Julkaistu: elokuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 32, elokuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 233–262. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Jos eduskunta, vaikkapa siinä vielä onkin porvarit enemmistönä, olisi maassamme täysivaltainen, määräävä valtiomahti, voisi meillä valtiollisessa elämässämme nykyään olla verrattain hyvät tulevaisuuden toiveet. Me voisimme toimia rauhassa ulkoapäin tulevalta kuristukselta ja odottamattomilta hyökkäyksiltä, eduskunnassa voisimme paljoa pakottavammin taivuttaa porvareja suostumaan vaatimuksiimme, ja tietäisimme, että niinpian kun meillä kerran on eduskunnassa enemmistö, niin tässä maassa myös järjestetään asiat sosialidemokratian vaatimusten mukaan.
Mutta tuosta kansanvaltaisen valtiojärjestelmän tilasta me nykyään valitettavasti olemme vielä hyvin kaukana. Itsevaltainen hallitusmuotomme ja maamme Venäjästä riippuvainen asema tekee, että venäläinen hallitusvalta uskollisen turvattinsa, meikäläisen virkavallan kera on meillä paljoa mahtavampi isäntä kuin maamme kansaneduskunta. Tämä isäntä, venäläis-suomalainen hallitus- ja virkaherrain kopla, se meillä tosiasiassa sekä hallitsee, toisin sanoen komentaa, nylkee ja kurittaa kansaa luokkalakien ja oman mielivaltansa mukaan, että ratkaisevasti määrää myös lakien säätämisen.
Se valtiollinen vapaus ja ne kansanvaltaiset oikeudet, mitä meillä suurlakosta alkaen on saavutettu, ne on saatu siitä ansiosta, että tuo pyhä herrasesivaltamme ei ole tänä aikana tarpeeksi jaksanut pitää valveutunutta köyhälistöä kurissa. Pietarilaisella hallitusmahdilla on ollut korvat niin kuumina itse Venäjän köyhälistön sankarillisen vapaustaistelun takia, että sen on täytynyt täällä Suomessa laskea ohjat höllälleen. Sen on ollut pakko kansanvaltaisilla myönnytyksillä ostaa itsensä meistä rauhaan kuumimmaksi ajakseen. Ja samalla ovat kotimaiset komentajamme, jäätyään täten erinomaista kaikkeinkorkeinta turvaansa vaille, tunteneet asemansa niin horjuvaksi, että heidän on täytynyt suostua korjaamaan eräitä räikeimpiä epäkohtia ja happamin naamoin kansanvaltaisuutta näytellen luvata vastedes muitakin parannuksia.
Me olemme koko ajan olleet tietoisia siitä, että tämä verrattain laajan valtiollisen vapauden tila maassamme on merkinnyt ainoastaan väliaikaista tilaa, joka voi vakaantua vasta silloin, kun Venäjällä köyhälistön valtiollinen vapaustaistelu on päättynyt voittoon. Meillähän ei ole kansallisen itsehallintomme turvana minkäänlaista todellista voimaa venäläisen hallitusvallan kuristuksia vastaan, niinkauvan kun yleinen aseellinen kansan puolustus on maassamme toteutumatta, ja sitä tuskin saadaan aikaan ennen kuin Venäjällä vallankumous on kaatanut itsevaltiuden. Siihen saakka meillä tosin voi kyllä jatkua tätä nykyistä puolinaisen vapauden tilaa, mutta yhtä mahdollista on, että siihen mennessä saamme vielä kestää kovaa taantumuskaudenkin koettelemukset.
Vallankumous ei ole mikään kapina. Se voi kestää vuosia, vieläpä vuosikymmeniäkin. Ja mitä syvemmältä sen on määrä oloja mullistaa, sitä kauvemmin se kestää. Nyt on Venäjän vallankumousta kestänyt parisen vuotta, ja tiedetään kyllä varmasti, että sen musertava loppuratkaisu on saapumassa; mutta saapuuko se tänä vuonna vai ensi vuonna vaiko vasta useampien vuosien perästä, sitä ei vielä yhtään tiedetä. Paraikaa näyttää siellä, sikäli kun ulkonaisista, usein pettävistä merkeistä voi päättää, vallankumouksen aallokko taas laskeutuneen. Merkitseekö se lyhyttä tyventä ehkä hyvinkin läheisen uuden myrskyn edellä, vai verrattain pitkäaikaista vallankumouksellisten voimain kokoontumiskautta, se on vielä vastaisuuden peitossa. Mutta yksi seikka on tietysti päivänselvää, se nimittäin, että joka tapauksessa tsaarin hallitus, joka kai tahtoisi kääntää vallankumouksen leikkisodaksi erilaisista vaalikokeiluistaan syntyviä valeparlamentteja vastaan, kuvittelee nyt viimeisten manööveriensä kautta jo ikipäiviksi rauhottaneensa kaiken vakavamman kuohunnan.
Kun näin on asiat, niin ei ole yhtään mahdotonta, että venäläinen hallitusvalta katsoisi otollisen ajan tulleen ruveta taas meitäkin ahdistamaan. Venäläistä taantumusta luonnollisesti vielä kirvelee se kurja perääntymisretki, mihin se suurlakon jaloissa ollessaan tuli pakotetuksi. Sitä ärsyttää varmasti myös meidän valtiollinen vapautemme ja kansanvaltaiset laitoksemme, jotka ovat alati ponnistuksiin kehottavana esikuvana venäläisille vapaustaistelijoille. Sitäpaitsi siitä tuskin tuntuu erittäin rauhottavalta tietää, että meillä on, sen kynsistä vähän vapaaksi päästyämme, vuodessa parissa kasvanut voimakas sosialidemokratia, suhteellisesti voimakkaampi kuin missään muualla, punanen peikko, joka lisäksi avoimesti julistaa olevansa solidarinen Venäjän kansan vapausliikkeen kanssa. Ja ennen kaikkea, vararikon partaalla hoippuva palkkakätyrien tukema venäläinen hallitusvalta, joka pystyssä pysyäkseen tarvitsee paljon rahaa, palaa halusta päästä valtiota ryöstävän virkamieslaumansa kera meidän kansallisvarallisuutemme kimppuun. Onhan siinä jo aiheita enemmän kuin tarpeeksi uuden bobrikoffilaisajan alkamiseksi.
Tällä kertaa Venäjän taantumuksen kuristustyö saisi luonnollisesti taaskin avukseen suurimman osan meidän porvarejamme, vieläpä epäilemättä paljon enemmän kuin Bobrikoffin aikana. Nyt ovat nimittäin perustuslaillisetkin herrat jo täydellisesti oppineet suomettarelaisten mainion politiikan tavat — aniharvoja heistä enää tulisi vaivaamaan edes se säälittävän-naurettava passiivisen vastarinnan itkutauti. Sitäpaitsi meidän on otettava huomioon, kuinka katkeriin tuloksiin taantumusmieliset porvarimme jo ovat tulleet eduskuntauudistuksen ja erityisesti nykyisen vaalioikeutemme suhteen. Olisi suorastaan ihme, jos he eivät jo miettisi keinoja uuden kansanedustusjärjestelmämme kumoamiseksi. Eikä mikään voisi olla heille sen mieluisempaa kuin ryssän taantumuksen turvissa saada täällä nämä pyyteensä toteutetuiksi ja samalla meidän sosialidemokratiamme perinpohjin nujerrettua. Kukapa tietää, eivätkö häikäilemättömimmät noista »suomalaisista isänmänmaanystävistä» ole jo venäläiseltä hallitusvallalta apua hakemassa »sisäistä vihollista» vastaan, hieromassa kauppoja meidän köyhälistöpuolueen selkänahasta.
Meidän ei ole tarvis maalata tulevaisuutta liian mustaksi, mutta joka tapauksessa lienee hyvä olla varuillaan. Se joka varustautuu vallankumoukseen, olkoon aina valmiina ajottaisen taantumuksenkin varalle. Se mahdollisuus nyt meillekin jo riittää, että taantumus voisi taas alkaa täällä pimeän pelinsä. —
Miten sen varalle voisimme varustautua, on jokaiselle puolueemme jäsenelle siksi tunnettua, ettei meidän tässä tarvitse toistaa, mitä monasti ennen olemme selittäneet. Vireästi lisäämällä ja lujittamalla puoluejärjestöjä sekä sanomalehtiä ja sosialidemokratista valistusta levittämällä me aina parhaiten varustaudumme taisteluihin ja koettelemuksiin, oli ne sitte minkälaatuisia tahansa. Siis siitä ei nyt sen pitemmälle. Mutta sen sijaan sopinee tässä yhteydessä huomauttaa eräästä asiasta, joka luullaksemme erityisesti nyt valtiopäiväin syysistuntokauden alkaessa on monenkin puolueemme jäsenen sydämellä.
Tarkotamme sitä varsin arvokasta tukea, mikä maassamme köyhälistöluokalla voisi olla mahdollisesti palaavien routavuosien aikana, jos sitä ennen saataisiin valtiopäivillä toteutetuksi edes muutamia niistä suurista uudistuksista, joita nyt on sosialidemokratisen puolueen taholta pantu eduskunnassa vireille. Onhan selvää, että esim. ehdoton ja yleinen väkijuomainkielto tekisi köyhälistön paljon vastustuskykyisemmaksi, lisäisi paljon raitista voimaa, järjestystä ja yhteishenkeä köyhälistöliikkeesemme. Samoin yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus vaikuttaisi köyhälistön riveihin arvaamattoman vahvistavasta niin hyvin välillisesti sitä seuraavain kunnallisolojen uudistustusten kautta, kuin myös suoranaisesti vetäessään kaikki ne työläisjoukot, jotka nykyään ovat kunnan asiain suhteen pakotetut pysymään toimettomina ja tylsän välinpitämättöminä, innokkaan toiminnan kouluun. Puolueemme suunnittelemat maalaisköyhälistön aseman parannukset auttaisivat taloudellisesti vakavammalle pohjalle suurimman osan maamme köyhälistöä, ja samalla tavalla varmasti kaikki muutkin meidän sosialidemokratiamme ajamat uudistukset siten vahvistaisivat maamme köyhälistöä, että se paljoa paremmin voisi kestää valtiollisen katovuoden kovat päivät.
Tämän käsittäen täytyy meidän tällä hetkellä vielä entistä enemmän kiinnittää toiveemme eduskunnassa vireillä olevaan lainsäädännölliseen uudistustyöhön. Keväällä ei eduskunta luonnollisestikaan vielä ennättänyt saada mitään valmista. Kesäloman ottaminen tuli taas päätettyä ennen kuin osattiin aavistaa, että idästä on nousemassa pilviä, joitten takia olisi töitä erityisesti kiirehdittävä. Nyt syksyllä on siis aika koettaa sitä joutusammin korjata satoa.
Käsitettävissä on kyllä, ettei suhteellisesti niinkään voimakas sosialidemokratinen ryhmä, kuin meillä on nyt valtiopäivillä, voi koskaan porvarillisen enemmistön rasittamassa eduskunnassa ajaa läpi mitään ihanneparannuksia. Voidaanpa hyvin sanoa niinkin paljon, että porvarillisen valtion säännöllisissä oloissa voi sosialidemokratisten edustajain päätehtävänä eduskunnassa olla ainoastaan agitatsioni, eduskunnan puhujalavan käyttäminen sosialidemokratiseen kansanvalistustyöhön. Lainsäädäntötyössä näet tavallisesti aina, porvarien yhteisen vastustuksen takia, työväen edustajain tarmokkaimpainkin ponnistusten tulokset kuivuvat mitättömän vähiin.
Mutta meidän maassamme ei nykyään tässä suhteessa olekkaan aivan »säännölliset» porvarillisen valtion olot. Ensiksikin on meillä epäilemättä työväen asema yleensä paljoa kipeämmän korjauksen tarpeessa kuin muissa sivistysmaissa, sillä meillä ovat vallassaolijat onnistuneet näihin aikoihin asti milt'ei kerrassaan tukehuttamaan kaikki sekä valtiolliset että yhteiskuntataloudelliset uudistusyritykset. Tämä seikka jo pakottaa meitä nykyään ponnistamaan kaikki voimamme, jotta edes pahimmat laiminlyömiset ja räikeimmät epäkohdat saataisiin ensi tilassa korjattua. Ja toiseksi on meillä siinäkin suhteessa nykyään vähän epäsäännölliset olot, että näyttää kuin todellakin olisi nyt mahdollista saada valtiopäivillä läpiajetuksi joitakin tavallista huomattavampia uudistuksia. Porvarit eivät ole meillä, monista innokkaista yrityksistä huolimatta, vielä ennättäneet eivätkä jaksaneet täydellisesti liittoutua yhteiseen vastustusrintamaan, vaan hosuvat aika lailla hajallaan. Ja viime vaalitaistelun tuoksinassa saatiin enin osa hätääntyneistä porvareistamme, osaksi nuorsuomalaiset, mutta erityisesti suomettarelaiset, tekemään yksiä jos toisiakin puolikoreita vaalilupauksia, joista nyt voidaan vaatia heidät kansan edessä tilille. Heitä on niinmuodoin nyt puristettava eikä päästettävä luikertamaan minkäänlaisten verukkeiden taa. Sillä tavalla voidaan ehkä lähimmässä tulevaisuudessa saada joitakuita tärkeitä ensivaatimuksiamme läpi.
Joka tapauksessa muistettakoon, että nyt on kiiruhdettava. Keskitettäköön nyt eduskunnan syysistuntokauden alussa oitis päähuomio muutamiin harvoihin sellaisiin kysymyksiin, joista voi olla paras toivo saada ne pian ja tyydyttävästi ratkaistua, esim. juuri kieltolakiasiaan ja kunnallisen äänioikeuden uudistukseen, elköönkä niistä luovuttako, ennenkuin lopullinen äänestys on niistä tapahtunut. —
Ei tietysti kukaan meistä ole niin ajattelematon, että toivoisi tänne uudestaan taantumuksen katovuotta. Työväkihän, ja ennen muita sosialidemokratinen työväki, sen ruoskaniskut pääasiassa saisi kestää, vieläpä nyt epäilemättä suuremmassa määrässä kuin Bobrikoffin aikana. Ei, emme sitä suinkaan kutsu. Mutta toiselta puolen, jos kerran tiedämme, että järjestömme ovat lujat ja väkemme valistunutta ja jos vielä kerkiämme saada eräitä tärkeimpiä nyt eduskunnassa olevia uudistuksiamme toteutetuksi, niin tyynesti silloin voimme sanoa: tulkoon uusi bobrikoffilaisaika, jos tullakseen on. Tiedämmehän, että se on oleva lyhyempi ja helpompi kestää kuin oli entinen, ja sen loppu on varmasti oleva meille vieläkin voitokkaampi ja onnellisempi kuin viime suurlakkomme.
Tätä kirjotettaessa on paraikaa kansanvälinen sosialistikongressi Stuttgartissa koolla. Selonteko tämän tärkeän kokouksen kulusta ja päätöksistä joutuu vasta ensi numeroomme. Mutta hetpottaaksemme sen kaikinpuolista ymmärtämistä, tahdomme tässä tutustuttaa lukijoitamme erääseen kirjotukseen, jossa Saksan toveripuolueen tieteellinen aikakauslehti »Die neue Zeit» kongressin kokoontumista tervehtäessään yleiseltä kannalta valaisee sen merkitystä ja luonnetta.
»Köyhälistön kansainvälisyys on yhäti elävänä», — niin alkaa kirjotus. »Pintapuolinen arvostelu usein pitää tuota kansainvälisyyttä joko kansallistunnon mielivaltaisena lisäyksenä tahi sitte sen vähennyksenä tai ihan hävittämisenä, mutta mitään sellaista se tietysti ei merkitse, sillä päinvastoinhan se on vain köyhälistölle ominaisen kansallistunnon tulos. Jos kansallisuus, niinkuin Otto Bauer[1*] on menestyksellä koettanut osottaa, on sitä mikä meissä on historiallista, niin saa köyhälistön kansallistunto niistä historiallisista tehtävistä, jotka sille kuuluvat, määrätyn luonteensa ja eroaa jyrkästi porvariston kansallistunnosta. Kansallisuusnäkökannalta katsoen on taas köyhälistön historiallisena tehtävänä vasta luoda kansallinen yhteys sekä toteuttaa kansan itsemääräämisaate ja sen kautta saattaa kansallinen kultuuri, joka tähän asti on aina ollut hallitsevan luokan etuoikeutena, kansan yhteisomaisuudeksi.
Mutta tämän kansallisen tehtävän täyttäminen edellyttää, että poistetaan luokkaherruus, jonka välikappaleena on porvarillinen luokkavaltio. Tämä viimeksimainittu taas on porvareilla ei ainoastaan tärkein ase heidän, köyhälistön taholta yhä enemmän uhatun luokkaherruutensa säilyttämiseksi, vaan se on nykyisellä suojelustullien, renkaitten ja trustien, kapitalismin leviämisen ja imperialismin aikakaudella myös tärkein ase kunkin valtion porvariston kilpailutaistelussa kaikkien muitten valtioitten porvaristoja vastaan. Mutta nykyisessä valtiossa toteutuu historiallisesti porvariston oma ominainen kansallisuusvaatimus. Porvarillinen kansallisuusperiaate, jonka pohjalla porvaristo taisteli vapaustaisteluaan keskiajan feodalismia ja sen valtiojärjestystä vastaan, vaati kansallisen itsenäisyyden toteuttamista kansallisvaltiossa. Mutta kun valtio itse on kapitalismin edistyessä tullut valtion ja kansallisuuden suhteen muista erotetun porvariston kilpailunvälineeksi, niin on aivan luonnollista, että kunkin porvariston kansallistunto sisältää pääaineksenaan vastakohdan kaikkiin muihin porvaristoihin. Tämä se juuri on chauvinismia, nurkkaisänmaallisuutta eli kansallisuuskiihkoa, jota jokainen porvaristo nykyään on täynnään, joka monasti on hetken aikaa salassa tai ainakin pistää vähemmin ilmi, yltyäkseen oitis mielettömyyteen saakka, milloin vain toisten porvaristojen vihollisedut sen esiin manaavat. Mutta koska kansakunta, päinvastoin kuin luokka, aina käsitetään yhteydeksi, niin on luonnollista, että porvaristokin pitää kansallistunnettaan ja kansallistietoisuuttaan ainoana todellisena eikä tunnusta muunlaista kansallistunnetta olevankaan, vaan väittää köyhälistöä epäkansalliseksi ja kaiken kansallisen vastustajaksi. Mutta köyhälistö on vain porvarillisen valtion vastustaja, ja sen valtiovihollisuus käy sitä jyrkemmäksi, mitä enemmän porvaristo saattaa valtiovallan yhä suoranaisemmin ja julkeammin aineellisten etujensa palvelukseen. Että köyhälistö on erotettu eri valtioihin, ei ensinkään merkitse sitä, että se sen vuoksi myös tuntisi itsensä erotetuksi. Yhtä vähän myös syntyy köyhälistön kansallisesta ihanteesta vastakohtia sen oman luokan sisäpuolella. Sillä itse tuo ihanne on kaikelle köyhälistölle yhteinen, se kun syntyy yhteisestä luokkaasemasta; sehän ei saata eri maitten köyhälistöä toisiaan vastaan, vaan kussakin maassa köyhälistön porvaristoa vastaan, ja köyhälistön kansallisen ihanteen toteutuminen on läheisessä yhteydessä köyhälistön yleisen ihanteen toteutumisen, luokkaherruuden poistamisen kanssa. Kun täten yksityisen maan köyhälistön kansallinen ihanne sopii yhteen kaikkien maitten köyhälistön kansallisen ihanteen kanssa, eikä niin ollen köyhälistön kansallistunto ole ensinkään mikään erottava tekijä, niin vaikuttavat kaikki ne seikat, jotka yhdistävät köyhälistön yhdeksi ja samaksi luokaksi, aivan heikontumattomalla voimalla. Kun kansallinen ihanne edellyttää köyhälistön voittavan, mutta tuo voitto taas riippuu köyhälistön valtiollisesta ja taloudellisesta kehityksestä, niin ovat kaikki asianhaarat, jotka tuota kehitystä edistävät, köyhälistölle tervetulleita. Tässä sitte osottautuu, että eri maitten köyhälistöliikkeet ovat mitä läheisimmässä yhteydessä toistensa kanssa. Kaikki toisen maan valtiollinen ja taloudellinen edistys vahvistaa toisenkin maan köyhälistön asemaa. Venäjän vallankumous on vapauttanut Länsi-Europan köyhälistön tunturiraskaasta painosta. Jos Preussin köyhälistö voittaisi Preussin taantumuksen, tuntuisi se Ranskan köyhälistöstä aivan heidän omalta voitoltaan. Italian köyhälistön järjestyminen pelastaa Saksan ja Ranskan ammattiyhdistykset siitä vaarasta, että italialaiset palkanpolkijat uhkaisivat heidän saavutuksiaan. Kun täten köyhälistön, päinvastoin kuin porvariston, kansallinen ihanne ei ole mikään erottava vaikutin, niin tulee kaikista niistä asianhaaroista, jotka johtuvat luokkaaseman yhtäläisyydestä, yhdistäviä tekijöitä. Taistelevan köyhälistön etujen yhteenkuuluvaisuus sen tekee, että köyhälistö voi kansallisuusaatteellensa panna kruunuksi kansainvälisyyden aatteen.
Kun siten kansainvälisyys on ilmauksena köyhälistön yhteenkuuluvaisuudesta, niin ilmenee se sitä voimakkaammin, mitä enemmän köyhälistön taistelu kiihtyy. Mutta tämä taistelu on samalla valtiollista taistelua, jota käydään luokkaherruuden valtiollista järjestöä, porvarillista valtiota vastaan. Sitä täytyy sen vuoksi käydä valtion puitteissa, jotka ainakin osaksi sattuvat yhteen kansakunnan rajain kanssa. Köyhälistön kaikkinainen valtiollinen ja ammatillinen vahvistuminen ilmenee siten eri kansallisjärjestöjen vahvistumisessa. Mutta sitä mukaa kuin ne kasvavat, kasvaa myös niitten vastakohtaisuus porvarilliseen valtioon ja sen kannattajaan, kansalliseen porvaristoon nähden, ei ainoastaan välittömästi taloudellisella ja valtiollisella alalla, vaan myöskin aatteissa. Yhä enemmän tulee köyhälistö tietoiseksi siitä vastakohdasta, mikä on olemassa sen kultuuriaatteen ja porvariston kansallisen herruusaatteen välillä, jonka viimeksimainitun jyrkimpänä ilmauksena on imperialistinen aatesuunta. Mutta mitä jyrkemmäksi käy vastakohta kansakunnan rajain sisällä, sitä elävämmäksi tulee kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka yhdistää kaikkien maitten köyhälistön. Siitä johtuu se ilmiö, jota porvarillinen kanta ei käsitä ja joka sitä aina ihmetyttää, se ilmiö nimittäin, että juuri samalla kun köyhälistön kansallisten järjestöjen voima vahvistuu, merkitys kasvaa ja vaikutus lisääntyy, juuri samalla kun joka maassa köyhälistö käy yhä selvemmin ja päättävämmin käsiksi erikoiskansallisiinkin tehtäviinsä, samalla kansainvälisyyden, työväenluokan yhteisen solidariteetin tietoisuus ja tunne yhä enemmän syvenee, käy elävämmäksi jokaisen työläisen sydämessä, yhä selkeämmäksi jokaisen työläisen aivoissa.
Tästä selviää samalla kansainvälisten kokousten ja niitten tehtäväin yhä kasvava merkitys. Kun vanha Internationale (Marxin y. m. perustama kansainvälinen työväenliitto) oli tärkeänä välikappaleena kansallisten järjestöjen luomisessa, niin on uusi päinvastoin näitten kansallisten järjestöjen luoma. Vanha Internationale oli vasta matkaopas kansallisjärjestöille, sen työ köyhälistön päämäärän ja menettelytavan yleispäteväin sääntöjen jatkamista. Uusi Internationale on niitten kokemusten yhteensulattamista, joita saadaan köyhälistön taistelun yksityisotteluista. Jos vanha Internationale saattoikin antaa päätöksilleen tieteen, teorian auktoriteetin, niin uudella on apunaan ne kokemukset, mitä koko kapitalistisessa maailmassa on saavutettu köyhälistön käytännöllisessä toiminnassa, jonka ohjaajaksi tuo vanhan Internationalen teoria on aikoja sitte tullut.
Mutta tästä johtuu samalla niiden päätösten muoto ja sisällys, jotka antavat köyhälistön kansainväliselle kongressille erikoisen merkityksensä, mitä yksityisten puolueitten kokouksilla ei ole. Kansainvälinen kongressi kohottaa näkyviin, mitä kaikilla köyhälistöpuolueilla on yhteistä ja sen kautta vakuuttavasti julistaa köyhälistön taistelun yhtenäisyyttä. Rajottuen täten ilmi tuomaan sitä, mitä liikkeessä on yhteistä, yleistä ja periaatteellista, jättää se jokaiselle kansalliselle osastolle tarpeellisen vapauden menettelytavassaan sopeutua kunkin maan erityisiin historiallisiin ja valtiollisiin oloihin. Mutta juuri siinä suhteessa, että köyhälistön kansallisten yksityiskysymysten ohella tulee itse yleinen köyhälistönkysymys nostetuksi etualalle, merkitsee kansainvälinen kongressi köyhälistön vapautusaaatteen vaikuttavinta julistamista, se kun heittää tuon aatteen kaikessa jyrkkyydessään ja sovittamattomuudessaan porvarimaailmaa vastaan. Mutta mikäpä olisi kaikkien maitten köyhälistöllä yhteistä, jollei ajatus valtiollisen vallan valtaamisesta köyhälistön kautta?
Niin jakaantuvat kogressin tehtävät kahteen ryhmään. Ensimäinen ryhmä käsittää köyhälistön sisäiset suhteet, toinen köyhälistön valtakysymykset.
Täten saavat kansainvälisessä kongressissa ensiksi sanan vuoron maailman eri työväenpuolueet, joiden toimintakertomukset todistavat sosialismin keskeymätöntä edistymistä. Saksa on nyt voiva kertoa järjestöjensä ja sanomalehdistönsä saavutuksista. Se voi viitata siihen, että niinkuin sen valitsijain luku osottaa, se yhäti on voimakkain ja parhaiten järjestynyt puolue. Se on käyttävä tilaisuutta supistaakseen oikeaan määräänsä sen liiallisen pelon, minkä viime vaalien tulokset synnyttivät sen monissa muunmaalaisissa ystävissä. Saksan sosialidemokratialla on ollut torjuttavana nurkkaisänmaallisen kiihtymyksen ohimenevä aalto. Sen valitsijaluku ei ole siinä määrin kasvanut kuin mihin se itse ja muu maailma ennen on tottunut. Mutta sen järjestöjen lisääntyminen osottaa, että sen mahdin ydin on suurentunut. Se voi ystävilleen vakuuttaa, että se katsoo levollisena tulevaisuuteen.
Englannin köyhälistö, joka ennen vanhassa Internationalessa oli ensi rintamassa, on taas päässyt valtiollisesta epäitsenäisyydestään ja lähettänyt oman puolueensa porvariston mallieduskuntaan. Ja juuri me sosialistit tiedämme, että riippumaton työväenpolitiikka on alkuna sosialistiseen työväenpolitiikkaan. Ensimäinen ja vaikein askel on nyt Englannissa astuttu, ja niin paljon kuin vielä lieneekin vastuksia voitettavana, olemme me vakuutettuja siitä, että ne kyllä voitetaan. Itävallan köyhälistö tulee voittajana äänioikeuskamppailustaan ja vaalitaistelustaan. Siihen liittyy Suomen köyhälistö, jolla nykyään on voimakkain parlamenttiedustus. Ja muutenkin on kaikkialla päästy suurin askelin eteenpäin.
Erikoisen arvon antaa tälle kongressille se valiokunta, joka siellä Venäjän vallankumouksen edustajana tervehtii yhteiskunnallisen vallankumouksen edustajia. Ylpeydellä voivat venäläiset toverimme viitata siihen, että raskain murhe, mikä kansainvälistä köyhälistöä on painanut, on nyt vihdoin sen hartioilta poistettu, että »taantumuksen tyyssijasta» on tullut vallankumouksen liesi, josta on vielä sinkoava monta tulikipunaa europalaisen yhteiskunnan ruutitynnöriin.
Mutta tässä suhtessa on kokous varmaan ilmi tuova yhden toivomuksen, mikä epäilemättä on jokaisen sosialistin sydämellä. Vallankumouksen myrsky asettaa köyhänlistöpuolueelle korkeimmat vaatimukset, panee sen tarmon ja sen rohkeuden samoinkuin sen taktillisen taidon kovimmalle koetukselle. Mutta samaan aikaan Venäjän olot riistävät sikäläiseltä köyhälistöltä tilaisuuden täysin vapaasti ja julkisesti päättää asioistaan. Asema on sellainen, että se yhtä pakottavasti vaatii köyhälistöä pysymään yksimielisenä kuin toiselta puolen taas luo tuolle yksimielisyydelle mitä vaikeimpia esteitä. Tässä voi kongressi muistuttaa mieliin Amsterdamissa (1904) lausutun kansainvälisen liiton yksimielisyystoivomuksen, joka silloin Ranskassa tuli niin loistavasti toteutetuksi. Mitä vaikeammat ovat olot Venäjällä, mitä vakavampana ja lähempänä se vaara, että mielipiteiden eroavaisuudet menettelytavan suhteen yhteiseen päämäärään pyrittäessä hajottaisivat puolueen, sitä välttämättömämpi on juuri vallankumousaikoina köyhälistön toiminnan yhtenäisyys, sitä tarmokkaammin ponnistaen ja sitä suuremmalla itsekieltäymyksellä on pyrittävä toteuttamaan ja säilyttämään yhteyttä. Jos venäläisille taistelijoille onnistuu tämäkin raskas tehtävä niin on kansainvälinen köyhälistö suova heille innokkaan kiitoksen ja Venäjän vallankumous on tuottava heille rikkaamman sadon.
Eräs kysymys, joka on yhteinen kaikkien kansakuntain köyhälistölle, on valtiollisen ja ammatillisen järjestön keskinäinen suhde.
Juuri tässä asiassa on eri maissa saavutettujen kokemusten vaihtaminen tärkeää. Että valtiollinen ja ammatillinen liike ovat yhtä oikeutettuja, seuraa siitä, että ne ovat yhtä välttämättömiä. Mutta yhtä välttämätön on näitten molempien liikkeitten läheinen yhteys, sillä nehän edustavat vain köyhälistön vapaustaistelun molempia puolia. Juuri ratkaisevilla hetkillä tarvitsee valtiollinen toiminta ammatillisen järjestön selkänojaa kaikissa kehittyneen kapitalismin maissa. Ja toiselta puolen taas ammatillinen järjestö ammentaa alati uutta voimaa, saa uutta ymmärrystä ja säilyy pelkkäin ammattiyhdistysharrastusten yksipuolisuudelta ollessaan alituisessa likeisessä yhteydessä köyhälistön yleisen luokkaliikkeen ja sen valtiollisen ilmaisun, sosialidemokratian kanssa.
Erityisesti voivat ne toverit, jotka ovat kotoisin sellaisista maista, missä tuo puolueen ja ammattiyhdistysten yhteenkuuluvaisuus on saatu järjestäytymisessäkin ilmaistua samalla täysin säilyttäen molemmille tarpeellisen itsenäisyyden ja liikuntavapauden, kertoa erinomaisista menestyksistä, jotka ansaitsevat huomiota muissakin maissa.
Tähän asti on ollut puhe köyhälistöjärjestöjen täysin tietoisista kansainvälisistä suhteista. Sitävastoin kysymys köyhälistön maastasiirtymisestä ja vaelluksista koskee pääasiassa vielä aivan tiedottomain köyhälistöjoukkojen kansainvälisiä suhteita, jotka määrää pääoman pakotus.
Niin vaikea kuin onkin tämä kysymys, jota kapitalistisen yhteiskunnan pohjalla ei voidakkaan ratkaista, niin on kongressi joka tapauksessa oleva yksimielinen sen tärkeimmistä kohdista. Se on asettuva kannattamaan kansainvälisen köyhälistön täyttä siirtymisvapautta ja ottava pontevasti puolustaakseen vieraankin työläisen oikeuksia. Tällaiselle kannalle asettuessaan on kongressi toiselta puolen tuleva vastustamaan niitä kovin ahdasmielisiä ja lopulta ammatillistakin taistelua vahingoittavia esteitä, joilla monet ammattiyhdistykset vaikeuttavat muualta maahan muuttavan työväen järjestäytymistä.
Toiselta puolen on kongressin vaadittava valtioita pitämään arvossa köyhälistön oikeuksia, varsinkin yhdistymisoikeutta. Tässä täytyy olla päämääränä köyhälistön etujen mukaisen muukalaisoikeuden aikaansaaminen. Onhan sietämätöntä sellainen tila, että esim. Preussissa muunmaalainen työmies, joka palkanpolkijana tai lakonrikkurina on porvareille kyllä hyvin tervetullut, joutuu siinä määrin poliisin komennettavaksi, että hänet estetään millään tavalla ottamasta osaa taloudellisiin ja valtiollisiin taisteluihin ja oitis karkotetaan maasta, jos hän uudella kotiseudullaan yrittää taistelutoverina liittyä köyhälistön riveihin. Tässä suhteessa on erityisesti myöskin köyhälistön eduskuntaedustajain tehtävänä, valtionsa ulkomaisia suhteita käsiteltäessä, pontevasti ajaa sitä, ettei valtion suojelus, jota niin auliisti suodaan ulkomaille sijoitetulle pääomalle, saa tyyten lakata, silloin kun työläinen on ulkomailla oikeuksiensa tarpeessa.
Yhtä lailla on kongressi oleva yksimielinen siitä, että pääoman pyrkimykset kontrahtiorjuuden aikaansaamisella ja järjestämisellä päästä taistelevasta työväestöstä voitolle, on tehtävä tyhjiksi ja tarmokkailla sosialipolitisilla toimenpiteillä, kotityötä vastustamalla, samoin kuin tehokkaasti suojelemalla siirtolaisia laivoissa ja satamissa, lievennettävä pahimpia seurauksia, mitä takapajulla olevilta seuduilta tulevasta siirtolaisuudesta voi olla. Erityisesti tässä kysymyksessä on kongressilla tilaisuus pitää johtonaan kansainvälisyyden aatetta ja tuomita kaikki yritykset, joitten tarkotuksena olisi sulkea joitakin rotuja tai kansakuntia köyhälistön liitosta pois.
| * | * | |
| * |
Näitten kansainvälisiä suhteita koskevain kysymysten ohella tulee kongressissa esiin myös köyhälistön valtakysymyksiä.
Kun Amsterdamin kongressi jo käsitteli kysymyksen osanotosta valtiolliseen valtaan, niin tämä kysymys tuskin tulee saamaan Stuttgartissa mitään mainittavaa huomiota osakseen. Valtiollinen kehitys on nähtävästi Ranskassakin, siinä maassa, missä opportunistisilla, sovittelupoliitisilla taipumuksilla näytti olevan suotuisimmat edellytykset, ratkaissut tuon kysymyksen pitemmäksi aikaa. Sosialismin kehitys on tehnyt porvariston taantumuksellisemmaksi eikä edistysystävällisemmäksi, ja siten antanut vahvistuksen Amsterdamin päätökselle. Kysymys ei ole valtiollisen vallan jakamisesta porvariston kanssa, vaan sen vallottamisesta köyhälistön kautta, ja se kysymys vaatii köyhälistöä ennen kaikkea määräämään kantansa niihin keinoihin ja välikappaleihin nähden, joilla porvaristo ylläpitää ja laajentaa valtaansa.
Täten tulee itsestään etualalle militarismikysymys. Siinä tulee kongressi epäilemättä mitä pontevimmin vahvistamaan köyhälistön periaatteellisen sotilasvaltaa vastustavan kannan. Militarismi, sotilasvalta on porvariston voimajärjestö, joka alati uhkaa syöstä maan sodan raakalaistilaan ja väkivallalla nujertaa köyhälistön. Sen suhteen ei voi olla puhe mistään mielipiteitten eroavaisuuksista. Keskustelu on sen vuoksi vain kohdistuva siihen, millä tavalla köyhälistö voi militarismin kukistaa.
Erityisesti tässä asiassa voi Saksan puolueelle sananvuoro olla vain tervetullut. Niitä lukuisia väärinkäsityksiä vastaan, joita niin ystäväin kuin vastustajainkin piireihin on levinnyt sen menettelytavasta, voi se selittää, kuinka johdonmukainen ja horjumaton sen kanta militarismiin on ollut sen puoluetoiminnan alusta asti. Tosin eivät tämän taktiikan menestykselliset tulokset ilmene nähtäviin yksityisissä toimissa tai tapahtumissa, mutta silti olisi nurinkurista kieltää sillä mitään menestystä olleen. Voidaan kysyä, vaikka tosin sitä ei voi ratkaista mikään kongressi, vaan yksin historialliset tapaukset, eikö Saksan puolueen menettelytapa sotilasvallan vastustamisessa ole jo nykyään suuresti lamauttanut sotaväen käyttökelpoisuutta kansan kuristamisen välikappaleena. Saksan puolueen on myöskin selitettävä, että sen menettelytapaa ehkä voidaan vielä kehittää ja täydentää, mutta ettei sitä voida hylätä eikä vaihtaa toisiin, jotka kenties — ja niitten koetteleminen lienee enemmän kansallisten puolueitten oma asia — ovat mahdollisia toisissa historiallisissa ja valtiollisissa oloissa. Mutta kongressi voi kyllä esittää kantansa antimilitaristisen kiihotuksen päämäärään nähden. Hyvin käsittäen, että ikuinen rauha on kapitalistisessa yhteiskunnassa tyhjä haave, täytyy sen asettua sille kannalle, että köyhälistön tehtävänä on saattaa mahdottomaksi militarismin toiminta sisäistä vihollista vastaan ja samalla sotaväen käyttäminen sellaisen sodan välikappaleena, joka vastaa ainoastaan porvarien etuja.
Kumpikin saadaan toteutetuksi, kun sotilasvallan sijaan pannaan kansanpuolustusarmeija, miliisi. Kun sosialidemokratia vaatii kansanmiliisiä, ei ainoastaan siksi, että se on kansanvaltainen vaatimus, vaan myöskin sen vuoksi, että se on etevämpi armeijajärjestelmä, hylkää se kaiken sellaisen haaveilun, että kapitalististen valtioiden diplomatisista sopimuksista voisi seurata yleinen, kansainvälinen aseitten riisuminen, ja asettaa sellaisen utopian sijaan vaatimuksen, joka, ollen oitis toteutettavissa, kuuluu kaikkien köyhälistöpuolueitten välittömään toimintaohjelmaan ja voitaisiin joka maassa erikseen panna toimeen. Tosin ei ole epäilemistäkään siitä, että juuri tämä vaatimus voidaan saada toteutetuksi vasta silloin, kun köyhälistön voima on sangen suuresti heikontanut porvariston vastustuskykyä. Mutta siitä huolimatta on tärkeätä asettaa vaatimus, joka on toteutettavissa ja jonka toteuttamatta jääminen vain vahingoittaa porvariston luokkaetuja, sellaisen vaatimuksen sijaan, jonka täytyy näyttää aivan mahdottomalta nykyisen yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Köyhälistön luokkaetua taas tämä vaatimus tyydyttää, se kun sisältää, että militarismi luokkaaseena tehdään tehottomaksi. Ja vielä toisessakin suhteessa on Saksan sosialidemokratia puolustava kantaansa. Vaillant'in[2*] kuuluisa sana: »Plutôt l'insurrection que la guerre», ennen vallankumous kuin sota, näyttää edellyttyvän, että meillä on vapaus valita niistä toinen tai toinen. Me taas olemme sitä mieltä, että juuri sodan puhkeaminen voi ehkä riistää meiltä valitsemisvapauden menettelytapamme suhteen. Ja toisten veljespuolueittemme kera me käsitämme, että meidän tehtävänämme on työväestön kaikki voimat liikkeelle pannen koettaa edeltäpäin tukahuttaa jokainen sodan mahdollisuus, vastustaa mitä tarmokkaimmin kaikkea kansalliskiihkoista agitationia ja sen kautta toimittaa olot sellaisiksi, että ne tekevät sodan mahdottomaksi. Mutta jos meidän agitationistamme ei tätä tulosta koituisi, jos sota olisi jo puhennut, silloin emme tosiaankaan katso voivamme ottaa täyttääksemme velvollisuutta, josta emme tiedä, voimmeko sen täyttää. Se ei toden totta ole »isänmaallisuutta» — emme me sosialidemokratit usko, että mikään sota, vaan päinvastoin sodan ehkäiseminen, voi hyödyttää Saksan köyhälistöä ja siten samalla kansakunnan etua —, vaan se on ainoastaan vastuunalaisuutemme tuntoa. Me emme etukäteen hylkää mitään menettelytapaa, joka lupaa saattaa sodanhankkeet raukeamaan, mutta yhtä vähän voimme me antaa sitoa itseämme johonkin määrättyyn ja muuttumattomaan menettelytapaan, jota ehkä olot eivät sallisi noudattaa ilman että sangen pahasti vahingoitettaisiin köyhälistön etua. Tässä on kongressilla todellakin vaikea, vastuunalainen ja tärkeä tehtävä. Se ei toiselta puolen saa jättää vähimmänkään epäilyksen alaiseksi sitä, että köyhälistö on sotilasvallan verivihollinen ja ettei tässä asiassa pieninkään myöntyminen millään ehdolla voi tulla kysymykseen. Sen on myös julistettava se tosiasia, että köyhälistö, ainoa luokka, joka nykyään on rauhantakeena, vaatii rauhaa ja järkähtämättömästi tahtoo käydä jokaista sotaa vastustamaan. Mutta se ei myöskään saa unohtaa, ettei sen tehtävänä ole antaa porvaristolle tekosyytä natsionalistiseen agitationiin sen kautta, että jonkin kansallisen osaston ehdoton sodanvastustuskanta saatetaan epäilyksen alaiseksi, siksi kun se ei menettelytavassaan voi olla panematta huomiota maansa valtiollisten olojen aiheuttamiin esteisiin. Kongressi on tuova etualalle köyhälistön antimilitaristisuuden ja yhteishengen, joka juuri panee sen horjumatta vastustamaan sotaa. Lausunto menettelytavastakin on oleva eduksi ja hyödyksi kaikille puolueille ja hälventävä yksityisten väärinkäsityksiä. Mutta siitä voi tuskin seurata niin suuria tuloksia, että menettely saataisiin kaikkialla yksityiskohtia myöten yhtenäiseksi, sillä sitä vaikeuttaa toistaiseksi vielä liian paljon taisteluehtojen erilaisuus eri maissa.
Kannan määräämisestä militarismin suhteen johtuu jo ennakolta kongressin kanta siirtomaakysymyksessä. Siirtomaiden laajentamispyrkimyshän se juuri on aiheena siihen, että kapitalististen valtioiden suhteet ovat uudemmalla ajalla taas saaneet yhä enemmän keskinäistä rauhaa uhkaavan luonteen. Sen vuoksi vastustaessaan siirtomaiden laajentamista köyhälistö taistelee kaiken sodan vaaran pahinta lähdettä vastaan. Kapitalistisista siirtomaista ei Europan köyhälistölle myöskään heru mitään parannusta asemassaan, sillä niistä koituvat edut ovat kapitalistiluokan yksinoikeutena. Köyhälistölle ne merkitsevät vain sitä, että kapitalismi alati laajentaessaan aluettaan, saa Euroopassa kohtalonsa täyttymisen lykättyä myöhempään, siis ne merkitsevät työväenluokan vapautuksen hidastuttamista. Mutta kapitalistinen siirtomaatalous merkitsee myös siirtomaiden maaperänrikkauksien tyhjiin työstämistä, niiden asukkaiden orjuuttamista tai sukupuuttoon hävittämistä sekä kapitalistiluokkain ajatus- ja tunneelämän raaistuttamista. Ei ainoastaan aineelliset etunsa, vaan siveellinen kantansakin käskee köyhälistöä taistelemaan siirtomaapolitiikkaa vastaan. Tämä on periaatteellista taistelua. Se tuomitsee nykyisten valtioitten siirtomaapolitiikan, joka ei voi olla muuta kuin kapitalistista, ja niin kauvan kun siirtomaapolitiikka on kapitalistista, voi sosialidemokratia olla sen suhteen ainoastaan kielteisellä kannalla; sen tehtävät siirtomaiden suhteen alkavat vasta silloin, kun se on saanut käsiinsä valtiollisen vallan.
Tämä ei ole mitään vastuunalaisuuden väistämistä. Ei mikään moite ole hullumpi kuin se, että sosialidemokratia pelkää edesvastuuta. Päinvastoin! Sosialidemokratia ei mitään toivo sen lämpimämmin, kuin että se vihdoinkin voisi ottaa vastuulleen kansojen kohtalot, ja niin kovasti me tavotamme edesvastuuta, että ihan kateellisina koetamme saada sen kokonaan jakamattomana omille niskoillemme. Me tiedämme näet, että edesvastuu on ainoastaan vallan vastine ja että edesvastuu ilman valtaa merkitse vain vaaraa, että voimattomina vaipuisimme vihollistemme pauloihin.
Tärkeän voimanlisäyksen voittaa köyhälistö siitä, että köyhälistön nainenkin saa luokkaetunsa valtiollisessa elämässä kuuluviin. Keskustelu naisten äänioikeudesta on osottava, ettei tämän vaatimuksen suhteen enään nykyään ole kysymys periaatteellisesta kannanilmaisusta, vaan käytännöllisistä keinoista sen toteuttamiseksi.
Näin on Stuttgartin kansainvälisellä kongressilla rikas ja mieltäkiinittävä työala. Suuria odottaen seuraa köyhälistömaailma edustajainsa neuvotteluja».
Solidarinen yhteistyö Venäjän ja sen rajamaiden sosialististen järjestöjen kesken vallankumouksellisella aikakaudella on liittänyt nämä toisiinsa vahvoilla siteillä. Liitto on saanut ikäänkuin vahvistuksensa siitä, että muutamat rajamaapuolueet ovat viime vuoden kuluessa yhtyneet Venäjän sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen. Ja 5:s puoluekongressi Lontoossa, joka ei ollut ainoastaan venäläinen, vaan yleisvenäläinen luonteeltaan, oli omiaan vielä suuremmassa määrässä lujittamaan liittoutuneitten rivejä. Nyt ei sosialistinen liike rajamaissa esiinny enää eristettynä, omintakeisena pyrkimyksenä, vaan osana suuresta kokonaisuudesta, niin että jokaisen, joka haluaa saada kuvan sosialismin vaiheista Venäjällä, täytyy tutustua sen historiaan rajamaissakin.
Tässä artikkelissani koetan tuoda esille pääpiirteet sosialismin kehityksestä yhdessä Venäjän kehittyneimmistä rajamaista — Puolassa.
Puolan sosialismin vaiheissa on huomattavimpana piirteenä se, ettei se syntymästään saakka ole tuntenut kansalliskiihkoilua, vaan on ollut luonteeltaan puhtaasti kansainvälinen. Syynä tähän ovat olleet ne edellytykset, joitten vallitessa liike on alkunsa saanut ja kehittynyt Puola on ennen muinoin ollut itsenäisenä valtiona, vaan 1700-luvun loppupuolella jaettiin se Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Venäjän Puola on teollisuusmaa, pääasiallisesti järeää kapitalistista tuotantoa. Asukkaita on yli 10 miljoonan. Viime vuosisadan loppuvuosina kohosi sen vuotuinen tuotanto 1,200 miljoonaan ruplaan (näistä tuli 650 milj. suurtuotannon, 150 milj. pikkuteollisuuden ja 400 milj. maanviljelyksen osalle). Työmiehiä on noin 2 miljoonaa (joista 600 tuhatta suurtuotannon, noin 200 tuhatta pikkuteollisuuden ja yli miljoonan maanviljelyksen käytettävissä). Puolan teollisuuden on kiitettävä kehityksestään Venäjän hallituksen erinäisiä toimenpiteitä, joilla se koetti saada valloittamastaan maasta itselleen uuden tulolähteen. Jo alusta pitäen oli Venäjä sen tavarain markkinapaikkana. Nykyään on kapitalismi hyvässä vauhdissa puolalaisissa kylissäkin. Osa aatelisten maatiloista viljellään voimaperäisesti, intensiivisesti, osa niistä on täysin rappiolla. Maassa löytyy sankka parvi varakasta talonpoikaisluokkaa. Noin 40,5 % talonpoikaistiluksista on nykyään alaltaan kukin yli 15 morgenia (1 morgenia = 1⁄4 ha). Eivätkä ainoastaan nämä rikkaat talonpojat vaan myös pikkutilalliset harjoittavat voimaperäistä maanviljelystä. Ja mikäli tämä kehittyy, käy se kuten teollisuuskin riippuvaksi venäläisistä markkinoista. Nykyhetkellä myydään Puolan teollisuus- ja maanviljelystuolteista kaksi kolmannesta Venäjälle. Näin ollen kapitalismin kehitys Puolassa liittää maan muuhun Venäjään, taloudelliseksi elimistöksi sen kanssa, ja tekee Puolan yhdeksi kapitalistisen Venäjän teollisuuspiiriksi. Kapitalismin ja teollisuuden kehityksen yhteys taas valmistaa alan poliittiselle yhtymiselle Puolan ja Venäjän välillä. Siksi ovat kapinat, jotka ennen puhkesivat Puolassa tuon tuostakin luonnontaloudellisen kannan vallitessa maassa ja joitten tarkoituksena oli Puolan valtakunnan uudistaminen, nykyään alkaneet lakata — kapitalistisen kehityksen tähden 1800-luvun jälkipuoliskolla. — Puolan uudistamisaatteen sijalle on nyt astunut n. k. »orgaanisen työn ohjelma», joka on Puolan eri kansanluokille asettanut tehtäviä aineelliseksi ja henkiseksi uudistustyöksi kaupan, teollisuuden ja kansanvalistuksen alalla. 70-luvun lopulla ja 80-luvulla on Puolassa huomattavissa ensimäiset oireet työväenliikkeestä. Silloin se ei ollut vielä sosialistista, vaan ilmeni se lakkoina, joitten tarkotuksena oli työnehtojen parannus. V. 1883 perustettu sosialivallankumouksellinen puolue »Proletariat» ei saanut kannatusta kansan suurilta joukoilta; se pysyi sosialisti-salaliittolaisten suljettuna piirijärjestönä. Vasta v. 1889 syntyi »Sojus Poljskih Rabotshih» (Puolan työväenliitto), joka otti tehtäväkseen Puolan työläisjoukkojen järjestämisen, kumminkaan ei poliittista taistelua, vaan jokapäiväisten taloudellisten etujen valvomista varten. Sekä »Proletariat» että »Sojus Poljskih Rabotshih» olivat luonteeltaan kansainvälisiä. Työväenliike muuttuu Puolassa, alkaen likipitäen v:sta 1893, sosialistiseksi. Ensimäisenä sosialidemokraattisena puolueena sanan oikeassa merkityksessä oli »Puolan tsaarikunnan sosialidemokratia», joka perustettiin v. 1893 »Proletariat»in ja »Puolan työväenliiton» tähteistä, jälkeen näissä ryhmissä tapahtuneiden vangitsemisten. Tämä puolue liittyy v:sta 1900 »Liettuan työväenliittoon» ottaen yhteiseksi nimekseen »Puolan tsaarikunnan ja Liettuan sosialidemokratia». Tukholmassa pidetystä Venäjän sosialidemokratisen puolueen kongressista alkaen (v. 1906) on edellämainittu puolue yhtynyt venäläiseen itsenäisenä siihen kuuluvana järjestönä. »Puolan tsaarikunnan ja Liettuan sosialidemokratia» tai lyhyesti S. D. Ts. P. ja L. pysyttelee tarkoin vallankumouksellisen sosialidemokratian ohjelmassa. Sekä puoluepäätöksissään että ohjelmakiijasessaan »Mitä me tahdomme?» pitää puolue köyhälistön valtaanpääsöä ainoana keinona vallallaolevan järjestelmän muuttamiseksi sosialistiseksi. Työväenluokan lähimpänä tehtävänä on puolueen mielestä — ja samoin ajattelee koko Venäjän sosialidemokratinen puolue — lakiasäätävän kansalliskokouksen kokoonkutsuminen Venäjälle yleisellä, yhtäläisellä ja suljetulla äänestyksellä, ja itsevaltaisen hallitusmuodon muuttaminen tämän avulla kansanvaltaiseksi tasavallaksi. Lakiasäätävältä kokoukselta tulee puolue vaatimaan Puolalle itsehallintoa. Se pitää Puolan itsenäisyyttä välttämättömänä seurauksena Venäjän valtakunnan kansanvaltai9tutta-misesta. Kuten S. D. Ts. P. ja L:n painojulkaisuista voi huomata, tulee Puolan (itsensä omilla määräävillä) valtiopäivillä, jota he vaativat, olemaan laajat oikeudet sivistyksellis-hallinnollisessa suhteessa ja samoin myös eräitä lakiasäätäviä tehtäviä maassa. Mitä viimeksimainittuihin tulee, niin niitten rajat ovat 5:nnen kongressin selonteon mukaan »ahtaassa yhteydessä Venäjän valtakunnan kansanvaltaisuuden asteikon kanssa». »Nykyhetkellä — sanotaan selonteossa — voimme sanoa vain sen verran, että toiselta puolen porvarillisen valtion olemuksesta ja toiselta puolen kapitalismin pyrkimyksistä sekä köyhätistöliikkeen voitoista on seurauksena, että semmoiset valtiollisen elämän alat kuin sotalaitos, ulkopolitiikka, poliittiset ja kauppaoloja koskevat sopimukset, mitta, paino, telefonit, sähkölennätin, posti, rautatiet, tehdaslainsäädäntö ja moniaat muut tulevat keskitettäviksi yleisvaltakunnallisen lainsäädäntölaitoksen käsiin, kaikki muut kysymykset jäävät Puolan valtiopäiväin ratkaistaviksi. S. D. Ts. P. ja L. pitää kansallisuuskysymyksen ratkaisua nykyisen porvarillisen järjestelmän puitteissa mahdollisena ainoastaan sillä tavalla, että myönnetään itsenäisyys niille alueille, joilla on omat olinmuotonsa ja erinäinen kansanrakenteensa. Joskaan S. D. Ts. P. ja L. ei pidä kansallista riippumattomuutta periaatteessa vääränä, niin on sen mielestä pyrkimys Puolan itsenäisyyteen taantumuksellista, koskapa se on ristiriidassa kapitalistisen kehityksen kanssa, joka kuitenkin sitoo maan muun Venäjän yhteyteen. S. D. Ts. P. ja L:n ohjelman muut kohdat eivät missään suhteessa eroa Venäjän sosialidemokratisen työväenpuolueen ohjelmasta; erinäistä maaohjelmaa Puolaa varten se ei ole laatinut ja onpa koko tämä kysymys vähemmän päiväjärjestyksessä koska Puolan talonpojat, batrakkeja (päivätyöläisiä) lukuunottamatta, eivät kuulu vallankumoukselliseen ainekseen. Mitä S. D. Ts. P. ja L:ään järjestönä tulee, kuuluu se Venäjän sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen aluejärjestönä, kuitenkin ollen täysin itsenäinen agitatsioonikeinoihin ja järjestäytymismuotoihin nähden. Sillä on omat kongressinsa, oma keskuskomiteansa, sillä on oikeus julkaista omaa äänenkannattajaansa ja kirjallisuuttaan; sitte sillä on myös oikeus lähettää omia edustajia kansainvälisiin kongresseihin ja kansainväliseen toimistoon. S. D. Ts. P. ja L:n sisäinen rakenne on laskettu kansanvaltaiselle perustalle. Puolueeseen kuuluu yli 30,000 jäsentä. Paitsi täysin valtiollisia puoluejärjestöjä löytyy Puolassa myös sosialidemokratisia ammattiyhdistyksiä. Ne ovat kokonaan itsenäisiä ammattikunnalliseen liikkeen sisäisissä kysymyksissä, multa hyväksyvät myös sosialidemokratein valtiolliset periaatteet ja ovat mitä likeisimmässä järjestelmällisessä yhteydessä sen kanssa. Näitten ammattiyhdistysten jäsenluku nousee 35,000.
S. D. Ts. P. ja L:lle on myös oma maatyöläisjärjestönsä ja puolueella on vaikutusvaltaa maalaisköyhälistöönkin, etenkin Varsovan, Petrokovin ja Ljubli-nin kuvernementeissa; sillä on myös sotilasjärjestöjä Puolan eri kaupungeissa. S. D. Ts. P. ja L. pitää muutosta Venäjän nykyisessä valtiollisessa järjestelmässä mahdollisena ainoastaan aseellisen kapinan avulla. Pääasiana ei se kuitenkaan pidä teknillistä varustautumista vaan kapinan valtiollista valmistelemista s. o. aattellisen vaikutuksensa lisäämistä mahdollisimman laajalle kansanjoukkojen keskuuteen. S. D. Ts. P. ja L. ei hyväksy sissisotaa eikä mieskohtaista terrorismia, arvellen, etteivät nämä keinot kykene kukistamaan hallitusta, vaan päin vastoin ovat haitaksi vallankumoukselliselle liikkeelle. Puolueen taistelukeinoihin, joita se tähän asti on käyttänyt, kuuluvat muun muassa mielenosotukset ja vaJtiollinen yleislakko. S. D. Ts. P. ja L. johti katusulkutaistelua kesällä v. 1905; joulukuussa samana vuonna oli Dombrovissa valta 11⁄2 viikkoa kokonaan sikäläisen sosialidemokratisen komitean käsissä. Viimeksi on S. D. Ts. P. ja L johtanut Lodsin työläisten sankarillista 3-kuukautista taistelua työnsulkua vastaan. Mitä III:n duuman vaaleihin tulee, alistuu puolue siinä suhteessa Venäjän sosialidemokratisen työväenpuolueen enemmistön päätökseen. Itse puolestaan pitää se osaanottoa vaaleihin välttämättömänä, ei siinä tarkotuksessa, että Duumaan saataisiin puolueen omia ehdokkaita, vaan paljastaakseen hallituksen ja porvarillisten toiminnan käyttäen hyväkseen vaaliagitatsioonia. S. D. Ts. P. ja L. pitää yhdyntää viimeksimainittujen kanssa ehdottomasti vastustettavana, koska nämä ovat kaikki vastavallankumouksellisia. Ja tätä nämä ovatkin: monivuotinen työväen taistelu on sysännyt suurimman osan Puolan porvaristoa taantumuksen syliin. Nykyhetkellä käyvät ankaraa taistelua vallankumouksellista liikettä vastaan sekä varsinainen vanhoillinen puolue, joka ajan suurteollisuuden harjoittajain ja suurtilallisten etuja, ja kansalliskansanvaltainen — keskivarakasta kaupunki- ja kyläporvaristoa —, että progressivinen puolue — rikkaan sivistyneen säädyn puolue. Kansalliskansanvaltainen puolue tappaa sadottain sosialisteja mallikelpoisesti järjestetyillä sotilasosastoillaan. S. D. Ts. P. ja L. on suoranainen köyhälistöpuolue, jolla on suurin vaikutusvalta Puolan proletariatin keskuudessa. Sen äänenkannattajana on Krasnoje Snamja (Herwong Sztandar). Vaan sen rinnalla on myöskin sekapuolueita, joissa vallalla on ei-köyhälistöaines ja idealoogeja pikkuporvarillisista sivistyneistä. Tämmöisiä ovat: 1) Puolan Sosialistinen puolue, tunnettu nimellä P. P. S., 2) vallankumouksellinen ryhmä P. P. S. ja 3) Puolan Sosialistinen puolue »Proletariat». Sivistyneillä, joskaan he eivät muodosta erityistä yhteiskunnallista luokkaa, on kuitenkin omat ammatilliset ryhmäetunsa. Kaikissa maissa lisääntyy heidän lukumääränsä kapitalistisen kehityksen rinnalla ja heillä on suuri tehtävä tuotannon ohjaajina sekä poliittisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Puolassa on sivistyneitten luku 80-luvulla — teollisuuden kehityksen aikakaudella — suuresti kasvanut. Vaan Puola ei ole itsenäinen maa; pääsyn useampiin siellä löytyviin hallinnollisiin ja yhteiskunnallisiin laitoksiin on hallitus kieltänyt puolalaisilta sivistyneiltä. Siksi jo 80-luvun keskivaiheilla alkoi heidän joukossaan ilmetä tyytymättömyyttä ja pyrkimystä Puolan uudistamiseen. V. 1888 syntyi suurehko sivistyneitten ryhmä, joka kutsui itseään Puolan kansallissosialistiseksi puolueeksi ja asetti päämääräkseen Puolan riippumattomuuden takasin vallottamisen. Kun tähän aikaan työväenliike eteni Puolassa nopeaa vauhtia, ja taas venäläisessä vallankumouksellisessa liikkeessä tapahtui tuntuva pysähtyminen, niin alkoi Puolan sivistyneitten keskuudessa päästä vähitellen valtaan ajatus, että Venäjä takapajulla olevana maana on vain haitaksi Puolan kehitykselle ja että Puolan köyhälistön edut vaativat maan eroamista Venäjästä ja sen muodostamista itsenäiseksi valtioksi, joka olisi enemmän kansanvaltainen kuin Venäjä. Syntyi muutamia sosialistisia piirejä, jotka olivat tätä mieltä. V:sta 1894 nämä piirit liittyivät yhteen Puolan Sosialistiseksi puolueeksi, joka työskentelee puolalaisen köyhälistön keskuudessa S. D. Ts. P. ja L:n rinnalla. Lähimpänä päämääränään pitää se Puolan riippumattoman tasavallan luomista, ja lopullisena — asteettaista sosialistista tuotantoa. Vuosina 1896–99, Puolan teollisuuden kukoistusajalla jota seurasi täydellinen välinpitämättömyys yhteiskunnallis-poliittisen elämän kysymyksiä kohtaan työväen piireissä, sai P. P. S. jonkun verran jalansijaa näiden joukossa. Vaan kun sitte vuosina 1899–1901 seurasi seisahdus koko maailman teollisuudessa ja sen mukana pääsi virkeämpi henki työväen keskuuteen, alkaa P. P. S. heiketä. Osa sen jäsenistä erosi ja muodosti oman ryhmän — Puolan sosialistinen puolue »Proletariat». Viimeksimainittu eroaa P. P. S:stä kahdessa kysymyksessä: 1) Se hyväksyi Puolan riippumattomuuden vastaisuudessa, vaan samalla kertaa se silloin asetti vaatimuksekseen perustuslakien hankkimisen Venäjälle ja Puolalle laajan itsehallinnon; 2) Yhtenä taistelukeinoista se omaksui mieskohtaisen terrorismin. Puolan vaiheissa ei tällä puolueella ole suurempaa merkitystä, nykyään toimii se enää vain pienenä ryhmäkuntana ja on usein yhdessä vapaamielisten kanssa asettunut vastustamaan kaikkia muita. Puolan sosialistisia puolueita Venäjän vallankumousliike, johon Puolan köyhälistö otti pontevasti osaa, on vielä enemmän tuntunut P. P. S:n kohtalossa. Osa puolueesta on, tosin kyllä, pysynyt entisessä vakaumuksessaan, vaan suurin osa siitä on tehnyt sen johtopäätöksen, että jos kerran Venäjällä eletään vallankumousta, on sitä kannatettava ja otettava entisen tunnussanan — Puolan riippumattomuuden — sijaan uusi, joka on lähempänä Venäjän vallankumouksellisia joukkoja, nimittäin: kaksi lakiasäätävää kansalliskokousta, toinen Pietariin, toinen Varsovaan. P. P. S:n riveissä alettiin myös olla erimieltä sissisodankäynnistä. Seurauksena näistä erimielisyyksistä oli puolueen hajaantuminen kahtia: P. P. S. ja vallankumouksellinen ryhmä P. P. S. Ensimmäinen näistä (P. P. S.) vaatii kahta lakiasäätävää kokousta s. o. paitsi yleisvenäläistä, myöskin erityistä lakiasäätävää kokousta Puolaa varten sillä ehdolla, että tämä, sopien yleisvenäläisen lakiasäätävän kokouksen kanssa valmistaisi Puolalle perustuslait; P. P. S. ei hyväksy sissisotaa sopivana taistelukeinona. Jälkimäinen (vallankumouksellinen ryhmä P. P. S.) on asettanut tehtäväkseen kansallisen kapinan valmistelemisen Puolan uudistamiseksi; ja yhtenä keinona tähän hyväksyy se sissisodan. Näitten puolueitten samoin kuin »Proletariatin» jäsenlukua on vaikea määritellä, koskapa niillä ei ole kansanvaltaiselle perustalle laskettuja järjestöjä. Yllämainitut puolueet pitävät välttämättömänä ammattiyhdistysten perustamisen — puolueettomina. Näitten yhdistysten jäsenten lukua on vaikea laskea, koska he eivät suorita säännöllisiä maksuja. Aika ajoin on maksavia noin 30,000 henkilöä. P. P. S. on päättänyt ottaa osaa III:nen Duuman vaaleihin, taas vallankumouksellinen ryhmä on päättänyt boikotteerata; viimemainittu seikka johtuu nähtävästi siitä täydellisestä välinpitämättömyydestä, jolla puolue Venäjän tapahtumia seuraa. P. P. S:n äänenkannattaja on nimeltään »Rabotnik» ja vallankumouksellisella ryhmällä ilmestyy se saman nimisenä.
S. D. Ts. P. ja L. pitää kaikkia yllämainittuja puolueita porvarillisvallankumouksellisina ja hyväksyy yhtymisen näitten kanssa ainoastaan taistelusopimuksissa. Silti se ei niitä tunnusta köyhälistöpuolueiksi. Kumpaisenkin P. P. S:n ohjelmaa pitää se taantumuksellisena ja köyhälistölle vahingollisena, koskapa ne toiselta puolen eivät vastaa Puolan taloudellisen kehityksen vaatimuksia, toiselta puolen taas agitationi Puolan eroittamisen eduksi eristää puolalaisen köyhälistön koko Venäjän köyhälistöstä, särkee vallankumouksellisen armeijan, heikentää sen voimia ja hidastuttaa vallankumouksen voittoa. S. D. Ts. P. ja L. pitää tämmöisiä vaatimuksia nykyhetkellä erittäin vaarallisina vielä siitäkin syystä, että Puolan porvarilliset puolueet koettavat tinkiä itselleen itsehallitusta hallitukselta voidakseen sitte omin voimin kukistaa vallankumouksellisen liikkeen omassa maassaan ja samalla he ponnistavat kaikki voimansa saadakseen Puolan ja Venäjän köyhälistön keskisen liiton hajalle. Porvarillisten tunnussanaa »Divide et impera!» vastaan asettaa S. D. Ts. P. ja L. vallankumouksellisten vaatimusten ykseyden ja vallankumouksellisten voimien kokonaisuuden. Ja mitä ankarammaksi käy luokkataistelu Puolassa, sitä nopeammin kehittyy puolalaisen köyhälistön tietoisuus, niin että yhä suuremmat joukot luopuvat sekapuolueitten riveistä ja kokoontuvat taajoina joukkoina Puolan Tsaarikunnan ja Liettuan Sosialidemokratian lippujen ympärille.
K. Zalevskij.
Taistelu, jota syvät kansanrivit käyvät meidän päivinämme vallassaolevaa virkavaltaa vastaan saavuttaakseen ja turvatakseen itselleen valtiollisia oikeuksia, on viime aikoina syrjäyttänyt miltei kaikki ne yhteiskunnalliset kysymykset, joiden nimessä tätä taistelua kuitenkin käydään. Porvarilliset puoluet voivat kylläkin nämä yhteiskunnalliset kysymykset syrjäyttää, mutta sosialidemokratit eivät kuitenkaan missään tapauksessa saa kiinnittää huomiotaan yksinomaan valtiolliseen puoleen vallankumouksellista taistelua. Niin tärkeätä kuin ehkä olisikin juuri nyt yhtyä kaikkien vallassaolevaa poliisi-virkavaltaista järjestelmää lopullisesti kukistamaan, ei se kuitenkaan saa eksyttää sosialidemokrateja näkemästä sitä tosiasiaa, ettei sosialidemokratia suinkaan saavuta voittojaan yksinomaan valtiollisen ohjelmansa takia, olkoonpa se miten jyrkkä ja johdonmukainen tahansa, vaan juuri siitä syystä, että sen valtiollinen ohjelma niin täydellisesti liittyy niihin yhteiskunnallisiin periaatteisiin, joihin sosialidemokratia nojautuu.
Ei se kuitenkaan ole mikään salaisuus, että nykyhetken valtiolliset tehtävät ovat väliaikaisesti vähentäneet mielenkiintoa tieteelliseen sosialismiin. On myöskin varmaa, että juuri tämä huolimattomuus tieteellisen sosialismin tietopuolisten perusteitten suhteen on näytellyt sangen merkitsevää osaa siinä menettelytapariidassa, joka niin äärettömästi vahingoittaa puoluettamme[3*] ja kylvää köyhälistön riveihin epäluuloa sitä vastaan.
Kaikeksi onneksi on viime aikoina kuitenkin tieteellisen sosialismin eturivin miesten joukossa ruvennut uudelleen tulemaan käsitys siitä, että sosialidemokratian suurin voima on juuri sen teorian ja käytännön läheisessä vuorovaikutuksessa. Sitä todistaa se mielenkiintokin, jota viime aikoina marxilaisissa piireissä on osotettu kaikkia niitä kysymyksiä kohtaan, jotka tavalla tai toisella ovat yhteydessä marxilaisten teoriojen kanssa. Nähtävästi alkaa selvitä, että marxilaisuus ei olekaan mikään kaavoihin jähmettynyt oppi, josta sen kannattajat löytävät valmiit vastaukset kaikkiin kysymyksiin, joita elämä esiin tuo. Päinvastoin, juuri tämä yhteiskunnallinen ja valtiollinen pula (kriisi), jossa Venäjän kansa elää, on osottanut vakuuttavasti, ettei mikään historiallinen teoria, vaikka se yleensä hyvin soveltuisikin elämään, voi edeltäpäin määritellä kaikkia niitä muotoja, joissa historialliset tapaukset sattuvat eri aikoina ja eri kansain keskuudessa eikä sentakia voikaan antaa valmiita reseptejä siihen tautiin, jota Venäjän elimistö potee. Muuten olisikin mahdotonta selittää, miksi ihmiset, joilla nähtävästi on yhtäläinen mielipide historiallisten tapahtumasarjain olemuksesta, niin jyrkästi eroavat nykyhetken historialliseen käsitykseen nähden, samoin kuin myös käytännöllisten kysymysten ratkaisuun nähden.
Siitä on johtunut epäilyksiä tavallisten muotojen, kaavojen ja selitysten suhteen, ja on alettu pyrkiä tutustumaan marxilaisuuden henkeen, eikä vaan kirjaimeen. Tähän kyllä tavallisesti huomautetaan, ettei nyt ole sopiva aika teoretisiin tutkimuksiin, että tapahtumat eivät odota, vaan vaativat meiltä mitä nopeinta toimintaa. Se on tietysti totta, mutta näinsanovien toverien tulisi kuitenkin muistaa, ettei sosialidemokratia ole mikään sotajoukko, joka lähtee liikkeelle jonkun kenraalin tai sotaneuvoston käskystä, vaan sosialidemokratia on puolue ja kansanvaltainen, demokratinen puolue. Siitä johtuu, että oli tapausten kulku miten nopea tahansa, niin emme kumminkaan voi välttää neuvottelua puolueen joukkotahdon t. s. puolueen syvien rivien kanssa kaikissa tärkeimmissä menettelykysymyksissä. Mutta jos tahtosimme välttää turhia riitoja ja ajankuluista, olisi kai paras jakaa työ puolueen käytännöllisten ja tietopuolisten voimain välillä, tietysti sillä ehdolla, että ne tulisivat olemaan alituisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Sellainen työnjako johtuu jo niistä erilaisista tehtävistä, mitkä ovat tietopuolisella tutkistelulla ja käytännöllisellä työllä. Käytännöllisen puoluemiehen pyrkiessä yhdistämään erilaisia aineksia yhteiseen työhön, tulisi tietopuolisella alalla työskentelevän puoluemiehen keskittää kaikki voimansa luokkataistelun syitten ja muotojen ja niistä johtuvien köyhälistön yleisten tehtävien kaikinpuoliseen tutkimiseen.
Saksalainen sosialidemokratia on jo aikoja sitte käsittänyt tällaisen työnjaon arvon ja merkityksen, eikä hekään tätä käsitystä teoriojen avulla ole saaneet, vaan sen opetti heille kova kokemus. Kokemus osotti, että tietopuolisella alalla työskentelevän puoluemiehen tulee käydä käsi kädessä käytännöllisellä alalla työskentelevän puoluemiehen kanssa ja että heidän tulee alituisesti täydentää toisiaan. Ellei läheistä vuorovaikutusta ole, joutuu kummankin työ enemmän tai vähemmän hedelmättömäksi. Edelleen osotti kokemus, että tietopuolisella alalla työskentevän puoluemiehen työllä vaan silloin oli menestystä ja tuloksia, kun hän sai aiheita tutkimuksiinsa alituisesta vuorovaikutuksesta käytännöllisessä puoluetyössä olevien toverien kanssa ja että jälkimäiset ainoastaan silloin voivat työskennellä tuloksia saavuttaen, kun heitä eivät epäilykset vaivanneet ja kun he voivat yhä syvemmin tunkeutua käytännöllisen työskentelyn ja teoriojen yleiseen yhteyteen, joka tunkeutuminen on mahdollinen vaan silloin, kun teoria väsymättömästi työskentelee sen yleisen maailmankatsomuksen vahvistamiseksi, jonka olemme saavuttaneet tieteellisten menettelytapojen avulla. Tämä edelläsanottu on oikeastaan välttämätön jokaiselle valtiolliselle puolueelle, multa kaksin kerroin välttämätön on se sosialidemokratialle. Ja siitä, että sosialidemokratia, ollen taistelevan köyhälistön puolue juuri siinä eroaa muista yhteiskunnallisista järjestöistä, että se yhdistää puoluelaisensa taisteluun ei ainoastaan nykyhetken historiallisten tehtäväin nimessä, vaan tulevaisuuden yhteiskunnallisen järjestelmän toteuttamisen nimessä. Eikä sosialidemokratia suinkaan ole keksinyt tuota tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa joittenkuitten valmiitten ja muuttumattomien siveysopin perusteiden ja utopiojen mukaan, vaan perustuu sosialidemokratian yhteiskuntananne nykyaikaisten tieteellisten tutkimuksien varmoihin tuloksiin. Ja juuri tieteellinen tosiolojen tutkimus näyttää meille ne tiet, jotka ehdottomasti johtavat sinne, missä nykyinen yhteiskuntajärjestys muuttuu uudeksi, kollektivistisilla perusteilla lepääväksi. Kun siis sosialidemokratia saa päämääränsä ja taistelutapansa tieteellisesti tutkimalla tosioloja (jota ei suinkaan voi sanoa porvarillisista puolueista), kun tiede on sosialidemokratialle korkein ratkaisuaste, niin teoretisten tutkimusten laiminlyöminen olisi sille samaa kuin aatteellinen itsemurha, sillä siten katkaistaisi ne verisuonet, joiden kautta puolueen elimistö saa ravintonsa. K. Kautsky sanoo, että sosialidemokratia on ainoa puolue, jonka edut eivät ole ristiriidassa tieteellisten tutkimusten ja totuuksien kanssa, ja jolle »tiede on puolueasia» (»Wissenschaft ist Parteisache»).
Teoria on se ase, jonka avulla käytännön alalla työskentelevät puoluemiehet voivat suorittaa ei ainoastaan kaukaisen tulevaisuuden vaatimat tehtävät, vaan vieläpä nekin, mitkä kunkin hetken valtiollinen asema synnyttää. Ei tietysti mikään vanha, kuollut, opinkappaleisiinsa jäätynyt teoria voi näitä tehtäviä suorittaa, vaan teoria, joka toiselta puolen aina kuuntelee elämän milloinkaan vaikenematonta ääntä ja siltä saa yhä uutta aineistoa, jonka avulla se voi kokemuksiaan laajentaa, ja toiselta puolen on alituisesti yhteydessä tieteen kanssa, jolta se saa keinot ymmärtää uusia tapahtumia ja tosiseikkoja ja suorittaa uusia tehtäviä. Sellaisina keinoina ja apuneuvoina eivät tietysti voi olla valmiit tulokset, vaan tieteelliset käyttötavat, metodit, ja nämät jälkimäiset eivät ole suinkaan mitään liikkumatonta, jähmettynyttä, vaan ne alati muodostuvat ja kehittyvät yhdessä tieteellisen tutkimuksen kehittymisen kanssa.
Tieteellisen sosialismin perustajat, Marx ja Engels, jotka, paitsi sitä että he sosialistisia aatteita rakastivat ja olivat niihin perehtyneet, myöskin tunsivat laajalti aikansa kaikkien tieteitten tulokset, eivät ainoastaan ole jättäneet meille perinnöksi täydellisesti eheätä yhteiskunnallisen kehityksen teoriaa, vaan ovat meille myöskin opettaneet, että sen teorian pysyvä ero ei ole ainoastaan sen eheys, vaan pääasiallisesti se, ettei se ole laadittu mielivaltaisten perusteiden nojalla, vaan tasapuolisesti, yksityiskohtaisesti ja huolellisesti tutkimalla ilmiöitä ja olevia oloja uusien tieteellisten tutkimustapojen eli metodien avulla. Tutkimusmetodiansa nimittävät he dialektiikaksi, eli dilektiseksi filosofiaksi, asettaen sen vastakohdaksi silloin ja yhä vieläkin vallitsevalle idealistiselle eli metafysiselle suunnalle. Olisi tietysti erehdys otaksua, että Marxin ja Engelsin alottama uudistus yhteiskuntatieteiden tutkimustapojen alalla olisi yhtäkkiä heidän päästään ilmestynyt ja valmiina maailmaan tullut, vaan kaikki ne periaatteet, jotka he ovat yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimiseen tuoneet, ovat olleet muodostetut jo paljoa ennen Marxia. Tätä todistaakseen tarvitsee vaan viitata oppiin ilmiöiden alituisesta muuttumisesta ja oppiin säännönmukaisuudesta kaikkien muutoksien alalla, mitkä englantilainen filosofi David Hume teoksissaan selvästi ja johdonmukaisesti oli kehittänyt.
Marxin ansio on vaan se, että hän on ne aatteet syventänyt ja johdonmukaisesti siirtänyt uusien tieteitten aloille. Siten ajattelivat myöskin Marx ja Engels itse: dialektiikkansa oli heidän mielestään vaan joittenkuitten jo ennen tunnettujen tieteellisten metodien eli käyttötapojen täydentämistä ja sovittamista uusiin tehtäviin, ja arvelivat he, että tieteellisen edistymisen ehtona kaikkien muittenkin tieteitten alalla on lopullinen siirtyminen vanhoista tutkimustavoista uusiin hedelmällisempiin. Eivätkä he siinä erehtyneetkään: suuremmoiset tulokset, joita on kokemusperäisten tieteitten alalla savutettu, ovat selitettävissä juuri sen kautta, että niitä on käsitelty dialektisiltä näkökannoilta. Mitkä sitte ovat tämän metodin edut, jota Marx ja Engels ovat käyttäneet, selittäessään historiallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä?
Tällä metodilla on neljä pääperiaatetta: 1) ei luonnossa eikä historiassa ole mitään pysyvää, muuttumatonta, ikuista, absolutista; kaikki on ohimenevää, muuttuvaista, hetkellistä, relatiivista; siksi ei ole pysyviä seikkoja, vaan on muuttumisen, edistymisen liikkumisen jaksoja eli prosesseja; jokainoa asiantila on vaan rengas asiain loppumattomassa kehitysjaksossa; 2) kaikki muuttumisjaksot eli prosessit tapahtuvat määrättyjen liikkumis- eli kehittymislakien mukaan, 3) meidän henkisen maailmamme kehityslait ovat vaan ainemaailman kehityslakien heijastuksia meidän tietoisuudessamme; 4) yhteiskunnallisten muotojen kehityslait ovat niiden sisällisen kehityksen eli itsekehityksen lakeja siinä merkityksessä, että jokainen yhteiskunnallinen muodostus luo itse itsestään ne ehdot, jotka aikaansaavat sen häviämisen ja valmistavat uuden yhteiskunnallisen muodostuksen sen sisälle.
Yhteiskuntajärjestelmien muuttumisprosessin käsitti Marx siten, että jonkun yhteiskuntajärjestelmän taloudellisten tuotantovoimien ja siitä johtuvien tuotantosuhteitten välille syntyy ristiriita, mutta samat tuotantovoimat luovat samaan aikaan tarpeelliset taloudelliset ehdot sen ristiriidan hävittämiseksi. Yhteiskuntaluokille merkitsee tämä ristiriita etujen ristiriitaa ja se saattaa heidät luokkataisteluun. Sentähden oli historian kululla Marxin silmissä aina ristiriitanen, vastakohtanen luonne. Nähtävästi edellytti Marx sitäpaitsi, että jokaisella kehityksellä on sama luonne.
Lukuunottamatta neljättä äskenmainituista periaatteista, ovat kaikki muut jo yleisesti tunnustetut johtaviksi periaatteiksi kaikkien kokemusperäisten tieteitten metodologiassa, vaikkakaan tietysti ei voida väittää, että nämät olisivat ainoat keinot ja tavat, joilla nykyajan tieteellinen ajattelu työskentelee. Niin elottomat luonnon tieteet, kuin myös elollista luontoa ja yhteiskuntaoloja käsittelevät tieteet perustavat kaikki tutkimuksensa siihen vakaumukseen, että jokainen tietyn kosmoksen tila, joka kehittyy alituisessa kehittymisjaksossa, on täydellisesti määrätty jo sen ollessa edelläkäyneellä kehitysasteella ja itse puolestaan määrää sen peristä seuraavan kehitysasteen.
Kysymys on vaan se, mitkä ovat ne yleiset muodot, jotka määräävät näiden olotilojen riippuvaisuuden toinen toisestaan?
Marx oli täydellisesti vakuutettu sellaisten yleisten lakien olemassaolosta, vaikkakaan hän ei koskaan ajatellut (niinkuin jotkut hänen seuraajistaan), että hän ne kaikki olisi teoksissaan määritellyt. »Sittekuin minä», kirjoittaa hän (J. Dietzgenin mukaan) eräässä yksityiskirjeessään, »olen lopettanut taloustieteen (Wenn ich die ökonomische Last abgeschüttelt), kirjoitan minä 'dialektiikan'. Todelliset dialektiikan lait ovat jo Hegelin teoksissa olemassa, vaikkakin hämärässä, mystillisessä muodossa. Siitä pitää ne puhdistaa ja selventää.» Tämän kirjoitti Marx valmistaessaan »Kapital»-teostaan, niin ettei hän tietystikään voinut aikomustaan toteuttaa. Sen tehtävän on hän jättänyt seuraajiensa ja oppilaittensa suoritettavaksi. Mutta vaikkakin Marxin kuolemasta on kulunut jo niin monta vuotta, odottaa »dialektiikka» vieläkin tekijäänsä. Marx itse on sille laskenut perustuksen ja on meille antanut viittauksiakin, mihin päin pitäisi suunnata valmistavaa työtä ja minkälaisia aineksia jo alusta pitäen tulisi sopimattomina välttää. Minkälaisia ovat nämät ainekset ja minkälainen on tämä suunta?
Ainekset, joita meidän tulisi välttää, jos Marxin opin hengelle uskollisina tahdomme pysyä, ovat ne, mitä Marx itse nimitti Hegelin dialektiikan mystilliseksi muodoksi, tai mitä J. Dietzgen kutsuu »naamioiduksi jumaluusopiksi» (verkappte Theologie) ja »uskonnollis-metafysiseksi merikäärmeeksi». Sillä tarkoittavat Marx ja Dietzgen metafysiikkaa ja idealismia kaikissa eri muodoissa. Sitä seikkaa, ettei hän tunnustanut idealismia eikä metafysiikkaa, piti Marx sinä juopana, joka hänet erotti edeltäkävijöittensä katsantokannasta filosofian alalla: mitä taas tulee Dietzgeniin, niin kohdisti hän kolme neljännestä kaikesta mitä on kirjoittanut taisteluun niin julkista kuin salaistakin metafysiikkaa vastaan.
Niin tässä kuin monessa muussakin suhteessa on Marx ollut esitaistelija sille tunnetulle filosofiselle suunnalle, joka on pukenut ne periaatteet selvään ja pätevään muotoon, joita silloiset eturivin miehet vaan hämärästi tunsivat ja mitkä nykyisin ovat filosofian varmin ennätys ja voitto, sen aequisiitti, kuten Dietzgen lausui. »Ihmisen olemisen muotoa ei määrää hänen tajuntansa, tietonsa, tietoisuutensa, vaan päinvastoin hänen yhteiskunnallinen olemisensa määrää hänen tietoisuutensa muodot» — siinä muodossa lausui Marx lopputuloksen tutkimuksistaan filosofian, lakitieteen ja kansantaloustieteeen alalla, tuloksen, joka oli sitte hänelle johtavana käsityksenä kaikissa hänen seuraavissa töissään, kuten hän itse sanoo esipuheessaan kirjaansa »Zur Kritik der politischen Ökonomie».
Vaikea on muovata toista periaatetta, joka selvemmin kuvastaisi eroa tieteellisen sosialismin ja metafysisten hairahdusten välillä. Se johdatti kerrassaan koko ihmisajattelun pilviäpiirtävistä korkeuksista alas maan päälle ja osotti sille sen oikean paikan; se teki kerrassaan lopun kaikista kokeista, joiden tarkotuksena oli tehdä ajatuksesta joku kokemuksesta riippumaton voima, joka voisi säätää lakeja todellisuudelle, elämälle; sanalla sanoen, se johti tietomme sen luonnollisten rajojen sisälle ja näytti sille sen todellisen päämäärän, sanoen: »ei elämä ole ajattelua, vaan ajattelu on elämää varten!»
Tältä näkökannalta kun lähdemme, on meillä aina mahdollisuus eroittaa filosofisessa tutkimuksessa »järkiperäinen (rationalinen) ydin mystillisestä, hämärästä muodosta» (Marxin lause). Sellaisia mystillisiä muotoja on paljon, vaikkei kaikki suinkaan sisälläkään järkiperäistä ydintä. Olisi turhaa ajanhukkaa ruveta tässä kuvaamaan kaikkia niitä historiallisia muotoja, joihin filosofinen mystillisyys on pukeutunut; kumminkaan emme voi olla mainitsematta muutamia pääpiirteitä niistä. Sitä varten voimme käyttää sen ajattelijaryhmän töitä hyväksemme, joka samoin kuin Marx, lähtee siitä periaatteesta, että filosofian korkein ratkaisuaste ei saa olla mikään riippumaton, absolutinen, mielivaltainen, apriorinen ajattelu, vaan kokemus, olevat olot, tosiseikat, joista meillä tajunnassamme on ainoastaan heijastuksia (schema, registrationi). »Nykyaikana on ehkä viidessä, kuudessa päässä hämärä aavistus siitä, että fysikka ei ole mikään mailman ja sen arvotusten selitys (Welt-Erklärung), vaan maailman järjestäminen (meidän tarkotusperiemme mukaan) — kirjoitti Nietzsche jo vuonna 1885. Nykyään on tietysti sellaisia päitä ei vaan viisi, kuusi, vaan sangen monta, ja kaikissa niissä on ajatus siitä, että fysikka (jolla Nietzsche nähtävästi tarkotti luonnontieteitä) on vaan keino kaiken olemassaolevan kuvaamiseksi (Beschreibung). (Jatk.)[1]
Jokunen aika sittemmin on maamme sanomalehdissä ollut julaistuna Agraarikomitean ehdotus laiksi maanhankinnasta tilattomalle maalaisväestölle. Olettamalla sen vuoksi, että sen sisältö on yleisesti tunnettu, emme tässä rupea siitä mitään selostusta antamaan, vaan tahdomme ainoastaan esittää ne tärkeimmät muistutukset, jotka sitä vastaan on tehtävä.
Ensimmäinen kohta, jota emme komitean mietinnössä voi pitää onnistuneena, on ehdotettu menetelmä maiden »avaamiseksi». Mikäli nim. ei kruunun ja yleisten laitosten omistamaa maata käytettäisi tilattomille asutettaviksi, olisi maat tähän tarkotukseen hankittava vapaaehtoisen oston kautta, seuraavalla tavalla. Olisi perustettava erityinen maanhankintarahasto, määräämällä siihen ensiksi ikäänkuin jonkinlaiseksi pohjaksi, 20 milj. Smk., ja sitten kymmenenä seuraavana vuonna lisäämällä sitä 500,000 Smk. joka vuosi. Näin saadusta rahastosta annettaisiin sitten lainoja maiden hankkimiseksi oston kautta tilattomille. Kaikki korot ja kuoletusmaksut, jotka olisi suoritettava rahastoon joka puolen vuoden päästä, lankeisivat takaisin rahastoon, niin että se vuosi vuodelta suurenemistaan suurenisi kuten korkoa korolta kasvavasti sijotettu pääoma.
Katsoen siihen, että valtion välittömästi käytettävinä olevat kruunun ja yleisten laitosten omistamat maat, epäsuotuisan kansantaloudellisen asemansa vuoksi — se osa niistä, joissa varsinaiset uutisasutustilaisuudet löytyvät, on nim. kaukana pohjoisimmassa Suomessa, — saattavat tulla kysymykseen tilattomilla asutettaviksi vain vähäisessä määrässä, olisi siis pääasiallisin maa hankittava yllä mainitun rahaston avulla. Olettakaamme, että olisi muodostettava yksistään n. s. viljelystiloja, ja nämä niin suuriksi että »yksi perhe niistä voisi voimaperäisellä viljelyksellä ja omine työvoimineen saada kaiken toimeentulonsa», siis taloudellisesti itsenäisiä pikkutiloja, keskimäärin noin 5 hehtaaria viljelysmaata tai jonkun verran sen yli käsittäviä. Yksi tällainen tila voidaan kuntoonpanokustannuksineen keskimäärin laskea maksavan noin 4,000 markkaa. Kuvitelkaamme vielä, että heti kun yllä mainittu rahasto olisi saatu perustettua, sillä alettaisiin varustaa tilattomia omalla maalla, siten että ensimmäisenä vuotena jo käytettäisiin kaikki 20 miljoonaa tarkoitukseensa, ja sitä seuraavina kaikki korot ja ensimäisinä kymmenenä vuonna annettavat lisäykset aina sitä myöten kuin ne ehtisivät kertyä rahastoon.
Jos näin tulisi käymään (näin korkea toiminnan voimaperäisyys ei käytännössä kuitenkaan ole mahdollista) niin olisi silloin noin 30 vuoden kuluessa voitu kaikkiaan hankkia maata tilattomille likipitäen 58 miljonan markan edestä s. t. s., olisi ehditty muodostaa 17,000 uutistilaa ja siis auttaa parempiin oloihin yhtä monta perhettä. Virallisen tilaston mukaan on maata viljelevästä elättävästä väestöstämme tilatonta 74,38 % eli 317,197 henkeä. Tämän lisäksi asuu vielä maaseudulla noin 150,277 henkeä sellaista väkeä, jolla ei ole viljelystä, tilapäisiä päiväläisiä, maankulkijoita, kerjäläisiä, j. n. e. Myöskin nämä on katsottava tilattomaan maalaisväestöön kuuluviksi. Kaikkiaan nousee siis se yhteiskuntaluokka, jonka taloudellisen aseman kohottaminen on yllämainitun lakiehdotuksen tarkoitukseksi ilmotettu, noin 467,474 elättävään henkeen.
Kuten sanottu voitaisiin komitean ehdottamalla tavalla hankkia oma kontu 30 vuoden sisään tästä joukosta vain 17,000, 50 vuoden sisään vain 34,000, 70 vuoden sisään vain 68,000, 90 vuoden sisään vain 130,000, j. n. e. Niinmuodoin jos oletamme että tilaton maalaisväkemme ei tulevaisuudessa lainkaan lisääntyisi edes luonnollisen sikiytymisen kautta, menisi jo yksistään sen kohottamiseen tilalliseksi likemmäs 125 vuotta. Luontainen lisäkasvu tulisi kuitenkin alimman oletettavan kasvuprosentin mukaan tekemään tämän ajan kuluessa noin 1,500,000 henkeä elättävää väestöä. Tämän verran voitaisiin siis enemmän kuin sadassa vuodessa yllämainitun lakiehdotuksen avulla saada parannusta aikaan tilattoman maalaisväestömme oloissa.
Ylläsanotusta ei ainoastaan käy selville, miten näennäistä on agraarikomitean harrastus parantaa tilattoman maalaisväestömme asemaa, vaan myöskin miten suunnattomia rahastoja sellainen maanhankintamenetelmä vaatisi, joka perustuu käteiseen, vapaaehtoiseen ostoon. Katsoen valtiomme rahattomuuteen ja suurien verotuksien hankaluuteen, olisi sen vuoksi parempi menettelymuoto keksittävä, joka, joskaan ei tekisi tarpeettomaksi suurien rahastojen muodostamista, monta vertaa suurempienkin kuin mitä agraarikomitea on ehdottanut, kuitenkin vähentäisi tuntuvasti pääoman tarvetta. Ne pääomat, joita tilattomien asuttamiseen tarvitaan, voidaan jakaa kahteen suurempaan ryhmään, pääomiin, joilla hankitaan hallinto-oikeus maahan, ja pääomiin, joilla tilat pannaan kuntoon. Sen sijaan kun jälkimmäiset ovat luonteeltaan tuottavia, produktivisiä, alkaen suhteellisesti pian sijotuksen kautta saamassaan uudessa muodossa antaa vuotuisia tuottoeriä pääoma- eli lainakorkonsa korvaamiseksi, tulevat sitävastoin ensiksimainitut olemaan uutisasukkaalle täysin hyödyttömänä rasituksena. Toiselta puolen taas ovat yllämainitut produktiviset pääomasijotukset uutisasutuksen syntymiselle ehdottomasti yhtä välttämättömiä, kun sitävastoin toiseen ryhmään kuuluvat tarkottavat kokonaan uutisasutuksen ulkopuolella olevien hyödyttämistä, niiden uutisasutuksen kautta kärsimään tulevien etujen, oikeutettujen tai epäoikeutettujen, hyvittämistä. Viimeksimainitunlaisten pääomaissijotuksien poisjättäminen ei siis tulisi luotavaa uutisasutusta mitenkään vahingoittamaan vaan päinvastoin edistämään. Tämä poisjättäminen taas on sikäli joka suhteessa paikallaan, mikäli se koskee yllämainittujen epäoikeutettujen etujen hyvittämistä. Epäoikeutettuina pidämme taas kaikki ne edut, mitkä maiden entinen omistaja n. s. kauppahinnasta vaatii yli sen arvon mikä mailla on tuottovälineenä ja niin käytettyinä kuin hän niitä käyttää. Jos esim. uutistila muodostetaan viljelyskelpoiselle maalle, joka on metsäkasvussa, niin on maan entinen omistaja katsottava epäoikeutetuksi vaatimaan muuta hintaa kuin mikä vastaa sellaista pääomaa, joka vuodessa tuottaa yhtä suuren koron kuin hän on maastaan saanut metsäviljelyksen kohteena. Vastaavalla tavalla olisi meneteltävä kun tila perustetaan maille, jotka ovat olleet luonnon niittyinä, j. n. e. Tämän kautta, jos tilattomille hankittavaa maata ostettaessa hinnaksi pantaisiin sen tuottoarvo entiselle omistajalleen eikä yleinen kauppa-arvo, saataisiin jo tuntuvasti improduktivisten lainojen määrä uutisasutuksessa vähenemään. Kuitenkin olisi tämä kaikki mahdollista vain sillä ehdolla, että myyntiä ei jätettäisi vapaaehtoiseksi, vaan tehtäisiin pakolliseksi. Niin muodoin olisi pakkoluovutus välttämätön täydennys tuottoarvon hinnan perustaksi säätämiselle.
Tosin tätenkin menetellen vielä pelkät maanostosummat tulisivat kohoamaan suunnattoman suuriksi, jos tahdottaisiin todellista avustusta niin pikasesti kuin tarve vaatii tilattomille toimittaa, ja jos oston täytyisi olla käteisen. Viimeksi mainittu ehto ei kuitenkaan ole sekään mikään ehdoton, vaan voidaan se aivan hyvin poistaa, ilman että sen kautta oikeutettuja etuja loukataan. Maan myyjä on nim. katsottava oikeutetuksi ainoastaan vaatimaan, että myynnin kautta ei hänen vuotuiset tulonsa siltä osaltaan kuin ne ovat perustuneet myytyjen maiden tuotteihin, tule kärsimään mitään vähennystä. Hänelle on siis taattava vähintäin maastaan saamaa vuotuista tuottoerää vastaava vuotuinen korko. Sen vuoksi voidaan kaikki kohtuus säilyttämällä ostohinnan suoritus järjestää vuotuismaksun periaatteelle, niin että vuotuismaksuna tulee olemaan korko, s. o. rahamäärä, joka vastaa entisen omistajan maastaan saamaa tuottoa, ja mahdollisesti siihen liitetty kohtuullinen kuoletus.
Tämä agraarikomitean mietinnön itse ydinkysymyksestä. Muista kohdista siinä, joita vastaan on muistutettava, mainittakoon ensiksikin korkein tilasuuruus. Tilattomille voidaan antaa aina 6000–7000 Smk. hintaa vastaavia tiloja, siis noin 2–3 kertaa niin suuria kuin tarve vaatisi. Komitea ei ainoastaan ole unhottanut, että mitä enemmän yksityiselle annetaan maata sitä huonommin sitä viljellään, vaan myöskin sen seikan, että uutisasutukseen voidaan helposti yhdistää myöskin kohoaminen voimaperäisempään viljelysteknikaan, puhumattakaan siitä, että tilojen tälläisen suuruuden kautta uutisasutuksesta tulee suljetuksi pois tarpeettomasti väkeä, niin pieni kuin se määrä ilmankin olisi, joiut siitä pääsisi osalliseksi.
Mitä tuleviin asukkaisiin itseensä tulee on ensiksikin mielestämme suotta suljettu ehdotetusta uutisasutuksesta pois kaikki tehdasköyhälistömme, kuten on tehty määrittelemällä käsite tilaton maalaisväestö vain maalaiskunnissa asuvat ruumiillisen maanviljelystyön tekijät, maalaiskäsityöläiset ja tilapäisellä työllä elävät maaseudun irtalaiset sisältäväksi. Jos nim. kaupungeissamme tai yleensä tehdaskeskustoissamme on liikanaista väestöä, niin epäilemättä on paikallaan sen takasin maaseudulle vetäminen valtion uutisasutuksen avulla. Jos taas tällaisen liikaväestön olemassaolo tahdotaan kieltää, niin ei sittenkään ole syytä yllämainitunlaiseen poissulkemiseen, sillä eihän siitä ole mitään haittaa, ei enempää luotavalle uutisasukkaalle kuin teolsuudellemmekaan, että niiden tehtaan työntekijäin, jotka tahtovat vetäytyä takaisin raittiiseen maaelämään, sallitaan se tehdä. Sen verran kuin heiltä alussa mahdollisesti tulisi puuttumaan maanviljelyksessä ammattitaitoa, sen verran tulisi heille olemaan helppoa hankkia sitä lisää sinä opastavan valvonnan aikana, jota komitea ehdottaa uutisasukkaita kohtaan hajotettavaksi varsinkin alkuaikoina. Teollisuus taas voisi ilman mitään yleisen ammattitaidon alenemista aina jatkuvasti uudistaa n. s. oppimattomat työntekijänsä, joita sen piiristä uutisasukkaiksi pyrkijät yleiseltä luonteeltaan tulisivat olemaan. Päinvastoin voi tästä kaikesta koitua se etu, että maanviljelyksen ja teollisuuden välille muodostuisi kiertokulku, joka estäisi tai ainakin vähentäisi suuressa osassa tehdasväestömme ruumiillista heikentymistä.
Paitsi sulkemalla pois tehdasväestömme mahdolliset liikajoukot, on komitea vielä muutenkin rajottanut sitä kansalaispiiriä, joka tulisi olemaan oikeutettu pääsemään osalliseksi hajotettavasta uutisasutuksesta. Komitea on nim. ehdottanut tässä suhteessa asetettavaksi koko joukon pätevyysehtoja sekä eetillisiä että muita. Näiden ehtojen asettaminen lienee osaksi lähtenyt päätelmästä että ainoastaan niiden rajottama osa tilatonta väestöämme on siksi kuntoista että sen asemaa voidaan asutustoimenpiteillä kohottaa, osaksi taas laskelmasta että olokohtaisuus myöntää mahdolliseksi vain tilattoman väestömme yhden osan, sen parhaimiston, auttamisen. Mitä edelliseen näkökohtaan tulee, niin on periaatteessa kyllä myönnettävä että niinkuin muistakin kansajoukoista niin tilattomasta väestöstämmekin on tai saattaa olla osa vajonnut rappeutumiseen, josta sitä on turhaa yrittääkään kohottaa. Mutta käytännössä on kuitenkin aivan mahdotonta tässä suhteessa vetää mitään rajaa. Kunkin todellinen kunto ja kyky tulee vasta uutistilan raivaamisessa näkyviin. Sen vuoksi on jokaiselle valmistettava tilaisuus ensin työssä näyttää pystyväisyytensä, ja sitten vasta, kun hän on osottaunut kelvottomaksi, suljettava pois uutisasutuksesta. Mitään haittaa ei tästä suinkaan koituisi siinä muodossa, että silloin ilmoittautuisi suuremmassa määrin väkeä uutisasukkaiksi pelkästä keinottelun halusta. Tämän tulisi kyllä ehkäisemään alkukauden ankara silmälläpito, samoin kuin viljelys ja rakennuslainojan antaminen vähissä erissä sitä myöten kuin työ edistyisi.
Mitä taas tulee laskelmaan, että oloissamme ei ole mahdollista auttaa koko tilatonta väestöämme, niin on jo edellä osotettu että maakysymys voidaan kyllä ratkaista tavalla, joka takaa mahdollisuudet monin kerroin laajempaan uutisasutukseen, kuin mitä agraarikomitea on suunnitellut, niinkin laajassa muodossa, että ennen pitkää koko tilaton väestömme olisi autettavissa. Mikäli siis asetetut pätevyysehdot yllämainittuun laskelmaan perustuvat, ovat ne jo tämän vuoksi vailla oikeutustaan. Mutta siinäkään tapauksessa että komitean kanta on oikea, ei kaikkia asetettuja pätevyysehtoja voi pitää paikallaan olevina. Niinpä ei voi hyväksyä säädöstä että uutisasukkaiksi pyrkiviltä on vaadittava 1⁄8 tilan lainausarvosta säästettyjä varoja. Tälläkään säädöksellä ei nim. tulisi olemaan käytännössä sen tarkoitusta vastaavaa merkitystä. Niin kuin komitea itsekin kertoo, on esim. Tanskassa tällainen ehto voimassa, ja uutisasukkailta vaaditaan pankin talletuskirja todistukseksi vaadittavan säästömäärän omistamisesta. »Harvinaista ei kuitenkaan ole, että lainanhakijat sanotussa maassa tätä määräystä täyttääkseen yksityistä tietä ovat ottaneet lainaksi osan tarvittavaa summaa, jonka omine säästöineen ovat tallettaneet pankkiin ja liittäneet lainahakemukseen pankin talletuskirjan todistukseksi varain omistuksesta.» Epäilemättä tultaisiin tällä tavalla kiertämään yllä mainittua säädöstä eikä ainoastaan hankkimaan osan vaan koko summan. Mutta tästä taas olisi seurauksena se vaara, että uutisasukkaiksi pyrkivät tulisivat turvautumaan n. s. epäpuhtaan lainausliikkeen harjottajiin. Pyrkimys saavuttaa maanviljelijän itsenäinen asema mahdollisimman pian, vaikka uhkarohkeillakin ponnistuksilla, tulisi tilattomain keskuudessa olemaan varmaan liika voimakas, jotta kylmille taloudellisille laskelmille annettaisiin tarpeellinen arvonsa. Myöskin rakentaisi yllämainittu säädös tuntuvia vaikeuksia sille avustukselle, jota likeiset sukulaiset voisivat antaa uutistilalliseksi pyrkivälle tekemällä tämän raivauksissa ilmaiseksi työtä, silloin kun hänellä ei olisi säästettyjä varoja tukenaan. Tällainen uutisasukkaan auttaminen ensi vaikeuksien ohi on ulkomailla kuten esim. Saksassa verrattain yleinen ilmiö köyhempien tilattomien keskuudessa näiden taistellessa itselleen omaa maapalaa.
Komitea ei kuitenkaan ole rajottanut tilatonta väestöä ainoastaan alaspäin, vaan myös jossain määrin ylöskinpäin. Ne tilattomat nim. joilla jo ennestään on siksi paljon varoja, että he yksin kykenevät hankkimaan itselleen viljelys- tai asuntotilan, eivät ole oikeutettuja saamaan sitä varten valtiolta mitään lainaa. Valitettavasti vain on tämänkin säädöksen suhteen tarjolla se vaara, että sillä käytännössä tulee olemaan ainoastaan »muodollinen merkitys». Ne harvat tilattomat, joilla on suuremmat määrät säästettyjä varoja ja joiden säästöjen suuruus voidaan toteen näyttää (luonnollisestikaan ei tässä voi suupuheet riittää) eivät suinkaan tule pyrkimään heidän itsenäisyyttään rajottavaan valtion uutisasukkaan asemaan, jota vielä seuraa verrattain pieni tilasuuruus, jos he kerran omin voiminsa kykenevät hankkimaan itselleen täysin vapaan aseman suuremmalla tilalla. Tuskin nekään, joiden omat varat juuri riittäisivät viljelys- tai asuntotilan hankkimiseen, suuremmassa määrässä pyrkisivät valtion uutisasukkaiksi sen edun vuoksi, minkä heille tarjoisi mahdollisuus saada valtiolta alempikorkoinen laina kuin mistä he ovat omat varansa sijoittaneet, tai saada tila jonkun verran halvemmasta hinnasta. Puhuuhan komitea itsekin mietintönsä toisessa kohdassa kauniita sanoja yleensä ihmisten siis tilattomienkin »itsenäisyyden tunteista» ja »personallisuuksien voimakkaista pyrkimyksistä». Niinmuodoin ei näytä siltä kuin että yllä mainittua säädöstä vaatisi käytännössä todellakin muodostumaan tuleva epäkohta. Mutta siinäkin tapauksessa että vastaava epäkohta todellakin muodostuisi, ei tällaista säädöstä voi pitää onnistuneena, sitä kun ei kuitenkaan voitaisi käytännössä toteuttaa muuta kuin varsin rajotetussa määrässä.
Muina huomautuksina vielä mainitsisimme, että yhteismetsien muodostamista siellä missä se vain on mahdollista, ei ole lakiluonnoksessa tarpeeksi terotettu. Tämä on sitä odottamattomampaa, kun kerran tilattoman väestön alakomitean mietinnössä n:o 2 on esitettynä mainio muoto yhteismetsien hallinnolle ja keskinäiselle käytölle.
Mitä hallinto-oikeuteen tulee, niin velvoittaa se kyllä kunkin itse asumaan tilaansa, kieltää testamenttioikeuden ja niin edespäin, mutta näiden kaikkien terveellisten määräysten joukossa ei kuitenkaan ole mitään velvoitusta tilan kunnollisesta viljelemisestä. Viimeksimainitunlainen säädös olisi kuitenkin ollut yhtä tuiki tarpeellinen kuin muutkin. Tosin uutisasukkaan on niin kauan kuin maanhankintarahastosta saaduista lainoista on vielä jotain jälellä, myöskin asuttava tilaansa kunnollisesti, ja tosin tällainen velvoitus lainojen hitaan kuoletuksen vuoksi voi tilalla olla voimassa ensimäisen miespolven, mutta sittenkään ei sen kautta ole korvattu yllä mainittua puutetta. Ei myöskään mitä ehdotettuun hallinto-oikeuden muotoon tulee, mitään toimenpidettä ole ehdotettu syytinkijärjestelmän varjopuolien poistamiseksi.
Muutamia vuosia takaperin julaistiin myöskin laaja valtion uutisasutusta käsittelevä mietintö, nim. Tilattoman väestön alakomitean mietintö n:o 2. Jos tätä ja ylempänä käsiteltyä agraarikomitean mietintöä vertaa toisiinsa, niin täytyy myöntää että viimeksi mainitussa on tehty huomattavia parannuksia. Ensiksikin on siinä asetuttu sille luonnollisemmalle kannalle että tilattomalle väestöllemme on hankittava maata yli Suomen eikä koetettava vetää sitä Perä-Pohjolan kaukaisiin kruunun metsiin, niinkuin alakomitea oli ehdottanut pääasiallisesti tehtäväksi. Toiseksi on agraarikomitea luodessaan uutistilain hallintomuotoa rajottunut vain terveen järjen mukaisesti tekemään säädöksiä, jotka käsittelevät uutistilaa perheen taloudellisen toiminnan perustana. Alakomitea sen sijaan tahtoi tähän institutioon liittää sen luonteelle kokonaan vieraita säädöksiä, kuten säädöksiä luvattomasta viinan poltosta ja salakapakoimisesta, pahantapaisen ja irstaan elämän viettämisestä, törkeämmistä rikoksista j. n. e. Kolmanneksi täytyy myöntää että agraarikomitea on itse uutisasutustoimen järjestämisessä paremmin onnistunut. Sen ehdotuksen mukaan voi uutisasutus alkaa heti verrattain suurpiirteisenä, sen sijaan kuin alakomitean ehdotuksen mukaan vain vähitellen olisi sopivat asutettavat maat katsottu ja vain vähitellen niitä valmistettu asuttavaan kuntoon. Sen oleellisin puute, kuten sanottu, on maakysymyksen epätyydyttävässä, hajotettavan uutisasutuksen tarvittavaa laajuutta vastaamattomassa ratkasemisessa.
Martti Kovero.
Oulun kokouksen pöytäkirja on nyt vihdoin tullut julkisuuteen, noin vuosi kokouksen jälkeen, vahvana, yli 300 sivua käsittävänä nidoksena. Voisi tosin ajatella että tarkotus tällä myöhäisellä ilmestymisellä on ollut juhlia kokouksen vuosipäivää, mutta kun ottaa huomioon, että kaikki puolueen pöytäkirjajulkaisut tällä tavoin ilmestyvät vasta pitkät ajat kokousten jälkeen, rupeaa syytä hakemaan toisaalta, toimittajien turhasta viivyttelystä ja saamattomuudesta. Julkaisut vähentävät tällaisen menettelyn kautta suuressa määrin sitä asian harrastusta, joka muuten epäilemättä niiden osaksi tulisi ja kokemus osottaa, ettei niiden laatukaan juuri parane tällaisesta pitkä-aikaisesta toimittamisesta. Suurempi nopeus olisi sen vuoksi kaikkien pöytäkirjojen toimittamisessa aikaansaatava. Tämä olisi mahdollista järjestämällä jo edeltäpäin varma suunnitelma niitä varten, siten esim. että puoluetoimikunnan kertomukset, käsiteltävien asioiden alustukset y. m., jotka useimmiten nytkin painettuina jätetään kokoukselle, jo samalla painettaisiin myöskin pöytäkirjaa varten, joten painamista kahteen kertaan ei tarvittaisi. Nämä asiakirjat muodostaisivat ensimmäisen osan pöytäkirjaa. Toisena osana voisi olla keskustelupöytäkirjat ja kolmantena eli liitteinä valiokuntien lausunnot ja päätökset. Pöytäkirjassa niihin ainoastaan viitattaisiin. Tällä tavoin saataisiin jotain järjestystä siihen sekamelskaan, joka nykyään pöytäkirjoissa heti pistää silmään. Samalla pienennettäisiin kustannuksia, jos kaikki mietinnöt, päätökset y. m., jotka joka tapauksessa painettuina jäsenille jaetaan, jo edeltäpäin painettaisiin tulevan pöytäkirjan kokoon ja myöskin sitä varten. Voisi ajatella, että yleinen keskustelupöytäkirjakin jo heti laadittaisiin kokouksen rinnan, esim. yhteisestä sopimuksesta muutamien puoluelehtien ja puoluetoimikunnan toimesta ja niiden kustannuksella. Heti kokouksen jälkeen asetettaisiin erityinen komitea, pari kolme miestä, jotka yhtä päätä lopullisesti jäljestäisivät ja tarkastaisivat pöytäkirjan, joka tällä tavoin voitaisiin epäilemättä muutamien viikkojen kuluttua saada valmiiksi. Jos samalla paperi laitettaisiin vähän huokeampaa, saataisiin pöytäkirjan hinta epäilemättä alenemaan entisestään paljon, markkaan, jopa kenties 50–60 penniin. Menekki tulisi tällöin olemaan epäilemättä suurempi ja tuskin mitään tappiota pöytäkirjasta. Tällainen menettely, että sihteerin rinnalle asetettaisiin pätevä tarkastuskomitea, kokoonpantu esim. muutamista valiokuntain jäsenistä, auttaisi melkoisesti julkaisun yhtenäisyyttä. Siten voitaisiin välttää sellaisetkin erehdykset, kun on esim. Oulun kokouksen pöytäkirjan vanhuusvakuutusponsiin tehty, siinä kun on alustajan ponsiehdotukseksi asetettu eräs aikaisemmin tehty luonnos ja lopullinen ponsiehdotus, jonka valiokunta sellaisenaan hyväksyi, on luettavana vaan valiokunnan ponsiehdotusten joukossa.
Pöytäkirja Suomen ammattijärjestön perustavassa kokouksessa Tampereella 15, 16 ja 17 p. huhtik. v. 1907, on taasen kokouspöytäkirjan nimenä, joka joku aika sitten tuli julkisuuteen. Tässäkin on samoja puutteita kun Oulun kokouksen pöytäkirjassa. Asu ja paperi ei ole niin loisteliasta, mutta sisällys vielä suurempaa sekamelskaa, huolimatta siitä, että sihteerejä, jotka pöytäkirjan ovat toimittaneet, mainitaan kokonaista neljä. Tämä pöytäkirja ilmestyi verrattain hyvään aikaan, hinta suhteettoman suuri asuun ja kokoon ja semminkin sisällykseen verraten.
Ammattiyhdistysliike Saksassa. Viime numerossamme julkaisimme lukuja n. s. vapaiden (etupäässä sosialidemokraatisten) ammattiyhdistysten lukumäärästä. Nämä ammattiyhdistykset käsittävätkin suurimman osan Saksan ammatillisesti järjestynyttä työväkeä. Saksan eri ammattiyhdistysliitoissa oli jäseniä vuosina 1905 ja 1906 seuraavasti:
| Jäsenluku | Lisäys | % | ||
| v. 1905 | v. 1906 | |||
| Vapaat ammattiliitot | 1,344,803 | 1,689,709 | 344,906 | 25.6 |
| Paikalliset liitot | 23,736 | 13,145 | — | — |
| Kristilliset ammattiliitot | 265,032 | 320,248 | 55,216 | 20.8 |
| Hirsch-Dunkerilaiset liitot | 117,097 | 118,508 | 1,411 | 1.2 |
| Riippumattomat liitot | 57,262 | 73,544 | 8,282 | 12.7 |
| Yhteensä | 1,819,930 | 2,215,164 | 409,815 | 22.5 |
Vapaiden ammattiyhdistysten liittojen jäsenluku on näiden lukujen mukaan jonkun verran pienempi kuin edellisessä n:ossa löytyvien lukujen mukaan.[2] Saksassa on siis ammatillisesti järjestyneitä enemmän kuin missään muussa maassa. Suhteellisesti työväen koko lukuun on ammatillisesti järjestyneiden määrä sitävastoin Saksassa jonkun verran pienempi kuin Englannissa, Tanskassa ja Ruotsissa. Kuten ennenkin ovat vapaat ammattiyhdistykset muita paljon voimakkaimmat, yksin lisäys vuodesta 1905 vuoteen 1906 oli suurempi kuin lähinnä voimakkaampien kristillisten ammattiliittojen koko jäsenluku. Vuodesta 1903 alkaen ovat vapaat ammattiyhdistykset suuremmoisesti vaurastuneet, kuten seuraavista luvuista käy esille:
| Jäsenluku. Lisäys edelliseen vuoteen nähden. | |||
| v. 1902 | 733,206 | 55,696 | 8.2 |
| v. 1903 | 887,698 | 151,492 | 21.0 |
| v. 1904 | 1,052,102 | 164,410 | 18.5 |
| v. 1905 | 1,344,803 | 262,695 | 27.8 |
| v. 1906 | 1,989,709 | 344,906 | 25.8 |
Valaisevia ovat seuraavat luvut joista käy esille lähimain vapaiden ammattiyhdistysten toiminta. Tuloja oli ammattiyhdistyksillä yhteensä:
| Tuloja Saksan markkaa. Jäsentä kohden. | ||
| v. 1904 | 20,190,630 | 19.19 |
| v. 1905 | 27,812,257 | 20.68 |
| v. 1906 | 41,602,939 | 24.62 |
V. 1891 olivat tulot jäsentä kohden vaan 6.68, v. 1895 11.53 ja v. 1900 13.89 Saksan markkaa. Viime vuosina yhä kovemmaksi kiihtynyt ammatillinen taistelu työnantajia vastaan on siis pakottanut ammattiyhdistyksiä verottamaan jäseniään yhä enemmän. Menot olivat:
| Saksan markkaa. Jäsentä kohden | ||
| v. 1904 | 17,738,756 | 16.86 |
| v. 1905 | 25,024,234 | 18.61 |
| v. 1906 | 36,963,413 | 21.88 |
V. 1891 olivat menot jäsentä kohden 9.62, v. 1895 9.88, v. 1900 11.89 Saksan markkaa. Vuodesta 1891 vuoteen 1906 ovat vapaat ammattiyhdistykset sairas-, työkyvyttömyys- matka- ja työttömyysavustuksiin sekä erilaisiin sivistystarkoituksiin käyttäneet yhteensä noin 54 miljoonaa Saksan markkaa, lakkolaisille ja työnsulkua kärsiville 46.9 miljoonaa. Niiden omaisuus oli v. 1906 kasvanut noin 25 miljoonaan markkaan. Viime vuosien lakkotaisteluiden takia on lakkoavustuksia varten täytynyt käyttää suhteellisesti yhä enemmän varoja. Niinpä käytettiin v. 1906 lakko ja työnsulkuavustuksiin 13, työttömyysavustuksiin 2.7 ja sairasavustuksiin 3.3 miljoonaa markkaa. Eri ammattiliittojen toiminnan vertaamiseksi julkaisemme seuraavat luvut. V. 1906 oli Saksanmarkoissa eri liitoilla:
| Tulot. | Menot. | Omaisuus. | |
| Vapailla ammattiliitoilla | 41,612,939 | 36,963,413 | 25,312,634 |
| Hirsch-Dunckeriläisillä | 1,404,074 | 1,344,277 | 3,626,082 |
| Krisillisillä | 3,644,865 | 2,977,733 | 2,605,944 |
| Yhteensä | 46,651,878 | 41,285,423 | 31,544,660 |
Lakkoavustuksiin käyttivät vapaat ammattiliitot jäsentä kohden 8.61, H.-Dunckerilaiset 3.73 ja kristilliset 3.45 Saksan markkaa. Muutenkin avustivat varsinkin kristilliset liitot jäseniään sangen heikosti. Niin Saksassa kuten meilläkin kristilliset ammattiliitot pyrkivät muiden ammattiliittojen kustannuksella työnantajien kanssa sopimaan pettäen täten työtoverinsa. Mutta Saksassa niiden menestys tästä syystä onkin kuten osotettu vähäinen.
Toimitukselle tullutta kirjallisuutta: Mihhel Jürisson: Punased aastad Eestis, siv. 215.
M. Ljadov: Venäjän Sosialidemokratisen työväenpuolueen historia, I osa. Helsinki, Työväen Sanomalehti o. y. Siv. 181, hinta 1:50.
Friedrich Engels: Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä. Helsinki, V. Kosonen. Siv. 205, hinta 2:—.
R. Ungewitter: Alastomuus. Suomennos. Tampere, M. Vuolukka. Siv 114, hinta 2:—.
[1*] Teoksessa »Kansallisuuskysymys ja sosialidemokratia», joka hiljattain on ilmestynyt Wienissä.
[2*] Eräs Ranskan vallankumouksellisten sosialistien eturivin miehiä, vanha soturi Kommunin kapinan päiviltä 1871.
[3*] Venäjän sosialidemokratien keskuudessahan on ollut kaksi toisistaan menettelytavan suhteen eroavaa suuntaa, joista m. m. viime numerossamme tov. Zalewsky teki selkoa. (Ks. K. Zalewsky, Venäjän sosialidemokratisen puolueen viides kongressi». MIA huom.)
[1] Ks. kirjoituksen seuraava osa Sosialistisen aikakauslehden numerosta 33 (1907). MIA huom.
[2] Ks. Sosialistisen aikakauslehden n:o 31 (1907). MIA huom.