se edellisessä tapauksessa yrittää peitetysti ja kiertoteitse: se muodostaa Marxin keksimää lisäarvoa 120 000 markkaa vuodessa maksaen jäsenilleen aivan kapitalistiseen tapaan alle heidän suoritustensa arvon, ja vaatii sitä paitsi näiltä täyden arvon tavaroista jotka nämä voivat ostaa vain siltä. Talouskommuuni voi siis vain siten muodostaa itselleen varavarannon, että se samalla paljastuu »jalostetuksi» truck systemiksi[7*] mitä laajimmalla kommunistisella pohjalla.
Siis jompikumpi: joko talouskommuuni vaihtaa »yhtäläistä työtä yhtäläiseen työhön», ja silloin ei se itse, vaan ainoastaan yksityishenkilöt voivat kasata varantoa tuotannon ylläpitämiseksi ja laajentamiseksi. Tai sitten kommuuni muodostaa tällaisen varannon eikä siinä tapauksessa vaihda »yhtäläistä työtä yhtäläiseen työhön».
Näin on vaihdon sisällön laita talouskommuunissa. Entä muodon laita? Metalliraha välittää vaihtoa, ja herra Dühring on erittäin hyvillään tämän parannuksen »maailmanhistoriallisesta kantavuudesta». Mutta kaupassa kommuunin ja sen jäsenten välillä raha ei ole mitään rahaa, se ei toimi lainkaan rahana. Se on pelkkä työtodiste, se toteaa, Marxin sanoja käyttäen, »ainoastaan tuottajan yksilöllisen osuuden yhteistyössä ja hänen yksilöllisen vaatimuksensa kulutukseen määrätystä yhteistuotteen osasta» ja tässä funktiossaan se on »yhtä vähän 'rahaa' kuin jokin pääsylippu teatteriin».[39] Se voidaan siis korvata millä merkillä tahansa, kuten Weitling korvaa sen »kauppakirjalla», johon toiselle sivulle leimataan työtunnit ja toiselle niistä tulevat nautinnot.[40] Lyhyesti sanoen, talouskommuunin tehdessä kauppoja jäsentensä kanssa se toimii vain Owenin »työtuntirahana», tuona »hourekuvitelmana», jota Dühring niin ylevästi halveksii, mutta joka hänen itsensä on pakko ottaa tulevaan talouteensa. Onko se merkki, joka osoittaa täytetyn »tuotantovelvollisuuden» ja siten saadun »kulutusoikeuden» määrän, jokin paperipala vaiko kultapala, se on tähän tarkoitukseen aivan samantekevää. Mutta toisiin tarkoituksiin se ei olekaan yhdentekevää, kuten tuonnempana nähdään.
Jos metalliraha ei siis edes vaihdossa talouskommuunin ja sen jäsenten välillä ole rahana, vaan verhottuna työmerkkinä, niin sitäkin vähemmän se joutuu rahatehtäväänsä vaihdossa eri talouskommuunien välillä. Siinä metalliraha on aivan tarpeeton, koska herra Dühringin edellytykset kerran on toteutettu. Itse asiassa riittäisi pelkkä kirjanpito, joka suorittaa yhtäläisen työn tuotteiden vaihtamisen yhtäläisen työn tuotteisiin paljon yksinkertaisemmin laskemalla työn luonnollisen mittayksikön — ajan, jossa yksikkönä on työtunti, avulla kuin muuttamalla työtunnit ensin rahaksi. Vaihtohan on tässä tapauksessa pelkkää luontoisvaihtoa; kaikki lisävaatimukset ovat yksinkertaisesti ja helposti tasoitettavissa siirtämällä ne toisille kommuuneille. Mutta jos jollakin kommuunilla todella olisi vajausta toisten kommuunien suhteen, ei »kaikki maailmankaikkeudessa oleva kulta», ei edes vaikka se olisi jo »luonnostaan rahaa», pelastaisi tätä kommuunia suorittamasta vajausta omalla lisätyllä työllään mikäli se ei tahdo joutua velkasuhteisiin toisten kommuunien kanssa. Lukija pitäköön muuten jatkuvasti mielessään, että me emme tässä lainkaan tee tulevaisuudensuunnitelmia. Me vain otamme herra Dühringin olettamukset ja teemme niistä väistämättömät johtopäätökset.
Siis kulta, joka »luonnostaan on rahaa», ei voi päästä toteuttamaan tätä luontoaan, ei vaihdossa talouskommuunin ja sen jäsenten välillä eikä vaihdossa eri kommuunien kesken. Siitä huolimatta herra Dühring määrää sen täyttämään rahan tehtäviä myöskin »sosialiteetissa». Meidän on siis ryhdyttävä etsimään rahan tehtäville jotakin muuta liikkuma-alaa. Ja tällainen liikkuma-ala onkin olemassa. Herra Dühring antaa kylläkin jokaiselle oikeuden »määrällisesti yhtäläiseen kulutukseen», mutta hän ei voi siihen ketään pakottaa. Päinvastoin, hän on ylpeä siitä, että hänen maailmassaan jokainen voi tehdä rahallaan mitä itse tahtoo. Hän ei siis voi estää sitä, että toiset tallettavat pienen rahasumman, kun toiset taas eivät tule edes toimeen heille maksetulla palkalla. Hän tekee tällaisen tilan jopa välttämättömäksi tunnustamalla selvästi perheen yksityisomaisuuden perintöoikeuden alaiseksi, josta sitten edelleen on seurauksena vanhempien velvollisuus lastensa ylläpitämiseen. Mutta näin määrällisesti yhtäläiseen kulutukseen syntyykin ammottava repeämä. Yksinäinen mies elää mainiosti ja iloisesti kahdeksalla tai kahdellatoista markallaan päivää kohti, kun taas leski kahdeksan alaikäisen lapsensa kera selviää hädin tuskin. Toisaalta taas, kun kommuuni ilman muuta ottaa vastaan rahaa maksuvälineenä, jättää se avoimeksi mahdollisuuden, että raha onkin hankittu muilla keinoin kuin omalla työllä. Non olet.[41] Kommuuni ei tiedä, mistä raha on saatu. Mutta nyt onkin jo annettu kaikki edellytykset, jotta metalliraha, joka siihen asti toimi vain työmerkkinä, pääsisi esiintymään todellisessa rahatehtävässä. On olemassa tilaisuus ja syy toisaalta aarteenmuodostamiseen, toisaalta velantekoon. Tarvitseva ottaa lainan aarteenmuodostajalta. Lainattu raha, jonka kommuuni ottaa vastaan maksuksi elintarvikkeista, tulee täten jälleen siksi, mitä se on nykyisessä yhteiskunnassa, ihmisen työn yhteiskunnalliseksi esineellistymäksi, todellisen työn mitaksi, yleiseksi kiertokulun välineeksi. Maailman kaikki »lait ja hallintonormit» ovat yhtä voimattomia sitä vastaan kuin kertomataulua tai veden kemiallista kokoonpanoa vastaan. Ja koska aarteenmuodostajalla on tilaisuus puristaa tarvitsevalta korkoakin, on maksuvälineenä toimivan metallirahan mukana palautettu myöskin koronkiskonta.
Tähän saakka olemme tarkastelleet metallirahan säilymisen seurauksia Dühringin talouskommuunin vaikutuspiirissä. Mutta tämän piirin ulkopuolella jatkaa muu syntinen maailma rauhassa vanhaa kulkuaan. Kulta jo hopea säilyvät maailmanmarkkinoilla maailmanrahana, yleisenä osto- ja maksuvälineenä, rikkauden absoluuttisen yhteiskunnallisena ruumiillistumana. Ja tämän jalometallin ominaisuuden myötä talouskommuunin asukkaiden eteen astuu uusi aarteenmuodostuksen, rikastumisen, koronkiskonnan motiivi, — aihe liikkua kommuunissa ja sen ulkopuolella vapaasti ja riippumattomana ja realisoida kasattu yksityinen rikkaus maailmanmarkkinoilla. Koronkiskojista tulee kiertokulun välineiden kauppiaita, pankkiireja, kiertokulun välineiden ja maailmanrahan haltijoita, siten myös tuotannon ja tuotantovälineiden haltijoita, vaikka nämä vielä vuosikausia nimellisesti esiintyisivätkin talous- ja kauppakommuunin omaisuutena. Mutta näin ollen ovat pankkiireiksi kehittyneet aarteenkokoojat ja koronkiskojat samalla myös talous- ja kauppakommuunin herroja.
Herra Dühringin »sosialiteetti» eroaa tosiaan sangen oleellisesti muiden sosialistien »utukuvitelmista». Sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin korkeiden finanssiherrojen synnyttäminen uudelleen, herrojen, joiden valvonnan alaisena ja joiden kukkaroa täyttääkseen se raataa urhoollisesti — jos kommuuni ylipäänsä muodostuu ja pysyy koossa. Kommuunin ainoana pelastuksena olisi ehkä se, että aarteenkokoojat katsoisivat edullisemmaksi kiireen vilkkaa paeta kommuunista rahoineen.
Kun Saksassa vanhemman sosialismin tuntemattomuus on niin perin yleistä, saattaisi jokin viaton nuorukainen nyt heittää kysymyksen, eikö myös esimerkiksi Owenin työmerkki voisi antaa aihetta samanlaiseen väärinkäyttöön. Vaikka tehtävämme ei tässä olekaan kehitellä näiden työmerkkien merkitystä, esitettäköön kuitenkin Dühringin »kaikenkäsittävän kaavion» ja Owenin »raa'an, hämärän ja laihan ajatuksen» vertaamiseksi toisiinsa seuraavaa. Ensiksikin, tullakseen tällä tavoin väärinkäytetyiksi pitäisi Owenin työmerkkien muuttua todelliseksi rahaksi, kun taas herra Dühring edellyttää todellisen rahan, mutta tahtoo vain kieltää sitä toimimasta muuten kuin pelkkänä työmerkkinä. Kun Owenin tapauksessa kyse olisi todellisesta väärinkäytöstä, murtautuu tässä jälkimmäisessä tapauksessa taas esiin rahan sisäinen, ihmisen tahdosta riippumaton luonto, raha toteuttaa sille ominaisen oikean käyttönsä vastakohtana sille väärinkäytölle jota herra Dühring sille tyrkyttää kiitos tietämättömyytensä rahan omasta luonnosta. Toiseksi, Owenilla työmerkit ovat vain siirtymismuotona yhteiskunnallisten varastojen täydelliseen yhteisyyteen ja vapaaseen käyttöön ja sen lisäksi korkeintaan keinona saada kommunismi brittiläiselle yleisölle käsitettäväksi. Jos siis jokin väärinkäyttö pakottaisi Owenin yhteiskunnan poistamaan työmerkin, ottaisi tämä yhteiskunta askeleen pitemmälle kohti päämääräänsä ja astuisi täydellisemmälle kehitysasteelleen. Mutta jos Dühringin talouskommuuni sen sijaan poistaisi rahan, se tuhoaisi yhdellä iskulla oman »maailmanhistoriallisen kantavuutensa», poistaisi omaperäisimmän kauneutensa, lakkaisi olemasta Dühringin talouskommuuni ja vajoaisi niiden utuisten kuvitelmien joukkoon, joista sitä nostaakseen herra Dühring on käyttänyt niin paljon järkiperäisen kuvittelun vaivalloista työtä.[8*]
Mistä johtuvat kaikki nämä merkilliset erehdykset ja sekaannukset, joissa Dühringin talouskommuuni liikkuu? Yksinkertaisesti siitä sekavuudesta, joka herra Dühringin pääkopassa verhoaa arvon ja rahan käsitteitä ja panee hänet lopulta yrittämään työn arvon löytämistä. Mutta koska herra Dühringillä ei suinkaan ole tällaisen utumaisuuden yksinoikeutta Saksassa vaan päinvastoin lukuisasti kilpailijoita, tahdomme »hetkiseksi pakottaa itsemme purkamaan kerää», jonka hän on tässä laatinut.
Ainoa arvo, jonka taloustiede tuntee, on tavaroiden arvo. Mitä tavarat ovat? Tuotteita, joita jossakin yhteiskunnassa ovat tuottaneet enemmän tai vähemmän hajallaan toimivat yksityistuottajat, siis lähinnä yksityistuotteita. Mutta näistä yksityistuotteista tulee tavaroita vasta silloin, kun niitä ei tuoteta omaa, vaan toisen käyttöä varten, siis yhteiskunnallista käyttöä varten; ne astuvat yhteiskunnalliseen käyttöön vaihdon kautta. Yksityistuottajat ovat siis yhteiskunnallisessa yhteydessä keskenään, muodostavat yhteiskunnan. Heidän tuotteensa, vaikka ne ovatkin kunkin yksilön yksityisiä tuotteita, ovat kuitenkin samalla myös yhteiskunnallisia tuotteita, mutta niistä on tullut tällaisia ilman aikomusta ja ikään kuin vastentahtoisesti. Mistä nyt siis koostuu näiden yksityistuotteiden yhteiskunnallinen luonne? Ilmeisesti kahdesta ominaisuudesta: ensiksi siitä, että ne kaikki tyydyttävät jotakin ihmisen tarvetta, että niillä on käyttöarvoa ei ainoastaan tuottajilleen, vaan myös toisille ihmisille; ja toiseksi siinä, että vaikka ne ovatkin mitä erilaisimpien yksityistöiden tuotteita, ne kuitenkin ovat samalla inhimillisen työn ylipäänsä, yleisen ihmistyön tuotteita. Mikäli niillä on käyttöarvoa toisillekin, voivat ne yleensä astua vaihtoon; mikäli niissä kaikissa piilee yleistä inhimillistä työtä, inhimillisen työvoiman yksinkertaista kulutusta, voidaan niitä tämän työn kuhunkin niistä sisältyvän määrän mukaan verrata vaihdossa keskenään, asettaa yhtä suuriksi tai erisuuruisiksi. Kahteen samanlaiseen yksityistuotteeseen saattaa samanlaisten yhteiskunnallisten suhteiden vallitessa sisältyä eri suuruiset määrät yksityistyötä, mutta aina niihin sisältyy yhtä paljon yleistä inhimillistä työtä. Taitamaton seppä voi ehkä valmistaa viisi hevosenkenkää samassa ajassa jossa taitava seppä valmistaa niitä kymmenen. Mutta yhteiskunta ei muodosta arvoa toisen satunnaisesta taidon puutteesta, se tunnustaa yleiseksi inhimilliseksi työksi vain sen työn, joka on suoritettu kulloinkin normaalilla keskimääräisellä taidolla. Kullakin noista edellisen viidestä hevosenkengästä ei vaihdossa siis ole sen enempää arvoa kuin kullakin jälkimmäisen samassa työajassa takomalla kymmenellä. Yksityistyö sisältää yleistä inhimillistä työtä vain sikäli kun se on yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä.
Kun siis sanon, että jollakin tavaralla on tämä määrätty arvo, niin sanon 1. että se on yhteiskunnallisesti hyödyllinen tuote; 2. että sen on tuottanut yksityinen henkilö yksityiseen laskuun; 3. että vaikka se on yksityistyön tuote, se kuitenkin samalla ja ikään kuin tiedottomasti ja vasten tahtoaan on myös yhteiskunnallisen työn tuote, vieläpä yhteiskunnallista tietä, vaihdon kautta paljoudeltaan määrätyn yhteiskunnallisen työn tuote; 4. että en ilmaise tätä paljoutta itse työssä, niin ja niin monena työtuntina, vaan jossain toisessa tavarassa. Kun siis sanon, että tämän kellon arvo on yhtä suuri kuin tämän verkapalan arvo, ja kumpaisenkin arvo on 50 markkaa, sanon: kelloon, verkaan ja tähän rahaan sisältyy yhtä paljon yhteiskunnallista työtä. Totean siis, että niissä edustettu yhteiskunnallinen työaika on yhteiskunnallisesti mitattu ja havaittu yhtä suureksi. Mutta ei välittömästi, ehdottomasti, niin kuin muutoin mitataan työaikaa, ei työtunneissa tai päivissä jne., vaan kiertoteitse, vaihdon välityksellä, suhteellisesti. Sen tähden en myöskään voi tätä todettua työajan määrää lausua työtunneissa, joiden luku jää minulle tuntemattomaksi, vaan samoin vain kiertoteitse suhteellisesti toisessa tavarassa, joka edustaa yhtä suurta yhteiskunnallisen työajan määrää. Kellon arvo on yhtä suuri kuin verkapalasen arvo.
Mutta kun tavarantuotanto ja tavaranvaihto pakottavat niille perustuvan yhteiskunnan kulkemaan tätä kiertotietä, pakottavat ne sen samalla lyhentämään sitä mahdollisimman paljon. Ne erottavat yleisestä tavara-alhaisosta erään ruhtinaallisen tavaran, jossa kaikkien muiden tavarain arvo on kerta kaikkiaan ilmaistavissa, joka esiintyy yhteiskunnallisen työn välittömänä ruumiillistumana ja on siksi välittömästi ja ehdottomasti vaihdettavissa kaikkiin tavaroihin — rahan. Raha sisältyy idussaan jo arvokäsitteeseen, se on vain kehittynyt arvo. Mutta kun tavaranarvo itse tavarain suhteen itsenäistyy rahaksi, astuu tavaroita tuottavaan ja vaihtavaan yhteiskuntaan siten uusi tekijä, jolla on uudet yhteiskunnalliset funktiot ja vaikutukset. Tämä meidän on toistaiseksi vain todettava käymättä sitä lähemmin käsittelemään.
Tavarantuotantoa käsittelevä poliittinen taloustiede ei suinkaan ole ainoa tiede, joka on tekemisissä vain suhteellisesti tunnettujen tekijöiden kanssa. Fysiikassakaan emme tiedä, kuinka paljon kaasumolekyylejä on jossakin kaasumäärässä, vaikka paine ja lämpötila ovatkin määrätyt. Mutta me tiedämme, että sikäli kuin Boylen laki on oikea, tietty määrä jotakin kaasua sisältää yhtä paljon molekyylejä kuin sama määrä mitä muuta kaasua tahansa, jos paine ja lämpötila ovat samat. Sen tähden voimme molekyylisisältönsä puolesta verrata mitä erilaisimpien kaasujen erilaisimpia määriä mitä erilaisimpien paine- ja lämpöehtojen alaisina; jos otamme litran kaasua 0°C:n lämmössä ja 760 mm paineen alaisena, niin tällä yksiköllä mittaamme noita molekyylisisältöjä. — Kemiassa meille ovat niin ikään tuntemattomia eri alkuaineiden absoluuttiset atomipainot. Mutta me tunnemme ne suhteellisesti kun tunnemme niiden keskinäiset suhteet. Siis samoin kuin tavaratuotannolla ja sitä tutkivalla taloustieteellä on tavaroihin sisältyvälle tuntemattomalle työmäärälle suhteellinen ilmaus työsisällön mukaan, samoin kemia luo itselleen suhteellisen ilmauksen sille tuntemattomista atomipainoista vertailemalla eri alkuaineita niiden atomipainojen mukaan, ilmaisemalla toisen atomipainon toisen atomipainon monikertana tai murto-osana (rikin, hapen, vedyn). Ja samoin kuin tavaratuotanto kohottaa kullan absoluuttisen tavaran asemaan, kaikkien muiden tavarain yleiseksi vastikkeeksi, kaikkien arvojen mitaksi, samoin kohottaa kemia vedyn kemialliseksi rahatavaraksi ottamalla vedyn atomipainon yksiköksi ja vertaamalla kaikkien muiden alkuaineiden atomipainoja vetyatomin painoon ilmaisten ne tämän moninkertaisina osina.
Tavaratuotanto ei suinkaan ole yhteiskunnallisen tuotannon ainoa muoto. Vanhassa intialaisessa yhteisössä, eteläslaavilaisessa perheyhteisössä tuotteet eivät muutu tavaroiksi. Yhteisön jäsenet ovat välittömästi yhteiskunnallistuneet tuotantoa varten, työ jaetaan perinnäistavan ja tarpeen mukaan, samoin tuotteet sikäli kun ne tulevat kulutettaviksi. Välittömästi yhteiskunnallinen tuotanto samoin kuin välittömästi suoritettu jako sulkevat pois kaiken tavaranvaihdon, siis myöskin tuotteiden muuttumisen tavaroiksi (ainakin yhteisön piirissä) ja siten myöskin niiden muuttumisen arvoiksi.
Niin pian kuin yhteiskunta ottaa haltuunsa tuotantovälineet ja käyttää niitä välittömän yhteiskunnallistettuina tuotannossa, tulee jokaisen henkilön työ jo etukäteen ja välittömästi yhteiskunnalliseksi työksi, olipa sen spesifisesti hyödyllinen luonne kuinka erilainen tahansa. Johonkin tuotteeseen sisältyvän yhteiskunnallisen työn paljouden ei silloin enää tarvitse tulla määrätyksi kiertoteitse; jokapäiväinen kokemus osoittaa välittömästi, kuinka paljon sitä keskimäärin tarvitaan. Yhteiskunta voi yksinkertaisesti laskea, kuinka monta työtuntia sisältyy johonkin höyrykoneeseen, viimeisen sadon vehnähehtolitraan, sataan neliömetriin tietynlajista verkaa. Sen mieleen ei siis voi juolahtaakaan tuotteisiin sisältyvien, silloin jo välittömästi ja ehdottomasti tuntemiensa työmäärien ilmaiseminen yhä edelleenkin vain suhteellisella, häilyvällä, riittämättömällä mitalla, joka aikaisemmin oli välttämättömänä hätäkeinona, jossakin kolmannessa tuotteessa, vaan se ilmaisee ne niiden luonnollisella, adekvaattisella, ehdottomalla mitalla, ajalla. Yhtä vähän kuin kemiassa pälkähtäisi päähänkään ilmaista atomipainot kiertoteitse suhteina vetyatomiin vielä senkin jälkeen kun jo kyetään ilmaisemaan ne ehdottomasti, adekvaattisella mitallaan, nimittäin todellisissa painoissa, gramman biljoonas- tai kvadriljoonasosissa. Yhteiskunta ei siis myöskään yllä mainittujen edellytyksien vallitessa määrää tuotteille mitään arvoja. Sitä yksinkertaista tosiasiaa, että sadan neliömetrin verkapalan tuottaminen on vaatinut, sanokaamme tuhat työtuntia, ei yhteiskunta tule ilmaisemaan sillä kierolla ja järjettömällä tavalla, että verkapalan arvo on tuhat työtuntia. Tietysti yhteiskunnan täytyy silloinkin tietää, kuinka paljon työtä kunkin käyttöesineen tuottaminen vaatii. Yhteiskunnan on laadittava tuotantosuunnitelma tuotantovälineiden mukaan, joihin erikoisesti myöskin työvoima kuuluu. Erilaisten käyttöesineiden hyötytehot keskenään punnittuina ja verrattuina niiden tuottamiselle välttämättömiin työmääriin määräävät lopullisesti suunnitelman. Ihmiset suorittavat kaiken sangen yksinkertaisesti ilman tuon paljon puhutun »arvon» apua.[9*] Arvokäsite on tavaratuotannon taloudellisten ehtojen yleisin ja siksi myös sisältörikkain ilmaus. Sen tähden arvokäsitteeseen sisältyy jo paitsi rahan, myöskin tavaratuotannon ja tavaranvaihdon kaikkien pitemmälle kehittyneiden muotojen itu. Siinä, että arvo on yksityistuotteisiin sisältyvän yhteiskunnallisen työn ilmaus, on jo eron mahdollisuus tämän ja samaan tuotteeseen sisältyvän yksityistyön välillä. Jos siis yksityistuottaja tuottaa edelleen vanhaan tapaan, samalla kun yhteiskunnallinen tuotantotapa ottaa edistysaskelia, tämä ero tulee koskemaan häneen kipeästi. Samoin tapahtuu niin pian kuin jonkin tavaralajin kaikki yksityiset valmistajat tuottavat tätä tavaraa enemmän kuin mitä yhteiskunta tarvitsee. Siinä että tavaran arvo ilmenee vain toisessa tavarassa ja voi tulla realisoiduksi vain vaihdossa tähän, on se mahdollisuus, että vaihtoa ylipäänsä ei tapahdu, tai se ei ainakaan realisoi oikeata arvoa. Vihdoin, kun erikoinen tavara, työvoima, astuu markkinoille, määrää sen, kuten jokaisen muunkin tavaran arvon, sen tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tuotteen arvomuotoon kätkeytyy sen tähden jo idussaan koko kapitalistinen tuotantomuoto, kapitalistien ja palkkatyöväen vastakohta, teollinen vara-armeija ja kriisit. Se että tahtoisi poistaa kapitalistisen tuotantotavan saattamalla voimaan »todellisen arvon» on sen tähden samaa kuin tahtoisi poistaa katolilaisuuden asettamalla virkaan »todellisen» paavin, tai pystyttää yhteiskunnan, jossa tuottajat lopultakin hallitsevat tuotteitaan, saattamalla johdonmukaisesti voimaan taloustieteellisen kategorian, joka on laajasisältöisin ilmaus siitä että tuottajat ovat oman tuotteensa orjuuttamia.
Jos tavaroita tuottava yhteiskunta on kehittänyt tavaroille sellaisinaan ominaisen arvomuodon edelleen rahamuodoksi, niin esiin murtautuvat jo erilaiset arvossa vielä piilleet idut. Lähimpänä ja oleellisimpana seurauksena on tavaramuodon yleistyminen. Siihen saakka välittömästi omaa kulutusta varten tuotetut esineetkin raha pakottaa ottamaan tavaramuodon ja vetää ne vaihtoon. Samalla tavaramuoto ja raha tunkeutuvat tuotantoa varten välittömästi yhteiskunnallistuneiden yhteisöjen sisäiseen talouteen, katkoo yhteisöltä siteen toisensa jälkeen ja hajottaa sen yksityistuottajien joukoksi. Raha asettaa aluksi, kuten näemme käyneen Intiassa, maan yhteisviljelyksen tilalle yksityisviljelyn; myöhemmin se lakkauttaa vielä aika ajoin toistuvissa uusintajaoissa ilmenevän peltomaiden yhteisomistuksen lopullisen maanjaon avulla (tätä on esimerkiksi havaittavissa Moselin varrella olevissa yhdyskunnissa[44] ja alkaa esiintyä myöskin Venäjän maayhteisössä); vihdoin raha pakottaa jakamaan vielä jäljellä olevat yhteiset metsät ja niittymaat. Mitkä muut tuotannon kehitykseen perustuvat syyt tässä lisäksi vaikuttanevatkaan, on raha aina niiden mahtavin väline yhteisön oloihin vaikutettaessa. Ja samalla luonnonvälttämättömyydellä täytyisi rahan, kaikista »laeista ja hallintonormeista» huolimatta hajottaa myöskin Dühringin kuvittelema talouskommuuni, jos tästä joskus tosi tulisi.
Olemme jo edellä (»Taloustiede», VI) nähneet, että puhuminen työn arvosta on sinänsä ristiriitaista. Kun työ tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden vallitessa tuottaa paitsi tuotteita, myös arvon ja tämän arvon mittana on työ, voi työllä olla erityinen arvo yhtä vähän kuin painavuudella sellaisenaan jokin erityinen paino tai lämmöllä erityinen lämpötila. Mutta kaikkien »oikeata arvoa» mielessään hautovien sosiaalisten sekapäiden kuvaavana ominaisuutena on se luulottelu, että työläinen ei nykyisessä yhteiskunnassa saa työnsä täyttä »arvoa», ja että sosialismi on poistava tämän epäkohdan. Tähän liittyy se, että yritetään ensin määritellä, mikä on työn arvo; ja se muka löydetään siten, että työ yritetään mitata työn tuotteella eikä työtä vastaavalla ajalla, työajalla. Työläisen on tältä kannalta katsottuna saatava »työnsä täysi tuote».[45] Ei vain työntuotteen, vaan itse työn pitää olla välittömästi vaihdettavissa tuotteeseen, työtunnin jonkun toisen työtunnin tuotteeseen. Mutta tässä on heti hyvin »arveluttava» pulma. Osoittautuu, että koko tuote jaetaan pois. Yhteiskunnan tärkein edistyksellinen tehtävä, kasaaminen, otetaan yhteiskunnalta pois ja jätetään yksityisten käsiin ja mielivaltaan. Tehkööt yksityiset »tuotteellaan» mitä tahansa, yhteiskunta jää parhaassa tapauksessa yhtä rikkaaksi tai yhtä köyhäksi kuin se olikin. Siis aikaisemmin kasatut tuotantovälineet on keskitetty yhteiskunnan haltuun vain sitä varten, että kaikki tulevaisuudessa kasattavat tuotantovälineet jälleen ripoteltaisiin yksityisten haltuun. Joudutaan näin huutavaan ristiriitaan omien edellytysten kanssa, päädytään ilmeiseen järjettömyyteen.
Elävä työ, toimiva työvoima pitäisi vaihtaa työn tuotteeseen. Silloin se olisi tavara aivan samoin kuin tuote, johon se on vaihdettava. Silloin ei tämän työvoiman arvoa suinkaan määrätä sen oman tuotteen mukaan, vaan työvoimassa ruumiillistuneen yhteiskunnallisen työn mukaan, siis työpalkan nykyisen lain mukaan.
Mutta näinpä juuri ei saisi olla. Elävän työn, työvoiman, tulee olla vaihdettavissa täyteen tuotteeseensa. Tämä merkitsee, että sen pitää olla vaihdettavissa käyttöarvoonsa eikä arvoonsa: arvolain pitää päteä kaikkiin muihin tavaroihin nähden, mutta työvoimaan nähden sen pitää olla kumottu. Ja tämä itsensä kumoava sekasotku juuri kätkeytyy »työn arvon» taakse.
»Työn vaihtaminen työhön yhtäläisen arvion pohjalta», mikäli tällä Dühringin väittämällä on mitään järkeä, tarkoittaa siis yhtäläisen yhteiskunnallisen työn tuotteiden vaihdettavuutta toisiinsa. Se on arvolaki, juuri tavarantuotannon ja siis myös tavaratuotannon korkeimman muodon, kapitalistisen tuotannon peruslaki. Se toteuttaa itsensä nykyisessä yhteiskunnassa sillä ainoalla tavalla, millä taloudelliset lait vain voivat yksityistuottajien yhteiskunnassa toteuttaa itsensä: esineissä ja olosuhteissa sijaitsevana, tuottajien tahdosta ja pyrkimyksistä riippumattomana, sokeasti vaikuttavana luonnonlakina. Kohottaessaan tämän lain talouskommuuninsa peruslaiksi ja vaatiessaan, että tuon kommuunin pitää toteuttaa se tietoisesti, herra Dühring tekee nyky-yhteiskunnan peruslaista mielikuvituksellisen yhteiskuntansa peruslain. Hän tahtoo säilyttää nykyisen yhteiskunnan, mutta ilman sen epäkohtia. Hän liikkuu tällöin aivan samalla pohjalla kuin Proudhon. Samoin kuin tämä tahtoo hänkin poistaa epäkohdat, jotka ovat syntyneet tavarantuotannon kehittymisestä kapitalistiseksi tuotannoksi, saattamalla niitä vastaan tavarantuotannon peruslain, jonka vaikutus juuri on synnyttänyt nämä epäkohdat. Samoin kuin Proudhon, hänkin tahtoo poistaa arvolain todelliset seuraukset mielikuvituksellisilla.
Mutta niin korskeasti kuin uusi Don Quijotemme ratsastaneekin jalolla Rosinantellaan, »oikeudenmukaisuuden yleismaailmallisella periaatteella», seuranaan Abraham Enss, urhoollinen Sancho Panzansa, ritariretkelleen valloittamaan Mambrinin kypärää, »työn arvoa», me pelkäämme, ettei hän tuo saaliinaan kotiin mitään muuta kuin tuon vanhan tunnetun parturinvadin.[46]
Kahdessa edellisessä luvussa olemme nyt kutakuinkin tyhjentävästi käsitelleet herra Dühringin »uuden sosialitaarisen järjestyksen» taloustieteellisen sisällön. Korkeintaan olisi vielä huomautettava, että »historiallisen katsauksen yleismaailmallinen laajuus» ei suinkaan estä häntä ottamasta huomioon omia erikoisintressejään, muitakin kuin tuon tunnetun kohtuullisen lisäkulutuksen. Koska sosialiteetissa edelleen jatkuu vanha työnjako, on talouskommuunin otettava arkkitehtien ja kärrääjien lisäksi huomioon myös ammattikirjailijat, minkä yhteydessä herääkin kysymys, kuinka tekijänoikeuksien sitten käy. Tämä kysymys askarruttaa herra Dühringiä enemmän kuin mikään muu. Kaikkialla, esimerkiksi Louis Blancista ja Proudhonista puhuttaessa, pistää silmiin tekijänoikeus, jota sitten »Kurssin» yhdeksällä sivulla käsitellään pitkin ja poikin, ja joka tulee onnellisesti pelastetuksi »sosialiteetin» satamaan salaperäisen »työpalkan» muodossa — kohtuullisen lisäkulutuksen kera vaiko ilman, se jätetään sanomatta. Jokin luku kirppujen asemasta yhteiskunnan luonnollisessa järjestelmässä olisi ollut yhtä hyvin paikallaan ja joka tapauksessa vähemmän ikävystyttävä.
Tulevaisuuden valtiojärjestyksestä antaa Dühringin »Filosofia» seikkaperäisiä ohjeita. Rousseau, vaikka onkin herra Dühringin »ainoa merkityksellinen edeltäjä», ei kuitenkaan ole tässä asiassa laskenut kyllin syvää perustaa; hänen syvällisempi seuraajansa korjaa tämän perusteellisesti vesittämällä Rousseauta vallan tavattomasti ja sekoittamalla siihen mauttomaksi almuvelliksi[47] keitettyjä Hegelin oikeusfilosofian jätteitä. »Yksilön itsenäisyys» muodostaa Dühringin tulevaisuudenvaltion perustan; enemmistön vallan alla sitä ei sorreta, vaan päinvastoin vasta sitten oikein kohoaakin kukoistukseen. Miten se käy päinsä? Sangen yksinkertaisesti.
»Kun edellytetään jokaisen tekemä sopimus jokaisen toisen kanssa kaikkiin suuntiin, ja kun näiden sopimusten kohteena on keskinäinen avunanto epäoikeutettuja loukkauksia vastaan — silloin vain vahvistuu voima oikeuden ylläpitämiseksi, eikä oikeutta johdeta mistään pelkästä joukon ylivallasta yksilön suhteen eikä enemmistön ylivallasta vähemmistön suhteen.»
Näin helpolla suoriutuu todellisuusfilosofinen hokuspokus voittamattomista vaikeuksista, ja jos lukija arvelee ettei ole viisaampi kuin ennenkään, vastaa herra Dühring hänelle, ettei hänen pidä toki ottaa asiaa noin kevyesti, sillä
»vähäisinkin virheaskel kokonaistahdon roolin käsittämisessä tuhoaisi yksilön itsenäisyyden, ja vain tästä itsenäisyydestä johdutaan todelliseen oikeuteen».
Pitäessään yleisöä pilkkanaan herra Dühring käsittelee sitä sen ansaitsemalla tavalla. Voisipa hän esiintyä vielä koko lailla paksumminkin; todellisuusfilosofian kurssin kuulijat eivät olisi sitä edes huomanneet.
Yksilön itsenäisyys on nyt oleellisesti sitä, että
»yksilö on absoluuttisella tavalla pakonalainen valtioon nähden», mutta tämä pakko voi olla oikeutettua vain silloin, jos se »todella palvelee luonnollista oikeudenmukaisuutta». Tätä tarkoitusta varten on olemassa »lainsäädäntö ja oikeuslaitos», mutta niiden »pitää olla kokonaisuuden käsissä»; edelleen puolustusliitto, joka ilmenee »armeijana tai jonakin sisäiseen turvallisuuspalveluun kuuluvana toimeenpanevana elimenä», —
siis säilyy myös armeija, poliisi ja santarmit. Tosin herra Dühring on jo monesti osoittanut olevansa kunnon preussilainen; tässä hän todistaa sukulaisuutensa sen esikuvallisen preussilaisen kanssa, joka ministeri von Rochow -vainajan sanojen mukaan »kantaa santarmia rinnassaan». Tämä tulevaisuuden santarmilaitos ei sentään ole yhtä vaarallinen kuin nykyiset piiskurit. Mitä vääryyttä se sitten tehneekin itsenäiselle yksilölle, on tällä aina muuan lohdutus.
»Oikeus tai vääryys, joka häntä sitten aina olosuhteiden mukaan kohtaa vapaan yhteiskunnan puolelta, ei milloinkaan voi olla pahempaa kuin se, minkä myöskin luonnontila toisi mukanaan»!
Ja sen jälkeen kun herra Dühring on vielä kerran pannut meidät kompastumaan tuohon välttämättömään tekijänoikeuteen, hän vakuuttaa meille, että hänen tulevaisuudenmaailmassaan on oleva
»itsestään ymmärrettävästi täysin vapaa ja yleinen asianajolaitos».
»Nyt keksitty vapaa yhteiskunta» käy yhä sekavammaksi. Arkkitehteja, kärrääjiä, kirjailijoita, santarmeja ja nyt vielä myös asianajajia! Tämä »luja ja kriittinen ajatuksen valtakunta» on hiuskarvalleen samanlainen kuin ne erilaisten uskontojen taivaanvaltakunnat, joista uskovainen aina löytää kirkastettuna sen, mikä hänen maallista elämäänsä sulostutti. Ja herra Dühringhän kuuluu siihen valtioon, jossa »jokainen voi tulla omalla tavallaan autuaaksi».[48] Mitä muuta enää tahdomme?
Silti se, mitä me vielä tahtoisimme, on tässä yhdentekevää. Kysymys on siitä, mitä herra Dühring tahtoo. Ja Fredrik II:een nähden ero on siinä, ettei Dühringin tulevaisuudenvaltiossa kukin voikaan tulla omalla tavallaan autuaaksi. Tämän tulevaisuudenvaltion lainsäädännössä sanotaan:
»Vapaassa yhteiskunnassa ei voi olla mitään kulttia; sillä sen jokaisesta jäsenestä on hävinnyt se lapsellinen peruskuvitelma, että luonnon takana tai yläpuolella olisi joku olento, joka antaisi vaikuttaa itseensä uhrien tai rukousten avulla». »Oikein ymmärretyn sosialiteettijärjestelmän täytyy sen tähden poistaa kaikki henkiset hurmauslaitokset ja samalla kaikki kultin oleelliset perusosat».
Uskonto kielletään.
Kaikki uskonto ei ole mitään muuta kuin ihmisten päissä tapahtuvaa niiden ulkoisten voimien mielikuvituksellista heijastusta, jotka hallitsevat heidän jokapäiväistä elämäänsä, heijastusta, jossa maalliset voimat ottavat ylimaallisten voimien muodon. Historian alkuaikoina tällaisina kuvastuvina voimina ovat ensin luonnonvoimat, jotka kehityksen jatkuessa käyvät eri kansojen keskuudessa mitä moninaisimpien ja kirjavimpien henkilöitymien lävitse. Tätä ensimmäistä prosessia on ainakin indoeurooppalaisten kansojen suhteen tutkinut vertaileva mytologia, joka on edennyt aina sen alkuperään saakka intialaisessa Vedassa ja yksityiskohtaisesti osoittanut sen jatkuneen intialaisten, persialaisten, kreikkalaisten, roomalaisten, germaanien, ja sikäli kun aineisto riittää, myöskin kelttien, liettualaisten ja slaavien keskuudessa. Mutta pian alkoivat luonnonvoimien ohella vaikuttaa myöskin yhteiskunnalliset voimat; voimat, jotka olivat ihmistä vastassa yhtä vieraina ja alussa yhtä selittämättöminä, hallitsivat ihmisiä yhtäläisellä näennäisellä luonnonvälttämättömyydellä kuin luonnonvoimatkin. Mielikuvitukselliset hahmot, joissa alussa heijastuivat vain salaperäiset luonnonvoimat, saivat näin yhteiskunnallisia ominaisuuksia, muuttuivat historiallisten voimien edustajiksi.[10*] Sitäkin myöhäisemmällä kehitysasteella siirretään monien jumalien luonnolliset ja yhteiskunnalliset määreet yhdelle kaikkivoivalle jumalalle, joka vuorostaan on vain abstraktisen ihmisen heijastuma. Näin syntyi monoteismi, joka historiallisesti oli myöhemmän kreikkalaisen vulgaarifilosofian viimeinen tuote ja oli jo aiemmin löytänyt ruumiillistumansa juutalaisten yksinomaan kansallisessa Jahve-jumalassa. Tässä mukavassa, kätevässä ja kaikille sopivassa muodossa uskonto voi edelleenkin olla olemassa välittömänä, siis tunnepitoisena muotona ihmisten suhtautuessa heitä hallitseviin vieraisiin luonnon ja yhteiskunnan voimiin, niin kauan kuin ihmiset ovat näiden voimien vallassa. Olemme kuitenkin jo useampaan kertaan nähneet, että ihmisiä hallitsevat nykyisessä porvarillisessa yhteiskunnassa heidän itsensä luomat taloudelliset suhteet, heidän itsensä tuottamat tuotantovoimat aivan kuin jokin vieras voima. Uskonnollisen heijastustoiminnan tosiasiallinen perusta jatkaa siis edelleenkin olemassaoloaan ja sen mukana itse tuo uskonnollinen heijastus. Ja vaikka porvarillinen taloustiede avaa tietyn näköalan tämän vieraan vallan perimmäiseen syy-yhteyteen, ei se lainkaan muuta asiaa. Porvarillinen taloustiede ei voi estää kriisejä kokonaisuudessaan eikä suojella yksityisiä kapitalisteja tappioilta, pahalta velkaantumiselta ja vararikolta eikä yksityisiä työläisiä työttömyydeltä ja kurjuudelta. Yhä vielä on niin, että ihminen päättää ja jumala (ts. kapitalistisen tuotantotavan muukalaisvalta) säätää. Pelkkä tieto, vaikka se ulottuisi pitemmälle ja syvemmälle kuin porvarillisen taloustieteen tieto ulottuukaan, ei riitä yhteiskunnallisten voimien alistamiseen yhteiskunnan hallintaan. Siihen tarvitaan yhteiskunnallista tekoa. Ja kun tämä teko on tehty, kun yhteiskunta ottamalla haltuunsa ja suunnitelmalliseen käyttöönsä kaikki tuotantovälineet ja vapauttamalla itsensä ja kaikki jäsenensä siitä orjuudesta, jossa niitä nyt pitävät heidän itsensä tuottamat, mutta heitä vastassa ylivoimaisena vieraana mahtina olevat tuotantovälineet; siis kun ihminen ei ainoastaan päätä, vaan myös säätää, vasta sitten katoaa viimeinen vieras mahti, joka nyt vielä heijastelee uskonnossa, ja samalla katoaa myös itse uskonnollinen heijastelu, koska sitten ei enää ole olemassa mitään heijastettavaa.
Herra Dühring sitä vastoin ei jaksa odottaa, kunnes uskonto kuolee tämän luonnollisen kuolemansa. Hän menettelee perusteellisemmin. Hän ylittää itse Bismarckin; hän säätää kireämmät toukokuun lait,[49] eikä vain katolilaisuutta, vaan ylipäänsä kaikkea uskontoa vastaan; hän yllyttää tulevat santarminsa uskonnon kimppuun ja auttaa sitä näin pääsemään marttyyriksi ja pidentää näin uskonnon elinikää. Katsommepa minne tahansa, aina vain erityistä preussilaista sosialismia.
Sen jälkeen kun herra Dühring on näin onnellisesti tuhonnut uskonnon,
»voi yksinomaan itsensä ja luonnon varaan kohotettu ja oman kollektiivisen voimansa tuntemukseen kypsynyt ihminen rohkeasti astua kaikille teille, jotka avaavat hänelle asiainkulku ja hänen oma olemuksensa».
Katsokaamme siis nyt vaihteen vuoksi, minkälaisen »asiainkulun» tielle herra Dühringin johdolla voi rohkeasti astua tuo omien voimiensa varaan kohotettu ihminen.
Ensimmäinen asiainkulun momentti, jonka avulla ihminen asetetaan itsensä varaan, on syntyminen. Sitten
hän jää luonnollisen alaikäisyyden ajaksi »lasten luonnollisen kasvattajan», äidin, huostaan. »Tämä vaihe jatkukoon, kuten vanhassa roomalaisessa oikeudessa, nuorukaisikään, siis noin 14. ikävuoteen». Vain silloin kun huonosti kasvatetut vanhemmat pojat eivät kuuliaisina alistu kunnioittamaan äitiään, on tämän puutteen poistava isän myötävaikutus, mutta varsinkin yhteiskunnalliset kasvatustoimenpiteet. Nuoruusikään kehityttyään lapsi joutuu »isän luonnollisen holhousvallan» alaiseksi, jos nimittäin on olemassa isä, »jonka todellinen isyys on kiistaton»; muussa tapauksessa asettaa yhteisö holhoojan.
Samaten kuin herra Dühring aikaisemmin kuvitteli, että kapitalistisen tuotantotavan tilalle voitaisiin asettaa yhteiskunnallinen, ilman että tuotanto itse järjestettäisiin uudelleen, samoin hän kuvittelee tässä, että nykyaikainen porvarillinen perhe voitaisiin reväistä irti taloudellisesta perustastaan, ilman että sen muoto kokonaan muutetaan. Tämä muoto on hänestä niin muuttumaton, että hän ottaa perhesuhteita ikiajoiksi määrääväksi »vanhan roomalaisen oikeuden», tosin hieman »jalostetussa» muodossa, ja kykenee käsittämään perheen vain »perivänä», siis omistavana yksikkönä. Utopistit olivat tässä kaukana herra Dühringin edellä. Ihmisten vapaan yhteiskunnallistumisen ja yksityisen kotityön yhteiskunnalliseksi teollisuudeksi muuttamisen mukana oli heidän mielestään välittömän selvää, että myös lasten kasvatus yhteiskunnallistuu ja perheenjäsenten keskinäinen suhde käy todella vapaaksi. Ja edelleen on jo Marx (»Pääoma», sivu 515 ja ed.) osoittanut, kuinka »suurteollisuus synnyttää kuitenkin uudet taloudelliset perusteet korkeammalle perhemuodolle ja molempien sukupuolien välisille suhteille antamalla yhteiskunnallisesti järjestetyissä tuotantoprosesseissa kodin piirin ulkopuolella naisille, nuorille henkilöille ja lapsille ratkaisevan merkityksen».[50]
»Jokaisella yhteiskuntaa uudistavalla haaveilijalla», sanoo herra Dühring, »on luonnollisesti valmiina uutta yhteiskunnallista elämää vastaava pedagogiikka».
Tämän väitteen mukaan arvioiden herra Dühring osoittautuu »todelliseksi hirviöksi» yhteiskuntaa uudistavien haaveilijoiden joukossa. Tulevaisuuden koulu askarruttaa hänen ajatuksiaan vähintään yhtä paljon kuin tekijänoikeus, eikä se suinkaan ole vähän. Hänellä on koulusuunnitelma ja yliopistosuunnitelma aivan valmiina ei vain »lähinnä nähtävissä olevaa tulevaisuutta» varten, vaan myöskin siirtymiskaudelle. Rajoittukaamme kuitenkin siihen, mitä viime käden lopullisessa sosialiteetissa on opetettava kummankin sukupolven nuorelle väelle.
Yleinen kansakoulu tarjoaa »kaiken, millä itsessään ja periaatteellisesti voi olla viehätystä ihmisille», siis eritoten »kaikkien maailman- ja elämänkatsomuksia koskevien tieteiden perusteet ja tulokset». Se siis opettaa ennen kaikkea matematiikkaa ja vielä siten, että »täydellisesti käydään lävitse» kaikkien periaatteellisten käsitteiden ja välineiden piiri yksinkertaisista luvuista ja yhteenlaskuista aina integraalilaskentaan saakka.
Tämä ei kuitenkaan merkitse, että tässä koulussa tosiaan differentioitaisiin ja integroitaisiin, päinvastoin. Siellä opetetaan pikemminkin aivan uusia kokonaismatematiikan aineksia, joihin sisältyy sekä tavallinen alkeismatematiikka että myös idussaan korkeampi matematiikka. Ja vaikka herra Dühring vakuuttaakin, että
tämän tulevaisuuden koulun »oppikirjojen sisältökin» on hänelle jo »pääpiirteittensä puolesta kaaviollisesti silmien edessä»,
ei hänelle valitettavasti vielä tähän mennessä ole ottanut onnistuakseen näiden
»kokonaisen matematiikan ainesten»
keksiminen; ja mitä hän ei kykene suorittamaan, se
»onkin todella odotettavissa vasta uuden yhteiskuntatilan vapailta ja kasvaneilta voimilta».
Mutta jos tulevaisuuden matematiikan rypäleet ovatkin vielä perin kypsymättömiä, sitä vähemmän vaikeuksia tuottavat tulevaisuuden tähtitiede, mekaniikka ja fysiikka,
ja ne »antavat kaiken koulutuksen rungon», kun taas »kasvi-ja eläintiede, kaikista teorioista huolimatta ovat yhä vielä etupäässä laadultaan kuvailevina... tulevat olemaan kevyemmän käsittelyn esineinä».
Näin on painettuna »Filosofiassa», sivulla 417. Vielä tänä päivänäkään ei herra Dühring tunne muuta kuin etupäässä kuvailevan kasvi- ja eläintieteen. Koko orgaaninen morfologia, joka sisältää eliömaailman vertailevan anatomian, embryologian ja paleontologian, on hänelle jopa nimeltään tuntematon. Samaan aikaan kuin biologian alalla hänen selkänsä takana syntyy aivan uusia tieteitä miltei tusinoittain, ammentaa hänen lapsenmielensä yhä vielä »luonnontieteellisen ajatustapansa huomattavat nykyaikaiset valistusainekset» Raffin luonnonhistoriasta lapsia varten, ja hän tyrkyttää tätä orgaanisen maailman peruslakia koko »nähtävissä olevalle tulevaisuudelle». Kemia on tässäkin jäänyt herra Dühringiltä kokonaan unohduksiin, kuten tavallisesti.
Opetuksen esteettistä puolta varten herra Dühringin on luotava kaikki uudelleen. Tähänastinen runous ei lainkaan kelpaa. Siellä, missä kaikki uskonto on kielletty, ei tietenkään voida koulussa sietää aiemmilla runoilijoilla esiintyvää »mytologista tai muuten uskonnollista esitystapaa». Hyljättävä on myös »se runollinen mystisismi, johon esimerkiksi Goethe vahvasti kallistui». Herra Dühringin itsensä täytyy siis valmistaa meille ne runouden mestariteokset, jotka »vastaavat järjen kanssa sopusointuun päässeen mielikuvituksen korkeampia vaatimuksia» ja esittävät sen oikean ihanteen, joka »merkitsee maailman täydellistymistä». Älköön hän vain viivytelkö siinä. Talouskommuuni voi valloittaa maailman vasta sitten, kun se vaeltaa eteenpäin järjen kanssa sopusointuun saatetun aleksandriinin kiitävin askelin.
Kielitieteellä ei paljon kiusata tulevaisuuden kasvavaa kansalaista.
»Kuolleiden kielten opiskelu lakkaa kokonaan... ja vieraat elävät kielet... jäävät sivuasiaksi». Vain siellä, missä kansojen välinen kanssakäyminen ulottuu itse kansanjoukkojen liikkeeseen, pitää näiden auttavasti oppia kutakin kieltä helpolla tavalla, aina tarpeen mukaan. »Todella kasvattavaa kielikoulutusta» varten keksitään eräänlainen yleisempi kielioppi ja sen rungoksi »oman kielen aines ja muoto».
Nykyisten ihmisten kansallinen rajoittuneisuus on vielä liian kosmopoliittista herra Dühringille. Hän tahtoo poistaa nekin molemmat vivut, jotka nykyisessä maailmassa tarjoavat ainakin tilaisuuden kohota rajoitetun kansallisen katsantokannan yläpuolelle: vanhojen kielien tuntemuksen, joka avaa ainakin kaikkien kansojen klassisesti sivistyneille ihmisille yhteisen avaramman näköpiirin, ja uudempien kielien tuntemuksen, joiden avulla eri kansojen jäsenet vain voivat ymmärtää toisiaan ja oppia tietämään, mitä tapahtuu heidän omien rajojensa ulkopuolella. Sitä vastoin oman kielen kielioppi pitää päntätä päähän perusteellisesti. Mutta »oman kielen aines ja muoto» voidaan ymmärtää vain silloin, kun on tutkittu niiden syntyä ja yleistä kehitystä, eikä tämä ole mahdollista, jos ei oteta huomioon ensiksi sen omia kuolleita muotoja, toiseksi eläviä ja kuolleita sukulaiskieliä. Mutta näin olemme taaskin selvästi kielletyllä alueella. Ja kun herra Dühring täten pyyhkii kouluohjelmastaan pois koko uudenaikaisen historiallisen kieliopin, hänelle jää kielenopetusta varten vain vanhan klassisen kielitieteen tyyliin rakennettu tekninen kielioppi kaikkine rikkiviisauksineen ja mielivaltaisuuksineen, jotka johtuvat historiallisen perustan puuttumisesta.
Viha vanhaa kielitiedettä kohtaan vie hänet niin pitkälle, että hän kohottaa vanhan kielitieteen huonoimman tuotteen »todella kasvattavan kielikoulutuksen keskeisimmäksi kohdaksi». Selvästi näkyy, että olemme tässä tekemisissä sellaisen kielitieteilijän kanssa, joka ei koskaan ole kuullut puhuttavankaan viimeisten kuuden vuosikymmenen aikana niin valtavasti ja hedelmöittävästi kehittyneestä historiallisesta kielitutkimuksesta, ja joka sen takia ei etsikään kielenopetuksen »huomattavia nykyaikaisia valistusaineksia» Boppilta, Grimmiltä ja Dieziltä, vaan autuaasti unhoitetuilta Heyseltä ja Beckeriltä.
Mutta nuorta tulevaisuuden kansalaista ei vielä näin olla läheskään »saatettu omille jaloilleen». Siihen kuuluu vielä syvällisemmän perustan laskeminen,
»viimeisten filosofisten perusteiden omaksumisen» välityksellä. »Mutta tällainen syventäminen... on oleva kaikkea muuta kuin jättiläistehtävä» sen jälkeen kun herra Dühring on tässä raivannut tien. Tosiaan, »kun puhdistetaan se vähäinen täsmällinen tieto, josta olemisen yleinen skematiikka voi ylpeillä, skolastisista koristeistaan, ja kun päätetään pitää kaikkialla pätevänä vain» herra Dühringin toimesta »oikeaksi todistettua todellisuutta», kykenee tulevaisuuden nuorisokin täysin omaksumaan alkeisfilosofian. »Kun muistetaan ne mitä yksinkertaisimmat otteet, joilla me olemme auttaneet äärettömyyskäsitteet ja niiden kritiikin tähän saakka tuntemattomaan kantavuuteen» — niin »ei ole lainkaan käsitettävissä, minkä tähden nykyisen syventämisen ja terävöittämisen kautta niin yksinkertaisiksi hahmottuneet yleismaailmallisen paikka- ja aikakäsityksen ainekset eivät lopulta voisi siirtyä alustavien tietojen joukkoon...» Herra Dühringin »mitä juurevimpien ajatusten ei pidä näytellä yhteiskunnan yleismaailmallisessa kasvatusjärjestelmässä mitään sivuosaa». Materian itsensä kaltaisen tilan ja loppuun saakka lasketun äärettömyyden kutsumuksena päinvastoin on »paitsi ihmisen asettaminen omille jaloilleen myöskin ihmisen pakottaminen tietämään itsestään, että niin kutsuttu absoluuttinen on hänellä jalkainsa alla».
Kuten nähdään, ei tulevaisuuden kansakoulu ole mitään muuta kuin hieman »jalostettu» vanhapreussilainen oppikoulu, jossa kreikan ja latinan tilalle on otettu vähän enemmän puhdasta ja sovellettua matematiikkaa ja varsinkin todellisuusfilosofian aineksia, ja saksan kielen opetus jälleen taannutettu autuaaseen Beckeriin nojaavaksi, siis suunnilleen alkeiskoulun tasolle. Tosiaan »ei ole lainkaan käsitettävissä», minkä tähden nyt kaikilla hänen käsittelemillään aloilla perin koulupoikamaisiksi osoittamiamme herra Dühringin »tietoja» tai paremminkin sitä, mikä niistä yleensä on jäljellä edellä käyneen perinpohjaisen »puhdistuksen» jälkeen, ei pitäisi kokonaan ja vähittäin »siirtää lopullisesti alustavien tietojen joukkoon», koska ne todellisuudessa eivät koskaan ole sitä jättäneetkään. Tietenkin herra Dühring on kuullut jotakin myös siitä, että sosialistisessa yhteiskunnassa työn ja kasvatuksen pitäisi olla toisiinsa yhdistettyinä ja näin taata tieteelliselle kasvatukselle monipuolinen teknillinen kehitysmahdollisuus samoin kuin sen käytännöllinen perusta; tämäkin kohta otetaan tavanmukaisesti sosialiteetin palvelukseen. Mutta koska vanha työnjako, kuten olemme nähneet, jää oleellisesti jatkumaan rauhassa herra Dühringin tulevassa tuotannossa, on tältä tekniseltä koulutukselta riistetty kaikki edellytykset soveltaa sitä myöhemmin käytäntöön, kaikki merkitys itse tuotannolle, — sillä on nimenomaan vain koulutarkoitus: sen tulee korvata voimistelu, josta tämä radikaali mullistajamme ei tahdo tietää mitään. Siksi hän voikin tarjota meille vain pari fraasia, kuten esimerkiksi:
»nuoriso ja vanhempi väki tekevät työtä sanan vakavimmassa merkityksessä».
Viheliäiseltä näyttää tosiaan tämä häilyvä ja sisällyksetön jaarittelu, kun sitä verrataan siihen »Pääoman» kohtaan (sivut 508–515), jossa Marx kehittelee väittämää, että »tehdasjärjestelmä synnytti, niin kuin Robert Owenin teoksista voidaan yksityiskohdittain nähdä, siemenen tulevaisuuden kasvatukselle, joka kaikille määrättyä ikärajaa vanhemmille lapsille liittää tuottavan työn opetukseen ja voimisteluun, ei ainoastaan keinona yhteiskunnallisen tuotannon lisäämiseksi, vaan myös ainoana keinona valmistaa kaikin puolin kehittyneitä ihmisiä».[51]
Sivuuttakaamme tulevaisuuden yliopisto, jossa todellisuusfilosofia tahtoo muokata kaiken tiedon rungon ja jossa lääketieteellisen rinnalla on edelleenkin täydessä kukoistuksessaan lakitieteellinen tiedekunta; sivuuttakaamme samoin »erikoiset ammattikoulut», joista saamme tietää vain sen, että niillä on oleva merkitystä vain »parille aineelle». Olettakaamme, että tulevaisuuden nuori kansalainen kaikki koulukurssit päätettyään lopultakin on »saatettu omille jaloilleen» niin, että hän voi ryhtyä katselemaan vaimoa itselleen. Millaisen asiainkulun herra Dühring avaa hänelle tässä suhteessa?
»Katsoen siihen merkitykseen, mikä suvunjatkamisella on ominaisuuksien pysyttämisessä, hylkäämisessä ja yhdistämisessä samoin kuin myös uusien syntyvien ominaisuuksien kehittämisessä, on inhimillisen tai epäinhimillisen viimeiset juuret etsittävä suurelta osaltaan sukupuoliyhteydestä ja valinnasta ja sen lisäksi vielä huolenpidosta, jolla pyritään edistämään tai ehkäisemään tiettyä synnytystulosta. Tuomio siitä raakuudesta ja tylsyydestä, mikä tällä alalla vallitsee, on käytännöllisesti jätettävä myöhäisemmälle ajalle. Ennakkoluulojen vallitessa on kuitenkin jo etukäteen saatava ymmärrettäväksi se, että luonnolle ja ihmisälylle onnistunut tai epäonnistunut vastasyntyneiden laatu on paljon niiden lukumäärää tärkeämpi. Epäsikiöitä on tosin kaikkina aikoina ja kaikkien oikeustilojen vallitessa tuhottu; mutta asteikossa normaalista epämuodostumaan, joka ei enää ole ihmisen kaltainen, on monta välimuotoa... Jos estetään sellaisen ihmisen syntyminen, josta kuitenkin tulisi vain huono tuote, on tämä tosiasia ilmeisesti edullinen.»
Samaten sanotaan toisessa kohdassa:
»Filosofiselle tarkastelulle ei voi olla vaikeata käsittää vielä syntymättömän maailman oikeutta vaatia itselleen mahdollisimman hyvää kokoonpanoa... Siittäminen ja joka tapauksessa vielä syntymäkin tarjoavat tässä suhteessa ehkäisevälle tai poikkeustapauksissa myöskin valikoivalle huolenpidolle tilaisuuden puuttua asiaan».
Ja edelleen:
»Kreikkalainen taide, ihmisen idealisoiminen marmorissa, ei voi säilyttää samaa historiallista ominaispainoa niin pian kun omin käsin otetaan suoritettavaksi vähemmän taiteellisesti toteutettava ja siksi miljoonien elämänkohtalolle paljon vakavampi tehtävä, ihmisen muovaaminen vereksi ja lihaksi. Tämä taiteen laji ei ole pelkkää kivenveistotaidetta, ja tämän estetiikka ei koske kuolleiden muotojen käsittelyä» jne.
Nuori tulevaisuuden kansalaisemme on kuin pilvistä pudonnut. Että avioliitossa ei ole kysymyksessä mikään pelkkä kivenveistotaide eikä myöskään kuolleiden muotojen käsittely, sen hän tiesi kyllä ilman herra Dühringiäkin; mutta tämähän oli luvannut hänelle, että hän saisi astua kaikille teille, jotka asioiden kulku ja hänen oma olemuksensa avaavat hänelle löytääkseen myötätuntoisen naissydämen ja siihen kuuluvan ruumiin. »Ei millään muotoa», jyrisee hänelle nyt tämä »syvällisempi ja ankarampi moraali». Ensin on poistettava raakuus ja tylsyys, joka vallitsee sukupuoliyhteyden ja valinnan alalla, ja otettava laskuihin vastasyntyneen maailman oikeus vaatia itselleen mahdollisimman hyvää kokoonpanoa. Avioliittoon astujalle asetetaan tänä juhlallisena hetkenä velvollisuus täydellistää ihmisen muodostumista lihassa ja veressä, tulla tavallaan Feidiaaksi lihassa ja veressä. Kuinka on aloitettava? Herra Dühringin ylläolevat salaperäiset lausunnot eivät anna tälle pienintäkään opastusta siihen, vaikka hän sanookin itse sen olevan »taidetta». Ehkäpä herra Dühringillä jo onkin »kaaviollisesta silmien edessä» käsikirja tätä taidetta varten, jokin sen tapainen, joita nykyään niin runsaasti ja monenlaisina tarjoillaan Saksan kirjakaupoissa? Emme todellakaan enää ole missään sosialiteetissa, vaan pikemminkin katselemassa »taikahuilua»,[52] vain sillä erotuksella että iloinen vapaamuuraripappi Sarastro hädin tuskin voinee käydä »toisen luokan pastorista» syvällisemmän ja ankaramman moraalisaarnaajamme rinnalla. Ne kokeet, joita Sarastro asetti rakastavalle holhokkiparilleen, ovat pelkkää lastenleikkiä siihen ankaraan tarkastukseen verraten, jonka alaiseksi herra Dühring pakottaa molemmat itsenäiset yksilönsä ennen kuin sallii näiden astua »siveellisen ja vapaan avion» säätyyn. Mutta saattaahan olla, että vaikka tällä »omille jaloilleen asetetulla» tulevaisuuden Taminolla onkin niin kutsuttu absoluuttinen jalkainsa alla, toinen näistä jaloista sittenkin poikkeaa pari tuumaa normaalipituudesta, niin että pahat kielet haukkuvat häntä lenkkajalaksi. Niin ikään on mahdollisuuksien rajoissa, että hänen hellimmin rakastamansa tulevaisuuden Pamina ei seisokaan aivan suorana edellä mainitun absoluuttisen päällä, sillä hänen oikea olkapäänsä on hieman taipunut, mitä kademielet sanovat jopa pienoiseksi kyttyräksi. Mitä sitten tehdään? Kieltääkö syvällisempi ja ankarampi Sarastromme heitä harjoittamasta ihmisen täydellistämistä lihassa ja veressä, paneeko hän voimaan »ehkäisevän ennakkovarjelun» »siittämisessä» vaiko »valikoivan huolenpidon» »syntymisen» yhteydessä? Panen kymmenen yhtä vastaan sen puolesta, että asioiden kulku tulee menemään toisin; rakastavaiset jättävät Sarastro-Dühringin seisomaan ja menevät rekisteriviranomaisten luo.
Seis! herra Dühring huutaa. Se ei ollut tarkoitus. Sallikaa minun selittää teille.
»Terveiden sukupuoliyhteyksien korkeammista, tosi inhimillisistä vaikutteista... on sukupuolikiihotuksen inhimilliseksi jalostunut muoto, jonka kohoaminen ilmenee intohimoisena rakkautena, molemminpuolisuudessaan paras tae hyödyllisestä yhteydestä, myöskin hedelmiensä suhteen... ainoastaan toisasteista vaikutusta on se, että itsessään harmonisesta suhteesta on tuloksena myöskin vastaavasti kaunis hedelmä. Tästä taas seuraa, että kaiken pakon täytyy vaikuttaa vahingollisesti» jne.
Näin ratkeaa kaikki mitä parhaiten tuossa mitä kauneimmassa sosialiteetissa. Lenkkajalka ja kyttyräselkä rakastavat intohimoisesti toisiaan ja tarjoavat siten myös parhaan takeen harmonisesta »toisen asteen vaikutuksesta». Käy kuin romaanissa, he rakastavat toisiaan, saavat toisensa, ja kaikki syvällisempi ja ankarampi moraali päättyy kuten tavallisesti harmoniseksi loruiluksi.
Kuinka jalot käsitykset herra Dühringillä yleensä on naissukupuolesta, se käy ilmi seuraavasta syytteestä nyky-yhteiskuntaa kohtaan:
»Prostituutiota pidetään sortoyhteiskunnassa, joka perustuu ihmisen myyntiin toiselle ihmiselle, itsestään selvänä täydennyksenä pakkoaviolle miesten hyväksi, ja kaikkein ymmärrettävimpiä, mutta myös merkityksellisimpiä tosiasioita on se, että naisilla ei voi olla olemassa mitään samantapaista.»
Sitä kiitosta, minkä herra Dühring tästä kohteliaisuudesta saanee osakseen naisten taholta, en millään tahtoisi itselleni. Lieneeköhän herra Dühringille aivan tuntematon se ansiotulojen laji, joka nykyään ei ole enää kovinkaan harvinainen, nimittäin naisten rakastajilleen maksamat »stipendit» (Schürzenstipendien). Onhan herra Dühring itsekin ollut referendaarina[53] ja asuu Berliinissä, missä jo minun siellä ollessani, 36 vuotta sitten, Referendarius — luutnanteista puhumattakaan — ja Schürzenstipendiarus esiintyivät varsin usein toisiaan vastaavina loppusointuina!
| * | * | |
| * |
Meidän sallittaneen näin sovittelevan hilpeällä tavalla jättää tämä aiheemme, joka varmaankin usein on ollut melko kuiva ja ikävystyttävä. Niin kauan kuin käsittelimme eri kiistakysymyksiä, oli arvostelu objektiivisten, kiistämättömien tosiasioiden sitomaa; näiden tosiasiain mukaisesti siitä tuli pakostakin melko usein kärkevä, jopa ankarakin. Nyt kun filosofia, taloustiede ja sosialiteetti ovat takanamme, kun edessämme on kirjailijan kokonaiskuva, jota meidän oli yksityiskohdissaan arvioitava, nyt voivat inhimilliset näkökohdat astua etualalle; nyt sallittaneen meidän johtaa monet muuten käsittämättömät tieteelliset erehdykset ja itseylistelyt persoonallisiin syihin ja lausua kokonaisarvionamme herra Dühringistä: suuruudenhulluudesta johtuvaa syyntakeettomuutta.
[2*] Tässä ei ole tarpeen korostaa, että vaikka haltuunottamisen muoto jää samaksi, sen luonne kokee yllä kuvatun prosessin johdosta samanlaisen mullistuksen kuin tuotantokin. Jos minä otan omakseni oman tuotteeni tai anastan toisen tuotteen, ovat ne tietysti kaksi aivan erilaista haltuunottamisen tapaa. Ohimennen todeten: palkkatyö, johon jo idussaan kätkeytyy koko kapitalistinen tuotantotapa, on hyvin vanha; yksittäisenä ja hajanaisena ilmiönä se seuraili vuosisatojen ajan orjuutta. Mutta tämä itu saattoi kehittyä kapitalistiseksi tuotantotavaksi vasta sitten, kun oli luotu sen historialliset edellytykset.
[3*] Työväenluokan asema Englannissa, s. 109.
[4*] Sanon: täytyy. Sillä vain siinä tapauksessa, että tuotantoja liikennevälineet ovat todella kasvaneet osakeyhtiöiden toteuttaman johdon yli, että siis valtiollistaminen on taloudellisesti tullut kiertämättömäksi, vain siinä tapauksessa se merkitsee nykyisenkin valtion toteuttamana taloudellista edistysaskelta, kaikkien tuotantovälineiden yhteiskunnan itsensä omakseenottamisen uutta esiastetta. Mutta hiljakkoin, sen jälkeen kun Bismarck ryhtyi puuhaamaan valtiollistamista, on esiintynyt_eräänlaista väärää sosialismia, joka siellä täällä on turmeltunut jopa jonkinlaiseksi vapaaehtoiseksi lakeijanpalvelukseksi. Se julistaa ilman muuta sosialistiseksi jokaisen valtiollistamisen, jopa bismarckilaisenkin. Jos tupakan valtiollistaminen olisi sosialistista, kuuluisivat Napoleon ja Metternich sosialismin perustanlaskijoiden joukkoon. Kun Belgian valtio aivan arkipäiväisistä poliittisista ja finanssisyistä rakensi päärautatiensä itse, kun Bismarck ilman mitään taloudellista välttämättömyyttä valtiollisti Preussin pääradat pelkästään sen vuoksi, että paremmin voisi varustautua ja käyttää niitä sodan tullen, saadakseen rautatievirkailijoista kasvatettua hallituksen vaalikarjaa, ja pääasiassa siksi, että saisi luoduksi itselleen parlamentin päätöksistä riippumattoman tulolähteen, — eivät ne olleet lainkaan askelia sosialismia kohti, eivät välittömästi eivätkä välillisesti, eivät tietoisesti eivätkä tiedottomasti. Muutenhan olisivat sosialistisia myös kuninkaallinen Seehandlung,[27] kuninkaallinen posliinimanufaktuuri, jopa komppanian räätälikin armeijassa.
[5*] Pari numerotietoa antanee likimääräisen käsityksen nykyaikaisten tuotantovälineiden tavattomasta laajenemisvoimasta jo kapitalistisen puristuksenkin alla. Giffenin[29] laskelmien mukaan oli Ison-Britannian ja Irlannin kokonaisrikkaus pyöreissä luvuissa:
| 1814 | — | 2200 | milj. | sterlinkipuntaa | = | 44 | miljardia | Saksan | markkaa |
| 1865 | — | 6100 | » | » | = | 122 | » | » | » |
| 1875 | — | 8500 | » | » | = | 170 | » | » | » |
Mitä tulee tuotantovälineiden ja tuotteiden pulissa tapahtuneeseen tuhoamiseen, laskettiin Saksan teollisuudenharjoittajien toisessa kongressissa Berliinissä 21. helmikuuta[30] yksistään Saksan rautateollisuuden kokonaistappio viimeisessä pulassa 455 miljoonaksi markaksi.
[6*] Kriisien selittäminen alikulutuksella on alkuaan lähtöisin Sismondilta ja hänen esittämänään siinä on vielä tiettyä järkeä. Sismondilta sen on lainannut Rodbertus, ja Rodbertukselta herra Dühring on vuorostaan kopioinut sen itselleen ominaisella pintapuolisella tavalla.
[7*] Truck systemiksi sanotaan Englannissa sitä Saksassakin hyvin tunnettua järjestelmää, jossa kapitalistit itse pitävät myymälöitä ja pakottavat työläisensä ostamaan tavaransa näistä.
[8*] Ohimennen huomautamme: osa, jota työmerkit esittävät Owenin kommunistisessa yhteiskunnassa, on herra Dühringille täysin tuntematon. Hän tuntee nämä merkit — Sargantin välityksellä — vain sikäli kun ne esiintyvät luonnollisestikin epäonnistuneissa Labour Exchange Bazaarseissa,[42] näissä yrityksissä, joilla pyrittiin välittömän työnvaihdon avulla siirtymään nykyisestä yhteiskunnasta kommunistiseen.
[9*] Että yllä mainittu hyötytehon ja työnkulutuksen punninta tuotantoa säänneltäessä onkin kaikki, mitä kommunistisessa yhteiskunnassa on jäljellä kansantaloustieteen arvokäsitteestä, sen olen sanonut jo 1844 (»Deutsch-Französische Jahrbücher», s. 95).[43] Mutta tämän väittämän tieteellinen perusteleminen on, kuten nähdään, tullut mahdolliseksi vasta Marxin »Pääoman» avulla.
[10*] Mytologiaan myöhemmin levinneen hämärtymisen ansiosta ei vertaileva mytologia havainnut tätä jumalolentojen myöhäisempää kaksoisluonnetta, vaan piti niiden luonnetta yksipuolisesti luonnonvoimien heijasteluna. Niinpä eräiden germaaniheimojen keskuudessa sodanjumalaa nimitetään muinaispohjoismaisella kielellä Tyriksi, muinaissaksaksi Zioksi, joka siis vastaa kreikkalaista Zeusta ja latinalaista Jupiteria (sanasta Diespiter). Toisilla taas sen nimenä on Er, Eor, joka siis vastaa kreikkalaista Aresta, latinalaista Marsia.
[1] Engels tarkoittaa »Johdannon» 1. luvun alkua. Alussa Anti-Dühringin ensimmäiset 14 lukua julkaistiin »Vorwärts» lehdessä yhteisellä otsikolla Herra Eugen Dühringin tekemä mullistus filosofiassa. Alkaen kirjan ensimmäisestä erillisestä painoksesta ensimmäiset kaksi lukua kuuluvat koko teoksen yhteiseen »Johdantoon» ja seuraavat 12 lukua muodostavat ensimmäisen osan: »Filosofian». Lukujen numerojärjestys ei ole muuttunut: se on yhteinen johdannossa ja ensimmäisessä osassa. »Filosofian» ensimmäisessä luvussa olevan alaviitteen Engels kirjoitti jo silloin, kun Anti-Dühringin teksti julkaistiin lehdessä, ja se säilyi muuttumattomana kaikissa hänen elämänsä aikana ilmestyneissä erillisissä painoksissa. Toim.
[2] Terroriaika, jakobiinien vallankumouksellis-demokraattisen diktatuurin aika (kesäkuu 1793–heinäkuu 1794), jolloin vastaukseksi girondistien ja rojalistien vastavallankumoukselliseen terroriin jakobiinit turvautuivat vallankumoukselliseen terroriin.
Direktoriohallitus (siihen kuului viisi johtajaa, joista yksi valittiin uudelleen joka vuosi), Ranskassa toimeenpanovallan johtoelin perustettiin vuoden 1795 perustuslakia vastaavasti. Perustuslaki hyväksyttiin sen jälkeen, kun jakobiinien vallankumouksellinen diktatuuri kukistui 1794. Direktoriohallitus oli olemassa bonapartistien vuonna 1799 suorittamaan vallankaappaukseen asti. Se ylläpiti demokratian vastaista terroria ja puolusti suurporvariston etuja. Toim.
[3] Tarkoitetaan 18. vuosisadan lopun Ranskan porvarillisen vallankumouksen tunnusta: »Vapaus. Tasa-arvoisuus. Veljeys.» Toim.
[4] Lettres d'un habitant de Genève à ses contemporains (Genèveläisen kirjeet aikalaiselleen). Saint-Simonin ensimmäinen teos. Se oli kirjoitettu Genèvessä 1802 ja julkaistu 1803 nimettömänä Pariisissa ja ilman mainintaa julkaisupaikasta ja -ajasta.
Fourierin ensimmäisenä suurena teoksena oli hänen kirjansa Théorie des quarte mouvements et des destinées générales (Teoria neljästä liikkeestä ja yleisistä kohtaloista), joka kirjoitettiin 19. vuosisadan alussa ja julkaistiin 1808 nimettömänä Lyonissa (nimiölehteen oli nähtävästi sensuurin vuoksi julkaisupaikaksi merkitty Leipzig).
New Lanark, puuvillatehdas Skotlannissa lähellä Lanarkin kaupunkia. Tehdas pienine asutuksineen perustettiin 1784. Toim.
[5] Engels siteeraa toista kirjettä H. Saint-Simonin teoksesta Genèveläisen kirjeet aikalaiselleen. Toim.
[6] Engels tarkoittaa katkelmaa H. Saint-Simonin kirjeistä amerikkalaiselle (kahdeksas kirje). Nämä kirjeet julkaistiin kokoelmassa: H. Saint-Simon. L'Industrie, ou Discussions politiques, morales et philosophiques, dans l'intérêt de tous les hommes livrés à des travaux utiles et indépendans (Teollisuus eli Poliittisia, moraalisia ja filosofisia mietteitä kaikkien hyödyllisille ja itsenäisille töille omistautuneiden ihmisten hyväksi), 2. osa, Pariisi 1817. Toim.
[7] Engels tarkoittaa kahta Saint-Simonin yhdessä oppilaansa A. Thierryn kanssa kirjoittamaa teosta: De la réorganisation de la société européenne, ou De la nécessité et des moyens de rassembler les peuples de l'Europe en un seul corps politique, en conservant à chacun son indépendance nationale (Euroopan yhteiskunnan uudelleenjärjestelystä, eli Välttämättömyydestä yhdistää Euroopan kansat yhtenäiseksi poliittiseksi elimistöksi ja sen keinoista ja sen ohella jokaisen kansan riippumattomuuden säilyttämisestä) ja Opinion sur les mesures à prendre contre la coalition de 1815 (Mielipide toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä vuoden 1815 liittoutumaa vastaan). Molemmat kirjat julkaistiin Pariisissa, ensimmäinen lokakuussa 1814 ja toinen 1815.
Kuudennen Ranskan vastaisen liittoutuman maiden (Venäjän, Itävallan, Englannin, Preussin ym. maiden) armeijat miehittivät Pariisin 31. maaliskuuta 1814. Napoleonin keisarikunta kaatui ja valtaistuimesta luopumisen jälkeen Napoleonin oli lähdettävä karkotukseen Elban saarelle. Ranskassa tapahtui Bourbonien hallitsijavallan ensimmäinen restauraatio.
Sata päivää, Napoleonin lyhytaikainen valtaanpaluukausi, joka kesti maaliskuun 20. päivästä 1815, jolloin hän palasi karkotuspaikastaan Elban saarelta Pariisiin, saman vuoden kesäkuun 22. päivään, jolloin hän luopui jälleen valtaistuimesta kärsittyään tappion Waterloon taistelussa. Toim.
[8] Waterloon edustalla (Belgia) Wellingtonin johtamat englantilais-hollantilaiset joukot ja Blücherin johtama Preussin armeija voittivat Napoleonin armeijan 18. kesäkuuta 1815. Tällä taistelulla oli ratkaiseva osa vuoden 1815 kampanjassa ja se johti seitsemännen Ranskan vastaisen liittoutuman (Englannin, Venäjän, Itävallan, Preussin, Ruotsin, Espanjan ym. maiden) lopulliseen voittoon ja Napoleonin keisarikunnan kaatumiseen.
Dühring (vuodesta 1863 Berliinin yliopiston yksityisdosentti ja vuodesta 1873 yksityisen naislyseon dosentti) alkaen vuodesta 1872 arvosteli jyrkästi yliopiston professoreita. Esimerkiksi jo Mekaniikan yleisten periaatteiden kriittisen historian ensimmäisessä painoksessa (1872) hän syytti H. Helmholtzia siitä, ettei tämä tarkoituksellisesti mainitse mitään R. Mayerin teoksista. Dühring arvosteli jyrkästi myös yliopiston oloja. Taantumukselliset professorit ahdistelivat Dühringiä tämän arvostelun vuoksi. Heidän aloitteestaan vuonna 1876 häneltä riistettiin mahdollisuus luennoida naislyseossa. Mekaniikan historian toisessa painoksessa (1877) ja naisten sivistykselle omistetussa kirjassaan (1877) Dühring toisti syytöksensä entistä jyrkemmässä muodossa. Heinäkuussa 1877 Filosofian tiedekunnan vaatimuksesta häneltä riistettiin oikeus toimia opettajana yliopistossa. Dühringin erottaminen aiheutti meluisan protestikampanjan hänen kannattajiensa taholta. Myös laajat demokraattiset piirit tuomitsivat tämän mielivaltaisen teon. Toim.
[9] Tätä ajatusta oli kehitetty jo Fourierin ensimmäisessä kirjassa Teoria neljästä liikkeestä, jossa mm. sanotaan: »Yhteiskunnallinen edistys ja aikakauden muutokset tapahtuvat naisten vapauteen suunnattua edistystä vastaavasti ja yhteiskunnallinen lamaannus tapahtuu naisten vapauden rajoittamista vastaavasti». Fourier teki siitä seuraavan yhteenvedon: »Naisten oikeuksien laajentaminen on kaiken yhteiskunnallisen edistyksen perusperiaate» (Ch. Fourier. Oeuvres complètes, 1. osa. Pariisi 1841, s. 195–196). Toim.
[10] Cp. Ch. Fourier. Théorie de l'unité universelle (Maailman yhtenäisyyden teoria), 1.–4. osa; Teokset, 2. osa, Pariisi 1843, s. 78–79 ja 5. osa, Pariisi 1841, s. 213–214.
»Noidankehästä», jossa sivilisaatio liikkuu, ks. Ch. Fourier. Le Nouveau Monde industriel et sociétaire, ou Invention du procédé d'industrie attrayante et naturelle distribuée en séries passionnées (Uusi taloudellinen ja sosietaarinen maailma eli Viehtymyksen mukaan jäsentyvän miellyttävän ja luonnonmukaisen työtavan keksiminen); Teokset, 6. osa, Pariisi 1845, s. 27–46, 390. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi Pariisissa 1829. Vrt. Ch. Fourier. Oeuvres complètes, 1. osa, Pariisi 1841, s. 202. Toim.
[11] Ch. Fourier. Oeuvres complètes, 4. osa, Pariisi 1845, s. 35. Toim.
[12] Ch. Fourier. Oeuvres complètes, 1. osa, Pariisi 1841, s. 50 seur. Toim.
[13] Tähän kohtaan teoksessa Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi Engels antaa selityksen, jossa mainitaan tämän sivun sitaattien lähteet: R. Owen. The Revolution in the Mind and Practice of the Human Race; or, the Coming Change from Irrationality to Rationality (Vallankumous ihmissuvun ajatuksissa ja käytännössä eli Tuleva siirtyminen irrationaalisuudesta rationaalisuuteen), Lontoo 1849. Edellisellä sivulla olevat Owenin elämäkerralliset tiedot on otettu samasta lähteestä. Toim.
[14] R. Owen. Report of the proceedings at the several public meetings, held in Dublin... on the 18th March, 12th April, 19th April and 3rd May (Selostus muutamasta yleisestä kokouksesta, jotka pidettiin Dublinissa... 18. maaliskuuta, 12. ja 19. huhtikuuta ja 3. toukokuuta), Dublin 1823. Toim.
[15] Tammikuussa 1815 Glasgowissa pidetyssä suuressa yleisessä kokouksessa Owen ehdotti joukon toimenpiteitä tehtaissa työskentelevien lasten ja aikuisten työläisten aseman helpottamiseksi. Owenin aloitteesta kesäkuussa 1815 tehdyn lakiehdotuksen parlamentti hyväksyi laiksi vasta heinäkuussa 1819 ja sittenkin huomattavasti supistettuna. Puuvillatehtaissa työtä säännöstelevä laki kielsi alle 9-vuotiaiden lasten työn, rajoitti alle 18-vuotiaiden työpäiviin 12 tuntiin ja sääti kaikille työläisille kaksi ruokataukoa aamiaista ja päivällistä varten yhteensä puolitoista tuntia. Toim.
[16] Lokakuussa 1833 Lontoossa pidettiin Owenin puheenjohtajuudella osuustoiminnallisten yhdistysten ja ammattiliittojen edustajakokous, jossa perustettiin muodollisesti Ison-Britannian ia Irlannin suuri yhdistetty ammatillinen toverikunta, jonka säännöt hyväksyttiin helmikuussa 1834. Owenin mielestä tämän liiton tuli ottaa tuotannon johto käsiinsä ja uudistaa yhteiskunta perusteellisesti. Kohdattuaan porvarillisen yhteiskunnan ja valtion voimakkaan vastarinnan liitto hajosi elokuussa 1834. Toim.
[17] Vuosien 1848–1849 vallankumouksen aikana Proudhon yritti perustaa vaihtopankin. Hän perusti Banque du peuplen (Kan-sanpankin) 31. tammikuuta 1849 Pariisissa. Pankki oli olemassa kaksi kuukautta ja nekin vain paperilla. Pankki joutui konkurssiin ennen kuin alkoi toimia säännöllisesti ja huhtikuun alussa se suljettiin. Toim.
[18] W. L. Sargant. Robert Owen, and his Social Philosophy (Robert Owen ja hänen yhteiskunnallinen filosofiansa), Lontoo 1860.
Owenin tärkeimpiä teoksia avioliitosta ja kommunistisesta järjestelmästä ovat: Uuden siveellisen maailman avioliittojärjestelmä (1838), Kirja uudesta siveellisestä maailmasta (1836–1844) ja Vallankumous ihmissuvun ajatuksissa ja käytännössä (1849). Toim.
[19] Goethe. Faust, 1. osa, neljäs kohtaus (»Lukukammio»). Toim.
[20] Tähän kohtaan teoksessa Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi Engels antaa selityksen, joka viittaa Marxin teokseen Die Mark (ks. Marx–Engels. Werke, Bd. 19, S. 317–329). Toim.
[21] Tarkoitetaan 17. ja 18. vuosisatojen sotia suurimpien Euroopan valtioiden välillä hegemoniasta kaupankäynnissä Intian ja Amerikan kanssa ja siirtomaiden markkinoista. Alussa kilpailevina maina olivat Englanti ja Hollanti (tyypillisiä englantilais-hollantilaisia kauppasotia olivat vuosien 1652–1654, 1664–1667 ja 1672–1674 sodat). Myöhemmin ratkaisevat sodat käytiin Englannin ja Ranskan välillä. Englanti voitti kaikki nämä sodat; sen käsiin oli 18. vuosisadan loppuun mennessä keskitetty melkein koko maailmankauppa. Toim.
[22] Engels lainaa tässä Pääoman 1. osaa (K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 392 ja 438). Toim.
[23] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 416—417. Toim.
[24] Kursivointi Engelsin. Toim.
[25] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 580. Toim.
[26] Ch. Fourier. Oeuvres complètes (Teokset), 6. osa, Pariisi 1845, s. 393–394. Toim.
[27] Seehandlung (Merikauppa), 1772 Preussissa perustettu kauppa- ja luottoyhdistys. Tällä yhdistyksellä oli useita tärkeitä valtiollisia etuoikeuksia, se antoi suuria lainoja hallitukselle ja oli itse asiassa sen pankkiirina ja meklarina finassialalla Vuonna 1904 se muutettiin virallisesti Preussin valtionpankiksi. Toim.
[28] »Vapaa kansanvaltio» oli 1870-luvulla saksalaisten sosiaalidemokraattien ohjelmallinen vaatimus ja yleinen tunnus. Tämän tunnuksen arvostelusta ks. Marxin Gothan ohjelman arvostelua -teoksen 4. osa ja Engelsin kirje Bebelille 18.–28. maaliskuuta 1875. Toim.
[29] Tässä esitetyt tiedot Ison-Britannian ja Irlannin kaikkien rikkauksien yhteissummasta on otettu R. Giffenin selostuksesta Pääoman kartuttaminen Yhdistyneessä Kuningaskunnassa viime aikoina, jonka hän esitti 15. tammikuuta 1878 Tilastoyhdistyksessä ja joka julkaistiin Lontoossa ilmestyneessä »Journal of the Statistical Society» (Tilastoyhdistyksen lehti) -lehdessä maaliskuussa 1878. Toim.
[30] Saksalaisten teollisuudenharjoittajien keskusliiton toinen kongressi pidettiin 21.–22. helmikuuta 1878 Berliinissä. Toim.
[31] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 329. Toim.
[32] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 381. Toim.
[33] Ks. Ch. Fourierin kirjaa Uusi taloudellinen ja sosietaarinen maailma, 2., 5. ja 6. luku. Toim.
[34] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 380. Toim.
[35] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 439. Toim.
[36] Engels tarkoittaa Bismarckin puhetta Preussin osavaltion valtiopäivien toisessa kamarissa 20. maaliskuuta 1852 (Bismarck oli edustajana tässä kamarissa vuodesta 1849). Ilmaisten Preussin junkkerien vihaa vallankumousliikkeen keskuksina olevia suuria kaupunkeja kohtaan Bismarck kehotti hävittämään ne maan tasalle uuden vallankumousliikkeen nousun sattuessa. Toim.
[37] Ks. Toinen jakso. V. Arvoteoria (kohta). Toim.
[38] Viaton kyyhkynen ja viisas käärme on otettu Raamatusta (Matteuksen evankeliumi, 10. luku, 16. jae). Toim.
[39] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 97. Toim.
[40] »Kauppakirjaa» (Kommerzbuch) kuvataan Weitlingin kirjassa Harmonian ja vapauden takeet, 2. osa, 10. luku (Garantien der Harmonie und Freiheit. Vivis 1842, S. 153 ff.). Weitlingin utopistista suunnitelmaa vastaavasti tulevassa yhteiskunnassa jokaisen työkykyisen ihmisen tulee tehdä työtä tietty tuntimäärä päivässä ja saada siitä välttämättömät elintarvikkeet. Yli tämän ajan jokaisella on oikeus tehdä »lisätunteja» ja saada niistä ylellisyystavaroita. Ylityö ja siitä saadut tavarat merkittiin »kauppakirjaan». Toim.
[41] Non olet (ei haise, ts. raha ei haise), Rooman keisari Vespasianus (69–79) sanoi nämä sanat pojalleen, joka moitti isäänsä erityisen mukavuuslaitosveron käyttöönotosta. Toim. Toim.
[42] Sargantin kirjasta ks. alaviitettä 19.
Labour Exchange Bazaar eli Equitable Labour Exchange Bazaars or Offices (Basaarit työn tuotteiden oikeudenmukaista vaihtoa varten), joita työläisten osuuskunnat olivat perustaneet Englannin eri kaupunkeihin. Robert Owen perusti ensimmäisen tällaisen basaarin Lontooseen syyskuussa 1832 ja se toimi vuoden 1834 puoliväliin. Näillä basaareilla työn tuotteita vaihdettiin paperisten työrahojen avulla, joiden yksikkönä oli työtunti. Nämä laitokset, jotka olivat utopistisena yrityksenä järjestää rahattoman vaihdon kapitalistisen tavaratalouden oloissa, kärsivät hyvin pian vararikon. Toim.
[43] Engels viittaa artikkeliinsa Ääriviivoja kansantaloustieteen arvosteluksi, joka julkaistiin aikakauslehdessä »Deutsch-Französische Jahrbücher».
»Deutsch–Französische Jahrbücher» (Saksalais–ranskalaiset vuosikirjat) ilmestyi Pariisissa saksankielisenä Marxin ja A. Rugen toimittamana. Lehdestä ilmestyi vain ensimmäinen kaksoisnumero helmikuussa 1844. Siinä julkaistiin Marxin teokset Juutalaiskysymyksestä ja Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Johdanto ja Engelsin teokset Ääriviivoja kansantaloustieteen arvosteluksi ja Englannin tilanne. Thomas Carlyle. Entistä ja nykyistä (Ks. Marx–Engels. Werke, Bd. 1, S. 347–377, 378–391, 499–524, 525–549). Nämä teokset osoittavat Marxin ja Engelsin siirtyneen lopullisesti materialismiin ja kommunismiin. Aikakauslehden lakkauttamisen pääsyynä olivat Marxin ja porvarillisen radikaalin Rugen väliset periaatteelliset erimielisyydet. Toim.
[44] Engels käytti teosta: G. Hanssen. Die Gehöferschaften (Erbgenossenschaften) im Regierungsbezirk Trier [Maatalousyhtymät (perinnölliset yhdistykset) Trierin piirikunnassa], Berliini 1863. Toim.
[45] Marxin Gothan ohjelman arvostelua -teoksen 1. osassa arvostellaan seikkaperäisesti lassallelaista tunnusta »täydestä» eli »supistamattomasta tuotosta». Toim.
[46] Seikkailu joka liittyy tavalliseksi parturinvadiksi osoittautuneen Mambrinin taikakypärän valloittamiseen, on kuvattu Cervantesin romaanissa Don Quijote, 1. osa, 21. luku.
A. Enss kirjoitti Marxia ja Engelsiä vastaan suunnatun paskillin tammi–helmiKuussa 1877 »Vorwärts»-lehdessä julkaistujen Anti-Dühringin ensimmäisten lukujen johdosta. Toim.
[47] Originaalissa »breite Bettelsuppen» (»vuolas almuvelli»), sanonta Goethen tragediasta Faust, 1. osa, kuudes kohtaus (»Noita-akan keittiö»). Toim.
[48] Sanonta Preussin kuninkaan Fredrik II päätöksestä heinäkuun 22. päivältä 1740 ministeri Brandtin ja konsistorin presidentin Reichenbachin kyselyn johdosta. Kysely koski katolisen koulun olemassaolon mahdollisuutta Preussin protestanttisessa valtiossa. Toim.
[49] Toukokuun lait, tällä nimellä ovat jääneet historiaan neljä lakia, jotka Bismarckin aloitteesta Preussin kulttiministeri Falck sai läpi valtiopäivillä 11.–14. toukokuuta 1873. Nämä lait, joiden perusteella valtio valvoi tiukasti katolisen kirkon toimintaa, olivat niin sanotun kulttuuritaistelun (kulturkampf) kohokohtana. Ne olivat huomattavimpana renkaana kokonaisessa sarjassa lainsäädännöllisiä toimenpiteitä, joihin Bismarck ryhtyi 1872–1875 ja jotka oli suunnattu »keskustapuolueen» päätukena ollutta sekä Etelä- ja Lounais-Saksan separatistien etuja ajavaa katolista papistoa vastaan. Poliisien vainotoimet aiheuttivat katolilaisten keskuudessa kovaa vastarintaa ja saivat heille aikaan marttyyriuden sädekehän. Vuosina 1880–1887 Bismarckin hallitus oli pakotettu ensin lieventämään kaikkia katolisen kirkon vastaisia lakeja ja sitten lakkauttamaan ne kaikkien taantumuksellisten voimien yhdistämiseksi taistelussa työväenliikettä vastaan. Toim.
[50] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 441. Toim.
[51] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 435—440. Toim.
[52]»Taikahuilu», Mozartin viimeinen ooppera, jonka hän sävelsi E. Schikanederin librettoon. Ooppera valmistui ja se esitettiin 1791. Siinä heijastuivat vapaamuurarien aatteet, koska libretton tekijä ja itse Mozart kuuluivat heihin. Alempana tekstissä mainitut Sarastro, Tamino ja Pamina ovat tämän oopperan pääsankareita. Toim.
[53] Referendarius (selostaja), Saksassa alempi virkamies, pääasiallisesti juristi, joka oli harjoittelemassa tuomioistuimessa tai valtionlaitoksessa. Referendarius ei usein saanut palkkaa. Toim.