Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: kesäkuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 30, kesäkuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 169–198. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Edvard Gylling, Karl Kautsky. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 30, kesäkuu 1907

Työhön kaikki!

Viime numerossa koskettelimme puolueemme valtiopäiväedustajain suhtaumista puolueesen, valitsijoihin; nyt tahdomme sanoa muutaman sanan valitsijain tehtävistä nykyhetkellä.

Valitsijain velvollisuus ei suinkaan siihen rajotu, että vaaliaikana käydään vetämässä se punanen viiva, että lähetetään edustajat valtiopäiville ja parhaimmassa tapauksessa varustetaan heidät tarpeellisilla »eväillä». Tähän pysähtyminen olisi valitsijoille jo alentevaa. Kansa sen kautta alentuisi vaalikarjaksi, jollaisena suuri joukko itsetiedotonta köyhälistöä vielä nykyään toimii porvarien kannattajina. Ainoastaan epäkansanvaltainen ja porvarillisyksilöllinen katsantokanta voi hyväksyä sellaisen johtopäätöksen, ettei valitsijalla vaalin jälkeen ole mitään valtaa esittää edustajalle vaatimuksia ja että edustaja saa valtiopäivillä ajaa asioita oman mielensä mukaan ja valitsijain mieltä vastaankin. Itsetietoisen köyhälistön käsityskanta on toinen. Sen mukaan kansanedustaja ei ole vapaalla toimivallalla valittu, vaan ainoastaan valitsijansa toimitsija, jonka tulee ajaa asioita eduskunnassa siten kuin valitsijat tahtovat ja puolueen ohjelma määrää.

Tältä kannalta lähtien on selvää, että sosialidemokratisen köyhälistöpuolueen jäsenet eivät voi eivätkä saa asettua eduskuntatyöhön nähden välinpitämättömälle kannalle eikä toimettomina jättäytyä odottamaan valmiita tuloksia edustajain toiminnasta. Päinvastoin on kaikkien niiden kymmenien tuhansien, jotka odotamme tuloksia täällä eduskunnan ulkopuolella, tuettava edustajiamme väsymättömällä toiminnalla. Sillä tietäkäämme, että kaikki se voima, mikä heillä on, lähtee juuri kansasta, joka heidät on eduskuntaan lähettänyt.

Tätä voimaa on sen vuoksi päivä päivältä lisättävä. Mitä mahtavammaksi puolueemme kehittyy, mitä voimakkaammat ja jyrkemmät sen vaatimukset, sitä suurempi on sen edustajain mahti ja sitä enemmän ovat porvarit pakotetut sen vaatimuksiin suostumaan.

Tärkeimpänä tehtävänä on tässä nyt niinkuin ainakin puolueemme vahvistaminen sekä sisään- että ulospäin, uusien yhdistysten perustaminen ja lisäjäsenten hankkiminen, luokkatietoisuuden ja luokkarajojen selvittäminen, järjestöjen vakaannuttaminen taloudellisesti varmalle pohjalle, voimakkaan ammattijärjestön ja osuustoimintaliikkeen kasvattaminen j. n. e. Ja vielä enemmän. Puolueemme ei tule ainoastaan suuruutensa ja uudistusohjelmansa, vaan myöskin henkisten rientojensa puolesta kulkea kaikkia muita edellä. Sitä varten on kaikki voimat uhrattava. Puolueen sanomalehdistöä on levitettävä, kirjastoja perustettava, valistusta jaettava kaikkialle.

Tällaisen toiminnan ohella tulee jokaisen puolueemme jäsenen vielä suoranaisesti niin sanoaksemme ottaa eduskunnan työhön osaa. Kaikkia siellä esiintyviä asioita tulee puoluejäsenten lehdissään ja kokouksissaan keskustella, punnita ja päätellä, joten edustajilla ainakin kaikissa tärkeimmissä ratkaisuissa tulisi olemaan takanaan suurten puoluejoukkojen varmasti julkilausuma mielipide. Jokainen asia on täten ikäänkuin siirrettävä eduskunnasta kansan itsensä ratkaistavaksi. Sillä käsitetäänhän, että edustajain, nimittäin sosialidemokratisten edustajain sanoilla, on aina silloin paljoa suurempi paino, kun porvarit tietävät, että suuret kansanjoukot itsetietoisina seisovat näitten edustajain sanojen takana.

Ja ottakoon valitsijat vielä lisäksi huomioon, että eduskunta yleensä on, varsinkin heikommille sieluille, sangen vaarallinen kesytyslaitos, jossa porvarit käyttävät kaiken kykynsä saadakseen köyhälistön edustajat suostutetuiksi heidän kalastushommiaan kannattamaan, tai ainakin saadakseen sosialistiset edusmiehet tinkimään noista »hurjista» vaatimuksista. Onhan porvareilla tärkeät taloudelliset edut valvottavinaan, jotka edut ovat niin suuret, että heidän erinomaisen hyvin kannattaa tarjota »sovinnollista veljen kättä» köyhälistön luottamusmiehille. Vielä suuremmassa määrin kuin muualla, on Suomen eduskunta tuommoinen kesytyslaitos, sillä tuskin missään maassa koko maailmassa on valiokuntalaitos niin äärimmäisen pitkälle kehitetty kuin meillä. Ja siellä valiokunnissa, siellä tekevät porvarit parastaan. Mainiona osviittana ja selkärankana tulee siellä puolue-edustajan toiminnalle tällöin olemaan puolueen oma julkilausuttu ajatus.

Niinpä on valitsijain yhä herkeämättä jatkettava taistelua, luokkarajoja on selvennettävä ja luokkataistelua eduskunnassakin voimakkaasti tuettava ulkoapäin.

Tällä ylläsanotulla emme luule olevan ainoastaan yleensä merkitystä, vaan on se mielestämme juuri nykyisellä hetkellä erittäin tärkeä. Kuten tunnettu, on puolueemme eduskunnan suurin, mutta suurissa uudistuskysymyksissä tulee se kuitenkin kaikesta päättäen vähemmistöksi jäämään, sillä nyt jo voidaan huomata, että kaikki porvarit, joilla on luokkaetunsa valvottavana, äänestävät näissä kysymyksissä köyhälistön edustajia vastaan.

Monet tärkeät uudistuskysymykset, joita sosialidemokratisen puolueen ohjelmassa vaaditaan, eivät sen vuoksi omaa suuriakaan mahdollisuuden toiveita tulla läpiajetuiksi. Monenlaiset porvarilliset pikkuparannukset sitävastoin voivat tulla hyväksytyiksi, ja todellisen uudistusohjelmansa toteuttamisen sijasta voi köyhälistö saada joukon hätapaikkauksia, joiden kautta kyllä muutama köyhälistöluokkaan kuuluva autetaan porvariksi, mutta sen sijaan entistä lujemmaksi vahvistetaan nykyinen kapitalistinen ryöstämisjärjestelmä. Sosialistinen edustajaryhmä, 80-miehinen kuin on, voi kuitenkin, vaikka onkin vähemmistönä, lykätä koko joukon tärkeitä asioita yli vaalien kokoontuvan eduskunnan ratkaistavaksi. Tällainen asia sietää miettimistä. Mitkä vaatimukset on katsottava siksi tärkeiksi, että niistä ei voida luopua, ja että, jollei niitä saada läpiajetuiksi, on edullisempi vedota uusien vaalien kautta kansaan, kuin suostua sellaisiin puoliparannuksiin, joita porvarit tarjoovat?

Ennen kaikkea on mielestämme näin asianlaita tärkeimpien uudistusvaatimustemme, maatalouskysymysten, uuden torpparilain ja viljelyspakon suhteen. Jo nyt voi huomata, että porvarit eivät tule hyväksymään enemmän viljelyspakon säätämistä kuin Tampereen torpparikokouksen vaatimuksiakaan. Mille kannalle on näiden kysymysten suhteen asetuttava? Juuri tätä sietäisi maalaisköyhälistön tarkalleen punnita, verrata keskenään eri puolueiden ehdotuksia sekä tarkalleen määrätä kantansa niitten suhteen. Ja ennen kaikkia ehdottaisimme keskusteltavaksi, eikö olisi syytä näiden seikkain selvittämiseksi ruveta miettimään syksyksi yleistä maalaisköyhälistön, torpparien, mäkitupalaisten ja tilattomain kokousta. Sillä juuri näissä maatalouskysymyksissä olisi arvaamattomaksi eduksi, jos puolueemme edustajilla olisi takanaan valveutuneen maalaisköyhälistön selvä päätös, jota kannattaisi ehkä vieläkin lukuisammat väestön kerrokset, kuin ne jotka viime vaaleissa antoivat äänensä puolueemme edustajille.

Takaisin sisällysluetteloon

Uutta maalaisolojamme valaisevaa tilastoa.

V. 1901 keräiltiin n. s. Tilattoman väestön alakomitean toimesta verrattain monipuolinen ja yksityiskohtainen tilasto maataloudellisista oloistamme. Tämän keräystyön tuloksia ei vielä ole julkaistuna näkynyt. Niissä komiteanmietinnöissä, jotka Tilattoman väestön alakomitean kilpatoveri n. s. Agraarikomitea äskettäin on saanut valmiiksi, on kuitenkin muutamia pääasiallisia lukuja tuosta tilastosta julkaistu. Koska nämä luvut sekä antavat tietoja, joita tähän saakka tilastomme lainkaan ei ole tarjonnut, että siitäkin mistä ennen tietpja on ollut, antavat melkolailla toisenlaisen kuvan kuin nykyinen virallinen tilasto, pidämme velvollisuutenamme saattaa nuo luvut lukijaimme tietoon.

Kysymyksessä olevat tilastotiedot ovat kootut tavalla, jota meillä tähän saakka usein ei ole käytetty, s. o. kussakin kunnassa on yksi tai useampi keräysmies kulkenut paikasta toiseen kysellen selvitystä niihin seikkoihin, joista oli tietoja kerättävä. Tällä tavoin on luonnollisesti voitu saada paljoa luotettavampi tilasto maataloudellisista oloista kuin tähän saakka, jolloin tämän tilaston kerääminen on ollut viranomaisten asiana, jotka muitten töittensä lomassa ovat sitä tehneet, niin tarkkaa kuin ovat ennättäneet ja viitsineet.

Mainitun tilaston mukaan löytyi v. 1901 maaseudullamme 478,142 ruokakuntaa. Kuinka suuri koko väkiluku oli, ei mainituista tiedoista selviä, mutta kirkon kirjojen mukaan se oli 2,395,793 henkeä eli siis keskimäärin 5.01 henkeä ruokakuntaa kohden.

Nämä 478,142 ruokakuntaa ryhmittyivät seuraavalla tavoin eri elinkeinoja kohden:

Maaseudullamme luonnollisesti useimmat ruokakunnat saavat toimeentulonsa maanviljelyksestä joko palkkatyöläisinä tai itse maata viljellen. Sangen suuri lukumäärä löytyi myöskin sellaisia, joiden elinkeino on tuntematon tai jotka olivat ilman vakinaista elinkeinoa. Missä määrin eri elinkeinoryhmiin kuuluvat ruokakunnat itse harjottivat maanviljelystä, käy seuraavista luvuista selville (maanviljelystä harjoittaviksi on laskettu kaikki ne ruokakunnat, joilla oli viljelysmaata vähintäin 5 aarin ala):

Noin 57 % kaikista ruokakunnista hallitsee suurempaa tai pienempää viljelmää, noin 43 % on sitä vailla. Sangen suuri osuus maalaisväestöstä elää siis itse maanviljelystä harjottamatta ja pääasiassa työpalkallaan. Suurin osa näistä työskentelee jälleen maanviljelystyömiehinä tai elää ilman vakinaista elinkeinoa, muodostavat siis n. s. tilattoman maalaisväestömme. Agraarikomitea on koettanut saada lasketuksi myöskin erittäin tämän tilattoman maalaisväestön lukumäärän. Tilattomiksi ei se tällöin ole laskenut ainoastaan kaikki ne ruokakunnat, joilla ei viljelmää ollut ja joiden pääelinkeino oli maanviljelys tai joku sen sivuelinkeino, metsästys, kalastus, poronhoito, teollisuus ja joiden elinkeino oli tuntematon tai joilla vakinaista elinkeinoa ei ollut, vaan myöskin ne ruokakunnat, joilla oli viljelmä, mutta vuokralla ja jonka viljelmän ala oli alle 10 ha, kun vuokrattuna oli koko tila tai alle 15 ha, kun vuokrattuna oli tilanosa (torppa). Tällä tavoin on saatu tilattomaan maalaisväestöön kuuluvaksi 334,826 ruokakuntaa ja laskien 4.39 henkeä ruokakuntaa kohden tilattoman väestön luvuksi noin 1,470,000.

Tämä luku on kuitenkin pidettävä liian suurena monestakin syystä. Lampuoteja ja torppareja on väärin laskea tilattomaan väestöön kuuluviksi, he kaipaavat vaan vuokraehtojensa parantamista, maata kun suurella osalla heistä on yllin kyllin. Ainoastaan ne torpparit, joilla on maata alle 3–4 ha, siis riittämättömästi, voisi mielestämme, eikä niitäkään kaikkia, laskea tilattomiksi. Toiseksi on tilattoman väestön ruokakuntien jäsenluku pienempi kuin muiden väestöluokkien, joten on väärin tämän väestön luvun selville saamiseksi kertoa sen ruokakuntaluku yleisellä keskimääräisellä henkilöluvulla ruokakuntaa kohden. Vielä voi huomauttaa, ettei teollisuustyömiehiä y. m. vaikka eivät viljelysmaata hallitsekaan, voi tilattomiksi lukea.

Mitä jälleen niihin 271,154, ruokakuntaan tulee, joilla oli hallussaan viljelmä, oli niistä 110,629 sellaisia, jotka tämän viljelmän omasivat ja 160,525 sellaisia, joilla se oli vuokralla. Vuokraajista oli jälleen 7,772:lla viljelmänä kokonainen tila ja 152,753:lla vain tilanosa, torppa tai mäkitupa. Maatiloja oli siis tämän tilaston mukaan korkeintaan 118,401, jota vastoin virallinen tilasto ilmoittaa maatiloja v. 1901 olleen 122,848 eli noin 4,500 tilaa enemmän. Torppia sitä vastoin ilmoitti virallinen tilasto v. 1901 vaan 67,083, jotavastoin esittämämme tilasto mainitsee torppia ja mäkitupia olleen 152,753. Tästäkin luvusta on vielä poissa ne mäkituvat, joiden viljelmän ala on alle 5 aaria. Jos jälleen ottaa tarkastettavaksi miten viljelmät jakaantuivat suuruutensa mukaan, antavat siitä selkoa seuraavat luvut:^[1*]

Niistä 7,772 kokonaisesta maatilasta, jotka olivat vuokrattuina, oli 2,203:lla alle 10 ha viljelysmaata, 5,569:lla yli 10 ha. Alle 10 ha viljelysmaata oli yhteensä 144,405:lla vuokratulla viljelmällä, näistä oli siis 142,202 tilanosaa s. o. torppia ja mäkitupia. Vuokrattuja viljelmiä, joilla oli yli 10 ha viljelysmaata, oli 16,120, näistä oli 5,569 kokonaista tilaa ja 10,551 torppaa. Näistä torpista oli jälleeen yli 15 ha:n suuruisia 3,999, joten 6,552 oli 10 ja 15 ha:n välillä. Entinen viljelystilasta, joka ilmoitti vaan talojen luvun ja viljelysmaan, joko niitä sitten asui omistaja tai vuokramies, ryhmitti talot viljelysmaan mukaan v. 1901 seuraavasti:

Huomattavaa on, että jälkimmäisen lähteen mukaan suurtiloja, joilla oli yli 100 ha viljelysmaata, oli 2,433, jotavastoin esittämämme tilaston mukaan sellaisia oli vaan 1,855 eli noin 600 vähemmän. Maanomistajia, joilla oli alle 5 ha kokoinen viljelmä oli noin 14,000, kun taasen sellaisia tiloja, joiden ala oli alle 5 ha, toisen tilaston mukaan samana vuonna oli lähemmä 34,000. Entiset luvut ei sinnepäinkään pidä paikkaansa.

Eri lääneissä oli jälleen sellaisten ruokakuntien luku, joilla oli viljelmä, ja viljelmien keko seuraava:

Vertauksen vuoksi asetamme rinnan vielä seuraavaan torpparien lukumäärään v. 1901 nykyisen virallisen tilaston mukaan sekä ylempänä esitetyn tilaston mukaan ruokakuntien lukumäärän, jotka hallitsivat viljelmää vuokramaalla samalta vuodelta:

E. G.

Takaisin sisällysluetteloon

Tohtori Gebhard luokkarajoja selventämässä.

Pellervon päivillä huhtikuun 4 päivänä piti Pellervo seuran johtokunnan puheenjohtaja tohtori Hannes Gebhard puheen, jota ei sosialidemokratisen puolueen taholta sovi jättää unohduksiin. Se on painosta julaistuna toukokuun lopulla ilmestyneessä »Pellervon» numerossa, joten siihen lähempi tutustuminen on vasta sen jälkeen ollut mahdollinen.

Tämä puhe, tai oikeammin alustus keskusteluun maanviljelijäin yhteisostojen järjestämisestä, on nähtävästi tarkotettu jonkinlaiseksi ohjelmapuheeksi maanviljelijäin osuustoimintaa ja samalla näiden valtiollistakin toimintaa varten. Siinä hän nimittäin koskettaa maanviljelijäin suhdetta toisiin yhteiskuntaluokkiin ja selittää keinoja, joiden avulla maanviljelijät voisivat hankkia käsiinsä entistä suurempaa valtaa. Sitä arvostellessa on pidettävä muistissa, ettei tämä ole suinkaan ensi kerran kun mainittu tohtori suunnitelee kiinteämpää maanviljelijäin järjestäytymistä vastapainoksi toisten taloudellisten eturyhmäin harrastuksia vastaan. Jo vuosi takaperin julkasi hän lentokirjasen »Pienviljelijät kokoon!», jossa hän kehotti maanviljelijöitä liittymään yhteen jonkinlaiseksi tuottajain puolueeksi vaarinottamaan tuottajain etuja muita yhteiskuntaryhmiä vastaan. Kun hän ei kuitenkaan saanut käsiinsä sittemmin perustettua maalaisliittoa, vaikka hän epäilemättä oli sen syntysanat lausunut, vaan se siirtyi käsiin, jotka eivät ole perustuslailliselle puolueelle vieraita, on hänen ollut pakko edelleen pysyä suomalaisen puolueen helmoissa, vaikka sen ohjelma ja tarkotusperät monessa kohden ovat vieraat sille suunnitelmalle, jonka hän maalaispuoluetta varten laati.

Mutta huono mies asiansa kesken heittää. Mikä ei silloin onnistunut se voi onnistua kun uudelleen ja viisaammin yrittää. Kun eivät maalaiset silloin hänen vakuutuksistaan ja numeroistaan huolimatta käsittäneet ajan olevan käsillä hänen maalaisliittonsa perustamiseen, koettaa hän nyt jouduttaa tämän käsityksen syntymistä pelottamalla »punasella peikolla», sosialismilla, jolla porvarit tapaavat johdettaviaan säikytellä. Haikeasti hän nimittäin valittaa, ettei hänen kehotushuutojaan ennen ole otettu kuuleviin korviin, sillä tästä laimiinlyömisestä on muka ollut seurauksena, että sosialistit ovat saaneet vallan käsiinsä. »Te ette kuunnelleet kehotushuutoani ja nyt jo näette, että sosialistit ovat eduskunnassa suurin puolue, siitä syystä, että te jakaantuneina eri puolueisiin taistelitte toisianne vastaan», lausuu herra tohtori, naivisti luullen, että sosialidemokratian voima tai heikkous riippuu siitä, seurataanko hänen komennussanaansa uuden järkevämmän puoluejaon käytäntöön ottamiseksi vai ei. Ei uusia puolueita niin vaan maasta poljeta. Siihen tarvitaan välttämättä olosuhteiden pakkoa.

Paitsi sitä että herra Gebhard koettaa päästä päämääräänsä pelottelemalla sosialidemokratian yhä kasvavalla voimalla, on hänen menettelytapansa tällä kertaa siinäkin suhteessa erilainen, että hän nyt tahtoo alkaa järjestämällä maanviljelijöitä taloudellisesti — valtiollinen järjestäytyminenhän seuraa senjälkeen aivan kuin itsestään. Ja se ala, jolla hän tahtoo tämän sotaretkensä alottaa, on osuustoiminta.

Mutta katsokaamme lähemmin hänen tuumiaan.

Jaettuaan puheessaan aluksi yhteiskunnan kolmeen pääryhmään eli »maailmaan»: »maanviljelysmaailmaan, kauppamaailmaan ja työväenmaailmaan», joilla kullakin on oma maailmankatsomuksensa sekä omat edut valvottavinaan, konstateraa hän, että ehdoton määräämisvalta maassamme on tähän saakka ollut sillä ryhmällä, jolle se kaikkein vähimmällä oikeudella kuuluu, nimittäin kauppamaailmalla. Se on määrännyt lainsäädäntömme niinkuin lakien sitä suosivasta hengestä näkyy, sitä lähellä olevat henkilöt ovat miehittäneet senatin ja tämän komennon alaisena oleva virkamieskunta on luonnollisesti silloin myöskin ollut kauppamaailman palvelija. Tästä vuodesta alkaen tulee valta kuitenkin liukumaan pois tämän »maailman» käsistä ja painopiste siirtymään muualle. Mutta mihin? Kokemus on osottanut että »työväenmaailma» on näissä vaaleissa hyötynyt siitä kun eivät maanviljelijät ymmärtäneet etuaan valvoa.

Tämä valtiollisesta toiminnasta. Se on lausuttuna ikäänkuin alkusoittona seuraavalle, jotta kuulijat paremmin pysyisivät mukana.

Sillä herra tohtori on huomannut, että valta taloudellisellakin alalla alkaa siirtyä työväen käsiin maataviljelevän väestön joutuessa syrjään. Varsinkin osuustoiminta on saamaisillaan köyhälistöliikkeen luonteen ja sitä sen ei pitäisi toki saada. Työväkeä lähinnä oleva osuustoimintamuoto, osuuskaupat, menestyy parhaiten. Niiden keskusliike vaurastuu ja pitäen silmällä tulevaisuutta ei se jaa edes voittoa, vaan kartuttaa vararahastojaan. Toisin maanviljelijäin keskusliikkeet »Valio» ja »Hankkija». Niiden jäsenet, osuuskunnat, eivät ole uskollisia; liikkeet eivät varustaudu tulevaisuutta varten ja niin ollen saa Osuuskauppojen keskusosuuskunta määräävän vallan osuustoiminnallisten suurliikkeiden joukossa ja se merkitsee samaa kuin vallan luisuminen työväen käsiin tälläkin alalla. Ja äänekkäimmin tahtoo herra tohtori varottaa maanviljelijöitä siitä että heidän »oma Hankkija alkaa nyt luisua heidän käsistään työväen käsiin».^[2*] Osuuskassat ja meijerit ovat nimittäin paljon huonommin hoidetut kuin työväen hoitamat osuuskaupat ja senvuoksi alkavat maanviljelijät jo ostaa maanviljelystarvikkeensakin osuuskaupoista. Kun nämä vuorostaan liittyvät »Hankkijaan» saadakseen tämäntapaisia tavaroita edullisimmin ostetuksi, näkee herra tohtori siinäkin suuren »punasen vaaran». Voi tämän jälkeen vaan kysyä, minkävuoksi hän »Hankkijan» sääntöjä laadittaessa jätti niihin tilaisuuden osuuskaupoille liittyä siihen jäseniksi. Silloin se herätti osuuskaupoissa huolia, sillä pelättiin syntyvän hajaannusta, jos osa niistä liittyy »Hankkijaan» ja toinen osa Osuuskauppojen keskusliikkeeseen. Tohtori Gebhard toivoi silloin saavansa osuuskaupoista tukea »Hankkijalle», mutta nyt, työväestön alettua seistä omilla jaloillaan, näkee hän tässä liittymisessä suuren vaaran. Konjunkturipolitiikkaa siis.

Ja kun näin on pintapuolisesti kosketeltu useita maamme politisia ja taloudellisia kysymyksiä, seuraa itse asian ydin. Se on: maanviljelijät eivät saa ostaa tarpeitaan osuuskaupoista, jotka ovat työväestön käsissä, vaan tulee heidän tehdä ostoksensa »omista» kassoistaan ja meijereistään, jotka taas vuorostaan ostavat »Hankkijalta» ja siten tukevat sitä. Eivät maanviljelijät Tanskassakaan, jossa osuuskauppoja on joka kylässä, ole menetelleet niinkuin Suomen maanviljelijät. »Tahdotteko te olla tanskalaisia huonommat, tahdotteko te toimettomuutenne kautta päästää oman liikkeenne vieraisiin käsiin» — huudahtaa tohtori lopuksi, ja siihen vastasivat kuulijat »Pellervon» tietämän mukaan »jyrisevästä ei!»

Tähän tapaan tuo puhe kävi. Mahtaa olla kova hätä »Hankkijassa», kun punasen vaaraan torjumiseksi jo vedotaan kansallisuuskunniaan ja -ylpeyteen.

Luokkarajat siis selviksi alas saakka, aina jokapäiväisten tarpeiden ostossakin muistettaviksi, se on tuon alustuksen opetuksena. Meitä sosialidemokrateja on tähän saakka syytetty siitä, että me koetamme selventää luokkarajoja ja kaivaa kuilua eri yhteiskuntaluokkien välille. Se on oikeastaan ollut porvarien mielestä ainoita huonoja puolia sosialidemokratisessa liikkeessä, sillä olevien olojen purevassa arvostelussa on meillä siltäkin taholta myönnetty olevan suuria ansioita. Ja nyt yhtäkkiä katsoo yliopistollinen tiedemies ja maamme osuustoimintaliikkeen eturivin mies tohtori Gebhard olevansa pakotettu turvautumaan samaan menettelytapaan ainoastaan sen vuoksi, että hän sillä voisi pelastaa erään kauppaliikkeen joutumasta sosialistien käsiin. Meidän tulisi siis olla iloiset tästä odottamattomasta avusta muuten raskaassa työssämme. Ehkä me sitä olemmekin?

Asialla on kuitenkin toinenkin puoli. Tätä luokkaerotusta saarnatessaan tohtori Gebhard tuskin aavisti, että hän senkautta heitti palavan kekäleen helposti syttyviin aineksiin. Osuustoimintaväen keskuudessa eivät tässä opastetut harrastukset — pitemmällekin menevinä — suinkaan ole vieraita. Niiden torjumiseksi en tämän nuoren liikkeen alkuajoista saakka maassamme kuitenkin terotettu mieliin osuustoimintaliikkeen puolueettomuuden tärkeyttä ja siinä opetustyössä on m. m. tohtori Gebhard tähän saakka ollut innolla mukana. »Kukaan ei ole liian köyhä eikä liian rikas, ei kukaan liian ylhäinen eikä liian alhainen osuuskuntiin liittyäkseen» on ollut tähänastisen opetuksen sisältönä. Valtiollisen puoluejaon ei myöskään pitänyt saada vaikuttaa osuuskuntien sisäiseen elämään. Työväestö tosin toisinaan osotti oireita tältä uralta poikkeamiseen. Se oli kuullut miten osuuskaupat esim. Belgiassa ovat vahvana tukena sosialidemokratisessa puoluetaistelussa ja sekin haaveili täysin »omien» osuuskuntien perustamista. Yritettiinpä esim. Forssan puoluekokouksessa oikein puoluekokouksen auktoritetillä kehottaa semmoisia perustamaan. Vaaraa torjumassa oli siellä Pellervo-seuran silloinen etevin neuvoja ja hän onnistuikin sen torjumaan.

Tähän saakka onkin näin ollen ainakin pääasiallisesti onnistuttu säilyttämään tämä terveelle osuustoimintaliikkeelle välttämätön puolueettomuus. Sitä voimakkain käsin alasrepimään astuu nyt mies, jota sanotaan maamme osuustoimintaliikkeen luojaksi ja jolla on maalaisiin nähden sen verran auktoritetia, että saa sanansa kuuluviin. Mikä siitä on seurauksena? Se että »maanviljelysmaailma» tälläkin alalla eristäytyy »työväenmaailmasta», ostaa tarpeensa omista liikkeistään ja mahdollisesti luopuu jäsenyydestään osuuskaupoissa siellä missä se on niihin liittynyt. »Työväenmaaiima» ei luonnollisesti ole hidas seuraamaan esimerkkiä. Se luopuu kassoista ja meijereistä, jos se jossakin on niihin liittynyt. Se ottaa kokonaan haltuunsa osuuskaupat ja tekee niistä puoluelaitoksia ja silloin kai saamme nähdä, että meillä joka kaupungissa ja pikku kylässä syntyy kahden tai kolmen valtiollisen puolueemme väriä tunnustavia osuuskauppoja, kuten Belgiassa on laita. Silloin kyllä ainakin vähittäiskauppiaat, joita vastaan näiden tulisi taistella, saavat olla aivan rauhassa. Ei ole myöskään kaukana mahdollisuus että työväen osuuskaupat perustavat itselleen »oman» puoluekeskusliikkeen, kun nykyinen ei johtonsa vuoksi tunnu ensinkään omalta. Siitäkin on jo ollut paljon puhetta ja ainoastaan suurella vaivalla on se tähän saakka voitu estää. Voisihan työväenmaailma ja kauppamaailma luopua kannattamasta Pellervoseuraakin, jonka ainoana tarkotuksena nykyään on palvella maanviljelijöitä. Tähän saakka on senkin laitoksen kuntoon saamiseen ottaneet muut yhteiskuntaluokat tuntuvasti osaa ja maanviljelijät ovat luultavasti olleet tyytyväisiä, kun ovat näin ulkoapäin apua saaneet. — Ja jos kerran puoluenäkökohdat otetaan kaikessa huomioon, niin saattaa »työväenmaailman» edustajain päähän pälkähtää eduskunnassa äänestää maanviljelijäin osuuskunnille myönnettäviä valtioapuja ja muita helpotuksia vastaan, kun t:ri Gebhard niitä tulevaisuudessa uudelleen anoo. Ei siis puutu mahdollisuuksia eristäytymiseen puolelta ellei toiseltakaan. Kaikki riippuu vaan siitä halutaanko tällekin alalle siirtää puoluetaistelumme kaikkine sen vaijopuolineen. Taisteluhansikas on nyt puolueellemme heitetty ja jos se toistaiseksi jäisikin vastaanottamatta, ei se suinkaan riippuisi voimien puutteesta.

Ei ole ihme että tohtori Gebhard on oppinut sosialidemokrateilta sen, että luokkarajojen selventäminen yleensä on eduksi, sillä hän näkyy tarkkaan perehtyneen sosialidemokratisen puolueen toimintaan ja järjestämiskykyyn. Kumpaakin kohtaan tuntee hän suurta kunnioitusta. Ainakin asettaa hän ne kaikessa esikuvaksi osuustoimintaväelle. »Lähtekäämme siis sosialistien suurella uskolla, sosialistien valtavalla yksimielisyydellä, sosialistien ihmeteltävällä uhrautuvaisuudella, mutta oman liikkeemme hengessä rakentamaan rakennuksemme muureja yhä korkeammiksi» — innostuttaa hän maanviljelijä-kuulijoitaan Pellervon päivillä pitämässään avajaispuheessa. Ja työväestön tapa hoitaa omia liikkeitään on hänestä samoin paljon etevämpi kuin maanviljelijäin. Paras todistus tästä on hänen mielestään se, että Osuuskauppojen keskusosuuskunta pani tänä vuonna kaiken vuosivoittonsa vararahastoon sekä että se jo sääntöjensä nojalla on velvotettu vuosivoitosta erottamaan 75 % vararahastoon samoinkuin jonkun määrän yleishyödyllisiin ja sivistystarkotuksiin, kun sensijaan »Hankkija» ja »Valio» sääntöjensä nojalla ovat pakotettuja erottamaan vaan 10 % vararahastoon eivätkä voi käyttää osaakaan vuosivoitostaan sivistystarkotuksiin, vaikka jäsenten ja yleensä kansalaisten sivistyksen kohottaminen on tunnustetusti ensimäisenä ehtona osuustoiminnan kohottamiseksi. Työväestön etevämmyys tulee kuitenkin vielä selvemmin näkyviin, kun tietää, että näitä erinomaisia määräyksiä ei ollut Osuuskauppojen keskusosuuskunnan ensimäisissä säännöissä, jotka olivat erään Pellervoseuran virkailijan ja erään sen johtokunnan jäsenen laatimat. Nämä parannukset tämän laitoksen sääntöihin saatiin vasta sitte kun työväki osuuskauppojen avulla pääsi nämä ensimäiset säännöt muuttamaan.

Nyt on mielestäni työväestön asia vaan odottaa minkä hedelmän tohtori Gebhardin luokkarajojen selventämiseksi tarkotettu puhe kantaa ja vasta senjälkeen ryhtyä tarpeellisiin vastatoimenpiteisiin. Silloin ei ainakaan kukaan voi sanoa työväen tuoneen puoluetaistelua osuustoimintaliikkeen hajottajaksi, vaan kunnia siitä tulee jäämään sille, jolle — tosin epäoikeutetusti — tähän saakka kuuluu kunnia osuustoiminta-aatteen maassamme tunnetuksi tekemisestä. Niinkuin sanottu, jos maanviljelijät ryhtyvät hänen neuvoaan seuraamaan, on työväenkin varansa pidettävä, enkä luule erehtyväni, kun väitän, että sen tähänastinen kunto, joka on saavuttanut tohtori Gebhardinkin jakamattoman ihastelun, silloin puolestaan takaa, ettei se tästä sukeutuvassa kilpailussa ainakaan takapajulle jää.

Väinö Tanner.

Takaisin sisällysluetteloon

Isänmaallisuus, sota ja sosialidemokratia.^[3*]

Karl Kautsky.

1. Isänmaallisuus.

Niihin neljään kysymykseen, jotka »Vie Socialisten» toimitus on vastataksemme asettanut, voisi vastata lyhyesti parilla lauseella. Mutta ne käsittävät niin suuria ja tärkeitä asioita, että voisi myöskin kirjottaa neljä paksua kirjaa niistä. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan, lukijan ja minun itseni onneksi, voi tulla tässä kysymykseen, mutta ensimäinen taas näyttää minusta jotenkin tarkotuksettomalta, sillä yhden ihmisen mielipiteellä voi olla korkeintaan kuriositetin, eriskummaisuuden arvo, jos ei tunne perusteita, joille se on rakennettu. Tahdon senvuoksi vaikka vaillinaisestikin perustella kantani. Niin pintapuolisesti kuin se tapahtuukin, en voi olla varsin lyhytsanainen esitettyjen kysymysten monipuolisuuden vuoksi.

Niinpä ei ole ensiksikään ensimäinen kysymys, voiko isänmaallisuuden ja kansainvälisyyden yhdistää yhteen, mikään yksinkertainen. Se riippuu siitä mitä ymmärretään isänmaallisuudella. Ja isänmaallisuus ei ole synnynnäinen vaan yhteiskunnallinen käsite. Isänmaakäsite vaihtuu yhteiskunnallisten olosuhteiden mukaan, ja samassa yhteiskunnassa taas on isänmaan merkitys jokaiselle luokalle erilainen ja sen mukaan myöskin näiden isänmaallisuus.

Kysymyksessä viitataan »kommunistiseen manifestiin», mutta Marxin ja Engelsin kanta aikansa kansallisiin kysymyksiin osottaa parhaiten, kuinka monimutkainen isänmaallisuus-kysymys on, sillä heidän kantansa kysymykseen oli ilmeisesti ristiriitainen. He puolustivat mitä jyrkimmin italialaisten, unkarilaisten, puolalaisten ja vielä myöskin saksalaisten kansallisia yrityksiä; tätä niin suuressa määrässä, että heitä voisi pitää saksalaisina patrioteina, jos he eivät olisi 1870 asettuneet Ranskan tasavallan puolelle keisarillista Saksaa vastaan ja vastustaneet mitä kiivaimmin Elsas-Lotringin erottamista Ranskasta. Kansainvälisen toimiston toinen kirjelmä saksalais-ranskalaisen sodan johdosta, lausui voimakkaan vastalauseen sekä »ranskalaisen alueen ryöstöä» että sitä »rikosta» vastaan, että yhdeksännentoista vuosisadan toisella puoliskolla oli uudestaan herätetty vallotuspolitika henkiin.

Mutta niin innokkaasti kuin he asettuivatkin näiden kansojen puolelle, niin kohtelivat he Itävallan ja Turkin pienten slaavilaisten kansojen itsenäisyyspyrintöjä aina epäluulolla ja hylkien.

Tämä näyttää hyvin ristiriitaiselta, jos asettuu porvarillisen kansallisuus- ja isänmaallisuus-käsityksen kannalle, mutta päinvastoin on asianlaita, jos tarkastelee näitä ilmiöitä köyhälistön vapaustaistelun kannalta.

Köyhälistö kaikkein alimpana luokkana ei voi vapautua ilman, ettei se lopeta kaikkea sortoa ja riistämistä, siis myöskin kansallista. Köyhälistöön kuuluvat kansan jäsenet, jotka kärsivät sortoa ja riistämistä toisten puolelta ja joiden itsenäisyys on uhattu, vastustavat luonnollisesti tätä kansallista sortoa yhtä paljon kuin nuo toisetkin. Mutta toiselta puolen eivät erään naapurikansaansa sortavan ja riistävän taikka sitä uhkaavan kansan köyhälistöjäsenet ole vähääkään huvitetut tästä, josta tulee hyötyä ainoastaan heidän kansansa hallitseville luokille, samoille, jotka juuri itse heitä sortavat ja riistävät. Päinvastoin ovat hallitun kansan köyhälistöjäsenet heidän luonnolliset liittolaisensa. Kansallisilla vastakohtaisuuksilla ei siis tarvitse olla mitään sijaa köyhälistön keskuudessa. Ne ovat sille vieraat siellä, missä köyhälistö on henkevää ja valtiollisesti itsetietoista. Missä se on kehittynyt näin pitkälle, siellä ei se voi koskaan osottaa sortoa hajottavaa isänmaallisuutta, ei koskaan pyrkiä edistämään oman isänmaan tai oman kansakunnan asiaa muiden kustannuksella.

Mutta tämä on vasta köyhälistön isänmaallisuuden toinen puoli eikä vielä mikään sille ominaisin puoli. Myöskin muissa luokissa, mitkä eivät itse kuulu niihin, jotka elävät muitten työstä, voi syntyä samallaista rauhallista, suvaitsevaa isänmaallisuutta, mistä pikkuporvarillinen radikalismi on todistuksena.

Mutta köyhälistön vapaustaistelu ei ole ainoastaan taistelua kaikenlaatuista sortoa ja riistämistä vastaan; se on myöskin taistelua uuden tuotantotavan ja sen mukana uuden yhteiskuntamuodon puolesta, jonka kautta yksistään kaikenlaisen sorron ja riistämisen poistaminen tulee mahdolliseksi. Tällä uudella yhteiskunnalla on myöskin mukaisensa uusi siveysoppi.

Tavaratuotanto on itsenäisten tavaranvalmistnjien tuotantoa, jotka täydessä vapaudessa kilpailevat keskenään. Tämä johtaa liberalismin ja anarkismin siveysopilliseen ihanteeseen, täyteen personalliseen vapauteen. Liberalismi eroaa anarkismista ainoastaan sen kautta, että se sovittaa siveysoppinsa kapitalistisen tavaratuotannon tarpeiden mukaan tämän kaikkine yhteiskunnallisine ja kansallisine vastakohtaisuuksien, jotka tekevät valtion pakkojärjestelmän välttämättömäksi, jotavastoin anarkismi vastustaa kapitalismia, mikä seikka pakottaa sen ottamaan ihanteekseen yksinkertaisen pikkuporvarillisen ja pikkuviljelyksellisen tavaratuotannon. Anarkismi on liberalismia kaikkien hyväksi, liberalismi taas anarkismia hallitsevien luokkien ja niiden loisien hyödyksi.

Mutta kapitalistista tuotantotapaa ei voiteta palaamalla yksinkertaiseen tavaratuotantoon, vaan ainoastaan ottamalla kapitalistisen yksityistuotannon teknilliset voitot koko yhteiskunnalle, siis toisin sanoen yhteiskunnallisen tuotannon kautta, tuotannon, jota hajotetaan yhteiskunnan kautta ja yhteiskunnan hyväksi. Tämä tulee olemaan kapitalistisen tuotantotavan köyhälistön päämääränä ja ihanteena, niinpiankuin se on vapautunut sekä henkisesti että valtiollisesti liberalismista ja anarkismista. Sen mukaan ei tule personallisuus sille itsetarkotukseksi, vaan keinoksi päämäärään päästäkseen; tämä päämäärä ei kuitenkaan ole mikään uusi yksilö, vaan yhteiskunta, kokonaisuus, jota yksilön nyt on palveltava. Ei yksilön rajaton elämisvapaus, vaan hänen ehdoton antautumisensa yhteiskunnan palvelukseen tulee olemaan uuden, sosialistisen siveysopin kategorinen imperativi, ehdoton käsky, mikä ei ole lähtöisin jostakin salaperäisestä itseään varten olevasta tapahtumien mailmasta, vaan hyvin todellisesta meitä varten olevasta tapahtumien mailmasta, tuotantotavasta. Köyhälistöön kuuluva henkilö ei näe onneaan oman yksilönsä suuruudessa ja vallassa, vaan sen järjestön suuruudessa ja vallassa, mihin hän kuuluu.

Tämän kautta ei kuitenkaan tule yksilön vapaa kehitys ehkäistyksi, se tulee päinvastoin vaan muuttumaan muutamien »yli-ihmisien» yksityisomaisuudesta kaikkien yhteishyväksi. Sillä vasta sellainen yhteiskunnallinen tuotantotapa, joka tekee yksilön paljaaksi rattaaksi suuressa koneistossa, hankkii kaikille mahdollisuuden riittävään lepoon, jonka aikana voivat toimitetun tuotannollisen työn jälkeen vapaasti elää ja kehittyä.

Tämä ohimennen sanottuna rauhoittaaksemme tätä tulevaa kohtaloa pelkääviä vapaan yksilöllisyyden ihailijoita. Käsiteltävänämme olevan kysymyksen kanssa ei viimeisellä muistutuksella ole mitään tekemistä.

Mutta samalla kuin kaikkien yksilöjen kiinnittäminen suureen tuotantokoneistoon, jota he tulevat palvelemaan pieninä osasina, muodostaa köyhälistön luokkataistelun päämäärän, samalla on se tällä kertaa vielä myöskin sen tärkein taisteluväline. Järjestöjensä kehityksen kautta astuu se voitokkaasti eteenpäin, mutta järjestö merkitsee juuri yksilön alistumista kokonaisuuden alle, hänen yksilöllisen vapautensa rajotusta. Meidän vastustajamme huutavatkin enin sosialidemokratian ja ammattikuntien »terrorismista», mutta he unohtavat, että vapaa yksilöllisyys on sellainen ylellisyystavara, jota nykyään paitsi ryysyköyhälistöä voivat ainoastaan valtakunnan rikkaimmat nauttia. Ei ole enään kysymys siitä, tuleeko järjestön vaiko vapaan yksilöllisyyden hallita tuotannossa ja yhteiskunnassa, vaan siitä, tuleeko olemaan kapitalistinen järjestö muutamien yksilöjen palveluksessa, vaiko sosialistinen järjestö yhteiskunnan palveluksessa.

Mutta miksi nämä selitykset kysyvät useimmat lukijat. Onhan kysymyksessä isänmaallisuus eikä siveysoppi. Aivan oikein! Mutta nämä molemmat ovat mitä kiinteämmin yhteenkasvaneet ja ero porvarillisen ja köyhälistön isänmaallisuuden välillä käsitetään vasta, kun tunnetaan ero porvarillisen ja köyhälistö-siveysopin välillä. Porvarillinen ajattelutapa asettaa yksilön personan etualaan. Yhteiskunta on ainoastaan hänen tähtensä olemassa, sen on ainoastaan pidettävä huolta siitä, etteivät yksilöt tunkeudu toinen toisensa alueelle. Niinpä lausuttiin Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien selityksessä: »jokaisen ihmisen luonnollisten oikeuksien nauttimisella ei ole mitään muita rajoja kuin ne, jotka takaavat muille yhteiskunnan jäsenille samojen oikeuksien nauttimisen.» Mutta porvarisylimystö ei käsitä personallisuudellaan ainoastaan sitä, mitä hän on, — sillä se on niin vähäpätöistä, ettei kukaan sitä uhkaa — vaan myöskin sitä, mitä hän omistaa; mutta sitäpä ei uhkaa vakavasti kukaan muu kuin se, joka ei mitään omista, köyhälistö. Vallankumouksen ihmisoikeuksien selitys laski omaisuuden niihin oikeuksiin, joista ei voi luopua. Ei ainoastaan personallisen työn tulosta, ei, vaan kaikki, mitä joku omistaa, oli hän sen perinyt tai oli se hyvinkin jonkun toisen työn tulosta ja hyvin vähän hänen oman personansa tuottamaa. Omaisuuden suojeleminen kuuluu isänmaalle samassa määrässä kuin personallisuuden, kuten vapauden, turvallisuuden ja sorron vastustamisen suojeleminen. Ja käytännössä tulee omaisuuden suojeleminen porvarillisen isänmaan ensimäiseksi tehtäväksi, isänmaa tulee käsittäen kansan koko rikkauden kaiken omaisuuden oleelliseksi muodoksi.

Omistaville luokille merkitsee isänmaa heidän omaa rikkauttaan ja heidän omaa valtaansa. Ennen kaikkea kapitalistiluokalle tulee isänmaa yhä enempi ja enempi sen erikoiseksi perintöomaisuudeksi, jota se hallitsee ja jonka tarjoamasta hyödystä se koettaa sulkea pois sekä kilpailevat ulkomaiset kapitalistit että myöskin yhtä paljon oman maan köyhälistön. Niin itsekäs kuin yksityinen kapitalisti onkin ja mahdollisimman välinpitämätön kaikesta yleishyvästä, missä ei hänen omat luokka- tai personalliset etunsa tule kysymykseen, ovat kuitenkin omistavat luokat korkeasti isänmaallisia, asettavat isänmaan yläpuolelle kaikkia muita yhteiskunnallisia laitoksia.

Toiselta puolen ei omaisuuden suojeleminen merkitse muuta kuin sulkea siitä pois kaikki ne, jotka eivät mitään omista. Ja jos ottaa isänmaan kaikki sen sisäpuolella olevat rikkaudet sisältäväksi käsitteeksi, silloin on köyhälistö siitä pois suljettu. Sitä ei lausu ainoastaan »kommunistinen manifesti», sen sanoi jo Tiberius Graccus kuuluisassa puheessaan, jossa hän viittasi siihen, kuinka Italian villieläimillä on luolansa ja pesänsä, joissa ne voivat levätä, mutta ne miehet, joista italialaisen isänmaan suuruus riippui, olivat vaimoineen ja lapsineen vailla vakinaista asuinsijaa:

»On suurinta ivaa, kun sotaherrat vaativat heitä taisteluun heidän kotijumaliensa ja isäinsä hautojen puolesta (toisin sanoen isänmaan puolesta), sillä koko joukossa on tuskin ainoatakaan, joka omistaa omaistensa haudan ja oman kotialttarin. Ainoastaan muille hankkivat he rikkauksia, loistoa ja ylellisiä nautintoja kantaessaan miekkaa ja kaatuessaan taistelukentällä. He ovat vallottaneet mailman ja kutsutaan heitä sen herroiksi; mutta heille itselleen ei kuulu maasta turpeen palastakaan.»

Mutta köyhälistö tahtoo poistaa yksityisomistuksen kansan kapitalistiseen rikkauteen ja isänmaahan, käyttääkseen sen yhteishyväksi; se tahtoo muuttaa valtion valta- ja riistämisjärjestöstä yhteiskunnallisen tuotannon elimistöksi. Köyhälistöllä ei siis vielä ole mitään isänmaata, mutta se tahtoo sen vallottaa ja tahtoo laajentaa sen alaa, tekemällä isänmaan, se on sen rikkauden, kansan kaikille jäsenille talolliseksi, ja tahtoo vapauttaa sen kaikesta sekä kotimaisten että vieraiden sortajien ja keinottelijain valtiudesta. Tässä mielessä on köyhälistö kansallista ja harrastaa innokkaasti isänmaan kukoistusta ja riippumattomuutta.

Mutta se yhteiskunnallisen tuotannon yhteiskunnallinen elimistö, johon se pyrkii, ei voi rajottua ainoastaan yhteen kansaan, yhteen maahan. Kapitalistinen tuotantotapa on luonut mailmankaupan. Kun aikasemmin eri maitten kesken vaihdettiin ainoastaan ylellisyystarpeita ja kukin maa valmisti itse kaikki varsinaiset tarpeensa, niin on nykyään kansainvälinen kauppa tullut kapitalististen kansakuntien elinehdoksi, mikään näistä kansoista ei enään voi yksikseen tulla toimeen. Tavaratuotannon poistaminen vie senvuoksi välttämättä lopullisesti koko kansainvälisen tuotannon yhteiskunnalliseen järjestämiseen, sellaisen yhteiskunnallisen tuotannon elimistön muodostamiseen, joka käsittää koko mailmankaupan; täten ei myöskään se kokonaisuus, jota yksilön on palveleminen, ole enään isänmaa tai kansa vaan sivistysihmiskunta.

Tämä ei ole mikään haaveellinen tulevaisuuden kuva, se on jo nykyään käytännöllisellä tavalla kysymyksessä köyhälistön luokkataistelussa, joka tulee yhä enemmän ja enemmän kansainväliseksi.

Tosin täytyy porvarillisenkin mailman tunnustaa eräs laji kansainvälisyyttä, jonka mailmanliike tuo mukanaan. Mutta tämä kansainvälisyys on ainoastaan sen suhteen siirtämistä, minkä porvarillisen siveysopin mukaan tulee vallita yksilöjen välillä, kansojen väliseksi suhteeksi. Porvarillinen siveysoppi julistaa yksityisen kansan samoin kuin yksityisen henkilönkin oikeudeksi kartuttaa omaisuuttaan ja laajentaa valta-aluettaan toisten kustannuksella niin pitkälle kuin hänen voimakeinonsa myöntävät. Niin raaka ei ole pikkuporvarillinen radikalismi tai anarkismi, joka kannattaa yksinkertaista tavaratuotantoa. Tämä vaatii täydellistä toiminnan vapautta kansoille samoin kuin yksilöillekin; mutta samaten kuin nuo ihmisoikeus-selityksensä mukaan puolustavat yksilön oikeutta, niin samoin tuntevat myöskin nämä rajotukseksi vaatimuksen samallaisesta oikeudesta toisille.

Aivan toista kun tämä laji kansainvälisyyttä, joka sallii jokaisen kansakunnan yrittää, mitä se haluaa, niin kauvan kuin se ei astu muita liian lähelle, on köyhälistön kansainvälisyys, joka vaatii niin hyvin kansojen kuin yksilöjenkin yhdyskuntaa yhteiseen suunniteltuun toimintaan ja yhdistää jo nykyään sen mukaisesti eri kansojen köyhälistöjärjestöt sellaiseen toimintaan.

Kansainvälisen sosialistisen yhteiskunnan päämäärä ja kansainvälinen köyhälistön luokkataisteluliike eivät ole toisistaan erotettavissa, ne merkitsevät samaa. Ei mikään ole sen hullumpaa kuin pyrkiä esittämään toista aivan merkityksettömänä ja toista kaikkea merkitsevänä. Mutta piti silmällä päämäärää tai liikettä tai molempia yhdessä, aina lakkaa tätä päämäärää ja tätä liikettä vastassa isänmaa samoinkuin yksilökin olemasta sellaisena keskustana, jonka ympärillä meidän kaikki valtiollinen ja yhteiskunnallinen ajattelumme liikkuu. Tosin täytyy sosialistisen loppupäämäärän saavuttaminen saattaa yksilöjen joukko paljon vapaammaksi, tehdä yksityiset kansat rikkaammiksi ja varmemmiksi kuin mikään tähänastinen yhteiskunnallinen järjestö on voinut. Ja tosin täytyy tähän täydelliseen päämäärään pyrkivästä liikkeestäkin jo seurata nousevaa yksilöjen vapautusta, sekä yksityisten kansojen rikkauden ja varmuuden kasvamista. Mutta aina on yksilön samoin kuin kansankin alistuttava köyhälistön kansainvälisen vapautustaistelun alaiseksi, ja missä joku erikoisharrastus joutuu vastakkaiseen suhteeseen tähän vapautustaisteluun nähden, silloin on yksilöllisen tai kansallisen tai minkä muun erikoisharrastuksen tahansa, esim. ammatillisen, astuttava syrjään tämän tieltä.

Kapitalistisesti ajatteleva nationalisti sanokoon: tapahtukoon oikein taikka väärin, minä olen aina isänmaani puolella. Sosialidemokratilla tulee olla älyä ja rohkeutta kylliksi voida huomata milloin jonkun kansan erikoisharrastus, oli se vaikka hänen oman kansansa, joutuu köyhälistön vapautustaistelun tielle, ja sen mukaan toimia. Tämän vakaumuksen kannalta on selitettävissä se, että Marx ja Engels vastustivat ei ainoastaan Itävallan (Puolaa lukuunottamatta) ja Turkin slaavien kansallisia pyrkimyksiä, niinkauvan kuin he luulivat kansainvälisen vapautustaistelun pahimman vihollisen niistä hyötyvän. Tältä kannalta on myöskin selitettävissä, että he ja heidän kanssaan koko Saksan sosialidemokratia ryhtyivät saksalais-ranskalaisessa sodassa vastustamaan oman kansan nationalismia, kun se otti sellaiset muodot, jotka voivat edistää ainoastaan Hohenzollerien (Preussin hallitsijasuvun) valtaa ja itsevaltiutta, mutta joiden täytyi mitä syvimmin vahingoittaa kansanvaltaisuutta sekä Saksassa että Ranskassa.

Tämä ensimäisestä kysymyksestä, isänmaan ja kansainvälisyyden suhteesta. Ja nyt muihin, joista tulen käsittelemään ainoastaan neljättä; toinen ja kolmas selviävät sen ohella itsestään. Neljäs sitävastoin vaatii pitempiä selityksiä.

(Jatk.)^[1]

Takaisin sisällysluetteloon

Teollisuuden kehittyminen ja omaisuuden keskittyminen Yhdysvalloissa.

Teollisuuskapitalismin aikakausi alkoi Yhdysvalloissa oikeastaan vasta kansalaissodan päätyttyä v. 1865. Maataviljeleväin eteläisten valtioiden johtaessa hallitusta vietti pohjoisten valtioiden teollisuus kituvaa elämää. Se oli kuitenkin vähitellen kehittynyt niin voimakkaaksi, että se kykeni voitollisesti lopettamaan nelivuotisen taistelun.

Teollisuuskapitalismin herruuden peruskivi oli kuitenkin laskettu jo Napoleon I:n aikoina. Englanti oli yksinomaan kiintynyt maa- ja merisotiinsa Napoleon Bonapartea vastaan ja sen vuoksi voi meriliike ja sen yhteydessä oleva teollisuus rauhassa kehittyä amerikalaisissa satamakaupungeissa New-Yorkissa, Bostonissa, Baltimoressa ja Philadelphiassa. Väestön nopea lisääntyminen ja sen synnyttämä maanarvon kohoaminen loi rahaylimystön, jonka rikkaus kasvoi samassa suhteessa kuin kaupparuhtinastenkin. Heti kun Englanti Napoleonin kukistuttua sai taas kätensä vapaiksi meni amerikalainen meriliike alaspäin, pitkiksi ajoiksi hyvinkin mitättömään asemaan — vasta täysinkehittyneen, kilpailukykyisen suurteollisuuden mukana on se uudestaan elpynyt.

Meriliikkeen rappeutumisen kautta vapaaksi tullut pääoma joutui teollisuuden käytettäväksi. Sillä oli kuitenkin ainoastaan kotoiset markkinat käytettävinään ja oli sillä Etelän vapaakauppapolitikan vallitessa kestettävänään ankara taistelu englantilaista kilpailua vastaan. Vasta Etelän valtioiden ylivallan kukistuttua ja suojelustullien säätämisen jälkeen sai se vapaat alat kehittyä. Mutta eivät amerikalaiset teollisuuden harjottajat voineet vieläkään ajatella ulosvientiä. Tämä oli mahdollista vasta sen jälkeen kun he olivat tavarain halpuudessa ja hyvyydessä voittaneet europalaiset kilpailijansa.

Amerikalaisella teollisuudella on ollut useita kehitysasteita: yksityisistä tehtailijoista partnershipeihin, näistä yhtiöihin, tältä asteelta eriyhtiöiden yhtymiseen pooleiksi, näistä trusteiksi, trusteista uusaikaisiksi mahtaviksi korporationeiksi. Tämä kehityskulku on tapahtunut viidenkymmenen vuoden kuluessa. Tällainen nopea kehitys on ollut mahdollinen kuitenkin ainoastaan »nuoren teollisuutemme suojaksi» säädetyn korkeatullin, valtion ja Liiton edullisen lainlaadinnan turvissa ja Liiton valtiovarain viraston rahapulan, sekä pankkiliikkeen ja luottoolojen täydellisen järjestyksen avulla. Amerikalaiset kapitalistit ymmärtävät lyödä rahaa politisesta vallastaan. Heidän harjottamansa hallinnon tarkastus koski se sitte koko Liittoa tai vain kuntia, on todellisuudessa ainoastaan jättiläisimupumppu, joka kiskoo kansan rikkauden suurten korporationien, tavallista puhekieltä käyttäen, trustien altaaseen.

Viisikymmentä vuotta takaperin oli Yhdysvalloissa ainoastaan vähän suuria omaisuuksia. Silloin oli kansallisrikkaus vielä jokseenkin tasan jakaantunut. Nykyään on 1 prosentilla väestöstä hallussaan 99 prosenttia koko kansallisrikkaudesta. Yhdysvaltain nykyinen rikkaus tekisi, jos se tasan jaettaisiin, joka asukasta kohden — lapsetkin lukuun otettuna — 1,318 dollaria, 6,590 mk. eli noin 5,000 dollaria, 25,000 mk. perhettä kohden, kun se sitä vastoin v. 1850 teki ainoastaan 307 dollaria, 1,535 mk. henkeä janoin 1,200 dollaria, 6,000 mk. perhettä kohden. »Säästetty» rikkaus on siis neljä kertaa niin suuri kuin viisikymmentä vuotta takaperin. Nykyinen kansallisomaisuus arvioidaan v. 1900 sensuksen mukaan 106,000 milj. dollariksi, 530,000,000,000 markaksi.

V. 1854 ilmestyi New-Yorkissa pikku kirjanen: »New-Yorkin kaupungin rikkaiden kansalaisten rikkaudet ja elämäkerrat». Tästä saamme me tietää, että v. 1854 oli tuossa kaupungissa täsmälleen 25 miljonääriä, joiden omaisuus vaihteli 1 ja 6 miljonan dollarin, 5 ja 30 miljonan markan välillä. Näillä 25:llä oli yhteensä 43 miljonaa dollaria. Voi jokseenkin varmasti väittää, ettei v. 1854 Yhdysvalloissa ollut enempää kuin 50 miljonääriä, joiden omaisuus, siihen laskettuna puolimiljonäärin omaisuuskin, ei noussut yli 100 milj. dollarin, joka oli 1 prosentti silloisesta kansallisomaisuudesta, joka teki siihen aikaan 10,000 milj. dollaria.

Mutta v. 1890 toimitetun omaisuuden laskemisen mukaan oli jo 200 hengellä 20 milj. dollaria tai enemmän, 400 hengellä 5–20 milj., 2,000 hengellä 2¹⁄₂–5 milj., 6,000 hengellä 1–2¹⁄₂ milj. ja 15,000 hengellä ¹⁄₂–1 milj. dollaria. 31,100 hengellä oli yhteensä 36,250 milj. dollaria, 181,150 milj. mk. Koko kansallisomaisuus teki silloin hiukan enemmänkin kuin 65,000 milj. dollaria. Nuo miljonäärit omistivat siitä 56 prosenttia tai toisin sanoen he olivat 56 kertaa rikkaampia kuin heidän edeltäjänsä 36 vuotta aikaisemmin (1854).

Millä tavalla yksityisten rahamiesten rikkaus on kohonnut, osottavat seuraavat numerot:

»V. 1889 oli J. J. Astorin rikkaus 150 milj. dollaria, W:m Astorin 50 milj., W. W. Astorin 50 mlj., yhteensä koko Astorien perheellä oli siis 250 milj. dollaria. Jos tähän lisätään vielä ne summat, joita ovat saaneet tämän suvun tyttäret, niin oli todennäköisesti Astorien rikkaus v. 1889 300 milj. dollaria, tai 50 kertaa suurempi kuin perheen omaisuus oli v. 1854. Samalla tavalla on kasvanut Vanderbiltien omaisuus 1¹⁄₂ milj. dollarista 1854 300 milj. dollariin saman ajan kuluessa, se oli siis 200 kertaa niin suuri kuin perheen perustajan Cornelius Vanderbiltin omaisuus v. 1854. Samassa suhteessa ovat lisääntyneet Goeletien, Havemeyerin y. m. rikkaudet, kun taas August Belmontilla, jolla v. 1854 oli vaivanen 100,000 dollarinen, oli v 1889 omaisuutta 30 milj. dollaria, 300 kertaa enemmän kuin 1854».^[4*]

Jos laskemme tähän lisäksi John D. Rockefellerin 100 milj. dollaria, Jay Gouldin 70 milj., J. Pierpont Morganin 25, J. S. Morganin 25 ja useat muut yhtä suuret omaisuudet, jotka 50 v. sitte olivat ihan tuntemattomia, voimme selvästi nähdä kuinka miljonäärien rikkaus 1890 oli 56 kertaa suurempi kuin 36 vuotta takaperin, v. 1854.

»Nämä laskut ovat jo 17 vuotta vanhoja. Jo tavallisella korkolisäyksellä olisivat nuo 36¹⁄₄ miljaardia dollaria, jotka kuuluivat n. 31,100 hengelle, v. 1907 alkuun kasvaneet kaksinkertaiseksi. Mutta meillä onkin nyt jo lisättävänä miljonäärilistaan taas koko joukon uusia nimiä ja suuria omaisuuksia, joiden kasvaminen ei ole rajottunut tavalliseen korkolisäykseen.

»Rautateiden rakentaminen, joille sangen monet ovat omaisuutensa alkusummista kiitollisuuden velassa, on häiritsemättä jatkunut, kun taas raitioteiden, kaasu- ja sähkövalaistuksen, telefoniverkon y. m. kehitys vasta 17 vuotta sitte alkoi. Kaupunkiemme nopea kasvaminen, jonka seurauksena on ollut maa-arvon kohoaminen, meidän vuoriöljy-, kivihiili-, rauta-, kupari- y. m. metalliteollisuutemme kehitys on kasannut suuria omaisuuksiamme yhä rapiammin. Rautateittemme uudestaan järjestäminen, niiden yhä jatkuva pääomanlisäys, ovat nekin puolestaan suoneet mitä suurimman tilaisuuden nopeaan omaisuuden kasaantumiseen. Trustien muodostaminen erittäin on ollut omiansa enemmän kuin mikään muu ihmiskeksintö riistämään rikkaudet kansalta ja liittämään ne suuriin omaisuuksiin».^[5*]

Terästrusti esimerkiksi on liittänyt monimiljonäärien listaan kokonaisen tusinan nimi. Kuparitrusti ja lihatrusti ovat nekin osansa antaneet, sen lisäksi vielä on noin 700 muuta trustia, jotka yhdessä pankkien, henki- ja muiden vakuutuslaitosten, rautateiden ja muiden kulkuneuvojen avulla ovat kooneet »salaiset miljonansa».

Rikkauden kasaantumisen seurauksena on, että yhteiskunta on jakaantunut kahteen luokkaan: suunnattoman rikkaat ja rutiköykät Palkkatyöläiset (20 mlj.) saavat keskimäärin vuodessa palkkaa 400 dollaria (2,000 mk.) Keskiluokka kaupungeissa köyhtyy silmin nähtävästi ja vaipuu köyhälistön riveihin. 6 miljoonasta farmerista on jo kolmannes vuokraajia ja toisen kolmanneksen kotikonnut ovat ylenmäärin kiinnityksien rasittamia.

Yhdysvaltain kansa on todellisuudessa velallaeläjäin kansa. Yhteiset ja yksityiset kiinnitykset ja yleiset velat nousevat todennäköisesti kaikkiansa 30,000 milj. dollariin taikka 375 dollariin henkeä kohden. Tuo kaikki on kansan työn ja omaisuuden takavarikkoon ottamista ja se antaa trusteille vallan ja voimaa verottaa kansaa mielihalujensa mukaan.

Uusaikaiset mahtavan suuret komppaniat ovat korkean trustikehityksen tuotteita, joiden muodostamisen ovat aiheuttaneet ne esteet, joita valtio- ja liittolakien puolelta on pantu trustien tielle. Pääoma löytää aina reittinsä ja uransa ja nauraa kaikille »trustinmurtajain» ponnistuksille.

Ensimäinen ja vanhin trusti on tulitikkutrusti (Match Trust) ja kaikkein nuorin Uskonnollinen laulu-trusti. Bibliatrusti on ollut olemassa useita vuosia, viimeaikoina on tehty vakavia yrityksiä muodostaa protestantinen uskonto trustiksi, ja niin on olemassa mitä parhaat toiveet kaikenkarvaisten uskovaisten trustiksi liittämisestä.

Trustiutunutta on Amerikassa kaikki, joka vain lupaa hyvää voittoa ja siihen, että keskiluokka vielä jossain määrin pysyy pystyssä, on syynä se seikka, että trusti pitää vielä toistaiseksi korkoatuottavampana sitä, että sillä on paljon pieniä itsenäisiä vasalleja kuin yksi ainoa yhtä riippuvaisessa asemassa oleva orjien armeija. Standard Oil Companyllä, esimerkiksi on koko vuoriöljyliike lähteestä lamppuun saakka käsissään huolimatta monista välityshenkilöistä. Liikkeen päätoimistossa määrätään hinta ja sen kautta sangen tarkasti säännöteilään pikkukauppa. Kukaan ei saa myydä halvemmalla. Pikkukauppias on ainoastaan trustin agentti, joka useimmissa tapauksessa ansaitsee elämän tarpeensa, mutta ei voi mitään säästää. Niin pian kuin trusti huomaa edulliseksi avata pikkukaupan ja täyttää hänen paikkansa palkkalaisillaan, on hän puilla paljailla. Niinpä tupakkitrusti parastaikaa koettaa lopettaa riippumattomia pikkukauppioita. Se ostaa paraat kauppapaikat tai tekee elämän katkeraksi mitä ankarimmalla kilpailulla, niin että pikkukauppioiden hyvinkin pian on jätettävä ammattinsa.

Oikeastaan on trusti-aste teollisuuskehityksessä jo ohi mennyt. Trustijärjestön perustana oli sopimus samanlaatuisten liikkeiden kesken keskinäisen kilpailun lopettamiseksi sillä, että joko neuvotteluilla tai yhteisen keskusagenttuurien perustamisella määrättiin tuotteille yhteiset hinnat.

Nykyiset korporationit menevät paljoa pitemmälle. Kokonainen teollisuushaara on yhtenäisen johdon huostassa ja muodostaa suletun kokonaisuuden. Liikepolitiikka, tuotannon järjestely tarpeen mukaan liikatuotannon estämiseksi, tuonnin ja viennin suuruus, työaika, työpalkka, parempien ja halvempien työtapojen käytäntöön ottaminen j. n. e. määrätään ylhäältäpäin.

Sen sijaan kuin ennen kaupungit, pääasiassa suurkaupungit vetivät puoleensa suurteollisuutta, rakentaa suurteollisuus nyt itselleen omia kaupunkejaan. Terästrusti, United States Steel Company, rakentaa parastaikaa Chicagon läheisyyteen 150 milj. dollarilla kaupunkia. Sen nimi on Gary ja siitä tulee terästeollisuuden keskusta.

Terästeollisuus on erittäin mieltynyt suurten järvien seutuihin sen vuoksi, että malmin, takkiraudan ja kivihiilen kuletus niillä on sekä helppoa että halpaa. Ontario, Erie, Huron, Michigan ja Yläjärvi ovat toistensa yhteydessä. Vaikkapa rautatiet olivatkin pahoina kilpailijoina, oli kuitenkin vielä n. 10 vuotta sitte liikenne näillä järvillä joko lukemattomien pienten yhtiöiden tai yksityisten laivanomistajain hallussa. Nyt jo tekevät terästrustin suuret teräslaivat näille kilpailun vaikeaksi ja karkottavat ne vähitellen mutta varmasti jättämään liikenteen toisiin käsiin. Viljankuletus järvillä on niiltä jo mennyt ja puutavaran kuletus on menossa.

Lihatrusti harjottaa pääliikkeensä ohella lukemattomia sivuliikkeitä. Sioista ei mene hukkaan todellisuudessa muuta kuin röhkinä, eri liikehaarat muuttavat kaiken muun rahaksi. Nuo sivutuotteet tuottavat niin suuren tulon, että ne jo alunpitäen tekevät kilpailun mahdottomaksi. Lihatrustilla on omat tehtaansa margarinin (rasvavoin), liiman, vieläpä santapaperinkin valmistamista varten. Trusti valmistaa tekolantaa niistä jätteistä, joilla muuten ei ole mitään arvoa, sillä on omat kirjapainot, läkkipeltilaatikko-, pakkalaatikkotehtaat j. n. e., sillä on omat rautatievaunut. Jäähdytysvaunut, joissa lihatavarat kuletetaan etelään, ottavat esimerkiksi hedelmiä kulettaakseen pohjoseen, itään ja länteen.

Öljytrusti menettelee samoin. Suuri on niiden sivutuotteiden määrä, joita paloöljyn ohella saadaan raaka-aineesta. Tälläkään alalla ei mene mitään hukkaan. Ja sama on asianlaita koko suurteollisuuden alalla. Tämä kehitysaste on konerakennuksen, kemian ja kuletusneuvojen alalla tapahtuneiden keksintöjen kautta saavutettu vasta viimevuosikymmenen kuluessa. Amerikalainen pääoma on täydellisesti orjakseen alistanut sekä tieteen että keksintökyvyn. Trustit avustavatkin suurilla summilla yliopistoja ja muita korkeampia oppilaitoksia. Chicago Universityllä (Chicagon yliopistolla) on liikenimenä Standard Oil University.

Sitte tulevat vielä suuret Mail-Order Houses, postilähetysliikkeet, kuten Sears & Roebuck Company ja Montgomery Word Company Chikagossa, jotka anastavat itselleen pikkukaupan — etupäässä maaseuduilla. Ne ovat hylänneet kauppamatkustajajärjestelmän ja lähettävät sensijaan postitse kundeilleen laajoilla selityksillä varustettuja kuvitettuja luetteloita. Tilaukset saapi tehdä postitse ja tavarat toimitetaan ostajan kotiin rautateitse suurten exspressikomppanioiden välityksellä. Sears & Roebuck Companyn palveluksessa yksin on 7,500 & 8,000 henkeä. Se myö kaikkea, paitsi helposti pilaantuvia tavaroita ja on joko ostanut tai rakennuttanut paljo tehtaita itselleen. Se ja Montgomery Ward Company uhkaavat todellisuudessa monopoliserata koko pikkukauppaliikkecn maaseuduilla.

Joidenkuiden vuosien kuluessa on teollisuuselämässä tapahtunut valtava mullistus. Ihmiset ihmettelevät että kaikkien elämäntarpeiden hinnat lakkaamatta nousevat, mutta eivät kuitenkaan tiedä syitä etsiskellä. Tuotantosuhteet ovat myöskin kokonaan muuttuneet. Vapaa kilpailu on väistynyt monopolin tieltä. Nyt ei enää valmisteta tavaroita umpimähkään odottelemaan kysyntää. Mikään tukkuliike ei voi enää, kuten ennen, noutaa tavaroita tehtaasta myyntikauden alkaessa. Tavarat täytyy tilata vähintäin puolen vuotta aikasemmin. Tällä tavalla estyy liikatuotanto, eivätkä tavarat vanhene tehtaassa tullakseen sitte pilkkahinnasta myödyiksi. Tämä järjestelmä tuli ensiksi käytäntöön kutomateollisuudessa ja voittaa yhä enemmän alaa, koska kaikilla teollisuuden aloilla uudet menettelytavat ja kaikenlaatuiset keksinnöt tunkevat vanhoja pois tieltänsä. Trustin keskustoimisto määrää ja mielinmäärin säännöttelee hinnat pikkukaupoissa.

Nyt herää kysymys voidaanko trustiaikakautena välttää liikepulia?

Vissiin rajaan saakka on tämä mahdollista. Tavarain kasaantumista varastohuoneisiin voidaan välttää niinkauvan kun kansa pysyy vielä jossain määrin kulutuskykyisenä, s. o. kun työläisjoukot kykenevät noudattamaan tavallista totuttua elämäntapaansa. Mutta niinpiankun suhde elämäntarpeiden hinnan ja työpalkan välillä muodostuu kansanjoukoille liian epäedulliseksi, täytyy tavarain kysynnän pienentyä. Suurenlaiset joukot pitää silloin eroittaa tuotannon palveluksesta, työttömien ja sen kautta myöskin kulutuskyvyttömäin armeija kasvaa, tilauksia ei tule, tuotantoa täytyy rajottaa ja lopuksi seisahtuu koko teollisuus. Tätä ei voi mikään, ei tarkinkaan säännöttely pääoman herruuden aikana estää ja seitsemänpenikulman saappailla kiirehtää kapitalistinen järjestelmä sitä ajankohtaa kohti, jolloin sen viisaus on lopussa, jolloin, puhuaksemme Karl Marxin sanoilla, kapitalistinen kuori on tullut tuotantovoimille liian ahtaaksi ja särkyy.

Yhdysvalloissa ovat tosin työpalkat viime vuosina — pääasiassa ammattiyhdistysten ponnistuksilla — kohonneet keskimäärin 10 prosenttia. Mutta elämäntarpeitten hinnat ovat trustien kautta kohonneet 25–40 prosentilla. Tämä tosiasia yksinänsä jo näyttää minne historiallisen kehityksen virta vie kapitalismin laivaa. Se vie sitä kuohuvaan hyrskyaallokkoon, missä sen täytyy pelastumattomasti särkyä, sen perämiesten kaikki ponnistukset ja taidonnäytteet ovat voimattomia tämän virtauksen kaikkivaltiasta voimaa vastaan. Trustikuninkaiden piireissäkin aavistetaan, että hävittävä pula on tulossa. Tämän voi päättää sellaisten miesten lausunnoista, jotka kykenevät jotakin määräävää ja huomioonpantavaa sanomaan, kuten esim. John D. Rockefeller, Standard Oil Companyn pää ja useat muut. He näkevät sen, että he ovat täydellisesti oman järjestelmänsä vallassa ja menevät sen ajamina perikatoon, että sellainen teollisuuspula on tulossa, joka hävitysvoimiltaan on suurempi kuin mikään tähänastinen. Itse Edward H. Harriman, joka äskettäin kohousi koko rautatieverkon itsevaltiaaksi hallitsijaksi, myöntää, että hallituksen tarkastus hänen valtakunnassaan olisi toivottavaa, itsestään selvästi se seikka lukuun otettuna, että hän itse toivoo voivansa tarkastaa hallituskoneiston toimintaa Washingtonissa. Sellainen tarkastus antaisi hänen järjestelmälleen ja, mikä on pääasia, hänen rahahommilleen varmuuden leiman. Eikös hän olekin huomannut, mitenkä lihatrusti on muuttanut rahaksi hallituksen tarkastuksen!

Harriman vallitsee nyt päälinjoja (Trunk lines) New-Yorkista San Franciscoon ja sen kautta niistä riippuvia haararatoja. Niin sanottu Sherman Law (Shermanin laki) kuletusmaksujen järjestämisestä sanoo erikoistariffin myöntämisen suosituille käyttäjille, samoin kuin vierettäin kulkevien linjojen yhdistämisen, rikokseksi vapaata kilpailua vastaan ja liikenteen sekä kaupan rajottamiseksi. Roosevelt on kovasti ahdistanut rautatieyhtiöitä, aivan samoin kuin öljytrustia ja viime aikoina lihatrustia. Hän tavottelee kolmatta virkakautta ja koettaa hankkia itselleen valitsijain suosiota. Harriman on kuitenkin tuolle rimpuilijalle osottanut, kuka herra on. Hän on kaikista huolimatta saavuttanut päämääränsä ja kostaa nyt kaikista rettelöistä näyttämällä, ettei ylimalkaan kukaan pääse presidentiksi ilman hänen, Harrimanin suostumusta ja hänen rahojaan. Hän aiheutti hänen ja presidentin välisen kirjeenvaihdon julkaisemisen, joka näyttää toteen, että Roosevelt viime vaalistansa saa kiittää niitä rahoja, joita Harriman ja hänen ystävänsä kriitillisellä hetkellä antoivat tasavaltalaisten vaalikomitean käytettäviksi. Roosevelt oli, kuten koko maailma nyt tietää, pyytänyt Harrimania tulemaan Washingtoniin tarkastamaan kongressille annettavaa vuosikertomusta ja sitä mielensä mukaan korjaamaan ennenkuin se julaistaan.

Harriman on epäämättömästi näyttänyt presidentille, ettei hänellä ole mitään sanottavaa, että rahaylimystö antaa kaikki määräykset ja että »mahtavan kansan» presidentin on vaiettava, kun »valtaistuimen takaiset vallat puhuvat», että presidentti onkin ylipäänsä presidentti ainoastaan rahasäkin armosta.

Rautatiet yksityisyhtiöiden käsissä olivat alunpitäen ainoastaan heidän omaisuuksiensa suurentamisvälikappaleita. Niillä alussa verotettiin ankarasti sekä tuottajia että kuluttajia. On ollut aikoja, jolloin maanviljelijäin on ollut pakko polttaa viljaansa, koska se oli halpaa ja kivihiilet kalliita, kun korkeat kulutusmaksut rautateillä tuskin jättivät maanviljelijäin tuloksi edes työpalkkaa. Viime talvena täytyi Dakotan valtioiden asukkaiden nähdä vilua, jopa paleltua kuoliaiksikin, kun eivät saaneet mistään hiiliä ja viljat oli jo syksyllä myöty halvasta. Kaliforniassa pilaantuu vuosittain tuhansia vaununlastillisia orangeja ja muita hedelmiä, kun rahtimaksut ovat liian kalliita. Tuhansittain ihmisiä kuolee ja ruhjoutuu rautateillä vuosittain, kun turvallisuudesta pidetään huonoa huolta, kun suuret voitto-osingot ovat koko liikkeen päätarkotuksena. Ei kulu päivääkään, etteivät sanomalehdet kerro yhdestä tai useammasta rautatieonnettomuudesta. 30. 6. 1903 – 30. 6. 1904 välisellä ajalla loukkaantui 84,155 ja kuoli 10,046 ihmistä rautatieonnettomuuksissa. Loukkaantuneiden tuskanhuudot ja farmerien hätärukoukset nousevat kyllä taivasta kohden, mutta rautatietrustikuninkaiden virastoon ei se kuulu, siellä korvat tajuavat vain kullan ääntä.

»Reformaattorit» kuten Hearst ja Bryan vaativat nyt julkisesti että liittohallinnon on otettava huostaansa rautatiet tai ainakin järjestettävä niiden liike. Ei ole ollenkaan mahdotonta se, että tasavaltalaisetkin ottavat tämän ohjelmaansa, viedäkseen toisilta veden myllystä. Mutta tämä ei kuitenkaan pelota Harrimania, sillä hän tietää, että hän ja hänen toverinsa hallitsevat hallitusta, niin ettei heidän etuihinsa kosketa, voitti presidentin vaalissa kumpi tahansa.

Teollisuuskapitalismi Yhdysvalloissa on silminnähtävästi kohonnut taloudellisen ja politisen valtansa kukkuloille Kuinka kauvan se pysyy siinä asemassa, riippuu olosuhteista, joihin nähden sillä edes ei ole mitään voimaa. Voi tulla asioita, jotka armottomasti katkaisevat kansan kärsivällisyyden langat ja ajavat luonnonvoimain väellä joukkoja sosialidemokratian puolelle. Jollei tällaisia tapauksia satu — kuten esim. tuo ennustettu pula — voi se kaiken lopuksi vielä kauvankin pysytellä vallassa, sillä Amerika on »rajottamattomien mahdollisuuksien» maa, kuten se on rajattomien rikkauksien ja rajattomien luonnollisten apulähteiden maa, ja kun keskimittaihminen vain puoleksikin voi tyydyttää ruumiilliset tarpeensa on hän maailman kärsivällisin olento.

Jakob Winnen (Chicago).

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Venäjän sos. dem. työväenpuolueen 5:s edustajakokous Lontoossa. Lehtemme ensi numeroon tulee asiantuntevalta taholta kirjotus Venäjän sosialidemokratisen työväenpuolueen Lontoon kongressista, joten julkaisemme nyt vaan puolueen keskuskomitean tiedonannosta seuraavaa:

Vastikään loppui Venäjän sosialidemokratisen työväenpuolueen kongressi, joka sai nimekseen Lontoon kongressi. Kongressissa oli saapuvilla 302 äänioikeutettua jäsentä, jotka koko Venäjän järjestynyt työväestö oli valinnut. Näin ollen oli siellä edustettuna lähes 140,000 sosialidemokratiseen puolueeseen kuuluvaa proletaria.

Ensi kerran oli kongressissa saapuvilla venäläisen puolueen kanssa yhdistyneitten kansallisten sosialidemokratisten järjestöjen edustajat — Puolan, juutalaisen Bundin ja Lätin sosialidemokratian, niin että Lontoon kongressi oli yleisvenäläinen sosialidemokratinen kongressi.

Kongressi tarkisti koko joukon Venäjän valtiollisen elämän tärkeimpiä kysymyksiä. Ennen kaikkea luettiin ja käsiteltiin kahden köyhälistöpuolueen tärkeimmän toimitsijakunnan kertomukset, nim. keskuskomitean ja sosialidemokratisen duumaryhmän laatimat pöytäkirjat. Nämä toimintakertomukset antoivat kongressin edustajille tilaisuuden ryhtyä varsinaisesti käsittelemään kaikkia tärkeitä valtiollisia kysymyksiä ja puoluelaitosten toimintaa, josta päätöksen tekeminen oli viitotettu heidän tehtäväkseen. Kongressi ei tehnyt minkäänmoista päätöstä keskuskomitean toimintakertomuksen johdosta ja lykkäsi myöskin päätöksen tekemisen duumaryhmän toimintakertomuksesta siksi, kunnes otettiin käsitettäväksi yleinen kysymys valtakunnan duumasta. Siitä huolimatta saivat keskustelut keskuskomitean ja duumaryhmän toimintakertomusten johdosta sangen huomattavan merkityksen: niiden kautta selveni kyllin täydellisesti kaikki ne eri katsantokannat ja virtaukset, joita puolueessa on ja näillä oli sangen suuri merkitys sen johdosta, että samalla tehtiin päätöksiä sosialidemokratian suhteista erilaisiin porvarispuolueisiin, valtakunnan duumasta ja duumaryhmän toiminnasta.

Eritoten — suurin merkitys oli ensimäisellä näistä kysymyksissä — kysymyksellä suhteista porvaripuolueisiin. Kongressi osotti tälle kysymykselle erityistä huomiota ja käsitteli sitä useammassa istunnossa. 159 äänellä 106 vastaan (18:n ollessa äänestämättä) hyväksyttiin sosialidemokratian suhdetta porvaripuolueisiin kuvaava päätös pääpiirteissään seuraavaan tapaan: sosialidemokratian tulee käydä leppymätöntä taistelua mustasotnialaisia, taantumuksellisia puolueita vastaan, jotka puoltavat orjuuttavan maanomistuksen harrastuksia ja kannattavat tsaarivaltaa; säälimätöntä taistelua tulee sosialidemokratian käydä myöskin niitä puolueita vastaan, jotka pääasiassa pitävät kiinni muun suurporvaristokerroksen harrastuksista (kuten esim. lokakuun-miesten liittoa vastaan), koska nämä puolueet ovat täydellisesti asettuneet vastavallankumouksen puolelle ja pyrkivät toimeenpanemaan ainoastaan heitä tyydyttävän ja kansanvaltaisuusaatetta vastaan sotivan perustuslain, joka riistää kansan laajoilta joukoilta kaiken osanoton maan valtiollisen elämän johtoon; mitä tulee vapaamielis-monarkistiseen porvaristopuolueeseen, pääasiassa kadetteihin, niin sosialidemokratian tulee paljastaa näiden luuloteltu, teeskennelty kansanvaltaisuus, sen tulee osottaa koko kansalle näiden porvarisharrastuksien puoltamiskeinot ja näiden pyrkimyksen tsaarivallan kanssa tehtyjen sovittelujen avulla tukahuttaa vallankumous, sen tulee käännyttää näiden vaikutusvallan alla olevan ja näiden pettämän kaupunkilais- ja maalaispikkuporvariston. Samoin määritellään myöskin sosialidemokratian suhde kansallisiin puolueisiin ja työryhmään (kansallissosialisteihin, työryhmäläisiin ja sosialistivallankumouksellisiin), jotka mikä enemmässä, mikä vähemmässä määrissä esiintyvät pikkuporvariston harrastusten puoltajina; sosialidemokratian tulee tietysti osottaa, että nämä puolueet itse olemukseltaan ovat porvarillisia puolueita, ei sosialistisia. Mutta tämän yhteydessä on se kuitenkin pakotettu taistelussa kansanvaltaisen järjestelmän saavuttamiseksi vetämään heidän puolelleen ja tempaamaan heidät kadettien vaikutusvallan alta pois. Tämän johdosta tapahtuvassa yhteisessä toiminnassa näiden puolueitten kanssa ei mitkään myönnytykset sosialidemokratian puolelta ole mahdolliset, etenkin mitä tulee ohjelmaan ja menettelytapakysymykseen. Ja pyrintönä tulee olemaan yhteinen rynnäkkö taantumusta ja vapaamielisen porvariston kavalaa pohtikaa vastaan.

Tällaiset olivat alkuajatelmat kaikkein tärkeimmässä päätöksessä, ponsilauseessa, joka hyväksyttiin Lontoon kongressissa 1907. Täällä on vahvistettu köyhälistöpuolueen valtiollinen vastustuspolitika, joka on pantu riippumaan köyhälistön luokkaomintakeisuudesta. Täällä on viitoitettu köyhälistön peruslaskelma Venäjällä käytävään vallankumoukseen — kansanvaltaisen vallankumouksen loppuun saattamiseksi, tätä tarkoitusta varten taistelu kaikkia vastavallankumouksellisia aineksia vastaan ja yhteiskunnan kansanvaltaisten ainesten suuntaaminen sosialidemokratian johdolla vallankumouksen kaukaisempaa kehitystä varten. Vallankumouksellisen sosialidemokratian vastustuspolitikan menettelytapa on nykyhetkellä porvaripuolueisiin nähden tarkalleen määritelty Lontoon kongressin hyväksymässä ponsilauselmassa. Tässä onkin kongressin tärkein tulos. — Kun kerran on määritelty suhde erilaisiin porvaripuolueisiin, niin ei sos.-demokratian suhtautuminen valtakunnan duumaan ja erilaisiin sen yhteydessä taisteleviin voimiin herätä epäilystäkään. Voiko kyöhälistöpuolue kannattaa sitä, että kansan joukoissa vakaannutetaan »perustuslaillisia» harhaluuloja, joita kyllin laajasti vapaamielis-monarkistmen porvaristo levittää takotuksella saada itselleen edullisia sopimuksia vanhan hallitusjärjestelmän kanssa? Tietenkään ei. Sosialidemokratian tulee duuman toiminnassa ennen kaikkea selittää kansalle, että duuma, jolta on riistetty valta, on kokonaan kelvoton tyydyttämään köyhälistön ja vallankumouksellisen pikkuporvariston, etenkin talonpoikaisvaeston, vaatimuksia. Tähän sosialidemokratian ensimäiseen tehtävään duumassa liittyy toinen eroittamattomasti sen kanssa sidottu kysymys: jos duuma ei voi tyydyttää vallankumouksellisten kansan ainesten vaatimuksia, niin kuinka voidaan sitten tyydyttää nämä ehdottomat vaatimuset? Sosialidemokratian tulee duumassa antaa tälle kysymykselle selvä ja täsmällinen vastaus: sen täytyy selittää kansalle, että kansan joukkojen taistelu asestettua itsevaltiutta vastaan on välttämätön saadakseen yleiskansallisen täysivaltaisen perustuslakia säätävän eduskunnan.

Näin määrittelee kongressin ponsilauselma vallankumouksellisen sosialidemokratian toiminnan tarkotuksia valtakunnan duumassa. Samoin osottaa ponsilauselma sitten myöskin keinot, joilla sosialidemokratia voi saavuttaa duumassa nämä tarkotusperät.

Lainsäädäntö nähtävästi ei voi olla sellaisena väliaseena, koska lakiasäätävää valtaa duumalla itse asiassa ei olekaan. Propaganda, agitationi, järjestäytyminen — siinä sopivia keinoja, jotka ovat välttämättömiä sosialidemokratiselle duumaryhmälle. Tässä suhteessa ei ryhmä saa minutiksikaan unhottaa sitä, että yhteinen duuman taisteluluonne tulee olla alistettuna koko köyhälistön taistelun alle. Etenkin on tärkeätä käyttää hyväkseen taloudellista joukkotaistelua, sillä se on valtakunnan duumassa olevien köyhälistön edustajain ensi tehtävä. Osaksi herätti kongressi huomiota kahteen vapaamielis-sovittavaan tunnuslauseeseen, jotka omaavat jotenkin huomattavan osan kadettien menettelytapakysymyksessä. Nämä tunnuslauseet ovat: »säilyttää duuma» ja »hankkia duumalle määräämisvaltaa». Ensimäisen tunnuslauseen johdosta on annettu senkaltainen määräys, ettei sosialidemokratian tule ennen aikaansa kärjistyttää riitaisuutta itsevaltiuden kanssa. Mitä duumalle hankittavaan määräämisvaltaan tulee, niin sitä ei saa asettaa tärkeämmäksi taistelua perustuslakia säätävän eduskunnan hyväksi ja muutenkaan ei sitä voi asettaa omaksi tunnuslauseeksi, koska se himmentää joukkojen kansanvaltaista tietoisuutta ja puoltaa vaapamielisen porvariston pyrkimystä sopia itsevaltiuden kanssa.

Tähän johtavat ne päätökset, jotka tehtiin kongressissa sosialidemokratiselle duumaryhmälle. Ottaen vastaan nämä ratkaisut, luoden sillä tavoin erinomaisen perustan köyhälistön vallankumoukselliselle menettelytapakysymykselle duumassa, antoi kongressi ponsilauselman myöskin sosialidemokratisen duumaryhmän toiminnasta. Kongressi tunnusti, että ryhmä yleisesti on seisonut köyhälistön harrastusten vartijana ja ilmitoi sen luottamuslauseen, että ryhmä tulevaisuudessakin tulee palvelemaan venäläistä köyhälistöä kongressin mielipiteitten mukaisesti ja keskuskomitean johdon alla.

Osaksi erityisissä ponsissa osotti kongressi, ettei se voi tehdä sopimusta narodovtsijen kanssa ja että sen tulee taistella järkevää taistelua mustasotnialaista kansallisuuskiihkoa vastaan ja kaikkien kansallisuuksien sortoa vastaan.

Muina asioina oli kongressissa kysymykset työläiskongressista ja puolueen ja ammattiliittojen välisistä suhteista.

Ponsilauselmassa työläiskongressista ja puolueettomista työläisjärjestöistä osotti kongressi ennen kaikkea välttämättömyyden lisätä sosialidemokratista työtä ammattiliitoissa ja käännyttää aina enemmän ja enemmän laajempia työläisluokan kerroksia köyhälistöpuolueen riveihin. Lopuksi piti kongressi vahingollisena köyhälistöluokan kehitykselle agitationin puolueettoman työväenkongressin hyväksi, jota käyttävät hyväkseen anarkisti-syndikalistit taistelussa sitä sosialidemokratian vaikutusta vastaan, jota se saa työläispiireissä.

Kongressi lausui mielipiteensä kaikenlaatuisia puoluerynnäkköjä ja pakkoluovutuksia vastaan, valtuutti puoluejärjestöjä selittämään niitten kelpaamattomuutta ja kielsi puoluejäseniä ottamasta osaa niihin ja suosimasta niitä. Se määräsi myöskin, että kaikki varsinaiset aseelliset taistelujoukot, jotka toimivat puoluejärjestöissä, ovat heti hajotettavat. Mutta tämän yhteydessä ei kongressi ratkaissut kysymystä järjestäytymismuodoista asestuttaa väestöä avonaisia taisteluja varten eikä myöskään itsepuolustusta varten.

Ammattiliittojen suhteen kongressi vahvisti Tukholman päätöksen ja määräsi pääpyrinnöksi sen, että yhtenä alkuperusteista sosialidemokratien toiminnassa ammattiliittoihin nähden ilmenee, että ammattiliitot tunnustavat kyöhälistöpuolueen aatteelliseksi johtajakseen ja että liiton ja puolueen välillä järjestetään siteet; siellä, missä paikalliset olot sallivat, s. o. missä se ei vahingoita ammattiliikkeen laajenemista ja eheyttä, on välttämätöntä asettaa tämä tarkotusperä elinehtoihin.

Lopuksi kongressi vahvisti uuden puolueohjesäännön ja valitsi uuden keskuskomitean.

Tehden kaikille puoluejärjestöille tämän lyhyen selostuksen Lontoon kongressista v. 1907 ilmituo Venäjän sosialidemokratisen työväenpuolueen keskuskomitea sen toivomuksen, että kaikki puoluejärjestöt ja puolueen yksityiset jäsenet panisivat kaikki voimansa ja toimintansa liikkeelle täyttääkseen kongressin tarkotuksen ia lausuu vielä kerran, että Venäjän köyhälistö entiseen tapaansa urheasti ja rohkeasti tulee kantamaan edellään punalippua ja käymään heltymätöntä taistelua koko kansan vapauttamiseksi.

Avioliitto ja vihkiminen. Näiden molempien seikkojen välisen suhteen selvittämiseksi olemme tahtoneet seuraavaan liittää muutamia lukuja, jotka osoittavat kauanko vihkimisen jälkeen ensimäinen lapsi avioliitossa on syntynyt. Luvut ovat kootut kirkonkirjoista eräästä sisä-Suomen pitäjästä ja on niissä otettu huomioon pitäjässä vuoden 1899 alusta keskivaiheille vuotta 1902 solmitut 200 avioliittoa. Jos ryhmittää nämä sen ajan mukaan, mikä kului vihkimisestä ensimmäisen lapsen syntymiseen ja myöskin ottaa huomioon äidin iän, saadaan seuraavanlainen tilastollinen kuva kysymyksessä olevasta asiasta:

Niiden tapausten luku jolloin ensimäinen lapsi oli syntynyt joko ennen häitä tai alle 8 kuukautta häiden jälkeen oli:

Kaikkiaan siis yli ¹⁄₃ osassa kaikista avioliitoista ensimäinen lapsi syntyy »liian aikaiseen». Äidin nuorempana ollen on suhdeluku vähäisempi, mutta kasvaa kun avioliittoon astuva nainen on vähän vanhempi, 20 vuotias ja siitä yli, niin suureksi että mainittujen avioliittojen luku lähentelee jo puolta kaikista.

Koska lapsettomiksi jää jokunen määrä avioliittoja, olisi saadaksemme oikeampia lukuja näiden avioliittojen luku verrattava vaan niiden lukuun jotka yleensä lapsia saivat ja jättää lapsettomat kokonaan pois. Tällöin luonnollisesti mainitut suhdeluvut olisivat vieläkin suuremmat. Varsinkin olisi näin meneteltävä silloin kuin avioliittoon astuva nainen on iäkäs, 30 v. ja yli siitä, koska avioliitto tällöin usein jää lapsettomaksi.

Julkaisemistamme luvuista selviää siis, että avioliitto sangen yleisesti alotetaan jo ennen vihkimistä. Huolimatta vuosituhannen kestäneestä vaikutuksesta eivät kirkko ja sen vaikutuksenalainen laki ole saaneet parempaa tulosta aikaan. Tämä jos mikään osottaa, että lain tulee mukautua ihmisen eikä ihmisen lain mukaan.

Asiaintila, joka luvuista selviää, ei muuten ole paikkakunnallista laatua, tai yksinään Suomessa esiintyvä. Ulkomaisetkin tilastot, mikäli sellaisia löytyy, osottavat aivan saman seikan. Dresdenin kaupungissa on laskettu noin 40 % ensimäisistä avioliitossa syntyneistä lapsista olevan »ennenaikaisia.» Norjassa on tultu samoihin tuloksiin.

Verrannollisia yllä oleviin lukuihin ovat ne, jotka esittävät aviottomien lasten osuutta kaikista lapsista ja kuinka monella naimattomalla naisella tällaisia lapsia oli. Kuinka monta aviotonta lasta vuosittain tulee 1000 naimatonta naishenkilöä kohden eri ikäluokissa osottavat seuraavat luvut Suomesta ja sen lähimmistä naapurimaista:

Niinkuin ylempänä julkaistuista luvuista, niin näistäkin käy selville, että aviottomien lasten määrä vasta äidin vanhempina ikävuosina käy huomattavaksi. Voi sanoa, että se on ikäänkuin ihmisluonnon vastavaikutus yhteiskuntajärjestystä vastaan, joka on sulkenut mahdollisuuden päästä avioliittoon. Ei ihme että Suomessa sikäli kuin avioliittojen suhteellinen luku on vähentynyt, aviottomien lasten luku on kasvanut. Avioliittoon pääsymahdollisuus on uloinna puhdas taloudellinen kysymys ja on siis kosketelluilla seikoilla ajan taloudellisissa oloissa juurensa.

Etelä-Ranskan viinipula. Etelä-Ranskan viininviljelijäin tyytymättömyys yhä kasvaa ja liike laajenee saaden yhä uhkaavamman muodon. Alkunsa sai se yhdestä ainoasta kylästä, Argelliersistä, erään yksinkertaisen talonpojan Marcellin Albertin toimesta, mutta levisi sitte yli neljän maakunnan. Kokouksiin, joita pidettiin eri kaupungeissa, saapui aina enemmän ja enemmän väkeä, mielenosotuksiin otti osaa Narbonnessa 70–80000 henkeä ja Carcassonnessa jo yli 100000 (26 p:nä toukok.).

Tämän liikkeen, joka on otettava hyvin vakavalta kannalta, alkusyynä on liikatuotannon, huonomman laatuisten viinilajien viljelyksen ja keinotekoisen viinivalmistuksen aiheuttama pula. Epäilemättä on koko finanssilaitos tavattomine välittömine ja etenkin välillisine veroineen myöskin paljon vaikuttanut sen syntyyn. Tämä puhtaasti taloudellinen liike näyttää kasvavan Ranskan nykyisissä valtiollisissa oloissa hyvin vaaralliseksi tekijäksi.

Talonpojat ja maalaistyöläiset ovat vakaumukseltaan radikaleja tai sosialisteja, joskin heidän käsityksensä periaatteellisesta puolesta ovatkin hyvin heikot. He ovat oikeastaan aina olleet vastarinnan miehiä. Talonpojat pakotti tähän liikkeeseen pula, josta he syyttävät, kuten ennen työläiset koneita, parlamenttia, joka suojelee keinotekoisen viinin valmistajia ja sokeritehtailijoita. Ikävä ilmiö on se, että maalaistyöväki ottaa suoranaisesti osaa liikkeeseen ja monin paikoin selittää: viininviljelys etusijaan, sitten vasta työväen vaatimukset! Ja tämä tapahtuu melkein kymmenen vuotta maalaisammattijärjestöjen toiminnan alettua. Tässä piilee vaara. Sen sijaan että ymmärtäisivät pulan johtuneen tuotannon anarkistisesta luonteesta, joka saattaa Pohjois-Ranskan sokeritehtailijat etelän viiniviljellystä harjottavien talonpoikien vastustajiksi ja synnyttää kummallakin taholla liikatuotantoa, vaativat työläiset samaa kuin talonpojatkin! Jollei puolue ja ammattiyhdistykset ponnista kaikkia voimiaan, kaikkia keinojaan, rajottaakseen — työväen järjestäytymisen kautta — liikettä todellisten epäkohtien poistamiseen, niin voi se päättyä työväen liikkeelle onnettomasti; sitä enemmän kun ei siinä nuo neljä maakuntaa enää ole yksinään mukana, vaan niihin on jo lisäksi liittynyt neljä muutakin maakuntaa.

*

Etelä-Ranska (Languedoc) on tasaisine seutuineen yhtenä ainoana äärettömänä viinitarhana. Ilmanala on kuiva ja tuulinen eikä siis sopiva viljanviljelemiseen. Viininviljelykselle sitävastoin on maa erittäin edullinen, kuitenkin alkoi se vasta rautateiden rakentamisen ohella päästä kukoistamaan. Tähän aikaan — vuodesta 1850 aina noin 1880 saakka — tuottivat viinitarhat jättiläistuloja, hehtaarin maata hinta nousi 20000, 25000, aina 30000 markkaan; suurviljelyksillä 12000, 15000, vieläpä 20000 markkaan. Pientilojen lukumäärä kasvoi paljon suurten kustannuksella, kun usein kahden tai kolmen vuoden sato riitti hinnon suoritukseen. Viljelystä harjotettiin alkuperäisestä maata lannotettiin vain joka toinen tai kolmas vuosi eikä köynnöksiinkään uhrattu paljoa vaivaa.

Äkkiä puhkesi viiniköynnösrutto (phylloxera) tällä viinialueella ja leviten itään ja länteen hävitti viljelykset kokonaan. Nyt tuli pääomilla työskentelevän suurviljelyksen etevämmyys näkyviin. Pienviljelijäin täytyi enimmäkseen luopua tilkuistaan, kokonaisia kyläkuntia muutti pois. Suurtalonpojat ja maanomistajat istuttivat viinitarhat suurilla uhrauksilla uudelleen ja kalliiden kokeiden jälkeen istuttivat amerikalaisia viiniköynnöksiä ja jalostivat niitä ranskalaisilla tavallisilla sokuriköyhillä, vaan kestävillä vesoilla.

Viinin viljelyksen kapitaliseraus oli alkanut!

Uudet istutukset maksoivat paljon rahaa, uudet köynnökset tarvitsivat enemmän lantaa, enemmän työtä; siitä huolimatta ruvettiin siihen asti käyttämättömiäkin alueita ottamaan viljelyksen alaisiksi. Välimeren rannan hietasärkkijäkin alkoivat suuret yhtiöt istutella. Höyryaura alkoi näytellä suurta osaa ja viime aikoina on tehty onnistuneita kokeita öljy- ja benziniauroilla.

Käsi kädessä tämän muutoksen kanssa kehittyi uusi proletariati: maalaistyöväki. Sen asema kävi yhä huonommaksi pulan takia, joka vuodesta 1904 painostaa etelää.

Italialaiset ja espanjalaiset viinit olivat anastaneet markkinat, jotka nyt olivat vallotettavat takaisin. Kun viljelykset olivat tulleet jälleen kuntoon Languedocissa, virtasi suunnattomat määrät viinejä markkinoille, siten neljä maakuntaa Herault, Gard, Aude ja Itäpyrenea vuonna 1901, –02 ja –03 tuottivat 21 miljoonaa hehtolitraa viiniä. Herrat viininviljelijät alkoivat vaatia suojelustulleja. Mutta paitsi ulkonaista kilpailua olivat keinotekoinen viini, olut ja limonadit tulleet käytäntöön ja hidastuttivat viinin menekkiä.

Sitten syntyi pula. Ensi kerran v. 1900, mutta vuodesta 1904 sitä on jatkunut keskeytymättä. Miten suuri se on, osottaa m. m. sekin, että tänä talvena on Montpellierin kaupunginteatteri täytynyt sulkea tulojen riittämättömyyden takia. Viiniköynnösruton aikana olivat työmiehet saaneet paljon kärsiä, niin että satoja oli siirtynyt pois maasta. Kun viinitarhat uudelleen saatin kuntoon, kohosivat palkat laskeutuen jälleen pulan mukana ja vieläpä nopeammin kuin mitä pula eteni.

Työväki viiniviljelyksillä on päiväpalkkalaisia, joista toisilla on oma pieni maapalanen, toisilla ei sitäkään. He ovat ammattitaitoisia; kaiken karkeantyön, kuten kynnön, teiden teon, ja uusien viinitarhojen rakentelun, johon ei tarvita mitään ammattitaitoa, suorittaa ulkopuolelta Languedocia tuleva työväki, joka on aivan järjestymätöntä ja työskentelee palkollisina. Languedocilaisia ammatillisesti järjestyneitä viinityöläisiä oli 15000, joten heidän koko lukumääränsä on arvioitava noin 20000–25000:ksi.

Työaika ei ole kohtuuttoman pitkä, 7–8 tuntia harvoin 9 tuntia päivässä, mutta palkat ovat osottaneet taipumusta alenemaan ja mikä vielä vaarallisempaa työttömyys alkoi päästä vallalle. Lakkoja joita ammattiyhdistykset ohjasivat, alkoi puhjeta synnyttäen yhä uusia ammattiyhdistyksiä. Jo v. 1891 oli nimittäin ensimäiset Languedocin maalaistyöväen ammattiyhdistykset perustetut. Yleisinä vaatimuksina on lakoissa ollut 6 t:n työpäivä ylityöstä 50 centimeä (penniä) tunnilta ja sitä tehtävä ainoastaan siinä tapauksessa että kaikki ovat jo saaneet työtä ja usein vaadittiin myöskin naisille samaa palkkaa kuin miehillekin. Useimmissa tapauksissa suoriutuivat työläiset voittajina, ainakin osaksi, niin että palkka tuli korkeammaksi, työpäivä lyhyemmäksi kuin ennen lakkoja. Siten asema keväällä 1904 oli yleensä hyvin edullinen, lakot onnistuivat pääasiallisesti hyvin, ammattiyhdistyksiä oli lukuisasti ja toiminta niissä innokasta. Sittemmin on ammatillinen liike kuitenkin hävinnyt ja hajaantunut. Yhtenä syynä tähän on pidettävä keltasten ja sekayhdistysten s. o. työnantajain hommaamien yhdistysten syntymistä. Pula teki jäsenille maksujen suorituksen vaikeaksi ja vieläpä on syytä johdossakin. Ruvettiin heti yhdistysten perustamisen jälkeen puuhaamaan yleislakkoa ilman että sitä järjestelmällisesti valmistettiin, kassat olivat ja pysyivät tyhjinä, työmiesten kehittäminen laiminlyötiin, ainoastaan innostus oli saanut heidät järjestäytymään, vaan vakaumusta ja tietoja puuttui. Seuraus oli että rivit ovat harvenemistaan harvenneet.

Jos ammattiyhdistykset olisivat voimakkaita ja hyvissä rahavaroissa, voisivat ne hankkia paljon etuja työläisille, vaikkakin pula tekee kaikkien vaatimusten läpiajamisen mahdottomaksi. Kun viininviljelystyöläiset ovat ammattitaitoista väkeä, eivät he voi siirtyä muille työmarkkinoillekaan, joten he hetkellisesti nyt omaksi vahingokseen ovat yhtyneet kannattamaan työnantajia.

Kun pula on syntynyt liikatuotannosta ja viininviljelys ainoastaan kapitalistisen teollisuuden tapaan hajotettuna kannattaa, niin löytyy kysymyksen ratkaisuun kaksi tietä:

Toinen on renkaan muodostaminen, joka rajoittaisi tuotannon.

Toinen on viinitarhojen ottaminen valtion huostaan.

Itse vaativat viiniviljelijät viinin sokeroimisen ja keinotekoisen viinin valmistuksen kieltoa ja valtion toimenpiteita viininviljelijäin etujen huolehtimiseksi, uhaten muussa tapauksessa Englannin työttömien esimerkin mukaan marssia pääkaupunkiin Parisiin.

Ammattiyhdistysliike Venäjällä. Pietarin ammattiyhdistysliiton äänenkannattajassa on julaistu tilastollisia tietoja Venäjän ammattiyhdistysliikkeestä. Tiedot on kerännyt »ammattijärjestökongressia järjestävä toimisto». — Toimisto huomauttaa selittäen, etteivät numerot ole aivan täysin tarkkoja, mikä ei olekaan ihmeteltävää ensimäistä ammatillisen tilaston luomisen yritystä Venäjällä tehtäessä. Kerätyt tiedot käsittävät ammattiyhdistysten luvun, niiden jäsenmäärän suuruuden ja alue- ja ammattiryhmityksen. Organisationitoimisto laskee ammattiyhdistysten kokonaisluvun 652:ksi ja jäsenmäärän 246,272:ksi koko valtakunnassa jakaantuen ammattien mukaan seuraavasti:

Huomattava kuitenkin on, että kaikki eivät kuitenkaan ole todellisia, maksavia jäseniä, vaan on toimiston kaavakkeihin merkitty nekin, jotka ovat ilmottautuneet ammattiyhdistysten jäseniksi suorittamatta jäsenmaksujaan.

Japanin kansallisrikkaus. Kreivi Okuman ja rahamies paroni Shibusavan johdolla sekä raha-asiainministeriön ja tilastollisen toimiston avustuksella on Japanissa äskettäin ilmestynyt »The National Wealth of Japan 1906–1907» (Japanin kansallisrikkaus) niminen englannin kielinen kirja, jonka tekijät, Eikichi Igarashi ja Hide-omi Takahashi, ovat ryhtyneet vaikeaan tehtävään arviota Japanin kansallisrikkautta. He mainitsevat teoksensa kokeeksi eivätkä pyri sille vaatimaan sitä merkitystä, että se olisi tyhjentävästi käsitellyt aineensa. Tähän asti on kuitenkin ollut puute sellaisesta teoksesta ja kun tekijät juurtajaksain selittävät ne menettelytavat, joita ovat laskuissaan noudattaneet, niin on kansantalouden tutkijoilla tilaisuus ottaa tulokset tarkastelun alaisiksi.

Japanin koko kansallisrikkaus arvioidaan 25 miljardiksi yeniksi (1 yen = 5 mk 16 p.). Tämä summa perustuu seuraavaan laskelmaan:

Japanin kansallisrikkaus oli lopulla v. 1904 22,742,047,422 yeniä. Liikelisäys senjälkeen 5 % tästä summasta 1,137,102,371 yeniä, yht. 23,879,149,795 yeniä.

Tästä on vähennetty koko ulkonainen valtiovelka, nim. 1,235,271,000 yeniä. Täten saatuun jäänökseen 22,643,877,795 yeniä on lisätty Formosan kansallisrikkaus, joka v:n 1904 lopulla on arvioitu 2,377,629,315 yeniksi siihen lisättynä 5 % arvonlisäys 118,881,966 yeniä, niin että Japanin kansallisrikkaudeksi keskellä v. 1906 jää 25,140,389,576 yeniä.

Tekijäin tiedonantojen mukaan jää huomioon ottamatta tupakka- ja suolamonopoli samoinkuin muitakin valtion liikeyrityksiä, kuten Etelämandshurian rata, Söul–Fusan rata ja Mandshurian ja Korean japanilaiset liikeyritykset.

Kirjallisuutta.

Toimitukselle tullutta kirjallisuutta. Suomen ammattijärjestön perustavan kokouksen pöytäkirja. Siv. 102, hinta 75 p.

Satakunta, kotiseutututkimuksia I, julkaissut Satakuntalainen osakunta. Siv. 239, hinta 2 mk.

Aku Päiviö: Ovella. Amerikan Raivaajan kustannuksella. Siv. 155, hinta 50 sentt.

M. Haki: Uudemman ajan kansantalous. Amerikan suom. sos kustannusyhtiön kustannuksella. Siv. 193, hinta 50 sentt.

Andra svenska arbetarrepresentantmötet i Åbo 1907. Siv. 36, hinta 35 p.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialistisen Aikakauslehden puolenvuoden tilaajia kehotetaan uudistamaan tilauksensa joko suoraan postitoimistoista tai asiamiesten kautta.

Sosialistisen Aikakauslehden toimituksen osote on edelleenkin: Helsinki, Länsi-Heikink. 14, tel. 60 44.

Konttori on muutettu Yrjönk. 25:een, avoinna 8–¹⁄₂10 a. p. ja 5–¹⁄₂8 i. p. Tel. 56 37.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Viljelysmaan alaan on laskettu pellon ja niityn ala yhteensä.

^[2*] Tohtori G:n oma harvennus.

^[3*] Edellä oleva kirjotus on heinäkuun 7 päivän 1905 saksalaisessa sosialistisessa aikakauslehdessä »Neue Zeit». Kirjotus on kirjotettu alkuperisesti vastaukseksi ranskalaisen puoluelehden, »La Vie Socialisten» kirjottajalle tekemään seuraavaan kysymykseen:
»Marx ja Engels kirjottivat enemmän kuin puolen vuosisataa sitten »kommunistisessa manifestissa»:
'Työmiehillä ei ole mitään isänmaata. Heiltä ei voida ottaa, mitä heillä ei ole. Kun kuitenkin köyhälistön täytyy hankkia ensin itselleen valtiollinen valta, nousta kansalliseksi luokaksi, järjestäytyä kansaksi, on se itse vielä kansallinen, joskaan ei millään tavalla porvarillisessa mielessä.'
1. Mitä pidätte Te tästä lauseesta ja kuinka Te sen käsitätte; voidaanko isänmaallisuus ja kansainvälisyys yhdistää yhteen?
2. Minkälaiseen käytännölliseen suhteeseen, minkälaiseen kansainvälisen valistustyön muotoon se velvottaa sosialisteja militarismiin ja siirtomaapolitikaan sekä niiden syihin ja taloudellisiin vaikutelmiin nähden?
3. Mikä tehtävä on sosialisteilla kansainvälisissä suhteissa (suojelustulleihin, työväensuojelukseen y. m. nähden)?
4. Mitä velvollisuuksia on sosialisteilla sodan sattuessa?
Toivomme, arvoisa Puoluetoveri, että tulette meille ilmottamaan personallisen mielipiteenne sellaisena kuin se vastaa oman maanne sosialistisessa puolueessa vallitsevaa asiain tilaa.»
Pyyntö tehtiin n. k. Marokko-konfliktin aikana, jolloin oli suuri sodan uhka Ranskan ja Saksan välillä.

^[4*] Thomas G. Shearman, Forum, marrask. 1889.

^[5*] »The Concentration of Wealth» by Henry L. Call. 1907.

^[6*] Tähän mukaan luettuina nekin avioliitot, joista vielä ei lasta ollut syntynyt.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. kirjoituksen toinen osa Sosialistisen aikakauslehden numerosta 31 (1907). MIA huom.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto