Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: syyskuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 33, syyskuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 265–294. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Yrjö Sirola, Morris Hillquit. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 33, syyskuu 1907

Poliisin varassa.

Herra Mechelinillä on lyhyen hallituskautensa ajalla ollut monta kuumaa päivää. Muistettakoon vain Viaporin kapinan päiviä tai vaalipäiviä tai esim. eduskunnan kokoontumispäivää viime keväänä, jolloin suuri pääministerimme ylen levottomana kysäsi yksityisessä kirjeessä kansanedustajilta, että vieläköhän luullaan hänen pystyvän kantamaan raskaita hallitushuolia.

Kun eduskunnassa hiljattain käsiteltiin meidän puolueemme edustajain esittämää välikysymystä poliisiasiasta, oli senaatilla taas erityisen kuuma päivä. Perustuslaillisten herrain tavattomasta levottomuudesta saattoi hyvin nähdä, että oli esillä heidän elinkysymyksensä. Toisin sanoen, että he ymmärsivät nyt nykästävän juuri sitä oljenkortta, jonka varassa pulikoi ei ainoastaan hra Mechelinin pöytäseura, vaan koko vanhoillisperustuslaillinen hallituspuoluekopla.

Se oljenkorsi on nykyinen poliisi.

Toveri Ursin osasi asian ytimeen, kun hän eduskunnassa kuvasi nykyistä poliisiamme verraten sitä entiseen Bobrikoffin poliisiin: jälkimäinen oli ryssän poliitinen kätyri, santarmi, joka sentään kaikessa häikäilemättömyydessään oli yleensä tasapuolinen suomalaisille jokaiselle, niin herroille kuin työväellekin; — nykyinen poliisi sitävastoin on sosialinen luokkapoliisi, herrain poliisi, puoluepoliisi, eli vielä tarkemmin sanottuna: puristuslaillisen hallituspuolueen poliisi.

Totta kyllä, että muutamissa muissakin maissa hallituskoplalla ja hallituspuolueella on mieleisensä poliisi täydellisesti käskettävänään. Esim. Saksassa. Mutta mikä tavaton erotus sentään, kun venataan tässä suhteessa Saksan oloja meidän oloihimme. Siellä on poliisin toimiala paljon rajotetumpi, siellä koetetaan edes näyttää kansalle, että poliisin tehtävänä on vain »järjestyksen» ylläpitäminen ja ilmeisesti hävetään esim. lähettää poliisia suoranaisesti sekaantumaan työriitoihin. Eikä se ole Saksassa tarpeenkaan. Herra Bülowilla on siellä varaa verhota vehkeilynsä »oikeusjärjestyksen» kaappuun, jopa toisinaan leikkiä parlamentarisuuttakin koettamalla haalia hallitukselle valtiopäivillä edes tilapäisen enemmistön kussakin kysymyksessä. Ja Venäjälläkin, missä itsevaltainen hallitus ei kyllä mitään häpeä eikä myöskään joutavilla länsimaisen oikeusjärjestyksen helyillä politiikkaansa koristele, sielläkin on vallanpitäjillä varaa käyttää poliisia ja santarmia pääasiassa vain erikoisiin poliisin ja santarmin tehtäviin värväämättä niistä mitään varsinaista porvarikaartia yhteiskunnallista luokkataistelua varten.

Meillä on hallitus ja hallituspuolue sellainen hukkuva turistiseurue, jolla ei ole varaa hetkeksikään hellittää oljenkorrestaan — ei sen siis auta hävetäkkään. Meidän hallituksellamme ei ole varaa lähettää Laukkoon erityistä rankaisuretkikuntaa, niinkuin ehkä Venäjällä tehtäisiin, — täytyy lähettää poliiseja. Ei ole varaa panna sotatilaan sellaisia seutuja, joissa esim. Viipurinläänin kuvernöörin tai Kotkan poliisimestarin raportin mukaan on »paljon työväkeä ja lakkoja», — täytyy vain lisätä luotettavaa poliisia.

Lyhyesti sanoen: muissa maissa on vallassaolevilla porvareilla luokkatarkotuksiinsa käytettävänään oma sotaväki — meillä ainoastaan poliisi. Poliisi on meillä hallituksen ja hallituspuolueen ainoa voimakeino, ainoa tuki ja turva työväenliikettä vastaan. Siitä johtuu, että se on meillä niin tärkeä »valtiomahti».

Bobrikoff vei porvareiltamme sotaväen. Suurlakko synnytti vielä punaset kaartit. Se oli vallassaolijoillemme kovin vaarallista aikaa.

Hra Danielson-Kalmari syytti suotta aikojaan perustuslaillista senaattia siitä, ettei se olisi tehnyt voitavansa saadakseen taas suomalaisen sotaväen pystyyn. Jopahan. Kyllä maar' se senaatti tässä asiassa on parhaansa koettanut, sen tietävät suomettarelaiset koiranleuvatkin, — mutta sen raukan ääni on ollut Pietarissa niin heikko.

Näin ollen täytyi senaatin muulla tavoin katsoa eteensä ja hankkia aseellista voimaa uhkaavaa »sisäistä vihollista» vastaan. Ensin se ryhtyi hommaamaan n. s. lahtarikaartia, mutta tämä surkea armeija kävi pian kaikin puolin epämukavaksi. Sen kustannuksetkin olisivat liiaksi koskeneet kuntain kukkaroon, kun lahtarikaarteille ei sopinut määrätä miljooneja suorastaan valtion varoista. Sen vuoksi jätettiin se homma, ja senaatti päätti sen sijaan tehdä poliisista sekä suuremmoisen että »perustuslaillisuuden asialle» alttiin armeijan.

Helsingin poliisia johtamaan ja uudelleen organiseeraamaan kutsuttiin nyt taattu mies, venäläis-ruotsalainen upseeri, joka lie koulunsa käynyt kaukasialaisissa rauhottajajoukoissa. Poliisin lisäämiseen ja parempaan varustamiseen määrättiin summia niin huikeita, ettei ennen Rheinbotit, Grossit ja Pawlutzkit osanneet sellaisista uneksiakaan. Ja siitä alkaen on lisätty poliisimiehistöä, erotettu entisistä joka ainoa, jonka alttiudesta ei ole vain oltu aivan varmoja, otettu sijaan ainoastaan kaikkein »luotettavimpia» ja niistäkin mieluummin vain ruotsia-solkkaavia, lisätty lukua, yhtä mittaa kiireesti lisätty...

Salaperäiset väkivallanteot maassamme sattuivat senaatille ihmeen sopivaan aikaan. Näistä sai se kaivatun kiitollisen tekosyyn poliisin lisäämiseen. Sehän — tietysti — tahtoi suurella perustuslaillisella poliisiarmeijallaan vain turvata »järjestyksen» ylläpitoa. Siten anarkistiset mellakoitsijat ja pakkoluovuttajat riensivät auttamaan hallituksen kuristusaikeita — niinkuin ne tässä maailmassa aina ovat tehneet, milloin tietäen, milloin tietämättään.

Viime keväiset eduskuntavaalit tekivät senaatille suuren poliisivoiman turvan ja avun vielä entistään välttämättömämmäksi. Niin voimakasta epäluottamuslausettahan tuskin — Venäjän nykyistä hallitusta lukuunottamatta — mikään hallitus missään muussa maassa lie kansanvaaleissa saanut. »Perustuslaillinen kansanenemmistö» suli silloin vähäpätöiseksi ja hajanaiseksi nurkkakunnaksi. Semmoinen hallituspuolue ja semmoisen puolueen hallitus tarvitsi totisesti poliisin hoivaa pystyssä pysyäkseen.

Niin onkin senaatti sitte kieppunut yksin poliisin varassa ja epätoivoisesti ponnistaen koettanut luoda maastamme täydellisemmän poliisivaltion kuin on missään muualla mailmassa. Vaikea on ollut hra Mechelinin asema ja tehtävä, se täytyy jokaisen myöntää. Ruotsalaiset sanomalehdet huutavat hänelle yhtä mittaa: elä anna perään, tarvitaan lujaa hallitusta, hallitse, kurita, nujerra roskakansa millä keinoilla hyvänsä, eläkä herrannimessä vain piittaa eduskunnasta mitään! Mutta kovin vaikea on sentään pelkän poliisin avulla luoda lujaa hallitusta, kun vastassa on suunnaton kansanenemmistö, kansaneduskunta ja mahtava työväenliike. Sitäpaitsi hra Mechelin tietää, että milloin Venäjällä kansan vapausliike pakottaa tsaarinvallan vain lyhyeksi hetkeksikään vetämään täältä pois suojelevan kätensä oman rintansa suojaksi, niin ensimäinen tuulenhenkäys riittää silloin pyyhkäsemään pois sekä hänen poliisinsa että senaattinsa. Ja ilman sitäkin on senaatin olemassaolo aina niin epävarmaa: hallitsijan armo paistaa, korkean neuvoston kaikesta alttiudesta huolimatta, niin itaran niukasti... Jos se jonain päivänä sattuisi loppumaan, mitä sitte..? Mitä siinä poliisi auttaisi? Sillä armostahan, hyvät »medborgaret», tässä eletään...

Mutta mistä sitte oikeastaan johtunee, että se armo on niin niukka? Miksei ryssä anna vallassaolijoillemme takaisin suomalaista sotaväkeä? Tai mikä siihen on syynä, että perustuslailliset herrat — senaatin omien sanojen mukaan — »ainoastaan äärimmäisessä hädässä» voivat käyttää venäläisen sotaväen apua suomalaisen kansan kurittamisessa?

Siinä on ilmeisesti jotain väärinymmärrystä suomalaisten ja venäläisten hallitusherrain väleissä, mikä tekee mahdottomaksi täyden keskinäisen luottamuksen. Mutta siihen ei suinkaan ole syynä meidän senaattimme teot tai aikeet, vaan nähtävästi yksinomaan sen huono nimi, pelkkä onneton nimi. »Mechelin», »konstitutionella senaten» tai »svenska folkpartiet» — sellaista ei vanhat ryssän byrokratit näy oppivan koskaan oikein lausumaan, ja sen vuoksi on sellaisilla nimillä heidän korvissaan huono kaiku. Tosiaankin traagillinen kohtalo meidän senaatillamme!

Kun nyt ajattelee tätä senaatin kaikin puolin vaikeaa asemaa, niin käsittää hyvin, että puolueemme edustajain tekemä välikysymys poliisiasiassa oli sille uhkaavan ankara hyökkäys. Hyökkäyksen ankaruus ei kumminkaan johtunut hyökkääjäin erityisestä ponnistamisesta — sehän oli jokseenkin laimeaa, — vaan juuri siitä, että nykyinen hallitus tosiaan on kaikkia hyökkäyksiä vastaan niin heikko ja että sen asia tässä oli niin kovin arka. Ei meidän käsittääksemme sosialidemokratinen ryhmä tässä mitenkään aikonut nykyistä senaattia kaataa. Se kaatuu kyllä itsestäänkin, kun aika tulee, ja tuskinpa se suomettarelainen senaatti tai suomettarelais-perustuslaillinen yhteiskopla nykyään olisi sen kummempi, päättäen kaikkien porvarispuolueitten nykyisistä vehkeistä. Ei. Tahdottiin vain antaa »suurelle» senaatille pieni näpsäys nenälle, jotta se muistaisi, kuinka mailman kunnia on katoavaista ja pidättyisi poliisipiiskallaan liiaksi koettelemasta tämän kärsivällisen kansan pitkämielisyyttä. Samalla saatiin sopiva tilaisuus eduskunnan kaikuvalta puhujalavalta selittää kansalle eräitä mieleenpantavia seikkoja.

Senaatti vastasi hyökkäykseen väittämällä maamme sosialidemokratista puoluetta syypääksi viime vuosien anarkistisiin väkivallantekoihin ja siis välillisesti myöskin — poliisin lisäämiseen! Se tapahtui tunnetun edusmies Jonas Castrénin suun kautta, jonka rinnalla senaatin siviilipäällikkö jäi aivan varjoon — ihan niinkuin Hufvudstadsbladetkin jää aina vaijoon hallituspuolueen pienen viikkolehden Fyrenin rinnalla.

Tuo anarkismiviisu on muuten sosialisteja vastaan vanha historiallisesti tunnettu patenttimyrkky, jota vallanpitäjät ovat kaikissa maissa käyttäneet joka kerta, kun niillä on ollut jotkin salakavalat kuristusmetkut mielessä. Niin esim. Saksassa lähes kolme kymmentä vuotta sitte, jolloin siellä hallitus tahallisilla valheilla ja jos joillakin juonilla hommasi erityistä kuristuslakia sosialistien nujertamiseksi. Silloin kirjotti esim. Treitschke, eräs tunnettu hallituksen asianajaja, m. m. seuraavasti: »Sosialidemokratian liejusta on noussut kaikki viime aikain sammuttamaton häpeä... Me emme voi enää peittää itseltämme sitä, että sosialidemokratia on kasvanut pois piiskan saavutettavista, siitä on tullut rikosten koulu...» j. n. e. Siis tuttu nuotti, vaikka sanat vähän vaihteleiskin. Nykyään on vain tuo anarkismisatu sosialisteista jo niin vanha ja kulunut, ettei sitä enää usko edes herrat eikä narrit.

Mutta kuluneellakin sukkeluudella voivat narrit sentään toisinaan ansaita hyvä-huutoja, kun vain kuulijakunnassa herrat ovat tarpeeksi humalassa. Ja niin kävi tässäkin.

Eduskunnan porvarien päähän oli tosiaan sosialismi-raivo jo kihonnut niin pahasti, että Jonas Castrénin temppu teki vaikutuksensa, ja — hallitus sai enemmistöltä kättenpaukutukset. Toisin sanoen: suomettarelaisetkin heltyivät ylistämään sen »epäkansallisen viikinkikoplan» poliisiansioita, kaiketi muistaen oman senaattinsa makeanleivän päiviä ryssäläis-virolaisen poliisilauman mellastaessa. Siis tuli ja vesi yhtyivät. Suomettarelaiset ja viikingit, nuo kaksi elementtiä, jotka vanhan tarinan mukaan olivat syntyneet vain rotutaisteluun, ne vihki nyt yhteen — poliisi. Se oli totisesti yhtä kuvaava kuin liikuttavaakin.

Meidän puolueellemme oli tämä odottamaton voitto. Tosin tuo porvarien liitto jäi vielä yksin poliisin varaan. Ja tosin jäi senaattikin vielä pulikoimaan saman oljenkorren varaan. Mutta varmasti monen monien köyhälistön jäsenten silmät taas aukenivat näkemään että: porvari kuin porvari, herra kuin herra, suomettarelainen tai viikinki — samat metkut ja samat keinot.

Sellaiset voitot ne kasvattavat eduskuntaan pian sosialidemokratisen enemmistön.

Takaisin sisällysluetteloon

Katovuoden varalle vieläkin.

Tämän lehden viime numerossa puheltiin niistä mahdollisuuksista, jotka voivat tänne uuden sortokauden tuoda, sekä viitattiin välttämättömiin lainsäädäntötoimiin, jotka pitäisi saattaa loppuun ennen taantumuksen tuloa. Sivumennen vain huomautettiin, että varustautuminen tämän varalle on jo niin tuttua, ettei sitä enää tarvitse toistaa. Koska en kuitenkaan voi pitää asiaa niin selvänä, haluaisin alkaa siitä keskustelun. Eihän sitä tosin voi mitään yksityiskohtaisia ohjeita antaa tapausten varalle, joista ei tiedä minkälaisiksi ne muodostuvatkaan, mutta muutamia yleisiä kokemuksia on sentään kaiken mailman sortokausilta ja niitä olisi koetettava sovelluttaa arvattuihin ja aavistettuihin tapauksiin.

Bobrikoffilaisvuosien lähtökohtana oli sotilaskysymys. Hallitsija halusi muuttaa Suomen sotalaitosta valtakunnallisemmaksi ja lisätä sotilasrasituksia. Ehdotus oli kuitenkin siksi pitkälle menevä, ettei se näyttänyt saavuttavan Suomen säätyjen suostumusta.

Silloin syntyi helmikuun julistuskirja, jonka julkaisemiskysymys senaatissa halkaisi kahtia silloisen yleisen mielipiteen maassa. Jotakuinkin yleiseen — Kurikan esiintymiseen tässä asiassa en nyt tahdo puuttua — yhdyttiin sentään suureen adressipuuhaan, joka pari vuotta myöhemmin valmistetun asevelvollisuusadressin kanssa muodostaa — toivottavasti — Suomen kansan viimeisen »kuninkaissa-käynnin» sillä tavalla. Näiden patriarkaalista luottamusta ilmaisevien puuhien epäonnistuttua näet alkoikin tehoisampi vastarinnan työ. Agitationi asevelvollisuuslakkojen hyväksi jatkui, aktiivisen vastarinnan puuha alkoi itää, ja sosialidemokratian vaurastuessa alkoi olla toivoa järjestetystä joukkoliikkeestä sortotoimia vastaan, jotka diktatuuriasetuksen kautta maastakarkotuksineen, mielivaltaisine vapausrajoituksineen ja sanomalehtilakkautuksineen alkoivat yhä karttua kohdistuen lopulta yhä suoranaisemmin työväenliikettä vastaan. Japanin sota heikensi sortoa, Venäjän vapausliike pani höllentämään kiristyksiä ja suurlakko ne keskeytti.

Nyt näyttää kuin alotettaisi taas samasta kohdasta, sotilasasiasta. Liian vähän huomiota onkin meillä pantu siihen, että »laillisuus» juuri tähän ydinkysymykseen nähden jäi marraskuun manifestissa suoranaisesti lupaamatta ja on yhä toteuttamatta,samoin kuin Suomen itsehallinnolle hyvinkin vaarallinen helmikuun julistuskirja jäi voimaan. Me saimme kansalaisvapauksia ja valtiollisia näennäisoikeuksia, jotka hurmasivat meidät kuni koreat lelut lapsen leikkimään kansanvaltaisia vaaleja ja parlamenttarismia, samalla kuin valtioelämän voimasuhteissa niin määräävä tekijä kuin armeija meiltä yhä pysyi poissa, joten sortoa aikovain ei tarvitse sellaista ollenkaan ottaa lukuun, kuten kuitenkin bobrikoffilaisajan alussa oli laita. Se asiain tila, johon Suomen omaan puolustuslaitokseen nähden oli jouduttu, kuvastuu parhaiten kuuluisan 10 miljoonan vaiheissa. Säädythän suuressa anomuksessa myönsivät, että asevelvollisuusasian alalla saisi väliaikainen s. o. perustuslain vastainen tila jatkua, vieläpä myönsivät vuodeksi 10 milj. niistä 30:stä, joita silloin jo vaadittiin, ja joista 20 nyt juuri odottaa ratkaisua. Se tapa, jolla hallitsija aikoo ottaa suurimman osan noita miljoonia suoraan niitä pyytämättä voi olla lähtökohtana ristiriidalle. Porvarisluokkamme näyttävät luulevan, että rientämällä myöntämään koko tuon summan estettäisiin sortotoimet, joita miljoonain kieltäminen taas kiirehtisi. Tosinhan vakuutellaan venäläisissä lehdissä, puolvirallisestikin, että hallitus ei aio mennä laittomuuksiin, se vain hajottaa eduskunnan — johon sillä on laillinen oikeus — ja julistaa uudet vaalit, kuten Valtiopäiväjärjestyksen 18 § määrää, mutta vaikka nyt näin laillisesti kävisikin, niin tuskinpa se voisi ristiriitaa viivyttää muuta kuin jonkun kuukauden, sillä eivät kai uudet vaalit juuri kernaasti nöyrempää eduskuntaa tuo.

Näyttää kuitenkin siltä kuin joissakin piireissä uskottaisiin kansan »tulevan järkiinsä», hylkäävän sosialidemokratian ja palaavan entisten paimentensa helmaan. Käydään vimmattua sotaa juuri sosialistisia oppeja vastaan, levittäin Eugen Richtenin ja prof. J. A. Heikelin kirjoja, joitten menestymismahdollisuus voi nojautua ainoastaan kansan tietämättömyyteen. Tälle on kyllä vastapainona runsas sosialistinen kirjallisuus, mutta emme voi sentään kehua tämän levinneen riittävän laajalle, saatikka sitten syöpyneen syvälle koko köyhälistön tietoisuuteen.

Siitä syystä ja — juuri nyt — mahdollisten sensuuriaikainkin varalta olisi kirjallisuuden levittämistä erittäin tarmokkaasti harjoitettava sekä pidettävä huolta siitä, että — jos niiksi tulisi — jo löytyvät kirjat säilyisivät mahdollisten nuuskijain käsiin joutumasta. Ne olisivat lohdutuksen välineitä ja valopilkkuja taantumuksen pimeässä. — Ja kun painoasuista kerran on puhetta, niin huomautettakoon myös, että sitä mukaa kuin julkista sanaa ahdistetaan ja sosialidemokratinen valistustyö sen kautta käy mahdottomaksi, sitä mukaa myös luonnollisesti ryhdytään toimiin painoasetusten ulkopuolella julaistavain lehtien ja kirjain aikaansaamiseksi. Mutta katsoen kaikkiin vaikeuksiin ja kustannuksiin, joita tämmöisestä on, ei tietysti ole mitään syytä toivoa eikä kiirehtiä sellaista tilaa. Ja jos moiseen tultaisi, niin on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että mitä puolueen nimessä tai sen toimesta julkaistaankin, se on oleva erittäin huolella valittua ja harkittua. — Tämä vain viittaukseksi mahdollisuuden varalta.

Puhuimme eduskunnasta ja sen säilymisestä. Porvarillisemme, jotka pakotettuna näin suureen eduskunta-uudistukseen nyt puolentoista vuoden aikana eivät ainakaan vaalien edellä lakanneet ylistämästä uuden kamarin erinomaista rakennetta, tekevät nyt kaiken voitavansa saadakseen tämän kamarin »mahdolliseksi» s. o. niin toimivaksi, ettei se aiheuttaisi hallitsijan kanssa ristiriitaa. Kun se samalla pakotettaisi puolinaiseen reformitoimintaan, ei heillä olisi mitään erityistä tätä kamaria vastaan, ja toivovat he, että se hallituksenkin puolesta saisi olla rauhassa. — Yhteiskunnallinen rauha, jota porvarit erityisesti toivovat ja tarvitsevat, vaatii heitä tähän. Jos näet vakavampi ristiriita syntyisi eduskunnan jäykkäniskaisuuden kautta hallitsijaa vastaan, tai jos eduskunta nykyisellä kokoonpanollaan osottautuisi porvarillisten mielestä »työkyvyttömäksi» s. o. haluttomaksi palvelemaan heidän tarkotuksiaan kaikessa — voivathan sosialistit ¹⁄₃ äänillä estää porvarillisten lainuudistuspuuhat, joita nämät pitävät tapeellisina, mutta jotka meidän mielestämme vain taannuttaisivat, — niin syntyisi näissä porvarispiireissä pyrkimys muuttaa eduskunnan kokoonpanoa epäkansanvaltaiseksi. Mutta kun perustuslain muutokseen vaaditaan ²⁄₃ enemmistö, kävisi se mahdottomaksi eduskunnan nykyisellä kokoonpanolla, sillä sosialistit eivät siihen ainakaan suostuisi. Eipä osa porvarillisiakaan, moiseen suostuttuaan, ilkeisi astua valitsijansa eteen. Hallituksen olisi näin ollen täytymys ryhtyä valtiokaappaukseen, jos se pitäisi eduskuntaa kovin epämukavana. Se voisi silloin joko jättää eduskunnan kokoonkutsumatta tahi tarjota jonkin uuden eduskuntamuodon, jossa olisi paremmat takeet sosialistien sinne pääsyä vastaan. Miten silloin meneteltäisi? — Vanha perustuslaillinen periaate vaatisi vaalilakkoa moista laitonta vaalia vastaan. Mutta halu vetäisi tarjottuun luokkalaitokseen ja tämmöisissä tapauksissa — niin kertoo historia — voittaa porvarisetu laillisuus epäilyt ja valtiokaappaus saa heidän hyväksymisensä.

Entä köyhälistö, mitä se tämmöisessä tapauksessa tekee? On varsin luonnollista, että ennen kaikkea on pidettävä kiini siitä, mitä jo on saavutettu, siitä ei ole väistyttävä ensi hädässä. Eduskunta on saatava pitämään puoliaan ja kansan on annettava sille tarpeellista tukea. Tässä suhteessa on erittäin tärkeätä tietää, kuinka monta eduskunnan jäsentä sosialistisen ryhmän ulkopuolelta on valmiina pitämään kiini juuri tästä eduskuntarakenteesta mahdollisia valtiokaappausyrityksiä vastaan. Lienee näet lupa edellyttää että, vaikkapa porvarilliset johtajat, jotka jo alkavat uhkailla sillä että eduskunta heidän silmissään pian voi tulla mahdottomaksi, sen pettäisivätkin suostuen valtiokaappaukseen jopa siinä myötävaikuttaenkin, niin jäänee toki sellaisia, itsenäisiä etenkin maalaisedustajia, jotka sosialistein mukana lujasti pitäisivät kiini eduskunnasta. Näiden ja heidän valitsijainsa kanssa sosialidemokratia silloin koettaisi säilyttää eduskuntaa nykyisellään. — Pieni sivuhuomautus: en suinkaan jätä huomioon ottamatta sitäkään, että nykyinen eduskunta päätöksillä sellaisilla kuin poliisiasiassa ja haluttomuudella selvittää Laukon vyyhtiä y. m. voi suuresti kylmentää köyhälistön eduskunnallista harrastusta pettäessään sen toiveet, joten näitten taholla voi päästä leviämään käsitys että koko eduskuntaa ei niin kannatakaan tukea. Niin ymmärrettävä kuin tälläinen mieliala voisi ollakin, niin vaarallinen se kumminkin olisi juuri köyhälistön taistelulle, että sosialidemokratisen valistuksen on koetettava sitä torjua. Ei näet ole vaikea osottaa köyhälistölle, kuinka jo itse yleisten vaalien olemassaolo saattaa porvarilliset varovammiksi. He puristavat itsestään lupauksia, hallitus teettää suurkustannuksisia tutkimuksia, tilastoja y. m., joista köyhälistölle on erittäin suurta etua sen paljastaessa oloissa olevia vääryyksiä, tai koetetaan auttaa ja parsia kaikkein pahimpia räikeyksiä j. n. e. Ja jos eduskunta saa toimia ja sen päätöksiä pidetään laillisina ylhäälläpäin, niin voi sosialidemokratia vähemmistönäkin estää kovin taantumuksellisia pyrkimyksiä pääsemästä lain voimaan. Ja sitten eduskunnan puhujalavan käyttäminen agitationipaikkana ei ole halveksittava oikeus sekään. Näistä y. m. syistä on siis köyhälistöllä täysi syy tarmokkaasti puolustaa nykyistä eduskuntaa.

Mutta jos nyt tämä käy mahdottomaksi, ja jos taantumus jaksaisi mennä niin pitkälle, että se jättäisi koko eduskunnan pois laskuista, tuhoaisi sen tai tunkisi meille uuden vanhoillisemman, niin silloin tulisi esille uusi äänioikeustaistelu, jossa voitaisi käyttää aseina vaalilakkoa tai vaaleihin osanottoa sen mukaan, mitä puolue silloin pitäisi edullisena. Silloin myöskin tosivallankumouksellinen käsitys yhä syvemmälle vakiintuisi, — mutta siitä myöhemmin.

Kävipä nyt miten tahansa tämän eduskunnan, pysyi se pitemmän tai lyhyemmän aikaa pystyssä, yksi seikka on, jolle on pantava erittäin suurta huomiota: se on provokationin torjuminen. Asiasta on mielestäni puhuttu liian vähän. Tuo muukalainen sanahan merkitsee sellaista menettelyä vallassaolijain puolelta, jolla he koettavat saada vapausliikkeen yhä laajempien kansankerrosten silmissä epäillyksi joko toimeenpanemalla sen nimiin tekoja, joita ei yleinen oikeudentunto hyväksy, tai erilaisilla ärsytyksillä saamalla vapausliikkeen jotkut edustajat tällaisiin tekoihin. Noita tekoja ovat ryöstöt, murhat, katumellakat, joissa vuotaa paljon verta tarpeettomasti j. n. e. Tarvitaan tarkkaa silmää ja selvänäköistä päättäväisyyttä, jos mieli välttää tämmöistä, ja syytä on työväen järjestöjen etenkin luottamustointaan täyttäessään pitää tarkkaa vaaria siitä etteivät taantumuksen kätyrit saa käsiinsä sellaisia toimia. On näet vallan varmaa, että sellaiset tunkeilijat ehkäpä juuri parhaillaan tekevät työtä kootakseen tarpeellista luottamusta järjestöissä. He ovat räikeitä puhujia, pelottomia, ja erityisesti koettavat he herättää epäluottamusta valittuihin toimihenkilöihin. Olkoon kaukana mikään »johtaja»-suosittelu ja kehotus auktoriteettiuskoon. Päinvastoin aikana tällaisena, jolloin jännitys ja vastuunalaisuus kuluttavat tavallista enemmän yksilön voimia, olisi hyvä jos eturivinpaikkoja voitaisi vaihtaa siksi usein, ettei väsähdystä syntyisi, vaan alati tuoreita voimia olisi rintamassa. Mutta toimitsijain arvostelun täytyy tapahtua avoimesti ja heidän vaihtamisensa kansanvaltaisesti ja »laillisesti» s. o. puoluesääntöjen mukaan.

Miten sitten taistellaan provokationia vastaan? — Siten että osotetaan, kuinka puolueen menettelytapa juuri on paras ja varmin perille viepä. Sattuu näet väliin sellaistakin, että puhuja selittää kuinka »jyrkemmällä» menettelyllä esim. väkivaltaisuudella voitaisi mahdollisesti päästä nopeamminkin perille, mutta että sosialidemokratia ei sitä tahdo. Tässä on käsittääkseni suuri taktillinen erehdys; ei sosialidemokratia pelkää väkivaltaista menettelyä sen itsensä takia, ja vaikka se ihmisyyden kannalta kieltääkin loukkaamasta elämää tarpeettomasti, hyväksyy se kumminkin määrätyllä asteella kansan kapinan, jopa sodankin. Ei siis pääasiallisesti niin sanoakseni aatteellisesta syystä kielletä »jyrkempää» menettelyä, vaan koska se olevissa oloissa ei olisi viisasta, ei edistäisi köyhälistön asiaa vaan päinvastoin sitä vahingoittaisi. Monasti on sosialistiselta taholta osotettu, kuinka terrorismi, yksityiskohtainen väkivalta on porvarishenkinen ja tehoton taistelukeino. Samoin on usein osotettu, kuinka rahainanastus, suurestikaan lisäämättä järjestöjen rahastoja, vain houkuttelee yksilöitä tuhlailevaan elämään, seikkailuhaluun ja tuhoisaan mellakoimiseen, silloin kuin sitkeä ja hiljainen järjestäytyminen olisi ainoa keino kuluneitten voimien kokoomiseksi uusia taisteluita varten. Erittäin suurella huolella on valvottava, etteivät provokaattorit nyt tänä kriitillisenä aikana pääse sotkemaan järjestöjä kevytmielisiin yrityksiin, ja jos taantumus, tekosyillä tai niitä ilman, julistaa diktatuurin tai sotatilan tai muuten ärsyttää, niin ei ole annettava narrata itseään sellaiseen tekoon, josta olisi seurauksena verilöyly ja työväen rohkeimman ja taistelukuntoisimman joukon tuho; aikaa kuluisi sellaisen jälkeen uuden koulutukseen. Voihan tietysti sortohallitus olla niin katala, että se sittenkin saa tilaisuuden moiseen, mutta silloin on meillä ainakin hyvä omatunto, että olemme tehneet voitavamme ehkäistäksemme sellaista ja yhä suurempi kansanjoukko on puolellamme moista vastustajaa vastaan taistellessa. Eihän ole kysymyksessä se, kuinka suurta yksilöllistä uhkarohkeutta kykenemme osottamaan ja kuinka paljon ylvästellen uskallamme panna alttiiksi, vaan siitä kuinka voisimme koota mahdollisimman paljon kansaa joukkoihimme, niin että kun liikkeelle lähdemme, silloin siitä todella muodostuu kansanliike. Ja sen varalta ovat voimat säästettävät sekä koulutettavat.

Meidän maamme omituisissa oloissa on otettava huomioon tekijöitä, joita ei ole joka maassa. Vaikka näet kykenisimmekin perin juurin tuhoamaan yläluokkamme ja anastamaan täällä vallan, emme sillä olisi muuta tehneet, kuin kutsuneet tänne vieraat rauhoittaja-armeijat, jos rajantakana olisi rauhallista. Koko edellisessä esityksessä onkin näet lähdetty siitä edellytyksestä, että Venäjän vapausliike olisi pakotettu useampivuotiseen lepoon ja voimainkokoamiseen, ja meidän olisi pakko tietenkin ottaa se huomioon.

Jo on monasti viitattu siihen, mikä olisi lohdutuksena, jos pitkäkin pimeä tulisi; — sosialidemokratinen valistus, selkeä käsitys mailmassa vaikuttavista voimista ja niihin edullisin suhtautuminen. Luonnonlain voimalla on tietoisuuteemme imeytynyt varmuus, että kun sorto on kohonnut määrättyyn asteeseensa ja koonnut vastaansa riittävästi voimia, nämät myös nousevat ja kukistavat sen. Tämän hetken, vallankumouksen toivo, sen varalta varustautuminen, sehän se meitä ylläpitää pimeinäkin päivinä. Ja siksi on meidän yhä syvennyttävä niihin voimiin, jotka tällaisina hetkinä vaikuttavat, että kykenisimme niitä tietoisesti hyväksemme käyttämään, ettemme hätäisesti heittäytyisi ensi seikkailuun, josta voi seurauksena olla vain keskosia, vaan jaksaisimme odottaa luonnollisen syntymän määrättyä hetkeä.

Mutta ei tämä tämmöinen sopivan ajan odottaminen suinkaan ole ainoa, mitä voidaan sortoaikana tehdä. Ei suinkaan, vaan kovin olisimme köyhiä, jos ei meillä muuta tehtävää olisi. Tosinhan järjestäymis- ja valistamistyö antavat tointa kyllä, mutta on niitä järjestöjä harjotettavakin, koetettava niiden voimaa ja sorron kestävyysastetta. Työtaisteluita ei suinkaan voida välttää, siitä kapitalismi kyllä pitää huolen, ammatillisen toiminnan taktiikkaa on siis kehitettävä, ja jos niiksi tulee, on koetettava säilyttää ammatillisten järjestöjen julkisuus mikäli mahdollista, vaikka puolue olisikin kielletty julkisesti esiintymästä. Hyvin käytyjen lakkojen kautta voidaan pitää taisteluintoa vireillä ja vahvistaa työväenluokkaa taloudellisesti, mikä on tietysti erittäin tärkeätä. Voidaanpa valtiollistakin sortoa vastaan taistella vähitellen ja valloittaa siltä alueita toistensa jälkeen. Jos ei jaksaisikaan esim. saada painovapautta, niin on ainakin yritettävä saada säilytetyksi yhdistymisoikeutta tai kokoontumisvapautta. Tai päinvastoin. Jos jonkinlaisetkaan siedettävät vaalit jäävät, niin on niiden yhteydessä, vedoten vaalivapauteen, osattava agiteerata. Tällöin on hyvä olla »laillisia», s. o. on tiedettävä, mitä laki lupaa, ja pidettävä siitä kiini. Tarpeetonta marttyriutta on paras välttää ja esim. opeteltava puhumaan »puolella suulla» ja semmoista puhetta ymmärtämään. Missä työväki tällaista »laillisuutta» voi ja osaa noudattaa, siellä se voi juuri sen kautta tehdä sanomatonta kiusaa sortajille ja sitä tarkotetaankin tunnetulla lauseella: »meidän laillisuutemme tappaa heidät». Sitä noudattaenhan esim. Saksan sosialidemokratia kesti sosialistislakien pitkän koettelemusajan.

Mitä sitten tulee itse taistelutapoihin, niin on käsittääkseni ensinnä edessä passiivinen vastarinta — ei sellainen kuin mitä sillä meidän maassamme on joskus tarkotettu ja johon sopii viime numerossa käytetty sana »itkutauti» — vaan todellinen vastarinta, joka on siinä, että alistumatta laittomuuksia noudattamaan koettaa saada ne peruutetuiksi. Sellaisia olisi nyt veronmaksulakko, joka kuitenkaan meidän oloissamme ei voi suuriakaan merkitä, veromme kun suurimmaksi osaksi ovat välillisiä, tullia, joita ei voi olla maksamatta samalla kieltäymättä miltei välttämättömistä elintarpeista. Passiivisen vastarinnan alalle kuulunee myös tottelemattomuus laittomia virkamiehiä vastaan, ja se kyllä voi tulla kysymykseen meilläkin. Yleensä kaikki mikä tuottaa vaikeuksia sortajille, ilman että sorretut panevat itseään alttiiksi tuntuvammille rankaisutoimenpiteille, on luettava passiivisen vastarinnan lajiin, joka kuten sanottu voi olla hyvinkin tehoisa, jos ei nyt sortoa poistamaan, niin ainakin sen etenemistä vaikeuttamaan ja sen vaikutuksia heikentämään. Sitä ei siis ole halveksuttava.

Mutta se ei kumminkaan useinkaan riitä. Aktiivisen toiminnan täytyy astua esiin. — Missä muodoissa? — Siitä ei tietenkään voi edeltäpäin puhua muuta kuin ehdollisesti. Jos painovapaus riistetään, niin, kuten jo on viitattu, täytyy turvautua salaiseen kirjallisuuteen ja sanomalehdistöön. Jos ei voi julkisesti kokoontua, kokoonnutaan salaisesti, se on päivän selvää, sillä ilman keskinäistä neuvottelua ei tulla toimeen. Sama on järjestäymisen laita. Mitä taas tulee asestautumiseen ja sen tapaiseen, niin on siitä vaikea näin sanoa mitään erityistä. Puolueemmehan ei nyt ole pitänyt sellaista tarpeellisena ja mitä porvarillisiin puuhiin ja niihin osanottoon tulee, niin antavat jotkut tapaukset jo aihetta käsitykseen, että ne olivat oikeassa, jotka Oulun kokouksessa tällaisesta yhteistoiminnasta varottivat. — Muuten näyttää siltä, kuin olisi paras jättää keskustelu tästä tuonnemmaksi. Nyt riittää vain, kun viittaan Oulun kokouksen päätökseen, joka varottaa kaikenlaisesta hajatoiminnasta ja kehottaa noudattamaan ankaraa puoluekuria. Puolueohjelman mukaista kansan asestusta on koetettava ajaa ja edistää. Muuten muistettakoon että katutaistelujen merkitystä älköön liioiteltako; nykyaikaisia sota-aseita vastaan taistelee harjaantumaton joukko turhaan ja kokemukseen perustuu Engelsin lause, että katutaisteluilla voidaan saavuttaa etupäässä siveellisiä voittoja s. o. voidaan agiteerata sotaväkeä, että ne eivät ampuisi kansaa. Sekään ei meillä ole erittäin toivorikasta, kun tänne tietysti lähetetään joukkoja, joihin agitationi huonosti pystyy, ja kun strateeginen asema, etenkin kaupungeissamme, on katutaisteluille toivoton. Siis vehkeily sillä alalla ilman puolueen päätöstä on varmasti vahingollinen.

Enemmän huomiota ansaitsee suurlakkopuuha. Eihän tosin marraskuun lakko enää kelpaa esikuvaksi, älköön kukaan antako sen pettää itseään; porvarillinen taantumushan on koko joukon muuttanut asemaa. Mutta vaikka työväki jäisikin yksin tai vain pienen radikaalisemman porvarisjoukon kanssa taisteluun taantumusta vastaan, niin on sillä kumminkin mahdollisuuksia saavuttaa suurlakkovalmistelulla ja lakollakin joitakin tuloksia, luonnollisesti kuten viimenkin sopivasti sovellutettuna rajantakaisiin tapauksiin. Mutta tässä kuten kaikessa muussakin muistettakoon, että kaikki solkkaaminen ja todellisia mahdollisuuksia huomioonottamaton yrittely vain vahingoittavat työväen asiaa.

Monesta voi näyttää siltä, kuin ei tällaisten seikkain esille tuominen olisi nyt tällä hetkellä asianmukaista. Useat arvelevat, että ennättäisihän tuosta tarinoida, kun se aika tulee, — jos tuleekaan. Ja mahdollista onkin, että olen ottanut asian liian aikaisin puheeksi. Mutta varmaa on myös se, että taantumuksen etuihin kuuluu yrittää päästä saaliinsa niskaan yllätyksellä, äkkiarvaamatta; sitenhän se saa suurinta häiriötä riveihin, yllätyksellä lamauttaa mahdollisesti toiset, ärsyttää toiset tuloksettomaan taisteluun ja saavuttaa siten tarkoiksensa. Ei ehkä ennätetä pitämään järjestettyä puoluekokousta, voidaanhan riistää vapaa sanamme, kieltää kokouksemme ja järjestömme.

Kaiken tämän takia olen pitänyt tarpeellisena tuoda nämät seikat esille ajattelun ja keskustelun pohjaksi. Se kuumeinen nopeus, jolla porvarillistemme yhtyminen tapahtuu, ei voi olla hyvä merkki. He harkitsevat juuri keinoja, miten parhaiten voisivat pelastaa jotain itselleen heittämällä meidät lunnaiksi lähestyvän taantumuksen kitaan. Hehän panevat koko koneistonsa liikkeelle saadakseen sosialidemokratian arvon alennetuksi kansan silmissä, jolloin he muka saisivat jonkinlaista siveellistä tukea katalille taantumushankkeilleen. Meidän on osotettava käsittävämme heidän vehkeensä ja paljastamalla ne kansan silmissä pitää kunnialla päämme pystyssä tuli sitten mitä tulikaan. Lannistumatta ja ylvästelemättä on meidän käytävä kohtaloamme vastaan, mitä se sitten tuoneekaan. Meillä on siveellinen oikeus, meillä on siis lopullinen voitto.

Y. S.

Takaisin sisällysluetteloon

Stuttgartin kongressi.

Stuttgartin kongressista viime elokuun 18–24 päivinä tuli suuremmoinen merkkitapaus kansainvälisen työväenliikkeen historiassa. Jo osanottajain lukumäärään nähden voitti tämä kokous kaikki entiset kansainväliset kongressit. Kun edellisessä kongressissa Amsterdamissa oli koolla 476 edustajaa, niin oli nyt Stuttgartissa 884, jotka edustivat kaikkiaan 25 kansallisosastoa. Eri kansallisuuksien osalle jakaantui tämä edustajaluku seuraavasti:

Tämän kongressin merkityksestä lausui Saksan sosialidemokratisen puolueen pää-äänenkannattaja »Vorwärts» m. m. seuraavaa: »Ei yksikään entinen kansainvälinen kongressi voi kerskata saavuttaneensa niin loistavaa menestystä; ei yksikään ole tarjonnut niin suuremmoista kuvaa parlamentarisesta kokouksesta kuin tämä kongressi avaamishetkestä päättämishetkeensä saakka; ei yksikään ole suorittanut niin suurta työnpaljoutta, eikä yksikään ole niin selvästi osottanut porvarismaailmalle kansainvälisen sosialistisen työväenliikkeen yhtenäisyyttä, voisipa melkein sanoa elimellistä yhteyttä. Vielä enemmän kuin sen molemmat lähimmät edelläkävijät, Pariisin kongressi v. 1900 ja Amsterdamin kongressi v. 1904, osotti se vääriksi kaikki sellaiset vanhat epäilykset, että kielen ja valtiollisten olojen erilaisuus muka estäisi todellisen käytännöllisen yhteistyön kansallisten sosialistipuolueiden kesken ja etteivät sen vuoksi kansainväliset kokoukset voisi saavuttaa muuta merkitystä kuin olla kansainvälisinä mielenosoituksina, ilmaisemassa luokkataisteluaatteen leviämisestä kaikkien maiden työläisjoukkoihin. — Kaikki mitä me tuskin uskalsimme toivoa, on Stuttgartin kongressi saanut suoritetuksi. Se on ratkaissut ne vaikeat kysymykset, jotka sille Amsterdamin kongressi jätti perinnöksi — ja ratkaissut ne mitä loistavimmalla tavalla. — Kansainvälisen yhteistunnon johtamina onnistui kongressin eri kansallisosastojen yhteisessä töyssä löytää uusia suuntaviivoja köyhälistön rientokululle ja päätöslauselmissaan asettaa uusia tienviittoja sosialidemokratisen ja kapitalistisen politiikan vaarallisiin risteyksiin, missä hairahtaminen sosialististen pyrintöjen polulta voisi käydä turmiolliseksi.»

Ja Karl Kautsky kirjoittaa »Neue Zeit'issa» kongressin päätöksien laatimisesta: »Ei missään kohdassa tyydytty korupuheisiin eikä häilyviin lauseisiin, jotka antaisivat jokaiselle tilaisuuden tulkita niitä oman mielensä mukaan. Yleisesti hylättiin tällä kertaa se kanta, jolla vielä Amsterdamissa oli niin monta puolustajaa, ettei kansainvälisillä kongresseilla muka olisi oikeutta asettaa määrättyjä toimintasääntöjä yksityisten maiden sosialistijärjestöille. Kaikissa niissä viidessä kysymyksessä, mitkä olivat käsiteltävinä, määrättiin tuollaisia sääntöjä, ja usein hyvinkin seikkaperäisiä. Ei siksi, että jälkeen Amsterdamin kokouksen joittenkin maiden köyhälistöjoukossa olisi syntynyt ja kasvanut pakkovaltaisia haluja, eikä siksikään, että olisi muodostettu jokin keskusvalta, joka kykenisi saattamaan voimaan kansainvälisten kokousten päätökset, vaan siksi, että eri maiden sosialistiliikkeet ovat nyt, ei yksin periaatteissaan, vaan käytännöllisessä toiminnassaankin tulleet yhä lähemmäksi toisiaan.»

Kautsky huomauttaa samassa kirjotuksessaan myös siitä, kuinka tässä kongressissa eivät enää saksalaiset, niinkuin tähän asti, esiinny määräävänä aineksena, vaan kaikkien tärkeimpäin kansallisuuksien edustajat ovat samalla tasolla ja yhtälailla määräävinä. Tahdomme esittää tässä Kautskyn lausunnon mainitusta seikasta, ennenkuin ryhdymme kongressin kulkua yksityiskohtaisesti selostamaan. Hän kirjottaa:

»Vuosien 1870 ja 1871 tapausten jälkeen oli kansainvälisten sosialististen puolueitten painopiste liukunut Englannista ja Ranskasta Saksaan, ei siksi että Saksan sosialidemokratia olisi tavotellut ylivaltaa kansainvälisessä liitossa — sellaisesta pyrkimyksestä oli se kerrassaan vapaa — vaan sen vuoksi että olot panivat Saksan köyhälistöliikkeen nopeasti kasvamaan ja vahvistumaan, kun ne taas Englannissa ja Ranskassa jossain määrin tyrehdyttivät tuon liikkeen edistymistä; Englannissa ne johtivat ammattiyhdistysten ammattikunnalliseen luutumiseen, Ranskassa taas synnyttivät eriseuraisuutta, hajaannuksia, ammatillisen liikkeen heikkoutta ja häilyväistä kokeilemista uusilla muoti-ilmiöillä, tänään boulangismin, huomenna radikalisosialistisen ministerialismin lipun alla. Kun sitävastoin Saksan sosialidemokratia samaan aikaan nopeasti voimistui, johtui se ennen kaikkea Saksan valtakunnan nopeasta taloudellisesta kehityksestä, joka vei sen edelle ei ainoastaan Ranskasta, vaan Englannistakin. Tuohon voimistumiseen vaikutti sitäpaitsi myös Marxin teoria, jossa Saksan sosialidemokratialla oli varma johtotähti, jollaista Englannin ja Ranskan köyhälistöliikkeissä, vaikkakaan ei kokonaan puuttunut, ei kumminkaan tarpeeksi tunnettu. Tosin ei tieteellinen sosialismi ole yksistään saksalainen tuote. Jo yli kaksikymmentä vuotta sitte selitin minä »Neue Zeit'issä», että sen syntymisessä oli osansa Ranskan vallankumouksellisilla kokemuksilla ja Englannin kapitalistisilla kokemuksilla ihan yhtä lailla kuin sillä tieteelliseen tutkimustapaan kouluuntuneella ajattelulla, joka johtui Saksan filosofiasta. Ainoastaan sellaiset miehet, jotka olivat Englannissa ja Ranskassa yhtä lailla kotiutuneita kuin Saksassakin, jotka olivat perillä kaikkien näiden maiden tieteistä, saattoivat perustaa tieteellisen sosialismin.

»Mutta tästä kansainvälisestä alkuperästä huolimatta omaksui tieteellisen sosialismin eli marxilaisuuden pikimmin Saksan köyhälistö, jonka kielellä sen pääteokset ilmestyivät ja jonka ajattelu, niinkuin ylipäänsä saksalaisten ajattelu, siihen aikaan vielä joustavammin mukautui käsittämään oloja suurissa yhteyksissään, koska saksalaiset eivät pitkiin aikoihin olleet niin suuresti käytännölliseen hetkenpolitiikkaan kietoutuneina kuin englantilaiset ja ranskalaiset.

»Kun taloudellinen kehitys loi Saksassa voimakkaan köyhälistön, niin Marxin oppi antoi tälle kyvyn horjumatta ja hairahtamatta noudattaa selvää ja yhtenäistä politiikkaa, ja teorian yhtenäisyys teki myös mahdolliseksi saada yhtenäisesti järjestymään suuret kansanjoukot, joita ei haalittu kokoon tilapäisesti jonkun yksityisen vaatimuksen toteuttamiseksi, vaan koottiin pysyväksi järjestöksi toteuttamaan suurta, laajalle kantavaa ohjelmaa.

»Tästä johtuu Saksan sosialidemokratian etevämmyys Englannin ja Ranskan köyhälistöliikkeen suhteen seitsenkymmen-, kahdeksankymmen- ja vielä yhdeksänkinkymmenluvulla, tästä johtui se esikuvan ja opettajan asema, mikä sillä on ollut kaikkiin niihin sosialistipuolueisiin nähden, jotka syntyivät jälkeen seitsenkymmenluvun, ja tästä johtui myös se ylivalta, mikä sillä tosiasiassa on kansainvälisissä kongresseissa ollut uuden Internationalen perustamisesta saakka, ilman että se mitenkään olisi sitä tavotellut. Stuttgartin kongressi on ensimäinen jälkeen vuoden 1889,^[1*] missä tämä ylivalta ei enää ilmene.

»Se esiintyi vielä Amsterdamissa. Silloin oli vielä Ranskan sosialismi hajonneena, Englannin sosialismi näköjään vailla vaikutusta kansanjoukkoihin, samoin Amerikan, ja Venäjällä oli tsaarinvalta vielä horjumattomassa asemassa sekä julkinen joukkoyllytys köyhälistön keskuudessa mahdoton. Miten ovatkaan nyttemmin kaikki nuo seikat muuttuneet! Eikä ainoastaan ulkomaitten köyhälistöpuolueitten mahti, vaan niitten tietopuolinen ymmärryskin on kasvanut hämmästyttävästi.

»Niin on nyt kansainvälisen liiton kehityksessä alkanut uusi ajanjakso. Kun ensimäistä Internationalea johdettiin Englannista ja toisella oli tähän asti tosiasiallinen painopisteensä Saksassa, niin on nyt Stuttgartin kongressista alkaen, kaikkien maiden köyhälistöliikkeiden muodollisen tasa-arvon ohella, olemassa myös tärkeimpäin kansallisosastojen tosiasiallinen yhdenvertaisuus, joka ei perustu siihen, että Saksan sosialidemokratia olisi jäänyt takapajulle, vaan siihen, että huomattavammat muumaalaiset puolueet ovat nopeammin kasvaneet. Se on yhdenvertaisuutta, joka ei johda hajaantumiseen, vaan yhä suurempaan sopusointuun ja yhtenäisyyteen, sillä sen perustana on kaikkien kasvaminen samaan suuntaan ja se tekee lopun kaikesta kateellisuudesta, jota siellä täällä muissa maissa lie ollut monen pienemmän järjestön keskuudessa, kun ne tunsivat Saksan sosialidemokratian ylemmyyden itseään painostavan.

»Saksan sosialidemokratia puolestaan voi pitää ylemmyytensä katoamista mitä ilahuttavimpana seikkana, koska se ei johdu sen oman voiman katoamisesta, vaan toveripuolueiden voimain nopeasta lisääntymisestä. Kaikkien suurten sivistysmaiden sosialidemokratisten järjestöjen yhdenvertaisuus, se vasta on sellainen luja perusta, jonka pohjalla jokainen meidän edistysaskeleemme tulee yleiseksi ja hävittämättömäksi.»

Seuraavassa tahdomme nyt tarkemmin tehdä selkoa asiainkäsittelystä ja päätöksistä tässä kongressissa. Verrattain suuri huomio täytyy tässä panna valiokuntain keskusteluille ja töille ensiksikin siitä syystä, että päätöslauselmat ymmärtämistä helpottaa se, kun tietää miten ne ovat alkujaan valiokuntain käsissä syntyneet, ja toiseksi sen vuoksi, että pääosa tämän kongressin työstä suoritetuinkin juuri valiokunnissa.

1. Militarismi ja kansainväliset selkkaukset

Tämä kysymys, joka päiväjärjestyksessä oli ensimäisenä, vaikka se tosin saatiin vasta viimeisenä ratkaistuksi, oli epäilemättä kongressin pääkysymys.

Siihen kiinnitettiin ilmeisesti suurin huomio ja se synnytti, ainakin valiokunnassa, kaikkein vilkkaimman sananvaihdon. Sitä käsittelevään valiokuntaan olivatkin eri kansallisuudet lähettäneet parhaita voimiaan: Saksasta oli Bebel, Vollmar, Sachse ja Südekum, Ranskasta Jaurès, Guesde, Vaillant ja Hervé, Belgiasta m. m. Vandervelde, Itävallasta Adler, Hollannista rouva Roland-Holst, Puolaa edustamassa Rosa Luxemburg, y. m.

Valiokunnassa oltiin luonnollisesti aivan yksimielisiä jyrkän vastustuksen kannasta sotien ja sotilasvallan suhteen. Sodat kuuluvat kapitalismin luontoon, sanottiin saksalaisten ponsiehdotuksessa. Ne johtavat kapitalististen valtioiden kilpailutaistelusta maailmanmarkkinoilla sekä sotilasmahdin, militarismin, lakkaamattomista kilpavarusteluista ja niitä edistävät hallitsevain luokkain omaksi edukseen ja köyhälistön vahingoksi kylvämät ja ylläpitämät kansalliset ennakkoluulot. Työväenluokka on luonnostaan sodan vastustaja, sillä se se pääasiassa saa aina kantaakseen sotien vaatimat uhraukset ja rasitukset. Se on myös militarismin vastustaja, sillä juuri militarismi on porvarillisen luokkaherruuden ja työväenluokan taloudellisen ja valtiollisen sorron pääase. Tämä kanta oli valiokunnassa niin yksimielinen, ettei siitä enää tarvinnut keskustella.

Sen sijaan käsiteltiin valiokunnan keskustelussa tavantakaa sosialidemokratian kantaa kansallisuuskysymyksessä, vaikka senkin suhteen valiokunta, yhtä ainoata jäsentä, ranskalaista Hervé'tä, lukuunottamatta, oli aivan yksimielinen. Tuo tunnettu antimilitaristinen kiihkoilija, jonka monet mielipiteet sivuutettiin kevyellä pilalla, tahtoi m. m. tyrkyttää täällä jyrkästi kansallisvastaista aatesuuntaansa, mutta sai osakseen kaikkien hylkäävän tuomion. Hänelle selitettiin vakuuttavasti, että kansallisuuksien olemassaolo ei suinkaan heikonna työväen kansainvälistä yhteenkuuluvaisuutta, vaan että tämän jälkimmäisen edellytyksenä juuri ovat vapaat ja itsemääräämisvaltaiset kansakunnat. »Kansakunnat eivät oli ainoastaan hyödyllisiä, vaan aivan välttämättömiäkin inhimillisen kehityksen aineksia» (Vaillant). »Koko sivistyselämähän voi kehittyä ainoastaan äidinkielen ja kansallisuuden pohjalle» (Bebel). Ja Jaurès lausui: »Hervé tahtoo hävittää isänmaan — me tahdomme sosialiseerata isänmaan köyhälistön hyödyksi saattamalla tuotannonvälineet kaikkien omaisuudeksi.»

Kun täten tunnustettiin kansakuntien olemassaolon oikeutus, myönnettiin samalla, että kullakin kansakunnalla on ehdoton oikeus puolustaa riippumattomuuttaan ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä vastaan. Tarkotuksenmukaisimpana kansallisena puolustuskeinona piti valiokunta ehdottomasti kansanmiliisiä, yleistä kansanvaltaista kansanasestusta, jonka kautta tulisi mahdottomaksi käyttää sotaväkeä vallassaolijain luokkatarkotusten välikappaleena »sisäistä vihollista vastaan». Kansanmiliisivaatimusta ei tahdottu kuitenkaan ulottaa sellaisiin maihin, kuin esim. Englantiin ja Amerikkaan, joissa ei ole olemassa mitään seisovaa sotaväkeä siinä merkityksessä kuin Europan mannermaalla. Sveitsiläiset toverit kertoivat kokemuksinaan omasta miliisijäijestelmästään, että heillä kyllä käytetään miliisijoukkoja työväkeä vastaan, mutta heille huomautettiin sen todistavan ainoastaan, että heidän miliisinsä on etäällä sellaisesta kansanvaltaisesta kansanasestuksesta, jota sosialidemokratia tarkottaa.

Kaikissa näissä kohdissa oltiin siis valiokunnassa hyvin yksimielisellä kannalla. Erimielisyyttä syntyi vasta siitä kysymyksestä, mikä olisi vaikuttavin keino sotien ja sotilasmahdin vastustamiseksi. Tässä kohdassa eri ponsiehdotuksetkin huomattavasti erosivat toisistaan. Hervén ponnessa vaadittiin suorastaan, että »jokaiseen sodanjulistukseen, tulkoon se miltä puolelta tahansa, on vastattava sotilaslakolla ja kapinalla». Ranskalaisten vähemmistön ponnessa, jonka esitti Guesde, selitettiin sitävastoin, ettei sotilasmahtia vastaan tarvita yleisen luokkataistelun ohella mitään erityistä tointa, koska »sitä ei voida hävittää poistamatta ensin sen lähdettä, kapitalistista järjestystä». Nämä olivat molemmin puolin äärimmäiset ehdotukset Saksalaisten ponnessa, jonka esitti Bebel, jätettiin taas tarkemmin määrittelemättä kysymykseentulevat taistelukeinot ja lausuttiin ainoastaan että »jos sota uhkaa syttyä, niin ovat asianomaisissa maissa työväenluokat ja niiden eduskuntaedustajat velvolliset ponnistamaan kaikki voimansa estääkseen sodan syttymästä käyttämällä niitä keinoja, mitkä heistä näyttävät tehokkaimmilta». Siinä (Vaillant'in ja Jaurès'in) ehdotuksessa taas, jonka Ranskan puolueen enemmistö oli hyväksynyt viime puoluepäivillään, mainittiin tarkemmin, että kysymykseen voivat tulla »kaikki keinot parlamentarisesta asioihin sekaantumisesta ja julkisesta agitatsionista suurlakkoon ja kansan kapinaan saakka».

Guesden mielipide, että yleinen luokkataisteluagitatsioni ja järjestäyminen yksistään riittäisi, ei saanut kannatusta. Militarismi saattaa matkaan niin ahdistavan suuria vaurioita, ettei voida ilman muuta odottaa, kunnes se kapitalismin mukana häviää, niin päätettiin. Mutta yhtä ehdottomasti hylättiin sellainen personallinen kapinoiminen, jota Hervé ehdotti. Selitettiin kuinka se vain vahingoittaisi järjestyneen työväen yleistä luokkataistelua. Se olisi mielettömyyttä ja veisi vain uhriksi parhaimmat taistelijat, lausui Vaillant. Samoin Vandervelde: »Hervén neuvo johtaa siihen, että enimmin takapajulla olevat miehet pitävät kiväärinsä, mutta edistyneimmät heittävät ne pois.» Ja Bebel lausui, että Hervén mielipiteet ovat jokseenkin samallaisia kuin mitä eräissä aikasemmissa kansainvälisissä kongresseissa oli tyrkyttänyt muuan hollantilainen, Domela Nieuwenhuis, joka nykyään on tunnettu anarkistijohtaja.

Pääväittely käytiin Bebel'in ja Vaillant'in ponsiehdotusten välillä. Bebel ei katsonut saksalaisten voivan hyväksyä ranskalaisten enemmistön pontta. Saksassa on tässä suhteessa niin ahtaat olot, selitti hän, että ehdotettua jyrkkää sanamuotoa tultaisiin vallassaolijain taholta käyttämään mieleisenä aiheena päästä voimakeinoilla työväen järjestöjen kimppuun. Ja »turhan takia, josta emme vielä edes tiedä, voimmeko sitä tositeossa toteuttaakkaan tai ei, emme me tahdo valmistaa itsellemme ikävyyksiä eikä tuntuvasti lamauttaa liikkeemme voimia». »Me Saksalaiset taistelemme militarismia vastaan kaikissa muodoissaan, joka päivä ja kaikin tavoin, mutta me emme anna sitä pitemmälle pakottaa itseämme askeleisiin, jotka voivat tulla mitä suurimmassa määrässä vaarallisiksi koko puolueelämälle ja koko puolueen olemassaololle.» Ja vaikka liekin jonkun aikaa näyttänyt siltä, lausui hän, kuin tahtoisimme me saksalaiset kieltäytyä taistelemasta militarismia vastaan ja vapautua kansainvälisistä velvollisuuksista, niin ei asia ole niin, vaan johtuvat mielipiteiden eroavaisuudet siitä, että ranskalaiset puoluetoverimme ovat entisestään muuttaneet kantaansa lähemmäksi herveläistä suuntaa. — Samaan tapaan puhui Vollmar, mutta vielä jyrkemmin vastustaen ranskalaisten esittämiä keinoja, joiden hän sanoi merkitsevän samallaista »lapsellista vallankumousleikittelyä kasarmeissa» kuin mitä Hervé tyrkytteli. Kuitenkin vakuutti hänkin, että »me olemme aivan yhtä valmiita kuin mikä muu sosialistiryhmä hyvänsä käyttämään kaikkia keinoja, mitkä käytettävissämme ovat, estääksemme kansojen kiihottamista toisiaan vastaan ja vaikuttaaksemme yleiseen mielipiteeseen niin, että sotaiset yhteentörmäykset vältettäisiin». »Mutta», lisäsi hän, »keinojen suhteen pyydämme ehdottomasti, että ette ota meiltä päättämisvapautta.»

Saksalaisia vastaan taas huomautettiin, että työväenliike on jo kasvanut liian isoksi, jotta sen taholta voitaisiin ainoastaan panna vastalauseita eikä tehdä mitään muuta. »Olisi surullista», lausui Jaurès, »jos me emme voisi sanoa muuta kuin Bebel, ettemme tiedä mitään määrättyä keinoa estääksemme kansain kiihotusta ja kansain murhaa.» Tässä asiassa täytyy taistella muillakin kuin parlamentarisilla aseilla. Jos vallassaolijat taas synnyttäisivät sodan Saksan ja Ranskan välillä, »olisiko silloin sallittava, että Saksan ja Ranskan köyhälistön jäsenet murhaisivat toisiaan kapitalistien tahdosta ja heidän hyödykseen, ilman että sosialidemokratia olisi sen estämiseksi ponnistanut äärimmäiset voimansa?» Ja kyllä tuollaisen selkkauksen syntyessä kansalliskiihkoiset kohdistaisivat raa'an vimmansa meitä vastaan, vaikka oltaisiin kuinka varovaisia, arveli Jaurès. Hän huomautti myös, kuinka jo useissa tapauksissa, esim. Marokon selkkausten aikana järjestyneen työväen päättävä esiintyminen oli tehnyt tyhjiksi porvarien sotahankkeet. Samoin huomautti Vaillant, kuinka me Venäjän vapaustaistelussa olemme nähneet syntyvän uusia taistelumuotoja, jotka on otettava huomioon. Voimaa voittaaksemme on meidän vain yhdistettävä ja sovellutettava toisiinsa hajanaiset köyhälistöliikkeet, vaikkakin hänen mielestään yksityisten kansallisosastojen ratkaistavaksi on jätettävä, miten he kulloinkin parhaiten voivat sotaa vastustaa. Helpommissa ristiriidoissa riittävät kokoukset ja lausunnot poistamaan sodan vaaran. Mutta uhkaavammissa selkkauksissa suurvaltojen kesken on käytettävä voimakkaampia keinoja, ja joukon tällaisia keinoja olemme me (ranskalaiset) nyt tahtoneet ponnessa luetella — sanamuodosta kyllä voidaan ja täytyy sopia.

Vastauksessaan ranskalaisille selitti Bebel, millaisen valtiollisen aseman mahdollinen europalainen sota synnyttäisi, jolloin esim. Saksassa kutsuttaisi riveihin n. 6 miljoonaa miestä, niistä vähintäin 2 miljoonaa sosialidemokratia ja Ranskassa 4¹⁄₂ miljoonaa sotamiestä. »Ajatelkaa sitä situatsionia ja joukkojen tunnelmaa! Me saamme ulkomailta suuren osan elintarpeitamme, mutta sinä päivänä, kuin sota julistetaan, lakkaa tuonti. Meillä ei ole enää mitään teollisuudentuotteita myötävänä, sillä suuri osa tuotantoa on käynyt mahdottomaksi. Alkaa suunnaton kallistuminen ja nälänhätä. Nykyajan suurtaisteluissa, kuten eräs saksalainen kenraali on lausunut, ei tiedetä, minne haavottuneet on korjattava ja kuolleet haudattava. Ja sellaisella ajanhetkellä meidän pitäisi ryhtyä leikkimään suurlakkoa? — — Mitä tuleva on, sitä en minä tiedä, mutta tiedän, että se on oleva viimeinen sota, ja että siinä sodassa tullaan raitkaisemaan koko porvarillisen yhteiskunnan kohtalo. Siihen saakka emme voi tehdä mitään muuta kuin valistaa mieliä ja järjestää joukkoja.» »Jos sellainen tilaisuus kerran tulee, silloin ei enää riitä sellaiset pikkuseikat kuin kapina ja suurlakko, silloin täytyy koko sivistysmaailman pohjiaan myöten muuttaa näköään. Kun tästä tiedosta lähdemme, ei meidän tarvitse riidellä keinoista, mitä sellaisella hetkellä voisi käyttää.»

Erittäin huomattava oli itävaltalaisen toverin Viktor Adlerin lausunto. Hän selitti, kuinka sitä mukaa kuin militarismi laajenee ja mitä enemmän aseestus teknillisten apukeinojen kautta käy yhä täydellisemmäksi, niin ettei sitä enää voi mielivaltaisesti ohjata, vaan sen käsittely tulee riippumaan proletarinyrkeistä ja proletariaivoista, ja mitä enemmän palkkaköyhälistöä tulee armeijaan, sitä enemmän militarismi kaivaa hautaa itselleen ja nykyiselle komentajalleen, porvarisiuokalle. Sosialidemokratian ei tarvitse odottaa sodan julistamisen hetkeä voidakseen taistella sotaa vastaan. »Kaikki meidän toimintamme ja meidän puoluepäivämmekin vaikuttavat sodan estämiseksi ja ovat todellista antimilitaristista toimintaa. Me emme tarvitse sitä varten mitään erityisiä sanoja.» Sillä, lisäsi Adler, varsinkaan me saksalaiset emme ole minkään koristepolitiikan ystäviä. »Me panemme suurimman painon siihen, mitä tänä päivänä on tehtävä ja varsin vähän painoa siihen, mitä tulemme tekemään jossain tapauksessa, jonka olosuhteita emme vielä voi laskea.» »En tiedä, tokko Venäjän vallankumouksellisetkaan olivat edeltäpäin missään kongressissa päättäneet nousta kapinaan.» Mutta yhtä vähän saattoi Adler suostua siihen, että kielteisestikään edelläpäin sidottaisiin kädet, niinkuin Vollmar näytti tahtovan. Hän selitti, millä kannalla he itävaltalaiset olivat esim. suurlakon suhteen: »Me olemme sanoneet, ettemme ole suurlakon ystäviä. Mutta olemme toiselta puolen sanoneet, ettei meillä ole mitään syytä hyljätäkkään tätä keinoa. Meidän velvollisuutenamme on vain keskittää kaikki köyhälistön voimat siinä muodossa kuin kussakin maassa ja kullakin hetkellä on tarpeen.» Itävallan ja Italian järjestyneitä oli kolme vuotta sitte kokoontunut Triestiin yhteiseen mielenosotukseen molempien kansojen välisen sodanuhkan johdosta, mikä olikin mennyt ohi. Siitä mainittuaan lausui Adler: »Minä en nyt voi sanoa, kokoonnummeko me tulevallakin kerralla samalla tavoin, tulemmeko me olemassa sodassa mukana tai tekemään lakon. Tiedän vain, että me ja jokainen kansa sellaisella hetkellä on tekevä kaiken voitavansa estääkseen sodan. Tärkeintä on jokapäiväisen kasvatustyön kautta kehittää köyhälistössä sellainen tietoisuus, että sota käy mahdottomaksi.»

Tärkeitä lisäysehdotuksia saksalaisten ponteen tekivät valiokunnassa Venäjän ja Puolan edustajat. Lopullisessa muodostetussa ne tulivatkin miltei kaikki huomioon otetuiksi ja niitten kautta sai ponsi hyvän joukon selvemmän, yksityiskohtaisesti tarkemman sekä jyrkemmän ja kantavamman luonteen. Niistä puhumme vähän myöhemmin.

Yleensä näkyivät kaikki puhujat valiokunnan yleiskeskustelussa koettavan ymmärtää toisiaan ja päästä yksimielisyyteen. Hervé, äärimmäinen vasemmalla ja Vollmar, äärimmäinen oikealla, olivat ainoat, joitten lausunnoissa ilmeni jonkun verran häiritsevää katkeruutta. —

Yleiskeskustelun päätyttyä jätettiin eri ehdotukset pienemmän alavaliokunnan soviteltaviksi, ja sen käsistä tuli sitte lopullinen ponsiehdotus seuraavassa muodossa:

»Kongressi vahvistaa entisten kansainvälisten kogressien päätöslauselmat militarismia ja imperialismia vastaan ja vakuuttaa uudelleen, ettei taistelua sotilasmahtia vastaan voida erottaa yleisestä sosialistisesta luokkataistelusta.

»Sodat kapitalististen valtioiden kesken ovat tavallisesti seurauksena niiden kilpailutaistelusta maailmanmarkkinoilla, sillä jokainen valtio pyrkii, ei ainoastaan säilyttämään menekkialueitaan käsissään, vaan myös vollottamaan uusia, jolloin pääasiana on vierasten kansain ja maiden sortaminen vallanalaisiksi. Sitäpaitsi johtuvat nämä sodat siitä, että sotilasmahti, joka on porvarillisen luokkaherruuden ja työväenluokan taloudellisen ja valtiollisen sorron pääase, lakkaamatta jatkaa kilpavarustelujaan.

»Sotia edistävät vielä ne ennakkoluulot, joita hallitsevain luokkain eduksi järjestelmällisesti ylläpidetään kaikissa sivistyskansoissa jokaista toista kansaa vastaan, jotta sen kautta saataisiin köyhälistöjoukot vierotetuiksi heidän omista luokkatehtävistään sekä kansainvälisen luokkaveljeyden velvollisuuksista.

»Sodat kuuluvat niinmuodoin kapitalismin luontoon; ne häviävät vasta silloin, kun kapitalistinen talousjärjestys on poistettu tahi kun sotateknillisen kehityksen vaatimat varat ja ihmisuhrit sekä varustelujen herättämä vihanvimma käyvät niin suuriksi, että kansojen täytyy poistaa tuo järjestelmä.

»Senpä vuoksi on työväenluokka, jonka ensisijassa on asetettava sotamiehet ja pääasiassa suoritettava aineelliset uhraukset, luonnostaan sodan vastustaja, sillä sota on vastoin sen päämäärää: sosialistiselle pohjalle perustuvan talousjärjestyksen luomista, joka toteuttaa kansojen veljeyden.

»Kongressi pitää sen vuoksi työväenluokan ja erityisesti sen eduskuntaedustajain velvollisuutena, valaisten porvarillisen yhteiskunnan luokkaluonnetta ja kansallisten vastakohtain ylläpitämisen vaikuttimia, kaikin voimin vastustaa sekä maa- että merivarusteluja ja kieltää niihin tarvittavat varat, kuin myös vaikuttaa siihen suuntaan, että työväenluokan nuoriso kasvatetaan kansainveljeyden ja sosialismin hengessä ja herätetään täyteen luokkatietoisuuteen.

»Kongressi on sitä miellä, että armeijalaitoksen järjestäminen kansanvaltaiseksi, kansanpuolustuksen asettaminen seisovan armeijan sijaan, on oleellisena takeena siitä, että hyökkäyssodat käyvät mahdottomiksi ja kansallisten vastakohtain voittaminen helpommaksi.

»Kansainvälisen kongressin asiana ei ole sitoa jäykkiin muotoihin työväenluokan, eri maissa luonnollisesti erilaisia, ajan ja paikallisten olojen mukaisia toimenpiteitä militarismia vastaan. Mutta sen velvollisuutena on mahdollisimmassa määrässä vahvistaa työväenluokan pyrintöjä sotaa vastaan ja saattaa ne keskinäiseen yhteyteen.

»Tosiasiassa onkin köyhälistö Brüsselin kansainvälisen kongressin jälkeen väsymättä taistellut militarismia vastaan, kieltänyt varojen käytön maa- ja merivarustustuksiin, pyrkinyt kansanvaltaistuttamaan sotilasjärjestöä ja siten yhä suuremmalla ponnella ja menestyksellä ryhtynyt mitä moninaisimpiin toimenpiteisiin estääkseen sotien syttymisen tai tehdäkseen niistä lopun, kuin myös käyttääkseen sodan synnyttämää yhteiskunnan kuohuntaa työväenluokan vapautusta edistämään.

»Sellaisia toimenpiteitä oli nimenomaan Englannin ja Ranskan ammattiyhdistysten sovittelu Faschodatapauksen^[1] perästä rauhan turvaamiseksi ja ystävällisten välien palauttamiseksi Englannin ja Ranskan kesken; sosialidemokratisten puolueitten esiintyminen Saksan ja Ranskan parlamenteissa Marokon selkkausten aikana; ne mielenilmaukset, joita samassa tarkotuksessa Ranskan ja Saksan sosialistit toimeenpanivat; Itävallan ja Italian sosialistien yhteistoiminta, kun he pitivät kokouksen Triestissä ehkäistäkseen molempien valtioiden välisen selkkauksen; edelleen Ruotsin sosialistisen työväestön ponteva esiintyminen hyökkäyksien estämiseksi Norjaa vastaan; vihdoin Venäjän ja Puolan sosialistisen työväen ja talonpoikain sankarillinen, uhrautuvainen taistelu tsaarinvallan alkaman sodan vastustamiseksi ja lopettamiseksi sekä maan ahdinkotilan käyttämiseksi työväenluokan vapautuksen hyväksi.

»Kaikki nämä pyrinnöt todistavat, kuinka köyhälistön mahti kasvaa ja kuinka se yhä voimakkaampana pystyy päättävällä esiintymisellään turvaamaan rauhan säilymisen; ja työväenluokan toiminta on tuottava sitä runsaampia tuloksia, mitä enemmän mielet tulevat vastaavan toiminnan kautta valmistetuiksi ja mitä enemmän kansainvälinen liitto saa kannustettua ja yhteenliitettyä eri maiden työväenpuolueet.

»Kongressi on vakuutettu siitä, että köyhälistön pakottaessa voidaan, vakavasti käyttämällä sovintooikeuksia hallitusten surkeiden hankkeiden sijasta, turvata kansoille aseitten riisumisen siunaus, joka tekisi mahdolliseksi käyttää sivistystarkotuksiin ne suunnattomat rahavarat ja voimat, mitä sodat ja sotavarustelut nielevät.

»Jos sota uhkaa syttyä, niin ovat asianomaisissa maissa työväenluokat ja niiden eduskuntaedustajat, kansainvälisen toimiston yhdistävän toiminnan tukemina, velvolliset ponnistamaan kaikki voimansa estääkseen sodan syttymästä käyttämällä niitä keinoja, mitkä heistä näyttävät tehokkaimmilta, jolloin tietysti keinot muuttuvat aina luokkataistelun ja yleisen valtiollisen aseman jyrkkyyden mukaan.

»Jos sota sittenkin syttyisi, on velvollisuutena koettaa saada se pian päättymään ja kaikin voimin pyrkiä käyttämään sodan aikaansaamaa taloudellista ja valtiollista ahdinkotilaa kansan kuohuttamiseksi ja sen kautta jouduttamaan kapitalistisen luokkaherruuden poistamista.»

Tämä ponsi on pitkä, mutta samalla mahdollisimman täydellinen. Ja kun vertaa sitä alkuperäisiin ponsiehdotuksiin, huomaakin, että se on syntynyt pääasiassa eri ehdotuksia yhteenkokoomalla eikä, kuten useimmiten käy, siten että olisi siloteltu ja sepitetty jokin uusi välimuoto, johon kaikki voivat yhtyä. Niinpä onkin tämä ponsi samalla sekä täsmällinen että täydellinen.

Runkona siinä on saksalaisten ehdotus, joka siihen on otettu muuttamatta ja kokonaan. Venäläisten ja puolalaisten ehdottamia täydennyksiä on m. m. huomautus nuorison kasvatuksesta (6:nen kohdan lopussa), viimesenedellisessä kohdassa selitys taistelukeinojen muuttumisesta »aina luokkataistelun ja yleisen valtiollisen aseman jyrkkyyden mukaan», sekä viimesen kohdan loppuosa, jossa kehotetaan »käyttämään sodan aikaansaamaa taloudellista ja valtiollista ahdinkotilaa kansan kuohuttamiseksi ja sen kautta jouduttamaan kapitalistisen luokkaherruuden poistamista». Että varsinkin kaksi viimeksimainittua lisäystä ovat antaneet koko ponsilauselmalle huomattavasti ryhtiä ja kantavuutta, on helppo huomata.

Ranskalaiset olivat taas sekä ehdotuksissaan että lausunnoissaan panneet suurta painoa militarismia vastustavain pyrkimysten kansainväliseen yhteyteen, ja sen ajatuksen, joka Bebelin ponnesta puuttui, tapaamme nyt useammassakin kohdassa tässä lopullisessa muodossa. Sovintooikeuksista oli Jaurès huomauttanut keskustelussa, ja samoin on keskustelusta tullut eräitä muitakin ajatuksia lisää.

Sitäpaitsi on ponnessa nimenomaan lueteltu useita keskustelussa mainittuja tosiasiallisia tapauksia, joissa jo tähän asti järjestyneen työväen esiintyminen on huomattavasti vaikuttanut kansainvälisten veristen yhteentörmäysten ehkäisemiseksi. Nämä maailmanhistorialliset esimerkit sisältävät jo sellaisinaan sekä kehotuksia että toimintaohjeita. —

Valiokunta hyväksyi yksimielisesti tämän lopullisen ehdotuksen ja kongressille sen esitti Vandervelde. Alustuksessaan lausui hän m. m.: »Niin olemme me (valiokunnassa) johtuneet siihen käsitykseen, että sosialistisen köyhälistön taistelussa sotaa ja sotilasmahtia vastaan on todellisuudessa rajattomia mahdollisuuksia ja ettei kukaan voi edeltäpäin nähdä, mitkä näistä mahdollisuuksista tulevat toteutumaan.» »Me olemme johtuneet siihen, ettei voida asettaa mitään yleissääntöä sen enempää yleistä sosialidemokratista taistelua kuin erikoisesti antimilitarististakaan taistelua varten. Olemme johtuneet siihen, ettei meillä voi olla mitään muuta velvollisuutta kuin panna ratkaisevalla hetkellä liikkeelle suurin mahdollinen voimamäärämme sotaa ja sotilasmahtia vastaan, ja että jokainen kansallisuus voi olla velvollinen vain oman harkintansa mukaan valitsemaan ne keinot ja käyttämään niitä keinoja, jotka sille erikoisolonsa tekevät tarpeellisiksi ja mahdollisiksi.»

Kongressi hyväksyi ehdotetun ponsilauselman yksimielisesti hyväksymishuudolla, mikä oli erityinen mielenosotus vastoin tavallisuutta. Sekin mielenilmaisu, kuten koko tämän asian käsittely, osotti todeksi sen, mitä Adler kongressissa lausui, eitä nim. »todellinen rauhankonferenssi ei ollut koolla Haagissa, vaan täällä Stuttgartissa». (Jatk.)^[2]

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialidemokratinen filosofia.

(Jatkoa.)^[3]

Siihen ajattelijaryhmään, joka materialistisen historiankäsityksen merkityksen myöntää eri tieteisiin nähden, kuuluu jo sangen monta huomattavaa tiedemiestä, jotka työskentelevät fysikan ja biologian alalla. Niin paljo kuin heidän mielipiteensä yksityiskohdissa eroavatkin luonnon ja ajatuksen kehityslakien suhteen, myöntävät he kumminkin kaikki, että ihmisen ajatuksen toiminta ei ole itsenäinen tekijä, vaan elimellisestä toiminnasta riippuvainen, joskin sille täydellisin ja tärkein tekijä. Perustuksena sellaiselle filosofialle, jota Nietzsche sanoo opinkappaleisiin jähmettyneeksi, on hänen sanojensa mukaan »joku mielivaltainen edellytys tai käsite, joku ammoisista ajoista periytynyt kansan taikausko, kuten esim. usko sielun kuolemattomuuteen, mikä nytkin vielä on kaikenlaisen sekasorron aiheena filosofiankin alalla — joku sanaleikki, joku ihan kieliopillinen hienous, tahi ihan ahtaiden, ihan personallisten, ihan inhimillisten tosiseikkojen rohkea yleistäminen».

Kaikkein vahingollisimpana lajina dogmatista taikauskoa pitävät Nietzsche sekä muutamat muut Platon idealismia. Kaikki muut ennakkoluulojen muodot ovat heidän käsityksensä mukaan vaan kehittyneet tuosta vanhan kreikkalaisen Platon »ideaopista», jonka mukaan jokainen esine oli vaan joku merkillinen aate ja esineen ulkonaiset ominaisuudet vaan tuon aatteen ilmenemismuotoja. Tämän on todistanutkin sangen nerokkaasti eräs saksalainen filosofi E. Laas, joka jakaa koko metafysisen filosofian pyrkimyksiinsä ja perusteluihinsa nähden seuraavalla tavalla:

1). Ensimäiseen ryhmään lukee hän ne filosofit, joiden käsityksen mukaan ainoastaan semmonen tieto on todellista, jonka pohjana on matematiikka ja varmat, matemaattisen täsmälliset käsitteet. Tästä johtuvat ne vaatimukset, jotka he asettavat jokaiselle tieteen haaralle. Jokaisen tieteen alalla pitää löytyä joku perustotuus, tai ainakin he edellyttävät semmosen, ja tästä perustotuudesta sitte johdetaan kaikki muut määrätyn tieteen alalla tavattavat »totuudet». Lisäksi pitää kaikki käsitteet voida asettaa selvään järjestelmään aivan matematiikan numerojen tapaan. Esimerkkeinä näinajattelevista filosofeista mainitsee Laas tuon jo ennen Kristuksen syntymää kuolleen kreikkalaisen Aristoteleen, sekä uuden ajan miehistä Spinozan ja Kantin.

2). Läheisessä yhteydessä yllämainitun, dogmatiseksi kutsutun prinsipin kanssa on toinen, nimittäin pyrkimys yhdistää kaikenlainen tieto johonkin riippumattomaan, absolutiseen periaatteeseen, sellaiseen, joka ei enää tarvitse selitystä. Tämä metafysisen ajattelun luonteenomainen piirre on siis pyrkimys riippumattomaan, absolutiin.

Tällaisena »absolutina» oli Platolla hyveen aate, jonka hän käsitti semmoseksi lähtökohdaksi, joka ei tarvitse toisia edellytyksiä. Jollakin toisella on semmosena »absolutina» ja lähtökohtana »Jumala» j. n. e. Tai Marxin sanatapaa käyttääksemme, aina kun näiltä metafysikoilta järki loppuu, lykkäävät he siihen kohtaan milloin sanan »Jumala», milloin »hyveen idea», milloin jonkin muun samanlaisen.

3). Idealististen systeemien luonteenomainen piirre on taas se vakaumus, että koko meidän olemustamme määrää erilaiset »normeeraavat» lait, joitten juuret ovat jossakin tajunnan ulkopuolella, ulkopuolella todella olemassa olevaa, ja että ainoastaan nämä lait antavat olemiselle tietyn muodon ja sisällön, määräävät sitä ja johtavat johonkin vissiin suuntaan. Kaikkea olemassa olevaa voidaan käsittää ainoastaan näiden lakien kautta. Tätä katsantokantaa kutsuu Laas rationalistiseksi eli aprioriseksi.

4). Neljäs metafysikan peruste on usko siihen, että tajuntamme, mielikuvamme ja tunteemme ovat vaan järkemme passiivisia olotiloja, joita täydellisesti määrää ulkomailman vaikutus meidän aistimiimme; tämän ohella tulee meidän edellyttää joku »puhdas», »korkein», »henkinen» lähtökohta eli tekijä, joka toimii sisällämme; tämän »korkeimman minän» toiminta on sen aistimilla havaitun ainehiston järjestämistä ja muodostelemista, jonka passiivisesti olemme vastaan ottaneet. Sen toiminnassa ilmenee meidän sisällinen »vapautemme». Tämä neljäs peruste edellyttää siis jotain erityistä luovaa alkua meidän henkisessä elämässämme.

5). Viimesen metafysikan perusteen näkee Laas vihdoin siinä, että muka korkein henkinen alku ei voisi polveutua aistinmailmasta, vaan että sen kotimaana on jonkinlainen yli-inhimillinen, yliaistimuksellinen mailma.

Kaikki nämä viisi metafysikan perustetta ovat huomattavissa jo vanhan kreikkalaisen Platon teoksissa; sadat hänen jälkeensä eläneet metafysikot ovat vaan muodostelleet ja muokkailleet näitä perusteita, ja panneet yksi yhdelle, toinen toiselle niistä tavallista suuremman painon.

Kun nyt kaikki nämät ylläluetellut perusteet ja filosofiset aatteet kokemusperäisen, empirisen filosofian kannalta katsoen ovat suorastaan taikauskoa, ennakkoluuloa, niin tulee ehdottomasti mieleen kysymys: mistä ihmisluonnon ominaisuudesta sitte johtuu tämä metafysisen taikauskon välttämättömyys, missä ovat tämän omituisen taudin alkulähteet?

Tämä kysymys ei ole yksin tietopuolisesti tärkeä, vaan myöskin käytännöllisesti, sillä jos keksimme pahan juuret, olemme usein myöskin pelastetut siltä vaaralta, mikä näitten vaarallisten ilmiöitten uudistumisesta voisi koitua. Kuuluisa sosialidemokratinen filosofi J. Dietzgen, joka niin paljo voimia on tuhlannut taistellessaan tätä »metafysistä merikäärmettä» vastaan, on tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisen filosofisen ajattelun perustuksena on ihmisjärjen luonnollinen tarve pyrkiä monistiseen mailmankatsantokantaan, s. o. semmoseen mailmankatsantokantaan, joka yhdistäisi yhdeksi kokonaisuudeksi kaiken ojemassa olevan, koko luonnon, niin henkisen kuin aineellisen, niin elimellisen kuin epäelimellisen j. n. e.

Eri historiallisina aikakausina on tätä tarvetta eri tavoilla tyydytetty, katsoen siihen, minkälainen on kulloinkin ollut yhteiskunnan muoto, sillä hallitsevat luokat ovat aina koettaneet käyttää tätä tarvetta oman etuoikeutetun asemansa tukemiseksi ja säilyttämiseksi.

Toisin sanoen, metafysika on aina ollut anastajaluokkain ideologien käsissä ase anastettujen sortamiseksi. Aluksi oli uskonto keinona syville riveille tyydyttää tarvetta yhtenäiseen mailmankatsantokantaan, kuten se vielä nytkin on itsetiedottomalle osalle kansaa, mutta kun teologinen luonnonselitys ei enää itsetietoisemmalle kansanosalle riittänyt, sitä kun oli aivan mahdoton sovittaa tieteen tuloksien kanssa yhteen, niin uskontoa avustamaan rientää metafysinen filosofia, ollen siten teologian avustaja eli palvelija.

Emme tällä tietysti tahdo väittää, että nuo filosofit aivan itsetietoisesti olisivat luoneet järjestelmänsä ja selityksensä, varta vasten jonkun määrätyn yhteiskunnan tukemiseksi, että siis kaikki filosofit olisivat olleet, kuten Epikuros sanoo Platosta, »tyrannien imartelijoita» eli tämän mailman hallitsijoiden kumartelijoita ja palvelijoita. Emme sitä väitä, vaan mielestämme filosofien ajattelun määrää itsetiedoton vaisto, aivan kuten kaiken muunkin ajattelun. »Jokaisen logiikan takana», sanoo Nietzsche, »vaikkakin se näyttää riippumattomalta, on kumminkin vaan itsensäsäilytysvaisto.» — Tältä näkökannalta kun lähdemme, huomaamme oikeaksi myöskin seuraavan Nietzschen lauseen: »Filosofit koettavat totuutena tyrkyttää meille ennakkoluulojaan, jotka he muka ovat keksineet kylmän, puhtaan ja jumalallisen dialektiikan avulla, vaikka nämä 'totuudet' itse asiassa ovat vaan filosofien ennakolta muokkaamia mielipiteitä, joita he sitte koettavat perustella kaikenlaisilla keksimillään todistuksilla.» Nietzsche siis otaksuu, että kaikki nämä ennakkoluuloiset mielipiteet, jotka ovat metafysisten filosofien jäijestelmien perustuksena, eivät suinkaan johdu puhtaasta tiedon halusta, kuten he itse otaksuvat, vaan toisista pyrkimyksistä, toisista vaistoista, jotka käyttävät ihmisen tiedon toimintaa vaan keinona jonkun määrätyn tarkotusperän saavuttamiseksi.

*

Sellaisina vaistoina ovat Nietzschen mukaan moraaliset vaistot, tämä jokaisen filosofian todellinen elävä sisältö, joka ilmenee monenmoisessa erilaisessa ulkonaisessa asussa. Kuvaavana esimerkkinä tässä suhteessa mainitsee Nietzsche suurimman saksalaisen filosofin, Immanuel Kantin, jonka filosofisten tutkielmain päätekijänä on Nietzschen mukaan ollut pyrkimys luoda jotain, joka olisi kokemuksesta riippumaton ja joka voisi olla ikuisena perusteena ihmisen moralisille käsityksille. Ja Kant on todellakin keksinyt uuden lähtökohdan, uuden ihmishengen ominaisuuden, joka »ei mätäne» — ja se on »henkemme kyky luoda yhdistävän toiminnan kautta kokemuksesta riippumattomia ja sen perustana olevia käsitteitä».

Tätä Nietzschen käsitystä ei tietysti kukaan historiallisen materialismin puoltaja voi semmosenaan hyväksyä, historiallisen materialismin kannalta katsoen kun itse moraalisetkaan vaistot eivät ole mitään itsestään alkunsa saanutta, vaan taloudellisen yhteiskuntarakennuksen heijastuksia yksilön tajunnassa.

Mutta joka tapauksessa on Nietzschen käsitys likempänä totuutta, kuin tavalliset selitykset filosofisen luomisen olemuksesta, joiden mukaan tämä luominen on henkemme puhtaan itseensäsyventymisen tuotetta. Nietzschen ajatus siitä, että filosofia on riippuvainen väärentäessään todellisuutta ja pyrkiessään, vaikkapa itsetiedottomastikin, säilyttämään voimassaolevaa yhteiskuntamuotoa, se on likipitäin sama, kuin Marxinkin filosofian lähtökohta.

Eikä Nietzsche ole ollenkaan poikkeus nykyaikaisten filosofien joukossa, päinvastoin, tämän puolen hänen opistaan hyväksyvät kaikki ne ajattelijat, jotka metafysikaa eivät tunnusta. Niiden kaikkien käsityksen mukaan ei ihmisen järjen toiminta ole mitään muuta, kuin yksi biologisen välttämättömyyden ilmiöistä, samoin kuin se esim. Kantin mukaan on vaan loogillisen ja Humen mukaan, joka on lähinnä nykyajan ajattelun henkeä, vaan psykologisen ajattelun tulos.

Biologisen kehitysopin periaatteiden siirtäminen psykologian alalle, psykologian ja biologian lähestyminen — se on nykyaikasen filosofian luonteenomaisin piirre.

Nietzsche pysähtyy kuitenkin puolitiehen, hän kuvaa vaan osan henkisen elämämme korkeimpia muotoja, mutta muutamat myöhemmät filosofit ovat koettaneet antaa kokonaisen, enemmän tahi vähemmän täydellisen kuvan ihmisen koko henkisestä toiminnasta biologian näkökannalta katsoen. Näistä etenkin R. Avenarius, E. Mach, J. Petzoldt, T. Ribeau. E. Duhême y. m. m. ovat suuresti auttaneet meitä ymmärtämään henkistä koneistoa ja selvittäneet ihmisen henkistä elämää sen historiallisessa kehityksessä.

Ei tietysti tule ajatella, että tämä uusi sielutieteen tutkimustapa olisi mitään biologisten olettamusten yksinkertaista ja konemaista siirtämistä sielutieteen alalle. Ei suinkaan, vaan on sielutiede biologialta lainannut tuon kehitysopillisen näkökannan, ja tuloksensa ja lakinsa on se saanut tutkimalla ihmisen henkisen toiminnan kaikkia historiallisia muotoja ja tuloksia, lähtien aina yksinkertaisista kokemuksen tosiseikoista.

Biologinen sielutiede on selvittänyt niin monta seikkaa ajatuksen ja järjen historiassa, jotka siihen asti olivat täydellisiä arvotuksia, on osottanut sangen monen käsityksen todellisen arvon, johon metafysika nojautuu, ja siten on raivannut tien sille mailmankatsantokannalle, joka on vapaa turhanpäiväisistä metafysisistä ja muista koristeista, sanalla sanoen, se on tehnyt täydellisen vallankumouksen. Mutta löytyy vielä yksi puoli, yksi tekijä ajatuksen historiassa, jota vielä ei ole riittävästi tutkittu, mutta jonka vaikutus ajattelun kehitykseen on ollut sangen tärkeä.

Tämä tekijä on yhteiskunnan taloudellinen rakenne. Ja siinä suhteessa on Marx paljon nykyaikaisen ajattelun edellä, kun hän on saanut selville sen seikan, että ihmisen henkisen »minän» muodot tulevat ainoastaan siten käsitettäviksi, kun ne määrätään ihmisten yhteiskunnallisten olemisen muotojen kautta, s. o. niitä määräävät tuotantosuhteet, jotka aina vastaavat aineellisia tuotantovoimia määrätyillä asteilla.

Totta on, että kun Marx puhuu henkisen »minän» muodoista, hän niillä käsittää pääasiallisesti yhteiskunnallisen tajunnan muotoja, s. o. oikeudellisia, valtiollisia, taloudellisia ja siveysopillisia aatteita ja teorioja, eli n. s. yhteiskunnallisen ideologian muotoja; mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kaikkein abstraktisimmat tajunnan muodot, s. o. jokaisen aikakauden tieteelliset ja filosofiset katsantokannat, olisi läheisessä yhteydessä kulloinkin vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän todellisten perusteiden kanssa. Joka tapauksessa oli Marx siitä täydellisesti vakuutettu, kuten hänen esipuheestaan »Kapital»-teokseen näkyy, missä hän puhuu »oikeudellisista, valtiollisista, uskonnollisista, esteettisistä ja filosofisista muodoista, joissa ihmiset tajuavat taloudellisia vastakohtia». (Jatk.)

J. Beerman.

Takaisin sisällysluetteloon

Siirtolaisuuskysymys Yhdysvalloissa.

(Morris Hillquit'in mukaan.)

1. Johdanto.

Tärkeä kysymys, mikä Amsterdamin kansainvälisessä sosialistikongressissa jäi ratkasematta, oli sosialismin kanta siirtolaisuuteen nähden. Kysymys oli yhtä uusi kuin laajakin, eivätkä edustajat olleet valmistautuneet sitä riittävän syvällisesti käsitelläkseen. Kahdesta kongressille esitetystä ponnesta puolsi toimikunnan itse asiassa rajottamatonta siirtolaisten maahan päästämistä, kun taasen Hollannin, Australian ja Yhdysvaltojen edustajien ponsi ilmitoi järjestyneen työväen vastarinnan alemmalla kannalla olevien kansojen työväen, kuten kiinalaisten ja Afrikan kulien, maahanmuuttoa vastaan.

Keir Hardien esityksestä molemmat ehdotukset peruutettiin, jotta sosialistiset puolueet voisivat omistaa asialle tarkemman pohdinnan vastaisuudessa.

Kysymys siirtolaisuudesta tuli Stuttgartin kongressissa uudelleen esille. Yhdysvaltojen kokemukset tällä alalla olivat arvokkaana apuna kysymyksen onnelliselle ratkasulle.

Yhdysvallat ovat siirtolaismaana ensimäisenä; eikä ainoastaan senvuoksi, että historiallisesti puhuen sen asujaniisto on siirtolaiskansa, vaan myöskin siitä syystä, että maahanmuutto kaikkina aikoina ja vielä nykyäänkin muodostaa hyvin tärkeän tekijän sekä maan varttumisessa ja kehityksessä että sen teollisuus- ja yhteiskunnallisten perusteiden muodostumisessa.

Yhdysvaltojen väenlasku osotti v. 1820 9,638,453 asukasta; v. 1900 oli lukumäärä kohonnut 76,303,387:ään. Kun otamme huomioon, että tämän ajanjakson kuluessa yli 19 miljonaa siirtolaista tuli maahan, ja että siirtolaisten keskuudessa syntyväisyysluku on paljon korkeampi kuin maassa syntyneiden keskuudessa, niin on johtopäätös, että maahan muuttaneet ja niiden jälkeläiset muodostavat maan nykyisen väestön enemmistön, kumoomaton.

Suurin osa nykyisistä maassa syntyneistä kansalaisista ei todennäköisesti voi amerikalaisia esi-isiään johtaa kahta tai kolmea sukupolvea etemmäksi, kun sensijaan ulkomailla syntyneiden asukasten luku v. 1905 nousi 13–14 miljonaan.

Ja maahanmuuton laajuus kasvaa yhä. 1830–1850 välisellä ajanjaksolla oli siirtolaisten lukumäärä jotenkin tasasesti noin neljännesmiljona vuosittain, seuraavana kahtena vuosikymmenenä nousi se melkein puoleen miljonaan vuodessa, ja v. 1905 kohosi siirtolaistulva yli miljonan.

Yhdysvallat ovat niinmuodoin nykyaikaisen siirtolaisuuden luvattu maa, ja tämän siirtolaisuuden lähteiden ja syiden tutkiminen ja vaikutus valtion ja etenkin työtätekevien luokkien menestymiseen herättää muutakin kuin paikallista harrastusta.

2. Siirtolaisuuden syyt ja vaikutukset

Viime vuosisadan puolivälissä muodostivat Amerikan siirtolaisuuden enimmäkseen irlantilaiset ja saksalaiset. 1840-luvulla oli melkein puolet siirtolaisista Irlannista, neljäs osa Saksasta; seuraavana vuosikymmenenä olivat nämä kummatkin kansallisuudet jotenkin yhtäläisesti edustettuina, käsittäen noin kaksi kolmattaosaa Ameriltaan muuttavista siirtolaisista, muun osan muodostivat pääasiallisesti englantilaiset, skotlantilaiset, ranskalaiset ja ruotsalaiset Siirtolaisuus Saksasta, Irlannista, Englannista ja Skandinaviasta kohosi korkeimmilleen v:n 1880 tienoilla; viimeiset 25 vuotta osottavat kuitenkin siirtolaistulvan näistä maista yhä ehtyvän. Itävalta-Unkari, Italia ja Venäjä lähettävät nyt suurimman osan siirtolaisjoukoista. V. 1870 muodostivat näistä kolmesta maasta tulevat siirtolaiset ainoastaan 1 %:n Yhdysvaltojen koko siirtolaisuudesta, v. 1880 nousi niiden lukumäärä 10 %:iin, viisivuotiskautena 1901–1905 tuli kaksi kolmasosaa kaikista siirtolaisista näistä maista.

Tämän siirtolaisuusvirtauksen vaihtelun syyt ovat etupäässä Europan samoinkuin Amerikankin valtioiden taloudellisissa oloissa.

Siirtyminen Amerikaan alkoi suuremmassa määrin vasta viime vuosisadan puolivälissä, siis aikaan, jolloin Europan kehittyneemmissä maissa kapitalistinen tuotantotapa oli saavuttanut korkean kehitysasteen, taloudelliset pulat, työttömyys ja köyhtyminen välttämättöminä seuralaissaan, samaan aikaan kun Yhdysvallat vielä tuskin olivat astuneet teollisuuden urille ja jolloin siellä yhä vielä oli yllinkyllin halpaa, hedelmällistä viljelysmaata ja muita tyhjentämättömiä luonnon apukeinoja. Tämä taloudellisten syiden vaikutus näkyy selvästi siitä, miten maan teollisuuden alalla vallitsevat olosuhteet kulloinkin vaikuttavat siirtolaisuuteen. Kansalaissodan aikana laskeutui siirtolaisten lukumäärä alle 90,000, vuosina 1861 ja 1862 aina vuoteen 1865 asti, sodan päätyttyä kohosi se jälleen melkein neljännesmiljonaan ja nousi edelleen v:een 1873, jolloin se saavutti tuon korkean luvun 459,803. Vaan teollisuuden ahdinkotila, joka alkoi tänä vuotena, kuvastui heti siirtolaisuudessa, joka vuosi vuodelta aleni v:teen 1878 asti, jolloin se kokonaisuudessaan teki ainoastaan 138,469. Hiukan pienempi ahdinko vv. 1894–98 ilmeni taasen siirtolaisuuden melkein puoleen laskeutumisessa.

Mutta taloudelliset olosuhteet eivät ole siirtolaisuuden ainoa aiheuttaja; valtiolliset vaikuttimet ovat myöskin ajoittain edistäneet sen kasvamista. Vallankumouksen epäonnistuminen v. 1848 ja sosialistilaki v. 1878 ovat kumpikin saattaneet siirtolaisuuden Saksasta kasvamaan enemmän kuin kahdenkertaiseksi; Ranskan 1848 ja 1870 vuosien vallankumouksilla oli sama vaikutus; ja juutalaisia Venäjällä kohdanneen valtiollisen ja uskonnollisen vainon seurauksena on ollut uhrien oikea maavaellus Amerikaan.

Näistä syistä aiheutunut siirtolaisuus on luonnonvälttämätön ja itsestään kehkeytynyt ja on erotettava tarkotuksellisesti ja keinotekoisesti aikaansaadusta. Sillä verrattain huomattava osa siirtolaisuudesta saadaan syntymään keinotekoisesti, käyttämältä häikäilemättömiä keinoja ja pahimpia rikollisia tässä kohdin ovat Atlantin valtamerellä liikettä välittävät höyrylaivayhtiöt. Niiden liike on viime vuosikymmeninä kasvanut suhdattomasti; tärkeimpiin laivalinjoihin pitäisi olla silotettuna yli 625 miljonaa markkaa. Tällaisten liikeyritysten päätulolähde saadaan välikansimatkustajista. Välikansimatkustajat ovat vaivattominta ja kannattavinta lastia, heitä sullotaan sellaisia joukkoja laivaan, että suuri laiva usein kulettaa yli 2,000; heidän ruokansa on mahdollisimman halpaa, kohtelusta, mitä he vaativat, ei ole kysymystäkään. Senvuoksi on laivayhtiöille mitä edullisinta saada siirtolaistulva mahdollisimman suureksi ja sitä varten käyttävät he asiamiehiä, jotka ylistäen kuvaavat Amerikan oloja, työn ja maatilusten saannin helppoutta ja palkkojen korkeutta tietämättömälle mannermaan maalaisväestölle. »Red Star Line»llä oli äskettäin vallan 1,500 sellaista agenttia, »Anchor Line»llä 2,500 ja »Iman Line»llä 3,400. Näillä on usein vielä apulaisinaan pappeja, opettajia, postimestareja, maanotareja, jotka avustavat passien y. m. paperien ja matkavalmistuksien hankinnassa ja saavat agentilta tästä avustuksestaan välityspalkkion.

Laivayhtiöt eivät kuitenkaan ole ainoa kapitalistiryhmä, joka keinotekoisesti edistää Yhdysvaltojen siirtolaisuutta. Useilla suurilla teollisuusaloilla on työnantajille edullista tuottaa vierasta työvoimaa maahan. Oppimatonta työväkeä johdetaan suuret määrät kaivöstöihin ja rautatieyhtiöt ottavat heitä alhaisten työpalkkojen vuoksi uusia teitä rakentamaan. Ammattitaitoista työväkeäkin viedään lakon rikkojiksi tai sellaisille seuduille, missä ammattijärjestöt ovat niin voimakkaat, että palkat saadaan pysymään korkeina. Tällaisia ammattioppineita työmiehiä tuotetaan ulkomailta joko kirjallisten tai suullisten työsopimusten perusteella.

Maahan tulviva siirtolaisuus ei Yhdysvalloissa kuitenkaan aina viime vuosisadan lopulle asti aiheuttanut mitään polttavampaa yhteiskunnallista kysymystä, maata kun oli vielä saatavissa ja juuri syntynyt teollisuus kasvoi nopeasti ja kiinnitti työvoimia. Vasta viime aikoina on viljelyskelpoinen maa jo otettu ja kapitalistinen tuotantotapa loi siitä erottamattoman »teollisuuden reserviarmeijan». Nyt alkoivat sekä työnantajat että -tekijät miettiä, olisiko viisasta jatkaa rajottamatonta siirtolaispolitikaa.

Työnantajille on luonnollisesti edullista, että työvoimia on yli tarpeenkin, että työttömien reserviarmeija on joltinenkin, jotta palkat saadaan pysymään alhaisina. Niinkauvan kun tähän ei oltu päästy, suosittiin siirtolaisuutta ja Yhdysvaltojen kapitalistit kohtelivat erittäin vierasvaraisesti »vainottuja ja ahdistettuja, jotka tulivat Europan eri itsevaltiaasti hallituista maista». Siirtolaislaki oli hyvin vapaamielinen. Mutta kun oli päästy käännekohtaan, tuli jokainen uusi »väenlisäys» ei ainoastaan tarpeettomaksi vaan vieläpä epämukavaksikin ja vallitsevat luokat alkoivat kiinnittää suurempaa huomiota »alemmalla sivistyskannalla olevien muukalaisten huonoon yhteiskunnalliseen ja siveelliseen vaikutukseen» ja lait osottavat pyrkimystä koventamaan siirtolaisten maahanpäästämistä koskevia säädöksiä.

Tämä koskee kapitalistiluokkaa ylimalkaan, sillä löytyyhän vieläkin lukuisia kapitalistiryhmiä, jotka käyttävät halpaa vierasta työvoimaa ja koettavat sitä edelleenkin tuottaa maahan suurissa määrin ehkäisevistä säädöksistä huolimatta.

3. Yhdysvaltojen työväenjärjestöjen kanta.

Amerikalaisesta työväestöstä on ainoastaan järjestynyt osa ottanut varman kannan asiassa, ja se on ratkasevasti kallistunut suurempien rajotuksien puolelle. Viimeisten 30 vuoden kuluessa on liitto »Työn ritarit», ennen mahtava järjestö, ja amerikalainen »Työväen liitto», nykyään suurin ja mahtavin amerikalaisista työväenjärjestöistä, yhä uudelleen hyväksyneet ponsia, missä sellaisia rajotuksia vaaditaan. Suosituimpia olivat vaatimuksista terveys- ja sivistystodistus, edeltäpäin työsopimuskaan tehneiden työmiesten maahanpäästämisen kielto ja määrättyjen rotujen täydellinen ulossulkeminen.

Ansaitsee mainitsemista se tosiasia, että niistä vaatimuksista, joita Yhdysvaltain järjestynyt työväestö tuon tuostakin on esittänyt, siirtolaisuuden rajottamista tähtäävät saavat vallitsevien luokkien taholta kerkeimmän hyväksymisen. Yhdysvaltain kongressi on siten viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa lainsäädönnössä tehnyt maahanmuutolle yhä lisääntyviä rajotuksia. Ensimäinen kongressin huomattava toimenpide tässä kohdin oli laki kiinalaisten ulossulkemisesta maasta ja tähän lakiin vuosina 1882–88 tehdyt lisäykset. V. 1880 oli Yhdysvalloissa yli 100,000 kiinalaista, useimmat asettuneina asumaan Kaliforniaan. He työskentelivät vuorikaivoksissa, Tyynenmeren rautatierakennuksilla, istutuksilla ja farmeilla. Heidän vähäiset tarpeensa, halpuutensa, kykenemättömyytensä yhtyä amerikkalaiseen työväestöön ja järjestäytyä, omituinen vaatetuksensa ja omituiset tapansa herättivät pian paikallisen väestön keskuudessa vastenmielisyyttä. Ja kun 70-luvulla ennen kuulumaton ahdinko teollisuuden alalla Kaliforniassa saattoi suurimman osan paikkakunnan työväestöstä maantielle, muuttui vastenmielisyys vihaksi. Kiinalaiset työmiehet tehtiin vikapääksi kaikkeen yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen onnettomuuteen Tyynenvaltameren rannikolla, syntyi voimakas, myrskyisä liike, joka huippuuntui »Kalifornian työväenpuolueen» (Working mens Party of California) perustamiseen, tunnuslauseena: ulos kiinalaiset. Molemmat vanhat puolueet ottivat heti tunnuksen omakseen ja kongressi täytti pian kalifornialaisten yleisen toivomuksen. Nykyään on kaikilta kiinalaisilta tie Yhdysvaltoihin suljettu, lukuunottamatta virkamiehiä, opettajia, ylioppilaita, kauppiaita ja huvimatkailijoita.

Muita rajotussäädöksiä hyväksyi kongressi vähitellen, ja nykyään estävät Yhdysvaltain siirtolaislait maihinnousun seuraavilta ryhmiltä: 1) tylsämieliset, heikkomieliset, kaatuvatautiset; 2) henkilöt, jotka sairastavat tarttuvaa tai vaarallista tautia; 3) rikolliset, moniavioiset, prostitueratut; 4) köyhät, kerjäläiset ja henkilöt, jotka todennäköisesti tulisivat köyhäinhoidon niskoille; 5) työläiset, jotka ovat tehneet edeltäpäin työsopimuksen, ja siirtolaiset, joita muut ovat avustaneet matkalle.

Viimemainitun ja osaksi neljännenkin ryhmän ulossulkeminen on pääasiallisesti aiheutunut järjestyneen työväestön kiihotuksesta.

Kun anarkisti Czolgosz, maassa syntynyt amerikalainen, oli murhannut presidentti McKinleyn, hyväksyi Kongressi kuuluisaksi tulleen lain anarkistien maastasulkemisesta.

4. Sosialistien kanta.

Yhdysvaltain sosialistit ovat tähän saakka ainoastaan vähän käsitelleet siirtolaisuuskysymystä. Kysymys ei ole milloinkaan saanut niin suurta politista merkitystä, että se olisi pakottanut sosialistit valtiollisena puolueena määrittelemään kantaansa siihen nähden; ja sosialistien vaikutus ammattiliikkeeseen on Yhdysvalloissa, ikävä kyllä, niin heikko, ettei puoluetta vielä kutsuta teoretiseksi neuvonantajaksi asiassa, millä on yleinen merkitys järjestyneelle työväestölle.

Sosialistit eivät säännöllisesti olekaan puhtaan ammattikuntaliikkeen ahdashenkisellä kannalla siirtolaisuuskysymyksessä. Amerikkalaisten työmiesten taloudellisen aseman välittömälle parantumiselle ei siirtolaisuus suinkaan ole mikään siunaus, vaan sen epäsuotuisia vaikutuksia kuitenkin liioitellaan. Maahan muuttava työmies tietysti lisää työnkysyntää, mutta jossain määrin auttaa hän myöskin lisäämään tarjontaa. Hän ei ole ainoastaan tuottaja, vaan myöskin kuluttaja, ja joskin hän nykyisen järjestelmän mukaan on pakotettu kuluttamaan vähemmän kuin tuottaa, niin on kuitenkin suuri virhe jättää huomioonottamatta hänen teollisuuden kasvamiseen kiihottava vaikutuksensa. Siirtolaisen alhainen elintapa on myöskin ohimenevää laatua. Kokemus on osottanut, että hiljan tulleet työmiehet pian kohottavat elintapaansa, sulautuvat amerikalaiseen työväestöön ja liittyvät ammattijärjestöön.

Ja joskin siirtolaisuus itse asiassa on onnettomuus vastaanottavan maan työväestölle, niin on se paha, joka on yhtä erottamatoin taloudellisesta järjestelmästä kuin lasten ja naisten työ tai alituisen »luonnollisen» työttömiin armeijan olemassaolo jokaisessa kapitalistisessa maassa.

Työväen siirtolaisuuden on suurimmaksi osaksi aiheuttanut ja johtanut taloudelliset olosuhteet. Se kuuluu yhtähyvin meidän teollisuutemme kehitykseen kuin joukkojen siirtyminen maaseudulta kaupunkiin ja toisesta kaupungista toiseen. Kapitalismi on kansainvälinen, ja »sivistyneen» maailman työtätekevät luokat ovat sen liikkuva armeija, jonka pataljoneja alituisesti komennetaan kaupungista kaupunkiin, maasta maahan, maapallonpuoliskolta toiselle teollisuuden kehityksen ja vuorovaikutuksen vaatimusten mukaan. Ja yhtävähän kuin mikään nykyaikainen valtio voi vetäytyä pois maailman markkinoilta, yhtävähän voi se ajan pitkään suojella itseään keinotekoisilla aitauksilla nykyaikaisen työväensiirtolaisuuden luonnolliselta virralta. Se on tarjonnan ja kysynnän leppymätön laki, mikä lopullisesti määrää siirtolaisuuden laajuuden ja suunnan, ja kaikki säädökset tätä lakia vastaan ovat korkeintaan ohimeneviä ja tehottomia yrityksiä. Jos Yhdysvaltain työmarkkinain tila olisi epäedullisempi kuin Europan, niin vähenisi europalaisen työvoiman maahan siirtyminen, huolimatta siitä, miten vapaamielisiä ja houkuttelevia Yhdysvaltain siirtolaislait olisivat. Ja jos päinvastoin olosuhteet muuttuisivat sellaisiksi, että Yhdysvaltain työnantajaluokka tarvitsisi enemmän työvoimia, kuin mitä kotimaassa on saatavissa, niin silloin mitä pikimmin kumottaisiin kaikki siirtolaislain rajotukset ja vierasta työvoimaa johdettaisiin maahan enemmän kuin konsaan. Järjestyneen työväen toiminnan pitäisi siis mieluummin kohdistua maahan muuttavien veljien järjestäytymis- ja valistustyöhön kuin maasta poissulkemiseen.

Vaikkeivät sosialistit näin ollen voi hyväksyä kaikkia ammattijärjestyneen työväen hapuilevia näkökohtia siirtolaisuudesta, eivät he myöskään voi välinpitämättöminä sivuuttaa kaikkia heidän vaatimuksiaan.

Ylläolevat tarkastelut koskevat yksinomaan sellaista siirtolaisuutta, mikä syntyy luonnonmukaisesti ja luonnollisella tavalla olevista taloudellisista oloista ja, tahdomme lisätä, sellaista, joka syntyy valtiollisista syistä. Olemme jo varemmin puhuneet laivayhtiöiden y. m. aikaansaamasta keinotekoisesta siirtolaisuudesta, joka on sekä antavan että vastaanottavan maan työväestölle vahingollinen, ja jota pitäisi ehkäistä kaikilla kaikkien maiden työväestöllä käytettävissä olevilla keinoilla. Työntekijäin tuominen vieraista maista lakonrikkojiksi heikentämään tai hajottamaan järjestöjä vahingoittaa sosialisteja samoinkuin ammattijärjestöjäkin; kaikki toimenpiteet, mitkä pyrkivät estämään näitä kapitalistisia kokeiluja, saavat sosialistien täyden kannatuksen. Lopuksi yhtyy suurin osa Amerikan sosialisteja ammattiyhdistysten vaatimukseen sellaisten rotujen ja kansallisuuksien ulossulkemisesta, jotka eivät tähän asti vielä ole tulleet vedetyiksi uudenaikaisen tuotannon piiriin ja ovat kykenemättömiä sulautumaan muuhun maan työväestöön ja liittymään luokkansa järjestöihin ja taisteluihin. Tämä vaatimus on luonnollisen itsesäilytysvaiston välitön ilmaus.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Sinä vuonna oli uuden Internationalen ensimäinen kongressi Pariisissa.

Toimituksen viitteet:

^[1] Fashodan selkkaus oli Ranskan ja Britannian välinen konflikti vuonna 1898, jonka taustalla oli kilpailu siirtomaista Afrikassa. MIA huom.

^[2] Katso kirjoituksen toinen osa Sosialistisen aikakauslehden numerosta 34–35 (1907). MIA huom.

^[3] Katso kirjoituksen edellinen osa Sosialistisen aikakauslehden numerosta 32 (1907). MIA huom.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto