Julkaistu: loka–marraskuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 34–35, loka–marraskuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 297–338. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Edvard Gylling, Rudolf Hilferding. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Kieltolakiehdotuksesta on saatu aikaan hyväksyvä eduskuntapäätös. Niin pitkälle on siis siinä jo päästy.
Tämä asia on ollut alusta alkaen maamme sosialidemokratisen puolueen sydämellä. Järjestynyt työväki ajoi meillä tätä asiaa jo siihen aikaan, kun vielä porvarien raittiusapostolit saarnasivat pelkän yksilöllisen raittiuden puolesta ja korkeintaan sanoivat hyväksyvänsä kuntain kielto-oikeuden, mutta vastustivat jyrkästi yleisen kieltolain aatetta. Silloin oli kuitenkin maamme sosialidemokratia vielä verrattain heikko ja herrat yksin vallassa, eikä niinmuodoin ollut paljon toiveita tämän enemmän kuin muidenkaan puolueemme vaatimusten toteutumisesta. Tiedettiin niin hyvästi ja tunnettiin katkerasti, ettei silloinen luokkaeduskunta koskaan ottaisi kuuleviin korviinsa tällaista köyhän kansan asiaa.
Vallankumouksellinen suurlakkomme ummelleen kaksi vuotta sitte muutti äkkiä kieltolakiasiankin toteutumisen edellytykset kokonaan toisellaisiksi. Silloin suurlakossa vallotti maamme työläisköyhälistö itselleen äänioikeuden ja eduskuntauudistuksen, ja se oli jo suuri askel kieltolakia kohti. Suurlakon aika myös herätti laajat joukot tiedotonta köyhälistöämme innokkaaseen järjestyneeseen luokkataisteluun sosialidemokratian riveissä ja sen vaatimusten puolesta, ja se oli toinen suuri askel kieltolakia kohti. Ja vielä kolmannellakin tavalla, suoranaisestikin, sysäsi tuo vallankumouksellinen viikko kieltolakiasiaa eteenpäin. Suurlakon päivinä oli tosiasiassa maassamme voimassa yleinen kieltolaki. Järjestynyt työväki sen silloin pani voimaan. Ja vaikka suurlakon päätyttyä, kun yläluokkaiset saivat taas ohjakset käsiinsä, viinatkin alkoivat taas entiseen tapaansa virrata, ei kieltolain ajatus enää lähtenyt kunnollisemman kansanenemmistön mielestä. Suurlakkoviikko, joka mullisti niin suuresti porvariemme meininkejä, oli pakottanut osan heistäkin kieltolakiasian, samoin kuin eduskuntauudistuksen kannattajiksi. Ja siitä lähtien on tämän asian takana ollut todellinen kansanliike, joka on painanut merkkinsä porvarien useimpiin puolueohjelmiin ja joka on suuresti määrännyt heidän herraskaisten puoluejohtajansa menettelyä. Tuon kansanliikkeen rinnalla ovat nykyään meillä viinaporvarit, heidän asianajajansa ja kannattajansa, jotka vastustavat kieltolakia joko oman etunsa tai nautinnonhimonsa tahi matalajärkisyytensä takia, mitätön nurkkakunta, joka näyttää yleensä muissakin edistyskysymyksissä olevan sitä kaikkein mustinta väkeä. Kuvaavaa muuten, sivumennen sanottuna, että tuohon nurkkakuntaan kuuluu myös nykyinen senaatti — se koettaa nähtävästi viinalla ja poliiseilla pitää paisuvaa työväeniiikettämme kurissa.
Nämä edellämainitut seikat selittävät sen, kuinka meidän sosialidemokratiamme nyt, kahden vuoden kuluttua suurlakkoviikosta, on voinut saada kieltolakiasian ajetuksi onnellisesti ensimäisen lainsäädäntöasteen läpi.
Miksi meidän maassamme sosialidemokratia on tätä asiaa niin innokkaasti ajanut, siitä on meillä jokainen järjestynyt työläinen täysin selvillä. Mutta kaikki ulkomaalaiset puoluetoverimme eivät näy meidän kantaamme oikein käsittävän. Esim. Saksan sosialidemokratian viime puoluepäivillä näyttiin pidettävän kieltolakiharrastusta jonkinlaisena puoliporvarillisena humbuugina, josta todellisten sosialidemokratien on muka parasta pysyä erossa, ja lausuttiin varotuksia, että me suomalaiset sosialidemokratit saisimme kenties kerran vielä katua liikaa intoamme tässä asiassa!
Tuo tuntuu meistä kovin omituiselta ja lienee selitettävissä vain sen kautta, että nuo ulkomaalaiset toverit eivät tunne meidän olojamme eivätkä myös omassa kotimaassaan, missä alkoholismia tukevat syvät kansanennakkoluulot, näe mitään mahdollisuutta tämän yhteiskunnallisen sairauden ja turmeluksen poistamiseksi, ennen kuin koko kapitalistinen järjestelmä on saatu kumottua. Eritoten juuri Saksassa, missä laaja olutteollisuus on yksi maan suurimpia elinkeinonhaaroja ja missä vielä nykyään olut kuuluu miltei kansanenemmistön jokapäiväiseen ravintoon, on käsitettävissä kieltolakiaatteen outous. Meillä sitä vastoin on suhteellisesti hyvin runsas osa väkijuomista ulkomaista tuontitavaraa, ja kaikkia väkijuomia käytetään meillä yksinomaan huumaavina nautintoaineina, jolloin niiden aikaansaama vaurio ja turmelus on tavattoman suuri. Siksipä on meillä alkoholismi myös synnyttänyt vastaansa niin syvää katkeruutta ja niin yleistä vastustusta.
Mekin käsitämme kyllä, että juoppoudella on juurensa nykyajan kurjissa yhteiskuntaoloissa, että aikamme alkoholismi on itse asiassa kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen tuote. Vasta meilläkin parin kolmen viime vuosikymmenen kuluessa, kapitalismin edistyessä, palkkaköyhälistön lisääntyessä, sen riippuvaisuuden ja sen työn riistämisen kasvaessa, työväen perhe- ja asunto-olojen kukistuessa sekä työttömyyden ja yleisen toimeentulon epävarmuuden esiintyessä, on kehittynyt alkoholismi sellaisena hävittävänä yhteiskunnallisena ruttona, josta työläisköyhälistö saa kaikkein enimmän kärsiä. Vasta näinä vuosikymmeninä on meillä myöskin kehittynyt kapitalistinen väkijuomaliike, -kauppa ja -anniskelu, sekä näiden elinkeinojen hajottajana se nykyisen yläluokan kermakerros, viinaporvaristo kätyreineen ja loisineen, joka oikealla kapitalistisella kiihkolla ja häikäilemättömyydellä ammattinaan levittää väkijuomaturmelusta. Ettei väkijuomain kieltolaki voi poistaa noita alkoholismin yhteiskunnallisia syitä eikä niin ollen luoda mitään yhteiskunnallista ihannetilaa, sen me hyvin käsitämme, emmekä koskaan ole tästä uudistuksesta odottaneet mitään suurta mailmanparannusta. Tiedämme hyvin, että kieltolain jälkeenkin jää meillä entiseen tapaansa rehottamaan kurjuutta, paheita ja rikoksia synnyttävä kapitalismi.
Mutta tästä kaikesta huolimatta olemme me nähneet tarkotuksenmukaiseksi ja välttämättömäksi yleisen yhteiskunnallisen taistelumme ohella myös taistella erikoisin toimenpitein suoranaisesti alkoholismia vastaan. Tätä taistelua voi hyvin verrata muiden maiden sosialidemokratian taisteluun militarismia, sotilasvaltaa vastaan. Meidän aikamme militarismi on yhtä lailla kuin alkoholismikin kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen tuote. Ja vaikka yleinen taistelu kapitalismia vastaan kohdistuukin jo sellaisenaan myös militarismia ja alkoholismia vastaan, ei se kuitenkaan yksin riitä, vaan vaaditaan sosialidemokratialta sen lisäksi erikoista toimintaa suoranaisesti näitä molempia kapitalismin rikoskumppaneja vastaan, niinkuin Stuttgartin kongressissa kansainvälisen sosialidemokratian edustajat yksimielisesti päättivätkin antimilitaristisesta taistelusta.
Ja aivan samoin kuin sosialidemokratia militarismin rasittamissa maissa ei hetkeäkään epäile ryhtyä mitä tarmokkaimpiin ponnistuksiin militarismin kukistamiseksi kansanpuolustusjärjestelmän toteuttamisella, jos vain on toiveita sen toteutumisesta, — niin aivan samoin me tahdomme kukistaa alkoholismin yleisellä kieltolailla. Eikä kieltolakiharrastuksemme ole voinut vähimmälläkään tavalla syrjäyttää yleistä taisteluamme kapitalismia ja juoppouden yhteiskunnallisia syitä vastaan, yhtä vähän kuin luonnollisesti kieltolain toteutuminenkaan on oleva meille aiheena helpottaa sosialidemokratista taisteluamme.
Jo yleisen kieltolain takaama välitön tulos, juoppouden ja sen monien onnettomien seurausten häviäminen, on meille tehnyt kieltolakiasian hyvinkin suurten ponnistusten arvoiseksi. Kukapa meistä ei joka päivä näkisi, kuinka paljon köyhälistöluokan yksityiset jäsenet ja perheet saavat kärsiä sellaistakin kurjuutta ja vauriota, jonka yksinomaan väkijuomat aikaan saavat ja jonka siis yleinen kieltolaki ainakin suurimmaksi osaksi voi poistaa.
Mutta kieltolaista on epäilemättä koituva monia arvokkaita välillisiäkin tuloksia, kenties enemmän kuin nykyään osaamme arvatakkaan. Se on ensiksikin murtava väkijuomaliikettä harjottavain porvarien taloudellisen mahdin ja siten osaltaan heikontava koko porvarisluokan vastustusvoimaa. Se on myös lisäävä maamme kansantaloudellista hyvinvointia vähentämällä yleistä menotaakkaa monilla miljoonilla, jotka nykyään luisuvat tuottamattomiin ja vahingollisiin nautintotarkotuksiin, vieläpä suureksi osaksi ulkomaille. Ja ennen kaikkea se on kohottava maamme köyhälistöluokan taistelukykyä ja taistelutarmoa parantamalla sekä sen taloudellista asemaa että sen yleistä siveellistä kantaa. Tiedämmehän kokemuksesta, että yleensä sellainen työväki, joka nykyään ei jaksa juoppoutta vastustaa, on muutenkin kykenemättömämpää vastustamaan kapitalistien sortoa ja houkutuksia. Lakonrikkurit ja petturit ovat jokseenkin aina juopotelevaa väkeä, ja vaikeaa on tavallisesti saada viinalle alttiita työläisiä niin paljoa valistetuiksi, että ainakaan pysyväisesti liittyisivät työväenyhdistyksiin tai ammattiosastoihin. Kieltolaki on nyt epäilemättä auttava sosialismin selvenemistä monille työläisille, joitten aivoja porvarit nykyään viinalla huumaavat, ja siten lisäävä taistelevan luokkatietoisen köyhälistön rivejä. Näin on kieltolaki sittenkin meidän käsityksemme mukaan merkitsevä oikeata pienoisvallankumousta monessakin suhteessa.
Kaikki nämä näkökohdat ovat määränneet meidän horjumattoman kantamme tässä asiassa.
Ja että puolueemme väsymätön toiminta on jo johtanut varsin ilahuttavaan tulokseen, sitä todistaa eduskunnan kieltolakipäätös. Tosin tuo päätös ei meidän onnettomissa valtiollisissa oloissamme ole läheskään vielä mikään laki. Onpa mahdollista, että raskain taistelu kieltolain puolesta on nyt vasta edessämme, kun perustuslailliset viinaporvarimme ja heitä edustava hallitus yksissä neuvoin Venäjän mustimpain ainesten kanssa panevat Pietarissa liikkeelle kieltolakia vastaan kaikki käytettävinään olevat keinot. Eikä heille tietysti ole vaikeatakaan saada hylkäävää päätöstä nykyiseltä venäläiseltä hallitusmahdilta, joka, kuten tiedämme, on kaikkien muitten kuulujen ansioittensa ohella myös pyhän Venäjänmaan yksinoikeutettu kaikkeinkorkein viinanpolttaja.
Mutta joka tapauksessa on nyt päästy yksi askel eteenpäin. Edustajamme ovat tähän asti kieltolakiasiassa täyttäneet velvollisuutensa. Tästä lähin käsi kädessä edustajamme ja koko järjestynyt köyhälistö taistelemaan ja viemään asia perille! Puolitiehen se ei saa jäädä.
Keskellä kaikkia politillisia juonia, takakujamarsseja ja näyttelijätemppuja tulee toisinaan väkisinkin mieleen, tokko tässä humussa enää muistetaankaan, minne sosialidemokratia kaikin keinoin välttämättä pyrkii ja mikä sen maailmankatsomuksen valossa on välttämätön tulos nykyisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen sekasotkun kylvöstä.
Jokaisella taloudellisella järjestelmällä on oma valtiollinen järjestelmänsä, joka pysyy ja kukistuu edellisen mukana. Aivan samoin kuin parlamenttaarinen hallintomuoto syntyi kannattamaan kapitalistista tuotantomuotoa, samoin täytyy sen kapitalistisen tuotantomuodon kukistuessa välttämättä myös kukistua. Sosialistinen talousjärjestelmä ei voi nojautua siihen, vaan sen on pakko tuottaa kokonaan uusi hallinto- tai ehkä oikeammin yhteiskuntamuoto, joka vastaa sen taloudellisia edellytyksiä. Ja samalla tavalla kuin kapitalistisessa tuotantomuodossa jo tavan takaa ilmestyy sovittamattomia, mahdottomia ristiriitoja, jotka sen häviötä aavistelevat, samoin osottautuu parlamenttaarinen hallintomuotokin kovin puutteellisiksi, olipa se rakenteeltaan miten täydellinen tahansa. Eduskunta on joka tapauksessa vain edustamista, eikä yleinen äänioikeuskaan voi saada siitä laitosta, joka työskentelisi kansan yhteisen edun puolesta. Sen rinnalla ja osittain yläpuolella on hallitus, joka ei porvarillisessa yhteiskunnassa koskaan ole eikä voi olla mikään »eduskunnan komitea», vaan jolla päinvastoin on ja täytyy olla melkoinen sanontavalta maan kaikissa asioissa, eduskunnan epäluottamuslause-oikeudesta huolimatta.
Se hallintomuoto menettelee kuitenkin jotakuinkin tyydyttävästi niin kauan kuin eduskunnassa vain porvarilliset puolueet ovat valta-asemassa. Hallitus on silloin siedettävän liukas toiminnassaan, joka on sitä helpompaa, kun sen ei tarvitse muuta huomioon ottaa kuin porvarillisten luokkaetuja. Näiden valtapuolueiden on verraten helppo vuorottain muodostaa hallitus, jota eduskunnan enemmistö kannattaa, onkimalla erikoisilla syöteillä kannatusta pienempäin nurkkapuolueitten edustajista. Mutta asema muodostuu aivan toiseksi, kun sosialidemokratinen ryhmä paisuu suuremmaksi. Tältä ruvetaan silloin odottamaan lukumääränsä mukaisia positiivisia tuloksia, joita sen kuitenkin on ylen vaikea ja mahdotonkin saada aikaan, koska riitaisatkin porvarit sosialismin vaatimuksiin nähden ovat yksimielisiä. Mutta sosialidemokratisen ryhmän suuruus vaikuttaa kuitenkin sen, etteivät porvarisryhmät pysty olemaan hallitukseensa entisessä suhteessa, ja koko valtiomuodon ristiriitaisuus käypi yhä tiukemmaksi.
Me olemme Suomessa joutuneet nyt tällaiseen asemaan, ja syntyypä useimmin kuin kerran kysymys, mikä on tällaisessa asemassa ollen paras tie, jota seurata. Ja se kysymys syntyy sitä suuremmalla syyllä, kun arveluttavia oireita alkaa ilmetä siihen suuntaan, että porvarillinen politiikkajuonittelu helposti tarttuu meidänkin leiriimme. On nimittäin muistettava, että politiikka ja diplomatia eivät koskaan ole muuta kuin vilpillistä kieroilua, nurkkakuntavaltaa ja harvain hallitusta. Politiikka ei koskaan esiinny julkisena, vaan sitä pelataan salassa, sen perusteluja ei koskaan selkeästi esitetä, vaan ne kätketään ja kansalle taritaan kauniita, kuluneita ja valheellisia korulauseita, tavallisesti isänmaasta ja kansallisuudesta, jotka ovat omiansa niiden takana piileviä yksityisiä ja luokkapyyteitä peittämään. Politiikka on taistelua taloudellisista eduista, eikä senkään takia siinä politiikassa, jota eduskunnassa ajetaan, voi koskaan olla ensimäisenä päämääränä yhteinen kansallinen etu, vaan puoluenäkökohdat, jotka aina tavoittelevat luokkaetuja. Porvarillista politiikkaa vastustaessaan sosialidemokratia helposti eksyy samanlaiseen politiikan salajuonitteluun, klikkivallintaan, josta milloin tahansa voi olla seurauksena tekoja sellaisia, että jälestäpäin puuttuu uskallusta ruveta niistä vastaamaan. Eikä totisesti mikään asema voi olla sosialidemokratialle kokonaisuudessaan eikä sen yksityisille jäsenillekään surkeampi kuin vastaamaan joutuminen teoista, joita ei rohkene omiksensa tunnustaa. Sillä vilpittömyys on sosialidemokratian vankimpia tukia porvarillisen valehtelemisen ja teeskentelyn keskellä; eikä ole koskaan syytä sitä ominaisuutta hukata, koska se on puolueista ainoa, joka voi tosiasian pohjalla toimia ja jonka puolesta tosiasiat aina puhuvat.
Epäilemättä on parlamenttaarinen toiminta tällä vilpittömyyden perusteella sekä hyödyllistä että tarpeellista, kun vain samalla muistetaan, että meidän taistelumme sittenkin suuntautuu porvarillista valtiota vastaan, jonka erinäisiä osia ovat sekä parlamentti että hallitus. Ja että ei anneta liian suurta merkitystä kummallekaan. Ne ovat toistaiseksi ainoat laitokset, joiden avulla voidaan toivoa edes jonkinlaisia positiivisia tuloksia aikaan saatavan. Mutta sittenkin ne tulokset ovat vain naperrustöitä, joiden tarkoituksena tulee olla oman valtamme vahvistamisen ja vastustajien — myöskin valtion kaikkine haaroineen — vallan heikentäminen. Lopulliseen tulokseen emme sitä tietä pääse, ellei meillä rinnalla ole kehitettävänä sellaista laitosta, järjestelmää, joka pystyy jatkamaan varsinkin hallituksen työtä, kun aika on täytetty.
Mitäkö tarkoitan? Yksinkertaisesti sitä laitosta, joka edellytyksiltään korvaa hallituksen, silloin kuin sen on pakko langeta meidän käsiimme.
Vapisevain rauhoittamiseksi sanottakoon, ettei tässä nyt ole kysymystä Pietarin itsevallasta, vaan meidän omasta kotimaisesta hallituksesta. Mielestäni on aivan ala-arvoinen kysymys se, mitä Pietarissa kulloinkin meistä armossa suvaitaan ajatella. Se ei meitä saa liikuttaa sentakia, että vaikka me mitä tekisimme, niin Pietarissa toimitaan siitä riippumatta. Suurpolitiikan voimme sentakia sellaisina aikoina, jolloin ei mitään erikoista tapahdu, jättää kokonaan porvariemme yksinoikeudeksi; siitä vallan riippumatta tulee meidän toimia tarkoitustemme hyväksi oman päämme jälkeen. Sillä Suomen asioissa kysymys todellakaan ei ole siitä, mitä me täällä tahdomme. Edellistä jos silmällä pidämme, emme saa ikinä mitään aikaan, jälkimmäistä noudattaen taas on kaikki mahdollista. Suurkeisarit ministerineen tekevät väkivallan tekojansa niin kauan kuin heitä maailmassa on, mutta ne väkivallan teot kansat kyllä aikanansa peruuttavat, ja se aika lähenee sitä nopeammin mitä valtavammin kansat ilmoille lausuvat oman tahtonsa suurkeisareista ja ministereistä tutuistakaan välittämättä.
Mikä sitten on se laitos, joka pystyisi meillä hallituksen korvaamaan? Se on
työväestön taloudellinen järjestö.
Vaikka käytänkin hiukan toista nimeä, tarkoitan sillä kuitenkin ammattijärjestöä. Todellista tarkoitustaan täyttääkseen tulee sen kuitenkin alistua melkoisten uudistusten alaiseksi. Senvuoksi muutama sana siitä.
Meillä on viime aikoina vihdoinkin ruvettu uurastamaan ammatillisen liikkeen järjestämistä. Perustettu on koko maata käsittävä ammattijärjestö, jonka alaiseksi lienee tarkoituksena saattaa kaikki eri ammattiosastot. Mutta samalla kun tätä keskittämistyötä yleisen järjestön hyväksi tehdään, näyttää kuin olisi kokonaan huomiota vaille jätetty eri ammattiyhdistysten suhde toisiinsa. Se on jätetty kehittymään aivan sattuman varassa, eikä ole näkynyt mitään kannatettavaa tai vastustettavaa ehdotusta ammattiyhdistysliikkeen yksityiskohtaiseksi rakentamiseksi. Ammattiyhdistysten keskuudessa taas näyttää kehitys kulkevan siihen suuntaan, että pikku ammattiryhmät pirstoutuvat itsenäisiksi osastoiksi, joilla sitäpaitsi toisinaan näyttää olevan suuri taipumus olla niin vähän kuin mahdollista tekemisissä toisten osastojen kanssa, vaikka olisivat aivan läheistä sukuakin keskenään. Vaikkapa näitä pikku osastoja toisiinsa sitoisikin yleinen ammattijärjestö, ei niillä tietenkään voi olla mitään vahvempaa vaikutusta ulospäin, jotapaitsi tällaisesta helposti voi seurauksena olla, että toisen osaston järjestynyt väestö itsekkäistä syistä avustaa isännistöä, kun toinen on isännistön kanssa joutunut julkitaisteluun. Tätä nykyä valitellaan maassamme kaikkialla, että ammattikunnallinen liike on takapajulla sen uudistamishommista huolimatta. Epäilemättä ovat tähän väsähtämiseen suuressa määrin vaikuttamassa myöskin ne poliitilliset voittounelmat, joita viime keväinen menestyminen vaaleissa oikein tukuttain ilmoille loihti ja jotka — se täytynee myöntää — osaksi ainakin ovat aiheutuneet monien agitaattorien liiallisesta auliudesta yhteiskunnallisen vallan huutokaupassa. Mutta toisaalta vaikuttavat väsymystä myöskin ne syyt, joiden perusteena on ammattiosastojen keskinäinen järjestymättömyys.
Lyhyesti sanoen: ammattikuntaliike ei ole järjestynyt luokkataistelua varten, vaan yksityisten ammattiryhmien etuja kannattamaan. Nurkkapolitiikka kukoistaakin sentakia monissa ammattiosastoissa aivan kouraantuntuvassa määrässä, eikä se voi olla lamaannusta herättämättä. Porvarillinen yksityisitsekkäisyys on painanut niihin aivan huomattavan leiman, ja vaikka kumouksellinen henki on kaikkialla työväestössä ehdottomasti läpikäyvänä piirteenä, ei sitä suinkaan ole ohjaamassa sosialistinen tietoisuus, vaan aito porvarillinen, yksilöllinen oman voiton pyynti. Maailmankatsomus luonnollisesti on sen mukainen: tavaton tyytymättömyys olevaiseen, mutta vailla sitä suurpiirteistä kuvaa olevista oloista, joka estää katkeruuden puhkeemasta tyhmyyksiin. Toimintahalua on tavattoman paljon, mutta tyydyttävän toiminnan mahdollisuudet pysähtyvät rahan hankkimiseen tanssin ja monasti tympäiseväin iltamain avulla — ellei se pyri aivan epävakaisille poluille.
Paljon olisi luullakseni tässäkin suhteessa parantamisen mahdollisuutta, jos järjestyminen työnnettäisiin uralle, missä ammattiosastojen mahdollisimman vilkas vuorovaikutus olisi helppoa ja missä sitäpaitsi toiminta pääsisi tähtäämään kohti selvää ja varmaa tulevaisuuden päämäärää. Tämän mahdollisuuden tarjoaa ammatillisen järjestömuodon nimellä tunnettu taloudellinen liike, joka tarkoittaa palkkatyöväen järjestymistä industriaalisesti, s. o. maailman eri tuotantohaarojen mukaan, siten että kullakin tuotantohaaralla on oma järjestönsä, joka on jaettu eri osastoihin. Ammatillinen järjestyminen siirtyy siis syrjään ja tilalle tulee taloudellinen. Se on oikeastaan sama periaate, joka ammattiliittoja koossa pitää, mutta perusteena ei ole samaan ammattiin kuuluminen, vaan samaan suureen tuotantohaaraan; pientenkin ammattien voima vihollista vastaan on tällöin siis yhtä vahva kuin suurtenkin, koska kaikkien osastojen yhdyssiteenä ja voimalähteenä on koko yhteistä tuotantohaaraa sitova järjestö. Jokainen eri osasto kuuluu sitä tuotantohaaraa käsittävään taloudelliseen järjestöön, jonka yhtenä osana se taloudellisesti on. Esimerkiksi koneenkäyttäjillä ei ole mitään yhteistä ammattiliittoa, vaan heillä on oma osastonsa kussakin taloudellisessa järjestössä. Metsätyömiehet ja tukkimiehet kuuluvat samaan taloudelliseen järjestöön, puuteollisuutta käsittävään, kuin sahatyöväestö. Rautatieläisten eri ammattiosastot liittyvät suureen liikenne- ja kuljetusjärjestöön, joka käsittää samalla ajurit, laivamiehet j. n. e. Tällä tavalla saadaan koko maahan syntymään 10–15 suurta taloudellista järjestöä, ja tällaisen järjestön jokaisen osaston toiminta pn välttämätön ketju yhteisessä renkaassa. Ja näitä suuria järjestöjä on toisiinsa liittämässä taas koko maata käsittävä yleisjärjestö keskipisteenä.
Industriaalisen järjestömuodon edut ovat heti yhdellä silmäyksellä selvät jokaiselle. Pienoinen osasto sellaisenaan on tietysti aivan voimaton taloudellisessa taistelussa. Mutta kun sen pettämättömän lujasti on yhteiseen ketjuun takonut köyhälistön yhteenkuuluvaisuustunne, on sillä rajaton voima. Milloin joku osasto on joutumassa kapitalistisen puristuksen käsissä tappiolle, silloin koko tuotantohaara voidaan lyödä tukkoon ja ellei se auta — kaikki muut haarat myös. Vain tällaisen järjestömuodon avulla voidaan köyhälistön yhteenkuuluvaisuustunne ja luokkatietoisuus ajaa huippuunsa, niin että jokainen Lapin raukoilla rajoilla raatava metsämies tietää Laatokan soutajankin nousevan, jos hänen etujansa ja oikeuksiansa uhataan. Ja vasta tämän järjestelmän nojalla on työväenluokalla se voima, jota ei mikään mahti kukistamaan pysty.
Epäilemättä tällainen järjestelmä, jonka elähyttäjänä sitäpaitsi olisi kumouksellinen henki, hirvittäisi vastustajiamme. Ja mahdollisesti hirvittäisi muitakin sitä järjestäytymistä mahdollisesti seuraavat suuret, kokonaisia tuotantohaaroja koskevat lakot. Mutta meidän on nyt kerran käytännössäkin opittava ymmärtämään, että meidän taistelumme kohdistuu yhteiskuntaa, kapitalistista yhteiskuntaa vastaan ja että me emme voi suuria tuotantopomoja pitää minään muuna kuin kapitalistisen yhteiskunnan pehtooreina, jotka heille uskottua tehtävää hoitavat harvojen ylellisyydeksi, tuhansien turmioksi ja yhteiskunnan tappioksi. Kun yhteiskunta, luokkayhteiskunta, kerran ei suostu pehtoorejansa erottamaan eikä antamaan heille sellaisia määräyksiä, että tuhansien turmio kävisi mahdottomaksi ja yhteiskunnan etu ainoaksi tarkoitukseksi, ei muuta jälellä olla voi kuin pakottaa yhteiskunta siihen. Meidän täytyy ymmärtää, että nämä pehtoorit ovat omaa etuansa puoltavia ihmisiä ja toimivat niinkuin jokainen ihminen toimisi, kun siihen kerran tilaisuutta on. Ja sen tilaisuuden antaminen tai riistäminen riippuu yhteiskunnasta. Jos siis tällaiset suurten tuotantoalojen lakot yhteiskuntaan kipeästi koskevat, on se vain merkkinä siitä, että työväestö ei aijo luokkayhteiskunnan rauhaa enää omilla kärsimyksiensä maksaa.
Mutta tämän järjestömuodon edut eivät suinkaan supistu siihen, että se on paras taistelurintama, mitä nykyhetkellä olla voi.
Meidän on muistettava, että jo paljon ennen kapitalistisen tuotantomuodon alkua oli olemassa sen hallintomuodon itu, jonka suurtuotanto kehitti nykyistä taloudellista järjestystä vastaavaksi. Parlamentin alkujuuret ulottuvat aatelis- ja pappissäädyn herrainpäiviin, jotka vuorostansa lienevät olleet raakalaisheimojen kansanneuvottelujen jatkoa. Täytynee kai meikäläisessäkin yhteiskunnassa olla laitos, josta taloudellisen tasa-arvon yhteiskunnassa tulee sen merkittävin tukipiste ja josta sen toimintavoima lähtee. Ammatillisella järjestäytymisellä on epäilemättä sellaisen idun suuret ominaisuudet, ja yllämainitulla industriaalisella muodolla näyttää minusta olevan koko se toiminta-alue hallussaan, jota tulevaisuudessa pääasiallisesti käytetään. Suuntaamalla ammatillinen järjestäytyminen tälle uralle, me siis samalla luomme sen perusteen, johon tulevaisuuden yhteiskuntaa vallitseva voima nojautuu. Eri tuotantohaarain järjestöt vastaavat erinomaisesti hallituksen eri »toimituskuntia», ja ehdottomasti niissä ja niiden jäsenistöissä on monta vertaa suuremmat edellytykset hallinnollisiin toimiin kuin millään nykyisellä politikoivalla ja pyhää diplomatiaa täynnä olevalla ministeristöllä.
Meillä näyttää muutamalla taholla olevan kasvamassa halu päästä sosialistisena ministerinä keräämään samoja surullisia kokemuksia, joita samallaiset kuuseen kurottamiset ovat Ranskassa ja Englannissa tuottaneet. Ja muutenkin tuntuu kuin kaikenlaisten suosiovirkojen tavoittelu olisi todella mieluista. Vaikka miten koettaisi etsiä tukea tällaiselle pyrkimykselle, täytyy väkisinkin sukeltaa vaikuttimia etsimään jostain syvemmältä kuin yhteisasiain todellisesta harrastuksesta. Jos puolue tällaiselle pyrkimykselle antaa siunauksensa, on siitä yksinkertaisena seurauksena se, että me ennen pitkää saamme kintereillemme joukon, joka virkoja kärkkyessään on peräti kumouksellista, mutta jonka eduille kumouksellisuus on kauhistus, heti kun virka-asema on saavutettu. Kaikilla näillä hallitus- ja virkakuumetta sairastavilla olisi erinomainen tilaisuus taloudellisissa järjestöissä osottaa ominaisuuksiaan ja niitä kehittää, pystyäkseen halllitustoimiin, kun kerran sosialistista hallitusta tarvitaan. Sitä ennen kaikkinainen sosialistien osanotto porvarillisen valtiohallituksen eri haaroihin on liikkeemme kumouksellisen luonteen kieltämistä; eikä vain sitä: se on myöskin kehityksen tuomitseman valtiolaitoksen pönkittämistä niillä voimilla, jotka sanovat panevansa parastaan sitä kumotakseen. Vaikkapa meillä eduskunnassakin enemmistö olisi, ei meillä silti mitään asiaa olisi porvarillisessa valtiohallituksessa. Mutta kun se voitto kerran saavutetaan, kun meillä on hallussamme eduskunta, on myöskin varmaa, ettei mikään muukaan hallitus kykene enää maan asioita hoitamaan. Siksi täytyy meillä varalla olla järjestö, työväen taloudellinen järjestö, joka pystyy täyttämään hallituksen tehtävät. Muuten saapi se kumous aikaan anarkian, siksi onnettoman, että se tappaa meidät samalla hetkellä kuin selväksi käy, ettemme ole itse esille loihtimamme jättiläishengen herroja.
Kaapo Murros.
Suuressa määrin eroavat nyt koollaolleet valtiopäivät edesmenneen säätyeduskunnan kokouksista sekä eduskunnan kokoonpanon että esillä olleiden asioiden suhteen. Ei ole ollut, kuten ennen, kysymys enemmän tai vähemmän tärkeiden pikkuparannusten aikaansaamisesta, jotka jossain määrin paikkailisivat yhteiskunnan rakennetta, etupäässä vallassaolijain eduksi tai ainakin heidän etujaan silmällä pitäen. Nykyisen eduskunnan käsiteltävinä olleet asiat koskivat todella kansan suuria elinkysymyksiä, jotka valitettavasti liian kauan ovat hoidotta jääneet ja toteutettuina veisivät aikalailla mullistaviin muutoksiin nykyisissä oloissa.
Myöskin toiselta kannalta on muutos havaittavissa. Initiatiivi, alkuunpano, näihin uudistuksiin ei tule hallituksen, vaan eduskunnan laholta. Tähän saakka on asianlaita ollut siihenkin vähään nähden, mikä on tehty, päinvastainen. Säätyeduskunnan taholta oli alkuunpano ollut suhteellisesti harvinainen eikä laadultaankaan erityisesti huomiota ansaitseva. Nyt on asiat toisin. Jo lukumääräänsä nähden voittivat eduskunnan puolelta tehdyt anomus- ja esitysehdotukset hallituksen »armolliset esitykset» monin verroin; edellisiä oli yli 200, jälkimmäisiä ei 30:tä. Sama on laita uudistussuunnitelmain laadun. Hallitus tekee ehdotuksia notariaattilaitoksista, tientekorasituksesta maalla, y. m. s. seikoista, ja vasta valtiopäivien lopulla valmistuu esitys torpparilaista, jotavastoin eduskunnan taholta ehdotetaan laajasuuntaisia ja yksityiskohtaisiakin esityksiä koulupakosta, tilattoman ja torppariväestön aseman parantamisesta, kunnallisesta äänioikeudesta ja kieltolaista y. m., jotka toteutettuina tulevat vaikuttamaan syvälle yhteiskuntaruumiissa. Ja vaikka hallituksenkin taholta esim. tilattoman väestön aseman parantamiseksi on esitys odotettavana, sittenkun se on eduskunnalle jätettäväksi »kypsynyt», jää, mikäli se tähän saakka on tunnettuna, kuitenkin melkolailla eduskunnan taholta tehdyistä samaa tarkoittavista ehdotuksista jälelle. Kun vielä lisäksi ottaa huomioon eduskunnan enemmistön suhteen hallitukseen, ei voi jäädä huomaamatta, että alkuunpano nykyisessä yhteiskunnallisessa uudistustyössä on luisunut hallituksen käsistä eduskunnalle. Sen kansanvaltaisen liikkeen ilmauksena, joka entisen säätyeduskunnan sijalle asetti kansanparlamenttimme, esiintyy nyt se tulva yhteiskunnallisia uudistusehdotuksia, joka viimeksi koossaolleille valtiopäiville oli jätetty. Taisteltuaan itselleen puhetorven ja vaikutusvallan, tämä liike nyt alkaa itse luoda kansalle uusia elämismuotoja. Ja tällä pohjalla yhteiskunnallinen uudistustyö epäilemättä myöskin on terveimmällä pohjalla kuin ajatella voi.
Yhteiskuntamme taloudellisen elämän luonteen vuoksi ei ole ihmeteltävää, että melkoinen osa suuriarvoisimpia ja polttavimpia lainsäädäntökysymyksiämme on maataloutta koskevia.
Maakysymys meillä on vähitellen kehittynyt maan viljelykseen oton yhteydessä. Siitä ajasta kun yksityiset maanomistajat olivat vallanneet suurimman osan maata ja valtio anastanut itselleen loput asumattomiksi jääneet maakappaleet, alkaa kehitys, joka nykyisen maäkysymyksen on synnyttänyt.
Yhä lisääntyvä väestö oli tämän jälkeen pakotettu hankkimaan elatuksensa asettumalla joko yksityisten maalle torppareiksi tahi valtion maalle uutisasukkaiksi. Valtion uutisasukkaista on vähitellen tullut itsenäisiä talollisia, mutta sitä myöten kuin valtion maa-ala täten väheni, sitä kun yhä luovutettiin uutisasukkaille ja sitä enemmän kun metsien arvo on noussut, on uutisasukkaita näillä mailla ruvettu vieromaan, joten viimeisen 50 vuoden kuluessa uutisasutus valtion mailla on supistunut varsin vähiin. Yksityisten maille asettuneet torpparit ja mäkitupalaiset sitävastoin ovat vaan vähäksi osaksi päässeet talollisiksi, suurin osa on vuokralaisina pysynyt, joten nykyään tällaisten toisten maalla asuvien pikkuvuokraajien luku on kasvanut tavattoman suureksi, nykyään niitä on yli 150,000. Viime aikoina, epäilemättä syystä että metsien arvo on noussut, on yksityisten omistamalla maalla sama ilmiö huomattavissa kuin valtionkin maalla. Sielläkin on ruvettu vieromaan uusien vuokralaisten ottamista, ja näin on syntynyt yhtä lukuisa joukko ruokakuntia, jolla ei lainkaan ole mitään viljelyksiä, kuin on vuokramaalla asuvia. Kun väestön kasvaessa maata haluavia on ollut runsaasti eikä maata taas mielin määrin ole annettu vuokralle, on sekä vuokralaisten että kokonaan tilattomien asema tullut varsin huonoksi. Tämän vuosisatoja kestäneen kehityksen tuloksena on nykyinen maakysymyksemme. Sen ratkaiseminen on pakosta aikaansaatava, senkin vuoksi että nuo väestöluokat yhteensä muodostavat yli puolet maan väkiluvusta ja ovat nykyisen eduskunnan aikana senvuoksi vaikuttava valtiollinen mahti.
Tästä johtuu se suuri merkitys mitä maakysymykselle meillä on pantu, sekä pääasiassa myöskin uudistamisohjelmien laatu. Lisäksi tulee kuitenkin vielä eräs seikka. Vaikkakin itsessään nykyoloissa luonnoton, on entinen porvarillinen puoluemuodostus toistaiseksi pääasiassa pysynyt; lisää entisiin valtiopäiväpuolueisiin on tullut vaan taistelevan köyhälistön puolue. Mutta eivät kuitenkaan porvarillisetkaan puolueet ole pysyneet entisellään. Oltuaan etupäässä herraspuolueita, on niiden nyt ollut pakko astua alas, muodostua ainakin jossain määrin kansanpuolueiksi, vieläpä hätätilassa antaa »helsinkiläisten pääskysten» lentää tiehensä ja sen sijaan koettaa kerätä siipiensä suojaan kaikki laajemmat porvarilliset ja pikkuporvarilliset kansankerrokset maastamme. Eri porvaripuolueiden kesken muodostui esim. varsin hauska kilpajuoksu siitä, kuka manttaalimiehet, kansan suurimman porvarillisen väestöluokan, oli voittava. Mutta ei tämäkään riittänyt, sillä, kuten mainittu, köyhälistöluokat ovat enemistönä. Väestössä on, ainakin nykyisin, vielä liian vähän valmiita porvareita. Sen vuoksi täytyy sellaisia tehdä, on pakko kohottaa osa köyhälistöä porvareiksi, tai ainakin antaa sille tällainen toivo. Helpoimmin tälkaisia saataisiin maaseudulla syntymään. Suuri joukko maan vuokraajia on muka muuten jotenkin talollisten, varsinkin pientalollisten veroisia, paitsi että edelliset ovat vuokraajia, jälkimäiset omistajia ja vuokranantajia. Kun tämä erotus saataisiin poistetuksi, olisi molemmilla samat edut, s. o. kumpikin pyrkivät korottamaan maanviljelystuotteiden hintoja ja toiselta puolen polkemaan työpalkkoja. Tästä luonnollisesta syystä harrastivat eri porvarispuolueet etupäässä vaan suurempien vuokraajien aseman parantamista, jotka maanviljelyksestä saisivat toimeentulonsa eivätkä ole työpalkoista riippuvia. Samaan tulokseen tultaisiin myöskin, jos valtion maille uudisasukkaiksi asetettaisiin entistä enemmän tilatonta väestöä sekä mahdollisuuden mukaan myöskin yksityisten omistamalle maalle.
Tästä yleisestä maatalouspolitiikan suunnasta olivat kyllä eri porvaripuolueet yhtä mieltä, mutta yksityiskohdista eivät ne voineet vielä sopia. Muutamat porvaripuolueet asettuivat liian jyrkästi kannattamaan suurtalollisten etuja, toiset taas, nim. suomettarelaiset, jotka koettivat itselleen vallata keski- ja pienkokoisten tilallisten laajat rivit sekä »uudet köyhälistöporvarit» välittivät liian vähän suurtilallisten eduista ja näin ollen ei voinut sovintoa syntyä. Yksinään kukin porvarisryhmä oli liian heikko. Voimakkaimmille, suomettarelaiselle puolueelle, tuotti sitäpaitsi luonnollisesti melkoisia vaikeuksia se talollisten ja torpparien ristiriitaisten etujen sovitteleminen, joka heidän pakosta oli tehtävä. Tästä syystä oli porvarillinen enemmistö viime valtiopäivillä uudistustyöhön kyvytön maakysymyksen alalla.
Mitä tämän kysymyksen eri puoliin tulee, oli torpparikysymys eli vuokralain laatiminen ainoa uudistuskysymyksistä, joka todella käsittelynalaiseksi joutui viime valtiopäivillä. Se oli myöskin asian kipein puoli. Torppariasia oli ratkaistava, mutta mahdollisimman vähän loukkaamalla maanomistajan omistusoikeutta. Tässä kohden olivat varsinkin ruotsalaiset sekä osittain nuorsuomalaisetkin sangen arkoja isännän oikeudesta. Kun huolimatta heidän ponnistuksistaan hallituksen laatimaa vuokralakiehdotusta tuntuvasti jyrkennettiin, syntyi heidän keskuudessaan uusi suuri tuuma, nimittäin lunastaa torpat taloiksi, siten että perustettaisiin luottolaitos, joka olisi valtion takaama ja jonka antamia obligationeja maanomistajat ottaisivat maksuna torpistaan, jotka luovutettaisiin omistusoikeudella torppareille. Nämät taas maksaisivat vuotuismaksut velkansa lyhennykseksi valtion luottolaitokseen. Ettei maanomistajat kohottaisi myyntihintoja liian suuriksi, voitaisiin ne määrätä yleisten perusteiden mukaan; myynti olisi jonkunlaista pakkomyyntiä. Kuitenkaan ei kaikki maanvuokraajat saisi täten ostaa maitaan omiksi, vaan ainoastaan noin 40–50,000, joilla on suurimmat maat ja jotka siis jotenkuten voivat tulla viljelyksensä tuotteilla toimeen. Enemmän kuin 2⁄3 maanvuokraajista jäisi tästä uudistuksesta osattomiksi.
Suomettarelaiset taas panivat pääpainon torpparien aseman parantamisessa vuokralainuudistukseen. He menevät, kuten tunnettu, tässä varsin pitkälle, hyväksyvät 50 vuotisen vuokra-ajan y. m., vaikkakin he toiselta puolen tahtovat vuokramaksua vuokra-ajalla korotettavaksi eivätkä m. m. suostu asettamaan kyllin jyrkkiä määräyksiä lakiinsa mahdollisia torpparihäätöjä vastaan ennen uuden lain voimaantuloa. Kuitenkin on heidän periaatteensa mukaisesti laadittu maatalousvaliokunnan maanvuokralakiehdotus niin suurta vastustusta kohdannut suurtilain omistajain puolelta, että nämä uhkaavat mieluummin häätää torpparinsa kuin alistua sellaisen lain alaisiksi. Näin ollen ei valiokunnan ehdotus ainoastaan kohdannut vastarintaa ruotsalaisten porvarien taholta eduskunnassa, vaan olisi toteutettuna epäilemättä myöskin, kun se ei tarjoa riittävää turvaa torppareille, turmiollisesti vaikuttava torpparioloihin. Kun porvarilliset ainekset näin vähän olivat kypsyneet torpparikysymystä ratkaisemaan, on varsin luonnollista, että se jäi lepäämään.
Jos kysymystä tarkastaa porvarilliselta näkökannalta, näyttää kysymyksenalaiselta, kumpiko, ruotsalaisten vai suomettarelaisten ajama torppariolojen uudistus, joka sekin etupäässä ajaa suurtorpparien etuja, on edullisempi. Toivottavaa kuitenkin on, kysymyksen kiireellisyyteen nähden, että tulevalla istuntokaudella porvarit paremmin keskenään sopien käyvät topparikysymykseen käsiksi.
Muissa »maakysymyksissä» lienevät porvarit enemmän yksimielisiä. Tilattoman väestön lainarahaston kautta hankittaisiin tilattomille vähin erin omia maapalstoja ja kruununmetsien asuttamisen kautta siirrettäisiin osa tilatonta väestöä uutisviljeliöiksi kruununmetsiin. Molemmatkin toimenpiteet tulisivat varsin suuressa määrin lieventämään tilattoman väestön kysymyksen nykyään polttavaa luonnetta, ja siihen porvarit etupäässä pyrkivät. Vaikeampi on porvaripuolueiden epäilemättä ratkaista kysymys metsäyhtiöiden maan anastuksista ja suurista maaomaisuuksista yleensä. Ruotsalainen puolue edustaa tässä epäilemättä suurkapitalismia eikä taivu niihin suuromaisuutta vastaan tähdättyihin uudistuksiin, joita hommaavat suomettarelaiset, jotka tahtovat estää kantajoukkonsa, talonpoikaisväestön häviämistä ja päinvastoin suuromaisuuksia hävittämällä sitä lisätä.
Yllämainittujen ehdotusten ohella ovat porvaripuolueet esittäneet muita, varsinaisesta maakysymyksestä syrjällä olevia maataloudellisia uudistusehdotuksia, jotka ovat etupäässä heidän nykyisen kannattajajoukkonsa, talollisten hyvittämiseksi laaditut ja jotka edes jossain määrin voisivat korvata sitä heidän etujansa loukkaamista, minkä varsinkin maanvuokralain uudistus mukanaan tuo. Tällaisia ovat ehdotukset maaverojen poistamisesta, sekä tienteko- ja kyytirasitusten siirtämisestä maanomistajat niskoilta koko yhteiskunnan kannettavaksi.
Kun porvaripuolueet täten koettavat varovilla uudistuksilla sivuuttaa nykyisen, vallitsevalle taloudelliselle voimajaolle vaarallisen ajankohdan ja vähitellen lisäämällä nykyään vallitsevien väestöluokkien lukua turvata niille sekä, kuten he uskovat, maamme kansalliselle kehitykselle tulevaisuuden, on se näkökohta, jolta sosialidemokratinen puolue köyhälistön asian ajajana oloja katselee, vallan toinen. Kaikille on tosin selvänä, ettei nykyhetkellä yhteiskuntaa voida tekemällä tehdä sosialistiseksi, mutta toisella puolen ilmeistä, että yhteiskunnassa nykyään vallitsevat voimasuhteet ovat varsin edulliset sellaisten uudistusten toimeenpanoon, jotka edistäisivät taloudellisten olojen kehitystä ja jonka tuloksena maan ja pääoman yhteiskunnallistuttaminen on. Sekä nykyiset olot että entinen taloudellinen kehitys ovat monella tavoin osoittaneet että nykyinen rajaton yksityisomistusoikeus maahan on vaikea este sekä maan edulliselle käytölle sekä taloudelliselle kehitykselle yleensä. Tämän omistusoikeuden murtamiseksi haluaa sosialidemokratia nykyistä ajankohtaa käyttää, samalla kun se olematta, kuten monet muut puolueet, sidottu turvaamaan nykyisten valtaluokkien etuja. Tätä näkökohtaa ajavat ne sosialidemokratiselta taholta esitetyt ehdotukset maakysymyksen ratkaisemiseksi, jotka viime valtiopäiville tehtiin ja jotka keskenään ovat mitä läheisimmässä riippuvaisuussuhteessa, nim. maavuokrakin uudistaminen, viljelyspakko ja metsätalouden järjestäminen uudelle kannalle.
Nyt päättyneet valtiopäivät eivät kuitenkaan oikeastaan päässeet alkua edemmäs. Mitään tulosta ei saatu yhdessäkään »maakysymyksistä». Merkityksettä ne eivät kuitenkaan jääneet. Ettei heti saatu päätöstä aikaan, johtuu jo varsin läheisesti ylempänä esitetystä. Saadakseen tarkoituksensa toteutettua on porvarillisen enemmistön ollut pakko toimittaa keskuudessaan varsin vaikealuontoinen sovitteluprosessi. Viime istuntokauden merkitys onkin ollut siinä suhteessa suuri, että se on mahtavasti porvariston yhtymistä edistänyt. Elävimmin ilmeni tulos tästä Laukon kysymyksen ratkaisussa. Jollei porvariston uudistuspolitiikka yhtäkaikki vie hedelmälliseen tulokseen, voittaa tulevien vaalien kautta sosialidemokratinen uudistuspolitiikka yhä enemmän toteutumistoiveita.
Edvard Gylling.
Se anomus, jonka sosialidemokratiset edustajat tekivät valtiopäivillä metsien sosialiseeraamisesta, ansaitsee mielestäni mitä suurinta huomiota ja tunnustusta. Se osottaa sosialidemokratisen parlamenttiryhmämme harrastusta maamme kansantalouden ja koko yhteiskunnan onnen kohottamiseksi.
Jos ensinnäkin kysymme, onko tuo anomus metsien muuttamisesta yhteiskunnan omaisuudeksi sopusoinnussa metsän etujen kanssa, täytyy tähän ehdottomasti vastata myöntävästi. Vieläpä on se niin suuressa määrässä metsän etujen kanssa sopusoinnussa, että minä ainakin pidän sitä seikkaa ydinkohtana ja sinä runkona, johon koko anomus perustuukin. Sillä on tässä suhteessa sellainen kantavuus, että olisi turhaa kenenkään poroporvarien sitä kieltää. Mutta hehän kieltävät ihanassa säestyksessä herransa ja mestarinsakin opit.
Allekirjoittanut oli ennen vaaleja ja vielä jälkeenkin kunnallismetsätalouden kannalla. Tästä asiasta alustin kysymyksen »Metsänystäväin» päivillä Jyväskylässä,[1*] missä ehdotin, että valtion metsätalouden rinnalle on saatava voimakas, valtion toimenpiteitten kautta syntyvä ja sen tarkastuksen alainen kunnallinen metsätalous, joka olisi käsitettävä siinä merkityksessä, että kunnat yhtyneinä suurempiin yhdyskuntiin muodostaisivat yhteismetsiä. Tässä esityksessäni toin kantani tueksi sosialismin vastustajaakin lausunnolta. M. m. vetosin siellä erääseen tri Blomqvistin lausuntoon, joka on sellaisenaan niin valaiseva, etten malta olla lainaamatta sitä tähänkin. Hän kirjottaa:[2*]
»Että metsänhoito ei ole yksityiselle sopivaa, sen todistaa selvästi sekin seikka, ettei siitä ole itsenäiseksi elinkeinoksi, vaan harjoitetaan sitä maanviljelyksen, vuoriteollisuuden, rautatehtaiden y. m. teollisuuden rinnalla. Ei siis ole ihmeteltävääkään, ettei kestävää metsänhoitoa yksityisissä metsissä harjoiteta. Metsän pitkä kehitysaika tekee maanomistajan välinpitämättömäksi siitä sadosta, joka vasta parin miespolven perästä on odotettavissa. Vaikka metsäpääoman alhainen korkokanta kyllä kieltämättä kehoittaa muuttamaan tätä pääomaa rahaksi, ei se kuitenkaan tapahdu niin suuressa määrässä, kuin useimmat metsänhoidolliset kirjailijat otaksuvat, syystä ettei monikaan metsänomistajista kykene tarkoin arvostelemaan tätä asiaa, joka siis enimmäkseen jää heiltä vaan likimääräisen arvion nojaan. Etusijassa pakottaa rahan tarve maanomistajaa kaatamaan metsänsä niin pian kuin sen tuotteet vaan ovat kauppakelpoisia, katsomatta sitä, että metsän pääoma ja metsäntuotanto sen kautta moneksi ajaksi häviää. Yksityinen tahtoo lisätä tulojaan niin paljon kuin suinkin; puutteenalainen maanomistaja hävittää viimeisen puunsa ja viimeisen maatilkkunsa. Mutta paljastettua maata käytetään sitten mieluummin laidun- tai kaskimaaksi, kuin ruvetaan sille epämääräisen tulevaisuuden varalta säästämään puuta ja pääomaa.
»Yksityismetsien nykyinen tila osottaa valitettavasti vastasanotun todeksi. Jokainen, kenellä lienee tietoa talon metsien tilasta Suomessa, täytyy myöntää, eitä nämä jo kauvan aikaa ovat olleet rappiotilaan päin kulkemassa. Missä vaan lienee ollut tilaisuutta muuttaa metsiä rahaksi, on se säälimättä tapahtunut, jonka ohessa omat metsätarpeet edelleen peräti tuhlaavalla tavalla tyydytetään. Kaikki viralliset kertomukset ja asiantuntijain lausunnot viittaavat siihen, ettei yksityisten maatilojen omatkaan tarpeet, yleisistä puhumattakaan, vastaisuudessa nykyisellä menetystavalla ole taattavissa. Harvinaisina poikkeuksina ovat ne talot koko kihlakunnissa ja avaroissa maanosissa, joissa metsiä säästäen ja tuleviin tarpeisiin nähden pidellään, kaikkialla vallitsee vaan liikahakkaus.
»Sen synkempiä ovat kuvat, jonka pienempi on maatila», sanoo Viese yksityisten metsänhoidosta Saksanmaalla. »Mitä surkeimpia ovat yksityisten hallussa olevat pienet aronummet ja metsät vuoristoissa, puita sikin sokin, jotka etäältä näyttävät metsältä.» — Bernhard sanoo, »että suuri osa yksityismetsistä Preussissa, Westfalissa ja Rheinin maakunnissa ovat toivottavasti hävitystilassa.» Arndt lausuu »että n. s. metsänteurastamot eli metsäin paljastamista tarkoittavat tilanostot ovat erittäin hävittävää laatua. Saadakseen ostajia toimittavat raiskaajat paljastetuilla aloilla aivan pintapuolista uudistustyötä.» — Joka taholta kohtaa muissakin maissa samanlaisia lausuntoja yksityisestä metsänhoidosta.
»Maanpalstoitus, joka suuresti edistää maanviljelyksen kehittymistä, vaikuttaa kaikkialla varmasti ja hitaasti yksityismetsien häviöksi. Metsäviljelyksen mahdollisuus on jo aikoja hävinnyt sieltä, missä metsäpalstat ovat 10 metrin levyisiä ja 30 metrin pituisia kuten Thüringissä; sellaisissa seuduissa on pakollinen yhdistäminen ainoana keinona, millä metsämaasta voi jotakin etua saavuttaa. Kokonaan toisiksi muodostuvat olot suurilla tiloilla niin meillä kuin muuallakin, jos kohta köyhyys useimmiten pakottaa niidenkin omistajia muuttamaan metsäpääomansa rahaksi paljon suuremmassa määrässä, kuin kestävä metsänhoito ja tulevien sukupolvien etu oikeastaan sallisi. Kestävä metsänviljelys edellyttää oikeastaan siksi varakasta omistajaa, että hän metsä-pääomansa säästäen voi tyytyä tämän tuottamaan taattuun, vaikka monasti epätasaiseen tuloon. Mallikelpoista metsänhoitoa on parhaiten syntynyt vaan hyvin suurilla, varakkaiden perheiden omistamilla tiloilla, joiden on kannattanut monen sukupolven aikana hoitaa metsiään metsätieteellisten perusteiden mukaan.»
Luonnollisesti ei tällainen porvarillisenkaan asiantuntijan lausunto voinut vaikuttaa mitään yllämainitun kokouksen osanottajiin, jotka olivat vielä olevinansa »metsän ystäviä».
Tukkiyhtiöitten metsänhaaskauksista kuullaan kyllä jokseenkin yleisesti valitettavan. Mutta sellaiset pikkuporvarilliset ruikutukset kuin mitä on esitetty esim. n. k. »maalaisliiton» taholta tukkiyhtiöiden maanomistuksesta, sekottavat vain asiaa. Valtion tulisi heidän mielestään yksityisiä avustamalla estää tukkiyhtiöitten sorto. Mutta minun mielestäni ovat tukkiyhtiöt olleet valtiollekin esimerkkinä metsänhoidossa siellä, missä ne ovat saaneet hyvässä kasvuvoimassa olevan metsän kohtuhinnalla käsiinsä. Tällä en suinkaan puolla noita yhtiöitä, mutta kun puhun metsän eduista, täytyy siitä mainita; toinen asia on sitte kansan etu.
Miksi meidän täytyy sitte katsoa metsän etua?
Meidän metsillämme on äärettömän suuri arvo jo luonnonoloihin nähden. Ensinnäkin vaikuttavat metsät sangen tehoisasti maan viljavuuteen. Ilma ja maanpinta ovat alinomaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Happi tunkeutuu päällimmäisiin maakerroksiin ja vaikuttaa kemiallisia muutoksia. Näin tapahtuu rapautuminen alinomaa, ja kasvia ravitsevia aineita muodostuu. Ensimäisenä ilmaantuu kalliolle leväkasvia, sammalta, jäkälää ja vihdoin puita, kun multaa on hiukankaan muodostunut. Niin pian kun tiuha metsä peittää maanpinnan, alkaa se lihoa: lehtiä, oksia ja kaatuneita runkoja sekä maahan lahoavia juuria tulee maan tarpeeksi humus-kerrosta muodostaakseen. Jokainen tietää nyt mullan merkityksen maataloudessa. Kun verhoava metsä hakataan pois, häviää maan entinen kosteus. Auringon paiste ja tuuli kuivaavat sen pinnan, joka aikojen kuluessa laihtuu siihen määrään, että maa ei voi kasvaa mitään.
Näin on maan laita.
Minun ei tarvitse lähteä selittämään niitä haittoja, joita metsänraiskaus ilmastollisessa suhteessa, tulvien aiheuttajana sekä kala- ja metsänriistan hävittäjänä aikaan saa; nehän me jokainen tiedämme. Olisi siis suuri rikos luonnon järjestelmää vastaan, jos me antaisimme yhä edelleen nykyisen raiskausjärjestelmän olla voimassa.
Entä kansan etu?
Meillä on juurtunut se käsitys, että kansaa on ainoastaan rikkaat, manttaalimiehet, kaupungien porvarit, tehtailijat j. n. e. ja muu kansa on »rahvasta». Jos näin olisi, niin silloin voitaisi sanoa, että meillä on kansalla tosiaan mallikelpoiset olot. Mutta kun luemme kansaan kuuluviksi kaikki, jotka kerran syntyneet ovat, ja kysymme, onko myös jokaisella osansa maamme rikkauksista, niin on asia aivan toinen. Meillä jaetaan perinnöksi tila tilan perästä ja rikastutetaan näin yhteiskunnan omaisuudella laiskoja isäntiä. Eräskin tapaus on niin tuoreesti muistossani, että en voi olla sitä mainitsematta.
R:en pitäjässä oli kaksi uudistaloa hyvin huonossa kunnossa. Eräs kauppias, kuuluisa tukkihuijari osti parilla tuhannella viljelysoikeuden näihin tiloihin. Hän hiukan touhi peltoja, teki kattoja ränstyneisiin huoneisiin, haki perintöoikeutta, ja kun oli hyvissä välissä sikäläisen metsänhoitajan kanssa, tulikin perintökirjat heti. Nyt alkoi tukin, propsin ja paperipuun teko. Ja metsät tarkoin tuntien voin vakuuttaa, eitä valtio rikastutti näin tuota kauppiasta n. 100,000 markalla. Siinä kansan etu!
Olisi näitä tällaisia tapauksia kerrottavana useitakin, mutta jääkööt tällä kertaa. Jokainen saa selvän kuvan esim. Laukosta, jos käy sen metsiä katsomassa.
»Määrärahat yksityismetsänhoidon kohottamiseksi ovat korotettavat», kuuluu povarien tunnuslause. Mutta miten nykyjään käytetään näitä rahoja, jotka valtio myöntää tuon »siunausta tuottavan» metsänhoidon kohottamiseksi?
Tämä määräraha on nyt korotettu 250,000 markkaan. Se jaetaan maanviljelys- ja talousseurojen käytettäväksi. Nämä paikkaavat kiertäviä neuvojia avustamaan talonpoikia tukkikaupoissa! Toimivathan he muutakin, sanottanee, mutta kyllä se toiminta tosiaankin on — kuten eräs metsänhoitaja sanoo — veden kantamista seulalla. Metsien omistajissa ei neuvomisista huolimatta ilmaannu vähintäkään halua metsänhoitoon, vaan aina pitäisi heidän mielestään metsässä riittää myömistä ja taas myömistä, ja neuvojan tulisi sieltä kaivaa yhä uusia rikkauksia isännän tuhlattavaksi. Sanalla sanoen, työ yksityismetsänhoidon kohottamiseksi on turhaa niin kauvan kun yksityisillä, jotka pitävät silmällä vain omaa hetkellistä voittoaan, on vapaa valta milloin hyvänsä hävittää sen työn tulokset, mitä valtion suurella avustuksella on saatu metsissä sinne tänne syntymään. Onhan päivän selvä, että jos kerran ihannemetsiä aijotaan Suomessa kasvattaa, silloin tulee luopua itsekkäistä pyyteistä ja perustaa yhteismetsiä kaikkialle.
Entä laki? — Mutta mitä on jälleenkasvu- tai vähinmitta-lailla tekemistä »vapaan» talonpojan metsässä? Turhaa on sitä sovittaa hänen rauhaansa häiritsemään; varsinkin kun kuten monasti sattuu — hän on juuri vapautumaisillaan siitä painajaisesta tunnossaan, että hänellä jollain aholla olisi vielä joku paperipuusyli myötävää metsää, jonka tähden hän ei muka voi ryhtyä voimaperäiseen maanviljelykseen käsiksi! Eiköhän laki vasta silloin pidä paikkaansa, kun sen puolella on kansan enemmistön ja eritoten sen pohjakerrosten myötätunto? Yhteismetsät sitävastoin eivät tarvitse monia lakeja. Kun niille vahvistetaan vain hoitosuunnitelma, voidaan muitta mutkitta ne panna toimeen. Ei laki metsää hoida.
Meillä on olemassa kaksikin metsänhoidollista seuraa, joiden tarkoituksena on herättää kansan myötätuntoa metsiä kohtaan. Nyt nuo seurat, äärimmäisiä riitapukareita oltuaan, liittyvät yhteet ajamaan asiaa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Sen toivomuksen vaan tahtoisin lausua, että elköön tuo seura ruvetko jarruttamaan metsien saattamista yhteiseksi omaisuudeksi. Muuten se ei tule nauttimaan kansanenemmistön suosiota. Mutta jos saadaan todella olot sellaisiksi, että mäkitupalaisenkin lapsi tuntee itsensä lämpimästi kiinnitetyksi Suomen metsään, silloin tulee metsäasia vasta kansalliseksi asiaksi.
Mille kannalle aikonee nyt maamme eduskunta asettua metsien sosialiseeraamisehdotuksen suhteen? Toisin sanoen, onko se ajava metsän ja kansan, vaiko huijarien etua?
Minä puolesta olen monen muun todellisen metsän-ystävän kanssa jotenkin varma siitä, että niin kauvan kun Suomen eduskunnassa ei ole sosialidemokratista enemmistöä, niin kauvan siltä myös voi odottaa jokaisen tällaisen ehdotuksen kivittämistä, joka ei ole tehty jonkun etuoikeutetussa asemassa olevan ryhmän tai luokan hyväksi, vaan joka tarkottaa yhteistä, koko Suomen maan hyvinvointia. Mutta tämä anomus on kaikessa tapauksessa niin suuriarvonen, että se olisi saatava pysymään yleisen huomion esineenä silloinkin, kun se mahdollisesti on valtiopäivillä pantu pöydän alle. Asiaa on lakkaamatta selitettävä tietämättömälle kansalle ja koetettava saada valaistuksi kaikilta puolin. Anomushan oli yllätys niillekin, jotka asiaa olivat jo pohtineet, joten se tuskin voi tulla tarkoin tutkituksi valiokunnassa. Tilasto maamme metsien kohtalosta olisi kyllä siksi verinen, että jos se saataisiin todellisena eduskunnan edessä julki, niin silloin asia kyllä selviäisi täydellisesti kansan silmissä.
Katsoisin näin ollen välttämättömiksi, että eduskunta joka tapauksessa pian valitseisi jonkinlaisen komitean, joka keräisi asiasta tarkan yhtenäisen tilaston sekä ennen hankittujen tilastojen perusteella että itse hankkimalla lisää, ja asettaisi näin saadut tiedot siihen muotoon, että niistä helposti selviäisi juuri kysymyksenalaisen anomuksen tarkottaman uudistuksen välttämättömyys. Näin luulisin tämän asian pysyvän vireillä silloinkin, kun sitä ei eduskunnassa pohdita.
Vilho Leino.
Ei kuitenkaan aineellisten ja taloudellisten tekijöitten vaikutusta tieteellisen ja filosofisen tiedon kehitykseen pidä ymmärtää siten, että näiden aineellisten ja taloudellisten voimien toiminta täydellisesti määräisi sen tai tämän tieteellisen ja filosofisen tiedon muodon. Vaan taloudellisen pohjarakennuksen vaikutusta tietomme muotoihin tulee meidän käsittää vaan siten, että muutokset ensinmainitussa johtavat muutoksiin jälkimmäisissä, eikä sitäkään välittömästi, vaan yhteiskunnallisten toisten puolien muutoksien kautta. Minkälaiset nämä »toisten puolien muutokset» eli välimuutokset ovat, sitä emme vielä voi tarkoin määrätä, koko ala kun on vielä verrattain vähän tutkittu; varmuudella voimme kuitenkin lausua yhden seikan: kun muutoksia tapahtuu, tapahtuu niitä ensin yhteiskunnan aineellisissa olemassaolon ehdoissa ja sitte vasta henkisissä, eikä päinvastoin. Tästä johtuu taas se, että tieteellisten ja filosofisten tiedon muotojen muuttuminen voi tulla selitetyksi aineellisten ehtojen muuttumisen kautta, — mutta voidaksemme näiden muutoksien luonteen täydellisesti selittää, tulee meidän nojautua toisiin tekijöihin, eli sanalla sanoen, aineelliset, taloudelliset ehdot ovat muuttava tekijä, toiset pysyväisiä, siinä merkityksessä että ne itse eivät itsessään sisällä muuttumisen ehtoja. Päinvastoin, nämä viimemainitut ovat vanhoillisia; jokainen mailmankatsantokanta koettaa säilyä muuttumattomana mahdollisimman kauvan. Kaikkihan tietävät, miten vaikean taistelun jälkeen vanhat aatteet jättävät paikkansa uusille ja kuinka suuri siinä suhteessa on tottumuksen, tavan ja perinnäiskäsitysten voima.
Täydellä vakaumuksella voimme siis lausua, että ilman muutoksia yhteiskunnan taloudellisessa puolessa ei ihmiskunta luultavasti tuntisikaan tarvetta muuttaa katsantokantaa luonnon ja historian suhteen. — Muut tekijät, kuten ihmisen psyko-fysillinen elimistö ja ihmisen ympäristö, vaikka ne muuttuvatkin, muuttuvat kuitenkin niin hitaasti ja vähässä määrin, että yksin niiden muutoksien kautta olisi aivan mahdoton selittää niitä suuremmoisia muutoksia, jotka ovat tapahtuneet tähän asti ihmisten käsityksissä luonnosta ja elämästä.
K. Kautsky, joka niin paljon on työskennellyt selittääkseen aatteellisten muotojen riippuvaisuutta taloudellisista, viittaa m. m. Kreikan historiaan: maantieteelliset ja ilmastolliset seikat ovat hyvin vähän muuttuneet Kreikan filosofian loistoajasta; Platon ja Aristoteleen filosofia oli yhtä laajaperäinen ja suuri kuin nykyajankin ajattelijoiden. Mutta mikä ääretön ero kumminkin on olemassa nykyajan sivistyneen kreikkalaisen ja Platon ja Aristoteleen aikuisen sivistyneen kreikkalaisen välillä!
Useat muutkin kuin taloudellisen materialismin kannattajat jo kyllä käsittävät, että on sula mahdottomuus selittää ajattelun kehitystä yksinomaan ihmisen hengen kehityksen laeilla. Miltei kaikki uusimmat tutkijat tällä alalla pitävät tarpeellisena tutkia yhteiskunnallisen tiedon muotojen kehitystä yhteydessä taloudellisten ja yleensä aineellisten tekijöitten kanssa, jotka ovat ulkopuolella ihmisen sielunelämää. Suurin osa näistä ei kuitenkaan jaksa mennä pintapuolista tutkimusta kauemmaksi, vaan liittävät henkisen elämän muodot siihen sangen epämääräseeen yhteiskunnallisten ilmiöitten yhteyteen, jota he kutsuvat kulttuuriksi, »sivistykseksi», — itse asiassa on tämä »sivistys» hyvin kirjava sekotus valtiollisista, oikeudellisista ja taloudellisista tekijöistä.
Paria pienempää yritystä lukuunottamatta ei koko marxilaisessa kirjallisuudessa ole yhtään yhtenäistä teosta, jossa selitettäisi abstraktisen ajattelun teoriaa materialistisen historiankäsityksen kannalta. Tämä johtuu tietysti siitä, että marxilaisten on tarvinnut enemmän ajatella sosialidemokratisia ohjelma- ja taktiikkakysymyksiä kuin Marxin henkisen perinnön jatkamista. Erikoistieteet ovat sillä välin tietysti edistyneet suuremmoisesti, on tehty uusia keksintöjä, uusia näköaloja on avautunut ei ainoastaan luonnontieteinen, vaan myöskin filosofisten tieteitten ja sielutieteen alalla. Sitäpaitsi huomaa tieteellisessä tutkimuksessa vielä toisenkin ilmiön, nimittäin sen, että vuorovaikutus eri tieteitten välillä kasvaa ja tämän vuorovaikutuksen johdosta syntyy tarve yhdistää eri tiedehaarain tulokset ja menettelytavat, siis tarve saada aikaan jotain kokonaista, eri tieteitä yhdistävää ja eri tieteitten menettelytapoja yhdistävää katsantokantaa.
Siitä johtuu, että marxilaisen, joka ei tahdo kiinalaisella muurilla erottautua tieteellisestä liikkeestä sillä tekosyyllä, että se muka on porvarillinen, täytyy sovittaa erilaisten tieteitten tulokset niihin periaatteisiin, jotka olemme perineet tieteellisen sosialismin perustajilta, ja käyttää siten niitä marxilaisen mailmankatsantokannan kehittämiseksi ja varmentamiseksi, joskin tämän tehtävän lopullinen suorittaminen jää tulevaisuudelle, voimme nykyäänkin kumminkin jonkun verran määrätä noiden tutkimusten yleistä suuntaa.
Marx, kun hän ei tunnustanut metafysikaa eikä idealismia, oli siinä suhteessa vaan määrätyn suunnan edelläkävijä tieteellisen ja filosofisen ajattelun alalla. Nykyaikana voi sanoa, että kaikki se, mikä on tuoretta ja elävää eri tieteissä, jo olemassaolollaan vakuuttaa, että Marxin vakaumus filosofisen dogmatismin täydellisestä tieteellisestä hedelmättömyydestä on oikea. Nykyaikainen tiede on miltei täydellisesti vapautunut siitä ennakkoluulosta, että ajattelu olisi jokin korkeampi, kokemuksesta riippumaton voima, joka itsestään voisi luoda aatteita ja aatesysteemejä.
Jos ajattelumme itsetiedotlomana tarkotuksena todella on pyrkimys yhtenäiseen mailmankatsantokantaan, ja erityisesti sellaiseen, joka enimmin voisi vahvistaa määrättyjä siveysopillisia periaatteita, niin silloin täytyy sen vapautua kokonaan metafysisesta sekamelskasta ja alistua selvien ja itsetietoisesti määrättyjen päämäärien alle. Ei noita päämääriäkään voida tietysti mievaltaisesti ja kokemuksesta riippumatta asettaa. Ennenkuin voi määrätä ajattelun tehtävät, tulee tuntea ajatuksen koneisto ja sen kehitys, mutta se taas on mahdotonta, ellei tunneta ihmisen psyko-fysillisen rakenteen lakeja. Tuon rakenteen yhtenä toimijana on ajattelu, jonka määräävät ihmisen yhteiskunnallisen olemassaolon aineelliset ehdot s. o. yhteiskunnallisten tuotantovoimien kehitysaste ja siitä johtuvat tuotantosuhteet.
Mutta tuotantovoimien kehitys on luonnostaan teknikan kehitystä, joka ei voi tapahtua ilman ajatuksen apua. Näennäisesti joudumme täten taikarenkaaseen, josta ei ulospääsyä ole, mutta vaan näennäisesti; vaikeus, joka näyttää olevan, johtuu vaan siitä, että huomaamattamme olemme tulleet takasin vanhaan dualistiseen katsantokantaan ihmisen suhteen. Me emme ole vielä nimittäin voineet vapautua siitä, että katselemme ihmisen ruumista ja henkeä kahtena itsenäisenä voimana.
Marx itse oli vallan vapaa sellaisista dualistisista pyrkimyksistä; kun hän mainitsi tuotantovoimien kehitystä, niin ei hän ymmärtänyt sillä jotain, joka olisi ulkopuolella ihmistä ja toimisi sen henkisistä kokemuksista riippumattomana.
Tuotantovoimien kehityksen alueella Marx käsitti yhteiskunnallisen työn, yhteiskunnallis-taloudellisen toiminnan teknillistä täydellisyyden astetta; hän ei koskaan tarkoittanut tuotantovoimilla n. s. luonnonvoimia, eikä taloudellisen toiminnan laeilla n. s. »immanentisiä», koneellisesti vaikuttavia luonnonlakeja, niinkuin porvarilliset arvostelijat sanovat hänen tehneen. Yhteiskunnallinen työ on hänen mielestään psyko-fysillinen prosessi; siitä näkyy, ettei pääasiallinen ero materialistisen ja idealistisen historiankäsityksen välillä ole se, että materialistisen historiankäsityksen mukaan historian liikevoimana olisi aineelliset tekijät ja idealistisen historiankäsityksen mukaan — aatteelliset, vaan se, että idealistinen käsitys ei lähde aatteellisia muotoja edemmäs, mutta materialistinen historiankäsitys ei pysähdy puoliväliin, vaan johtaa erittelyn loppuun, todistaen, että yhteiskunnallisten tuotantomuotojen kehitys määrää aatteellisten muotojen kehityksen.
Kun Marx vakuuttaa, että korkeimpiakin tietomme muotoja määrää yhteiskunnallisen olemisemme muodot, niin hän sillä tarkoitttaa vaan, että inhimillisen toiminnan perusmuotona on ihmisten yhteiskunnallis-taloudellinen toiminta ja järjen toiminnan korkeimmatkin muodot johtuvat siitä.
Tällainen käsitys aatteellisista muodoista ei ole nykyaikana enää marxilaisten yhteiskuntaopin tutkijain etuoikeus; siihen ovat tulleet jo monet porvarillisetkin historioitsijat ja filosofit.
Mutta mikä on ihmisten yhteinen taloudellinen toiminta?
Jok'ainoa taloudellinen toiminta, bioloogiselta kannalta katsoen, on elimistön kehittämän energian kuluttamista luonnon aineiden ja voimien käyttämiseksi elimistön olemassaolon ylläpitämiseen.
Tämä tarkoitusperä saavutetaan sillä tavalla, että elimistössä kehitetään tarkoituksenmukaiset elimet eli orgaanit, etupäässä kädet ja hermosto, ja tietyllä kehitysasteella käytetään myöskin suuressa määrässä työvälineitä, jotka yleiseltä näkökannalta katsoen oikeastaan vain lisäävät ihmisen ruumiinosien toimintaa. Kollektiivinen taloudellinen toiminta on oikeastaan samojen yksilöllisten toimintamuotojen yhdistämistä työn tuottavaisuuden lisäämiseksi, s. o. mahdollisimman edullisen luonnonvoimien käyttämisen saavuttamiseksi vähimmällä työnkulutuksella. Siltä kannalta katsoen voidaan jokaisen yhteiskunnallisen järjestelmän aineellista pohjaa sanoa, kuten Marx, »yhteiskunnan tuotantoelimiksi», samoinkuin kasvien ja eläinten elimiä voidaan sanoa »tuotannonvälineiksi heidän elämän ylläpitämisessä». Mutta kuten eläinten tuotannollinen toiminta on mahdotonta ilman että heidän hermosysteeminsä ja siihen yhdistetyt psykillisen toiminnan alkumuodot siihen osaa ottavat, niin on yhteiskunnallisen ihmisen taloudellinen toiminta läheisesti yhdistetty hänen hermojärjestelmäänsä ja siihen perustuvaan verrattoman täydelliseen sielunelämään. Niin monimutkasia kuin ihmisen sielunelämän muodot ovatkin, on niiden tehtävänä epäilemättä ihmisen organismin yleisessä taloudessa vaan sielunelämän päätehtävän täydentäminen s. o. ihmisen tuotantoorgaanien avustaminen niiden (nim. orgaanien) tarkoitusperien saavuttamiseksi.
Sillä tavalla voidaan niin sieluelämän alkumuotoja kuin korkeimpiakin muotoja, esim. tieteellistä ajattelua, käsittää ja täysin tyydyttävästi selittää ainoastaan niiden biologisten tehtävien kannalta. Sen takia on marxilaisen teorian päätehtävä ennen kaikkea se, että se antaa asiallisen sisällön yleiselle käsitykselle tajunnanmuotojen riippuvaisuudesta yhteiskunnan aineellisesta pohjasta.
Siinä meitä tietysti suurestikin estää se seikka, ettemme ollenkaan tunne tiedon osaa yksilön taloudellisen toiminnan alkumuodoissa ja yhtäpaljon se, ettemme vähääkään tiedä hermosysteemin ja sielunelämän osaa eläinelimistöjen koneistossa, ja kun siis emme voi tutkia tiedon korkeimpia muotoja, ennen kuin olemme päässeet selville yksinkertaisinten ilmiöitten koneistosta. Totta on, että siinä suhteessa on viimeisinä vuosina paljonkin tehty, erityisesti on meillä siinä kiitettävä Ernst Mach'ia ja muutamia muita, mutta vielä enemmän jää tehtäväksi erityisesti uskonnollisella, poliittisella ja oikeudellisella alalla, tiedon korkeimpien muotojen kehityksen suhteen.
Asia on niin, että Avenariusta, Mach'ia, Ribeau'ta ja muutamia muita huvitti tieteellisten ja filosofisten tiedon muotojen kehitys enemmän kuin toisten aatteellisten muotojen kehitys; se on selitettävissä siten, että heidän töittensä päämääränä on ollut varman tieteellisen metodologian (tutkimustapa-opin) luominen, s. o. sen luominen, minkä saksalainen filosofia tuntee nimellä tietoteoria ja sen arvostelu. Ja täytyy myöntää, että tämän erikoistehtävän heidän tutkimuksensa ovat jo melkein suorittaneet. Johtavana aatteena on heillä ollut se vakaumus, ettei tieteellisen tutkijan tietoinen sieluntoiminta ole muuta kuin »metodisesti selkeä, terottunut ja hienostunut muunnos siitä vaistotoiminnasta, jota eläimet ja ihmiset joka päivä luonnossa ja kultuurielämässä noudattavat» (E. Mach: Erkenntniss und Irrtum, Vorvvort, Leipzig, II Aufl. — 1907).
Käyttäen tätä periaatetta Mach tutkii alkuajattelun muotoja sen biologisen tehtävän valossa eli toisin sanoen pitäen silmällä järjen osaa elimistön sovittautumisprosessissa sitä ympäröiviin ehtoihin, s. o. siinä prosessissa, jota Marx sanoo »luonnolliseksi teknologiaksi».
Noilla kehitysasteilla on järjentoiminta vielä täydellisesti alistetty käytännöllisten tarpeiden alle, s. o. ihmisen ylläpitämishuolen alle; tämä seikka määrää täydellisesti järjen toiminnan.
Ajattelun edistyminen on sen alituista vapautumista välittömästä alistumisesta käytännöllisten tarpeitten alle; tieteellisten tutkimusten tarkoitusperien saavuttamiseksi on sellainen vapautuminen ei vaan hyödyllinen, vaan vieläpä ehdottomasti välttämätönkin. Jos tieteellinen ajattelu rajoittautuisi vaan käytännöllisten tarpeittein palvelemiseen, niin olisi mahdotonta koota mitään systemaattisia tietoja; mutta jos se olisi ollut mahdollistakin, niin tiede kumminkaan ei olisi menestynyt siihen määrään kuin se sitä on tehnyt itsenäisesti. »Alkuihmisellä», sanoo Mach, »on mitä erilaisimpia tietoja. Hän eroittaa myrkyllisiä ja syötäviä kasveja, hän osaa metsästäessään löytää saalista, hän osaa puolustautua eläimiltä ja myrkyllisiltä käärmeiltä. Hän tuntee tulen ja veden käytön, osaa valita puita ja kiviä aseitten valmistamiseksi, hän on oppinut sulattamaan ja valmistaman metalleja. Hän osaa laskea sormillaan, mitata jaloillaan. Mutta sen kaiken hän huomaa vaan, kun hän käyttää sitä välittömien tarpeittensa tyydyttämiseksi ... Tämä alkuperäinen kokemus on eri tieteitten alku. Mutta nämä tieteet voivat ilmestyä vaan silloin, kun joku yhteiskuntaryhmän osa on aineellisesti täysin turvattu siten, että sillä on kylliksi vapautta ja aikaa ja kun sen järki on ahkeran, harjoituksen kautta kylliksi kehittynyt — silloin huomioiden tekeminen tulee itsestään huvittavaksi, ilman suoranaista yhteyttä sen käyttämismahdollisuuden kanssa. Silloin aikalaisten ja esi-isien kokemus kerätään, järjestetään, tarkastetaan ja siinä korjataan virheet, jotka satunnaiset seikat ovat tuottaneet ja sillä tavalla tulee selitetyksi kokemuksta saavutettujen tosiseikkojen yhteys. Siinä suhteessa ovat hyvin opettavaisia jotkut tieteitten haarat, niin kuin esim. mekaniikka, lämpöoppi j. n. e., niistä kun erityisen selvästi näkyy tieteen polveutuminen käsityöstä. Niistä näkyy, kuinka aineelliset ja teknilliset tarpeet, niiden alkulähteet, hyvin hitaasti, mutta varmasti antavat sijaa puhtaasti henkisille harrastuksille.
Mutta kaikki se koskee oikeastaan vaan luonnontieteitä, mutta ei »ihmistieteitä», jälkimäisissä kun on paljon vaikeampi vapautua käytännöllisten hyötyjen vaikutuksesta, uskonnollisten, oikeudellisten ja poliitisten aatteiden kehitys kun käy käsi kädessä yhteiskunnan aineellisen perustuksen kehityksen kanssa. Niin oli ainakin tähän saakka laita: aina nämä aatteelliset tiedon muodot olivat vaan ajan yhteiskunnallis-taloudellisen järjestelmän ja sen poliitisen ja oikeudellisen muodon heijastuksia ihmisten tajunnassa. Joka tapauksessa tälläkin alalla on tieteen vapautuminen luokkaetujen palveluksesta se, joka on tieteen edistymisen ehtona.
Täydellinen vapaus luokkatendenseistä on tietysti nykyaikana vaan saavuttamaton historioitsijoiden tai poliitisten ajattelijoiden ihanne, mutta joka tapauksessa ei kukaan voine väittää, että esim. Marx ja Engels olisivat nykyajan yhteiskuntatutkimuksissaan väärentäneet historiallisia tosiseikkoja niin kuin porvarilliset historioitsijat lakkaamatta tekevät hallitsevien luokkien eduksi.
Meidän on tietysti vaikea sanoa, saattoiko Marx täydellisesti vapautua subjektiivisista vaikutuksista yhteiskunnallis-taloudellisissa tutkimuksissaan, mutta joka tapauksessa on ennakkoluulojen vaikutus Marxin tutkimuksiin ollut jokseenkin mitätön. Itse asiassa teoria kapitalistisen yhteiskunnan vastakohtasesta luonteesta ei voinut ilmestyä, ennenkuin europalaisessa yhteiskunnassa syntyi kapitalistinen teollisuus, mutta se ei merkitse suinkaan sitä, että tulokset Marxin tutkimuksista kapitalistisen yhteiskunnan suhteista olisivat syntyneet Marxin myötätuntoisuudesta köyhälistön vapaustaisteluun.
Sama on filosofisten tutkimusten suhteen asianlaita. Vaikka tähän saakka filosofia aina oli vaan ollut teologian rukoilu-kumppani, niinkuin lausui Ludwig Feuerbach, ja hallitsevien luokkien avustaja »päiden sumuttamistyössä niiden rauhoittamiseksi», niin se tietysti ei merkitse sitä, että sen tulevaisuudessakin pitäisi olla samallainen.
Jos paras keino tautien parantamiseksi on sitä synnyttävien elinehtojen ilmisaaminen ja poistaminen, niin »metafysisen» taudin lääkitsemisoppi, sen taudin, jota Nietzsche purevasti sanoi »kaatuvataudiksi», näyttää meille aseita taistelua varten sitä tautia vastaan. Se näyttää, että jos emme tahdo tyydyttää tarvettamme kaikkia tietoja käsittävään maailmankatsantokantaan kaikenlaisten filosofisten hätävaraoppien avulla, niin meidän pitää kulkea samaa tietä, jota erikoistieteetkin ovat kulkeneet. Ei kukaan vielä ole tietysti voinut todistaa, että olisi olemassa porvarillista kemiaa tai proletaarista fysiikkaa, vaikkakin puhutaan kosmoloogisista fysikaalisista eli kemiallisista otaksumisista. Totta on, että edistykset fysiikan ja kemian alalla lähemmin hyödyttävät valtassaolevia kansanluokkia, mutta meillä ei ole kuitenkaan syytä edellyttää, että näiden tieteiden alalla työskentelevien tiedemiesten valtiollinen myötätuntoisuus vaikuttaisi jollakin tavalla heidän tieteellisiin töihinsä.
Mikä seikka oikeastaan siis vaikuttaa erikoistieteen edistymiseen?
Tietysti ennen kaikkea tiedemiesten menettelytapojen riippumattomuus joidenkuiden erikoisten käytännöllisten tarpeitten palveluksesta ja heidän alistumisensa vaan yhden yleisen käytännöllisen tarpeen alle, joka on ihmisen avustaminen hänen taistellessaan luontoa vastaan. Tiede tahtoo oppia tuntemaan maailman muuttaakseen sen ihmisten tarpeitten mukaan. Mutta kokemus on näyttänyt, että tämä tarkoitusperä voidaan saavuttaa vaan käyttämällä luonnon tutkimisessa määrättyjä tutkimistapoja, s. o. määrättyjä metoodeja. Siitä johtuu, että jos filosofia tahtoo saavuttaa jonkun verran arvokkaita, huomioon otettavia tuloksia, jotka eivät olisi subjektiivisia, niin sen pitää kulkea luonnontieteitten tietä, s. o. kerta kaikkiaan jättää toivo olemassaolon arvoitusten löytämistä jonkun filosofisen ilmestyksen kautta.
Marxilaisuus, ollen määrätty suunta yhteiskuntatieteen alalla, on aina korkeimmaksi ratkaisuasteekseen tunnustanut tieteen, jonkatähden sen puoltajat nimittävätkin sitä tieteelliseksi sosialismiksi eroittaakseen sen sosialismista, jonka perustuksena on vaan yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuuden tunne. Marxismilla, ollen historiallinen oppisuunta, on todellakin täysi oikeus tähän nimeen, koska menettelytavat eli metoodit, joita se käyttää erikoisalallaan, ovat täysin yhtä pitäviä yleistieteellisten tutkimusmetoodein kanssa siinä merkityksessä, että ne pyrkivät tutkimaan oloja ilman mitään mielivaltaisia edellytyksiä, alistuen vaan tosiasioiden alle. Jos puhumme marxilaisuudesta määrättynä maailmankatsantokantana, niin ymmärrämme, että se voi olla syntynyt vaan yleistieteellisen metoodien avulla. Sosialidemokratinen filosofia voi siis olla vaan sellainen filosofia, joka, kuten Marxin oppi historiallisista kehitysjaksoista, pitää tunnussananaan: pois kaikenlainen subjektiivinen mielivalta ja sijalle tieteellinen käsittely! Onko olemassa sellaista tieteellistä filosofiaa? Vastaus siihen kysymykseen on riippuvainen siitä, millä silmällä katselemme niiden kysymysten luonnetta, jotka ovat filosofien tutkimusten esineinä. Jos, niinkuin J. Dietzgen ja monet muut, tarkoitamme filosofialla »hengen toimintalakien tutkimista», erityistä tieto-oppia, »aivotoiminnan teoriaa», niin filosofia muuttaa samanlaiseksi erikoistieteeksi, kuin kaikki luonnontieteet ja humaaniset tieteet, s. o. tieteeksi, jolla on oma erikoinen tutkimuskohteensa, »henkemme» toiminta, meidän mielikuvamme ja ajatuskykymme, ja joka työskentelee yleistieteellisten metoodien avulla. Täysin johdonmukaisesti vaatii sen takia Dietzgen, että sen tieteen nimityksestä poistettaisi sana »filosofia», se kun on yhdistetty käsitykseen jostain korkeammasta tieteestä, ja ehdottaa että sitä nimitettäisi logiikaksi, tieto-opiksi tai dialektiikaksi. Silloin saisimme tyydyttävän vastauksen yllämainittuun kysymykseen tieteellisen filosofian olemassaolosta.
Joskaan meillä vielä ei ole ihan valmista tieto-oppia, joka valaisisi kaikki siihen kuuluvat niin yleiset kuin yksityiset tähän asti ratkaisemattomat kysymykset, niin joka tapauksessa olemme hyvin lähellä sen keksimistä.
Tietovarastossamme on niin monenlaisia huomioita ja tieteellisiä tuloksia, jotka antavat meille jotensakin selvän käsityksen järkemme ja yleensä »minämme» toiminnan yleisistä laeista, joka tapauksessa kylliksi selvän, voidaksemme määrätä, mitä tehtäviä voisimme suorittaa ja mitkä käsityksemme mukaan olisivat ei ainoastaan puolivalmiita, vaan vieläpä arveluttavalla ja suorastaan harhaanjohtavalla tavalla ratkaistuja.
Samalla nykyajan tiede on esittänyt, millä keinoilla nämä tehtävät olisivat suunniteltavat, jotta tulokset voisivat olla yhtä päteviä kuin erikoisten tieteittenkin tulokset. Sanalla sanoen, meillä on nykyaikana tarpeeksi tutkittu tieteellinen metodologia, jos me sillä tarkoitamme tiedon toiminnan psykologiaa ja logiikkaa. Jos tahdomme välttää metafysiikkaa, niin voimme muodostaa tieto-opin vaan yhdellä tavalla, nimittäin niiden muotojen verrannollis-historiallisen tutkimisen kautta, joissa tähän asti on toteutunut tiedon toiminta s. o. niin jokapäiväisen kuin abstraktisenkin (tieteellisen ja filosofisen) tiedon muotojen tutkimisen kautta. Mutta tieto on vaan yksi meidän sielullisen koneistomme toiminnan laji ja käsitys siitä on mahdoton, ilman että tunnemme sen koneiston toimintaa kokonaisuudessaan, sillä henkisen toimintamme koneisto ei ole muuta kuin yksi niistä aseista, joita orgaanisen elämän kehitys on luonut elimistön säilymiseksi, ja sitä voidaan sentakia käsittää vaan sillä ehdolla, että opitaan tuntemaan lakeja, jotka määräävät orgaanisten muotojen kehityksen. Sitä tietä kävivätkin uusimmat tutkijat tietoopin ja logiikan alalla. Sentakia heidän saavuttamilla tuloksillaan onkin ääretön arvo filosofiselta kannalta katsoen, niin erilailla kuin määrittelemmekin filosofisten tutkimusten tarkoitusperät. Jos filosofisena tutkimuskohteena on tieto-oppi, niin yllämainitut tutkimukset kuuluvat suoraan filosofian alalle. Mutta jos, kuten olemme vakuutetut, tieto-oppi yksistään ei täytä vielä koko filosofiseen tutkimuksen alaa, niin tieto-opin kysymysten tutkiminen on kumminkin tarpeellinen ja välttämätön ehto muulle työllemme sen takia, että olivat filosofian tehtävät minkälaisia tahansa, niin me voimme niistä suoriutua ainoastaan nojautuen tuloksiin, joita tieto-oppi on saavuttanut. Siksi kuin tämä valmistava työ ei ole suoritettu, emme voi ajatellakaan tieteellisen filosofian luomista sen laajemmassa merkityksessä, s. o. sellaisen tieteen merkityksessä, joka yhdistäisi yhteen kokonaisuuteen kaikki erikoisten tieteitten saavuttamat tulokset, ja muodostaisi yhden maailman, yhden kokonaisuuden, yhden ainoan yhtenäisen teorian. Sen takia on tärkeätä, että marxilainen teoretikko, joka tahtoo tieteellisen sosialismin sopusointusen rakennuksen alle varmaa filosofista perustusta, tuntee, millä kannalla on nykyaikana kysymys tieteellisestä metodologiasta. Sen pääperiaatteita selittää esityksemme viimeinen osa. (jatk.)
J. Beerman.
Toisena tärkeänä kysymyksenä kongressin päiväjärjestyksessä oli puolueen ja ammattiyhdistysten suhde. Tämän kysymyksen valmistamiseksi oli Brusselin toimisto tiedustellut eri maiden työväenpuolueiden sihteereiltä, minkälainen suhde missäkin maassa on työväen molempien järjestömuotojen välillä. Vastauksia oli tullut kaikkiaan 14 eri maasta. Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista, Kanadasta ja Irlannista ilmoitettiin ettei työväenpuolue ole maansa ammattiyhdistysten kanssa missään tekemisissä. Tämä onkin hyvin käsitettävissä, kun ajattelee, mikä tavattoman vanhoillinen ja työnantajain suosiota tavoiteleva henki nykyään on vallalla yleensä Amerikan ammattijärjestöissä. Irlannissa taas näyttävät ammattiyhdistykset toistaiseksi olevan pääasiassa vain pelkkiä poroporvarillisia sairas- ja hautausapuyhdistyksiä, joille sosialismi on kauhistus. Englannissa on aivan ominaiset olot Suureen »työväenpuolueeseen» (Labour Party) kuuluu 2 sosialistista liittoa ja vähäinen määrä osuustoimintaväkeä, mutta enimmäksi osaksi ammattiyhdistyksiä — näitä siinä on paljon enemmän kuin edes ammattiyhdistysten omassa keskusjärjestössä. Puolue sellaisenaan ei ole suorastaan sosialistinen, mutta sosialisteja on siinä sekä luottamusmiehinä että hyvä osa jäsenistäkin, ja sosialistista propagandaa harjotetaan paljon muutenkin ammattiyhdistysten keskuudessa. Belgiassa ja Norjassa kuuluvat enimmät ammattiyhdistykset sosialistiseen puolueeseen ja maksavat puolueveroa. Espanjassa kuuluu osa ammattiyhdistyksiä puolueeseen ja muuten on ammattiyhdistysten itsenäisen pääjärjestön ja puolueen kesken sangen läheiset välit Unkarissa on valtiollinen järjestö miltei sulautunut ammattijärjestöön senvuoksi, kun hallitus ei siellä salli perustettavan mitään valtiollisia työväenyhdistyksiä. Muissa maissa, mistä vastauksia on tullut, on vähillä erotuksilla jokseenkin samallainen suhde puolueen ja ammattijärjestön kesken kuin Saksassa: kumpikin järjestö on täysin itsenäinen, ammattiyhdistyksiä ei kuulu puolueeseen, mutta puolueen jäseniä on runsaasti ammattiyhdistyksissä ja yhteisiä neuvotteluja pidetään tavantakaa molempain järjestöjen päätoimikuntain kesken. Sellaisia maita on Hollanti, Puola, Böhmi ja Bulgaria. — Voisimme lisätä vielä, että muista Europan maista esim. Tanskassa on olot tässä kohden jokseenkin samallaiset kuin Belgiassa, siis puolueen ja ammattiyhdistysten suhde mahdollisimman läheinen, ja Itävallassa taas paremmin Saksan malliin, jonkun verran ehkä läheisempi. Yleensä voidaan sanoa, että kaikissa Europan maissa — Ranskaa ehkä lukuunottamatta — sosialidemokratisten puolueiden ja luokkataistelun kannalla olevien työväen ammattijärjestöjen välit ovat nykyään sovinnolliset ja ystävälliset, niinkuin saman hengen elähyttämäin toverusten, jotka tahtovat käsi kädessä taistella. Näin ollen ei Stuttgartissa kansainvälisen sosialidemokratian edustajain ollutkaan vaikeata yhtyä päätökseen, jossa yhtä ehdottomasti tunnustettiin näiden molempien luokkatietoisen työväen suurten taistelujärjestöjen sisäinen itsenäisyys kuin myös terotettiin keskinäisen yksimielisyyden, yhteishengen ja yhteistoiminnan välttämättömyyttä.
Ansiokkaan ja erittäin valaisevan alustuksen oli tästä kysymyksestä valmistanut belgialainen toveri Louis de Brouckère. Teemme tässä siitä vähän laajemmin selkoa.
Alustaja huomauttaa ensiksi, kuinka tavattomasti ammattiyhdistysliike on muuttunut ja varttunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. V. 1889 oli koko liike oikeastaan muualla kuin Englannissa vasta syntymässä, nykyään se käsittää mahtavan kansainvälisen armeijan, johon kuuluu jo noin 9 miljoonaa järjestykseen ja järjestelmälliseen taisteluun tottunutta työläistä. Tämän hämmästyttävän nopean kasvamisen ohella ei ammattiyhdistysten taistelutapakaan ole voinut jäädä muuttumatta ja kehittymättä. Totta kyllä, että vieläkin siellä täällä ammattiyhdistysten toiminnassa pistää silmiin vanhaa ammattikuntaitsekkäisyyttä. Mutta se esiintyy enää vain jäännöksenä vanhojen pikkumaisten taisteluolojen ajoilta ja häviää päivä päivältä, samalla kun ammattiyhdistysten luokkatoiminta saa yhä suuremman merkityksen ja vaikutuksen. On näyttäytynyt selvästi, että siellä, missä vain yksityiset ammattiliitot ovat vähimmin vapautuneet ajamasta omia muulle työväenluokalle vahingollisia erikoisetujaan, siellä on työväki saanut taistelustaan vähimmän tuloksia. Alustaja todistaa seikkaperäisesti, kuinka esim. Yhdysvalloissa, missä ammattiyhdistykset ovat vielä suurimmaksi osaksi vanhoillisen johdon alaisina ja tahtovat aina ylläpitää sovintoa työnantajain kanssa, verrattain korkeista palkoista huolimatta työväen yleinen asema on suuresti huonontunut ja ammattiyhdistysten merkitys ja vaikutusvalta työväen etujen valvojina supistunut mitättömiin. Se mikä yleensä edistyneemmissä ammattiyhdistysmaissa on tehnyt näistä työväenjärjestöistä niin mahtavan ja vaikuttavan tekijän taloudellisissa taisteluissa, se on ollut taistelujärjestykseen alistuminen ja luja yhteishenki ammattiyhdistysten kesken. Nykyajan suurissa ammatillisissa taisteluissa toimivat eri ammattien työläiset yksissä, toisiaan tukien ja avustaen, yhteistä vastustajaansa, kapitalistisia liikkeenharjoittajia vastaan. Avustus- ja myötätuntoisuuslakot, joista osanottajille personallisesti ei koidu muuta kuin kärsimyksiä ja uhrauksia, ovat tulleet hyvin yleisiksi. »Nykyään» — kirjottaa alustaja — »ryhtyvät lukuisat työläiset taisteluun, ovat valmiit näkemään nälkää, antautuvat mitä suurimpiin vaaroihin, työnantajain koston ja monasti myös tuomion tai poliisin kuulan uhreiksi, ilman että heidän palkkansa sen kautta penniäkään kohoaisi. Saksan ammattiyhdistysten tilaston mukaan on 25 pros. (siis neljäsosa) kaikista niistä, jotka v:sta 1899 v:een 1905 olivat ryhtyneet taisteluun työnantajia vastaan, tulleet ajetuiksi pois työpaikoistaan. Tästä voidaan päättää, kuinka tuntuva osa onkaan ollut niitä kaikkiaan, joista edellä olen puhunut.» Ja kuten tiedetään, voivat toiset ammattiyhdistykset tukea toveriensa lakkoa monen monilla muillakin tavoilla kuin yhtymällä myötätuntoisuuslakkoon, raha-avustuksilla, kieltäytymällä missään muodossa välillisestikään palvelemasta lakonalaisten liikkeiden hommia, siveellistä painostusta harjoittamalla j. n. e. Kun täten lakossa oleva työväki aina taistelee koko työväenluokan tukemana ja tietää, ettei se voi nykyisissä oloissa saavuttaa voittoa ilman toisten ulkopuolella olevain toverien apua, silloin ei se myöskään voi ryhtyä lakkotaisteluun mitenkään pikkumaisten ja muille vahingollisten erikoisetujensa puolesta, vaan ainoastaan sellaisten vaatimustensa puolesta, jotka koko köyhälistö hyväksyy. Niinpä onkin huomattavissa, että ammattiyhdistysten vaatimuksista vähitellen häviävät sellaiset rajottavat vaatimukset kuin esim. oppilasluvun rajottaminen, joittenkin erityisten työläisryhmäin sulkeminen pois työalalta, tuotannon supistaminen j. n. e. Sen sijaan tulevat etualalle yleiset luokkuvaatimukset, kuten normaalityöpäivä ja määrätyt varovaisuus- ja terveyssäännöt. Tämän suuntainen kehitys on varsin selvästi tapahtunut viime aikoina Englanninkin ammattiyhdistysten vaatimuksissa. »Täten ammattiyhdistysliike nykyään vetää luokkaohjelman suuria ääriviivoja, ja sen toiminta on siinä määrin hedelmiä kantavaa, mikäli se pyrkii tuota ohjelmaa toteuttamaan, samoin kuin se käy voimattomaksi, jos se pysyy itsekkäänä. Ammattiyhdistysten taistelun täytyy olla luokkataistelua, muutoin jää se hedelmättömäksi.»
»Toisin sanoen» — jatkaa Brouckère — »ammattiyhdistysten on toimittava sosialistisesti.» Voidaan tosin väittää, ettei luokkataistelu ole vielä samaa kuin sosialistinen taistelu. Mutta laajemmin käsitettynä, sillä tavalla kuin Marx asian käsitti, sosialismi eli sosialistinen liike tosiasiassa on »köyhälistön tietoista pyrkimistä luokkana kehittämään mahtiaan», »ja sillä hetkellä kuin ammattiyhdistykset toimivat tässä mielessä, on niiden toiminta ehdottomasti sosialistista.»
»Tämä lienee pohjaltaan niidenkin toverien mielipide, jotka kannattavat ammattiyhdistysten puolueettomuutta. He vain pitävät parempana, että ammattiyhdistykset ovat sosialistisia siitä tietämättään. He sanovat, että jokapäiväinen sosialistinen toiminta on paljoa paremmin valistava jäseniä kuin minkäänlainen periaatteiden selvittely tai esittäminen, ja jäsenet, jotka luulevat pyrkivänsä saavuttamaan vain joitakin välittömiä etuja, saavat vähitellen henkensä avoimeksi paljoa avarammille käsityksille ... Myönnettävä onkin, että kokemuksen koulu on parhain kaikista, ja siinä juuri köyhälistö aina lopultakin kehittyy. Mutta ihmisiä on autettava saamaan tosiasioista ne opetukset, jotka niistä johtuvat ... Jos jokaisen työläisen täytyisi itsestään ja ilman järjestelmällisen selvittelyn ja yllytyksen apua oppia tuntemaan luokkataistelun arvo, niin olisi se suuri vaara tarjona, että hän vahingokseen saavuttaisi tämän arvokkaan opetuksen vasta liian myöhään.» Englannissa on vielä nykyäänkin samojen ammattien alalla monia hajanaisia ammattiliittoja, mutta esim. Saksassa on jo saavutettu suuri yhtenäisyys. Mistä se seuraa? »Siitä että Saksassa on ammattiyhdistysliikkeen edellä käynyt sosialistinen yllytys, joka on totuttanut työväen valvomaan yhteisiä etujaan.»
Sanotaan myös, että ammattiyhdistysten on oltava etu- eikä mielipideyhdistyksiä. »Jos tällä on ymmärrettävä sitä, että päästäkseen ammattiyhdistykseen ei tarvita muuta kuin että on työntekijä, ettei siis ole tarpeen tehdä minkäänlaista uskontunnustusta, niin olen minä täydellisesti samaa mieltä.» Sosialistisen ammattiyhdistyksen puolustajat eivät suinkaan tahdo, ettei ammattiyhdistyksiin päästettäisi muita kuin tarpeeksi oikeaoppisia sosialisteja. Ei, pääsy olkoon vapaa kaikille, jotka vakavasti tahtovat liittyä taistelemaan käsi kädessä veljiensä kanssa. Mutta yhtä vapaasti ja avoimesti saatakoon myös opettaa sosialismia ja valistaa vähemmän tietoisia jäseniä. Ja silloin kun ammattiyhdistyksessä on selityksen ja kasvatuksen kautta päästy sosialistiselle kannalle, miksikä silloin enää salattaisiin sitä tosiasiaa, että yhdistys on sekä hengeltään että taistelutavaltaan sosialistinen yhdistys. Vaikka tämä suoraan selitetäänkin, ei sen kautta ketään estetä joukkoon liittymästä, ja jokaisella jäsenellä on edelleenkin yhdistyksessä oikeus vastustaa enemmistön mielipiteitä sekä puolustaa omiaan, kunhan alistuu päätöksiin. »Näin on sosialistinen ammattiyhdistys aina suvaitsevainen olematta silti puolueeton tai mielipiteetön. Se on avoinna eri virtauksille, mutta se ei tahdo koskaan sanoutua irti kaikista opeista, koska se on sitä mieltä, että toimiessa tarvitaan myös ajattelemista ja että täytyy olla johtona yleisiä periaatteita silloin kun pyritään niin tärkeään ja korkeaan päämäärään kuin työväenluokan vapauttamiseen.»
Puolueettomuuden kannattajat tahtovat kuitenkin, että ammattiyhdistyksissä, vaikka oltaisiin sosialisteja, sentään puhuttaisiin sosialismista niin kautta rantain »kuin kunnon ihmiset pirusta», jotta ei ensiksikään pelotettaisi pois sellaisia työläisiä, jotka eivät vielä ole vapautuneet porvarillisista ennakkoluuloista ja toisekseen, ettei sen kautta annettaisi kapitalisteille, jotka muutenkin katsovat kieroon ammattiyhdistyksiin, yhtä vastustamisen aihetta muiden lisäksi. Jälkimmäinen syy, huomauttaa Brouchère, on jokseenkin lapsellinen, sillä ei kapitalistit niin tyhmiä ole, että he pelkkää kapitalismi-sanaa pelkäisivät tai leppyisivät, jos se jätettäisiin pois. Ei, he pelkäävät ennen kaikkea koko työväenluokkaa. Ja jos ammattiyhdistykset tahtovat pysyä heidän suosiossaan, niin ei siihen riitä, että he vain näyttävät olevansa puolueettomia eivätkä puhu sosialismista, vaan niiden on silloin todella oltava puolueettomia ja esitettävä vain herrain mielestä »järkeviä» vaatimuksia. Ainoastaan tästä hinnasta jättävät työnantajat sen rauhaan, mutta samalla on se myös menettänyt kaiken merkityksensä ja vaikutusvaltansa. Saksassa esim. ovat ammattiyhdistykset virallisesti puolueettomia, mutta siitä huolimatta työnantajat raivoavat sikäläisiä ammattiyhdistyksiä vastaan ehkä pahemmin kuin missään muualla. — Mitä taas tulee siihen väitteeseeen, että sosialismi muka säikyttäisi jäseniä ammattiyhdistyksistä, ei se vastaa todellisuutta. Tanskassa esim, missä ammattiyhdistyksillä on niin selvästi sosialistinen luonne, on suhteellisesti enemmän kuin missään muussa ammatillisesti järjestyneitä, v. 1905 lähes puolet kuikista työläisistä teollisuuden, kaupan ja kulkulaitosten alalla. Ruotsissa (ja viimeisten tietojen mukaan myös Unkarissa) suhdeluku samoin korkea, ja jos se esim. Itävallassa ja Belgiassa onkin vielä verrattain alhainen, todistaa se ainoastaan, että ammattiyhdistysten menestymiseen ei riitä yksin se, että ne ovat sosialistisia ja että ammatillinen järjestyminen on köyhissä maissa varsin vaikeata. Ettei virallinen puolueettomaus myös vähääkään estä uusien hajotusjärjestöjen, kristillisten, kansallisten y. m. s. syntymistä, näkyy selvästi esim. Saksasta ja Sveitsistä. Kun jälkimmäisessä maassa v. 1900 sosialistinen keskusjärjestö muutettiin puolueettomaksi, odotettiin tämän johdosta varsinkin kristillisten yhtymistä liittoon. Mutta tuloksena onkin ollut hajotusjärjestöjen entistä kiihkeämpi vastustus ja keskusjärjestön suhteellinen heikontuminen, joista seikoista sikäläisen keskuslaitoksen sihteeri kertomuksessaan v:lta 1905 huomauttaa, että »ne puhuvat selvää kieltä niille, jotka 6–8 vuotta sitte lupasivat itselleen niin suuria tuloksia ammattiyhdistysten puolueettomuudesta.
Lisäksi ovat ammattiyhdistykset nykyään alituisesti pakotetut sekaantumaan ja määräämään kantaansa valtiollisiin lainsäädännöllisiin kysymyksiin. Erityisesti koskee niitä työväenlainsäädäntö, mutta myöskin sellaisilla kuin yhdistyslailla, verotuslaeilla, monilla valtion töitä ja valtion laitoksia järjestelevillä asetuksilla y. m. s. on ammattiyhdistyksille aina suuri merkitys. Voidaanpa sanoa, ettei sosialistisen puolueen ohjelmassa ole ainoatakaan uudistusta, joka ei koskisi myöskin ammattiyhdistyksiä. Ja aina kun sitte ammattiyhdistykset määräävät kantansa näihin kysymyksiin, johtuvat ne — jos todella ovat proletarisen luokkataistelun kannalla — samoihin pyrkimyksiin kuin sosialistinen puolue, toisin sanoen, johtuvat politiikassa välttämättä aina kannattamaan sosialidemokratiaa. »Mutta miten silloin käy puolueettomuuden?» kysyy Brouckère. »Ammattiyhdistykset kannattavat kaikissa kohdissa sosialistisen puolueen politiikkaa ja siitä johtuen myös vastustavat sitä vastustavia puolueita. Mutta kannattaa jotain puoluetta ja taistella sen vastustajia vastaan, se ei minun tietääkseni ole puolueettomuutta.»
Tätä vastaan väitetään, että vaikka ammattiyhdistysten vaatimukset usein käyvätkin yhteen sosialidemokratian vaatimusten kanssa, niin pysyvät edelliset kuitenkin erossa varsinaisesta puoluepolitiikasta. Tällä näytään tarkottavan vaalipolitiikkaa. Mutta siitäkään eivät ammattiyhdistykset voi vahinkoa kärsimättä jäädä syrjään. On jo kuvaavaa se, että missä maassa vain ei ole yhtään sellaista puoluetta, johon maan ammattiyhdistykset voisivat luottaa, näkevät nämä olevansa pakotettuja perustamaan oman täydellisen vaalijäijestön lainsäädäntöohjelmaansa läpi-ajaakseen. Niin on tapahtunut esim. Englannissa. Ja kaikkialla muuallakin ottavat ammattiyhdistykset puoluepolitiikkaan osaa, olivatpa ne sitten sosialismin kannattajia tai sen vastustajia. Ja onhan se luonnollistakin, etteivät ne vaalitaistelussa voi pysyä välinpitämättöminä, sillä eihän niillä silloin olisi mitään varmuutta siitä, että niiden elinkysymyksiä tulevat eduskunnassa valvomaan edustajat, joihin ne voivat luottaa. »Puolue tarvitsee ammattiyhdistysten apua toimintapolitiikkaa ajaessaan ja yhtä lailla ammattiyhdistykset tarvitsevat puolueen apua eduskuntataistelussa. Kaikilla aloilla esiintyy köyhälistön mahti kaikkien työväenjärjestöjen yhteisvaikutuksessa eikä yhden ainoan yksinäisissä hommissa.»
Näin johtaa proletarisen luokkataistelun kehitys ammattiyhdistykset yhä lähemmäksi sosialidemokratista puoluetta, vetää ne väkisinkin samoja asioita ajamaan ja samoja taistelukeinoja käyttämään, joista alkuaan puolue yksin on huolen pitänyt. Erittäin valaiseva on tämä kehitys ollut Saksassa, missä vielä 1893 ammattijärjestön taholta selitettiin, ettei muka sen päätoimikunta virallisesti »voinut olla missään yhteydessä», ei edes kirjevaihdossa (!) puoluehallinnon kanssa, mutta missä nykyään ollaan jo hyvinkin lähekkäin ja tavantakaa keskinäisissä neuvotteluissa, vaikka muuten kumpikin järjestö onkin täysin itsenäinen. Työnjako onkin tietysti tässä aivan välttämätön. Ei kukaan voi pitää tarkotuksenmukaisena eikä toivottavana niin täydellistä puolueen ja ammattijärjestön yhteensulautumista, että luonnollinen keskinäinen työnjako sotkeentuisi. Päinvastoin on järjestyneen köyhälistön taistelulle suurta hyötyä, kun toisten toimialain johto kuuluu puolueelle ja toisten ammattiyhdistyksille. Mutta yhteistoiminta ja yhteinen neuvottelu on alati tarpeen juuri sen vuoksi, kun kummankin toimialat aina koskettavat toisiinsa. Sen vuoksi kehottaa alustaja kongressia panemaan suurta painoa puolueen ja ammattiyhdistysten läheiseen keskinäiseen yhteyteen, jotta köyhälistön luokkataistelu saataisiin yhtenäiseksi niin opin ja hengen kuin toiminnan ja järjestymisenkin puolesta. Tämän tarkotuksen toteuttamista olisi kongressin vaadittava.
Missä kaikissa muodoissa tuollainen yhteys eri maissa voitaisiin parhaiten toteuttaa, siihen kysymykseen ei alustaja tahtonut kongressia puuttumaan. Kunkin maan järjestöille olisi jätettävä vapaus järjestää asia maansa historiallisen kehityksen mäaräämäin olojen mukaan. Ainoastaan yleinen suunta puolueen ja ammattiyhdistysten keskinäisissä suhteissa on kongressin viitattava.
Alustaja esitti kongressille myös kantansa mukaisen ponsiehdotuksen, jonka Belgian ylimääräinen puoluekokouskin oli sellaisenaan hyväksynyt.
Valiokunnassa ei tästä asiasta syntynyt pitkiä keskusteluja, sillä alusta alkaen oltiin siellä kysymyksen pääkohdista yksimielisiä ja yleensä kysymyksen alustajan kannalla. Ainoa seikka, missä valiokunnan enemmistö näytti olevan toista mieltä, oli järjestäymiskysymys. Brouckère, jonka kotimaassa Belgiassa enimmät ammattiyhdistykset suorastaan kuuluvat puolueeseen, oli alustuksessaan ilmeisesti pitänyt näin läheistä sulautumista sellaisena päämääränä, johon järjestäymisessä muuallakin olisi pyrittävä. Valiokunnan enemmistö piti taas aivan tarkotuksenmukaisena sellaista molempien järjestöjen täydellistä ja yhdenvertaista itsenäisyyttä, kuin on olemassa esim. Saksassa ja Itävallassa.
Ainoastaan erään amerikkalaisen tyhmän »Socialist Labor Party»n edustaja De Leon esitti valiokunnassa enemmistön mielipiteestä eroavan kannan itse kysymyksen pääkohdan suhteen. Hänen mielestään eivät europalaiset toverit ottaneet huomioon Amerikan kehittyneempiä oloja, joissa ammattiyhdistyksistä, ainakin enimmistä, on kehittynyt niin täydellisiä työnantajain aseenkantajia, ettei niiden kanssa voi sosialistien taholta tulla mikään yhteistoiminta kysymykseen. Niiden suhteen ei mikään sosialistipuolue voi olla muulla kuin vastustuskannalla. Ja puhuja arveli puolestaan, että samalle kannalle kehittyisi vielä kerran Europankin ammattiyhdistysliike, joten hänen mielestään ei saisi kehottaa sosialistipuolueita yhteistoimintaan muitten kuin puhtaasti sosialidemokratisten ammattiyhdistysten kanssa. — Leonille huomautettiin täydellä syyllä, että hän arvosteli tässä asioita aivan yksipuolisesti pelkästään Amerikan nykyisten tilapäisten olojen mukaan. Kansainvälinen kongressi ei tietystikään voisi asettua niin ahtaan näköpiirin kannalle.
Ranskalaisten enemmistön puolesta ilmoitettiin valiokunnassa, että he kyllä periaatteessa hyväksyivät valiokunnan kannan, mutta taktillisista syistä olivat pakotettuja toistaiseksi omassa maassaan pysymään erossa yhteistoiminnassa ammattiyhdistysten kanssa. Heidän oloissaan nykyään tuollaisen yhteistoiminnan tavotteleminen vain vaikeuttaisi sekä ammattiyhdistysten toimintaa että puolueen ja ammattijärjestön lähentymistä vastaisuudessa. — Selitykseksi mainittakoon, että Ranskassa on ammattiyhdistysliike vielä nykyään jonkunlaisen epäselvyyden ja kehittymättömyyden tilassa. Tämän liikkeen johdossa on paljon puolianarkistista haihattelua, joka ilmenee kypsymättömissä suurlakkosuunnitteluissa, puolueen eduskuntataistelun ja -toiminnan vastustamisessa ja halveksimisessa y. m. s. Järjestyminen on heikkoa ja hajanaista, toiminta harkitsematonta ja johdonmukaisuutta vailla. Näin ollen ei ole oikeastaan ihme, että puolueen ja ammattiyhdistysten välit ovat siellä kylmät.
Valiokunnan ponsiehdotusta laadittaessa ei otettu pohjaksi kysymyksen alustajan esittämää pontta, vaan eräs toinen, itävaltalaisen tov. Heinrich Beerin laatima. Nämä kaksi ehdotusta tosin kannaltaan erosivat toisistaan vain varsin vähän, mutta Beerin ehdotus oli selväpiirteisempi ja kokonaisempi. Siinä oli lyhyessä muodossa tulkittu puolueen ja ammattiyhdistysten tehtäväin yhdenvertaisuus, niiden läheisen keskenäisen yhteyden takaama suuri hyöty työväen yhteiselle asialle, niiden velvollisuus auttaa ja tukea toisiaan ja neuvotella keskenään sekä yhtenäisyyden, yhteiskunnallisen kehityksen ymmärtämisen, innostuksen, uhrautuvaisuuden ja ennen kaikkea sosialistisen hengen tarpeellisuus ammattiyhdistyksissä. Tähän Beerin ponteen lisättiin eräs Brouckeren ehdottama kohta, jossa selitetään, kuinka nykyajan yhteiskuntataloudellinen kehitys pian voi johtaa ammattiyhdistykset voimattomuuden tilaan, jos ne vain jättäytyvät ammattikunnallisen itsekkäisyyden valtaan tai poikkeevat köyhälistön luokkataistelun polulta pääoman ja työn välistä sopusointua tavoitelemaan. Samoin lisättiin ponteen huomautus, että vaikka puolueella ja ammattiyhdistyksillä onkin kummallakin pääasiassa oma erikoinen toimialansa, niin on kuitenkin niiden ohella olemassa myös päivä päivältä laajeneva yhteinen proletarisen luokkataistelun alue, jolla vain yksimielinen yhteistoiminta tuottaa tuloksia. Näin saatiin kokoon valiokunnan ponsiehdotus, jonka sitte kongressikin hyväksyi päätöksekseen. Se kuului näin:
»I. Köyhälistön täydelliseksi vapauttamiseksi henkisen, valtiollisen ja taloudellisen orjuuden kahleista on työväenluokan valtiollinen ja taloudellinen taistelu yhtä suuressa määrässä välttämätön. Niinkuin sosialististen puoluejärjestöjen tehtävä on etupäässä köyhälistön valtiollisen taistelun alalla, niin on ammattijärjestöjen tehtävä pääasiassa työväestön taloudellisen taistelun alalta. Puolueella ja ammattiyhdistyksillä on niinmuodoin köyhälistön vapaustaistelussa samanarvoiset tehtävät täytettävänään.
Näillä kummallakin järjestöllä on luonnostaan määrätty ominainen alansa, jolla kumpikin määrää toimintansa täysin itsenäisesti. Mutta sen ohella on köyhälistön luokkataistelussa yhäti laajeneva ala, jolla voidaan saavuttaa tuloksia ainoastaan silloin, kun on olemassa yksimielinen yhteistoiminta puolue- ja ammattiyhdistystoimiston kesken.
Köyhälistön taistelu on sen vuoksi sitä paremmin menestyvä ja tuottava sitä runsaampia tuloksia, mitä läheisempi yhteys on olemassa ammattiyhdistysten ja puoluejärjestöjen välillä, jolloin on pidettävä silmällä ammattijärjestön yhtenäisyyttä.
Kongressi selittää, että työväen on koetettava kaikissa maissa saada aikaan ja pysyvästi ylläpitää läheistä yhteyttä puolueen ja ammattiyhdistysten kesken.
Puolueen ja ammattiyhdistysten on toiminnassaan siveellisesti autettava ja tuettava toisiaan ja taistelussaan käytettävä vain sellaisia keinoja, jotka edistävät köyhälistön vapaustaistelua. Niiden on yhteisesti sovittava, jos on erimielisyyttä käytettävän toimintatavan tarkotuksenmukaisuudesta.
Ammattiyhdistykset voivat ainoastaan silloin täyttää velvollisuutensa työväen vapaustaistelussa, kun ne toimissaan antavat sosialistisen hengen johtaa itseään. Puolueen velvollisuutena on auttaa ammattiyhdistyksiä niiden pyrkiessä kohottamaan ja parantamaan työväen yhteiskunnallista asemaa.
Kongressi selittää, että kapitalistisen tuotantotavan edistyminen, tuotantovoimien lisääntyvä keskittyminen, liikkeenharjoittajain kasvava yhtyminen ja yksityisten liikkeiden yhä suureneva riippuvaisuus koko porvarillisesta yhteiskunnasta on varmasti tyrehdyttävä ammattiyhdistysten toiminnan aivan voimattomaksi, jos niiden tarkotuksena on yksinomaan pitää huolta ammattiliittojen eduista ammatti-itsekkäisyyden pohjalla ja uskossa pääoman ja työn väliseen etujen sopusointuun.
Kongressi on sitä mieltä, että ammattiyhdistykset voivat sitä suuremmalla menestyksellä taistella riistämistä ja sortoa vastaan, mitä yhtenäisemmät niiden järjestöt ovat, mitä suuremmat niillä on pohjarahastot, jotka ovat ammatillisessa taistelussa välttämättömät, mitä syvemmin niiden jäsenet käsittävät taloudellisen elämän ehtojen yhtenäisyyden ja mitä alttiimpi on niiden ahrautuvaisuus ja innostus, joita ominaisuuksia voimakkaimmin elähyttää sosialismin ihanne.
II. Kongressi kutsuu Brusselin neuvottelukokouksen v. 1899 esittämän ja Pariisin kongressin v. 1900 hyväksymän päätöksen mukaisesti kaikkia ammattiyhdistyksiä edustajainsa kautta ottamaan osaa kansainvälisiin kongresseihin ja olemaan läheisessä yhteydessä Brusselin kansainvälisen sosialistitoimiston kanssa. Mainitun toimiston tehtäväksi annetaan asettua yhteyteen Berliinissä olevan ammattiyhdistysten kansainvälisen sihteeristön kanssa, jotta molemmin puolin saataisiin tietoja järjestymisestä ja agitatsionista.
III. Kongressi antaa kansainvälisen sosialistitoimiston tehtäväksi kerätä kaikki asiakirjat, jotka voivat helpottaa kaikkien maiden ammattiyhdistysten ja sosialististen puolueiden välien tutkimista, ja jättää niistä selonteon ensi kongressille.»
Täysi-istunnossa ei tullut asiasta pitempää keskustelua. Beer teki selvää valiokunnan kannasta, samoin Brouckère. De Leon puolusti omaa vastalausettaan, Vaillant selitti ranskalaisten asemaa tässä kysymyksessä ja hollantilainen tov. Troelstra muistutti navakasti, etteivät ranskalaiset puoluetoverit ole tehneet velvollisuuttaan koettaakseen puolestaan saada tässä suhteessa olojaan paremmalle kohdalle. Valiokunnan ponsi hyväksyttiin 2121⁄2 äänellä 181⁄2 ääntä vastaan.
Tällainen päätös oli varmasti, kuten Kautsky valiokunnassa huomautti, omiaan suuresti edistämään ja vahvistamaan koko kansainvälisen työväenliikkeen yhtenäisyyttä ja yksimielisyyttä, niinkuin Amsderdamin kongressin taktiikkapäätös oli valtiollisen työväenliikkeen yksimielisyyttä vahvistanut.
Siirtomaakysymys oli tässä kongressissa ainoa, jonka suhteen esiintyi huomattavampaa periaatteellista mielipiteiden eroavaisuutta. Jo valiokunnassa kävi ilmi, että tässä asiassa jakaantuivat mielipiteet kahteen eri suuntaan. Valiokunnan enemmistö, johon kuului pääasiassa n. s. »revisionistisia» puoluetovereita, joukossa m. m. tunnettu saksalainen tiedemies tri David, ei tahtonut asettua periaatteessa vastustamaan kaikkea siirtomaapolitiikkaa, arvellen sen kyllä voivan edistää sivistystä ja taloudellista kehitystä alhaisemmalla asteella olevissa siirtomaissa, kunhan se vain saadaan menettelytavoiltaan inhimilliseksi. Nykyajan kapitalististen suurvaltain harjottaman siirtomaapolitiikan raakuudet ja vääryydet valiokunnan enemmistökin jyrkästi tuomitsi, mutta se piti noita varjopuolia vain nykyisen siirtomaapolitiikan sivuilmiöinä, joista »sosialistinen siirtomaapolitiikka» olisi oleva vapaa. Vähemmistön taholta laas huomautettiin, että »niin kauvan kun kapitalistinen yhteiskuntajärjestys on voimassa, esiintyy siirtomaapolitiikka aina noissa inhoittavissa muodoissaan», sillä »nykyinen siirtomaapolitiikka on kapitalismin välttämätön tulos» ja »ainoastaan sorrettujen (siirtomaa-asukkaiden) oman vastustuskyvyn kautta voidaan noita raakuuksia lieventää» (Ledebour). Sen vuoksi oli valiokunnan vähemmistön mielestä ponsilauselmakin laadittava niin selväksi, ettei kukaan voisi luulla sosialidemokratien pitävän inhimillisempää siirtomaapolitiikkaa mahdollisena kapitalismin yhteydessä tai odottavan siitä hyötyä sivistystarkoituksille.
Tätä kysymystä pohtiva valiokunta ei pitänyt muuta kuin yhden istunnon, joten pääkeskustelu siirtyi kongressin täysiistuntoon. Väittely siellä koski pääasiassa vain periaatteellista kannanilmaisua siirtomaapolitiikan suhteen. Valiokunnan enemmistön ponsiehdotuksessa oli väittelynalainen (1:nen) kohta näin kuuluva:
»Kongressi myöntää todeksi, että niin hyvin siirtomaiden yleistä hyötyä ja välttämättömyyttä kuin varsinkin niiden työväenluokalle tuottamaa etua suuresti liiotellaan. Mutta kongressi ei periaatteessa eikä kaikiksi ajoiksi hylkää kaikkea siirtomaapolitiikkaa, sillä sellainen voi sosialistisen hallitusjärjestelmän voimaan päästyä vaikuttaa sivistystä levittävästi.»
Valiokunnan vähemmistö ehdotti tämän kohdan sijalle toisen periaatteellisen kannanilmaisun, jossa kapitalistinen siirtomaapolitiikka leimattiin vain vallotus- ja riistämispyyteitten ajamiseksi (kts. alempana hyväksytyn ponnen 1:stä kohtaa). Sitäpaitsi vaati vähemmistö enemmistön ponsiehdotuksesta pois erään kohdan, jossa suositeltiin siirtomaiden alkuasukkaiden turvaksi hallitusten kansainvälisen sopimuksen kautta luotavaa siirtomaaoikeutta, koska ei katsottu voitavan luottaa tuollaiseen oikeuteen; muissa kohdin puolsi vähemmistö enemmistön ehdotusta hyväksyttäväksi.
Valiokunnan revisionistisen enemmistön puolesta selosti kysymyksen täysiistunnossa hollantilainen toveri van Kol. Hän selitti, että tässä asiassa on lähdettävä tosioloista eikä teorioista. Useimmilla valtioilla on nykyään olemassa siirtomaita, ja näiden siirtomaiden merkitys aikamme talousjärjestelmässä on tärkeä. Nykyisten valtioiden siirtomaapolitiikka on varsin tarpeellinenkin, sillä se kehittää raakalaiskannalla olevien maiden tuotantovoimia, johtaen niihin kapitalistisen tuotantotavan, joka on sosialismin välttämätön edellytys. Tuohon siirtomaapolitiikkaan liittyy kyllä paljon sortoa, julmuutta ja raakuutta, mutta asia ei parane tyhjillä vastalauseilla, vaan vaatii positivista, käytännöllistä työtä. Nykyisessä siirtomaapolitiikassa ja siirtomaiden kurjissa oloissa on ryhdyttävä ajamaan parannuksia ja uudistuksia, sillä tässä voidaan kyllä parannuksia aikaan saada. Puhuja vakuutti, että he hollantilaiset sosialistit ovat jo saaneet kotimaansa siirtomaapolitiikan koko joukon inhimillisemmäksi toimiessaan tässäkin asiassa oman sosialistisen uudistusohjelmansa toteuttamiseksi. Mutta saksalaiset (ja ranskalaisetkin) sosialidemokratit olivat hänen mielestään vain esittäneet tunteenpurkauksia kapitalistisen siirtomaapolitiikan varjopuolia vastaan eivätkä olleet toimineet mitään parannusten aikaansaamiseksi. Se johtui puhujan mielestä siitä väärästä käsityksestä, että siirtomaapolitiikka itsessään olisi jotain tuomittavaa, joka käsitys ilmeni vähemmistön ponsiehdotuksessakin. Van Kol vetosi Bebelin Saksan valtiopäivillä lausumaan mielipiteeseen, että siirtomaapolitiikan hyödyllisyys ja vanhingollisuus riippuu kokonaan siitä tavasta, kuinka tuossa politiikassa menetellään. Puhuja myönsi kuitenkin, että esim. hänen kotimaansa Hollannin teollisuus on juuri siirtomaiden takia joutunut takapajulle. »Hollannin kapitalistit sijoittavat rahansa siirtomaihin sen sijaan että käyttäisivät niitä kotimaiseen teollisuuteen. Ne voitot, jotka Hollanti saa vuorikaivoksistaan ja kalastuksestaan ovat Hollanin työväelle paljoa tärkeämmät kuin voitot siirtomaiden riistämisestä. Noin 30,000 työntekijää on Hollannissa työssä siirtomaavientiä varten. Heidän vuosipalkkansa summa tekee noin 35 miljoonaa Saksan markkaa, kun sitävastoin siirtomaaviranomaisten palkat ja kapitalistien voitot siirtomaiden riistämisestä nousevat 313 miljoonaan. Kapitalistinen siirtomaapolitiikka tarkottaakin vain alkuasukasheimojen riistämistä.» Mutta sen vastapainoksi oli nyt puhujan mielestä ryhdyttävä ajamaan sosialistista siirtomaapolitiikkaa.
Tähän väitettiin toiselta puolen, ettei ensiksikään kapitalismia voi pitää kaikissa maissa välttämättömänä kehitysasteena, vaan voisi luonnollinen kehitys sen sivuuttaakin. Ja erehdys on sekin, että kapitalistinen siirtomaapolitiikka lisäisi siirtomaiden tuotantovoimia. Vaikkapa siirtomaiden tuotteet lisääntyisivätkin, niin niiden tuotantokyky ja alkuasukkaiden työvoima vähenee. Kapitalistinen siirtomaapolitiikka aina — niinkuin van Kol itse myönsi Hollanninkin suhteen — vahingoittaa sekä työväkeä ja siirtomaiden alkuasukkaita että myös anastajamaan teollisuutta. Sen vuoksi on sen suhteen pysyttävä jyrkällä periaatteellisella vastustuskannalla. Mutta silti eivät vähemmistönkään ponsiehdotuksen kannattajat suinkaan tahtoneet vastustaa uudistustyötä. Hehän puolustivatkin enemmistön ponsiehdotuksen kaikkia niitä kohtia, joissa kehotettiin positiviseen työhön. Ja he torjuivat sen väitteen, ettei muka Saksan sosialidemokratia olisi tähän asti toiminut käytännöllisten parannusten aikaansaamiseksi. Ledebour luki Saksan sosialidemokratien viime vaalijulistuksesta heidän kantansa selvitykseksi näin kuuluvan kohdan: »Kun sosialidemokratinen vähemmistöpuolue ei Saksassa vielä nykyään voi saada voimaan periaatteellista vastustuskantaansa kapitalistisen siirtomaapolitiikan suhteen, niin täytyy sen edelleen koettaa arvostelevan ja valvovan toimintansa kautta eduskunnassa ja sanomalehdissä mahdollisimmassa määrässä heikentää ja vähentää sitä vauriota, mitä siirtomaaseikkailuista koituu kansanenemmistölle ja varsinkin köyhälistölle. Yhtälailla tulee meidän velvollisuutenamme olemaan suojella mahdollisuuden mukaan siirtomaiden sorrettuja ja riistettyjä alkuasukkaita.» Tähän suuntaan ovat Saksan puoluetoverit toimineet. Ledebour huomautti, kuinka tehokkaasti he ovat vastustaneet esim. maiden ryöstämistä alkuasukkailta, ja siinä suhteessa jo saavuttaneet tuloksiakin.
Mutta onhan kerrassaan epäjohdonmukaista asettua siirtomaapolitiikkaa periaatteellisesti tuomitsemaan, jos kuitenkin tahdotaan ajaa siirtomaa-asiassa parannuksia ja uudistuksia, — näin väitti m. m. David. Hänelle huomautettiin toiselta puolen, kuinka esim. militarismin suhteen ollaan aivan samassa asemassa: periaatteessa sitä jyrkästi vastustetaan ilman että se silti estää puuhaamasta parannuksia sotilasvallan huutavimpiin epäkohtiin ja julkeimpiin väärinkäytöksiin.
Vielä huomautettiin revisionistien taholta, että jos kerran periaatteessa vastustetaan siirtomaapolitiikkaa, niin silloinhan pitäisi johdonmukaisesti myös vaatia nykyisiä valtioita luopumaan siirtomaistaan. — Sitä me tahdommekin, vastattiin heille. — Sitä pitivät revisionistit kovin uhkarohkeana utopiana. Mihin joutuisi silloin Europan liikaväestö ja mihin teollisuuden yhä lisääntyvät tuotteet? kysyi van Kol. Omiin hoteisiinsa jätettyinä vajoisivat siirtomaat takasin raakalaistilaan, vakuutti David. Ilman siirtomaapolitiikkaa, ilman että sivistyskansat valtaavat villikansain maat, ei voida ajatellakaan syntyvän mitään kehitystä tai kultuuria noiden raakalaisten keskuudessa. Ja taas vetosivat revisionistit Bebeliin: hänkin on valtiopäivillä sanonut, että siirtomaapolitiikka »voi jossain tapauksessa olla kultuurityötä» (Bebel itse oli vaiti). Eduard Bernstein selitti avomielisesti: On välttämätöntä, että sivistyskansat aina jonkun verran holhoovat sivistymättömiä kansoja.» Hänen mielestään oli Marxkin sen myöntänyt lausuessaan: »Maanpiiri ei kuulu yhdelle ainoalle kansalle, vaan ihmiskunnalle, ja jokaisen kansan on hallittava sitä ihmiskunnan parhaaksi.» Van Kol lisäsi vielä selvemmin: »Meidän on käytävä sinne (siirtomaihin) ase kädessä —».
Karl Kautsky vastasi useimpiinkin revisionistien kysymyksiin ja vastaväitteisiin lyhyessä, mutta erittäin valaisevassa lausunnossaan. »Mistä johtunee», tuumi hän, »että sosialistisen siirtomaapolitiikan aate on täällä näissä piireissä saanut niin paljon kannattajia, vaikka se minusta tuntuu kerrassaan ristiriitaiselta ajatukselta. Arvelen sen johtuneen ensiksikin siitä, että tämä ajatus on niin uusi, niin äkkiä päivänvaloon pulpahtanut. Tähän asti emme ole vielä koskaan kuulleet puhuttavan mitään sosialistisesta siirtomaapolitiikasta. Lisäksi luulen sen johtuvan siitä, että tuohon aatteeseen liittyy muita ajatuksia, jotka ovat aivan oikeita ja välttämättömiä, mutta kuuluvat ainoastaan ulkopuolisesti siirtomaapolitiikan yhteyteen, eikä niillä tosiasiassa ole sen kanssa mitään tekemistä. Niistä ansaitsee huomiota varsinkin kaksi ajatusta. Ensiksi se ajatus, ettemme saa olla siirtomaista kokonaan lukua pitämättä, vaan että meillä on niihin nähden täytettävänämme erityisiä velvollisuuksia ja että meidän on niin paljon kuin mahdollista positivisesti toimittava niiden hyväksi. Sitähän ei tietääkseni vielä kukaan olekaan kieltänyt. Ne tehtävät, jotka meillä on täytettävänämme siirtomaissa, ovat periaatteessa aivan samoja kuin meidän tehtävämme kotimaassa: kansan syvien rivien suojeleminen kapitalismin riistämiseltä sekä virka- ja sotilasvallan sorrolta, sosialipolitiikka ja kansanvallan laajentaminen. Mutta se on jotain kokonaan toista kuin siirtomaapolitiikkaa. Siirtomaapolitiikka merkitsee maan vallottamista ja pakolla vallassaan pitämistä. Ja minä väitän, ettei kansanvallalla eikä sosialipolitiikalla ole mitään tekemistä vallotuksen ja vieraan vallottajan herruuden kanssa. Vielä on täällä sanottu, että meidän olisi ajettava sivistyttämispotitiikkaa ja mentävä luonnonkansain keskuuteen niitä opettamaan ja neuvomaan. Aivan niin meidän onkin tehtävä. Yhdyn täydellisesti siihen, mitä Bebel oli valtiopäivillä sanonut. Meille on itsellemmekin etua siitä, että nuo luonnonkansat kohoavat korkeammalle asteelle. Mutta minä vastustan sitä käsitystä, että tuota varten olisi tarpeen siirtomaapolitiikka, vieraan maan vallottaminen ja vallassa pitäminen. Tahtoisinpa väittää, että siirtomaapolitiikka pohjaltaan vahingoittaakin sivistyttämispolitiikkaa. On laajalti levinnyt erehdys, että alemmalla asteella olevat kansat olisivat vihamielisiä sille sivistykselle, jota kehittyneemmät kansat tuovat heidän keskuuteensa. Kokemus osottaa aina päinvastoin, että kun vain ystävyydessä lähestytään luonnonihmistä, niin he mielellään ottavat vastaan korkeamman sivistyksen välikappaleita ja apukeinoja. Mutta kun tullaan heitä kukistamaan ja sortamaan vallanalaisiksi, kun tahdotaan saattaa heidät isällisen itsevaltiuden hallituksen alle, niin käyvät he epäluuloisiksi. Silloin hylkäävät he vieraan herravallan mukana vieraan kultuurinkin, ja silloin alkavat taistelut ja hävitykset. Näemmekin, että kaikkialla, missä siirtomaapolitiikkaa harjotetaan, se ei kansoja kohota, vaan painaa niitä yhä alemmas. Sosialistinenkaan hallitus ei voisi tätä asianlaitaa yhtään muuttaa. Sen täytyisi siirtomaapolitiikassaan yhtä lailla pitää siirtomaita vieraina alueina ja tehdä ne vieraan herravallan alaisiksi. Jos me sitävastoin tahdomme levittää sivistystä luonnonkansain keskuuteen, niin on meidän saavutettava niiden luottamus. Ja sen saavutamme vain sillä, että annamme niille vapaudet. — Bernstein tahtoi meille uskotella, että tuo vallotuspolitiikka olisi muka luonnonvälttämättömyys. Minua hämmästytti suuresti se, että hän ryhtyi täällä puolustamaan tuota oppia kahdesta kansaryhmästä, joista toisen on määrä hallita ja toisen alistua, että siis toiset kansat olisivat sellaisia lapsia, etteivät itse kykene itseään hallitsemaan. Tuollainen oppi on vain muunnos siitä vanhasta käsityksestä, joka on kaiken itsevaltiuden perustuksena, nim. että toinen syntyy tähän maailmaan kannukset jalassa ja toinen satula selässä edellistä kantamaan. Tuolla väitteellähän on tähän asti aina kaikkea ylimysvaltaa puolustettu, ja samaa puolustusta käyttivät Yhdysvaltain etelävaltioiden orjainpitäjätkin väittäessään, että kultuuri perustuu orjain pakkotyöhön ja vajoisi jälleen raakalaistilaan, jos orjuus poistettaisiin. Tällaista perustelua emme me saa omaksua. Bernsteinillä ei ollut oikeutta vedota Marxiin. Marx on kyllä sanonut, että maanpiiri kuuluu ihmiskunnalle. Mutta ihmiskunta ei nykyään aja mitään politiikkaa. Eikä Marx ole sanonut, että maanpallo kuuluisi kapitalistisille kansakunnille.» —
Äänestyksessä tuli valiokunnan vähemmistön ponsiehdotus hyväksytyksi 127 äänellä 108 vastaan. Tätä ehdotusta vastaan äänestivät kaikilla äänillään Saksan, Itävallan, Böhmin, Belgian, Hollannin ja Tanskan edustajat sekä osa Ranskan, Englannin, Italian, Ruotsin ja Etelä-Afrikan edustajista. Kuitenkin on huomattava, että esim. kaikki Ranskan edustajat olivat vastustaneet revisionistien ponsiehdotuksen riidanalaista 1:stä kohtaa, vaikkakin yli puolet (12) heidän äänistään annettiin nyt vähemmistön ehdotusta vastaan. Siis »marxilaisilla» oli tosiasiassa suurempi kuin 19:n äänen enemmistö.
Hyväksytty ponsilauselma oli näin kuuluva:
Kongressi on sitä mieltä, että kapitalistinen siirtomaapolitiikka jo perusluonnostaan välttämättä saattaa siirtomaa-alueitten alkuasukasväestön orjuuden tai pakkotyön alaisuuteen tahi hävittää sen kokonaan. Sivistyksen levittämistyö, johon kapitalistinen yhteiskunta vetoaa, on vain sen vallotus- ja riistämishimojen verhona. Vasta sosialistinen yhteiskunta on tekevä kalikille kansoille mahdolliseksi kohota täyden sivistyksen asteelle. Sen sijaan, että kapitalistinen siirtomaapolitiikka kohottaisi yhteisöllisiä voimia, hävittää se, saattaessaan alkuasukkaat orjuuteen ja kurjuuteen sekä levittäessään hävitystä murhasodillaan, niiden maiden luonnolliset rikkaudet, joihin se kerran toimintatapansa istuttaa. Se hidastuttaa ja estää sen kautta myös sivistysvaltioiden kaupan ja teollisuustuotteiden menekin kehittymistä. Kongressi tuomitsee kapitalistisen siirtomaapolitiikan raa'at menettelytavat ja vaatii, tuotantovoimain edistymistä silmälläpitäen, sellaista politiikkaa, joka takaa rauhallisen kultuurikehityksen ja asettaa kaikkialla maaperänaarteet koko ihmiskunnan edistyksen palvelukseen.
Kongressi vahvistaa uudelleen Pasiisin (1900) ja Amsterdamin (1904) päätökset siirtomaakysymyksestä ja selittää tälläkin kertaa, ettei se hyväksy nykyistä siirtomaapolitiikkaa, joka, ollen luonteeltaan kapitalistista, ei tarkota mitään muuta kuin vierasten maiden vallottamista ja vierasten kansain sortamista vallanalaisuuteen sekä sitte niiden säälimätöntä riistämistä mitättömän pienen vähemmistön eduksi, jolloin samalla omassa maassa palkkatyöläisten taakat käyvät yhä raskaammiksi.
Vastustaen kaikkea ihmisen toista vastaan harjottamaa sortoa ja puolustaen kaikkia sorrettuja rotuerotukseen katsomatta, tuomitsee kongressi tuon ryöstö- ja vallotuspolitiikan, joka on pelkän väkevämmän oikeuden häpeämätöntä sovelluttamista ja joka polkee jalkoihinsa voitettujen kansain oikeuden.
Siirtomaapolitiikka lisää sotaisten selkkausten vaaraa siirtomaitaan laajentavien valtioiden kesken ja enentää niiden armeija- ja sotalaivastorasituksia.
Asian rahalliseen puoleen katsoen on kaikki siirtomaiden vaatimat menot, samoin kuin ne, joita imperialismi, vallan laajentamisen tavottelu aiheuttaa, sekä sellaisetkin, joita tehdään siirtomaiden taloudellisen kehityksen hyväksi, niiden suoritettava, jotka yksin hyötyvät vierasten maiden riistämisestä ja joiden rikkaudet on sieltä saatu.
Kongressi selittää lopuksi, että sosialististen edustajain velvollisuutena on kaikissa parlamenteissa leppymättä vastustaa sitä säälimätöntä riistämis- ja orjuuttamismenettelyä, mikä on vallalla kaikissa nykyisissä siirtomaissa.
Tässä tarkotuksessa on heidän vaadittava uudistuksia alkuasukkaiden aseman parantamiseksi, heidän on estettävä kaikkea alkuasukkaiden riistämistä ja orjuuttamista sekä heidän oikeuksiensa loukkaamista ja heidän on kaikin tarjona olevin keinoin työskenneltävä kasvattaakseen noita alkuasukkaita riippumattomuuteen. (Jatk.)
Ammatillinen työväenliike Virossa on ihan viimeisimpien aikain ilmiöitä. Vasta 1905 sattoi työväki ajatella ammatillisen järjestön perustamista.
Syynä tämän taistelujärjestön myöhäiseen perustamiseen on pääasiallisesti Viron teollisuuden heikko kehittyminen ja Venäjän hallituksen työväkeä kohtaan vihollismielinen politiikka, jota tuo heikko kehittyminen hyödytti.
Hallitusjärjestelmä ei vainonut mitään hillitsemättömämmillä pakkokeinoilla kuin jokaista työväen luokkataisteluun tähtäävää liikettä. Siinä tarkotuksessa asetettiin tehtaisiin erityiset polisiosastot ja salapolisit, jotka hallinnolle ja hallituksen toimeenpanijoille antoivat, tietysti palkkiota vastaan, tiedon kaikesta työväen toiminnasta. Sellaisissa kertomuksissa johtajiksi merkityt työmiehet heitettiin muitta mutkitta vankeuteen tai ainakin maantielle.
Aivan luonnollista on, ettei nylkemisellä sellaisissa oloissa ollut mitään rajaa, vaan tuli mitä alastomimmassa muodossaan esille. Työväki oli alati kiihottuneessa tilassa ja usein epätoivoon vaipumaisillaan. Joskus innostuivat he aivan mielettömiin tekoihin, kuten vastikään toukokuussa 1907 Narvassa. Työväki — järjestymätön ja vailla kuria — vaati näet siellä nuorelta sijaisjohtajalta von Peltzer'iltä palkankorotusta. Ylimielinen nuori herra hylkäsi useat kerrat työmiesten vaatimukset. Siitä äärimmilleen kiihtyneinä, kävivät he johtajaan käsiksi polisien läsnäollessa ja viskasivat hänet ryöppyävään kanavaan, jonka vuolas virta vei hänet silmänräpäyksessä Narvaan.
Kaikki palkkariidat eivät tietysti päättyneet niin ikävästi, mutta erimielisyydet kuuluivat alati päiväjärjestykseen. 1884 asetti hallitus aivan pienen määrän tehtaan tarkastajia, joilla oli tehtävänä ratkaista hallituksen mielenmukaisesti riitaisuudet työväen ja työnantajain kesken. Tarkastajien alaisina ovat liikkeet, joissa on yli 16 työmiestä. Pienemmillä yrityksillä ja liikkeillä, joissa ei käytetä koneita, ei ole tarkastajia, kuten esim. rakennustoimilla, joissa alati työskentelee suuret määrät työmiehiä.
Polisit ja työnantajat toimivat niin »oivallisesti», että ulkopuolella olevat eivät saattaneet kuulla mitään näistä riitaisuuksista. Sanomalehdet eivät saaneet luiskahtaa sanaakaan niistä, ne tukautti sensuri, ja kansankokouksia ei saatu pitää, koska niissä olisi voinut tulla puheeksi todellinen tila.
Itä-Aasian sota pehmitti toki tätäkin maaperää. Venäjän sotajoukkojen alituiset tappiot päästivät työväen kielet vapaammiksi ja antoivat sille enemmän rohkeutta. Suuria lakkoja puhkesi, joiden vaikutus levisi sangen laajalle. Jo venäläisten toverien esimerkki kiihotti virolaisia työmiehiäkin käyttämään ajanmukaisesti tilaisuutta hyväksensä.
Kasvavat levottomuudet saivat hallituksen hyväksymään »työväenvanhinten»-lain, ja erityisten työväenyhdistysten perustamiseen annettiin lupa, missä työväenliike oli poliseja mahtavampi. Tätäkään ei oltu tehty kansan parasta silmälläpitäen, tuo tehtiin vaan joukkojen rauhottamiseksi. Näiden hommien piti itse asiassa olla työväenliikkeen ehkäisemiskeinona.
Työväenvanhintenlain tarkotuksena oli aikaansaada valituista luottomiehistä työväen keskuudesta komitea, jonka tuli työriidoissa toimia välittäjänä. Luonnollisesti tämäkin laki jätti kaiken vallan työnantajain käsiin. Heidän tehtäviinsä kuului sekä vaaliohjesääntöjen vahvistaminen että myös niiden työmiesten määrääminen, joille ei suotu vaalioikeutta. Mutta lainsäätäjä erehtyi kuitenkin jonkun verran otaksuessaan, että työväki valitsisi luottamusmiehikseen sellaisia henkilöitä, jotka toimisivat hallituksen ja työnantajain mielenmukaisesti. Asian laita oli ihan toisin. Kun hallitus aikoi perustaa rauhottamislaitoksen, loikin työväki omia etujaan varten siitä taisteluetuvartion.
Mainittujen työväenyhdistysten taas, joita hallitus omilla polisimetkuillansa muodosti työväestön keskuuteen, piti olla molemminpuolista avunantoa sekä sivistysharrastuksia varten, ja työväen piti siellä saada kuulla jotakin omistakin taloudellisista asioistaan, vaikkakin etupäässä ostettujen polisikätyrien suusta. Näiden tuli hallituksen mielenmukaisesti »valistaa» työväestöä. Nämät olivat polisinero Subatowin suunnitelman mukaisia työväenyhdistyksiä, joissa esim. pappi Gapon ja muut salaperäiset voimat »työskentelivät».
Virossa tosin ei ollut sellaisia subatowilaisia yhdistyksiä, mutta täällä ottivat jo aikaisemmin eloon herätetyt virolaisten käsityöläisten apuyhdistykset vapaaehtoisesti tehtäväkseen »pääoman ja työn sovittamisen».
Nämä apuyhdistykset ovat meidän elinkeinovapautemme erikoisen kehityksen tulos.
Käsityö on meillä vielä keskiaikaisten ammattikuntien ja käsityöyhdistysten voimakkaan vaikutuksen alaisena. Ne ovat jäykän, edistymään mahdottoman rihkamakaupustelijahengen pikkuporvarillisia turvapaikkoja. Niinkauan kun kaupungeissa oli etupäässä vain saksalaisia asukkaita, oli ammattikunnilla ja yhdistyksillä niissä suuri merkitys. Talonpoikain vapauttaminen oli epäsuotuisa muutos ammattikunnille. Kaupungit kasvoivat, elinkeinot laajenivat, eivätkä antaneet enää ammattikuntien ahtauttavien rajojen itseänsä kahlehtia, täytyi julistaa elinkeinovapaus».
Huolimatta siitä, että virolainen väestö muodosti asukasten suuren enemmistön, pidättivät saksalaiset itselleen hallitsevan aseman sekä käsityöliikkeeseen ja kauppaan että myös kunnalliseen hallintoon nähden. Tosin saattoivat virolaiset nuorukaiset nyt oppia käsitöitä, mutta opinkäynti ahdashenkisissä verstaissa oli perinpohjaista epäkansallistuttamiskoulua. Verstas oli sellainen riutuneen ammattikuntahengen kasvatuspaikka, että talonpoikain pojat, niinpian kun heidät korotettiin »mestareiksi» ja nousivat virkaansa ja arvoonsa, tunsivat olevansa sen suvun oikeita jäseniä, johon he olivat taloudellisen elämänsä kautta kohonneet. Vapauttavaa sivistystä kun ei heillä ollut, niin he omistivat aivan liian kevyesti luokkansa ahdashenkisyyden.
Kun »vapauttaja-tsaari», Aleksanteri II, julisti Itämerenmaakunnissa elinkeinovapauden ja ammattikuntien etuoikeuksia vähennettiin, koitti aika, joka loi meillä voimassaolevien käsitysten mukaan halpa-arvoisemman käsityöläisluokan, vapaiden s. o. ammattikuntaan kuulumattomien työläisten luokan. Nämä tunsivat itsensä ammattiveljiensä ylimielisyyden takia syrjään sysätyiksi, eikä myöskään yleisö pitänyt heitä samanarvoisina kuin ammattikuntiin kuuluvia. Ammattikunnat olivat siis huolimatta yksinoikeuksiensa lakkauttamisesta säilyttäneet paljon sellaista, mikä tuotti niille arvoa. Kun ammattikuntiin kuulumattomien luokka kasvoi yhä suuremmaksi ja kun useat heistä olivat tulleet rikkaiksi elinkeinonsa harjoittajiksi, pyrkivät he myös korottamaan yhteiskunnallista arvoaan mahdollisuuden mukaan.
Heräsi toive uusien vapaiden ammattikuntien perustamisesta, joilla oli oleva oikeus diploomien jaon kautta, s. o. jakamalla todistuksia kykeneväisyydestä johonkin ammattiin, antaa sama »arvo» jäsenilleen, mikä annetaan ammattikuntaan kuuluville käsityöläisillekin — ainakin heidän mielestään — jakamalla sällin- ja mestarinkirjoja. Koska elinkeinosäädökset eivät olleet sellaista rinnakkaisammattikunnan perustamista edellyttäneet, ryhtyivät diploomihaluiset vapaat käsityöläiset yleisten virolaisten käsityöläisyhdistysten perustamiseen, jotka venäläisten käsityöläisammattikuntien (Ремесленныя управы) mallin mukaan jakaisivat sellaisia kykeneväisyystodistuksia. Hallitus tukautti kuitenkin jokaisen yhdistyksen perustamishankkeen. Yhdistykset saivat ojennusnuoraksi annetun mallisäännön kautta keskinäisten apuyhdistysten luonteen sekä lisäksi avustusta harjottavien yhdistysten erilaatuisia tehtäviä. Siitä syystä ei näiden yhdistysten ammattikuntaluonne voinut erittäin kehittyä. Niistä tuli virolaisten käsityöläisten yleisiä avustusyhdistyksiä — joihin työväellä ja työnantajilla oli yhtä vapaa pääsy. Uusien jäsenten yhdistykseen ottamisessa katsotaan kuitenkin aivan ammattikunnan tapaan siihen, että yhdistykseen pyrkivä on myös todellinen käsityöläinen eikä »oppimaton».
Ensimäinen virolaisten käsityöläisten avustusyhdistys perustettiin Tartossa 1891. Pitemmät ajat oli sillä noin 40–50 jäsenen hautajaisapurahaston leima. Mutta niinpian kuin työväki pääsi liikkeelle ja tulvi suuremmassa määrin yhdistykseen, nousi siellä myöskin porvarillisia rauhan- ja sovinnon-apostoleita »kasvattaakseen» työväkeä omaisuuden ja työn yhteensovittavassa hengessä.
Suurin »virolaisten käsityöläisten avustusyhdistys» oli Tallinnassa. Tämän lakkautti heinäkuulla 1907 kenraalikuvernöri Meller-Sakomelski sotatilan lakkauttamiseen saakka — niinkuin otaksutaan, poliitisten hankkeiden takia, jotka muka olisivat näyttäytyneet siten, että yhdistys oli tehnyt juhannuksena 1907 huviretken Helsinkiin ja siellä pannut toimeen katumielenosotuksen ja kutsunut kokoon »luvattoman» kokouksen! Varsinaisen syyn täytyi kuitenkin ainoastaan piillä siinä, että yhdistyksellä oli jonkunlainen omaisuus ja että se saattoi tukea jäseniään työttömyyden j. n. e. aikana. Sellaista ei Venäjän hallitus tietysti voi kärsiä. Apuatarvitsevat työmiehet ovat sen mielestä sietämättömiä, ja olisi paras kokonaan hävittää ne; sillä heidänhän joukossaan saattaa olla myös sellaisia, jotka ovat kyllin rohkeita oikeuksiansa vaatimaan...
Tallinnan avustusyhdistykseen kuului tuhatkunta jäsentä ja omaisuutta oli sillä 16,000 ruplaa (= 43,000 mk.), joka kyllä — hallituksen käskystä — valtion kirjoihin on merkitty ja sen kautta siten varmasti on pienemmäksi kutistunut. — 1906 nosivat vuositulot 8,410 ruplaan (= 22,285 mk.), menot samalta ajalta 6,437 ruplaan (= noin 17,000 mk.), joista 3,094 ruplaa meni työttömien avustamiseen (1,624 ruplaa), hautausapumaksuihin (750 ruplaa) ja lääkäripalkkioihin (720 ruplaa) avustuksesta jäsenten ja heidän perheitteinsä sairaustapauksissa.
Juuri nämä avustukset paloivat hallituksen edustajien mielessä.
»Virolaisten käsityöläisten avustusyhdistys» Tallinnassa oli ehkä — josta on kiittäminen siihen lukuisasti liittyneitä teollisuustyömiehiä — kaikkein vähimmän perinnyt ammattioikkuja. Mutta poroporvarillisesta luonteestaan ei tämäkään voinut luopua. Tosin kasvoi yhdistys juuri valmistuvan vallankumouksen aikana noin 300:sta 1,000:teen jäseneen, sillä täällä luuli työväki löytävänsä paikan, missä se saattoi esteettömäsi keskustella asioistaan. Mutta yhdistyksen johto oli kovin arkain ja ahdasmielisten miesten käsissä, jotka myöskin koettivat levittää oppiansa työn ja pääoman välisestä sopusoinnusta. Onneksi olivat he kykenemättömiä saamaan aikaan suunnitelmallista propagandaa. Mutta sitä innokkaammin koettivat muutamat kätyrit jäsenien joukossa pääkokouksissa tehdä tyhjiksi luokkatietoisten jäsenten esityksiä ja viedä omansa perille.
Yhdistys perusti sangen hyvän kirjaston, jota työväki saattoi edullisesti käyttää hyväkseen. Kirjojen valinta jätettiin ymmärtäväisten jäsenten toimeksi. Se todistaa parhaiten, että johto ei ollut suunnitelmallinen, vaan vanhanaikainen ja luonnollisesti takapajulla oleva. Suunnitelmalliset jarruttajat olisivat jättäneet kirjastoasiatkin kätyriensä haltuun. Mutta kaikesta siitä huolimatta se osasi pitää yhdistyksen syrjässä uudenaikaisesta työväenliikkeestä.
Samallaisia avustusyhdistyksiä on sitäpaitsi vielä Wiljannissa, Pärnaussa, Wesenbergissä, Narvassa, Pietarissa, Tapsissa (Tapul) ja Moisküllissä (Moisakielas). Niiden vaikutus on kuitenkin paljon rajotetumpi kuin tallinnalaisen ja ovat ne melkein kokonaan poroporvarillisen hengen tyyssijoja. Missään suhteessa niitä ei voi pitää uudenaikaisten palkkatyöläisten taistelujärjestöinä. Suurimmat avustusyhdistyksetkin, joissa on jäseninä enimmäkseen teollisuustyöväkeä, eivät voi päästä vapaiksi pikkuporvarillisesta luonteestaan, puhumattakaan pienillä paikkakunnilla toimivista käsityöläisyhdistyksistä, joissa on jäseninä miltei yksinomaan käsityöläisiä.
Sensurin hallitsemien sanomalehtien heikot agitatsioyritykset pysyivät vaikutuksettomina tahi oli niiden seurauksena ainoastaan jotkut arat järjestön yritykset. Ilman hallituksen suostumusta ei tahdottu perustaa mitään järjestöä, mutta suostumusta ei ollut saatavissa. Kahdeksansataavuotisen orjuuden tähden — sata vuotta »vapautta» voi vielä aivan huoletta panna orjuuden laskuun — virolainen työväki on niin kesy ja »uskollisesti alamainen», ettei sen päähän pysty helposti yhdistyminen hallituksen suostumuksetta. Kuitenkin tuntui ilmassa vähää ennen vallankumousta liikuskelevan sellaisia yhdistysyrityksiä.
Syksyllä 1904 syntyi Tallinnan räätälien ja ompelijattarien keskuudessa levottomuutta. Osittaisen työlakon ja neuvottelujen kautta pääsi työväki niin pitkälle, että sai työnantajat pakotettua maksamaan jonkun verran suuremman palkan. Vahvistettiin tariffin mukaiset palkkaussäännöt työväen ja vaatetusliikkeenharjoittajien kesken. Mutta sopimusta ei noudatettu kuin ihan lyhyen ajan, sillä varastojen omistajat saivat yhä vielä kylliksi kotityöntekijöitä, jotka olivat valmiit työskentelemään tariffissa määrättyä palkkaa halvemmasta sekä kuittaamaan kontrollikirjaan tariffin mukaisen hinnan. Koko liike päättyi siihen umpikujaan, että perustettiin räätäliapuyhdistys työväkeä ja liikkeenharjoittajia varten, siis sovinto-unenhoureeseen.
Vuosi 1905 herätti työväenliikkeen aivan uuteen eloon. 23 p. tammik., siis Pietarin verilöylyn jälkeisenä päivänä, puhkesi Tallinnassa yleinen lakko, kaikki tehtaat ja työpaikat seisautettiin noin 10 päiväksi. Hirmuinen ennenkuulumaton kauhu valtasi porvarit ja sai heidät hiukan myöntyväisemmiksi.
Tällä ensimäisellä tempauksella työväen puolelta oli seurauksena, että hallitus puuttui asiaan jo kuukausia sitten julistetun työväenvanhintenlain nojalla ja koetti siten estää liikettä.
Huolimatta ahtauttavista rajoituksista, joiden piti vaikuttaa että luottamusmiesten vaali kävisi hallituksen mielen mukaan, onnistui työväen yksimielisten ponnistustensa kautta kuitenkin valita luotettavia tovereitaan. Lyhyen toiminnan jälkeen huomasivat niin työväki kuin luottamusmiehetkin, että oli välttämätöntä perustaa kaikkien työväenvanhinten yhdistys, jos heidän vaikutuksensa tahdottiin saada yhtenäiseksi ja suunnitelmalliseksi. Tuollainen liitto ei tosin ollut lainmukainen, mutta kun työväki pakotti, antoi kuvernööri sille vahvistuksen.
Luottamusmiesten neuvosto kokoontui joka viikko, keskusteli koko kaupungin työväenasioista ja neuvoteli tarpeellisista toimenpiteistä, joihin siellä täällä saattoi ryhtyä. Elleivät jonkun tehtaan omat luottamusmiehet voineet poistaa joitakin epäkohtia, niin neuvosto määräsi erikoiset edustajat, joiden tuli vaikuttaa tehtaan johtoon ja tehtaan tarkastajaan, jotta epäkohdat poistettaisiin.
Luottamusmiesten neuvosto piti itseään työväen laillisesti asettamana valtuuskuntana, jonka tuli ottaa huomioonsa työväen kaikki oikeutetut tarpeet. Neuvosto nautti työväen keskuudessa suurta luottamusta ja vaikutti sen kautta, että sen tukena oli niin laajat työväenjoukot, suuresti yleiseen mielipiteeseenkin. Sen vaikutuksesta eivät voineet pysyä vapaina edes saksalaiset sanomalehdet eikä sensurikaan.
Neuvostolla oli työväenkeskuudessa niin suuri arvo, että nekin työväen piirit, joilla laillisesti ei edes ollut luottamusmies-edustusta, kääntyivät sen puoleen pyytäen, että heidänkin laittomasti valitut luottamusmiehensä saisivat ottaa osaa istuntoihin; niin tekivät esim. satamatyöväki ja jotkut rakennuskäsityöläisten ryhmät, jotka olivat alkaneet järjestyä.
Teollisuustyöväen luottamusmiesten neuvosto yhdistyi venäläisen sosialidemokratisen työväenpuolueen paikalliskomiteaan ja kehittyi viimein Pietarin työväenedustajaneuvoston mallin mukaan, ottaen huostaansa samat toimet Tallinnassa. Sotatilaa seuraava taantumus teki tietysti tästäkin pikaisen lopun. Neuvoston useimmat jänenet vangittiin ja lähetettiin kuukausia kestäneen vankeuden jälkeen Siperiaan.
Kesällä 1905 alkoivat herätä myöskin käsityöläiset, etenkin rakennustyöntekijät. He saivat äkkiä tietoonsa, että Venäjän laki sisältää oikeastaan jo elinkeinovapauden ajalta määräyksen, joka kieltää käsityöläismestarien teettämästä työtä verstaissaan 12 tuntia kauemmin päivässä, josta ajasta 2 tuntia on määrätty ruoka-aikoja varten, niin että todellinen työaika käsityöliikkeissä on elinkeinolaissa vahvistettu 10:ksi tunniksi päivässä.
Tätä — tsaarin hallituksen jonakin heikkona hetkenään tahi tiedottomasti laatimaa lakia — ei ole koskaan pantu toimeen. Tavallisesti työskentelivät käsityöläiset kello 5:stä aamulla kello 8:aan illalla, ruoka-ajoiksi ainoastaan syöntiajat poislaskettuina. Tosin oli käsityöläisilläkin työpäivä suuremmissa kaupungeissa, missä tehdasteollisuus oli laajempi, lyhennetty yhdellä tunnilla. Ei voinut kestää kauan, että »etuoikeutettujen, ammattikuntiin kuuluvien» käsityöläisten täytyi kovin paljon kauemmin tehdä työtä kuin alempiarvoisina pidettyjen »oppimattomien» tehtaantyöläisten... Sillä tehtaissa työskenneltiin alun pitäen lyhemmän aikaa kuin käsityöläisten keskuudessa. Viime aikoina oli työpäivä tehtaissa laillisesti vahvistettu 111⁄2 tunniksi, jota tosin ei myöskään aina noudatettu.
Muutamien ammattikuntain käsityöläiset pitivät nyt kuvernöörin suostumuksesta kokouksia, missä päättivät ryhtyä toteuttamaan laillisen työpäivän käytäntöön saattamista. Tämän vaatimuksen välttämättömyyden huomasivat ammattikuntiin kuuluvat sällitkin, sillä he ottivat osaa kokouksiin ja selittivät olevansa yksimieliset niiden kanssa, jotka eivät kuulu ammattikuntiin.
Mutta saadaksensa päätöksensä täysivoimaiseksi ei työväki keksinyt mitään muuta keinoa kuin anoa kuvernööriltä, että hän saattaisi lain voimaan. Keskusteltiin tosin myöskin työlakosta ja päätettiin työnantajille ilmottaa sitäkin mahdollisuutta. Mutta työnantajat eivät ottaneet sitä ollenkaan huomioonsa ja heikot lakkoyritykset opettivat kohta työväelle, että ainoastaan järjestynyt työväki saattoi lakon kautta toivoa menestystä.
Kuvernööri, ollen erittäin kohtelias työväelle, lupasi antaa poliisin toimeksi lain käytäntöön saattamisen. Kun toteuttaminen kuitenkin näytti työväestä viipyvän liijan kauan, kuulustelivat he asiaa poliisivirastolta ja saivat vastaukseksi ettei poliisivirasto ole saanut sellaista käskyä. — Työväki lähti nyt toistamiseen kuvernöörin luo! Täällä heille vakuutettiin, että poliisivirasto oli saanut määräyksen. Työväen ei kuitenkaan tullut liiaksi kiihottua, vaan malttaa hiukan mieltään, asia kylläkin muka jäljestettäisiin.
Ei siis muuta neuvoa kuin odottaa!
Työväki odotti kauan ja sai vihdoin vastauksen että työpäivän pituus oli vapaan sopimuksen asia ja ettei lain mukaan tässä voitu ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin...
Joka tapauksessa sai työväki, jota oli vedetty nenästä, tästä sen käytännöllisen opetuksen, että lakeja otetaan huomioon ainoastaan silloin, kun ne edistävät nylkemistä ja että työväen on järjestyttävä, jos se tahtoo tilaansa parantaa. Ja se alkoikin todella järjestyä, vaikkakaan järjestyminen lain mukaan ei saanut tapahtua muuten kuin perustamalla molemminpuolisia apuyhdistyksiä, kuten räätälit olivat tehneet.
Syyskesällä samana vuonna kehittyi liike maalaistyöväestönkin keskuudessa siihen määrin, että senkin taholta ilmoitettiin järjestymishalua. Viljandissa pidettiin suurilukuinen maalaistyöväen kokous, missä otettiin ensi askel koko maata käsittävän järjestön muodostamiseksi. Mutta lokakuun tapahtumat ennättivätkin tulla väliin, pakottivat taloudelliset vaatimukset väistymään valtiollisten vaatimusten astuessa etualalle. Pian senjälkeen seuraava taantumus ei ole siitä saakka suonut niiden enää päästä hereille.
Kaikista ammateista oli ainoastaan kirjaltajilla jollakin lailla järjestetty yhdistys, jonka ainoana tehtävänä oli avunanto sairaustapauksissa ja työnetsijäin avustaminen matkarahoilla. Yksityiset kaupungit olivat liitossa keskenään, mutta yhdistysten johto oli uskottu työnantajille ja näiden kätyreille. Mutta nyt ei työväkeä enää tyydyttänyt tämä järjestö, se huomasi, että sovinto työväen ja työnantajain kesken tuottaa kuitenkin vain etua viimeksimainituille, ja työväki jää turvattomana nylkemisen alaiseksi. He tulivat yhä selvemmin vakuutetuiksi siitä että heidän oli aivan toisin järjestyttävä, jos tahtoivat että heidän etujaan valvottaisiin. Liike pääsi vauhtiin ja Riigan työväki otti johdon haltuunsa.
Valitettavasti ei kirjaltajien liike voinut vapautua ahdashenkisestä ammattilais-poroporvarillisesta itsekkäisyydestä. Ainoastaan niinkutsutut sääntöjenmukaisen opin käyneet ja diploomin saaneet apulaiset pitivät itseään kelvollisina järjestöön, oppipoikia otettiin jonkunverran huomioon, aputyöläisiä ei lainkaan. Apulaiset järjestyivät kuitenkin menestyksellä, ja saivat toimeen tariffin, mikä vahvisti heille noin 30 % palkankorotuksen ja 9 tuntisen työpäivän. Näiden parannusten varmentamiseksi panivat he ehdokseen, että oppipoikain valmistamista oli tariffinmukaisesti rajoitettava, jotta ehkäistäisiin apulaisten liikanainen työntarjonta. Oppipoikain luvun määrääminen jäi kuitenkin sattuman varaan, koska ei ollut mitään sitä koskevaa tilastoa, ja pian havaittiin, että koko ammatti joutuisi siitä kärsimään. Tässäkään ei taantumus ole antanut asiain täydellisemmäksi kehkeentyä, sillä useiden sanomalehtien ja muiden varsinkin sosialististen kirjallisten yritysten lakkauttamisen takia ovat monet kirjaltajat jääneet leivättömiksi.
Vallankumouksen aikana esiintyivät kirjaltajatkin kyllä vallankumouksellisina ja ilmaisivat kapinallisen mielensä, mutta heidän ammatillinen järjestönsä ei kuitenkaan liittynyt yleiseen luokkatietoisen työväen vapaustaisteluun, vaan jäi sen ulkopuolelle. V. 1905 voittamansa saavutukset saivat he suurimmaksi osaksi säilytettyä; kuitenkin kielsi kenraalikuvernööri heidän Riikassa toimittamansa äänenkannattajan ilmestymästä ja lakkautti elokuun lopulla 1907 myöskin heidän järjestönsä »sotatilan lakkauttamiseen saakka».
Syksyllä 1905 järjestyivät myöskin Tallinnan satamatyöntekijät. He saivat toimeen tuntuvan palkankorotuksen ja työajan lyhentämisen, määräsivät työtavat ja katsoivat luottamuksella tulevaisuuteen. Tämänkin saavutuksen, jota vailla tuo työläiskerros oli kerrassaan turvaton, hävitti taantumns aivan kokonaan. Eräs johtajista, toveri Reitoff, lähti tammikuun selkkausten aikana Wiljandiin, missä aateliset »rauhottajat» ampuivat hänet.
Vuoden 1906 alkupuoli ei ennustanut työväenliikkeelle mitään ilahduttavaa. Tunnetut tähänastiset johtajat vangittiin ja ajettiin maanpakoon, suurta ja laajoihin kansankerroksiin kipeästi koskevaa työttömyyttä oli huomattavasti kaikkialla; monen monet perheet tarvitsivat avustusta! Hätä oli niin suuri, että kuvernööri Bashilowin — vastoin tsaarillisen virkavallan tavanmukaista politikaa — täytyi myöntyä työttömäin komitean perustamiseen. Tämä työväen muodostama komitea koetti hankkia varoja julkisten rahankeräysten kautta lieventääkseen katkerimpaa hätää toimittamalla varattomille ruokaa ja muuta senkaltaista avustusta. Palkansaantipäivinä pantiin tehtaissa toimeen rahankeräyksiä, järjestettiin juhlatilaisuuksia ja myyjäisiä, otettiin tehtäväksi valtion töitä, jotta työttömät saivat niissä työskennellä ja perustettiin laaja työnvälitys. Komitea toimi hyvin tarmokkaasti ja ilmeisellä menestyksellä. Sitä kuvaa parhaiten se, että sivistyneidenkin ihmisystäväin piiri, joka työväen hädän auttamiseksi oli ryhtynyt säännöllisesti maksettavilla lahjoituksilla ylläpitämään kansankeittiötä, jätti nyt luottamuksella tulonsa ja keittiönsä työttömäin komitean käytettäväksi.
Työväki oli valinnut tähän komiteaan kykenevimmät toverinsa ja se huolehti ja hoiti kaiken kesää työväen asioita — niinhyvin kuin oli mahdollista tänä tavattoman vaikeana aikana.
Samaan aikaan näki hallitus olevansa pakoitettu antamaan jälleen uuden lain, jonka nojalla ammattiyhdistysten perustaminen tuli mahdolliseksi. Luonnollisesti ryhtyi Tallinnan työväki nyt jälleen ammatilliseen liikkeeseen jonka taantumus oli alkuunsa tukahduttanut. Koska nyt työttömäin komitea oli saanut kaupungin hallinnolta huoneuston, missä se saattoi pitää kokouksiaan; ja kun vielä ne toverit, jotka syksyllä seisoivat liikkeen etunenässä, nyt istuivat työttömäin komiteassa, jonka yhteyteen kaikki työväenliike ylipäätään keskittyi, oli aivan luonnollista, että tästä komiteasta tuli myös ammattiyhdistysten syntymäpaikka. Siellä tapahtuivat aina ensimmäiset neuvottelut, siellä suunniteltiin yhdistyksille säännöt, keskusteltiin niistä ja lopuksi jätettiin ne virallisesti kirjoihin merkittäväksi.
Mutta työttömäin komitea toimi vielä muuliakin alalla.
Sosialidemokratinen työväenliike oli herännyt eloon, se kasvoi ja edistyi, mutta oli myös henkisen ravinnon tarpeessa. Komitealle jätettiin käännös Karl Kautskyn kirjottamasta »Erfurtin ohjelmasta» vapaaehtoisena lahjana työttömäin turvaamiseksi, ja painatuskustannusten korvaamiseksi annettiin sille lainaksi 500 ruplaa. Komitea toimittikin teoksen painoon.
Hallitusviranomaisilta ei tietysti pysynyt salassa, että työttömäinkomitea oli puuttunut muihinkin kysymyksiin, ja he toimituttivat komitean toimistossa usein kotitarkastuksia. Elokuussa 1907 katsoivat he parhaaksi komitean lakkauttamisen — valtiollisen epäluotettavaisuuden vuoksi. Mutta onneksi sai komitea surmansa aikana, jolloin ammatillinen järjestö oli jo saanut välttämättömän pohjansa.
Ammattiyhdistysten säännöt muodostettiin venäläisten ammattiyhdistysten malliin, mutta Viron kuvernööri — »oikeamielinen» Bashilow, jonka kunniaksi heinäkuussa 1905 Tallinnan virolaiset vapaamieliset, hänen lähtiessään pois, tanssivat kiitollisuustanssia — piti välttämättömänä niitä vielä rajottaa. Lakkokassan perustamista koskeva pykälä poistettiin, vaikkakaan sitä ei Venäjällä monessa paikoin oltu estetty ja vaikka senaattikin selitti kesällä 1907, että koska lakot ovat luvallisia, niin ei myöskään voida kieltää lakkokassojen perustamista. Mutta Viron hallintoviranomaiset ei tyytyneet vielä tähänkään, vaan lisäsivät myöhemmin perustettujen ammattiyhdistysten sääntöihin huomautuksen, että ammattiyhdistys ei saisi avustaa niitä työläisiä, jotka lakkojen kautta ovat joutuneet työttömiksi! Samoin poistettiin ammattiyhdistysten tarkoitusperistä se kohta, että ammattikunnat toimivat palkan korottamisen ia työpäivän lyhentämisen hyväksi. Puutyöntekijäin liiton sääntöihin lisäsivät hallintoviranomaiset siihen kohtaan, missä puhuttiin kokousten ja kongressien pitämisestä, sanat: »jäsentensä ja osastojensa kesken». Räätäleillä ja metallityöläisillä on säännöissään se tärkeä määräys, että he voivat toimituttaa tilastollisia tiedusteluja ammattinsa aseman selville saamiseksi. Mutta kun he kesällä 1907 aikoivat ryhtyä tuollaiseen yritykseen, kielsi kuvernööri sen!
Viron työväen ammattiyhdistysten nykyisestä suuruudesta saamme kuvan seuraavasta luettelosta:
| Puuseppien, | perustettu | elok. | 1906 | 463 | jäsentä | |
| Metallityöläisten, | » | syysk. | » | 1179 | » | elok. 1907 |
| Räätälien, | » | lokak. | » | 80 | » | elok. 1907 |
| Nahkurien, | » | » | » | 168 | » | elok. 1907 |
| Maalarien, | » | » | » | 147 | » | elok. 1907 |
| Paperityöläisten, | » | maalisk. | 1907 | 138 | » | elok. 1907 |
| Mies- ja naispalvelijain, | » | helmik. | » | 45 | » | elok. 1907 |
Syntymäisillään ovat palkka-ajurien, kauppa-apulaisten, leipurien ja kivityömiesten ammattiyhdistykset.
Kun ei ole mitään tilastoa kaikista ammatteihin kuuluvista, on miltei mahdotonta ilmottaa jäijestymiskykyisten työläisten koko lukumäärää, samoin kuin järjestyneiden suhdetta järjestymättömiin. Lähimain oikean arvioluvun mukaan on Tallinnassa noin 6,000 metallityöläistä ja noin 4,000 puutyöntekijää, joista 20 ja 11 pros. on järjestyneitä.
Työväen laskujen mukaan oli 1 p:nä heinäk. 1907 suuremmissa tehtaissa ja verstaissa (29:ssä liikkeessä) työssä kaikkiaan 9,560 työntekijää (hyvänä työkautena saattaa tuo summa olla 2–3,000 korkeampi). Näiden teollisuustyöläisten ohella on olemassa toisia tuhansia rakennuspaikoilla, tiilitehtaissa, kalkinvalmistuspaikoissa, ajurinammateissa, kirjapainoissa, kauppa-alalla, monissa käsityöammateissa, kotityöläisiä, renkejä ja vihdoin personallisissa palvelusolosuhteissa olevia. Kaikkien näiden joukkojen järjestäminen on kova työ-ala. Tähän saakka on vasta alku tehty, ja sekin pääasiallisesti vain teollisuustyöläisten keskuudessa.
Ammattiyhdistysten ikä on vielä liian lyhyt voidaksemme arvostella niiden vaikutusta ja sitäpaitsi on niiden ollut taisteleminen hallituksen ylenmääräistä sortoa vastaan. Sivullisista lienee mieltäkiinnittävää kuulla että kahden suurimman ammattiyhdistyksen luottamusmiehistä näin lyhyenä aikana jo 7 on rangaistu tutkintovankeudella ja 6 heistä ajettu maanpakoon. Ammattiyhdistystoimintaa ei tietystikään ole ilmotettu syyksi rangaistukseen. Mutta ei ole lainkaan epäilystä siitä, ettei noita tovereita ole rangaistu toimintansa tähden työväenliikkeessä. Epäsuotuisina henkilöinä, jotka saivat aikaan työväenliikkeessä sellaista, mikä ei sopinut hallitukselle, täytyi heidän kärsiä.
Hallituksella ei ole vain yksi tapa sortaa ammattiyhdistyksiä, vaan siihen tarkoitukseen on tehty oikea järjestelmällinen suunnitelma. Kun sille ei suoraan onnistu ehkäistä päämaalistaan tietoista työväkeä luokkataistelusta, niin se käyttää epäsuoria apukeinoja. Ellei se saavuta sitä vielä sääntöjen mielivaltaisella muuttelemisella, alinomaisen vainoomisen pelolla ja johtajien maasta karkottamisella, niin kokeilee se yrittämällä viedä ammattiyhdistysten elämää kieroihin suuntiin. Se on sille sitä helpompaa, kun työväki yleensä — pakotettuna pysymään poissa taloudellisen taistelun oikealta tieltä kapitalismia vastaan — antautuu toimintahalussaan liiankin helposti näennäisesti hyödyllisille teille, jotka kuitenkin itse asiassa ovat harhateitä. Sangen »avuliaiksi» osoittautuvat siinä myöskin jotkut »työväenystävät» kirjavan vapaamielisyyden leiristä, jotka alati ovat valmiit suosittelemaan työväelle kaikenlaisia apukeinoja. Ellei tämä kaikki vielä tyydytä hallitusta, niin se lähettää työväen keskuuteen tarkotukseensa erityisesti opetettuja »työväenystäviä», joilla on tehtävänä saada ammattikunnat perustamaan esim. kulutuskauppoja, osuustyöpajoja, laulu- ja soittoköörejä ja jos mahdollista, järjestämään joka viikko juhlatilaisuuksia tanssin kera. On aivan luonnollista, että nuori liike, jolta kaikki parhaat voimat riistetään, kärsii siitä suuresti ja on helposti täten väärille teille johdettavissa, ja hallitus lieneekin tässä suhteessa jo nykyään epäilyttävän lähellä päämaaliaan.
Koska hallitus vainoo sosialidemokratiaa mitä hävyttömimmin, eivät ammattiyhdistykset voi ilmaista kuuluvansa työväenpuolueeseen, vaan niiden täytyy teeskennellä puolueettomuutta.
Mitä puolueeseen kuulumiseen tulee, voidaan siitä lausua ainoastaan sen verran, että ne mielestään sosialidemokratiset työläiset, jotka vielä voivat olla noilla seuduilla, koettavat mahdollisuuden mukaan käyttää ammattiyhdistyksiä agitatsioninsa toimintakenttänä, ja että suorastaan luokkatietoinen työväki pyrkii luonnollisesti myöskin ammatillisesti ensiksi järjestymään. Se on yllämainitulle sivuvirtaukselle tosin vastapainona, mutta riittääkö ja kykeneekö se pysyttämään ammattiyhdistyksiä oikealla tolalla, sitä emme voi varmuudella sanoa.
Kun hallitus on väkivaltaisesti pyyhkinyt pois säännöistä lakkojen avustuksen, eivät ammattiyhdistykset voi sellaisinaan avustaa lakkoja. Ammattiyhdistysten jäsenet ovat kyllä jo taistelleet menestyksellä moniaissa lakoissa, mutta he eivät ole niissä voineet käyttää hyödykseen ammattijärjestöjään, vaikka niiden varsinaisena tarkotuksena pitäisi oleman juuri työväen taloudellisen taistelun tukeminen ja voittoon auttaminen. Se, että työväki kuitenkin on taistellut yksimielisesti ja sen kautta myös saanut tuloksia, se johtuu siitä, että se on oppinut uhmaamaan hallitusta. Ja uhmannut se onkin oikein kiitettävällä tavalla.
Yhtä kiitettävästi on harrastettu myöskin ammattiyhdistysten keskinäistä yhteenliittymistä: laillisesti tai sääntöjen mukaan ei sellainen liittyminen tietysti ole luvallinen. Mutta olosuhteiden pakosta on kuitenkin saatu aikaan niiden niin tuikitarpeellinen yhdistyminen.
Samoin tekivät omituiset venäläiset olosuhteet välttämättömäksi, että yksityisten ammattiyhdistysten ylempi johto annettiin valiokunnan käsiin, joka muodostetaan erikoisten ryhmien ja verstaiden luottamusmiehistä. Tämä valiokunta valitsee toimiston, joka hoitaa juoksevia asioita. Siten ei johtoa voi yhdellä iskulla tieltä poistaa. Poistuneiden paikat voidaan helpommin täyttää, kun koneisto voi entiseen tapaansa työskennellä edelleen.
On itsestään selvää, että meidän on pidettävä virolaisen työväen ammattiyhdistyksiä — nimittäin katsoen siihen, millaisissa olosuhteissa ne ovat syntyneet ja voivat kehittää itseään — työväenliikkeen ensimmäisinä, mutta kuitenkin ilahduttavina askeleina. Muutamat ammattiyhdistykset ovat naurettavan pieniä, kuten esim. räätälien ja palvelijain. Siitä on kuitenkin paljon vähemmän syytettävä osanottajain välinpitämättömyyttä kuin erittäin painostavia olosuhteita. Kun palvelijat hankkiutuivat järjestymään, oli tähän järjestöön pyrkiminen sangen vilkasta. Ensimäisessä kokouksessa oli läsnä 2,000 henkeä. Mutta porvarit ryhtyivät niin jyrkkään vastustukseen, että se ehkäisi suuresti järjestön myöhäisempää kehitystä. — Räätälien järjestö sai yllämainitusta työväen ja työnantajien apuyhdistyksestä kilpailijan. Samoin tuotti »virolaisten käsityöläisten apuyhdistys» runsaan avunantonsa kautta ammattiyhdistysten kehitykselle koko tuntuvaa haittaa. Tämän yhdistyksen monetkaan jäsenet eivät käsitä välttämättömäksi liittyä vielä ammattiyhdistyksiin, koska he pitävät apuyhdistystä samanarvoisena kuin ammattiyhdistyksiä.
Ylipäänsä voidaan kuitenkin sanoa, että se henki, joka työväkeä nykyään elähyttää, oikeuttaa erinomaisiin odotuksiin. Vaikkakin yllyttämis- ja valistamistilaisuutta on sangen vähän, on toverillinen yhteishenki, luokkatietoinen yhteenkuuluvaisuustunto kumminkin mainio. Tehtaissa pitävät työmiehet tarkan huolen siitä, että yksityinen nauttii joukon suojelusta. Omavaltaiset erottamiset ja muut sellaiset toimenpiteet herättävät kaikkien työmiesten puolelta mitä kiivaimpia vastalauseita ja sen kautta on monet aikeet ehkäisty ja toisia taas tehokkaasti vastustettu. Samoin ajaa työväki läpi yksimielisellä tahdollaan monia parannuksia työhuoneissaan, hankkien esim. pesulaitoksia, joissa voi myös kuivata itsensä. Myöskin ruokailusuojia niihen kuuluvine välttämättömine kalustoineen, joita on jo alettu hankkia koko moneen tehtaaseen, on täten saatu toimeen.
Täydellisesti vapaina pikkuporvarillishumaanisesta raittiusliikkeestä ovat tehtaitten ja työpajojen työmiehet alkaneet myöskin taistelun alkoholin väärinkäyttöä vastaan, ja saavuttaa se järjestyneen työväen keskuudessa ilahduttavia edistysaskeleita. Uusia työmiehiä aikaisemmin työskennelleiden riveihin otettaessa panee työväki painoa siihen ja vaatii ehdottomasti johtokunnassa, että juopporenttuja ja alkoholin ystäviä ei oteta työhön. Luonnollisesti vaikuttaa tämä terveellisesti työväkeen, kun nimittäin toverit selittävät ryypiskelijöille alkoholin vahingolliset vaikutukset. Voidaan siis tyydytyksellä mainita, että järjestynyt virolainen työväki ei ole mikään alkoholin ystävien ystävä.
M. Martna.
Nykyisen tavattoman suuren liikepulan ymmärtämiseksi on tarpeen tuntea sen edellä käynyttä mailmanmarkkinain tilaa. Sen vuoksi otamme pääkohdissaan tähän »Neue Zeit'istä» erään itävaltalaisen puoluetoverin Rudolf Hilferdingin valaisevan kiihotuksen, joka on tosin julkaistu jo viime kevät-kesällä, mutta ei silti vieläkään ole merkitystä vailla.
Viimeinen tuotannon ja kaupan kukoistuskausi — selittää kirjottaja, — joka alkoi v. 1904, eroaa useissa tärkeissä kohdin edeltäjästään vuosina 1895–1900 ja 1903. Viimemainittu nousukausi ei alkanut kaikissa maissa yhtaikaa eikä ollut kaikkialla yhtä voimakas. Yhdysvalloissa alkoi se jonkun verran myöhemmin kuin Saksassa ja kesti, ellemme ota lukuun lyhyttä, ohimenevää heikkenemistä v. 1900, aina v:een 1903. Englannissa taas, joka samoihin aikoihin oli kietoutunut buurisotaan, ei kukostus ollut läheskään niin voimakas kuin Saksassa ja Yhdysvalloissa. Muissa maissa kävi liike hyvin, mutta ei ollut silti erityistä kukoistusaikaa.
Nykyinen (s. o. viime keväinen) konjunkturi ulottuu sitä vastoin alueellisesti paljoa laajemmalle. Ensiksi kulkee konjunkturi Yhdysvalloissa ensi kertaa yhtä rinnan Europan kanssa. Kukostus alkoi jokseenkin yht'aikaa kummassakin maanosassa ja Amerikan teollisuus sai pian johtoaseman mailmanteollisuudessa. Tämä seikka todistaa sitä, että kapitalistiset valtiot yhtyvät sisäisesti lujaksi yhtenäiseksi mailmantalousalueeksi, jota eivät Amerikan suojelustullit ole voineet estää ja jota sen sijaan ovat edistäneet ja suosineet Keski-Europan maiden nyt päättyneet kauppasopimukset yhdessä Englannin vapaakaupan kanssa. Mitä uudet kauppasopimukset tässä suhteessa vaikuttavat, siitä saadaan täysi selvyys vasta seuraavalla teollisuuden kehityskaudella. Kuitenkaan ei tavarain liikunta, siis kauppasuhteet, yksinomaan yhdistä kansallisia talousalueita maailman talousalueeksi, vaan ja yhä kasvavassa määrässä, myös rahapääoman liikunta.
Rahapääoma, jota yksityisten kansain kapitalistiluokat kasaavat yhteen, muuttuu yhä enemmän yhdeksi ainoaksi yhtenäisyydeksi. Pohjois-amerikalaista teollisuutta esimerkiksi ei suinkaan käytä yksinomaan amerikalainen pääoma. Siihen on sijotettu ranskalaista, englantilaista, belgialaista, hollantilaista ja saksalaista pääomaa, joka pääomana on siirretty Amerikaan. Suotuisa amerikalainen konjunkturi saa tästä pääomasta puristetuksi voittoa, joka virtaa Europaan ja pyrkii uudestaan käytettäväksi. Kukostus Amerikassa paisuttaa tällä tavalla Europassa pääomankasaantumisrahastoja, rahastoja, joista muodostuu uutta pääomaa. Toiselta puolen on europalainen pääoma, joka Amerikassa muutetaan tuotantopääomaksi, synnyttänyt siellä kaikenlaatuisten tavarain kysyntää ja sen kautta myöskin europalaisten tuotteiden kysyntää; toiselta puolen virtaa osa voitosta Amerikasta Europaan, tullakseen täällä sijotetuksi kapitalistiseen tuotantoon niiden tavarain valmistamiseksi, joita Amerikassa on alettu kysyä. Sillä tavalla sitoo rahapääoma yhä enemmän kaikki kapitalistiset valtiot yhdeksi kokonaisuudeksi. Nykyisen konjunkturin yht'aikaisuus on ainoastaan sen tosiasian ilmaus, että yksityisten kansallisten talousalueiden yhtenäistyminen on sitte v. 1895 suurin askelin edistynyt.
Vielä on muuan toinenkin seikka luonteenomainen nykyiselle konjunkturille. Vuosina 1904–06 saatiin erinomaiset sadot, ei ainoastaan viljasta, vaan myöskin kauppakasveista, erittäinkin puuvillasta. Maanviljelysväestön ostokyky kohosi nopeasti. Tämä taas vaikutti sangen edullisesti niihin tuotannon haaroihin, jotka valmistivat kulutustavaroita, etenkin kutomateollisuuteen. Sen sijaan kuin edellinen konjunkturikausi etupäässä koski niitä teollisuusaloja, jotka valmistivat tuotannon välineitä, hiilikaivoksia, rauta- ja koneteollisuutta, ja Saksassa ennen kaikkea sähköteknillistä teollisuutta, on meillä nyt korkeakonjunkturi kulutustarveteollisuuden alalla; ennen kaikkea on se kutomateollisuuden alalla niin voimakas, ettei sellaista ole ehkä ollut sitte 70-luvun.
»Frankfurter Zeitung» sanookin maaliskuun 29 p:nä tänä vuonna, että kysymyksessä oleva ilmiö on, jos otetaan kaikki mahdolliset seikat huomioon, katsottava epäterveeksi. Lehti selittää tätä tarkemmin sanoen, että langan kuluttajat, siis kutomot, ovat olleet pakotettuja tekemään lankakontrahteja keskimäärin 12 à 15 kuukauden ajaksi. Tämä on taas vaikuttanut sen, että kehräämöjen on täytynyt, voidakseen olla varmoja siitä, että voivat täyttää sitoumuksensa, ostaa puuvillasatoja kokonaisuudessaan jo ennen kuin ne tuskin oli kylvettykään ja ennenkuin puuvillan hinnasta syksyllä oli aavistustakaan. Langan hintoja ei enää määrää, kuten pitkät ajat tätä ennen, sadon suuruus, vaan ainoastaan kysyntä, ja sen vuoksi kun hyvien vuosien vallitessa kysyntä on ollut kiinteä, ovat hinnatkin joko ainakin pysyneet entisellään tai tuntuvasti kohonneet.
Yllämainitsemamme lehti lopettaa kirjotuksensa huomauttamalla, että saksalaisella kutomateollisuudella on sangen hyvät ajat, koska korkeakonjunkturi kestää vielä kuluvan vuoden ajan. Mutta se ei ole kuitenkaan aivan varma asemasta ja sanookin, että »kuitenkin voivat suhteet jo lyhyenkin ajan kuluessa muuttua».
Hyvien satojen seurauksena on ollut sekin, että maanviljelysmaatkin ovat entistä suuremmassa määrässä joutuneet mailmanmarkkinoiden piiriin. Paitsi maita, jotka ovat muuttumassa maanviljelysmaista teollisuusmaiksi, kuten Itävalta-Unkari, on Egyptillä ja Etelä-Amerikalla hyväkin osansa nykyisessä korkeakonjunkturissa. Se on siis alueellisesti paljoa laajempi ja käsittää suuremmassa määrässä kaikki teollisuuden haarat, sekä tuotanto- että kulutusvälineitä tuottavat haarat samalla tavalla.
Mutta hyvät sadotkin ovat vaikuttaneet taloudelliseen asemaan. Ne hankkivat rautateille, etupäässä juuri Pohjois-Amerikassa, lisääntyneitä tuloja ja aiheuttivat sen kautta uusien rautateiden rakentamista ja vanhojen valmiiden parantamista. Tämä seikka lisäsi raudan kysyntää ja sai sen kautta rautateollisuuden kukoistukseen Pohjois-Amerikassa. Sekä Yhdysvalloissa, että Canadassa on rautatieverkko nopeasti laajentunut. Tohtori Ernst Schultze kirjottaa äskenmainitussa »Frankfurter Zeitungissa» maaliskuun alussa tänä vuonna: »Pitkiin aikoihin ei Pohjois-Amerikassa, Canadakin mukaan otettuna, ole niin paljo rautateitä suunniteltu ja rakennettu kuin nykyaikana. Tarkasti ei, ainakaan Yhdysvalloissa, voida niiden pituutta ilmottaa, koska Amerikassa on sangen tavallista, että rakennuksen aikana kilpaileva yhtiö ostaa radan ja jättää sen tahallaan rakentamatta. Mutta jos suunnitelluista radoista rakennetaan valmiiksi Yhdysvalloissa ainoastaan 10,000 mailia ja Canadassa 7,000 mailia, niin on tämä mailimäärä suurempi kuin koskaan ennen näissä maissa on yhden vuoden kuluessa ollut rakenteilla. Yksinpä vuosikymmenenä 1880–90, jolloin rautateiden rakentaminen Yhdysvalloissa oli vilkkaimmillaan, oli lisäys ainoastaan 73,500 mailia, siis vuotta kohden 7,350 mailia.» Tämän lisäksi tulee vielä miljoonien menot parannuksiin, uusiin asemarakennuksiin j. n. e., joten kokonaismenot rautateihin voidaan hyvinkin laskea 3,000 miljonaksi Saksanmarkaksi. Kuinka nopeasti Canadan rautatieverkko kehittyy, käy ilmi siitä, että se v. 1900 oli 17,657 mailia ja tämän vuoden suunniteltu lisäys on lähes puolet tästä määrästä.
Rautatierakennustöiden ohella kohosi myöskin rakennusteollisuus kaupungeissa ja maaseudulla nopeasti kukostukseen. Tämä vaikutti välittömästi rautateollisuuteen. Kohoava kysyntä rautateollisuuden alalla vaikutti taas vuorostansa koko vuoriteollisuuteen. Tuotanto laajeni, liike kävi vilkkaammaksi. Harkkoraudan valmistus kohosi 14 miljoonasta tonnista v. 1900 23 miljoonaan tonniin v. 1905 ja hiilentuotanto 245–339 miljoonaan tonniin. Tämä nopea kulutuksen elpyminen, sisäisen kysynnän suureneminen Yhdysvalloissa v:n 1904 jälkeen vapautti mailmanmarkkinat niitä painavasta amerikalaisesta kilpailusta. Tämä on sitäkin huomattavampi ilmiö, kun juuri v. 1903 Yhdysvallat olivat huojentaakseen sisäisiä markkinoitaan, tuoneet kaikki liialliset mutavarastonsa mailmanmarkkinoille ja painannet hinnat alas sekä siten aiheuttaneet v. 1903 liikepulan Europassa. Mutta v:sta 1904 alkaen oli »amerikalainen vaara» ohi ja mailmanmarkkinat uudelleen ostokykyiset Europan rautateollisuuden tuotteille, vieläpä kohoaviin hintoihin. Tämä oli hyödyllistä etenkin Englannille, vaikkapa sen vaikutukset tuntuivat kaikissakin Europan maissa.
Edellä esitetyt seikat aiheuttivat vuoden 1904 jälkeen Europassakin uuden teollisuuden kukostusajan, joka näyttää viime vuoden lopulla ja kuluvan vuoden alkupuoliskolla saavuttaneen huippukohtansa.
Kaikilla tuotannon aloilla saavutettiin uusia rekordeja. Otettakoon ylläolevan väitteen todistukseksi joitakuita numeroita Saksan tuotannon kehityksestä. Kivihiilien tuotanto kohosi v. 1906 kaikkiansa 136,479,885 tonniin. Jos lasketaan v. 1898 tuotanto 100:ksi, niin saadaan seuraava tuotannon kehitystä kuvaava taulu:
| v. 1898 | 100.00 | v. 1901 | 112.70 | v. 1904 | 125.44 | ||
| v. 1899 | 105.53 | v. 1902 | 111.59 | v. 1905 | 125.83 | ||
| v. 1900 | 113.48 | v. 1903 | 121.11 | v. 1906 | 141.40 |
Ei vielä koskaan ole askel vuodesta toiseen ollut niin suuri kuin v. 1906. Kivihiilenkäyttö Saksassa, kun kivihiilen tuotantoon lisätään maahan tuonti ja siitä vähennetään maasta vienti, nousi 105.9 miljoonasta tonnista v. 1895 152.1 miljoonaan v. 1900 ja 1903 miljoonaan tonniin v. 1906. Asukasta kohden tuli v. 1895 2.028 tonnia, v. 1901 2.665 tonnia ja v. 1906 3.148 tonnia.
Jokseenkin samallaiset ovat suhteet harkkoraudan tuotannossa:
| 1,000 tonnia | Suhdeluku | 1,000 tonnia | Suhdeluku | |||
| v. 1900 | 8,423 | 100.00 | v. 1904 | 10,104 | 119.96 | |
| v. 1901 | 7,786 | 92.44 | v. 1905 | 10,998 | 130.45 | |
| v. 1902 | 8,403 | 99.76 | v. 1906 | 12,478 | 148.15 | |
| v. 1903 | 10,086 | 119.74 | ||||
Vielä nopeammin kuin tuotanto kohosi kysyntä, niin että v. 1906 loppupuolella oli huomattavissa jonkunlaista niukkuutta rauta- ja hiilitarjonnassa. Samaan aikaan kohosivat hinnat. Kivihiilen hinta onkin jo saavuttanut edellisen korkeakonjunkturiajan hinnat. Tosin tässä huomautettakoon, että Saksan kivihiilikaivosrengas osasi estää hintoja tuntuvasti laskemasta viimeisen kriisin aikana. Raudanhintoihin nähden ei asianlaita ollut niin. Mutta vaikka raudanhinta ei ollut viime keväänä kohonnutkaan vielä yhtä korkealle kuin v. 1900, ei se mitenkään todistanut sitä, että kriisi olisi tämän vuoden alkupuolella ollut kaukana. On näet otettava huomioon sekin seikka, että teknilliset parannukset rautateollisuudessa olivat pitäneet hintoja alempina kuin ennen.
Kivihiilen hintojen vaihtelu kuvastaa paraiten teollisuuskonjunkturin nousemista ja laskemista. Sen vuoksi seuraava laaja taulu »Frankfurter Zeitungista»:
| Hinta tonnilta[3*] |
Hinta tonnilta |
|||
| v. 1870 | 8.90 | v. 1893–04 | 8.00 | |
| v. 1873 | 13.80 | v. 1897–98 | 9.00 | |
| v. 1874 | 15.60 | v. 1899–00 | 9.60 | |
| v. 1875 | 9.60 | v. 1901–02 | 11.10 | |
| v. 1879–80 | 4.70 | v. 1902–03 | 11.00 | |
| v. 1880–81 | 6.00 | v. 1903–04 | 10.50 | |
| v. 1881–82 | 5.20 | v. 1904–05 | 10.50 | |
| v. 1888–89 | 5.80 | v. 1905–06 | 10.50 | |
| v. 1890–91 | 12.00 | v. 1906–07 | 11.10 |
Kivihiilirenkaan voimaa ja luonnetta kuvaavaa on se, että viimeinen kriisi sai ainoastaan hyvin vähän hiilen hiutoja laskemaan ja että hinnat ovat pysyneet pysyväisesti jokseenkin samalla tasolla sen sijaan kun ne ennen häilyivät. Raudanhintojen kehitystä kuvaa seuraava taulu:
| Hinta Rmk. tonnilta | ||||||
| Joulukuussa | Tammik. | Jouluk. | ||||
| 1900 | 1903 | 1905 | 1906 | |||
| Düsseldorfin tehtaissa | Paras saksalainen takorauta | 88.82 | 56.00 | 59.00 | 65.00 | 78.00 |
| Paras saksalainen valurauta | 101.42 | 67.50 | 71.50 | 78.00 | 81.00 | |
| Englantilainen harkkorauta: | ||||||
| Hampurissa | Skottlantilainen I | 105.11 | 77.50 | 85.60 | 86.60 | 96.00 |
| Middlesbrough I | 90.84 | 60.30 | 72.30 | 73.20 | 83.20 | |
Raudan käyttö Saksassa oli v. 1904 112.2 kiloa henkeä kohti, ja kohosi siitä v. 1905 116.4 kg ja v. 1906 134.2 kg. Raudan tuotanto vastaavina vuosina 169.2, 181.3 ja 203.1 kg.
Koneteollisuus ja laivanrakennus, mutta erittäinkin sähköteknillinen teollisuus, olivat sangen vilkkaassa toiminnassa. Erityisesti oli raudan kysyntä suuri rakennusteollisuuteen ja rautateihin sekä teollisuuden laajentamisiin.
Mutta samalla oli kulutustarveteollisuus vilkasta. Hyvät sadot olivat vahvasti kohottaneet maalaisväestön ostokykyä. Tässä yhteydessä huomautettakoon Saksan uusista kauppasopimuksista, jotka estivät viljanhintojen laskeutumista, joka muuten olisi ollut hyvien satojen seurauksena, mutta joiden seurauksiin kuuluu myöskin se suunnaton viljanhintojen kohoaminen, joka on huomiolle pantavin ja tärkein ilmiö Berlinissä parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Toiselta puolen on viljasuojelustullien aikaansaama ostokyvyn kohoaminen Saksassa aivan näennäistä ja pian ohimenevää laatua, sillä tullit suuresti rajottavat teollisuusväestön ostokykyä. Tämän seikan surulliset seuraukset tulevat heti näkyviin kun korkeankonjunkturin aiheuttama suuri työvoiman kysyntä ja siitä johtunut palkkojen kohoaminen pulan aikana pienenee ja kun työttömyys tulee suureksi.
Korkeakonjunkturin vaikutus työmarkkinoilla on ollut kaikkialla työväestölle sangen edullinen. Kaikilla teollisuusaloilla, mutta etenkin niillä, missä vaaditaan jonkunverran ammattitaitoa, on vallinnut työväenpuute, valittavat työnantajat. Sen vuoksi on teollisuuden vara-armeija ollut pienentymässä suuremmassa määrässä kuin pääoman kasaantumiselle olisi edullista. Kapitalistit ovatkin jo jonkun aikaa puhuneet tuotannon supistamisen tarpeellisuudesta. Heidän mielestään on korkeakonjunkturi hyvä olemassa, mutta se ei saa kohota niin suureksi, että työmiehet sen kautta pääsevät tilaisuuteen korjata jonkun osan sen tuottamista eduista itselleen. Jos työpalkkojen kohoaminen rupeaa uhkaamaan voitto-osinkoja ja siten estämään pääoman kasaantumista, silloin tuotanto lakkaa laajenemasta ja teollisuuden reserviarmeijan rivit kasvavat taaskin.
Toisena esteenä on raaka-aineiden hintojen nopea kohoaminen. Raaka-aineiden tuotanto ei voi niin nopeasti laajeta kuin tavarain valmistaminen. Raaka-aineiden kysyntä kasvaa sen vuoksi nopeammin kuin tarjonta ja hinnat nousevat.
Jos pidämme vuosien 1845–50 keskihintoja 100:na niin saadaan tammikuun 1 p:nä:
| v. 1903 | v. 1907 | v. 1903 | v. 1907 | |||
| tina | 139 | 230 | kupari | 82 | 110 | |
| lyijy | 63 | 115 | raakapuuvilla | 73 | 91 | |
| rauta | 84 | 110 | lampaanvilla | 111 | 137 |
Tätä raaka-aineiden hinnan nousua ei valmistava teollisuus jaksa aina yhtä nopeasti seurata. Jos tuotanto on levinnyt laajalle, niin ei se enää voi pitää hintoja niin korkealla, että ne vastaisivat raaka-aineiden hintojen kohoamista, ja teollisuuden tuottama voitto laskee. Tuotantoa kohtaa tällä tavalla toinen raja-aita.
Tätä tuotannon suunnatonta laajenemista seuraa luonnollisesti vilkas liikkeenperustamisinto. Todistukseksi otamme tähän joitakuita numeroita Saksasta; amerikkalaisista oloista on jo tässä suhteessa edellä ollut viittauksia. Saksassa perustettiin uusia liikkeitä:
| Yhtiöiden luku |
Osakepääoma 1,000 Rmk:ssa |
|
| v. 1902 | 87 | 118,430 |
| v. 1903 | 84 | 300,036 |
| v. 1904 | 104 | 140,649 |
| v. 1905 | 191 | 386,000 |
| v. 1906 | 212 | 474,510 |
Vuonna 1906 perustettujen uusien yhtiöiden pääomamäärän voittavat ainoastaan vuodet 1899 (544 miljoonaa Rmk.) ja huijausvuodet 1871 (759 miljoonaa), 1872 (1,478 miljoonaa) ja 1873 (544 miljoonaa).
Uusien arvopaperien liikkeeseen laskeminen Saksassa oli v. 1906 hiukan pienempi kuin edellisen vuoden tavattoman korkea määrä. Mutta pienentyminen koski ainoastaan obligatsioneja, ei osakkeita.
Kurssiarvo oli miljoonissa:
| V. | Emissioni- summa Rmk. |
Siitä määrättyä korkoa tuottavia obligatsioneja |
Osakkeita |
| 1901 | 1,808.70 | 1,641.52 | 167.18 |
| 1902 | 2,032.35 | 1,854.00 | 178.35 |
| 1903 | 1,912.44 | 1,567.74 | 334.70 |
| 1904 | 1,813.80 | 1,275.84 | 537.96 |
| 1905 | 3,106.49 | 2,399.47 | 707.02 |
| 1906 | 2,813.80 | 1,856.79 | 956.51 |
V. 1906 liikkeelle laskettujen uusien osakkeiden kurssiarvo oli siis noussut edellisestä vuodesta lähes 250 miljoonalla Rmk:lla ja kohosi 956.61 miljoonaan markkaan, siis jokseenkin lähelle vv. 1898 ja 1899 saavutuksia (1,002 ja 1,054 miljoonaa Rmk.).
Englannissa ja Ranskassakin on arvopaperien liikkeellelaskeminen viime vuonna edellisistä vuosista paljo laajentunut.
Tuotannon ja pörssipaperien nopea lisääntyminen kohottaa myöskin liikevaihtoa ja lisää suuresti vaihtovälineen, rahan käyttöä. Jonkunlaisen käsityksen tästä saapi tarkastellessa suurten ulkomaalaisten laskujenselvitysliikkeiden (clearingshouse) välittämien summien suuruutta. Saksan valtiopankin clearingshouse-liike nousi 36,603 miljoonasta Rmk. v. 1905 42,036.1 miljoonaan v. 1906, lisäys oli siis 4,433.1 miljoonaa eli 11.8 %>; vuodesta 1904 vuoteen 1905 oli lisäys ollut 15.2 %. Liikkeessä olevien vekselien arvo nousi Saksassa 5,800 miljonasta markasta v. 1904 6,377:ään v. 1905 ja 7,016:een v. 1906.
Nämä luvut osottavat, että on syntynyt suuri rahan kysyntä. Enimmäksi osaksi tyydytetään tämä kysyntä luoton eri muodoilla, antamalla ulos yhä enemmän vekselejä ja pankkisetelejä sekä avaamalla pankkiluottoja. Luoton lisääminen tekee mahdolliseksi korkeakonjunkturikauden suunnattoman liikevaihdon. Tuo luotontarpeen nopea nousu kuvastuu taas valtiopankin tilassa. Saksan valtiopankin metallivarasto teki 31 p:nä jouluk. 1906 665 miljonaa Rmk., samaan aikaan edellisenä vuonna 805.5 miljonaa. Niin alhaalla kuin juuri viime vuoden lopulla, ei mainitun pankin metallivarat ole olleet sitte v:n 1886. Eikä tuo valtiopankin metallivaraston väheneminen suinkaan johdu rahan virtaamisesta ulkomaille, vaan Saksan kotimaisen liikevaihdon rahantarpeesta. Se näkyy jo siitä, että Saksan kullantuonti teki v. 1906 360.9 miljonaa Rmk., sen vienti ainoastaan 92.1 miljonaa Rmk. Koko kultatuotanto nousi v. 1906 1,700 miljonaan markkaan, kun se v. 1905 oli ainoastaan 1,595 miljonaa. Mutta juuri syystä, että liikevaihdonvälineen tarve oli kohonnut, eivät Europan setelipankit yleensä voineet vahvistaa rahavarojaan.
Saksan valtiopankin jännitystila jatkui yhä tämän vuoden alussa. Se käy selville seuraavasta asetelmasta, joka on julaistu viime huhtikuun alussa:
| V:nna | Metallivarat, milj. Rmk. |
Vekselit, milj. Rmk. |
Lombard, (panttia vast.) milj. Rmk |
Liikkeessä olevia seteleitä, milj. Rmk. |
| 1905 | 1,015 | 989 | 114 | 1,543 |
| 1906 | 888 | 1,099 | 185 | 1,629 |
| 1907 | 875 | 1,289 | 198 | 1,731 |
Pankin ulosanto oli siis tänä vuonna suurempi kuin koskaan ennen ja metallivarat pienemmät kuin koskaan ennen. Pankin liikkeessä olevia seteleitä vastaamassa oli vain 49 pros. metallia tai muiden pankkien kassamerkkejä ja seteleitä, kun taas 31 p:nä maalisk. 1905 niitä oli ollut 56 pros.
Siis suurin osa niitä maksuja, jotka johtuvat kohonneesta vaihdosta, tyydytetään luoton avulla ja tasotetaan molemmin puolin ilman käteisen rahan välitystä. Mutta sitä mukaa kun vaihtojen suuruus kasvaa, kasvavat myös ne määrät, joita ei voida lopultakaan tasottaa, vaan ovat korvattavat käteisellä. Samalla kasvavat työpalkkoihin menevät ja pikkukaupan piiriin kuuluvat maksumäärät, joiden suhteen luotto ei voi tulla kysymykseen. Siten syntyy liike-elämässä yhä lisääntyvä käteisen rahan tarve.
Koko tuon liikunnan tuloksena on lopulta se, että kulta virtaa pois pankkien varastoista. Ne koettavat supistaa kullan kysyntää toisaalta kallistuttamalla kullan lainausta ja toisaalta puoleensa vetämällä kultaa ulkomailta. Kumpaankin tarkotukseen sopii korkokannan kohottaminen, joka tänä vuonna onkin miltei kaikkialla noussut aivan tavattomiin määriin.
Rahamarkkinoiden jännitystila vaikuttaa nyt ensikädessä pörssikeinotteluun, jota käydään suurimmaksi osaksi lainatuilla pääomilla. Mutta kun rahanvähyys itsessään jo on esteenä konjunkturin jatkumiselle, niin voi pörssikriisi, sellainen kun oli viime maaliskuussa, olla aivan hyvin merkkinä siitä, että korkeakonjunkturi on kohonnut huippuunsa ja tapahtuu »romahdus», alkaa yleinen maailmanpula.
Asema oli siis tämän vuoden keskivaiheilla seuraava: korkeakonjunkturin edessä oli kolmenkertaiset esteet: korkeat raaka-aineiden hinnat ja työpalkkojen kohoaminen uhkasivat pienentää voitto-osinkojen tähänastista suuruutta ja rahamarkkinoiden jännitystila vaikeuttaa tuotannon jatkamiseen ja laajentamiseen välttämättömän rahapääoman kokoonsaamista. Näistä oli viimeksimainittu tärkein. —
Kirjotuksensa lopulla puhuu Hilferding vielä viimekeväisen suotuisan liikekauden psykologisesta puolesta. Tavallisesti aina muulloin, — huomauttaa hän, — kun liike-elämä on vireää ja voitot nousevat, on myös kapitalistinen taivas täynnään ilon säveliä. Vielä v. 1889 esitettiin meille epäuskoisille marxilaisille sellaista kaunista tarua, että muka liikepulista on nyt tullut loppu, suuret renkaat kun ovat järjestäneet tuotannon niin, ettei liikatuotanto enää voi tulla kysymykseen. Aivan toisin nyt tällä kertaa: se väliaika, mikä viime pulasta on kulunut, on liian lyhyt, että olisi voitu aivan unohtaa tuon viime pulan terveelliset opit. Ja niin onkin nyt viime kukoistuskaudella ollut alusta alkaen tulevan pahan sään ennustajia. Se marxilainen oppi teollisuuskausien kiertosarjoista, jonka mukaan toisiaan seuraavat peräkkäin suotuisa asema, kukoistustila (korkeakonjunkturi), pula ja lamautuminen, se on tullut kaikkien porvarillisten sanomalehtien »uskonkappaleeksi». Mutta samalla kun niiden täytyy myöntää tämä osa Marxin teoriaa oikeaksi, myöntävät ne itse asiassa koko tuon teorian, sillä se on yhtenäinen järjestelmä, jonka yksityiset opit kuuluvat erottamattomasti toisiinsa.
Liikepulassa tulee kapitalistisen tuotannon anarkia silminnähtäväksi. Silloin käy selväksi, ettei tämän tuotantotavan vallitessa ihmiskunta ole oman kohtalonsa herra, vaan niitten tuotantovälineitten orja, jotka se on itse luonut, mutta joita se kuitenkaan ei itse kykene hallitsemaan. Siten esiintyy pulassa erityisellä painolla se vaatimus, että tuo anarkia on voitettava tietoisesti järjestämällä tuotanto sosialistisessa yhteiskunnassa. Siinä on liikepulan suuri valtiollinen merkitys: se tuottaa kurjuutta ja työttömyyttä, se kasaa tuskaa ja huolta työtätekevälle ihmiskunnalle, mutta se nostaa samalla tarmokasta tahtoa tuhansiin ennen välinpitämättömiin ja kannustaa ja terästää sitä toisissa tuhansissa, tahtoa päästä ulos siitä kapitalistisen tuotannon lujaksi sulkemasta piiristä, joka alati kiertää liikatyöstä työttömyyteen.
Tilastoa valtiopäivävaaleista. Vasta nyt on saatavana täysin tarkkoja virallisia tietoja viime kevään valtiopäivävaaleista. Tilastollinen vuosikirja vuodelta 1907, joka virallisella hitaudella on ilmestynyt vasta v. k. 26 p:nä, antaa nimittäin joukon huvittavaa tilastoa näistä maamme ensimmäisistä kansanvaltaisella pohjalla tapahtuvista valtiopäivävaaleista. Ne numerot, jotka keväällä olivat tiedossa, ovat jonkun verran muuttuneet ja nyt vasta on voitu muokata niitä raakaaineksia, joita silloin eri keskuslautakunnista karttui.
Niiden henkilöiden lukumäärä, joilla kaikkien poistojen ja vaaliluettelojen muutosten jälkeen oli äänioikeus, teki koko maassa 1,274,126. Hauska ilmiö on että naiset olivat tässä joukossa enemmistönä, sillä niitä oli 666,668, kun sen sijaan miehiä oli kokonaista 59,210 vähemmän eli siis 607,458.
Kaikkia äänestäjiä ei kuitenkaan koskaan saa vaaliuurnalle. Niissäkin maissa, yleinen äänioikeus jo pitemmän aikaa on totuttanut ihmisiä valvomaan valtiollisia oikeuksiaan, ei ole päästy edes 90 %:iin saakka. Niinpä esim. Saksassa päästiin vuoden 1903 vaaleissa 75,8 %.iin ja viime talvisissa vaaleissa, jotka eduskunnan hajottamisen jälkeen seuraten olivat tavallista kiivaammat, 85 %:iin, mikä lienee paras ennätys siinä maassa. Suomalaisten valliollista harrastusta todistaa se että meillä jo heti ensi kerralla päästiin niin korkeaan suhdelukuun kuin 70,67 %:iin eli 909,409 äänestäjään.
Joillakin yksityisillä paikkakunnilla lienee kyllä harrastus ollut niinkin valtava, että aina 90 %:iin saakka äänestäjistä vaivautui uurnalle. Ne olivat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia. Mutta ovatpa muutamat läänitkin kunnostautuneet tässä suhteessa paremmin kuin toiset. Etusijalla ovat tietysti kaupungit kaikissa lääneissä. Niissä oli äänestäjiä seuraava prosenttimäärä kaikista äänioikeutetuista:
| Turun ja Porin läänissä | 83,50 | |
| Hämeen | » | 76,18 |
| Vaasan | » | 73,65 |
| Uudenmaan | » | 71,82 |
| Mikkelin | » | 70,54 |
| Kuopion | » | 65,42 |
| Viipurin | » | 63,59 |
| Oulun | » | 63,57 |
Jonkun verran laimeampi oli osanotto maaseudulla, riippuen tietysti aivan luonnollisista syistä. Maaseutulaisista otti nimittäin osaa
| Turun ja Porin läänissä | 78,29 | |
| Hämeen | » | 76,00 |
| Uudenmaan | » | 74,13 |
| Vaasan | » | 69,62 |
| Viipurin | » | 69,45 |
| Mikkelin | » | 64,09 |
| Kuopion | » | 60,61 |
| Oulun | » | 69,18 |
Tämä osanotosta vaaleihin. Suurempaa mielenkiintoa herättävät tietysti tiedot vaalien tuloksista.
Sosialidemokratinen puolue, kuten tunnettu, kykeni keräämään ohjelmansa ympärille suurimman määrän äänestäjiä. Eihän tuo vielä ollut niin paljon, että sillä voisi pakottaa yksimielisiä porvareita suuriinkaan myönnytyksiin, mutta kuitenkin enemmän kuin oli näin ensikerralla uskallettu odottaakaan. Sen äänestäjien lukumäärä teki yhteensä 330,300 eli 37 % kaikista hyväksytyistä vaalilipuista. Puolueen voima ei ole kuitenkaan jakaantunut tasaisesti eri osissa maata. Sosialidemokratisen puolueen ehdokkaita äänestäneitä oli nimittäin kaupungeissa toisten puolueiden äänestäjiin verraten seurana prosenttimäärä:
| Hämeen läänissä | 47,4 % | eli | 7,442 |
| Oulun läänissä | 43,1 % | » | 2,977 |
| Kuopion läänissä | 42,3 % | » | 2,456 |
| Viipurin läänissä | 39,9 % | » | 4,452 |
| Mikkelin läänissä | 35 % | » | 986 |
| Uudenmaan läänissä | 29,5 % | » | 13,207 |
| Turun ja Porin läänissä | 27,2 % | » | 6,301 |
| Vaasan läänissä | 20,7 % | » | 2,135 |
Suurimmat äänestäjoukot ovat tietenkin kuitenkin olleet maaseudulla. Siellä on sosialidemokratinenkin puolue saanut enimmät äänestäjänsä, vaikka porvarilliset haluavat leimata sen kaupunkilaistyöväestön liikkeeksi. Äänestäjien koko lukumäärästä on sosialidemokratinen puolue saanut kannattajia maaseudulla seuraavalla tavalla:
| Hämeen läänissä | 58,2 % | eli | 54,878 |
| Kuopion läänissä | 49,1 % | » | 38,809 |
| Mikkelin läänissä | 44,2 % | » | 24,046 |
| Turun ja Porin läänissä | 42,7 % | » | 55,999 |
| Uudenmaan läänissä | 37,9 % | » | 27,217 |
| Viipurin läänissä | 30,7 % | » | 42,131 |
| Vaasan läänissä | 22,8 % | » | 30,452 |
| Oulun läänissä | 21,8 % | » | 13,667 |
Aivan erikoisella tavalla on tässä suhteessa siis kunnostautunut Hämeen vakava ja hitaasti liikkeelle lähtevä kansa. Sitä ei ainakaan voitane väittää pelkillä agitatsionipuheilla liikkeelle saatavan. Täytyi siis olla olemassa aivan huutavia epäkohtia ennenkuin tämmöisiä tuloksia sen keskuudessa voitiin saavuttaa. Savo on myös aivan ensi rivissä. Turun ja Porin läänin tulosta pilaa sen eteläisen vaalipiirin laimea toiminta. Pohjoisessa päin ei sitävastoin sosialidemokratialla näy olleen suurtakaan jalansijaa viime vaalien aikana. Suuria ponnistuksia siis vielä tarvitaan.
Eri puolueiden voimasuhteita koko maassa kuvaavat seuraavat numerot eri puolueiden äänestäjäin lukumäärästä:
| Sos. dem. puolue | 330,300 | = 37,0 % |
| Suomal. puolue | 214,230 | = 27,4 % |
| Nuorsuom. puolue | 121,637 | = 13,6 % |
| Ruotsal. puolue | 112,257 | = 12,6 % |
| Maalaisliitto | 51,242 | = 7,7 % |
| Kristill. työväenl. | 15,168 | = 0,4 % |
| Muut ryhmät | 13,818 | = 1,6 % |
Ja sitte se kysymys maalaisten »kalastamisesta». Ylempänä jo näkyi minkälaisia äänimääriä sosialistiset ehdokkaat olivat eri lääneissä saaneet verrattuina porvarillisten ehdokkaisiin. Jos taas laskee keskimäärän koko maasta, on eri puolueilla äänestäjiä maaseudulla seuraavat prosenttimäärät koko omasta äänestäjäluvustaan:
| Maalaisliitto | 99,4 % |
| Suomalainen puolue | 90,1 % |
| Sosialidemokratit | 87,8 % |
| Nuorsuomalaiset | 86,9 % |
| Ruotsalainen kansanpuolue | 71,6 % |
Lukuunottamatta siis maalaisliittoa, joka on kokonaan maalaisväestön erikoisetuja ajava, sekä suomalaista puoluetta, joka rusthollareineen vielä on onnistunut pimittämään jonkun torpparinkin silmät, on siis sosialidemokrateilla senjälkeen enin kannattajia maaseudulla. Se kai todistanee paraiten, että sosialidemokratinen puolue on onnistunut laatimaan maatalousohjelmansa semmoiseksi, että se todella tyydyttää sorrettua maaseutuväestöäkin.
Veisi liian pitkälle tässä yhteydessä käydä tarkastelemaan muita puolia tästä vaalitilastosta. Vaikka se onkin ensimäinen laatuaan, olisi toivonut sen olevan jonkun verran täydellisemmän. Jos haluaa esim. tietoja, missä määrin miehet tai naiset ovat käyttäneet äänioikeuttaan y. m. seikkoja, ei sitä tästä saa tietää. Kuvaavaa sen laatijan, tilastollisen toimiston johtajan August Hjeltin itserakkaalle puolueellisuudelle on myös se, että suomalainen puolue on kaikissa kohdin asetettu ensimmäiseksi. Senjälkeen seuraa nuorsuomalainen puolue, sitte ruotsalainen, senjälkeen maalaisliitto ja vasta tämän jälkeen maan suurin puolue sosialidemokratinen.
Leskien ja orpojen vakuutus Saksassa. Vanhuus ja työttömyysvakuutuksensa yhteyteen puuhaa Saksan hallitus sen täydennykseksi yleisen leskien ja orpojen vakuutuksen. Tällainen lakiehdotus on jo laadittu, vaikka vasta osittain julaistu eikä sitä vielä edes ole eduskunnalle esitetty. Vuodesta 1910 alkaen on aikomus saada tällainen vakuutus käyntiin. Paitsi lakiehdotuksen valtukseen on muihinkin toimenpiteisiin tätä vakuutusta varten ryhdytty. Niinpä on vuodesta 1902 alkaen osa elintarvetullien tuottamia varoja käytetty rahaston muodostamiseksi. Nykyään tämä rahasto jo nousee 70 miljoonan Saksan markan vaiheille. Sitä kerätään kuten sanottu aina vuoteen 1910 saakka. Näin pitkällä ollaan jo Saksassa. Meillä vasta vanhuusvakuutuksen järjestämistä pohditaan.
Taloudellinen katsaus. Saksan ammattiyhdistysten päätoimikunnan äänenkannattajassa kirjottaa tov. Max Schippel selonteossaan nykyisestä maailmantalouden tilasta m. m. seuraavaa:
Uusien tietojen mukaan näyttää Amerikassa raha- ja luottopula yhä enemmän siirtyneen tuotannon alalle. Pittburgissa, vuoriteollisuuden suuressa keskuksessa, kuuluu muutamain päiväin ajalla joutuneen työttömiksi noin 50,000 työntekijää. Terästrusti kuuluu viime aikana lopettaneen liikkeensä 33 sulatuspajassa. Chikagosta kertovat tiedot laajoista työnsupistamisista, varsinkin rakennusammatissa ja puuhiomoissa. Lisäksi näyttää sähköteollisuus miltei kaikkialla olevan lainauksissa.
Suotuisan liikeaseman muuttumista maailmanmarkkinoilla kuvastaa erityisesti raaka-aineitten hintain laskeutuminen. Puuvilla, Amerikan Middling, oli tänä vuonna saavuttanut korkeimmaksi tunnukseen 7.57 penceä (1 pence = 10,5 penniä) englantilaiselta painonaulalta; 13 p. marrask. noterattiin se 5.86 pencea. Standard-kupari maksoi tänä vuonna Lontoossa jo yli 1101⁄2 puntaa (1 p. = 25.22 Smk) tonni; nyt se on noteerattu 59 puntaan. Englannin tinasta maksettiin Lontoossa ajottain 199 puntaa tonnilta; se on nyt laskenut 142 puntaan. Vaikkapa noita korkeimpia hintoja pidettäisiin kuinkakin keinotekoisesti ja keinottelemalla korotettuina, niin sittenkin hämmästyttää tuo äkkinäinen ja tavaton hintain putoaminen, jonka vähentynyt ja pidättyvä kysyntä on saanut kaikissa maissa aikaan.
Korkokannan suhteen ei ole tila yhtään parantunut, vaan päinvastoin on ennen vaarallista vuoden loppua eräistä merkeistä päättäen tässä kohden odotettavissa yleisen jännityksen lisääntyminen vielä entisestäänkin. Mitkään Europan keskussetelipankkien suojelustoimenpiteet eivät johda tarkotettuun päämaaliin. Amerika nielee edelleenkin kultaa Europasta. Tähän hetkeen saakka lie sinne mennyt yli neljännes miljardia Rmk. (1 Rmk. = 1.24 Smk.). Pelästyneet amerikkalaiset kullanomistajat eivät laske käteistä rahaa takasin liikkeeseen, vaan pitävät tiukasti kiinni kuolleesta aarteestaan, ikäänkuin ei maailmassa enää muuta pysyväistä olisikaan. Washingtonin hallitus on laskenut liikkeeseen pari sataa miljonaa dollaria, mutta pysyvää, syvempää vaikutusta ei siitä ole havaittavissa. Tuumitaanpa jo sellaistakin ehdotusta, että laskettaisiin merkittäväksi Panama-osakkeita 50 miljonan dollarin arvosta ainoastaan siinä tarkotuksessa, että yleisöltä houkuteltaisiin sen epäluuloisesti säilyttämät rahat, jotka sitten valtio taas panisi kiertämään![4*] Vaara käy yhä suuremmaksi, kun laissa sijoituspankeille myönnetty kolmenkymmenen päivän maksunlykkäys pian päättyy ja maksujen takasinantoa täytyy pankkien puolelta yrittää hyvällä tai pahalla.
Suorastaan onnettomuutena esiintyy näissä oloissa jatkuva, vieläpä yhä pahemmaksi käyvä viljan kallistuminen, joka ei näy loppuvankaan, kun päätuotantomaissa, ennen kaikkea Venäjällä ja Kaakkois-Europassa, kuuluu talvikylvökin suuresti karsineen huonosta säästä. Intian satoa he tavaton kuivuus jo ennemmin kovasti vahingoittanut. Korjattujen vehnäsatojen vähentyminen — muualla paitsi Argentinassa ja Australiassa — voidaan jo jokseenkin tarkasti ilmottaa. Vehnäsato on (1,000 Engl. qwarterissa[5*]) ilmaistuna) ollut tällainen:
| 1907 | 1906 | 1905 | 1904 | |
| Itävalta-Unkari | 21,000 | 32,000 | 28,500 | 25,000 |
| Venäjä | 59,000 | 57,000 | 79,500 | 73,000 |
| Balkani | 12,000 | 23,000 | 19,000 | 11,500 |
| Saksa | 13,500 | 18,000 | 17,000 | 17,800 |
| Ranska | 45,000 | 40,600 | 42,500 | 36,200 |
| Espanja | 13,000 | 15,000 | 11,500 | 11,000 |
| Italia | 23,000 | 20,200 | 18,500 | 17,000 |
| Englanti | 7,000 | 7,600 | 7,500 | 4,700 |
| Muu Europa | 16,800 | 20,000 | 22,000 | 21,300 |
| Koko Europa | 210,300 | 233,400 | 237,000 | 217,500 |
| Yhdysvallat | 77,000 | 93,000 | 87,000 | 69,000 |
| Kanada | 10,500 | 12,500 | 13,000 | 8,500 |
| Intia | 39,000 | 39,500 | 35,000 | 44,800 |
| Australia | 7,000 | 9,000 | 9,500 | 7,500 |
| Argentina ja Etelä-Amerika | 24,000 | 22,000 | 19,000 | 20,500 |
| Muut maat | 24,000 | 26,000 | 24,500 | 27,700 |
| Kaikkiaan | 391,800 | 435,400 | 425,000 | 395,500 |
Siis varsinaisen maailmanmarkkinain leipäviljan tuotanto oli tänä vuonna 44 milj. qwarteria pienempi kuin viiden viime vuoden keskimäärä. Jälkeen v:n 1901 ei maailmansato ole ollut näin heikko, ja sitäpaitsi on nyt leipääsyövä väestö nopeasti lisääntynyt. Rahan kallistuminen näytti Amerikassa jonkun aikaa pyrkivän painamaan viljan hintaa. Sikäläiset maanviljelijät eivät voineet enää odotella korkeampia hintoja, vaan oli heidän niin pian kuin mahdollista saatava viljansa vaihdettua käteiseen rahaan, ja äkkinäinen kova tarjonta alensi näin ollen hintoja. Mutta tämä osottautuikin ohimeneväksi häiriöksi. Marraskuun ensi viikolla oli vehnä Lontoon maailmanmarkkinoilla jo saavuttanut korkeimman tämän vuotisen hintansa: 6 p:nä marrak. 36 shillingiä (1 sh. = 1.26 Smk.) ja 30 penceä qwarterilta. Berlinissä noteerattiin marraskuun keskivaiheilla joulukuun vehnä 229, joulukuun ruis 215 Rmk. tonni. Edellisenä vuonna oli samaan aikaan vehnän hinta ollut vähän yli 177 Rmk. ja rukiin 1581⁄2 Rmk. »Statistisches Jahrbuch» ilmottaa eri vuosina Berlinissä olleen seuraavat keskihinnat tonnilta:
| V:nna | Rukiista, Rmk. |
Vehnästä, Rmk. |
| 1897 | 130.1 | 173.7 |
| 1898 | 146.3 | 185.5 |
| 1899 | 146.0 | 155.3 |
| 1900 | 142.6 | 151.8 |
| 1901 | 140.7 | 163.6 |
| 1902 | 144.2 | 163.1 |
| 1903 | 132.3 | 161.1 |
| 1904 | 135.1 | 174.4 |
| 1905 | 151.9 | 174.8 |
| 1906 | 160.6 | 179.6 |
Tänä vuonna on vehnän hinta säännöllisesti kohonnut: tammikuussa yli 182 Rmk., helmikuussa yli 185, maaliskuussa 189 ja huhtikuussa 190 Rmk.; toukokuussa päästiin 200 Rmk:aan ja siitä ylikin, ja siitä alkaen on miltei yhtä mittaa noustu nykyistä korkeinta hintaa 230 Rmk. kohti. Rukiin hinta oli tammikuussa noin 166 Rmk., helmikuussa jo yli 172, maalis- ja huhtikuussa noin 175 Rmk. Toukokuun alussa ei se ollut vielä 190, mutta lopulla jo yli 200 ja nykyään on se 215 Rmk. Vaikka nämä pörssihinnat eivät olekaan tarkasti yhdenmukaisia yllämainitun valtiontilaston tietojen kanssa, niin todistavat ne kuitenkin, että tänä vuonna on kuluttajan näistä molemmista viljalajeista maksettava paljon yli viime vuoden keskihintain. Mutta se taas vaikuttaa puolestaan teollisuuteenkin: kun suuren kansanjoukon on maksettava enemmän elintaipeistaan, on sen, juuri teollisnusmenekin lamaantumisaikana, supistettava teollisuustuotteiden ostoaan.
Eikö riistäminen lisäänny! Sitä on »Neue Zeitissä» valaistu seuraavilla numeroilla: Yhdysvaltain rautateillä lisääntyi työläisten ja muiden palveluksessa olevain (paitsi tirehtörien) luku vuosien 1897 ja 1902 välillä 814,756:sta 1 milj. 179,460:een; heidän palkkasummansa nousi 446,609,616 dollarista 656,447,162 dollariin. Keskimäärin kasvoi siis kunkin henkilön palkka 548,15 dollarista 554,02:een, toisin sanoen 1 prosentin. Eikös se todista selvästi, että »kurjuus» vähenee? Mutta saman ajan kuluessa nousivat elintarpeiden hinnat 30 prosenttia, joten rautatientyöläisten asema oli absolutisesti huonontunut. Yhtälailla oli kasvanut heidän riistämisensä, toisin sanoen työpalkan ja lisäarvon välinen suhde, sikäli kuin sen voi päättää voittomääristä, mitkä eivät satu yhteen lisäarvojen kanssa. Rautateiden voitot nousivat näet mainittuna aikana 369,565,009:sta 610,131,520:een dollariin. Kun vertaamme näitä lukuja palkkasummiin, huomaamme että jälkimäiset olivat kasvaneet 206 miljoonaa eli 46 pros. (työläisten lukukin oli lisääntynyt 45 pros.), kun taas voitot olivat lisääntyneet 240 miljoonaa, s. o. 65 prosenttia. Palkkasumman ja voittosumman välinen suhde oli v. 1897 447 : 370 = 100 : 83, v. 1902 sitävastoin 656 : 610 = 100 : 93. Riistäminen oli sen mukaan viidessä vuodessa noussut 83:sta 93:een prosenttiin, siis 10 prosenttia.
Kansainvälinen ammattiyhdistysliike v. 1906. Viime kesänä ilmestyi kansainvälisen ammattisihteeristön kertomus v:lta 1905, josta aikanamme teimme tarkemmin selkoa. »Työväen Kalenterissa 1908» on nyt muutamista maista jo tietoja v:lta 1906. Seuraavassa taulussa on niiden mukaan rinnan merkittyinä sekä ammatillisesti järjestyneiden koko lukumäärä että maajärjestöihin yhtyneiden ammattiyhdistysten jäsenluku vuosina 1905 ja 1906:
| Maa | Ammatillisesti järjestäytyneitä kaikkiaan. | Maajärjestöihin yhtyneitä. | ||||
| V. 1905. | V. 1906. | Lisäys pros. |
V. 1905. | V. 1906. | Lisäys pros. |
|
| Saksa | 1,822,343 | 2,215,165 | 21.5 | 1,344,803 | 1,689,709 | 25.6 |
| Itävalta | 323,099 | 448,870 | 38.9 | 306,599 | — | — |
| Ruotsi | 114,935 | — | — | 86,635 | 144,395 | 66.7 |
| Unkari[6*] | 71,173 | 129,332 | 81.7 | 71,173 | 129,332 | 81.7 |
| Tanska | 92,091 | 99,052 | 7.6 | 71,464 | 78,081 | 9.3 |
| Norja | 18,600 | 25,308 | 36.1 | 16,222 | 25,308 | 56.0 |
Mainittakoon vielä, että Rumaniassa kohosi kaikkien järjestyneiden lukumäärä v. 1905–06 4,500:sta noin 12,000:een. Italiassa ilmotetaan v:n 1907 alkupuolella kuuluneen n. s. työkamareihin 365,054 jäsentä ja eri ammattiliittoihin yhteensä 230,931 jäsentä; uusi maajärjestö. »Yleinen työväen liitto» perustettiin v:n 1906 lopulla ja siihen liittyi muutamassa kuukaudessa noin 150,000 jäsentä. Samoin Hollannissa, missä vanha, anarkismiin taipuvainen maajärjestö, »Kansallinen työväen sihteeristö», on jo hyvän aikaa ollut rappeutumistilassa, perustettiin v:n 1906 alussa uusi maajärjestö, »Alankomaalainen ammattiyhdistysten liitto», jossa v:n 1907 alkupuolella ilmotetaan olleen noin 28,400 jäsentä. Espanjassa on v:sta 1902 alkaen ammattiyhdistysliike, niinkuin valtiollinenkin työväenliike, huomattavasti heikontunut, pääasiassa tavattoman työväen maastasiirtymisen takia; v. 1905 oli siellä »Yleisessä työväen liitossa» 36,557 jäsentä, v. 1906 ainoastaan 34,537. — Meillä Suomessa, kuten tiedämme, perustettiin maajärjestö vasta tämän kuluvan vuoden 1907 alkupuolella, jolloin siihen liittyi heti päälle 15,000 järjestynyttä, nykyään kuuluu siihen jo noin 20,000 jäsentä niistä 30,000:sta, mitä meillä nykyään arvioidaan olevan ammatillisesti järjestynyttä työväkeä kaikkiaan.
Kansainvälisen sosialidemokratian kehitys. Juuri ilmestyneessä »Työväen Kalenterissa 1908» on m. m. erinäisiä tietoja eri maitten työväenpuolueitten jäsenluvusta viime vuosina. Ensiksi on allaolevaan luetteloon koottu 10:stä maasta puolueiden jäsenmäärä lopulta v. 1905 ja 1906:
| V. 1905 | V. 1906 | Lisäys tai vähent. |
||
| Saksassa | 348,327 | 530,446 | + | 182,119 |
| Englannissa (Lab. P) | 921,280 | 997,665 | + | 76,385 |
| Suomessa | 45,298 | 85,027 | + | 39,729 |
| Ruotsissa | 69,181 | 101,929 | + | 32,748 |
| Yhdysvalloissa (Sos. P.) | 23,327 | 35,000 | + | 11,673 |
| Tanskassa | 29,651 | 35,000 | + | 5,349 |
| Norjassa | 16,500 | 20,000 | + | 3,500 |
| Hollannissa | 6,816 | 7,471 | + | 655 |
| Bulgariassa | 2,186 | 2,248 | + | 62 |
| Italiassa | 42,925 | 41,264 | - | 2,661 |
| Yhteensä | 1,506,491 | 1,856,050 | + | 349,569 |
Näemme että näistä 10 maasta useimmissa on mainitulla ajalla sosialidemokratisen puolueeen jäsenluku kasvanut varsin huomattavasti, ainoastaan Italiassa jonkun verran vähentynyt. Italiassa ovat puolueen kehitystä viime vuosina ehkäisseet erityisen vaikeat olot, onneton suurlakko v. 1904 ja hallituksen ankara vaino, sekä osaltaan myös erimielisyydet puolueen keskuudessa. Viimeksi mainittu syy lienee myös Bulgariassa vaikeuttanut sosialismin leviämistä. — Unkarista ja Rumaniasta tunnetaan kaikkien järjestyneiden kokonaisluvun lisääntyminen yllämainittuna aikana: edellisessä maassa oli maatyöväkeä lukuunottamatta lisääntynyt 58,159 eli 81,7 pros. ja jälkimäisessä maassa 7,500 eli 166,7 pros. Böhmin tshekkiläisslaavilaisessa puolueessa on puolueen jäsenluku kolmen viime vuoden ajalla kasvanut 49,981 eli toiset puolet. Ranskassa niinikään noin 25,000 eli lähes puolet ja Belgiassa myös samana aikana 14,803 eli 11,3 pros. Espanjassa sitävastoin on jäsenluku kolmena viime vuonna vähentynyt 10,500:sta 6,000:een; siihen on vaikuttanut etupäässä työväen tavaton siirtolaisuus näinä vuosina. Muista maista ei ole tietoja työväenpuolueiden jäsenmäärän kehittymisestä viime vuosina, mutta varmana voidaan pitää, että se useimmissa muissakin maissa, esim. Itävallassa, Venäjällä ja Australiassa, on hyvin tuntuvasti kasvanut ja tuskin missään suorastaan vähentynyt, ehkä sentään Japania lukuunottamatta, sillä siellä näyttää hallitus viime aikoina kilvotelleen venäläisen naapurinsa kanssa myöskin häikäilemättömyydessä sosialidemokratiaa vastaan.
Suurten kongressien työtavan vaikeudet. »Neue Zeit'in» numerossa 48 ottaa Karl Kautsky Stuttgartin kongressin johdosta puheeksi ne vaikeudet, mitkä tuollaisten suurten kokousten työtapaa aina haittaavat. Hänen tekemissaän huomautuksissa on epäilemättä yhtä ja toista, mikä sopii ottaa huomioon myös yksityisten maitten sosialidemokratisia puoluekokouksia järjestettäessä.
Ensin huomauttaa Kautsky, kuinka osanottajain suurilukuisuuden takia on kansainvälisen kongressin täysistunnossa aivan mahdotonta selittää tai oikaista pienempiä yksityisseikkoja. Ja vähän siihen on valiokunnissakaan tilaisuutta, niin suuriksi ovat nekin jo käyneet. Tarkempaan käsittelyyn on aikaakin ihan liian niukalta. »Siellä täytyy olla ilosia, jos onnistutaan edes löytämään sellainen perusta, jonka pohjalla enemmistö voi yhtyä ja jonka avulla voidaan huomioon ottaa eri kansallisuuksien erikoistoivomukset. Jotta kaikki yksityiskohdat saataisiin huolellisesti viilattua ja kaikki tärkeät näkökohdat koottua lyhyeen, täsmälliseen ja yhtenäiseen muotoon, siihen ei siellä ole aikaa.»
Ja kirjoittaja jatkaa: »Lisäksi työtavan ja keskustelun vaikeudet uhkaavat vain kasvaa kongressista toiseen, ne uhkaavat kasvaa juuri sen ilahuttavan ilmiön takia että sosialismi niin nopeasti leviää ja vahvistuu koko maailmassa. Amsterdamissa oli koolla 476 edustajaa, nyt Stuttgartissa melkein toista vertaa enemmän, lähes 900. Kun yksikielisessäkään parlamentissa ei asiallinen keskustelu voi helposti kunnolla käydä, jos siinä on enemmän kuin 400 tai 500 jäsentä, niin miten sitte monikielisessä. Että (Stuttgartin kongressissa) kaikesta siitä huolimatta saatiin niin lyhyessä ajassa niin paljon positivista työtä aikaan, se on loistava todistus yhtälailla tämän kongressin mainiosta johdosta ja järjestämisestä kuin myös sen jäsenten kouluuntumisesta ja kurista. Mutta varmaa on, että, jos osanottajajoukko olisi ollut harvalukuisempi, olisi voitu suorittaa ainakin sama työ vähemmällä voimanponnistuksella.
»Huomioon ottamatta jätämme tässä ne suuret rahavarat, joita lukuisa osanotto vaati, rahavarat, jotka, kongressin vaikutusta vähentämättä, vieläpä samaan aikaan helpottamalla sen töitä, olisi voitu säästää ja käyttää muihin tarkoituksiin.
Pakostakin käy siis välttämättömäksi supistaa osanottajain lukua vastaisiin kansainvälisiin kongresseihin.» Ja kirjoittaja esittää, että asetettaisiin korkeimmaksi määräksi, minkä kukin kansallisuus saa lähettää edustajia, esim. sen äänimäärän kolmikertainen luku, mikä siellä äänestettäessä annetaan kullekin kansalliselle puolueelle. Siten saisivat suurimmat kansallisuudet oikeuden lähettää korkeintaan 60 edustajaa ja pienimmät (paitsi Luxemburg) 12. Tällöin jäisi kyllä mahdollinen korkein edustajamäärä vielä n. 700:aan, mutta kun pienemmät kansallisuudet yleensä lähettävät vain vähän edustajia, niin tulisi kongressin jäsenluku todellisuudessa olemaan hyvän joukon pienempi.
»Yhtä välttämätöntä olisi antaa tilaisuus edeltäpäin julkisuudessa riittävästi pohtia kongressille esitettäviä ponsia. Samaan aikaan kun kansainvälinen toimisto vahvistaa päiväjärjestyksen, olisi sen määrättävä myös alustajat ja kehotettava näitä julkaisemaan alustuksensa ja pontensa jo muutamia kuukausia ennen kongressia.
»Muuten olisi suotavaa, että myös meidän (Saksan) sosialidemokratian puoluepäiviä varten julaistaisiin painosta jonkun aikaa ennen kokousta alustukset sellaisista asioista, joilla on periaatteellisempaa merkitystä. Keskustelu tulisi silloin niistä hedelmällisemmäksi ja monipuolisemmaksi, edustajat voisivat pennpohjaisemmin tutustua alustuksiin ja kongressi voittaisi enemmän aikaa. Lisäksi vältettäisiin sellainen usein sattuva ikävyys, että jokin tuikitärkeä ja mainiosti valmistettu alustus täytyy ajan puutteessa jättää päiväjärjestyksestä taikka käsittelyjen lopulla kiireesti sivuuttaen esittää aivan uupuneelle kokoukselle ja ilman keskustelua suoria pois käsistä.
»Kansainvälinen kongressi voi ainoastaan siihen tapaan menetellen, kuin tässä on viitattu, saada aikaan päätöksiä ja ponsia, jotka ovat tarkasti harkittuja ja kestävät kaiken arvostelun ei ainoastaan suurissa piirteissään, vaan myös kaikissa yksityiskohdissaan. Tietysti jäisi kongressille täysi määräämisvalta sekä päiväjärjestyksen että edustajain suhteen. Mutta ilman pakottavaa tarvetta ei se tule kumoamaan kansainvälisen toimiston päätöksiä, ja tämä taas on aina valitseva alustajiksi sellaisia tovereita, jotka hyvin tuntevat kysymyksenalaisen asian, joilla on siitä tärkeää sanottavaa ja joiden alustukset rikastuttavat puoluekirjallisuutta, vaikkapa kongressi hylkäisikin heidän johtopäätöksensä.
»Meidän kongressimme eivät ole mitään parlamenttejä, jotka istuisivat koolla satoja päiviä vuodessa ja joissa olisi mahdollista saada jokainen kannanvivahdus täydellisesti kuuluviin. Keskustelu ei ole niitten varsinaisena tehtävänä eikä valistamistyö tai perustelujen esittäminen, vaan päätösten teko, köyhälistöliikkeessä olevain eri suuntain voimasuhteitten määrääminen. Niitten tarkoituksena ei ole osottaa, mikä kanta on oikea, mikä väärä, vaan mikä on enemmistön kanta ja mikä ei.
»Todistuskappalten, perustelujen taistelu on vähemmän kongressin kuin puolueen sanomalehdistön asiana. Mitä enemmän meidän kongressimme, niin kansalliset kuin kansainvälisetkin, tulevat saamaan ratkaistavakseen käytännöllistä toimintaa, järjestäymistä ja taistelua koskevia kysymyksiä, sitä vähemmän voivat ne tarpeeksi pohtia periaatteellisia kysymyksiä, sitä enemmän tulevat ne niistä vain toimittamaan äänestyksiä ja sitä enemmän täytyy keskustelun sijaan tulla ainoastaan äänestyksen laajempi perusteleminen.»
Toimitukselle tullutta kirjallisuutta:
F. Max Müller: Luonnollinen uskonto. Suom. A. B. Mäkelä. Tampere, M. V. Vuolukka. Siv. 116, hinta –:75.
Verner Sombart: Köyhälistö. Suom. Väinö Tanner. Pori, osuusk. Kehitys. Siv. 90, hinta –:80.
Verner Sombart: Sosialismi ja sosialinen liike. Suom. J. K. Kari. Helsinki, Kustannusosakeyht. Otava. 1 vihko, siv. 48, hinta –:50
R. Hesse: Polveutumisoppi ja darvinismi. Suomennos. Helsinki, Kansanvalistusseura. Siv. 129, hinta 1:50.
Anatole France: Crainque bille ynnä muita kertomuksia. Ranskasta suom. O. Manninen. Porvoo, Verner Söderström o. y. Siv. 132, hinta 1:50.
Taloustieteen oppikirja, kirj. Hugo Lagus, on äskettäin ilmestynyt Otavan kustannuksella. Oppikirja, joka on laadittu etupäässä tunnetun Philippowichin taloustieteen pääperusteiden nojalla, antaa lyhyen, joskin ylimalkaisen katsauksen taloustieteen en kohtiin. Taloustieteellisten käsitteiden nimitykset ovat kuitenkin osaksi varsin epäonnistuneet, osittain on jo kieleen sangen kotiutuneita nimityksiä hylätty, esim. käytetään nimitystä hankintapääoma (Erwerbskapital) ansiopääoman sijasta. Samoin suomennetaan sosiaalipoliittinen sanalla yhteiskunnallis-valtiollinen. Tekijä ei, yhtä vähän kuin Philippowich'kaan asetu varmalle kannalle nyky-ajan suuriin yhteiskunnallis-taloudellisiin kysymyksiin. Hän hylkää kuitenkin materialistisen historian käsityksen, tehden kuitenkin sille melko myönnytyksiä, eikä hän myöskään usko nykyisen kapitalistisen talouden kehittyvän siihen suuntaan kuin sosialismi opettaa. Talouselämää ilman yksityisen omistusoikeutta tuotantovälineisiin ja vapaata kilpailua ei hänen mielestään edes voi ajatella mahdolliseksi. E. G.
[1*] Katso tämän vuoden »Kansan Tahtoa», n:ot 147, 151 sekä »Metsänystävä».
[2*] Katso A. G. Blomqvist: »Metsänhoidon kansallistalous, ynnä näkökohtia metsäpolitikassa», Helsingissä 1897, siv. 122–125.
[3*] Kaikkialla, missä erityisesti ei ole mainittu, on käytetty rahayksikkönä Saksan markkoja; 1 Rmk = 1.24 Suomen markkaa.
[4*] Viimeisten tietojen mukaan on todella näin tapahtunutkin ja kehutaan noita osakkeita merkityn innokkaasti.
[5*] Qwarter = 290,79 litraa.
[6*] Unkarissa oli v. 1906 lisäksi 24,000 järjestynyttä maatyöläistä.
[1] Ks. kirjoituksen aiemmat osat Sosialistisen aikakauslehden numeroista 32 (1907) ja 33 (1907) sekä päätösosa numerosta 36 (1907). MIA huom.
[2] Ks. kirjoituksen ensimmäinen osa Sosialistisen aikakauslehden numerosta 33 (1907) ja päätösosa numerosta 36 (1907). MIA huom.