Julkaistu: 16. lokakuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 6, 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Ivar Lassy, Karl Radek. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
Sos.-dem. puolueen tulevassa edustajakokouksessa jouluk. 8 p:nä tulee menettelytapakysymys kaikesta päättäen olemaan niin puolueelle kuin maamme työväen vastaiselle toiminnallekin kaikista tärkein ja laajakantoisin. Koska lehtemme viime numerossa ollut kirjoitus »Työväenpuolueemme menettelytapa» on herättänyt vilkasta keskustelua sanomalehdistössä, ehdottaisimme, että työväenjärjestötkin ympäri maata hyvissä ajoin ennen puoluekokousta määräisivät selvästi kantansa tämän kysymyksen suhteen. Keskustelun pohjaksi voitaisiin ottaa yhdeltä puolen viimetalvisessa ylimääräisessä puoluekokouksessa hyväksytyt, äskettäin kuikissa puoluelehdissä uudestaan julkaistut ponnet, jotka nykyinen puoluejohto ehdottaa joulukuun puoluekokouksenkin hyväksyttäviksi, ja toiselta puolen taasen edellämainittu kirjoitus »Työväenpuolueemme menettelytapa» sekä aikakauslehtemme viime numerossa julkaistut Suomen Sos.-dem. Nuorisoliiton liittokokouksen hyväksymät menettelytapaponsien perustelut.
Järjestöjen kanta on lausuttava julki avoimesti ja selvästi, karttamalla kieroa diplomatiaa. Puoluekokousedustajille on myös annettava selvät, sitovat evästykset siitä, mille kannalle heidän tulee puoluekokouksessa asettua: oikeistososialidemokraattisen sovintopolitiikan vaiko johdonmukaiseen luokkataisteluperiaatteeseen nojautuvan itsenäisen sosialistisen menettelytavan kannalle. Jälkimäinen merkitsee, että köyhälistön kansainvälistä kumousliikettä ei tuomita sosialismin aatteelle vieraana, vaan että sen suhteen päinvastoin ollaan myötätuntoisia, koska mekin jyrkkinä marxilaisina sosialisteina tunnustamme yhteiskunnallisen vallankumouksen välttämättömyyden ja katsomme ensimäiseksi velvollisuudeksemme kaikin voimin tukea sitä siellä, missä se on käynnissä ja valmistaa sille maaperää myös omassa maassamme.
Olisi suotavaa, että kokouksissa hyväksytyt ponnet ja muut kannanilmaisut lähetettäisiin, paitsi paikalliseen puolueiehteen, myös tämän lehden toimitukselle osoitteella Helsinki, Eläintarhantie 1.
Huomautamme erikoisesti ammatti- ja nuorisojärjestöille tällaisten kokousten toimeenpanosta. Pitäkää huoli siitä, että niitä joka paikkakunnalla järjestetään!
Yhteisen isänmaan vahingoittamisesta syyttivät monarkistit viime vuonna toisin ajattelevia, kun eivät nämä olleet taipuisia hyväksymään monarkistista hallitusmuotoa ja tuottamaan maahan saksalaista kuningasta. Yhteisen isänmaan vahingoittamisesta syyttivät samaiset keskustaa, kun ei se suostunut valitsemaan heidän omaksumaansa kuningasvastiketta, herra Mannerheimia, presidentiksi.
Puolueemme keskuudessa kaikuu oikeistosta nykyään sama huuto vasemmistososialisteja vastaan: »Vahingoittavat yhteistä puoluetta.» Älköön annettako tuonkaan yksipuolisen ja umpimähkäisen syytöksen jäädä vastaamatta.
Ensinnä on otettava selko, mikä on yhteinen puolueemme. Vasemmistolaisten mielestä se on Suomen työväen yhteinen, vanha sosialidemokraattinen puolue, se puolue, joka kaikkina aikaisempina elinvuosinaan on ollut aina jyrkän luokkataistelun kannalla. Vasemmalta ei ole mitään muuta vaadittu kuin että puolue sille edelleenkin menisi takaisin, sillä se ei ole sillä kannalla nyt ollut, ei sanoissa, mutta vielä vähemmän teoissa. Jos nyt yhteisellä puolueella tarkoitetaan vain puolueen johtoa ja sen mieleisen suunnan kannattajia, niin silloin me täällä vasemmistossa emme muuta voi kuin tunnustaa sellaista »yhteistä puoluetta» todellakin vahingoittavamme, koska tarkoituksemme on saattaa puolue taasenkin työväenpuolueeksi, työväen sosialistiseksi puolueeksi, jossa sosialistisella työväellä on ylin ja ratkaiseva sananvalta eikä millään nurkkakunnalla.
Käsityksemme mukaan, jota tosiasiat tukevat, vallitsee puolueessamme tällä hetkellä vähemmistödiktaturi; ehdottomana vähemmistönä oleva oikeistosuunta hallitsee ja vallitsee yksin, ja hallitsemillaan seuduilla se ei yksinkertaisesti salli minkäänlaisia »kapinallisia» ilmiöitä itseään vastaan. Se ei salli vastapuolen esim. puoluekokousedustajain vaaleissa julkisen sanansa palstoilla puhua ehdokkaittensa puolesta, vaan rientää näitä ei ainoastaan vastustamaan, vaan vieläpä tekemään heidän sosialistisuutensa, tarkoitusperänsä, jopa personansakin epäilyksen alaisiksi; vaikka ei vastapuoli muuta tahdo kuin saattaa maan työväen äänen väärentämättömänä kuuluviin maan työväenpuolueeksi sanoutuvassa yhteisessä sosialidemokraattisessa puolueessa, saattaa puolueen taasenkin työväenpuolueeksi ja yhteiseksi. Vasemmistosuunnan, jyrkän ja leppymättömän luokkataistelun kannalla olevan suunnan tuollainen kohtelu ei ole demokraattista eikä sosialistista menettelyä. Kun samalta taholta vielä lausutaan sen suuntaisia viittauksia, että kaikki vasemmistolaisiksi sanoutuvat olisi puolueesta karkotettava kommunisteina, mainitsemattakaan kaikenlaisista siltä taholta tulleista vääristelyihin perustuvista salaviittailuista, niin on likellä, että puolueen vallassaolevan suunnan menettelyä on nimitettävä puolueen hajoitusta provosoivaksi.
Se on tuollaista menettelyä ja sitä harjoittavaa suuntaa kuin me haluamme ei ainoastaan vahingoittaa, vaan ihanpa lopettaa puoluetta vahingoittavana ja työväenluokan taistelukykyä ja -kuntoa vähentävänä.
Työväenluokan ja sen liikkeen voiman me näemme sillä saatavan suurimmilleen, että se itse saa tiensä johtaa ja määrätä ja ohjata se sosialismia kohti. Tämänkin maan luokkatietoisuuteen valveutunut työväenluokka näkee sosialismin päämäärän jo selvästi. Se ammentaa siitä tietoisuudesta intonsa ja voimansa. Sen mukaan se osaa myös etsiä taistelunsa menettelytavat ja valita niistä parhaat. Tässä luottamuksessa puolueemme ja työväenluokan jäsenten tietoisuuteen me taistelemme kaikkea ylhäältä päin tulevaa holhousta vastaan, olkoonpa se sitten porvariston taikka sosialidemokraateiksi sanoutuvien sovittelupolitikoitsijain.
Nykyisistä ajan merkeistä pitäisi kyllin selvästi näkyä, että työväenluokka haluaa ja tahtoo suuntaa suoraan kohti sosialismia eikä pitkin hämäriä, päämäärättömiä polkuja. Niin se on muualla ja niin se on meillä. Ja siinä on myös työväen yhteisen puolueen menettelytapaohjenuora. Mutta siitä pitää vain työväki itse kyllin voimakkaasti ja johdonmukaisesti kiinni. Ainoastaan itse asiaansa ajaen on työväenluokka voimakas ja voittoisa luokkataistelussaan; vain silloin se voi käydä luokkataisteluaan omaan päämääräänsä ja saavuttaa sen.
Työväenluokan yhteistä hyvää, sosialismia, me tahdomme saavutettavaksi, työväenluokan luokkataistelua lujitettavaksi tuon päämäärän saavuttamisen varmentamiseksi. Ja vakaumuksemme on, että ainoa tehokas keino siinä on vallan täydellisyyden työväen yhteisessä puolueessa luovuttaminen työväen yhtyneisiin, lujiin käsiin, joihin kerran tulee koko yhteiskunnallisen vallan täydellisyys. Tahtomatta epäillä puolueen johdon tarkoituksia, joiden olemme valmiit uskomaan tarkoittavan työväenluokan parasta, vaikkei työväestö niihin luottaisikaan, katsomme itsemme täysin oikeutetuiksi vaatimaan nykyiseltä puolueen johdolta tarpeellista huomiota ja kuuliaisuutta työväestön keskuudessa alati voimakkaammasti kuuluvalle äänelle suunnan muuttamisesta. Ellei johto tuota ääntä kuule, vaan jatkaa ylimielistä kovakorvaisuuttaan, niin vahingoittaa se tuhoisasti yhteistä puoluetta ja koko työväenluokkaa, tekee puolustamattoman, raskaan rikoksen molempien heikentämiseksi.
Ei johto ole puolue; työväki sen muodostaa. Vasemmisto ajaa työväen asiaa, mutta ei se suinkaan puoluetta vahingoita. Ja juuri työväki, tuo työväenliikkeessä vuosikaudet mukana ollut järjestynyt työväki, se juuri muodostaa nykyisen vasemmiston eikä ensiukätin halua itseänsä vahingoittaa — ei itseänsä eikä yhteistä puoluettaankaan.
Sosialisti
Armahduskysymys on Suomen köyhälistölle äärettömän kipeä. Sellaisiin oloihin, joissa valtiollisia vankeja meillä on pidetty, ei kunnon mies sallisi koiransakaan joutuvan. Siitä lienemme yhtä mieltä.
Yhtä mieltä pitäisi meidän olla myös siitä periaatteesta, että köyhälistöpuolueen pitäisi vaatia kaikkien valtiollisten vankien armahtamista ja oikeuksien palauttamista kaikkiin valtiollisiin, myös maanpaossa oleviin nähden. Jokainen muunlainen vaatimus heikontaa valtiollisten vankien ja valtiollisesti vainottujen asiaa.
Oikeistolaiset väittävät tehneensä paljon, jopa kaikkensa valtiollisten vapauttamiseksi ja täysiin oikeuksiinsa saattamiseksi. Ehkä he itse ovat siitä vakuutettujakin.
Me emme ole siitä yhtä vakuutetut.
Ensimäinen »armahdus»-manifesti julkaistiin lokakuussa 1918. Siinä päästettiin erinäisin rajoituksin kaikki korkeintaan neljän vuoden kuritushuonerangaistukeeen tuomitut punikit nauttimaan rangaistusten täytäntöönpanosta 19/12 1889 annetun asetuksen 2 luvun 14 §:n suomaa ehdollista vapautta. Mutta nikkelihalvauskohtauksia tapahtui Suomenlinnassa tämänkin armahduksen julkaisemisen jälkeen.
Toinen armahdus oli joulukuun alussa. Nikkelihalvaus lopetettiin, ja kuusivuotiaatkin punikit päästettiin pariasluokkana hiljaisesti ja nuhteettomasti merkittäväksi näyttämään passinsa kerran kuukaudessa maalla nimismiehelle ja kaupungissa pormestarille.
Nämä ovat olleet suurimmat ja tosioloihin enimmän vaikuttaneet armahdukset.
Sitte joulunpyhien välimailla oli sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous. Porvaristo seurasi sangen jännittyneenä kokouksen menoa. Olihan se lähettänyt sinne oikein valtiollisen poliisin päällikön, nimismies-varatuomari-kapteeni Honkasen kokouksen menoa seuraamaan.
Tässä tilapäisessä puoluekokouksessa hyväksyttiin ne kuuluisat menettelytapaponnet, joissa tuomittiin Suomen työväen vallankumouksellisuus ja vakavasti varoitettiin puolueen jäseniä kuuntelemasta »tällaisia houkutteluja» sekä selitettiin »puoluetta vahingoittaviksi ja siis puolueesta erotettaviksi ne jäsenet, jotka toiminnallaan edistävät tämmöisten harhaluulojen leviämistä työväen keskuuteen». Sekä valtiollisen poliisin läsnäollut päällikkö että koko Suomen porvarillinen maailma hengähti helpotuksesta. Eikö se siis sen vaarallisempaa ollutkaan!
Ja nyt joutui armahdusasiakin toiseen vaiheeseen. Tosin oli jo oikeistolaisten taholta aikaisemminkin päästetty ääniä porvaristolle ohjeiksi armahdusasiassa. Olihan Huttunen puhunut jo armahduksesta sellaista, että ei niitä kaikkia sentään pitäisi armahtaa. Olihan Hupli kirjoittanut »johtajien» armahtamista vastaan oikein pääkirjoituksen S. Sosialidemokraattiin. Mutta kuitenkin oli porvaristo pelännyt, että ehkä ne sittenkin ovat vallankumouksellisia ne sosialidemokraatit, kun tässä armahdusasiassakin on vain niin puolinaisia toimenpiteitä tullut tehdyksi.
Sen pelkonsa huomasivat porvarit nyt puoluekokouksen jälkeen turhaksi. Eihän se sosialidemokraattinen puolue tunnustanut olevansa edes vallankumouksellinen. Vaatii vain pikkuparannuksia ja »demokratiiaa». Ei siitä tarvitse välittää edes punikkien armahdusasiassa. Kesytetty se jo on.
Ja vaikka oli ollut yleinen se käsitys, että kousivuotiaitten punikkien armahduksen jälkeen seuraa kahdeksanvuotiaitten armahdus, sitte kymmenvuotiaitten armahdus, sitte kaksitoistavuotiaitten armahdus j.n.e, niin eipä vaan mitään kuulunut. Työväestö kokoontui vaaleihinkin mieslukuisasti punikkien armahtamisen vuoksi. Ryhmän 80 jäsentä eivät vaan saa mitään toimeksi. En ollenkaan syytä heitä siitä, etteikö he olisi yrittäneet. Ovat he. Mutta porvaristo ei ole vaan myöntynyt, koska se puoluekokouksen menettelytapaponnen johdosta oli tullut siihen käsitykseen, että köyhälistöpuolue on vallankumouksellisuutensa menettänyt, ja työväkeä voi siis kohdella miten tahtoo. Kyllä muka oikeistososialidemokraatit työväen rauhoittavat.
Ja parastaanhan ne ovat yrittäneetkin. Huolimatta siitä, että viimekesäinen »armahdus», joka ei paperillakaan tyydyttänyt edes Suomen Sosialidemokraattia, on käytännössä osottautunut vieläkin paljon laihemmaksi.
Ei tässä ole väitetty, että oikeistolaiset — lukuunottamatta ehkä Huttusta ja Huplia — tahallaan ovat punikkien armahdusasiassa pahaa aikaansaaneet. Ei ensinkään. On vain väitetty, että heidän toimintansa tosiasiallisena seurauksella on ollut se, että punikkien täydellinen armahdus niin surkeasti on viipynyt.
Lassilainen.
Olemme useasti huomauttaneet parlamentarisen toiminnan tehottomuudesta tänä vallankumouksellisena ajankohtana, joka vaatii voimakkaita, nopeita otteita, lujaa päättäväisyyttä ja suoraan päämäärään kohdistuvaa, sovitteluhengestä kokonaan vapaata toimintaa työväen puolelta. Työväelle on parlamentarismista vain rajoitettua hyötyä rauhallisinakin aikoina — nimittäin sikäli kuin se edistää sen luokkatietoisuutta ja kohottaa sen taisteluhenkeä — ja vallankumouksellisina aikoina se muuttuu sille vain haitaksi ja heikkoudeksi.
Vallankumouksellisena ajankohtana, jollaisessa mekin elämme, näyttää vanhanaikainen, kunnioitettu ammatillinenkin taistelu menettävän merkityksensä alaluokan aseman parantamiskeinona — puhumatta ollenkaan siitä, että sen kautta, joko yksistään tai yhdessä eduskunnallisen toiminnan kanssa, voitaisiin kapitalismin voima murtaa ja poistaa esteet sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseksi.
Tämä on tietysti hyvin kerettiläistä puhetta monelle, joka ammatilliselle toiminnalle on omistanut parhaat voimansa ja uskonut sen hedelmällisyyteen. Mutta sodan jälkeiset mullistukset Europassa ovat asettaneet meidät uuden yhteiskunnallisen tilanteen eteen, joka vaatii kaikkien meidän entisten toimintatapojemme perinpohjaista tarkistamista ja usein muuttamistakin. Eduskuntatyö saattoi kerran olla työväelle edullinen. Samoin onnistuttiin vielä joku aika sitten ammatillisen järjestäytymisen kautta saavuttunaan voittoja, joilla oli pysyvä merkitys työväenluokan eri ryhmille. Nyt ei näy enään toinen eikä toinenkaan tepsivän.
Meiltä on edessämme mitä tuorein ja havainnollisin esimerkki tästä.
Suomessa on kymmenen viikkoa vallinnut yleinen satamatyöläislakko. Se oli mitä parhaiten järjestetty asianomaisten järjestöjen puolelta. Ammattimiesten keskuudessa ilmaantui tuskin ainoatakaan rikkuria, joka olisi yhteistä rintamaa heikentänyt. Käytettävissä oli hyvä rahasto, ja ulkoapäin tuleva avustus oli runsaampi kuin ehkä koskaan. Avustuksina on jaettu summia, joita ei vuosikymmeniin olisi voitu verotuksella koota isoissakaan järjestöissä.
Luottaen ammatillisen taistelun monasti ennen koeteltuun tehokkuuteen arveltiin yleisesti, että tämä lakko jos mikään tulisi onnistumaan. Ei huomattu, että kapitalistinen yhteiskunta oli entistä paremmin järjestäytynyt tällaisten hyökkäysten varalle. Todelliset voimasuhteet tulivatkin selviksi monille jo heinäkuussa. Miten selviytyikään työnnntajaluokka tästä ylen vaarallisesta työtaistelusta?
Se teki heti alussa lakosta kunnia-asian. Lakossa oli työväelle osoitettava, mihin se nyttemmin pystyy ja mihin ei. Oli näytettävä työväelle ne uudet aseet, joihin työnantajat nyt saattoivat turvautua puolustuksekseen. Koko valtiokoneisto oli avoimesti kapitalistien käytettävissä lakkolaisia vastaan. Hallitus vangitutti lakkokomiteat ja ahdisti niitä monella tavalla, siten vaikeuttaen lakon järjestämistä. Lakkolaisten mieliala kärsi hyvin paljon tästä. Ouluun esim. saattoi eräs lakkolaisten keskusjärjestön luottamusmiehistä lähteä vain salassa. Hallitus kielsi myös lakkovahtien panon työpaikoille ja palkkautti poliiseja ja suojeluskuntalaisia sitä estämään. Edelleen hallitus uhkasi lakkolaisia pakkotyöllä valtion pakkotyölaitoksissa.
Mitä onkaan tämä harvinaisen sitkeä, pitkäaikainen lakko maksanut valtiolle? Avustuksina työnantajille lienee maksettu puhdasta rahaa noin 70 miljonaa markkaa. Mitä poliisi- ja suojeluskuntavahdit ovat sen lisäksi maksaneet ei ole tunnettua. Ei ole myöskään helppo arvioida sitä vahinkoa, jota valtio on kärsinyt viennin supistamisesta lakon vuoksi ja sitä vaikutusta, mikä tästä on ollut Suomen markan yleiseen ostovoimaan. Tappio lienee joka tapauksessa ollut valtiolle äärettömän suuri.
Tähän on tietenkin lisättävä mitä lakko on tullut maksamaan suoraan työnantajille. Ensiksikin on rikkureille yleisesti suoritettu korkeampia palkkoja kuin ammattimiehille ennen lakkoa. Eräs huomattava työnantaja on myöntänyt, että ottaen huomioon rikkurien vähäisen työkyvyn on jokainen työtunti tullut lakon aikana maksamaan noin 15 markkaa, jota vastoin se ennen lakkoa maksoi noin 3 ja puoli markkaa ja lakkolaisten vaatimusten mukaan olisi tullut maksamaan 4 ja puoli markkaa. Jos laskemme, että vaadittu palkankorotus olisi merkinnyt 1,500 työläiselle 1 markan lisää tuntipalkkaan, niin tämä olisi 8-tuntisesta työpäivästä tehnyt 12,000 markan suuruisen lisämenon eli kuukautta kohti (25 työpäivää) 300,000 markkaa. Nyt lienee valtio, säästääkseen työnantajia tästä lisämenosta, laivavuokrien y.m. avustusten muodossa käteisessä rahassa yksistään maksanut 70 miljoonaa markkaa työnantajien puolesta lakon aikana.
Työnantajien takana oli sen lisäksi sekä suomalaiset että kansainväliset työnäntajajärjestöt. Missä määrin vielä niittenkin kassoja on käytetty ei ole tunnettua Suomen työnantajaliitto uhkasi sitäpaitsi koko lakon aikana yleisellä sululla ainakin metalliteollisuusalalla, jos lakkolaiset koettaisivat hakea tukea muilta ammattiryhmiltä maassa. Välttääkseen sitä, jota vallankumouksen jälkeen heikontuneet ammattijärjestöt eivät olisi voineet kestää, oli satamatyöläisten luovuttava monista tärkeistä toimenpiteistä, joitten avulla lakko olisi saatu tehokkaammaksi.
Lakkolaisten voiton mahdollisuus oli toivoton, vaikkakin niin hyvin Suomen Ammattijärjestö kuin Helsingin kaupungin valtuuston sosialidemokraattiset edustajat ja sos.-dem. eduskuntaryhmä koettivat vaikuttaa heidän hyväkseen. Tämä työväen puolelta ehkä paraiten järjestetty, suurimmilla kassoilla varustettu ja »partamentarisesti» kaikin puolin tuettu lakko epäonnistui auttamattomasti. Kapitalistinen yhteiskunta oli näyttänyt voimansa ja odottaa nyt, että työväki käsittäisi sen voiman suuruuden eikä pitkään aikaan uusiin lakkoyrityksiin antautuisi.
Tähän työväen on epäilemättä alistuttava. Niinkuin satamalakko menetettiin, tullaan todennäköisesti joka laajakantoisempi lakko menettämään, jos turvaudutaan vain tähänastisiin toimintamuotoihin. Ammatilliselle taistelulle on annettava uusia muotoja, jos tahdotaan työnantajien voima murtaa. Koska heidän varsinaisena tukenaan on kapitalistinen valtiokoneisto, on toiminta suunnattava sitä vastaan ennen kaikkea. Ammattitaistelunsa on työväen uudistettava nykyistä vallankumoustilannetta vastaavaksi.
Mitä tämä merkitsee?
Ehdottaisin, että Suomen työväki, tunnustaen työnantajien ja kapitalistisen yhteiskunnan satamatyöläislakossa menestyksellisesti todistaneen ylivoimansa, jolle ei edes työväen »parlamentarinen» toiminta voinut mitään, päättäisi uudistaa ammatillisen jarjestäytymisensä huomioonottaen ne kokemukset, jotka on saatu ennen kaikkea Venäjällä ja Saksassa.
Näyttää siltä, että ammatteihin perustuvat ammattiyhdistykset ovat nyttemmin menettäneet merkityksensä. Työväen taisteluvoima työnantajia vastaan näyttää paljoa suuremmalta jos järjestäytymisen pohjana ja perusmuotona on paikallinen työväenjärjestö, joka käsittää kaikki samassa työpaikassa tai tuotantolaitoksessa työskentelevät, ammateista riippumatta. Työpaikoilla ovat työntekijät välittömässä kosketuksessa työnantajien kanssa ja voivat suoranaisesti vaikuttaa heihin.
Tämä ylen tärkeä kysymys olisi otettava pohdittavaksi kaikissa työvaenpiireissä. Kutsutaanko näitä uusia järjestöjä neuvostoiksi venäläisten malliin tai toisin, on yhdentekevää. Pääasia on periaate, että vanhojen ammattiryhmien tilaile, jotka ovat menettäneet vaikutusvaltansa työnantajiin, muodostettaisiin järjestöjä, jotka tarkkaan vastaisivat tuotantoyksikköjä ja käsittäisivät kaikki samassa paikassa työskentelevät. Tämä on ehkä ainoa tapa saada kaikki mukaan järjestöihin, ja kaikkia siinä tarvitaan, jos tahdotaan mihinkään päästä.
Mitä näitten järjestöjen yksityiskohtaiseen järjestelyyn tulee, on se tietysti keksittävä työväen omassa piirissä, eikä sen suhteen voida tässä lähempiä ohjeita antaa. Toiminta tulee olosuhteiden pakosta olemaan ennen kaikkea poliittista joukkotoimintaa, jolle alusta alkaen on tietoisesti päämääräksi asetettava koko kapitalistisen valtiokoneiston kukistuminen ja tuotannon ottaminen työväen käsiin.
Homo.
Lokakuun vallankumous v. 1917 ei ainoastaan hävittänyt Venäjällä partamentarisen järjestelmän alkua — järjestelmän, joka nyt on niin silmiinpistävästi epäonnistunut ja kadottanut merkityksensä lännen »demokratioissa». Se laski myös perustuksen uudelle, sosialistiselle järjestykselle, jonka luonne on pohjiaan myöten toinen. Parlamentarinen koneisto on Venäjällä tullut korvatuksi työväen, talonpoikain ja sotamiesten neuvostoilla.
Neuvosto on jotain aivan toista kuin eduskunta. Työmiehet, talonpojat ja sotilaat, jotka kuuluvat niihin, ovat tulleet valituiksi yleisellä työkansan äänestyksellä, ollen molemmilla sukupuolilla äänioikeus. Vain palkkatyön riistäjät ja pääomillaan eläjät, jotka eivät tuotannollista työtä tee, ovat sitä vailla. Nuo neuvostojen jäsenet pysyvät edelleenkin tavallisessa ympäristössään ja suorittavat edelleenkin tavallista työtään sivilielämässä. Heidän edustajavaltuutensa kestää korkeintaan kuusi kuukautta, ja — mikä on erinomaisen tärkeää — valitsijat voivat sen koska tahansa peruuttaa, ellei edustaja toimi heidän mielensä mukaisesti.
Tämän järjestelmän mukaan ovat valitut edustajat siis kokonaan riippuvaisia valitsijoistaan, eivätkä voi omin päin, olemalla kenellekään tilivelvollisia, antautua sovitteluihin poliittisten vastustajien kanssa ja siten pettää köyhälistön asiaa, kuten niin usein tapahtuu parlamentarismi »kansanvallan» aikana.
Neuvostot eivät myöskään edusta paikallisia vaalipiirejä eivätkä erityisiä puolue-, klikki- tai henkilöetuja; ne perustuvat yksinomaan tuotantolaitoksiin. Niitten jäsenet edustavat tuotannon ja jakelun elimiä, joiden avulla yhteiskunta elää. Venäjän vallankumoukselliset — ja vain heillä on ollut siihen uskallusta — ovat rohkeasti syrjäyttäneet liberalismin opin valtiovallan jakautumisesta, niinkuin Montesquieu siitä aikanaan puhui. Neuvostot päinvastoin yhdistävät itseensä lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan. Tämä antaa niille erinomaisen suuren puolustus- ja hallintakyvyn ennen kaikkea vallankumouksellisena siirtymiskautena, jollaisessa Venäjä nyt on.
Neuvostojen päämääränä on sosialismin välitön ja kaikinpuolinen toteuttaminen. Ne sosialistit, jotka eivät pelkää sen toteuttamista eivätkä voi suostua odottamaan ehkä vuosisatoja kunnes imperialistinen ja kapitalistinen valtio kehittyy liikakypsyneisyyteen ja itsestään häviää jonkunlaisen epämääräisen, oletetun kollektivismin edestä, ne ovat asettuneet tämän liikkeen etunenään. Venäjällä ollaan tällä hetkellä siirrytty varsinaiseen sosialismin toteutumisvaiheeseen.
Olen kuullut erään huomattavan venäläisen bolshevikin erityisesti painostavan, etteivät Venäjän kohtalojen nykyiset johtajat suinkaan luule pystyttäneensä mitään sosialistista yhteiskuntaa Venäjällä vielä. Kaukana siitä. Parissa kymmenessä kuukaudessa ei voi toteuttaa täydellistä yhteiskuntamuutosta ajankohtana, jonka edellä välittömästi on käynyt vuosisatojen yksinvalta, feodalismi, kapitalistinen riisto ja nyt viimeksi tuhoisa maailmansota, joka on kääntänyt ylös alasin koko ihmiskunnan. Vallankumouksellinen vaihe jatkuu edelleenkin Venäjällä, ja sillä on ominaisuuksia, jotka se pakosta on perinyt sisäisiä ristiriitoja täynnä olevalta kapitalistis-feodaliselta yhteiskuntajärjestykseltä, jonka se on kukistanut.
Venäjän kommunismin on ollut pakko mukautua suunnattoman vaikeisiin olosuhteisiin. Se ei silti ole menettänyt mitään luonteestaan ja sisäisestä voimastaan — se epäonnistuisikin varmasti sinä hetkenä, kun se luopuisi perusaatteistaan. Venäläisiltä puuttui siiloin kun vallankumous puhkesi välttämättömät valmistelut teollisuuden teknilliseen johtoon sekä yhtä välttämätön harjaantuneisuus hallinnossa ja lainsäädännössä. Venäläinen työkansa oli pakotettu keksimään kokonaan uuden koneiston tuotteiden valmistamiseksi ja jakamiseksi. Venäjän sosialistinen työväki ei myöskään missään mielessä ollut valmis sisällissotaa varten — olihan se antimilitaristista, saihan se joukot mukaansa ennen kaikkea rauhanaatteellaan ja tahtoihan se luoda vapaat veljelliset suhteet kansojen välillä.
Venäjän työväen oli täten tehtävä kaikki luova työ alusta alkaen, ja sitä tehtäessä oli sen useinkin voitettava pahimmat vaikeudet vain epätäydellisten vastikkeiden avulla.
Venäjän neuvostot ovat kuitenkin jo kokonaisuudessaan toteuttaneet sosialismin minimiohjelman. Työnsuojeluslainsäädäntö vastaa kaikkia työväen vaatimuksia eikä ole vain paperilla. Pakollista työttömyyttä ei tunneta. Tuotanto on kokonaisuudessaan työväen valvonnan alainen. Elintarvejärjestelystä huolehtivat suunnattomat osuusjärjestöt. Vain kulkulaitoksen järjestely asettaa neuvostoille melkein ylivoimaisia tehtäviä. Lännen imperialististen valtioiden saarto on ainoa, joka voisi käydä työväen Venäjälle tuhoisaksi.
Kaikessa tässä työssä käy teollisuustyöväki etunenässä. Vaikka vähemmistönä sellaisessa maanviljelysmaassa kuin Venäjällä, on se ainoa täysin luokkatietoinen ja päämäärästään selvä. Sentähden teollisuus- ja kulkulaitosten neuvostoilla olosuhteiden pakosta on toistaiseksi jonkunlainen etuoikeutettu asema ja määräävä valta kaikissa tärkeimmissä asioissa. Se on välttämättömyys niin kauan kuin vallankumouksellinen vaihe jatkuu. Vallankumouksen kalliita saavutuksia ei saa uhrata kehityksessä jälelle jääneitten yhteiskuntaryhmien tilapäisten etujen vuoksi.
Missä määrin Venäjän neuvostojärjestelmä kelpaa esikuvaksi lännen työväelle, on vielä epäselvää. Todennäköistä on, että sen perusaste, tuotantoyksikköihin perustuva edustus, on ainoa mahdollinen sosialistisessa vallankumoustilanteessa. Saksan kumouksen vaiheet näyttävät viittaavan siihen. Kumouksellinen työväki koko maailmassa tutkii sen vuoksi tarkasti neuvostojärjestelmän kehittymistä Venäjällä, ja useissa »parlamentarisissa» maissa on jo ryhdytty valmistaviin toimenpiteisiin tuollaisten työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostojen muodostamiseksi tulevan vallankumouksen varalle. Norja ja Italia ovat käyneet tämän liikkeen etunenässä.
Siitä toiste.
Sapiens.
Näemme mielihyvällä puoluelehden joskus lainaavan kirjoituksia lehdestämme. Soisimme sen tapahtuvan vielä useammin. Toivomme vain, että lähde aina samalla tulee mainituksi lyhentelemättä.
Ruotsalainen nuorsosialistinen »Brand»-lehti on eräältä Unkarin kukistuneen neuvostohallituksen jäseneltä saanut vastaanottaa allaolevan kirjoituksen neuvostohallituksen luhistumisen syistä. Kirjoitus on sitäkin mielenkiintoisempi, kun se muun ohella osoittaa meille, että neuvostohallitus luhistui etenkin seuvuoksi, että sosialidemokraattinen ja kommunistinen puolue yhtyivät — ei siis siitä huolimatta, kuten sosialidemokraatit lausuvat — samalla näin osoittaen kommunismin ylhäältäpäin toteuttamisen mahdottomuuden.
Koska tähän asti ei ainoatakaan totuudenmukaisia kertomusta ole joutunut käsiini pakoni aikana Saksan kautta, niin pidän velvollisuutenani selittää, mitkä seikat olivat ne, jotka vaikuttivat neuvostotasavallan luhistumiseen. Toivon kaikesta sydämestäni köyhälistön oppivan tästä varomaan niitä virheitä, joita valitettavasti tehtiin Unkarissa.
Kun me marraskuun lopulla 1918 perustimme kommunistisen puolueen Bela Kunin johdolla, silloin ei kukaan meistä luullut, että me tuskin 5 kuukauden kuluttua tulisimme perustamaan neuvostotasavallan. Emme voineet ennen kaikkea sentähden ajatella tätä, koska sosialidemokraattien ja porvarien vastarinta oli hyvin vahva. Lyhyttä aikaa ennen kuin neuvostotasavalta julistettiin, suomivat Tiszan husaarit, joiksi Unkarissa tavallisesti sanotaan poliiseja, Bela Kunin vankilassa melkein kuoliaaksi. Hyvä esimerkki Kunin henkisestä suuruudesta on se, ettei hän kostanut, kun hänellä todella oli valta.
Maaliskuun 21 päivänä noudettiin Bela Kun vankilasta ja ensimäinen, mitä tapahtui, oli se, että kommunistinen ja sosialidemokraattinen puolue yhdistettiin.
Tämä oli siemen köyhälistön diktaturin luhistumiseen.
Tuo kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta se on puhdas totuus. Vain harvat meistä voivat jo silloin nähdä sen kohtalokkaan merkityksen, joka sittemmin tuli tästä yhdistymisestä. Useimmat toverit, myös Bela Kun, leimasivat meidät joko äärimmäisiksi radikaleiksi tai liioitellun varovaisiksi.
Hallituksen kokoonpanossa ei ilmennyt vielä mitään vaikeuksia, ja sosialidemokraattiset jäsenet pyrkivät työskentelemään rehellisesti yhdessä kanssamme. Mutta Budapest ei ollut Unkari!
Monet sihteerit, virkailijat ja johtajat sosialidemokraattisesta puolueesta alkoivat vastustaa salaisesti, koska he luulivat siihenastisen valtansa uhatuksi. Paikalliset neuvostot, ne olivat talonpoikais- ja työläisneuvostot, valitsivat keskuudestaan direktorion, joka toimi pitäjänhoitajana, pormestarina, tuomarina eli komiteana, aina suuruuden ja olosuhteiden mukaan. Direktorioitten toimeenpaneviin neuvostoihin valituin enimmäkseen entisiä ammattiyhdistysjohtajia, muiden voimien puutteessa. Selvää oli, ettei hallinto tapahtunut kommunistisessa tarkoituksessa. Oli pakko perustaa poliittisten komissarioiden virat. Jokainen toimeenpaneva komitea direktoriossa tai komitatissa tai piirissä sai rinnalleen laajoilla valtuuksilla varustetun neuvostotasavallan nimittävän komissarin. Näiden poliittisten komissarioiden täytyi valvoa, että kaikki neuvostohallituksen määräykset täytettiin käskyn mukaan. Monin paikoin pitivät paikalliset neuvostojohtajat näitä poliittisia komissareja valvojina ja kilpailijoinaan. Sen sijaan että olisivat koonneet kaikki voimat tänä vakavana aikana, katsoivat nämä ammattiyhdistys- ja puoluepomot tehtäväkseen vastustaa poliittisia komissareja ja parjata heitä likaisimmalla tavalla.
Matkat Budapestiin ja takaisin jokaisen pikkuasian takia olivat päiväjärjestyksessä. Näiden toverien kilpailu meni loputtomiin. Tähän tuli vielä lisäksi sisäasiainkansankomissariaatti, joka teki lukemattomia erehdyksiä, joista yksi oli, että ken voi osoittaa olleensa venäläisessä vankeudessa, häntä pidettiin poliittisesti luotettavana ja kelpoisena poliittisiin hallintovirkoihin, ja niin lähetettiin niihin useimmiten täysin kykenemättömin ja poliittisesti kypsymättöiniä aineksia.
Eräs toinen syy oli seuraava: — En ole ensinkään juutalaisvihaaja, ja aikaisemmasta nuoruudestani asti olen radikalisosialisti. Mutta kun rehellisenä politikkona tahdon lausua totuuden luhistumisen syistä, niin täytyy minun säälimättä valaista kaikkia vahinkoja. —
Kun Unkarin etevimmät kommunistijohtajat olivat juutalaisia, piti joukko asiastamme välinpitämättömiä juutalaisia itseään oikeutettuina tunkeutumaan kaikkiin paikkoihin; luonnollisesti menivät vain sellaisiin, jossa he arvelivat voivansa ansaita jotain. Monin paikoin maaseuduilla neuvostot, jotka olivat täysin tietämättömiä tilanteesta ja kansainvälisyydestä, luulivat tekevänsä hallitukselle Budapestissa palveluksen, kun asettivat juutalaisia johtajiksi. Näiden juutalaisten kamasaksasielujen myötäsyntyinen liiketottumus aiheutti sen, että lahjottavuus erinäisissä piireissä ja pitäjissä saavutti laajuuden, jota ei käy kuvaaminen. Puhun juutalaisista kamasaksasieluista enkä juutalaisista itsestään, sentähden että suuri joukko poliittisia ystäviäni on juutalaisia, mutta siveellisessä suhteessa ovat korkealla kuin pilvet n.s. hyvien kristittyjen epälukuisan joukon yläpuolella.
Tämän hirvittävän lahjomisen takia, jossa eivät juutalaiset yksin olleet osallisia, vaan myös kaikki nämä vallankumouskuohujen pinnalle nostamat ainekset, joille nimitys »vallankumouksen hyenat» on vielä hyväilynimi, saatettiin talonpoikain luottamus siinä määrin pilalle, että he puhuivat ainoastaan juutalaisesta hallituksesta.
Tämä yhdessä kevytmielisen ja rikollisen finanssipolitiikkamme kanssa oli kuoliniskumme. Sen sijaan että olisi annettu täysillä nimikirjoituksilla varustettuja aivan uusia pankkiseteleitä, kuten lopussa tehtiinkin, jatkoi hallitus kukistuneen Itävalta-Unkarin hallituksen pankin yhden, kahden, viidenkolmatta ja kahdensadan kruunun setelien painamista. Nämä setelit olivat hyvin huonosti painettuja ja Vienissä leimattiin nämä samalla vääräksi rahaksi. Talonpojat kieltäytyivät ehdottomasti hyväksymästä näitä n.s. valkoisia seteleitä, vaikka niille määrättiin pakkokurssi ja niiden vastaanotosta kieltäytymiselle pantiin korkeat rangaistukset.
Kaikki punakaartilaiset, virkamiehet, opettajat, rautatie- ja postivirkailijat j.n.e. saivat rahana vain näitä seteleitä, ja talonpojat kieltäytyivät niitä huolimasta. Niillä ei voinut ostaa mitään.
Voi hallitusta, jolla on talonpojat vastassaan; se on olemassa vain näköjään!
Suurimman virheen teki sota-asiainkansankomissariaatti. Se on, niin sanoakseni, ampunut linnun orrelta, se on valmistanut köyhälistön diktaturin ruumisarkun. Tämä komissariaatti antoi määräyksen kaikkien entisten upseerien asettamisesta taas komentajiksi. Toveri Bela Szanto ei koskaan voi puolustaa tätä. Hän luuli voivansa tehdä heistä neuvostotasavallan välikappaleita poistamalla heidän arvonimensä ja sillä, että kutsuttiin arvonimillä patterinkomentaja, prikaatinkomentaja ja divisionankomentaja ja puhuteltiin »toveri komentajiksi». Pyhä yksinkertaisuus!
Kuinka nämä kelmit työskentelivät, näimme paraiten Eisenburgin komitatissa pääsiäismellakoissa. Yhdessä mustatakkien kanssa kiihoittivat he talonpoikia ja aseistamatonta väestöä niin että ne varstoineen ja talikkoineen marssivat päin meidän konekivääritultamme. Tällä kertaa minä sanoin tätä roskaväkeä sielukauppiaiksi, mutta minua ei uskottu. Vasta Monihovenin ja Ludovika-akatemian oppilaitten kaappauksen jälkeen näihin kiinnitettiin huomiota, mutta silloin se oli jo myöhäistä, silloin oli punainen armeija melkein täydellisesti hajaannuksen tartuttama, silloin se oli lakannut olemasta luokkataistelun ase. Muutamia viikkoja myöhemmin seurasi täydellinen luhistus.
Nyt luhistumiseen. Sen jälkeen kun Bela Kun historiallisesti muisteltavassa kokouksessa 500-neuvoston kanssa itku kurkussa oli selittänyt neuvostotasavallan peruutetuksi, silloin syntyi Peidelin sosialistinen ministeristö. Haubrich sotaministerinä huolehti, ettei mitään levottomuuksia syntynyt, kunnes rumanialaiset ja yliteeskentelijä arkkiherttua Josef tulivat. Niin tuli tuo valapatto rosvoineen. Peidelin ministeristön toimesta käskettiin kaikkia neuvostohallituslaitoksia jäämään toistaiseksi toimiinsa. Vastahakoisesti, mutta kansan edun puolesta noudattivat toverimme vaatimusta, ja muutaman päivän kuluttua tuli upseerilahtaristo ja pahoinpiteli, vangitsi tai kidutti kuoliaiksi tovereitamme.
Neuvostohallituksen kukistumisen syiden ydinkohdat voidaan yhdistää seuraaviksi:
[Tämä Karl Radekin kirjoittama teksti on julkaistu erillisenä kirjasena, joka on luettavissa täällä. MIA huom.]
Muuan lehtemme toimittaja haastatteli äsken erästä Aunuksen isäntää. Isäntä kuvasi oloja seuraavin sanoin:
»Punanen guardi olj jo hyvä. A kun valkea guardi tulj, se lopushkat vei. Tshasoonat[1*] vei, kirkot vei, heboset vei, lehmät vei, lambahat vei.»
[Tämä teksti on julkaistu toisena käännöksenä täällä. MIA huom.]
Pyydän sijaa lehdessänne allaolevalle kirjeelleni.
Mitä ne Suomen Sosialidemokraatin johtajat syyttävät Sosialistista Aikakauslehteä kommunistiseksi? Lainasivat todistukseksi muutaman lauseen minun kirjoituksestani »Valkoinen hallitusmuoto» tämän lehden 1 n:osta. Se tietysti olikin kommunistinen, ja minä niinikään olen marxilainen eli kommunisti. Pidän sitä suorastaan kunniana, että muutkin sanovat minua kommunistiksi ja vaikka polseviikiksi.
Mutta eihän koko lehti silti ole vielä kommunistinen, vaikka siinä sallitaan joskus sijaa senkin henkiselle kirjoitukselle. Lehtenne toimitus näkyykin kovasti suuttuneen tuosta Sosialidemokraatin väärästä ilmiannosta. Se oli hyvin ymmärrettävää. Sillä ensiksikin se oli ruma vihjaus valkoisille lehden lakkauttamistarkoituksessa. Ja toiseksi se ilmeisesti oli valetta.
Sen mitä olen huomannut varsinkin toht. Lassyn kirjoituksista — joita en tosin kaikkia tunne — on hän jo periaatteellisesti toisella kannalla kuin me kommunistit. Ja samalla kannalla kuin hän näyttävät olevan nykyään useatkin Suomen vasemmistososialistiset johtomiehet (Sulo Vuolijoki y. m ).
He näyttävät kyllä tunnustavan proletarisen vallankumousaatteen. Mutta he eivät vaadi työväen neuvostojärjestelmää, eivät ymmärrä sitä, eivätkä omaa siitä mitään vakaumusta. Ja toisaalta he eivät myöskään vaadi eduskuntajärjestelmän poistamista, vaan osoittavat sen suhteen sellaista suvaitsevaisuutta, että se pikemminkin näyttää porvarillisen kansanvallan kannattamiselta.
Työväen neuvostot ovat viime vuosien luokkataistelujen historiassa osoittautuneet voittoisan köyhälistön yleiseksi valtajärjestelmäksi. Tätä uutta valtavaa ilmiötä ei kukaan marxilainen voi jättää tutkimatta ja ymmärtämättä sekä selvästi määräämättä omaa kantaansa sen suhteen. Ei se ole mikään marxilainen, joka yrittää keksiä vain omasta viisaasta päästään sopivia köyhälistövallan muotoja, varsinkin silloin kun todellisuudessa voi jo nähdä määrätyn muodon. Sitä muotoa ei voi silloin yhdentekevänä sivuuttaa. Ainoastaan uudet kokemuksen tosiasiat, jotka olisivat sen kanssa ristiriidassa, voisivat osoittaa sen kelpaamattomaksi tai sivuutetuksi. Mutta kun kokemus päinvastoin osoittaa, kuten viime vuosina, että sama valtajärjestelmä on heti tullut sovellutetuksi jokaisessa maassa, missä vain köyhälistö on voittanut, niin onpa jokseenkin merkillinen marxilainen se, joka vielä sanoo: En minä ole oikein selvillä, onko se neuvostojärjestelmä paras muissakin maissa; voisihan muualla ilmestyä toisenkinlaisia köyhälistövallan muotoja; ja eiköhän esim. meillä voi sosialismin toteuttaminen käydä eduskuntajärjestelmänkin kautta, kun sitä korjattaisiin ja yleistä äänioikeutta laajennettaisiin... taikka että eduskuntajärjestelmä sentään jossain muodossa säilyisi työväenneuvostojen rinnallakin.
Tuohon tapaan nyt luullakseni harhailevat monen vasemmistososialistin meiningit uuden köyhälistövallan muodon ja vanhan porvarivaltion rakkaan valtamuodon välillä. Ja näennäisesti he voivat — elleivät ajattele ennenkuin puhuvat — vedota siihenkin, etteivät myöskään Marx ja Engels olleet tästä asiasta oikein selvillä.
Totta kyllä Marxin ja Engelsin aikana ei tunnettu vielä työväenneuvostoja. Eikä työväen diktaturistakaan ollut sen enempää kokemusta kuin Parisin kommunista nähtiin pari kuukautta kestäneeltä vallankumousajalta. Parisissa toimitettiin silloin kunnallisvaalit yleisen äänioikeuden mukaan. Mutta niitä voi tosiasiassa melkein yhtä hyvin katsoa köyhälistön vaaleiksi, koska kaupungin valkoinen herrasväki oli niin suureksi osaksi paennut kaupungista pois, ettei sillä voinut olla vaaleissa mitään merkitystä. Todellisuudessa siis jo silloinkin valittiin työväenneuvosto, mutta sitä valitessa silloisissa poikkeuksellisissa oloissa ei saatu luonnollisestikaan mitään kokemusta sen varalle, kävisikö köyhälistövallan pystyttäminen yleisillä vaaleilla päinsä myös kehittyneimmissä oloissa — puoli vuosisataa myöhemmin. Silloin, puoli vuosisataa sitten ei vielä yleistä äänioikeutta sietävä eduskuntalaitos ollut edes vakiintunut porvariston luokkaherruuden yleiseksi ja pehmoiseksi hautomasijaksi. Silloin oli porvarillisenkin kansanvallan vaatimus vielä historiallisesti edistyksellinen sekä saattoi helposti sekoittua siihen yleisen sosialistisen kansanvallan aatteeseen, joka voi toteutua vasta hallitsevan työväenluokan kansanvallan eli köyhälistön diktaturin jälkeen.
Työväen neuvostojärjestelmä on hallitsevan työväenluokan kansanvaltaa. Kun ensimäiset varsinaiset työväenneuvostot esiintyivät Venäjällä v. 1905, oli vaikea älytä niiden suurta historiallista merkitystä. Vieläpä viime vuoden alkupuolellakin, jolloin neuvostovalta oli jo voitolla Venäjällä, saattoi muissa maissa monesta marxilaisestakin tuntua vielä ennenaikaiselta sen tunnustaminen köyhälistön diktaturin yleiseksi muodoksi. Saksan viimesyksyisen vallankumouksen jälkeen ei tästä enää voi olla epäilystäkään. Sillä vaikka se vain oli porvarillinen keikaus — josta proletarinen kumousliike oli vasta alkava — niin siinä jo syöksähtivät köyhälistön neuvostot esiin kuin yhdellä sanalla miltei koko maassa. Se ei todellakaan enää ollut venäläinen ilmiö. Ja sen jälkeen on neuvostojärjestelmän vaatimus kaikkialla tietoisesti syöpynyt vallankumouksellisen köyhälistöliikkeen veriin.
Juuri Saksasta voivat muuten Suomen vasemmistososialistit tätä nykyä nähdä opettavan esimerkin siitä, kuinka muodottomia ja petollisia sekasikiöitä voi syntyä, kun koetaan säilyttää porvarillinen eduskuntajärjestelmä ja yhdistää sen jatkoksi työväen neuvostot. Saksan valkoiset sosialidemokraatit ovat sitä yrittäneet porvarien kanssa säätämässään uudessa hallitusmuodossa. Kun eivät näet uskaltaneet kokonaan syrjäyttää työväenneuvostoja, niin säätivät niistä — suurten teollisuusliikkeiden työväenneuvostoista — porvarivaltion elimiä! Tietenkään eivät myöntäneet niille valtiollista valtaa, eikä myöskään todellista määräysvaltaa. Mutta jotain niiden pitäisi uuden perustuslain mukaan touhuta herra kapitalistin rinnalla työmiesten silmäin lumeeksi. Siten pitäisi työväenneuvostoista tulla riistäjävallan aisankantajia, oikeisto-sosialidemokraattien valtiollisen prostitutsionin onneksi.
Luulisi tuon esimerkin inhoittavan Suomen vasemmistososialisteja. Oikeistososialidemokraatteja se ei tietenkään inhoita, pikemmin houkuttelee. He ovat olleet tuhmia, kun ovat täällä ryhtyneet tappeluun kaikkia työväenneuvostoja ja kaikkea »bolshevismia» vastaan. Eiväthän he kohta enää kelpaa edes herrain reserviksi. Jos he osasivat katsoa sitä mikä tuleva on, eikä vain sitä mikä menossa on, niin he ajeeraisivat nyt tässä suhteessa Ebertin ja Scheidemannin malliin, olisivat siis toki vähän jyrkemmän ohjelman kannalla kuin Lassy, Vuolijoki y. m. Toivon sentään, ettei Suomen oikeistososialidemokraatit ota tätä huomautustani neuvoksi, vaan säästävät Suomen köyhälistön niin hirveällä epärehellisyydeltä.
Viime eduskuntavaalien edellä vasemmistososialistit Lassy, Vuolijoki y. m. kehoittivat työväkeä vaaleihin, vieläpä tietäen, että valituksi tulisi silloin enimmäkseen valkoisia sosialidemokraatteja. Se oli hurskasta vasemmistolaisuutta. Me kommunistit olimme sitä mieltä, että köyhälistön olisi ollut jo parasta jättää valkoisille koko herrainpäivät. Köyhälistön yleinen vaalilakko olisi silloin ollut niin valtava vastalause koko valkoista komentoa vastaan, että arvattavasti se olisi auttanut myös vankilasta ulos ainakin yhtä monta toveria kuin oikeistososialidemokraattien osaksi kiitettävät armopuheet.
Eihän se tietenkään maailman historian suuntaa muuttanut, vaikka Suomen köyhälistö kävikin vielä kerran äänestämässä tarpeettomasti. Mutta selvää piti jo olla ainakin tieteellisille marxilaisille, ettei eduskunta enää viime vuodesta lähtien voinut tässä maassa olla sen kummempi laitos kuin moni muukaan valtiolaitos, esiin, valtiorikosoikeus. Täytyyhän meikäläisen joskus mennä valtiorikosoikeuteenkin, jos on pakko. Täytyyhän mennä ohranankin koppeihin. Mutta mennä vapaasta tahdostaan, se olisi liian tuhmaa. Ja melkein yhtä tuhmaa olisi pyytää köyhälistölle oikeutta saada valita porvarien rinnalle myös omia edustajiaan valtiorikosoikeuteen tahi valkoisen valtion ohranaan, tahi käyttää sellaista »oikeutta», jos se annettaisiin. Niin minusta tuntuu.
Mutta kun vasemmistososialistit tuskin vieläkään lienevät tässä asiassa selvemmällä tolalla kuin viime talvena, niin tuntuu minusta, ettei heillä ylipäänsä proletarisen vallankumouksen asia ole sen selvemmällä. Sanoja heillä kyllä on niinkin jyrkkiä, että herra Ryöma voi tavantakaa lainauksilla todistaa toveri Lassynkin jollei juuri kommunistiksi, niin kumminkin kokelaaksi. Mutta eihän sanat ole aina niin vaarallisia kuin ne näyttävät. Myöskin marxilaisuus ja kommunismi ovat sanoja, joita suomalaisen kieli kyllä kääntyy lausumaan. Mutta usein sellainenkin, joka vannoo ja uskoo olevansa kommunisti, voi todellisessa elämässä osoittautua — peilikommunistiksi, niinkuin Moskovassa sanoivat. Ja päinvastoin taas toinen, joka ei tiedä olevansa muuta kuin tavallinen sisukas punikki, voi käytännössä olla kunnon kommunisti. Tekojemme jälkeen meidät taivaassa tuomitaan, ei sanojemme.
Kommunismi on oppi siitä, miten köyhälistö voi voittaa. Ja kun se ei voi voittaa muuten kun taistelemalla, niin emme oikeastaan kukaan muuten opikaan kommunismia. Siitä en puhu sen enempää, koska en tahdo tässä kiihoittaa kommunismin puolesta, jotta ei presidentti Ståhlberg säikähtäisi tätä mitätöntä sepustustani valkoiselle tasavallalle vaaralliseksi ja tämän takia lakkauttaisi Sosialistista Aikakauslehteä. Semmoista rangaistusta en soisi Suomen vasemmistososialisteille heidän synneistään, sillä he ovat todelta valistavan lehden tarpeessa.
Terveisiä punaisille tovereille!
Usko Sotamies.
Tähän mielenkiintoiseen hyökkäyskirjoitukseen tulen vastaamaan ensi numerossa.
S. W.
Kolme suurta lakkoa on järkyttänyt taloudellista maailmaa. Berlinissä on yli 120,000 metallityöläistä ollut lakossa jo kolmatta viikkoa. Syysk. 23 puhkesi 600,000 terästeollisuustyöläistä käsittävä lakko Yhdysvalloissa, ja yhdeksän päivää kesti jättiläismäinen rautatieläislakko vanhassa Englannissa.
Kun luemme, että amerikkalaiset päävaatimuksinaan esittävät kollektivisopimusta, kahdeksan tuntista työpäivää, kaksinkertaista palkkaa ylityöstä j. n. e., niin täytyy hymyillä verratessa tuota »uuden maailman» lakkoliikettä siihen, mikä vanhassa Europassa on käynnissä.
Saksan lakoissa näemme selvästi kumouksellisen pohjan. Ei tarvitse epäillä, etteikö spartakistinen johto ole niitten takana, kuinka puhtaasti taloudellisina liikkeinä ne — taktillisista syistä — esiintyvätkin. Saksan porvaris-sosialidemokraattinen hallitus käsitteleekin niitä kuularuiskuilla eikä pohjaltaan tarpeettomilla neuvotteluilla.
Entä Englannin jättläislakot?
Suuri rautatielakko oli nimellisesti vain taloudellinen. Sellaisenakin se vain osaksi onnistui. J. H. Thomas oli sen johtava sielu ja ymmärsi vanhana, kokeneena ammattiyhdistysmiehenä menestyksellisesti ohjata tämän mahtavan työtaistelun kumouksellisten putousten ohitse.
Rautatielakolla oli siis vain osittainen menestys taloudelliselta kannalta katsoen. Mutta vaikkei sillä muodollisesti poliittisia päämääriä ollut, sai se kuitenkin suunnattoman poliittisen merkityksen.
Myönnetään Englannissa yleisesti, että lakko saattoi maan kansalaissodan partaalle. Englannin porvaristo kiiruhti jo tunnettujen esikuvien mukaan aseistamaan herraskaarteja puolustuksekseen. Lahtarikaarti on kapitalistisen yhteiskunnan viimeinen nerokas keksintö etuoikeuksiensa turvaamiseksi hyökkäävää köyhälistöä vastaan. Kehityksen raudankova johdonmukaisuus tulee synnyttämään niitä joka maassa, kunhan vielä vähän odotamme. Turhaa lienee odottaakaan, että köyhälistö ajan pitkään jättäisi käyttämättä vastaavia keinoja voittonsa turvaamiseksi.
Mikäli rautatielakolla tosiasiallisesti oli poliittinen merkitys, jätti se tälläkin kertaa kapitalistisen Englannin jaloilleen. Siinä mielessä se siis epäonnistui ja porvaristo voitti. Suurten englantilaisten lehtien ilonilmaisut ovat siis hyvinkin oikeutetut.
Mutta mitalilla on toinenkin puoli. Lakon osittainen epäonnistuminen on tyytymättömyyden siemen, jonka rinnalla sosialistisen valistustyön merkitys supistuu vähäpätöisyyteen. Nähdään nyt, kuinka kauas puhtaasti taloudellisella lakolla päästään, vaikka se on niin tehokas ja suurenmoinen kuin äskeinen rautatielakko.
Ja vielä. Englannin työväki on jo ymmärtänet, ettei riitä vaatia enemmän palkkaa ja vähemmän työtä, vaan että myös on vaadittava enemmän vapautta ja osallisuutta tuotannon johtoon. Glasgowin äskeinen kokous muodostui siinä suhteessa Englannin työväen ratkaisevaksi askeleeksi kumoukselliseen sosialismiin. Siinä julistettiin ensi kerran suoran toiminnan aatetta. Siinä vaadittiin tärkeimpien tuotantohaarojen, ennen kaikkea kaivosten yhteiskunnallistuttamista. Daily Telegraph oli aivan oikeassa leimatessaan nämä päätökset kumouksellisiksi teoiksi ja avoimeksi sodanjulistukseksi kapitalistista yhteiskuntaa vastaan. Sitä ne merkitsivätkin.
Englannin työkansa on tänään itse tietoisesti sosialistinen, tosin hiukan varovainen vielä menettelytavoissaan, mutta täynnä kumouksellista henkeä. Se on ratkaisevasti astunut reformismin ummehtuneesta ilmasta sosialistisen luokkataistelun raittiiseen toimintaan.
Saksassa tapahtuu edelleenkin merkillisiä asioita.
Tuo kolmas, n. k. riippumaton sosialistipuolue on hajoamaisillaan. Onhan se ollutkin kokonaan keinotekoinen, ilman varsinaista vastiketta muissa maissa ja ilman perustusta yhteiskunnallisissa olosuhteissa.
Useissa paikoin Saksaa on nimittäin perustettu n. k. sovittelutoimikuntia tarkoituksella yhdistää riippumattomia enemmistösosialidemokraatteihin (scheidemanneihin). Edellisten johtaja Haase lienee myötätuntoinen tälle suunnitelmalle. Kautskykin siirtynee nyt vihdoin Ebert-Scheidemannin leiriin, johon hän luonnollisesti kuuluukin.
Ulkoministeri, enemmistösosialidemokraatti Hermann Müller on kuitenkin eräässä Tukholman Social-Demokratenin haastattelussa arvellut, että tämä sovittelu tulee merkitsemään sitä, että ainakin 80 % riippumattomista liittyy spartakisteihin. Mikä on sitä huomattavampi asia, koska suurin osa riippumattomia jo ennen on siirtynyt kommunistien joukkoihin.
Spartakistit ovat nyt erinomaisen voimakkaat Berlinissä, Münchenissä ja Leipzigissä. Tuleva talvi antaa heille kaikesta päättäen johtavan osan Saksan vallankumoustaistelussa lännen imperialismia vastaan. Viimeiset metallilakon yhteydessä tapahtuneet veriset mellakat ovat ehkä ratkaisevan ottelun alkusoittoa.
Myös Saksan ammatillinen liike rupeaa järjestäytymään sosialistista kumousta varten. Ensimäisen kumouksellisen ammattiliiton muodostivat Ruhr-alueen kaivostyöläiset. Se on Allgemeine Bergarbeiterunion, johon nyt suurin osa Saksan kaivostyöläisiä kuuluu. Toinen avoimesti kumouksellinen järjestö on Deutscher Seemannsbund, johon heti alussa yli 20,000 merimiestä liittyi, jääden vain muutama tuhat vanhaan sosialidemokraattiseen liittoon. Näitä eri järjestöjä — muodostumaisillaan ovat myös uudet rautatieläisten ja metallityöläisten järjestöt — yhdistää Allgemeine Arbeiterunion, jonka jäsenmäärästä ei vielä ole tarkkaa tietoa.
Saksan ammatillinen liike on jäsenmäärän tavattoman lisääntymisen vuoksi kehittynyt joukkoliikkeeksi, joka ei enää ole pikkuporvarillinen kuten vanha, muutamien virkailijain johtama liike, vaan tosikumouksellinen. Ammatillisen liikkeen vanha kehys on murrettu. Johtajat ja hallitukset eivät mahda tälle joukkojen järjestölle mitään. Se kulkee vastustamattomasti omia teitään. Se on tietoinen siitä, että kapitalistinen yhteiskunta ei ole pelastettavissa lisääntyneellä tuotannolla ja jatkuvalla linnarauhalla, vaan että se joka tapauksessa luhistuu omaan mahdottomuuteensa. Kapitalismi ei voi pysyä ei omalla eikä edes hartiaan johdettujen työväen joukkojen ja työväenjohtajien avulla. Sen sisäiset ristiriidat ovat kehittyneet räjähdyskohtaansa. 10. X.
Skandinavian maitten työväenpuolueitten yleinen edustajakokous alkaa tulevan jouluk. 1 pnä Köpenhaminassa. On pyydetty Suomen sos.-dem. puoluetta ja Ammattijärjestöä allekirjoittamaan kutsukirjeen tähän kokoukseen, mutta edellinen on tuntemattomista syistä kieltäytynyt. Suomen Ammattijärjestön puolesta on kutsukirjeen allekirjoitianut M. Paasivuori.
Pelkääkö puoluetoimikunta yhteistoimintaa Norjan työväenpuolueen ja eri vasemmistoryhmien kanssa Ruotsissa ja Tanskassa, vai mikä on syynä kieltäytymiseen?
*
Vasemmistososialistiset työväenpuolueet Ruotsissa ja Tanskassa ovat yhdessä Norjan työväenpuolueen kanssa ryhtyneet järjestämään erityistä vasemmistososialistien edustajakokousta. V. k. 18 p:nä kokoontui sitä varten Tukholmassa valmisteleva komitea, jossa m.m. oli edustettuna Norjan puolue puoluesihteerinsä Martin Tranmaelin kuutta, Norjan työväenliitto, matruusi- ja majakkavartiounioni, metsä- ja maatyöväenliitto, puutavaratyöntekijäin liitto, sos.-dem. nuorisoliitto ja nuorsosialistien liitto. Sen lisäksi lähettivät myötätunnon ilmaisujaan Norjan rauta- ja metallityöniekijäin liitto, jotka vasta varsinaisessa kongressissa tulevat edustetuiksi. Komiteassa oli vielä kolme ruotsalaista, jotka edustivat Ruotsin sos.-dem. vasemmistopuoluetta, metallityöntekijäin liittoa ja sos.-dem. nuorisoliittoa. Suomalaisia järjestöjä edusti kolme edustajaa, m.m. Edvard Gylling ja Valfrid Perttilä, sekä tanskalaista kaksi Tanskan sosialistisen puolueen ja Köpenhaminan muurarien ammattiliiton puolesta.
Valmistava komitea päätti, että edustajakokous pidetään Tukholmassa joulukuun 8–10 p:nä. Siihen kutsutaan ne sosialistiset puolueet, jotka seisovat III Internationalen pohjalla, kaikki sosialistiset ammattijärjestöt sekä kumousohjelman kannalla olevat muut työväen liitot. Edustajia voivat lähettää tai valtuuttaa pääjärjestöt, piirijärjestöt ja yksityiset yhdistykset.
Kokouksessa tulevat esille seuraavat asiat:
*
Ensimäinen kansainvälinen kuljetustyöntekijäin edustajakokous pidetään Kristianiassa marrask. 10 pnä. 1.300,000 järjestynyttä työläisiä kaikista maapallon osista tulee olemaan siinä edustettuna. Käsiteltäväksi tulee m.m. kysymys kansainvälisestä suurlakosta.
Edustajakokouksen järjestäjinä ovat ennen muita toimineet Ruotsin ja Hollannin järjestöjen luottamusmiehet Lindby ja Oudegeest. Sen valmistamista varten asetettiin 1916 v:n skandinavialaisessa kongressissa komitea, joka ensin suunnitteli valmistelevaa kansainvälistä kuljetustyöläisten kokousta Berniin helmikuussa silloin kokoontuvan kansainvälisen ammattiyhdistyskongressin yhteyteen. Tämä kokous kuitenkin lykkäytyi ja pidettiin Amsterdamissa huhtik. 28 p:nä. Siinä asetettiin toimeenpaneva komitea, jossa Lindby edusti Skandinaviaa, ja tämä komitea se on, joka heinäk. 20 p:nä päätti kutsua kokoon Kristianian edustajakokouksen marraskuun 10 p:ksi.
*
T.k. 2 p:nä avattiin Köpenhaminassa Tanskan sos.-dem. puolueen XVIII edustajakokous. Noin 300 edustajaa edusti 110,728 puoluejäsentä, jota paitsi kokouksen osanottajien joukossa oli 52 puoluehallinnon jäsentä ja 35 sanomalehdentoimittajaa. Useita vieraita oli saapunut Ruotsista ja Saksasta tähän suurimpaan sosialistiseen puoluekokoukseen, mitä Tanskassa vielä on pidetty.
Kokouksen avaaja, kansanedustaja Sigvard Olsen ilmoitti, että v. 1915 jälkeen sos.-dem. puolueeseen on liittynyt 150 uutta yhdistystä ja 50,000 uutta jäsentä.
Tärkeimpiä esilletulevista kysymyksistä oli suhde Tanskan sosialistiseen nuorisoliittoon, jonka edustajakokous myös alkoi Köpenhamiiiassa t.k. 10 p:nä. Nuorisoliitto edustaa hyvin vasemmistolaista suuntaa Tanskan työväenliikkeessä. Kokous tyytyi lausumaan pahottelunsa nuorisolaisille sen jyrkän arvostelun johdosta, jonka he olivat sos.-dem. johtajia vastaan suunnanneet.
Kokouksen muut päätökset koskivat sosialisoimiskysymyslä, ministerisosialismia sekä vaaliasioita. Yleinen henki näytti hyvin maltilliselta niinkuin odottaa sopiikin maassa, jossa työväen hyvinvointi on niin huomattava kuin Tanskassa.
T. k. 29 p:nä kokoontuu Washingtonissa ensi kerran rauhansopimuksessa määrätty kansainvälinen sosialipoliittinen konferenssi, johon kukin valtio lähettää kaksi hallituksen edustajaa, yhden työnantajien edustajan ja yhden työväen edustajan sekä sen lisäksi »asiantuntijoita».
Norjasta lähtevät tähän konferenssiin Castberg, J. M. Lund, Paus ja Ole O. Lian, Ruotsista Gunnar Huss, G. H. Koch, Hj. Sydow ja Herman Lindqvist sekä Suomesta hallituksen edustajina ministeri Saastamoinen ja esittelijäsiht. N. A. Mannio, työnantajain edustajana Rob. Lavonius sekä työväen edustajana M. Paasivuori.
Viime mainittu ilmoitetaan Suomen Ammattijärjestön valitsemaksi, mutta lienee »vaali» tapahtunut hallituksen määräyksestä. Annettiin ymmärtää, että vaalista kieltäytyminen tultaisiin pitämään kommunistisena tekona.
Koko konferenssi, jossa kolme porvaria »asiantuntijoineen» on kutakin työväenedustajaa vastassa, on leimattava kansainliiton tapaiseksi humpuukiksi, jolla kapitalistiset hallitukset tahtovat esiintyä »työväen suojelijoina».
Olisi Ammattijärjestö voinut tuosta ilveilystä miehekkäästi kieltäytyä. 10. X.
Edellisissä luvuissa olen luetellut sarjan esimerkkejä seka-aviosta. Niitten paljous on oikeastaan hämmästyttävä. Onhan seka-avio siksi alkuperäinen ja tavallaan »luonnoton» meille sivistyneillä tunteilla varusteluille, ettei luulisi montakaan jälkeä siitä löytyvän, olkoonpa että se kerran ihmiskunnan lapsuusijässä olisikin ollut tavallinen tai ehkäpä yleisesti vallitsevakin.
Nyt esitetty luettelo, joka on moninkertaisesti laajempi kuin mikään tähän saakka julkaistu,[2*] poistaa kaiken epäilyksen seka-avion olemassaolosta. Darwinin epäilykset seka-avion mahdollisuudesta, jotka tieteen silloisella kannalla olivat oikeutetut, on osoitettu aiheettomiksi. Samoin Westermarckin laajaan todistelukoneistoon perustuva seka-avion olemassaolon jyrkkä kieltäminen. Emme ole enää vain arvelujen varassa seka-avion suhteen kuten Morgan ja Engels. Se on tieteellinen tosiasia, jonka kieltäminen tästälähin on tarpeeton, ja yhteiskuntatieteen on nyttemmin vain tutkittava sen yksityiskohtia, alkuperää ja merkitystä ihmiskunnan sivistyshistoriassa.
On valitettavaa, etteivät useimmat matkustajat ole lähemmin kuvailleet, minkälaiseksi seka-avio niillä kansoilla, joiden keskuudessa se on vallinnut, on muodostunut jokapäiväisessä elämässä. Todennäköistä ei ole, että se on merkinnyt hillitöntä, eläimellistä, kokonaan järjestämätöntä ja rajatonta yhdyselämää sukupuolten välillä, vaikkei siitä ole kuvauksissa aina huomautettukaan. On päinvastoin todennäköistä, että matkustajat ja tutkijat ovat seka-avioksi leimanneet jokaisen sukupuolisuhteen, jossa selvä yksinomistus on kummaltakin puolen puuttunut. Samanlaiseksi olemme mekin määritelleet seka-avion, s.o. aviosuhteeksi, jossa tavanmukaisesti niin mieheltä kuin naiselta kielletään pitempiaikainen yksinoikeus aviopuolisoonsa. Vaikka tämä onkin ollut yhteiskunnan laki, niin ei se alhaisimmallakaan kehityskannalla olevalla kansalla tarvitse merkitä kokonaan säännöstelemätöntä sukupuolielämää.
Onhan ensiksikin selvää, että ikäero asettaa rajoja sukupuolien väliselle yhdyselämälle. Ilman että sitä meille nimenomaan vakuutetaan käsitämme, etteivät vanhat ja nuoret, kaikista vähimmin vanhemmat ja lapset säännöllisesti siitä yhdessä. Tällaiset tapaukset eivät ole mahdottomia, kuten lukemattomat avioliitot vanhojen ukkojen ja nuorten tyttöjen välillä itämailla osoittavat sekä päättäen siitä, että joissakuissa yllä esitetyissä tapauksissa nimenomaan puhutaan vanhempien ja lasten yhdyselämästä (keltit, dieriläiset, kadiakit). Mitä viimemainittuun tulee, huomautan vielä, ettei sukupuolisuhdetta vanhempien ja lasten välillä voi mitenkään pitää luonnottomana. Se on vain tavattoman harvinainen, koska ikäero tavallisesti on liian suuri ja itse suhde senlaatuinen, ettei se voi kummankaan luonnollisia sukupuolihaluja kiihoittaa ja niitä tyydyttää. Saan myöhemmin palata koko sukurutsauskäsitteen selvittelemiseen.
On siis todennäköistä, että useimmilla kansoilla, joilla seka-avio on vallinnut, sukupuolielämä pääasiallisesti on ollut rajoitettu samoihin ikäluokkiin. Emme voi odottaa, että matkustajat aina olisivat huomanneet tämäntapaisia rajoituksia kansoilla, joihin he vain ohimennen ovat tutustuneet.
Toinen rajoitus seka-aviossa on huomattava ennen kaikkea Intiassa. Sikäläisistä kuroneista, korumbalaisista, irulaisista y.m. ilmoitetaan, että he saivat elää yhdessä vain omien kastiensa sisällä. Tämä on luonnollinen seuraus siitä perustavasta merkityksestä, mikä kastijaolla on intian kansojen yhteiskunnallisessa elämässä ikivanhoista ajoista ollut.
Vieläkin ahtaamman piirin sisäpuolella näkyy seka-avio vallinneen niitten intialaisten dravidaheimojen keskuudessa, joista ilmoitetaan, että ne jakautuivat yhteistalousryhmiin, jotka heillä vastasivat perhettä, ja että näillä ryhmillä tavallisesti myös oli naisyhteys.
Täten näemme kuinka nuo kansat, jotka eivät ole avioliittoa tunteneet tai eivät ole sellaisesta sukupuolielämän säännöstelystä välittäneet, kuitenkin ovat useassa tapauksessa — todennäköisesti kaikissakin, vaikkeivät matkustajat ole meille siitä kertoneet — koettaneet tavalla tai toisella järjestää ja säännöstellä sukupuolielämäänsä. Ihminen ei ole alhaisimmallakaan kehitysasteellaan mikään eläin, joka antaa viettiensä kokonaan hallita itseänsä. Ollen yhteiskunnan jäsen — ja ihmistä yhteiskunnan ulkopuolella ei tähänastinen historia tunne — alistuu hän yhteiskunnan hyväksi noudattamaan rajoittavia sääntöjä, jotka vakiintuvat tavoiksi. Mielenkiintoista on myös nähdä, kuinka vanhat klassillisen ajan kansat, joista Herodotos, Strabo, Aristoteles y.m. meille niin avomielisesti kertovat, koettivat keksiä keinoja lasten kasvattamiseksi. Tässäkin oli joku järjestys tarpeellinen, emmekä ihmettele, että se oli vaikeasti keksittävissä olotilassa, jossa vaimot olivat enemmän tai vähemmän yhteisiä.
Seka-avio muodostuu hyvin tarkasti säännöstelyksi ja suuressa määrin rajoitetuksi kansoilla, joitten keskuudessa sukupuolisuhde on muodostunut n. k. ryhmäavioksi. Se muistuttaa lähimmin äskenmainittua dravidaheimojen naiskommunismia määrättyjen yhteiskuntaryhmien sisällä. Mahdollista on, että tässäkin on kysymyksessä ryhmäavio, joka juuri Intiassa on otettu käytäntöön monien heimojen keskuudessa.
Ryhmäavion varsinainen kotimaa on kuitenkin Australia, ja on minun siitä lausuttava muutama sana, ennenkuin siirrymme käsittelemään erinäisiä mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka ovat seka-avion yhteydessä.
Tukholma, 2. 10. 19.
Sosialistisen Aikakauslehden toimitus,
Helsinki.
Kun teillä siellä Suomessa ei ylipäänsä ole tilaisuutta tutustua niihin teoksiin ja kirjoitelmiin, joita entiset Suomen työväen luottamusmiehet ovat maanpaossaan kirjoittaneet, pidän velvollisuutenani hiukan selostaa niiden sisältöä suomalaisille tovereille. Tämän teen siinä uskossa, etteivät maanne viranomaiset voi pitää tällaisen kirjallisuuden puolueetonta selostusta tieteellisessä aikakauslehdessä luvattoman kirjallisuuden levittämisenä ja tarjoamisena.
Venäjällä olevista puolueen entisistä luottamusmiehistä ei monikaan ole jäänyt kommunistisen liikkeen ulkopuolelle. Tokoi on niistä huomattavin. Mutta väittävätpä hyvin useat, että hänkin nyttemmin olisi saanut kaikki syntinsä anteeksi ja täydellisesti yhtynyt pietarilaisiin kommunisteihin. Miten lie. Airola kuuluu olevan selvä vastavallankumouksellinen, ja Valpas lienee tyytynyt asettumaan johonkin Keski-Venäjälle siellä tutkiakseen maatalouskysymyksiä. Varsinaisten kommunistien joukossa ovat ennen muita toimineet Yrjö Sirola, O. W. Kuusinen, vanha veteraani tohtori N. R. af Ursin, Kullervo Manner, Väinö Jokinen, Edv. Torniainen, Matti Turkia ja monet muut. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän antautuneet kirjallisiin töihin kommunistisien aatteiden levittämisen hyväksi. Ukko Ursin valvoo koululaitosta Pietarissa. Väinö Jokinen on ahkera Leninin y. in. kirjojen kääntäjä. Samoin Sirola. Torniainen on kirjoittanut hyvin mielenkiintoisen kirjan »Venäjän maakysymys ja neuvostovalta», johon liitteinä on yhdistetty Laki maan sosialisoimisesta sekä uusi Asetus sosialistisesta maanjärjestelystä ja toimenpiteistä siirtymiseksi sosialistiseen maanviljelykseen. Hänen pääasiallinen työnsä on kuitenkin mennyt Vapaus-lehden toimittamiseen. Viikkolehti Kumous taas, joka sisältää kaikki kommunistisen kirjallisuuden tärkeimmät asiakirjat, on E. Rahjan toimittama.
Suomalaisten Venäjällä oleskelevien kommunistien kirjallisesta tuotannosta ansaitsevat erityistä huomiota kaksi kirjaa, jotka ilmestyivät jo viime vuonna. Toinen niistä on Kullervo Mannerin »Onko vallankumous kuollut?»,[1] toinen O. W. Kuusisen »Suomen vallankumouksesta itsekritiikkiä».[2]
Molemmat ovat tyylinsä puolesta tavallaan klassillisia teoksia suomenkielisessä kirjallisuudessa. Kuusisen mehevät, iskevät vertaukset ja perinpohjaisuus, Mannerin tyylin odottamaton lyrillinen kauneus, molempien tavaton innostus uuteen maailmankatsomukseen, kaikki osottaa Venäjällä olon syvästi hedelmöittävää vaikutusta heihin.
Manner sanookin: »Se tuttavuus, joka useiden meidän, Suomen työväen vallankumoustaisteluun osaaottaneiden, lahtarien terrorin kynsistä Venäjälle pelastuneiden osaksi on tullut, on ollut sangen suuriarvoinen. Sen kautta on Suomen vanha työväenliike kokonaisuudessaan joutunut vallan uuteen valaistukseen: sen puutteet, heikkoudet ja epäselvyydet ovat tulleet näkyviin. Mutta samalla on myös proletarisen vallankumouksellisuuden periaate ja käytäntö saanut vallan toisen sisällön kuin mitä Suomen sosialidemokratia oli voinut antaa. Vanha sortui, uusi maailmankatsomus syntyi.»
Venäjän oloista puhuu Manner edelleen:
»Porvariston sortovaltio on mäsäksi lyöty. Sen pelottavan monimutkainen koneisto pirstaleina. Porvaristo itse sekä sen palkkakätyrit, aina sosialipettureita myöten, hajalla.
»Anarkiako siis? Ei, toverit! Työväen, puna-armeijalaisten ja köyhien talonpoikain neuvostovalta, Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta on tilalle luotu. Sen koneisto päiväpäivältä kehittyy ja lujittuu proletariaatin ymmärtävässä ja vankassa kädessä. Vallankumouksen tähänastiset saavutukset vakiinnutetaan ja uusiin voittoihin hapuilematta rynnätään.
»Paljon on venäläisellä työläistoverilla vanhaa, lahoa ja turmiollista hävitettävänä. Mutta ase kädessä ja päättäväisenä hän jatkaa alkamaansa työtä. Hän tekee perusteellista työtä. Kapitalistisen talousjärjestelmän juuriin hän kiinni käy. Mutta kylläpä sitten hänen niskassaan, sivuillaan ja takanaan häärii Venäjän hajalle lyöty porvaristo kätyreineen, imperialismin kansainvälisen rosvokoplan avustamana. Vallankumouksellisen proletariaatin työn ne tahtovat estää ja tekijän tuhota.
»Mutta Venäjän työmies ei säiky eikä väisty työstään. Hän tappelee ja raivaa roskaa pois. Ja pala palalta siten murtuu porvariston taloudellinenkin mahti. Omistavain luokka, kapitalistirosvojen luokka lakkaa olemasta luokka ja yhteiskunnallinen mahti, kun sen vallan perustus: yksityisomistus, hävitetään.
»Uljaan taistelun ja valtavan raivaus- ja luomistyön keskellä kasvaa voittoisan köyhälistön oma voima. Nälkä, puute, kärsimykset, sortuvan kapitalismin kirottu tauti, ei hänen jäntereitään enää jaksa jäytää, kun suonissa jo virtaa uuden elämän terve veri. Venäjän proletariaatti tuntee itsensä ja voimansa, se tietää tehtävänsä.
»Ja luojan ilolla venäläinen työmies siis rakentaa, kyntää, lannottaa ja kylvää. Kapitalismin häviävien raunioitten keskeltä nousee jo oras, kasvaa laiho, vihreän tuoksuva ja tuore: kommunistinen yhteiskunta.
»Vastustamattomalla voimalla kulkee proletaarinen vallankumous lopullista voittoaan kohti.
Sopimatontahan olisi tässä yhteydessä sanoa sitä tai tätä näitten mietelmien oikeutuksesta. Ainoa, johon tällä kertaa tahtoisin kiinnittää suomalaisten toverien huomiota on niitten mestarillinen kielellinen tyyli, jonka vertaista työväenkirjallisuutemme ei tunne.
Ei ole syyttä väitetty, että uuden kommunistisen aatteen vaikutusta joukkoihin jn yksilöihin voi verrata vain siihen tavattomaan vaikutukseen, mikä kristinuskolla aikanaan oli kansojen mieliin. Sen yllyttävä, innoittava voima on tosiaankin hämmästyttävä. Se merkitsee uutta toimintaa, mutta samalla myös uutta uskoa. Kommunismin usko työväenluokan voimaan ja luovaan kykyyn on tosiaankin rajaton.
Seuraavassa kirjeessä vielä vähän Mannerin kirjasta ja sitten hiukan laajemmin Kuusisesta.
—nen.
[1*] Kappeli, rukoushuone.
[2*] Olen sulkenut siitä pois kolme, neljä tiedonantoa, joissa on jätetty lähteitä mainitsematta tai jotka ilmeisesti ovat vääriä. Niitten joukossa ovat: Bastianin (Indonesien, III, 17), jonka mukaan eräällä malaijikansalla »naiset ovat yhteisiä, niinikään lapset»; Savage Landorin, jonka mukaan »ainu kansan (Japani) keskuudessa aviosuhteet muodostuvat rajattomaksi seka-avioksi» (Sutherland, Moral Instinct, I, 178); ja Postin, jonka mukaan »Ugandassa (Afrikassa) avioliittoa ei laisinkaan tunnettu» ja ennen muinoin Pohjois-Saksassa »miehet seurustelivat naisten kanssa eroituksetta, niin että kenelläkään naisella ei ollut omaa aviomiestä» (Geschechtsgen., 18, 19).
[1] Ks. Kullervo Manner, »Onko vallankumous kuollut?». MIA huom.
[2] Ks. O. W. Kuusinen, »Suomen työväen vallankumouksesta. Itsekritiikkiä». MIA huom.