Julkaistu: helmikuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 26, helmikuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 33–70. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Edvard Gylling. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Sosialidemokratinen puolue on köyhälistön luokkataistelun puolue. Se taistelee joka hetki kaikkien halveksittujen, köyhäin ja sorrettujen puolesta kaikkea yläluokan riistämistä ja sortamista vastaan. Ja tätä sovittamatonta köyhälistön luokkataistelua on sosialidemokratia väsymättä jatkava siihen hetkeen saakka, jolloin köyhälistöluokka saa käsiinsä kaiken valtiollisen vallan ja vapautuu täydellisesti sekä valtiollisesta että taloudellisesta orjuudestaan.
Monella eri alalla ja monessa eri muodossa käydään tuota suurta yhteiskunnallista luokkataistelua. Yksi sen tärkeimpiä muotoja on vaali- ja eduskuntataistelu, johon meidän sosialidemokratinen puolueemme nyt ensi kerran ottaa osaa.
Näihin aikoihin asti on meillä vähälukuinen yläluokka voinut syrjäyttää köyhälistön kaikesta valtiollisestakin vaikutusvallasta. Itsevaltaisen hallitusmahdin, virkavallan ja luokkaeduskuntansa turvissa on se tässä maassa hallinnut ja oikeudetonta kansaa kurissa pitänyt ihan mielensä mukaan. Köyhälistö on ollut yhtä turvaton riistäjäin laillista kuin laitontakin luokkasortoa vastaan.
Nyt vasta on saatu vallotettua köyhälistöllekin valtiollinen vaalioikeus. Nyt voi köyhälistö valita omat edustajansa valtiopäiville ja sillä tavalla panna vankan salvan riistäjäluokan mielivaltaa vastaan.
Sosialidemokratinen köyhälistöpuolue vetoaa nyt vaalitaistelussa maamme köyhälistöluokkaan. Muilta kuin köyhälistöluokan jäseniltä ei se kannatusta odota, sillä se tietää hyvin, että yläluokkalaiset, niin suuret kuin pienetkin riistäjät kaikkine apureineen, tulevat taistelemaan viimeseen saakka omien yhteisten luokkaetujensa puolesta.
Tosin nykyään kaikki herraspuolueet, mitkä suuremmassa mitkä vähemmässä määrässä, ovat ajavinaan muka köyhälistönkin etuja. Kaikki tekevät lupauksia, sillä ne tarvitsevat luokkavaltansa tukemiseksi paljon köyhälistönkin ääniä. Samat riistäjät joista useimmat eivät tähän asti piitanneet varattomain alaistensa kohtalosta läheskään sen vertaa kuin elukkainsa hyvinvoinnista, ne makeilevat nyt viekkaine apureineen köyhää kansaa heidän ehdokkaitaan äänestämään. Lavertelevat itsestään kauniita sanoja ja samaan ääneen mustaavat ja vääristelevät köyhälistöpuolueen pyrkimyksiä sen kuin kerkiävät.
Sellaisia ovat porvarien vaalikalastajat, joita näkyään luikkii ympäri Suomenmaata.
Sosialidemokratinen puolue ei ketään petollisilla lupauksilla houkuttele. Se lupaa puolestaan varmasti vain yhden ainoan asian: lupaa valtiopäivilläkin taistella köyhälistön etujen puolesta ja kaikkia porvarien luokkapyyteitä vastaan yhtä rehellisesti, jyrkästi ja järkähtämättömästi kuin se tähän saakka on eduskunnan ulkopuolella taistellut.
Vaaliohjelmassaan on sosialidemokratinen puolue määritellyt ne uudistukset, joita se maamme köyhälistön aseman parantamisessa pitää kaikkein kipeimmän tarpeen vaatimina. Niitten uudistusten puolesta lupaa se uudessa eduskunnassa ryhtyä oitis taistelemaan voimainsa takaa. Ne ovat kaikki tärkeitä uudistuksia. Kansanvaltainen hallitusmuoto, yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus, kaiken verotuksen muuttaminen asteettain nousevaksi tuloverotukseksi, kunnollinen maanvuokralaki, viljelyspakko ja alkava maan pakkoluovutus, 8-tuntinen työpäivä kaikissa ammateissa ynnä tehokas työväensuojelus eri aloilla, valtion kustantama yleinen vanhuuden ja työkyvyttömyyden vakuutus sekä ehdoton väkijuomain kieltolaki — sellaiset suuret uudistukset voivat epäilemättä jo tuntuvasti parantaa maamme köyhälistön sorronalaista asemaa.
Mutta voiko sosialidemokratinen puolue valtiopäivillä toteuttaa noita uudistusvaatimuksiaan, koska on todennäköistä, ettei se nyt vielä saavuta eduskunnassa ehdotonta enemmistöä?
Voi taikka ei: se on joka tapauksessa aina koettava niitä toteuttaa, koettava kaikesta voimastaan ja kaikin mahdollisin keinoin. Ja ennemmin tahi myöhemmin sen täytyykin onnistua. Sillä porvarienkin kesken on tavallisesti aina yhtä ja toista hajaannuksen aihetta. Riita virkapaikoista eri porvarisryhmien välillä on tavallisimpia. Meillä lisäksi kieliriita hajottaa porvareja. Sellaista hajaannusta on sosialidemokratia luonnollisesti aina käyttävä hyväkseen ajaen läpi omia uudistusvaatimuksiaan.
Tämän ohella on toinenkin seikka huomioon otettava. Kaikki porvarispuolueet pelkäävät köyhälistöä. Ne pelkäävät näet, että koko köyhälistö voisi äärimmäisen kurjuuden vaikutuksesta herätä selvään luokkatietoisuuteen ja liittyä yhteen kannattamaan omaa sosialidemokratista puoluettaan. Sillä hetkellä olisi porvaririistäjäin luokkamahti mennyttä. Sen vuoksi täytyy porvarien aina silloin tällöin pelosta ja pakosta suoda köyhälistölle pienempiä myönnytyksiä ja parannuksia. Toiset porvarisryhmät katsovat täytyvänsä myöntää vähän, toiset vähän enemmän, ennenkuin luulevat voivansa varjella suurimman osan köyhälistöä lähtemästä sosialidemokratian mukaan.
Sellaisista myönnytyksistä voi sitte aikaa myöten kertyä hyväkin sato. Ja sosialidemokratia on väsymättömällä valistustyöllään pitävä huolta siitä, että porvareilla on aina oleva syytä yhä uuteen pelkoon ja yhä uusiin myönnytyksiin.
Sillä tavalla sosialidemokratia puristaa vastustajiltaan myönnytyksiä köyhälistön asialle ja toteuttaa suuremmoista uudistusohjelmaansa. Monella muulla tavalla myös. Välittömästikin kasvaa sen mahti päivä päivältä yhä valtavammaksi. Jo vaalikamppailu itsestään sellaisena kuin se paraikaa meillä on käymässä, on verraton tietämättömäin köyhälistöjoukkojen herättäjä. Joka päivä lisääntyy tällöin sosialidemokratian kannattajia enemmän kuin tavallisina rauhanaikoina viikossa tai ehkäpä kuukaudessa. Ja vaalin tuloksista nähdään aina liikkeen voima. Seuraavissa vaaleissa taas nähdään, paljoko se on kasvanut ja niin edelleen. Sen mukaan voidaan sitte valmistautua ajamaan läpi niitä uudistuksia, joihin kulloinkin kyetään.
Täydellisen vapautuksen hetki lyö köyhälistölle kuitenkin vasta silloin, kun sosialidemokratia on kyllin mahtava valtaamaan eduskunnan enemmistön ja ottamaan käsiinsä kaiken valtiollisen vallan. Nyt lähestyvissä vaaleissa on meidän astuttava sitä päämäärää likemmäksi ensimäinen pitkä askel.
Siis käsi kädessä riistäjiä vastaan! Äänestämään valtiopäiville puhtaita sosialidemokrateja, jyrkkiä köyhälistön edun valvojia! Näytetään vaaleissa, että meidän maassamme on maailman valveutunein köyhälistö!
Viime keväänä ilmestyi tohtori Hannes Gebhardin, tämän suomettarelaisten etevimmän maatalousmiehen kirjoittama vihkonen, nimeltä »Pienviljelijät kokoon». Aikoinaan sai se sosialistiselta taholta osakseen arvostelun, myötätuntosen arvostelun, niinkuin kirjanen hyvin ansaitsikin, mutta sittemmin on se vaalikiireitten tähden jäänyt aivan liijan unohdettuun asemaan. Se on kuitenkin aivan väärin, sillä erittäin monet tuossa kirjasessa lausutut mielipiteet ansaitsevat osakseen suurtakin huomiota, eikä suinkaan vähimmin nyt, jolloin valitsijain pian lähestyviä vaaleja varten on muodostettava itselleen varma mielipide siitä, mitä ohjelmaa ja mitä asioita ajavalle puolueelle hänen tulee luottamuksensa ja sen mukaan äänensä antaa.
Kirjasen alussa arvostelee tekijä meidän silloista puoluejakoamme, aivan oikein huomauttaen, että se suureksi osaksi lepää väärillä perustuksilla. Ja mitä vastaseen puoluemuodostukseen tulee, lisää hän, ei ainakaan suomenmielisyys ja sen vastustaminen voi olla uuden puoluejaon perustuksena. Mielipiteensä tueksi tuo hän sen arvelun, että ei sosialidemokrateilla enempää kuin järkevimmillä nuorsuomalaisillakaan voi olla mitään sitä vastaan, että kielikysymys yliopistossa ratkaistaan lainsäädännän kautta. »Ja» lisää hän sitte, »kun toivottavasti piankin tällaiset muutamat kysymykset on saatu päätökseen, ei suomenmielisyydellä enää ole sanottavaa merkitystä politiikan alalla. Toiselta puolen tulee lisäksi, että suomalaisuuden asia yksin ei enää, kuten on nähtykin, voi koota suuria kansanjoukkoja yhteen puolueeseen». Tämä on erittäin järkevää puhetta, vallankin kun katselemme sitä suomettarelaisten suuragitatorien — senatorien ja valtioneuvosten — kielikiihkohumbuukin valossa. Pitkin maatahan suomettarelaisten suuri agitatorilauma käyttää tässä suhteessa mitä järjettömimmän kiihotuksen kieltä ja olisi aivan varmaan valmis leimaamaan puolsuomalaiseksi tai kansansa petturiksi jokaisen, joka ominaan yllämainitut mieleen pantavat sanat uskaltaisi esittää. Mutta mahtaa se vaikuttaa heihin kuin kylmä vesiryöppy, saatuaan kuulla että ne on kirjottanut yksi heidän omista parhaista miehistään.
Sitte siirtyy tohtori Gebhard selittelemään sosialistisen liikkeen päämäärää, esittäen sen kylläkin tasapuolisesti, kuten tiedemieheltä sopii odottaakin. Otan tähän muutamia otteita hänen esityksestään, koska ne samalla ovat mitä parhainta agitationia sosialistisen liikkeen hyväksi, etenkin kun ottaa huomioon, että allaolevat rivit ovat porvarillisen tiedemiehen kynästä lähteneet.
»Tämän lahkon vaatimuksena on» — kirjoittaa Gebhard, — »että ainoastaan ne välikappaleet, jotka tarvitaan tavaroita valmistaessa, s. o. maa ja pääoma (koneet, rakennukset y. m.), ovat saatavat kansan yhteisiksi, mutta että kaikki se minkä me tarvitsemme elääksemme, 'kulutusaineet', saisi jäädä yksityisomaisuudeksi. Mutta tätä nykyä ei tämä lahko vaadi edes kaikkien 'tuotantoaineiden' yhteisiksi julistamista, vaan ainoastaan niiden, joita käytetään palkattujen työmiesten avulla. Niinpä ei talonpojan viljelemää maata,[1*] ei kalastajan venettä ja nuottaa, ei käsityöläisen työkaluja, vaikka ne ovatkin 'tuotantovälineitä', tahdota tehdä kansan omiksi».
»Mitä tulee siihen menettelytapaan, jota on noudatettava tuotantovälineitten muuttamiseksi kansan omiksi, niin pakkolunastus on tässä suhteessa ainoa mahdollinen keino. Se on oleva viimeinen näytös siinä luokkataistelussa, jonka sosialistit ovat julistaneet ja jota he käyvät».
»Tämä pakkolunastus on tapahtuva maltillisten sosialistien mukaan korvausta vastaan, jos omistajat siihen suostuvat hyvällä, mutta ilman korvausta ja vallankumouksellisesti, jos omistajat sitä vastustavat».
»Tämä on n. s. kollektivistisen lahkon (s. o. sosialidemokratian) tulevaisuuden unelma, se päämäärä johon se pyrkii».
»Mitä siitä on sanottava».
»Jos sitä pidetään sinä suunnan viittaajana, jota kohti on pyrittävä, niin sitä mielestäni ei kukaan voine moittia, päinvastoin kohdella myötätuntoisuudella. Sen pyrkimys saada n. s. kilpailu yksityisliikkeitten kesken yhtenä nykyisten nurjien olojen syynä poistetuksi, on sama kuin osuustoimintamiestenkin tulevaisuuden unelma. Sitä kohtihan mekin pyrimme ja mekin toivomme sen avulla parantavamme vähävaraisempien kansanluokkain asemaa».
»Mitä taas tulee sosialistien toiseen pääkysymykseen, yksityisomaisuuden muuttamiseen valtion omaisuudeksi, niin onhan esim. Suomessa nyt jo suuri osa maata valtion omaisuutena ja hyvin monet ei-sosialistit pidämme sitä ehdottomasti tärkeänä, ettei enää, niinkuin varemmin, tätä valtion maaomaisuutta jaeta yksityisille, vaan että sitä päinvastoin lisättäisiin. Niinikään ovat rautatiet meillä Suomessa melkein kaikki valtion omaisuutta ja niissä maissa, joissa rautatiet ovat yksityisomaisuutta, pyritään hankkimaan ne valtiolle. Samaten on meillä posti ja sähkölennätinlaitosten laita. Niinikään näkee selvästi, että suuremmat kaupunkikunnat pyrkivät ottamaan omaan hoitoonsa vesijohdon, katuvalaistuksen, raitiotiet y. m. s. Ulkomailla löytyy kaupunkeja, joissa esim. kansanopetus ja opetusneuvot lapsille kustannetaan kunnan varoilla kaikki vapaasti ja joissa hautauskin tapahtuu kaikille vapaasti. Samaten näkee että maalaiskunnat niin meillä kuin muuallakin ovat alkaneet hankkia itselleen maa-omaisuutta».
»Me näemme siis jo näistäkin esimerkeistä, että kehitys käypi meidän päivinämme melkein huomaamatta sosialistiseen suuntaan».
Eikös olekin harvinaisen suoraa ja tasapuolista puhetta mieheltä, joka ei ole sosialisti. — Mutta millä nimellä onkaan tämän rinnalla leimattava esim. ylitirehtööri J. K. Paasikiven menettely, hän kun täyttä kurkkua huutaa kiihotuspuheita pitäessään »sosialistit ryöstävät pikkutilallisilta maat pois», »sosialistit ryöstävät pikkutilallisilta maat pois». Kun nyt ensi kerralla kuulette hänen siellä maaseudulla noin huutavan, niin huomauttakaa hänelle aivan rauhallisesti, miten häntä etevämpi tiedemies, tohtori Gebhard on kirjoittanut.
Vielä huomauttaa tohtori Gebhard, ennenkuin lähtee varsinaisesti maatalouskysymystä käsittelemään, että »Suomen sosialidemokratien yleinen ohjelma ei meitä peloita, vaan päinvastoin useimmissa kohdin on hyvinkin miellyttävä ja puolueelle kunniaa tuottava». Ja minä, hänen oppilaansa, yhdyn tässä kohden täydestä sydämmestäni entisen opettajani sanoihin!
Maatalouskysymykseen ryhdyttyään käsittelee tri Gebhard ensin sitä, miten maata on hankittava tilattomille viljeltäväksi. Aluksi tarkastelee hän kruununmetsämaitten asuttamista. Asetan taas tähän nähtäväksi tiedemiehen omat sanat, koska ne lyhyesti ja selvästi esittävät sen kannan, joka mielestäni tässä kysymyksessä on ainoa oikea, ja jonka sosialidemokratinenkin puolue jo vuosia takaperin on omaksunut.
»Niistä muodoista, joita meillä on käytetty maan hankkimiseksi tilattomille on kruununmetsämaitten asutukseen luovuttamisella aina ollut ja tulee vastaisuudessakin olemaan tärkeä sija. Se on tähän saakka tapahtunut siten, että verrattain laajoja alueita niinhyvin viljelys- kuin puhtaita metsämaita on melkein lahjaksi annettu täydellä omistusoikeudella tilattomille».
»Kokemus ja siihen perustuva tutkimus on sekä muualla että omassakin maassa osottanut, että nykyaikana vähäkykyinen mies ei voi tällaista lahjaa omakseen eikä yhteiskunnan eduksi hoitaa. Kuten Tilattoman Väestön Alakomitean tutkimuksista käy esille, onkin seurauksena ollut, että tällaisilla tiloilla maanviljelys yleensä ei ole menestynyt, usein taantunutkin, ja että haltija on velkaantunut ja luovuttanut maansa tukkiyhtiöille.»
»Tähän kokemukseen perustuen ja ottaen myöskin huomioon, että sosialistisen suunnan vaatimus, että edes nykyinen valtion maanomaisuus säilytettäisiin valtion hallussa, on kaikkialla muualla saanut yhä laajempaa tunnustusta, on alakomitea ehdottanut, ettei enää luovutettaisi kruununmetsämaista tähän tarkoitukseen maata omistusoikeudella, vaan viljelysmaata ainoastaan perinnölliselle vuokralle[2*]) ja metsämaahan rajotettu käyttöoikeus.»
Tämä on yleistä tunnustusta saaneen tiedemiehen puhetta, ja yrittäkääpäs tämän jälkeen te suomettarelaisten nurkka-agitatorit selitellä kansalle uutisasutusta kruununmetsämailla, yrittäkää vieläkin vakuutella, että rajaton omistusoikeus on ehdottoman paras.
Eikä tohtori Gebhard puolusta edes valtiolainojen välityksellä syntyville tiloille suinkaan rajatonta omistusoikeutta. Todistukseksi pantakoon tähän pari, hänen kirjasestaan otettua lausetta.
»Lisäksi olisi vaadittava, että lainoja myönnettäisi etupäässä sellaisille kunnille, jotka aikovat hankkia kunnan omaksi eri osissa kuntaa maata, jota se pienemmissä palstoissa vuokraisi asuntotonteiksi ja viljelyspalstoiksi eritoten köyhemmille tilattomille pitemmäksi ajaksi ja kohtuullisilla ehdoilla. Näihin ehtoihin olisi koetettava saada viljelyskelpoista maata sekä metsämaata yhteismetsäksi ja laitumeksi, jota kunta hoitaisi varattomien eduksi.»
»Tämän yhteydessä olisi vielä säädettävä, että siellä, missä olot vaativat ja tilattomat sitä pyytävät, mutta kunta ei siihen hyvällä suostu valtiopäivät voisivat pahoittaa kuntaa hankkimaan itselleen maata, joka soveltuu tilattomille vuokrattavaksi.»
Mitä tulee taas siihen, valtion tähän saakka harjottamaan politikaan, että on ostettu suurtiloja, palstotettu ne ja annettu edullisilla ehdoilla tilattomille, niin puolustaa tohtori Gebhard yleensä tämmöstä valtion välittämää suurtilojen palstottamista ainoastaan siinä tapauksessa jatkettavaksi, että näin syntyneisiin taloihin ei myönnetä nykyaikaista omistusoikeutta, vaan annetaan ne perinnölliselle vuokralle. Metsää on hoidettava yhteisenä.
Tämä on niin kaukana kaikesta siitä, mitä suomettarelaiset agitatorit maaseudulla huutavat, kuin itä on lännestä. Mutta sensijaan on se jotakuinkin lähellä sitä kantaa, millä maamme sosialidemokratit seisovat. Mehän vaadimme juuri täysin turvattua oikeutta, kuten vaaliohjelmassamme sanotaan, näihin tiloihin, jotka uuden, tilatonta väestöä koskevan lainsäädännön kautta syntyvät.
Uuteen maanvuokralakiin nähden tekee tämä lämminsydäminen tiedemies myös useita ehdotuksia, jotka sosialidemokratisen puolueen ohjelmassa kyllä löytyvät, mutta jotka, sen pahempi suomettarelaisten ohjelmasta ovat jääneet aivan pois.
Ensimmäiseksi tärkeäksi uudistusvaatimukseksi asettaa tohtori Gebhard sen, että isäntä ei saa olla oikeutettu vaatimaan torppareiltaan veroa päivätöissä. Suomettarelaiset ovat tässä kohden pysähtyneet puolitiehen, mutta juuri tämän vaatimuksen toteuttamista tarkottaa sosialidemokratinen puolue, vaatiessaan ensiksikin, että vuokramaksu on määrättävä rahassa ja että vuokramies ilmottakoon vuokranantajalle kunkin vuokravuoden alussa, suorittaako vuokramaksun sinä vuonna rahassa vai päivätöissä.
Vielä vaatii tohtori Gebhard vuokran jatkuvaisuutta ja perinnöllisyyttä, jotka kumpikaan eivät ole löytäneet armoa suomettarelaisten ohjelmalaatijain silmissä, mutta jotka sosialidemokratisen puolueen ohjelma nykyään sisältää.
Ja maavuokralakiehdotuksensa loppuun on tohtori Gebhard lisännyt seuraavan kappaleen, joka varmaankin suuresti ilahduttaa maamme kaikkia tilattomia, kappaleen, jolla valtioneuvos Danielson-Kalmari väitti Gebhardin lausuneen tuon yleisesti tunnetun viljelyspakkovaatimuksen syntysanat.
»Jos tällä tavalla suunniteltua vuokralakia ryhdytään laatimaan, on peljättävää, että useat maanomistajat kiiruhtavat lopettamaan koko torppalaitoksen, mieluummin kuin alistuvat sen alaisiksi, joten n. s. tilattomain luku vielä nykyistään lisääntyisi ja olot tulisivat yhä huonommiksi. Tältä varalta sekä saadaksemme yksityisten hallussa olevat laajat viljelyskelposet maat viljelyksen alle, olisi uuden vuokralain yhteydessä välttämättämätöntä säätää sellainen laki, että, jos maanomistaja tahtoo lopettaa torpan, mutta torppari ei tahdo siihen suostua ja tämän torpan maat sijaitsevat sillä tavalla, että sen palstottaminen itsenäiseksi ei turmele emätilan viljelystä, maanomistaja on velvollinen alistumaan pakkolunastukseen, jolloin hinta olisi laissa määrättävä kohtuulliseksi. Samalla tavoin, jos maanomistajalla on erityiseksi tilaksi soveltuva viljelyskelpoinen maa-ala, jota hän ei itse vissin ajan kuluttua rupea viljelemään, mutta jota tilaton, kykenevä henkilö haluaisi viljellä.»
Täytyy kerrassaan ihailla sitä suoruutta ja totuudenrakkautta, mikä näissä etevän tiedemiehen sanoissa ilmenee. Sillä onhan jokaiselle, hiukankin tarkkanäköiselle olojemme tuntijalle selvää, että uusi torpparilaki ilman sitä täydentävää viljelyspakkolakia on kerrassaan harha-askel. Kaksin, kolmin kerroin tahtoisin alleviivata tämän lämminsydämisen, maavuokraolojamme hyvin tuntevan oppineen sanat: »on peljättävää, että useat maanomistajat kiiruhtavat lopettamaan koko torppalaitoksen, mieluummin kuin alistuvat sen alaisiksi, joten siis n. s. tilattomain luku vielä nykyistään lisääntyisi ja olot tulisivat yhä huonommiksi.» Ei kukaan olisi selvemmin ja lyhemmin voinut todistaa, että suomettareraisten torpparilaki (siihen kun ei sisälly minkäänlainen viljelyspakko) tulee saamaan vaan kurjuutta aikaan maamme tilattomain keskuudessa, eli käyttääksemme tohtori Gebhardin sanamuotoa »olot tulisivat yhä huonommiksi». Viljelyspakko siinä pitää siis olla, sen on Gebhard meille — ja luullakseni muillekin — todistanut. On siis vaan kysymys, missä muodossa se säädetään. Sosialistien ehdottama muoto on yleisesti tunnettu. Gebhardin ehdottama muoto ei myöskään olisi hullumpi, se kun samalla sisältää pakkoluovutuksen, (on tavallaan siis jyrkempi kuin meidän). Jospa meillä vaan olisi takeet siitä, että se lunastus, mikä näistä uutistiloista tullaan valtiopäivillä määräämään, todellakin tulee »kohtuulliseksi». Ei sosialisteilla ole nimittäin pienintäkään halua ruveta maksamaan näistä tiloista liijan suuria hintoja, ja jos joskus maailmassa eduskuntaamme tulee niinpaljon sosialidemokrateja, että heillä siellä tulee olemaan ratkaiseva sananvalta, niin tohtori Gebhardin pakkolunastusehdotus on silloin löytävä vastakaikua sosialidemokratien riveissä, koska silloin on todellakin varmat takeet olemassa siitä, että näitten uutistilojen hinta tulee olemaan »kohtuullinen».
Kun nyt tohtori Gebhard näin sitovasti on todistanut meille viljelyspakon — sekä vielä pakkolunastuksenkin välttämättömyyden, tuntuu kerrassaan naurettavalta, että joku nimetön poropeukalo uskaltaa Suometaressa ruveta rähisemään viljelyspakkoa vastaan, ja vielä siksi kehittymättömällä tavalla, että tosiaankin luulisi olevansa tekemisissä henkilön kanssa, joka vast'ikään on lastenkamarista ulospäässyt. Pitäkääpäs mielessänne tri Gebhardin miehekäs todistelu ja sen todistelun valossa sitte tarkastatte seuraavia, herttasen lapsellisia rivejä:
»Ennustamisen taito on aina osottautunut hyvin vaikeaksi, ja sen vuoksi olisi paras, että — — — olisivat siinä kohdin varovaisia. Mutta kun jyrkällä varmuudella väitetään vuokralain parantamisen tulevan vaikuttamaan ei ainoastaan taka-askeleita, vaan vieläpä suoranaista hävitystä torpparilaitoksen alalla, niin me vastaamme tähän yhtä jyrkästi, että suomalaisen puolueen torppariohjelman käytäntöönpaneminen ei tule mitään tällaista seurausta aikaansaamaan.[3*]
Näin kirjotettiin Suomettaren 38:ssa numerossa tänä vaalivuotena! Emmekä me yritäkään lähteä tätä väitettä kumoamaan, sillä emme me kuitenkaan siinä niin loistavasti onnistuisi kuin tohtori Gebhard! Eikä meidän sanoillamme sitäpaitsi olisi likimainkaan samaa kantavuutta ja painoa.
Kaiken ylläkirjoitetun johdosta ei voi muuta kuin valittaa, että semmoinen itsenäinen, laajatietoinen ja kaukonäköinen tiedemies, kuin on tohtori Gebhard, on joutunut puolue-elämän pyörteisiin, ja sitoutunut olemaan porvarillisen suomettarelaisen puolueen valtiopäivämiesehdokkaana. Sillä nyt on hän sitoutunut noudattamaan sitä hataraa ohjelmaa, minkä suomettarelainen puolue on itselleen otolliseksi havainnut, vaikka hänen oma vakaumuksensa selvästikin on toinen. Suomettaressahan on kerta toistensa perästä selitetty, että heidän puolueensa ohjelma sitoo edusmiesten kädet, — eikä puolue tietysti voi Gebhardiinkaan nähden poikkeusta tehdä. Meidän täytyy valitettavasti siis katsella häntä samallaisilla silmillä kuin muitakin porvareita ja sydämen surulla ajatella sitä velvollisuuden ja tunteitten ristiriitaa, mikä hänen mielessään mahtaa raivota hänen mennessään äänestämään sosialidemokratien viljelyspakkoa kumoon tai — mikä vielä rumempaa — puoltamaan tuota kuuluisaa takaporttipykälää suomettarelaisten torpparilakiin.
Sulo Wuolijoki.
Tätä nimeä kantaa eräs pienoinen vihkonen, jota suomettarelaisten agitatsionikirjasena maaseudulla levitetään, ties kuinka monin kymmenin tuhansin. Kirjasen tekijä on entinen professori ja senatori A. Osv. Kihlman, nykynen Kairamo.
Kirjasen tarkotus on jokaiselle selvä, joka vaan Kairamon nimenkin on kuullut, eikä sitä tarkotusta tietysti yritetäkän salata. Vaalit ovat kohta ovella, puolueelle, nimittäin suomettarelaiselle yläluokkapuolueelle koetetaan saada ääniä ja täytyy saada ääniä, muuten ei pääse entinen maanviljelystoimituskunnan päällikkö virkaansa takasin.
Aluksi on lyhyt esipuhe, jossa kirjasen tekijä meille selittää, mitä se on, tuo sosialistinen liike. Se on aatteellinen suunta — selittää hän, joka esiintyy vasta syntyneen uskonvimman tunnusmerkeillä. Se on siis jonkinlaista uskoa, tuo sosialistinen liike ja hengenmailmassa — vakuuttaa tekijä — on semmonen yleinen laki, että uskoon ei pysty järkisyy. Mutta vaikka teoksen alussa selitetäänkin sosialismi aatteelliseksi suunnaksi ja uskoksi, ei se kuitenkaan estä tekijää syyttämästä (sivu 8) sosialismia liiasta aineellisuudesta seuraavaan tapaan: »Ne onnettomat olot, joissa sosialismi on saanut alkunsa, ovat tuoneet mukaansa sen, että se luonteeltaan on aineellinen liike. Taloudelliset olot, aineellisen toimeentulon ehdot ja keinot ne ovat sosialismin a ja o, sen alku ja loppu. Niiden ulkopuolella se ei tahdo tunnustaa mitään, josta oikeastaan kannattaisi puhua». Tässä siis, kuten huomataan, syyttää hra Kairamo sosialismia kahdesta vastakkaisesta asiasta. Ensiksi siitä, että se on aatteellinen ja sitten siitä, että se on kaikkea muuta kuin aatteellinen. Olen kuitenkin varma, että sama herra olisi valmis nauramaan semmoista ihmistä vasten naamaa, joka ilmoittaisi syyttävänsä suomettarelaisia kahdesta asiasta: ensiksi siitä, että olivat mielin kielin Bobrikoffin kanssa ja toiseksi siitä, että eivät olleet mielin kielin Bobrikoffin kanssa. Samoin tulisi meidän nyt tehdä ja epäilemättä sen tekisimmekin, ellei vastassamme olisi yksi suomettarelaisten arvokkaimmista henkilöistä. Nyt täytyy pysyä vakavana ja mennä siivosti eteenpäin.
Esipuheensa pidettyään alkaa tekijä tutkia niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet tuon sosialistisen suunnan ja siinä koettaa hän antaa esityksellensä mahdollisimman tasapuolisen leiman, saadakseen senkautta paremmin uskottavaksi kirjasen loppuosan. Hän on erittäin myöntyväinen, jommoiseksi olemme hänet aina oppinut tuntemaan. »Sosialistisen liikkeen juuret ovat haettavat työväen kurjista oloista» — sanoo hän. »Työväen asunnot ovat kurjat, ei ilmaa, ei päivänvaloa, mutta sitä runsaammin saastaista, inhottavaa löyhkää, likaa ja törkyä. Ravinto on tämän vertainen: riittämätön ja yksitoikkoinen ja hyvin usein väärennetty tai pilaantunut Köyhälistön kirous, väkijuomat ovat kaikkialla saatavissa».
Tämmöiset olot hävittävät perhe-elämän — kertoo hän edelleen. Siveellisyyden siteet höltyvät ja kuihtuvat. Työpaikka on myöskin epämiellyttävä. Aamusta iltaan, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen tulee seisoa saman, surullisen mutkikkaan, haisevan ja meluavan koneen ääressä, samassa lohduttoman ikävässä, monasti kylmässä ja vetoisessa huoneessa. Koulusivistyksenkin oraat näissä onnettomissa ja saastaisissa oloissa väkisinkin surkastuvat ja näivettyvät olemattomiin. Ja kaiken lisäksi on työttömyys pään päällä uhkaamassa.
Todellakin ylipääsemätön kuilu erottaa näissä oloissa työväen yläluokasta, kertoo senatori sitte, antaapa meidän sivumennen vilaista sitäkin elämää, jota yläluokka »näissä oloissa» viettää. — Mukavuutta, ylellisyyttä loistoa ja herkkuja. Näyttää monasti siitä kuin työmies olisi tuomittu kärsimään ja raatamaan aina uuvuksiin asti ainoastaan sitä varten, että toiset mielettömästi tuhlaten saisivat täysin kourin viskata rikkauksiansa turhuuksiin. »Vai millä nimellä mahtanee köyhälistö omassa keskuudessaan puhua esim. siitä — satoja tuhansia maksavasta juhlasta, jolla tunnettu keinottelija ja raharuhtinas suvaitsi kunnioittaa lempikoiransa »häitä»?
Edelleen kertoo tekijä että kritiikki (arvostelu) on aina ollut sosialismin vahva puoli ja se on säälimättä paljastanut epäkohtia ja yhteiskunnan mätähaavoja, sielläkin missä muilla ei ole ollut aavistustakaan niiden olemassa olosta. Se on tarmokkaan ja pelottoman esiintymisensä kautta pakottanut vastahakoisetkin ryhtymään todellisiin parannuspuuhiin. Vielä on sosialismi osoittanut kerrassaan kadehdittavaa organisatsionikykyä (järjestämiskykyä), se on todistanut, että työväki monessa käytöllisessä kysymyksessä kykenee odottamattoman tyyneen ja asialliseen arvosteluun.
Kaiken tämän jälkeen odottaisi, että herra senatori suin päin heittäytyisi sosialismin helmaan — mutta älkäähän nuolasko ennenkuin tipahtaa. Nyt tulee mitalin toinen puoli. Sosialistisessa liikkeessä on nimittäin myöskin paljo moitittavaa, sangen paljo, ja semmosta ei senatori voi sietää. Puoluehallinto verottaa puolueen jäseniä hirveästi — aina 25:een prosenttiin saakka tuloista, väittää senatori, tarkemmin kuitenkaan mainitsematta, kotimaassako sitä tapahtuu vai ulkomailla. Sosialistinen puoluehallinto harjoittaa määräysvaltaa, joka on yhtä ankara, yksityskohtanen ja orjuuttava kuin missä poliisivaltiossa tahansa. — Tämä viimenen syytös on jo niin törkeätä ja paksua laatua, että olisi loukkaus sosialidemokratialle, jos sitä yrittäisi asiallisesti torjua. Ajatelkaahan, mistä herra senatori oikeastaan suvaitsee syyttää sosialistista puoluehallintoa. Ei mistään enemmästä eikä vähemmästä, kuin syyttömien ihmisten piiskauksista, kenties viattomien telotuksestakin, sillä kaikkea tällaista »määräämisvaltaa» olemme oppineet poliisivaltioissa näkemään. Muistammehan Laukonkin pieksiäiset — ja nyt syytetään sosialistista puoluehallintoa samallaisen »määräämisvallan» käyttämisestä. Tämmöiseltä puhetavalta on jo kaikki tasapuolisuuden leima pois. Se ei enää naurata, se säälittää.
Ja nyt alkaa sarja syytöksiä, joita tekijä onkin saanut mahtumaan ihmeen paljo verrattain pieneen alaan. Vaikka useimmat niistä ovatkin jo moneen kertaan ennen toistettu sekä ulkomailla että meillä, pitänee niistä joitakuita sentään ottaa tarkastuksen alaiseksi.
Sosialistit eivät harjota hyväntekeväisyyttä, pahoitelee senatori — tai käyttääksemme hänen siistiä sanamuotoaan »ei sosialistien paljon huudettu veljeys ja lähimmäisenrakkaus käytännössä näy olevan kovin pakottavaa laatua». — Onko tältä herralta tosiaankin kaikki asiallisemmat syytökset lopussa, tai onko hän asioista niin tietämätön, että voi tuommoisia lauseita julkisuuteen päästää. Eihän meidän tarvitse kuin viitata siihen tuhansiin nousevaan pakolaislaumaan, mikä viime vuonnakin Suomen sosialidemokratien avustamana on pelastanut nykyaikasen poliisivaltion raatelevista kynsistä, niin jo tämä yksi ainoa viittaus riittää kumoamaan ylläolevan syytöksen. Juuri uhrautuvaisuudella ja personallisilla kieltäymyksillä on voitu koota ne summat, millä on avustettu pakolaisia, joita sekä keisarikunnan että kotimaamme virkaherrat kilvan ovat ahdistaneet. Eikö tämä herra tiedä, että Suomen sosialidemokratinen köyhälistö on joka kerta pannut toimeen keskuudessaan rahankeräyksiä, kun yläluokkaan kuuluvat pohatat ovat työläiset ankarampaan lakkoon pakottaneet? Mutta sosialidemokratit eivät kutsukaan tämmöstä avustamista hyväntekeväisyydeksi, vaan yksinkertasesti velvollisuutensa täyttämiseksi. Emmekä me huuda koko maailmalle joka penniä, minkä tovereittemme avustamiseksi luovutamme, vaan toteutamme »hyväntekeväisyyttä» harjoittaessamme sen periaatteen, että vasen käsi ei saa tietää, mitä oikea tässä suhteessa tekee. Kylläpä tosiaankin näkyy ylitsepääsemätön kuilu erottavan herra senatorin alemmasta kansasta, koska hän tämän riennoista ja pyrkimyksistä niin vähän tietää!
»Myöskin kansallisuusaate on liian suuri, saadakseen sijaa sosialistisen ihannevaltion rinnalla» — huomauttaa tuo nerokas syytöksien keksijä edelleen. Ikäänkuin kansallisuusasiaa siten ajettaisi parhaiten, että kootaan suu täyteen suuria sanoja ja kuitenkin taivutaan edistämään venäläistyttämistä tarkottavaa sortopolitikaa. Ei sillä tavalla kansallisuusasiaa Suomessa edistetä, että heti ensimmäisestä viittauksesta riennetään lisäämään venäjänkielen tuntimäärää Suomen oppikouluissa. Vaan sitä edistetään siten, että laitetaan olot tässä maassa siihen kuntoon, että kaikkien kansalaisten sekä henkinen että taloudellinen vaurastuminen on mahdollinen. Suurin vaarahan uhkaa kansallisuuttamme itäisen naapurimaamme puolelta. Tärkein tie tämän vaaran torjumiseksi on se, että turvataan maamme sisällinen itsehallinto. Mutta eihän suomettarelaiset edes ilmota vaativansa esim. eduskuntamme oikeuksien laajentamista siihen suuntaan, että hallitsijan ehdoton kielto-oikeus eduskunnan päätöksien vahvistamisessa lakkautettaisiin. Kuitenkin pitävät he suurta suuta kansallisuusasiasta, vaikka kokonaan laiminlyövät juuri sen, mikä kansallisuudellemme olisi aivan elinehto. Se on herrojen tapa ajaa kansallisuusasiaa, että käytetään tuota kaunista sanaa vaalikilpenä, mutta köyhälistö ajaa kansallisuusasiaansa siten, että se ensi sijassa vaatii kansalle oikeuksia. Sillä missä on semmosen torpparin isänmaa, jolla ei ole juuri muuta oikeutta kuin suorittaa veroja taloon? Missä on työttömänä kuljeskelevan irtaimen väestön isänmaa, ellei se voi taata hänelle edes kattoa päänsä päälle tai leipäpalaa hänen suuhunsa? Vasta eräät oikeudet voivat köyhälistössä synnyttää isänmaanrakkauden tunteen, josta herrat niin paljon koreita sanoja puhuvat, mutta yksistään velvollisuudet eivät voi ikinä sitä tehdä. Ja kun köyhälistöpuolue vaatii, että kullekin kansalaiselle, varattomallekin, tulee taata semmonen taloudellinen ja oikeudellinen asema, että se voi hänen rinnassaan synnyttää todellisen kansallisuustunteen niin täten edistää köyhälistö juuri kansallisuusasiaakin kymmenin kerroin voimakkaammin kuin ne herrasmiehet, jotka ovat valmiit jättämään virastoihin vaikka minkäkielisiä papereita, jos heidän oma etunsa vaan sen vaatii.
Mutta entäs ne teidän kielipontenne — huutavat nyt suomettarelaiset — eihän ne ainakaan puusta katsoen osota, että suomalainen sivistys olisi teille sydämen asia. Mutta tähän on vastattava, että juuri kielipontemme sen osottavatkin, sillä niissähän lausutaan juuri se periaate, että Suomen kieli on tässä maassa saatava luonnollisiin oikeuksiinsa, mutta sen ohessa ei mitään kielisortoa tai kansallisuussortoa sallita. Ja lausuessaan tuommoisen periaatteen, on köyhälistöpuolue ehdottomasti oikeassa. Sillä tulee ottaa huomioon, että esim. Venäjällä tahtovat porvarilliset, etupäässä virkavaltanen hallitus sortaa siellä löytyvää, satoihin tuhansiin nousevaa suomalaista kansanainesta, mutta Venäjän sosialidemokratit ilmottavat jyrkästi tämmöstä sortojärjestelmää vastustavansa. Samaten Amerikassa, Ruotsissa — sanalla sanoen kautta koko mailman hyväksyy järjestynyt köyhälistö sen periaatteen, että kielellistä ja kansallista — enempää kuin muutakaan sortoa ei saa missään muodossa harjottaa. No jos nyt Suomen sosialidemokratit hyväksyisivät kansalliskiihkosen kieliohjelman, joka ei takaisi muille kansallisuuksille oikeutta kehittää omaa kieltään, niin seurauksena olisi luonnollisesti yhtä »jalomielinen» menettely muualla maailmassa. Sillä tässä kohden jos missään pitää paikkansa tuo vanha, tunnettu sääntö, että minkä tahdotte muitten tekevän teille, se tehkää tekin heille.
»Ikävä vaan ettei tämä suuri ja ihanteellinen liike sittenkään kykene suuria ihanteitansa toteuttamaan» — vaikeroi herra senatori sitte. Sillä »se yhtäläisyys ja tasa-arvo, joka on sosialismin edellytyksenä, ei ole olemassa ihmiskunnassa enemmän kuin muuallakaan luonnossa. Se ehdoton alistuminen, jonka sosialismi kansalaisilta vaatii, on liiallinen ja ahdasmielinen, ja se päämäärä, johon se pyrkii on liian kylmä ja liian kaavamainen, voidakseen olla todellinen».
»Ei kykene toteuttamaan ihanteitaan», — hyvä herra senatori, millä te luulette tuommoisia väitteitä voivanne toteen näyttää? Ainoastaan tulevaisuus voi osottaa, missä määrin sosialismin suuret ihanteet voivat toteutua, mutta tulevaisuuden esirippua ei ainakaan suomettarelaiset senatorit ole toistaiseksi kyenneet kohottamaan. — Mitä taas tulee yhtäläisyyteen ja tasa-arvoon, jota »ei ole olemassa ihmiskunnassa enemmän kuin muuallakaan luonnossa» — niin kehotamme senatori Kairamoa tutustumaan siihen, mitä italialainen kuuluisa oppinut prof. Ferri[4*] sanoo tästä asiasta, hän tulee aivan päinvastaisiin päätöksiin, ja on tietääkseni ainakin yhtä pätevä tästä asiasta kirjottamaan kuin senatori Kairamokin. Ja mitä tulee sosialismin ylevään päämäärään, jonka herra senatori leimaa kylmäksi ja kaavamaiseksi, niin totisesti on silloin jokainen päämäärä kylmä, jos tämä senatorin sana pitää paikkansa. Kansojen onnellistuttaminen — ihmiskunnan onnellistuttaminen — sehän on sosialismin päämäärä. Onko se kaavamainen? Onko se kylmä? Luulenpa, että herra suomettarelainen senatori on ainoa, joka tämän päämäärän »kylmäksi» leimaa.
Ja tämäkö päämäärä ei sopisi yhteen todellisen uskonnon kanssa! Onko herrojen uskonto tosiaankin semmonen? Sehän on julmuutta, ja mitä julmuudella on todellisen uskonnon kanssa tekemistä. Onko herra senatorin »kristillinen maailmankatsomus» tosiaankin semmonen, että se pakottaa hänet vastustamaan yleisen veljeysaatteen pohjalla lepäävää köyhälistöliikettä? Jos niin on, niin on tämä toistaiseksi rumin syytös, mikä kristinuskoa vastaan on keksitty. — Mutta eiköhän tämä korkea herra ole hieman erehtynyt, eiköhän tuon jalon natsarealaisen oppi oikein tulkittuna velvota kannattajaansa taistelemaan juuri yleisen tasa-arvosuuden ja veljeyden puolesta, eikä suinkaan näitten aatteitten kannattajia vastaan. Senatorin sietäisi hiukan vielä tutkia asiaa ja sitte kirjottaa uudelleen.
Mutta tehän kylvätte luokkavihaa, huomauttaa Kairamo tämän jälkeen, eikä vihan kylväminen kuitenkaan sovi yhteen kristinopin kanssa. — Tämä Saksasta tuotu syytös on niitä tavallisimpia, joita sosialidemokratiaa, voitokasta köyhälistöpuoluetta vastaan yleensä tehdään. Mutta tässä sekottavat vastustajamme aina luokkavihan ja luokkatietoisuuden. Mehän kohotamme köyhälistön luokkatietoisuuteen, tietoisuuteen siitä, mikä on köyhälistön kurjuuden todellinen syy. Me juuri osotamme, että syy ei ole yksityisten henkilöitten, vaan järjestelmän. Sanomme, älkää vihatko niitä ja niitä henkilöitä, vihatkaa järjestelmää, jonka turvissa porvaristo riistämistään harjottaa. Emme me kehota ihmisiä vihaamaan edes Laukon paroonia, emmekä niitä suomettarelaisia, jotka hänen kätyreinään olivat torppareita sortamassa, vaan me sanomme, että paroonilla oli »laki», porvarien luokkalaki puolellaan ja — lisäämme me vielä — asia ei suinkaan parane sillä, että vihaamme yhtä noista porvarillisista köyhälistön sortajista ja kostamme hänelle, vaan meidän tulee tuommoisten tapausten johdosta lausua vastalause koko järjestelmälle, koko tuolle sortoon perustuvalle yhteiskunnalle. Ja paraan vastalauseen tuommoista sortoa vastaan panemme me siten, että annamme vaaleissa äänemme juuri yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan taistelevalle köyhälistöpuolueelle.
Ja katsotaanpa nyt hiukan ohjelmia. Otetaan maatalousohjelma, josta senatorimmekin puhuu. — »Saksasta tuotu valmiita ohjelmakaavoja» — vakuutetaan meille ensiksikin. Ja nyt olemme hämmästyksellä lyödyt! Vai Saksasta ne ovatkin tuodut, ne Tampereen torpparikokouksen päätökset! Niinkö paljon tosiaankin herra senatori tietää niistä asioista, joista mahtipontisesti kirjottaa. Eihän se ole edes minkään kaupunkilaisen johtajakoplan tekemä, tuo meidän torppariohjelmamme, vaan juuri torpparien itsensä. Nehän siellä olivat edustettuina. Ja jo ne ponnet, mitkä Tampereen torpparikokoukselle esitettiin, olivat torpparien itsensä laatimat, vaikka suomettarelaiset yli koko Suomen koettavat asian toisin esittää. — (Omituisen ristiriitasia väitöksiä muuten, Kairamo selittää maatalousohjelman Saksasta tuoduksi, eräs toinen »asiantuntija» taas väitti Suometaressa, että sosialistien maatalousohjelma on — suomettarelaisilta lainattu). Sillä se komitea, joka Tampereen torpparikokoukselle ponnet ehdotti, kokoili pöytäkirjoja, päätöksiä ja tietoja pienemmistä torpparikokouksista yli koko Suomen, ja sitten näihin tietoihin nojautuen teki tunnetun ehdotuksensa. Siitä ei nyt siis päästä yli eikä ympäri, ettei Tampereen torpparikokouksen päätökset olisi torpparien itsensä tekemät.
Ja Tampereen torpparikokouksen päätösten mukaan laadittava uusi maanvuokralaki turvaa ehdottomasti torpparien aseman. Sitä ei ole kukaan vastustajakaan edes yrittänytkään kieltää, ainoa moite, mikä heillä on esitettävänä, on vaan se, että nuo päätökset pitävät liian yksipuolisesti torpparien puolta. Tulevat siis rasittamaan torpparien sortajia. Mutta aivan oikein! Sehän on juuri tarkotuskin! Asetetaan sulku, joka estää kartanonherrain liian paljon nylkemästä alustalaisiaan, estää paremmin, kymmenin kerroin paremmin kuin nykynen, tilallisten etuja silmälläpitäin laadittu torpparilaki, jota säätämässä ovat suomettarelaisetkin olleet mukana ja ovat siis vähintäin yhtä suuressa edesvastuussa tästä laista kuin maamme muutkin sortavat valtapuolueet.
Mutta mehän korjaamme laiminlyöntimme ja erehdyksemme, ovat suomettarelaiset kai valmiita tähän huomauttamaan, me kun ehdotamme uutta erinomaista maanvuokralakia tuon entisen kehnon tilalle. Sietää siis katsoa, miten »erinomaisia» heidän uudet ehdotuksensa ovat. Heidän torppariohjelmansa — jota sivumennen sanoen on monen monta kertaa viime vuoden kuluessa korjailtu, paikkailtu, lisäilty — ja vähennetty — ehdottaa esim. 50 vuoden vähintä mahdollista vuokra-aikaa ainoastaan suurtorpille, ei ensinkään n. s. mäkitupalaisille. Ja raja, jonka suomettarelaiset näitten kahden vuokralaisryhmän välille vetävät, on jokseenkin omituinen. Se, jolla on viljeltyä maata 2 tynnyrin alaa tai siitä yli, on torppari, se jolla on viljellyn maan pinta-ala tuota määrää pienempi, se on mäkitupalainen; selitettiin heidän syksyisessä ohjelmassaan tai oikeammin lakiluonnoksessaan. Ja vaikka heidän ohjelmansa onkin muuttunut miltei kerran kuussa, niin tämä kohta kai heidän vakaumuksessaan kuitenkin pysyy ainakin ensi vaaleihin samana, sillä eivät he suinkaan niin huikentelevaisia ole, nuo vakavat suomettarelaiset, että tänään kutsuisivat jotain kansanluokkaa mäkitupalaisiksi, huomenna taas torppareiksi. — No niin. Tämä suomettarelaisten torpparilaki tulisi siis koskemaan noin 70,000 vuokraajaperhettä, kun sen sijaan yli 100,000 vuokraajaperhettä jäisi vuokra-ajan suhteen edelleenkin tilallisten mielivallan alaisiksi. Onko tämä oikeudenmukaista? Tälläkö tavalla ne tilalliset »koko kansan» etuja valvovat? Voisitteko te torpparit hyvällä omallatunnolla äänestää miehiä valtiopäiville semmosen puolueen keskuudesta, joka vuokra-aikaan nähden kieltäytyy turvaamasta niitä teidän naapureistanne, joitten pellon pinta-ala sattuu olemaan alle 2 tynnyrin alaa? En usko että sittenkään voisitte näin menetellä, vaikka kaikki muut kohdat tuossa torppariohjelmassa olisikin laadittu täysin tyydyttävällä tavalla.
Mutta niin ei ole kuitenkaan tapahtunut, sillä toisiakin erittäin moitittavia kohtia löytyy suomettarelaisten torppariohjelmassa. Eivät he myönnä vuokraoikeuden perinnöllisyyttä, vaan saa isäntä ajaa torpparinsa vuokra-ajan loppuunkuluttua pois, jos vaan on halua ja sydäntä. Ja Laukon tapahtumat ovat meillä elävänä esimerkkinä siitä, että turhaa on vedota porvarillisten hellempiin tunteisiin.
Jos torpan arvo vuokrakauden kestäessä nousee, (niinkuin uuden rautatien rakentamisen, uuden teollisuuslaitoksen hävittämisen taikka maanviljelystuotteiden hintojen yleisen kohoamisen kautta) niin tulot ja hyödyn saa siitä isäntä, vaan ei torppari. Niin ovat suomettarelaiset asian harkinneet. Noiden parjattujen sosialistien mielestä taas tulisi vuokramaan viljelijällä, siis juuri torpparilla, olla ainakin yhtä suuri oikeus saada itselleen ne tulot, mitkä maan arvon kohoaminen esim. rautatien rakentamisen kautta synnyttää, sillä eihän se ole ainakaan isäntä joka rautatien rakennuttaa, vaan valtio ja torpparien edusmiehet ovat yhtä hyvin olleet valtiopäivillä siitä radasta päättämässä kuin isäntienkin edustajat. Mikä oikeuttaa siis isäntää saamaan siitä hyödyn, ja minkätähden tulee torpparin jäädä ilman? Jos taas rautatie rakennetaan torpparin maitten lävitse, niin tulee torpparin saada siitä korvaus, vaan ei suinkaan isännän. Niin vaatii kohtuus — mutta suomettarelaisten kanta on toinen!
Ja sitte se kuuluisa jupakka vuokralautakunnan puheenjohtajasta. Vuokralautakunnalle, niinkuin hyvin tiedetään, tulee uuden maanvuokralain mukaan paljon sangen vastuunalaisia tehtäviä. Sen tulee määrätä verot, korvaus, y. m. Vuokralautakuntaan asettavat torpparit ja isäntä kumpikin yhtä monta jäsentä. Tärkeissä kysymyksissä — verotuksessa esim. — tulevat torpparien edustajat tietysti asettumaan torpparien puolelle, isäntien edustajat tilallisien puolelle. Puheenjohtajan ääni tulee silloin ratkaisemaan. Äärettömän tärkeä kysymys on siis tuo puheenjohtajan asettaminen. Viime keväänä olivat suomettarelaiset tässä kohdin jotakuinkin hyväksyttävällä kannalla. Puheenjohtaja asetettaisiin kuntakokouksessa yleisen äänestyksen perustuksella. Mutta pian he huomasivat, että ei se peli kelpaakaan, koska köyhä kansa tulee tuommoisissa yleisissä äänestyksissä olemaan voitolla, sillä köyhiä on enemmän kuin rikkaita ja niinpä muuttivat he viime syksynä pitämässään puoluekokouksessa tälle kohdalle tuommoisen ylimalkasen ponnen, että »määrättäköön puheenjohtaja siten, että siksi tulee puolueeton henkilö». No me kyllä tiedämme, millaista se on tuo suomettarelaisten »puolueettomuus». Eivät he Laukon lakossakaan olleet puolueettomia, vaan menivät paroonin avuksi torppareita sortamaan!
Kaikkien pahin pykälä on suomettarelaisten torppariehdotuksesta kuitenkin jäänyt mainitsematta, semmonen pykälä, jota ei totisesti olisi uskonut kenenkään rehellisen Suomen kansalaisen enää nykymaailman aikaan kehtaavan ehdottaa. Panen sen kuristavimman osan tähän näytteeksi.
»11. Jos vuokramies viljelee tilaansa ennen tehdyn kirjallisen tai suullisen vuokrasopimuksen nojalla, uudistakoon vuokranantaja vuokra-ajan loppuun kuluttua sopimuksen uuden maanvuokralain säännösten mukaisesti —».
Tämä merkitsee sitä, että jos Laukon patooni ennen uuden maanvuokralain voimaanastumista suvaitsee tehdä häätämättä jääneille torppareilleen esim. 50 v. kontrahdin ja asettaa heille mielensä mukaiset verot sekä kontrahtiin muita lain, tämän nykyisen kehnon lain sallimia hävyttömiä määräräyksiä, niin nämä torppari raukat eivät pääse viiteenkymmeneen vuoteen nauttimaan mitään uuden maanvuokralain etuja. Ja tässä se on takaportti, jonka kautta suomettarelaiset tilalliset, niinkuin muutkin, pääsevät livistämään uutta maanvuokralakia pakoon. Jo nykyinen torpparilaki, niin lievä kuin se olikin, aiheutti lukuisia ylössanomisia sekä pitkäaikaisia kontrahteja, jotka tietysti tehtiin ennen tämän nykyisen vuokralain voimaan astumista. Nämä torpat eivät siis nauti edes tämän nykyisen, kehnoksi kutsutun vuokralain turvaa, vaan sitä edellisen, vielä kehnomman. On tämä tosiaankin häpeämätön takaportti! Ja mitä merkitsee siinä se sana »suullinen vuokrasopimus»? Johan meidän nykyinenkin vuokralakimme määrää sopimukset kirjallisiksi. Vai onko meidän ymmärrettävä asia siten, että jos isäntä saa todistettua, että hänellä torpparinsa kanssa on ollut puhetta parinkymmenen, kolmenkymmenen vuoden vuokra-ajasta sekä luonnottoman suurista veroista, niin torpparin täytyy nämät kymmenet vuodet noita hirveitä veroja suorittaa hänelle. Ja jos kieltäytyy suorittamasta, niin isäntä ajaa pois. Pois taas kuin ajetaan — tai sama asia, jos torppari itse lähtee ennen vuokra-ajan loppuunkuluttua näännyttäviä rasituksia pakoon — niin isäntä saa lukea hyväkseen ilman pienintäkään korvausta kaiken sen arvonnousun, minkä vuokratila torpparin siihen paneman työn ja pääoman tähden on parantunut. Kaikkiin näihin johtopäätöksiin antaa tämä suometlarelaisten takaporttipykälä aihetta, kun siinä puhutaan korvauksesta ainoastaan siinä tapauksessa, että vuokrasopimus joko kiijallinen tai suullinen, on loppuunkulunut. Vanhasta — tai oikeammin nykyisestä torpparilaista taas muistamme sen pykälän, että isäntä on kaikesta korvausvelvollisuudesta torpparille vapaa jos torppari lähtee kokonaan vuokratilalta pois, tai on käyttänyt hyväkseen pidättämäänsä ylössanomisoikeutta. — Millähän ne suomettarelaiset oikein tätä takaporttipykäläänsä puolustavat — luultavasti vaikenevat siitä kokonaan, kuten Kairamokin.
Vielä vetää Kairamo tuon kymmeniä kertoja kumotun väitteen esille, että muka kaupunkilaisköyhälistön ja maalaisköyhälistön edut ovat ristiriidassa keskenään. — Vaikka nuo edut olisivatkin kymmenen kertaa suuremmassa ristiriidassa keskenään, kuin herra senatori väittää niin sittekään ei kaupunkilaisköyhälistö saisi jättää maalaisia yksin isäntien armoille s. t. s. turvaa vaille. Onhan köyhälläkin miehellä sydän, herra senatori, lämmin sydän, joka sykkii kaikkien sorrettujen puolesta. Eihän mikään köyhälistöön kuuluva henkilö, kuulukoon hän sitte kaupunkilaisköyhälistöön tai mihin tahansa, voi tunteettomana katsella sitä sortoa, mitä tilalliset — suomettarelaiset tilalliset — ovat torppareihin nähden harjoittaneet. Yksin tunnekin jo velvoittaa kaupunkilaisköyhälistöä ottamaan maalaisköyhälistön asian omakseen. Mutta — kaupunkilaisköyhälistön ja maalaisköyhälistön edut eivät olekaan missään ristiriidassa keskenään, vaikka tuo korkea herra niin väittää. Sillä torppari ei ole yksin tuotteitten myöjä, vaan myöskin tuotteitten ostaja. Jos maitolitran hinta kohoaa, paranee torpparin taloudellinen asema (elleivät suomettarelaiset nimittäin pääse veroa lisäämään). Kun torpparin taloudellinen asema paranee, tulee hän ostokykyisemmäksi. Kun ostokykyisten henkilöiden luku maassamme suurenee, lisääntyy tehdastavaroitten menekki. Kun tehdastavaroitten kotimainen menekki lisääntyy, paranee taas teollisuusköyhälistön asema. Ja toiseksi. Onnettomin seikka, mikä pitää teollisuusköyhälistön asemaa huonona, on se, että työnkysyjiä on enemmän kuin työtä. Jos työnkysyntä pienenee, kohoaa palkat. Työnkysyntä taas ei voi vähentyä, jos maaseutulaisten kurja asema pakoittaa heitä joka vuosi etsimään työtä teollisuuskeskustoista. Siis juuri teollisuustyöväen ja kaupunkilaistyöväen oma etu pakottaa heitä ryhtymään semmosiin toimenpiteisiin, että maalaisköyhälistö saa itselleen viljeltävää maata ja että siis tuo pelottava siirtolaisuus maalta kaupunkeihin lakkaa.
Kaiken edelläsanotun johdosta tulee torpparien siis ottaa huomioon, että suomettarelaisten ohjelman mukaan tehty maanvuokralaki ei turvaa torppariluokan asemaa. Eikä suomettarelaiset turvaisi sitä sittekään, vaikka heidän ohjelmansa meitä täysin tyydyttäisi. Sillä suomettarelainen puolue on yläluokkapuolue, ja historiasta tiedämme sen totuuden, että mikään puolue tai ryhmäkunta ei ole luopunut eduistaan muuta kuin pakosta. Tämän totuuden pätevyyttä ei senatori Kairamokaan kiellä, olen sen hänen omasta suustaan kuullut. Meidän porvarilliset puolueemme eivät vielä valtiopäivilläkään ole pakotettuja edes omaa ohjelmaansa noudattamaan, sillä satanen äänestys kun on, voivat he puhua kauniisti kaikkien hyvien asioitten puolesta, mutta kuitenkin äänestää niitä vastaan, kuten ovat ennenkin tehneet, sekä syyttävät sitte, kuten ennenkin, vastapuoluetta. Ja vaikka he eduskunnassa olisivatkin pakotettuja noita laihoja ohjelmiaan noudattamaan, on heillä aina turvanaan se, että eduskuntamme oikeudet ovat niin pienet. Pari sanaa Pietariin — ja eduskunnan hurja päätös on kumossa. Porvarilliset ovat jo tällä uhanneet. Ja sitämukaa kuin taantumus Venäjällä nostaa päätään, sitämukaa vähenee meidän porvarillistemme näennäisesti edistysystävällinen mielentila. Olivathan he suurlakon aikana melkein kaikki sosialismiin taipuvaisia, mutta mitä ovat he senjälkeen olleet?
Siis torpparien on visusti mielessään pidettävä, että eivät tulevissa vaaleissa anna ääniään porvarillisille puolueille, ei suomettarelaisille eikä nuorsuomalaisille, ei viikingeille, eikä maalaisliitoille, ja minkänimellisiä ne lienevätkin, joitten kaikkien ohjelmat ovat takaportteja täynnä, vaan äänestävät sitä puoluetta, jonka ohjelma parhaiten takaa torppareille turvatun aseman, ja se puolue on sosialidemokratinen köyhälistöpuolue.
Sulo Wuolijoki.
Sosialidemokratinen puolue on köyhälistöluokan oma puolue. Siitä saakka kuin se on ollut olemassa, on se ajanut köyhän kansan asiaa, vaatinut köyhälistölle leipää ja oikeutta sekä taistellut köyhälistön taistelua rikkaita riistäjiä vastaan.
Tässä taistelussa on meidän sosialidemokratiallamme jo monet vuodet ollut oma selvä ohjelmansa, jota ohjelmaa se tulee edelleenkin noudattamaan siihen saakka, kunnes se on vapauttanut maamme koko köyhälistöluokan herrasriistäjäin luokkasorron alta. Nykyisessä vaaliohjelmassaan on sosialidemokratinen köyhälistöpuolue vain lähemmin määritellyt muutamia tärkeitä uudistusvaatimuksia yleisestä ohjelmastaan. Ne vaatimukset ovat kaikki niin kipeän tarpeen, niin huutavaa hädän ja vääryyden aiheuttamia, että sosialidemokratinen puolue tahtoo jo ensi valtiopäivillä taistella erityisesti niitten toteuttamiseksi. Sen vuoksi ne ovat nyt meidän puolueemme vaaliohjelmassa.
Näin on rehellinen köyhälistöpuolue menetellyt. Mutta kaikki herraspuolueet, jotka tähän asti yksin vallassa ollessaan vain nauroivat köyhälistön voimattomille vaatimuksille, ne ovat vasta näinä valtiopäivävaaleja varten sepitelleet itselleen ohjelmia. Näissä ohjelmissaan eivät ne uskalla rehellisesti tunnustaa ajavansa riistäjäluokan etuja, niinkuin ne kaikki tekevät, vaan teeskentelevät tarkottavansa köyhälistönkin parasta. Niillä on, näette, hätä käsissä, kun köyhälistölläkin on nyt vaalioikeus. Sen vuoksi ovat kaikki herraspuolueemme, mitkä enemmän, mitkä vähemmän, panneet ohjelmiinsa yksiä jos toisiakin uudistuslupauksia, jäljitellen sosialidemokratian vaaliohjelmaa. Ja niillä lupauksilla kalastelevat ne nyt köyhää kansaa äänestämään valtiopäiville rikkaita riistäjiä ja niitten kätyreitä.
Riistäjäluokan vaalikalastajat kulkevat monen eri puolueen nimessä, suomalaisen puolueen jäseninä, »nuorsuomalaisina», »maalaisliittolaisina» j. n. e., voidakseen sillä tavalla paremmin pimittää kansaa. Mutta yhdestä tavasta ne helposti tunnetaan kaikki. Siitä nimittäin, että kaikki ne yhdestä suusta mustaavat köyhälistön oman sosialidemokratisen puolueen ohjelmaa ja parjaavat jokaista, joka tämän puolueen avulla rehellisesti tahtoo köyhälistön asemaa parantaa.
Noitten herraspuolueitten vaalikalastajain koreita puheita kuunnellessa voikin moni tietämätön saada sen käsityksen, kuin aikoisivat ne todenteolla hankkia valtiopäivillä köyhällekin kansalle oikein ihania etuja. Niitten ohjelmatkin ovat tavallisesti niin taitavasti laadittuja, ettei niistä yksinkertainen kansanihminen hevillä saa selvillekään, kuinka paljon todellista hyvää nuo vaalisyötit oikeastaan sisältävät. Mutta kun niitä tarkasti tutkii ja vertaa sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelmaan, niin huomaa pian, että laihoja ne ovat nuo herraspuolueitten vaalilupauksetkin. Ne eivät ole uskaltaneet julkisissa ohjelmissaan edes luvatakkaan köyhälistölle mitään täyspainoisia etuja eikä suurempia todellisia parannuksia. Nähkääs, jos noitten puolueitten herrasjohtajat olisivat ohjelmiinsa panneet oikein tuntuvia parannuslupauksia köyhälle kansalle, niin olisivat niitten omat kannattajat, kaikki rikkaat riistäjät, voineet siitä säikähtää ja lipua viekkaitten johtajain käsistä johonkin sellaiseen herrassakkiin, joka ei lupaile köyhälistölle mitään. Sen vuoksi on kaikki nykyisten herraspuolueittemme ohjelmat laitettu sellaisiksi, että vaikka niissä ripotellaankin jotain lupausten murusia sorretun köyhälistön silmäinlumeeksi niin niitten kautta kuitenkin täydellisesti yhä edelleen turvataan riistäjäluokan edut ja ylivalta.
Verratkaamme nyt vähäsen sosialidemokratisen köyhälistöpuolueen vaaliohjelmaa noihin herraspuolueitten hätälupauksiin. Saammepa varmaasti nähdä, kuka se todella ajaa köyhälistön asiaa, köyhälistön oma puolueko vai riistäjäluokan vaalikalastajat.
Emme me väitäkään, että sosialidemokratisen puolueen ohjelma olisi kaikille ihmisille edullisin ohjelma, niinkuin herraspuolueet omistaan kerskuvat Ei. Rikkaille riistäjille ja koko sorronhaluiselle yläluokalle ei sosialidemokratian ohjelma suinkaan ole edullinen. Sillähän juuri tahdotaankin tuota riistämistä ja sortoa rajottaa. Mutta köyhälistölle se on edullinen. Kaikelle työväelle, torppareille, mökkiläisille, tilattomille, palkollisille ja muille köyhälistöluokan jäsenille, niille on sosialidemokratian ohjelma paras.
Katsomaamme nyt.
Ensimäisenä vaatimuksena sosialidemokratisen puolueen ohjelmassa on
Kun maamme sosialidemokratia on nyt lopultakin monivuotisella taistelullaan ja ponnistuksillan saanut vallotettua porvarillisilta vallassaolijoilta tyydyttävän yksikamarisen eduskunnan ja verrattain yleisen vaalioikeuden, on se käsittänyt yhdeksi tärkeimmistä tehtävistään ryhtyä oitis taistelemaan tälle eduskunnalle täysiä kansanvaltaisia oikeuksia. Sillä eihän se vielä mitään merkitse, vaikka köyhälläkin kansalla olisi oikeus valita omia miehiään eduskuntaan, jollei sitte tuolla eduskunnalla ole mitään todellista sananvaltaa maan asioissa. Eduskunta, jolla ei ole mitään oikeuksia, ei myöskään saa mitään aikaan, vaikkapa siellä sitte istuisi enkeleitä.
Meidän eduskunnallamme on nyt vain tuiki vähän oikeuksia ja sananvaltaa. Nykyinen hallitusmuotomme on näet lähemmäs puolitoista sataa vuotta vanha ja sen mukaan kuuluu miltei kaikki sananvalta maan asioissa yhdelle ainoalle henkilölle, hallitsevalle ruhtinaalle eikä kansaneduskunnalle, niinkuin pitäisi. Niinpä ei meidän eduskuntamme nykyään saa kaikkia lakiasioitakaan vapaasti käsitellä, vaikka lakien säätämisen, jos minkään, pitäisi olla eduskunnan ensimäisenä tehtävänä ja oikeutena. Aivan yksinään saa meillä hallitusmahti määrätä suuret tulliverotkin, joilla etupäässä maamme köyhälistöltä kiskotaan kahvin, sokerin ja suolankin hinnoissa veroa kaikkiaan yli 37 miljoonaa markkaa. Samoin postimaksut, rautatiemaksut, kalliit maksut moniin virastoihin ja oikeusprotokollain lunastuksetkin, kaikki ne saa hallitus määrätä eduskunnan mieltä kysymättä. Onpa aivan erityisiä lainsäädännön alojakin, joille eduskunta ei saa ensinkään tuppautua. Perustuslakikysymyksissä taas saa eduskunta tehdä ainoastaan nöyriä anomuksia hallitsijalle, ja kirkkolakia se ei saa yrittääkään muuttaa muuten kuin pappien kirkolliskokouksen luvalla.
Näitten epäkohtain poistamiseksi vaatii nyt sosialidemokratinen puolue eduskunnan lainsäädäntöoikeutta laajennettavaksi siihen suuntaan, »että eduskunta saa vapaasti ottaa käsiteltäväkseen mitä lainsäädäntökysymyksiä tai lakiehdotuksia tahansa». Eikä ainoastaan käsiteltäväkseen, vaan myöskin ratkaisevasti päättääkseen.
Sehän se meillä nykyään onkin kaikkein pahimpia haittoja, että hallitsija voi mahtisanallaan tehdä tyhjäksi mitkä eduskunnan lakiesitykset tahansa. Eduskunta voi päättää vaikka kuinka hyvän lain, mutta kun senaatti tai joku korkea virkaherra kuiskaa sanan Pietariin, niin tulee sieltä äkkiä semmonen »stopp», ettei eduskunta mahda sille yhtään mitään. Nykyään on nähty, että kenraalikuvernöörin mielivaltaisesta lausunnosta se tavallisesti riippuu, mitkä lait Pietarissa hyväksytään ja mitkä ei. Tuollainen venäläinen virkaherra voi siis tehdä kokonaan mitättömiksi meidän eduskuntamme päätökset. Sellaisen mielivallan lopettamiseksi vaatii nyt sosialidemokratinen puolue suoraan ja selkeästi, että »valtionpäämiehen ehdotan kieltooikeus lakien vahvistamisessa on lakkautettava; sen sijaan sallittakoon hänen ristiriidan sattuessa vedota joko, uusien, oitis toimitettavien vaalien kautta kokoontuvaan eduskuntaan tahi yleiseen kansanäänestykseen».
Muutenkin kuuluu nykyisen hallitusmuotomme mukaan meidän valtionpäämiehellemme (Venäjän itsevaltiaalle) rajaton vapaus kaiken hallitusvallan käyttöön. Senaatti, kotimainen hallituksemme on vain hallitsijain apuna ja neuvonantajana niissä asioissa, mitkä hallitsija suvaitsee sen käsiin antaa. Kansaneduskunnalle eivät hallitusherrat ole ensinkään vastuunalaisia.
Missään kansanvaltaisessa valtiossa ei voida tällaista sietää. Hallituksen (senaatin) täytyy olla kaikista toimistaan edesvastuussa kansaneduskunnalle, niin että ainoastaan sellaiset miehet saavat olla hallituksessa, joihin eduskunnan enemmistö voi täydellisesti luottaa. Sitä paitsi on noitten hallituksenjäsenten aina nimellään varmennettava hallitsijan päätökset ja määräykset, ennenkuin ne ovat päteviä, ja sen kautta otettava niistäkin vastatakseen niinkuin omista teoistaan.
Tällaista kansanvaltaista hallitustapaa, mikä on jo voimassa useammassakin nykyaikaisessa valtiossa, vaatii meillä sosialidemokratinen puolue.
Ja lopuksi vaatii sama puolue tässä kohdassa eduskunnalle vielä tehokasia määräämis- ja valvontaoikeutta valtion tuloa tuottavan omaisuuden ja valtiovarain hoitoon nähden. Eikö se ole kerrassaan huutavaa vääryyttä, ettei eduskunta saa vähimmälläkään tavalla määrätä, mitenkä esim. kruunun maita, tiloja ja metsiä on hoidettava? Ovatko ne hallitusherrain pyhää yksityisomaisuutta, kun ei niitten suhteen kansan mieltä tarvitse kysyä?
Ja entäs valtion varat! Eivätkö ne ole joka penni kansan varoja, työtätekevän kansan hiellä hankittuja? Ja onko liikaa vaadittu, että kansan eduskunta yksin päättäköön, mitenkä nuo varat on kulloinkin yhteiskunnan parhaaksi käytettävä? — Nykyään saa hallitusmahti mielinmäärin tuhlata valtion varoja. Suuripalkkaisia virkaherroja niillä lihotetaan kokonainen armeija. Poliiseja niillä palkataan laumottain oikeuksiaan vaativaa köyhälistöä kurissa pitämään. Paljon, paljon on hallitusherroilla tarpeettomia menoja, jotka nälkää näkevä köyhälistö saa työllään kustantaa. Ja kansan valitsema eduskunta on velvotettu aina osottamaan hallitusherroille, mistä lähteestä uusia varoja voitaisiin yhä lisääntyviin menoihin kiskoa. Muuta sananvaltaa ei eduskunnalla valtion varain hoidossa juuri olekkaan.
Tästä vääryydestä tahtoo sosiatidemokratinen puolue tehdä jyrkän lopun. Se vaatii vaaliohjelmassaan, että eduskunnan tulee saada joka vuosi käsiteltäväkseen »mahdollisimman täydellinen ja seikkaperäinen valtion tulo- ja menoarvio», ja tämän kulunkiarvion suhteen tulee eduskunnalla olla »lopullinen ja rajottamaton päätösvalta».
Tällä tavalla vaatii meillä sosialidemokratinen puolue kansaneduskunnan oikeuksia laajennettavaksi. Mutta mitä vaativat tässä kohden herraspuolueet? — Se on jokseenkin pian sanottu.
Niitten ohjelmissa huomautetaan parilla sanalla aivan kuin muodon vuoksi vain, että eduskunnan oikeuksiakin olisi laajennettava. Nuorsuomalaisten ja suomettarelaisten ohjelmissa mainitaan tämän tyhjän ylimalkaisen lauselman lisäksi erityisesti vain tulliverotus sekä valtiovarain ja valtion omaisuuden hoito, joiden määräämiseen heidän mielestään eduskunnan pitäisi päästä osalliseksi.
Osalliseksiko? Mitä se merkitsee? Niin, se merkitsee aika paljon. Se merkitsee näet sitä, että nuo herraspuolueet tahtovat kaikin mokomin verotuksessa ja valtiovarain hoidossakin — lainsäädännöstä puhumattakaan — säilyttää itsevaltaisen hallitsijan saman ehdottaman ylivallan, mikä hänelle nykyäänkin kuuluu. Eduskunta saisi heidän mielestään korkeintaan olla »osallisena» noita asioita järjestettäessä, toisin sanoen, saisi lausua mielipiteensä niistä, mutta ei sen enempää. Jos sitte hallitsija — taikka senaatti taikka kenraalikuvernööri taikka joku muu korkea virkaherra, jonka sana vain Pietarissa jotain painaa — ei hyväksyisi tuota eduskunnan lausumaa mielipidettä, niin mitä sitte? Niin, sitte ei muuta kuin että eduskunnan mielipide olisi joutunut penkin alle ja asiat järjestettäisiin noitten korkeitten herrain mielen mukaan. Ihan niinkuin nykyään.
Sen verran ne meidän herraspuolueemme vaativat eduskunnan oikeuksien laajentamista. Ei kerrassa yhtään enempää. Ihan näön vuoksi ja pelkäksi vaalisyötiksi ovat vain panneet ohjelmiinsa tuollaisen kieron kohdan, joka lähemmin tarkastaessa ei merkitse yhtään mitään. Hallitsijan kielto-oikeuden lakkauttamisesta tai edes supistamisesta ne eivät mainitse sanaakaan. Ja eduskunnalle vastuunalainen hallitus on porvariherroillemme tietysti suuri kauhistus. Sellainen itsevaltiuden tila, mikä nykyään vallitsee, se on herraspuolueitten mielestä maailman paras hallitusjärjestelmä.
Ja luonnollistahan se onkin. Eiväthän ne tahtoneet yleistä äänioikeuttakaan, ennenkuin järjestynyt työväki pakotti ne siihen suostumaan. Kuinka ne nytkään tahtoisivat lisätä valtiollista kansanvaltaa! Eivät nuo herraspuolueet tarvitse eduskunnalle mitään uusia oikeuksia. Ne tulevat kyllä ilmankin ryssän kanssa juttiin. Nähtiin se sortovuosina, kuinka hyviä ystäviä suomettarelaiset olivat Venäjän taantumuksellisen hallituksen kanssa. Ja nyt ovat perustuslailliset ihan samallaisia. Köyhälistöä ne vain haluavat hallita ja sortaa edesvastuuttoman venäläisen »esivallan» turvissa ja selän takana. Eivätkä ne salli, että köyhälistö saisi todellisen turvan kansaneduskunnasta. Ja sen vuoksi tahtovat pitää eduskuntaa oikeudettomana, voimattomana leikkikappaleenaan. Sitä vastoin sosialidemokratinen puolue tahtoo tehdä eduskunnasta voimakkaan valtiomahdin, joka todella kykenee kansan etuja puolustamaan ja jonka kautta meillä voidaan rauhallisella tavalla todellisia uudistuksia ja parannuksia aikaan saada.
Mutta mieletöntä on noin paljoa vaatia, huutavat porvarit yhteen ääneen. Eihän hallitsija kuitenkaan suostu tuollaisiin vaatimuksiin.
Kyllä täytyy suostua ennemmin taikka myöhemmin, kun vain kansa sitä kovan päälle vaatii. Saatiinhan ne Bobrikovin asetuksetkin pois tieltä, ja saadaan varmaan vielä eduskunnallekin täydet kansanvaltaiset oikeudet — jollei ennen, niin silloin kun Venäjälläkin kansa vapaustaistelussaan voittaa.
Sosialidemokratinen puolue on alusta alkaen vaatinut valtiollista äänioikeutta kaikille 21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille. Viime vuonna toteutuneessa eduskuntauudistuksessa saivat herrat kuitenkin sotkettua uuteen valtiopäiväjärjestykseen monellaisia yleisen äänioikeuden rajotuksia, joilla tahdottiin supistaa köyhälistöluokan itselleen voittamaa valtiollista valtaa. Pahimpia niistä ovat ne rajotukset, että äänioikeuden saavuttamiseksi täytyy olla maksanut kahden edellisen vuoden kruununverot eikä saa olla nauttinut vakinaista vaivasapua sekä 24 vuoden ikäraja, jonka viimeksimainitun kuristuksen nykyinen senaatti sai aikaan. Kun nyt tällaisilla hävyttömillä rajotuksilla on riistetty äänioikeus monen monilta köyhälistöluokkaan kuuluvilta kansalaisilta, ei sosialidemokratinen puolue luonnollisestikaan ole jättänyt vaaliohjelmastaan pois yleisen äänioikeuden vaatimusta. Mutta yksikään herraspuolue ei tietysti vaadi noita äänioikeuden rajotuksia pois, sillä yläluokallehan ne ovat edullisia. Tosin herraspuolueemme vielä viime keväänä kehuivat kannattavansa esim. 21 vuoden ikärajaa, mutta taisi olla silloin jo valetta, koska eivät sitä enää tee.
Tämän ohella vaatii sosialidemokratinen puolue, että eduskunnassa on äänestettävä julkisesti. Uuteen valtiopäiväjärjestykseen hommasivat näet yksissä neuvoin suomettarelaiset ja perustuslailliset herrat sellaisenkin viekkaan metkun, että siellä valtiopäivillä tullaan päättämään kaikki asiat salaisesti, äänestetään suletuilla lipuilla, niin ettei kukaan saa tietää, mitenkä mikin edustaja on äänestänyt. Kun nyt on tällainen mainio järjestys, niin voivat herrat ennen vaalia huoleti lupailla kansalle mitä tahansa, valitsijat eivät kumminkaan tule koskaan tietämään, minkä asian puolesta tai mitä asiaa vastaan heidän edustajansa on valtiopäivillä äänestänyt, onko hän pitänyt lupauksensa vai onko hän ne pettänyt. Tämä on tietysti kansaa kajasteleville herraspuolueille hyvin edullinen järjestys. Ja sen vuoksi ei niistä yksikään ole suostunut ohjelmassaan vaatimaan eduskuntaan julkista äänestystä, vaikka kyllä hyvin ovat tunteneet tämän sosialidemokratisen puolueen vaatimuksen. Voiko näin ollen enää heidän rehellisyyteensä vähääkään luottaa?
Vielä on mainittava, että sosialidemokratinen puolue vaatii vaaliohjelmassaan täydellistä yhdistys-, kokoontumis- ja painovapautta niitten surkean kuuluisain kuristuslakien sijaan, jotka nykyinen senaatti viime keväänä suunnitteli ja jotka lakiehdotukset jo silloin saivat yleisesti kansan suusta raskaan tuomionsa. Näistäkään ei ole halastua sanaa, ei suomettarelaisen eikä nuorsuomalaisen, yhtävähän kuin viikinkipuolueenkaan ohjelmissa. Miksikähän ne kaikki vaikenevat tällaisista asioista, vaikka kyllä muistavat mainita, että manttaaliverot olisi poistettava? Taitaa heillä olla salaiset syynsä, sillä harmiksi ja vaaraksi herroille ovat köyhälistön yhdistykset sekä kokoukset ja köyhälistön sanomalehtien suorat sanat. Herraspuolueitten yhteinen etu vaatii noita vapauksia kuristamaan.
Tämä on tärkeä ohjelmankohta. Jokainen köyhälistöluokan jäsen maassamme tietää omasta kokemuksestaan, millaista vääryyttä meillä nykyään kunnan asiain hoidossa harjotetaan. Niin maalais- kuin kaupunkilaiskunnissakin saa aina kourallinen rikkaita pomoja miltei aivan mielivaltaisesti määritä kunnan asiat, kun varattomilla ei ole mitään äänivaltaa tahi sitte on sitä niin hiukkasen, ettei se pomojen mahtisanan rinnalla mitään paina. Näin ollen saakin sitte köyhälistö hartioilleen kaikki raskaimmat rasitukset ja velvollisuudet, kun se on rikkaitten säätämäin luokkalakien kautta tehty voimattomaksi etujaan ja oikeuttaan valvomaan. Vaivashoidon järjestämisestä alkaen vähäpätöisimpiin pikkuseikkoihin asti on meillä nykyään joka puolella maata kuntain asiat laitettu rikkaille niin edullisiksi kuin mahdollista. Mikään vääryys ja kohtuuttomuus ei näytä olleen liian raskas kuntain pomojen omilletunnoille. Surkeimpana todistuksena siitä on aina ollut kunnallisverotus. Taksotuksessa on kyllä aina köyhiä muistettu. On lyöty niin surkeilematta veroa köyhän kansan niskaan, ettei rikkaitten maksettavaksi ole suhteellisesti jäänyt muuta kuin pieniä rippeitä. Ja onpas siitä joku vähävarainen uskaltanut mennä valittamaan, niin kyllä on kuullut kunniansa veron nylkijöiltä.
Sosialidemokratinen puolue on oivaltanut, ettei tässä auta muu kuin täysi parannus yhdellä kertaa. Ja sen vuoksi on se vaaliohjelmassaan selvästi ja siekailematta vaatinut, että kaikissa kuntain vaaleissa ja äänestyksissä täytyy jokaisen 20 vuotta täyttäneen kunnan asukkaan saada yhtäläinen ja välitön äänioikeus sekä vaalikelpoisuus kunnan eduskuntaan (lautakuntaan, valtuustoon). Se on selvää peliä: kun jokaisella kunnan asukkaalla on yhtä suuri sananvalta kunnan asioissa, kun leveän ja röyhkeän rusthollarin ääni ei paina sen enempää kuin hänen renkinsä tai piikansakaan sana, niin silloin on varmaa, ettei pomot enää pääse köyhiä sortamaan mielivaltaisilla kuntakokouksen tai kunnan valtuuston päätöksillä. Kunnan vaaleissa noudatettakoon suhteellista vaalitapaa, niin ettei minkään ryhmän todellista oikeutta loukata, mutta kaikissa kuntakokouksen tai valtuuston äänestyksissä ratkaiskoon asiat äänten enemmistö. Kunnallisverotus järjestettäköön sitte asteettain nousevaksi tuloverotukseksi, niinkuin sosialidemokratisen puolueen verotusuudistusta koskevissa vaatimuksissa lähemmin määritellään (katso alempaa), joten rikkaittenkin täytyy aina maksaa kohtuullinen osansa kunnan menoihin tarvittavista varoista eikä varattomia koskaan liiaksi rasiteta.
Tämä kysymys on nyt ollut kovasti arka paikka kaikille herraspuolueille. Kun kerran ovat olleet pakotettuja myöntämään yleisen ja yhtäläisen valtiollisen äänioikeuden, niin eivät ole enää uskaltaneet asettua puolustamaan nykyistä vääryyttä kunnallisissakaan äänioikeusoloissa. Ainoastaan sellainen ryhmäkunta kuin n. s. »ruotsalainen kansanpuolue» on häikäilemättä jättänyt koko tämän asian ohjelmastaan pois.
Mutta ei ne ole tässä kohden paljoa parempia suomalaistenkaan riistäjäpuolueitten ohjelmat. Suomettarelaiset kyllä ensin juhlallisesti lupaavat »ettei ketään 21 vuoden ikäistä kunnan jäsentä — — varattomuuden tähden estetä äänioikeutta käyttämästä», mutta alkavat sitte heti miettiä kieroja metkuja, miten silloin »kunnan jäsenten liiallinen verottaminen» voitaisiin estää. Niin, verottaminen se tässä onkin juuri arka paikka kaikille herraspuolueille, sillä se koskee kipeästi pomojen kukkaroon, kun kerran saadaan yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus. Sen vuoksi suomettarelaiset herrat ja rusthollarit vaativat ensiksikin, että laissa on tarkoin määrättävä se ylin prosenttimäärä, mikä heidän rikkaitten tuloista voidaan korkeintaan verottaa, ja tuumivat he, että ei ainakaan enempää kuin 4 prosenttia. No, mutta jos nyt tuollainen rajotus pantaisiin lakiin, niin onhan selvää, ettei tavallisissa oloissa silloin saataisikaan verotuksen kautta kokoon niin suurta summaa kuin kunnan menoihin välttämättä tarvitaan. Siltä varalta on sitte suomettarelaisten ohjelmassa ovela juoni: lisäverot määrätkööt silloin n. s. lisätty valtuusto, jossa varsinaisten valtuusmiesten rinnalla on yhtä monta lisävaltuusmiestä, mutta noitten lisävaltuusmiesten vaaliin ei saa ottaa osaa muut kuin ne varakkaimmat kunnanjäsenet, jotka maksavat kunnallisveroa. Siis tässä tärkeässä tapauksessa eivät suomettarelaiset mitenkään salli yleistä ja yhtäläisiä äänioikeutta, vaan tahtovat riistää sen kaikilta varattomilta. Ja tällä tavalla toivovat he saavansa sitte valituksi sellaisen rahapomojen valtuuston, joka ei rikkaitten kukkaroon kajoa. Mutta siltä varalta, että vielä tuollaiseenkin valtuustoon olisi sattunut pääsemään enemmistö köyhälistön etujen valvojia, vaativat suomettarelaiset vielä, ettei tuo lisätty valtuustokaan saa määrätä mitään lisäveroja, jollei ehdotusta kannata vähintäin 2⁄3 sen jäsenistä. — Siis hyvin ovat suomettarelaiset tiukasti koettaneet kuroa rahapussinsa suun kiinni. Nähtävästi tahtoisivat he myöntää kansalle kunnallisen äänioikeuden ainoastaan sillä ehdolla, että köyhät maksaisivat kaikki verot eikä rikkaat penniäkään.
Maalaispomojen oma erikoinen puolue, se n. s. maalaisväestön liitto, on ensiksikin sellaisinaan niellyt ohjelmaansa kaikki nuo suomettarelaisten keksimät mutkat ja rajotukset, sillä erotuksella, etteivät he suostu maksamaan veroa edes 4 prosenttia tuloistaan, vaan korkeintaan 2. Sitäpaitsi nämä tilallisporhot tahtovat kunnallisenkin äänioikeuden esteeksi panna, ikärajaa lukuunottamatta, kaikki samat hävyttömät rajotukset, joilla nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaan riistetään kansalaisilta valtiollinen äänioikeus; siis kruununveroa maksamattomat, vaivasapua nauttineet y. m. s. varattomat saisivat kunnankin asioissa pitää suunsa kiinni. Ja lopuksi vaativat nämä papat, ettei nekään vähävaraiset, jotka eivät maksa kunnallisveroa, saa äänestää missään kysymyksissä, »jotka välillisesti tai välittömästi voivat tuottaa kunnalle uusia menoja». Siis kovat ovat säännöt ja ylen monimutkaiset.
Nuorsuomalaisten säännöt on sensijaan yksinkertaiset, vaikka vähintäin yhtä hävyttömät. Tämä porvarissakki näet muitta mutkitta kieltää kunnallisen äänioikeuden kaikilta, jotka eivät vain suorita kunnallisveroa. Toisin sanoen: varakkaat määrätkööt kaikki kunnan asiat — varattomat vaijetkoot ja tehkööt vain otsansa hiessä työtä. Pelkäksi vaalisyötiksi on sitte nuorsuomalaisten ohjelmaan pantu myös sellainen, sosialidemokratien yleisestä asevarastosta lainattu vaatimus, että kunnan valtuuston päätös olisi eräissä tärkeämmissä asioissa alistettava kunnassa yleisen kansanäänestyksen alaiseksi. Nuorsuomalaisten ohjelmassa kiiruhdetaan näet heti selittämään, että tällaista saisi tapahtua ainoastaan semmoisissa asioissa, »joiden taloudellinen merkitys niiden yleiseen kantavuuteen verraten on vähäisempi». Vanha juttu siis tässäkin: vaalikarjaa saadakseen herraspuolueet kyllä antaisivat kansalle hiukkasen näennäistä oikeutta, mutta siitä taloudellisesta nylkemisoikeudeslaan, minkä nyt ovat luokkalakien avulla itselleen pönkittäneet, siitä eivät he mistään hinnasta luovu.
Samaan kokemukseen tulemme herraspuolueitten lupauksista seuraavassakin suuressa ajan kysymyksessä.
Sosialidemokratinen puolue on hyväksynyt muuttamatta ohjelmaansa Tampereella pidetyn, yleisen torpparien edustajakokouksen päätökset, sekä on sitoutunut voimainsa mukaan ajamaan näitä torpparien omia vaatimuksia ensi lainsäädäntökaudella.
Torpparit itse käsittivät erinomaisesti epävarman oikeudellisen ja taloudellisen asemansa sekä tekivät sen korjaamiseksi vaatimuksia tulevaan maanvuokralakiin nähden, joka, jos se näitten vaatimusten mukaan säädetään, tulee ehdottomasti turvaamaan torpparien aseman. Tärkeimmät näistä vaatimuksista, jotka sosialidemokratisen puolueen taholta ensimmäiseksi on julkisuuteen saatettu, ovat seuraavat: 1) Viidenkymmenen vuoden lyhin mahdollinen vuokra-aika. 2) Täysi korvaus vuokralaiselle hänen vuokratilan hyväksi tekemistään parannuksista. 3) Vuokran perinnöllisyys. 4) Veroja y. m. ei saa vuokramiehelle määrätä isäntä, vaan vuokralautakunta, johon kumpikin asianomainen valitsee yhtä monta henkilöä ja jonka puheenjohtajana toimii kansansanäänestyksellä kuntakokouksessa valittu, maanviljelykseen ja vuokralakiin täysin perehtynyt henkilö. 5) Jos vuokramies nykyisen maanvuokralain voimassa ollessa on häädetty tilaltaan tai vastedes häädetään, tulee hänen saada täysi (vuokratilan hinnan mukaan laskettu) korvaus siitä pääomasta ja työstä, jotka hän torpan rakentamiseen ja raivaamiseen on käyttänyt. — Tässä muutamia tärkeimmistä vaatimuksista, ja — olkoon se vielä kerran sanottu — näitten vaatimusten mukaisesti säädetty maanvuokralaki tulee ehdottomasti turvaamaan torppariluokan aseman.
Mutta samaa ei voi sanoa suinkaan minkään muun puolueen ohjelmasta, sillä yhteisenä tunnusmerkkinä on niillä se, että niitten mukaan ei torppariluokan asema tulisi turvatuksi. — 50 v:n vähimmästä vuokra-ajasta ei nuorsuomalainen puolue enempää kuin maalaisliitotkaan puhu mitään — kenties riittäisi nuorsuomalaisten mielestä kaksikin vuotta »turvaamaan» torpparien aseman. Pakollisesta vuokralautakunnasta eivät nuorsuomalaiset myöskään hiisku sanaakaan, eikä mikään porvarillinen puolue hyväksy torpparien edustajakokouksen vaatimaa maanvuokralautakunnan puheenjohtajan asettamistapaa. Ei suomettarelaiset, enempää kuin nuorsuomalaisetkaan hyväksy vuokraoikeuden perinnöllisyyttä, vaan saa isäntä heidän ohjelmainsa mukaan ajaa torpparin pois vuokra-ajan loppuunkuluttua, jos vaan häntä huvittaa. Suomettarelaisten mukaan voi isäntä eräissä tapauksissa vuokrakauden kestäessäkin korottaa torpparinsa veroa — alentaminen ei tietystikään tulisi heidän vaatimustensa mukaan asetetun lautakunnan päätöksestä koskaan kysymykseen —; jos rautatie rakennetaan torpan maitten lävitse tai niitten läheisyyteen, saa voiton suomettarelaisten mukaan isäntä.
Ja se suomettarelaisten häpeämättömän tunnottomasti ja kavalasti laitettu takaportti sitte, jonka mukaan uusi maanvuokralaki ei tulisi ensinkään koskemaan niitä vuokratiloja, joille kontrahti on tehty ennen uuden maanvuokralain voimaanastumista. Ja vaikka ei olisi kontrahtiakaan, niin suullinenkin, ennen tulevan maanvuokralain voimaanastumista tehty vuokrasopimus riittää tekemään uuden lain säädökset tehottomiksi, siksi kunnes tuo sopimus on loppuunkulunut. Jokainen Suomen torpparihan tietysti asuu torpassaan nykyään jonkinlaisella välipuheella, joko suullisella tai kirjallisella. Sopimus on tehty joko lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi, sangen lukuisissa tapauksissa 40:ksi, 50:ksi vuodeksi. Jos nyt isänmaallemme semmonen onnettomuus tapahtuisi, että suomettarelaisten takaporttipykälä tulisi laiksi, niin ei yksikään Suomen torppareista pääsisi nauttimaan ensi lainsäädäntökaudella säädettävän maanvuokralain etuja, ennenkuin kontrahtinsa — tai ehkä suullisessa välipuheessa sovittu aika on loppuunkulunut. Toisten oikeudellinen asema pysyisi siis kymmeniä vuosia, jopa yli 40 vuotta samana kuin nyt ja nyt on heidän oikeudellinen asemansa sangen kurja.
Pikkuvuokraajain ja mäkitupalaisten tulee ottaa huomioon, että Tampereen torpparikokouksen päätökset koskevat myöskin heitä. Heille vaaditaan siis yhtä hyvää lakia kuin torppareillekin. Mutta mitä tarjoovat heille suomettarelaiset ja nuorsuomalaiset porvarit? Kiviä leivän asemasta. Nuorsuomalaiset eivät tahdo varmentaa teidän asemaanne ensinkään ja suomettarelaisten mukaan saa maanomistaja tehdä teille kontrahdin vaan »määräajaksi». Siis vaikka pariksi vuodeksi kerrallaan. Veroa saa isäntä näitten riistäjäin ehdotuksien mukaan lyödä niskaanne miten paljo haluttaa, sillä eivät he ehdota mitään vuokralautakuntaa siihen tarkastusta pitämään. Nuo anastajapuolueet tahtovat jättää teidät siis suuressa määrin isäntien mielivallasta riippuviksi.
Mutta mistä saada tilattomille maata? huokaa moni sydän Suomessa. Ja miten me saisimme jonkun tilkkusen lisää peltoa? valittelevat mäkitupalaiset. Eihän isännät enään suostu perustamaan yhtään ainoata uutistorppaa, kun Tampereen kokouksen vaatima uusi maanvuokralaki tulee asettamaan sulun heidän nylkemishimolleen. Niin pelkäävät torppareiksi aikovat. — Älkää valitelko, älkää huokailko, älkää pelätkö te, jotka kovaan maankamaraan käsiksi haluatte käydä, sillä pelkonne on aiheeton. Sosialidemokratit aikovat pakottaa isäntiä antamaan teille maata. Säädetään viljelyspakko, jonka mukaan isännän täytyy ottaa torppari semmoselle maalle, jota ei itse viljele. Ja jos mäkitupalaisen pirtin vieressä on viljelyskelpoista maata, jota isäntä ei joko tahdo tai voi viljellä, tulee hänen luovuttaa se uuden maanvuokralain ehdoilla tuolle mäkitupalaiselle.
Pakkoluovutuksella saadaan taas tukkiyhtiöiltä ja muilta suurpohatoilta maita lisäksi tilattomille, älkääkä ensinkään pelätkö, että pakkoluovutushinnat liijan korkeiksi nousevat, sillä niistä ei missään tapauksessa sosialistien mukaan tulla maksamaan täyden arvon mukaan. Ne riistetään siis heiltä, otetaan parempiin käsiin — ja tämä kaikki tapahtuu sekä »laillisessa järjestyksessä» että — mikä ihmeellisempää — kansan enemmistön oikeudentuntoa vastaavalla tavalla.
Siten saadaan maata ja rahaa, millä tilattomat voivat näitä palstoja panna viljeltävään kuntoon, saadaan valtiolta. Sillä kaikki ne rahat, mitkä porvarit tahtovat käyttää siten, että rikastutettaisi pohatoita ostamalla heidän karuja liikamaitaan, käytetään sosialidemokratian vaatimusten mukaan siten, että niillä pannaan uutistiloja tuottavaan kuntoon. Siinä yksi tärkeä ero »ostopolitikan» ja »pakkopolitikan» välillä.
Näin muodostuneisiin tiloihin tulee niiden viljelijöillä olla täysin turvattu oikeus. Täysin turvattu, niille sanoille panemme me pääpainon. Porvarilliset vääristelevät meidän tahtovan pitää kaikkia tilattomia ijän kaiken epävarmassa, riippuvassa »vuokraaja»-asemassa. Se on valhe. Me tahdomme juuri päinvastaista! Tahdomme, että uutisviljelijän oikeus on tilaansa täysin turvattu. Uutistila tulee siis olemaan hallitsijansa oma, poistetaan vaan kaikki omistusoikeuden varjopuolet. Ei siis mitään vuokraoikeutta tarkoteta sanan nykyisessä merkityksessä vaan sellaista omistusoikeutta, joka on täysin turvattu. Pysytetään siis nykyisen omistusoikeuden valopuolet, pysytetään hyvät puolet, se on sosialistien tarkotus.
Ja vaatiessaan yllämainittuja uudistuksia maatalouteemme nähden, edistää sosialidemokratinen puolue kymmenin kerroin enemmän todellisen kansallistunteen syntymistä Suomen asukkaitten sydämmiin, kuin herraspuolueisiin kuuluvat kauniita sanoja käyttävät virkamiehet, joitten virastokielenä sortovuosien kestäessä oli ryssä ja joitten kotikielenä rehottaa ruotsi, isänmaanrakkaus ja kansallisuustunne voivat vasta silloin hedelmää tuottavina versoa ihmisten rinnoissa, jos heidän taloudellinen asemansa on turvattu. Ja sosialidemokratinen puolue tahtoo turvata juuri köyhälistön taloudellisen aseman.
Kunnollisen työväensuojeluslainsäädännön aikaansaamiseksi on sosialidemokratinen puolue vaaliohjelmassaan esittänyt hyvän joukon tärkeitä, seikkaperäisiä ja tarkasti määriteltyjä uudistusvaatimuksia.
Kaikelle työväelle vaatii se 8-tuntista pisintä työpäivää, yötyön poistamista ja 40 tunnin yhtämittaista lepoaikaa viikossa. Ainoatakaan näistä vaatimuksista ei ole suurten porvaripuolueitten ohjelmissa. Suomettarelaiset ja nuorsuomalaiket näyttävät vasta alkaneen aavistaa, että työpäivä joillakin työaloilla nykyään lienee liian pitkä, koska kehottavat hallitusta toimittamaan »tutkimusta» ja »selvitystä» tästä asiasta, uskaltamatta nyt vielä mitään erityistä parannusta vaatia. Tällä tahtovat ne vain lykätä epämääräiseen tulevaisuuteen koko uudistuksen, toivoen että tuollainen hallituksen »tutkimus» veisi kymmeniä vuosia aikaa.
Sosialidemokratinen puolue vaatii myös tehokasta lasten, nuorten henkilöiden, naisten ja kotityön suojelusta. Tärkeimmistä erikoiskohdista mainittakoon tässä sellaiset vaatimukset kuin että kaikki ansiotyö alle 15-vuotisilta on kiellettävä, samoin kaikki lasten, nuorten henkilöiden ja naisten työ sellaisilla aloilla, missä se vahingoittaa heidän terveyttään tai on heille vaarallista; naistyöläisille on säädettävä 12 viikkoa vapaa-aikaa synnytyksen aikana; naisille on maksettava samasta työstä sama palkka kuin miehille; kotityöläisistä on työnantajan kahdesti vuodessa jätettävä luettelo kunnan viranomaisille, eikä säännöllisen päivätyön suorittaneille saa antaa kotityötä tehtaasta. — Herraspuolueitten ohjelmissa ei ole ainoatakaan tällaista erikoisvaatimusta. Mitäpä heitä liikuttaa työläisnuorison tai työläisnaisten raskas kohtalo!
Erityisen tärkeä kohta sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelmassa on palkollisten työn suojelus. Se on jo senkin vuoksi tärkeä, että nykyään voimassaoleva palkollissääntö on epäilemättä kaikkein kurjin laki meidän monien kurjien luokkalakiemme joukossa. Siinä säädetty vuosisopimus on palkollisille oikea orjankontrahti, ja muutenkin suodaan siinä isäntäväelle aivan tavaton valta. Voipa isäntä tämän lain nojalla antaa palvelijalle »isällistä kuritustakin», puhumattakaan sellaisista vääryyksistä kuin että sairauskulut menevät aina palvelijan palkasta y. m. s. Sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelmassa on nyt siitä näin kuuluva vaatimus: »Voimassaoleva palkollissääntö on kokonaan kumottava ja palvelija-ammattilaiset turvattavat isäntäväen mielivaltaa vastaan säädöksillä asunnosta, ravinnosta, vapaa-ajoista y. m. palvelijain oman edustajakokouksen vaatimusten mukaan.»
Siis yhtävähän kuin torppareille ei sosialidemokratinen puolue palkollisillekaan tyrkytä mitään ulkopuolella heidän piiriään suunniteltuja uudistuksia, vaan on se antanut heidän itsensä miettiä ja esittää parannusvaatimuksensa omassa edustajakokouksessaan ja sitoutunut sitte taistelemaan valtiopäivillä juuri niitten vaatimusten toteuttamiseksi. — Lahdessa viime syksynä pidetty palvelijain edustajakokous esittikin tärkeitä parannusvaatimuksia: palvelussitoumus tehtäköön korkeintaan kuukaudeksi kerrallaan 14 vuorokauden irtisanomisella; työpäivä 7–10 tuntiseksi, sunnuntaina enintäin 4 tuntia; 9 tunnin yhtämittainen lepoaika vuorokaudessa tai 2 vapaata arkipäivää kuussa. Asunnoista vaadittiin myös sopimukset ja sairaustapausten varalta suojelevat ehdot y. m. Kaikki nämä palvelijain omat vaatimukset sisältyvät siis sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelmaan. Kun niinmuodoin se vain saadaan toteutetuksi, ei palvelijain enään koskaan tarvitse ottaa orjanpestiä eikä kärsiä isäntäväen mielivaltaa.
On tietysti sanomattakin selvää, ettei minkään herraspuolueen ohjelmassa ole yhtä ainutta erikoisvaatimusta palkollisten aseman turvaamiseksi. Niillähän onkin asiana valvoa vain palkollistennylkijäin etuja.
Työväen pakollista tapaturmavakuutusta vaatii sosialidemokratinen puolue ulotettavaksi erityisesti kaikellaisen rakennustyön alalle, sekä maanviljelystyöhön, missä sitä palkatulla työväellä toimitetaan. Tapaturmassa loukkaantuneelle, joka sen johdosta on joutunut kykenemättömäksi, vaaditaan korvaukseksi täysi palkka siitä päivästä alkaen kun tapaturma sattui siihen asti, kunnes vamma on parantunut ja työkyky jälleen saavutettu. Muuten on ohjelmassa joukko seikkaperäisiä vaatimuksia korvauksesta. Lopuksi lausutaan: »Valtion toimesta on hetimiten perustettava vakuutuslaitos, jossa työnantajat velvotetaan vakuuttamaan työväkensä ja jonka hallinnossa tulee olla vähintäin puolet vakuutettujen edustajia».
Ammattitarkastuksen parantamisesta on sosialidemokratisen puolueen huomattavimmat vaatimukset ne, että tarkastajain luku on lisättävä vähintäin 12:ksi, heidät on asetettava kansanvaltaisilla vaaleilla ilman rajottavia kelpoisuusehtoja, heidän avukseen valitkoot työväenjärjestöt ammatittain paikallisia luottamushenkilöitä.
Molemmista viimeksimainituista kohdista sisältävät suomettarelaisten ja nuorsuomalaisten ohjelmat joitakuita puolinaisia parannuslupauksia, mutta nekin lausutaan yleensä yhtä epämääräisessä ja ylimalkaisessa muodossa kuin kaikki se vähä muukin, mitä ne työväensuojeluksesta ovat sanoneet. Eivät tosin voi kieltää, ettei parannusta tarvittaisi, mutta eivät tahdo mitään tuntuvampaa myöntääkkään, etteivät pahottaisi omia helmalapsiaan, riistäviä työnantajia.
On yleisesti tunnettu asia, että työpalkat maassamme ovat sangen alhaiset, varsinkin jos niitä vertaa niihin palkkoihin, joita suurissa sivistysmaissa kohtuullisiksi katsotaan. Palkoista ei, varsinkaan perheellinen mies, voi parhaalla tahdollaankaan säästää likimainkaan niinpaljoa, että se riittäisi turvaamaan hänelle huolettomat vanhuuden päivät. Valtion täytyy siis ryhtyä semmoisiin toimenpiteisiin, että jokaisen köyhälistöön kuuluvan henkilön loppuelämä on turvattu, siitä alkaen kun hän tulee kykenemättömäksi ansaitsemaan, tai 55 vuoden ikään. Köyhälistöpuolue on senvuoksi edustajainsa kautta harkinnut, että niiden valtiopäivämiesten ja -naisten, jotka köyhälistöpuolueen listoilla eduskuntaan pääsevät, tulee siellä tehdä kaikkensa, että voitaisi säätää semmonen laki, jonka mukaan köyhälistöön kuuluvat henkilöt saisivat, sittekun he ovat joutuneet 55 vuoden ikään tai muuten kykenemättömiksi ansaitsemaan, vähintäin 350 markkaa vuodessa valtiolta.
Tuo vaatimus ei ole suinkaan kohtuuton, vaikka vastustajamme sen siksi ovat koettaneet leimata, sillä tulee ottaa huomioon, että 55-vuotias työläinen on 35 kenties neljäkymmentäkin vuotta koonnut omaisuutta riistäjille, tehnyt siis työtä muitten hyväksi. Yhteiskunnan tulee siis hankkia semmoselle henkilölle, joka vuosikymmeniä maamme yläluokkaa on rikastuttanut, vanhuutensa päiviksi toisenlainen turva, kuin mitä on vaivaistalot, joissa porvarilliset nykyään yhteiskuntaa hyödyttäneitä henkilöitä ruokkivat.
Vaatimus 350 markan eläkkeestä ei ole kohtuuton, koska esim. kansakoulunopettajat vaativat itselleen 2,000 mk. ja koska muutamille virkaherroille ei uskalleta tarjotakaan alle 20,000 markkaa vanhuuden eläkkeeksi, kun pelätään niitten muussa tapauksessa suuttuvan. Ei 350 markan eläkettä muissakaan maissa niin aivan kohtuuttomaksi katsota, kuin meillä, sillä edustajakamarin hyväksymän lain mukaan tulisi esim. Ranskassa eläke olemaan 603 mk. vuosittain. Uusi Seelanti katsoi vasta 450 markan eläkkeen kohtuulliseksi.
Vastustajamme vääristelevät, että nuo eläkkeet tulisivat valtiolle maksamaan yli 100 miljoonaa markkaa vuosittain. Semmonen puhe on kuitenkin häpeämätöntä valhetta, sillä ne laskut, jotka työväenpuolueen taholta tuossa suhteessa ovat tehdyt, eivät nouse edes 20 miljoonaan. Ja vaikka ne nousisivat kaksi kertaa suurempaankin summaan, niin ei köyhälistöpuolueen vaatima vanhuudenvakuutus olisi sidekään mahdoton, sillä ensiksikin voi valtion taloutta hoitaa koko joukon säästävämmin kuin nykyään, kun vähennellään hiukan herrojen eläkkeitä ja ylitirehtöörien kohtuuttoman suuria palkkoja, vähennetään poliisikuluja y. m. Vaivashoito nykyisessä laajuudessaan tulee tarpeettomaksi, ja siitä siis säästyy miljoonia, kruunun metsät alkavat tuottaa enemmän tuloa — ja loput miljoonat, mitä vanhuudenvakuutuksen toteuttaminen vaatii, ne otetaan »laillisessa järjestyksessä» riistäjäin pussista.
Vaikka työväenluokkaan kuuluvain henkilöitten tulot ovatkin pienet, on tämä nykynen, vääryyksiin perustuva ykteiskunta kuitenkin järjestänyt asiat siten, että noista vähistä tuloistaan tulee köyhälistöön kuuluvain ihmisten maksaa hyvä joukko veroja, ja nämä verot, sitä ei voi kukaan porvarillisiinkaan kuuluva henkilö kieltää, rasittavat nykyään köyhiä suhteettoman paljo enemmän kuin rikkaita. Jokainen varaton tietää, miten karvaalta se tuntuu, kun pienistä penneistään täytyy maksaa vaadittaessa kruununmaksut, vaivaismaksut, kunnanmaksut, papinmaksut. Sydäntä karvastelee maksaessa — mutta ei auta! Jollei maksa, tulee vallesmanni ja konstaapeli kimppuun. Ja kuitenkin ovat nämä suorat maksut kaikkein pienimmät, mitkä köyhälistöltä nyljetään. Sillä välillisten verojen kautta tulee keskikokonen työläisperhe suorittaneeksi yli 100 markkaa vuosittain valtion kassaan, jonka kassan kanssa ovat riistäjät tähän saakka peuhanneet melkein mielin määrin — ja peuhaavat vastakin, ellei köyhälistö herää itse valvomaan maan asioita. Joka kerta, kun työläisperhe juo esim. kahvia, kuluttaa se semmosia tavaroita, joitten kautta valtio voi nylkeä köyhää kansaa. Sillä esim. jokaisesta sokerikilosta, minkä työläinen ostaa, menee valtiolle tullin muodossa yli 50 penniä. Ellei valtio nylkisi sokeritullin muodossa itselleen köyhältä kansalta rahoja, voitaisi sokeria ostaa kolmellakymmenellä pennillä kilo. Samalla tavalla narraa valtio itselleen rahoja kahvista, teestä — ja yksinpä suolastakin.
Tämä kaikki on tietysti väärin ja niinpä köyhälistöpuolue vaatiikin, että niin välilliset, kuin henkilöllisetkin verot ovat poistettavat, sijaan asetettava asteettain nouseva tulovero. Asteettain nouseva tulovero taas merkitsee ohjelmamme mukaan sitä, että ensiksikin asetetaan joku alhainen tulomäärä, josta ei ensinkään saa verottaa. Vaaliohjelmamme mukaan voidaan se raja asettaa maaseudulla esim. 900:ksi markaksi, kaupungeissa esim. 1,200:ksi markaksi, joten semmosta ihmistä, jolla ei ole tuloja tuon enempää, ei ensinkään saa verottaa. Vasta kun tulot menevät yli tuon esimerkiksi ottamamme määrän, voidaan tulojen nauttijaa verottaa. Ja veroa kohotetaan joka tuhannelta yhä enemmän ja enemmän, niin että esim. se, jolla on 3,000 mk. tuloja, maksaa kymmenennen osan niistä veroina valtiolle, mutta se, jolla tulot nousevat 10,000, maksaa ehkä kolmannen osan niistä veroina valtiolle. Kun semmonen verotus saadaan käyntiin, niin varattomat ja vähätuloset jäävät melkein kokonaan veroista vapaiksi, mutta rikkaat, nuo varsinaiset riistäjät tulevat verotetuksi niin että rahapussiin jää vallan toisellainen aukko kuin nykyään. Semmonen peli se on oikeudenmukasta ja tuottaa valtionkin kassaan paljoa enemmän rahoja kuin sinne nykyään karttuu, kun rikkaat kulkevat liian suuressa määrin verovapaina ja köyhiä kiristetään niinpaljon kuin kruununmiehet muilta töiltään vaan joutuvat.
on meillä jälellä sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelmasta. Niistä ei kuitenkaan tarvitse tässä pitkältä puhua.
Viinat pois! Se on ensimäinen kohta. Yleinen väkijuomain kieltolaki on oitis säädettävä. Se selvä ja ehdoton vaatimus on alusta alkaen ollut sosialidemokratisen puolueen ohjelmassa. Jo siihen aikaan, kun kaikki suuriääniset porvarilliset raittiusapostolit yleistä kieltolakia mitä jyrkimmin vastustivat, taisteli sosialidemokratinen puolue meillä innokkaasti ja yksimielisenä sen puolesta. Tällä monivuotisella väsymättömällä taistelullaan on se saanut yleistä mielipidettä ainakin niin paljon käännetyksi, että suomettarelainen ja nuorsuomalainen puolue nyt vihdoin ovat nähneet olevansa pakotettuja myös ottamaan kieltolain ohjelmaansa. Mutta kuinka varmoja kieltolain ajajia nuo vasta hiljan kääntyneet herraspuolueet tulevat ensi valtiopäivillä olemaan, siitä ei tietysti ole vielä mitään takeita.
Koululaitoksen uudistamiseksi vaaditaan sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelmassa m. m., että kansakoulu on muutettava kaikkien muitten oppilaitosten pohjakouluna olevaksi kansalaiskouluksi, ja korkeampi kouluopetus on järjestettävä jaksoiksi, jotka asteettain johtavat aina yliopistoon ja teknillisiin korkeakouluihin asti. Myöskin vaaditaan yleistä koulupakkoa kaikille 7—15 ikävuosien välillä oleville lapsille.
Tällaisia uudistuksia ajavat ja kannattavat jo nykyään yleensä kaikki ennakkoluulottomat porvarillisetkin kasvatusopin ja kouluolojen tuntijat. Mutta kuinka varovaisesti ja epäillen niistä puhutaan meidän herraspuolueittemme ohjelmissa, siitä olkoon esimerkkinä mainittava seuraava kohta suomettarelaisten ohjelmasta: »On otettava harkittavaksi (!), eikö olisi mahdollista järjestää oppikoulua niin, että nykyinen kansakoulu kokonaisuudessaan voisi olla sen pohjana». Nuorsuomalaisille taas sentapainen uudistus kuin mitä sosialidemokratinen puolue vaatii, »on oleva päämääränä» — mutta kukaan ei tiedä, kuinka etäisenä päämääränä. Niin se näyttää olevan, että joka ainoa vähänkin tuntuvampi edistysaskel millä alalla tahansa voi meidän vanhoillisille porvareillemme olla korkeintaan kaukainen »päämäärä», jota he tahtovat ensin vuosikymmeniä »harkita» — ja sitte luultavasti unohtaa.
Viimenen vaatimus sosialidemokratisen puolueen ohjelmassa koskee naisen asemaa ja kuuluu näin: Ne säädökset siviililaissa, jotka asettavat naisen ala-arvoiseen asemaan miehen suhteen sukupuolensa perustalla, ovat poistettavat». Selvästi sanottu sekin, vai mitä?
Sellainen on köyhälistön oman sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelma ja noin laihoja herraspuolueitten hätälupaukset. Vieläkö kukaan köyhälistöluokan jäsen on epätietoinen siitä, mikä puolue todella hänen asiataan ajaa! Eikö sosialidemokratisen puolueen ohjelma ole köyhälistölle paras?
Siis köyhälistötoverit, työväki, torpparit, tilattomat, rengit ja piiat, vieläpä köyhät ylioppilaat ja »maisteritkin», kaikki, jotka tunnemme olevamme samaa sorrettua köyhälistöluokkaa, mennään me valitsemaan valtiopäiville sosialidemokratisia tovereita! Rikkaat riistäjät ja niitten kätyrit äänestäkööt herraspuolueitten ehdokkaita.
Pakkoluovutus ja viljelyspakko, jotka sosialidemokratian vaatimuksiin sisältyvät ja joita maan porvarilliset puolueet kivenkovaan, viitaten omistusoikeuden loukkaamattomuuteen, vastustavat, eivät suinkaan ennenkään tässä maassa ole olleet tavattomia keinoja, kun on ollut uudisviljelystä edistettävä. Eikä näin ainoastaan meillä, vaan pitää paikkansa yleisenä totuutenakin, että yksityisen omistusoikeuden kehitys tuotantovälineisiin nähden jo myöskin kantaa siemenen tämän oikeuden loukkaamiseen.
Omistusoikeus yleensä on kuten kaikki muukin yhteiskuntailmiöt, yhteiskunnallisen kehityksen luoma ja muodostelema. Kaikkina aikoinahan ihminen ennen kaikkea on pyrkinyt turvaamaan itselleen ne välineet, jotka hän toimeentulokseen tarvitsee. Hän omistaa ne ja ennen pitkää kehittyy hänen oikeuttaan turvaamaan enemmän tai vähemmän yksityiskohtaisesti määritelty omistusolojen muodostus.
Omistusoikeus toiselta puolen siis turvaa, mutta toiselta puolen se jälleen rajoittaa. Se estää muita kuin omistajia tuotantovälineitä käyttämästä, mikäli nämä omistusoikeuden esineinä ovat. Ja tämä rajoittava vaikutus tuntuu yhä selvemmin mitä kauemman aikaa määrätty tuotantotapa ja sen kehittämä omistusolojen järjestys on ollut vallalla. Väestöllä on nimittäin yleinen taipumus lisääntyä ja ennen pitkää se kasvaa niin suureksi ettei entisellä tuotantojärjestyksellä sen toimeentuloa voi turvata. Kehittyy toisin sanoen liikaväestö. Siirtyminen voimaperäisempiin tuotantotapoihin olisi välttämätön sen turvaamiseksi, mutta tässä kohden asettuu entinen omistusoikeuden järjestys häiritsevänä väliin. Onnellisessa asemassa ovat maat, joiden liiat asukkaat tässä tapauksessa voivat siirtomaihin asettua ja vielä nekin joissa teollisuuden kehitys tarvitsee suuria työvoimia. Mutta sellaisissa maissa, joissa nämä mahdollisuudet eivät esiinny, joissa siis ollaan pakotetut turvautumaan entisiin toimeentulolähteisiin ja niiden voimaperäisempään käyttöön on kysymys mutkallisempi. Tässä asemassa on maamme ollut ja on vieläkin. Maanviljelys ja sen sivuelinkeinot, enemmin tai vähemmän voimaperäisessä muodossa, ovat aina olleet ja tulevat todenmukaisesti myöskin pysymään Suomen pääasiallisina toimeentulolähteinä. Välttämättömyys siirtyä laajaperäisestä viljelysmuodosta voimaperäisempään on meillä usein ollut välttämätöntä. Tarkastus siitä millä tavoin tämä siirtyminen on tapahtunut on sen vuoksi sangen opettavaa.
Keskiajalla, josta ajasta saakka meillä on tietoa kansamme elinkeinoista, ei Suomen kansa vielä ollut edes siirtynyt maata viljeleväksi. Sillä oli tosin kyliensä vieressä peltomaitakin, mutta yhtä tärkeä ja tärkeämpikin oli kalastus ja metsästys ja niiden yhteydessä kaskenpoltto- tai viljelys. Näitä elinkeinoja ei voitu riittävästi harjoittaa aivan asuntojen vierissä, vaan oli kullakin talolla omat etäämpänä olevat takamaansa: satakuntalaisilla Pohjois-Satakunnassa, etelä-hämäläisillä Keski-Suomessa ja savolaisilla Pohjois-Savossa. Kesäisin tehtiin näihin kymmenien penikulmien päässä oleviin »erämaihin» metsästys- ja kalastusretkiä, joilla viivyttiin suurin osa suvea. Luonnollista on että tällainen elintapa vaatii suuria alueita. Omistusoikeus kehittyi myöskin tätä erämaankäyttöä turvaamaan. Kullakin talolla oli omat erämaan kappaleensa, niin ja niin monen miehen metsä, joita myytiin ja ostettiin, kuten muutakin omaisuutta.
Mutta keskiajan lopulla rupesivat Ruotsin kuninkaat, jotka olivat maan valloittaneet ja joiden kotimaassa jo varsinainen maanviljelys oli vakaantunut ja jotka sen vuoksi syyllä pitivät suomalaisten viljelystapaa huonona, sitä rajoittamaan. He rupesivat edistämään maan suurempaa viljelykseen ottoa. Mutta tässä astui heitä estämään entisien omistusolojen järjestys. Sen turvassa maan entiset omistajat voivat jatkaa entistä erämaankäyttöään ja kieltää maansa uudisviljelijältä. Mutta Ruotsin kuninkaat eivät asettuneet tämän entisen omistusolojen järjestyksen kannalle. Heidän mielestään oli maan viljelykseen otto tärkeä, ja varsinkin koska Suomi oli rajamaa Venäjiä kohtaan, oli se tiheämmin asutettava, jotta puolustajia olisi enemmän. Ja tässä mielessä alkoivat he uudisviljelystä tarmokkaasti edistää. Jo 1300 ja 1400 luvuilta tapaammekin sen vuoksi kuninkaallisia määräyksiä, että viljelyskelpoisia maita saisivat kutka hyvänsä ottaa viljelykseen, jos omistajat eivät niitä tahtoneet tai kyenneet viljelemään ruveta. Siis viljelyspakko pantiin toimeen entisestä omistusoikeudesta huolimatta. Ja ankarammassa muodossa kuin nykyään. Se minkä uusi viljelijä otti viljelykseen se tuli hänelle ja hänen perillisilleen ikuiseksi omaisuudeksi. Nämä viljelyspakko- eli pakkoluovutusmääräykset koskivat etupäässä äskenmainittuja erämaita. V. 1452 kuninkaan voudit täten saivat toimekseen jakaa näitä muitten jo omistamia metsiä ja takamaita, sillä ehdolla vaan, että vanhat kylät, joihin ne olivat kuuluneet, eivät joutuneet autiotilaan. Lopulliseen päätökseen pani Kustaa Vaasa uuden ajan alussa 1500 luvulla tämän jo ennen aletun erämaitten pakkoluovutuksen. Hänen kehotuksestaan ja luvallaan asutettiin nuo siihen saakka melkein asumattomat alueet ja varsinkin savolaisia muutti sinne joukottain. Uusia pitäjiä syntyi sinne pian toinen toisensa jälkeen.
Vastustuksetta tämä tosin ei tapahtunut. Entiset omistajat eivät hyvällä luopuneet maistaan, jotka olivat heidän omiaan, puolustivat aseillakin oikeuttaan, mutta turhaan. Erämaat jäivät uudisasujille ja onneksi maalle, jonka väkiluku ja voima tämän kautta melkoisesti kasvoi.
Tähän päättyivät tällä kertaa pakkoluovutustoimet. Maata oli nyt avattu suuret määrät halullisille uudisasukkaille, joten korpien raivaustyö voi rauhassa ja hiljaisuudessa jatkua. Sitäpaitsi monet sota- ja katovuodet hidastuttivat kansan kasvua, jopa väkilukua vähensivätkin. Eikä hallituskaan suuremmalla innolla uudisviljelyksen asiaa ajanut.
Vasta 1700-luvulla kävi uudisasutuksen asia jälleen polttavaksi. Ruotsi oli menettänyt suurvalta-asemansa ja suuret osat alueitaan. Mutta suurvaltaunelmat säilyivät, maa oli jälleen kohotettava entiseen arvoonsa. Pahin este oli väestön vähyys; kun verrattiin sitä muiden valtojen väestöön, kävi selväksi, että ensimmäinen ehto valtion kohottamiseksi olisi väestön lisääminen. Ja tähän löytyikin laajalti tilaisuutta valtakunnassa. Suuret alat viljelyskelpoista maata oli viljelemättä. Uudisviljelyksen edistäminen tuli tämän vuoksi ja muistakin syistä sydämen asiaksi tämän n. s. vapauden ajan hallitukselle.
Uudisviljelystyö oli kuten yllä mainittu Kustaa Vaasan ajoista vähitellen jälleen tauonnut. Omistusoikeus maahan, jota Kustaa Vaasan uudisasutustoimenpiteet olivat horjuttanut, oli jälleen alkanut vakaantua. Koska kaskiviljelys suurista osissa Suomea vielä oli maanviljelyksen pääasiallinen muoto, tarvitsivat yksityiset siihen laajoja maita. Talolliset olivat sen vuoksi vallanneet alleen suuria alueita, joilla maanviljelystä harjoittaen 5–6 taloa voi tulla toimeen, eivätkä luonnollisesti halunneet uudisviljelijöille tiluksistaan luovuttaa. Kaskenpoltto oli heidän mielestään helpompaa kuin maanviljelys, he eivät tahtoneet ruveta vaivaloisempaan maan muokkaustyöhön, kuin voivat huokeammalla tulla toimeen.
Toinen suuri este uudisviljelykselle olivat jakamattomat metsät. Jonkunlaisia sopimusrajoja oli siellä täällä käyty, mutta tavallisesti oli yhteen kyläkuntaan kuuluvilla taloilla yhteiset nautintometsät. Jos osakkaista joku oli halukas uudisviljelyksiin, toiset ei, estivät nämä kateellisina tavallisesti häntä ja koko uudisviljelys kärsi tästä luonnollisesti.
Tämä oli ensimmäinen korjattava kohta ja siihen käytiin ensinnä käsiksi. Määrättiin asetuksessa vuodelta 1741, 5 p:nä lokakuuta, että jos joku yhteismaan osakkaista ei tahtonut uudisraivaukseen ryhtyä tahi, jollei hän, ilmoitettuaan siihen ryhtyvänsä, määräajan kuluttua raivaustyötä toimittanut, jätettäköön silloin paikka toiselle joka haluaa ja kykenee sen viljelykseen ottamaan. Tämä kuuluisa asetus nevojen, soiden ja karun maan viljelykseen otosta on jakamattoman maan suhteen vieläkin voimassa. Se uudistettiin jyrkemmässä muodossa v. 1770, joka asetus sekin vielä lienee voimassa, vaikka se heti julkaistuaan herätti maanomistajissa suuttumusta. Uudisasutuksia saatiin tämän lain mukaan perustaa jakamattomalle maalle myöskin »jos osakkaat sitä vastustavat ja koettavat estää viljelystyötä».
Nämä jyrkät viljelyspakkolait saatiin aikaan n. s. vapauden ajalla, ei siis kuninkaan käskystä, vaan säätyjen alotteesta ja ovat tämän vuoksi sitä huomattavammat. Ne osoittavat ettei ole nykyaikana ensi kerta kun eduskunta on tilaisuudessa käyttämään lainsäätäjävaltaansa yhteiskunnan hyväksi, vaikka se loukkaakin sen kautta tähän saakka tunnustettua omistusoikeutta. 1700-luvulla suurin osa metsämaita, kuten sanottu oli vielä jakamatta, ja oli siis yllämainitulla lainsäädännöllä sangen laaja vaikutus. Silloin voimassa oleva laki tunnusti myöskin kaikille osakkaille yhtä suuren oikeuden metsämaihin ja määräsi yksityiskohtaisesti niiden viljelykseen otosta ja kumosi siis tämä uusi lainsäädäntö entisen omistusolojen järjestyksen kokonaan.
Mutta vielä tuntuvammin loukattiin 1700-luvulla uudisviljelysten eduksi yksityistä omistusoikeutta viljelemättömään maahan. Kuten ylempänä huomautettu oli tähän aikaan kuitenkin suurissa osissa maata taloilla hyvin laajat alueet, paljon enemmän kuin he kykenivät viljelemään, mutta estivät samalla muita sitä viljelmästä. 1700-luvun loppupuoliskolla saatiin sen vuoksi monien mutkien perästä tässä kohden täydellinen liikamaiden pakkoluovutuslaki läpiajettua. Määrättiin v. 1775, että kullakin talolla tulisi olla metsää vaan sen mukaan, kun oli manttaaliakin ja sen mukaan kun siitä siis maksettiin veroa kruunulle. 600–1,200 tynnyrinalaa oli se määrä metsää, joka manttaalin suuruiselle talolle oli annettava, riippuen lähemmin metsän suuruus sen paikasta ja laadusta. Myöhemmin kuitenkin lisättiin metsää manttaalia kohden enemmänkin. Mutta kaikki metsä, joka taloilla oli yli tämän määrän, eroitettiin taloilta pois ja julistettiin liikamaaksi. Ainoastaan muutamat tilaluonteet, kuten säterit, saivat pitää koko metsä-alansa.
Tällä tavoin saatu liikamaa oli jaettava uudistiloiksi, mikäli se siihen sopi. Ja valtio rupesikin toimehikkaasti uudisasutusta tällä maalla edistämään.
Maan entiset omistajat saivat kuitenkin oikeuden lisäveroa vastaan saada, jos halusivat, liikamaatakin. Tätä oikeuttaan he monissa osissa maata lienevät paljon käyttäneetkin. Mutta tämä liikamaa annettiin heille vaan sillä ehdolla, että he sen viljelykseen saattaisivat. Jolleivät he tähän suostuneet tai jolleivät he vissin määräajan kuluessa viljelysvelvollisuuttaan täyttäneet oli heiltä, v. 1777 annetun määräyksen mukaan, maa otettava pois ja annettava jollekin toiselle, viljelykseen halukkaalle. Tätä palautuspykälää lienee kuitenkin hyvin vähän käytetty, joten talollisilla vielä nytkin luultavasti on suuret joukot palauttamatonta liikamaata hallussaan.
Näiden osittain sangen ankarain toimenpiteiden kautta oli kuitenkin suoritettu melko palvelus kansan kehitykselle. Se väestön kasvaminen, joka sen jälkeen on tapahtunut ja sen pohjalla seurannut muu yhteiskunnallinen kehitys osoittaa paraiten, että pakkotoimenpiteet puolustivat paikkansa. Niiden kautta oli siirtyminen kaskenpolttoon perustuvasta maanviljelyksestä voimaperäisempään maan muokkaukseen tehty helpommaksi ja luotu pohja kehitykselle maanviljelyksen alalla, jolla se yli vuosisadan melkein muuttumatta on voinut jatkua.
Olot alkavat nyt olla jälleen toisin. Sittenkuin 1700-luvulla luotu asiaintila kauan aikaa on voinut tarjota pohjan kehitykselle uudisraivaustyössä, on nyttemmin monenlaiset seikat alkaneet vaikuttaa, että yksityiselle kuuluva maan täydellinen omistusoikeus jälleen vaikeuttaa maan uudisviljelykseen ottoa. Tähän vaikuttavat seikat ovat monet, etenkin on metsä alkanut nousta arvossa ja uudisviljelyksiä, varsinkin mikäli ne torppien muodossa ovat kehittyneet, ei sen vuoksi ole enään suosittu. Samaa on vaikuttanut torpparin ja talollisen välinen, yhä kiristymään päin oleva suhde. Tilaston puutteesta on tätä yleisenä lauseena tosin mahdoton todistaa, mutta torpan perustamisiin nähden tapahtunut väheneminen sitävastoin tunnustettaneen. Maatorppien luku Turun ja Porin läänissä kasvoi vuosikymmenellä 1880–90 ainoastaan 4. %, joka on huomattavasti pienempi kuin lisäysprosentti edellisillä vuosikymmenillä ennen 1870-lukua (O. K. Kilpi, Maanviljelystyöväen ammattijako Turun ja Porin läänissä 1815–90). Ja joskin uudisviljelystä on jatkettu, on sangen luultavaa, että se suhteellisesti väkilukuun on entistä pienempi.
Toiselta puolen todistaa tilattoman väestön tavaton kasvaminen viime aikoina, että sen kiinnittäminen maahan uudisviljellyksen kautta on vaikeutettu. Ja yhtä kaikki on tähän aikaan enemmän kuin ennen koskaan myöskin teollisuus kysynyt työvoimia. Se melkoinen siirtolaisuus, vuosittain 17,000–20,000 henkeä, joka viime aikoina on ollut vallalla, lähtee juuri näistä tilattoman väestön kerroksista, joille oman kodin perustaminen kotimaassa on vaikeutettu. Samat väestökerrokset ottanevat etupäässä osaa siihen siirtymiseen kaupunkeihin, joka vuosittain vie maaseudulta noin 8,000 henkeä.
Ja yhtäkaikki maanviljelyksen ja uudisraivaustyön alalla meillä vielä toistaiseksi näyttää olevan aivan loppumattomia mahdollisuuksia käytettävänä. Maanviljelystekniikka on myöskin sitten 1700-luvun kehittynyt suuremmoisesti, suuret maa-alat, jotka ennen on pidetty hyödyttöminä, voidaan nyt ottaa erinomaisella menestyksellä viljelykseen. Mutta yhtäkaikki ei uudisviljelys kehity, päinvastoin taantuu. Syy tähän on selvästi nyt jälleen, kuten ennenkin, yksityisessä omistusoikeudessa maahan. Täten siis nykyään maanomistusolojen järjestys on joutunut ristiriitaan yhteiskunnalle edullisen tuotanto-olojen kehityksen kanssa, se estää tätä kehitystä, estäen uudisviljelyksen.
Nekin maamme tätä uudisasutuskysymystä käsitellystä kirjoittajista, jotka tahtovat kysymyksen ratkaista siten, että valtion varoilla ostettaisiin maata ja jaettaisiin tilattomille ja jotka karkkovat omistusoikeutta loukkaamasta, tunnustavat, että tätä tietä suuriakin, ennen maassa kuulumattomia summia tarkoitukseen käyttäen, saataisiin hyvin vähän aikaan. Ja maamme porvarilliset puolueet, jotka kaikki tällaista valtion toimintaa ehdoittavat ja luonnollisesti kiivaasti omistusoikeuden pyhyydestä sekä sanoissa, että, jollei niissä, ainakin teoissaan kiinnipitävät, ajavat, kuten eräs huomattavimpia heistä äsken lausui, tällaista valtion ostopolitiikkaa vaan sillä suoranaisella tarkoituksella sen kautta lisätä omistavain luokkien lukua että uusi yhteiskunta yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen pysyy terveellä ja vakavalla pohjalla.
Tarkoitus on selvä: tehdä tulevaisuudessakin kaikki »kumoukselliset» omistusoikeuden loukkaamiset, viljelyspakot ja muut mahdottomiksi. Omistavien puolueitten etu on heille kalliimpi, kuin yhteiskunnan tosi menestys, huolimatta siitä että he saarnaavat olevansa »koko kansan puolue».
Ainoa puolue joka tässä kohden seisoo yhteiskunnan ja kansan ja ennen kaikkea maalaiskansan edun kannalla, on sosialidemokratinen. Se on myöskin ainoa puolue, joka sen voi tehdä, koska se on juuri aikojen kuluessa kehittyneen liikaväestön, köyhälistön puolue, niiden puolue jotka ovat tunteneet ja tuntevat omistusoikeuden rajoittavaa vaikutusta.
Sosialidemokratinen puolue asettaa tässä kohden vaatimuksia kahteen suuntaan. Ensiksikin se vaatii, että omistusoikeutta maahan on nyt heti siinä määrin supistettava, että nykyisen liikaväestön, tilattomain, taloudellinen asema maahan kiinnittämisen kautta saadaan parannetuksi ja väestön jokavuotiselle lisäkasvulle uudisraivauksien kautta auvaistuksi toimeentulomahdollisuus omassa maassa. Ja tämän saavuttamiseksi puolue on asettanut vaatimuksensa viljelyspakosta.
Mutta tämän yhteydessä puolue katsoo kauemmaksi. Yksityisten omistusoikeus tuotantovälineisiin on ollut ja aina oleva syy yhä uudistuviin ristiriitoihin ja taisteluihin sekä tämän yhteydessä kurjuuteen. Tätä omistusoikeutta ei sen vuoksi ole yksityiselle jätettävä, vaan yhteiskunnalle. Ja tämän läpiajamiseksi vaatii puolue, kuten kaikki sosialidemokratiset puolueet, tuotantovälineiden ja maan pakkoluovutusta.
Ylläoleva tosin pintapuolinen tarkastus on osoittanut, että puolueen asema kysymyksessä olevassa asiassa tarjoaa ainoan nykyään tehokkaan keinon tilattomain avustamiseksi sekä samalla keinon, joka historiallisessa valossa osoittautuu välttämättömäksi ja oikeutetuksi. Eikä se pakkovaatimuksissaan ole ristiriidassa edes nykyisen yhteiskunnan periaatteiden kanssa. Onhan osa viljelyspakkolaeista 1700-luvulta vieläkin voimassa ja löytyyhän meillä erityinen pakkoluovutuslaki niitä tapauksia varten, jolloin yhteiskunnan etu pakkokeinoja vaatii. Ja nyt tarvitaan pakkokeinoja enemmän kuin ennen ja sen vuoksi täytyy koko köyhälistön ensi vaaleissa kokoontua ne läpi ajamaan.
Edvard Gylling.
Toveri Alanne, joka tämän vuoden alussa liittyi lehtemme toimitukseen, on, kuten tunnettua, ollut pakotettu poistumaan maasta hallitsevan perustuslaillis-bobrikovilaisen sortovallan vainoa pakoon, eikä hän niinmuodoin enää voi ottaa osaa lehtemme vakinaiseen toimitustyöhön. Uskomme kuitenkin voivamme lukijoillemme vakuuttaa, ettei lehtemme sentään tule kokonaan kadottamaan sitä varsin tuntuvaa kyvyn ja työvoiman lisäystä, mikä meille toveri Alanteessa toimituksen jäsenenä olisi ollut, vaan että hän, missä asti hän vast'edes liikkuneeltaan, on aina pysyvä lehtemme vakinaisena ja innokkaana avustajana.
Toivomme myös, että maassamme valtiollinen vapaus ennen pitkää sen verran vaikenee, jotta tov. Alanne voi palata paikalleen tänne kotoisen köyhälistöpuolueemme riveihin, missä hänen intoaan ja kykyään kyllä tarvitaan.
Uusi Suometar synnytti tämän vuoden alussa oman tietolehden nimeltä »Aika». Oitis saattoi huomata, että tästä lapsesta piti tulla jotain erikoista, sillä ristiäisissä kuului suuri poru ja kummeja oli oikein iso liuta. Nyt se jo näkyykin, mikä lapsesta meinattiin: — Uuden Suomettaren paperikori. Ja käsittää voikin, että näin ennen vaaleja, jolloin U. S. itse täytyy ahtaa täyteen vain yhdensorttista humbuukia, kertyy mammalle yhtä ja toista, jota ei tiedä, mihinkä mättäisi. Mutta millä ihmeellä aijotaan lasta elättää sitte kun vaalit on ohi? Kun tulee mätäkuut ja kaikki ...
Siis taivaanmeikeistä päättäen tulee tämä suomettarelainen »Aika» maallisen vaelluksen merkityksessä olemaan vain verrattain lyhykäinen aika.
Salainen äänestys eduskunnassa on ollut sellainen kuuma pala porvarillisille sanomalehdille, ettei keinolla millään ole tahtonut saada niitä ottamaan sitä suuhunsa. Viime keväänä se oli vielä porvareille hyvinkin makea pala, kun heidän puoluejohtajansa eduskuntakomiteassa, senaatissa ja valtiopäivillä hommasivat sitä uuteen valtiopäiväjärjestykseen. Mutta siitä alkaen kun sosialidemokratinen puolue otti Oulun kokouksessa julkisen eduskuntaäänestyksen vaaliohjelmaansa, ei yksikään porvari enää uskaltanut hiiskua halastua sanaa koko asiasta. Vasta hirveällä ärsytyksellä on nyt vihdoin saatu pakotetuksi Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar mainitsemaan siitä jotain. Hels. Sanomain toimituksella on luonnollisesti aina näin pahassa pulassa järki niin laho, että suu höpisee pelkkää palturia. Mutta U. Suometar, sen on järki yhtä notkea kuin suomettarelainen selkä tässä takavuosina. Kiemurtelee kuin ankerias siiman päässä. Väittää ensin että kaikki sosialidemokratiset edustajat valtiopäivillä voitaisi ostaa heidän rahoillaan, sen perään selittää, että salainen äänestys on hyvä ja sitte tulee siihen johtopäätökseen, että salainen äänestys ei ole hyvä. Sillä tavalla se oikea silmänkääntäjä pelaa!
Mutta valistuneelle köyhälistölle, jota ei enää silmänkääntäjätemput petä eikä huvitakkaan, selviää tuosta U. Suomettaan kiemurtelemisesta yhä enemmän vain se surullinen tosiasia, että julkinen äänestys on ennen kaikkea suomettarelaisten suhteen eduskunnassa tarpeellinen.
Uusi Suometar pilkkaa köyhälistöä. Olette huomanneet, että milloin U. Suometar vain mainitseekaan köyhälistö-sanaa, panee se aina sen lainausmerkkien väliin? Se tarkottaa nähtävästi sillä, että tuo »köyhälistö» on sellaista sakkia, joka ei kelpaa muuksi kuin korkeintaan vaalikarjaksi. — Katsotaanpahan, kun köyhälistö vaalipäivinä kostaa suomettarelaisille kaiken pilkan ja halveksimisen, niin eiköhän U. Suometaresta nuo lainausmerkitkin putoo.
Suurtilain ostot Anjalassa ja Elimäellä. Kuten tunnettu on valtion lunastettavaksi tarjottu Anjalan tila 1 miljoonasta Suomen markasta. Samaten on Elimäen kunta 1,800,000 markan hinnasta päättänyt lunastaa Moision ja Villikkalan suurtilat. Kalliisti ostetut maat palstoitettaisiin sitten entisten alustalaisten ja kenties ulkoapäin tulevien tilattomien kesken. Että tilattomille maata saadaan on luonnollisesti ilahuttavaa, joskin periaatteen kannalta ei voi hyväksyä tilojen ostamista ja palstoitusta keinona tähän varsinkin koska sen kautta muruista osalliseksi tulee vaan niin harva. Meidän suurtilojemme ostamista kalliista hinnasta on sitäpaitsi toiselta kannalta vastustettava. Minkä vuoksi, se selviää seuraavasta Elimäen tilojen kehityksen tarkastuksesta.
Kuten tunnettu kuuluvat kaikki Elimäen ja Anjalan suurtilat yhteen tyhmään, nimittäin siihen tilusryhmään joka 1600-luvun alussa lahjoitettiin Wrede-suvulle, jonka suomalainen haarakanta-isä oli uhrannut henkensä kuningas Kaarle IX:nen hengen pelastamiseksi. Näille lahjoitetuille maille syntyivät sitten vähitellen niillä vielä nytkin löytyvät Anjalan, Peippolan, Mustuan, Moision, Villikkalan y. m. tilat. Millä tavalla ne perustettiin, käy asiakirjoista siltä ajalta selville. Niinpä sanotaan Peippolan tilasta erään v. 1684 pidetyn tarkastuksen pöytäkirjassa: Tämä talo on rakennettu entisen Peippolan kylän tontille ja ovat kaikki ne talolliset, jotka siinä ennen asuivat, häädetyt ja sitten asettautuneet metsään ja takamaille asumaan ja siellä raivanneet uutta maata itselleen. V. 1864 oli näitten talollisten luku 14. 11 näistä oli jälleen pantu verolle ja manttaaliin suorittaen tämän ohessa työpäiviä. Anjalan tilan alle oli samoin laskettu jokunen määrä talonpoikien maata ja jaettu 10 torpparin kesken. Villikkalassa mainitaan joukko verollepantuja torppareita, niinkuin niitä kutsutaan, jotka kuitenkin ovat oikeastaan talollisia, jotka asuvat esi-isiensä ammoisista ajoista asti hallitsemia tiloja. Tarkastuksessa läsnä ollut lautakunta kertoo heidän väittävän että heillä on perintöoikeus tiloihinsa. Samat vaatimukset oli Moision ja Anjalan talollisilla ja veroille pannuilla torppareilla.
Mitään ratkaisua ei kysymyksessä laaditun perintöoikeuden suhteen luonnollisesti tarkastuksessa v. 1684, josta olemme maininneet, voinut syntyä. Asiasta alotettiin sitävastoin ja oli jo osittain ennenkin alulle pantu oikeudenkäynti joka on pitkällisempiä ja huomattavimpia riitajuttuja, mitä maassamme on esiintynyt. Se kesti noin 100 vuotta. Laajat asiakirjat tästä jutusta ovat vieläkin eri arkistoissa tallella. Talolliset tahtoivat saada perintöoikeutensa tunnustetuksi, jota vastaan isäntäväki väitti heidän olevan vaan torpparia ilman mitään omistusoikeutta maahan. Vuosikymmenien riitojen jälkeen ratkaistiin kysymys, millä perusteilla, emme ole olleet tilaisuudessa ottamaan selkoa, mutta ratkaisu tapahtui isäntäväelle edulliseen suuntaan: talollisten perintöoikeusvaatimukset hylättiin.
Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän. Sillä talonpojat olivat vakuutetut oikeudestaan eivätkä tahtoneet siitä luopua.
Tästä kertoo Schybergson Suomen historiassaan seuraavasti: V. 1773 puhkesi levottomuus ilmi. Talonpojat liittäytyivät ja kieltäytyivät työpäiviä ja muita verojaan suorittamasta, selittäen että he odottivat kuninkaalta saavansa oikeutta. Kuningas lähetti jo helmikuussa julistuksen jossa talonpoikia kehotettiin pysymään kuuliaisina ja laillisessa järjestyksessä tekemään valituksensa. Toukokuussa yhtäkaikki saapui Tukholmaan 207:en Elimäen talonpojan edustajat jättääkseen kuninkaalle valituskirjan, mutta ilman menestystä: heitä kehotettiin jättämään valituksensa paikallisille viranomaisille. Tällä välin puuttui läänin maaherra A. H. Ramsay asiaan, pakoittaakseen talonpojat kuuliaisuuteen. Kun hänen kokoonkutsumansa talonpojat yhä pysyivat vastahakoisina antoi hän vangita johtajat jonka jälkeen paikkakunnalle lähetettiin sotaväkeä talollisten avuksi. Tämä ankaruus pani epätoivoiset talonpojat kiihtymään. Lokakuussa hyökkäsivät he suuressa joukossa sotilaskomennuksen kimppuun Värölänkylässä ja ajoivat sotamiehet pakosalle. Heidän mukanaan nähtiin talonpoikia myös naapurikylästä Kyminjoen toiselta puolen, joka silloin kuului Venäjään. Nyt lähetettiin paikkakunnalle enemmän sotaväkeä ja 96 talonpoikaa pantiin linnaan.
Asia oli yhä siis kärjistymään päin, kansan suosima kenraali Sprengtporten rupesi välittämään ja hänen vaikutusvaltansa nojalla vapautettiin talonpojat vankeudesta ja sai hän levottoman mielialan asetetuksi. Mutta oikeudellisessa suhteessa eivät talonpojat mitään voittaneet.
Tämä luultavasti ensimmäinen torppari- ja lampuotilakko maassamme ei siis onnistunut. Mutta pitäen kaiken tämän mielessä tuntuu vieläkin nurinkurisemmalta, että nyt samat talonpojat valtion ja kunnan välityksellä pakotetaan maksamaan suuret lunastusrahat maista, joihin heillä luultavasti on varsinainen perintö-oikeus. Eikä Elimäen tilojen asujat ole ainoat, jotka ovat samassa asemassa. Kuitialla myöskin 1700-luvun lopulla alustalaisista osa vaati perintö-oikeutta. Ja tarkastuskirjat vanhoilta ajoilta todistavat myöskin että Viipurin läänin aatelistilain talonpojista monella oli perintö-oikeus tilaansa.
Sosialistinen Aikakauslehti, ensimäinen vuosikerta, on myytävänä kontorissamme sekä muiden työväenlehtien kontoreissa. Sidottuna koviin kansiin muodostaa se 600 suurikokoista sivua käsittävän nidoksen ja maksaa ainoastaan 4 markkaa 75 penniä, vihkoina on hinta 4 markkaa. Maaseudulle tulee lisäksi lähetyskustannukset. Nidos lähetetään jälkivaatimuksella ellei raha seuraa tilausta.
niminen runsaasti kuvitettu kevätjulkaisu on meillä aikomuksena toimittaa ensi Vapunpäiväksi. Julkaisuun tulee sekä vakavampaa lukemista että kevyempiä kaunokirjallisia paloja ja runoja useilta tunnetuilta sosialidemokratisilta kynämiehiltä.
»Punanen Viesti» tulee sisältämään 64 suurikokoista sivua ja maksaa 1 mk. kappale. Puhdas tulo siitä käytetään Sosialistisen Aikakauslehden kannattamiseksi.
Tehtyjen kyselyjen johdosta saamme ilmoittaa, että lehtemme viime vuoden yksityisnumeroita on 25 pennin maksusta kultakin numerolta saatavina konttorissamme ja lähetämme niitä pyydettäessä maaseudulle posti vapaasti.
ilmestyy tänä vuonna kerran kuussa 32-sivuisena ja maksaa Suomessa koko vuodelta 4 markkaa, puolelta vuodelta 2 markkaa; Venäjällä koko vuodelta 1 ruplan 50 kopeekkaa, Amerikassa 1 dollarin ja muualla ulkomailla 5 markkaa. Tilauksia ottavat Suomessa vastaan postitoimistot, puoluelehden konttorit, kirjakaupat sekä lukuisat asiamiehet; yksityiset tilaukset maaseudulla tapahtuvat paraiten postitoimistoissa.
Toimituksen sekä konttorin osote on Helsinki, Länsi-Heikinkatu 14. Konttorin telefoninumero on 56 37.
Säännöttömyyksistä lehden jakelussa pyydetään heti ilmoittamaan lehden konttoriin.
[1*] Harvennus allekirjoittaneen.
[2*] Tämä harvennuskin on Gebhardin.
[3*] Harvennus poropeukalon.
[4*] Tarkottamani teos löytyy suomeksikin, nimellä Sosialismi ja nykyajan tiede, suom. Sirola. (Ks. Enrico Ferri, Sosialismi ja uuden ajan tiede. MIA huom.