Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

 


Julkaistu: heinäkuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 31, heinäkuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 202–230. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Kautsky. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.


Sosialistinen aikakauslehti

N:o 31, heinäkuu 1907

 

Toimitus:
Edv. Gylling
Vastaava
O. W. Kuusinen
Toimitusihteeri
Sulo WuolijokiYrjö Sirola

Sisällysluettelo:

 


Luokkataistelu ja vallankumous.

On sanottu, että toisen duuman hajotus, jonka johdosta kansainvälinen köyhälistö kokoontui mielenosotuksille, merkitsi vallankumoukselle tappiota. Ne joitten mielissä leikki Mirabeaun ylväs fraasi kesäk. 23 p:ltä 1789: »me olemme koossa kansan toivomuksesta ja ainoastaan pistinten voima voi meidät hajottaa», tunsivat syvää pettymystä, kun jo ensi duuman hajotus ei sytyttänytkään odotettua yleispaloa, ja kun sitä seuraavat kapinaliikkeetkin epäonnistuivat, heittivät monet kirveensä järveen. Ja toisen duuman hyvin aavistettu hajotus otettiin vastaan huokauksin. Uutisnälkäiset huokasivat kiihottavien sanomalehtipalasten vähenemistä, porvarilliset huokasivat helpotuksesta luullen »työrauhan» palajavan. »Vallankumous on kuollut», — kulkee kuiske rivejä pitkin — »herran kiitos» lisäävät »tasaset». Ja kun köyhälistö kohottaa äänensä huutaakseen: »eläköön vallankumous», niin kohauttavat he olkapäitään ja sanovat tuntien poliisinsa voiman, haukotellen: »tuo kuuluu jo vanhalta».

Sellainenhan se oli sävy Suomenkin porvarillisissa sanomalehdissä, kun köyhälistön mielenosotukset havaittiin vähäisiksi, kuten ne — tosi sanottakoon — toisin paikoin olivatkin. Ja jokunen sosialistiniminenkin vetäytyy sivuun huulillaan mutina »kypsymättömyydestä» tai jotain sinnepäin. Näitä varten seuraava sitaatti:

»Pienillä poikkeuksilla on jokainen merkitsevämpi osasto vallankumousasiakirjoissa v:lta 1848–1849 varustettu otsikolla: vallankumouksen tappio! — Ei kuitenkaan vallankumous sisältynyt näihin tappioihin, niitä olivat vallankumouksen edelliseltä ajalta perityt lisäkkeet, seuraukset yhteiskuntaoloista, jotka eivät vielä olleet kärjistyneet luokkavastakohdiksi, henkilöitä, kuvitelmia, suunnitelmia, joista vallankumouksellinen puolue ennen helmikuun vallankumousta ei ollut vapaa, ja joista sitä ei voinut vapauttaa helmikuun voitto, vaan ainoastaan tappioiden sarja. — Sanalla sanoen: ei vain välittömillä surullisen naurettavilla saavutuksillaan murtanut vallankumouksellinen edistys tietään, vaan päinvastoin synnyttämällä suljetun, mahtavan vastavallankumouksen, synnyttämällä vastustajan, jota vastaan taistellessaan vallankumouspuolue kypsyi todella vallankumoukselliseksi puolueeksi.»

Sanat ovat Karl Marxin ja niillä alkaa hän teoksensa »Luokkataisteluista Ranskassa v. 1848–1850»,[1] jossa hän tulkitsee aikaa jälkeen vallankumouksen ensi asteen. Kumousliikkeet olivat keskeytyneet, kuten hänkin luuli, hetkeksi, mutta kuten todellisuus osotti, pitkiksi ajoiksi. Tosin oli päästy tasavaltaan, yleiseen äänioikeuteen ja kansalaisvapauksiin saakka, mutta nekin menetettiin pian.

Eipä ihme että moni epätoivoin kuuli taantumuksen ilkut ja kysyi: kuinka se on mahdollista ja missä syy? Hyvin käsittää myös huudon vallankumouksen pettureista, jonka m. m. Marx sai osakseen, ja luonnollistahan oli että syntipukkeja etsittiin. Innokkaimmat koettivat manata esiin uusia kansanliikkeitä, mutta todellisuus ei järkähtänyt. Silloin moni luopui koko tästä mielestään turhasta puuhasta, mutta Marx kirjotti tyynet ja luottavat sanat: »vallankumous on kuollut, eläköön vallankumous.»

Se ei ollut korulause kuten Englannin ministerin sanat ensi duumasta, vaan tulkitsi se samalla uuden vallankumouskäsityksen, kuten yllä siteerattu lause osottaa. Sen valossa merkitsee tuo lause: porvarillinen vallankumous on kuollut, sitä on tarpeeton surra, eläköön uusi, todellinen, köyhälistön vallankumous, jonka edellytykset nyt vasta astuvat julkisuuteen. — Ja se elää!

Mikä on sitten luonut nämä edellytykset? — Vastaus on helppo: luokkataistelu, porvariston alkama!

Niinpian kun porvaristo taistelevan köyhälistön pakotuksesta on julistanut kansanvaltaiset valtiomuodot voimaan, se myös kaikissa maissa on rientänyt kaikin keinoin ja häikäilemättä vahvistamaan valtaansa. Marx osottaa, kuinka Ranskan uudet valtijaat v. 1848, pankin ja pörssin kuninkaat, »veljeyden» sanat huulilla mitä törkeimmin lypsivät valtiota, jonka taakka yhä painavampana jäi köyhälistön hartioille, kuinka he uuvuttivat talonpoikaisväestön uusilla veroilla, tuhosivat kumousintoisen pikkuporvariston vararikoilla, ja samalla sitoivat sen palkintoluotolla itseensä, asettivat epävakaisen ryysy köyhälistön kumouksen ydinjoukkoa, palkkaproletariatia vastaan, ja lopulta suoranaisella provokatsionilla pakottivat tämän kaduille tykkien ruoaksi.

Tämä kesäkuun tappio vasta päästi Ranskan köyhälistön vallankumouksen harhaluuloista ja opetti sille luokkatietoisuutta, joka vielä 1871 kommuunin verivirtain terästämänä loi itsetietoisen köyhälistöpuolueen. Ja sen tunnussana oli ja on: porvariston kukistus, köyhälistön diktatuuri!

Kuten avoimin silmin katsoja helposti huomaa, olemme me täällä Suomessa eläneet samallaisen ajanjakson. Mentiinhän meilläkin taisteluun valtiollisten muotojen, yleisen äänioikeuden ja yksikamarijärjestelmän puolesta, joiden takaa monet välittömästi odottivat kulta-aikain aukenevan. Mutta kuten silloin jo tiedettiin ja nyttemmin on kaikille selvinnyt, olikin vastassa uusi entistä kovempi taistelu. Vastassa oli mahti, joka lausui: »tähän saakka vaan ei kauemmaksi», ja jos yritätte niin »joka askel maksaa verta». Porvaristo se siten osotti kiitollisuuttaan taistelujoukolleen köyhälistölle, joka sen oli heittänyt vallan kukkuloille itse painuakseen takaisin taloudelliseen polkeenalaisuuteensa. Mutta painuessaan oppikin tämä jotain, joka ei unohdu. Sen silmistä repesi valtiollisten muotojen harhavaate ja eteen aukeni koristelematon taloudellinen luokkataistelu.

Jonkun aikaa yritti meilläkin porvaristo piilottaa todellisia tarkoituksiaan kansanvaltaisen naamarin taa. Kynnet piilossa se pehmein käpälin siveli »työväkeä», josta puhuttiin kuin tämän maailman vaivaisista, joita oli kohtuudella autettava. Mutta nyt ovat jo kynnet esillä ja häikäilemätön sota sosialidemokratiaa vastaan on julistettu. Vielä kuulee joskus köyhälistöliikkeenkin riveistä vanhan ruikutuksen »heikkojen avustuksesta», mutta yhä selkeämmin kaikuu jo voimakkaan ja voimansa tuntevan työväen sotahuuto: ei armoa vaan oikeutta, täysi ja ansaittu osa työn tuotteista sen tuottajille, tuotannon välineet yhteiskunnan haltuun! Ei kuulu enää liikuttavia vetoamisia yläluokalle väistyä vähän, sillä se tiedetään mahdottomaksi, vaan julistetaan sota elämästä ja kuolemasta, sota, jossa porvaristo kynsin hampain sodittuaan etuoikeuksiensa puolesta kaatuu ei vapaaehtoisesti väistyen, vaan kukistuen yhteiskunnallisen vallankumouksen jalkoihin.

Tähän valmistaumista tarkottavat kaikki sosialidemokratian toimet. Lakot, parlamentarinen taistelu, kansalaisvapaudet, kaikki ovat vaan keinoja, joiden säilyttämiseksi kylläkin uhrautuvasti taistellaan, mutta jotka aina käsitetään vain vapautustaistelun pohjaksi, ei itse vapautukseksi.

Emme voi tehdä laskujamme yksin omiin oloihimme perustuen. Mailmanhistoriallisista tapauksista ovat ennenkin Suomen asiat riippuneet. Ei meidän tarvitse Venäjän tapaustenkaan johdosta joutua epätoivoon. Porvarillinen vallankumous voi vielä edetä tai ajaksi pysähtyä. Kansainvälisen porvariston yhä lujempi liittoutuminen tukemaan taantumusta, jonka syliin Venäjän porvarilliset yhä syvemmin painuvat, näyttää tietävän jälkimäistä. Me tiedämme, että porvaristo joka tapauksessa, kukistaessaan itsevaltiuden tai liittoutuessaan sen kanssa on luonut vastakohtansa, köyhälistön, jonka kanssa sillä ei ole mitään sovinnon mahdollisuutta. Lisätessään rikkauttaan ja valtaansa laajentaa se palkkaorjien joukkoa ja pakottaa nämät yhä suljetumpaan taisteluasentoon, ja aina kun se ilkkuen yrittää huutaa: vallankumous on kuollut, vastaa ääni kuin maan uumenista: eläköön vallankumous, s. o. proletarinen luokkataistelu!

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Venäjän sosialidemokratisen puolueen viides kongressi.

(Suomennos käsikirjoituksesta.)

Äskettäin Lontoossa pidettyä 5:ttä venäläistä sosialidemokratista kongressia voidaan pitää yleisvenäläisenä sosialidemokratian kongressina sanan oikeassa merkityksessä. Siihen ottivat osaa paitsi venäläisten sosialistijärjestöjen edustajia (175), Puolan ja Liettuan sosialidemokratit (46), Bund (juutalaisten järj. 56) ja Lätin sosialistit (25). 302 kongressin jäsentä edusti 140,000-lukuista järjestynyttä Venäjänmaan työläisjoukkoa. Kokouksen tehtävä oli tärkeä — oli suunniteltava sosialidemokrateille taktillinen ohjelma, joka parhaiten sopisi nykyiselle vallankumoukselliselle aikakaudelle. Ja tästä tehtävästä suoriutuikin kokous onnellisesti.

Ennen kuin siirryn kokouksen töitten käsittelyyn, täytyy minun hiukan puhua niistä olosuhteista, joissa sosialidemokratit Venäjällä saavat työskennellä sekä siitä katsantokannasta, joka heillä taktillisiin kysymyksiin nähden on. Työväenkysymys ja sitä seuraava sosialidemokratinen liike alkoi Venäjällä itsevaltiuden ja läänityslaitoksen aikuisten epäkohtien vallitessa maassa. Sen mahtava hyöky heitti porvariston oikealle ja teki sen kykenemättömäksi johdonmukaiseen taisteluun itsevaltiuden kukistamiseksi. Porvariston täytyi hakea itsevaltiudelta apua vihollistaan, työväenluokkaa vastaan. Tästä oli toiselta puolen seurauksena se, että proletariati joutui johtavaan asemaan nykyisessä porvarillisessa vallankumouksessa, ja toiselta puolen taas se, että Venäjän sosialidemokratia on ja pysyy ainoana johdonmukaisena kansanvaltaisena puolueena; tästä on ollut tuloksena se, että suuret määrät porvarillista älystöä, intelligensiä, on liittynyt puolueen riveihin pitämättä suurempaa lukua sosialistisesta kumouksesta, vaan sen sijaan kannattaen taistelua laajojen valtiollisten vapauksien voittamiseksi. Yllämainittujen seikkojen johdosta syntyi sosialidemokratisen ryhmän keskuudessa jo v. 1903 erimielisyyttä järjestäytymiskysymykseen nähden, joka sittemmin muuttui periaatteelliseksi kysymykseksi puolueen taktikasta. Puolue hajosi vähitellen kahteen ryhmään vähemmistöön, »menshevikit» ja enemmistöön, »bolshevikit». Vielä hiukan ennen 5:nnen kokouksen alkua tunnustivat sekä menshevikit että bolshevikit — kuten ennen vanhaan — saman pääperusteen, että nykyinen vallankumous on porvarillinen, vaan tästä olettamuksesta lähtien tehtiin aivan eriävät johtopäätteet. Menshevikit väittivät, että porvaristo nykyisessä porvarillisessa vallankumouksessa tulee suorittamaan suoranaisen, aktivisen osan ja siksi täytyy sosialistien yhtyä siihen välillisesti yhteistä taistelua varten itsevaltiuden kukistamiseksi. Sosialidemokratian täytyy heidän mielestään ottaa tunnussanakseen mninisteristön vastuunalaisuus, sillä tämä tunnussana yhdistää toisiinsa kaikki vastustusmieliset ja vallankumoukselliset ainekset Venäjällä ja takaa vapautusliikkeelle voiton. Vaan siinä tarkotuksessa, että työläiset säilyttäisivät itsenäisyytensä ollessaan yhteistoiminnassa porvariston kanssa, on välttämättömästi pidettävä työväen kongressi, jonka avulla nykyisen, suhteellisesti vähälukuisen sosialidemokratisen ryhmän sijalle oli perustettava laaja työväenpuolue. Bolshevikit taas väittivät, ettei porvaristo nykyisessä venäläisessä porvarillisessa vallankumouksessa voi suorittaa samaa osaa, kuin mikä sillä on ollut länsi-europalaisissa vallankumouksissa, sillä työväenliike kallistaa sen taantumuksen puolelle. Tässä vallankumouksessa suorittaa proletariati pääosan. Sosialidemokratia ei saa ryhtyä minkäänlaiseen liittoon vapaamielisten porvarien kanssa. Sen liittolaisena eivät ole porvarit, vaan talonpojat, joiden etuja nykyään ajavat kansanpuolueet (sosialisti-vallankumoukselliset, kansallissosialistit, työryhmä). Taistelussa voi sosialidemokratia käyttää tunnussanaan vain lakiasäätävää kansalliskokousta ja kansanvaltaista tasavaltaa eikä duumaministeristöä. Pyrkimystensä toteuttamiseksi on sen ryhdyttävä järjestämään sekä politisesti että teknillisesti aseellista kapinaa. Ei laaja työväenpuolue, vaan nykyinen sosialidemokratia vie työväenluokan voittoon taistelussa itsevaltiutta vastaan.

Tapahtumat ennen kongressia todistivat suurissa määrin bolshevikien mielipiteen oikeaksi. Hallituksen politikasta kävi ilmeisesti selville, ettei se aikonut tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä vallankumoukselliselle liikkeelle, vaan että se pitää toiselta puolen duumaa keinona saadakseen lainoja ja toisaalta tyynnyttääkseen maan väliaikaisesti. Kadettien taktikasta voitiin helposti huomata, että tämä vastustusmielinen porvarillinen puolue oli jo ottanut ratkasevan askeleen vastavallankumousta kohti, niin ettei voinut olla puhettakaan mistään yhteistoiminnasta puolueen kanssa. Tästä kokemuksesta oli hyötyä sosialidemokratialle. Useat menshevikeistä alkoivat olla epävarmoja taktikastaan. Bolshevikien vaikutusvalta kasvoi. Kokemus kumosi myös muutamia bolshevikien näkökohtia. Niinpä esim. huomattiin, ettei sissisota, jota moniaat bolshevikit puolsivat sopivaksi alkuhankkeena aseelliseen kapinaan, ole ainoastaan hyödytön, vaan vieläpä se on suorastaan haitallinen liikkeelle siveellisesti rappeuttaen vallankumouksellisen armeijan. Näin ollen on kokemus ollut apuna yhteisen puoluetaktikan valmistamiselle. Ja kongressin laatimaa taktillista ohjesääntöä, joskin bolshevikien mielipiteet siinä kuvastuvat heikosti, ei ole pidettävä ryhmäpäätöksenä, vaan koko puolueen omana.

Kiihkeä väittely bolsheviken ja menshevikien välillä syntyi vasta sitten, kun siirryttiin kysymykseen päiväjärjestyksestä. Bolshevikit vaativat päiväjärjestykseen vietäväksi ponnen: proletariatin tehtävä nykyisessä vallankumouksessa, haluten periaatteessa määritellä puolueen ohjelman. Menshevikit, jotka tähän asti ovat aina vedonneet teoriain merkitykseen ja kiihkeästi puoltaneet periaatteiden puhtautta, käyttäytyivät tällä kertaa toisin: he vastustivat ponnen hyväksymistä, väittäen, ettei valtiollisen puolueen pidä pohtia »akademisia» kysymyksiä. »Bundin» ja lättiläisten avulla menshevikit pääsivät voitolle: pontta ei hyväksytty päiväjärjestykseen. Tappiolle kuitenkin joutui periaatteellisuus, ja siksi oli se sosialidemokrateihin nähden — Pyrroksen voitto. Menskevikit asettuivat vastustavalle kannalle kysymyksessä »köyhälistön tehtävä nykyisessä vallankumouksessa», syystä että heidän taktikansa oli tullut järkytetyksi. Ja koska tätä kysymystä ei käsitelty erikseen, niin jokaisessa taktikaa koskevassa keskustelussa uudistui väittely periaatteellisesta puolesta, joka suuresti jarrutti ja hidastutti kongressin töitä. Bolshevikien ei onnistunut myöskään saada hyväksytyiksi päätösehdotuksiaan kahdessa ponnessa: »keskuskomitean selonteko» ja »parlamentarisen ryhmän selonteko». Minun mielestäni on asialla tässä suhteessa hyvätkin puolensa. Molemmista selonteoista nimittäin huomattiin, että niitten laatijat olivat toiminnassaan tehneet suuria virheitä. Niinpä oli keskuskomitea julistanut tunnussanaksi ministeristön vastuunalaisuuden ja kehoittanut taisteluun duuman — hallinnollisen laitoksen — puolesta, kun samalla aikaa itse puolue hyväksyi tunnussanaksi vain lakiasäätävän kansalliskokouksen. Yleensä ei keskuskomitea toiminnassaan noudattanut puolueen, vaan ainoastaan menshevik-ryhmän pohtikaa. Sama oli asianlaita parlamentarisen ryhmän kanssa, joskin lievemmässä muodossa. Kun siihen kuului enimmäkseen menshevikejä, niin se keskuskomitean vaikutuksesta omaksui tunnussanaksi ministeristön vastuunalaisuuden ja toimi yhteisvaikutuksessa porvarillisten kansanvaltaisten puolueitten kanssa. Sen vastaus hallituksen julistukseen ei ollut sosialistinen, vaan ainoastaan kansanvaltainen. Tämän johdosta bolshevikit puolsivat paheksumislausuntoa keskuskomitealle ja samaa myös parlamentariselle ryhmälle, joskin lievempänä, mainiten kummankin erehdykset päätösehdotuksessaan. Menshevikit taas vaativat molempien toiminnan täydellistä hyväksymistä. Kongressi osottautui olevansa puolueeton, se ei hyväksynyt yhtä paremmin kuin toistakaan. Itse asiassa olivat molemmat väärässä. Keskuskomitean tekemät virheet olivat tuntuvat, vaan niistä ei sitä käynyt moittiminen, sillä se ei voinut olla toisenlainen toiseen ryhmäkuntaan kuuluessaan. Sitä paitse politinen asema, jossa sen piti toimia, oli hyvin monimutkainen. Kongressi siirtyi, lausumatta suoranaista paheksumista — 143 äänellä 90 vastaan, 50 ollessa äänestämättä, — päiväjärjestykseen käsiteltyään kaikkia tästä kysymyksestä tehtyjä päätösehdotuksia. Mitä parlamentarisen ryhmän toimintaan tulee, niin se vioistaan huolimatta »kokonaisuudessaan oli yhtäpitävä proletariatin ja vallankumouksen vaatimusten kanssa». Tämän tunnusti kongressi suurella ääntenenemmistöllä hyväksymässään päätöksessä, johon lisättiin sitäpaisi toivomus, että parlamentarinen ryhmä vastakin ajaisi proletariatin asiaa kongressin ohjeitten mukaisesti keskuskomitean johdolla. Tämä päätös oli hyvin onnistunut, sillä kongressin hyväksymislausunto helpotti suuresti duuman hajoittamisessa ryhmän suorittaman osan hyväksikäyttämistä vallankumouksellisia tarkotusperiä varten.

Kongressin selvitettävistä asioista oli tärkeimpänä kysymys suhteesta porvarillisiin puolueisiin. Tämä oli riitaisin kohta puolueen taktikassa, ja kokouksen tehtävänä oli valaista se mitä monipuolisimmin sekä vetää selvä johtopäätös. Ja kokous suoriutuikin tästä tehtävästä hyväksyen bolshevikien tekemän päätöksen. Tässä päätöksessä määritellään porvarillisten puolueitten luonne ja luokkaperustat sekä tehdään se johtopäätös, että sosialidemokratia voi yhtyä taisteluun itsevaltiutta vastaan, poikkeamatta yhtään ohjelmastaan ja taktikastaan, ainoastaan kansanpuolueen kanssa, nimittäin sosialisti-vallankumouksellisten, kansallissosialistien, työryhmän ja talonpoikaisliiton kanssa, sillä näitä puolueita yksin voidaan pitää kuuluvina niihin vastustusmielisiin ja vallankumouksellisiin puolueisiin, jotka pyrkivät itsevaltiuden kukistamiseen. Kiihkeää keskustelua oli menshevikien ja bolshevikien välillä kysymyksessä porvarillisista puolueista. Edelliset vaativat yhdyntää kadettien kanssa selittäen, että mainitun puolueen yritykset välittelyihin itsevaltiuden kanssa ovat johtuneet vallankumouksellisen liikkeen heikkenemisestä, vaan jos liike yltyy, niin tämä puolue yhtyy vasemmistolaisiin. Mutta asian pohjustaja bolshevikien puolelta, toveri Lenin, todisti, että välittelyoireet olivat kadettien keskuudessa ilmenneet aina silloin, kun vallankumouksellinen liike oli vauhdissa ja samalla hän selvitti, ettei asia voinut olla muuten, sillä kadettien edustama porvaristo ei saata olla olematta vastavallankumouksellinen, silloin kun proletariati ryhtyy tietoiseen luokkataisteluun. Bundin edustajat koettivat saada sovintoa eri mielipiteitten välillä aikaan. Siinä tarkotuksessa Puolankin edustajat esittivät oman päätöksensä, joka pääpiirteissään oli sama kuin bolshevikien, joskaan siinä ei määritelty puolueitten luonnetta. Vaan Bundin ja puolalaisten ponnistukset olivat turhat. Kongressi hyväksyi 160 äänellä 106 vastaan, 18 ollessa äänestämättä, bolshevikien ponnen, koskapa siinä oli selvät ohjeet puolueelle. Myöskin hyväksyttiin puolalaisten ponsi, jossa määriteltiin puolalainen kansallisdemokratinen puolue, joka Puolassa käy aktivista taistelua vallankumousta vastaan, mustasotnialaiseksi samalla valtuutettiin sosialidemokratinen parlamenttiryhmä käymään säälimättömään taisteluun tätä puoluetta vastaan duumassa.

Suuri merkitys on sillä, että kongressi hyväksyi bolshevikien ponnen suhteesta porvarillisiin puolueisiin. Tällä ponnellaan kongressi tuomitsi kaiken yhdynnän porvarillisten kanssa, tuomitsi kaiken opportunismin ja vakiinnutti puolueen itsenäisen politikan. Yhtä suuri merkitys on myöskin päätöksellä valtakunnanduumasta, joka hyväksyttiin ja jonka bolshevikit esittivät. Se on vain täydennyksenä edelliselle. Siinä sanotaan, että koska duuma ei ole lakiasäätävä laitos, josta olisi hyötyä proletariatille ja koska se ei yleensä ole mikään lakiasäätävä laitos, tulee sosialidemokratisen parlamenttiryhmän toiminnan duumassa olla luonteeltaan arvostelevan, agiteravan ja järjestävän, eikä ryhmä missään tapauksessa saa ottaa tunnussanalleen duumaministeristöä. Kongressin ansioksi on myöskin luettava sen päätöksissään osottama kielteinen kanta puolueettomaan työväenkongressiin sekä sissisotaan nähden. Agitationia työväenkongressia varten on jo tuijotettu vuoden päivät, ja on sen tarkotuksena proletariatin valtiollisen merkityksen kohottaminen. Työn seuraukset ovat olleet päinvastaiset. Se nimittäin, asettaessaan työväenkongressin puoluekongressin vastakohdaksi, heikensi ja kylvi epäluuloa puoluetta kohtaan, samalla kun se vierotti puolueen jäsenet oleellisista, itse elämän tarjoomista kysymyksistä; se oli suureksi eduksi anarkisti-ammattiyhdistykseläisille, jotka myöskin agiteeraavat työväenkongressin eduksi. Jos työväenkongressi olisi pidetty, niin ei se olisi edustanut työväenluokkaa, sillä tämän edustajia ovat vain puoluekongressin jäsenet. Nuo olisivat olleet elimettömän työväen massan edustajia, jotka eivät vielä tunne tarpeitaan. Puoluekongressi piti tämmöistä kiihotusta »vahingollisena köyhälistöluokan kehitykselle». Puolueen toiminta-alan laajentamista pidettiin kuitenkin tarpeellisena ja suoritetaan se tavallista järjestöllistä tietä, niin että puolueen katsottiin voivan vallankumouksellisen liikkeen puhjetessa ottaa osaa työväen edustajaneuvostoihin, valtuutettujen neuvostoihin y. m.

Yhtä suuri vahinko on vallankumoukselliselle liikkeelle sissisodasta joka ilmenee yksityisissä taantumuksen johtomiesten murhissa ja valtion sekä yksityisten omaisuuden ryöstämisessä. Ne vain saavat kansanjoukot luulemaan, että järjestetyn yhteistaistelun voi vaihtaa mieskohtaisiin ponnistuksiin, sekä herättävät kansassa vihaa vallankumousta kohtaan, etenkin sotaväen keskuudessa, joka ryöstöissä joutuu yhteentörmäyksiin, samalla kun ne siveellisesti rappeuttavat vallankumouksellisen armeijan. Tästä kysymyksestä hyväksyi kongressi 170 äänellä 32 vastaan, 52 ollessa äänestämättä, päätöksen, jossa kielletään puolueen jäseniltä osanotto sissisotaan tai sen avustaminen sekä määrätään taistelujärjestöt hajotettaviksi. Päätöksessä ei kuitenkaan »lopullisesti määritellä aseellista järjestymistapaa, silloin kun yhdytään julkiseen toimintaan». Kahdella viimeksimainitulla päätöksellään on kongressi tuominnut viimeisetkin porvarilliset tähteet puolueen keskuudesta.

Muista kongressin tekemistä päätöksistä ansaitsee huomiota päätös ammattiyhdistyksistä, jossa puoluetta kehotettiin pyrkimään siihen, että ammattiyhdistykset saataisiin tunnustamaan omakseen puolueen aatteellisen johdon ja liittymään järjestelmälliseen yhteyteen sen kanssa. Kongressi laati myöskin puoluesäännöt ja päätti ottaa puolueeseen armenialaisen sosialidemokratisen järjestön. Keskuskomiteaan valittiin 8 bolshevikia ja 7 menshevikiä. Sen toiminnan tarkastus kuuluu kolmasti vuodessa kokoontuvalle puolueneuvostolle.

Kuten ylläkerrotusta helposti voidaan huomata, ei 5:s kongressi luonteeltaan ollut ryhmäjakoinen, vaan yleispuolueellinen. Se valmisti puolueelle taktilliset ohjeet, jotka sopivat vallankumoukselliselle sosialidemokratialle nykyisellä vallankumouksellisella hetkellä. Lisäksi se auttoi puolueen erikarvaisten osien keskittymistä yhdeksi kokonaisuudeksi. Ensi päivinä oli havaittavissa täydellinen eriäväisyys viiden eri ryhmän välillä (bolshevikit, menshevikit, puolalaiset, Bund ja lättiläiset), kongressin lopussa tasaantuivat eriäväisyydet tuntuvasti. Kongressi hajaantui kahteen leiriin: menshevikit ja bolshevikit. Ensimmäiseen liittyivät: menshevikit, Bund ja pieni osa lättiläisiä; toiseen: bolshevikit, puolalaiset ja suurin osa lättiläisiä. Kongressin tekemät yleispätevät päätökset heikensivät, melkeinpä kokonaan lakkauttivat taistelun näitten leirien välillä.

Lontoon kongressista puhuttaessa ei voi jättää mainitsematta sen kansainvälistä merkitystä. Se johtuu jo yksistään siitä, että venäläisellä vallankumouksella, jonka etunenässä kulkee Venäjän sosialidemokratinen työväenpuolue, on suuri kansainvälinen merkitys. Tämä merkitys on kasvanut sitäkin suuremmaksi, syystä kun — kuten sanomalehdissä on kerrottu — kongressin jäsenet ovat joutuneet vainon alaisiksi muutamissa europalaisissa valtioissa. Nämä vainot ovat paljastaneet sen lujan liiton, mikä on olemassa porvarillisten perustuslaillisten hallitusten ja itsevaltiuden välillä, ja vahvistaneet solidarisuutta venäläisen sekä länsieuropalaisen köyhälistön välillä.

>K. Zalevsky.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Venäjän vallankumous ja vapaamielinen porvaristo.

(Suomennos käsikirjotuksesta.)

1. Vapaamielisen vastustuksen alkukehitys.

»Kaikkeuden hengen liikkeet pukeutuvat eri aikoina eri muotoihin. Toisinaan se jättää historiallisen pohjan pintakerrokset ja pyrkii kohti syvyyksiä, jotka kätkevät sen työn meidän silmiltämme. Toisinaan se taas rientää eteenpäin seitsenpenikulmaisin askelin, suorittaen joukon mitä loistavimpia vallotuksia, ja tyytymätönnä kaikkeen se jo tänään hylkää ne tulokset, joihin se eilen oli tullut. Tällaisia ovat suurten historiallisten tapausten, henkisten ja yhteiskunnallisten mullistusten ajanjaksot».[1*] Tälläinen on ajanjakso, jota Venäjä nykyään elää — vallankumouksen ajanjakso. Sulkien piiriinsä kaikki yhteiskunnallisen elämän eri alat jatkuu vallankumousta toisinaan vuosikausia ja jättää se taas vuorostaan jälkeensä hetkiä n. s. nousun aikoja, jolloin kansa astuu historialliselle näyttämölle ja raikasevasti kohottaa äänensä uusien elämänehtojen puolesta ja n. s. tyveniä kausia, jolloin ehkä näyttää siltä, kuin eivät kansanjoukot osottaisi mitään harrastusta maan valtiolliseen elämään. Ensimäisiin voi laskea ajanjakson 22 p:stä tammik. 1905, jolloin vallankumous alkoi, aina ensimäisen valtakunnanduuman hajottamiseen; tyvenen aika lasketaan duuman hajottamisesta nykyhetkeen. Että liike nykyään on joutunut jatkuvaan ja syvään pulan aikaan, että demokratia peräytyy pitkin koko linjaa, on tosiasia, jonka tunnustavat ei ainoastaan vallankumouksen viholliset, vaan sen ystävätkin. Joukko tosiasioita tukee yllämainittua mielipidettä. Tarkastakaammepa muutamia kuvaavimpia niistä. Tosiasia, että Stolypinin ministeristö uskaltaa täydelleen jättää huomioon ottamatta kansaneduskunnan, toisen duuman vaatimukset, on luonnollinen tulos vallankumouksellisen ilmakehän puutteesta maassa. Tämä seikka selittää myös toisen duuman hajotuksen. Pörssi — maan valtiollisen elämän luotettavin ilmapuntari — osottaa niinikään »levollista» Venäjällä. Ulkomaalaiset pankkiirit; jotka aivan viime aikoihin asti ovat kieltäytyneet antamasta rahoja kuolevalle yksinvallalle, valmistautuvat jälleen, kuten itsepintaisesti kiertelevät huhut kertovat, avaamaan kukkaronsa tsaarin hallitukselle tietysti otaksuen, että »järjestys on täydelleen palautettu.»

Miten on selitettävissä tälläinen yhä jatkuva tyvenen aika vallankumousliikkeessä? Kauvanko sitä vielä kestää? Siinä kysymyksiä, joihin on välttämätöntä vastata.

Yllä esitettyihin kysymyksiin on kyllä useampiakin vastauksia olemassa. Kadetit esim. vakuuttavat, että vallankumous, »taistelun sankarillinen ajanjakso», on jo päättynyt ja sijaan astunut »rauhallisen» lakiasäätävän, työn aika n. s. »historiallinen kausi.» Jyrkkä edistyslehti »Tovarishtsh» arvelee tyvenen johtuvan »älystön», kansanliikkeen etujoukon, väsähtymisestä. Kuitenkaan ei saata pitää yhtävähän edellistä kuin jälkimäistäkään selitystä tyydyttävänä. Ensimäinen väite ei pidä paikkaansa siksi, että se johtuu pikemmin vapaamielisen vallankumousta pelkäävän porvariston omasta mielentilasta kuin aseman todellisesta tutkimisesta; toinen vastaus ei sinänsä sano mitään, se ainoastaan vahvistaa tosiasian tyvenestä vallankumousliikkeessä. Ainoastaan nykyhetken historiallisen tilan puolueeton tarkastus ja valtiollisella näyttämöllä määrättyä osaa esittävien eri ryhmien ja puolueiden suhteitten selvittely mainittuun liikkeeseen voi ratkasta yllä esittämämme kysymyksen.

Ankara pula teollisuuden alalla, jota kesti v:sta 1899 v:een 1903, tämän aiheuttamat nälkäajat, itsevaltiuden politikan haaksirikko kaukaisessa idässä, maan raha-asioiden rappiotila — siinä olosuhteet, joitten vallitessa Venäjän vallankumous alkoi.

Yllämainitut tekijät, osottaen selvän selvästi, miten tuiki tarpeellista isänmaan kehitykselle on perinpohjaisten uudistusten aikaansaaminen, nostivat koko väestön niinhyvin sen alemmat kuin ylemmätkin kerrokset vanhaa järjestystä vastaan. Mutta nämä samat ehdot, joiden merkityksen kahdisti kaksivuotinen kansalaissota — vallankumous — olivat myös melkoisessa määrässä syynä nykyiseen seisahdukseen liikkeessä. Yhteiskunnan ylemmät luokat sekä porvaristo, jotka suhteellisesti sangen vähän kärsivät vanhoista muodoista, eivät halua lainkaan kärsiä aineellisia tappioita valtiollisen vapauden takia. Jyrkästi tuomiten vallankumoukselliset taistelukeinot on tämän vuoksi venäläinen porvaristo, joka yleensä ei huomattavammassa määrässä ole osottanut vastustushaluaan, rientänyt taantumuksen leiriin. Ennen kuulumaton nälänhätä ja rankaisuretkikuntien julmuudet lamauttivat ajaksi kokonaan vielä valtiollisesti kehittymättömän talonpoikaisväestön taisteluinnon. Sarja sankarillisia hyökkäyksiä, kauvan kestänyt työttömyys ja yhä ankarammaksi käynyt vaino vanhan vallan puolelta mursivat köyhälistön tarmon. Yhdistynein voimin aatelisto, porvaristo ja virkavalta terroriserasivat kansan joukkoja. Armeijan ja laivaston musertava enemmistö on vielä uskollinen yksinvallalle. Tällaiset ovat ne syyt, joista pääasiallisesti johtuu nykyinen tyvenen aika Venäjän vallankumouksessa. Lähempi tarkastelu selittää yksityiskohtaisesti ajatuksemme.

Lausuimme, että venäläisten olojen perinpohjaisen uudistamisen tunnustivat välttämättömäksi eri yhteiskuntaluokat. Ainoastaan ylin aatelisto, entiset orjain isännät, maaparonit ja tietenkin virkavalta eivät mitään muutoksia halunneet. »Jalosukuisten» sääty, joka nykyään näyttelee huomattavaa valtiollista osaa nimellä »Yhdistyneen aateliston neuvosto» — jonka pakotuksesta hajotettiin sekä ensimäinen että toinen valtakunnanduuma, perustettiin kenttäsotaoikeudet, erotettiin aatelismiehet, jotka olivat allekirjottaneet Viipurin julistuksen ja vihdoin muutettiin vaalilaki, — tämä sääty on pysynyt uskollisena »historiallisille muistoilleen». Tämä onkin hyvin käsitettävissä: aatelistohan on lihaa virkavallan lihasta, verta sen verestä, virkavallan, jota vastaan juuri kansanliike on kohdistunut.

Porvaristo taas käsittäen, että Venäjän teollisuus edistyäkseen vaatii uusia elinehtoja, ettei suojelustulleihin ja hallituksen tilauksiin luottaen ole tulevaisuuden rakennuksiin käsiksi käyminen, asettui vastarinnan puolelle; pääoma kapinoi. Huomattavimpien venäläisten rautateollisuuden harjottajain edustajain neuvosto ilmotti tammikuussa v. 1905, että »teollisuuden tila on mitä lähimmin riippuvainen maan oikeusjärjestelmän lujuudesta, vapauden sekä yksilön aloteoikeuden turvaamisesta, tieteen vapaudesta ja sen totuuksista sekä kansan sivistysmäärästä, jonka keskuudesta se saa työvoimansa, jotka ovat sitä tuottavammat kuta enemmän ne omaavat sivistystä ja ovat aineellisesti turvatut».

»Sitäpaitsi on Venäjän kansan tietämättömyys ja köyhyys — lausuvat kapitalistit edelleen — siksi yleisesti tunnustettu tosiasia, että on turhaa sitä todistella. Venäjän teollisuus kärsii paljon nykyisen valtiojärjestelmän puutteista

Moskovan kapitalistien esityskirjelmässä, painettu niinikään v. 1905, luemme: »Vuonna 1861 sai Venäjän kansa ruumiin vapauden.[2*] Nyt on tullut aika hengen vapautukselle virkavallan holhouksesta; tätä vapautumista haluaa koko kansa, sen alemmat sekä ylemmät kerrokset. Tästä saattaa vetää ainoastaan yhden johtopäätöksen: työväki, samoin kuin koko venäläinen yhteiskunta on jo siksi valtiollisesti kypsynyt, että sille samoin kuin koko venäläiselle yhteiskunnalle, on keisarikunnan taloudellisen kehityksen nimessä myönnettävä valtiolliset oikeudet ja vapaat laitokset.»

Tällaiseen johtopäätökseen tulivat sokuritehtailijat, Uraalin vuoriteollisuuden harjottajat, varsovalaiset tehtailijat y. m.

Vallankumouksen liittolaisiksi julistautuivat nyt pikkuporvaristo sekä porvariston keskikerrokset ja ryhmittyivät juuri muodostumaisillaan olevan perustuslaillis-kansanvaltaisen puolueen ympärille. Kokouksessaan (lokakuussa 1905) hyväksyi puolue seuraavan ponnen: »Nykyään on koko Venäjän vallannut laajuuteen ja luonteeseensa katsoen ennenkuulumaton järjestyneitten työväenjoukkojen liike... Liike tietää, mitä se tahtoo ja minne pyrkii, ja äsken perustettu perustuslaillis-kansanvaltainen puolue katsoo velvollisuudekseen määritellä kantansa liikkeen päämääriin nähden.»

»Lakkolaisten vaatimukset sellaisina kuin he ne itse ovat esittäneet tarkottavat ennen kaikkia perusvapauksien pikaista säätämistä, oikeutta saada vapaasti valita kansan edustajat lakiasäätävään kansalliskokoukseen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänestyksen perusteella, sekä yleistä valtiollista amnestiaa, armahdusta. Ei saata olla vähintäkään epäilystä siitä, etteivät kaikki nämät päämäärät olisi samat kuin perustuslaillis-kansanvaltaisen puolueen vaatimukset. Katsoen tällaiseen päämäärien yhdenmukaisuuteen pitää perustuslaillis-kansanvaltaisen puolueen perustava kokous velvollisuutenaan julistaa itsensä täysin myötätuntoiseksi, solidariseksi, lakkoliikkeen kanssa.

...Saakoon hallitus tietää, että koko Venäjän väestön sivistynyt, itsetietoinen osa on kansan puolella. Perustuslaillis-kansanvaltainen puolue pidättää itselleen oikeuden, riippuen tapahtumain kulusta, ryhtyä kaikkiin sen mahdollisuuden rajoissa ja vallassa oleviin toimenpiteisiin estääkseen mahdollista yhteentörmäystä (kansan ja hallituksen välillä); mutta huolimatta siitä onnistuuko tämä tai ei, puolue joka tapauksessa asettuu kansan vaatimuksia kannattamaan ja laskee kansan vapautuksen vaa'alle kaiken myötätuntonsa, kaiken siveellisen voimansa ja tukee sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla.»

Mutta tämähän oli keväällä kerkeimmällä, vapaamielisen porvariston n. s. »sankarikautena». Kului joku aika ja kukat kuihtuivat, tulet sammuivat, venäläinen vapaamielisyys teki jyrkän käännöksen oikeaan ja käänsi selkänsä vapausliikkeelle.

 

2. Porvariston kavallus ja taantumuksen voittokulku.

Tappionsa jälkeen, jonka vallankumouksellinen kansa joulukuussa kärsi, on liikkeessä huomattavissa jyrkkä käännne. Dubasovit, Sollogubit, Meller-Sakomelskit, Rennenkampfit ja kumpp.:t selittivät, että vallankumouksen lohikäärmeen pää on muserrettu ja riemuitsivat pitkän aikaa. Tähän riemuun yhtyi porvaristo; se juhli pelastustaan »punasen kummituksen» vallasta. Todellakin! »Mihin hallitus ryhtyneekin — valittivat kapitalistit, nuo äskeiset vastaanhankottelijat, mihin vallassa olevat henkilöt käynevätkin käsiksi, kaikki kohtaa mitä ilkeintä arvostelua, mitä ankarinta vastarintaa... Sanalla sanoen olemme joutuneet täydelliseen anarkiaan.» Mielettömyyttä ja kauhua!

Tervehtäessään uuden vuoden päivänä Moskovan »rauhottajaa» Dubasovia moskovalaisten teollisuudenharjottajain ja kauppiasten edustaja, kaupunginpää A. Gutshkov lausui: »Kaikkien meidän puolestamme voin ilmottaa Teille, että voitte huoleti luottaa myötävaikutukseemme; jokainen meistä on valmis tämän asian hyväksi (vallankumouksen kukistamiseksi) antamaan parhaan ymmärryksensä, uhraamaan kaikki voimansa.» Moskovan kaupungin duuma, joka niinikään vielä äskettäin oli ollut vapaamielinen, hylkäsi tehdyn ehdotuksen erityisen suojelustilan poistamisesta, joka oli julistettu aseellisen kapinan aikana, huolimatta siitä, että oli jo kulunut kolme viikkoa kapinan kukistamisesta ja vaalien aika lähestyi.

23 p:nä marraskuuta lähetti Etelä-Venäjän vuoriteollisuuden harjottajien kokouksen valtuutetut ministeristölle sähkösanoman, jossa julkilausumiin luottamus sen politikaan. Samanlaisia luottamuslauseita lähettivät myös useat pörssiliikkeet ja kaupungin valtuustot.

Mutta kapitalistit eivät ainoastaan tyytyneet lausumaan sivultapäin julki myötätuntoaan taantumukselle, vaan he tukivatkin sitä paraan kykynsä mukaan, he päättivät läksyttää työväestöä, joka oli esiintynyt vallankumousliikkeen etujoukkona ja kapaloihin kukistaa sen taisteluhengen. Tässä tarkotuksessa sulettiin tehtaat ja tehdaslaitokset ja työväen joukot syöstiin nälkään ja kurjuuteen.

Näin ollen huomattava osa aatelistoa ja melkein koko suurporvaristo, jotka v. 1905 ryhmittyivät kauppa- ja teollisuus-, oikeusjärjestö-, ja edistysmielisen taloudellisen puolueen sekä lokakuun 30 p:n liiton ympärille, ottavat huomattavasti osaa vapautusliikkeen kukistamiseen. Kun sittemmin v. 1906 koitti tyvenen aika, niin kaikki yllämainitut ryhmät lokakuun 30 p:n liittoa lukuunottamatta hajaantuivat, niiden entiset kannattajat vetäytyivät syrjään politikasta ja tukevat välillisesti taantumusta; lokakuun 30 p:n liitto, jonka surullista elämää yhä kestää hyväksyy julkisesti Stolypinin ministeristön kenttäsotaoikeudellisen toiminnan.

Sukua lokakuun miehille on jo perustuslaillis-kansanvaltainen puoluekin (kadetit). Kun köyhälistö paljastettuaan tsaarin hallituksen taantumuksellisen politiikan jatkoi taistelua lokakuun 30 p:n manifestissa luvattujen oikeuksien toteuttamiseksi, niin kadetit olivat raivoissaan. »Emme tarvitse lakkoja emmekä lakkokomiteoja, — huusi äsken ulkomailta palannut, perustuslailliskansav. puolueen johtaja P. B. Struve. »N. s. valtiolliset lakot ovat saattaneet maan täydelliseen taloudelliseen rappiotilaan ja tässä piilee suunnaton valtiollinen ja sivistyksellinen vaara (Poljarnaja Zvjezda n:o 305).» »Venäjän sosialidemokratia» sätti samanen Struve, joka niin hartaasti haluaa päästä venäläiseksi ministeriksi, joiden vastaanottohuoneissa hän vetelehtii, — tämä herra sätti, että »sosiaalidemokratia periaatteellisesti saamaa yhteiskunnan hävittämistä s. o. samaa jota nykyään Länsi-Europassa anarkistit julistavat!»

Äärimmäisiin asti periaatteeton oli kadettien menettelytapa ensimäisessä valtakunnanduumassa. Heidän esiintymisensä toisessa duumassa oli miltei yhtäjaksosta palvelusta taantumukselle. Orjamainen vaikeneminen vastauksena Stolypinin julistukseen, jyrkkä esiintyminen toimenpiteitä vastaan, joiden tarkotuksena oli nälkäänäkevän väestön todellinen avustaminen, uusien asevelvollisten myöntäminen, sitoumus tulo- ja menoarvion etumaksulla vahvistamisesta, 1712 miljoonan ruplan myöntäminen hallitukselle, häpeällisen osan näytteleminen välikohtauksessa edustaja Zurabovin jutussa[3*] — kaikki nämä ovat silminnähtävästi perustuslaillis-kansanvaltaisen puolueen vastavallankumouksellisia toimeenpiteitä. Noudattaen »ankarasti parlamentarista» taktikaa itsevaltaisessa maassa, maassa missä perustuslaki on harhakuva, uskaltamatta sivuuttaa »laillisuuden» rajapyykkejä silloinkaan, kun ministeristö täydelleen halveksii perustuslakeja, kadetit ainoastaan asettavat puntarin kärkeen hallituksen moralin. Vielä enemmän vahinkoa kansan asialle tuottavat kadetit diplomatisilla suhteillaan, neuvotteluillaan virkavallan kanssa; sovinnon hieronta virkavallan kanssa ainoastaan heikentää vapausliikkeen voimaa. Että kadettien kansanvaltaisuus on kuivunut kokoon osottaa sekin, että heidän keskuudessaan pohditaan vaalitaistelussa kolmanteen duumaan yhteistoimintaa lokakuun 30 p:n liiton kanssa. Saattaa huoletta väittää, että kadetit nyttemmin ovat menettäneet väestön todella kansanvaltaiset kerrokset.

Olemme nähneet, että porvarilliset puolueet kavalsivat vapautusliikkeen, ennenkuin »lahjotetut vapaudet» alunkaan olivat toteutetut. Länsi-Europan porvaristolla oli aikaisemmin, ennenkun se petti kansan asian ja sai nykyisen vanhoillisen karvansa, ollut edes jonkinmoinen menneisyys: se oli kerran ollut, ellei juuri vallankumouksellinen, niin ainakin sangen vastustushaluinen ja kavalsi kansan vasta sitten kun »vapaudet» oli toteutettu; venäläinen vapaamielisyys sen sijaan kavalsi kansansa tulevaisuuden perusteella, sen vastustushenki sammui ehtimättä liekiksi leimahtaa.

Sille, joka tuntee Venäjän porvariston historian, ei yllämainitut tosiasiat ole mitään odottamattomia. Korkeat suojelustullit, pitkäaikaiset, pikemmin määräajattomat lainat, tai vielä paremmin lahjat, hallituksen tilaukset, aulis avustus taistelussa köyhälistöä vastaan, siinä ehdot, joiden turvissa Venäjän teollisuuden ja kaupan harjoittajat luokka on kehittynyt. Nämä ehdot eivät ainoastaan suoneet sille mitä täydellisintä mahdollisuutta rajattomasti nylkeä työväenjoukkoja, vaan turmelivat sen myös valtiollisesta venäläinen suurporvaristo on tottunut pitämään itsevaltiutta täydellisimpänä hallitusmuotona eikä se osota vähintäkään halua taistella oikeudellisen järjestyksen puolesta.

Täydellistä kykenemättömyyttä taisteluun ovat myös Venäjän vapaamieliset osottaneet. Ollen suurimmaksi osaksi miehiä semstvopiireistä noudattavat he semstvopolitikaa. Tämä politika on hakemusten, anomusten ja pyyntöjen tie. Vapaamielisyys on tottunut odottamaan »armolahjoja ylhäältä». Vallankumoukselliset taistelukeinot, toistamme vielä, se jyrkästi tuomitsee.

Sietää huomauttaa, että menneisyys on porvaristollemme käynyt julman kalliiksi, historia on lausunut sille ankaran tuomionsa; kansanvallan murroskautena, jolloin porvariston olisi pitänyt olla johtavana luokkana, on se osottautunut olevansa täysin valmistautumaton tehtäväänsä ja on ollut pakotettu vetäytymään syrjään valtiolliselta näyttämöltä.

Entä kansa? Mikä on syynä, ettei se pitkiin aikoihin ole osottanut vastavaikutustaan tapausten kulkuun nähden? Kenties ei olekaan olemassa vallankumouksellista kansaa, kuten kadetit vakuuttavat?

Ottakaamme huomioon millainen tila nykyään maassa vallitsee. Nälänhätä kintereillään kaikki kamalat seuralaisensa — kerpukki ja lavantauti toisaalla ja toisaalla rankaisuretkikunnat raivoavat maaseudulla. Pula teollisuuden ja kaupan alalla, työttömyys uskollisena toverinaan, vallitsee kaupungeissa.

Aivan oikein huomauttaa V. Blos kirjassaan »Ranskan suuren vallankumouksen historia» että: »suuren ja ratkasevan taistelun kunniakkaina ajanjaksoina saa työväestö aina suorittaa taistelun kulungit. Se ei ainoastaan vuodata vertansa: sen täytyy myös kärsiä, nähdä nälkää, kestää kaikenlaista puutetta sikäli kun hämminki valtiollisessa elämässä on kehittynyt siksi suureksi, että maan asiain luonnollinen kulkuväylä tukkeutuu, eikä yhteiskunnan tarpeita enää voida tyydyttää. Jos tällaisena rauhattomana aikana välttämättömimpien elintarpeiden tuotantomäärän ja tavarainvaihdon säännöllisyys häiriytyy tai vähenee, niin tämä ennen kaikkea koskee mitä kipeimmin juuri työväestöä...»

Useampaan kymmeneen miljoonaan nouseva talonpoikaisväestö, joka muodostaa kansan pääosan, on vielä jotenkin alkuperäisellä kannalla ja sangen vähän kehittynyt järjestettyyn yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen taisteluun. Käsityksen venäläisen talonpoikaisväestön itsetietoisuuden määrästä saamme tarkastaessamme valtakunnan duuman n. s. »työryhmän» toimintaa. Tämä ryhmä, jonka edustajat pääasiallisesti olivat maalaisväestön valitsemia, antoi jotenkin oikean kuvan valitsijansa valtiollisesta kypsyydestä. Täydellinen järjestäytymisen puute ja valtiollinen kypsymättömyys — siinä työryhmän taktikan ominaisuudet Ja lisäksi välinpitämättömyys valtiokaappauksen suhteen (16 p. kesäk.) osoittaa, että talonpoikaisväestö valtiollisesti on vielä hyvin takapajulla.

Köyhälistö taasen, jota sekä kapitalistit että hallitus terroriseravat, on loppuunkuluttanut voimansa epätasaisessa taistelussa eikä kykene kohottamaan ääntänsä uuden järjestyksen puolesta.

Edelläsanotun jälkeen on selvää, että katsoen maan nykyiseen tilaan, teollisuuspulaan ja nälänhätään, kun vielä vapaamielinen porvaristo tukee taantumusta, talonpoikaisväestö ei ole järjestäytynyt ja köyhälistö on eristetty ja uupunut, seisahdus kansan liikkeessä on välttämätön. Tyvenen päättymistä, sikäli kun nykyistä asemaa saattaa arvostella, ei ole piakkoin odotettavissa.

 


 

Pitkäaikaista tyventä vallankumousliikkeessä ei tsaarin hallitus ole vitkastellut käyttämästä hyväkseen vanhan järjestelmän pönkittämiseksi. Se on ottanut kansalta takaisin kaikki ankaralla taistelulla hankitut oikeudet. Uudelleen voihkii maa rajattoman itsevaltiuden ikeen alla. Virallisesti vahvistaakseen entisen järjestelmän »palauttamisen» kutsuu Stolypinin ministeristö kokoon kolmannen duuman. Saattaisi arvella että Venäjän vallankumous näin ollen on kärsinyt tappion. Mutta »voiko historiallinen tapaus», huudahtaa Karl Kautsky, »joka esittää määrätyistä yhteiskunnallisista suhteista aiheutuneen tosiasian, konsanaan kärsiä haaksirikkoa! Joku yksityisten henkilöitten yritys, salaliitto, kapina voi tietenkin päättyä tappioon, mutta näin ei voi käydä koko historialliselle kehitykselle, joka vasta silloin muuttuu vallankumoukseksi, kun se on päättynyt; haaksirikon kärsinyt vallankumous ei ole vallankumous. Vallankumouksen haaksirikko on yhtä mahdoton kuin myrskyn haaksirikko. Myrskyssä voi kyllä kärsiä haaksirikon ja hukkua yksityinen laiva, samoinkuin vallankumouksen aikana yksityinen puolue saattaa joutua samanlaisen kohtalon alaiseksi; mutta eihän jälkimäinen ole itse vallankumous eikä suinkaan sen päämaaliksi voi olettaa juuri sitä, minkä joku puolue on päämääräkseen asettanut.»[4*]

Lisäämme, että syyt jotka aiheuttivat Venäjän vallankumouksen, ovat yhä edelleen olemassa, joten ei vielä saata olla puhettakaan vallankumouksen päättymisestä. Ei voi kuitenkaan olla huomauttamatta, että kansan vaikeneminen Stolypinin ministeristön pitkäaikaisen, ennenkuulumattoman julkean isännöimisen jälkeen, panee vakavasti miettimään Venäjän vallankumouksen tulevia kohtaloita. On tarpeellista tutkia sekä historiallisen hetken luonne että sen tulevaisuuden mahdollisuudet; muuttuvan aseman yhteydessä on päivän taktillisiin tehtäviin kiinnitettävä huomiota. Niiden toteuttaminen on kysymys, joka ei mahdu tämän kirjotuksen puitteisiin.

Pietari 26. VI. 07.

A. Morosoff.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Isänmaallisuus, sota ja sosialidemokratia.

Karl Kautsky.

2. Sota.[2]

Jos antaa tähän kysymykseen ehdottoman vastauksen, voi joutua epämieluiseen umpikujaan, niin hyvin silloin, kun arvelee, että sosialidemokratian velvollisuus on inhota kaikkea sotaa, mitä laatua se lieneekin, ja yrittää tehdä se mahdottomaksi, kuin silloinkin, jos selittää, että sosialidemokratian velvollisuus on, joutuu isänmaa milloin tahansa taisteluun ulkonaisen vihollisen kanssa, tarjota auliisti kaikkensa isänmaan puolustukseen.

Jälkimäinen kohta on jo käsitelty edellisessä osassa kirjotusta. Kun sosialidemokratille ei hyödykkeiden isänmaa ole mikään korkein, kun sen edut ovat alistetut yleisen köyhälistön vapaustaistelun etujen alaisiksi, ei silloin voi isänmaan puolustaminen olla sosialidemokratin velvollisuus kaikissa suhteissa, vaan ainoastaan silloin, jolloin isänmaalliset harrastukset lankeavat yhteen köyhälistön tai yleisen yhteiskunnallisen kehityksen etujen kanssa. Tässä puhumme me sosialidemokratin vapaasta osanotosta, emmekä siitä osanotosta, mikä hänen on suoritettava yleisen asevelvollisuuden pakottamana; siitä puhumme myöhemmin.

Yhtä vähän kuin jonkin maan sosialidemokratia voi olla velvotettu innokkaasti ottamaan kaikissa olosuhteissa osaa jokaiseen sotaan, olkoonpa se vaikka puolustussotaankin, samoin ei se myöskään ole velvotettu edeltäpäin umpimähkään lausumaan tuomiotaan jokaisesta vapaaehtoisesta osanotosta sotaan sillä perusteella, että sota on epäsiveellinen ja raaka keino ja että me tahdomme rauhaa kaikkien kansojen kesken.

Varmasti haluamme me ikuista rauhaa, mutta ei sen erikoisemmin kuin mitä me haluamme luokkavastakohtaisuuksien poistamista. Seuraako jälkimäisestä vaatimuksesta, että me luovumme luokkataistelusta? Päin vastoin, me tunnustamme sen välttämättömyyden nykyisessä yhteiskunnassa paljon jyrkemmin kuin kaikki ne, jotka haluavat saada ikuisesti pysymään tämän luokkavastakohtaisuuksien ja luokkataistelun yhteiskunnan. Samoin on myöskin sodan laita. Me sosialidemokratit tahdomme luoda kansainvälisen yhteiskunnallisen elimistön, jossa kaikki suuret yhteiskunnalliset ja kansalliset vastakohtaisuudet on voitettu ja saatu aikaan yhteinen yhteiskunnallinen valta, joka kohoaa jokaisen yksityisen kansan yläpuolelle ja tulee senkautta olemaan sattuvissa pienissä ristiriidoissa niiden kaikkien riidanratkasija. Näin tahdomme me hankkia ikuisen rauhan mahdollisuuden kansojen välille. Mutta juuri senvuoksi me huomaamme sitä selvemmin tämän rauhan mahdottomuuden nykyään, jolloin me olemme vielä sangen etäällä senkaltaisesta kansainvälisestä sosialistisesta yhteiskunnasta, ja tiedämme sitä paremmin, että paljasta utopiaa, haaveilua, ovat eri maiden itsevaltaisten kapitalististen hallitusten yritykset rauhantuomioistuinten kautta ja muilla samallaisilla kauneuslaastareilla silottaa ja peittää ne syvät rotkot, jotka niiden välillä ammottavat ja joista aina ehtimiseen uudet sodanaiheet saavat alkunsa. Sota samoinkuin vallankumouskin on katastrofeja, ratkaisevia tapauksia, jotka aika ajoin lautasella välttämättömyydellä kohtaavat nykyistä yhteiskuntaa ja jotka ainoastaan sen mukana voivat hävitä.

Vuosisadan ajan on molemmat jo lukemattomia kertoja kuolemaan tuomittu, herätäkseen aina yhä uudelleen kaikkien hautauspuheiden kiusallakin uuteen, voimakkaaseen elämään. Ja yhäti on näissä ennustuksissa ollut ajatuksen aiheuttajana ainoastaan toivomus, mikä on lähtöisin siitä tosiasiasta, että sota ja vallankumous tulevat porvarilliselle yhteiskunnalle yhä suuremmaksi vitsaukseksi samassa määrässä, mitä enempi tämä yhteiskunta kasvaa ja kehittää omassa povessaan uusien sotien ja vallankumousten ituja.

Tosin ovat monet entisistä sodanaiheista poistuneet, mutta vaan tehdäkseen tilaa uusille. Jonkin maan kapitalistinen tuotantotapa tarvitsee alituista leviämistä, alituista markkinain ja valta-alueen laajennusta, mikä taas johtaa kaikkien suurien kapitalististen kansojen jatkuvaan vallotuspolitikaan. Tosin on itse Europassa pysytetty kolmenkymmenen vuoden ajan tasapainotila, jonka järkyttäminen voisi tapahtua ainoastaan mitä kauheimpien katastrofien ja kumousten ohella, mikä senvuoksi toistaiseksi estää minkään kansan ajattelemasta vallotussotaa meidän maanosassamme — paitsi ehkä Turkkia vastaan. Mutta sitä innokkaammin ovat kaikki kokoonhaalimassa alueita Aasiassa ja Afrikassa, niin paljon kuin niitä siellä on »isännättöminä», s. o. ilman europalaista käskijää. Mutta jokaisessa sellaisessa vallotussodassa piilee siemen myöskin europalaisiin selkkauksiin ja sotiin. Ajateltakoon vaan Fashodaa ja Marokkoa.

Jokainen yhteiskunta, joka lepää luokka- ja kansallisuusvastakohtaisuuksien nojassa, tarvitsee asevoimaa pystyssä pysyäkseen. On hulluutta, kun porvarilliset rauhanhaaveksijat säilyttävät kapitalistisen tuotantotavan, mutta yrittävät poistaa sen välttämättömän seuralaisen, sodan.

Niin suuri kuin meidän rauhankaipuumme onkin, niin täydellisesti kuin me kammommekin kaikkia väkivaltaisia keinoja, me emme kuitenkaan voi estää sitä, että nykyisissä luokka- ja kansallisuustaisteluissa samoinkuin varhaisempinakin aikoina syntyy sellaisia asiaintiloja, joissa toinen tai toinen puoli tulee käyttämään väkivaltaa ja joissa väkivalta on ainoa keino väkivallan torjumiseksi ja joissa sen käyttö siis tulee välttämättömäksi. Se joka Tolstoin tapaan selittää väkivallan käytön kaikissa olosuhteissa synniksi, auttaa sillä ainoastaan niitä hallitsevien luokkien jäseniä, jotka häikäilemättömimmin väkivaltaa käyttävät.

Mutta jos katsoo väkivallan eräissä olosuhteissa oikeutetuksi, silloin ei voi myöskään sotaa sellaisenaan etukäteen kaikissa olosuhteissa tuomita vääräksi nykyisessä yhteiskunnassa. Sota on kuten tunnettu politikan jatkamista aseiden voimalla. Jos me tahdomme ratkaista sodan oikeudellisuuden köyhälistön näkökannalta, täytyy meidän ensin langettaa arvostelu politikasta, jonka jatkon sota esittää. Tämä seikka eikä itse väkivallan käyttö on meille ratkaiseva.

Että siihen kurjuuteen katsoen, jonka jokainen sota aikaansaa ja josta työtätekevät luokat kärsivät paljon enemmän kuin kaikki muut, sotaväkivallan käyttö on oikeutettu ainoastaan aivan pakottavimmissa tapauksissa, on itsestään selvää. Mutta sosialidemokrati voisi joutua joskus suureen hämmennykseen, jos hän tahtoisi tätä kurjuutta silmällä pitäen tuomita kaiken sodan. Ei voi jokaista hyökkäyssotaakaan tuomita.

Erotus hyökkäys- ja puolustussodan välillä on ylimalkaan useimmissa tapauksissa hyvin epäselvä. Sota on niin pelottava uhkayritys, että harvat hallitukset, niin itsevaltaisia ja kevytmielisiä kuin muuten saattavat ollakin, mielellään siihen ryhtyvät. Tavallisesti turvautuvat ne siihen vasta eräänlaisessa pakkotilassa, konfliktissa, jonka olosuhteet luovat ja jolle ei kumpikaan vastustajista enää löydä mitään rauhallista ratkasua. Kuka ottaa alotteen ja julistaa sodan, on aivan toisarvoinen kysymys, siinä ratkasevat vähemmän »oikeusnäkökannat» ja »kansanmenestys» kuin kummankin puolen diplomatinen taitavuus ja strategiset, sotaopilliset punnitsemiset.

Oliko Japani hyökkäävä puoli äskeisessä venäläis-japanilaisessa sodassa? Olivatko sitä buurit Englantia vastaan? Kuka voi varmuudella ratkasta nämä kysymykset. Sillä joka tahtoo jättää suostumuksensa johonkin sotaan siitä riippuvaksi, onko hänen kansansa ahdistettu vai hyökkäävä puoli, olisi useinkin vasta muutamia vuosia rauhanpäätöksen jälkeen tilaisuus tarkkaan ratkasta kysymys.

Mutta sosialidemokratia voi tulla itsekin vaatimaan hyökkäyssotaa. Vuonna 1848 katsoivat Marx ja Engels hyökkäyssodan Venäjää vastaan välttämättömäksi. Heinäkuun 2 p:nä 1848 kirjotti »Neue Rheinische Zeitung» seuraavasti:

»Ainoastaan sota Venäjän kanssa on vallankumouksellisen Saksan sotaa, jossa se voi pestä menneisyyden synnit, jossa se voi saada mielen rohkeutta, jossa se voi kukistaa omat itsevaltiaansa, ja jossa se, niinkuin sopii sellaiselle kansalle, joka puristaa päältään pitkäaikaisen orjuuden kahleet, uhraa poikansa sivistyksen levittämiseksi ja saattaa itsensä vapaaksi samalla sekä sisäänpäin että ulospäin.»

Myöhemmin yrittivät Marx ja Engels vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Englannissa yllyttääkseen tämän maan sotaan Venäjää vastaan. Tsaarivalta näytti heistä Europan rauhan pahimmalta viholliselta, jonka voisi tehdä voimattomaksi ainoastaan jonkun länsieuropalaisen suurvallan asevoima. Tahdommeko heitä näistä moittia? Varmaankaan emme.

Mutta tässä on kysymyksessä enempi kuin paljas arvostelun langettaminen eräästä menneestä asiasta, mikä olisi jotenkin sivuasia. On kysymyksessä päinvastoin asia, joka juuri nyt voi millä hetkellä hyvään tulla Venäjän vallankumouksen kautta polttavaksi. Otaksukaamme, että vallankumous voittaisi Venäjällä ja sen jälkivaikutelmana myöskin Ranskassa köyhälistöhallitus joutuisi valtion peräsimeen, niin vaikuttaisi tämä sen, että Europan yksinvaltiaat muodostaisivat liiton Venäjän vallankumousta vastaan. Tulisiko silloin kansainvälinen sosialidemokratia panemaan vastalauseensa, jos Ranskan tasavalta kävisi Venäjän tasavallan avuksi? Emmepä uskoisi. Ja senpä vuoksi on hyvä olla tuomitsematta sotaa umpimähkään kaikissa tilaisuuksissa.

Tosin tulee, niinkauvan kuin me olemme tekemisissä kapitalististen hallitusten kanssa, jokainen sota, johon näiden vehkeilyt johtavat, olemaan vahingoksi köyhälistön asialle sekä tämän kanssa yhteenlankeavalle yhteisen yhteiskunnallisen kehityksen asialle ja on se senvuoksi köyhälistön kannalta hyljättävä.

Niissä väittelyissä, joita aivan hiljan on julkisuudessa ollut puoluetoveri Hervén propagandan, sotalaitosta vastustavan agitationin johdosta Ranskassa, lausuttiin monelta taholta toveri Hervétä vastaan, että jos sota Ranskan ja Saksan välillä syttyisi, voisi siitä tuilla yksinvallan ja tasavallan välinen kamppailu, missä samalla kuin Ranska, myöskin demokratia, kansanvaltaisuus, olisi uhattu; sehän olisi kaamea näky, jos Ranska Saksan voittamana olisi vaarassa menettää oman kansallisen itsenäisyytensä ja kielensä. Mutta kaikki sellainen on tyhjää mielikuvituksen tuotetta.

Vuonna 1871:kin, jolloin Ranska oli puolustuskyvyttömänä maahan lyöty, ei sen tasavalta vielä ollut luonut vallankumouksellista alkuperää olevaa kuortaan ja jolloin tasavalta-ajatuksella oli vielä eri maiden liberalismiin kiihottava voima, varoi Bismarck pakottamasta yksinvaltaa Ranskaan. Ja nytkö siis ajattelisi jokin saksalainen valtiomies sitä, nyt kun porvarillinen kolmas tasavalta on tullut vanhoilliseksi vallaksi, joka elää veljeydessä kansanvallan verivihollisen Venäjän kanssa ja joka on tehnyt marseljesin, vallankumouksen marssin tsaarin valtakunnan hovissa sallituksi? Nytkö, jolloin porvarillisen tasavallan ajatus on menettänyt kaiken kiihottavan voimansa ja yksinvaltiaat tuntevat vaaran uhkaavan ainoastaan sosialidemokratian eikä porvarillisen tasavallan puolelta? Nytkö, jolloin Pariisi on tullut yksinvaltiaiden Mekaksi ja sen väestö niitä nykyään innokkaasti juhlii.

Yhtä vähän ajattelee nykyään kukaan saksalainen valtiomies mahdollisen sodan sattuessa Ranskan kanssa voitonhintana vaadittavaksi palaa Ranskan europalaisesta alueesta. Saksalla on nykyään vielä kylliksi kärsimistä siinä, ettei se ole ehjä kansallisvaltio, vaan on sillä rajamaissa asukkaina ranskalaisia, tanskalaisia, puolalaisia, jotka tuottavat sille usein vatsanvaivoja. Näiden ainesten lisäys merkitsisi vaan Saksan valtakunnan entisten hankaluuksien kasvamista.

Ja eikö Saksan keisarikunta ole protestanttinen? Jokainen pala Ranskaa, jonka se liittäisi itseensä, lisäisi vaan sen katolisen tai, mikä vielä arveluttavampaa, sen epäkristillisen asujamiston lukumäärää. Jo katolisen Baijerin erikoisuus tuottaa preussilaiselle protestanttiselle keisariudelle epämukavuuksia kylliksi.

Saksalla on yksi rajaseutu, minkä ylitse se vielä voisi laajentua kohtaamatta järin suurta vastarintaa. Itävallan saksalaisten enemmistö kannattaisi mielihyväliä liittymistä Saksaan ja vanhuuttaan heikko Habsburgilainen itsevaltias ei voisi tehdä mitään sanottavaa vastarintaa. Mutta siitä huolimatta ovat preussiläiset valtiomiehet aina tämän ajatuksen hylänneet, koska heistä näyttää vaaralliselta lisätä valtakunnan ei-preussiläisia, ei-protestanttisia aineksia. Kuinka voisi tulla kysymykseenkään, että Saksa vaatisi ranskalaista aluetta!

Ainoastaan kaksi seikkaa on, jotka voisivat saattaa Ranskan sotaan: sen liitto Venäjän kanssa ja sen siirtomaapolitika.

Ja kuten Ranskassa, niin on myöskin asiain laita muissa Europan valtioissa. Tällä hetkellä, jolloin itsevaltainen Venäjä on maahan lyötynä, ei voi ajatella yhtään europalaista sotaa, mikä ei olisi mitä hyljättävin ja inhottavin, ei yhtään, joka ei mitä syvimmin vahingoittaisi köyhälistön ja yhteiskunnallisen kehityksen asiaa, ei yhtään sellaista sotaa, jota ei sosialidemokratian tulisi vastustaa kaikilla menestystä lupaavilla keinoilla.

Mitä keinoja voi se siihen käyttää?

Yksi hyvin vaikuttava keino on muuttaa seisova sotaväki kansanmilisiksi, kansanpuolustukseksi. Tämä muutos ei tee sodankäyntiä mahdottomaksi, ei saata maata puolustuskyvyttömäksi. Sodankäynti on kyllä sotataidon eli sotatieteen nykyisellä asteella mahdollinen ainoastaan kouluutettujen sotilaiden ja tieteellisesti sivistyneen upseeriston avulla. Mutta järjettömyyttä on väittää, että tämä saavutettaisiin ainoastaan seisovan armeijajärjestelmän kautta ja ainoastaan sellaisen upseeriston avulla, joka muodostaa erikoisilla oikeuksilla varustetun suljetun luokan, tai ainoastaan erottamalla sotilaat kansasta ja alistamalla hajotettavan sotamiehen erityisen sotilaslain alaiseksi, joka tekee hänet kaikissa asioissa sekä palveluksessa että sen ulkopuolella sen henkilön tahdottomaksi orjaksi, joka häntä opettaa ampumaan, marssimaan ja miekkailemaan, ja että tämä kouluutus lopuksi vaatisi, että niiden sotamiesten, jotka eivät ole kasarmeissa tämän ehdottomaan tottelemiseen velvottavan järjestelmän alaisina, tulisi olla aseistamattomina.

Milisi- eli kansanpuolustus-järjestelmä ei estä sotamiehen riittävää hajotusta, tekee pikemmin mahdolliseksi sotamiesten paremman hajotuksen kuin seisovassa armeijassa; mutta se estää armeijan käyttämisen hallituksen sokeana välikappaleena. Sen kautta tulisi estetyksi sellainen mahdollisuus, että hallitus ryhtyy sotaan, mihinkä kansa ei tunne vähääkään innostusta, ja niin tulee sodan vaara, jollei kokonaan poistetuksi, niin kuitenkin melkoisesti vähenemään.

Jokaisen sosialistisen valtiomiehen velvollisuus on vastustaa seisovan sotaväen ylläpitämistä joka tavalla, myöskin valtion kulunkiarviosta päätettäissä. Joka sitä vastaan rikkoo, hän pettää köyhälistön asian.

Me emme kuitenkaan ole vielä niin pitkällä, että voisimme pakottaa milisi-järjestelmän toimeenpanon. Tarvitaan vallankumous, ennenkuin se voidaan saavuttaa.

Mutta eikö siihen asti ole olemassa muuta keinoa, jolla voitaisiin sota estää? Jo vuosia ovat anarkistit luulleet, he kun yleensäkin rakastavat »välitöntä toimintaa», löytäneensä suoran tien, joka vie heti päämäärään ja heidän kantansa ovat omaksuneet vahvasti anarkistiset Ranskan ammattikuntalaiset, joiden riveistä taas on tullut tämän suoran tien kannattajia myöskin sosialistiseen puolueeseen. Tämä tie on yksinkertaisesti kieltäytyminen sotapalveluksesta ainakin reserviläisten puolelta, jota asiaa muun muuassa puoluetoveri Hervé ajaa.

Itse asiassa on keino hyvin yksinkertainen ja jos se toimeenpannaan myöskin pettämätön. Jos sen käyttö tositeossa vaikuttaisi sodan mahdottomaksi saattamiseen, niin voisi sitä vastaan tuskin mitään väittää niissä tapauksissa, — ja siten olisi 99:ssä 100:sta — joissa sota on kansanedun kannalta hyljättävä. Minä en näe mitään siveellistä perussyytä, joka köyhälistön isänmaallisuuden kannalta puhuisi sitä vastaan.

Mutta voidaanko se toimeenpanna?

Se on ratkaseva kysymys.

Ensinnäkin, ennenkuin tällä keinolla voidaan saattaa sota mahdottomaksi, ei sitä saa käyttää ainoastaan yhdeltä puolen, vaan molemmin puolin. Jos sitä käytettäisiin ainoastaan toiselta puolen, ei se vaikuttaisi sodan estämistä, vaan maan rajojen avaamisen vihollisen maahan hyökkäykselle, vaikuttaisi siis ainoastaan, että sota tulisi maalle niin onnettomaksi kuin se vaan voi tulla. Mutta se ei voi olla minkään köyhälistön toiminnan tarkotus. Vihollisten sotajoukkojen maahan hyökkäys merkitsee niin sanomatonta kurjuutta maalle, että se itsestään nostaa koko väestön puolustukseen sitä vastaan eikä mikään luokka voi olla tästä voimakkaasta virtauksesta erillään.

Itse asiassa, kun monet puoluetoverit tekevät erotuksen puolustus- ja hyökkäyssodan välillä ja arvelevat, edellisessä tapauksessa täytyy jokaisen, joka siihen kykenee, oli hän asevelvollinen tai ei, lähteä taisteluun vihollisia vastaan, niin ovat he joka tapauksessa ajatelleet puolustussodassa kysymykseen tulevaa vihollisen maahan hyökkäyksen takaisin lyömistä. Mutta ne ovat kaksi eri asiaa: Mikä hyvänsä lieneekin sodan syy, täytyy jokaisen kansan, niin hyvin hyökätyn kuin hyökkääjän, katsoa, että sotakenttä on kaukana omasta maasta vihollisen maassa. Tapahtuuko näin, ei riipu siitä, kuka on sotaan syypää, vaan siitä, kuka on väkevämpi ja nopsempi. Mutta milisi-armeija ei estä suinkaan siirtämästä sotaa vihollisen maahan. Päinvastoin. Se tekee mahdolliseksi joukkojen luvun lisäämisen ja niiden nopeamman liikekannalle asettamisen, kun jokaisella sotamiehellä on varustuksensa luonaan, kuin seisovat joukot reserveineen, joiden ensin täytyy käydä hakemassa aseensa, aiheuttavat täten viivytystä.

Tuomittakoon sotaa kuinka paljon hyvänsä, ei voi kuitenkaan taistella sitä vastaan siten, että otetaan sen pahimmat kauheudet omassa maassa kärsittäviksi. Sotilaslakko-aatteella on siis ylimalkaan merkitystä ainoastaan siinä tapauksessa, että se tapahtuu molemmin puolin. Yksipuolisen sotilaslakon agiteeraaminen on mieletöntä. Sen joka tahtoo siihen ryhtyä, täytyy vähintään saada varmuus siitä, että toisten kansojen kesken ryhdytään samanlaiseen.

Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, että molemminpuolinen sotilaslakko takaisi paremman tuloksen.

Ennenkuin tämä lakko vaikuttaisi, tulisi sen olla todellinen yleislakko. Voiko sellaista odottaa? Seisoviin armeijoihin nähden heittää Hervé toiveet. Mutta jäävätkö reserviläiset? Talonpojat eivät varmaankaan tule yhtymään lakkoon eivät myöskään pikkuporvarit eikä välinpitämätön, luokkatiedoton köyhälistö. Tulee siis kysymykseen ainoastaan järjestynyt köyhälistö, se on ne heistä, jotka ovat reserviläisiä. Mutta voiko uskoa, että nämäkään tekisivät sen yleisesti? Se olisi teko, jonka osanottajat voitaisiin rangaista kuolemalla! Ja siihen kuolemaan ei antauduttaisi toverijoukon keskellä taistelun intohimossa, vaan olisi siitä päätettävä kylmäverisesti oman perheen keskessä! Eikö olisi kuulumatonta herkkäuskoista toivokkaisuutta otaksua, että jossakin valtiossa olisi 10,000 miestä valmiina tällaiseen sankariuteen? Mutta mitä merkitsisi 10,000 miestä jossain nykyaikaisessa suunnattomassa armeijassa? Sellaisen joukon poissaoloa tuskin huomattaisiinkaan.

Yleisen sotilaslakon yritys tukahutettaisiin siis köyhälistön uljaimpien taistelijoiden veriin. Mutta tätä paljasta yritystäkään ei voitaisi saada aikaan ilman edelläkäypää vuosikautista voimakasta kiihotustyötä. Mutta mitä merkitsisi se useimmissa valtioissa? Jos Saksan sosialidemokratia ottaisi jossain puoluekokouksessaan sotilaslakon taktilliseksi aseekseen ja alkaisi sitten tämän päätöksen mukaan toimia asian hyväksi, niin saataisiin tästä paras keino täyttää Saksan vankilat ja hävittää Saksan sosialidemokratian sanomalehdet ja järjestöt.

Tahdotaanko vielä lopuksi sanoa, että täytyisi ottaa kärsiäkseen tämä suuri riski sen suuren aatteen vuoksi, jonka puolesta siinä taistellaan? Martyrius aatteen vuoksi, joka kansajoukoista näyttäisi rikokselta, koska sen kautta avattaisiin sodassa maa vihollisen hyökkäykselle ja sitä seuraaville kauheuksille!

Ilman vähintäkään mahdollisuutta todella estää sotaa, aiheutettaisiin sillä ainoastaan mitä pahimmat seuraukset ja ainoana lopputuloksena olisi, että puolueen arvo olisi sanomattomasti laskenut ja sen toimintakyky täydellisesti lamautunut. Ja viimeksi mainittu seikka toteutuisi myöskin niissä maissa, missä sananvapaus ja painovapaus sallivat sellaisen toiminnan. Se voisi kaikissa tapauksissa ainoastaan vahingoittaa meidän asiaamme.

Sotilaslakko-aate on siis varmasti hyvää tarkottava, hyvin jalomielinen ja urhoollisuutta kysyvä, mutta kuitenkin sankarimainen hulluus. Se on sankarillisempi, mutta ei vähempi hulluus kuin porvarillisten rauhanhaaveksijoiden yritykset sovinto-oikeuksien kautta poistaa sodat maailmasta.

Toinen samoin kuin toinenkin hulluus perustuu siihen virheeseen, että käsitetään sota muista seikoista erilliseksi tekijäksi. Sitä vastaan täytyy meidän yhä muistaa, että sota on ainoastaan politikan jatkoa väkivaltaisilla keinoilla. Niin kauvan kuin ei meillä ole voimaa estää politikaa, joka johtaa sotaan, niin kauvan ei meillä myöskään ole voimaa estää sotaa. Mutta jos meillä kerran on kyky estää tämä politika, silloin täytyy meidän käyttää valtaamme, ennenkuin politika on vienyt niin pitkälle, että sota on tullut uhkaavan lähelle. Ainoastaan tällä tavalla voidaan sodat välttää. Yritykset vastoin hallituksen tahtoa vastustaa sotaa vasta silloin, kun tämä jo uhkaa tulla selväksi tosiasiaksi, ovat tuomitut menemään myttyyn.

Tällä estävällä tavalla on puolueemme kaikissa maissa jo kauvan toiminut. Ainoastaan joissakin erikoisen suosiollisissa olosuhteissa, joita ei voi edeltäpäin nähdä, saattaisi sille olla mahdollista yksityisen sankarillisen voimanäytöksen kautta estää jo julistettu sota; mutta kaikkialla vaikuttaa se taukoamatta kansainvälisten siteiden lujittamiseksi ja kansojen välillä vallitsevan kiihkon heikentämiseksi. Sen kautta, että se periaatteessa vastustaa suojelustulleja ja siirtomaapolitikaa sekä todistaa, että ne eivät hyödytä köyhälistöä tai koko yhteiskuntaa, vaan ainoastaan muutamia erikoisoikeuksilla varustettuja luokkia valtiossa köyhälistön ja yhteiskunnan vahingoksi, ja ettei kansoilla ole vähintäkään syytä joutua riitoihin tullien tai siirtomaiden vuoksi — tämän kiihotustyönsä kautta on se estänyt siirtomaa- ja tullisodat tulemasta yleisiksi ja tehnyt hallituksille mahdottomaksi nostaa suuria kansanliikkeitä kansoja vahingottavia tarkotuksiaan tukemaan.

Voimakkaimman europalaisen sodan esteen muodostavat kuitenkin eri maiden sosialistiset puolueet jo paljaalla tarmokkaalla esiintymisellään ja vallankumouksellisella ohjelmallaan, jonka mukaan jokainen kapitalistinen yritys tulee uhatuksi ja kukistuu jonkun onnettoman käänteen sattuessa. Sellainen mullistava tapaus, joka vie täydellisempään kukistumiseen, on taas tappio raa'assa sodassa.

Sen tietävät kaikki hallitukset. Ne tietävät, että siellä, missä on voimakas sosialidemokratia, merkitsee tappio sodassa paljon enempää kuin vallan, rahan, mahdollisten verojen tai arvon vähennystä, että siitä voi seurata koko porvarillisen hallitustavan loppu maassa. Ja senvuoksi koettavat he pysyä sovinnossa.

Niin vähän kuin me siis vielä voimme säännöllisesti toimia sotaa vastaan, missä se jo on puhkeamaisillaan, niin tarvitsee meidän kuitenkin ainoastaan täyttää jokapäiväinen velvollisuutemme, se on taistella ohjelmamme mukaan ja kartuttaa voimiamme, tehdäksemme maailman rauhan hyväksi kaiken, mitä nykyisten voimasuhteiden vallitessa sen hyväksi voi tehdä.

Mutta jos tästä huolimatta syntyisi sota, ei ole köyhälistö tuskin missään vielä kylliksi voimakas, voidakseen vallankumouksen kautta — ja sotilaslakko merkitsee vallankumousta — tehdä sodan juuri ennen sen puhkeamista mahdottomaksi. Mutta köyhälistö on kaikissa kapitalistisissa valtioissa jo siksi voimakas, että tappioista rikkaan turhanpäiväisen sodan täytyy tulla lähtökohdaksi vallankumoukselle, joka perustaa köyhälistön hallituksen ja avaa siten tien ikuiseen maailman rauhaan johtavaan kehitykseen.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Työväki ja osuustoimintaliike maassamme.

Viime numerossamme olleen tov. Väinö Tannerin kirjotuksen johdosta on tohtori Hannes Gebhard lähettänyt meille eräänlaisen vastauksen, jota hän nimittää »oikaisuksi». Vaikkakaan meidän lehtemme ahtaita palstoja ei luonnollisesti voida pitää avoinna kaikille porvareille, jotka lehtemme kirjotuksista närkästyneinä haluaisivat tässä asioitaan selitellä ja koristella, tahdomme tällä kertaa sentään julkaista tri Gebhardin selityksen. Olkoon opiksi ja huviksi. Se kuuluu niinkuin seuraa:

»Sosialistisen Aikakauslehden n:ossa 6(30) on Toimitus katsonut sopivaksi julaista erään herra Väinö Tannerin sepittämän kirjoituksen nimeltä »Tohtori Gebhard luokkarajoja selventämässä»,[3] joka perustuu selvään valheeseen. Hän on näet ottanut aiheen kirjoitukseensa eräästä alustuksestani, jonka olen julaissut Pellervo-lehdessä n:o 9 siv. 176–180 nimellä »Elinkysymys maanviljelijäin osuustoiminnalle», jossa pääajatuksena on se, että maanviljelijät rupeaisivat keräämään omia varoja omiin osuustoiminnallisiin keskusliikkeisiinsä ja katsoisivat että ne pysyisivät heidän ominaan. Näinä keskusliikkeinä minä mainitsin nimenomaan voinvientiosuusliike Valion ja Keskusosuusliike Hankkijan, joka viimeksimainittu toimii lannoitusaineiden, siementen, karjanrehujen ja maatalouskoneiden alalla.

Herra Väinö Tanner väittää minun tämän lisäksi vielä »opettaneeni» että muka »luokkarajat» olisivat, saatavat »selviksi alas saakka, aina jokapäiväisten tarpeiden ostossakin muistettaviksi». Ja kuitenkin minä olen tuossa alustuksessani, jonka hän sanoo lukeneensa, tästä asiasta kirjoittanut:

»Osuuskauppojen tehtävänä on kaikille kansalaisille, ammatti- ja luokkaerotuksiin katsomatta, hankkia mitä me jokapäiväisessä elämässämme tarvitsemme. Jos ne pysyvät tälle tehtävälleen uskollisina, niin niissä säilyy hyvä sopu, ja johto voidaan ilman vaaraa uskoa työväelle, joka tavallisesti on enemmistönä niissä, kunhan heillä on tarpeeksi kykyä. Mutta kokemus on meillä, samaten kuin muissakin maissa osottanut, että osuuskaupat eivät kykene eivätkä sovellu ammattitarvikkeitten hankintaan. Suurissa kaupungeissa, joissa esim. räätälit tai suutarit kuuluvat kaikkien kansalaisten yhteiseen osuuskauppaan, ovat he kummatkin liittyneet perustamaan omia osto-osuuskuntia omia ammattitarvikkeitaan varten. Sama on maanviljelys-ammattitarvikkeittenkin laita — — — j. n. e.»

Tästä pitäisi siis selvää selvemmin näkyä, että herra Väinö Tannerin kirjoituksen perustuksena on valhe ja siitä tehdyt johtopäätökset ja kuvaukset minun kannastani ja toiminnastani siis luonnollisesti kauttaaltaan vääriä. Niitä yksityiskohdissa kumoamaan ei minulla ole aikaa eikä haluakaan.

Vielä pari sanaa niistä poliittisista pyyteistä, joita herra Tannerin kirjoituksessa edellytetään minulla persoonallisesti olevan. Ensiksikin hän sanoo minun tavoitelleeni varemmin ehdoittamaani maalaispuoluetta »omiin käsiini», vaikka olen useita kertoja julkisestikin lausunut, että minä sellaista en halua, koska puoluepolitiikka ei minua huvita. Tämänhän pitäisi käydä esille eduskunnassakin, jossa en puutu puoluepolitiikkaan enkä halunnut ottaa vastaan maatalousvaliokunnan puheenjohtajan tointa, koska puheenjohtajat kuuluvat puhemiesneuvostoon ja siellä ovat pakoitetut käsittelemään muitakin kuin ammattikysymyksiä.

Toiseksi hän sanoo minun olevani pakoitetun pysymään» suomalaisessa puolueessa, »vaikka tämän ohjelma ja tarkoitusperät» muka olisivat »monessa kohden vieraat sille suunnitelmalle, jonka minä maalaispuoluetta varten laadin». Tämän johdosta pyydän huomauttaa, että minua ei mikään mahti maailmassa ole pakottanut eikä tule koskaan pakottamaan pysymään missään puolueessa, jonka ohjelma ja tarkoitusperät olisivat vieraita omille tarkoitusperilleni. Mitä erityisesti suomalaisen puolueen ohjelmaan tulee, niin on se laadittu sen jälkeen kuin minä ohjelmakirjaseni julkaisin ja maatalouskysymyksissä minun myötävaikutuksellani kaikissa pääkohdissaan sen mukaisiksi, niin että minä tinkimättä ja mielihyvällä olen voinut sen pääkohdissaan hyväksyä.

Lopuksi vielä yksi huomautus eri osuuskuntalajeista ja niiden paremmasta tai huonommasta hoidosta. Herra Tanner väittää minun muka lausuneeni että osuuskaupat menestyvät kaikista parhaiten ja että osuuskassat ja -meijerit muka olisivat »paljoa huonommin hoidetut kuin työväen hoitamat osuuskaupat». Tämäkin on aivan tuulesta temmattua ja sen vuoksi kerrassaan perätöntä puhetta. Yleistä tuomiota eri osuustoimintamuotojen hoidosta lienee vaikea antaa, koska ne ovat niin tuiki erilaisia, enkä minä puolestani olekaan mitään arvostelua tästä asiasta lausunut. Ja jos minä sen tekisin, niin se luultavasti menisi mieluimmin aivan päinvastaiseen suuntaan. Tämä siitä syystä, että melkoinen määrä osuuskauppoja on jo huonon hoidon vuoksi mennyt konkurssiin tai muutoin ollut pakotettu lakkaamaan, jommoista en vielä ainakaan muista kuulleeni yhdestäkään osuusmeijeristä tai kassasta.

Hannes Gebhard.

Ylläolevaan on toveri Tanner lähettänyt näin kuuluvan vastauksen:

»Kun arvoisa toimitus on suonut minulle tilaisuuden tutustua ylläolevaan, vastaan siihen samalla lyhyesti.

Tohtori Gebhard näyttää hiukan hermostuneen viime numerossa olleen kirjotukseni johdosta. Meneepä hän niinkin pitkälle, että väittää sen perustuvan valheeseen.

Tosiasia on kuitenkin, että kirjotukseni perustuu tohtori Gebhardin kysymyksessä olevan alustuksen mahdollisimman tasapuoliseen lukemiseen. On tietysti mahdotonta sivullisen tietää, mitä hän on sitä esittäessään ajatellut, mutta mikäli painetusta sanasta voi pitää kiini, olen sen sisällön aivan oikein selostanut. Mitkään jälestäpäin tulleet selitykset ja oikaisut eivät voi saada sitä toiseen valoon.

Sinä käytännöllisenä neuvona, johon tuo alustus kohdistuu, on kyllä kehotus, että »maanviljelijät rupeaisivat keräämään varoja omiin osuustoiminnallisiin liikkeisiin, ja katsoisivat, että ne pysyisivät heidän ominaan» — kuten tohtori Gebhard ylempänä sanoo. Mutta sen ytimenä, sen läpikäyvänä punaisena lankana, on työväestön paisuvalla vallalla pelotteleminen ja vaatimus maanviljelijäin eristäytymiseen työväestä. Mitä on esim. puheilla työväenmaailman voitoista valtiollisella alalla, eduskuntavaalien tuloksista y. m. siinä tekemistä, jos sen tarkotuksena vaan oli kehottaa keräämään »Hankkijalle» suurempia kassoja, jotta tämä voisi paremmin välittää ammattitarvikkeita? Ei, vallasta siinä on kysymys, ja tämän vallan hankkimiseksi tahtoo tohtori Gebhard uhrata osuustoiminnallisen puolueettomuudenkin. Hän tahtoo kristillisesti jakaa määräämisvallan eri keskusliikkeissä eri kansanryhmien kesken. Ellei näin menetellä, tulevat hänen mielestään vasta hankittavat rahtilaivat, tulevaisuudessa perustettava konepaja y. m. laitokset työväestön hoitoon, ja sen estämiseksi on nyt maanviljelijäin yhtenä miehenä noustava omaa etuaan puolustamaan. Jos he tähän saakka ovat pitäneet edullisimpana ostaa ammattitarvikkeensa osuuskaupoista, on heidän nyt niistä luovuttava ja sitä varten perustettava osuusmeijerejä tai osuuskassoja, joilla ehkä ei ole paikkakunnalla menestymisen edellytyksiäkään. Pääasia ei siis ole, että maanviljelijät ostavat »Hankkijalta», vaan se, että ne eivät tee sitä osuuskauppojen välityksellä, ainoastaan senvuoksi, että sillä tavoin saadaan työväki syrjään sysätyksi.

Tämä on, tohtori Gebhard, luokkarajojen selventämistä, mutta se on samalla myöskin tähän asti suojellun osuustoiminnallisen puolueettomuuden rikkirepimistä. Olisi parempi, jos tohtori Gebhard ryhtyisi näitä rajoja muulla tavalla selventämään.

Luonnollisesti täytyy olla olemassa työnjakoa eri osuustoimintamuotojen välillä, siksi eri luonnetta ne ovat ja siksi eri tarpeita varten niitä herätetään. Tämän tosiseikan opettamiseksi ei herra tohtorin olisi tarvinnut uudelleen painattaa ylempänä olevaa selitystään osuuskauppojen y. m. tehtävistä. Mutta eihän tämän työnjaon aikaansaamiseksi tarvita ensin kiihottaa luokka- ja puolue-intohimoja ja esittää ainoana merkitsevänä vaikuttimena jonkun erikoisen luokan valta-asemastaan syrjäyttämistä.

Tohtori Gebhard kieltää alustuksessaan kiittäneensä työväestön tapaa hoitaa omia liikkeitään. Sen hän kuitenkin sattui tekemään m. m. seuraavilla kauniilla lauseilla: »Siis maanviljelijäin liikkeet eivät ole ajatelleet tulevaisuutta eikä liikkeen vahvistamista, mutta se liike, joka ensi sijassa on työväen liike, Osuuskauppojen Keskusliike, tekee sen.» — »Syynä on se, että työväen osuustoimintaliikkeessä on enemmän itsensä hillitsemistä, enemmän uhrautuvaisuutta, selvempää kaukonäköisyyttä.» — »Olen jo huomauttanut, kuinka huonosti te sitä (»Hankkijaa») hoidatte siihen verraten, miten työväen osuuskaupat hoitavat omaa keskusliikettään.» — Jokunen yksityinen osuuskauppa saattaa kyllä mennä nurin huonon liike-hoidon vuoksi, mutta niiden yhteiskunnallisesta kaukonäköisyydestähän tässä on kysymys. Tulevasta vallastahan alustus vaan puhui!

Herra tohtori katsoo tarpeelliseksi puhua itsestäänkin. Tämän johdosta tahdon vaan lausua, että puoluepolitiikka huvitti herra tohtoria vielä Seinäjoen kokouksessa, missä maalaisliitto perustettiin, sekä että hänen vaatimattomuudellaan eduskunnassa voi ajatella olevan paljon inhimillisemmän syyn, kuin minkä hän nyt uskottavaksi esittää. — Mitä tulee »pakkoon» kuulua johonkin puolueeseen, on tämä yhteiskunta nyt kerran semmoinen, että se todella pakottaa yksilön toimimaan jossakin puolueessa, jos tämä kerran tahtoo jotakin aikaansaada, ja tätä tahtoahan herra tohtorilla yleisesti tunnustetaan olevan.

Osottaakseni että muutkin ovat yhtä »valheellisesti» käsittäneet tohtori Gebhardin puheen, lainaan lopuksi pienen otteen osuuskauppalehti »Yhteishyvän» (jonka voi edellyttää katsovan asiaa tohtori Gebhardille mahdollisimman suopeasti) n:ossa 23 olleesta, mainittua alustusta koskevasta arvostelusta. Siinä sanottiin m. m.: »Tähän saakka ovat tällaiset hyökkäykset puolueettomuusperiaatetta vastaan tulleet pääasiallisesti sosialidemokratisen puolueen puolelta ja usein sellaiselta taholta, missä sekä osuuskauppatoiminnan että työväenliikkeen periaatteet ovat olleet vähemmän selvillä. Nämä hyökkäykset, ollen ilman järjestelmää ja aihetta, on tähän saakka kumminkin voitu kutakuinkin torjua. Mutta nyt hyökätään tämän useinmainitun periaatteen kimppuun taholta, jolta sitä ei ole voitu ollenkaan odottaa, ja tavalla, joka on osuuskauppatoimintamme yhtenäisyydelle arvaamattoman vaarallinen.»

Väinö Tanner.»

Toimitus puolestaan tahtoo myös edelläolevan väittelyn johdosta lausua pari sanaa, koska, kuten lukijamme lienevät huomanneet, tässä on kysymys paljoa enemmästä kuin jonkun suomettarelaisen politikoitsijan esiintymisestä.

Tosin tohtori Gebhardin esiintyminen on kylläkin hyvin kuvaavaa meikäläisille porvarispolitikoitsijoille. Ensin oli hra Gebhard innostunut osuustoimintamies. Osuustoiminta oli hänen mielestään kaikki kaikessa, melkeimpä jonkunlainen itsetarkotus, ja osuustoiminnan avulla piti luokkaerotuksiin katsomatta kaikkien vähäväkisten asemaa autettaman. Siihen aikaan kun tri Gebhard tähän tapaan saamasi ja hommasi, oli hän porvarina politinen romantikko. Vielä hänen toista vuotta sitte julkaisemassaan lentokirjasessaan »Pienviljelijät kokoon» tuntuu henkäyksiä tuollaisesta romantiikasta (vrt. Sulo Wuolijoen kirjotusta »Gebhard Sosialismista ja viljelyspakosta» lehtemme t. v:n helmikuun n:ossa[4]). Mutta sittemmin tri Gebhard pian kehittyi täysin luokkatietoiseksi porvariksi. Viime vaalien edellä ollessaan suomettarelaisten edusmiesehdokkaana hän näytti jo täydellisesti oppineen porvarillisen »reali»-politiikan kannan ja konstit. Sen osoitti selvästi kaikki hänen hommansa suomettarelaisten puoluepolitiikan hyväksi.

Hra Gebhardin entinen romantinen mieliaate, osuustoiminta kaikkien vähäväkisten pelastuskeinona, näytti hänestä nyt ajattelemattomalta ja turmiolliselta haihattelulta. Hänen silmänsä aukenivat. Osuustoimintaliike oli tosiaankin jo luisumassa vähäväkisten, s. o. työväen, köyhälistöluokan käsiin! Sen hän kauhistuksella nyt huomasi. Se oli estettävä. Tuo liike oli pelastettava suomettarelaisten talollisten ja rusthollarien käsiin näiden valtiollista ja yhteiskunnallista vaikutusvaltaa tukemaan. Kiihkeimpänä vaaliaikana oli hra Gebhard suuremmoisesti suunnitellut (vrt. U. Suometar t. v:n n:o 50), kuinka hän vast'edes kaikista torppareistakin on tekevä suomettarelaisia tilallisia ja silloin on koko maan tilallis- ja rusthollarilauman, »maanviljeliämaailman» turvissa hänen puolueensa valta kaikiksi ajoiksi taattu. Nyt vain ensiksi osuustoimintaliike täydellisti tuon »maanviljelijämaailman» käsiin, pois työväen käsistä, — suomettareiaisuuden puolueaseeksi työväen pyrintöjä vastaan.

Tällainen oli todelliselta sisällykseltään se hätäinen sotahuuto, jonka tri Gebhard viime Pellervon päivillä tänne kokoontuneille tilallisille ja rusthollareille esitti ja jonka tov. Tanner paljasti. Mutta kaksin kerroin kuvaavaa on, että hra Gebhard nyt jälkeenpäin kieltää ensinkään saarnanneensa luokka- ja puolueperiaatteiden sovelluttamista osuustoimintaliikkeeseen. Onpa hänellä otsaa vielä sanoa sellaista väitettä meidän taholta »selväksi valheeksi». Ihmeellinen herra! Hänen puheessaan kun ei mitään muuta ollutkaan kuin alusta loppuun asti luokkaperiaatteen terottamista! Siitä ei yksi ainoakaan voi olla epätietoinen, joka vain mainitun puheen muistaa. Ja jos sen tosiasian paljastaminen on valhetta, niin sen kieltäminen mahtaa sitte olla jo jotain vallan hirveätä. —

Yhtä hirveä, toisin sanoen yhtä naurettava, on hra Gebhardin vakuuttelu, ettei hän muka olisi mikään »puoluepolitikoitsija». Suomettarelainen valtiopäivämies se sellaista lorua laskee! Hän muka vain haluaa käsitellä joitakin »ammattikysymyksiä», mutta puoluepolitiikka on hänelle kauhistus. — Hyvä hra Gebhard, eiköhän ne teidän »ammattikysymyksenne» ole nykyään juuri puoluepolitiikkanne ytimenä? Miettikäähän tarkemmin, niin ehkä huomaatte, että olette kuin olettekin puoluepolitikoitsija — vieläpä aivan tavallisinta lajia. Mutta mitäpä siitä hävetä! Yhtä kunniallista ammattia se on kuin joku muukin.

Tosin hra Gebhard puheessaan osuuskaupoille suosittelee puoluettomuutta. Se on totta. Osuuskaupat ovat jo suureksi osaksi työväen käsissä, kuten hra Gebhard katkerasti valittaa, — senvuoksi on niitten pysyttävä puolueettomina. Mutta keskusliikkeet Hankkija ja Valio on ensiksikin pysyvästi pelastettava »maanviljelijä»-luokan käsiin, ja osuuskaupat on kaikkien maanviljelijäin syrjäytettävä. Siinä hänen nykyinen suuri »aatteensa». Siis kaikkien porvarien vanha tuttu viisu: työväen on kaikissa hommissaan pysyttävä puolueettomana, mutta porvareilla on oikeus ja velvollisuus aina harrastaa vain luokkaetujaan ja luokkavaltaansa. Tämän reseptin mukaan kaikki poroporvarien politikoitsijat saamaavat. Ja kun heille tuosta kaksinaamaisuudesta joskus huomautetaan, niin he suuttuvat hirveästi ja huutavat: »julkea valhe — minähän olen puolueeton!»

Emme me moiti hra Gebhardin kantaa. Se on luokkatietoisen porvarin luonnollinen, »terve» kanta. Tuomitsemme vain hänen valtiollisen epärehellisyytensä, kun hän puolueettomuuden nimessä ajaa suomettarelaista puoluepolitiikkaansa sekä ilmeisessä puoluetarkotuksessa koettaa, jaarittelemalla kaikkien maanviljelijäin yhteisistä eduista, pimittää maataviljelevää köyhälistöä, erityisesti torppareja ja houkutella heitä tilallisten ja rusthollarien kätyreinä taisteluun muuta työväkeä vastaan.

Mutta tarpeeksi jo hra Gebhardista Osuustoimintaliikkeeseen yhtyneelle työväelle sensijaan vielä jokunen kova sana.

Meillä on työväki jo liiankin kauvan kuunnellut porvarien jaaritteluja osuustoimintaliikkeen »puolueettomuudesta» ja sen puolueettomuuden suurista eduista. Nyt on päässyt sudenkäpälä näkyviin, eikä enää kenenkään tarvitse epäillä, mitä sorttia se osuustoimintaherrain puolueettomuus pohjaltaan on. Vähän häpeä se meille tosin on, että jonkin suomettarelaisen politikoitsijan tarvitsee tällä alalla tulla opettamaan meille luokkataistelun kantaa, ennen kuin työväki sen käsittää. Mutta hyvä näinkin, kunhan sen opetuksen vain tositoimessa heti teemme hedelmälliseksi. Sillä, kaikeksi onneksi, me osaamme sentään aina toimia ripeämmin kuin porvarit.

Osuustoiminta ei tosin koskaan voi olla työväelle mikään itsetarkotus tai lopullinen pelastus. Se voi olla ainoastaan keino, ase, työväen suuressa taistelussa pääoman turvissa riistäviä valtaluokkia vastaan. Se on meille vain yksi ase monien muitten joukossa. Mutta hyvä ase, kun sitäkin oikein käyttää. Jos meillä osuustoimintaliike saadaan kokonaan työväen käsiin, voi se suuresti lisätä työväenluokan taistelukykyä hankkimalla sille arvokasta taloudellista tukea ja varmaa pohjaa jalkain alle.

Siis tehtäköön sekin ase voimakkaaksi! Vallattakoon meillä osuustoimintaliike porvarien johdon alta kokonaan työväenluokan käsiin! Siihen voimankoetukseen käsikädessä maalais- ja kaupunkilaistyöväki!

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Sosialidemokratia ja porvarillinen politiikka.

Keskusteltaessa valtion tulo- ja menoarviosta Itävallan uudessa parlamentissa puhui toveri tohtori Victor Adler myöskin hiukan sosialidemokratian ja porvarillisen politiikan keskinäisestä suhteesta. Otamme tähän otteita mainitusta puheesta:

»Näyttää siltä kuin yleinen äänioikeus ensi kerralla ei olisi kantanutkaan sellaisia hedelmiä, joita herrat mielellään olisivat toivoneet. Herrat olisivat toivoneet, että, kun vaalioikeus oli tullut yleiseksi, he olisivat saaneet kunniaa kansanvaltaisista uudistuksista ja että vaalin tuloksena olisi ollut jokseenkin samallainen parlamentti, kuin entinenkin. Ministeripresidentti lausui toinen silmä kuivana, toinen kyynelissä sen tosiasian, että eduskunta oli hiukkasen muuttunut, sanalla sanoen, että vasten hänen toivomuksiaan ja tämän huoneen enemmistön toivomuksia täällä on liian paljo sosialidemokrateja. Hän lohduttaa herroja, hän selittää tätä epäkohtaa, hän selittää sitä historiallisesti, hän selittää sen johtuneen vanhan eduskunnan synneistä, vanhojen puolueiden synneistä. Hän on pitänyt herroille sangen paljo tunnustusta ansaitsevan saaman, josta minä tosin uskon, että se on aivan oikea, mutta josta minä arvelen, että sillä käytännössä ei ole mitään vaikutusta. Hän on sanonut teille: Niin, täytyy olla enemmän yhteydessä kansan laajojen joukkojen kanssa. Mutta, hyvät herrat, tuo yhteys ei sitä tee, suuret sanat yksin eivät sitä tee, kauneimmat julistukset eivät sitä tee. — Kansan joukot tahtovat tietoisuutta siitä, että ne henkilöt, joille he antavat luottamuksensa, empimättä ajavat heidän etujansa.

Ministeripresidentti lohdutteleikse ja sanoo: täällä on tosin paljo sosialidemokrateja, mutta on sentään parempi, että he ovat täältä kuin että he olisivat tuolla ulkona. Voimme antaa hänelle ainoastaan sen rauhottavan selityksen, että pyrimme vuosi vuodelta yhä enemmän täyttämään hänen sydämentoivomuksiansa, että meilläkin on toivomuksena, koska täällä ei vielä ole tarpeeksi sosialidemokrateja meidän tarpeitamme, köyhälistön tarpeita varten, että se, mitä hän toivoo, joka vaalissa astuisi askeleen lähemmäksi toteutumistansa. —

Ministeripresidentti sanoi myöskin: »Me emme pelkää sosialidemokrateja». Mutta he pelkäävät kuitenkin! Tämän parlamentin koko puolueryhmitys, teidän yhtymisenne sosialidemokrateja vastaan ilmaisee tämän paraiten. Mutta ei se meihin mitään vaikuta ja me selitämme peittelemättä, että me pidämme tätä ryhmitystä normaalitilana. Me olemme täällä kuten linnotuksessa vihollisarmeijain joka puolelta, tältä saksalaisen ryhmän, tuolta slaavilaisen ryhmän piirittämänä. Se näyttää pelottavan vaaralliselta. Mutta näillä ryhmillä on ihmeellisen hatarat saumat ja politinen käytäntö tulee pian osottamaan sen, että rengas, joka on näistä ryhmistä kokoon taottu, on rautanen ainoastaan huonossa mutta ei milloinkaan silloin kun on kysymys todellisesta ja vakavasta edistystyöstä. Syy on yksikertainen. Tulee hetkiä, jolloin on kyseessä vakavat luokkaedut, taloudelliset edut, ja silloin olen minä utelias näkemään, kuinka pysyy koossa tämä rengas johon kuuluu maaruhtinaita ja kaupunkilaisia. Mutta pikkutalonpojat lähtevät tästä parlamentista toisenlaisina kuin he tänne tulivat, eivät he voi ajan pitkään sallia itseänsä käytettävän hena Abramoviczin ja virkavallan vallanhalujen kyytihevosina.

Saksalaisesta porvaristosta ja sen edustajista parlamentissa en minä tahdo enempää puhua. — —

Valtaistuinpuheessa on mainittu myöskin yhteiskunnallisista uudistuksista. Mutta parooni Beck on tehnyt ohjelmapuheessansa erään sangen epäilyttävän rajotuksen. Hän tahtoo niitä tuotannon pystyssäpysymisen ehtoja tarkasti huomioon ottaen. Jos voisimme uskoa, että hallitus ja puolueet, jotka nyt ovat enemmistössä, ymmärtäisivät tuotannon pystyssäpysymisen ehdot oikein, voisimme me täydellisesti hyväksyä tämän rajotuksen; sillä tuotannon pystyssäpysymisen tärkeimpänä ehtpna on työmiehen työ- ja kulutuskykyisyys. Jokainen palkankorotus, jonka työväestö itsellensä vallottaa, jokainen edistysaskel työväestön elämän ehdoissa kohottaa myöskin teollisuuden tuotantokykyisyyttä. Jos hallitus tahtoo tukea yhteiskunnallisia uudistuksia silläkin, että se tuottaa työmiesten yhdistymisoikeuden todellisuudeksi ja vastustaa jokaista yritystä sen rajottamiseen ei ainoastaan murhayrityksenä työväestön oikeuksia vastaan vaan myöskin murhayrityksenä teollisuuden pystyssäpysymisen ehtoja vastaan, olemme me tässäkin asiassa samaa mieltä. Mutta siitä huolimatta täytyy meidän olla valmiita askel askeleelta taistelemalla saavuttamaan yhteiskunnalliset uudistukset yksityiskohdissaan. Yhteiskunnallisista puhuttaessa ei tarkoteta ainoastaan vanhuudenvakuutus-, tapaturmavakuutus- ja työväensuojeluslakeja, vaan myöskin sangen suuressa määrin hoitoa, etenkin terveydenhoitoa. Jos tahdomme päästä eteenpäin valtiossamme, joka kaikissa suhteissa on takapajulla, jonka hallinto on kallista ja huonoa, silloin on ennen kaikkea välttämätöntä huolenpito kansan terveydestä... Sosialidemokratia tahtoo toteuttaa kansan terveysoikeuden ja tämä oikeus sisältää koko sosialidemokratisen ohjelman kaikkine johdonmukaisine seurauksineen aina kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kumoamiseen saakka. — —

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Katsauksia.

Puoluelehdistö muutamissa muissa maissa. Amerikan Yhdysvalloissa oli työväen lehtiä 50. Näistä oli Englannin kielisiä yli puolet; 23:sta muunkielisestä oli 8 saksankielistä, 4 hepreankielistä (juutalaisia), 2 suomenkielistä ja ranskan-, italian-, tsekin-, puolan-, unkarin-, lätin-, liettuan-, venäjän- ja ruotsinkielisiä kutakin 1. — Tanskan työväenpuolueella on 25 jokapäivästä lehteä joilla oli yhteensä 97,000 tilaajaa. Pää-äänenkannattajan Socialdemokratenin painos yksin oli 55,000. Norjan Social-Demokratenilla oli ainoastaan 10,500 tilaajaa, Ruotsin samannimisellä puolueen pää-äänenkannattajalla noin 25,000. Työmiehen painos meillä on 27,000.

Sosialidemokratinen sanomalehdistö Saksassa. Sikäläisen puoluehallinnon kertomuksen mukaan v. 1906 oli puolueen pää-äänenkannattajalla Vorwärtsillä 112,000 tilajaa ja tuloja tilausrahoista pvöreissä luvuissa 900,000 Saksan markkaa. Tilausrahoista oli vaan 60,000 mk. postin välityksellä tulleita, joten siis suurin osa lehden lukijoista asui Berliinissä ja sen esikaupungeissa. Ilmoituksista oli tuloja noin 333,500 Rmk. Toimitus maksoi 70,000 mk. ja avustajat jotenkin saman verran. Puhdas voitto oli noin 140,000 mk. Nykyään on lehdellä jo noin 145,000 tilajaa. Huonompi oli tieteellisen viikkolehden »Neue Zeit»in tulos, se kun sai tappiota noin 5,000 Saksan markkaa, vaikka tilaajamäärä nousikin 6,000:sta–7,000:teen (nyt noin 7,600). »Gleicheit»in (Yhdenvertaisuus) puolueen naisten äänenkannattajan tilaajamäärä oli v. 1904 noin 11,000, v. 1905 23.000, v. 1906 46,000, v. 1907 6,000, ja puhdas voitto v. 1906 noin 4,000 mk. Pilalehti »Der wahre Jacob» tuotti puhdasta voittoa 44,000 mk. ja tilaajamäärä nousi yli 200,000 (nykyään 227,000). Kuvallisen viikkolehden »Die Neue Welt»in painos nousi 400,000:een ja »Neue Weltkalender»in painos 150,000:een. Sitä paitsi oli v. 1906 puoluehallinnon toimesta Vorwärtsin kirjapainossa toimitettu agitationikalentereita 146,000 Pommeria, 15,000 Hesseniä, 98,000 Meklenburgia, 55,000 Itä-Preussia, 55,000 Länsi-Preussia ja 20,000 Posenia varten.

Sosialistinen kirjallisuus Venäjällä. Vallankumousliike Venäjällä pani vallankumouksen toimeen myöskin kirjatuotannon alalla. Varsinkin sosialistinen kirjallisuus joka ennen oli ollut suurimmaksi osaksi kiellettyä, kasvoi suunattomasti. Esimerkkinä tästä olkoon seuraavat luvut jotka osottavat missä määrin sosialistisen liikkeen merkkimiesten teoksia Venäjäksi julkaistiin jälkimäisellä puoliskolla vuotta 1905.

 

F. Lassalle 283,000 kpl.
K. Kautsky 266,400 »
K. Marx 123,400 »
A. Bebel 98,400 »
Fr. Engels 50,100 »
W. Sombart 24,500 »
W. Liebknecht 16,000 »
E. Bernstein 7,000 »
Fr. Mehring 3,600 »

 

— Juutalaisten osanotto Venäjän vallankumousliikkeeseen. Juutalaisten osanotto Venäjän vallankumoukseen herättää monessa suhteessa mielenkiintoa. Hallitus itse on erittäin taipuvainen panemaan koko vallankumousliikkeen juutalaisten tilille ja hallituksen johtavat sielut ovat ilmaisseet tämän katsantokannan koettaessaan pelottaa juutalaisia luopumaan vallankumousliikkeestä mitä hirvittävimmillä vainoilla. Nämä vainot eivät luonnollisestikaan peljästyttäneet juutalaisia luopumaan liikkeestä, vaan päinvastoin jokainen verilöyly toi vallankumoukselle yhä vaan uusia voimia. Kuitenkaan eivät yksistään vainot levitä vallankumouksellista henkeä juutalaisten keskuuteen, sillä Venäjällähän löytyy muitakin kansoja, joita samoin vainotaan, mutta jotka siitä huolimatta pysyvät rauhallisina: Täytyy myöskin ottaa huomioon juutalaisten korkeampi sivistyskanta ja juutalaisen luonteen pontevuus.

Venäjän virkavallan tavallisen menettelytavan mukaan aiottiin valtiorikoksista suoriutua salaamalla ne ja siten v. 1879 oikeusministeriön määräyksestä poistettiin valtiorikokset rikoksellisuustilastosta; tämä viisas määräys kumottiin vasta maaliskuussa 1905. Tällä ei tosin hävitetty vallankumousliikettä, mutta kukaan ei tietänyt sen uhrien lukumäärää. Sitä koskeva ainehisto kerättiin kuitenkin vv. 1884–1890 mutta on jäänyt julkaisematta. Vasta viime aikoina on se tullut julkisuuteen ja samoihin aikoihin julaistiin ainehisto kolmelta meitä lähempänä olevalta vuodelta, 1901–1903.

Näiden numeroiden mukaan teki valtiollisista syistä vainotuiden lukumäärä:

 

vv. juutalaisia muun uskoisia
vuodessa
1884–1890 72 466
1901–1903 756 1842

 

Näissä numeroissa herättää enimmän huomiota vainottujen juutalaisten lukumäärän nopea kasvaminen. Kun vainottujen kristittyjen lukumäärä lisääntyy nelinkertaiseksi, kohoaa juutalaisten kymmenkertaiseksi. Oikeiden venäläisten osanotto on paljon alempi kuin mitä heidän lukumääräänsä nähden maan koko väestöstä tulisi (51,2 %, 73,2 %:n asemasta) ja sitten 1884–1890 on se vielä laskenut noin 10 %. Samaa on sanottava protestanteista (2,3 % 3,5 %:n asemasta), nämä kaiketi välttävät vallankumousta yleensä etuoikeutetun asemansa ja suuremman hyvinvointinsa takia. Sitä vastoin on puolalaisten (roomalaiskatolilaisten) lukumäärä, heidän asemansa kun monessa suhteessa vastaa juutalaisten asemaa, sanottava suureksi. Huomattava on kuitenkin, että sitten 1884–1890 juutalaisten prosenttiluku on kasvanut kahdenkertaiseksi (29 %:iin 11,4 %:sta), kun puolalaisten on neljänneksellä pienentynyt (14,4 %:iin 19,2 %:sta).

Huvittavaa on myöskin, että juutalaiset ovat ainoat, joiden osanotto valtiollisiin rikoksiin on suurempi kuin muihin rikoksiin, vieläpä erotus on vallan tavaton, kun juutalaisten osallisuus valtiollisiin rikoksiin tekee 29 % muihin ainoastaan 5,4 %. Tämä on sitä huomattavampi seikka, kun nimittäin muilla kansallisuuksilla on osoittavissa aivan päinvastainen suhde, sillä niiden osanotto valtiollisiin rikoksiin on kaikkialla pienempi kuin rikoksiin yleensä.

Jos juutalaisten osanotto vallankumousliikkeeseen on suuri, niin vielä mainitsemista ansaitsevampi on tosiasia, että vallankumoukseen osaaottavien naisten joukossa juutalaisnaisilla ehdottomasti on ensi sija. Heidän lukumääränsä tekee kymmenkertaisesti sen luvun, mitä odottaisi silmälläpitäen koko väestölukua.

947 syytetystä naisesta vv. 1901–1903 oli:

 

Juutalaisia 446 = 45,8 %
Kreikkalaiskatolisia 403  
Roomalaiskatolisia 104  
Protestantteja 17  
Muita 4  

 

Vielä mainittakoon, että majestetinloukkaajina juutalaiset näyttelevät paljon pienempää osaa kuin ei juutalaiset. Kysymykseen tulevat luvut ovat seuraavat:

 

100 valtiollisesta rikollisesta oli
  koko väest. juut.
majesteetinloukkauksia 11.5 1.4
osanotto vallankumouksellisiin yhdistyksiin 42.2 60.9

 

Saksan vapaiden ammattiyhdistysten kehitys v. 1906. Saksan ammattikuntien äänenkannattaja (Korrespondenzblatt der Gewerkschaften) julkaisee kirjotussarjassaan »Ammatillisia katsauksia» hauskan selostuksen vapaiden ammattiyhdistysten viimevuotisesta kehityksestä. Vuosi ei ollut ainoastaan rikas työtaisteluista, vaan myöskin rikkaampi hyvistä tuloksista järjestäytymisen alalla kuin mikään edellinen vuosi. Vapaiden ammattiyhdistysten jäsenluku on lisääntynyt seuraavassa määrässä:

 

lopulla 1905   1906
1 Rakennustyöala 307,878 382,567
2 Metalliteollisuus 297,976 378,555
3 Kutomateoliisuus 77,808 111,532
4 Kauppa- ja kuljetusalalla 78,193 122,511
5 Vuoriteollisuus 105,060 110,247
6 Vaatetusteollisuus 78,495 91,273
7 Puuteollisuus 149,240 170,232
8 Elintarveteollisuus 72,225 88,055
9 Ravintolapalvelijoita 3,908 6,309
10 Kivi- ja maantyöntekijöitä 48,330 57,840
11 Puutarhureja 4,017 4,530
12 Paperi- ja nahkateollisuus 40,977 47,125
13 Monistus (polygrafinen) ammatti 67,049 77,889
14 Muut ammatit 98,147 148,620
Yhteensä 1,429,303 1,797,285

 

Vapaiden ammattiyhdistysten jäsenluku oli siten v:n 1906 lopulla yli 134 miljonaa. Lisäys edellisen vuoden jäsenmäärään teki 367,982 ja voitti siten melkoisesti v:n 1905, siihen asti edullisimman vuoden, lisäyksen (316,084). Vieläpä tämä lisäys on suurempi kuin Saksan ammattiyhdistysliikkeen vahvimman erinäisryhmän, kristillisen, koko tähänastisen järjestäymistyön kokonaistulos. Luultavasti on vapaasti järjestyneet työläiset nykyään jo saavuttaneet toisen miljonan täydelleen tai ainakin pian saavuttavat.

 


Kirjoittajien huomautukset:

[1*] Plechanov: »Sosialistien tehtävät taistelussa nälkää vastaan Venäjällä v. 1892.»

[2*] V. 1861 vapautettiin Venäjän talonpojat maaorjuudesta.

[3*] Mainittu sosialidemokratinen edustaja moitti armeijaa mihinkään kelpaamattomaksi, joka isänmaallisten kadettien keskuudessa herätti paheksumista ja duuman puheenjohtaja alentui käymään asian johdosta »selityksillä» sotaministerin luona.

[4*] Luokkavastakohdat v. 1789 s. 59. (Ks. Karl Kautsky, Ranskan vallankumousajan luokkavastakohdat 1789. MIA huom.)

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Karl Marx, »Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850», esipuhe. MIA huom.

[2] Ks. kirjoituksen ensimmäinen osa Sosialistisen aikakauslehden numerosta 30 (1907). MIA huom.

[3] Ks. Tannerin mainittu kirjoitus Sosialistisen aikakauslehden numerosta 30 (1907). MIA huom.

[4] Ks. Wuolijoen mainittu kirjoitus Sosialistisen aikakauslehden numerosta (1907). MIA huom.