Julkaistu: lokakuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 19–20, lokakuun 31 p., s. 309–340. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Evert Huttunen, Nikolai Jordanski, Artturi Aalto, Rieti Itkonen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Maailmansota pakotti porvarillisen yhteiskunnan elinkeinoalalla luopumaan väliaikaisesti kaikkein pyhimmästä periaatteestaan, »vapauden», se on vallattomuuden, anarkian periaatteesta. Oli pakko ryhtyä edes jonkinlaiseen taloudellisen elämän säännöstelyyn. Ja vaikka erinäisissä piireissä on koetettu käyttää näiden säännöstelytoimenpiteitten kehnoutta ja siitä johtuvaa tyytymättömyyttä aseena sosialismia vastaan, ei sosialismi tietenkään ole niistä vähääkään edesvastuussa. Tuota sota-ajan säännöstelyä on pikemminkin katsottava vanhuudenheikkouttaan potevan porvariyhteiskunnan keinotekoiseksi hengitykseksi.
Sen mukaan kuin porvariyhteiskunta on sodan päätyttyä taasen päässyt jossakin määrin voimiinsa, se on pyrkinyt heittämään yltään tuon säännöstelyjärjestelmän pakkopaidan. Niin nykyään, kuten merkantilismin ja vapaakaupan välisen taistelun aikana, kummallakin järjestelmällä on omat kannattajajoukkonsa, joiden taloudelliset edut määräävät niiden kannan ja joille kuiuttajain edut eivät merkitse mitään. Ja niinkuin silloin samoin nytkin vakavaraiset liikkeet, jotka tietävät voivansa voitokkaasti kestää vapaan kilpailun, ovat usein vaatineet säännöstelyjärjestelmän poistamista, jota vastoin semmoiset keinotekoiset yritykset, jotka ovat saattaneet rehoittaa ainoastaan tämän järjestelmän turvissa, kuten herneentaimet risuaidan kannattamina, ovat vaatineet sen säilyttämistä. Mutta edellisiin on yhtynyt se kulassien ynnä muiden varakasten ja nautinnonhimoisten suurisuinen joukko, jolle Suomen markan arvon jatkuva aleneminen ei suurestikaan tunnu ja jonka saattaa raivoihinsa sellainen järjestelmä, joka ei salli kahvin ja sokerin, appelsiinien ja loistobiilien vapaasti tulvata maahan.
Hallitus, jonka keskuudessa taloudellisella alalla tarvittava asiantuntemus ei ole liioin edustettu — onhan esimerkiksi nykyinen kauppa- ja teollisuusministeri tullut nimitetyksi kokonaan toisia näkökohtia silmällä pitäen — on vihdoinkin pitänyt tarpeellisena asettaa erityisen taloudellisen neuvottelukunnan, jonka tehtävänä on antaa hallitukselle periaatteellisia lausuntoja kauppa-, finanssi- ja veropoliittisissa ynnä muissa taloudellisissa kysymyksissä, eritoten nykyisen kalliinajan vaatimuksia silmällä pitäen. Tällainen toimenpide on katsottu sitäkin tarpeellisemmaksi, koska lienee aikomus ryhtyä suunnittelemaan talouspoliittista ohjelmaa pitemmäksi ajaksi, jotta päästäisiin taloudelliselle kehitykselle niin vahingollisesta nykyisestä epävarmuuden tilasta.
Kansamme taloudellisten elinkysymysten pohdinta on tähän saakka liian suuressa määrässä rajoittunut keskenään kilpailevien ja riitelevien kapitalististen nurkkakuntien piiriin. »Suuren yleisön» edut semmoisinaan eivät ole paljonkaan päässeet kuuluviin, koska niitä yleensä porvariyhteiskunnassa ei liioin oteta huomioon. Kun näin on asianlaita, on kysymyksen selvittelylle eduksi, että nyt asetettu neuvottelukunta on jokseenkin kirjavasti kokoonpantu ja että sen keskuudessa on niin toisen kuin toisenkin järjestelmän kannattajia, joten ei ainakaan tässä suhteessa sen lausuntoja tulle vaivaamaan liian suuri yksipuolisuus. Näin ollen neuvottelukunnan merkitys rajoittuneekin siihen, että se kohottaa hiukan korkeammalle tasolle ne keskustelut, joihin tähän saakka puoluepoliittiset näkökohdat, välittömät yksityiset edut ja mitä alhaisin demagogia ovat lyöneet leimansa.
Eräässä suhteessa on kuitenkin neuvottelukunnan kokoonpano siksi silmiinpistävän yksipuolinen, ettei siitä voi olla vakavasti huomauttamatta. Niiltä kansankerroksilta, jotka luovat kaiken edistyksen taloudellisen perustan ja jotka sitä paitsi kipeimmin tuntevat kalliinajan tuottamat kärsimykset, puuttuu edustus neuvottelukunnassa. Kaiken kaikkiaan yksi sosialidemokraatti on siinä jäsenenä ja hänetkin on ilmeisesti pantu sinne edustamaan vain kulutusosuustoimintaa. Ammatillisesti järjestynyttä työväkeä ei ole pidetty sopivana olemaan mukana sen elinkysymyksiä ratkaistaessa.
Mutta tämähän on täydessä sopusoinnussa porvariyhteiskunnassa yleensä vallitsevan käsityskannan kanssa. Edustaahan sen mukaan ainoastaan työnantaja »luovaa työtä» ja sen etuja, jota vastoin työläisen merkitys on siinä, että hän muka kohtuuttomilla palkkavaatimuksillaan korahtaa jo ennestään korkeata tuotteiden hintaa.
Siitä, että juuri näinä aikoina suurkapitalistiset yritykset ovat kilvan koroittaneet pääomiaan jakelemalla osakkailleen ilmaiseksi osakkeita, että osingot siitä huolimatta ovat pysyneet hyvin korkeina ja että tällä tavoin suunnattomia määriä yhteiskunnalle tärkeätä pääomaa on käytetty mitä tuottamattomimpaan tarkoitukseen, nimittäin yläluokan elintason yhä edelleen kohottamiseen — siitä ei juuri puhuta, kun porvaripiireissä keskustellaan kalliinajan syistä. Eivät myöskään viranomaiset puutu asiaan, ellei — kuten viime aikoina parissa tapauksessa näyttää tapahtuneen — suorastaan eksytä rikoslain rajojen sisäpuolelle.
Näihin seikkoihin kannattaisi taloudellisen neuvottelukunnan kiinnittää huomiota, jos se todella tahtoo puolueettomasti ja ennakkoluulottomasti käydä käsiksi taloudelliseen kysymykseen. Mutta sitä se tuskin tulee tekemään. Sillä tämä asia on kiusallisen arkaluontoinen, eikä kukaan halua sahata poikki sitä oksaa, jolla hän itse istuu.
Kun tässä aikakauslehdessä on usein ollut puhetta Tarton rauhasta ja kun sillä varmaan on oleva syytä vastaisuudessakin palata tämän rauhan säännöksiin, lienee paikallaan tässä luoda lyhyt yleiskatsaus rauhansopimuksen tärkeimpiin säännöksiin erityisesti silmällä pitäen niitä kohtia, jotka sosialidemokraattiselta kannalta ovat tavalla tai toisella huomattavia.
Monien valmistusten jälkeen oli toukokuun lopulla 1920 päästy niin pitkälle, että rauhanneuvottelujen paikaksi tuli määrätyksi Tarton kaupunki ja neuvottelujen alkamisajaksi kesäkuun 10 p. Suomen rauhanneuvottelukunnan jäseniksi oli, osittain asianomaisten puolueitten myötävaikutuksella, määrätty pankinjohtaja J. K. Paasikivi puheenjohtajaksi, prof. J. H. Vennola, tri Alex. Frey, kenraali R. Walden, tuomari Väinö Tanner, prof. Väinö Voionmaa ja lehtori Väinö Kivilinna. Venäjän rauhanneuvottelijat olivat kirjailija Jaan Behrsin, prof. Platon Kershentsew ja Nik. tri Tihmenjew. Rauhankirja allekirjoitettiin 14 p. lokak. 1920.
Sopimuksen johdannossa todetaan, että Suomi v. 1917 on julistautunut itsenäiseksi valtakunnaksi ja että Venäjä on tunnustanut Suomen valtakunnan »Suomen suuriruhtinaanmaan rajoissa» (siis Ahvenanmaa mukaanluettuna) riippumattomaksi ja täysivaltaiseksi.
Itse rauhansopimus sisältää 39 artiklaa eli pykälää, jotka asiallisesti ryhmittyvät muutamiin päälukuihin.
Alussa on erillinen artikla (1) jossa julistetaan (niinkuin kaikissa rauhanteoissa on julistettu), että sotatila on loppunut ja että molemmat valtiot sitoutuvat vastedes ylläpitämään keskinäistä rauhantilaa ja hyvää naapuruutta.
Nämä kysymykset järjestetään artikloissa 2–11 ja 19. Suomelle niissä luovutetaan paljon puhuttu Petsamon alue ja määrätään uusi valtionraja. Suomi sitoutuu olemaan pitämättä uusilla aluevesillään Jäämerellä vedenalaisia laivoja, asestettuja lentokoneita ja määrättyä mittaa suurempia sotalaivoja ja niiden varustuksia. Kalastuksen harjoittaminen on Venäjän kansalaisille vapaa Suomen Jäämerellä ja Suomen kansalaisille Kalastajasaarennon pohjoisilla ja itäisillä rantavesillä. Venäjän valtiolle ja kansalaisille myönnetään vapaa, määrätyllä tavalla järjestetty kauttakulkuoikeus Petsamon kautta Norjaan ja sieltä takaisin. Nämä määräykset ansaitsevat kaikkea tunnustusta. Petsamon asukkaille myönnetty oikeus määräajan kuluessa muuttaa alueelta pois (optio-oikeus) kuuluu niihin, joita tavataan kaikissa rauhansopimuksissa, joissa alueita luovutetaan.
Repolan ja Porajärven kunnat Suomi jättää takaisin Venäjälle, mutta on näiden kuntain asukkaille vakuutettu kaikki mahdollinen turva sortoa ja vainoa vastaan. Samalla varataan Suomen kansalaisille ja yhtiöille vuoden kestävä hakkuuoikeus kuntain alueella omistamaansa puutavaraan, mikä määräys on omiaan sosialidemokraattien keskuudessa herättämään eräänlaisia ajatuksia. Repolan ja Porajärven kunnat tulevat liitettäviksi »Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien muodostamaan ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivaan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen». Täten on rajantakaisten karjalaisten kansallinen itsemääräämisoikeus kansatieteellisellä alueellaan tullut tunnustetuksi. Rauhan allekirjoittamistilaisuudessa kirjoitettuun pöytäkirjaan venäläiset sanelivat lausunnon, jolla karjalaisten kansallinen autonomia yksityiskohtaisemmin määritellään. Samantapaisen vakuutuksen venäläiset antoivat pöytäkirjaan myöskin inkeriläisten kansallisesta paikallishallinnosta.
Aluevalta Suomenlahdella tulee nyt järjestettäväksi yleisen kansainvälisen tavan mukaisesti siten, että kumpikin valtio saa rantavettä eli »aluevettä» 4 meripeninkulman (à 1,825 m.) leveydeltä laskettuna rannikosta tai, missä saaristoa on, uloimmasta vedenpinnasta kohoavasta saaresta tai luodosta. Tästä säännöstä kuitenkin tehdään erinäisiä poikkeuksia, jotta Venäjälle tärkeä meritie Pietariin jäisi vapaaksi. Kalastus, merenkulku ja järjestyksenpito meren kansainvälisellä osalla tulee Suomen ja Venäjän yhteisestä toimesta myöhemmin järjestettäväksi.
Artiklat 12–16 koskevat neutralisoimiskysymyksiä. Sopimusvaltiot kannattavat periaatteessa Suomenlahden ja koko Itämeren neutralisoimista ja sitoutuvat myötävaikuttamaan sen toteuttamiseksi. Suomenlahden pääkulkuväylällä olevat saaret pidetään ilman sotavarustuksia, mutta Suursaaren neutralisoiminen jää riippuvaksi kansainvälisen takuun saannista sille — sosialidemokraattiselta kannalta tarpeeton varovaisuus, koska Suursaaren neutralisoiminen joka tapauksessa olisi Suomelle edullinen. Inon linnakkeet hävitetään ja rannikkovyöhykkeellä Seivästöstä Rajajoelle rajoitetaan sotavarustuksia. Laatokalla niinikään sotavarustukset rajoitetaan — sen täydellisemmän neutralisoinnin jättäminen riippuvaksi Itämeren neutralisoinnista ei tunnu hyvin perustellulta, koska Laatokan hallinta ei kuulu muille kuin Suomelle ja Venäjälle.
Rauhankirja sisältää kokonaisen ryhmän merkittäviä Suomen ja Venäjän keskinäisiä liikenneoloja koskevia määräyksiä (art. 17–21 ja 33–34). Venäjä myöntää suomalaisille aluksille vapaan kulun Nevajoella samoilla ehdoilla kuin venäläisille aluksille. Laatokan vedenkorkeutta ei saa muuttaa. Liikenne ja lauttaus rajan yli tai pitkin rajaa kulkevissa vesistöissä tulee järjestettäväksi vapaalle ja esteettömälle kannalle. Rajaliike Karjalan kannaksella on järjestettävä käytännöllistä tarvetta silmällä pitäen.
Suomen ja Venäjän rautateiden välillä on saatava aikaan yhdysliikenne, aluksi Pietariin saakka. Posti- ja lennätinyhteys pannaan viipymättä käyntiin ja Venäjän haltuun jätetään v:n 1946 loppuun saakka kolme Suomen kautta kulkevaa lennätinjohtoa.
Rauhansopimukseen sisältyvässä irtisanottavassa kauppasopimuksessa on myöskin eräitä tärkeitä Suomen ja Venäjän liikenneoloja koskevia säännöksiä (keskinäisesti myönnetty kauttakulku ja vapaa laivaliike sisävesillä).
Artikloissa 22–34 järjestetään Suomen ja Venäjän väliset varsinaiset taloudelliset suhteet molemminpuolisuuden ja olevain olojen (»status quo'n») pohjalla. Sopimusvaltioiden toistensa alueilla oleva valtio-omaisuus siirtyy korvauksetta sen valtion omaksi, jonka alueella omaisuus on. Tästä tehdään kuitenkin pari poikkeusta. Diplomaattista ja konsuliedustusta varten kumpikin valtio pidättää itselleen toisen alueella kolme kaupunkikiinteimistöä. Suomi palauttaa Venäjälle osan Suomeen jääneitä venäläisiä aluksia erityisen luettelon mukaan ja Venäjä Suomelle kaikki Venäjälle joutuneet suomalaiset laivat.
Tärkeitä määräyksiä ovat ne, joiden mukaan kumpikaan sopimusvaltio ei vaadi toiseltaan sotakustannusten korvausta eikä Suomi ota osaa maailmansodan Venäjälle aiheuttamien kustannusten suorittamiseen. Kumpikaan valtio ei ole velvollinen vastaamaan toisensa valtioveloista eikä muista sitoumuksista. Mitä sopimusvaltioiden toisilleen antamiin sitoumuksiin tulee, niin ne katsotaan molemmin puolin suoritetuiksi; sen johdosta myös lakkaavat Venäjän v. 1917 Suomelle antama viljanhankintasitoumus samoinkuin Suomen Pankin samana vuonna tekemä n. s. valuuttasopimus. Näiden säännösten edullisuus Suomelle on ilmeistä ilmeisempi.
Suomen kansalaiset ja suomalaiset yhtiöt ja yhdyskunnat saavat Venäjällä olevaan yksityiseen omaisuuteensa ja saamisiinsa nähden samat oikeudet, jotka Venäjä on myöntänyt tai tulee myöntämään enimmän suositun maan kansalaisille.
Sopimusvaltiot palauttavat toisilleen alueellaan olevat toista sopimusvaltiota koskevat arkistot ja asiakirjat. Pietarissa oleva Suomen valtiosihteerin viraston arkisto siirtyy täten Suomelle.
Uudellakirkolla olevassa Halilan parantolassa varaa Suomen hallitus Pietarin kaupungin ja sen ympäristöjen asukkaille 10 vuoden aikana puolet sairassijoista samoilla ehdoilla kuin Suomen kansalaisille. Itsessään vähäpätöinen määräys, mutta rauhankirjan kauneimpia.
Tähän ryhmään sisältyy myöskin kauppasopimus. Heti rauhansopimuksen vahvistamisen jälkeen asetetaan yhteinen komitea laatimaan Suomen ja Venäjän kauppasopimusehdotusta. Siihen saakka noudatetaan väliaikaisia määräyksiä 6 kuukauden kummankinpuolisella irtisanomisoikeudella.
Näiden väliaikaisten määräysten mukaan Suomi myöntää Venäjälle ja päinvastoin kauttakulkuoikeuden, jolloin valtion radoilla ja laivoilla kauttakulkutavaroista kannettavat rahdit ja muut maksut eivät saa olla korkeampia kuin omassa maassa kuljetettavista samanlaisista tavaroista. Myöskään niistä tavaroista, joita lähetetään toisesta maasta toiseen, ei saa kantaa korkeampia rahteja ja maksuja kuin oman maan samanlaisista tävaroista. Jos edellä mainitut rahdit ja maksut Venäjällä lakkautetaan (niinkuin tosiasiallisesti on tapahtunut), niin Suomen tavaroista ei saa kantaa korkeampia kuljetusmaksuja kuin ne, joita kannetaan suosituimman maan tavaroista.
Sopimusvaltioiden rahti- ja matkustaja-alukset ovat määrätyin ehdoin oikeutetut menemään kaikkiin niihin toisen maan satamiin ja kulkemaan niitä toisen maan aluevesiä, sisävesiä, jokia ja kanavia, jotka on avattu tai vastedes avataan oman maan aluksille.
Suomalaiset tavarat ovat Venäjälle vietäessä vapautetut kaikista tullimaksuista (Venäjällä ei nykyään ole mitään tullimaksuja.)
Suomen rauhanneuvottelukunnan alkuperäiseen ehdotukseen kuului myöskin sellainen valtiollinen amnestia, joka tavallisesti on liitetty rauhansopimuksiin. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ehtinyt tulla esille, ennenkuin venäläiset puolestaan esittivät hyvin laajan amnestian säätämistä, mitä ehdotusta luonnollisesti koko Suomen työväestö ilolla tervehti. Lopputulokseksi tulivat rauhankirjaan seuraavat säännökset amnestiasta, jotka otettakoon tähän kokonaisuudessaan (art. 35):
»1. Venäjällä oleskelevat Suomen kansalaiset ja Suomessa oleskelevat Venäjän kansalaiset saavat rauhansopimuksen voimaanastuttua palata kotimaahansa, elleivät ole vangitut toisessa maassa törkeästä rikoksesta.
»2. Sopimusvaltioiden sotavangit ovat niin pian kuin mahdollista palautettavat kotimaahansa. Sopimusvaltiot määräävät eri sopimuksella, missä järjestyksessä heidän palauttamisensa kotimaahan on tapahtuva.
»3. Muut toisen valtion kansalaiset, jotka on pidätetty sotatilan johdosta taikka valtiollisista syistä, ovat heti vapautettavat ja ensi tilassa palautettavat kotimaahansa.
»4. Suomen tai Venäjän kansalainen, joka on tuomittu rangaistukseen ennen tämän rauhansopimuksen allekirjoittamista toisen sopimusvaltion eduksi tekemästään valtiollisesta rikoksesta tai siitä, että hän on ollut yhteydessä toisen sopimusvaltion sotajoukkojen tai hallituselinten kanssa tai siitä, että hän on tehnyt rangaistuksenalaisen teon tarkoituksessa toteuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden, vapautetaan enempää rangaistusta kärsimästä ja lasketaan heti vapaaksi. Jos hän on sellaisesta rikoksesta syytteessä tai vangittuna, mutta ei vielä tuomittu, tai jos syytettä häntä vastaan ei ole vielä nostettu, raukeaa syytösoikeus, olkoonpa hän maan rajojen sisä- tai ulkopuolella, eikä vastedes sellaista syytettä enää saa panna vireille.
»Jos hän joko samalla tai yksistään on tehnyt itsensä syypääksi muunlaiseen rikokseen maansa voimassaolevaa valtiollista tai yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja senjälkeen paennut toisen sopimusvaltion alueelle, nauttikoon sellaisesta rikoksesta kotimaassaan annettua armahdusta samalla tavalla kuin kotimaahan jääneet syytetyt ja tuomitut sitä nauttivat.».
Toivottavasti on tämä artikla aiheuttava koko vuoden 1918 valtiorikosjärjestelmän nopean romahduksen.
Rauhankirjan loppusäännökset (art. 36–39) koskevat diplomaattisten ja konsulaattisuhteiden alkamista, rauhansopimuksen toimeenpanemista, järjestäväin komissioiden asettamista, rauhankirjan ranskankielistä tekstiä ja sopimuksen lopullista vahvistamista (ratifioimista).
Venäjä on jo ratifioinut Tarton rauhan. Kun myöskin Suomen eduskunta on rauhan hyväksynyt, ei sen nopea ratifioiminen voi olla epäilyksen alainen.
Tuskin mikään yhteiskunnallinen kysymys on tätä nykyä käynyt niin polttavaksi ja kireäksi kuin asuntokysymys. Se on kaikissa maissa kehittynyt huippukohtaansa ja kiinnittänyt kaiken huomion puoleensa niin kunnan, valtion kuin yksityisten kansalaisten piirissä. Kaikkialla esiintyy se räikeänä yhteiskunnallisena epäkohtana, vaatien pikaisia ja tehokkaita toimenpiteitä vallitsevan hädän lieventämiseksi. Yhteiskunta on joutunut tekemisiin pulman kanssa, minkä ratkaisu näyttää käyvän sille miltei ylivoimaiseksi.
Asuntokysymys ei suinkaan ole viime aikojen erikoinen ilmiö. Se on yksi monista kapitalistisen yhteiskunta- ja talousjärjestelmän seuralaisista ja sellaisena se ei liene täydelleen ratkaistavissa, ennenkuin nykyinen yksityiseen omistusoikeuteen perustuva tuotantomuoto on lakannut olemasta ja siirtynyt yhteiskunnallisen tuotantomuodon tieltä. Samoin kuin kapitalistinen tuotantotapa on synnyttänyt työväenkysymyksen, se on pohjaltansa myöskin syynä asuntokysymyksen ilmenemiseen. Omistavien luokkien taholta ei aikaisemmin ole kiinnitetty riittävästi huomiota enempää asuntokysymyksen kuin yleensäkään työväenkysymyksen ratkaisuun, lukuunottamatta sitä pikkuparannuksia tavoittelevaa toimintaa, jota erinäisissä yksityisissä porvarillisissa piireissä on humaanisista syistä siellä täällä harjoitettu. Vasta sitten, kun keskiluokat joutuivat kosketuksiin asuntokurjuuden kanssa ja se muodostui eräänlaiseksi esteeksi vapaalle kapitalistiselle kehitykselle, on nykyisten vallanpitäjien huomio kiintynyt asunto-oloihin.
Jo kauan ennen maailmansotaa oli lännen suurissa maissa ryhdytty toimenpiteisiin asunto-oloissa vallitsevien epäkohtien korjaamiseksi. Laaja asuntolainsäädäntö on koettanut estää räikeimpiä epäkohtia, samalla kuin yleishyödyllinen rakennustoiminta on yksityisen yritteliäisyyden ohella tehnyt voitavansa asuntotarpeen tyydyttämiseksi. Normaalioloissa voitiin näitten toimenpiteitten avulla säilyttää jonkinlainen tasapaino asunto-oloissa, vaikka niillä ei suinkaan missään ole voitu asuntoepäkohtia ja asuntopulaa kokonaan poistaa.
Mutta täydellisen mullistuksen tällä alalla sai aikaan maailmansota. Se asetti heti suuria esteitä rakennustoiminnan säännölliselle kehitykselle. Melkoinen osa vapaina olevia pääomia katosi liikkeestä, kun taas melkoinen osa sijoitettiin yrityksiin, jotka palvelivat sotilaallisia tarkoitusperiä tai sotateollisuutta. Yksityisiä pääomia ei enää sijoitettu rakennusyrityksiin, koska niiden tuotto näytti varsin epävarmalta. Saattoihan olla mahdollista, että sotatoimet ulottuisivat laajallekin alalle aina sotaonnen vaihtelujen mukaan, jolloin rakennusyrityksiin kiinnitetyt varat varmasti olisivat voineet joutua tuhon omaksi. Toiselta puolen säännöllisesti jatkunut rakennustarpeitten hintojen tavaton nousu esti kiinnittämästä pääomia rakennusyrityksiin, koska oli pelättävissä, että säännöllisiin rauhanoloihin palattua hinnat laskisivat, eivätkä rakennukset tuottaisikaan niihin kiinnitetylle pääomalle tarpeellista korkoa. Erinäisten piirien, varsinkin talonomistajien taholla, on väitetty, että suurimpana syynä rakennusteollisuuden pysähtymiseen ovat olleet säännöstelytoimenpiteet, jotka ovat vaikuttaneet sen, ettei pääomia ole uskallettu sijoittaa uusiin rakennusyrityksiin, kun on ollut pelättävissä, että valtio säännöstelytoimenpitein estäisi näissä rakennuksissa kantamasta sellaisia vuokria, jotka olisivat omansa tuottamaan yrityksiin kiinnitetyille pääomille riittävän koron.
Viime mainittu väite on kuitenkin paikkansapitämätön. Tietääksemme ei valtio ole missään ulottanut säännöstelyään uutisrakennuksiin. Lainsäädännössä on ollut vallalla periaate, minkä mukaan säännöstelyä ei ole ulotettava uusissa kokonaan poikkeuksellisissa ofoissa rakennettuihin rakennuksiin, jotka ovat tulleet monin verroin kalliimmiksi rauhanajan rakennusyrityksiä. Säännöstely on koskenut yksinomaan vanhoja rakennuksia ja on sen tarkoituksena ollut estää talonomistajia niissä koroittamasta aiheettomasti vuokria moninkertaisiksi entisestään, koska siitä olisi ollut seurauksena täydellinen mullistus palkka- ja hintatasossa, josta talonomistajat tosin olisivat tavattomasti hyötyneet, mutta joka kokonaisuudessaan olisi koitunut yhteiskunnalle mitä suurimmaksi tappioksi. Perätön on näin ollen siis väite, että säännöstely olisi ollut esteenä rakennusyritteliäisyydelle viimeisinä vuosina. Syyt rakennustoiminnan seisahtumiseen, kuten edellä on jo osoitettu, ovat olleet kokonaan toista laatua. Säännöstelyn tuottama hyöty on päinvastoin ollut arvaamattoman suuri. Se on jonkun verran hillinnyt hintatason suunnatonta nousua sekä toiselta puolen varannut tilaisuuden sen lisäarvon perimiseen yhteiskunnalle, mikä on koitunut vanhojen rakennusten osalle nykyisten poikkeuksellisten olojen johdosta ja mikä ei suinkaan kuulu talonomistajalle, koska hän ei ole millään tavalla myötävaikuttanut sen syntymiseen. Toiselta puolen ei kuitenkaan säännöstelyä ole pidettävä kaikkiparantavana keinona nykyistä asuntopulaa vastaan. On selvää, että asuntopula aiheuttaa mitä hillittömintä keinottelua sekä vuokrien kiskomista. Ja mikäli se ei voi tapahtua julkisesti, tapahtuu se salaisesti, lakia kiertämällä. Siitä viimeaikaiset kokemukset omasta maastamme ovat mitä tuoreimpana esimerkkinä. Asuntosäännöstely voi sitä jonkun verran hillitä, mutta missään tapauksessa se ei voi kokonaan estää keinottelua. Vasta yhteydessä muitten toimenpiteitten kanssa se johtaa tarkoitettuihin tuloksiin. Jos mieli harjoittaa tervettä asuntopolitiikkaa, tulee säännöstelyn käydä käsikädessä uutisrakennustoiminnan kanssa.
Mitä sota-ajan rakennustoimintaan tulee, on asiaintila siinä suhteessa sotaakäyneissä ja toiselta puolen puolueettomissa maissa ollut jonkunverran erilainen. Samalla kuin rakennusteollisuus sotaakäyvissä maissa taukosi jokseenkin äkkiä, jatkui sitä muissa maissa vielä jonkun aikaa. Esimerkkinä tässä suhteessa mainittakoon Ruotsin olot. Niinpä Tukholmassa rakennettiin v:na 1914 4,311 uutta asuntoa, v:na 1915 3,228, mutta v:na 1916 enää ainoastaan 2,636 asuntoa. Täten on rakennustoiminta vuosi vuodelta supistunut, kunnes se on seisahtunut kokonaan. Tämä kehitys on puolueettomissa maissa tapahtunut eri tavalla, toisissa hitaammin, toisissa taas nopeammin. Kaikkialla on kehitys kuitenkin johtanut mitä vaikeimpaan asuntopulaan siitä aiheutuvine hirvittävine seurauksineen. Kun uutisrakennustoiminta on pysähtynyt, niin pulan kärjistymistä ei ole voinut sanottavasti estää sekään, että kaikkialla, missä vain on ollut mahdollista, on käytäntöön otettu kelvottomina purettavaksi määrätyt huoneustot, vieläpä laitettu tilapäisiä asumuksia kellari- ja vinttikerroksiinkin. Näitten toimenpiteitten tarjoama hyöty on nim. toiselta puolen menetetty sen kautta, että erinäiset sodan aikana syntyneet liikkeet ovat asuinhuoneita järjestäneet liikehuoneustoikseen ja siten tavallaan lisänneet jo muutenkin suurta asuntopulaa.
Jotta tasapainon säilyttäminen normaalisissa asunto-oloissa olisi mahdollista, on säännöllinen uutisrakennustoiminta välttämätön. Vanhat rakennukset, jotka rappeutumisensa vuoksi käyvät käyttökelvottomiksi, tulee korvata uusilla. Uusien asuntojen tarvetta lisää myöskin väestön lisääntyminen syntyväisyyden kautta ja väestön siirtyminen maaseudulta kaupunkeihin ja liikekeskuksiin, joissa asuntopula pahimmin juuri ilmeneekin, Esim. Helsingissä lisääntyi väkiluku säännöllisissä oloissa vuosittain noin 5 prosentilla. Samanlainen suhde on ollut uutisasuntojenkin lisääntymiseen nähden vallalla. Lämmitettävien huoneiden lukumäärä lisääntyi v;na 1911 6.9%:lla, v:na 1912 6.0 %:lla, nousten v:na 1913 8 %:iin. Mutta v:na 1914 tapahtui jo täydellinen käänne. Silloin oli lisäys ainoastaan 2.3 %, v:na 1915 1.3 % ja v:na 1916 0.2 %. Tästä näkyy, että sotavuosina oli uutisrakennusten luku säännöllisesti laskenut, vaikka erinäisistä syistä, kuten sotateollisuuden ja patteritöitten johdosta, väestön lisäys kaupungissa oli tavallista runsaampi.
Ulkomailla on väestön lisääntyminen suurissa asutuskeskuksissa ollut suhteellisesti paljon suurempi kuin meillä. Siitä on ollutkin seurauksena, että monessa paikassa siellä asuntopula on tavaton. Niinpä Yhdysvalloissa, jonne sotavoitot ovat kasaantuneet ja jossa olisi rakennusteollisuudellakin pitänyt olla suurempia menestymisen edellytyksiä kuin vanhalla mantereella, nousi asuntojen vajaus viime vuonna miljoonaan! Mitä taas Eurooppaan tulee, niin mainitaksemme vain muutamia esimerkkejä, oli Saksassa asuntovajaus sotavuosilta 800,000. Ja kun ottaa huomioon, että siellä säännöllisissä oloissa vuosittainen uusien asuntojen tarve nousee 200,000, niin tulisi Saksassa rakennuttaa noin miljoona uutta asuntoa, jos mieli päästä asunto-olojen alalla tasapainoon. Missä määrin se on lähiaikoina mahdollista, käy selville siitä, että Saksassa tätä nykyä parhaimmassa tapauksessa voidaan — sen mukaan kuin aikakauslehti »Zeitschrift für Wohnungswesen» arvelee — rakennuttaa vuosittain ainoastaan noin 50,000 uutta asuntoa. Hollannissa taas on asuntovajaus noin 60,000, josta yksistään Amsterdamin osalle tulee 15,000 asuntoa. Mielenkiintoista on panna merkille, että Norjassa ovat olosuhteet jokseenkin samanlaiset kuin meidänkin maassa. Siellä on asuntovajaus tämän vuoden alussa ollut 18,000. Erotus ei ole varsin suuri, sillä meillä on hallituksen asettama asuntokomitea laskenut vajauksen viime vuoden alussa väestötilaston nojalla 16,000:ksi samalla huomauttaen, erinäisiin seikkoihin viitaten, että »todellinen uusien asuntojen tarve on ollut huomattavasti suurempi». Meillä tosin kansalaissodan aikana tuhoutui kymmeniätuhansia kansalaisiamme, minkä kautta asuntopulan olisi luullut tilapäisesti vähenevän. Mutta näin ei kuitenkaan todellisuudessa tapahtunut, sillä samaan aikaan joutui tulen uhriksi suuria asutusalueita varsinkin Viipurissa ja Tampereella, mikä seikka oli omansa lisäämään entisestään jo kärjistynyttä asuntopulaa. Vaikka siis maamme ei välittömästi joutunutkaan kosketuksiin maailmansodan kanssa, on se välillisesti siitä kärsinyt sangen suuresti ja ovat asunto-olomme sen kautta muodostuneet yhtä kurjiksi kuin monessa sotaakäyneessä maassa on asianlaita. Asema ei meillä olisi tällä hetkellä niin vaikea, kuin se todellisuudessa on, jos valtion ja yhteiskunnan taholta olisi edes jotakin tehty sotavuosien kuluessa uutisrakennustoiminnan kehittämiseksi. Samaan aikaan kuin useissa muissa maissa on huolellisesti seurattu asuntokysymyksen kehitystä ja tehty mitä suinkin vaikeissa olosuhteissa on ollut mahdollista uutisrakerymsten hankkimiseksi, ei meillä tässä suhteessa ole tehty kerrassaan mitään. On kyllä julkaistu aina vuodesta 1915 alkaen asetuksia ja poliisimääräyksiä vuokrasäännöstelystä, mutta penniäkään ei valtio ole uhrannut varsinaista rakennustoimintaa varten. Kun venäläiset vallanpitäjät maassamme lienevät olleet siinä hurskaassa uskossa, että asuntokysymys kuten kaikki muutkin kysymykset voidaan täällä ratkaista pelkillä poliisitoimenpiteillä, ei ole ihme, että asuntopula ja epäkohdat ovat meillä saavuttaneet sellaisen laajuuden, mikä hakee vertaistaan.
Näyttää siltä, kuin nykyisestä tilanteesta selviytyminen tulisi Suomessa muodostumaan vaikeammaksi kuin monessa muussa maassa. Tämä johtuu etupäässä rakennusvaikeuksista. Asianlaita on nimittäin siten, että vaikkapa vielä tarvittavia varoja olisi saatavissa, niin rakennuskustannukset tulevat niin kalliiksi, että se asettaa miltei voittamattomia esteitä tasapainon saavuttamiselle. Verraten muitten maitten oloihin, ovat meillä rakennuskustannukset nousseet suhteellisesti monin verroin suuremmiksi. Skandinaavian maissa ovat rakennuskustannukset kohonneet rauhanajan hinnoista noin 200 %:lla. Sama on asianlaita Saksassa, jossa, ihme kyllä, kustannukset ovat pysyneet 150–200 %:ssa. Mutta meillä ovat ne kohonneet noin 700 %:iin! Ne ovat siis noin kolme kertaa korkeammat kuin edellä mainituissa maissa. Muutamissa piireissä oltaneen vieläkin sitä mieltä, että meillä vallitseva korkea rakennuskustannusten hintataso on tilapäinen ja että lähiaikoina tulee tapahtumaan siinä suhteessa huomattavaa alenemista. Lausuupa valtion asuntokomitean puheenjohtaja, tohtori Ivalo, eräisiin rakennusammattimiehiin nojaten sellaisenkin käsityksen, että »rakennuskustannukset, jotka nyt ovat 7 kertaa kalliimmat kuin ennen sotaa, tulisivat normaalioloihin päästyä jäämään niitä ainakin 2 kertaa kalliimmiksi» eli toisin sanoen, että rakennuskustannusten hintataso laskisi suunnilleen samaan määrään, missä se on tätä nykyä useissa muissa maissa.
Tämä käsitys on epäilemättä liian optimistinen. Mitään huomattavampaa rakennuskustannusten alenemista ei meillä toistaiseksi ole odotettavissa. Se johtuu useista syistä, mutta ennen kaikkea valuuttamme alhaisesta arvosta niin hyvin kotimaisilla kuin ulkomaisillakin markkinoilla, eikä meillä toistaiseksi liene niitä keinoja, joilla sitä voisimme kohottaa. Tosin eräitten ulkomaisten rakennustarpeitten hinnat näyttävät laskevan kansainvälisillä markkinoilla, mutta valuuttamme alhaisen arvon tähden ei tämä hinnanalennus meillä vaikuta juuri mitään. Ja mitä kotimaisiin rakennustarpeisiin, kuten puutavaraan, tulee, niin sen hinta pysyy samoista syistä edelleen korkealla. Ainakin niin kauan kuin huonon valuuttamme vuoksi suomalaisen puutavaran hinnat ulkomailla pysyvät korkeina, eivät puutavaraliikkeen harjoittajamme liene halukkaita myymään rakennuspuutavaroita kotimaassa halvemmalla kuin mitä ulkomailla ovat tilaisuudessa niillä saamaan.
Mutta niin monimutkaiselta kuin asuntokysymys näyttääkin, täytyy sen ratkaisemiseksi koettaa löytää keinoja. Tasapainon saavuttaminen tällä alalla on yhteiskunnallinen välttämättömyys. Mihin toimenpiteisiin puheenaolevassa suhteessa on mahdollista ryhtyä, siitä seuraavassa.
E. Huttunen.
Kun vertailee Sosialidemokraattisen Työväenpuolueemme jäsenmäärää ja työväensanomalehtien levikkiä työväenkirjallisuuden levikkiin, niin täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että kirjallisuuden levittämisen käytännöllisessä järjestelyssä on suuria puutteita. Jo v. 1911 oli puolueemme jäsenmäärä 48,406 henkeä ja työväen sanomalehtien yhteinen levikki samana vuonna 135,800. Kun vertaa näitä lukuja työväen kustannusliikkeiden kustantamien joko tietopuolisten tai kaunokirjallisten kirjojen levikkiin, joka ennen maailmansotaa vaihteli 1,000–3,000 kappaleen välillä, on ero niin huomattava, että se pakottaa vakavasti ajattelemaan tämän ilmiön syitä ja niiden poistamisen mahdollisuuksia. Tosin ovat työväen kustannusliikkeet julkaisseet koko joukon sellaisia kirjoja, joiden levikki on ollut 6,000–8,000 kappaletta, vieläpä eräiden teosten, kuten esim. »Erfurtin ohjelman» levikki on laskettu kymmenissä tuhansissa. Yleisenä sääntönä voitaneen kuitenkin pitää mainittua 1,000–3,000 levikkimäärää. Porvarillisten kustannusliikkeiden julkaisemain kirjojen levikki ennen maailmansotaa vaihteli 3,000–5,000 paikkeilla. Ero ei siis ollut silloin vielä aivan murhaava. Mutta maailmansodan aikana on porvarillisten liikkeiden kustantamien kirjojen levikki noussut tavattomasti, keskimäärin noin 10,000–15,000 kappaleeseen, kun taas työväen kustannusliikkeiden kirjain levikki on pysynyt jokseenkin entisellään tai noussut enintään 100 prosentilla.
Missä vika? Siinäkö, että tämän maan järjestynyt työväki on henkisesti ja sivistyksellisesti niin alhaisella kehitystasolla, että se hädin tuskin jaksaa seurata päivän politiikkaa sanomalehdistä, mutta ei kykene omaksumaan laajempaa sivistystä kirjallisuuden avulla. Osittain voi olla tämäkin syynä, mutta vain osittain. Meidän käsityksemme on, että Suomen työväestö kyllä kykenee ja että sillä on haluakin omaksua myöskin laajempaa kirjallista sivistystä, kun sen kirjallisuuden saantimahdollisuuksia helpotetaan. En tarkoita tässä työväen ostokyvyn parantamista, joka sekin on sangen tärkeä tekijä, vaan sitä käytännöllistä asiain järjestelyä, jonka kautta helpotetaan kirjojen — tässä etupäässä työväen kustannusliikkeiden julkaisemien kirjojen — ostamista. Katsokaammepa porvarillisia kustannusliikkeitä. Niillä on oma kustantajain liittonsa, joka pitää kirjakaupat miltei täydellisessä valtansa alaisuudessa. Melkein jokaisessa tiheämmin asutussa maalaiskylässä on jonkinlainen kirjakauppa, kaupungeissa niitä on useitakin, puhumattakaan rautatiekirjakaupoista. Ja kaikki nämä kirjakaupat tarjoavat vain porvarillisten kustannusliikkeiden teoksia. Jos joku työväen kustannusliikkeen julkaisu sinne eksyy, ei sen näytteillepanoon ja tarjoamiseen kiinnitetä juuri mitään huomiota. Ja muutahan ei voi odottaakaan.
Kuinka sitten on laita työväen kirjakauppojen? Niissä tietysti kohdellaan työväen kirjallisuutta toisin, mutta mitä se merkitsee, kun niitä lienee koko maassa vain 13. Henkilön pitää olla erikoisesti aatteen innostama, jos hän esim. maaseudulla vaivautuu hankkimaan työväenkirjallisuutta jostakin näistä 13 kirjakaupasta, johon matkaa voi olla satoja kilometrejä, varsinkin kun tavallinen kirjakauppa voi olla aivan vieressä. Onkin varmaa, että suuret työläisjoukot tyydyttävät kirjallisuuden tarpeensa porvarillisilla julkaisuilla vain siksi, että työväenkirjallisuuden saanti on niin perin vaikeata.
Emme halua ollenkaan tällä sanoa, etteikö työväen sopisi ostaa myöskin porvarillisten liikkeiden julkaisemia kirjoja, päinvastoin on työväenkirjallisuus toistaiseksi siksi niukka, että porvarillisten liikkeiden julkaisemain kirjain ostaminen on aivan välttämätöntäkin, jos aikoo pysyä aikansa tasalla. Mutta sikäli kuin työväen omia julkaisuja on saatavissa, olisi niitä etusijassa ostettava. Ja mistä taas johtuu työväen kirjallisuuden niukkuus? Juuri siitä, että sen levikki on niin huono. Työväen kustannusliikkeet ovat muutenkin yleensä niin vaikeassa taloudellisessa asemassa, että niiden ei kannata kustantaa muita kuin sellaisia teoksia, joiden nopea menekki on jo etukäteen taattu. Lukemattomia hyviä teoksia täytyy jättää kustantamatta vain sentähden, ettei ole varmuutta niiden menekistä, ja samaan aikaan laskevat porvarilliset kustannusliikkeet markkinoille joukoittain aivan keskinkertaisia, jopa ala-arvoisiakin tekeleitä, joiden menekki nousee kymmeniin tuhansiin. Ja kun liikkuu työläiskodeissa, niin huomaa, että nämä porvarilliset huonotkin julkaisut löytävät runsaasti ostajia työläistenkin keskuudessa, samaan aikaan kuin parhaatkin työväen kustannusliikkeiden julkaisut turhaan odottavat ostajia.
Olemme vakuutetut siitä, että jos työväen kustannusliikkeet kykenisivät pitämään julkaisujaan tarjolla edes osapuilleen yhtä hyvin kuin porvarilliset kustannusliikkeet tuotteitaan, niin niiden levikki myös huomattavasti lisääntyisi. Senvuoksi olisi keksittävä sopivat elimet tätä tehtävää suorittamaan. Nykyiset elimet, nim. työväen sanomalehtiliikkeiden omistamat kirjakaupat ja yksityiset asiamiehet, ovat riittämättömät. Edellisiä on liian vähän — kuten sanottu ainoastaan 13 — ja jälkimmäisten käyttäminen on taas hankalaa ja hidasta. Näiden lisäksi olisi saatava sellaisia elimiä, jotka pääsevät välittömään yhteyteen laajojen työläispiirien kanssa ulottamalla toimintansa sekä kaupunkeihin että kaikkialle maaseudulle. Samalla pitäisi näiden elimien olla sellaisia, että ne suuremmitta vaikeuksitta ja kustannuksitta voitaisiin »mobilisoida» tähän tehtävään. Varsinaisten työväen kirjakauppojen perustaminen useimpiin paikkoihin maaseudulle ei luultavasti veisi toivottuihin tuloksiin, sillä harrastusta ja — mikä tärkeintä — pääomia puuttuu. Onneksi on meillä valmiita elimiä, joille kirjallisuuden levittäminen erinomaisen hyvin sopii, ja jotka nyt ovat saavuttaneet sellaisen laajuuden, että niiden toiminta käsittää sangen suuret työläispiirit. Tarkoitamme edistysmielisiä osuuskauppoja.
Näiden lukumäärä on nykyään 103 ja niillä on yhteensä 630 myymälää kaikkialla ympäri Suomen. Voidaan ehkä väittää, että näiden tehtäviin ei kuulu eikä sovi kirjakaupan pitäminen. Ja totta on, että se ei ole niille varsinaisesti tähän asti kuulunut, mutta asia on siksi tärkeä ja todennäköiset tulokset siksi suuret, että pikkuseikat eivät saa siinä olla ratkaisevina. Uuden painolain mukaan on kirjakaupan harjoittaminen tehty niin vapaaksi elinkeinoksi, että mikä osuuskauppa tahansa voi sitä ryhtyä harjoittamaan.
Mitä taas osuuskauppojen sopivaisuuteen tulee, niin täytyy myöntää, että työväen sanomalehti- ja kustannusyhtymille tällainen tehtävä sopisi paremmin, mutta kun näitä ei toistaiseksi ole useammassa kuin hiukan yli kymmenessä kaupungissa ja kun ei ole toiveitakaan saada niitä kaukaisimmassakaan tulevaisuudessa edes kaikkiin kaupunkeihin, maaseudusta puhumattakaan, niin on työväen osuuskauppoja pidettävä toistaiseksi ainoina ja sopivimpina eliminä, jotka tulevat tässä kysymykseen. Vanhoillinen osuuskauppa väki on tässä suhteessa jo meistä edellä. Sen edustajakokouksessa on jo kehoitettu vanhoillisia osuuskauppoja perustamaan kirjakauppoja ja mikäli sanomalehtiuutisista voi päättää, ovat useat osuuskaupat kehoitusta noudattaneetkin.
Miksei edistysmielistenkin osuuskauppojen sopisi ryhtyä kirjakauppiaiksi. Emme tarkoita, että jokainen osuuskauppa ja jokainen myymälä perustaisi erikoisen kirjakaupan. Se vaatisi paljon henkistä ja aineellista pääomaa eikä se luultavasti kannattaisikaan. Mutta jokainen osuuskauppa ja jokainen myymälä voisi muun liikkeen ohella pitää myöskin kirjakauppaa, suurempaa tai pienempää, riippuen kulloinkin aina paikallisista olosuhteista.
Työväen osuuskaupat sellaisissa kaupungeissa, joissa ei ole ennestään työväen kirjakauppaa, samoin suuremmissa maaseutukeskuksissa, voisivat perustaa aivan erikoisen kirjakaupankin, jossa paitsi kirjoja, myytäisiin paperi- ja kirjoitustarpeita. Luulisi sellaisen kaupan taloudellisen kannattavaisuudenkin olevan taatun. Ainakin työväen sanomalehtiyhtymäin kirjakaupat ovat tähän asti kannattaneet erinomaisesti. Pienemmät osuuskaupat ja kaikki myymälät voisivat varata ainakin jonkun myymälähuoneensa nurkan vaatimatonta kirjanäytehyllyä varten ja laajentaa liikettä sikäli, kuin se näyttää tarpeelliselta. Pääasia on, että työväenkirjallisuutta olisi mahdollisimman monessa paikassa saatavana ja alati tarjolla halullisille ostajille.
Jos kaikki edistysmielisten osuuskauppojen 630 myymälää tai edes suurin osa niistä alkaisi pitää tarjolla työväen kirjallisuutta, niin muutaman vuoden kuluttua saisimme varmasti huomata kirjojen painosmäärien kasvavan moninkertaisiksi ja samalla olisi osuuskauppaliike tunkeutunut sellaiselle kaupan alalle, joka tähän asti on ollut miltei kokonaan yksityisyrittelijäin hallussa.
Olemme puhuneet tässä vain työväenkirjallisuuden myynnin laajemmin järjestämisestä. Emme tarkoita, etteivätkö nämä osuuskirjakaupat voisi myydä muutakin kirjallisuutta. Päinvastoin olisi niiden pidettävä kaupan kaikkea arvokasta, valistavaa kirjallisuutta, mutta harrastettava etupäässä työväen kustannusliikkeiden kirjojen myyntiä. Porvarillisten kustantajat kirjoista taas olisi valittava sellaisia, joiden leviäminen työväen keskuuteen olisi erikoisen suotava. Kulutusosuuskuntien Keskusliitto ja Työväen Sivistysliitto voisivat tässä suhteessa olla osuuskaupoille hyvinä opastajina.
Aivan kuin luonnostaan lankeavana lisänä olisi mielestämme tällaiseen kirjakauppaan yhdistettävä myöskin työväen sanomalehtien ja aikakauskirjojen asiamiehen tehtävät. Kirjojen myynnin ohella otettaisiin vastaan sanomalehtien ja aikakauskirjojen tilauksia ja myytäisiin yksityisnumeroja siellä, missä niillä on menekkiä. Työväen sanomalehtien ja aikakauskirjojen levittäminen ei ole vielä ollenkaan tarpeeksi hyvin järjestetty, vaikka siitä onkin paljon enemmän huolehdittu kuin kirjojen levittämisestä.
Mikäli tiedämme, on ainakin yksi työväen osuuskauppa (Vilppulan Osuuskauppa) jo ryhtynytkin kirjakauppaa pitämään. Tätä esimerkkiä olisi ruvettava seuraamaan. Sentähden pitäisimme tarpeellisena, että asia otettaisiin käsiteltäväksi edistysmielisen osuuskauppaväen ensi edustajakokouksessa ja että asian käytännölliseen järjestämiseen alettaisiin kiinnittää jo nyt huomiota.
Tämä kirjoitus ei tahdo käydä mistään täydellisestä ohjelmasta tässä kysymyksessä. Tarkoitus on vain saada asia pohdinnan alaiseksi. Olisi sangen toivottavaa, että siitä syntyisi mielipiteiden vaihtoa ja että kysymys tulisi mahdollisimman monipuolisesti valmistelluksi.
Rieti Itkonen.
Venäjällä vallitsevassa diktatuurissa kuvastuu selvästi harvoihin teollisuuskeskuksiin rajoitetun työväestön voimattomuus suuriin talonpoikaisjoukkoihin verraten. Myöskin demokraattinen katsomus kehityksen kulusta ei pidä nykyaikaisessa teollisuusvaltiossakaan mahdottomana diktatuuria lyhytaikaisena, satunnaisena, erikoisien yhteiskunnallisten olosuhteiden vaatimana hätäpuolustuskeinona. Tällainen diktatuuri on ajateltavissa kahdessa tapauksessa, nim. demokratian diktatuurina ja vastavallankumouksen torjumisdiktatuurina. Bauer määrittelee sattuvasti molemmat historialliset tilanteet, joissa sellainen diktatuuri Länsi-Euroopassakin ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan vieläpä välttämätön:
»Tosin siinäkin tapauksessa, että köyhälistö saavuttaa valtiollisen vallan demokraattisin keinoin, porvaristo asettuu vastustamaan proletariaatin valtaa. Se nousee kapinaan demokraattista valtiota vastaan, kieltäytyy tottelemasta sen lakeja ja ryhtyy sabotoimaan sen hallintoa, niin pian kuin demokratia on muuttunut köyhälistön demokratiaksi. Myöskin demokraattisen parlamentin on vedottava itsepuolustuksen diktatorisiin voimakeinoihin; niin pian kuin tämä parlamentti on tullut työväenluokan hallintoelimeksi, on sen diktatorisin, kenties terroristisinkin keinoin murrettava porvariston sabotoiminen, ehkäpä aktiivienkin vastarinta. Tätäkin voidaan sanoa proletariaatin diktatuuriksi, mutta se on kokonaan toisenlainen kuin bolshevismin kannattama diktatuuri. Se ei ole diktatuuria demokratiaa vastaan, vaan demokratian diktatuuria. Tässä ei koeteta väkivallalla pakottaa syntymään sellaista laillisen vallan jakoa, joka on ristiriidassa yhteiskunnallisen vallan jakaantumisen kanssa, vaan ainoastaan turvataan itse yhteiskunnallisten voimatekijäin kautta jo määrätty vallanjakaantuminen vähemmistön kapinaa vastaan. Proletariaatti ei tässä tapauksessa tee väkivaltaa yhteiskunnallisille voimatekijöille, vaan päinvastoin pitää ne voimassa vähemmistön väkivaltaa vastaan. Tällainenkin taistelu voi synnyttää taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä ankaria järkytyksiä, mutta kun väkivallalla vain puolustetaan laillista vallanjakaantumista, joka vastaa yhteiskunnallisten voimatekijäin jo saavuttamaa kehitysastetta, ovat nämä järkytykset kuitenkin paljon lievempiä kuin siinä tapauksessa, jos väkivaltaisin keinoin koetetaan luoda sellaista laillista vallanjakaantumista, joka on vielä ristiriidassa yhteiskunnallisen vallan jakaantumisen kanssa.
»Todennäköisesti historia sallii — varmaa se ei suinkaan ole — köyhälistön perustaa diktatuurinsa vasta silloin, kun se on demokraattisin keinoin vallannut käsiinsä valtiollisen vallan, siis demokraattisen parlamentin ja kansanvaltaisten paikallisten itsehallintoelinten diktatuurin muodossa. Luokkataistelun kehittyessä voi olla mahdollista, että köyhälistö on pakotettu turvautumaan tilapäisesti diktatuuriin jo sellaisellakin kehitysasteella ollessaan, jolloin se ei vielä voi hallita kansanvaltaisin keinoin. Porvariston ja köyhälistön välisten ratkaisevien valtataistelujen kestäessä ovat luokkavastakohdat äärimmilleen kärjistyneet. Luokka vastakohtien jyrkkyys voi hajoittaa demokratian. Voi muodostua sellainen tilanne, jolloin porvaristo ei enää ole kyllin voimakas yksin hallitsemaan, eikä köyhälistökään vielä ole kyllin vahva hallitsemaan porvaristoa demokraattisin keinoin, mutta kuitenkaan vallanjako molempien luokkien välillä — esim. porvariston ja köyhälistöpuolueiden kokoomuksena kuten Itävallassa tai köyhälistön vapaaehtoisena porvariston vallan sietämisenä kuten Italiassa — ei ole mahdollinen luokkavastakohtien jyrkkyyden takia. Jos demokraattinen koneisto ei enää voi toimia, täytyy joko porvariston tai köyhälistön väkivalloin saattaa voimaan luokkaherruutensa. Tässä tapauksessa on köyhälistön diktatuuri ainoa keino, millä voidaan estää porvariston häikäilemätön vastavallankumouksellinen diktatuuri.
Tässä tapauksessa köyhälistön diktatuurin täytyy ilmetä toisenlaisissa muodoissa kuin silloin, jos köyhälistö on jo vallannut haltuunsa demokratian lainsäädäntöelimet. Köyhälistön diktatuuri ei voi tällöin saada demokraattisen diktatuurin muotoa, vaan köyhälistön luokkajärjestön diktatuurin muodon. Nämä luokkajärjestöt voivat olla työväenneuvostoja kuten Venäjällä tai kuten v. 1871 Pariisissa paikallisia itsehallintoelimiä, jotka köyhälistö oli ottanut haltuunsa; ne voivat olla myöskin ammattijärjestöjä.» (Siv. 113–114.)[1]
Jälkimmäisessä muodossa diktatuuri voi ehkä tulla Saksan kannettavaksi, kun luokkavastakohdat kärjistyvät ja tunnettu preussilainen henki saattaa porvariston seikkailuihin, joista Kappin kapina on hyvänä esimerkkinä. Saksassa vallitsee nykyään eräänlainen luokkien tasapainotila. Demokratia, joka monessa suhteessa on vain muodollinen, estää pääsemästä valtakysymyksessä mihinkään ratkaisuun ja Saksan militarismin väki väliäni hailu, joka on levinnyt eräisiin köyhälistöpiireihinkin, saattaa ennen täydellisen demokratian saavuttamista tällaisen diktatuurin vaaran uhkaavaksi. Ottaen huomioon Saksan nykyisen aseman, sen riippuvaisuuden liittolaisista, sen köyhälistön hajaantumisen eri puolueisiin ja sodan johdosta sen siveellisen ja henkisen tason alenemisen, täytyy tällaista diktatuuria — jollei sitä ole koko köyhälistö perustanut saavuttamansa ratkaisevan voiton jälkeen porvariston vakavan uhkauksen painostuksesta — pitää vaarallisena kokeiluna, jota ei keinotekoisesti ole kiirehdittävä. Tosin Saksan työväen keskuudessa ei ole huomattavissa suurta taipumusta siihen suuntaan, vaikka porvaristo koettaa kaikenlaisilla väärillä tiedonannoilla jo edeltäpäin puhdistautua valkoisesta diktatuuristaan.
Kehityksen suunta ei meidän päivinämme riipu ainoastaan Venäjästä ja Saksasta, vaan kansainvälisten valtiollisten suhteiden kehityksestä ja Euroopassa ennen kaikkea siitä yhteiskunnallisesta voimainmittelystä, joka tapahtuu Englannissa Englannilla, jota on katsottava Venäjän vastakohdaksi, on suurin mahdollisuus päästä sosialismiin demokratian tietä. Sen työväestö on suurilukuisin, sen teollisuus Saksan teollisuuden rinnalla Euroopan kehittynein. Sodan aikana ei Englannin rajojen sisäpuolelle ole tunkeutunut vihollisjoukkoja eikä se kuulu voitettuihin maihin. Suhteellisesti suurpiirteinen veropotitiikka on pelastanut sen suunnattomasta velkataakasta, joka painaa mannermaan valtioita. Sitä paitsi sillä on takanaan vanha demokraattinen kehitys, joka vaikuttaa syvälti ei ainoastaan valtiollisten laitosten muotoon vaan myös poliittisen taistelun henkeen. Sodan vaikutuksesta Englannin työväenluokka on muuttunut radikaalisemmaksi ja poliittisemmaksi, Euroopan taloudellisten olojen kehitys on pakottava sen sosialistiseen toimintaan kiltasosialismin merkeissä. Alhaisesta valuutasta kärsivien voitettujen teollisuusmaiden kuten Saksan, nuorien kapitalistivaltioiden, kuten Japanin ja Kiinan, ja vihdoin mahtavimman, sodasta vähimmän kärsineen teollisuusvaltion, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain, kilpailu pakottaa Englannin köyhälistön kulkemaan siihen suuntaan, jota se Englannin maailmanteollisuus-yksinoikeuden menettämisen jälkeen on alkanut astua. Sosialisointi on ainoa pelastuskeino, joka voi estää huonosti palkattuja kilpailijoita tuhoamasta Englannin teollisuutta, ja taistelu sosialisoimisen puolesta, taistelu palkkojen alaspolkemista ja epärehellistä kilpailua vastaan lisää suuresti brittiläisten työmiesten ja heidän johtajiensa kansainvälisiä harrastuksia. Englanti muodostuu siten proletaarisen Internationalen painopisteeksi Venäjän rinnalla, jonka ympärille itäeurooppalainen sosialismi keskittynee.
Tämä maantieteellis-taloudellinen tosiasia kuvastuu toisen ja kolmannen Internationalen taistelussa, jolla tosin on toisiakin syitä. Sota on tuonut mukanaan proletariaatin hajaannuksen, joka ehkä muuten olisi ollut vältettävissä, vastakkaisuudet olisivat kohdanneet toisensa samassa Internationalessa, mikä olisi maailman köyhälistölle ollut paljon edullisempaa.
Köyhälistön kansainvälisen hajaannuksen historiallisen syyn tunteminen pakottaa meitä pyrkimään pois tästä hajaannuksen tilasta. Niin hyvin ensimmäisen kuin toisen Internationalen kokemukset sekä nykypäivien tapaukset osoittavat meille selvästi, että uuden Internationalen tulee käsittää mahdollisimmin tarkoin kaikki proletaariset puolueet. Mutta vaikka Internationaleen kuuluisikin vain puhtaasti sosialistisia puolueita, on ahdas lahkolaishenki nykyäänkin yhtä vahingollinen kuin Bakuninin aikana. Kolmannen Internationalen päävikana on juuri lahkolaisuus, yhden maan ja yhden puolueen ehdoton herruus, kuten Kautsky sattuvasti painostaa tätä uudessa kirjassaan »Internationalen menneisyys ja tulevaisuus» (»Vergangenheit und Zukunft der Internationale»), joka on omistettu tämän kysymyksen selvittelylle:
»Kolmas Internationale tahtoo olla ennen kaikkea teon Internationale. Sellaisena täytyy sen perustua siihen edellytykseen, että sen töitä johdetaan yhdestä ainoasta keskuksesta ja että kansainvälinen toiminta järjestetään tämän keskuksen harkinnan ja tarpeitten mukaan. Kolmas Internationale tarvitsee ainoastaan sellaisia jäseniä, jotka tunnustavat Moskovan diktatuurin ei ainoastaan Venäjään vaan myös itseensä nähden. Tässä mielessä lausuikin Rosa Bloch Sveitsin puoluepäivillä perustellessaan kolmanteen Internationaleen liittymistä: 'Lenin on siksi hyvä taktikko, että hän osaa määrätä meille Sveitsin oloihin parhaiten soveltuvan menettelytavan.' Vakuutelkoot jotkin puolueet miten tahansa mieltymystään bolshevismiin, mutta jos ne samalla tahtovat säilyttää itsenäisen menettelytapansa, kuten Saksan riippumaton ja Ranskan nykyinen enemmistöpuolue, ei kolmas Internationale kuitenkaan huoli niitä jäsenikseen, vaan saattaa ne kauhean häväistyksen alaisiksi Kautskyn kannattajina.
»Kolmas Internationale ei sentähden voi koskaan muodostua muuksi kuin kommunistilahkon Internationaleksi. Lahkolle voi sen päämies ulkomailta käsin määrätä kulloinkin noudatettavan menettelytavan. Joukkopuolue ei koskaan voi hyväksyä sellaisia vaatimuksia, puhumattakaan itsestäänsyntyvästä todellisesta joukkotoiminnasta, johon järjestymättömiäkin aineksia ottaa osaa.
»Lahkon Internationalena ei kolmas Internationale koskaan voi saada aikaan todellista kansainvälistä joukkotoimintaa. Siitä voi tulla yhdenmukaisen kansainvälisen toiminnan lahko, mutta ei suurten kansainvälisten töiden Internationalea. Töitä voi se yhtä vähän saada aikaan kuin toinenkin. Ne, jotka Internationalesta tahtovat saada työn Internationalen, ottavat huomioon siihen tarvittavat edellytykset. Kolmas Internationale ei koskaan voi sisältää kaikkia sosialistisia joukkopuolueita, vaan on aina käsittävä melkein yksinomaan puoluesirpaleita.
»Jos Internationale tahtoo olla joukkopuolueiden Internationale, se ei saa silloin pyrkiä järjestöksi, joka välittömästi johtaisi kansainväliset joukkotoiminnat. Silloin tulee sen jäädä, kuten toinen Internationale on tähän asti ollut, yhteisymmärrystä ja yhtenäistä suuntaa edustavaksi Internationaleksi.
»Muuta valitsemisen mahdollisuutta ei ole olemassa.» (Siv. 58–59.)[2]
Siis tässäkin esiintyy vastakkaisuus demokratian ja diktatuurin välillä köyhälistön kansainväliseen järjestöön sovitettuna. Mutta juuri tässä tapauksessa, kun on kysymys köyhälistö järjestöistä, kun on etsittävä sovittelu mitä erilaisimpien maiden välillä, joissa vallitsevat mitä moninaisimmat taloudelliset ja valtiolliset elinehdot, voi vain yhtenäisyyteen pyrkimisen demokraattisesta toteuttamisesta olla pysyväistä menestystä. Varsinkin kansainvälisessä taistelussa sosialismin toteuttamiseksi on välttämätöntä, että takapajulla olevien talousalueiden johtajat ja joukot ottavat varteen edistyneempien maiden historialliset kokemukset lyhentääkseen yhteiskunnallisen kehityksen synnytystuskia. Kuitenkin maailmansota järkyttävine kokemuksineen ehkä tekee kansainväliselle järjestölle kiinteämmän muodon ja lähemmän kosketuksen joukkojenkin välillä välttämättömäksi; aika, joka vaatii tarmokasta kansainvälistä toimintaa, vaatii myös tehokkaampaa kansainvälisten kokemusten vaihtoa. Mutta tällainen toiminta voi syntyä vain Internationalen jäsenten vapaaehtoisessa yhteistyössä. Tosin yhteinen keskus voi sitä edistää, mutta ei diktatorisesti johtaa. Internationale käsittää nykyään koko maailman, eikä vain Euroopan ja Amerikan. Itä-Aasian teollinen kehitys ja Etu-Intian yhä kasvava kapitalistinen vaikutus synnyttävät näiden valtioiden sivistyneistön ja myöhäiskapitalistisen ajan proletariaatin keskuudessa uusia sosialismin muotoja, jotka kaipaavat kansainvälistä järjestämistä. Näiden alussa heikkojen liikkeiden on turvauduttava vanhojen kapitalististen maiden työläisten voimakkaaseen henkiseen ja aineelliseen apuun.
Vaikka siis uuden Internationalen toimintapiiri laajenee ja sen tehtävät syvenevät, on päämääränä pidettävä toisen ja kolmannen Internationalen sulautumista toimintakykyiseksi koko kansainvälisen köyhälistön yhteistahdon kannattamaksi järjestöksi. Jos toisen ja kolmannen Internationalen välinen taistelu johtaisi molempien järjestöjen lamaantumiseen, niin saattaa käydä siten, että tärkeimmät kansainväliset tehtävät siirtyvät kansainvälisesti eheille työväenjärjestöille, nimittäin ammattijärjestöille.
Näiden järjestöjen valtiollinen merkitys Kappin kapinassa, niiden kansainvälinen esiintyminen Unkarin valkoista terroria vastaan osoittaa niiden kehityksen suunnan. Kukaan ei voi kieltää ammatilliselta Internationaleita oikeutta määritellä kantaansa tärkeihin valtiollisiin kysymyksiin nähden. Mutta jos valtiollinen Internationale pysyvästi korvattaisiin ammatillisella, olisi siitä ehdottomasti seurauksena Internationalen tehtäväpiirin supistuminen ja niin hyvin kansainvälisen köyhälistön poliittiseen kypsyyteen kehittymisen kuin myöskin sosialismin voiton hidastuminen. Olemme tässäkin suhteessa käännekohdassa ja meidän on poliittisessa taistelussa otettava huomioon sekä historialliset opetukset että teoreettiset saavutukset. Tilanne on varsin tukala, kuten Kautsky mainitun teoksensa loppukatsauksessa osoittaa lausuen:
»Internationale on epäilemättä vaarallisessa kriisikohdassa. Kukaan ei voi edeltäpäin nähdä, kuinka pitkälle kommunistien suunnittelema ja heidän vaikutusvaltansa alaisten puolueiden harjoittama Internationalen hajoitustoiminta vie ja onnistuuko heidän lopuksi hävittää se kokonaan ... Kun tällaista esiintyy ylivoimaisten olosuhteiden seurauksena, on siihen tyydyttävä, mutta edistettävä sitä ei ole.
»Ei tule lohduttautua sillä, että Internationale on syntyvä kyllä uudestaan, vaikka ehkä myähemmin kuin toivoisimme. Järjestön voi helposti hävittää, mutta ei yhtä helposti uudestaan rakentaa. Bakuninilailaisuus onnistui 2 vuodessa hävittämään ensimmäisen Internationalen, mutta tarvittiin 17 vuotta, ennenkuin kyettiin perustamaan uusi.
»Nyt siihen ei vaadita niin pitkää aikaa, eikä nykyisenä vallankumouskautena, jolloin kaikki kysymykset saavat kansainvälisen luonteen ja kapitalistit, vieläpä porvarilliset hallituksetkin alkavat yhä enemmän järjestäytyä kansainvälisesti, köyhälistö voi niin kauan vartoa.
»Politiikassa samoin kuin sodassakin esittää aika tärkeätä osaa. Parhaitenkin suunniteltu liike voi muuttua harha-iskuksi, jos se tapahtuu liian myöhään.
»Jos sosialistipuolueet kommunististen aatteiden vaikutuksesta jatkavat alkeellista ajatustapaansa ja lahkoina estävät muodostumasta yhtenäisen köyhälistörintaman, voi helposti käydä niin, että köyhälistö yhtenäisyystarpeessaan turvautuu toisiin järjestöniuotoihin ... (Siv. 87.)[3]
Jollemme pian saa syntymään sosialistista Internationalea — ja se voi nopeasti ryhtyä toimimaan ainoastaan toisena Internationalena — täytyy meidän ottaa huomioon sellainen mahdollisuus, että, kuten on havaittavissa jo Englannissa ja Saksassa, ammattijärjestöt saavat yhä enemmän valtiollisen luonteen ja ottavat haltuunsa vanhan Internationalen tehtävät toisen toisensa jälkeen.
Tämän Internationalen »uudestirakentajat», jotka nyt sitä hävittävät asettaakseen sen tilalle uuden ja paremman, näkisivät mielellään syntyvän uuden Internationalen, joka huomattavasti eroaisi toisesta, mutta ei kuitenkaan heidän luomanaan ja heidän johdollaan. Heidän tehtäväkseen jäisi vain hajoitus-, ei rakennustyö.
Sosialistisen Internationalen korvaaminen ammatillisella ei olisi eduksi. Ammattijärjestöjen ja valtiollisten puolueiden välinen työnjako ei ole satunnainen, vaan se perustuu syvälle asioiden luonteeseen. Kummallakin on erilaiset tehtävät. Sosialistipuolueet eivät missään tapauksessa voi täyttää ammatillisia tehtäviä, ammattijärjestöt taas vain jossakin määrin kykenevät suorittamaan poliittisia puoluetehtäviä. Kuitenkin siirtynee köyhälistön poliittinen johto ammattijärjestöille — ne kun sulkevat piiriinsä suuria työläisjoukkoja — kaikkialla, missä sosialistipuolueet ovat muuttuneet köyhälistön yhdistämis- ja vahvistamiskeinoista sen hajoittamis- ja heikentämisvälikappaleiksi.
Ja siksi on jo aika, että ne sosialistipuolueet, joita kysymys Internationalen kohtalosta liikuttaa, ryhtyvät itsetarkasteluun tullakseen kommunisteiksi Kommunistisen Manifestin merkityksessä ja vallankumouksellisiksi Amsterdamin kongressin päätösten hengessä, joissa molemmissa sanotaan, että jokaisessa maassa tulee olla vain yksi sosialistipuolue ja että kaikkien näiden puolueiden poikkeuksetta on yhdyttävä veljelliseen yhteistyöhön samassa kansainvälisessä järjestössä saadakseen aikaan yhtenäisyyttä taistelujensa moninaisuudessa, niin että ne kaikista erilaisuuksistaan huolimatta tarmokkaasti pyrkivät toteuttamaan samaa tarkoitusta: kansainvälisen köyhälistön vapautusta, joka merkitsee kaikkien sorrettujen ja riistettyjen vapautusta kansallisuuteen, rotuun ja uskontoon katsomatta.» (Siv. 88.)[4]
Otto Bauer ja Karl Kautsky tulevat eri aloja koskevissa tutkimuksissaan samoihin tuloksiin. Bolshevismi on venäläinen ilmiö, jonka selitys on löydettävissä Itä-Euroopan erikoisista taloudellisista ja valtiollisista olosuhteista. Sen menettelytapoja ei voida pitää länsimaissa esikuvana. Niiden täytyy Venäjän taloudellisen elämän edelleen kehittyessä lähennellä keinoja, joilla Länsi-Euroopan työmiehet Kommunistisen Manifestin ilmestymisestä asti ovat pyrkineet sosialismiin. Emme voi tehdä taloudellisesti takapajulla olevan maan menettelytapoja uudenaikaisten sosialistipuolueiden politiikan johtotähdeksi emmekä pitää näiden lahkojen tunnuslauseita koko maailmaa käsittävän Internationalen suuntaviivoina.
Sosialismi voi perustua pysyväisesti vain demokratiaan, diktatuuri on historiallinen poikkeustilanne ja Internationalen on osoitettava kansainvälisyytensä järjestönä, joka käsittää kaikkien maiden köyhälistön joukkopuolueet.
Otto Jenssen.
(Käsikirjoituksesta suomennettu.)
Lopullisen ilmauksensa kaikki edellä esitetyt ajatukset ja arvelut saivat kongressin hyväksymissä, Intian edustajan Roin esittämissä väitelmissä. Niissä osoitetaan, että maailmanvallankumous on nyt joutunut sellaiseen vaiheeseen, jolloin on välttämätöntä muodostaa oikea käsitys Kommunistisen Internationalen ja niiden maiden vallankumouksellisen liikkeen välisistä suhteista, jotka ovat vieraan valtiovallan alaisia ja joissa on voimassa vielä esikapitalistinen järjestelmä. Eurooppalainen kapitalismi ammentaa nykyään voimansa etupäässä siirtomaa-alueista, eikä Euroopan teollisuusmaista. Siirtomaista saatu liikavoitto on nykyaikaisen kapitalismin tärkein tulolähde. Eurooppalaisen työväenluokan onnistuu vasta sitten kumota kapitalistinen järjestelmä, kun tämä tulolähde on kokonaan riistetty kapitalistiluokan käsistä. Kapitalistiset maat koettavat — eivätkä niinkään tuloksettomasti, se on myönnettävä — palauttaa ennalleen horjahtaneen asemansa laajasti ja voimaperäisesti riistämällä siirtomaittensa väestön työvoimaa ja niiden luonnollisia rikkauksia. Tämän tähden eurooppalainen imperialismi kykenee monella tavoin hyvittämään Euroopan työläisylimystöä. Samaan aikaan kuin eurooppalainen imperialismi yrittää alentaa siirtomaitten köyhälistön elintasoa kuljettamalla mannermaalle siirtomaissa paljon huonommin palkatulla työvoimalla valmistettuja tavaroita, samaan aikaan eurooppalainen porvaristo on valmis luopumaan siitä liikavoitosta, jonka se saa kotimaassaan, säilyttääkseen edelleen siirtomaiden riistämisestä saamansa liikavoiton. Siirtomaiden irtaantuminen emämaista ja viime mainituissa samalla tapahtuva proletaarinen vallankumous on kukistava kapitalistisen järjestelmän Euroopassa.
Mitä tulee siirtomaissa tapahtuvan vallankumouksen luonteeseen, ei se voi ensi aikoina olla kommunistinen. Vastustushenki, joka siihen saakka on ollut kansanjoukoissa ainoastaan potentsiaalisessa (piilevässä) tilassa, voi ilmetä siirtomaissa vain vähälukuisen keskiluokan kautta. Vallankumouksen ensimmäisenä tehtävänä täytyy olla ulkomaisen ylivallan murtaminen, joka on kaiken aikaa ehkäissyt yhteiskunnallisen elämän vapaan kehityksen. Samoin olisi täydellisesti erehdyttävää ratkaista maakysymys siirtomaissa puhtaasti kommunististen periaatteiden mukaan. Kehityksensä ensi asteella vallankumouksen siirtomaissa tulee soveltautua puhtaasti pikkuporvarillisen, reformistisen ohjelman puitteisiin, hyväksymällä maitten jako talonpoikien kesken j. n. e.[1*]
Kansallisuus- ja siirtomaakysymyksissä Kommunistisen Internationalen toisen kongressin tekemät päätökset muodostavatkin sen töitten varsinaisen ytimen. Niissä kommunismi, noudattaen marxilaista metodia, yritti rakentaa toiminnalleen taloudellisen pohjan ja perustan ja loi siten omaperäisen oppirakennelman poliittisen taktiikkansa tueksi. Tosin ei tällöin vasta ensi kertaa sosialistisissa piireissä esitetty ajatusta, että eurooppalainen proletariaatti on riippuvainen siirtomaakapitalismista. Tähän riippuvaisuuteen viittasi myöskin jo Kautsky selvitellessään eri maissa esiintyvien työväenliikkeiden erilaisten muotojen taloudellisia perusteita. Tämän riippuvaisuuden ja juuri eurooppalaisen proletariaatin tahdottoman osanoton siirtomaiden väestön riistämiseen Plehanow katsoi olevan tärkeimpänä syynä maailmansodan alussa Saksan proletariaatin enemmistön harjoittamaan agressiivisen sotaisaan taktiikkaan. Mutta Kommunistinen Internationale kehitti ajatuksen siirtomaiden ja emämaiden köyhälistöjen keskinäisestä riippuvaisuudesta täydelliseksi teoriaksi ja yhdisti sen työläisluokan yhteiskunnallisen vallankumousliikkeen yleiseen kehitykseen. Toinen kysymys on kokonaan, missä määrin tämä teoria ja varsinkin kongressin siitä tekemät käytännölliset johtopäätökset kestävät tieteellistä kritiikkiä. Olettamus, että Euroopan porvaristo voisi eurooppalaisen kapitalismin rajoissa kieltäytyä kaikesta lisäarvosta työväenluokan eduksi, s. o. että Euroopan porvaristo vapaaehtoisesti hävittäisi kapitalismin varsinaisen olemuksen Euroopassa saadakseen vapaasti koota sen hedelmät siirtomaista, herättää yhtä paljon epäilyksiä kuin sellaiset toiveet, että siirtomaiden mekaaninen irtaantuminen emämaista saattaisi johtaa sosialistisen vallankumouksen voittoon Euroopassa. Yhtä vakavia teoreettisia epäilyksiä herättävät myöskin monet muut Kommunistisen Internationalen hyväksymät päätöslauselmat, esim. että takapajulla olevissa siirtomaissa olisi mahdollista siirtyä sosialistiseen tai kommunistiseen järjestelmään sivuuttamalla kapitalistinen kehitysaste.
Tieteellinen kritiikki on kyllä aikanaan tarkemmin arvioiva Kommunistisen Internationalen toisen kongressin päätöslauselmien teoreettisen sisällyksen. Nyt on tärkeätä panna merkille vain se kehitys, joka on tapahtunut kommunismissa Venäjällä marraskuun bolshevikkikumouksesta alkaen nykypäiviin asti. Kolme vuotta kestäneessä taistelussa saadut kokemukset ovat pakottaneet kommunistit tunnustamaan, ettei yhteiskunnallinen vallankumous ole mahdollinen Euroopassa aivan heti eikä edes lähiaikoina. Sama kokemus on osoittanut heille, että vallankumouksen menestyminen on riippuvainen sangen monista ehdoista, jotka ovat arvaamattomasti laajentaneet vallankumouksen alkuperäisiä tehtäviä ja vaativat pitkäaikaista, tarmokasta työtä toteutuakseen. Samalla on kokemus saattanut heidät positiivisesti arvioimaan porvarillis-demokraattisia ja kansallis-vallankumouksellisia liikkeitä, vieläpä vienyt heidät vallankumoukselliseen yhteistoimintaan sorrettujen kansojen porvariston kanssa. Tällä kommunismin kehityksellä ja sen itään suunnatuilla uusilla pyrkimyksillä on paljon laajempi merkitys kuin joillakin kommunistisen puolueen katsomusten tahi menettelytapojen muutoksilla. Tässä evolutsionissa ilmenee maailmanvallankumouksen vastaisen kehityksen suunta, vallankumouksen, joka alkoi Venäjällä v. 1905 ja jonka tarkoituksena on perinpohjin uudistaa ei ainoastaan Venäjä, vaan koko nykyinen maailma. Tämän vallankumouksen historiallisena tehtävänä nähtävästi ei tule olemaan ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa sosialistisen järjestelmän luominen Euroopassa, vaan kehityksessä jäljelle jääneiden Itä-Euroopan kansojen vapauttaminen monarkistisista ja feodaalisista maaorjuuden jätteistä sekä siirtomaitten vapauttaminen valloittajien valtiollisesta sorrosta ja taloudellisen riiston välikappaleena käytetystä fyysillisestä orjuudesta. Ja juuri tässä piilee se vetovoima, joka on temmannut suuren määrän itämaiden edustajia Kommunistiseen Internationaleen. Tämä on myöskin syynä siihen, miksi kommunismi vallankumouksellisen proletariaatin toimintahaluisimpien ja kiihkeimpien ainesten ideologiana (aatesuuntana) nyt keskittää huomionsa idän kansoihin ja siirtomaihin.
Moskovan kommunistikongressin työt osoittavat selvästi, että vallankumouksen painopiste siirtyy nykyään lännestä itään, missä on syntymässä suuri vapausliike sellaisten kansojen keskuudessa, joiden vielä äsken katsottiin olevan kulttuuri-ihmiskunnan ulkopuolella ja joita pidettiin mitä julmimman ja julkeimman riiston esineinä. Sitä vastoin länsi, jossa kommunistisen proletariaatin hyökkäykset Saksan, Unkarin ja Suomen porvariston turvalinnoja vastaan kärsivät täydellisen tappion, näyttää muuttuvan tarmokkaan ja järjestelmällisen valmistelutyön kentäksi siihen saakka, kunnes olosuhteet osoittautuvat suotuisiksi sosialistiselle vallankumoukselle. Näiden olosuhteiden joukkoon kokemuksesta viisastunut kommunismi rohkeasti asettaa maailman itäisellä pallonpuoliskolla asuvien kansojen vallankumouksellisiksi saattamisen.
Elokuulla 1920.
Nik. Jordanskij.
(Venäjänkielisestä käsikirjoituksesta suomennettu.)
Se hajoitustyö, jota kommunistit ovat eri maiden poliittisissa työväenpuolueissa tehneet ja jonka tuloksena ovat keskinäiset riidat ja hajaantuminen useiden maiden työväenliikkeessä, on nyt ulotettu myöskin ammatillisten järjestöjen piiriin. Venäläisen kommunismin luoma III Internationale ei tyydy siihen, että se käyttäen hyväkseen maailmansodan synnyttämää kurjuutta on osaksi onnistunut pirstomaan työväen poliittiset järjestöt, vaan tekee se voitavansa hajoittaakseen myös ammattijärjestöt. Kommunistiselle Internationalelle on ominaista, että se koettaa pakottaa työväestön kaikissa maissa omaksumaan ja ottamaan käytäntöön samat vallankumoukselliset menettelytavat kuin Neuvosto-Venäjällä, siitä huolimatta vaikka muissa maissa työväellä ei ole yhteiskunnallisia edellytyksiä samanlaiseen kokeiluun. Sille on ominaista halu kylvää eripuraisuutta kaikkien maiden työväestön keskuuteen ja pirstoa heidän järjestönsä silloin, kun porvarillinen taantumus kaikkialla pyrkii vahvistamaan asemaansa ja kun työväestön enemmän kuin koskaan ennen pitäisi pyrkiä kokoamaan — eikä hajoittamaan — voimiaan, voidakseen kestää kamppailussa taantumuksellista porvaristoa vastaan.
Ammattiyhdistysliike, joka maailmansodan kestäessä ei missään maassa voinut sanottavasti toimia eikä saada kansainvälistä yhteistoimintaa aikaan eri maiden ammatillisten järjestöjen kesken, on maailmansodan jälkeen voimistunut tavattomasti. Samalla on jälleen järjestetty kansainvälinen yhteistyö, perustettu kansainvälinen Ammattijärjestöliitto, johon kuuluu 26 miljoonaa ammatillisesti järjestynyttä työläistä. Yhteiskunnallisessa taistelussa on tuolla voimalla jo huomattava merkitys työväen etujen valvojana.
Äskettäin Moskovassa koolla ollut III Internationalen toinen kongressi on nyt julistanut ilmisodan tätä kansainvälistä Ammattijärjestöliittoa vastaan. Kongressin julistuksessa sanotaan:
»Jokaisen Kommunistiseen Internationaleen kuuluvan puolueen täytyy käydä sitkeätä taistelua Amsterdamin keltaista Ammattijärjestö!iittoa vastaan. Niiden täytyy ammatillisesti järjestyneille työläisille seivästi ja painokkaasti osoittaa eroamisen välttämättömyys keltaisesta Amsterdamin Internationalesta. Niiden on kaikin keinoin koetettava tukea niiden punaisten ammattiyhdistysten muodostamaa kansainvälistä liittoa, jotka ovat liittyneet Kommunistiseen Internationaleen.»
Tätä varten »täytyy harjoittaa järjestelmällistä ja väsymätöntä kommunistista toimintaa ammattiliittojen, työläis- ja liikeneuvostojen, kulutusosuuskuntien ja työläisten muiden joukkojärjestöjen keskuudessa. Näiden järjestöjen keskuuteen on järjestettävä kommunistisia ryhmiä, jotka yhtämittaisella ja väsymättömällä työllä voittavat ammattijärjestöt y.m. kommunismin asian puolelle.»
Eräässä kommunistisessa julistuksessa, joka on esitetty Norjan ammatillisille järjestöille, sanotaan m.m.: »Koska sekä yhteiskunnallinen vallankumous että ammattiyhdistysten päämäärien toteuttaminen köyhälistön diktatuurin alaisena täydellisesti riippuu siitä, että työläisten joukkojärjestöt muodostavat järjestelmällisen kommunistisen rintaman, on ammattiyhdistysten jätettävä ammattiliikkeen yleinen johto köyhälistön kommunistiselle puolueelle.» — »Uusi kansainvälinen vallankumouksellisten luokka-ammattiyhdistysten liitto vaatii, että on ryhdyttävä taisteluun maailman porvariston tukikohtaa, Amsterdamin Ammattiyhdistys-Internationalea vastaan.»
Ammatillisesti järjestyneiden on siis kommunistien julistusten mukaan liityttävä III Internationaleen, sillä pysyen Amsterdamin kansainvälisen Ammattijärjestöliiton jäseninä ovat he muka »porvarien kätyreitä» ja »työväen pettäjiä».
Kaikki ne saavutukset, mitkä ammattiyhdistysliikkeen avulla tähän saakka on saatu, ovat siis tuon kommunistisen ohjelman mukaan olleet »työväen pettämistä», koska niitä saavutuksia ei ole hankittu kommunistien johtajien toimesta, vaan järjestyneen työväen harkituilla voimanponnistuksilla. On vielä otettava huomioon se seikka, että Kommunistiseen Internationaleen liittyneillä ammatillisilla järjestöillä ja niiden jäsenillä — yhtä vähän kuin poliittisillakaan järjestöillä ja niiden jäsenillä — ei ole mitään itsemääräämisoikeutta ja toimintavapautta, sillä III Internationalen hyväksymissä liittymisehdoissa nimenomaan sanotaan, että kommunistisen puolueen johto — toimeenpaneva komitea — on varustettu mitä pisimmälle menevillä valtuuksilla. Mikään kokeneisuus järjestön johdossa ei liioin tule kysymykseen, sillä ainoana ehtona on, että johdon tulee olla luotettavasti kommunistinen, jota kaikkien muiden on sokeasti toteltava.
Ammattiyhdistysliikkeessä — samoin kuin poliittisessakin toiminnassa — on saatettava voimaan »köyhälistön diktatuuri», jossa diktaattorina toimii Kommunistisen Internationalen toimeenpaneva komitea. Kansanvaltaisuus ja »kaikki valta neuvostoille» on kommunistien keskuudessa jo aikoja sitten tullut joukkoja pettäväksi fraasiksi, sillä ehdoton valta todellisuudessa on ainoastaan — kuten nyt jo Neuvosto-Venäjällä — pienen ryhmän käsissä. Mikä ero on silloin porvariston diktatuurin ja köyhälistön diktatuurin väliltä?
Mutta palatkaamme vielä ammattiyhdistysliikkeeseen. Sellainen järjestelmä joka nyt vallitsee Neuvosto-Venäjällä ammattiyhdistysliikkeessä, ei voi tulla kysymykseen muualla. Venäjällä ovat ammattiyhdistykset ja -järjestöt valtion hallintoelimiä, jotka toimivat hallituksen ohjeiden ja määräysten mukaan. Niiden tehtävänä ei ote työväen etujen valvominen, vaan hallitusvallan eliminä on niiden valvottava, että hallinnollisia toimenpiteitä ja määräyksiä noudatetaan. Muissa maissa sen sijaan on ammattiyhdistysten tehtävänä valvoa työväenluokan etuja ja vallata kapitalismilta uusia oikeutettuja etuja. Niillä ei ole hallitusvaltaa tukenaan, eivätkä ne ole hallintoelimiä, vaan ovat ne päinvastoin työväen luokkataistelujärjestöjä, joiden tehtävänä on yhdessä työväenluokan valtiollisten järjestöjen kanssa taloudellisen ja valtiollisen vallan valtaaminen työväenluokalle. Ja siinä on suuri ero Neuvosto-Venäjän ja muiden maiden ammatillisten järjestöjen välillä.
Kun sen lisäksi myös taloudellinen kehitys on muissa Euroopan maissa erilainen kuin Neuvosto-Venäjällä, ja taloudellinen kehitys juuri määrää työväen luokkataistelussa — myöskin ammatillisen järjestötoiminnan alalla — menettelytavat, niin on työväen luokkataistelulle suorastaan vahingollista tyrkyttää työväestölle sellaisia menettelytapoja, jotka eivät vastaa maan taloudellisia ja valtiollisia oloja ja voimasuhteita. Sitäpaitsi niiden käytäntöön ottaminen ammattiyhdistysliikkeessä on vieläkin vaarallisempi kuin poliittisessa toiminnassa siitä syystä, että jokainen erehdys edellisessä liikkeessä, mikä tehdään vastoin todellisia oloja ja voimasuhteita, koskee heti suoraan jokaisen työläisen jokapäiväiseen toimeentuloon. Ja sellaiset erehdykset, joita tehdään yltiöpäisen innostuksen vallassa, eivät ole niinkään helposti korjattavissa. Sitäpaitsi kommunistit eivät vielä ole voineet millään tavalla osoittaa, että kommunistinen ammatillinen liike olisi tuottanut työväenluokalle edes sellaisia positiivisia tuloksia, joita on saavutettu jo koetellulla ammattiyhdistystoiminnalla eri maissa. Ja kun niin on asianlaita, ei ole silloin liioin syytä hylätä vanhaa, vakavaa ammattiyhdisliikettä ja antautua joidenkin kuvitelmien valtaan.
Voidakseen menestyksellä käydä taloudellista luokkataistelua työväenluokan oikeuksien puolesta, täytyy ammattiyhdistysliikkeen olla yhtenäistä. Ja siksi on jokainen yritys, joka tahtoo hajoittaa ammattiyhdistysliikkeen, torjuttava työväelle vahingollisena, koska siitä on hyötyä ainoastaan kapitalistiluokalle.
A. Aalto.
Tutustuttaaksemme aikakauslehtemme lukijat kolmannen Internationalen viime heinäkuun lopulla Moskovassa pitämän edustajakokouksen päätöksiin julkaisemme tässä sen päätöslauselman, joka on tarkoitettu tavallaan aatteelliseksi pohjaksi sille agitatsionille, jota parhaillaan kommunistien taholta harjoitetaan ammatillisen työväenliikkeen hajoittamiseksi. Toimitus.
1. Kapitalismin rauhallisen kehityksen aikana työväenluokan luomat ammattiyhdistykset olivat työläisten taistelujärjestöjä, joiden tarkoituksena oli koroittaa työvoiman hintaa työmarkkinoilla ja parantaa sen käyttämisen ehtoja. Vallankumoukselliset marxilaiset koettivat saada ammattiyhdistykset köyhälistön poliittisen puolueen, sosialidemokratian, kanssa yhteiseen taisteluun sosialismin puolesta. Samoista syistä kuin kansainvälinen sosialidemokratia, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, ei ole osoittautunut soveliaaksi aseeksi köyhälistön vallankumouksellisessa taistelussa kapitalismia vastaan, vaan järjestöksi, joka porvariston eduksi estää proletariaattia vallankumouksesta, samoista syistä myöskin ammattijärjestöt sodan aikana useimmiten osoittautuivat olevansa sotakoneiston osia, auttaen porvaristoa puristamaan työväenluokasta viimeisenkin hikipisaran tarmokkaan sodankäynnin edistämiseksi kapitalistien hyväksi. Ammattiyhdistykset, joihin kuului etupäässä ammattitaitoisia, hyväpalkkaisia työläisiä, jotka olivat ammatillisesti rajoitettuja, joukoista eristettyyn virkavaltaiseen koneistoon sidottuja ja opportunististen johtajiensa harhaanviemiä, pettivät ei ainoastaan yhteiskunnallisen vallankumouksen vaan vieläpä järjestyneiden työmiesten elinehtojen parantamista tarkoittavan taistelunkin. Nämä järjestöt ovat alkaneet toimintansa liikkeenharjoittajia vastaan kohdistetun ammatillisen taistelun katsantokannalta, mutta ovat korvanneet tämän näkökannan ohjelmalla, jossa vaaditaan rauhallista sovittelua kapitalistien kanssa hinnalla millä hyvänsä. Ei ainoastaan Englannin ja Amerikan vapaamieliset liitot seka Saksan ja Itävallan muka »sosialistiset» vapaat ammattiyhdistykset, vaan vieläpä Ranskan syndlkalistiliitotkin ovat harjoittaneet tällaista politiikkaa.
2. Sodan taloudelliset seuraukset, maailmantalouden täydellinen rappeutuminen, hintojen suunnaton nousu, naisten ja lasten työn lisääntynyt käyttäminen, asunto-olojen kurjuus — kaikki nämä seikat pakottavat laajat köyhälistöjoukot taisteluun kapitalismia vastaan. Tämä taistelu, joka päivä päivältä muuttuu laajuudeltaan ja luonteeltaan yhä enemmän vallankumoukselliseksi, hävittää kapitalistisen järjestelmän objektiiviset perustukset. Jos joku työläisryhmä taloudellisella taistelullaan saa työpalkkansa kohoamaan, tekee hintojen korotus sen seuraavana päivänä taas mitättömäksi. Ja hintojen täytyy yhä kohota, sillä voittajamaiden kapitalistiluokka, hävittäen riistollaan Keski- ja ltä-Euroopan, ei kykene järjestämään maailmantaloutta, vaan saattaa sen jatkuvasti yhä suurempaan epäjärjestykseen. Menestyäkseen taloudellisessa taistelussaan työväen laajat joukot, jotka eivät ole ennen kuuluneet ammattiyhdistyksiin, syöksyvät nyt niihin. Kaikissa kapitalistisissa maissa on huomattavissa ammattiyhdistysten jäsenmäärän tavaton kasvaminen. Ammattiyhdistykset eivät enää ole köyhälistön edistyneimmän osan, vaan sen pääjoukkojen järjestöjä. Liittyen ammattiyhdistyksiin joukot koettavat samalla tehdä ne taisteluvälineikseen. Kärjistyneet luokkavastakohdat pakottavat ammatilliset järjestöt johtamaan lakkoja, joita nykyään puhkeaa valtavasti kaikkialla häiriten alati kapitalistista tuotanto- ja vaihtoprosessia. Koroittamalla yhtämittaa vaatimuksiaan samoissa määrin, kuin elinkustannukset kohoavat ja joukot köyhtyvät, työväki tekee täten mahdottomaksi kaiken kapitalistisen ennakolta arvioimisen, joka on järjestetyn talouden alkeellisin edellytys. Ammattiyhdistykset, jotka sodan aikana muodostuivat järjestöiksi, joiden avulla koetettiin vaikuttaa työväenjoukkoihin porvariston hyödyksi, muuttuvat nyt järjestöiksi, jotka kukistavat kapitalismin.
3. Vanha ammattiyhdistysvirkavalta koettaa vanhojen järjestö muotojen avulla kaikin tavoin estää tätä ammattiyhdistysten luonteen muutosta. Se koettaa monin paikoin pysyttää ammattiyhdistyksiä työväen aristokratian järjestöinä ja säilyttää voimassa määräyksiä, jotka tekevät mahdottomaksi huonopalkkaisten työmiesjoukkojen liittymisen ammattiyhdistyksiin. Se koettaa vielä nytkin korvata työmiesten lakkotaistelun, joka päivä päivältä käy yhä enemmän vallankumoukselliseksi kamppailuksi porvariston ja köyhälistön välillä, sovittelupolitiikalla kapitalistien kanssa ja pitkäaikaisten sopimusten politiikalla, joka jo yhtämittaisiin huikeisiin hinnannousuihinkin katsoen on menettänyt kaiken merkityksensä. Se koettaa pakottaa työläisiä hyväksymään teollisuusneuvostojen, »Joint Industrie Conseils»ien, politiikan ja kapitalistisen valtion avulla vaikeuttaa lainsäädännöllistä tietä lakkojen johtoa. Taistelun ollessa jännittävimmillään porvaristo kylvää erimielisyyttä taisteleviin työväen joukkoihin ja estää erilaiset työväenyhmät yhtymästä yhteiseen taistelurintamaan. Näissä yrityksissä sillä on apunaan entiset ammatittain järjestyneet ammattiyhdistykset, jotka erottavat saman teollisuushaaran työläiset eri ammattiryhmiin, vaikka kapitalistinen riistoprosessi yhdistää heidät. Tässä porvaristo nojautuu entisen työläisdemokratian perinnäiskatsomuksiin, vaikka kapitalismin yleisestä luhistumisesta, »työväenluokan aseman tasoittumisesta sekä sen yleisestä hädän ja epävarmuuden tilasta» johtuva yksityisten köyhälistöryhmien erikoisoikeuksien häviäminen yhtämittaa heikentää näiden katsomusten vaikutusta.
Tällä tavoin ammattiyhdistysvirkavalta koettaa pakottaa työväenliikkeen mahtavaa virtaa ahtaaseen uomaan, sekoittaa liikkeen vallankumouksellisia päämääriä reformistisiin pikkuvaatimuksnn ja yleensä jarruttaa köyhälistön taistelun muodostumista kapitalismia kukistavaksi vallankumoustaisteluksi.
4. Ottaen huomioon valtavien työväenjoukkojen liittymisen ammattiyhdistyksiin ja ammattiyhdistysvirkavallan vastakohtaisen taloudellisen taistelun objektiivisen vallankumouksellisen luonteen, täytyy kaikkien maiden kommunistien liittyä ammattijärjestöihin tehdäkseen niistä tietoisia taisteluelimiä kapitalismin kukistamiseksi ja kommunismin edistämiseksi. Missä ammattijärjestöjä ei ole olemassa, siellä on kommunistien otettava aloite niiden perustamiseksi.
Kommunistiselle liikkeelle on erittäin vaarallista vapaaehtoisesti erottautua ammattiyhdistysliikkeestä tai koettaa keinotekoisesti muodostaa omia ammattiyhdistyksiä. Se voi tapahtua ainoastaan, jos ammattiyhdistysvirkavallan tavattomat väkivaltaisuudet (nim. jos opportunistiset keskustat hajoittavat yksityisiä vallankumouksellisia paikallisyhdistyksiä) tai mainitun virkavallan ahdas aristokraattinen politiikka, estäen vähemmän ammattitaitoisilta työläisiltä pääsyn järjestöihin, pakottavat siihen. Tällainen eroaminen uhkaisi jättää edistyneimmät ja luokkatietoisimmat työläiset porvariston hyväksi toimivien opportunististen johtajien valtaan. Työläisjoukkojen puolinaisuus, henkinen epäröiminen ja alttius opportunististen johtajien todisteluille voidaan voittaa ainoastaan yhä kiihtyvässä taistelussa, sikäli kuin köyhälistön laajat kerrokset oppivat kokemustensa, voittojensa ja tappioittensa kautta käsittämään, että kapitalistisen talousjärjestelmän pohjalla on enää mahdoton saavuttaa inhimillisiä elinehtoja, ja sikäli kuin edistyneet kommunistiset työntekijät oppivat esiintymään taloudellisessa taistelussa ei vain kommunististen aatteiden levittäjinä, vaan myöskin ammattiyhdistysten ja taloudellisen taistelun päättävinä johtajina. Vain täten saadaan ammattiyhdistykset puhdistetuiksi opportunistisista johtajissa, vain täten voivat kommunistit päästä ammattiyhdistysten johtoon ja tehdä ne kommunismin vallankumouksellisen taistelun elimiksi. Ainoastaan tällä tavoin voidaan poistaa ammattiyhdistysten hajanaisuus ja korvata ne teollisuusliitoilla, sivuuttaa joukoista irrallaan oleva virkavalta ja korvata se liikkeiden edustajista muodostetulla hallintokoneistolla, jolloin keskuksille pidätetään vain kaikkein tärkeimmät tehtävät.
5. Koska kommunistit asettavat ammatillisen järjestäytymisen päämäärän ja olemuksen sen ulkonaista muotoa korkeammalle, eivät he saa säikähtää ammattiyhdistysjärjestön hajaantumistakaan, jos hajaannuksen välttäminen merkitsisi kieltäytymistä vallankumouksellisesta työstä ammattiyhdistyksissä sekä luopumista niiden muodostamisesta vallankumouksellisen taistelun aseiksi ja eniten riistetyn köyhälistön osan järjestöiksi. Mutta vaikka tällainen jakautuminen osoittautuisi välttämättömäksi, ei kuitenkaan pidä ryhtyä sitä toimeenpanemaan, ennenkuin kommunistien onnistuu jatkuvalla taistelulla opportunistisia johtajia ja heidän taktiikkaansa vastaan sekä innokkaalla osanotolla taloudelliseen taisteluun saada työväenjoukot vakuutetuiksi siitä, ettei hajaantuminen tapahdu heille käsittämättömien kaukaisten vallankumouspäämäärien vuoksi, vaan työväenluokan taloudellisen taistelun kehityksessä läheisimpien, selvästi havaittavien etujen takia. Jos jakautuminen näyttää välttämättömältä, on kommunistien tarkoin otettava selville, johtaako se heidän eristymiseensä työväen laajoista joukoista.
6. Missä ero opportunistisen ja vallankumouksellisen ammatillisen liikkeen välillä on jo aikaisemmin tapahtunut, kuten esim. Amerikassa, jossa opportunististen ammattiyhdistysten rinnalla on vallankumoukseilisluonteisia, joskaan ei kommunistisia yhdistyksiä, siellä on kommunistien velvollisuus tukea näitä vallankumouksellisia ammattiyhdistyksiä, auttaa niitä vapautumaan syndikalistisista ennakkoluuloista ja asettumaan kommunismin kannalle, joka on ainoa luotettava kompassi taloudellisen taistelun aallokossa. Jos ammattiyhdistyksissä tai niiden ulkopuolella joissakin liikkeissä on muodostunut järjestöjä, kuten esim. Shop-Stewardit, liikeneuvostot, joiden tarkoituksena on taistelu ammattiyhdistysvirkavallan vastavallankumouksellisia pyrkimyksiä vastaan ja köyhälistön suoran itsestään syntyvän toiminnan tukeminen, on kommunistien luonnollisesti tarmokkaasti tuettava näitä järjestöjä. Vallankumouksellisten ammattiyhdistysten tukeminen ei merkitse, että kommunistien olisi erottava käymistilassa olevista, luokkataistelun pohjalle siirtyvistä opportunistisista ammattiyhdistyksistä. Päinvastoin kommunistien on, luokka-ammattiyhdistysten muuttuessa vallankumouksellisiksi, yhdistettävä ammatillisesti järjestyneet työläiset henkisesti ja ulkonaisesti yhteiseen taisteluun kapitalismin kukistamiseksi.
7. Kapitalismin rappeutumisen aikakaudella köyhälistön taloudellinen taistelu muuttuu paljon nopeammin poliittiseksi taisteluksi kuin kapitaalin rauhallisen kehityksen ajanjaksolla. Jokainen suuri taloudellinen kamppailu voi asettaa välittömästi työläisten ratkaistavaksi kysymyksen vallankumouksesta. Sen tähden kommunistien velvollisuus on huomauttaa työläisille taloudellisen taistelun kaikissa vaiheissa, että tämä taistelu voi olla menestyksellinen ainoastaan siinä tapauksessa, jos työväenluokka voittaa kapitalistit julkisessa taistelussa ja käy diktatuurin tietä käsiksi yhteiskunnan sosialistiseen uudestirakentamiseen. Kommunistien täytyy siis pyrkiä saamaan aikaan täydellinen yhteys ammattiyhdistysten ja kommunistipuolueen välillä ja alistamaan ammattiyhdistykset tosiasiallisesti puolueen, työläisvallankumouksen etujoukon, johtoon. Tässä tarkoituksessa on kommunistien kaikkialla ammattiyhdistyksiin ja liikeyrityksiin perustettava kommunistiryhmiä ja näiden avulla valloitettava ammatillinen liike ja asetuttava sen johtoon.
1. Taloudellinen taistelu työpalkkojen koroittamiseksi ja työläisjoukkojen elinehtojen parantamiseksi joutuu päivä päivältä yhä enemmän umpikujaan. Taloudellinen rappeutuminen, joka yhä laajemmin valtaa maan toisensa jälkeen, osoittaa kehittymättömimmillekin työläisille, että taistelu työpalkan koroittamiseksi ja työpäivän lyhentämiseksi ei riitä, että kapitalistiluokka käy yhä kykenemättömämmäksi uudestaan järjestämään kansantaloutta ja takaamaan työläisille edes sellaiset elinehdot, kuin heillä oli ennen sotaa. Tästä työväenjoukkojen yhä kasvavasta tietoisuudesta johtuu pyrkimys ryhtyä taisteluun talouden pelastamiseksi perustamalla sellaisia järjestöjä, joiden avulla työväki voisi pitää tuotantoa tarkastuksensa alaisena, nimittäin liikeneuvostoja. Yhä enemmän kaikkien maitten työläisten keskuudessa esiintyvä pyrkimys liikeneuvostojen luomiseen johtuu useista syistä (taistelu vastavallankumouksellista virkavaltaa vastaan, ammatillisten tappioiden synnyttämä mielenmasennus, pyrkimys luomaan koko työväenluokan käsittävä järjestö), mutta sen varsinaisena päämääränä on taistelu teollisuuden kontrollin aikaansaamiseksi, joka onkin liikeneuvostojen erikoinen historiallinen tehtävä. On sentähden virhe koettaa järjestää liikeneuvostoja yksinomaan sellaisista työläisistä, jotka jo ovat köyhälistön diktatuurin kannalla. Päinvastoin kommunistisen puolueen tehtävä on järjestää taloudellisen rappeutumisen pohjalla kaikki työläiset taisteluun köyhälistön diktatuurin puolesta laajentamalla ja syventämällä heille kaikille ymmärrettävää taistelua työväen kontrollin aikaansaamiseksi tuotannossa.
2. Kommunistinen puolue voi suorittaa tämän tehtävän, jos se liikeneuvostojen puolesta tapahtuvassa taistelussa juurruttaa joukkoihin tietoisuuden siitä, että talouden suunnitelmallinen uudestiluominen on kapitalistisen yhteiskunnan pohjalla mahdoton, sillä se merkitsisi, että valtio orjuuttaisi uudestaan työväenluokan kapitalistiluokan eduksi. Työväenjoukkojen etujen mukaisesti talouden järjestäminen on mahdollinen vain siinä tapauksessa, että valtio on työväenluokan käsissä ja työväen diktatuuri ryhtyy kapitalismin poistamiseen ja sosialistiseen uudestirakentamiseen.
3. Työväen harjoittama tuotannontarkastus on liikeneuvostojen ensimmäinen päämäärä näiden taistelussa kapitalismia vastaan. Jokaisen teollisuushaaran ja jokaisen yksityisen liikeyrityksen työläiset, ammatista riippumatta, kärsivät kapitalistien harjoittamasta tuotannon sabotoimisesta; kapitalistit usein pitävät itselleen edullisempana luopua jatkuvasta tuotannosta, pakottaakseen siten nälällä työläiset hyväksymään mitä raskaimmat työehdot tai pidättäakseen kalliin ajan takia pääoman tuotannosta. Turvan tarve kapitalistien tuotannonsabotoimista vastaan on liittänyt työläiset, poliittiseen vakaumukseen katsomatta, yhteen ja siksi ovat saman liikeyrityksen kaikkien työläisten valitsemat liikeneuvostot köyhälistön kaikkein laajimpia joukkojärjestöjä. Mutta kapitalistisessa taloudessa vallitseva epäjärjestys ei ole ainoastaan kapitalistien tietoisen toiminnan tulos, vaan paljon suuremmassa määrin tulos kapitalismin vastustamattomasta rappeutumisesta. Siksi on liikeneuvostojen taistellessaan tämän rappeutumisen seurauksia vastaan siirryttävä yksityisten liikkeiden kontrollin rajojen ulkopuolelle; yksityisen yrityksen liikeneuvostojen tehtävä laajenee pian erinäisten teollisuushaarojen ja vihdoin koko teollisuuden tarkastukseksi. Mutta koska porvaristo ja kapitalistiset hallitukset tulevat ryhtymään mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin työväenluokkaa vastaan sen koettaessa kontrolloida tehtaiden raaka-ainehankintaa ja rahavarainhoitoa, johtaa taistelu työväen tuotannonkontrollista taisteluun työväenluokan vallananastuksesta.
4. Kiihoitusta liikeneuvostojen hyväksi on harjoitettava siten, että mitä laajimmat kansankerrokset, vaikkakaan ne eivät suoranaisesti kuulu tehdasköybälistöön, saadaan vakuutetuiksi, että syy talouden rappiotilaan on porvaristossa ja että köyhälistö sitä vastoin, hyväksyessään toimintaohjelmakseen työläiskontrollin teollisuuteen nähden, taistelee tuotannon järjestämisen sekä keinottelun, epäjärjestyksen ja kalliinajan poistamisen puolesta. Kommunistipuolueiden tehtävä on taistella tuotannonkontrollin puolesta nojautuen päivän polttaviin kysymyksiin, polttoainepulaan, liikennelaitoksen rappeutumiseen ja yhdistäen köyhälistön eri osat ja pikkuporvariston laajat piirit, jotka päivä päivältä yhä enemmän proletarisoituvat ja todella kärsivät suunnattomasti talouden nykyisestä rappiotilasta.
5. Liikeneuvostot eivät voi korvata ammattiyhdistyksiä. Vain taistelun kehittyessä ne saattavat, laajeten yksityisten liikkeiden ja työhuoneitten rajoja ulommaksi, yhtyä eri tuotantohaarojen mukaan ja luoda yleisen koneiston koko taistelun johtoa varten. Ammattiyhdistykset ovat jo keskitettyjä taistelujärjestöjä, vaikka niihin ei kuulu niin suuria työläisjoukkoja, kuin voi kuulua liikeneuvostoihin, jotka ovat kaikille liikkeen työläisille avoimia, irtonaisia järjestöjä. Tehtävien jako liikeneuvostojen ja ammattiyhdistysten välillä on yhteiskunnallisen vallankumouksen historiallisen kehityksen tulos. Ammattiyhdistykset järjestävät työläisjoukot taisteluun palkankoroitusta ja työpäivän lyhennystä koskevien vaatimusten perusteella koko valtion piirissä. Liikeneuvostot järjestäytyvät työväen tuotannonkontrollia ja taistelua varten taloudellista rappeutumista vastaan, käsittäen kaikki liikeyritysten työläiset, mutta niiden taistelu voi vasta vähitellen saada koko valtiota käsittävän luonteen. Vain sikäli kuin ammattiyhdistykset saavat voiton virkavaltansa vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä ja muuttuvat tietoisesti vallankumouselimiksi, on kommunistien pyrittävä muodostamaan liikeneuvostoja ammattiyhdistysten liikeryhmiksi.
6. Kommunistien tehtävä on luoda sekä ammattiyhdistyksiin että liikeneuvostoihin samanlainen päättävä taistelun henki ja opetettava tuntemaan ja ymmärtämään tämän taistelun parhaat menettelytavat, s. o. puhallettava niihin kommunistinen henki. Täyttäessään tätä tehtäväänsä on kommunistien alistettava liikeneuvostot ja ammattiyhdistykset kommunistisen puolueen johtoon ja täten luotava köyhälistön joukkoelin, voimakkaan ja keskitetyn köyhälistöpuolueen perustus, joka käsittää kaikki köyhälistö taistelun järjestöt ja johtaa ne kaikki samaa tietä työväenluokan voittoon, köyhälistön diktatuurin kautta kommunismiin.
7. Muodostamalla ammattiyhdistyksistä ja liikeneuvostoista voimakkaita vallankumouksen aseita kommunistit valmistavat joukkojärjestöjä siihen suureen tehtävään, joka heillä pääaineksina köyhälistön diktatuurin voimaan saatettua on oleva sosialistisella pohjalla tapahtuvassa talouselämän uudestaan järjestämisessä. Ammattiyhdistykset, muodostettuina teollisuusliitoiksi ja nojautuen liikeneuvostoihin tehdasjärjestönään, tutustuttavat työläisjoukkoja näiden uusiin tuotantotehtäviin, kehittävät kokeneimpia työläisiä liikkeiden johtajiksi, tarkastavat teknillisten erikoisalaintuntijain työtä ja laativat yhdessä työläisvaltion edustajain kanssa suunnitelmia sosialistiselle talouspolitiikalle ja toteuttavat niitä.
Ammattiyhdistykset pyrkivät jo rauhan aikana kansainvälisesti liittoutumaan, sillä lakkojen sattuessa kapitalistit tuottivat toisista maista työläisiä lakonrikkureiksi. Mutta ammattiyhdistysten Internationaalia ei ennen sotaa ollut juuri sanottavaa merkitystä. Se yritti aineellisesti tukea jotakin ammattijärjestöä toisen avulla ja pyrki järjestämään yhteiskunnallista tilastoa, mutta ei yhteistä taistelua, sillä opportunistien johtamat ammattiyhdistykset koettivat välttää jokaista vallankumouksellista kamppailua kansainvälisessä mittakaavassa. Ammattiyhdistysten opportunistiset johtajat, jotka sodan aikana olivat kukin oman maansa porvariston lakeijoja, koettavat nyt uudestaan luoda Ammattiyhdistys-Internationalea ja muodostaa siitä kapitalismin aseen. Legien'in, Jouhaux'in ja Gompers'in johdolla he perustavat Työtoimiston Kansain Liiton, tuon kansainvälisen kapitalistisen ryöväriliiton, yhteyteen. He koettavat kaikissa maissa tukahduttaa lakkoliikkeitä lakien avulla, jotka velvoittavat työläisiä alistumaan kapitalistivaltion edustajien sovintotuomioihin. He koettavat kapitalistien kanssa tehdyillä sopimuksilla hankkia myönnytyksiä ammattitaitoisille työläisille tehdäkseen siten tyhjäksi työväenluokan yhä kasvavan yhtenäisyyden, Amsterdamin ammalillinen Internationale on täten astunut Brüsselin vararikon tehneen II. Internationalen sijaan. Kaikkien maiden ammattiyhdistyksiin kuuluvien kommunististen työläisten täytyy sitä vastoin pyrkiä luomaan ammattiyhdistysten kansainvälistä taistelurintamaa. Ei ole enää kysymys rahallisesta avustuksesta lakon sattuessa, vaan siitä, että vaaran uhatessa jonkin maan työväenluokkaa muiden maiden ammattiyhdistykset suurien kansanjoukkojen järjestöinä ryhtyvät sitä suojelemaan, eivätkä salli oman maansa porvariston auttaa toisen maan porvaristoa, joka on taistelussa työväenluokkaa vastaan. Köyhälistön taloudellinen taistelu kaikissa maissa muuttuu päivä päivältä yhä enemmän vallankumoustaisteluksi. Sentähden ammattiyhdistysten tulee tietoisesti käyttää voimansa kaiken vallankumoustaistelun tukemiseksi niin omassa maassaan kuin muualla. Tässä tarkoituksessa ammattiyhdistysten ei ole ainoastaan pyrittävä niin paljon kuin suinkin mahdollista keskittämään taisteluaan jokaiseen muuhun maahan, vaan niiden täytyy tehdä se kansainvälisessä mittakaavassa liittymällä kommunistiseen Internationaleen, muodostaakseen tämän kanssa yhden armeijan, jonka eri osat toisiaan tukien käyvät yhteistä taistelua.
Kysymys kollegialisuuden prinsiipin syrjäyttämisestä ja sen sijaan yksilöllisyyden periaatteen käytäntöön ottamisesta taloudellisessa hallinnossa muodostui keskeisimmäksi kiistakysymykseksi kommunistikongressissa maan ekonomisen elämän järjestämistä pohdittaessa. Mutta ei ainoastaan kongressissa, vaan myöskin kaikissa huomattavimmissa kommunistijulkaisuissa ja kokouksissa oli tämä kysymys jo kauan ennen kongressin kokoontumista perinpohjaisen selvittelyn alaisena. Tähän liittyi läheisesti kysymys porvarillisiin piireihin kuuluvien spesialistien käyttämisestä teollisuuslaitosten johdossa kuin myöskin erikoista ammattitaitoa vaativilla yhteiskunnallisen hallinnon aloilla. Niinpä »Pravda»-lehti lausui pääkirjoituksessaan jo maaliskuun 9 p:nä viimemainitun kysymyksen johdosta: »Me olemme voittaneet ulkoisen vihollisen otettuamme palvelukseemme sotilasasiaintuntijoita. Me voitamme sisäisen rappeutumisen pakottamalla työhön taloudellisen elämän ammattitoimitsijat. Olisi järjetöntä ajatella, että me voisimme tulla toimeen kommunistisessa rakennustyössä käyttämättä hyväksemme niitä rikkaita tietoja ja kokemuksia, tiedettä ja tekniikkaa, jotka porvarillinen järjestelmä on meille jättänyt. Työväenluokan tulee asettaa päämääräkseen omistaa spesialisteilta kaiken sen, minkä se vain voi. Sotilasalalla oli spesialistien kavaltamisvaara uhkaavampi ja kuitenkin me voitimme. Sitä varmemmin me saavutamme voiton taloudellisella rintamalla.»
Sen johdosta, että puolueen keskuudessa esiintyi vastakkaisiakin mielipiteitä, jotka pitivät yhteistoimintaa porvarillisten spesialistien kanssa suoraviivaiselta jyrkältä kannalta luopumisena tai ainakin jonkinlaisena sovitteluna ja myötämielisyyden osoituksena erästä porvariston osaa kohtaan, puolueen keskuskomitea julkaisi erityisen julistuksen, jossa se kolme viikkoa ennen edustajakokousta tekemällään päätöksellä ennakolta ratkaisi riitakysymyksen. Keskuskomitea »velvoittaa kaikkia puolueen jäseniä leppymättömästi taistelemaan sellaista valistumatonta itseluuloa vastaan, joka katsoo työväenluokan voivan ratkaista kaikki sen, tielle tulevat kysymykset käyttämättä hyväkseen vastuunalaisimmilla paikoilla porvarillisen koulun spesialisteja. Kaikille niille demagogisille (kansaa kiihottaville) aineksille, jotka käyttävät tätä keppihevosenaan, ei ole sijaa tieteellisen sosialismin riveissä». (»Pravda» 11. III. 20).
Kokouksissa pidetyistä puheista, joissa puolustettiin porvarillisten ammattioppineiden asettamista tehtaiden hallintoon, esitettäköön seuraava ote eräästä Leninin lausunnosta: »Meidän on pakotettava entiset omistajat toimimaan kanssamme. Meidän täytyy poistaa maankamaralta jäljetkin siltä menshevikkien ja sosialivallankumouksellisten politiikasta, joka puhuu persoonallisesta vapaudesta, sillä sellainen politiikka johtaa meidät nälänhätään. Kehittynein osa köyhälistöä ottaa muun väestön johdon käsiinsä sanoen: meidän täytyy saattaa teidät perinpohjin ymmärtämään, miten meidän aatteemme ovat toteutettavat elämässä. Nykyään tulee meidän käyttää hyväksemme kaikkia niitä porvarillisia spesialisteja, jotka ovat koonneet itselleen tietoja menneisyydessä ja ovat nyt velvolliset maksamaan saamansa tiedot.»
Puoluekokouksessa ei spesialisteja koskevaa kysymystä käsitelty kuitenkaan erikseen, vaan liittyi se pääkysymykseen, nim. onko taloudellisen elämän järjestelyn alalla säilytettävä edelleen kollegialisuuden periaate, vai siirryttävä yksilölliseen hallintotapaan. Keskusteluissa esiintyi selvästi kaksi jokseenkin jyrkästi toisilleen vastakkaista katsantokantaa, joista toinen kannatti kollegialista, toinen individualista menetelmää, vieläpä kolmas välittävä, sovitteleva virtaus.
Esitämme ensin muutamien huomatuimpien kollegialisen hallintojärjestelmän kannattajain lausuntoja. Osinskij'n mielestä yksilöllinen hallintotapa teollisuudessa saattoi tulla kysymykseen vasta tulevaisuudessa, kun sodanajanjakso on sivuutettu. Hän vastusti myöskin työn täydellistä militarisoimista pitäen sitä sallittavana ainoastaan muutamilla aloilla. Samoin eivät hänestä Trotskijn ehdottamat erityiset alueelliset taloudelliset hallintoelimet voineet olla tarkoituksenmukaisia, koska ne edellyttäisivät myöskin erityisiä alueellisia valtiollisen vallan elimiä. Keskusvalta ja sen orgaanit on pysytettävä täysivaltaisina. — Rykow väitti, että Trotskij'n alustuksessaan esittämä kanta ei ole puolueen keskuskomitean kanta. Jotta neuvostovallan talouselimet voisivat toimia tyydyttävästi, oli sitä ennen saatava kaikkien komisariaattien toiminta yhdenmukaiseksi. Kaikista vähimmän saattoi sallia, että elintarvekomisariaatti ja korkein kansantalousneuvosto ajoivat erilaista politiikkaa. Rykow ilmoitti: »Me olemme ammattiliittojen kanssa kollegialisuuden periaatteen kannalla.» — Tomskij, tehden vastaväitteitä yksilöllistä hallintotapaa vastaan koetti todistaa, että siitä saakka, kun rautateillä saatettiin voimaan diktatuuri, junat alkoivat kulkea yhä huonommin. Kollegialisuutta on jo kaksi ja puoli vuotta noudatettu Neuvosto-Venäjällä ja siinä ilmeni puhujan mielestä sen elinvoipaisuus. — Miljutinin mielestä yksilöllinen käskyvalta, yksi ohjaava käsi, yksi isäntä saattoi olla hyväksi muilla aloilla, mutta teollisuuteen nähden on porvarillinen järjestelmä jo osoittanut, ettei suinkaan individualinen, vaan kollegialinen hallintotapa on paras. — Lomow, asettuen vastustamaan yksilöllisen hallinnon periaatetta, vaati ammattiliitoille taloudellisissa kysymyksissä ratkaisuvaltaa. Myöskin Smirnow esiintyi kollegialisuuden kannattajana. Tätä kantaa ilmeisesti huomatuimmat ammatillisen liikkeen johtomiehet edustivat.
Yksilöllisen hallintotavan ehkä jyrkimpänä puoltajana esiintyi Buharin vakuuttaen, ettei sosialistisen järjestelmän vallitessa tule olemaan kollegialisuutta, ja että koko tuotantoprosessi menettää tällöin persoonallisuuden leiman. Tänään on yksi tuotannon johdossa, huomenna toinen riippuen siitä, kuka on pätevämpi ja ansaitsee enimmän luottamusta. Koska luokkavastakohtia ei tule olemaan, ei kollegialisuuden periaatteellakaan tule olemaan mitään merkitystä. Yksilölliseen hallintoon siirtyminen ja spesialistien kiinnittäminen toimiinsa ei merkitse työläisvastaisen hallintometodin hyväksymistä ja kommunistisen puolueen periaatteista luopumista. Proletariaatin diktuuri on siinä määrin lujittunut, ettei ole syytä pelätä spesialisteja. Ainoastaan yksilöllisessä hallinnossa on mahdollista saavuttaa suurempaa vastuunalaisuutta, keskitystä, täsmällisyyttä ja yksinkertaisuutta. Työn militarisoiminen on itse asiassa työväenluokan itserajoitusta. Kamenewin mielestä kysymys siitä, järjestetäänkö kansantalous kollegialisuuden vai yksilöllisyyden perusteille, on kysymys vain teknillisestä menetelmästä. Nyt on vallattava teollisuus rynnäköllä, poistettava jähmettyneisyys ja konservatismi teollisista laitoksista. Safronow kannatti yksilöllisen hallinnon periaatteen soveltamista pieniin teollisiin yrityksiin, mutta vastusti sen toteuttamista sumissa tuotantolaitoksissa.
Tässä Venäjän kommunistisen puolueen vastaiseen talous- ja sisäpolitiikkaan nähden ehkä kohtalokkainimassa kiistakysymyksessä asettui Lenin koko auktoriteettinsa painolla ja poliittisen temperamenttinsa päättäväisyydellä yksilöllisen hallintoprinsiipin kannalle, perustellen sen välttämättömyyttä seuraavaan ytimekkääseen tapaan: Kuinka on voinut tapahtua sellainen ihme, että me olemme suoriutuneet voittajina niin kansainvälisellä kuin sisäisellä rintamalla. Mitenkä takapajulla oleva, uuvutettu maa on voinut voittaa maailman voimakkaimmat maat? Tämän voiton perussyynä on ollut keskuudessamme vallinnut kuri, keskitys ja tavaton uhrautuvaisuus. Ne periaatteet, jotka veivät meidät voittoon sotarintamilla, täytyy ottaa käytäntöön myöskin taloudellisella rintamalla. Sisäpolitiikkamme päivän polttavin kysymys — kollegialinen vaiko, yksilöllinen hallintotapa — on ratkaistava jälkimmäisen eduksi. Ei ole sekoitettava toisiinsa kollegialisuutta ja luokkavaltaa. Ei saa sanoa: ken kannattaa yhden henkilön hallintotapaa, hän on työläisiä vastaan. Proletariaatin luokkaherruus on turvattu jo valtiosääntömme kautta. Mutta hallintoa varten me tarvitsemme henkilöitä, jotka tuntevat hallinnon tekniikan ja joilla on valtiollista kokemusta. Sellaisia henkilöitä me voimme saada yli aikansa eläneestä luokasta sekä kasvattamalla niitä oman luokkamme keskuudesta. Nykyisestä tilanteesta me voimme selviytyä kiinteän keskityksen, lujan kurin ja yhtenäisen toiminnan avulla.
Yhden henkilön hallintotapaa vastustavien puolesta Rykow ehdotti keskuskomitean päätöslauselmaan tehtäväksi sellaisen korjauksen, että kollegialisuuden periaate pysytettäisiin vain teollisuuden korkeimmilla hallintoasteilla. Äänestyksessä annettiin oppositsionin korjausehdotuksen puolesta 123 ääntä 314 ääntä vastaan, 8 edustajan pidättyessä äänestämästä.
Näin ollen edellä selostettu puoluejohdon ponsilauselmaehdotus tuli kongressin päätöksellä hyväksytyksi Neuvosto-Venäjän talouspolitiikan ohjelmaksi.
Homunculus.
Yllämerkityllä otsikolla julkaisee »Bulletin Communiste, kolmannen Internationalen ranskankielinen äänenkannattaja, entisen puoluetoverimme Yrjö Sirolan kirjoittaman pitkän artikkelin, jossa sirolalaisella perinpohjaisuudella selostetaan Suomen kansallisuuskysymyksen vaiheita, ellei aivan Aatamin ajoilta asti, niin kuitenkin viimeisen miespolven aikana. Selostuksen loppuosa osoittaa kuitenkin paikoittain, ettei tekijä ole voinut henkilökohtaisesti seurata kuvaamiaan tapauksia.
Kirjoituksen loppulauseet ansaitsevat tulla tässä siteeratuiksi, koska ne osoittavat, mikä voitonvarmuus näyttää vielä elähdyttävän tekijää:
»Puolueemme ei ole vielä laatinut itselleen erityistä kansallisuusohjelmaa, mutta viime edustajakokouksensa (syysk. 1919) päätöslauselmassa se on lausunut vakaumuksensa olevan, että Suomen vallankumouksellinen köyhälistö on täyttävä velvollisuutensa ... Se on yhdistävä Neuvosto-Suomen läheiseen liittoon niin hyvin Neuvosto-Venäjän kuin muiden syntymäisillään olevien neuvostotasavaltojen kanssa ... Kommunistisen Internationalen johdolla ja sen avulla on Suomen köyhälistö ratkaiseva kansalliset kysymyksensä köyhälistödiktatuurin lipun alla.»
Huomattava osa Venäjän kultavarastosta säilytettiin maailmansodan aikana Kasanissa. Kun bolshevikit v. 1918 tekivät hyökkäyksen Kasaniin, niin perustavan kansalliskokouksen jäsenistä muodostettu komitea, joka silloin oli vallassa ei-bolshevistisessa osassa Venäjää, lähetti täältä kultavaraston ensin Samaraan ja sitten Omskiin. Koltshakin englantilaisten avulla kumottua demokraattisen direktoriohallituksen ja otettua vallan käsiinsä, mainittu kultavarasto joutui Koitshakin ja hänen ministeriensä haltuun. Kultavaroja siirrettiin kaupungista kaupunkiin sangen huolimattomasti. Viisitoista arkkua kultaa noin miljoonan ruplan arvosta varastettiin tiellä. Siitä huolimatta Omskin entisen valtiopankin tiedonannon mukaan Kasanista ja Samarasta oli Omskiin tuotu kultaa, laskien kultarahat niiden nominaaliarvon mukaan ja arvioiden kultaharkot 5 rupl. 50 kop. solotnikalta, seuraavat summat:
| Venäjän valuuttaa | 514,820,743 | rupl. | 78 | kop. |
| Ulkomaista valuuttaa | 40,577,839 | » | 36 | » |
| Kultalevyjä | 95,078,493 | » | 25 | » |
| Kultatankoja | 529,594 | » | 24 | « |
| Kultahiekkaa | 525,447 | » | 23 | » |
| Yhteensä | 651,532,117 | rupl. | 86 | kop. |
Tämän kultamäärän yhteinen paino oli 30,563 puutaa. Siitä lähetettiin 9,043 puutaa Vladivostokiin, jossa Koltshakin hallitus harjoitti sillä valuuttakeinottelua. Kultavarastoa kuljetettaessa Vladivostokiin atamaani Semjonow ryösti siitä matkalla 2,000 puutaa, käyttäen ne omiin tarpeisiinsa. Kun Omskia evakuoitiin Koitshakin kukistumisen jälkeen, oli 19,520 puutaa kultaa jäänyt rautatievaunuihin radalle ja joutui se tällä tavoin neuvostohallituksen käsiin.
Sitä paitsi oli Vladivostokiin tuotu 514 arkkua kullansekaista hopeaa ja hopeansekaista kultaa, puhdasta luontaiskultaa y. m. muodossa olevaa kultaa noin 2,000 puutaa. Vähän ennen Koitshakin kukistumista antoi hänen rahaministerinsä Buryshkin määräyksen, että kaikki Vladivostokissa ulkomaisessa valuutassa olevat rahamäärät oli toimitettava rahaministeriön ulkomailla olevien asiamiesten liuostaan, nimittäin Zamenille Lontooseen, Ugetille New-Yorkiin, Müllerille Tokioon ja veljekset Behringille Shanghaihin.
Neuvostohallituksen käsiin joutuneista asiapapereista on sittemmin käynyt selville, mihin ovat joutuneet Vladivostokiin kuljetetut äärettömät kultavarat. »Ekonomitsheskaja Shisnj» -lehden (8. IX. 20) tiedonannon mukaan Koltshak ehti myydä niistä seuraavat määrät:
| Ranskalaisille | toukok. 1919 | 126 | puutaa |
| Englantilaisille | toukok. 1919 | 516 | » |
| Englantilaisille ja ranskalaisille | heinäk. 1919 | 698 | » |
| Japanilaisille | heinäk. 1919 | 140 | » |
| Japanilaisille | elok. 1919 | 502 | » |
| Japanilaisille | syysk. 1919 | 500 | » |
| Ranskalaisille | syysk. 1919 | 750 | » |
| Yhteensä | 3,232 | puutaa |
Sen lisäksi Koltshak sijoitti Venäjän kultavaroista:
| Japaniin lainan takuuksi | 1,500 | puutaa |
| Samoin englantilais-amerikkalaiselle syndikaatille | 3,937 1⁄2 | » |
| Yhdysvaltain hallitukselta kiväärien ostoon | 100 | » |
| Toimin. »Remingtonilta» kiväärien ostoon | 50 | » |
| Toiminimi »Goltilta» kuularuiskujen ostoon | 50 | » |
| Yhteensä | 5,637 1⁄2 | puutaa |
| Sitäpaitsi jäi Shanghaihin | 575 | » |
| Yhteensä | 6,212 1⁄2 | puutaa |
Tällä tavoin liittolaisvaltain antama apu oli maksettu venäläisellä kullalla. Koltshak, Judenitsh ja Denikin vuodattivat Venäjän kansan verta kansan varoilla ostetuilla aseilla. Nykyään ovat Venäjän kansan kultavaraston viimeiset jätteet liittolaisvaltain suosiollisella myötävaikutuksella joutuneet edellä mainittujen kukistettujen kenraalien jälkeläisen — paroni Wrangelin haltuun, joka uudelleen jakaa venäläistä kultaa liittolaismaiden kapitalisteille, saaden näiltä vastalahjaksi aseita ja ammuksia kansalaissodan jatkamista varten Venäjän vallankumousta vastaan.
N. J.
Syyskuun puolivälissä toimitettiin Ruotsissa toisen kamarin vaalit. Puolueitten voimasuhteiden muutokset sitten v:n 1917, jolloinka viimeiset toisen kamarin vaalit suoritettiin, näkyvät seuraavasta taulukosta:
| Puolue | Edust. paikkoja |
Pros. yht. äänimäärästä |
||
| v. 1917 | v. 1920 | v. 1917 | v. 1920 | |
| Sosialidemokraatit | 86 | 76 | 31,1 | 29,6 |
| Vasemm. sosialistit | 11 | 7 | 8,1 | 7,0 |
| Vapaamieliset | 62 | 47 | 27,6 | 21,7 |
| Valt. liit. (talonp. p.) | 3 | 9 | 3,1 | 5,8 |
| Talonpoikaisliitto | 9 | 20 | 5,3 | 8,2 |
| Oikeisto | 59 | 71 | 24,7 | 27,6 |
| 230 | 230 | 100,0 | 100,0 | |
Kuten taulukosta näkyy on valitsijajoukoissa sitten v. 1917 tapahtunut voimakas siirtyminen vasemmalta oikealle. Enimmän ovat tästä siirtymisestä kärsineet vapaamieliset, jotka menettivät kaiken kaikkiaan 59,080 ääntä (vapaamielisten äänimäärä oli v. 1917 vaaleissa 202,930, v. 1920 vaaleissa laski se 143,850). Sosialidemokraattien äänimäärä aleni 32,800 äänellä (äänimäärä v. 1917: 228,800, v. 1920: 196,000), vasemmistososialistien, joitten äänimäärä v:n 1917 vaaleissa oli 44,000 à 45,000, kannattajajoukko väheni 14.000 à 15,000 äänellä. Enimmän hyötyivät syyskuun vaaleissa molemmat talonpoikaispuolueet, valtakunnanliitto ja talonpoikaisliitto. Edellinen sai noin 38,000, jälkimmäinen 55,000 ääntä. Molempien äänimäärä kohosi noin 15,000:lla v. 1917 vaaleihin verrattuna. Suhteellisesti vähimmän hyötyi äänimäärän lisäyksessä oikeisto. Sen äänimäärä, joka v. 1917 vaaleissa teki 182,070 ääntä, kohosi v. 1920 vaaleissa vain 200 à 300 äänellä. Yhteensä voittivat talonpoikaispuolueet ja oikeisto vapaamielisiltä ja sosialistipuolueilta 29 edustajapaikkaa toisessa kamarissa.
Ruotsin toisen kamarin vaalien tuloksissa v. 1920 on havaittavissa sama ilmiö kuin Tanskan kansankäräjävaalien tuloksissa viime heinäkuussa. Vallitseva suursodan jälkeinen yhteiskunnallinen kriisi ahtaine taloudellisine oloineen heittää suuria valitsijajoukkoja aina oppositsionipuolueiden leiriin. Erikoisesti selittää Ruotsin talonpoikaispuolueitten vaalivoittoa se sosialisoimiskauhu, jonka oikeistolehdet ovat kiihkeällä keinotekoisella agitatsionillaan saaneet istutetuksi talonpoikaisväestöön. Brantingin sangen taitava taktiikkakaan ei ole kyennyt estämään suurten talonpoikais-valitsijajoukkojen siirtymistä vapaamielisten ja sosialidemokraattien leiristä varsinaisten talonpoikaisluokkapuolueitten helmaan. — Toiselta puolen ei bolshevistisella hajoitustyöllä liene suinkaan pieni osa sosialistipuolueiden vaalitappiossa. Päättäen siitä, että bolshevistinen vasemmistososialistien puolue, joka on ollut kiihkeässä ja häikäilemättömässä oppositsionissa Brantingin »ministerisosialismia» vastaan, on kärsinyt suhteellisesti paljon suuremmat tappiot kuin sosialidemokraattinen puolue, ei sosialistipuolueiden yhteistä vaalitappiota voi suinkaan selittää mistään hallituksessaolosta riippuvaksi. Bolshevismi on jo Ruotsissakin ehtinyt lamaannuttaa laajoja työväenjoukkoja ja tehdä ne poliittisesti välinpitämättömiksi. Bolshevistisen hajoitustyön vahingollisten seurausten seikkaperäisempi tutkiminen antaisi epäilemättä tyydyttävämmän selityksen Ruotsin työväenpuolueitten nyttemmin kärsimään valitettavaan vaalitappioon.
N. L.
Venäjän terveydenhoitokomisariaatti on julkaissut numeroita, jotka koskevat kuolleisuutta ja syntyneisyyttä Pietarissa viime vuosina. Kuolleisuus oli 1,000 henkeä kohti seuraava: 1915 — 23.2; 1916 — 32.5; 1917 — 25.7; 1918 — 43.6; 1919 — 43.6. Syntyneisyys taas oli: 1915 — 22.1; 1916 — 19.4; 1917 — 15.2; 1918 — 15. Vuonna 1918 oli siis kuolleisuus noin kolme kertaa suurempi kuin syntyneisyys.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että Helsingissä syntyneisyys ei kyllä enää ole paljoakaan suurempi kuin Pietarissa, nimittäin noin 18 ‰, mutta kuolleisuus sitä vastoin on vain 13 ‰, surkean kuuluisista asunto-oloistamme huolimatta.
»Ekonomitsheskaja Shisnj» t. v. lokakuun 7 p:vältä kertoo, että v:na 1914 oli pellavaa kylvetty Venäjällä 1,056,874 desjatinaa; v:na 1919 oli pellavakylvöjen pinta-ala 536,000 desj. V. 1920 on pellavaviljelmien pinta-ala pienentynyt 40 prosentilla verraten viime vuoden viljelmien pinta-alaan.
[1*] Вестник Коммунистического Интернационала 8, VIII, 1920.
[1] Ks. Otto Bauer, »Bolshevismi vaiko sosialidemokratia», § 14. MIA huom.
[2] Ks. Karl Kautsky, »Internatsionaale», luku 4, osio A. MIA huom.
[3] Ks. Karl Kautsky, »Internatsionaale», luku 4, osio F. MIA huom.
[4] Ks. Karl Kautsky, »Internatsionaale», luku 4, osio F. MIA huom.