Julkaistu: »Die Internationale». Wiener Volksbuchh., Wien 1920
Suomennos: © Antti Vahteri
Lähde: »Internatsionaale. Sen menneisyys ja tulevaisuus». Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1922. Osakeyhtiö Kehityksen kirjapaino.
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Sota ei ole pirstonut ainoastaan Saksan sosialidemokratiaa, vaan myöskin toisen Internatsionaalen. Toisen ohella on kohonnut kolmas Internatsionaale, ja useat osastot ovat eronneet toisesta, ollen kahden vaiheella, pitäisikö liittyä kolmanteen vai muodostaa uusi.[1]
Kaiken sen pohtimisen lähtökohtana, mikä koskee meidän kantaamme niihin kansainvälisiin järjestöihin nähden, jotka osaksi ovat meille tosiasioina, osaksi ehdotuksina, on kysymys siitä, tuleeko Internatsionaalen pysyä sellaisena järjestönä, kuin se oli ennen sotaa, vai pakottavatko viime vuosina saadut kokemukset tekemään perinpohjaisen uudistuksen päässä ja vartalossa, muutoksen järjestössä, johdossa, menettelytavoissa.
Internatsionaalen pulan alkupisteenä on maailman sota. Siinä, sanotaan teille, on se pettänyt. Siitä seikasta on meidän otettava selvä ennenkuin käymme uudistamaan Internatsionaalea. Missä suhteessa on se pettänyt? Siinäkö, ettei se estänyt maailman sotaa? Mutta eivätkö sosialistiset puolueet Saksassa ja Itävallassa, Serbiassa, Venäjällä ja myöhemmin Italiassa kovasti vastustaneet uhkaavaa sotaa? Kun ei mikään niistä voinut pidättää hallitustaan ryhtymästä sotaan, riippui se osaksi siitä, ettei proletariaatilla vielä ollut riittävästi voimaa, osaksi siitä, että proletariaatin suuret joukot itse antautuivat sotahuumauksen valtaan. Yksityisten maitten proletariaatin heikkoudesta ja itsenäisyyden puutteesta ei sentään millään muotoa voida syyttää Internatsionaalea, ei sen johtoa eikä sen järjestöä.
Useimmat meistä, jotka pidimme Internatsionaalea voimana, joka pystyisi estämään tulevan sodan, ovat yksinkertaisesti arvioineet liian suureksi sosialististen puolueitten voiman niissä maissa, jotka päästivät sodan valloilleen. Niiden on syy, eikä Internatsionaalen.
Rohkenen huomauttaa, etten koskaan ole luottanut tähän Internatsionaalen voimaan ja että olen siitä monessa kiistakirjoituksessa neuvoen puhunut. Olen aina puolustanut sitä katsantokantaa, että, niinkauan kuin meillä ei ole kyllin voimaa pannaksemme sotaan johtavan kapitalistisen hallituspolitiikan sijaan sosialistisen hallituspolitiikan, ei meillä myöskään riitä voimia kapitalistisen politiikan luonnollisen seurauksen, itse sodan, estämiseen. Vuonna 1905 kirjoitin artikkelisarjan »Patriotismi, sota ja sosialidemokratia» (»Neue Zeit» XXIII[2]), jonka lopetin seuraavilla sanoilla:
»Niin vähän kuin me nykyään tavallisesti voimmekin saada aikaan sodan vastustamiseksi, koska se on suorastaan syttymäisillään, tulee meidän sentään joka hetki täyttää velvollisuutemme, taistella ohjelmamme mukaisesti ja lisätä voimiamme, tehdä maailman rauhan puolesta kaikki, mitä nykyisten voimasuhteitten vallitessa voidaan tehdä.
»Jos siitä huolimatta syttyisi sota, niin ei proletariaatti tosiaankaan juuri missään ole kyllin voimakas tehdäkseen sodan mahdottomaksi sodan edellä tapahtuvan vallankumouksen kautta — ja sotilaslakko merkitsee vallankumousta, vieläpä valmisteltua. Mutta se on jo kaikissa kapitalistisissa valtioissa siksi voimakas, että jokaisen hävittävän, turmiollisen sodan täytyy tulla lähtökohdaksi vallankumoukselle, joka asettaa proletarisen hallituksen ja siten raivaa tien ikuiseen maailman rauhaan johtavalle kehitykselle.»
Vielä juuri ennen sotaa esitin saman mielipiteen toukokuussa v. 1911 kirjoittamassani artikkelissa (nimellä »Sota ja rauha», »Neue Zeit»), ja kirjoitussarjassa elokuussa v. 1912 (»Neue Zeit») siitä »uudesta taktiikasta», joka silloin soitti nykyisen kommunismin alkusäveleitä, jota jo nimitin »radikaaliseksi rahvaan marxilaisuudeksi», »karkeinta, ehdottominta, yksinkertaisinta laatua olevaksi marxilaisuudeksi», joka on niin »läheistä, havainnollista, kansanomaista, että se aina yhä nousee näkyviin, kun olosuhteet ovat sille suotuisat ja tekevät joukkojen vaistot sitä vastaanottaviksi».
Luonnollisesti toitotin minä silloisten kommunismin edelläkävijäin ohella jo kuuroille korville. He nauroivat minun »pikkuporvarillisia ennakkoluulojani». Kun sitten kävi, kuten olin odottanut, tuli käsitykseni todistettua oikeaksi, tapahtui vastapuolen harhaluulojen romahdus, harhaluulojen, jotka kohdistuivat Internatsionaalessa yhteenliittyneiden sosialististen puolueiden voimaan. Mutta yks-kaks osasivat nuo »radikaalit» kääntää oman virheensä toisten synniksi ja kiroten huusivat he Internatsionaalen romahduksesta.
Vakavalta kannalta on otettava eräs toinen moite, joka siihen kohdistetaan. Vaikka eri sosialististen puolueiden kanta sodan syttymiseen asti olisi ollut moitteeton, niin ei Internatsionaale sentään olisi voinut estää sitä, että sotaakäyvien maiden sosialistiset puolueet sodassa kohtelivat toisiaan yhtä vihamielisesti kuin ne itsekin.
Se merkitsi tavatonta askelta taaksepäin verrattuna ensimäiseen Internatsionaaleen ja sen yhtenäisyyteen sodassa v. 1870. Mutta ennenkuin panemme sen vain Internatsionaalen syyksi, täytyy meidän päästä selville siitä, mistä syistä se johtuu.
Toinen Internatsionaale ei ole ollut sotaa koskevan kysymyksen suhteen välinpitämätön. Se on lausunut mielipiteensä mitä painavimmin, se on tätä kysymystä käsitellyt ja tuon tuostakin sodan uhatessa korottanut äänensä, eikä tuloksetta, kuten Marokon pulassa, jolloin Ranskan ja Saksan sosialidemokratiat työskentelivät läheisesti yhteenliittyneinä, samoin Balkanin sodan jälkeen v. 1912, jolloin marraskuussa pidetty Baselin kongressi näki Internatsionaalen kaikki puolueet täysin yksimielisinä uhkaaviin sotaselkkauksiin nähden eikä kuulunut heikointakaan natsionalistista ääntä. Internatsionaale pani kyllä pääpainon sodan estämiseen. Tuskin tarkisti se sitä kantaansa, minkä se oli ottanut siltä varalta, että sota kaikesta huolimatta syttyisi.
Se oli aivan luonnollista. Sodan ehkäiseminen osottautui tärkeimmäksi tehtäväksi. Ja se oli jo suuri edistysaskel ensimäiseen Internatsionaaleen verraten. Se oli vielä niin heikko, ettei mikään toimenpide sodan estämiseksi sen puolelta tullut kysymykseenkään. Toinenkaan ei ollut vielä tullut riittävän vahvaksi estääkseen sen joka tapauksessa, mutta se oli sentään jo saavuttanut niin paljon voimaa, että se saattoi karkoittaa aika ajoin uhkaavat sodanvaarat joukkoihin omaamallaan vaikutuksella. Tosiasiallisesti oli myöskin v. 1914 sota tullut mahdolliseksi vain senvuoksi, että Itävallan ja Saksan hallitukset yllättivät aavistamattomat joukot. 24 p. heinäkuuta sai maailma äkkiarvaamatta tiedon Itävallan nootista Serbialle, jota heti seurasi diplomaattisten välien katkeaminen, ja 28 p. heinäkuuta Itävallan sodanjulistus Serbialle, 1 p. elok. Saksan sodanjulistus Venäjälle, samoin 3 p. elok. Ranskalle. Ne, jotka Itävallan ja Saksan hallitukset noina tuskallisina päivinä yhtäkkiä yllättivät, olivat ennen kaikkea noiden maiden omat työtätekevät joukot.
Jos Internatsionaalen sosialistit silloin tekivät virheen, niin oli tuo virhe se, etteivät he ottaneet huomioon tämän yllätyksen mahdollisuutta. Vaikka sen pikaisuuden, jolla Itävalta ällistytti maailmaa Serbialle lähettämänsä nootin kautta, ja sen kiireen, jolla se katkaisi diplomaattiset suhteet Serbian kanssa, olisi pitänyt meitä varoittaa, olimme me Internatsionaalen Toimiston istunnossa 29 p. heinäk. vielä siksi sokean luottavia, että vaadimme Saksaa vaikuttamaan hillitsevästi Itävaltaan ja toivoimme neuvottelujen venyvän niin pitkiksi, että kansainvälinen kongressi, joka kutsuttiin kokoon Parisiin 9 p. elokuuta, voisi saada vielä aikaan joukkotoiminnan sotaa vastaan.
On ihmeellistä, ettei meidän kenenkään siellä olleen päähän pälkähtänyt esittää kysymystä: mitä tehdä, jos sota syttyy jo ennen?
Minkä kannan ovat eri sosialistiset puolueet ottaneet tässä sodassa?
On tosin epäilyttävää, selviääkö tämän kysymyksen tutkimisesta mitään. Aivan abstraktisesti tuli käsiteltyä Stuttgartissa kysymys, mille kannalle tulisi sosialististen puolueitten asettua sodan sattuessa. Ei oltu osattu sanoa sen enempää, kuin että niiden tuli esiintyä »sodan pikaisesti lopettamiseksi» ja »käyttää sitä hyväkseen kansankerrosten poliittista herättämistä ja kapitalistisen luokkaherruuden kukistamisen jouduttamista varten».
Tämä oli hyvin venyvää puhetta ja siinä jäivät koskettelematta sodan sattuessa sosialististen puolueitten eteen nousevat tärkeimmät kysymykset. Kun julkea valloittaja hyökkää rauhallisen kansan kimppuun sitä orjuuttaakseen ja rosvotakseen, vaatiiko silloin Internatsionaalen sosialistien etu vain selkkauksen pikaista päättymistä, ollenkaan katsomatta siihen, saavuttaako valloittaja orjuutustarkoituksensa?
Ennen maailman sotaa olivat Internatsionaalen sosialistit sillä kannalla, että he asettuvat sellaisessa tapauksessa, kun eivät voi jotain sotaa estää, joko sitä valtiota vastaan, joka käy sotaa hyökkääjänä, tai sitä vastaan, jonka voitto näyttää tuottavan suuremman vaaran yhteiskunnan ja proletariaatin nousulle yhteiskunnassa.
Tällä kannalla olivat olleet Marx ja Engels, Bebel ja Liebknecht ja muut sosialistit. Ken asettui tälle katsantokannalle, hän ei luonnollisestikaan voinut edeltäkäsin päättää puoluekantaansa johonkin sotaan nähden. Se riippui molempien sotaakäyvien puolien luonteesta ja tarkoitusperistä. Senvuoksi ei Baselin kongressikaan v. 1912 sanonut siitä sen enempää kuin Stuttgartin kongressi v. 1907, eikä edes Brüsselin toimiston istunto 29 p. heinäk. v. 1914 tiennyt sanoa mitään varmaa. Sillä silloin uskottiin vielä, että Itävallan nootti Serbialle oli yllättänyt Saksan samoin kuin muunkin maailman. Konferenssi luuli yhä vieläkin pahimman sodanvaaran Itävallan ohella uhkaavan Venäjän taholta. Se vaati itävaltalais-serbialaisen selkkauksen sovinnollista selvittämistä eikä voinut aavistaa, että tsaari oli samanaikaisesti tehnyt saman ehdotuksen keisari Wilhelmille, mutta tämä oli sen hyljännyt. Koska kaikki ratkaisevat tosiasiat olivat hämärän peitossa, oli konferenssin samoin kuin aikaisempien konferenssienkin pakko rajoittua häilyviin yleismääritelmiin. Jos se olisi enemmän sanonut, olisi ollut se vaara, että sen päätökset olisivat joutuneet ristiriitaan tosiasiain kanssa ja että sosialistiset puolueet yksityisissä sotaakäyvissä maissa myöhemmin olisivat ne jättäneet syrjään. Se vasta olisi saanut aikaan todellakin sen, mitä nimitettiin Internatsionaalen romahdukseksi.
Brüsselin konferenssi ei siis ole juuri mitään laiminlyönyt, koska se ei tehnyt mitään päätöksiä sotatapauksen varalta. Myöskin v. 1870 saattoi Internatsionaale määrätä kantansa sotaan nähden vasta sitten, kun se jo oli syttynyt. 15 p. heinäkuuta v. 1870 myönnettiin Ranskan hallitukselle sotamäärärahat, 19 p. lähetti se Berliniin sodanjulistuksen, 23 p. ilmestyi Internatsionaalen Lontoossa olleen Pääneuvoston ensimäinen sotaa koskeva adressi.
Toinen Internatsionaale ei saanut samalla tavoin sodan syttymisen jälkeen määrätä kantaansa. Ainoastaan Internatsionaalen Toimistolla olisi ollut v. 1914 tarpeellinen auktoriteetti puhuakseen maailmalle vuoden 1870 Pääneuvoston tavoin. Mutta tämä Toimisto ei voinut kokoontua ennen helmikuuta v. 1919, koska koko Eurooppa oli jakaantunut kahteen vihamieliseen sotaleiriin, joiden välillä ei sallittu minkäänlaista kanssakäymistä. Kuinka toisin olikaan v. 1870, jolloin vain kaksi valtiota kävi keskenään sotaa ja kumpikin oli edelleenkin suhteissa muun maailman kanssa. Pääneuvoston olopaikkaan, Lontooseen, oli kummallakin sotaakäyvällä kansalla yhtäläinen pääsy, se oli suloisessa rauhassa. Toisen Internatsionaalen sihteeristön olopaikka, Belgia, sitävastoin tuli jo 3 p. elok. sotanäyttämöksi ja se sai jo kokea vihollisen maahankarkauksen mitä kauheimmassa muodossaan.
Niin puuttui jo alussa se keskuselin, joka yksinään olisi kelvannut puhumaan Internatsionaalen nimessä. Samat olosuhteet, jotka pakottivat Internatsionaalen Toimiston vaikenemaan, estivät näet myöskin tärkeimpien tosiasiain kaikinpuolista oikeaa tuntemista. Ei minkään sodan aikana ole ollut kaikki virallinen riippumaton selonteko niin tarkoin estetty eikä tullut niin perinpohjin hallitusten tiedonantomonopoolin nojalla tuo julkea valehtelemisen etuoikeus pantua alulle kuin maailman sodan aikana. Mahdollisuus oikein saada selvää asiain kulusta oli niinmuodoin v. 1914 paljon pienempi kuin v. 1870.
Ja lisäksi muodostuivat tällä kertaa suhteet paljon monimutkaisemmiksi kuin v. 1870. Silloin oli kysymys vain kahden vallan välisestä selkkauksesta. Nyt taistelivat toisiaan vastaan useitten valtioitten muodostamat kaksi liittoa, valtioitten, jotka mitä erilaisimmista syistä, mitä erilaisimmin ehdoin lähtivät sotaan tai tulivat siihen vedetyiksi.
Eikä missään sodassa, vaikkapa se koskisi vain kahta valtiota, ole asiainkulku niin yksinkertainen, että yhtenäisen kannan määrääminen jo sodan syttyessä tuota pikaa olisi mahdollinen. Senvuoksi huomaammekin sosialististen johtajain kesken sodan alkaessa usein suuria ristiriitoja.
Näin oli asianlaita juuri v. 1854, jolloin Ranska ja Englanti kävivät sotaa Venäjää vastaan. Samalla kuin Marx piti Itävaltaa valtiona, joka olisi takeena välttämätön Venäjää vastaan niin kauan, kuin tsarismi uhkaisi länsi-Eurooppaa, odotti Lassalle, että Turkin romahdus tulisi Itävallankin kohtaloksi ja siten seuraisi Saksan vallankumouksen puhkeaminen. Hän kirjoitti Marxille 7 p. maalisk. v. 1854:
»On todella hyvin kohtalokasta, että meidän vallankumouskautemme (jota Lassalle odotti v. 1854. K. K.) alkaa tämän itämaisen pulan puhjetessa, jonka kummitus jo v:sta 1828 alkaen on meidän arkoja politikkojamme peloitellut. Jos Turkin mukana romahtaisi myöskin Itävalta, niin alkaisi samalla puhtaasti valtiolliskansallisessa mielessä Saksan perustaminen yhtenäiseksi tasavallaksi».
Vallankumous ei tullut niin nopeasti, kuin Lassalle ja Marx sillä kertaa toivoivat, mutta se on kyllä sittemmin kummallekin tietyllä tavalla ajatellen tehnyt oikeutta. Saksan tasavalta sai tosiasiallisesti alkunsa Turkin ja Itävallan romahduksesta, mutta vasta sitten, kun ensin oli tapahtunut tsaarivallan kukistuminen, jota Marx oli pitänyt Itävallan hajoamisen ennakkoehtona.
Ristiriita Marxin ja Lassallen välillä Itävaltaan nähden kärjistyi v. 1859, jolloin Marx asettui ratkaisevasti Itävallan puolelle, koska hänestä näytti Napoleon, joka siihen aikaan kävi käsikädessä Venäjän kanssa, olevan suurimpana vaarana kansainväliselle demokratialle. Lassalle sitävastoin piti Itävaltaa vihattavimpana valtiona.
Hän kirjoitti:
»Venäjä on luonnon-omainen sivistymätön valtio, jota sen despoottinen hallitus koettaa sivistää vain senverran kuin sen despoottiset edut sallivat. Sivistymättömyys on siellä anteeksiannettavaa, koska se on kansallista ainesta. Aivan toquotebisin on Itävallan laita. Siellä edustaa kansojensa vastakohtana hallitus barbaarista periaatetta taivuttaen keinotekoisesti ja väkivaltaisesti sen alaisiksi sivistyskansat ... Itävalta on itsessään taantumuksellinen periaate ehdottomasti ja johdonmukaisesti. Sentähden se on aina olemassaolonsa alusta saakka ollut kaikkien vapausaatteiden vaarallisin vihollinen. Louis Bonaparte on henkilökohtaisesti despootti, tyranni. Mutta ne periaatteet, joihin hänen täytyy nojata valtansa, joita hänen yhä uudestaan täytyy julistaa, ovat demokraattisia.» (»Italian sota ja Preussin tehtävät»).
Vuoden 1866 sodan aikana jatkui riita Lassallen seuraajan, Schweitzerin, yhdeltä puolen ja Marxin ja Engelsin, Liebknechtin ja Bebelin välillä toiselta puolen. Viimemainitut kääntyivät ratkaisevasti Bismarckia vastaan, mutta Schweitzer esiintyi hänen puolestaan, koska hän lupasi yleisen, yhtäläisen äänioikeuden.
Sodan puhjetessa v. 1870 eivät Saksan sosialistit keskenään olleet suinkaan yksimielisiä. Silloin vaati Liebknecht yksinään Saksan sotaluoton kieltämistä. Bebel ei mennyt niin pitkälle. Hänkään ei tahtonut sitä myöntää, mutta pelkäsi kieltämisen kautta tekevänsä palveluksen Napoleonille. Hän sai Liebknechtin puolelleen ja kumpikin pidättyi äänestyksestä. Muut sosialistit valtiopäivillä ja eisenacherilaisten ja lassallelaisten puoluejohto päätti suostua luoton antamiseen. Marx itse antoi täydellisen tunnustuksen Bebelin ja Liebknechtin rohkealle kannalle, mutta piti sentään Napoleonin tappiota toivottavana.
Sedanin jälkeen tosin kun Napoleon oli kukistettu, ja preussilainen sotilasmonarkia siitä huolimatta jatkoi sotaa valloitussotana, murskatakseen ja paloitellakseen tasavallan, oli koko Internatsionaale yksimielinen taistelussa Saksan militarismia vastaan, ja silloin suoritti Saksan sosialidemokratian kumpikin suunta täydellisesti velvollisuutensa.
Jos sosialidemokratia juuri v. 1870 niin suhteellisen yksinkertaisessa tilanteessa ei ollut sodan syttyessä täydellisesti yksimielisellä kannalla, niin voitiin sitä vielä vähemmän odottaa v. 1914, maailman sodassa, Saksan sodassa kahdella rintamalla. Voidaan sanoa, että poliittinen tilanne yhteen näistä rintamista katsoen oli hyvin samallainen kuin vuoden 1870 sodassa ennen Sedania, mutta toisella rintamalla oli paljon yhdenkaltaisuutta Sedanin jälkeen muodostuneen tilanteen kanssa. Jälkimäinen koski läntistä rintamaa. Tosin oli Saksan vastakohta Ranskaan ja Englantiin katsoen sodanedellisenä vuosikymmenenä tullut painavamman imperialistiseksi, afrikkalaisen tai aasialaisen saaliin tavotteluksi, kuten Marokon selkkauksessa tai Bagdadin rataa koskevassa kysymyksessä. Mutta maailman sodan viimeiset syyt olivat sentään työntäneet nämä imperialistiset vastakohdat kokonaan taka-alalle, olivat kehittäneet Saksan imperialismin sellaiseen pyrkimykseen, jonka onnistuminen merkitsi samaa kuin Saksan maailmanherruuden saavuttaminen, mikä ei tehnyt sitä samalla ainoastaan muiden maiden imperialistien, vaan myöskin koko maailman demokratian vastakohdaksi. Ranskalle annetun sodanjulistuksen jälkeen, Belgiaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen ei Saksan voitto merkinnyt ainoastaan Belgian itsenäisyyden häviötä, ei ainoastaan Ranskan paloitelemista, se merkitsi, kun Belgia ja Ranskan Flanderi olivat Saksan vallassa, Englannin itsenäisyyden uhkaamista. Sillä jos sen valta merellä olisi tullut murskattua, olisi Saksa astunut tilalle, eikä itse Amerikkakaan olisi ollut turvattu Saksan ylivaltaa vastaan. Tämä perustui tosiasiain logiikkaan, joka aina oli voinut olla Saksan vallanpitäjäin tarkoituksena. Siten syntyi lännessä tilanne, joka kovasti muistutti Ranskan tasavaltaa vuoden 1870 jälkeen, jolloin Marx ja koko Internatsionaale, Saksan sosialidemokratia mukaanluettuna, asettui Ranskan puolelle ja vaati tämän maan proletaareja tarmokkaasti ottamaan osaa maanpuolustukseen. Kun Ranskan, Belgian ja Englannin sosialistien suuret joukot v. 1914 toimivat samassa mielessä, tapahtui se vuoden 1870 Internatsionaalen hengessä.
Mutta toisellainen oli asema idässä.
Saksan ja Venäjän välinen ristiriita v. 1914 oli monessa suhteessa samallainen kuin Preussin kuningaskunnan ja Ranskan keisarikunnan välinen ristiriita v. 1870. Kummallakin kerralla oli se kahden sotilasmonarkian välistä ristiriitaa, jotka molemmat uhkasivat Euroopan vapautta ja kehitystä. Tosin edusti tsarismi barbaarista hallitusmuotoa, mutta sentähden oli se myös heikko ja vallankumous oli kaivanut perustukset sen alta. Sillä ei ollut mitään tukea armeijansa ja turmeltuneen virkavaltansa ulkopuolella. Saksan sotilasmonarkia sitävastoin oli joka suhteessa maailman voimakkain hallitus. Sillä ei ollut tukena ainoastaan suurin armeija, kuria noudattava virkavalta, vaan myöskin yhtä voimakkaat kuin häikäilemättömästi hallitsevat yhteiskuntaluokat, agraarit, raskas teollisuus, ja älymystön suuri enemmistö.
Kauan aikaa oli Internatsionaalessa katsottu sotaa tsarismia vastaan pyhäksi sodaksi, johon jokaisen sosialistin tuli innokkaasti ottaa osaa. Venäjän ensimäisestä vallankumouksesta v. 1905 alkaen oli tässä suhteessa tapahtunut muutos, ja uskallettiin epäillä, kumpi noista kahdesta sotilasyksinvallasta, Saksa vai Venäjäkö, oli vaarallisempi proletariaatin vapaustaistelulle.
Tässä tilanteessa toimivat Venäjän sosialistit, Plechanoffia lukuunottamatta, joka oli valinnut täysin länsieurooppalaisen suunnan, vuoden 1870 Internatsionaalen hengen mukaisesti, Bebelin ja Liebknechtin tavoin, kun he kielsivät tsaarilta sotaluoton siinä toivossa, että Saksan sosialidemokratia tekisi samoin.
Tämän toivonsa huomasivat he pettäneen. Se koski venäläisiin sosialisteihin kovin kipeästi. Samoin sekin seikka, että Venäjän läntisissä liittomaissa myöskin myönnettiin sotaluottoa.
Se ristiriita, mikä täten syntyi Internatsionaalessa, oli jo kyllin paha; mutta se kasvoikin vielä, kun siitä johtui uusia periaatteita sosialistien kannanmääräämiselle sodan aikana — yhtä hyvin venäläisillä kuin saksalaisillakin.
Venäjän sosialistit, jotka olivat kieltäneet sotaluoton, olivat sen kautta joutuneet kiusalliseen asemaan. Yhdeltä puolen olivat toverit Saksassa myöntäneet sotaluoton, maalle, joka oli niin suuresti syyllinen sotaan tukiessaan Itävaltaa, ja jonka militarismi mahdollisesti oli Euroopan vapaudelle vielä vaarallisempi kuin tsarismi. Toiselta puolen olivat tsaarin kanssa liitossa olleiden länsi-Euroopan maiden sosialistit tehneet samoin. Kummaltakin puolelta näkivät he tulleensa petetyiksi. Saksan sosialisteja vastaan rohkenivat he kääntyä siltä katsantokannalta, jolla Internatsionaale oli siihen asti ollut, että hyökkääjän maassa samoin kuin valtiossa, jonka voitto enin uhkaa kansainvälistä proletariaattia, on sotaluotto kiellettävä. Mutta he eivät voineet tältä kannalta vedota ranskalaisiin, englantilaisiin tai belgialaisiin.
Niin oli heidän pakko tästä katsantokannasta yleensä luopua. Ja asettua uudelle, joka ei vaadi sodassa proletariaattia asettumaan hyökkääjää tai kansainvälisen proletariaatin vaarallisinta vihollista vastaan, vaan kaikinpuoliseen oppositsiooniin jokaista sotaan osaaottavaa hallitusta vastaan jo edeltäkäsin, ilman mitään sodan syiden tutkimista, katsomatta lainkaan sen kulkuun. Tämän katsantokannan piti olla ainoan sosialistisen, jokaisen muun »sosialipatrioottisen» tai peräti sosiali-imperialistisen. Viittaaminen Marxiin ja Engelsiin ja heidän oppilaisiinsa ja ystäviinsä, jotka toki jotain olivat ymmärtäneet sosialismista, torjuttiin huomauttaen, että heidän käsityksensä olivat kehityksen vuoksi tulleet aikansa eläneiksi. Me elämme nyt imperialismin aikakaudella, eikä silloin ole enää mitään erotusta porvarillisten hallitusten välillä. Ne ovat kaikki yhtä imperialistisia ja siis yhtä kelvottomia. Huomioon ottamatta jätettiin se seikka, että aikaisemminkin olisi voitu kaikki sodat käsittää hallitsijasukuja koskeviksi ja niin ollen jo edeltäkäsin julistaa periaatteellinen oppositsiooni jokaista sotaakäyvää hallitusta vastaan.
Niin ollen ei Internatsionaale tullut pirstottua ainoastaan Saksan enemmistösosialistien ja ententen sosialistien välisen ristiriidan kautta, vaan myöskin Venäjän sosialistien enemmistön ja Ranskan, Englannin sekä Belgian sosialistien enemmistön välisen ristiriidan kautta.
Täydentääkseen hämminkiä keksivät Saksan enemmistösosialistit vielä erikoisen, kolmannen katsantokannan, jolle he asettuivat julistaen, että he ovat toteuttaneet sen, mitä aina ovat vakuuttaneet, vaikka he siinä kehittivät kansainväliselle sosialismille aivan uuden käsityksen, jota tähän asti olivat esittäneet vain porvarilliset puolueet.
Tosin oli heitä sotaan ryhdyttäessä vielä johtanut monenkertaisesti tuo vanha kansainvälinen käsitys. He vakuuttivat, että heidän oli täytynyt myöntää sotaluotto, koska heidän maansa kimppuun, huolimatta heidän hallituksensa rauhanrakkaudesta, oli hyökännyt rosvoushaluinen naapuri, ja koska tsarismi oli paljon vaarallisempi Euroopan vapauden vihollinen kuin kaikin puolin vapaa Saksan sotilasyksinvalta. Mutta he ymmärsivät sentään itsekin, että he ulkomaailman, puolueettomankin taholla, kohtasivat pahaa epäuskoa, ja he peräytyivät senvuoksi selittäen, että sodan syytä koskeva kysymys voisi vasta sodan päätyttyä tulla tutkittua ja ratkaistua. Mutta maailman vaaraan joutumisen uhka tsarismin kautta katosi täydellisesti sen kukistuttua v. 1917. Siihen viittaamalla ei enää voitu todistaa oikeaksi tähänastisten todistuskirjojen nojalla sotaluoton myöntämistä Saksassa, vaikka ne alussa olivat olleetkin tehokkaat.
Pulassaan hyväksyivät Saksan enemmistösosialistit venäläisen todistelutavan, että kaikki hallitukset ovat yhtä imperialistisia, yhtä kelvottomia, eikä Saksan hallitus siis ole huonompi kuin muut. Mutta sitä loogillista johtopäätöstä, että silloin on kaikilta hallituksilta kiellettävä sotaluotto, eivät he tästä vetäneet.
Liian paljon eivät he sentähden rohjenneet tätä näkökantaa esittää, ja niin muistivat he tuon porvarillisen natsionalismin puolustaman väitteen: Olipa sodan syy ja sen vaikutus maailman muodostumiseen mikä tahansa, tulee jokainen maa, kun sota kerta on puhjennut, mitä pahimmin häviön uhkaamaksi. Sodan aikana on senvuoksi jokaisen puolueen kannatettava hallitustaan, olipa sen politiikka sitten mikä tahansa.
Tuskinpa he huomasivat tähän »maanpuolustuksen» periaatteeseen itse samalla tehneensä aukon, kun he yhdessä hengähdyksessä tervehtivät sotaluoton kieltoa venäläisten sosialistien puolelta.
Melkein jokaisen aikaisemman sodan alkaessa oli syntynyt tietty epävarmuus sosialistien kesken. Se johtui siitä, että osaaottavat hallitukset tai ainakin selkkauksien alkuunpanijat aina huolellisesti salaavat tai kaunistelevat sodan todelliset syyt, joten kansanjoukkojen on hyvin vaikea perehtyä asioihin. Mutta meidän esitaistelijamme Internatsionaalessa olivat ennen muinoin aina olleet yksimielisiä sotaa koskevan periaatteellisen kantansa suhteen. Ja sentähden olivatkin he aikaisemmissa sodissa nopeasti tulleet yksimielisiksi, niin pian kuin sodan kulussa taistelevien puolien tarkoitukset, niiden päämäärät ja keinot tulivat selvemmin näkyviin.
Tällä kertaa Internatsionaale sodan alkaessa ei ollut eri mieltä ainoastaan sen syistä, ilmiöistä, tarkoituksista, vaan myöskin omista periaatteistaan. Niin ollen ei tapausten edelleen kehittyminen johtanut alkuperäisestä epätietoisuudesta jatkuvaan selvyyteen ja yksimielisyyteen, kuten ennen, vaan yhä lisääntyvään hajaannukseen.
Jokaisen Internatsionaalen, olipa se järjestyksessä mikä numero tahansa, ensimäisiä tehtäviä tulee olla sen periaatteellisen kannan selvittäminen, jolle sosialistisen puolueen on asetuttava sodan aikana. Vain silloin olemme me sodassa turvatut sen kieltämiseltä. Tosin ei tuota pikaa ole yleisen uupumuksen vallitessa mitään suurta sotaa odotettavissakaan. Mutta rauhansopimus ei ole lainkaan sellainen, että sen pysyväisyys olisi taattu. Tähänastisten liittolaistenkin kesken tulee pian ilmenemään ristiriitaisuuksia — niiden alku on jo näkyvissä. Kaikkialla, nimenomaan voittajamaissa, vapisee maaperä vielä tuon hirveän yhteentörmäyksen jälkeen, ei vielä ole olemassa lujia perusteita selkkausten rauhalliselle selvittämiselle, uhkaavat yhä vieläkin puhjeta kansalaissodat ja rosvojoukkiosodat.
Kansainliitto on vielä liian epätäydellinen muodostuma, voidakseen taata kaikkien noiden selkkausten rauhallisen ratkaisun. Ainoastaan proletaaristen joukkojen voimakas Internatsionaale voisi sen ohella sitä tukien, missä on välttämätöntä, sitä ohjaten tai suoraan sitä torjuen, missä se uhkaa yhteiskunnallista kehitystä, vaikuttaa niin, että siitä sekasorrosta, jonka sota on saanut aikaan eikä rauhansopimus ole poistanut, muodostuu kansojen ja niiden välisten suhteitten uusi, vapauttava järjestys.
Mutta tähän ei riitä ainoastaan se, että suurimpien maitten sosialistiset puolueet ovat kyllin voimakkaat tullakseen vaikuttaviksi politiikassa, vaan että ne myöskin ovat keskenään yksimielisiä niistä periaatteista, joita pitävät ohjeenaan kansainvälisten selkkausten sattuessa.
Saksan enemmistösosialistien periaate, että sosialistien tuli »vaaran hetkellä» aina »maataan», s. o. hallitustaan puolustaa, olipa sen politiikka sitten mikä tahansa, on jo etukäteen hyljättävä. Sen täytyi tehdä mahdottomaksi kaikki kansainvälinen politiikka.
Kaiken sotaluoton kaikissa olosuhteissa kieltämisen kaava helpottaa sitävastoin huomattavan paljon enemmän kuin mikään muu käsitys eri sosialististen puolueitten kansainvälistä yhtenäisyyttä. Valitettavasti se vain tekee kaiken todellisen politiikan mahdottomaksi. Sillä kun se tahtoo koskea kaikkia hallituksia samalla tavoin, niin muodostuu se käytännöllisesti joko tämän tai tuon vaatimiseksi.
Kuten Lassallen lause »taantumuksellisesta joukosta» tarkoitti Wilhelm I:n edistämistä hänen selkkauksessaan vapaamielisen porvariston kanssa, samoin bolshevistinen lause sotaakäyvien imperialistisesta taantumuksellisesta joukosta, tarkoitti Wilhelm I:n edistämistä hänen törmätessään yhteen länsi- ja itä-Euroopan vapaamielisen porvariston kanssa.
Tämänkaltainen puoluekannan määrääminen eroaa kaikista niistä, mitä Marx ja Engels, Bebel ja Wilhelm Liebknecht olivat käyttäneet, sen kautta, että juuri mainittujen puoluekannan määräsi kansainvälisten suhteitten ja yhden tai toisen puolen voiton välttämättömien seurausten tarkka tutkiminen, mutta bolshevistinen menetelmä johtaa yhden puolen suosimiseen toisen heikontamiseksi ilman edelläkäypää sen selkkauksen erikoisominaisuuksien tutkimista, jossa asetutaan puoluekannalle, joten on aivan sattuman varaan heitetty se seikka, voittaako vai menettääkö proletariaatin ja ihmiskunnan asia sen ohella.
Vanha menetelmä vaati todellisten suhteitten mitä tarkinta tutkimista. Se ei taannut aina pikaista yksimielisyyttä, mutta se johti aina mahdollisimman suureen selvyyteen. Lauseparsi taantumuksellisesta joukosta, samoin kuin imperialistisesta sodasta, johtaa sitävastoin sosialistit siihen uskoon, että kaikki ei-sosialistiset ainekset ovat yhtä hyödyttömiä ja aivan samaa lajia, ettei lainkaan maksa vaivaa tutkia niiden eroituksia ja vastakohtia. Siten synnyttävät nämä sanat sellaisen tieteellisen itsekylläisyyden, joka hylkää kaiken todellisuuden selvän tiedon ja tuo mukanaan sokean haparoimisen politiikan, jota sanotaan vahingosta viisastumiseksi.
Meidän aikamme imperialistinen luonne ei lainkaan estä meidän periaatteellisen sotaa koskevan kantamme tarkistusta.
Sotaan suhtautumista koskevasta kysymyksestä tulee saada selvä ennenkuin Internationaale voi taas oikein ruveta toimimaaan.
Sitä koskevain katsantokantojen kamppailussa tulee eri kansojen vastakkaisinten ainesten mitä suurin yksimielisyys ilmenemään yhdessä kohdassa, saksalaisten oikeistososialistien tuomitsemisessa siitä kannatuksesta, jota he antoivat sodassa Wilhelmin hallitukselle. Onko heidät senvuoksi eroitettava Internatsionaalesta?
Heidän suhteensa sotaan perustuu siihen vaaraan, mikä uhkaisi jokaista maata, jos se tulisi voitetuksi. Jos sota kerta on alkanut, ei sitä enää voida välttää, sillä silloin uhkaisi valtiota täydellinen häviö, jos vastustajan onnistuisi se lyödä. Sen estäminen on muka pyhä velvollisuus ja sitäpaitsi tulee oman maan hallitusta tukea ulkomaata vastaan kaikin voimin, ajateltiinpa sen politiikasta muuten mitä tahansa.
Tämän käsityksen oikeuden selvimmän todistuksen tarjoaa Versaillesin rauha. Se seikka, että Saksaa koetettiin kaikin voimin suojella tältä onnettomuudelta, ei suinkaan voinut olla Internatsionaalen periaatteiden loukkaamista. Epäilemättä ei. Mutta sillä eivät Saksan oikeistososialistit ole vielä kaikkea puolestaan todistaneet. Heidän on lisäksi todistettava, että heidän politiikkansa oli keinona Saksan suojelemiseksi Versaillesin tuhoisalta rauhalta. Kysytään, eivätkö he pikemmin ole auttaneet tämän onnettomuuden tuloa.
Mitä olisi tapahtunut, jos koko sosialidemokraattinen ryhmä valtiopäivillä 4 p. elok. v. 1914 olisi kieltäytynyt sotaluottoa antamasta?
Sotatoimet sen kautta tuskin olisivat pysähtyneet. Sotaluoton kieltäminen ei merkitse sotilaslakon julistamista. Sitä ei Karl Liebknechtkään ajatellut. Kun hänet kutsuttiin armeijaan, noudatti hän käskyä.
Saksaa ei siis olisi tuon kieltämisen kautta tehty turvattomaksi. Mutta sen hallituksen olisi täytynyt sentään tulla hyvin säikähtäneeksi. Olisiko se samanaikaisesti käynyt sotaa koko maailmaa vastaan ja omaa työväkeään vastaan? Se oli mahdotonta. Sen — eikä Saksan kansan — olisi täytynyt kaatua ja tehdä tilaa uudelle hallitukselle, joka olisi voinut saada aikaan rauhan sekä oman työväkensä että vihollisen kanssa.
Siinä oli vain kaksi mahdollisuutta: joko viholliset olisivat osottautuneet valmiiksi kohtuulliseen rauhaan. Silloin olisi Saksa ollut pelastettu, se ei olisi säästynyt ainoastaan nelivuotiselta joukkoteurastukselta ja joukkonälältä, kaiken hyvinvoinnin häviämiseltä, nelivuotiselta raaistumiselta ja demoralisoitumiselta, vaan myöskin tuolta pelottavalta Versaillesin rauhalta. Koko maailma olisi tullut pelastettua Saksan proletariaatin toiminnan kautta. Saksan kansa olisi tullut kansakuntain johtajaksi.
Toinen vaihtoehto oli se, että vastustajat eivät olisi suostuneet uuden, demokraattisenkaan hallituksen tarjoamaan oikeudenmukaiseen rauhaan. Se mahdollisuus oli olemassa. Sillä vaikka ne eivät olleetkaan sotaa halunneet, vaikka se tulikin heille vastoin heidän tahtoaan, vaikkeivät he sitä varmaankaan olisi odottaneet, niin eivät hallitsevat luokat missään kapitalistisessa maassa ole sota- ja valloituspolitiikan periaatteellisia vastustajia.
Ne tekevät sen riippuvaksi kunkinaikaisista näköaloista joita se tarjoaa. Ne ovat rauhaarakastavia silloin, kun tuntevat itsensä heikommiksi, kun eivät ole tyydyttävästi varustettuja. Teollisuuskapitalismi on voitolla militarismista myös silloin, kun sota uhkaa tulla huonoksi liikeyritykseksi.
Mutta jos sota kerran on alkanut, niin eivät niiden sotatarkoituksia määrää periaatteet, vaan edut ja sotatila, jos tämä oli Saksalle epäsuotuisa, voi sattua niin, että Saksan vastustajat, jotka Saksa oli pakoittanut sotaan puolustautumaan väkivaltaa vastaan, nyt omasta puolestaan ryhtyivät väkivaltaan Saksaa vastaan.
Joka tapauksessa ei välttämättä olisi niin tarvinnut käydä, jos Saksa jo ensimäisinä kuukausina olisi tarjonnut oikeudenmukaista rauhaa, kun molemminpuolinen katkeruus vielä ei ollut kohonnut huippuunsa, sen armeijain sotavoima vielä oli murskaamatta eikä sen väestön vastustusvoima vielä ollut hävinnyt.
Vain Ranska pyrki Saksan alueelle. Englanti, tuo päävihollinen ei halunnut lisämaita itselleen Saksasta. Se olisi kauan aikaa tyytynyt Belgian täydelliseen ennalleen palauttamiseen ja Saksan laivastovarustusten supistamiseen, samoin kansainvälisen sovinto-oikeuden ratkaisuun. Se ei pitkään aikaan välittänyt myöskään Saksan kaikkien siirtomaiden rosvoamisesta. Se olisi ollut hyvin valmis vaihtamaan siirtomaa-alueita, sikäli kuin se halusi saksalaisia siirtomaita, esim. Saksan Itä-Afrikkaa, joka oli Kairosta Kapmaahan kulkevan rautatien varrella.
Venäjäkään ei himoinnut Saksan maaperää. Voitokas Venäjä olisi kenties halunnut Itävallalta Bosnian, Herzegowinan, Dalmatian Serbialle ja itselleen Galitsian sekä Turkilta Armenian. Italia olisi kai saanut tyydytettyä ruokahalunsa Trentinolla ja Görzillä. Koko tässä rajainmuutoksessa ei Saksan kansa olisi menettänyt mitään, Itävalta itse olisi enemmän voittanut sisäiseen yhteyteen ja voimaan katsoen, kuin menettänyt sotilaalliseen valtaan nähden.
Ranska tosin himoitsi Elsassia. Mutta yksinomaan sentähden ei Englanti enempi kuin Venäjäkään olisi ollut valmis käymään niin pitkää ja suuria uhrauksia vaativaa sotaa. Elsassin kysymys olisi kerta kaikkiaan tullut ratkaistua, jos Saksa olisi luovuttanut ranskaa puhuvan osansa Lothringin alueesta ja tehnyt Elsassista autonoomisen valtion.
Tämä olisi kyllä ollut tuloksena, jos tuon suuren sosialidemokraattisen puolueen luottokielto olisi jo sodan ensimäisenä puolivuotena pakoittanut Saksan hallituksen kääntymään oikealle tielle. Saksan ja koko maailman olisi silloin käynyt hyvin, joukko kansainvälisiä riitakohtia maailmasta tullut poistettua ja perustus laskettua uudelle taloudelliselle nousulle.
Otamme sentään pahimman tapauksen, joka myöskin oli mahdollinen, nim. sen, että imperialistit ja valloituspolitikot sodan kautta eivät olisi ainoastaan Ranskassa ja Venäjällä, vaan myöskin Englannissa päässeet niin suureen valtaan, etteivät olisi suostuneet mihinkään kohtuulliseen rauhaan, vaan jatkaneet sotaa Saksan täydelliseen häviämiseen saakka.
On itsestään selvää, että silloin olisi tullut Saksan sosialidemokratialle hetki, jolloin se ja sen kanssa koko Internatsionaale olisi ollut pakoitettu asettumaan hallituksensa puolelle, samoin kuin ranskalaiset sosialistit keisarikunnan kukistumisen ja Ranskan tasavallan rauhantarjouksen hyljätyksi tulemisen jälkeen v. 1870 tekivät Marxin ja Engelsin, Bebelin ja Liebknechtin suostumuksella. Silloin olisi Saksassa lakannut kaikki vakava sodan jatkamisen vastustaminen, silloin olisi Ranskan ja Englannin sosialistien ja työväen puoluelaisten oppositsioonin hallituksiaan vastaan täytynyt tulla voimakkaammaksi, ja puolueettomain yleisen mielipiteen olisi yksimielisesti täytynyt asettua Saksan puolelle. Pyrkimykset olisivat silloin tulleet mitä suurimmaksi eduksi Saksalle, ententen kansojen rauhanhalun olisi täytynyt kasvaa sitä enemmän, mitä kauheammiksi olisivat kasvaneet sodan kärsimykset, uhrit ja puutteet.
Näissä olosuhteissa ei olisi edes ensimäisen rauhantarjouksen tyhjiin rauetessa ja sodan jatkuessakaan tämä venynyt niin loppumattoman pitkäksi eikä sen loppu olisi tullut niin tuhoisaksi Saksalle, kuin se todellakin tuli.
Sotaluoton kieltäminen ei olisi millään muotoa huonontanut Saksan mahdollisuuksia. Se olisi voinut niitä parantaa. Ja pakostakin, jos Saksan sosialidemokratia ei olisi hyväksynyt hallituksensa politiikkaa, joka oli johtanut sotaan.
Tämän politiikan arvostelun olisi täytynyt olla yksin ratkaisevana sotaluoton myöntämisessä, eikä sen ajatuksen, että maan vihollinen seisoi porttien edustalla.
Mutta miten saada selvä käsitys tästä Saksan hallituksen todellisesta politiikasta sodan alkaessa ja sodan aikana? Eivätkö joukot sellaisina aikoina ole yksinomaan hallituksensa ilmoituskoneiston varassa tietojen saamiseen nähden ja eikö se kaikkialla esitä asianhaaroja hallituksen mielen mukaan? Miten silloin voi saada selvän siitä, kuka on hyökkäävä tai hyökkäyksen alainen, kenellä on valloitustarkoituksia, kuka tahtoo toisia kohtaan harjoittaa väkivaltaa ja kuka puolustautua väkivaltaa vastaan?
Jaurès teki v. 1907 ehdotuksen, jonka piti olla varmana ja yksinkertaisena ohjeena. Selostuksessaan samana vuonna pidetystä Stuttgartin kansainvälisestä kongressista, josta hän puhui Parisissa 7 p. syyskuuta, selitti hän juuri mainittua vaikeutta. Mitä on tehtävä, kun syntyy kansainvälinen selkkaus?
»Me sanomme hallitsijoille: sopikaa diplomaattienne kautta. Jos diplomaattinne kieltäytyvät, silloin esiintyy teidän itsenne määräämä sovinto-oikeus ... Jos ette tahdo, silloin olette te rikoksentekijä-, rosvo-, murhaajahallitus. Silloin on proletaarien velvollisuus nousta teitä vastaan, niin, teitä vastaan, eikä teidän puolestanne on heidän käytettävä heidän käteensä antamaanne kivääriä».
Mainio ehdotus, mutta vuoden 1914 heinäkuun ratkaisevina päivinä se petti, sillä silloin seurasivat tapaukset toisiaan niin nopeasti, ettei kansalla ollut lainkaan aikaa tulla tajuihinsa. Sota alkoi äkkiarvaamatta ja kumpikin ryhmä syytti toista puolta hyökkäyksen tekemisestä.
Mitenkä siinä enää voi saada mitään selkoa, kun kerta oli joutunut sotaan?
Tässä tapauksessa, kun ei voida olla aivan varmoja siitä, kumpi puoli on sytyttänyt sodan, näyttää parhain tie olevan se, jota Bebel ja Liebknecht ehdottivat vuoden 1870 sodan puhjetessa, nim. äänestyksestä pidättäytyminen.
Se oli minun mielestäni se kanta, jota Saksan sosialidemokratian olisi pitänyt noudattaa 4 p. elok. v. 1914. Mutta kun huomattiin, ettei valtiopäiväin voimakkain puolue voinut pidättyä äänestyksestä ja ottaa ratkaisevaa kantaa, huomautin, että puolueen ainakin sittemmin tulisi käyttää voimaansa. Sen tulisi pakoittaa hallitus selvästi ja kiertelemättä selittämään, ettei se tulisi käymään mitään valloitussotaa, eikä voittaessaan ryhtyisi mihinkään aluevaltauksiin eikä loukkaisi kansojen itsemääräämisoikeutta. Hallitukselle, joka kieltäytyisi tätä ilmoitusta tekemästä, ei sosialidemokraattinen puolue missään tapauksessa uskaltaisi myöntää sotaluottoa.
Tämäkään ehdotus ei saanut mitään kannatusta. Liebknecht pelkäsi hallituksen antavan tämän vaaditun tunnustuksen, mutta rikkovan lupauksensa, toiset taas olivat sitä mieltä, ettei mikään hallitus voinut tehdä sellaista ilmoitusta, siten tultaisiin pakoitetuiksi kieltämään sotaluotto.
Sen otin minäkin laskuun, mutta siinä en sentään olisi erehtynyt.
Sillä jos hallitus olisi antanut vaaditun selityksen, niin olisi, vaikkapa se sitten olisi syönytkin sanansa, Saksan sosialidemokratian asema Internatsionaaleen nähden ollut kokonaan toinen kuin sen myöntäessä ilman vaatimuksia sotaluoton. Hallitus olisi silloin tuntenut sen tekijäksi, joka vaikutti sotatarkoituksiin määräävästi. Tämän kautta olisi kasvanut itse sosialidemokratian sekä oikeus että velvollisuus vaikuttaa sen itsemääräämiin sotatarkoituksiin ja käydä mitä päättävimpään oppositsiooniin, siis kieltämään jatkuvan sotaluoton, niin pian kuin hallitus olisi näyttänyt rikkovan lupauksensa.
Ehdotukseni, kun sen tein 3 p. elok. 1914, ei saanut mitään vastakaikua oikealta eikä vasemmalta. Se ei minua ihmetyttänyt, koska se tuli aivan yllätyksenä, olin itsekin tuon ajatuksen juuri vähää ennen keksinyt.
Mutta minä pidän vielä tänä päivänäkin tuota ehdotusta harkitsemisen arvoisena tulevien sotaselkkauksien varalta; jos sattuisi sellainen tapaus, ettei joku sosialistinen puolue ole selvillä hallituksensa osasta sotaan. Koskaan ei pitäisi hallitukselle sotamäärärahoja myöntää ilman ehtoja, vaan vasta sitten, kun se on antanut selvät takeet siitä, että se käy sotaa puolustus- eikä valloitussotana.
Sellainenkin tae luonnollisesti tuo mukanaan vain oikeuden, eikä velvollisuutta luoton myöntämiseen. Voi olla vielä muitakin syitä, jotka estävät sosialidemokraattisen puolueen myöntämästä hallitukselle varoja sodankäyntiin.
Ajateltiinpa tästä ehdotuksesta mitä tahansa, yksi seikka kuitenkin on varma: Saksan sosialidemokratian enemmistön maailman sodassa ottamalle kannalle, joka jo tähän asti on Internatsionaalessa yleisesti tuomittu, ei voida löytää mitään sellaista puolustusta, johon kannattaisi yhtyä.
Mutta tuleeko uudistetun Internatsionaalen mennä pitemmälle kuin on välttämätöntä kaavaillakseen tulevaisuuden varalta tarkasti ne periaatteet, joita kunkin sen jäsenen tulee noudattaa mahdollisessa sodassa, ja määrätä se menettelytapa, jota jokaisen on seurattava?
Tuleeko sen langettaa tuomioita menneisyydestä ja vaatia Saksan enemmistösosialisteja itse tunnustamaan, että he ovat pettäneet Internatsionaalen ja sosialismin?
Mistä tahtovat muut puolueet ottaa oikeuden tähän vaatimukseen? Aivan epäilemättä on niiden joukossa, jotka nyt esiintyvät enemmistösosialistien tuomareina, paljonkin sellaisia, jotka heidän sijassaan olisivat menetelleet ihan niinkuin hekin. Sota on selvästi osoittanut, että natsionalismi on vielä kaikissa maissa joukkojen keskuudessa samoinkuin proletariaatin johtajienkin keskuudessa laajalle levinnyt ja että se tulee ylivoimaiseksi sellaisen sodan sattuessa, joka ei ilmeisesti esiinny vain hyökkäys- ja valloitussotana, kuten tällä kertaa Italiassa.
Natsionalismin sitkeys on varmasti pahimpana esteenä proletaariselle itsenäistymisliikkeelle. Sitä vastaan on jokaisen sosialistin mitä tarmokkaimmin taisteltava. Mutta se voi tehokkaasti tapahtua vain sisästä, eikä ulkoakäsin. Saksalainen natsionalismi voi kadottaa valtansa saksalaisen luonteen yli vasta sitten, kun saksalaiset internatsionalistit taistelevat sitä vastaan. Ranskalaisten ja englantilaisten hyökätessä sitä vastaan ei ole aina selvää, tapahtuvatko nuo hyökkäykset todellisessa internatsionalistisessa mielessä vai johtuvatko ne vain yhdeltä puolen Ranskan ja Englannin, toiselta puolen Saksan natsionalismin välisestä vastakohdasta. Sellaiset hyökkäykset eivät heikontaisi, vaan vahvistaisivat natsionalismia.
Epäilemättä on natsionalismia vielä Saksan sosialidemokratiassa enemmän kuin muissa, enemmän kuin meitä voi miellyttää. Meidän täytyy koettaa saada se häviämään. Mutta siihen ei ole oikea keino se, että niiden maiden sosialidemokraatit, jotka ovat käyneet sotaa Saksaa vastaan, kuten ranskalaiset ja belgialaiset, nyt voittajina vaativat voitettuja änkyttämään nöyrän pater peccavi, ennenkuin heidät jälleen otetaan Internatsionaalen jäseniksi.
Ja kuka on tekevä tämän synnintunnustuksen? Jokainenko, joka sodan aikana on kannattanut Saksan hallitusta? Mutta tätä laatua olevat silloiset »sosialipatriootit» voidaan nyt löytää mitä erilaisimmista leireistä, sekä riippumattomien että kommunistien leireistä. Kansainvälisen sydämensä he huomasivat vasta sitten, kun voitto, johon he olivat luottaneet, jäi tulematta ja seurasi musertava tappio.
Onko kaikkia näitä aineksia ylistettävä valikoiduiksi internatsionalisteiksi vastakohtana niille roistoille enemmiistöläisille, jotka eivät lainkaan pitäneet ohjeenaan mitään muita käsityksiä kuin Vandervelde ja Thomas, joista he erosivat vain siinä suhteessa, että he katsoivat Saksan olleen hyökkäyksen alaisena, Saksan käyneen puolustussotaa? Ja mitä sitten, jos Saksan sosialidemokratian molemmat suunnat yhdistyvät, mikä on varsin toivottavaa?
Nähdään, että Saksan kansalaisrauhan puolustajiin kohdistuvan suunnitellun rangaistustuomion esine ei ole oikein määrätty.
Uudistetun Internatsionaalen toiminnan valmistus sellaisen rangaistustuomion kautta ei tulisi lujittamaan kansainvälistä henkeä, vaan pikemminkin uudestaan lisäämään kansallisia vastakohtia, joiden poistamisvaatimuksen tulee olla meidän tärkeimpänä tehtävänämme.
Mutta älköön siten puhuttako Saksan sosialidemokratiassa niiden puolesta, jotka vielä nytkään eivät sano enemmistön sotaansuhtautumisen syyksi sitä, että hallitus oli heidät pettänyt ja johtanut harhaan, vaan jotka vieläkin, kaikkien tosiasiain tunnetuksi tultua, kieltävät Wilhelmin hallituksen syyllisyyden sotaan, ei monarkistisista tai militaristisista, vaan kansallisista eduista riippuen, koska heistä näyttää entisen hallituksensa syypääksi tekeminen merkitsevän samaa kuin kansansa syypääksi tekeminen.
Sellaisten enemmistöläisten olisi pitänyt ottaa esimerkkiä Edvard Bernsteinistä, joka 4 p. elok. v. 1914 äänesti sotamäärärahojen puolesta, koska hän uskoi Venäjän hyökänneen Saksan kimppuun, mutta myöhemmin ei arvellut julkisesti selittää erehtyneensä. Tämän avoimen ja rohkean tunnustuksen kautta ei kunnioitus häntä kohtaan ole vähentynyt, vaan lisääntynyt.
Jos muutkin, jotka 4 p. elok. 1914 ja myöhemmin äänestivät sotaluoton puolesta, ymmärtäisivät tehdä samallaisen tunnustuksen sotaan syynä olleen Saksan hallituksen menettelyn tultua tunnetuksi, edistäisivät he kansallisten ristiriitain häviämistä Internatsionaalessa tavattomasti, helpottaisivat sen toimintaa ja omaa asemaansa Internatsionaalessa ja parantaisivat Saksan kansan kansainvälistä asemaa ratkaisevasti. Mutta tämän tunnustuksen tulisi olla vapaaehtoisesti tehdyn, sellaisen, joka johtuu omasta totuuteen pyrkimisen kautta saavutetusta vakaumuksesta, se ei saisi olla pakosta tehty, mikä alentaisi kaikkia sellaisia samassa määrin.
Sellaisen vapaaehtoisen, hyvin perustellun tunnustuksen pitäisi mitä vaikuttavimmin valmistaman uudistetun Internatsionaalen työtä.
Sodan ja vallankumouksen peloittavassa pyörremyrskyssä on niin paljon tapahtunut muutoksia. Nyt on päästävä selville siitä, ovatko sen mukana myöskin meidän liikkeemme perustukset muuttuneet ja missä määrin tuo uusi on vain ohimenevää muotia, missä määrin pysyvää seurausta. Jälkimäistä on arvioitava.
Ennen kaikkea työntyy esille kysymys: mistä järjestöistä on uudistettu Internatsionaale pantava kokoon, mitkä ovat kutsuttavat sen alkajaisiin.
Ensimäinen Internatsionaale oli tässä suhteessa pahassa pulassa. Ainoa suurempi Europan valtio kehiltyneine kapitalistisine teollisuuksineen, suurine palkkatyöväkineen ja laajoine poliittisine vapauksineen, tosin vielä ilman yleistä äänioikeutta, oli siihen aikaan Englanti. Se yksin oli kasvattanut proletaarisen puolueen, joka käsitti laajemmat joukot, nim. chartismin. Se oli vuonna 1848 tapahtuneen romahduksen jälkeen surkastunut ja lopullisesti hävinnyt jättämättä seuraajaa jälkeensä. Sensijaan oli ammatillinen liike Englannissa saavuttanut suuren laajuuden.
Euroopan mannermaalla sitävastoin ei ensimäisen Internatsionaalen perustamisaikoina, 1864, ollut huomattavia työväenpuolueita eikä ammattiliittoja vuoden 1848 vallankumouksen romahdusta seuranneen poliisijärjestyksen vuoksi. Saksan yleisellä työväenliitolla pani Lassalle siihen aikaan alulle sosialistisen joukkopuolueen, joka suorastaan vasta alkoi työntää vaivaisia juuria. Ranskassa esti Napoleonin hallitusjärjestelmä tuollaisten taimienkin nousemisen. Euroopan manterella ei ammattiliitoista ollut kerrassaan mitään tietoa.
Työmiesten järjestöinä olivat silloin ainoastaan lukuisat pienet klubit ja yhdistykset, jotka palvelivat seuraelämän, sivistyksen ja molemminpuolisen avustuksen tarkoituksia ja siinä ohella harjoittivat enemmän tai vähemmän salaista politiikkaa, mutta mikään niistä ei saavuttanut enempää kuin paikallisen merkityksen.
Internatsionaalen tärkein silloinen tehtävä oli suorastaan laajojen proletaaristen järjestöjen, nimenomaan ammatillisten järjestöjen muodostamisen edistäminen englantilaisen mallin mukaan Englannin ulkopuolella. Se ei siis voinut vielä rakentua sellaisten järjestöjen nojalla. Lisäksi tuli se seikka, että useitten valtioitten poliisisäännöt suorastaan kielsivät näitten valtioitten yhdistysten liittymisen johonkin ulkomaiseen järjestöön.
Internatsionaale piti itseään senvuoksi kaikenlaatuisten »työväenyhdistysten» yhteenliittymänä. Niin, vieläpä se antoi luvan yksityisten henkilöjen jäseneksiliittymisellekin. Ensimäisen Internatsionaalen ohjesääntöjen 1 kohdassa sanotaan:
»Tämä liitto on perustettu yhteyden ja suunnitelmallisen yhteistyön keskuksen aikaansaamiseksi eri maissa olevien niiden työväenyhdistysten välillä, jotka pyrkivät samaan päämäärään, nimittäin: työväenluokan suojelukseen, edistykseen ja täydelliseen vapauttamiseen».
Sosialistista puoluetta Internatsionaalen jäsenenä ei silloin vielä ajateltu, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista puoluetta missään ollut. Sitävastoin otettiin huomioon jäseninä ammattiliittojen ohella myös yhdistykset. Vieläpä niitä päästettiin kongressiinkin, vaikka eivät olleet jäseninäkään.
Yleisten kongressien järjestystä koskevassa 7:ssä kohdassa sanotaan, että istunto- ja äänestysoikeus kongressissa on vain niiden ryhmäin valtuutetuilla, jotka kuuluvat Internatsionaaleen ja ovat maksaneet sen jäsenmaksut. Mutta poikkeus tehdään niihin maihin nähden, joissa työväenliittojen liittyminen Internatsionaaleen on lailla kielletty. Niiden ammattiliitot ja yhdistykset saavat, jäseninä olemattakin, lähettää valtuutettujaan kongressiin, mutta he saavat ottaa osaa vain »periaatteellisia kysymyksiä koskeviin keskusteluihin», mutta eivät »hallinto-asioita» koskeviin.
Jokainen työväenyhdistys, joka omaksuu Internatsionaalen päämäärän, pääsee luonteestaan huolimatta sen jäseneksi. Internatsionaale pitää silmällä vain sitä, että hajallaan olevat ryhmät tulisivat yhdistetyiksi. Ohjesääntöjen 7:s kohta sanoo tästä:
»Koska yhdeltä puolen työväenliikkeen menestys jokaisessa maassa voi tulla turvatuksi yksimielisyyden ja yhteenliittymisen kautta, koska toiselta puolen kansainvälisen Pääneuvoston toimintaa suuresti rajoittaa se seikka, että se on yhteydessä vain muutamain kansallisten työväenyhdistyskeskusten kanssa, mutta monilukuisten pienten ja hajallaan olevien paikallisten yhdistysten kanssa ei se ole lainkaan yhteydessä — niin tulee Kansainvälisen Liiton jäsenten ponnistaa kaikki voimansa asianomaisten maitten hajallaan olevien työväenyhdistysten yhteenliittämiseksi kansalliseksi kokonaisuudeksi, jota edustavat kansalliset keskuselimet».
Mutta proletariaatin yhdistämistä yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi jokaisessa valtiossa ei vaikeuttanut ainoastaan sen järjestöjen paikallinen pirstoutuneisuus, vaan yhtä paljon sen edistyneimpien osien jakaantuminen lukemattomiin lahkoihin. Luokkataistelu ei silloin ollut tunnuslauseena, vaan »yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen», ei järjestöjen kehittäminen eikä proletariaatin henkisen ja ruumiillisen voiman keskittäminen luokkataistelun ja sen saavutusten kautta, vaan sellaisen keinon keksiminen, joka tuota pikaa vapauttaisi, jos sitä käytettäisiin, työväenluokan kärsimyksistään. Jokainen, joka oli keksinyt sellaisen keinon, kokosi ympärilleen ryhmän proletareja, jotka taistelivat hänen puolestaan ja kaikkia muita yhteiskunnallisia opettelijoita vastaan, ja senvuoksi jakaantuivat sosialistit monilukuisiin toisiaan vastaan taisteleviin lahkoihin. Sosialismista tuli proletarien hajoittamis- eikä yhdistämiskeino.
Siitä tahtoi Internatsionaale tehdä lopun. Sen jäsenyyden tuli olla tarjona kaikille proletariaatin vapautumisen puolesta taisteleville sosialisteille.
Sitä käsitteli sääntöjen ohjemääräysten 5:s kohta, joka koskee »paikallisyhdistyksiä, osastoja ja ryhmiä».
2:ssa pykälässä sanotaan:
»Kaikkien paikallisten osastojen, jaostojen, ryhmien ja niiden komiteain (lukuunottamatta ammattiliittoja) tulee vastedes yksinomaan ja lopullisesti järjestäytyä Kansainvälisen Työväenliiton osastoiksi j. n. e. asianomaisen paikannimen oheenliittäen».
Edelleen sanotaan 3:ssa pykälässä:
»Sen mukaisesti on tästä lähtien osastojen, ryhmien ja niiden komiteain kielletty ottamasta lahkonimiä, kuten positivistien, mutualistien, kollektivistien, kommunistien y. m. nimiä tai muodostamasta erikoisyhtymiä, jotka sellaisten nimien kuin 'propagandaosasto' j. n. e. muodossa omaksuvat itselleen erikoisen, Liiton yhteisistä tarkoituksista eroavan tehtävän».
Marx oli Internatsionaalen johtava pää. Hänen henkensä puhuu näiden sääntöjen kautta. Mikään ei ollut hänelle sentään sen tärkeämpää, kuin niiden käyttäminen siihen tarkoitukseen, että vanhojen lahkojen tilalle tulisi asetettua uudet, marxilaiset. Siitä piti hän huolta kaikin voimin ja hän sekä Engels ovat alinomaa ankarasti arvostelleet sellaisia oppilaitaan, jotka koettivat laajentaa välttämättömän pyrkimisen marxilaiseen selvyyteen pyrkimykseksi marxilaiseen yksipuolisuuteen työväenliikkeessä.
Tätä vastustaen ilmaisevat Internatsionaalen säännöt hyvin harkitusti Liiton tarkoitukset ja menettelytavat. Sitä koskevat lauseet ovat koko maailmassa tunnettuja, siitä huolimatta julaistakoon ne tässä vielä kerran, koska niillä vielä nytkin on mitä suurin merkitys Internatsionaalen hengelle. Ne julistavat:
»Ajateltavaksi,
»että työväenluokan vapaus on sen omin voimin valloitettava;
»että taistelu työväenluokan vapautuksesta ei ole suinkaan taistelua luokkaetuoikeuksista ja yksinoikeuksista, vaan yhtäläisistä oikeuksista ja velvollisuuksista ja kaiken luokkaherruuden hävittämisestä;
»että työväen taloudellinen alistaminen, työvälineiden, se on elämänlähteiden, omistajani vallan alaiseksi panee perustan kaikenmuotoiselle orjuudelle — ammatilliselle kurjuudelle, henkiselle holhoukselle ja poliittiselle riippuvaisuudelle;
»että työväenluokan taloudellinen vapautus sentähden on se suuri päämäärä, jonka alaiseksi kaikki poliittinen liike, kuten välikeino ainakin, on alistettava;
»että kaikki tähän päämäärään suunnatut yritykset tähän asti ovat olleet turhia, koska on puuttunut jokaisen maan monien työväen osastojen välistä yhtenäisyyttä ja eri maitten työväenluokkien välistä veljellistä liittoa;
»että työväenluokan vapautus ei ole paikallinen eikä kansallinen, vaan yhteiskunnallinen tehtävä, joka käsittää kaikki maat, jotka muodostavat nykyisen yhteiskunnan, ja jonka ratkaisu riippuu edistyneimpien maitten käytännöllisestä ja tietopuolisesta yhteisvaikutuksesta;
»että nykyään uudistuva työväenluokan liike Euroopan teollisuusmaissa, samalla aikaa kuin se herättää uusia toiveita, juhlallisesti varoittaa vanhoihin erehdyksiin lankeamasta, ja pakoittaa yhteyttä vailla olevien liikkeiden pikaiseen yhteenliittymiseen;
»näillä perusteilla on Kansainvälinen Työväenliitto muodostettu».
Tämä on epäilemättä hyvin tarkka yhteenveto Marxin käsityksistä sosialistiseen päämäärään ja siihen johtavaan liikkeeseen nähden. Mutta kaikesta tarkkuudesta huolimatta olivat nämä lauseet niin pidättyvästi laaditut, että ne saattoivat tulla siksi lipuksi, jonka ympärille kokoontuivat työväenliikkeen mitä erilaisimmat muodot: tradeunionistit Englannissa, proudhonistit ja blanquilaiset Ranskassa, ja Saksassa sosialistit, jotka olivat kehittyneet Lassallen, Weitlingin tai Albert Langen koulussa.
Yhtä ankara kuin Marx oli jokaista teorian edustajaa kohtaan, yhtä tarkasti kuin hän kielsi kaiken teoreettisen suvaitsevaisuuden hämmennystä kohtaan, yhtä suuri oli hänen käytännöllinen suvaitsevaisuutensa kaikenlaista itsenäistä työväenjoukkojen liikettä kohtaan, nojasivatpa ne sitten mihin teoriaan tahansa. Tunnettu on hänen lauseensa: yksi askel todellista liikettä on arvokkaampi kuin tusina ohjelmia.
Vain tämän suvaitsevaisuuden johdosta oli ensimäinen Internatsionaale mahdollinen. Mutta sen historia osoittaa, että suvaitsevaisuus todellista liikettä kohtaan ei voi olla määrätön ja että sillä on rajansa.
Ensimäinen Internatsionaale oli rakennettu sille periaatteelle, että työväenluokan taloudellinen vapauttaminen oli sen päämääränä, poliittinen liike sen keinona.
Mutta valtiollisella liikkeellä ei silloin ymmärretty mitään muuta kuin taistelua demokratian saavuttamisesta, ja siellä, missä demokratiaan oli päästy, demokratian käyttämistä proletariaatin vahvistamiseksi ja lopuksi valtiovallan valtaamiseksi.
Vuonna 1847 kirjoitti Engels kirjasen »Kommunismin periaatteet».[3] Siinä kirjoitti hän tulevasta vallankumouksesta.
»Se tulee ennen kaikkea saamaan aikaan demokraattisen valtiomtiodon ja senkautta suoraan tai välillisesti proletariaatin valtiollisen herruuden. Suoraan Englannissa, missä proletarit jo ovat kansan enemmistönä. Välillisesti Ranskassa ja Saksassa, missä kansan enemmistö ei muodostu yksin proletareista, vaan myöskin pikkuviljelijöista ja -porvareista». (S. 24).
Myöhemmät kokemukset osoittivat hänelle, ettei proletariaatin herruuden saavuttamiseen riitä sen oleminen kansan enemmistönä. Sen on täytynyt myös ymmärtää ne tehtävät, jotka johtuvat sen poliittisesta vallasta, ja sen on täytynyt saavuttaa ne, tuon vallan käyttämiseen vaadittavat kyvyt, jotka vuosikymmenien luokkataistelu edellyttää. Ja proletariaatin »välillisellä herruudella» pienviljelijäin ja pikkuporvarien kanssa tehdyn liiton kautta onkin vasta monet esteensä.
Mutta tämä ei antanut hänelle mitään aihetta demokratiavaatimuksen hylkäämiseen. Se mitä hän oli puolustanut vuonna 1847, pysyi hänen periaatteenaan kuolemaansa asti. Vielä 1891 kirjoitti hän:
»Jos mikään, niin ainakin se tosiasia on varma, että meidän puolueemme ja työväenluokka voi päästä valtaan vain demokraattisen tasavallan muodon vallitessa. Vieläpä tämä on erityinen muoto proletariaatin diktatuuria varten». (Sosialidemokraattisen ohjelmaluonnoksen arvostelua, »Neue Zeit», XX., I., s. 11.)[4]
Tätä periaatetta on marxilainen sosialidemokratia siitä alkaen kaikissa olosuhteissa puolustanut aina siihen ajankohtaan asti, kun bolshevikit v. 1917 huomasivat, etteivät he olleet Venäjän kansan enemmistönä ja että he voivat pysyä vallassa vain kumoamalla sen saman demokratian, jonka puolesta he olivat vuosikymmeniä taistelleet. Ja koska he näennäisesti menestyivät, kääntyivät tuota pikaa suuret sosialistijoukot kaikissa maissa työväenneuvostojen kaikkivaltiuden uskoon. On sangen masentavaa nähdä, kuinka monet sosialistit antoivat hetken menestyksen ohjata itseään enemmän kuin periaatteen — ja vieläpä monta kertaa sellaiset, jotka eri toten kehuvat järkkymätöntä periaatteellisuuttaan.
Demokratiaa vastaan ei ensimäisen Internatsionaalen aikana rohjennut kukaan esiintyä. Mutta demokratia merkitsee yleistä äänioikeutta ja sen käyttöä, siis valitsemista parlamenttiin, joka edustaa korkeinta valtaa valtiossa. Niinpä vaati Engels jo lainaamassamme kirjoituksessa:
»Koko poliittisen vallan keskittämistä kansaneduskunnan käsiin».
Demokratian johdonmukaisuus näytti ensimäisen Internatsionaalen aikana monista sosialisteista aivan arveluttavalta.
He edellyttivät, että proletariaatti ensiksi vain siellä ja vain sitten tulisi valtaan, missä se ei ainoastaan olisi kansan enemmistönä, vaan olisi myöskin saavuttanut välttämättömän poliittisen itsenäisyyden ja kypsyyden. Todellisuudessa oli Internatsionaalen periaatteiden selityksen lähtökohtana se katsantokanta, että proletariaatin vapautuminen olisi mahdollinen lähinnä vain »edistyneimmissä maissa». Niiden »tietopuolinen ja käytännöllinen yhteisvaikutus» voisi sitten saada aikaan proletariaatin vapautumisen kapitalistisen yhteiskunnan koko suurella alueella.
Tämä viittaus sosialismin saavuttamiseen pitkänlaisen kehityksen kautta miellytti eri maiden sosialisteja sitä vähemmän, mitä takapajuisempia ne olivat, mitä kauemmaksi tämän käsityksen mukaan sosialismin toteutuminen niihin nähden lykkäytyi. He kaipasivat keinoa, joka heti paikalla lupaisi heidän maidensa vapautetuille ja kärsiville joukoille voiton ja hyvinvoinnin, he kaipasivat »yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua», ei luokkataisteluun kutsua, se on vaivalloiseen parannustyöhön proletariaatin, valtion, yhteiskunnan hyväksi, mikä on edellytyksenä poliittisen vallan ja taloudellisen vapautuksen saavuttamiselle.
Parisin sosialistiset työmiehet, joita ympäröi koko maan tavaton talonpoikaisjoukko, Juran käsityöläiset, joita orjuutti heidän talonpoikainen ympäristönsä, vastustivat valtiollista demokratiaa, vaikka kunnallinen olikin heille tervetullut. He etsivät vapautusta kuntain puitteissa luoton ja vaihdon rauhallisen säännöstelyn kautta.
Yhtä tarkoituksettomalta näytti proletariaatin valtiollinen liike valtiollisen demokratian perustalla Venäjällä, missä ei ollut pienintäkään poliittisten oikeuksien alkua ja kansanjoukot, teollisuustyöläiset sekä talonpojat, olivat aivan tietämättömiä. Lukutaidottomuus ja taloudellinen takapajuisuus saattoivat demokratian myöskin Italiassa ja Espanjassa näyttämään soveltumattomalta keinolta proletariaatin vapauttamista varten. Vain yhden ainoan lajista kapinaa käytettiin siellä olemassaolevaa valtio- ja yhteiskuntajärjestystä vastaan: aseellista salaliittoa rosvokoplan muodostamiseksi tai mellakan toimeenpanemiseksi. Espanjassa olivat sotilasmellakat päiväjärjestyksessä. Italiassa otti kansallinen vapaustaistelu keinokseen mellakat ja aika ajoin siten menestyikin. Perimätieto ei ole vielä unohtunut. Kansansankari Garibaldin, mellakkataktiikan mestarin, menettelykeinoja jatkaa nyt d'Annunzio. Venäjällä eivät rosvouden ja kansannousun rajat ole olleet koskaan kovin ankarat ja suuret rosvot ovat esittäneet kansantaruissa ylistettyä osaa köyhien ja kurjien auttajina, rikkaitten ja mahtavien kauhuna.
Kaikista näistä aineksista, parisilaisten ja juralaisten rauhallisesta proudhonismista samoinkuin espanjalaisten, italialaisten, venäläisten väkivaltaisesta bakunismista muodostui marxilaisuuden anarkistinen kritiikki, joka heikonsi ensimäisen Internatsionaalen rakennusta ja joka pääsi voitolle, kun Englannin ammattiliitot antautuivat yhä enemmän vapaamielisten puolelle ja asettuivat rintamaan Marxia vastaan. Heillekään ei soveltunut proletariaatin itsenäinen liike, tosin muista syistä. Niiden ristiriitojen vuoksi, taistelussa poliittisen liikkeen merkityksestä proletariaatin taloudellisen vapautuksen keinona hävisi ensimäinen Internatsionaale hurjassa veljeskamppailussa.
Ensimäisen Internatsionaalen voidaan katsoa loppuneen Haagin kongressiin v. 1872, vaikka se olikin vielä muutamia vuosia jouten olemassa siellä täällä. Se ei enää siitä lähtien toiminut elinvoimaisena yhteenliittymänä. Toisen perustaminen onnistui vasta v. 1889. Järjestöjen laita on sama kuin elimistöjenkin. Niiden hävittäminen on helpompaa ja käy nopeammin kuin uusien rakentaminen. Toisen Internatsionaalen muodostaminen kohtasi aluksi samallaisia vaikeuksia kuin nyt sen uudistamisyritys. Sen alkaessa näytti siltä kuin syntyisi kaksi Internatsionaalea. Sekä sosialistiselta että ammatilliselta taholta tehtiin kahdeksankymmenen vuoden aikana eri yrityksiä uuden Internatsionaalen perustamiseksi.
Englannin ammatti liittokongressi v. 1886 antoi Trade-Unionin parlamenttikomitean tehtäväksi kutsua kokoon kansainvälinen konferenssi Lontooseen. Mutta päätös ei miellyttänyt vielä silloin kaikkivaltiaita vanhan koulun ammattiliittojohtajia. Se olisi saattanut heidät liian läheiseen suhteeseen sosialistien kanssa. He koettivat sitä saboteerata samalla kuin he sitä eivät ollenkaan panneet toimeen ja yrittivät lähimmän ammattiliittokongressin saada punnitsemaan kysymystä uudelleen. Tämä vahvisti edeltäjänsä päätöksen. Johtajat saivat aikaan vain sen, että päätettiin tuon kansainvälisen konferenssin pitävän olla puhtaasti ammatillisen.
Melkein samaan aikaan kuin englantilainen ammattiliittokongressi Swanseassa (lokakuussa v. 1887) pidettiin St. Gallen'issa Sveitsissä Saksan sosialidemokratian kongressi, koska sitä esti sosialistilaki pitämästä puoluekokoustaan julkisesti omassa maassa. St. Gallen'issa päätettiin kutsua kokoon kansainvälinen työväen kongressi v. 1888.
Siten oli tulossa kaksi eri työväen kongressia samana vuonna. Se uhkasi jo ennakolta tuoda Internatsionaaleen vaaralliset vastakohdat ja hajaannuksen. Saksan puoluejohto koetti senvuoksi saada aikaan sopimusta Englannin parlamenttikomitean kanssa. Se oli valmis jättämään pitämättä kokoonkutsumansa kongressin, jos parlamenttikomitea järjestäisi kutsut kongressiinsa siihen muotoon, että silloisista poikkeuslaeista huolimatta myöskin saksalaiset ja itävaltalaiset työmiehet voisivat tulla siinä edustetuiksi.
Parlamenttikomitea vastasi, ettei se voinut poiketa säännöistään. Sen muodollisuus oli sille tervetulleena verukkeena, johon se turvautui pitääkseen nuo itselleen niin epämieluiset marxilais-sosialistiset ainekset loitolla kongressistaan.
Koko tätä hommaa, joka valaisee ammattiliittobyrokratian ja marxilaisen sosialismin välistä ristiriitaa, käytti Lensch maailman sodan aikana hyväkseen esittäen sen englantilaisten työmiesten kansallisuusvihan ilmaukseksi saksalaisia työmiehiä kohtaan ja siten syventääkseen noiden kahden kansan proletarien välistä kansallista vastakohtaa. Selitin silloin tätä asiaa »Neue Zeitissä» 25 p. elok. v. 1916.
Englantilaiset pitivät kiinni kongressistaan, jota sentään useimpien maiden sosialistit boikotteerasivat. Se pidettiin Lontoossa v. 1888, mutta se oli harha-isku. Paitsi englantilaisia, saapui siihen vain pari ranskalaista, hollantilaista ja belgialaista. Siitä huolimatta teki konferenssi sosialistisia päätöksiä, ilmaisi myötätuntonsa saksalaisia työmiehiä kohtaan ja vaati sellaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä, että kaikkien maiden työläisillä olisi mahdollisuus ottaa osaa lähimpään kansainväliseen kongressiin.
Mutta tuota lähintä kongressia ei enää kutsunutkaan kokoon englantilainen parlamenttikomitea.
Vieläpä se oli Saksan sosialidemokratian puoluejohto, joka asettui yhteyteen Ranskan sosialistien kanssa kansainvälisen työväen- ja sosialistikongressin kokoonkutsumista varten Parisiin v. 1889, Ranskan satavuotisjuhlan vuotena.
Valitettavasti jakaantui Ranskan sosialismi silloin vielä useihin puoluejärjestöihin, jotka puolestaan taas asettuivat kahdeksi suureksi vastakkaiseksi ryhmäksi: yksi niistä oli se, joka kenraali Boulangerin kautta uhkaavaa sotilaallista valtiokeikausta varoen vaati sosialistien yhtymistä porvarillisten tasavaltalaisten kanssa. Noiden sosialistien ja radikaalien välisen yhtymäkohdan muodosti siihen aikaan »Ihmisoikeuden yhdistys», jonka olinpaikka oli Rue Cadet. Sentähden sanottiin näitä politiikkoja kadeteiksi paljon ennen venäläisiä kadetteja. Tämän suunnan sosialistit nimittivät itse itseään passibilisteiksi. Heitä vastustivat vallankumouksellisen luokkataistelun kannalla olevat sosialistit, jotka inhosivat kaikkea sekaantumista porvarillisiin aineksiin, s. o. guesdistit ja blanquistit.
Valmistava neuvottelukokous kutsuttiin kokoon Haagiin helmikuussa v. 1889, ja sen tarkoituksena oli kehoittaa riiteleviä veljiä muodostamaan yhteistä komiteaa yhden ainoan kongressin kokoonkutsumista varten, säästääkseen proletariaatin näkemästä hajallista Internatsionaalea. Mutta passibilistit eivät tulleetkaan. Sillä kertaa olivat maltilliset sovitteluun taipumattomia. Kokoonkutsuva komitea muodostettiin ilman heitä. Passibilistit lähettivät kutsut omaan kansainväliseen kongressiinsa.
Heidän puolelleen asettuivat luonnollisesti englantilaiset ammattiliittojohtajat. Ihmeellistä kyllä, myöskin Englannin marxilaiset Hyndmanin johdolla. Nämä eivät olleet oikein hyvässä sovussa Engelsin kanssa, joka syytti heitä siitä, että he olivat rajoittaneet marxilaisuuden Englannissa lahkoliikkeeksi. Senvuoksi asettuivat he myöskin ranskalaisia ja saksalaisia marxilaisia vastaan. Sen sijaan menivät heidän sosialistiset vastustajansa englantilaisten joukossa ei-englantilaisten marxilaisten puolelle, vaikka nuo englantilaiset, kuten Morris, taipuivat anarkismiin tai edustivat liikatunteellista sosialismia, joka jo aikoja sitten oli torjuen hylännyt luokkataisteluopin.
Monet puolueet, kuten belgialainen, lähettivät edustajan: kumpaankin kongressiin.
Passibilistinen epäonnistui. Paitsi 477 ranskalaista, oli siinä vain 80 ulkomaalaista, niistä 42 brittiläisiä, ja heidän ohellaan vielä kahdeksan kansallisuuden edustajat, joiden joukossa oli sellaisiakin, jotka edustivat vain itseään, kuten seitsemän siellä ollutta itävaltalaista ja yksi sveitsiläinen.
Toisessa kongressissa oli 221 ranskalaisen lisäksi 170 ulkomaalaista, jotka käsittivät 18 kansallisuutta.
Tämän kongressin ylivoimaisuudesta huolimatta tekivät siinä nimenomaan belgialaiset ja saksalaiset yrityksiä kummankin kokouksen yhdistämiseksi. Mutta nämä yritykset raukesivat tyhjiin passibilistien kieltäytymisen vuoksi. Kuitenkin olivat belgialaiset, nuo jo äsken mainitut, jotka olivat kummassakin kongressissa, aikaan saaneet sen, että kumpikin kongressi hyväksyi heidän vaatimuksensa, että Belgian työväenpuolue kutsuisi kokoon ensimäisen kongressin Brüsseliin v. 1891.
Sinne saapuivat ilman muuta molemmat puolet yhteiseen kokoukseen, nekin, jotka v. 1889 vielä mitä vihaisemmin olivat hyljänneet pyynnön, istuivat saman pöydän ääressä sellaisten pettureiden kanssa kuin vastapuoli oli.
Kaikista alkuvaikeuksista huolimatta oli sentään yhdessä kohdassa toisen Internatsionaalen asema sen alkaessa suotuisampi, kuin ensimäisen. Sensijaan että tämä oli ollut tekemisissä lukemattomien pienien, hajallisten ja mitä eriluontoisinten »työväenyhdistysten» kanssa, sensijaan että se ei ollut mistään löytänyt merkitsevää työväenpuoluetta, rakentui toinen melkein yksinomaan sosialistisista puolueista. Ensimäisen ja toisen Internatsionaalen aikakausi oli niiden nykyisten sosialististen puolueitten kehityskausi, jotka enemmän tai vähemmän tietoisesti kaikki olivat samalla katsantokannalla, luokkataistelun kannalla, poliittisen taistelun kannalla poliittisen vallan valtaamista varten työväenluokan taloudellisen vapautuksen keinoksi.
Yksinkertaisinta olisi silloin ollut järjestää Internatsionaale kaikkien maiden sosialististen puolueiden liitoksi.
Sitä esti sentään se seikka, että Internatsionaale ilman Englannin työväenjoukkoa oli mahdottomuus. Mutta siellä ei vielä ollut muodostunut mitään sosialistista joukkopuoluetta. Ellei tahdottu jättää Englannin työmiehiä, ei ollut mahdollista rajoittaa Internatsionaaleen liittymistä sosialistisiin puolueisiin.
Toinen Internatsionaale muodostui siis lähinnä samoin kuin ensimäinenkin, ei yksinomaan sosialistisista puolueista, vaan yleensä työväenjärjestöistä.
Parisissa v. 1889 pidetyn kansainvälisen kongressin valmistava kokous kutsui kokoon »työväenkongressina», jonka tuli olla avoin »kaikkien maitten työmiehille ja sosialisteille».
Myöskin Brüsselin kongressiin v. 1891 kutsuttiin vielä »kaikkien maitten työväen- ja sosialistiyhdistykset», Zürichin kongressiin v. 1893 työväen ammattiliitot ja sosialistiset puolueet. Ja silleen se jäikin. Eikä ammattiliittojen ottaminen mukaan kutsuttujen joukkoon ole paljon auttanut. Joukko Englannin ammattiliittoja pysyi vuosikaudet sittenkin poissa kansainvälisistä kongresseista. Niiden mieltä alkoi Internatsionaale kiinnittää vasta sitten, kun vanhojen vain-ammattiliittojen sukupolven sijaan, joka piti seuraa vapaamielisten kanssa, tuli uusi miespolvi, joka sai aikaan ammattiliittojen yhdistymisen itsenäiseksi, joskaan ei aluksi vielä puhtaasti sosialistiseksi, työväenpuolueeksi.
Kun tämä v. 1908 pyysi Internatsionaaleen ottamista, näytti minusta itsestään ymmärrettävältä, että se oli lausuttava iloisesti tervetulleeksi. Minun sitä koskeva ehdotukseni tuli Internatsionaalen Toimistossa melkein yksimielisesti hyväksytyksi. Vain muutamat panivat pahaksensa sen, ettei tuolla nuorella puolueella ollut mitään sosialistista ohjelmaa. Minä olin sitä mieltä että, kun me kerta olimme ottaneet Englannin työmiehet vastaan ammattiliittolaisina, olisi aivan luonnotonta pitää heitä erillään niinpian kuin nuo samat ammattiliittolaiset olivat yhtyneet porvarillisesta vaikutuksesta riippumattomaksi valtiolliseksi puolueeksi. Ja Marxin mukaan pidin minä yhtä todellisen liikkeen askelta arvokkaampana kuin tusinaa ohjelmia.
Tämä kysymys tuli minun ensimäisen Radekia vastaan käymäni kynäsodan aiheeksi. Lenin oli kaikin tavoin Brüsselissä kannattanut jäseneksi-ottoa, vaikka hän moittikin minun perusteluani. Englannin työväenpuolue pääsi Internatsionaalen jäseneksi. Siten oli tullut poistetuksi syy, jonka vuoksi oli täytynyt sosialistisiin kongresseihin sosialististen puolueiden ohella kutsua vielä erikoisesti ammattiliitotkin. Ne ammattiliitot, jotka lähettivät edustajia, olivat melkein poikkeuksetta sellaisia, joiden jäsenet kuuluivat myöskin maansa sosialistiseen puolueeseen. Ammattiliittojen edustajat tulivat niin ollen tosiasiallisesti olemaan osana sosialististen puolueitten edustuksesta. Koska he suurimmaksi osaksi kuuluivat oikeaan siipeen, auttoi heidän läsnäolonsa vain sitä, että he asianomaiseen edustajistoon kuuluen kongressissa voivat näyttää voimakkaammilta kuin maansa puoluekokouksissa.
Siten muodostui sosialististen puolueiden internatsionaalen ohella myöskin ammattiliittojen Internatsionaale. Puolueella ja ammattiliitoilla on myös erilaiset tehtävät, toimet, menettelytavat, joista niiden täytyy erikseen neuvotella. Saman alan ammattiliitot olivat jo aikaisin lähestyneet toisiaan kansainvälisesti. V. 1901 pidettiin sitten Kööpenhaminassa ensimäinen kansainvälinen ammattiliittojen maajärjestöjen sihteerien Konferenssi, joka siitä lähtien pidettiin joka vuosi, ja v. 1905 asetti ammatillisten maakeskusten kansainvälisen sihteeristön. Vihdoin v. 1913 tämä sihteeristö järjestettiin Kansainväliseksi Ammattijärjestöjen Liitoksi.
Ammattiliitot eivät siis tarvinneet kansainvälisten suhteittensa hoitoa varten millään tavoin sosialistikongresseja.
Mutta mitä enemmän toisessa Internatsionaalessa ammattiliittoaines väheni ja sosialistinen tuli painavammaksi, sitä tärkeämmäksi tuli kysymys siitä, mitä lajia tulee olla siinä yhdistyvien sosialistien. Ammattiliiton tulee olla vapaa jokaiselle palkkatyöläiselle, olipa hänen valtiollinen mielipiteensä sitten minkälainen tahansa. Puolue sitävastoin ei katso luokkakuuluvaisuuteen, vaan valtiolliseen vakaumukseen. Sosialistinen kapitalisti, kuten Engels tai Singer, kuuluu varmasti sosialistiseen puolueeseen, mutta ei palkkatyöläinen, joka luottaa keskustaan.
Kukin puolue voi olla vain samanmielisten yhteenliittymä. Sen on määrättävä, mitkä mielipiteet ovat siihen kuulumisen edellytyksenä, mitkä eivät. Ei ole olemassa mitään periaatteellista vaatimusta suvaitsevaisuuteen puoluejäsenyyden suhteen. Demokraatteina täytyy meidän vaatia, että valtio osoittaa suvaitsevaisuutta kaikkia vakaumuksia kohtaan; ja ettei mikään puolue enempi kuin valtiokaan käytä pakkokeinoja vastapuolen katsantokantojen propagandan estämiseksi.
Ketä sitävastoin joku puolue tahtoo tai ei tahdo pitää jäsenenään, on yksinomaan tarkoituksenmukaisuutta koskeva kysymys: se tarvitsee vain sellaisia jäseniä, joiden jäsenenä oleminen hyödyttää sen tarkoituksia.
En ole koskaan ymmärtänyt valitusta suvaitsemattomuudesta, joka aina alkoi, kun sosialidemokratiasta tuli erotetuksi joku sellaisten mielipiteitten tähden, jotka enemmistön mielestä olivat vääriä ja vahingollisia.
Kaksi kohtaa on puolueen jäsenyyden, rajoituksessa otettava huomioon. Sen pitää huolehtia siitä, että olisi mahdollisimman voimakas, s. o. yhdeltä puolen mahdollisimman monilukuinen, toiselta puolen mahdollisimman yhtenäinen. Nämä kohdat ovat toisilleen vastakkaiset. Puolue tulee olemaan sitä yhtenäisempi, mitä enemmän katsotaan jäsenten henkiseen yksimielisyyteen. Mitä ankarammin siinä suhteessa menetellään sitä ahtaammaksi tulee sen piiri. Toisaalta, mitä laajemmaksi tahdotaan vetää sen piiri, sitä vähemmän on otettava huomioon jäsenten mielipiteitten erilaisuutta. Puoluepolitiikan yhtenä suurimpana taitona on löytää aina oikea keskitie molempain äärien väliltä. Määrättyjä sääntöjä siitä ei voida antaa, saman puolueen voi eri olosuhteissa olla kohotettava milloin yhtä milloin toista puolta. Internatsionaalen sosialistiset puolueet eivät myöskään kaikki samanaikaisesti samalla tavoin ajattele puolueen sisässä sallittavan suvaitsevaisuuden määrästä. Tosin tohditaan sentään sanoa, että Internatsionaalessa itsessään on sallittava enemmän suvaitsevaisuutta kuin yksityisen valtion puolueessa tavallisesti voi olla paikallaan.
Mutta silläkin on luonnolliset rajansa. Ainekset, jotka eivät ainoastaan teoriassa, vaan myöskin käytännössä joka askeleella työskentelevät toisiaan vastaan, sensijaan että työskentelisivät yhdessä, eivät kuulu yhteiseen järjestöön.
Ensimäinen Internatsionaale hajosi bakunistien ja marxilaisten välisen ristiriidan kautta, joka kohdistui politiikkaan osanottoa koskevaan kysymykseen.
Tämä osanotto esitti toisessa Internatsionaalessa paljon suurempaa osaa kuin ensimäisessä, niin että sillävälin oli koko Euroopassa kasvanut voimakkaita sosialistisia puolueita. Taistelu vaalioikeudesta siellä, missä sitä puuttui, se on parlamenttiin pääsystä; vaalioikeuden käyttäminen siellä, missä se oli saavutettu, se on parlamentin käyttäminen hyväkseen ei ainoastaan proletariaatin valistusta varten, vaan niiden myönnytysten saamiseksi, jotka sitä vahvistivat; se oli sosialististen puolueitten toiminnan pääsisältönä toisen Internatsionaalen kaudella sotaan saakka. Sen kautta saavuttivat proletarit sellaisen voiman, että he sodan jälkeen monissa maissa jo saattoivat vallata poliittisen vallan tai ainakin olivat sen tekemäisillään.
Tässä toiminnassaan kohtasivat he anarkistien vastarinnan, jotka asettuivat kaikkia vaaleja, kaikkea parlamentillistä työtä vastaan.
Yhteistoiminta heidän kanssaan oli mahdoton; siitä huolimatta yrittivät he yhä edelleen tunkeutua Internatsionaaleen. Tämä johtui siitä, että he olivat liian vähälukuiset ja heikot saavuttaakseen yksikseen mitään merkitystä. Suuren elimistön osana he sitävastoin uskalsivat toivoa tulevansa huomioon otetuiksi, vaikkapa vain häiritsevänä vieraana elimenä.
Niin olivat ensimäiset kansainväliset kongressit anarkisteja vastaan käydyn taistelun, se on parlamentilliseen toimintaan osaaottamisen puolesta käydyn taistelun kenttinä.
Brüsselin valmistava kokous teki Zürichin kansainväliselle kongressille v. 1893 ehdotuksen, että osaa ottamaan olisi laskettava
»kaikki työväen ammattiliitot, edelleen ne sosialistiset puolueet ja yhdistykset, jotka tunnustavat työväen järjestymisen ja poliittisen toiminnan välttämättömyyden».
Kun monet anarkistit yrittivät selittää poliittisen toiminnan oman mielensä mukaisesti, kun he muun muassa sanoivat attentaatin olevan poliittista toimintaa, tehtiin seuraava ehdotus, jonka olivat allekirjoittaneet Adler, Bebel, Edvards, Kautsky, Lang, Liebknecht, rouva Mendelssohn:
»Poliittisella toiminnalla on ymmärrettävä sitä, että työväenpuolueet voimainsa mukaan käyttävät hyväkseen poliittisia oikeuksia ja lainsäädäntökoneistoa tai koettavat niitä valloittaa proletariaatin etujen edistämiseksi ja poliittisen vallan valtaamiseksi».
Ehdotusta perusteli sen tekijä Bebel sanoen muun muassa seuraavasti:
»Meidän kantamme määrää kokemus. Anarkisteista erottavat meidät periaatteelliset vastakohdat; meidän katsantokantamme on niin erilainen, että kaikki keskustelu on turhaa. Niin jyrkkien vastakohtien olemassaolossa kaikissa periaatteellisissa kysymyksissä olisi anarkistien valtuutettujen mukaanottamisesta vain yksi tulos: ajan tappaminen ja lopuksi kongressin neuvottelujen tekeminen tuloksettomiksi».
Ehdotus hyväksyttiin miltei yksimielisesti. Sitä vastaan äänestivät vain belgialaiset ja hollantilaiset. Ranska ja Puola pidättyivät äänestyksestä.
Siten tulivat anarkistit jo edeltäkäsin suljetuiksi pois kansainvälisistä kongresseista.
Mutta he eivät katsoneet peliä menetetyksi ja koettivat vielä kerran onneaan lähimmässä kansainvälisessä kongressissa, joka pidettiin Lontoossa v. 1896. Tällä kertaa oli heidän tappionsa vielä perinpohjaisempi. Kaikkien edustettuina olleitten maitten valtuutetut äänestivät Zürichissä tehdyn päätöksen voimassapitämisen puolesta, poikkeuksina olivat vain Ranska ja Hollanti. Hollannin puolueessa oli sosialidemokratiasta anarkismiin siirtyneellä Domela Nieuwenhuis'illa vielä enemmistö (hollantilaisessa edustajistossa äänesti hänen puolestaan 9 ja häntä vastaan 5). Ranskalaiset olivat jakaantuneet melkein tasaväkisestä he antoivat 57 ääntä Zürichin päätöstä vastaan ja 56 sen puolesta. Tuo ratkaiseva 57:s ääni oli Lontoossa oleskelevan italialaisen Malatestan, joka ilmestyi kongressiin varustettuna italialaisella, espanjalaisella ja ranskalaisella ammattiliittovaltuudella. Italialainen ja espanjalainen valtakirja julistettiin mitättömiksi, koska ne oli annettu sellaisten järjestöjen puolesta, jotka pitkään aikaan eivät olleet olleet olemassa. Sitävastoin olivat ranskalaiset niin hyväntahtoisia, että hyväksyivät ranskalaisen valtakirjan.
Keskustelujen kestäessä jakaantuivat ranskalaiset kahdeksi lähetystöksi, jotka äänestivät erikseen. Yhdellä, anti-anarkistien puolella eivät olleet ainoastaan Jaurès ja Millerand, vaan myöskin marxilaiset Guesden johtamina. Toisella puolen eivät olleet ainoastaan ammattianarkistit. Heitä kannattivat allemanistit ja blanquilaiset Vaillantin johdolla: siis kummallinen yhteensattuma.
Kongressin lopussa ehdotti sen toimisto seuraavan päätöslauselman, joka hyväksyttiin melkein yksimielisesti toisen ranskalaisen edustajiston ääniä vastaan:
»Kongressin toimiston tehtäväksi annetaan lähettää seuraavan kongressin kutsukirjeet ja lopullisesti kutsua:
1. Kaikkien niiden ryhmien edustajat, jotka pyrkivät muuttamaan kapitalistisen omaisuus- ja tuotantojärjestyksen sosialistiseksi omaisuus- ja tuotantojärjestykseksi ja katsovat osanottoa lainsäädäntöön ja parlamentilliseen toimintaan tämän päämäärän välttämättömäksi saavuttamiskeinoksi;
2. kaikki ammatilliset järjestöt, jotka, vaikka eivät sellaisina otakaan osaa valtiolliseen taisteluun, kuitenkin tunnustavat valtiollisen ja parlamentillisen toiminnan välttämättömyyden. Anarkistit ovat niin muodoin poisjätetyt».
Niin selvä kuin tämä olikin, ei siihen tyydytty. Seuraava kongressi oli määrä pitää Saksassa v. 1899. Koska siellä vallitsevan poliisihengen vuoksi täytyi ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei kansainvälinen kongressi voisi saksalaisella maaperällä kokoontua täysin vapaasti, eivätkä kaikki sen edustajat, esimerkiksi venäläiset, voineet olla varmoja, vaikka heidät olisi vangittu ja lähetetty »isänmaahansa», päätettiin varovaisuuden vuoksi, että kongressi mahdollisesti tulisi kokoontumaan Parisissa v. 1900, ja tässä tapauksessa ranskalaisen, eikä saksalaisen, puolueen järjestämänä. Ja niin tapahtuikin, kun Saksan sosialidemokratia ei vielä uskonut voivansa antaa tarpeellisia takeita kongressin turvallisuudesta.
Ranskalaiset olivat hajaantuneet, mutta he olivat sentään muodostaneet Ranskan viiden sosialistisen puolueen sovittelukomitean (Comité d'entente des organisations socialistes françaises), joka otti huolekseen kongressin järjestämisen. Se kutsui itää varten v. 1900 Brüsseliin valmistavan konferenssin, joka ei yksinkertaisesti toistanut Lontoon kongressin kutsukaavaa, vaan laati sen sijaan sanamuodon, jonka kautta kutsuttiin:
1. »kaikki järjestöt, jotka tunnustavat sosialismin oleelliset periaatteet: tuotanto- ja vaihtovälineitten sosialisoimisen; työmiesten kansainvälisen yhteenliittymisen ja toiminnan, valtiovallan sosialistisen valtaamisen luokkapuolueeksi järjestetyn proletariaatin käsiin;
2. kaikki ammattiliitot, jotka asettuvat luokkataistelun pohjalle ja tunnustavat poliittisen, siis kansainvälisen ja parlamentillisen toiminnan välttämättömyyden, mutta eivät suoranaisesti ota osaa poliittiseen elämään».
Tämä päätöslauselma ei merkitse joka kohdassaan edistystä Lontoon päätöslauselmaan nähden, sen sananmuoto on pikemmin monessa suhteessa epäonnistunut.
Mitä merkitsee esimerkiksi vaihtovälineitten yhteiskunnallistuttaminen? Pitikö silloin olla kulkuneuvojen yhteisiä? Mutta ne voidaan rauhallisesti laskea tuotantovälineitten joukkoon, sillä tuotantoon eivät kuulu yksin ainemuutokset, vaan myöskin tilan muutokset. Esimerkiksi raaka-aineitten kuljetus niiden saantipaikoilta niiden jatostuspaikoille ja tehdastavarain kuljetus työpaikoilta kuluttajille kuuluvat myös tuotantoprosessiin.
Jos vaihtovälineellä piti ymmärrettämän rahaa, silloin oli vaatimus järjetön. Neuvosto-Venäjälläkään ei ole rahan omistaminen kielletty, palkat esim. maksetaan rahalla.
Vaihdon välineillä on todennäköisesti tarkoitettu pankkeja, mutta niitäkään ei voida pitää pelkkinä tavaravaihdon laitoksina. Niiden tuotonantotoimi esimerkiksi on hyvin tärkeä. Pankit palvelevat nykyään suuressa määrin tuotantoprosessia, ja niitä voidaan siis yhtä kyvin kuin rautateitä ja postia katsoa tuotantovälineiksi. Miksi ei siis voida säilyttää Marxin sanamuotoa, joka vaatii vain tuotantovälineitten kansallistuttamista tai yhteiskunnallistuttamista?
Marxin laatimassa Ranskan työväenpuolueen ohjelmassa oli tuotantovälineiksi mainittu: »Maatilat, tehtaat, laivat, pankit, luotto, j. n. e.
Oikein selvä ei ole myöskään proletariaatin kautta tapahtuva valtiovallan »sosialistinen» valtaaminen. Sosialismihan voi olla vasta proletariaatin valloittaman poliittisen vallan käyttämisen tuloksena. Valloittaminen itsestään ei vielä ole mitään sosialismia.
Vielä vaikeampi on ymmärtää lainsäädännöllisen ja parlamentillisen toiminnan välillä tehtyä eroitusta.
Olisi rauhallisesti voitu tyytyä Lontoon päätöslauselmaan, jonka sanamuodossa ei ollut niin paljon sijaa vastaväitteille. Samoin sai kaikista teoreettisista kauneusvirheistä huolimatta myöskin Brüsselin päätöslauseesta tietää, kuka oli kutsuttu kongressiin, kuka ei ja se vastasi siis sikäli tarkoitustaan.
Se hyväksyttiin yksimielisesti. Ja se on vielä nytkin voimassa toisessa Internatsionaalessa. Mikään myöhempi kongressi ei ole sitä muuttanut.
Samalla aikaa sai tämä Internatsionaale lujemman kokoonpanon. Vuoteen 1900 oli se oikeastaan ollut olemassa vain kongressiensa kautta. Niiden välisenä aikana ei sitä ollut olemassa. Lontoon kongressi asetti pysyvän kansainvälisen komitean, jonka tuli olla Lontoossa ja edustaa Internatsionaalea kongressien välisenä aikana. Mutta tämä komitea ei saanut toimivaltaa eikä tulo- ja menosääntöä eikä se millään tavoin ilmaissut olemassaoloaan. Vasta Parisin kongressi teki muutoksen. Se perusti kansainvälisen toimiston, johon jokaisen jäsenenä olevan kansan tuli lähettää yksi valtuutettu — vuodesta 1907 alkaen piti niitä Stuttgartissa tehdyn päätöksen mukaan olla kaksittain. Tämä toimisto kutsuttiin lyhyin väliajoin kongressien välillä kokoon ja sen tehtävänä oli kansainvälisten kysymysten käsittely. Se valitsi vakituisen palkatun sihteerin, jonka ohella Stuttgartin kongressin päätöksen mukaan on pysyväinen toimeenpaneva komitea, sen maan edustajiston muodostamana, missä sihteerillä ja toimistolla on olinpaikkansa. Sellaiseksi määrättiin Belgia.
Mitään näitä päätöksiä ei ole mikään kansainvälinen kongressi peruuttanut. Viimeinen pidettiin v. 1912, se oli ylimääräinen, sodanvaaran uhatessa pidetty Baselissa. Se havaitsi Internatsionaalen täysin yksimieliseksi.
Kuinka sen sota sitten on hajoittanut, olemme jo nähneet.
Antavatko siitä saadut kokemukset meille aihetta Internatsionaalen järjestömuodon muuttamiseen?
Vastataksemme tähän kysymykseen täysin määritellysti, täytyy meidän ennen kaikkea olla selvillä siitä, mitä Internatsionaalen tulee toimittaa ja mitä se voi toimittaa, sillä paljas »Tulee» ei yksin asiaa ratkaise.
Proletariaatin tehtävät nykyisessä yhteiskunnassa määrää kapitalistisen tuotantotavan luonne. Tämä luonne on hyvin ristiriitaista lajia. Sitä ei selitä tyhjentävästi luokkien vastakohta, johon se perustuu, vaikka tämä vastakohta onkin sen silmiinpistävin ja määrätyin tunnusmerkki. Yksityisen luokan keskuudessakin on hyvin ristiriitaisia pyrkimyksiä. Ei käy esim. päinsä sanoa yksinkertaisesti, että kapitalismin periaatteena on kaikkien taistelu kaikkia vastaan, proletariaatin periaatteena solidarisuus.
Kapitalistienkin kesken voi olla solidarisuutta, palkkatyöläistenkin välillä etujen ristiriitoja.
Kilpailu saman alan tehtailijain tai kauppiaitten välillä teekee epäilemättä jokaisen heistä kaikkien virkaveljiensä viholliseksi. Ja sentään voi heidän keskuudessaan ilmetä solidarisuutta. Jokaisella heistä tietysti on mahdollisuus tavaroitaan myydessään tarjota alemmasta hinnasta kuin virkaveljensä, mutta sen ohella on sentään jokaisella samalla tavoin etua siitä, että hän myy tavaransa mahdollisimman kalliista. Missä tilaisuus sallii, käyttää hän hyväkseen sitä, että sopii virkaveljiensä kanssa hintojen yhteisestä korkealla pitämisestä. Hän voi kilpailijainsa kanssa lujasti ylläpitämällä voittaa enemmän kuin taistelemalla heitä vastaan.
Toisellainen vastakohta kapitalistiluokassa kuin saman alan kilpailijain välinen, on vastakohta velkojan ja velallisen, luoton antajan ja luoton ottajan välillä. Velkojalla on etua korkeasta, velallisella alhaisesta korosta.
Mutta korot ovat, muuten samanlaisina pysyvissä olosuhteissa, sitä alempia, mitä enemmän rahapääomaa tulee markkinoille ja etsii sijoitusmahdollisuutta, siis mitä rikkaampia ovat velkojat. Velallisilla on etua velkojaluokan rikkaudesta.
Toiselta puolen voi voitto, vieläpä velkojan pääomakin joutua vaaraan, jos velallinen tekee vararikon. Hänen suojelemistaan siltä, hänen pitämistään veden pinnalla, vaatii muutamissa tapauksissa velkojan hyvin suuri etu.
Siten ei sen, joka luottoa saa ja sen välillä, joka sitä antaa, ole ainoastaan ristiriitoja, vaan myöskin etujen yhteisyyttä.
Ja samaa huomaamme myyjän ja ostajan välisessä suhteessa. Edelliselle ovat korkeat, jälkimäiselle alhaiset hinnat edullisia. He ovat siis vastakohdat toisilleen. Mutta tavaran hinta voi olla sitä korkeampi ja menekki sitä parempi, mitä varakkaampi on ostajapiiri. Mitä köyhempi on ostaja, sitä huonompia kauppoja tekee myyjä. Toiselta puolen ovat tavarain hinnat sitä alemmat, mitä enemmän tavaroita tulee markkinoille, siis mitä suuremmat ovat tuotantovoimat, jotka pitävät valtansa alla tuotannonharjoittajia ja kauppiaita. Siten on kummallakin puolella etua toisen menestymisestä.
Me emme siis kapitalistiluokan keskuudessa näe yksinomaan ristiriitoja, vaan myöskin solidarisuuden kohtia. Muuten olisikin käsittämätöntä, että kapitalistinen yhteiskunta vielä on olemassa. Poliisi ja lainkäyttö eivät yksinään voi pitää yhteiskuntaa koossa. Siihen kuuluvat myöskin suuret yhteiset yhteiskunnalliset edut.
Toisaalta emme proletariaatin keskuudessa näe yksinomaan solidarisuutta. Kilpailu tulee asianhaarain mukaan senkin keskuudessa hyvin huomattavaksi. Mutta yleensä ovat sen keskuudessa paljon enemmän kuin kapitalistien keskuudessa solidarisuuden kohdat voitolla luokkatoverien välisistä ristiriidoista. Velkojan ja velallisen välinen vastakohta ei sisälly heidän piiriinsä. Yhtä vähän tavarain ostajan ja myyjän välinen vastakohta. Heillä on vain yksi tavara myytäväksi, heidän työvoimansa, ja sitä myyvät he vain luokkavastustajilleen, eivätkä luokkatovereilleen.
Se on omanlaatuistaan tavaraa. Sen arvo ei riipu vain tunnetusta tekniikasta, vaan myöskin historiallisista ja moraalisista ajankohdista, työväenluokan tavanmukaisesta elintasosta. Kun kapitalisti pyrkii alituisesti tuottamaan tavaroitaan lyhemmässä kuin yhteiskunnallisesti keskimääräisen välttämättömässä työajassa, niin pyrkii työmies mahdollisimman korkealle elintasolle. Se saa aikaan sen, että hänellä on etua myös työtoveriensa mahdollisimman korkeasta elintasosta. Sillä ainoastaan tällä ehdolla voi hän toivoa saavansa pidetyksi omansakin menestyksellisesti ja pysyvästi korkealla. Kun kapitalisti tarjoamalla halvemmalla kuin hänen kilpailijansa voi saada suuremman voiton pääomansa vapaan liikevaihdon kautta, merkitsee sellainen halvemmalla tarjoaminen työmieheen nähden aina tuntuvaa oman yksilöllisyytensä vahingoittamista.
Proletari on senvuoksi helpommin taipuva solidarisuuden aatteelle kuin kapitalisti, ja hän kykenee pikemmin kuin jälkimäinen muuttamaan sen ammattitoveriensa ahtaasta piiristä yhteiskunnan yhteisyydeksi ja käsittämään yleiselle solidarisuudelle rakennetun yhteiskuntamuodon ajatuksen.
Se pitää paikkansa yhteen kansaan nähden, ja se pitää myös paikkansa kansojen suhteessa toisiinsa.
Yhtä vanhat kuin tavarakauppa ovat myös kansainväliset suhteet. Tavarakauppa alkoi yhteiskunnan rajoissa, oli alusta alkaen kansainvälistä luonteeltaan ja sai alusta alkaen myös tässä suhteessa ristiriitaisen luonteen, jota juuri olemme tarkastelleet. Se pani alulle samalla kansainväliset vastakohdat ja määrätyn kansainvälisen solidarisuuden. Jälkimäinen oli sentään aluksi hyvin mitätön, sillä ennen teollisuuskapitalismin kehitystä palveli kauppa etupäässä ylellisyyden eikä joukkojen tarpeitten tyydyttämistä. Nämä voivat sangen hyvin tulla toimeen ilman sitäkin, taloudellinen elämä saattoi oleellisesti edelleen käydä kulkuaan, vaikka se tuli keskeytettyäkin. Mutta aikaisin tuli tavarakauppa sentään keinoksi, — ei ainoaksi — jolla synnytettiin kansojen välille ristiriitoja, samalla kuin se muutamia niistä rikastutti toisten kustannuksella, loi kansainväliset riippuvaisuussuhteet ja kilpailukateuden.
Kehittyneen kapitalistisen tuotannon mukaan, joka tulee joukkotuotannoksi, muuttaa tavarakauppa luonnettaan, etualalle astuu joukkotarpeitten tyydyttäminen, yksityiset kansat joutuvat yhä enemmän läheiseen molemminpuoliseen riippuvaisuuteen toinen toisestaan, kiihtyy niiden taloudellisten vastakohtain välinen ristiriita ja sen ohella alinomaa kasvava solidarisuus.
Tässäkin on omistamattomain työmiesten luokka solidarisuuden aatteelle taipuvampi kuin porvarilliset ainekset.
Jo aikaisin syntyy nykyisen teollisuuden työläisissä kansainvälisen yhteenliittymisen tarve. Luonnollisesti myöskin teollisuuskapitalismin emämaassa, Englannissa. Mutta tässäkin joudumme taas ristiriitaiseen tilanteeseen. Sillä vaikka Englannista taloudellisesti kehittyneimpänä maana ja maailman kaupan päämaana täytyi olla ennen muita löydettävissä kansainvälisen ajatuksen suunnittelu, niin on se sentään juuri se Euroopan maa, joka saarena ei ole ainoastaan maantieteellisesti erillään tästä maanosasta, vaan on myöskin valtiollisesti eristynyt ja niin ominaisesti muodostunut, että sen asukasjoukko suhtautuu Euroopan mannermaan kehitykseen ymmärtämättömämmin, vieläpä välinpitämättömämmin kuin sen maailmankaupan laajuus antaa syytä toivoa.
Tästä eristyneisyydestä johtui myös se, että Englannista tuli kaikkien niiden vallankumouksellisten turvapaikka, joita Euroopan hallitukset vainosivat heidän kansallisten, demokraattisten tai yhteiskunnallisten pyrkimystensä vuoksi.
Ennen uuden kauden alkua, joka tapahtui edellisen vuosisadan kuusikymmentäluvun keskivaiheilla, eivät nämä ainekset saaneet kotimaissaan mitään lujaa maaperää toiminnalleen, niin että ne yhä edelleen etsivät turvapaikkaa Englannista. Euroopan eri maiden poliittiset siirtolaiset, jotka kokoontuivat Englantiin, tulivat etujen yhteisyyden ilmaisuksi Englannin ja mantereen proletariaatin välillä, yhdeksi kansainvälisten harrastusten lähtökohdaksi. Englanti oli Internatsionaalen luonnollinen keskus.
Se nousi silloin, kun taantumuskauden jälkeen, joka oli seurannut vuoden 1848 vallankumousta, taas virkosivat poliittiset liikkeet ja työtätekevät luokat saivat voimaa ja halua taloudellisiin taisteluihin. Ensimäisen Internatsionaalen lähtökohdan muodostivat englantilaisten ja ranskalaisten työmiesten yhteiset mielenosotukset Puolan puolesta, jonka kapina v. 1863 mitä syvimmin liikutti koko Eurooppaa ja jonka Moskovan hallituksen toimeenpanema verinen tukahuttaminen sai aikaan kaikkien maitten demokraattien mitä jyrkimmän vastalauseen.
Mutta englantilaisten ja ranskalaisten työmiesten yhteiseen vastalausetoimintaan pujahti pian väliin taloudellinen kohta: Englannin ammattiliittolaisten, jotka varustautuivat suureen palkkataisteluun, halu estää tähän asti järjestymättömät Euroopan mantereen työmiehet tulemasta lakonrikkureina ja palkkojenpolkijoina Englantiin.
Englantilaiset työmiehet olivat vapaakauppiaita. Ja heidän oli mahdoton saada aikaan laillisia kieltoja, jotka estäisivät palkkatyöläisten tuloa Euroopan muista maista.
Oli olemassa vain yksi keino ulkomailta tulon kautta tapahtuvan palkkojenpolkemisvaaran poistamiseksi. Se oli mantereen työläisten saattaminen samojen järjestömuotojen puitteisiin, joihin Englannin proletariaatti taistelemalla oli päässyt, ja ulkomaalaisten toverien auttaminen siellä, missä nämä koettivat ryhtyä palkkataisteluun. Tämän saavuttamiseen oli olemassa hyvä mahdollisuus, sillä kaikkialla Euroopassa liikehtivät kuusikymmentäluvun alussa työmiehet järjestyäkseen ja taistellakseen poliittisten oikeuksien ja taloudellisten etujen puolesta.
Se ei silloin määrännyt ainoastaan Internatsionaalen ehtoja, vaan myöskin sen tehtävät.
Kaksi miestä huomasi heti tuon nuoren liikkeen menestyksen ja koetti saada siinä vaikutetuksi: Mazzini ja Marx.
Mazzini tuomitsi luokkataistelun. Hän tahtoi tehdä järjestöstä kansainvälisen salaliiton Euroopan hallitusten kukistamista varten, vallankumouksellisen teon Internatsionaalen. Marx sitävastoin ymmärsi olevän välttämätöntä muodostaa Internatsionaale proletarisen luokkataistelun elimeksi. Hänen ehdottamissaan ohjesäännöissä kuului ensimäinen pykälä:
»Tämä liitto on perustettu yhteyden ja suunnitelmallisen yhteistyön keskuksen aikaansaamiseksi eri maissa olevien niiden työväenyhdistysten välillä, jotka pyrkivät samaan päämäärään, nimittäin työväenluokan suojelukseen, edistykseen ja täydelliseen vapauttamiseen».
Proletarinen luokkataistelu on joukkojen taistelua. Joukkotaistelu on mahdollinen vain laillisella perustalla. Ei salaliitto, vaan niin julkinen yhdistys kuin mahdollista, piti Internatsionaalen olla.
Tämä käsitys voitti, Mazzinin näennäisesti jyrkempi käsitys hyljättiin. Marx tuli siitä lähtien Internatsionaalen johtavaksi pääksi.
Sen tehtävä oli kahdenlaatuinen. Yhdeltä puolen oli se kasvatusopillinen. Sen tuli tutustuttaa Euroopan mantereen työmiehiä Englannin työmiesten kokemuksiin.
Tämä maa oli silloin paljon edellä muista, jonka vuoksi myös Marx »Pääomassaan» otti sieltä esimerkit kapitalismin tunnusmerkeiksi. Olemme jo nähneet, että se Internatsionaalen perustamisaikaan asti, vuoteen 1864 oli ainoa maa, missä oli kehittynyt todellinen proletarinen joukkopuolue: chartismi. Tämän oli taantumuksen aika saattanut häviöön, mutta sitä voimakkaammiksi olivat kasvaneet ammattiliitot. Myöskin yhdistyselämässä oli Englanti etunenässä, samoin työväensuojeluksessa.
Nyt oli kysymys Euroopan ja sitten myös Ameriikan työmiehille kaikkien näiden ilmiöiden selittämisestä.
Mutta Internatsionaalen tehtävä ei rajoittunut yksinomaan tähän kasvatusopilliseen puoleen. Sen tuli myöskin auttaa työmiehiä käytännössä toteuttamaan saamaansa oppia, käymään luokkataistelua tehokkaasti kaikissa sen eri muodoissa.
Yhtä tärkeäksi kuin oli opetustoimi, piti tulla auttamistoimen.
Opetustoiminta tapahtui etupäässä Internatsionaalen kongresseissa Lontoon Pääneuvoston sille esittämien päätöslauselmien perustelun ja tutkistelun kautta, jotka toivat esiin proletarisen luokkataistelun kaikkia puolia.
Avustustoimintaa välitti pääasiallisesti Pääneuvosto. Yhdeltä puolen piti se huolta siitä, ettei Englannin lakkojen aikana tapahtunut vieraan työväen maahan tuloa. Toisaalta koetti se lujittaa siihen asti järjestymättömien manteren työmiesten asemaa heidän ollessaan lakossa, ensiksikin siten, että sen asiantuntevat valtuutetut esiintyivät työmiesten edustajina neuvoteltaessa työnantajain kanssa. Siellä missä tämä ei menestynyt, koetti Pääneuvosto lievittää palkkataistelua käyvien veljien asemaa Englannin työmiesten keräämillä raha-avustuksilla.
Tämä sen toiminnan jälkimäinen puoli oli sikäli harvoin menestyksellinen, mikäli Englannin työmiesten kansainvälinen harrastus joka asteella ei vielä ollut kyllin pitkällemenevää, ulottuakseen muuhun kuin platooniseen mielenosotukseen. Internatsionaalen Pääneuvosto oli niin köyhä, että sen oli usein vaikea saada kokoon noiden hyvin ohkaisten kongressipöytäkirjojen painokustannuksia. Suuria avustussummia ulkomaista lakkoa varten ei se koskaan onnistunut saamaan kokoon Englannissa.
Mutta porvaristo samoin kuin proletaritkin luulivat kauan aikaa Internatsionaalen hallussa olevan tavattomat aarteet ja tämä illusiooni antoi usein työmiehille, joiden asian puolesta se esiintyi, suurta voimantuntoa, samalla kuin heidän vastustajansa sen kautta lamaantuivat.
Niin saavutti se ensimäisinä olemassaolonsa vuosina suurta menestystä, mutta sitä suurempi oli myös Parisin Kommuunin jälkeen, jota katsottiin etupäässä sen ansioksi — tosin aiheettomasti — koko porvarillisen maailman yleinen viha sitä kohtaan, eikä se kyennyt asettamaan sitä vastaan sellaista vastustusvoimaa, jota siltä odotettiin.
Näiden vainojen kauteen mennessä oli Englannin ulkopuolisen Euroopan vaurastuva työväenliike jo jättänyt taakseen ensimäiset ja vaikeimmat askeleensa Internatsionaalen johdolla ja avulla. Ilman sitä olisi varmasti kestänyt paljon kauemmin tämän liikkeen pääseminen itsenäisyyteen, selvyyteen ja voimaan.
Vahvin käyttövoima teoreettisten katsantokantojen, käytännöllisten tiedotusten ja avustusten välittämisessä oli Pääneuvosto, jonka olinpaikka oli Lontoo, mutta jota sentään ei oltu pantu kokoon yksin englantilaisista. Senvuoksi että siellä oli niin paljon pakolaisia kaiken maailman maista oli mahdollista, että jokaista maata, missä Internatsionaalella oli osastonsa, edustivat Pääneuvostossa sen omat maanmiehet. Tosin katsoo pakolainen helposti sen maan suhteita, josta hän on kotoisin, väärillä silmälaseilla. Mutta hän suhtautuu siihen kuitenkin ymmärtävämmin ja innokkaammin kuin vierasmaalainen ja hän löytää myös omasta maastaan helpommin lähtökohtia ja huomioon otettavia seikkoja.
Kaiken lisäksi tuli tähän nyt vielä se suotuisa sattuma, että niin suuri persoonallisuus kuin Marx juuri silloin asui Lontoossa ja saavutti ratkaisevan vaikutuksen Pääneuvostossa.
Samoin kuin Englannin työväenliike silloin oli edellä kaikkien muitten maitten työväenliikkeestä, samoin Marx Pääneuvostossa, samoin kuin koko Internatsionaalessakin, kohosi kaikkien muiden jäsenten yläpuolelle. Molemmat tekijät, Englannin työväestön etevämmyys sekä Marxin etevämmyys, tuottivat Pääneuvostolle vallitsevan aseman Internatsionaalessa, mikä edelleen ilmeni Marxin vallitsevana asemana.
Marx ei ollut tähän asemaan pyrkinyt. Hän antoi persoonallisuutensa tulla esiin mahdollisimman vähän. Kun Lassalle puheissaan Saksan työmiehille mitä kuuluvammin julisti, mitä kaikkea hän oli tehnyt heidän puolestaan, ja vaati itselleen diktaattorivaltuuksia Saksan Yleisessä Työväenliitossa, määrättiin Marx Internatsionaalen sihteeriksi Saksaa varten. Kaikki Internatsionaalen huomattavat päätöslauselmat ja adressit olivat hänen laatimiaan; mutta ne eivät kantaneet hänen, vaan Pääneuvoston nimeä. Koskaan ei hän ottanut osaa yhteenkään kongressiin, puolustaakseen siellä päätöslauselmiaan. Hän jätti sen Pääneuvoston muiden jäsenten tehtäväksi. Kun hän siitä huolimatta hallitsi Internatsionaalea, johtui se hänen hengensä voimasta, eikä valtapyrkimyksistä.
Marxin menettely ei suinkaan johtunut varovaisuudesta. Sitä ei Marxista voinut koskaan havaita. Se kuului hänen järjestelmäänsä. Se mitä Marx piti välttämättömänä, oli proletariaatin itsenäinen ja itsetietoinen luokkaliike, siis joukkoliike. Sosialistit ennen häntä eivät olleet voineet sellaista luoda. Jokaisella merkitsevällä miehellä heidän keskuudessaan oli erikoinen reseptinsä »yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua» varten, muodosti erikoisen koulun, joka haltioitui tähän ratkaisuun ja sen keksijän persoonaan ja siten tuli erityiseksi lahkoksi proletarisessa liikkeessä. Niin olivat sosialistit tähän asti, kuten jo yllä huomautettiin, hajottaneet proletariaatin rivit, joiden yhteenliittämiseen Marx ennen kaikkea ryhtyi.
Sentähden oli Lassalle hänen vastustajansa, koska hän piti Lassallelaisuutta uutena lahkona. Mikään ei ollut hänelle epämieluisempaa kuin se, että hänen ystävänsä olivat alentaneet marxilaisuudenkin lahkoliikkeeksi. Se oli yhtenä syynä siihen, miksi hänen kanssaan täydellisesti yksimielinen Engels niin ankarasti arvosteli Hyndmania, kun tämä ehdotti edelliselle englantilaisten marxilaisten lahkomaista eristämistä Englannin työväen joukkoliikkeestä.
Jos Marx kerta kavahti muuttamasta Internatsionaalea marxilaiseksi lahkoksi, niin sitä vähemmän hän tahtoi jättää sitä minkään lahkon välikappaleeksi. Internatsionaalen tuli siinä muodossa palvella proletarista luokkataistelua, niinhyvin valtiollista kuin ammatillistakin. Nyt nousivat anarkistiset ainekset, jotka eivät ainoastaan itse olleet ottamatta osaa vaaleihin ja toimintaan edustuslaitoksissa, vaan myöskin koettivat estää niitä, jotka ajattelivat tällä tavoin toimia. Bakunin koetti yhdistää nämä ainekset Internatsionaalessa erikoisjärjestöksi. Tätä lahkolaisuutta vastaan esiintyivät Marx ja Pääneuvosto. Siitä syntyi taistelu, joka pirstoi ja hajoitti Internatsionaalen.
Ilman sitäkin olisi sen häviötä ollut vaikea välttää. Ne kaksi maata, jotka olivat sen voimana, joissa työväenluokka silloin oli voimakkain, olivat Ranska ja Englanti. Ranskan proletariaatti oli lyöty ja pitkiksi ajoiksi tehty taistelukyvyttömäksi Parisin Kommuunin häviön kautta v. 1871. Ja Englannissa, ensimäisen Internatsionaalen selkärangassa, kadottivat ammattiliitot kaiken harrastuksensa siihen. Ne joutuivat porvarillisen radikalismin vanaveteen eivätkä tahtoneet enää tietää mitään itsenäisestä valtiollisesta toiminnasta. Samalla lakkasivat ne pelkäämästä palkkoja polkevien ainesten maahantuloa Euroopan mantereita. Internatsionaalea saadaan kiittää siitä, että siellä olivat proletarit alkaneet nopeasti nousta omille jaloilleen ja taistella omassa maassaan paremmista työ- ja elinehdoista. Se oli heille helpompaa senvuoksi, että kaikkialla jälkeen v. 1870 alkoi edistyksen ja teollisuuden vaurastumisen kausi. Niin tuli Internatsionaale Euroopan manterella saavuttamansa menestyksen kautta englantilaisille tarpeettomaksi.
Mutta, vaikka Internatsionaale olisi kaikki nämä vastukselliset ajankohdat voittaen kestänyt, olisi sen edelleen toimiminen ollut mahdotonta ilman sen järjestömuodon perinpohjaista muuttamista, koska sen tehtävät kovasti muuttuivat. Ennen kaikkea ei olisi Pääneuvosto toimivaltoineen pysynyt pystyssä.
Kun vuodesta 1872 alkaen kuoleentuva Internatsionaale v. 1889 heräsi uuteen eloon, joutui se kokonaan muuttuneeseen kansainvälisen proletarisen luokkataistelun tilanteeseen.
Englantilaiset olivat menettäneet vallitsevan asemansa, mikä heillä sitä ennen oli ollut kansainvälisen proletariaatin joukossa. Melkein kaikissa kapitalistisissa valtioissa oli muodostunut itsenäisiä sosialistisia puolueita, jotka vahvasti tarttuivat valtiopolitiikkaan. Vain Englannin työmiehet eivät olleet päässeet niin kauaksi, vaan olivat jääneet siihen henkiseen riippuvaisuuteen porvarillisesta radikalismista, johon he ensimäisen Internatsionaalen kuollessa olivat joutuneet. Muun Euroopan työmiehet eivät enää pitäneet heitä esitaistelijoinaan ja esikuvinaan, joiden johtoon mielellään alistuttiin, vaan takapajuisina aineksina, joita muiden tuli ajaa eteenpäin, mikä oli sitä vaikeampaa, kun Englannin työväenjoukoilta oli kadonnut koko kansainvälinen harrastus.
Eivät englantilaiset, eivätkä myöskään ranskalaiset tulleet nyt muiden työmiesten esikuviksikaan saksalaiset, jotka omaksuivat kaiken, mitä he olivat oppineet Englannin ja Ranskan aikaisemmasta työväenliikkeestä, ja kehittivät sitä edelleen Marxin teorian avulla, josta he saivat tiedon suoraan ja järjestelmällisesti, eikä kuten ensimäinen Internatsionaale välillisesti ja osittain.
Samanaikaisesti oli myös syntynyt uusi tekijä, joka teki tarpeettomaksi ensimäisen Internatsionaalen Pääneuvoston tiedotus- ja propagandatoiminnan, se oli työväen sanomalehdistö.
Ensimäisen Internatsionaalen sääntöjen 6:s pykälä oli määrännyt:
»Pääneuvosto toimii Liiton eri kansallisten ja paikallisten ryhmien välisenä kansainvälisenä asiatoimistona, niin että kunkin maan työmiehet jatkuvasti saavat tiedon luokkansa liikkeistä kaikissa mnissa maissa».
Tämän tehtävän oli Pääneuvosto voinut suorittaa vain epätäydellisestä koska sillä ei ollut siihen tarvittavia elimiä. Mitään mainitsemisen arvoista työväen sanomalehdistöä ei sen aikana yleensä ollut, se oli töintuskin saanut aikaan pieniä ja vähänleviäviä viikkolehtiä. Siitä lähtien oli sosialistinen sanomalehdistö eri maissa huomattavasti edistynyt Varsinkin Saksan sosialidemokratialla oli suuria äänenkannattajia, päivä- ja aikakauslehtiä, joista huomatuimmat saavuttivat kansainvälisen merkityksen ja levikin. Ne pitivät huolta kansainvälisestä tiedotuksesta ja selittämisestä paljon tehokkaammin, kuin Pääneuvosto koskaan oli voinut.
Myöskään kansainväliseen avustustoimintaan ei Pääneuvostoa enää tarvittu. Tosin oli Internatsionaalessa edelleenkin maita, jotka erosivat toisistaan työväenliikkeen voimakkuuteen katsoen ja oli edelleenkin tarpeellista, että voimakkaammat auttoivat heikompia eteenpäin. Mutta siihen ei tarvittu mitään kansainvälistä välityspaikkaa. Kun ameriikkalaiset sosialistit avustivat saksalaisia sosialistilain alussa, tapahtui se suoranaisesti. Ja myöhemmin, kun Saksan sosialidemokratia oli tullut lujaksi ja rikkaaksi puolueeksi, kääntyivät muiden maiden vaikeissa olosuhteissa taistelevat, vainotut, köyhät sosialistiset puolueet, jotka tarvitsivat apua, kuten usein Itävallan ja Venäjän puolueet, suoraan sen puoleen. Ilman kansainvälistä järjestöäkin oli olemassa hyvin säännöllinen vuorovaikutus eri sosialististen puolueiden välillä.
Mutta sen kautta olivat vain ensimäisen Internatsionaalen tehtävät loppuneet, eikä tuo kansainvälinen järjestö yleensä. Uusia tehtäviä oli syntynyt enemmänkin.
Ensimäinen Internatsionaale ei ollut vielä missään tavannut lujia työväenpuolueita, vaan ainoastaan mitä erilaisimpia työväenyhdistyksiä, joiden tehtävät olivat etupäässä taloudellisia.
Mutta työväen taloudelliset ratkaisutehtävät ovatkin kaikissa kapitalistisissa maissa melkein kokonaan samallaiset. Esimerkiksi ammattiliittojen tehtävät ja menettelytavat eroavat eri maissa vain vähän, olivatpa nuo maat sitten edistyneitä tai takapajuisia.
Aivan toisin on valtiollisten tehtäväin laita.
Yksityisten valtioitten poliittinen päällisrakennus on paljon yksinkertaisempi kuin niiden taloudellinen perusrakenne. Teollisuuskapitalismi osoittaa kaikissa maissa samoja pyrkimyksiä ja myöskin suuressa määrin sellaisia ilmiöitä, jotka oleellisesti ovat yhtäläisiä, niin erilaisia kuin ne erikseen otettuina voivatkin olla. Mitä moninaisimpia ovat sitä vastoin eri maiden valtiomuodot, niiden luokkien voimasuhteet, niiden puoluemuodostumat, niiden historialliset traditsioonit, ne ehdot, joiden vallitessa ne taistelevat. Kuten katoolinen kirkko, osaa myöskin kapitalismi soveltautua mitä erilaisimpiin valtiollisiin järjestelmiin ja sovelluttaa niitä itselleen. Niinpä se asetti työmiehille samat taloudelliset ratkaisutehtävät Venäjän jättiläisvaltion itsevaltiuden alaisina ja Sveitsin pienten kanttoonien iänikuisen demokratian alaisina. Samoin Saksan sotilasmonarkiassa kuin sotaväettömässä ameriikkalaisessa tasavallassa j. n. e. Mutta poliittisten tehtäväin ja menettelytapain täytyi jokaisessa näissä yhteiskunnassa olla aivan erilaisia. Kaikkien sosialististen puolueitten perussuunnat ovat yhtäpitävät: kaikki asettavat ne lopulliseksi päämääräkseen proletariaatin vapauttamisen, katsovat proletariaatin kohottamista, valtioon kohdistuvan vaikutuksensa lujittamista ja lopuksi valtiovallan valtaamista tämän päämäärän saavuttamiskeinoksi. Tältä yhteiseltä perussuunnalta eroavat eri sosialisiipuolueet toinen toisistansa aina sitä mukaa mitä enemmän niiden käytännölliset tehtävät kasvavat. Edistyessään saavuttaa sosialistinen puolue valtaa ja vaikutusta, tulee pelkkien ideoloogien puolueesta joukkojen puolueeksi. Se ei ole enää vain propagandallisesti vaikuttava, vaan koettaa saman maan muiden puolueiden kanssa liittoutuneena tai niiden vastustajana muuttaa olemassaolevia suhteita valtiossa. Mitä täydellisemmäksi tulee tämä kehitys, sitä enemmän tulee puolue pakoitetuksi mukautumaan poliittisen ja yhteiskunnallisen ympäristönsä ominaisuuksiin ja vastaavasti kehittämään erikoispuoliaan, jotka tekevät sen erilaiseksi muihin sosialistisiin puolueisiin verraten. Myös tällä, kuten muillakin aloilla johtaa kehitys erilaistumiseen, lisääntyneeseen monipuolisuuteen.
Mutta eri maiden sosialistiset puolueet joutuvat sitävastoin kansainvälisen liikkeen kasvaessa yhä suurempaan riippuvaisuuteen toinen toisistaan. Yhden tappio painaa alas toisia. Jokainen voitto yhdessä paikassa vaikuttaa elähyttävästi ja kohottavasti kaikkialla. Jokainen virhe, jonka joku sosialistinen puolue jossakin tekee, aiheuttaa sekasortoa muiden maiden sosialistipuolueissa ja sitä käyttävät niiden vastustajat hyväkseen. On ehdottoman välttämätöntä, ettei menettelytapojen ja toiminnan erikaltaisuus johda niiden ristiriitaisuuteen, etteivät eri sosialistipuolueet asetu toistensa vastakohdiksi. Yhtenäisyyden säilyttäminen monenkaltaisuudessa, se on Internatsionaalen tehtävänä näissä olosuhteissa.
Tätä tehtävää palvelevat tästä lähtien kansainväliset kongressit, niiden neuvottelut ja päätöslauselmat. Sen päätöksillä ei ole mitään pakoittavaa voimaa. Internatsionaale on vailla kaikkea pakkovaltaa niiden toteuttamiseksi. Ne ovat pelkkiä mielenosoituksia. Niiden tulee osoittaa, missä kohdin Internatsionaale on yksimielinen. Sen tulee niissä kohdissa, joissa ei ole saavutettu yksimielisyyttä, joissa erimielisyys ei riipu väärinkäsityksistä, vaan on asiallisluontoinen, osoittaa, millä tavalla Internatsionaalen enemmistö ajattelee. Äänestyksen kautta ei tietystikään voi tulla toteennäytettyksi kiistanalaisen mielipiteen oikeus tai vääryys. Kuitenkaan ei politiikon käytännölliselle toiminnalle eikä hänen omaamalleen vaikutukselle koskaan ole samantekevää, kannattaako häntä toveriensa enemmistö vai eikö.
Toinen Internatsionaale ei voinut pakoittaa kaikkien maitten työväenliikkeitä yhtenäisyyteen, mutta se saattoi harjoittaa voimakasta moraalista painostusta tähän suuntaan. Se oli sen historiallinen tehtävä. Ilman sitä olisimme saaneet nähdä jo vuosikymmeniä ennen sotaa kansainvälisessä proletarisessa luokkataisteluissa pahoja hajaannuksia ja ristiriitoja.
Toisen Internatsionaalen alkuhistoria, jota edellä olemme luonnostelleet, on siitä todisteena.
Sen painovoima oli sitä vastaavasti sen kongresseissa ja päätöslauselmissa. Kun ensimäinen Internatsionaale alkoi Pääneuvostonsa perustamisella v. 1864, jota vasta 1866 seurasi ensimäinen kongressi, muodosti toisen Internatsionaalen lähtökohdan vuoden 1889 kongressi, jota vasta v. 1900 seurasi keskussihteeristön ja toimiston määrääminen.
Ja sen tehtävät ja valtuudet olivat paljon pienemmät kuin Pääneuvoston. Ne erosivat toisistaan jo ulkonaisesti senkautta, että edellinen, kuten sääntöjen 5:s pykälä määräsi, muodostettiin Liittoon kuuluvien eri maitten työmiehistä, samalla kuin toimeenpaneva komitea, joka pysyvästi kuuluvana asetettiin sihteerin oheen, muodostettiin yksinomaan sen maan edustajista, jolle sihteeri kuului. Se oli kansainvälisyyden kannalta askel taaksepäin, vaikka välttämätönkin. Toisen Internatsionaalen ajan alkaessa ei ollut olemassa enää mitään merkityksellistä pakolaisuutta, joka olisi suuntautunut johonkin Euroopan maahan, lukuunottamatta venäläisiä pakolaisia. Saksalaisten pakolaisuus, joka oli johtunut sosialistisista, loppui v. 1890. Olisi jo silloin ollut mahdotonta jossakin Euroopan kaupungissa muodostaa pääneuvostoa kaikkien maitten edustajista, koska heidän jokaisen olisi täytynyt kotimaansa liikkeessä vaikuttaa ja kuitenkin toimia kauan sen ulkopuolella.
Kuvaavaa on sekin, ettei sihteeristöä enää määrätty olemaan Saksassa, vaan pienessä Belgiassa. Siinä ei ollut määräävänä seikkana yksin se, ettei luotettu Saksan poliisihallitukseen, vaan sitä ei pitänyt, koska toimeenpaneva komitea muodostettiin vain yhdestä kansallisuudesta, jättää yhden kansan haltuun, jolla suuruutensa ja voimansa tähden oli vallitseva vaikutus. Vaikka ensimäisessä Internatsionaalessa Pääneuvoston olinpaikka olikin ollut itsestään ymmärrettävästi Lontoossa, juuri Englannin työväenjärjestöjen vallitsevan merkityksen tähden mannermaan puutteellisten alottelujen rinnalla, niin olivat toisessa Internatsionaalessa eri sosialistipuolueet kehittyneet kyllin itsenäisiksikin tullakseen toimeen ilman veljespuolueen johtoa ja vieläpä sen johdon muotoakin.
Että toisen Internatsionaalen keskuspaikka olisi saanut kansainvälisen luonteen, asetettiin sihteerin oheen toimisto, joka pantiin kokoon, kuten näimme, eri kansojen edustajista ja kokoontui useimmiten joka vuosi. Siitä tuli hyvin tärkeä kansainvälisen yhteyden, tiedonannon ja kaikinpuolisen vuorovaikutuksen laitos. Kongressien työ, jonka tehtävänä oli säilyttää yhtenäisyys liikkeiden monenkaltaisuuden ohella, tuli senkautta yhdeltä puolen menestyksellisesti valmistetuksi, toiselta puolen jatketuksi.
Mutta yhtä tehtävää ei voinut suorittaa sihteeri eikä toimisto: tehdä Internatsionaalea kansainvälisen toiminnan järjestöksi.
Jo ensimäinen oli osoittanut Pääneuvostolle kansainvälisten toimenpiteitten johtamistehtävän. Jo mainitsemassamme ohjesääntöjen 6 kohdassa sanotaan niistä tarkoituksista, joita Pääneuvoston tulee »kansainvälisenä asiatoimistona» palvella, muun muassa seuraavaa:
»Että liitossaolevat yhdistykset voivat vaikuttaa samanaikaisesti ja yhdenmukaisesti, jos vaaditaan pikaisia käytännöllisiä toimenpiteitä kuten esimerkiksi kansainvälisten selkkausten sattuessa.»
Pääneuvosto ei päässyt koskaan siihen asemaan, että se olisi voinut suorittaa tätä tehtävää, jo Englannin ulkopuolella olleiden järjestöjen heikkouden tähden, jotka olivat sen tukena. Sen ei onnistunut edes ensimäisen Internatsionaalen aikana vuosien 1866 ja 1870 sodissa saada aikaan yhtenäisyyttä saman maan sosialistien kesken heidän suhteessaan sotaan. Se ei riippunut tietokyvyn tai luonteen riittämättömyydestä, vaan siitä luonteen monimutkaisuudesta, mikä sodalla syttyessään useimmiten on.
Kuten ensimäinen, piti toinenkin päämääränään tulemista teon Internatsionaaleksi. V. 1900 pidetyn Parisin kongressin päätöslauselma, joka määräsi sihteerin, määritteli myös hänen tehtävänsä. Kuudenneksi vaati se häneltä:
»Ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeellisia kaikkien maiden proletariaatin kansainvälisen järjestämisen ja toiminnan edistämiseksi».
Jo sen ensimäisessä kongressissa v. 1889 päätettiin kansainvälisestä toimenpiteestä, jos sellaiseksi tahdotaan katsoa jo pelkkää mielenosoitusta. Se oli vappujulistus.
Kuten itsekukin tietää, tuli siitä alunpitäen liikkeen surunlapsi, eikä se ole tähän asti sitä lakannut olemasta. Sitä ei ole koskaan onnistuttu samanaikaisesti panemaan toimeen valtavan suurena kaikissa maissa. Aina ovat jotkut maat pettäneet, ja säännöllisesti ovat ne aina olleet hyvin edistyneet maat voimakkaine työväenliikkeineen. Vasta tänä vuonna on asianlaita muuttunut. Niinpä on nyt Englannissa ja Ranskassa ollut mahtavat vappujuhlallisuudet. Mutta se oli kansainvälisen tilanteen, eikä kansainvälisen järjestön vaikutusta. Tämä vapunvietto sattui juuri sellaiseen aikaan, jolloin mitään yleisesti tunnustettua Internatsionaalea ei ole olemassa.
Vapunvietto oli ainoa yleinen kansainvälinen toimenpide, jota toinen Internatsionaale yritti. Sentähden ovat sen arvostelijat pilkantäysiä. Se ei ole muka mitään saanut aikaan paitsi paperilla olevia päätöslauselmia. Sellaisesta järjestöstä ei tahdota enää tietää mitään. Uusi on muka tarpeen, teon Internatsionaale.
Toinen Internatsionaale tahtoi samoin kuin ensimäinenktn olla teon Internatsionaale. Sellaiseksi ei se ole tullut. Se on »pettänyt». Nyt tulee nousta uuden, joka täyttää sen, mitä se ottaa tehdäkseen. Menestyykö se paremmin? Se riippuu siitä, mitkä seikat ovat luettavat ensimäisen ja toisen Internatsionaalen epäonnistumisen syiksi niiden suhteessa yhteistoimintaan. Jos se johtui epätäydellisestä järjestömuodosta, on se muutettava. Jos se taas sai alkunsa siitä, etteivät eri sosialistipuolueet olleet tehtävänsä tasalla, jos Internatsionaale olisi enemmän saanut aikaan ilman niitä, silloin on näiden puolueiden keskuudessa pidettävä ankara tarkastus.
Mutta jos toimintakyvyttömyys johtui asiain luonnosta, silloin on ennen kaikkea kysyttävä, ovatko ne nyt suotuisammat ja tekevätkö mahdolliseksi paljon sellaista, mikä tähän asti oli mahdotonta.
Itse asiassa toivovat monet toverit tekevänsä Internatsionaalen taistelukykyisemmäksi järjestömuodon muuttamisen kautta. Niinpä vaatii esimerkiksi toveri Crispien tässä tarkoituksessa kirjoituksessaan »Internatsionaale», että:
»Kunkin maan sosialistipuolueen jokaisen jäsenen täytyy myös persoonallisesti ja suoranaisesti olla sosialistisen Internatsionaalen jäsenenä, antaa myöskin suoranaisesti apuaan Internatsionaalelle.» (S. 34).
Tämä ehdotus on suorastaan vastakohta Marxin laatimain ensimäisen Internatsionaalen ohjesääntöjen käsitykselle, jonka mukaan (ohjesääntöjen 7:s pykälä):
»Kansainvälisen Pääneuvoston toimintaa rajoittaa suuresti se seikka, että se on yhteydessä työväenyhdistysten muutamain harvain kansallisten keskusten kanssa ja monilukuiset pienet paikallisyhdistykset ovat vailla kaikkea yhteyttä.»
Crispienin ehdotus tahtoo nyt pienten yhdistysten suuren lukumäärän sijaan panna vielä suuremman luvun yksilöjä. Siten ei tosin tulisi luoduksi mitään uutta. Ensimäinen Internatsionaale tunsi jo tämän muodon. Ranskalaiset olivat sitä halunneet, eivät tosin siksi, että he olisivat pitäneet sitä Liiton toimintakyvyn lisäämiskeinona, vaan senvuoksi, että toisen keisarikunnan poliisilait heitä siihen pakoittivat. Tähän yksilölliseen jäsenyyteen ei suostuttu vapaaehtoisesti, vaan katsottiin siinä niiden maiden etua, joissa liittyminen suuriin puolueisiin ja niiden liittyminen Internatsionaaleen oli kielletty.
On myöskin käsittämätöntä, mitä etua yksilöllisestä jäsenyydestä siinä tulisi olemaan. Jokainen yksityinen jäsen ei kuitenkaan voi olla suoranaisessa yhteydessä kansainvälisen keskusjohdon kanssa. Heidän täytyy jokaisessa maassa yhtyä, järjestyä liitoksi. Tämä liitto tulee käsittämään samat henkilöt kuin maan puoluekin. Silloin on vain kaksi mahdollisuutta: joko liitto noudattaa samaa politiikkaa kuin puoluekin, ollen siinä tapauksessa tarpeeton ja sikäli vahingollinen, mikäli se tekee toimintakoneiston monimutkaisemmaksi, tai harjoittaa se kansainvälisten keskusviranomaisten neuvon mukaan toisenlaista politiikkaa kuin puolue, ja silloin estävät ne kumpikin toisiaan, eikä tuloksena ole toiminnan lujittaminen, vaan sekasotku ja sisäinen riita. Erikoisen järjestön muodostaminen tässä tarkoituksessa on varmasti aivan tarpeetonta.
Yleisempää kannatusta kuin tämä ehdotus on saanut se vaatimus, että Internatsionaalen jäseniksi otettavia puolueita olisi huolellisesti valikoitava.
Olemme nähneet, että toinen Internatsionaale vuosikymmenen ajan kongresseissaan yhä vain harkitsi kysymystä niistä tunnusmerkeistä, joiden tulee oikeuttaa jäseneksipääsyyn. Lopuksi tultiin siihen, kuten jo olemme huomauttaneet, että on otettava vastaan kaikki puolueet, »jotka kannattavat sosialismin tärkeimpiä periaatteita», jollaisina mainitaan tuotannon yhteiskunnallistuttaminen, työväenluokan kansainvälinen järjestyminen, luokkapuolueeksi järjestyneen proletariaatin suorittama valtiovallan valtaaminen.
Sen lisäksi otettiin jäseniksi vielä sellaiset ammattiliitot, jotka asettuivat luokkataistelun kannalle.
Internatsionaalea uudestijärjestäessä voitaisiin ammattiliitot jättää huomioon ottamatta. Nehän ovat jo muodostaneet oman Internatsionaalensa, joka sodan jälkeen on jo myöskin ryhtynyt toimintaan. Samalla on myöskin lakannut vaikuttamasta se seikka, joka aiheutti ammattiliittojen ottamisen Internatsionaaleen: joukkopuolueena olevan proletarisen luokkapuolueen puuttuminen Englannissa.
Ohitse on jo se aika, jolloin Englannin sosialistipuolueet olivat vain piskuisia osastoja. Englannin työväenjoukot olivat ymmärtämättömästi sosialismia vastaan niinkauan kuin Englannin järjestyneen työväenylimystön vapaakauppa tarjosi jommoisiakin etuja; niinkauan kuin Englannin teollisuus hallitsi maailman markkinoita, ameriikkalaisten elintarpeiden maahantuonti alensi elintarpeitten hintaa, samalla kuin rahapalkat teollisuuden kukoistaessa nousivat ja vapaan kaupan politiikka piti Englannin syrjässä maailman riidoista.
Kun vapaakauppa yhteiskunnallisena järjestelmänä, eikä pelkkänä suojatullien poissaolona, romahti, kun Englannin teollisuuden ylivalta loppui ja Englannin työläisten tuli vapaakaupan asemasta valita imperialismin ja sosialismin välillä; kun merentakaiset elintarvetuonnit lakkasivat alentamasta hintoja, vieläpä alkoi kasvavan kallistumisen kausi, jolloin rahapalkat nousivat paljon pienemmässä määrässä, silloin valtasi Englanninkin työläiset itsenäiseksi luokkapuolueeksi järjestäytymisen, jalansijan saamisen, ajatus, ja tämä puolue juuri alussa vielä epävarmasti ja haparoivana, alkoi yhä enemmän hankkia itselleen sosialistista tietoisuutta.
Olemme jo huomauttaneet siitä, että Englannin työväenpuolue jo ennen sotaa, 1908, yhtyi Internatsionaaleen. Sodan jälkeen on se nopeasti radikalisoitunut sodan aiheuttaman pulan johdosta. Sen ohella on brittiläinen teollisuus jäänyt koskemattomaksi, se ei tee mahdolliseksi ainoastaan pikaisia yhteiskunnallisia muutoksia, vaan tarjoaa myöskin sen mahdollisuuden, että ne tuottavat pian joukoille suurempaa hyvinvointia. Englannin sosialistinen liike, joka toisessa Internatsionaalessa aina sotaan asti oli viheliäinen taimi, on nyt tullut sen vahvimmaksi ja lupaavimmaksi vesaksi. Siinä eroaa kansainvälinen tilanne sodan jälkeen perinpohjin siitä, mikä oli ennen sotaa. Jokaisen, joka tahtoo todellista, toimintakykyistä Internatsionaalea, on se otettava laskuihin.
Ja juuri tämä muutos tekee aivan tarpeettomaksi ammattiliittojen kutsumisen vastedes Internatsionaalen kongresseihin. Tästä lähtien eivät ne tule olemaan muuta kuin sosialististen puolueitten kongresseja.
Tosin voitaisiin ottaa harkittavaksi, eikö olisi tarkoituksenmukaista, jos proletariset yhdistykset, ammattiliitot ja luokkapuolueet erikoisten kansainvälisten kongressiensa lisäksi pitäisivät myöskin yhteisiä kongresseja. Juuri tällä aikakaudella, jolloin proletariaatin tehtävänä ei ole ainoastaan ruumiillisten ja henkisten voimiensa kehittäminen, järjestöjensä lujittaminen ja valtiovallan valtaaminen, vaan jolloin sen myös on otettava kysymykseen voimansa ja valtansa paneminen käytäntöön uuden tuotantotavan rakentamiseksi, on osuuskuntain ja ammattiliittojen yhteistoiminta sosialististen puolueiden kanssa tuleva yhä tärkeämmäksi. Se saattaisi lopuksi johtaa siihen, että ne pitävät yhteisiä kongresseja. Alote siinä olisi sentään tehtävä kussakin maassa erikseen. Niinkauan kuin taisteleva proletariaatti ei missään maassa ole havainnut sellaisten kongressien tarpeellisuutta eikä vielä missään tutkinut niiden hyödyllisyyttä käytännöllisen kokeen kautta, lienee turhaa vaikeuttaa Internatsionaalen uudestaanrakentamista sellaisilla yhdistelmillä. Me voimme olla tyytyväisiä, kun taas onnistumme kaikki sosialistisella pohjalla olevat proletariset luokkapuolueet kokoamaan yhteiseen neuvottelukokoukseen.
Mutta juuri tätä yhteenkokoamista katsovatkin teon Internatsionaalen puolustajat pahaksi. Sosialististen puolueiden joukossa on toimitettava valikoiminen ja ainoastaan ne päästettävä mukaan, joilta voidaan odottaa tekoja.
Niinpä sanoo Crispien kirjasessaan, josta jo erään kohdan lainasimme:
»Internatsionaalen on yhtä häikäilemättömästi hyljättävä opportunismi kuin anarkismikin. Se oli opportunismi, joka kalvoi ytimen vanhan Internatsionaalen luista, se on se, joka tekisi myöskin uuden Internatsionaalen selkärangattomaksi, jos se siellä saisi sijaa:» (S. 35).
Anarkismia ja opportunismia ei saa panna samalle asteelle. Anarkismi on määrätty ajatusjärjestelmä. Opportunismi on poliitikkojen ajatustapa, joka saattaa heidät arvioimaan vallan omaamista korkeammaksi heidän periaatteitaan ja unohtamaan ne, jos he senkautta luulevat voivansa lisätä valtaansa. Opportunismia voi olla jokaisessa puolueessa, anarkisteillakin, ja yhdessä puolueessa mitä erilaisimmissa leireissä. Opportunismia emme näe ainoastaan siellä, missä joku oppositsionimies pelkästä vallanhalusta omaksuu hallitsevan puolueen katsantotavat, vaan myöskin siellä, missä joku oppositsionimies, saadakseen enemmän vaikutusta joukkoihin, esiintyy radikaalisemmin kuin hän ajattelee. Eikä ainoastaan vanhoillisiin, vaan myöskin vallankumouksellisiin hallituksiin nähden on opportunismi mahdollinen. Kuinka monet bolshevistisen hallituksen nykyiset kannattajat puolustavatkaan sitä opportunisminsa vuoksi, eikä vakaumuksesta!
Crispien ei tosin ymmärtäne opportunismia tässä mielessä. Sitä ei voisi mikään Internatsionaalekaan torjua. Hän ymmärtää opportunismilla enemmänkin jotain erikoista taktillisen menettelyn muotoa. Valitettavasti hän jättää sen määrittelemättä.
Me emme saa sen parempaa tietoa, vaikka käännymme vielä pätevämmänkin lähteen puoleen, Saksan riippumattoman Sosialidemokratian Leipzigin puoluekokouksen puoleen, joka pidettiin joulukuussa v. 1919.
Se julisti:
»Toimintakykyisen Internatsionaalen ensimäinen edellytys on proletarisen luokkataistelun häikäilemätön johtaminen hylkäämällä kaiken politiikan, joka harrastaa ainoastaan uudistuksia kapitalistisessa luokkavaltiossa.
»Puoluekokous päättää senvuoksi luopua niin sanotusta toisesta Internatsionaalesta.»
Tässä päätöslauselmassa on unohdettu yksi seikka, niiden toisen Internatsionaalen puolueiden nimittäminen, jotka harrastivat yksinomaan uudistuksia kapitalistisessa luokkavaltiossa. Pelkkä väite, että toisen Internatsionaalen muka muodostavat sellaiset puolueet, ei toki riitä. Tässä on mainittava nimet ja esitettävä todisteita! Minä en tunne Internatsionaalessa ainoatakaan puoluetta, joka »yksinomaan harrastaa reformeja kapitalistisessa valtiossa». Jokainen tunnustaa omaksensa jonkun sosialistisen ohjelman, muuten ei sitä lasketa Internatsionaaleen. Vai tahtovatko sen arvostelijat kenties väittää, että toisen Internatsionaalen puolueet olivat muodostuneet kerta kaikkiaan vain sellaisista retkaleista, jotka eivät rehellisesti tarkoita omaa ohjelmaansakaan? Useitten noiden arvostelijain mielestä näyttää tämä olevan niin itsestään ymmärrettävää, että he katsovat turhaksi todistella tuota syytöstä. He eivät tosin löytäisi yhtään, vaikka hakisivatkin. Todellakin, kuka tahtoisi väittää, että kaikki ne miehet, jotka antoivat leimansa toiselle Internatsionaalelle, kuten Bebel ja Liebknecht, Jaurès ja Vaillant, Morris ja Keir Hardie, Plechanov ja Viktor Adler — mainitaksemme vain vainajat — j. n. e. eivät olleet todellisia sosialisteja, vaan vaalineet »opportunismia», joka »vanhalta Internatsionaalelta kalusi ytimen luista».
Todellisuudessa on sillä, jota sanotaan opportunismiksi ja sosialismin puutteeksi, ymmärrettävä vain erikoista taktillista metoodia proletarisessa luokkataistelussa, taistelussa sosialismista.
Teon Internatsionaalen puolustajat vaativat, että se omaksuisi määrätyt tai paremmin sanoen aivan määräämättömät taktilliset metoodit, joita he sanovat »vallankumouksellisiksi», ja että se pitäisi itsestään loitolla kaikki ne poulueet, jotka noudattavat jotain toisia menettelytapoja.
Mutta mikään ei ole sen enempi vaihtelun alaisena kuin taktiikka juuri vallankumousaikoina. Jos yksityisten puolueitten jäsenyys Internatsionaalessa tehtäisiin riippuvaksi niiden kunkinaikaisesta taktiikasta, silloin olisi seurauksena jäsenten alituinen vaihtuminen, nvt enempi kuin milloinkaan ennen, kun poliittiset tilanteet ja joukkojen mielialat niin nopeasti vaihtuvat.
Ranskan puolueessa esimerkiksi oli eilen Renaudelin suunta voitolla. Renaudel ja Longuet olivat samalla puolella. Tänään ovat he eri leireissä ja Renaudel on vähemmistössä. Kuka tietää, koska hänellä taas on enemmistö takanaan. Jos nyt teon Internatsionaalesta on Renaudelin suunta pidettävä loitolla, silloin olisi eilen pitänyt eroittaa Ranskan sosialistinen puolue. Tänään otettaisiin se jälleen takaisin, mutta vain sitä varten, että sille huomenna jälleen osoitettaisiin ovea.
Mutta tähän eivät sisältyneet vielä kaikki ne eriskummaisuudet, joita täytyi jphtua tuonkaltaisesta teon Internatsionaalen rakentamisesta. Sveitsiläiset erosivat toisesta Internatsionaalesta, koska he eivät tahtoneet olla missään tekemisissä toisten kansojen Greulichien kanssa. Italialaiset seurasivat heitä erotakseen muitten Turateista. Ranskalaiset käänsivät heille selkänsä halkaistakseen pöytäliinan itsensä ja muiden Renaudelien välillä. Eriskummaisuus tuli täydelliseksi, kun itävaltalaiset liittyivät heihin päästäkseen eroon Rennereistä, Hollantilaiset Vliegeneistä, Englantilaiset Hendersoneista — huomattakoon, muitten Rennerit, Vliegenit, Hendersonit, ei omat.
Sillä mikään näistä puolueista ei ajattele hajaantua. Ja niinkauan kuin sitä ei tapahdu, tulevat siis Greulichit, Renaudelit ja mitä »opportunistien» nimet muuten lienevätkin, joiden tähden juuri on jätetty toinen Internatsionaale, »puhdistetussa» Internatsionaalessa kaikki taas sukeltamaan esiin.
Ellei tahdota antaa tunnussanaa, että kaikkien maiden sosialististen puolueiden, jotka vielä ovat yhtenäisinä, on jakaannuttava, silloin täytyy sen yrityksen, jonka tarkoituksena on teon Internatsionaalen perustaminen sen jäsenten täydellisen taktillisen yhtäpitäväisyyden vaatimukselle, johtaa mitä pahimpiin mielettömyyksiin.
Kansainvälisen toiminnan järjestö ei kuitenkaan siten tulisi luoduksi. Toiminta ei voisi olla kahta laatua, toiminta parlamenteissa tai joukkojen toiminta. Toinen Internatsionaale pyrki saattamaan yhdenmukaiseksi kaikkien maiden sosialististen puolueiden parlamenttitoiminnan. Jo Lontoon kongressi v. 1896 vaati parlamenttien välisen konferenssin toimeenpanemista, johon eri parlamenttiryhmäin tulisi lähettää edustajiaan. Parisin kongressi v. 1900 toisti vaatimuksen, mutta vasta Amsterdamin kongressi v. 1904 ryhtyi sitä toteuttamaan. Parlamenttien välisen konferenssin kautta tuli eri parlamenttien ryhmien olla yhteydessä toistensa kanssa, tutustua toistensa ehdotuksiin ja lakiluonnoksiin ja neuvotella yleisestä asemasta, saavuttaakseen menettelyssään mahdollisimman suurta yhtenäisyyttä ja yhdenmukaisuutta.
Todelliseen kansainväliseen parlamenttitoimintaan, kaikkien sosialististen parlamenttiryhmien yhtenäiseen menettelyyn jossakin määrätyssä kysymyksessä ei kuitenkaan koskaan päästy. Siihen olivat olosuhteet kussakin parlamentissa, niiden asiaintila ja työjärjestys liian erilaiset. Eivätkä ne enimmäkseen olleet koossa kaikki samalla aikaa.
Siinä suhteessa ei ole tapahtunut mitään muutosta. Tänäänkään ei voida odottaa Internatsionaalelta yhteistä parlamentillista toimintaa.
Sellaista eivät teon Internatsionaalen kannattajat tarkoittaneetkaan. Se mitä he tahtovat, on kaikkien maitten sosialististen puolueitten samanaikainen poliittinen joukkotoiminta.
Mutta onko sellainen järjestö mahdollinen, joka saa syntymään tämän kaltaista toimintaa?
Marxilaisina tiedämme me kaikki, että toimintaa, joka todella ansaitsee joukkotoiminnan nimen, ei voida mieltä myöten saada aikaan, vaan vaatii se suuria tapauksia, jotka sen aiheuttavat, kun ne saavat koko kansanjoukon mitä suurimman kiihtymyksen valtaan ja pakoittavat yksimieliseen toimintaan, kuten esimerkiksi Kappin sotilaskapinan aikana olemme niin havainnollisesti nähneet.
Se ei merkitse sitä, että kansanjoukko pitäisi jättää oman onnensa nojaan. Se pääsee sitä pikemmin suureen ja vaikuttavaan poliittiseen toimintaan, mitä korkeammalle kehittynyt sen poliittinen harrastus ja ymmärrys on ja mitä voimakkaimpia ovat sen poliittiset ja taloudelliset järjestöt. Mutta näitä joukkotoiminnan edellytyksiä ei voida luoda erikoisten valmistavien toimenpiteitten kautta jossain määrätyssä tapauksessa, vaan ovat ne tuloksena jokapäiväisestä propaganda- ja järjestötoiminnasta vuosia ja vuosikymmeniä kestävässä luokkataistelussa. Internatsionaale vaikuttaa hyvin vähän tähän joka-aikaiseen työhön. Se on eri maissa mitä erilaisinta, vastaten niiden kulttuuritasoa, niiden historiallisia ja maantieteellisiä ominaisuuksia ja niiden siitä johtuvia menettelytapojen ja konkreettisten taistelutehtäväin erikoisuuksia.
Ja yhtä erilaiset kuin joukkotoimintojen edellytysten vahvistaminen ovat ne esteet, jotka sitä kohtaavat eri maissa.
Sama moninaisuus, joka tekee tarpeelliseksi yhtenäisyyden säilyttämiselle Internatsionaalen sen vastapainona, vaikeuttaa yhtenäisyyden ilmenemistä muuna kuin tendenssinä, pyrkimyksenä samaan suuntaan; se vaikeuttaa tiivistyneistään koko Internatsionaalen yhtenäiseksi joukkotoiminnaksi, nimenomaan poliittisten, eikä ammatillisten taistelujen aikana.
Tämä on sangen epämieluista toteamista, koska se on jyrkässä ristiriidassa meidän toivomustemme kanssa. Olen kauan ponnistellut tämän johtopäätöksen vetämistä vastaan. Mutta tosiasiain logiikka pakottaa meidät siihen. Ken sitä ei myönnä ja sitten itsepäisesti yrittää luoda teon Internatsionaalen, tulee valitettavasti vain valmistamaan sitä, että Internatsionaale uudestaan »pettää».
Joka tapauksessa olemme tulleet sosialistisen maailmanvallankumouksen kauteen siinä mielessä, että maailman sota ja sen katastrofimainen loppu kaikissa maissa on tehnyt luokkavastakohdat mitä jyrkimmiksi, kaikkialla antanut proletariaatille enemmän voimantuntoa ja päästänyt valloilleen luokkataistelut sekä aiheuttanut sellaisia taloudellisia ratkaisutehtäviä, jotka tekevät sosialistiset toimenpiteet ylen välttämättömiksi ja pakottavat kaikkea valtiollista ja taloudellista kehitystä sosialismin suuntaan.
Mutta ken puhuu maailmanvallankumouksesta, ymmärtää tavallisesti sillä jotain muuta, joukkotoimintojen myrskytulvaa, joka samanaikaisesti pauhaten kulkee yli kaikkien maiden, lakaisee pois kaikki porvarilliset hallitukset ja koko valtiollisen hallintokoneiston, tekee yhdellä iskulla mahdottomaksi koko kapitalistisen tuotannon, pystyttää kaikkialla sosialistisen diktatuurin, joka heti järjestää uudestaan tuotannon sosialistisessa mielessä. Tätä joukkotoimintaa tulee johtamaan teon Internatsionaale.
Ei voi olla turmiollisempaa harhaluuloa, kuin sellaisen Internatsionaalen uneksiminen. Tosin taistelevat proletarit kaikissa maissa pääomaa vastaan, tosin on heidän päämääränsä kaikkialla valtiovallan valloittaminen ja sosialistiseen tuotantoon kehittyminen. Mutta käytännössä hajoavat nämä yleiset tehtävät monen moniksi erilaisiksi konkreettisiksi tehtäviksi, jotka jokaisessa maassa erikseen ovat hyvin erilaiset: toisenlaisia voittajain kuin voitettujen maissa; toisenlaisia sellaisissa maissa, joissa on vielä vallankumouksellisia tarpeita tunteva talonpoikaisto, kuin niissä maissa, joissa on vanhoillinen talonpoikaisto. Toisin on siellä missä kapitalistinen teollisuus on vallitsevana, kuin siellä, missä se on vähemmällä puolen; toisin maissa, joissa on heikko, kuin niissä, joissa on voimakas militarismi; toisin maissa, joissa kansanjoukot ovat käyneet vuosikymmenien täi vieläpä vuosisatojen demokraattisen koulun, kuin sellaisissa, joissa ne vasta alkavat katsella yli kylän rajojen j. n. e. j. n. e.
Ja asiain niin ollen tahdotaan muodostaa järjestö, joka kaikista näistä tavattomista erilaisuuksista huolimatta kaikkialla ja samanaikaisesti saa aikaan ja johtaa yhdenmukaisia joukkotoimia?
Ken niin tekee, hän ajattelee aivan kaavamaisesti, hän tuntee maailman vain teoriasta, joka on tekemisissä vain abstraktsioonien kanssa ja yksinkertaisentaa ja on pakotettu yksinkertaisentamaan jokaisen ratkaisutehtävän. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä todellisuuden tavattomasta moninaisuudesta, joka jo jokaista todellista joukkotoimintaa yksityisessä maassa kovasti vaikeuttaa, niin että vain harvoin sellaiset toimenpiteet onnistuvat; joka tekee mahdottomaksi sen, että koko joukkoa käsittävää toimintaa, ja vieläpä eri maissa samaan aikaan, johdettaisiin yhdestä paikasta ulkomailla. Siitä myöskin se omituinen ilmiö, että kolmas Internatsionaale, joka v. 1919 maaliskuussa perustettiin keskuksessaan Moskovassa, ei muulla tavoin ole saavuttanut sitä lavetitta ja sellaista myötätuntoa bolshevismia kohtaan, joka ulottuu tuon InternatsionaaJen toimialan ulkopuolelle.
Bolshevistisen neuvostodiktatuurin aate on sangen alkuperäinen, mutta juuri sen kautta, yksinkertaisuutensa ja suorasuuntaisuutensa kautta voittaa se helposti naiivien joukkojen ja myöskin sivistyneen piirin kannatuksen, kun nämä eivät tunne sosialismin historiaa ja sen taloudellista pohjaa eivätkä senvuoksi huomaa, että ne käsitteet, joita bolshevismi ylistää sosialistisen ajatuksen uusimmiksi saavutuksiksi, ovat ammon aikaisia, peräisin Blanquin ja Weitlingin ajalta ja Marxin kumoamia, saman Marxin, johon bolshevikit tänään vetoavat.
Ei kenenkään, kaikkein vähimmin nälkää näkevien ja epätoivoisten joukkojen, jotka huutavat messiasta, tarvitse tietää muusta vapahtajasta, kun bolshevistinen diktatuuri heistä siltä näyttää.
Mitä suurempi on epätoivo, sitä suurempi on sellaisen vapahtajauskonnon kuin bolshevismin tarve. Tähän sen kansanomaisuuteen on suurena apuna vielä kapitalististen hallitusten sodankäynti sitä vastaan. Unohdetaan, että bolshevismia vastaan ei voida taistella ainoastaan senvuoksi, että se käy pääoman kimppuun, vaan myöskin senvuoksi, että se tekee sen sellaisella tavalla, joka ei johda pysyvään sosialismiin, vaan kaiken tuotannon täydelliseen häviöön, eikä ainoastaan kapitalistisen, vaan myöskin sosialistisen tuotannon. Liittolaisten sodankäynti salaa tämän tosiasian sitä paremmin, kun sekin on joka tapauksessa tuotantoahävittävä tekijä.
Joukkojen tietämättömyys ja epätoivo yhdeltä puolen, suurten voittajamaiden hallitusten sodankäynti neuvostotasavaltaa vastaan toiselta puolen hankkii epäilemättä sangen valtavalle, historiallisesti mahtavalle neuvostodiktatuurin ilmiölle, joka esiintyy proletariaatin diktatuurina, suurta myötätuntoa hyvin useitten maitten proletarisissa piireissä.
Sitä kummallisempaa on se, että kommunistit, bolshevikkien likeiset seuralaiset, kaikkialla muodostavat vain vähemmistön; että kaikista suurista luokkapuolueista, jotka lämpiävät neuvostodiktatuurin aatteesta, tähän asti vain italialaiset ovät liittyneet kolmanteen Internatsionaaleen. Se johtuu siitä, ettei mikään näistä puolueista tahdo eikä uskalla luovuttaa itsenäisyyttään Moskovan johdon haltuun.
Kolmas Internatsionaale tahtoo olla juuri teon Internatsionaale. Mutta sellaisena täytyy sen perustua siihen, että kansainvälinen toiminta tulee järjestetyksi sen arvion ja tarpeitten mukaan. Kolmas Internatsionaale tarvitsee vain sellaisia jäseniä, jotka eivät hyväksy Moskovan diktatuuria ainoastaan Venäjään, vaan myöskin itseensä nähden. Tässä mielessä sanoikin Rosa Bloch Sveitsin viimeisessä puoluekokouksessa, perustellakseen liittymistä kolmanteen Internatsionaaleen:
»Lenin on siksi hyvä taktikko, että hän ei voi tahtoa olla meille määräämättä Sveitsille parhaiten sopivaa taktiikkaa».
Voitaisiin vielä niinkin hyvin vannoa rakkauttaan bolshevismia kohtaan, jos sen ohella pidetään kiinni taktillisesta itsenäisyydestä, kuin Saksan riippumattomat tai nykyinen Ranskan enemmistö, ja sentään tulla pidetyksi loitolla kolmannesta Internatsionaalesta ja sen taholta leimatuksi kautskylaisiin kuulumisen hirveällä häpeän polttomerkillä. Kolmas Internatsionaale ei senvuoksi koskaan tule olemaan muuta kuin lahkon, kommunistien, Internatsionaale. Jollekin lahkolle voi sen päämies ulkomailta käsin määrätä sen kunkinaikaisen taktiikan. Joukkopuolue tulee tämän vaatimuksen aina hylkäämään eikä puhu lainkaan todellisista joukkotoiminnoista, jotka syntyvät itsestään ja käsittävät myös järjestymättömät ainekset.
Lahkon Internatsionaalena ei kolmas voi koskaan saada aikaan todellista kansainvälistä joukkotoimintaa. Se voi tosin tulla itsensämittaisen kansainvälisen teon, mutta ei koskaan suurten kansainvälisten tekojen lahkoksi. Ne ovat sille yhtä mahdottomia kuin toisellekin. Ne jotka Internatsionaalesta tahtovat tehdä teon Internatsionaalen, ottavat ne sen edellytyksiksi. Se ei voi koskaan käsittää kaikkia sosialistisia joukkopuolueita, se tulee sisältämään aina melkein vain puoluesälöjä.
Jos Internatsionaale tahtoo olla joukkopuolueitten Internatsionaale, täytyy sen tähdätä siihen, että se haluaisi tulla järjestöksi, joka johtaa kansainvälisiä joukkotoimintoja. Silloin täytyy sen jäädä siksi, mitä toinen Internatsionaale oli tähän asti, suunnan itsenäisyydestä sopimisen Internatsionaale.
Mitään muuta valittavaa sillä ei ole.
Tavattoman suuret mullistukset eivät tietysti voi jättää Internatsionaalea koskemattomaksi. Mutta ne aiheuttavat siinä tosiasiallisesti yhtä vähän muutoksia kuin eri maiden sosialistisissa puolueissakin. Se mikä muuttuu, on sen vaikutuksen tehokkuus ja sen menestyksen suuruus. Mutta sen teoreettinen pohja, Marxin oppi, osottautuu yhä niin syvällisesti perustelluksi, että jättiläismäiset sota- ja vallankumousajan kokemuksetkin ovat voineet sitä vain täydentää, eivätkä muuttaa. Senvuoksi pysyy myöskin tälle pohjalle rakennettujen puolueitten olemus muuttumattomana.
Sanotaan kernaasti, että ennen sotaa olisi kunkin puolueen ja siis Internatsionaalenkin tehtävä ollut propaganda, mutta nyt olisi sen tehtävänä toiminta.
Mitä Internatsionaaleen tulee, olemme nähneet, että ensimäisellä kyllä olivat propagandatehtävät, mutta ei toisella. Ensimäisessä oli Englannin työväenliike niin torninkorkeana samallaisen liikkeen alotteiden yläpuolella manterella ja Pääneuvosto oli niin paljon asiantuntevampi yksityisiin työväenyhdistyksiin verraten, että se saattoi välittää niille ylen runsaasti uusia tietoja. Toisessa näemme kaikissa kapitalistisissa maissa sosialistiset puolueet samalla teoreettisella pohjalla eikä keskus ole tietoon nähden etevämpi yksityisiä puolueita. Propaganda on yksinomaan yksityisten puolueitten asiana, samoin kuin käytännöllinen toimintakin. Toinen Internatsionaale on yhtä vähän propagandan kuin teon Internatsionaale.
Mutta sosialististen puolueiden työ sen alusta ei ollut yksin propagandalle, vaan myöskin teolle omistettu. On hyljättävä se typerä käsitys, että vain väkivaltainen kumous merkitsisi tekoa. Ikäänkuin olisi kaikki muu työ vain pelkkänä parannuksena kapitalistisissa puitteissa liian mitätöntä jalojen voimien toiminnaksi. Todellisuudessa ovat kaikki ne yhteiskunnalliset muutokset, jotka ansaitsevat yhteiskunnallisten vallankumousten nimen, väsymättömän, yhä uudistuvan jokapäiväisen toiminnan tulos. Väkivaltainen kumous on vain välikohtaus tuossa toiminnassa. Välikohtaus, joka ajoittain tulee välttämättömäksi kehityksen valtavain esteitten poistamiselle, joka myös muodostaa vain yhden sen ajankohdan.
Kumoukseen kohdistuva työ on aina vain poikkeuksellisten tilanteiden tuloksena, jotka eivät niinkään helposti toistu. Uudistusta tarkoittava työ on proletarisen luokkataistelun pysyvä, säännöllinen tehtävä. Se mikä kokonaisuudessaan näyttää yhteiskunnalliselta vallankumoukselta, osottautuu yksityiskohtia lähemmin tarkastaessa uudistusten joko enemmän tai vähemmän nopeaksi vuorojärjestykseksi, Niiden vallankumouksellisuus on siinä kaikkiyhteydessä. jota ne palvelevat. Porvarillisten luokkien reformit tarkoittavat olemassaolevan säilyttämistä, kehityksen saattamista loppuun asti. Vallankumouksellisen reformi tunkeutuu ulommaksi, tulee jatkuvain reformien alkuasteeksi. Aina historiallisen tilanteen mukaan voi vallankumouksellinen joskus taistellen saavuttaa jonkun reformin, kun se uhkaa ehkäistä edistystä, toisella kertaa taas vaatia sitä, kun se voi häneltä menestyä, esim. rautateiden tai vuorikaivosten valtiollistuttaminen. Ja samaa uudistusta voivat yht'aikaa vaatia sekä vanhoilliset että vallankumoukselliset, koska edelliset odottavat siitä aivan toisellaisia tuloksia kuin jälkimäiset.
Ammattiliiton järjestäminen, työväensuojeluslain läpiajaminen on yhtä hyvin »teko» proletaarisessa luokkataistelussa, kuin jonkun hallitusjärjestelmän kumoaminenkin. Se että proletariaatti valtaa valtiovallan, ei peruuta uudistusten toimeenpanotehtävää, se tekee vain tämän tehtävän ratkaisemisen helpommaksi ja menestyksellisemmäksi, jouduttaa uudistusten toteuttamisvauhtia, kohottaa niiden vaikutusastetta. Myöskin sosialistisen hallituksen aikana esiintyy jokainen sen eri toimenpide uudistuksena ja ainoastaan kokonaisuudessaan muodostavat ne todellisen yhteiskunnallisen vallankumouksen.
Viime vuosien kumoukset eivät siis aiheuta sosialististen puolueitten perusolemukseen eivätkä myöskään Internatsionaalen perusolemukseen mitään muutosta. Sosialistiset puolueet olivat alusta alkaen yhtähyvin teon kuin propagandankin puolueita.
Tosin ei voida kerta kaikkiaan sanoa, että kumoukset olisivat aiheuttaneet muutoksen sikäli, että propaganda olisi jäänyt jälelle toiminnasta tärkeyteen nähden. Epäilemättä on proletariaatti valtiossa saavuttanut verrattomasti valtaa ja sen toiminnat ovat senkautta tulleet hyvin tärkeiksi. Mutta propaganda ei ole sen ohella käynyt yhtään vähempiarvoiseksi. Vain sen tehtävät muuttuvat. Ennen sen tehtävänä oli etupäässä kehittää proletariaatin tahtoa ja luokkatietoisuutta, jotka olivat välttämättömiä poliittisesta vallasta ja korkeasta yhteiskunnallisesta päämäärästä käytävää taistelua varten, mutta nyt näistä tehtävistä huolehtivat suuressa määrin olosuhteet itse. Se mitä vielä, usein pelottavassa määrin, puuttuu, on tieto vallan tarkoituksenmukaisen käyttämisen keinoista ja tiestä, vallan, jonka proletariaatti on saavuttanut tai on saavuttamaisillaan. Ei vallan valloittaminen, vaan sen pitäminen, on nyt tärkein tehtävä. Se vaatii kansanjoukkojen mitä laajinta valistamista.
Siinä ei suinkaan riitä Nürnbergin suppilon valmistaminen suuntaviivoista, jonka pitäisi säästää kaikki muu tutkiminen, vaan on siihen välttämätöntä, että jokainen mahdollisuuden mukaan hankkii itselleen tarpeellisen yleisen talouden ja historian tiedon, joka antaa kyvyn jokaisella ajankohdalla helposti käsittää, mitä tilanne vaatii, ja siihen perehtyä.
Joukkojen johtaminen tähän tietoon tulee sitä tarpeellisemmaksi, mitä enemmän niiden valta kasvaa, mitä enemmän ne ottavat osaa valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin taisteluihin, mitä suurempi on niiden tähän asti kouluuttamattomain ainesten lukumäärä, jotka niihin ottavat osaa.
Mitä enemmän kasvaa sosialistisen toiminnan merkitys, mitä enemmän se tulee laajojen joukkojen toiminnaksi ja mitä syvempi on sen käytännöllinen vaikutus koko yhteiskuntaelämään, sitä välttämättömänimäksi tulee väestön valistaminen. Ei siis millään muotoa voida sanoa, että propaganda ennen olisi ollut ensi sijalla, mutta toiminta tunkisi sen nyt taaksepäin. Propaganda ja toiminta vaativat ja edellyttävät toisiaan, molemminpuolisesti, ovat toisistaan erottamattomat, kasvavat rinnakkain.
Mutta kumpikaan niistä ei kuulu Internatsionaalen toimipiiriin, ei viime vuosien kumoustenkaan jälkeen.
On oltu sitä mieltä, että me nyt eläisimme maailmanvallankumouksen kaudella ja että senvuoksi tulisi kaikkien kansojen sosialisteille samallaiset käytännölliset tehtävät. Ei enempää eikä vähempää!
Mitä enemmän sosialistit jossain valtiossa saavuttavat valtaa ja tekevät vaikuttavaksi käytännöllisen politiikkansa, sitä enemmän vaikuttaa heihin heidän valtiollinen ja yhteiskunnallinen erikoisuutensa ja sitä erilaisemmaksi tulee heidän erikoispolitiikkansa verrattuna heidän toveriensa politiikkaan muissa maissa. Sitä vähemmän voi Internatsionaale olla teon Internatsionaale, mutta sitä tärkeämmäksi käy sen entinen toimitustehtävä, yhtenäisyyden aikaansaaminen monenkaltaisuudessa, huolehtiminen siitä, ettei sosialistisen politiikan suunta missään maassa joudu ristiriitaan muiden maiden sosialistisen politiikan kanssa, että sosialistiset puolueet kaikkialla edistävät toisiaan, eivätkä ehkäise.
Koskaan ei se ole ollut tärkeämpää kuin nyt, juuri niiden suurten mullistusten vuoksi, joissa sosialistiset puolueet niin usein joutuvat valtiossa voiton puolelle. Vielä toinenkin seikka lisää nyt monenkaltaisuutta Internatsionaalessa. Ensimäinen Internatsionaale käsitti vain nuo kolme vanhaa sivistysmaata Englannin, Ranskan ja Saksan lisineen. Ameriikkakin oli sellainen. Vain Euroopan kanssa läheisessä yhteydessä olleissa Yhdysvaltain itäisissä valtioissa oli jotain työväenliikkeen tapaista. Englantilais-ameriikkalainen on yhä vielä anglosaksilaisen sivistyksen piirissä. Ja ensimäisen Internatsionaalen pääkannattajat Amerikassa olivat saksalaisia siirtolaisia.
Toinen Internatsionaale ulotti vaikutuspiirinsä kauemmaksi itään kuin ensimäinen. Mutta siellä oli proletarinen liike vielä heikko ja epäitsenäinen. Sitä johtivat älymykset, ylioppilaat ja siirtolaiset, jotka olivat eläneet jonkun aikaa Länsi-Euroopassa ja olivat tutustuneet »lahoovan lännen» sivistyskäsityksiin. Nämä käsitykset määräsivät siis siellä myöskin koko Internatsionaalen.
Nyt tapahtuu muutos. Sota ja vallankumous ovat myöskin Itä-Euroopassa herättäneet joukoissa, sekä teollisuustyöläisissä että talonpojissa, mitä elävimmän poliittisen harrastuksen. Se tulee ilmenemään niinpian kuin vihdoinkin lakkaavat sodan jälkivaikutukset, jotka nyt vielä saavat aikaan sen että niillä alueilla kaikkialla hallitsee valtiota joko enemmän tai vähemmän peitetty, useimmin huonosti peitetty sotilasdiktatuuri. Silloin tulevat noiden maiden sosialistiset puolueet muodostumaan omintakeisemmin kuin tähän asti, kun ne ovat olleet Länsi-Euroopassa kehittyneiden älymysten vaikutuksen alaisina. Sen alkua esittää bolshevismi. Niin soveltumaton kun se onkin olemaan sosialistisena esikuvana, osoittaa se kuitenkin suurta elinvoimaa venäläiseen luonnonlaatuun sopivana.
Uudistetun Internatsionaalen yhtenä tärkeimpänä tehtävänä tulee olemaan tuon omituisen idän sosialismin saattaminen sopusointuun lännen sosialismin kanssa, niin että kummallekin jää erikoisia olosuhteitaan vastaava luonne, mutta vastakohdat niiden väliltä katoavat, niin että ne vaikuttavat yhdessä ja toistensa puolesta, eikä toisiaan vastaan.
Sitä tehtävää ei ole helppo ratkaista. Ja se tulee vielä monimutkaisemmaksi sen kautta, että samaan aikaan myöskin Aasia (Egypti mukana) on joutunut mitä vilkkaampaan liikkeeseen. Nykyinen sota jälkivaikutuksilleen on jatkanut sitä työtä, jonka jo Venäjän—Jaappanin sota aloitti: idän kansat, joista arveltiin, että ne olisivat luonnostaan, rotuluonteensa kautta, tuomitut liikkumattomuuteen, ovat heränneet ja käyvät tarmokkaaseen taisteluun sortoa ja riistoa vastaan.
Tosin ovat nämä taistelut lähinnä kansallisluontoisia, sillä noiden maiden pääsortajat ja riistäjät ovat vieraita, eurooppalaisia. Mutta Internatsionaalen on, kuten jokaisen sosialistisen järjestön, otettava kaikkien sorrettujen ja riistettyjen asia omakseen: ensimäinen Internatsionaale alkoi myötätunnon ilmaisuista sorretun Puolan puolesta; se alotti toimintansa lähettämällä adressin Lincolnille, neekeriorjuutta vastaan käydyn taistelun johtajalle Ameriikassa, ja esiintymällä Irlannin itsehallinnon puolesta. Samoin ei uudistettukaan Internatsionaale voi olla välinpitämätön idän kansojen pyrkimyksiä kohtaan. Mutta sen on otettava huomioon myöskin kaukaisen idän alkavat sosialistiset puolueet. Niitä tulevat lähinnä johtamassa, kuten tähänkin asti Itä-Euroopan puolueita, vain vähän proletariset ainekset, etupäässä ylioppilaat ja siirtolaiset, jotka ovat omaksuneet eurooppalaisen sivistyksen. Mutta niiden kotoinen sivistys eroaa vielä enemmän länsi-eurooppalaisesta kuin itä-eurooppalainen, joka on bysanttilaisen keisarivallan synnyttämä. Kaikesta Eurooppaan sovelluttamisesta huolimatta tulevat ne saamaan aikaan uuden monenkaltaisuuskohdan Internatsionaalessa, mikä vaikeuttaa sen tehtävää saada toimeen yhtenäisyys, mutta tekee sen myös sitä tarpeellisemmaksi.
Älköön kuviteltako, että uudistettu Internatsionaale olisi tarpeeton ja hyödytön, vaikkei se voisikaan olla teon Internatsionaale.
Kansainvälisen luokkataistelun yhtenäisyyden aikaansaamista tarkoittavan tehtävän ohella voi sillä olla muukin tehtävä, jota jo ensimäinen harrasti: heikompien proletaristen liikkeiden tukeminen vahvempien avulla. Voimain eroitukset sosialististen puolueiden välillä eri maissa tulevat Internatsionaalessa olemaan paljon suuremmat kuin ne ovat tähän asti olleet toisessa Internatsionaalessa. Meillä tulee yhdeltä puolen olemaan sosialistisia puolueita, joiden hallussa on valtiovalta, ja toiselta puolen sellaisia, jotka vasta tekevät ensimäisiä vaivalloisia yrityksiä ja vain töin tuskin pitävät puoliaan. Niiden mahdollisimman tehokas tukeminen neuvoin ja teoin on oleva voimakkaiden veljien tehtävä. Niiden suurten avaruus- ja myöskin henkisten välimatkain vuoksi, jotka erottavat avustajia avustettavista, ei ole hyvä, kuten tähän asti toisessa Internatsionaalessa, jättää kummankin asianomaisen välistä yhteyttä suoranaiseksi, vaan on käytettävä hyväkseen kansainvälisen keskuksen välitystä.
Kolmannessa Internatsionaalessa esittää kansainvälinen avustuslaitos suurta osaa. Mutta yhtävähän kuin sen sosialismi näyttää meistä sen avustustoiminnan muoto malliksi kelpaavalta.
Kolmannen Internatsionaalen johtavana keskusvaltana on toimeenpaneva komitea, joka on Venäjällä, ollen kokoonpantuna »tärkeimpien maiden» kommunististen puolueiden edustajista, ei ainoastaan Venäjän, vaan myöskin Saksan, Saksan Itävallan, Unkarin, Balkanin liiton, Sveitsin, Skandinaavian edustajista. Siinä suhteessa eroaa kolmas Internatsionaale toisesta ja lähenee ensimäistä. Mutta samanaikaisesti ovat Internatsionaalen edellytykset luonteeltaan vielä paljon muuttuneet siitä mitä ne olivat ensimäisen aikana. Jokainen sosialistipuolue tarvitsee parhaita miehiään omassa maassaan enemmän kuin koskaan ennen. Ken sieltä kauan on poissa, tulee harvoin oikein kelpaamaan käytännölliseen politiikkaan, ja silloinkin jos hän siihen kelpaa, ei hän missään tapauksessa saavuta suurta vaikutusta kotimaassaan.
»Tärkeimpien maiden» edustajat tulevat niin muodoin kolmannen Internatsionaalen toimeenpanevassa komiteassa olemaan enimmäkseen vain pelkkiä koristeita.
Niitä parhaita miehiä, joilla on suurin vaikutus omassa puolueessaan, voi toimeenpanevaan komiteaan lähettää vain se maa, jossa Internatsionaalen keskusvallalla on olinpaikkansa.
Tämän jälkimäisen maan edustajisto tulee sentähden tosiasiallisesti keskusvallaksi ja sen kautta vallitsemaan ulkomaiden siihen liittyneitä puolueita. Näin on asianlaita etenkin silloin, kun toimeenpanevassa komiteassa vallitseva puolue samalla on omassa maassaan valtiovallan haltijana ja tämä maa on ensiluokan suurvaltoja, jolla on vaikutusta koko maailmassa, aivan toisin kuin pienellä Belgialla. Siihen lisäämme, että tämä johtava puolue omassa maassaan edustaa voitollisesti uutta taktillista periaatetta, joka on sen keksimä, jota se tyrkyttää muiden kansojen sosialisteille, joille se senkautta tulee malliksi. Ja jos kaiken tämän ohella otamme vielä huomioon, että tämä johtava puolue tähän asti on ollut konspiratiivisesti (salaliittomaisesti) järjestetty ja vielä nytkin suojelee ja vaalii konspiratiivisen käytännön jätteitä ja perimätietoja, että se puolestaan suuressa määrin suosii salaliiton päämiehen diktatuurivaltaa. Jos tähän vielä lopuksi lisäämme, että tuona diktaattorina nyt on persoonallisuus, joka omalla tavallaan, vaikka aivan toisenlaisten ominaisuuksien perusteella, vaikuttaa tovereihinsa, kuten Marx ensimäisessä Internatsionaalessa teki; että tällä yksilöllä Marxiin nähden on vielä se etu, ettei hän siinä maassa, jossa toimeenpaneva komitea on, elä muukalaisena, vaan on siihen juurtunut.
Jos tämän kaiken punnitsemme, huomaamme, että Leninin valta kolmannessa Internatsionaalessa on paljon suurempi kuin se, mikä Marxilla ennen oli ensimäisessä, että sillä myös on paljon kansallisempi, se on oman kansan valtaan perustuva luonne. Jos suhteet kerta ovat tällaiset, silloin tarvitsee Internatsionaalen todellisen diktaattorin vain oman hallituksensa ja oman maansa edut selittää samoiksi kaikkien maitten proletarien etujen kanssa ja Internatsionaale muuttuu kaikkien maitten proletarien yhteisiä etuja palvelevasta järjestöstä sellaiseksi järjestöksi, joka tekee muiden maiden sosialistipuolueet, sikäli kuin ne kuuluvat kolmanteen Internatsionaaleen, sen maan hallituksen välikappaleiksi, missä toimeenpaneva komitea on olemassa. Ja tässä on kolmannelle Internatsionaalelle suuri vaara. Tämä tulee suuremmaksi vielä sen kautta, että bolshevikkipuolueen järjestö Venäjällä on tullut samaksi kuin valtiovalta ei ainoastaan siinä mielessä, että se hallitsevana puolueena käyttää hyväkseen valtion elimiä periaatteitaan ja tarkoituksiaan vastaavasti, vaan myöskin siinä vähemmän itsestään selvässä merkityksessä, että valtion varat ovat ilman kontrollia ja rajoitusta hallitsevan puolueen käytettävänä sen erikoisiin puoluetarkoituksiin.
Sosialidemokratia on aina vastustanut sellaista yksinvaltaista valtion omaisuuden muuttamista väestön yhden osan yksityisomaisuudeksi — olipa sitten kysymys hallitsijasuvusta tai puolueesta.
Kun tällainen valtionvarain käyttäminen puoluetarkoituksiin on jo sisäpolitiikassakin hyvin kysymyksenalainen keino, niin tulee asia vielä arveluttavammaksi, kun sellaista »matelijain rahastoa» käytetään propaganda- tai toimintatarkoituksiin ulkomailla, varsinkin silloin kun tällä käyttämisellä on salainen, hyvin peitetty, sellainen salaliittomainen luonne, johon bolshevikit ovat vainottuina olonsa ajoista herruutensa aikaan asti säilyttäneet erikoisen mieltymyksen.
Kun Saksan sosialidemokratia ennen sotaa avusti Venäjän ensimäisen vallankumouksen uhreja tai kun Saksan ammattiliitot auttoivat ruotsalaisia tai italialaisia lakkolaisia, tapahtui se aina täysin julkisesti. Ja vaikkei kaikkia avustuksia, nimenomaan pieniä, julkisesti ilmoitettu, niin ei kuitenkaan annettu yhtään sellaista, joka olisi pelännyt päivänvaloa.
Kolmannen Internatsionaalen avustusten salainen luonne on jo suuri virhe. Se edistää juorujen ja väärien oletusten syntymistä. On suorastaan mieletöntä, että bolshevikit eivät ainoastaan avusta ulkomaiden sukulaispuolueita vallankumoustarkoituksissa valtion varoilla, vaan että he vielä käyttävät siihen lähetystöjäänkin välittäjinä.
Ulkomaan lähettiläällä on erikoisoikeuksellinen asema. Lähetystö on ikäänkuin osa sitä valtiota, jota se edustaa, siihen taloon nähden, jossa se asuu, ei sen maan laeilla ja elimillä, jossa se on, ole mitään voimaa. Lähetystön jäsenet ovat loukkaamattomia.
Tämä asema on luottamusasema. Edellytetään, että ne hallitukset, jotka lähettävät toisten luokse lähetystöjä, ovat toisiinsa rauhan- ja ystävyyssuhteessa, että lähetystöt palvelevat vain hallitusten välillä tiedonantajina ja pidättyvät kaikesta sekaantumisesta sen maan sisäisiin suhteisiin, joka ne ottaa vastaan. Kun joku lähetystö käyttää erikoisoikeuksellisista asemaansa hyväkseen salaliittoillakseen sitä hallitusta vastaan, jonka luona se on luotettuna, tekee se törkeän luottamusrikoksen, joka ei tule lievemmäksi sen kautta, että on ollut tunnottomia porvarillisia hallituksia, jotka ovat noudattaneet samallaisia menettelytapoja.
Nimenomaan Venäjällä ovat ne aina olleet käytännössä. Venäjän lähettiläät esiintyivät Konstantinopolissa sulttaanin ystävinä. Samalla aikaa järjestivät he kapinaliikkeitä Bulgariassa tai Makedoniassa. Tämän kaksoispelin tähden on kansainvälinen sosialidemokratia aina tuominnut venäläistä valtiotaitoa mitä jyrkimmin. Bolshevistinen valtiotaito osottautui siitä huolimatta tässä, kuten monessa muussakin kohdassa, tsaarilaisen tarkaksi jäljennökseksi. Se saa alkunsa samallaisista taloudellisista suhteista kuin viimemainittukin. Siitä sen sovelluttaman bolshevismin elinvoima, siitä myöskin sen kyvyttömyys luomaan todellista nykyaikaista sosialismia.
Kaiken yhtäpitäväisyyden ohella oli tsaarilainen diplomatia sentään viisaampi kuin bolshevistinen. Ainoastaan niin heikkoon vastustajaan nähden kuin sulttaani saattoi se olla niin uskalias, että teki lähettiläänsä vallankumousagenteiksi. Sellaisen valtion suhteen, kuin Saksan sotilasvaltio oli ennen romahdustaan, ei se koskaan olisi ryhtynyt niin uhkarohkeaan tekoon.
Sosialistisen hallituksen asema kapitalistisiin verraten on tietysti aina hyvin vaikea. Se on niiden jyrkkä vastakohta eikä voi sentään alituisesti käydä sotaa niitä vastaan, sen täytyy koettaa elää niiden kanssa rauhankannalla, jonka ohella sen voitettavana on mitä suurin vihamielisyys ja alituinen epäluulo. Mutta juuri sentähden on sosialistisella hallituksella kaksin kerroin syytä noudattaa aivan turhantarkkaa suoruutta ulkonaisissa suhteissaan ja yhtä hyvin välttää kaikkea sekaantumista vieraitten valtojen sisäisiin suhteisiin kuin me vaadimme kapitalistisilta hallituksilta, että ne pidättyisivät kaikesta sekaantumisesta sosialististen hallitusten sisäpolitiikkaan.
Ulkomaisten veljespuolueiden avustamistavallaan eivät bolshevikit ole saavuttaneet mitään muuta kuin sen, että ovat kovasti vaikeuttaneet asemaansa kapitalistisiin hallituksiin nähden.
Toisella tavalla voi jonkun maan proletarinen liike kärsiä vahinkoa ulkomaisen avustuksen kautta, kun avustukset innostavat tehtäviin, jotka näyttävät antajasta hyvin toivottavilta, mutta olemassaolevien ehtojen vallitessa, joista avustuksenantaja ei ole ollut tarpeeksi selvillä, johtavat pakostakin tappioon.
Kun Saksan sosialidemokraatit aikaisemmin tulivat jonkun ulkomaisen veljespuolueen tai ammattiliiton avuksi, ei milloinkaan liitetty avustukseen erikoisia ehtoja tai vaatimuksia, jotka olivat rajoittaneet avustettujen itsenäisyyttä. Kun italialaiset tai ruotsalaiset olivat lakossa ja tarvitsivat apua, annettiin sitä heille, mikäli voitiin. Mutta koskaan ei olisi Saksan sosialistien päähän pälkähtänyt antaa italialaisille tai ruotsalaisille rahaa sillä ehdolla, että he tekisivät lakon. Ja yhtävähän annettiin sitä venäläisille sillä ehdolla, että he tekisivät vallankumouksen. Ammattiliittojen ja puolueitten toimintamuoto jokaisessa maassa jätettiin aina täydellisesti niiden itsensä valtaan.
Kansainvälistä avustusta ei myöskään käytetty välikeinona jonkun ulkomaisen puolueen repeämisen sattuessa toisen puolen auttamiseksi veljestaistelussa toista vastaan, saatikka sitten hajaannusten suosimiseksi ja edelleen valmistamiseksi.
Sellaisiin tarkoituksiin ei kansainvälistä avustusta koskaan uskallettu antaa eikä ottaa vastaan. Missä esiintyy repeämisiä, on Internatsionaalen noudatettava ankarinta puolueettomuutta. Sen esiintymisen tulee perustua vain siihen, että se tarjoaa palveluksiaan välittäjänä esiintulevien katsantokantojen sovittamiseksi, kuitenkaan niitä tyrkyttämättä.
Tässä mielessä kirjoitti Marx Internatsionaalen edustajana Schweitzerin kannattajain ja vastustajain välisen riidan aikana jälkimäisille (13 p. lokak. v. 1868):
»Ennenkuin Teidän kirjeenne 8 p:ltä lokakuuta saapui, olin Internatsionaalen sihteerinä Saksaa varten jo monet kerrat kehoittanut rauhaan. Minulle on vastattu (ja sen lisäksi lähetetty otteita 'Sosialidemokraatista'), että Te itse saitte aikaan sodan. Minä selitin, että minun osani kaksintaistelussa tulisi ehdottomasti rajottua 'puolueettoman' osaan. (Painamalla jäljennetty »Neue Zeitissä», XV, 1, S. 8.)
Internatsionaalella on jokaisen kansan proletaarien kokonaisuuteen, samoin kuin kaikkien kansojen proletariaatin kokonaisuuteen katsoen sama tehtävä: toimia yhtenäisyyden ja yksimielisyyden hyväksi. Se on sen tärkein tehtävä, ja todellakin, jos se tämän aina menestyksellisesti suorittaa, saa se paljon aikaan proletariaatin luokkataistelun puolesta, vaikka sen ei onnistukaan johtaa maailmanvallankumousta.
Pelkkänä avustusjärjestönä on sillä suorastaan suuri merkitys vain Internatsionaalen heikommille aineksille. Nämä eivät saa tuntea suurta voimistumista pelkästään aineellisen avun kautta, jota voidaan antaakin vain satunnaisesti, vaan paljon enemmän sen siveellisen tietoisuuden kautta, etteivät ole yksin, vaan tuntevat takanaan suuret veljet kokemuksineen, tietoineen, poliittisine ja taloudellisine voimineen. Idän sosialisteille oli senvuoksi Internatsionaale paljon tarpeellisempi kuin lännen sosialisteille. Sen ansioksi on osaksi luettava se, että esimerkiksi vapunvietto sai Itä-Euroopassa aivan toisen merkityksen kuin Länsi-Euroopassa. Siitä myöskin johtuu se, että tuo melkein uskonnollinen luottamus Internatsionaaleen sen takapajuisissa aineksissa tuli mitä pahimmin horjutetuksi, kun »suuret veljet», jotka niin kohottavasti ja rohkaisevasti olivat vaikuttaneet noihin aineksiin, eivät täyttäneetkään suuria toiveita tuossa maailman sodan hirveässä pulassa. Siitä suuttumus Internatsionaalen »pettämiseen» idässä, senvuoksi myös luopuminen siitä ja kääntyminen uuden uskonnollisen innon valtaamana toisen »suuren veljen» puoleen, todelliselta messiaalta näyttävän veljen puoleen, joka lupaa saada aikaan suorastaan maailman vapautuksen.
Niin alkoi toisen Internatsionaalen hajaannus ja kolmannen perustaminen.
Toisen Internatsionaalen hajoaminen tapahtui maailman sodassa. Se ei eroittanut eri sosialistipuolueita toisistaan ainoastaan teknillisesti, kun se esti niiden kokoontumisen yhteen kongressiin. Se eroitti ne vielä enemmän sisäisesti, koska kansalliset vastakohdat eivät vallanneet ainoastaan omistavia luokkia, vaan myöskin työtätekevät joukot ja niiden mukana suuressa määrin sosialistiset joukkopuolueetkin.
Sotaakäyvien maitten proletarisista joukkopuolueista oli Italian puolue kaikkein ensimäinen, joka siitä vapautui, koska tämän maan käymä sota ilmeni kaikkein tuntuvimmin hyökkäys- ja valloitussodan luontoisena. Mutta sielläkään ei veljespuolueemme kyennyt estämään kansalliskiihkon aaltoa saamasta valtaansa asujamiston enemmistöä. Se osasi vain paremmin kuin muut sosialistipuolueet pysyä itse vapaana tuosta hengestä.
Melkein yksinomaan sellaiset sosialistiset puolueet ja suunnat, joiden takana ei ollut suuria kansanjoukkoja, ja joita ne eivät painostaneet, saattoivat olla joutumatta sotakiihkon valtaan. Nämä olivat niitä aineksia, jotka yhdessä puolueettomien kanssa ensiksi sodan aikana ryhtyivät käytännöllisiin toimenpiteisiin liittääkseen jälleen yhteen katkenneet kansainväliset siteet, ja ne uskalsivat menestyksellisesti tätä yrittää, koska niitä ei sisäisesti eroittanut minkäänmoinen kansalliskiihko.
Siten sai alkunsa Zimmerwaldin kansainvälinen konferenssi (syyskuussa 1915), jonka jatkona oli Kienthalin konferenssi (huhtikuussa 1916).
Nämä konferenssit eivät tahtoneet etupäässä perustaa mitään uutta Internatsionaalea. Zimmerwaldin konferenssin kutsuivat kokoon Sveitsin ja Italian sosialistipuolueet. Kokoonkutsujat olivat sopineet siitä:
»ettei kokoon kutsuttavan konferenssin tarkoituksena millään muotoa ole uuden Internatsionaalen muodostaminen. Konferenssin tehtävänä olisi ennen kaikkea proletariaatin kehoittaminen yhteiseen rauhantoimintaan, toimintakeskuksen aikaansaaminen tätä tarkoitusta varten, työväenluokan johtaminen takaisin historialliseen tehtäväänsä.» (Bernissä olevan Kansainvälisen Sosialistisen Komitean tiedonanto).
Tästä yhteisestä rauhantoiminnasta ei tullut mitään paremmin kuin ennen monesta muustakaan kansainvälisestä toiminnasta. Se ei rauennut tällä kertaa samalla tavoin kuin toiset, eri maiden olosuhteiden erikaltaisuuden johdosta, vaan myöskin siitä syystä, että konferenssissa olivat edustettuina sotaakäyvistä maista ainoastaan puolueen pirstat, eivätkä joukkojärjestöt, lukuunottamatta Italian tekemää poikkeusta. Joukkopuolueita ei ollut lainkaan kutsuttu, eivätkä ne olisi saapuneetkaan. Saksan oppositsiooni, joka oli edustettuna Zimmerwaldissa ja Kienthalissa, muodosti silloin ainoastaan Saksan sosialistien pienen vähemmistön.
Yleensä ei oltu kerta kaikkiaan kutsuttu kokoon kaikkia aineksia, jotka olivat valmiit vaikuttamaan rauhan hyväksi. Tosin oli sovittu siitä, että:
»lähetetään kutsu kaikille järjestöille ja ryhmille, jotka tahtovat ryhtyä taistelemaan sotaa vastaan, katsomatta yleisen sosialistisen käsityksen periaatteellisiin eroavaisuuksiin».
Mutta kaikkialla ei menelty tämän mukaisesti. Niinpä esimerkiksi sitä suuntaa, johon minä kuuluin, ei kutsuttu. Sain kuulla konferenssista vasta jälkeenpäin, enkä siis voinut ottaa siihen osaa.
Konferenssin osanottajain keskuudessa muodostui kaksi suurta ryhmää, joista toinen keskittyi bolshevikkien, toinen menshevikkien ympärille.
Bolshevistinen ryhmä vaati, että rauhantoiminnan kehoitukseen liitettäisiin kehoitus vallankumoukselliseen toimintaan ryhtymisestä, samoin taisteluun ryhtymisestä suuria sosialistisia puolueita vastaan tai, kuten tehdyssä manifestiehdotuksessa sanottiin, »sosiahpatriotismia» ja »vastustushenkisesti käyttäytyvää Kautskyn ympärillä olevaa keskustaa vastaan», joka »proletariaatille on vaarallisempi vihollinen kuin imperialismin porvarilliset apostolit».
Sitävastoin tekivät toiset ryhmät sen huomautuksen, että sellaiselle kannalle asettuminen pirstoisi Internatsionaalen ja saattaisi luulemaan, että tahdottiin perustaa uusi Internatsionaale mikä millään muotoa ei saisi tapahtua.
Proletariaatin kansainvälisessä rauhantoiminnassa täytyi
»voida myötävaikuttaa kaikkien niiden ainesten, jotka, sosialistisella maailmankatsomuskannalla ollen, taistelevat kansalaisrauhaa vastaan ja katsomatta eri maiden olemassaolevaan sotilaalliseen tilanteeseen tahtovat esiintyä sodan pikaisen lopettamisen puolesta».
Tämän läpiajaminen ja Internatsionaalen hajoittaminen ei vielä tällä kertaa onnistunut Lenin–Radekin suunnalta. Heidän ehdotuksensa hyljättiin ja sen sijaan tuli kompromissisanamuoto, joka yksimielisesti hyväksyttiin.
Kansainvälinen sihteeristö, jonka konferenssi asetti, sai väliaikaisen laitoksen merkityksen. Nimenomaan määrättiin:
»Tämä sihteeristö ei tule millään muotoa asettumaan entisen kansainvälisen toimiston sijaan, vaan lakkautetaan se heti, kun viimemainittu voi tulla tarkoitustaan vastaavaksi».
Kienthalissa puhalsi jo vinhempi tuuli, mutta sielläkään ei vielä tullut Internatsionaale lopullisesti pirstotuksi.
Se tuli välttämättömäksi, kun kesällä v. 1917 tulivat olosuhteet, jotka saattoivat toisen Internatsionaalen sihteeristön jälleen ryhtymään tehtäviinsä ja valmistamaan kansainvälisen toimiston kokoontumista. Nyt täytyi zimmerwaldilaisten ratkaista, tahtovatko he pysyä entisissä vakuutteluissaan, etteivät he halunneet perustaa uutta Internatsionaalea ja että heidän asettamansa kansainvälinen komitea oli vain väliaikainen luonteeltaan, joten se lakkaisi toimimasta niin pian kuin kansainvälinen sihteeristö Huysmansin johdolla alottaisi työnsä.
Tämän kysymyksen johdosta jakaantuivat zimmerwaldilaiset jokseenkin sitä ryhmitystä vastaavasti, joka jo ensimäisessä Zimmerwaldin konferenssissa oli esiintynyt. Bolshevikit kannattajineen kieltäytyivät kokoontumasta »sosialipatrioottien» kanssa saman pöydän ääreen. Toiset asettuivat odottavalle kannalle ja tekivät suhtautumisensa uudistettuun Internatsionaaleen riippuvaksi sen päätöksistä. Mutta niihin asti se ei vieläkään ole päässyt, sillä toisen Internatsionaalen tielle tuli niin paljon sodan ja sen seurausten aiheuttamia sisäistä ja ulkonaista luonnetta olevia esteitä, ettei sen tähän asti ole onnistunut saada aikaan mitään konferenssia. Se on toistaiseksi voinut pitää vain useita valmistavia neuvottelukokouksia.
»Sosialipatrioottien» ja zimmerwaldilaisten bolhevistisen osan välinen ristiriita kärjistyi yhä enemmän. Se sai aivan uuden luonteen, kun bolshevikit Venäjällä marraskuussa 1917 valtasivat valtiovallan ja hajoittivat kansalliskokouksen. Lähinnä pitivät he yhtä muiden zimmerwaldilaisten kanssa, kun nämä esiintyivät niinä ainoina, jotka muka olivat pysyneet uskollisina toiselle Internatsionaalelle, jonka »sosialipatriootit» olivat pettäneet. Zimmerwaldissa hyväksytty manifesti julisti muun muassa:
»Stuttgartiin, Köpenhaminaan, Baseliin ovat kansainväliset sosialistiset kongressit viitoittaneet sen tien, jota proletariaatin on seurattava.
»Eri maiden sosialistiset puolueet ja työväenjärjestöt, jotka olivat mukana tätä tietä määräämässä, ovat laiminlyöneet siitä johtuvat velvollisuudet aina sodan alusta asti».
Tämä kanta muuttui bolshevismin vallankumouksen mukana. Se oli ollut demokratian pohjalla, kuten kaikki muutkin Internatsionaalen puolueet. Vielä tammikuussa 1918 julkaisi bolshevikkien ystävä Henry Gilbeaux kuukausilehdessään »Demain» heidän ohjelmansa, se on »Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen» ohjelman. Alkulauseessaan sanoo hän:
»Meillä on onnellinen tilaisuus saada julkaista täydellisesti Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen uusi ohjelma, jonka käytäntöönpanon Lenin on alottanut. Ohjelma tarkastettiin uudestaan viimeisessä puoluekokouksessa; uudet pykälät ovat laatineet toverit Lenin ja N. Krupsky ... Uudet pykälät ovat painetut harvennetulla.»
Keväällä 1917 julkaistun bolshevistisen ohjelman valtiomuotoa koskevat pykälät kuuluvat (tässä olevassa jäljennöksessä ovat silloin vanhaan ohjelmaan tehdyt lisäykset, kuten »Demain»-lehdessäkin, harvennuksen kautta tehdyt huomattaviksi):
»Venäjän demokraattisen tasavallan valtionmuodon täytyy taata:
»1. Kansan itsehallinto. Korkeimman vallan valtiossa tulee kuulua kansanedustajille, jotka kansa valitsee ja jotka se voi milloin hyvänsä eroittaa ja jotka muodostavat yhden ainoan kokouksen eli kamarin.
»2. Yleinen, yhtäläinen ja välitön vaalioikeus lakiasäätävän kokouksen, kuten itsehallinnonkin kaikkien paikallisten elinten vaaleissa kaikille 20 ikävuotta täyttäneille kansalaisille niinhyvin miehille kuin naisillekin; salainen äänestys; jokaisen valitsijan ja valitsijattaan vaalikelpoisuus kaikkiin edustuslaitoksiin; parlamentin, uudet vaalit joka kolmas vuosi; päivärahat kansanedustajille; suhteellinen vaalioikeus kaikissa vaaleissa; edustajain milloin hyvänsä tapahtuvan erottamisen mahdollisuus, jos sitä vaatii valitsijain enemmistö.
»3. Laaja paikallinen itsehallinto; erikoinen itsehallinto niille alueille, joiden elinehdot tai joiden asujamisto kokoonpanoltaan on erikoislaatuinen; kaikkien valtion nimittämäin paikallisten aluevirastojen lakkauttaminen.
»4. Henkilön ja asunnon loukkaamattomuus.
»5. Täydellinen uskonnon-, sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumis- sekä lakkovapaus.»
Ohjelman selityksessä huomautetaan, että se on tarkastettu uudestaan konferenssissa 24–29 p. huhtikuuta v. 1917:
»Valtiota koskevain lauseiden ja pykäläin tarkastus tapahtui siinä mielessä, ettei vaadittu porvarillista parlamenteista tasavaltaa, vaan työmiesten ja talonpoikain demokraattista tasavaltaa, se on, valtiomuotoa, joka on ilman poliisia, ilman vakituista sotaväkeä, ilman etuoikeutettua virkavaltaa.
Yleisessä johdannossa selitetään tätä valtiomuotoa vielä siten, että
»parlamentillisten laitosten sijaan vähitellen asetetaan kansanedustajain (eri luokkain tai toimialain tai paikkakuntain) neuvostot, jotka tulevat sekä säätämään että käyttämään lakeja.»
Tämä viimeinen lause on koko ohjelmassa ainoa, joka osoittaa alkavaa kulkemista neuvostojärjestelmää kohti. Vielä hyvin häilyvästi ja epäselvästi. Vielä näet pidetään kiinni kaikkien kansalaisten yleisestä vaalioikeudesta, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaudesta. Kansanedustajain neuvostojen asettaminen parlamentin sijaan ei tässä vielä merkitse yleisen vaalioikeuden lakkauttamista.
Mutta aina huhtikuuhun 1917 ei näkynyt merkkiäkään ammattijärjestöjen mukaanvetämisestä lainsäädäntöön, koska sitä tähän asti olivat vaatineet vain vanhoilliset kirjailijat. Neuvostodiktatuurin tunnustivat bolshevikit omaksensa vasta valtiokaappauksensa jälkeen marraskuussa v. 1917.
Tämän diktatuurin vaatimuksineen joutui bolshevismi tosin täydelliseen ristiriitaan demokratian katsantokannan kanssa, jolla siihen asti olivat olleet kaikki toiseen Internatsionaaleen kuuluvat puolueet, bolshevismi mukaanluettuna. Nyt heittivät sen kannattajat pian »sosialidemokraattien» nimen ja nimittäytyivät »kommunisteiksi». Niinpian kuin he olivat noin pitkällä eivät he enää voineet esittää sitä väitettä, että he olivat ainoat, jotka olivat pysyneet uskollisina toisen Internatsionaalen päätöksille. Nyt oli koko tämä laitos heidän mielestään alunpitäen porvariston »lakeijain» »keltainen» liitto, ja ne, jotka pysyivat sille uskollisina, leimattiin »pettureiksi» ja »luopioiksi».
Siitä oli vain askel bolshevikkien ja Venäjän ulkopuolella olevien kommunistien liittymiseen uudeksi, kolmanneksi Internatsionaaleksi. Se tapahtui Moskovan kongressissa (2–6 maalisk. 1919). Siellä päätettiin »katsoa Zimmerwaldin liitto lakkautetuksi».
Niin oli nyt olemassa kaksi Internatsienaalea, sosialidemokraattinen ja kommunistinen.
Mutta hajoamisprosessi, joka kerran on alkanut, ei juuri koskaan pysähdy alkuunsa, vaan pyrkii se aiheuttamaan jatkuvia hajaannuksia. Senvuoksi on toisen ja kolmannen Internatsionaalen planeettijärjestelmäin ohella jälkimäisestä syntynyt jatkuvain muunnosten kautta vielä epäselvempi aine joukko, joka tahtoo muodostaa sen sydämen, joka käsittää ainoan oikean Internatsionaalen ja kohoaa noiden kummankin yläpuolelle.
Kommunistiseen käsiteoppiin innostuminen on ulottunut yhtä laajoihin piireihin kuin sen käytännön jäljitteleminenkin. Kokonaan katsomatta siihen kysymykseen, johtaako neuvostojärjestelmä yleensä nykyiseen sosialismiin, se on, proletariaatin ja sen mukana kaikkien sorrettujen ja riistettyjen vapautukseen korkeampien elämänmuotojen kautta, on jo nyt sen elinkysymys rajoitettu hyvin takapajuisiin olosuhteisiin.
Siitä väitteestä huolimatta, että se olisi ainoa valtiomuoto, jonka vallitessa proletariaatin diktatuuri voi tulla voimaan, kavahtavat sen puolustajat, ja syystä kylläkin, rajoittamasta sitä palkkatyöläisten neuvostoihin. Aina käsittää se myös talonpoikain neuvostot. Mutta jo se yksinään osoittaa sen voivan olla vallankumouksellisesti vaikuttavan ainoastaan niissä olosuhteissa, joissa talonpoikaisto on vallankumouksellinen, joka esiintyy uudemmissa valtioissa vain siellä, missä vallitsevat feudaaliset suhteet. Mutta sellaisissa valtioissa on talonpoikaisto myös asujamiston suurena enemmistönä. Ja kuitenkin tulee kaupunkien työmiesten heitä johtaa. Sen sallivat talonpojat vain silloin, kun valtiolliset suhteet eivät vielä paljon kiinnitä heidän huomiotaan, kun kylän alue muodostaa heidän näköpiirinsä, rautatiet, posti, sanomalehdet, koulusivistys ovat vielä hyvin takapajulla eikä avaralla maaseudulla ole olemassa vielä mitään valtiollisen vapauden tottumuksia.
Nykyajan kapitalistisissa maissa, joissa talonpoika on tullut vanhoilliseksi, mutta joissa hän myös on jo poliittisesti kouluuntunut ja järjestynyt, on aivan tolkutonta pitää neuvostojärjestelmää tekijänä, joka vaikuttaa vallankumouksellisemmin sosialismin puolesta kuin demokratia. Neuvostodiktatuurin täytyy niissä paljon pahemmin pettää.
Sitä ei ole helppo saada mahtumaan pintapuolisen katselijan päähän, joka ei ajattele marxilaisesti ja pitää kiinni vain poliittisesta päällisrakennuksesta välittämättä taloudellisesta pohjasta. Hän uskoo helposti, että järjestelmään, joka Venäjällä vähälukuisille työväkineen pitää puoliaan, täytyy kehittyneissä kapitalistisissa valtioissa niiden suurine työväenjoukkoineen vasta ollakin paikallaan ja että se johtuu vain jälkimäisten arkuudesta, kun ei sitä niissä panna käytäntöön. Marxilaisesti kouluutettu kuitenkin näkee, ettei neuvostodiktatuurille Länsi-Euroopassa ole olemassa mitään pohjaa ja kokemus opettaa mitä kipeimmällä tavalla niille, jotka eivät tahdo kuulla marxilaista dialektiikkaa, kuten neuvostodiktatuurin kaikki romahdukset Münchenissa ja Saksan muilla seuduilla todistavat.
Siten huomaamme kapitalistisesti kehittyneessä Euroopan osassa kaksi aivan ristiriitaista suuntaa: yhdeltä puolen neuvostodiktatuurin suuren suosimisen vähän koulutettujen vallankumouksellistunteisten työväenjoukkojen keskuudessa, mutta tämän aatteen hylkäämisen siellä, missä se pannaan käytäntöön; lisääntyy varovaisuus sekä teorian että kokemusten pohjalla kaikkia pyrkimyksiä kohtaan, jotka tarkoittavat neuvostodiktatuurin toimeenpanoa. Proletarisen luokkataistelun poliittinen käytäntö täydellisentyy yhä edelleen demokratian pohjalla. Vain sellainen edistyminen, joka tällä pohjalla saavutetaan, osoittautuu pysyväksi.
Jos nämä molemmat suunnat ovat yhdistyneinä samassa puolueessa, silloin saa se hyvin ristiriitaisen luonteen. Se harjoittaa propagandaa neuvostodiktatuurin puolesta ja tekee sen tyhjäksi käytäntönsä kautta. Se voi sentään aika ajoin menestyä, sillä sen propaganda tyydyttää kansanomaista vaatimusta, samalla kuin sen propagandanvastainen käytäntö suojelee puoluetta hairahduksista. Mutta ajan pitkään ei sellainen ristiriita menesty, se johtaa ehdottomasti monimutkaisuuksiin, joiden johdosta vihdoin on hyljättävä joko siihenastinen aate tai siihenastinen käytäntö. Voi puoluetta, jos se sitten joutuu oman propagandansa vangiksi, jos propaganda osottautuu käytännön vaatimuksia voimakkaammaksi.
Euroopan kapitalistisesti kehittyneessä osassa on joukko sosialistisia puolueita, joissa on tämä sisäinen ristiriita. Ne ovat nyt myöskin Internatsionaalessa joutuneet ristiriitaiseen asemaan. Ne eivät kuulu kommunistien kolmanteen Internatsionaaleen, sillä niiden täytyy säilyttää itsenäisyytensä Moskovan suhteen. Niitä ei miellytä myöskään toisessa Internatsionaalessa oleminen, jonka puolueitten enemmistö tunnustaa sekä propagandaan että käytäntöön nähden sosialidemokraattisen katsantokannan, jonka omaksuivat aina vuoden 1917 marraskuuhun asti kaikki sen jäsenet, nykyiset kommunistitkin siihen luettuna.
Senvuoksi lähtevät he toisesta Internatsionaalesta »uudestirakentajina», »uudestijärjestäjinä», tahtoen rakentaa uuden Internatsionaalen, johon eivät tule kuulumaan kaikki poliittisen luokkataistelun kannalla olevat sosialistiset puolueet, vaan ainoastaan niistä valitut, jotka ovat samalla katsantokannalla. Valitettavasti on tämä kanta lujuuteen nähden yhtä lähellä kolmannen kommunistisen internatsionaalen kuin toisenkin kantaa, katsoen sisäiseen ristiriitaan, joka on sen tunnusmerkkinä. Paljonmerkitsevä sananen »vallankumouksellinen» ei tee sitä lujemmaksi, vaikka sitä niin useasti käytetäänkin.
Tämän uuden Internatsionaalen liikkeelle panevana voimana on Saksan Riippumaton sosialidemokraattinen puolue. Sen tärkein voitto tähän asti on Ranskan sosialistinen puolue. Niinkauan kuin sota kesti oli tämä melkein kokonaisuudessaan zimmerwaldilaisia vastaan, koska se päättävästi kannatti kansalaisrauhaa ja myönsi sotaluoton.
Mutta kun kommunistinen oppi ilmestyi, sai se Ranskan sosialistien monissa piireissä myötätuntoista vastakaikua. Bolshevistinen toiminta, joka vielä aivan takapajuisella vahvojen feudaalisten jätteiden peittämällä pohjalla käy päinsä, on monissa kohdin samallaista, kuin Ranskan suuren vallankumouksen kehityskulku ja varsinkin sen huippukohta, hirmuhallitus. Nämä vallankumouksellisen menneisyyden perimätiedot ovat Ranskan sosialismin monissa vaiheissa paljon vaikuttavammat kuin nykyajan marxilainen tutkimus. Bolshevismi saa tämän sukulaiskielen helposti soimaan. Se vaikuttaa vähän taistelun käytännölliseen puoleen. Se pysyy käytännön pohjalla demokraattisena, vieläpä parlamentillisena keinona. Mutta sanomalehdistön, puheitten, päätöslauselmien kieleen se vaikuttaa.
Tuon enemmän liikatunteellisen kuin todellisen neuvostoajatukseen kohdistuvan myötätunnon ohella lienee ranskalaisten toveriemme hetkellisen enemmistön samoin kuin Saksan Riippumattoman puolueen eroamiseen toisesta Internatsionaalesta ollut määräävänä toinenkin seikka: niiden yhteinen vastenmielisyys Saksan enemmistösosialisteja kohtaan.
Molemmat puolet, sekä Saksan riippumattomat että ranskalaiset sosialistit, olivat sodan aikana taistelleet viimemainittujen hallitukselle uskollista kantaa vastaan mitä innokkaimmin, vaikkeivät aina samoilla perusteilla. Osa sosialidemokraattisesta oppositsioonista Saksassa oli kokonaan sillä kannalla, että kaikki porvarilliset hallitukset ovat yhtä imperialistisia; ainoatakaan niistä ei voisi tukea maan puolustuksessa, vaan jokaista vastaan pitäisi taistella, katsomatta siihen, mitä siitä seuraisi, mutta myöskin siinä toivossa, että se välttämättä johtaisi sodan loppuessa maailmanvallankumoukseen. Siten suhtautuivat Saksan riippumattomat ranskalaisiin sotaluoton myöntäjiin yhtä vihamielisesti kuin saksalaisiinkin. Ranskalaiset sitävastoin syyttivät Saksan enemmistöläisiä siitä, että he kannattivat hyökkäys- ja valloitussotaa, jonka torjumiseen hyökkäyksenalaisten ja uhattujen maitten sosialisteilla oli täysi syy.
Saksan enemmistösosialisteihin kohdistuvan vastenmielisyyden syyt olivat siis erilaiset, vain itse vastenmielisyys oli yhteinen. Eivät ranskalaiset sen paremmin kuin saksalaiset riippumattomatkaan tahtoneet kuulua sellaiseen kansainväliseen järjestöön, jossa heidän olisi täytynyt istua Saksan enemmistösosialistien rinnalla. Niin katsoivat he paremmaksi jättää toisen Internatsionaalen. Longuet itse on antanut tämän perustelun haastattelussa, jonka hän myönsi eräälle »Manchester Guardianin» edustajalle tämän vuoden maaliskuussa. Hän viittasi Strassburgin puoluekokouksen päätökseen, jonka mukaan pirstottu Internatsionaale olisi jälleen rakennettava siihen tapaan, että se tulisi käsittämään kaikki sosialistit, jotka »me katsomme todellisiksi sosialisteiksi».
Hän jatkoi:
»Toiselle Internatsionaalelle antoi surmaniskun juuri se tosiasia, että Saksan riippumattomat sosialistit sen jättivät, samat miehet, jotka koko maailmassa ovat saavuttaneet mitä suurimman arvon sotaa, imperialismia, keisarismia ja militarismia vastaan käymänsä taistelun tähden, samalla kuin tähän Internatsionaaleen jäivät enemmistösosialistit, jotka kannattivat hallituksensa hirveimpiäkin tekoja. Niin sanotussa toisessa Internatsionaalessa edustavat Saksaa, vielä nytkin sellaiset miehet kuin Noske ja Scheidemann. Tämä tosiasia tekee toiseen Internatsionaaleen jääväin sosialistien aseman sitä heikommaksi, kun se on yhtymä, jossa Saksaa edustaa Noske».
Olisi olettanut, kun Longuet ja hänen ystävänsä pitivät enemmistösosialistien erottamista Internatsionaalesta välttämättömänä, että he olisivat valinneet tähän asti käytetyn tien perustellakseen syytettyjä vastaan tekemäänsä syytöstä heidän läsnäollessaan kansainvälisessä kongressissa. Mihin joutuisivatkaan puoluejärjestöt, ellei jokaista puolueselkkausta selvitettäisi syytettyjä vastaan tehtyjä syytöksiä tutkimalla, vaan siten, että syyttäjä hajoittaa puoluejärjestön, ennenkuin se on saanut tilaisuuden kuulustella syytettyjä ja päästä itse selville asiasta?
Longuet näyttää kokonaan unohtaneen, että Haase sodan jälkeen istui Scheidemannin kanssa samassa hallituksessa, joka merkitsee vielä enemmän kuin pelkkä yhdessäolo kansainvälisessä kongressissa. Tosin erosivat taas enemmistöläisten ja riippumattomien tiet, mutta melkein samaan aikaan, kun Longuet antoi haastatella itseään, on Kapp'in sotilaskapina pakoittanut nuo molemmat sosialistiset suunnat saman pöydän ääreen.
Tahtooko Longuet olla paavia paavillisempi ja kieltää riippumattomia sellaisesta yhdessäistumisesta Scheidemannin puolueen kanssa?
Ja jos huomenna syntyisi sovinto noiden riitelevien veljien kesken, onko silloin taas tuo »uudestijärjestetty» Internatsionaalee »uudestijärjestettävä»?
Mitä politiikkaa sellainen on, joka tekee kansainvälisen järjestön kokoonpanomuodon riippuvaksi hetken paikallisista vaatimuksista!
Tätä politiikkaa saadaan kiittää siitä, että maailman proletariaatti nyt on siinä mieluisessa asemassa, että se on hajoitettu kolmeen eri Inierrjatsionaaleen: toiseen, joka periaatteidensa mukaan on avoinna jokaiselle puolueelle, joka pyrkii tuotantovälineiden yhteiskunnallistuttamiseen, työväen kansainväliseen yhteenliittämiseen ja luokkapuolueeksi järjestyneen proletariaatin suorittamaan valtiovallan valtaukseen. Sen ohella kommunistisen lahkokunnan uusi Internatsionaale, joka rajoittuu niihin puolueisiin, jotka asettuvat neuvostodiktatuurin kannalle ja alistuvat Moskovan toimeenpanevan komitean johdettavaksi, ja lopuksi uusi, tuleva Internatsionaale, joka tahtoo koota yhteen kaiken, mikä muutamista tovereista näyttää vallankumoukselliselta.
Tämä tila uhkaa tuon surullisen pirstoutumisen, joka on meidän päiviemme saksalaisen sosialismin tunnusmerkkinä ja lamauttaa sen voimat, saada aikaan maailmanproletariaatinkin keskuudessa ja siten vahingoittaa sen luokkataistelun yhtenäisyyttä juuri sellaisella ajankohdalla, jolloin se on sille tarpeen enemmän kuin koskaan ennen.
Kolmannen Internatsionaalen tuleminen siihen, että se yhdistäisi keskuudessaan kaikki sosialistiset puolueet, estyy jo edeltäkäsin, koska sillä on yksipuolinen luonne pelkkänä lahkokunnan järjestönä. Se tulee rajoittumaan Itä-Eurooppaan ja muutamiin länsi-eurooppalaisiin sälöihin.
Lahkolaisuutensa tähden eroavat nykyiset kommunistit perinpohjin Kommunistisen manifestin kommunisteista, se on juuri Marxin ja Engelsin johtamista marxilaisista.
Tuossa manifestissa sanotaan:
»Kommunistit eivät ole mikään erikoinen muiden työväenpuolueitten vastakkainen puolue.
»Heillä ei ole mitään koko proletariaatin eduista eroavia etuja.
»Kommunistit eroavat muista proletarisista puolueista vain senkautta, että he yhdeltä puolen proletariaatin erilaisissa kansallisissa (se on heidän kansallisuutensa piirissä tapahtuvissa) taisteluissa tekevät huomattaviksi ja saattavat täyteen arvoonsa koko proletariaatin yhteiset kansallisuudesta riippumattomat edut, toiselta puolen senkautta, että he aina puolustavat yleisliikkeen etua niillä eri kehitysasteilla, joiden kautta proletariaatin ja porvariston välinen taistelu kulkee.
»Kommunistit ovat siis käytännöllisesti päättävin, aina eteenpäin pyrkivä kaikkien maitten työväenpuolueitten osa; he ymmärtävät ennen muita proletariaatin joukkoa proletaarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset.»[5]
Tästä nähdään kuinka ylen tarkasti Marx ja Engels olivat ajatelleet sitä, ettei heidän suuntansa tulisi uudeksi lahkoksi, joka hajoittaisi proletariaatin. Kommunistien tuli ennenkaikkea olla proletariaatin joukkopuolueitten jäseninä, edustaa niissä yleisliikkeen etuja ja aina tavoitella parempaa asiantuntemusta, senkautta hyödyttääkseen proletarista luokkataistelua.
Kuinka toisin onkaan laita meidän aikamme kommunistien heidän lahkolaismaisine pöyhistelyineen ja yksipuolisuuksilleen, kommunistien, jotka asettavat oman liikkeensä yleisliikkeen tasalle, leimaavat oman järjestönsä ulkopuolella olevat muut sosialistiset järjestöt petturien ja kavaltajain (juuri niin puhuvat kommunistit) yhdistyksiksi ja halveksien hylkäävät kaiken yhteyden niiden kanssa!
Tässäkin kohdassa osoittavat he edustavansa sosialismin esimarxilaista vaihetta, mutta siitä huolimatta voivat he sulloa puheensa täyteen Marxilta lainaamiaan lauseita. He ovat taloudellisesti vielä hyvin takapajuisen maan tuotetta ja edustavat nykyisiä olosuhteita parhaiten sovellutettuina, siis Venäjän sosialismin kansallisinta osaa, samalla kuin menshevikkien sosialismi on lähtöisin länsieurooppalaisista edellyksistä. Bolshevikeille kuuluu senvuoksi Venäjän nykyisyys, menshevikeille sen tulevaisuus.
Länsi-Eurooppaan siirrettynä ei venäläinen kommunismi paremmin kuin sen edelläkäynyt venäläisen ryöväriromantikon Bakuninin anarkismikaan voi kehittää mitään voimaa vaan saada aikaan ainoastaan yhden seikan: lahkolaisuuden ja sen mukaan proletarisen yhtenäisen rintaman hajaannuksen ja pirstoutumisen juuri sinä ajankohtana, jolloin tuo yhtenäinen rintama on sille välttämättömämpi kuin koskaan ennen, vallankumouksen, valtataistelun ajankohtana.
Tämänkaltainen vallankumouksen vahingoittaminen on ainoa, mitä kommunismi Venäjän ulkopuolella on saanut aikaan ja vast'edes voi saada aikaan.
Tällaisille luonteineen ja kaavamaisine ahdasmielisyyksilleen kommunismi tuskin enää voi yhdistää yhtenäisyyttä tavoitelevaksi elimistöksi eri maiden niin moninaisissa olosuhteissa toisistaan usein niin paljon eroavia proletarisia joukkopuolueita. Hajaannuksen kolmas Internatsionaale voi sellaisena yhdistää venäläisen johdon alaisiksi oleellisesti vain eri maitten puoluesälöjä.
Myöskään uudelle neljännelle Internatsionaalelle ei pilkota mikään menestys. Se tahtoo laajentaa kolmatta Internatsionaalea ottamalla edelleen palasia toisesta ja yhdistämällä irroitetut osat kolmanteen. Tämä uusi Internatsionaale tahtoo poistaa kolmannen lahkolaisuuden vielä hämärämmän lahkolaisuuden kautta, joka antaa yksityisille puo lueille vähän enemmän itsenäisyyttä.
Kommunisteja ei senkautta voiteta. He tahtovat jatkaa diktatuuriaan Internatsionaalessakin ja pitää siitä loitolla kaikki ainekset, jotka eivät ilomielin alistu heidän käskyihinsä.
Toiselta puolen pitäisi neljännen Internatsionaalen olla »puhdistettu» toinen. Se ei tahdo jättää ulkopuolelle ei-vallankumouksellisia eli melkein sosialistisia aineksia. Mutta vallankumouksia ei voida tehdä joka päivä ja kaikissa olosuhteissa. Periaatteellisesti vallankumouksellisen luonteensa voi joka puolue vain ohjelmansa kautta tuoda ilmi, samoin sosialistisen luonteensa, jotka kumpikin nykyään ovat yksi ja sama asia.
Jos kaikki sosialistisen ohjelman omaavat puolueet lasketaan neljänteen Internatsionaaleen, silloin tullaan samalle kannalle kuin toinen ja silloin on todella käsittämätöntä, miksi siitä on tehtävä loppu.
Nyt tosin tehdään eroitus näennäisten sosialistipuolueiden ja todellisten sosialistipuolueiden välillä. Vain viimemainitut saavat tulla Internatsionaaleen. Mutta miten tahdotaan tuntea tuo tosisosialistinen luonne, jos siinä suhteessa ei katsota ohjelmaa määrääväksi? Tahdotaanko se päättää taktiikasta? Sen periaatteet, ennenkaikkea luokkataistelu taisteluna valtiovallasta, ovat ohjelmalla osoitetut. Sen käyttäminen eri aikoina eri maissa riippuu taas niin moninaisista ja sellaisista olosuhteista, joita ei ennakolta suinkaan voida nähdä, ettei kansainvälistä ohjesääntöä kaikkia puolueita ja kaikkia aikoja varten tällä alalla voi olla olemassa.
Mutta jos sellainen sääntö tunnettaisiin, joka tekee mahdolliseksi erotuksen näkemisen näennäissosialististen ja tosisosialististen puolueitten välillä, miksi ei sitä silloin ehdoteta toiselle Internatsionaalelle? Miksi täytyy tämä murskata kerrassaan, ennenkuin on ollenkaan yritetty sitä korjata? Tämmöinen menettely vanhaan proletariseen joukkojärjestöön nähden tuntuu myös pahalta lahkolaisuudelta.
Eikä se myöskään todista juuri suurta luottamusta oman esityksen voitokkaaseen voimaan. Sensijaan että ryhdyttäisiin taisteluun sen puolesta toisessa Internatsionaalessa, lähdetään siitä karkuun, ryhtyäkseen siihen kuuluvien sosialististen puolueitten häiritsemättä uuden Internatsionaalen rakentamiseen oman mielensä mukaan.
Epäilläänkö sitä, ettei olemassaolevassa Internatsionaalessa voiteta enemmistöä puolelleen? Kuinka voidaan silloin odottaa saatavan johdetuksi nykyään toisessa olevain sosialististen puolueitten enemmistö uudestirakennettavaan?
Sillä todistetaan vain, että tahdotaan muodostaa tynkä-internatsionaale.
Ne ehdotukset, joita tähän asti on tehty lampaitten erottamiseksi vuohista sosialististen puolueitten joukossa ovat aivan vaillinaisia. On vaadittu, että Internatsionaalesta olisi eroitettava kaikki ne sosialistipuolueet, jotka muodostavat porvarillisten ainesten kanssa kokoomushallituksen. Ikäänkuin se riippuisi sosialistien tahdosta eikä voisi olla pakonalaista tilaa, jolloin tätä »vaarallista koetta» ei voida välttää, kuten minun laatimani Parisin kongressissa 1900 hyväksytty päätöslauselma myönsi.
Jos kaikki ne, jotka v. 1900 äänestivät tämän päätöslauselman puolesta, olisi pitänyt eroittaa »näennäissosialisteina» Internatsionaalesta, niin olisi tosisosialistien luku pienentynyt pelottavasti. Mutta »näennäissosialistit» olisivat joutuneet varsin hyvään seuraan, esimerkiksi Otto Bauerin Fritz Adlerin, jotka nyt sovelluttavat tätä hyljättävää käytäntöä omassa maassaan.
Ei ole olemassa mitään keinoa rehellisten eroittamiseksi epärehellisistä sosialistisen ohjelman tunnustajain joukossa. Jos sellainen keino keksittäisiin, esitettäisiin se toki kansainvälisen kongressin kokeiltavaksi. Se näyttäisi minusta järkiperäisemmältä menettelyltä kuin jo olemassaolevan Internatsionaalen paloiteleminen.
Olettakaamme, että Internatsionaalen murskaamisen suurtyö onnistuu, mikä nykyisissä olosuhteissa ei ole liioin vaikeaa. Mutta jos uutisrakentajat eivät tahdo tyytyä tynkäjärjestöön, joka olisi merkityksetön eikä voisi kehittää mitään toimintaa, silloin on heidän joko ennemmin tai myöhemmin pakko rakentaa Internatsionaale samoille perusteille, kuin se on tähänkin asti ollut, ja antaa kutsumisen siihen tapahtua samalla tapaa kuin tähänkin asti, kohdistaa se kaikkiin, jotka pyrkivät tuotantovälineiden yhteiskunnallistuttamiseen, työväen kansainväliseen yhteenliittymiseen ja luokkapuolueeksi järjestyneen proletariaatin toimeenpanemaan valtiovallan valtaukseen.
Tämä kaava myöntää myöskin kommunistien kutsumisen. Heillä on jo nyt sen johdosta oikeus ottaa osaa toisen Internatsionaalen kongresseihin. Neuvostodiktatuurin kannattajat eivät tämän rajoituksen kautta millään tavoin tule poissuljetuiksi. Eivätkä he sentään niihin tulekaan, mutta se riippuu vain heistä itsestään, jos eivät ole edustettuina toisessa Internatsionaalessa.
Vain yhdessä kohden olisi uusi rajoitus Internatsionaalen jäsenyyteen nähden välttämätön. Tosin saisi se demokratia- ja neuvostodiktatuurikysymyksessä osoittaa mitä suurinta suvaitsevaisuutta, mikä ei estä sitä lausumasta kaikkia mielipiteitään siitä. V. 1904 pidetty Amsterdamin kongressi hyväksyi päätöslauselman, joka puhuu hyvin jyrkkää kieltä revisionismia koskevasta kysymyksestä. Mutta se ei ole ajanut pois revisionisteja, vaan vieläpä julistanut, että jokaisessa maassa tulee olla vain yksi sosialistinen puolue, ja siten antoi se sysäyksen siihen, että Ranskassa yhdistyivät revisionistit ja radikaalit.
Samoin voisi toinen Internatsionaalekin arvostella neuvostojärjestelmää, erottamatta pois neuvostodiktatuurin kannattajia. Mutta yhtä seikkaa ei mikään sosialistinen Internatsionaale saisi sallia ja siitä olisi annettava uusi määritelmä. Tämä uudistus tulee välttämättömäksi sentähden, että meillä nyt, erotukseksi entisyydestä, on sosialistisia hallituksia.
Internatsionaale ei voi sallia sitä, että joku siihen kuuluva puolue, joka pitää käsissään valtiovaltaa, käyttää sitä sosialistisia veljespuolueita väkivalloin masentaakseen, tehdäkseen ne puolustuskyvyttömiksi ja kaiken niiden mielipiteiden levittämisen ja niiden kannattajain yhteenliittymisen mahdottomaksi. Suvaitsevaisuus ei Internatsionaalessa voi mennä niin pitkälle, että se hyväksyy tai antaa vain vaijeten tapahtua toisten jäsenten toisia jäseniä kohtaan harjoittaman väkivallan.
Sillä määräyksellä, että kaikki ne puolueet on erotettava, jotka valtiovallan avulla terrorisoivat muita sosialistisia puolueita, ei tarvitse eikä tule olla takaantuvaa voimaa — sehän olisi väin epäsuoraa venäläisten kommunistien edeltäkäsin loitolla pitämistä, joka on vältettävä. Mutta tulevaisuuden varalta täytyisi Internatsionaalen perustua tämän säännön noudattamiseen, niinhyvin venäläisten bolshevikkien kuin Saksan enemmistösosialistien suhteen, jos nämä näyttäisivät haluavan uudistaa Nosken menettelytapoja. Itsestään selvää on, ettei ketään erotettaisi ilman kuulustelua.
Senkaltaiset säännöt eivät lainkaan muuttaisi Internatsionaalen perusolemusta. Se ei estä sitä olemasta saman luontoinen kuin ennen sotaa. Ne valtavat muutokset ja mullistukset, joita se on aikaansaanut, eivät voi sitä jälkiä jättämättä sivuuttaa, mutta ne tulevat lähinnä ilmenemään muutoksina yksityisten sosialististen puolueiden sisässä, niiden tehtävissä ja menettelytavoissa, eikä Internatsionaalen rakenteen muutoksina.
Kaikista suurista muutoksista, joita maailman sota on saanut aikaan, mahtanee Internatsionaalea koskea enimmän sen painopisteen muuttuminen.
Olemme nähneet, että ensimäisen painopiste oli Englannissa, toisen Saksassa. Nyt on kansainvälisen työväenliikkeen painopiste jälleen siirtynyt paikaltaan, mutta samanaikaisesti kahteen eri suuntaan, sekä itään että länteen, Venäjälle ja Englantiin. Sillä on nyt samaan aikaan kaksi painopistettä eikä se ole pienin syy sen nykyiseen hajallisuuteen. Kuten jo sanottiin, on toinen Venäjällä. Siellä on sota saanut aikaan suuremmoisen vallankumouksen, joka tekee mitä syvimmän vaikutuksen kaikkien maiden proletareihin. Koko Euroopan taantumuksen sortolinna on luhistunut, yksinvalta Venäjän valtakunnassa kukistettu, feudalismin viimeiset jäännökset siellä hävitetty.
Tämä on viimeinen porvarillinen vallankumous, joka siellä tapahtuu, monessa suhteessa samallainen kuin suuri Ranskan vallankumous 18:sta vuosisadan alussa. Mutta tärkeimmissä kohdin se kuitenkin jälkimäisestä eroaa. Ennen kaikkea siinä suhteessa, että se tapahtuu aivan toisessa eurooppalaisessa ympäristössä. 18:sta vuosisadalla oli Ranska Euroopan manteren taloudellisesti edistynein maa — kaikkialla sen ympärillä oli valtioita, jotka vielä lujemmin olivat feudalismin vallassa kuin se itse. Sen porvarillinen vallankumous tuli koko Euroopalle, Englantia lukuunottamatta, johtavaksi esikuvaksi.
Nykyinen Venäjän vallankumous tapahtui sitävastoin kapitalistisesti korkealle kehittyneessä Euroopassa, joka on työntänyt Venäjälle kapitalistisen teollisuuden haaroja.
Ranskan vallankumouksen huippukohtana oli proletaristen ainesten hirmuhallitus, joiden ajatukset eivät sentään ulottuneet porvarillisen näköpiirin ulkopuolelle. Venäjän nykyisen vallankumouksen huippukohtana on samoin proletarisen vähemmistön hirmuhallitas, mutta tätä ei ohjaa enää porvarillinen, vaan sosialistinen ajatus, joka on kotoisin kapitalistisesta Länsi-Euroopasta. Niinpä tämä vallankumous asettaa itselleen sosialistisia päämääriä, jotka vastaavat paljon korkeampaa taloudellista kehitysastetta. Viimeinen porvarillinen vallankumous tulee ulkonäöstä päättäen ensimäiseksi sosialistiseksi, se tekee valtavan vaikutuksen kaikkien maiden vallankumouksellisiin proletareihin.
Mutta vain päämäärät voi se lainata ulkomailta, Länsi-Euroopassa eivät kelpaa ne menetelmät, jotka niiden saavuttamiseksi ovat sovellutettavat Venäjän erikoisominaisuuksiin. Menettelytavan ja päämäärän välisen ristiriidan täytyy lopuksi myös vaikuttaa jälkimäiseen. Se tulee joka tapauksessa yhä enemmän mukaantumaan maan erikoisominaisuuteen, sosialismi ei saa Länsi-Euroopan sosialidemokratian tavottelemia yhteiskunnan hyväksi tapahtuvan yhteiskunnallisen tuotannon muotoja, vaan kaikkivaltiaan byrokratian johtaman tuotannon muodot, sen hallitseman valtion tarkoituksia varten, byrokraattisen valtioteollisuuden muodot, joka välittömästi on talonpoikaisen maatalouden ja sen yksityisen tavaratuotannon vastakohtana.
Tämänkaltainen sosialismi ei voi tyydyttää teollisuusproletariaattia, sen täytyy herättää mitä voimakkainta vastustusta. Se ei vielä nykyään ilmene voimakkaana, koska Venäjän työväenluokka on harvennettu ja puolikuolleeksi uuvutettu ja kaikki sen vielä taistelukykyiset ainekset on tähän asti imenyt täydellisesti liittolaisvaltoja vastaan käyty sota.
Jos liittolaiset solmivat rauhan Venäjän kanssa, jos ne käskevät myöskin Puolan lakata sotimasta neuvostotasavaltaa vastaan, silloin tulee Venäjän proletariaatin sisäinen oppositsiooni nykyistä neuvostovaltaa vastaan nopeasti voimistumaan.
Silloin tulee myöskin Venäjän ulkopuolella vallankumouksellisen proletariaatin piireissä myötätunto tätä järjestystä kohtaan melkoisesti kylmenemään. Siihen asti on sillä kaikkialla laajoissa työväenpiireissä mitä suurin viehätysvoima, sitä kiihdyttäen ja nostattaen, aivan samoin kuin ennen teki Ranskan suuri vallankumous.
Samalla aikaa on Saksan sosialidemokratia maailmassa kadottanut hyvin paljon arvoaan ja vaikutustaan. Se oli päässyt sosialististen puolueitten etunenään toisessa Internatsionaalessa osaksi sen kautta, että se kaikkein enimmän vaali marxilaista teoriaa. Marx, joka oli hankkinut ensimäisen Internatsionaalen Lontoon pääneuvostolle niin vaikuttavan aseman, oli kuollut. Engels eli ainoastaan toisen Internatsionaalen alussa. Mutta jo tänä alkuaikana tuli huomattavaksi marxilainen koulu, joka Saksasta sai keskuksensa.
Vielä paljon enemmän kuin teoriansa kautta vaikutti Saksan sosialidemokratia sentään toiseen Internatsionaaleen käytännöllisen toimintansa kautta. Samalla aikaa kuin Englannissa sosialistiset puolueet olivat olemassa vaivaisina kääpiöjärjestöinä, kun Ranskassa sosialistinen liike aika ajoin oli pirstoutuneena puoleen tusinaan puoluejärjestöjä, oli Saksan sosialidemokratia v:sta 1875 alkaen kehittynyt yhtenäiseksi ja tiiviiksi puolueeksi ja sen kautta saavuttanut sellaisen voiman, että lopuksi Bismarckin, Itävallan ja Ranskan voittajan, joka osasi pakottaa Venäjänkin tahtoaan noudattamaan, täytyi sen edessä laskea aseensa.
Tämä puolueen mahtava kehitys oli mitä lähimmässä yhteydessä teollisuuden samanaikaisen kehityksen kanssa, joka Euroopassa ei missään v:sta 1870 päässyt sellaiseen vauhtiin kuin Saksan valtakunnassa, sillä aikaa kun Englannin ja Ranskan teollisuus ajottain joutui pahaan pulaan.
Sota on kaiken muuttanut. Saksan sosialidemokratian enemmistö joutui, juuri sentähden että se oli niin voimakas, että se oli enemmän joukkopuolue kuin mikään muu sosialistinen puolue, sodan aikana kansallisten tunteitten valtaan erittäin lujasti, ja se ajoi sen Wilhelmin hallituksen viereen. Mitä enemmän tämä teki itsensä vihatuksi koko Euroopassa, sitä enemmän kohdistui tämä yleinen viha myöskin enemmistösosialidemokratiaan. Sen tuomitsivat kaikki sosialistit Saksan ulkopuolella, niinhyvin natsionalistit kuin internatsionalistitkin heidän joukossaan. Sitä halveksittiin sitä pahemmin, mitä enemmän sitä tähän asti oli kunnioitettu, mitä suurempia pettymyksiä se sai aikaan.
Sodan päätyttyä alkaa tämä mieliala heiketä. Mutta Saksan sosialidemokratia on vielä hyvin kaukana esikuvana olemisestaan. Ennen yhtenäisin kaikista sosialistisista puolueista voittaa nyt kaikki muut hajanaisuudessa, joka johtaa mitä pahimpiin luisumisiin oikeaan ja vasempaan, mellakoimiseen ja noskelaisuuteen ja lamauttaa Saksan proletariaatin juuri sellaisena ajankohtana, jolloin se voisi saavuttaa suurimmat sosialistiset tulokset vanhan valtiovallan kukistumisen jälkeen lukumäärällisen voimansa ja kehityksensä nojalla. Sisäisen hajanaisuutensa tähden ei se kykene käyttämään hyväkseen loistavia vallankumouksellisia tilanteita. Esikuvasta muuttuu Saksan sosialidemokratia pelottavaksi esimerkiksi.
Tämän tilan surkeus lisääntyy vielä sodan taloudellisten jälkivaikutusten vuoksi, sodan, joka on saanut aikaan Saksan teollisuuden ja kenties myös tieteen syvällisen lamaannuksen ja vihdoin mahdollistuttanut muut valtiot sen voittamaan.
Mutta sillävälin muodostuu kansainvälisen työväenliikkeen uusi painopiste Englannissa. Siellä, teollisuuskapitalismin emämaassa, on proletariaatti maailman vahvin, ei ainoastaan maan korkealle kehittyneen teollisuuden, vaan myöskin sen vuoksi, että siellä ei ole talonpoikaistoa (Irlantia lukuunottamatta). Sen heikkous johtui ensimäisen Internatsionaalen romahduksen jälkeen järjestöllisestä hajaannuksesta ja siitä, että se oli henkisesti riippuvainen liberalismista, jonka radikaaliset vesat olivat Englannissa paljon voimakkaampia ja rohkeampia ja tekivät proletariaatille myönnytyksiä enemmän kuin milloinkaan Saksassa. Olemme nähneet, kuinka vapaakauppajärjestelmän häviäminen ja alkava elintarpeitten kallistuminen siellä vuosisatamme ensimäisellä vuosikymmenellä vieraannutti proletariset joukot yhä enemmän liberalismista, teki ne taipuvammiksi sosialistisiin aatteisiin ja vihdoin johti työväenpuolueen muodostamiseen, joka alkoi täyttyä sosialistisella hengellä.
Sodan jälkiseuraukset ovat nopeasti radikalisoineet joukot, lukemattomia liberaaleja vieneet sosialistiseen leiriin ja tehneet täydellisemmäksi pesäeron työväenliikkeen ja liberalismin välillä. Se, jota nimitetään »sotasosialismiksi», on myöskin Englannissa perehdyttänyt työväenjoukot valtion sekaantumiseen talouselämään. Ja sodasta alkunsa saanut pulatila pakottaa työmiehiä tekemään yhä kasvavia vaatimuksia valtiolle, samanaikaisesti kasvava työväenpuolueen vaalimenestys kiinnittämään siihen luottamuksensa, antamaan sille demokraattisen oikeuden arvon ja osoittamaan välttämättömyyden käyttää sitä voimien mukaan ja saavuttaa poliittinen valta.
Mutta proletaristen vaatimusten ja proletarisen voiman kasvamisella ei se yksin ole ratkaistu. Täytyy olla olemassa myöskin aineelliset edellytykset vaatimusten tyydyttämiseen. Siellä missä ei mitään ole, ei ole ainoastaan keisari, kuten oli tapana sanoa, vaan myöskin kommunisti menettänyt oikeutensa. Nyt ei missään Euroopan suurvaltiossa ole suuremmassa määrin kuin Englannissa olemassa aineellisia edellytyksiä joukkojen tarpeitten tyydyttämiseen ja niiden johtamiseen korkeampaan hyvinvointiin sosialististen toimenpiteitten kautta.
Sillä ei ole ainoastaan, Saksaa lukuunottamatta, korkeimmalle kehittynyt suurteollisuus, vaan se on myöskin kerännyt suuremman kasan rikkauksia kuin mikään muu maailman valtio, ja sillä oli sodan aikana parempi tilaisuus säästää rikkauksiaan kuin muilla sotaakäyvillä. Se ei kuulu voitettuihin ja maahanpoljettuihin, kuten Saksa, sen kestettävänä ei ole ollut mitään hävittäviä maahankarkauksia, kuten sen liittolaisilla. Proletariaattinsa voiman ja kapitalistiluokkansa älykkyyden ja varovaisuuden vuoksi on se sodan aikana harjoittanut viisasta raha-asiain politiikkaa eikä ole kevytmielisellä lainapolitiikalla viihdyttänyt väestöä sodan kuorman painaessa.
Kaiken tämän johdosta on Englanti raha-asiallisesti ja taloudellisesti jälleen hyvässä järjestyksessä oleva valtio, kukoistaville taloudellisine elimilleen, joka voisi tyydyttää suuria vaatimuksia.
Englannissa huomaamme senvuoksi nyt olevan olemassa ennen kaikkea kansanenemmistön tahdon ja taloudelliset, älylliset ja valtiolliset edellytykset tuotannon edistyvälle yhteiskunnallistuttamiselle. Ja jokainen sosialistinen edistysaskel tulee siellä olemaan kestävä. Englantilainen kulkee hitaasti eteenpäin, hän ei tavoittele mielikuvituksellisia hankkeita ja kokeita, hän koettelee joka askeleella maaperän lujuutta. Mutta hän vastustaa mitä tarmokkaimmin jokaista askelta taaksepäin. Englannissa ei ole mitään demokratian pohjalla saavutettua poliittista valtaa, joka voitaisiin hävittää vastoin kansan enemmistön tahtoa. Eikä meillä ole mitään syytä olettaa, että työväenpuolue Englannissa toteuttaisi toimenpiteitä, jotka myöhemmin osottautuisivat erehdyksiksi ja joita joukot itse katuisivat. Siihen ovat englantilaiset liian viisaita ja kokeneita liikemiehiä.
Mutta samalla ovat he myös kaikki, viimeistä työmiestä myöten, pitkäaikaisen demokraattisen kouluutuksensa vuoksi mitä syvimmän henkilöllisen vapaustunteen läpitunkemia. Virkavaltaista diktatuuria, niinkuin sitä nyt käytetään Neuvosto-Venäjällä, eivät he sietäisi hetkeäkään. Heidän monivuotinen vastenmielisyytensä sosialistisia aatteita kohtaan riippui hyvin paljon sosialismin vertaamisesta virkavaltaiseen valtiososialismiin.
Toiselta puolen ovat he perehtyneet suurteollisuuden vaatimuksiin, niin etteivät he voi antautua syndikalistisiin pyrkimyksiin.
Englantilainen sosialismi tulee olemaan todella demokraattinen. Sen toteuttamismenetelmät ja sen järjestömuodot tulevat olemaan sopusoinnussa nykyään joka suhteessa maailman edistyneimmän maan teollisuuden, työväenluokan, yhteiskunnan kehitystason kanssa.
Englantilaiset työmiehet tulevat jälleen olemaan varmaan maailman työväenluokan esitaistelijoina, kuten Marx kerran heitä nimitti. Heidän sosialismistaan tulee meidän esikuvamme. Heidän voimansa kaksinkertaistuttaa meidän voimamme, heidän menestyksensä auttaa meitä voimakkaasti eteenpäin.
Se tulee toteutumaan näkymättömämmässä muodossa kuin neuvostohallituksen toiminta. Ilman sointuvia dekreettejä, ilman kansalaissotia, nähtävästi myös ilman ulkonaista sotaa. Se tulee vähemmän kiihoittamaan joukkojen mielikuvitusta, mutta sentään, vaikka hitaammin, tekemään siihen syvän vaikutuksen.
Minä näen Englannissa, enkä Venäjällä, Internatsionaalen tulevan painopisteen. Sentähden on mieletöntä tahtoa asettaa toisen Internatsionaalan tilalle sellaista, josta Englannin työväenpuolue ja sen kanssa läheisessä yhteydessä olevat niiden valtioitten puolueet, joita voitaisiin sanoa Englannin reunavaltioiksi, Belgian, Hollannin, Skandinaavian maitten (paitsi Norjaa) puolueet olisivat poissuljettuina.
Mutta nämä tulisivat jäämään siitä pois, jos selityksellä olisi sellainen tarkoitus, että »reformistiset» ja »opportunistiset» ainekset on pidettävä siitä loitolla. Mitä puolueita silloin muuten tarkoitetaan, kun puhutaan niistä, jotka välttämättä aiheuttavat toisen Internatsionaalen hajottamisen? Sitähän on sentään mahdoton vain Nosken tähden tahtoa hävittää!
Ilman Englannin työväenpuoluetta ei ole mitään Internatsionaalea. Jos se ja sen kanssa läheisesti sidotut puolueet tahdotaan ottaa vastaan uuteen Internatsionaaleen, jonka tulee astua toisen sijaan, miksi on tämä jälkimäinen silloin hävitettävä?
Ei saa myöskään luottaa siihen, että Englannin työväenpuolue tulisi ilman muuta uuteen Internatsionaaleen, vaikka sitä siihen kutsuttaisiinkin.
Sota on herättänyt Englannin työväenjoukoissa suuren mielenkiinnon Euroopan asiohin. Senvuoksi ei Englannin työväenpuolueen mielenkiinto Internatsionaaieen ole koskaan ollut niin voimakas kuin nyt. Mutta etupäässä Englantilainen kuitenkin puuhaa omassa maassaan, ja jos työväenpuolue tulisi valtaan keskittyisi mielenkiinto yhä enemmän omiin asioihin. Heidän kunnioituksensa ei tule kasvamaan toisia sosialisteja eikä Internatsionaalea kohtaan, jos he näkevät, että jälkimäiset kääntävät selkänsä heille ilman muuta. Itä-Euroopan oppositsioonijoukkojen mielialaa he eivät ymmärrä, joukkojen, jotka saattoivat pitää toisesta internatsionaalesta sellaista harhaluuloa, että kunnioittivat sitä ihmeitätekevänä taikaesineenä, joka nyt, kun se on pettänyt, on murskattava. Ne todistukset, joita joukkojen johtajat esittävät tätä murskaamista puolustaen, näyttävät Englannin työväenpuolueen tovereista aivan mitättömiltä.
Sen pelin loppu, jota nyt harjoitetaan toiseen Internatsionaaieen nähden Saksan riippumattomien johdolla, voi helposti johtaa siihen, että Englannin työväenpuolue, suurin todelliseen ja pysyvään sosialismiin pakoittava voima siinä, vieraantuu muiden sosialistipuolueiden suurimmasta osasta, karttaa heitä ja kulkee heihin katsomatta omaa tietänsä.
Ja sentähden on toisen Internatsionaalen lopettaminen kaikkien maiden sosialistien vaarana.
Jos toisen Internatsionaalen lakkauttaminen tapahtuisi, silloin ei uusi, jos se vihdoin tulisi sen tilalle, kaikista muutoksista huolimatta käyttäisi paljon toisellaiselta kuin tähänastinen ja, sikäli kuin se näyttäisi parannuksia, ei se voisi osoittaa mitään muita, kuin samoja, jotka entisessä ajan pitkään olisivat kehittyneet.
Toinen Internatsionaale oli jo tullut tietoisesti luokkataistelua taistelevien kaikkien maiden proletarien kokonaisuuden pääsisällöksi. Enempää ei mistään toisesta voi tulla.
Kaikki ne parannukset, joita siinä tahdotaan tehdä, uhkaavat vain tehdä sen pienemmäksi, kokonaisuuden internatsionaalesta alentaa sen lahkokunnan Internatsionaaleksi.
Epäilemättä on Internatsionaale vaarallisessa pulassa. Kukaan ei voisi edeltäkäsin sanoa, kuinka pitkälle kommunistien aloittama ja heidän vaikutuksensa alaisten puolueitten jatkama Internatsionaalen hajotusprosessi tulee menemään ja tuleeko se lopullisesti kokonaan hävitetyksi.
Sen häviö tulisi varmasti suuresti vahingoittamaan, vaikkei maailmanvallankumouksena, mutta kuitenkin itsestään tapahtuvana, kaikkien maitten proletarien rynnäkköä kapitalistista tuotantoa ja kapitalistista valtiota vastaan, aivan samoin kuin sosialistien hajaannus Saksassa on vahingoittanut vallankumousta. Missä sellainen esiintyy ylivoimaisten olosuhteitten tuotteena, on siihen mukauduttava. Mutta edistää sitä ei pitäisi.
Älköön lohduteltako itseään sillä, että Internatsionaale kyllä taas nousee, vaikka myöhemminkin, kuin me toivomme. Järjestö voidaan helposti hävittää, mutta ei niin pian jälleen rakentaa. Bakunismin onnistui kahdessa vuodessa hävittää toinen Internatsionaale, mutta kesti seitsemäntoista vuotta ennenkun oli mahdollista muodostaa uusi.
Tällä kertaa ei sen tarvitse viipyä niin kauan, mutta meidän vallankumouksellisena aikanamme, jolloin kaikki kysymykset saavat kansainvälisen luonteen, kapitalistit, porvarilliset hallitukset juuri järjestyvät yhä enemmän kansainvälisesti, ei proletariaatti voi niin kauan odottaa.
Politiikassa samoinkuin sodassakin esittää aika tärkeää osaa. Kaikkein oikeinkin liike voi tulla virheeksi, jos se alkaa liian myöhään.
Kun sosialistiset puolueet yhä edelleenkin joutuvat kommunististen aatteiden vaikutuksen alaisiksi, alkuperäisiin ajattelutapoihin ja lahkokuntina ovat proletarisen yhtenäisen rintaman muodostamisen esteenä, voidaan helposti tulla siihen, että proletariaatti yhtenäisyyden tarvetta tuntien turvautuu toisiin järjestömuotoihin tätä tarvetta tyydyttääkseen.
Kun Saksassa ei edes Kappin valtiokaappaus voinut heti saada aikaan vihamielisten sosialististen puolueitten lähentymistä, silloin tulivat ammattiliitot, yleiseksi hämmästykseksi, ainoiksi järjestöiksi, jotka liittivät itseensä kaikkien suuntien proletarit, ja ne tulivat nyt Saksan työväenliikkeen ratkaisevaksi poliittiseksi tekijäksi. Samanlaista oli jo ennen sotaa tapahtunut Englannissa, missä, toisista syistä kuin Saksassa, sosialistiset puolueet eivät voineet asettua mihinkään yhtenäiseen rintamaan. Siellä jäi suurten työväenpuolueiden muodostus ammattiliitoille, kun Englannin proletarit luopuivat vapaamielisten johdosta.
Samoin voi nyt käydä Internatsionaalen suhteen. Sillä aikaa kun sosialistit jankkaavat Internatsionaalen parhaasta muodosta ja senkautta yhä enemmän sitä lamaannuttavat, ovat ammattiliitot toimineet ja alottaneet jälleen kansainväliset suhteensa.
Ellemme pian saa aikaan sosialistista Internatsionaalea — ja se voi nopeasti ryhtyä toimintaan vain toisena Internatsionaalena — silloin on meidän otettava laskuihin se mahdollisuus, että samoin kuin Englannissa ja Saksassa samoin myös Internatsionaalessa ammattiliitot tulevat poliittisiksi ja yhä enemmän ottavat itselleen vanhan Internatsionaalen tehtäviä.
Tämän Internatsionaalen »uudestijärjestäjät», jotka sen nyt hävittävät asettaakseen sen tilalle uuden parannetun, tulisivat tosin silloin näkemään toisesta paljon eroavan Internatsionaalen syntyvän, mutta ei heidän teoksenaan eikä heidän johdollaan. He tulisivat suorittamaan vain hävittäjän, eikä jälleenrakentajan tehtävän.
Ammattiliittojen Internatsionaalen asettaminen sosialistisen sijaan ei olisi eduksi. Työnjako ammattiliittojen ja sosialististen puolueitten välillä ei ole satunnainen, vaan perustuu asiain perusolemukseen. Molemmilla on erilaiset tehtävät. Sosialistinen puolue ei voi missään tapauksessa suorittaa ammattiliiton tehtäviä, ja ammattiliitto vain tietyissä rajoissa poliittisia puoluetehtäviä. Siitä huolimatta tulevat ammattiliitot, kun ne käsittävät työväenjoukot, kaikkialla siellä saamaan proletariaatin valtiollisen johdon, missä sosialistiset puolueet muuttuvat proletariaatin yhdistymisen ja lujittumisen keinosta sen hajottamisen ja heikontamisen keinoksi.
Ja sentähden on jo aika, että ne sosialistipuolueet, joita se koskee, miettivät tulemistaan kommunisteiksi Kommunistisen Manifestin mielessä, vallankumouksellisiksi Amsterdamin kongressin päätöksen mielessä, jotka kumpikin sanovat, että kussakin maassa pitää olla vain yksi sosialistipuolue ja että kaikki nämä puolueet poikkeuksetta on koottava yhteen kansainväliseen järjestöön veljelliseen yhteistoimintaan, jonka tarkoituksena on yhtenäisyyden aikaansaaminen niiden taistelun moninaisuudesta huolimatta, niin että ne kaikkiin erotuksiin katsomatta ehdottomasti palvelevat samaa tarkoitusta: kansainvälisen proletariaatin vapautusta, joka merkitsee samaa kuin kaikkien sorrettujen ja riistettyjen vapautus kansallisuuteen, rotuun, uskontoon katsomatta.
[1] Kuten tunnettua, onkin myöhemmin muodostettu Wienin Yhteistyöjärjestö; siis uusi internatsionaale. Suom.
[2] Suomenkielisessä lähdeteoksessa on tässä kohtaa viite, mutta sitä osoittavaa alaviitettä ei löydy. MIA huom.
[3] Ks. Friedrich Engels, »Kommunismin periaatteet». MIA huom.
[4] Ks. Friedrich Engels, »Vuoden 1891 sosiaalidemokraattisen ohjelmanluonnoksen arvostelua». MIA huom.
[5] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti», luku II. MIA huom.