Julkaistu: 1918
Lähde: »Onko vallankumous kuollut? Kirjeitä Suomen Työväellle». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 14. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Suomen ja Venäjän proletaarit olivat kauvan yhteisen lähimmän vihollisen ruoskan alla. Sen tosiasian olisi pitänyt näitten maitten proletaarien valtiollisia puolueita liittää toisiinsa mitä kiinteimmin sitein. Että niin ei aikaisemmin käynyt, ei suinkaan liene Venäjän vallankumouksellisen proletariaatin ja sen bolshevikki-puolueen syy. Mutta oli nyt syy missä hyvänsä, enimmän siitä läheisen suhteen puutteesta on varmasti menettänyt Suomen työväen valtiollinen luokkataisteluliike. Ja vakavimmin siitä kärsiä saatiin Suomen proletariaatin historian ratkaisevimpina päivinä, vallankumousliikkeen aikana, kuten nyt on monille siinä taistelussa täydellä sydämmellään mukana olleille selvinnyt.
Mutta historia on verraton koulumestari. Tapahtumainsa kautta se on saattanut joukon Suomen vanhan työväenliikkeen jäseniä Venäjän vallankumouksellisen proletariaatin keskuuteen. Siten on ihan itsestään tullut eteen bolshevismi, sen ohjelma ja käytännöllinen toiminta — jokaiselle, ken ei sitä pakoon juossut ole.
Se tuttavuus, joka täten useiden meidän, Suomen työväen vallankumoustaisteluun osaaottaneiden, lahtarien terrorin kynsistä Venäjälle pelastuneiden osaksi on tullut, on ollut sangen suuriarvoinen. Sen kautta on Suomen vanha työväenliike kokonaisuudessaan joutunut vallan uuteen valaistukseen: sen puutteet, heikkoudet ja epäselvyydet ovat tulleet näkyviin. Mutta samalla on myös proletaarisen vallankumouksellisuuden periaate ja käytäntö saanut vallan toisen sisällön kuin mitä Suomen sosialidemokratia oli voinut antaa. Vanha sortui, uusi mailmankatsomus syntyi.
Sitä opetusta, mitä bolshevismin periaatteellinen sisältö ja käytännöllinen toiminta sosialismin hyväksi juuri näinä aikoina on antanut, olen omalta kohdaltani — Suomen oloja ja tapahtumia silmällä pitäen — koettanut tulkita näissä »Kirjeissä Suomen työväelle». Jos nämä kirjeet vähäisenkin voisivat olla hyödyksi Suomen tyoläistovereille vallankumouksellisen kommunismin (bolshevismin) periaatteisiin syvennyttäessä ja sen käytännöllisiin suuriin tehtäviin valmistauduttaissa, niin olisi kirjeitten tarkoitus moninkerroin saavutettu.
Vallankumouksellisen proletaarin isänmaassa, Venäjän Sosialistisessa Neuvostotasavallassa, Lokakuun 18 p. 1918.
Kullervo Manner.
Toverit!
Venäjän työväen, sotilaitten ja köyhien talonpoikain viime vuoden lokakuulla alkama vallankumous mursi aseellisen väkivallan voimalla porvariston valtiollisen sortomahdin. Omiin käsiinsä anasti voittoisa vallankumouksellinen proletariaatti kaiken vallan.
Murtumattomalla voimalla on Venäjän vallankumous vyörynyt yhä eteenpäin. Tänäpäivänäkin sen yhä mahtavammiksi kasvaneet hyökyaallot myllertävät pohjia ja aaltojen harjat pärskyttävät polttavia pisaroita ylt'ympäri.
Mitä näemme?
Porvariston sortovaltio on mäsäksi lyöty. Sen pelottavan monimutkainen koneisto pirstaleina. Porvaristo itse sekä sen palkkakätyrit, aina sosialipettureita myöten, hajalla.
Anarkiako siis? Ei, toverit! Työväen, puna-armeijalaisten ja köyhien talonpoikain neuvostovalta, Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta on tilalle luotu. Sen koneisto päiväpäivältä kehittyy ja lujittuu proletariaatin ymmärtävässä ja vankassa kädessä. Vallankumouksen tähänastiset saavutukset vakiinnutetaan ja uusiin voittoihin hapuilematta rynnätään.
Paljon on venäläisellä työläistoverilla vanhaa, lahoa ja turmiollista hävitettävänä. Mutta ase kädessä ja päättäväisenä hän jatkaa alkamaansa työtä. Hän tekee perusteellista työtä. Kapitalistisen talousjärjestelmän juuriin hän kiinni käy. Mutta kylläpä sitten hänen niskassaan, sivuillaan ja takanaan häärii Venäjän hajalle lyöty porvaristo kätyreineen, imperialismin kansainvälisen rosvokoplan avustamana. Vallankumouksellisen proletariaatin työn ne tahtovat estää ja tekijän tuhota.
Mutta Venäjän työmies ei säiky eikä väisty työstään. Hän tappelee ja raivaa roskaa pois. Ja pala palalta siten murtuu porvariston taloudellinenkin mahti. Omistavain luokka, kapitalistirosvojen luokka lakkaa olemasta luokka ja yhteiskunnallinen mahti, kun sen vallan perustus: yksityisomistus, hävitetään.
Uljaan taistelun ja valtavan raivaus- ja luomistyön keskellä kasvaa voittoisan köyhälistön oma voima. Nälkä, puute, kärsimykset, sortuvan kapitalismin kirottu tauti, ei hänen jäntereitään enää jaksa jäytää, kun suonissa jo virtaa uuden elämän terve veri. Venäjän proletariaatti tuntee itsensä ja voimansa, se tietää tehtävänsä.
Ja luojan ilolla venäläinen työmies siis rakentaa, kyntää, lannottaa ja kylvää. Kapitalismin häviävien raunioitten keskeltä nousee jo oras, kasvaa laiho, vihreän tuoksuva ja tuore: kommunistinen yhteiskunta.
Vastustamattomalla voimalla kulkee proletaarinen vallankumous lopullista voittoaan kohti.
Venäjän lokakuunvallankumous oli Venäjän proletariaatin kevään tulo. Se ennusti kevättä muittenkin maitten proletaareille. Se kutsui kaikkien maitten proletaareja kanssaan murtamaan kapitalismin tappavan talven kahleet kaikkialla.
Suomen työtätekevä luokka kuuli kutsun ja vavahti. Monta kertaa ennenkin se oli vallankumouksen kutsun kuullut Venäjän proletaarien nimettömistä joukoista ja tuntenut lämpimän veljen käden omassaan yli kapitalistisen valtion rajamuurin.
Suomen proletariaatti itse värisi ja kitui porvariston luokkasorron talven alla, talven, mikä yhä hyytävämmäksi uhkasi käydä. Se näki, kuinka työväen Venäjällä kevään murtavat voimat sulattelivat hankia ja kirttä sekä julistivat kesän tuloa. Suomen proletariaatti vihasi sydänjuuriaan myöten kapitalistisen luokkasorron talvea ja kaipasi syvästi omaa kevättään, kansojen proletariaatin kesää.
Se noudatti taistelukutsua.
Suomen tammikuunvallankumous alkoi...
Tuhansia kertoja olivat Suomen proletaarijoukot kokouksissaan, mielenosotuksissaan ja taisteluissaan laulaneet:
»Eespäin kuin myrsky rynnätkää
päin tykkienkin jyrinää!
Niin voittaa köyhälistö,
työn raskaan raatajat!»
Tammikuussa lähti Suomen proletariaatti luokkana marssimaan tykkien jyrinällä tykkien jyrinää päin. »Vapaaksi sorron alta» se pyrki.
Mutta se taistelu ei ollut taistelua yksin Suomen proletariaatin vapauden puolesta, yksin sen oman kevään luomiseksi; yhtä vähän kuin Venäjän proletariaatin vallankumous on yksistään Venäjän proletariaatin vapaustaistelua. Kansainvälisen luokkataistelun rintama tuli Suomenkin työväenluokan asein suojeltavaksi.
Kansainvälinen olikin kamppailu. Sillä rinnakkain taistelivat ja vertansa vuodattivat Punaisissa rykmenteissä suomalaiset, ruotsalaiset, venäläiset, lättiläiset, virolaiset ja saksalaiset proletaarit.
Kansainvälinen oli vihollinenkin. Suomalainen, ruotsalainen, saksalainen, venäläinen, virolainen kapitalistirosvo palkkakätyreineen ja pakko-orjineen hurjassa raivossa siinä laumansa Punaisten armeijaa vastaan viskasi.
Kapitalistirosvo pelkäsi lahtaritalven murtuvan Suomessa, niinkuin se oli murtunut Venäjällä. Se kauhistui keväisten voimien heräämistä ja nousua Ruotsissa, Norjassa ja jäätyneessä Saksassa... Sillä se merkitsisi kapitalistisen rosvopalatsin maahan romahtamista ja ryöstösaalisvarastojen siirtymistä toisiin käsiin.
Punaisten rykmenttien tykkien jyrinästä kaikui uhkaavana kapitalistirosvojen korviin:
»Yön hirmuvalta kaatukoon...
Maailmanrauha saapukoon.»
Mutta hirmuvallastaanko luopuisi tappelematta — porvari? Maailmanrauhaanko alistuisi ilman veristä sotaa — ammattiteurastaja? Ei!
Ja sen vuoksi Suomen, Ruotsin ja Saksan kapitalismi sopi keskenään, että Suomen vallankumous on kukistettava. Ne vannoivat yhdessä: Kuolkoon vallankumous Suomessa — edes tällä kertaa, maksoi mitä maksoi.
Kansainvälisen imperialismin lahtariarmeija lähti liikkeelle Punaista Suomea vastaan.
Venäjän proletaarien vallankumousta ei ollut se rosvokopla silloin eikä ole nytkään pystynyt musertamaan. Venäjän vallankumouksen voima on niin mahtava ja sen kyntämät vaot sosialismin vainiolla jo niin syvät ja lupaavat, että kansainvälinen kapitalismi epäilee saavansa riittävästi voimia siihen pyövelityöhön. Sillä vain hetken kysymyshän on: Koska loppuu Saksan, Itävallan, Ranskan, Englannin, Italian, Amerikan ja Japanin proletaarien kärsivällisyys ja nöyryys? Milloin ne kyllästyvät sotaan? Milloin ne kääntävät pistimensä todellisia vihollisiaan vastaan?
Vallankumousta omassa maassa pelkäsivät ja pelkäävät kansainväliset kapitalistirosvot. Sitä pelkäävät heidän lakeijansakin, sosialipetturit Scheidemanit, Hendersonit ynnä muut. Sen pelon vallassa ne yhdessä vielä tänäpäivänäkin koettavat verhota imperialistien hyökkäykset sosialistista Venäjää vastaan kaikenmoisiin koreisiin rääsyihin, semmoisiin kuin »kansan etu», »vallankumouksen saavutukset», »sota ilman valtauksia». Sen pelon vallassa ne paikkaavat tsekko-slovakkeja ja varustavat ja kokoavat Venäjän hajalle lyötyä porvaristoa. Saman pelon vallassa porvari ja sosialipetturi yhdessä reformeilla koettaa johtaa vallankumousta omassa maassa hajalle.
Ja kun ne rosvot eivät uskaltaneet eivätkä pystyneet sosialistista Venäjää lyömään, niin ne karkasivat sitä suuremmalla raivolla Punaisen Suomen kimppuun. Toivoivat siten saavansa isketyksi kuolettavan haavan sosialistisen Venäjänkin ruumiiseen.
Suomen proletaariaatti näet ei ollut mahtava kansainvälinen voima, niinkuin sen venäläinen toveri. Sitä eivät pelänneet edes Scheidemannit eivätkä Brantingit. Ne antoivatkin saksalaisten ja ruotsalaisten lahtarien suomalais-isänmaallisten kanssa verisesti murskata Punaisen Suomen pienen kansainvälisen vailankumousarmeijan ja kukistaa työväen vallankumouksen Suomessa.
Ei auttaneet siinä Suomen Punaisen proletariaatin avunhuudot luokkaveljille Europassa. Saksan proletaari ei kuullut. Vai eikö tahtonut kuulla? Venäläinen työmies kuuli ja auttoi sen, minkä jaksoi omilta vihollisiltaan.
Ei pelastanut Punaisen kaartimme sankarillisimmatkaan ponnistukset.
Yhä tiukemmin vaan kietoutui kansainvälisen imperialismin rautarengas Punaisen Suomen ympärille.
Vallankumouksellinen armeija murskaantui suomalais-saksalais-ruotsalaisen lahtarivoiman tykkejä ja kuularuiskuja vastaan...
Suomen proletariaatin kevät ei vielä koittanut, vaikka hanget punaisina rusottivat.
Mutta oliko vallankumous kuollut?
Toverit!
Hirmuisia viestejä saapuu Suomesta. Yli lahtarivallan pistinmuurienkin niitä tulee. Raivoavan kapitalistiluokan saatanallisesta julmuudesta ja kärsivän proletariaatin sanomattomista uhreista ne kertovat.
30,000 vallankumouksellista teurastettu ja haavoitettu! 70,000 vankeina! Tuhansia jo tuomittu helvetilliseen kuritushuonekidutukseen! Tuhannet väristen odottavat voittajain kostotuomiota! Tuhansia raastettu pakko-orjan työhön vieraaseen maahan!
Äidit ja lapset huoltajitta! Sillä isät, puolisot ja veljet on tapettu tai vankeina!
Nälkä ja hätä levittää kaupungeissa ja maalla kuolemaa ja kadotusta köyhälistön joukoissa! Kaduille ja kujille tuupertuu nälkäisiä kuolleina tai tunnottomina! Vankiloissa kaatuu Punaisia sadoissa lahtarisyöpäläisten ja muitten syöpäläisten raatelemina.
Mutta yhä riehuu voittanut porvaristo. Sen verinen miekka ei ehdi ruostumaan. Se himoitsee Punaisen punaista verta enemmän, enemmän... Porvari tahtoo kostaa, kostaa tammikuun, marraskuun ja lukemattomat muut kuukaudet proletariaatille. Se tahtoo kostaa kaikki aikaisemmat tappionsa ja heikkoutensa seuraukset nyt yhdellä kertaa. Sillä nyt se voi kostaa.
Porvarin sisässä oleva kapitalistinen riistäjäkään ei nuku. Nyt se vasta ottaakin vapaat kädet. Ensiksi se ryösti proletariaatilta kaikki tärkeimmät aikaisempain taistelujen saavutukset: lyhennetyn työpäivän, kohonneet palkat, kansalaisoikeudet ja -vapaudet. Tuskan parahduskin on tukahutettu huokaukseksi ja vihan terävä sana vain ajatukseksi.
Puolustuskyvytön proletariaatti! Siinä Suomen lahtariporvariston tunnuslause nyt. Kapitalismin valta nyt ja ijankaikkisesti! Se sen hurjanrohkea toivo ja tarkoitusperä.
Ja riistävä kapitalismi kokoo sortavan kapitalismin niitosta. Työmies on oikeudeton orja. Hänen entinen järjestönsä on murrettu. Uusi on vasta nousemassa. Mutta työmiehen uhma ei lannistu, todellinen kapinoitsija ei nöyrry, vaikka hänen nyt täytyykin kärsiä kapitalismin sivulla olevain pistimien uhkaa.
Kilpaa suomalaiskansallisen pääoman kanssa ahmii saalista kansainvälinen pääoma. Varsinkin saksalaisella kyltillä. Voitonhimossaan se raiskaa neitseellistä maaperää, niinkuin saastainen herrasroisto ahnehtii työläisneitosen suloja. Jo tullessaan ryösti ja raasti saksalainen työmiestä ja talonpoikaa. Nyt se työntää imutorvensa yhä syvemmälle Suomen työväen, maalaisköyhälistön ja pienviljelijäin ruumiiseen, imeäkseen elinnesteet.
Määrättömän saaliinhimoinen on kansainvälinen rosvopääoma. Ei se säästä kanssarosvojaankaan. Niinpä jo työntyvätkin sen ahneet kourat myöskin Suomen, kansallisen pääoman kukkaroon ja voiton lähteille. Se valmistautuu nielemään sen karvoineen nahkoineen.
Kansainvälinen suurrosvo, imperialismi se noin tekee tuloaan Suomeen — yli proletaarien veren kostuttamain laineitten, poikki Punaisten punaisen hurmeen koittaman tantereen, yli raatajain hautojen. Sen kotkansilmät jo ahmivat uusia riistomaita Karjalassa ja Jäämeren rannalla. Jo se puhaltaa sodan torveakin toisia suurrosvoja vastaan, varustautuen Suomen kamaralla työläisillä teurastuttamaan työläisiä saaliinhimoaan tyydyttääkseen.
Väkivalta on sen laki. Aseellinen voima sen työkapine niin »sisäistä» kuin »ulkonaista» vihollista vastaan.
Niillä kainalosauvoilla seisoo Suomenkin lahtarivalta.
»Tuhatjärvienmaa» on yksi ainoa teilausnummi, hautausmaa, hikipaja ja kurjuuden alho, missä lahtariporvari häärää kärsäpomona saksalaisen kapitalistitirehtöörin komennellessa, kuten lausui eräs sieltä tullut toveri.
Siinäkö sitten kaikki?
Ei vallan kaikki.
Punaisten suomalaisten vallankumoukselliset sydämet ulkomailla ja Suomessa paisuvat vihasta ja kostonhalusta. Jokainen veriviesti vihaa syventää. Jokainen kurjuuskuva Suomesta kostonhalua kasvattaa. Lapsetkin ajattelevat ja puhuvat, kuten aikuiset...
Toverit! Mitä se merkitsee?
Punainen kevät muuttui valkoiseksi takatalveksi.
Semmoista takatalvea ei nyt elävä Suomen proletariaatti muista koskaan kokeneensa. Ja kuitenkin on se kamppaillut Venäjän kukistetun tsarisminkin takatalvien kourissa.
Takatalvi hyytää ja jäätää. Se synnyttää mielenmasennusta siinä, joka kylvöstänsä jo oraat näki. Versoopa epätoivokin niissä, joilla ei sitä toivoa eikä uskoa ole, mikä perustuu siihen pettämättömään tietoon, että takatalveakin seuraa välttämättömyydellä uusi kevät, kesä...
Epätoivoinen parka helposti unohtaa, että talvea on koskaan ollutkaan. Niin keväiset oraat hänen mielensä hurmasivat. Vain kevät ja kesä ajatuksissa sellaisella kajastelevat.
Suurissa kärsimyksissä, raskaissa luokkakoettelemuksissa valtaa proletaariyksilön joskus toivottomuus, ellei hän ole niin syvälle yhteiskunnallisten luokkien taisteluiden syihin ja seurauksiin tutkivaa silmäänsä upottanut, jotta hän tietää, että proletaariluokka ei taisteluansa koskaan lopullisesti menetä, vaikkakin se hetkeksi voidaan masentaa, tietää ja sen vuoksi uskoo, että voiton kultainen seppele on sen ihana osa lopuksi oleva. Mutta proletaari, jolla tuota tietoisuutta ei ole, lankee kurjuuden synkässä alhossa vaeltaessaan väliin toivottomuuden lamauttavaan ansaan.
Porvari niitä ansoja kavalasti tielle vielä virittelee. Se pimittää totuutta, se häikäisee silmät ja aivot valheen voimalla, parjauksen myrkyllä se sielua saastuttaa. Kirkon, koulun, »tieteen», porvarillisen valetieteen, vieläpä »rauhallisen sosialidemokratian» se panee pimeyden enkelinä liitelemään proletaarien kurjuuden alhoon. Pimittäjille se antaa ruoskaksi pakkolait, sensuurit. Ei ole puutetta imelistä makeisistakaan.
Proletaarit pitäisi näet nyt saada siihen uskoon, että: ennen vallankumousta oli — hyvä; jos sen jälkeen on paha, niin syy on oma; miksikäs nousi työväki johtajineen »laillista esivaltaa» vastaan! Johtopäätös; Paras on pysyä aloillaan...
Siihen tähtää lahtariporvariston verinen kuritus ja synkeä pimitys. Ja samaan maaliin rämpivät sen »rauhallisen» ja »laillisen» sosialidemokratian Tannerit, Ryömät, Huttuset ja Paasivuoret, kansainvälisten sosialipetturien suomalainen lahko, vaikka ne toisilla sanoilla puhuvat kuin porvarit.
Ruumiillisesti kidutetun, henkisesti raadellun Suomen proletaarin mieleen tahdotaan siten valuttaa toivottomuuden unijuomaa ja toimettomuuden kuolettavaa myrkkyä. Se on houkutusta proletaariluokan henkiseen itsemurhaan ja kansainvälisen vallankumouksen kavallukseen!
Kirotut olkoot ne myrkyn sekottajat ja sielun murhaajat!
Proletaari, toveri!
Oliko sitten proletaareilla Suomessa ennen vallankumousta leppoisa kesä? Oliko?
Elimme porvarillisessa valtiossa. Sen lakien, asetusten, määräysten ja käskyjen mukaan oli elettävä. Joka askeleella ne vastaan tulivat. Ne kaikki olivat sortolakeja, sortoasetuksia, sortomääräyksiä, sortokäskyjä. Sillä proletariaattia ne pakottivat ja masensivat. Niinkö? Katso; ei yksikään niistä vapauttanut proletaareja riistäjistään ja sortajistaan, mutta ei myöskään antanut proletariaatille oikeutta kukistaa niitä. Päinvastoin kielsivät; mutta porvareille antoivat luvan riistää ja sortaa.
Porvarillinen »oikeus»-laitos, poliisi- ja muu virkavalta pani sortavat lait täytäntöön. Vapaaehtoisestiko, mielelläänkö proletaarit siihen suostuivat? Ei. Aineellisen pakon uhan edessä.
Porvarillisen sorron väline oli se »kansanvaltainen eduskuntakin», puhumattakaan vanhasta säätylaitoksesta. Ei niissä tehty ainoatakaan päätöstä, millä proletaarit olisi vapautettu. Päinvastoin: työväenluokan riistäminen ja sortaminen niillä päätöksillä »laillistutettiin» s.o. tehtiin luvalliseksi. Ja todellista huojennusta oloihinsa taas sai proletariaatti vain silloin, kun se väellä ja voimalla kolkutti parlamentin ovia, uhaten murtaa ne, ellei...
Jokainen työväen ja kapitalistien järjestöjen välillä solmittu työehtosopimus oli paperille pantu pakkosopimus siitä, että kapitalisti saa riistää ja sortaa työmiestä työsopimuksessa määrätyillä ehdoilla.
Ja kapitalistit sekä porvarit riistivät ja sortivat proletaareja häikäilemättä — »laillisen oikeutensa» mukaan.
Tuota »laillista oikeutta» porvareille vieläkin puolustavat Suomen sosialipetturit ja niiden puolue ja vastustavat porvarien kimppuun todenteolla hyökkäämistä.
Nälkä, taudit, koneet, uuvuttavan pitkä työaika, puute, kurjuus, rikoksellisuus murhasivat, kuihduttivat ja raatelivat proletaareja.
Se oli porvarien »laillisen» riistämis- ja sortamisoikeuden seuraus. Noita seurauksia joutuvat sosialipetturit yhä säilyttämään.
Mutta proletaarit niistä tahtovat päästä. Ovat tahtoneet aina. Kapinanhenki pursusi proletaarijoukoissa Suomessakin jo kauvan, kauvan. Mutta kapitalistien väkivalta, aseellinen voima uhkasi kapinoitsevia. Ensin tsaarillinen, sitten kerenskiiäinen ja — kun ne romahtivat kasaan — isänmaallinen lahtarivalta.
Mimmoinen siis oli Suomi ennen vallankumousta?
Porvarillisen sorron maa oli Suomi ennen vallankumousta aina ollut. Aseellisen väkivallan nojalla se seisoi. Sortovaltio se oli proletariaatille.
Leppoisa kesä oli työväelle ainoastaan tulevaisuuden toivo.
Toveri!
Tehdään pikainen kiertomatka muitten maitten proletaarien keskuuteen. Vaikka sotaakäyvät suurrosvot sulkevatkin rajat »isänmaihinsa» meiltä kansainvälisiltä kapinoitsijoilta, niin pääsemme sentään sataa tirkistämään.
Kas, tuolla! Saksa, Itävalta toisaalla, toisaalla taas Englanti, Ranska, Italia ja Amerika sekä Jaappani raatelevat toisiaan. Ei, ei, vaan kumpikin rosvokopla raateluttaa vastustajansa proletaareja proletaareilla. Kaikki, mitä helvetillistä maailmassa keksitty on kuolemaa ja hävitystä aikaansaamaan, käytetään tuossa proletaarien teurastuttamisessa.
Mennään eteenpäin! Tuolla, tuolla, kaikkialla kuihdutetaan lukemattomia tovereitamme pakkotyöllä — teurastamista varten. Nälkäkin ahdistaa, puute irvistää!
Mutta, kas, palkkaorjan käsi pusertuu nyrkkiin ja kohoo. Vaan heti on edessä virkavalta pistinmetsän varjostamana ja lukee sotalakia: kuolema, pakkotyö, vankeus.
Toveri! Eikö palaja mieleesi sodan pakkopaita ja vallityöt Suomessa? Eikö muistoosi nouse manttaaliporhojen kiskonta ja kapitalistien hurja nylkeminen. Ja taaskin poliisi, pistimet...
Niin Suomessa. Niin muualla. Niin kaikkialla, missä porvari hallitsee.
Te, toverit, tunnette maailman työväenluokan historiaa tarpeeksi, jotta tiedätte samoin tapahtuneen kaikkina aikoina ja kaikkialla, missä luokat ovat toisensa kohdanneet aseellisessakin taistelussa.
Väkivallalla musersi porvaristo Pariisin proletaarien kommuunikapinan 1871. Kuula, vankila, pakkotyö ja maanpako oli silloinkin vallankumousmiehen osa. Ranskan porvarien Mannerheimina oli Gallifet.
Aseellisella väkivallalla ja verisellä terrorilla lyötiin maahan 1905–06 Venäjän köyhälistön kumousliike ja monet muut myöhemmät Suomen Sianpään pyövelinosaa holteli veritsaari Nikolai.
Aseellisella väkivallalla ja uusaikaisella murhatekniikalla mursivat Englannin kapitalistit Irlannin sinfeinerikaplnallisten itsenäisyysliikkeen. Samat kapitalistit, jotka nyt yhdessä vallankumouksen petturien, Tokoitten, Elojen, Hämäläisten ja Vesleytten kanssa muka vapauttavat Suomen proletariaattia saksalaisesta sorrosta!
Porvariko proletariaatin porvarin sorrosta vapauttaisi? Ei. Sorrettavakseen se sen »vapauttaa». Ja silloin kun porvarilla on hätä, kun se tuntee heikkoutensa, tarvitaan sen leirivalkean ääressä Tokoita, tuota »vapauttamista» kätilöivälle porvarille lapsenriepuja kantamaan.
Toveri!
Eikö lopputulos ole tämä:
Aateveljiä ja rikostovereita ovat: Suomen tämänpäiväinen lahtariporvaristo ja — eilispäiväinen »laillisuuden» ja »kansanvallan» porvaristo; Saksan, Ranskan, Amerikan, Englannin, Italian, Japanin täyttymättömät kapitalistiset suurrosvot ja — Suomen kapitalistinousukkaat; Venäjän veritsaari Nikolai ja — Suomen veripekka Sianpää; Parisin kommunardien teurastaja Gallifet ja — Suomen Punaisten joukkomurhaaja Mannerheim.
Ja edelleen. Eikö paikkaansa pidä tämäkin:
Aineellinen pakko, aseellinen väkivalta, terrori, hirmuvalta on aina ja kaikkialla ollut porvariston harjottaman luokkasorron välikappaleena.
Se on vain esiintynyt eri pukimissa: Eilen »kansanvaltainen» tasavalta — tänään porvarillinen kuningasvalta. Viime vuonna »yleinen» — tänä vuonna rikkaiden äänioikeus tai päinvastoin. Äsken tariffisopimukset työväenjärjestöjen kanssa — nyt orjasopimukset työmiesyksilöjen kanssa.
Mutta jokaisen vaihtoehdon takana on viime kädessä pakko, aseellinen väkivalta työväkeä vastaan. Ellei sitä aseellista väkivoimaa porvarilla ole, niin se sen hankkii — vaikka Saksasta, kuten kuninkaankin.
Jokaiseen noista vaihtoehdoista sisältyy myös hirmuvalta. Sillä porvariston vallankäytön seuraukset ovat kapitalismin historian aikana kaikissa maissa n. s. rauhallisina aikoinakin vuosien kuluessa olleet työväenluokalle työn, koneiden, nälän, tautien, kurjuuden, rikosten ja vankilain uhreina hirmuisen raskaat.
Jäätävä, tappava talvi on siis kapitalistien valta proletariaatille.
Takatalvi tai talvi yleensä, — molemmat jäätävät.
Avoin porvariston sorto tai peitetty, — sortoa ovat kumpikin.
Riistäminen sopimuksen mukaan tai ilman sitä, — kirottua kumpikin.
Väkivalta ja terrori työväkeä vastaan tässä tai tuossa muodossa, — väkivaltaa ja terroria molemmat.
Eilispäivän tai tämänpäivän lahtariporvaristo, — lahtareita olivat, lahtareina pysyvät. Niitten ja proletaarien välillä ei ole siltaa muuta varten kuin kurkkuun kiinnikäymiseksi — Suomessa ja kaikkialla, toverit. Eikä olisi koskaan eikä missään saanut olla!
Porvari on aidan kulmauksessa. Ei pääse taaksepäin eikä sivulle. Sillä siellä on tiellä aita. Edessä taas seisoo syyttävä, tuomitseva proletariaatti.
Mutta porvarillakin on puolustusasianajajansa. Kuin jumalan lähettämänä se tulee. Ja teidän joukossanne se on, proletaarit!
Se astuu ulos sakistanne, asettuu rikoksellisen porvarin ja teidän välille. Näin se puhuu:
»Työmiehet!
Työväellä on kapitalistisessa yhteiskunnassa kovin vaikea olla. Kapitalistit sortavat ja riistävät. Sen vuoksi työväki tahtoo vapauteen. Sitä varten se yhtyy suureen luokkataisteluun. Siinä taistelussa on kuitenkin oltava varuillaan, valittava keinot. Suomen työväki antoi houkutella itsensä aseelliseen kapinaan. Se oli anarkiaa. Me maltilliset sitä vastustimme. Tosin vain hiljaisuudessa. Suomen työväen vanhat johtajat olivat niin röyhkeitä, ettemme muulla tavoin uskaltaneet. Vallankumouksen aikanakin maltillisten sosialidemokratien oli kokoonnuttava salaa 'katakombeissa'. — Nyt nähdään, mihin joudutaan, kun luovutaan rauhallisesta luokkataistelusta. Entiset saavutukset ovat menneet. Porvarit saivat syyn hyökätä niskaamme. Ne vaan noudattavat punakaartilaisten ja vallankumousjohtajain menettelyä: sortavat, ryöstävät ja murhaavat. — Sosialistista yhteiskuntaa ei vallankumous saanut pystyyn. Sosialismiako se, kun on köyhyyttä ja vapaudettomuutta. Yhteiskunta ei vielä ole kypsä sosialismiin. — Työväki vihaa riistäjää. Mutta annetaan olla kajoomatta. Ei tehdä väkivaltaa. Se kostaa itsensä, kuten näette. On sitäpaitsi muutakin tehtävää nyt: rakennettava mitä vallankumous kaasi. — Mutta pitää myös ottaa oppia vallankumouksesta, se on: välttää sitä. Eikä sovi enää uskoa Venäjän bolshevismin. Se on myrkkykasvi. Se on hävittänyt Venäjällä järjestetyn yhteiskunnan, kuten vallankumous Suomessa. Se sortaa, kuten punakaarti, sosialistejakin, jotka eivät alistu siihen. Ei pidä myöskään salatoimintaan ruveta. Julkinen toiminta on kansanvaltaista ja siis parasta. Pysytään sosialidemokrateina ja erillään anarkistisista toimintatavoista.»
Noin puhui mies porvarin ja proletaarien välillä.
Tarkkaavina ja miettiväisinä kuuntelivat proletaarit edes päätään kääntämättä.
Kääntyivät proletaarit sitten puheen loputtua katsomaan porvaria pinteessä, aidan nurkkauksessa.
Sitä ei enää siinä ollutkaan...
— Mihinkäs se roisto katosi?
— Kas, tuollapa, etäällä jo menee. Huitoo poliisille.
— Mutta mitenkä se pääsikin livahtamaan?
Työmiehet keskustelivat ja ihmettelivät.
Yksi sanoi:
— Mikäs sen oli livistäessä, kun tässä sitä vanhaa posetiivia soitettiin ja me jonossa odottelimme vuoroamme — onnenlehdille.
— — — — — — — — — — — — — —
— Mutta kuka se on tuo puhuja?
— Sosialidemokratiksi se itseänsä sanoi.
— Oli kuka oli, mutta petturi se on...
Tuon porvariretkaleen se laitatti laputtiin... Voi piru sittekin ja oli vielä haukkuvinaankin sitä, sanoi se proletaari, joka posetiivista puhunut oli.
Petturiksi sanoit, proletaaritoveri.
Oikein sanoit. Pettureita ne ovat sen leirin miehet. Sosialipetturi on niiden kansainvälinen ammattinimi. Niitä on kaikissa maissa, missä porvari on kiipelissä, aidankulmauksessa. Kaikkialla ne sanovat proletaareille: annetaan porvarin olla, ei tehdä sille väkivaltaa; toimitaan me vaan rauhallisesti, me sosialidemokratit.
Toverit! Antakaa minullekin tässä asiassa puheenvuoro.
Pettureiksi noita tuollaisia posetiivin soittajia nimittävät vallankumoukselliset proletaarit sen vuoksi, että aina silloin kun porvarilla on hätä, proletaarin kohottaessa kätensä lyöntiin, ne pelastavat porvarin turvaan tavalla tai toisella.
Livistänyt porvari kasaa voimaa ja — tulee takasin poliisin ja lahtarin kanssa.
Ja kun porvari röyhkeänä käy pistimin proletaareja päin, niin tuo »rauhallisen ja laillisen luokkataistelun» mies katoaa — »katakombiin» ja jättää proletaarit taistelemaan.
Sillä sosialipetturit pelkäävät vallankumousta. Jokainen raju porvariston ja proletariaatin yhteentörmäys näet voi johtaa vallankumoukeen.
Vallankumousta sosialipetturi pelkää, eikä koskaan, ei aikanaan ole siihen valmis taas sen vuoksi, että hän todellisuudessa onkin ajatustavaltaan porvari. Ja porvari pelkää vallankumousta. Vihaa sitä. Se on porvarille vaarallinen, näet.
Onko Suomessakin sosialipettureita?
Oli. On vieläkin. Nyt niitä vasta onkin. Sillä porvarien palatsin perustukset vapisevat.
Kun proletariaatti noudatti vallankumouksen kutsua idästä, lähti jäytävän talven kahleita murtamaan, kevättään hakemaan, niin missä olivat nuo »rauhallisen ja laillisen luokkataistelun» miehet?
»Katakombeissa!»
Miettimässäkö vallankumouksen menestyttämiskelnoja?
Ei!
Vehkeilemässä vallankumousta vastaan. Keksimässä saboteerauskonsteja. Hakemassa polkua, mistä pääsisi porvarien luo — rintaman läpi...
Nyt kun proletaarit makaavat haavoissaan, niin ne »katakombien» salaliittolaiset tarjoavat haavoihin vain vanhaa, hetkellisesti lievittävää mutta haavoja parantamatonta, laastaria: rauhallista parlamentti-, ammattiyhdistys- ja osuustoimintaa. Mutta lyöjää, haavottajaa, lahtaria ne kieltävät rankaisemasta. Antaa sen nyt olla, vaikka se onkin roisto! ne sanovat. Niin, antaa sen olla asettaan hijomassa! Julkisesti ja salaa vehkeilemässä proletariaattia vastaan.
Proletaareilta ne sosialipetturit kieltävät salaisen toiminnan, vaikka porvarin urkkija, kätyri ja palkkalainen on kaikkialla, missä julkisesti työväki tällaisena aikana toimii. Proletaareille ne sanovat: kavahda salatoimintaa Suomessa! vaikka julkinen toiminta on miltei kokonaan estetty, ja vaikka samaan aikaan sosialipetturi itse porvarin kanssa salapeliä pitää vallankumousta vastaan.
Työväen vallankumoustaistelua ne parjaavat. Vaikka itse eivät sormen päällään sitä edistää koettaneet.
Syvästi tuntevat monet, että paljon arvostelun sijaa Suomen vallankumoustoiminnassa oli. Mutta sitä siinä ei ollut, mitä sosialipetturit ennen muuta hakevat.
Se ei ollut liian ankaraa. Liian lievä se oli. Se ei ollut liian syvälle käypä. Liian pintapuolinen se oli. Se ei ollut raju. Liian lempeä se oli.
Olisipa osattu ja ymmärretty käydä pahan juuriin syvältä, ankarasti ja rajusti! Silloin varmaan olisi myöskin »puhdistettu» sekä palatsit että katakombit niin hyvin porvareista kuin salaliittoilevista sosialipettureista — oikeassa järjestyksessä.
En sano, että vallankumous silti olisi voittanut. Sitä en usko. Sillä Suomen porvarin takana oli Suomen proletariaattia vahvempi kansainvälinen suurrosvo. Mutta puhtaampaa olisi tullut se, mitä tehtiin.
Venäjän vallankumousta sosialistlpetturlt häpäisevät ja sen vallankumouksen eturivin miehiä bolshevikeja mustaavat.
Mutta katsokaa, proletaarit, Venäjälle. Siellä tekee työmies selvää työtä proletaarisen diktatuurin järjestyksen suojassa.
Porvarillinen järjestys kyllä on hävitetty. Mutta työväki ei sitä itke. Sijalla on proletaarinen vallankumouksen järjestys.
Venäjän bolshevismi on myrkkykasvi, sanoo tietorikas sosialipetturi Suomessa.
Vai myrkkyä! On, toverit, myrkkyä on bolshevismi. Pirun kovaa myrkkyä. Tappavaa...
Mutta kenelle se on myrkkyä?
Porvariloiselle. Sosialipetturillekin!
Vaan proletaareille se on: vapauden iloinen sanoma, kahleitten irroittaja ja uuden elämän mestarikätilö. Sosialismin terve lapsi sen käsistä kirpoaa.
Proletaarit! Tekivätkö Suomen sosialidemokratian entiset etumiehet, sanokaamme: johtajat, vallankumouksen? Nekö teidät taisteluun yllyttivät? Niidenkö käskystä veljemme, siskomme verellään hanget punasivat? Nekö kevään kaipuun teihin istuttivat?
Vastatkaa te siihen.
Minä sen sijaan uskallan sanoa: suuri oli ja on ero niillä entisillä johtajilla ja sosialipettureilla.
Työväen kanssa lähtivät ensiksimainitut. Proletaarien kanssa parhaan ymmärryksensä mukaan.
Mutta sosialipetturit olivat katakombeissaan ja porvarien luona.
Proletariaatin vallankumousta koettivat taitonsa mukaan ensiksimainitut viedä eteenpäin.
Mutta sen kulkua estää ja sen jälkeä huonontaa yrittivät sosialipetturit. Vielä nytkin kehtaavat siitä konnuudestaan ylpeillä.
Porvarien kunnianimen ansaitsevat: Roistoja!
Proletaarien kanssa — tai niitä vastaan? kysytään tänäänkin.
Millä puolella seisovat sosialipetturit nyt? Sillä porvari on aidankulmauksessa pahemmin kuin milloinkaan ennen.
Proletaarit! Kysykää heiltä. Vaatikaa vastaus. Selvä ja suora.
Ei enää ole rauhallista, laillisuuden suojaamaa välimaata porvarin ja proletaarin välillä. Rintamien välin on Suomessakin punannut proletaariveri. Sen yli el vie sovinnon ja kansalaisrauhan siltaa. Siinä ei kasva rauhanpalmua.
Kummalla puolen barrikaadia ja verimerta? kysytään nyt kaikilta. Ja vastaus on annettava.
Sosialipetturi kutsuu meitä tuomittaviksi. Tuntuu, kuin olisi hän pahoillaan, ettei lahtari saanut vielä sitäkin verta.
Tulemme, kun kuuluu kumouksen kutsu. Proletaarien kanssa olimme, proletaarien kanssa — valitettavan pienoisen joukon kanssa lähdimme. Proletaarien kanssa bolshevikeina, kommunisteina tulemme. Ja kohdatessa vihollinen — tapellaan.
Silloin nähdään, kummallako puolella barrikadia on sosialidemokraatti.
Toverit, työmiehet!
Kapitalisti pyrkii työmaalla ja tehtaassa määräämään kaikesta yksin. Nurkkamestaria, joka sydämmessään toivoo kapitalistiksi, elähyttää sama pyrintö. Vain vastenmielisesti ja pakosta tasaa kapitalisti määräysvaltaa.
Kapitalistiryhmä ja -yhtymä tavottelee yksinvaltaa tuotannonvälineitten, tuottajain s. o. työläisten ja tuotteitten yli. Porvarillinen valtio on tärkein kapitalistinen yhtymä.
Saavuttaakseen tuon yksinvallan kapitalistit, niiden yhtymät ja ryhmät sotivat työläisiä ja kapitalistikilpailijoitaan vastaan verisesti.
Kapitalisti on vallanhimoinen.
Yksinvaltaa ihmisten yli kapitalisti himoitsee tämän vuoksi: Pääoma, maat, tehtaat, koneet, liikennevälineet, raaka-aineet eivät liman työtä mitään synnytä. Kapitalisti ei itse työtä tee. Työväki työn tekee. Työn tuloksista antaa kapitalisti kuitenkin vain vaivaisen murun työväelle. Itselleen se anastaa valtavimman osan.
Yksinvaltaa tuotannonvälineitten yli tavottelee kapitalisti säilyttääkseen valtaansa, saadakseen yhä suurempia pääomia sekä pääoman ja tuottavan työn parittamisesta yhä suurempia anastusvoittoja.
Saalis, riistovoitto kannustaa eteenpäin yksityistä kapitalistia, kapitalistiryhmää, kapitalistiyhtymää, kansallista kapitaalia ja maailman kapitaalia.
Kapitalistin ihanne on yksinvalta koko maailmassa.
Hallita rajattomasti halaa kapitalisti. Porvariston luokkadiktatuuri s. o. pysyvä porvariston rajaton luokkavalta on sen pyrintöperä. Saaliin vuoksi.
Siihen ovat yrittäneet harpata maailman kapitalistiset suurrosvot konkariaskeleilla. Sinne päin mataa perässä Suomen lahtariporvaristo.
Porvarillinen valtio on tärkein kapitalistinen yhtymä. Se on erinomainen kapitalistisen luokkasorron väline. Se antaa aseellisen voimankin kapitalisteille. Rosvoamista ja sortamista varten. Sitä varten se myös käyttää »laillista» pakkoa, väkivallan uhkaa ja aseellista leikkausta. Terroriksi sitä nimitetään. Terrori on kapitalistin paras ase ollut aina ja kaikkialla — esteitten murtamiseksi, vastustuksen lamauttamiseksi, hyökkäysten torjumiseksi — tulivatpa mistä tahansa — sen rynnistäessä päätäpyöryttävää, toivomaansa päämäärää kohden: riistävän kapitalismin maailmanherruuteen, ehdottomaan, ikuiseen.
Kapitalismin kulku luokkadiktatuuriinsa jättää kaameata jälkeä.
Katsokaa: Teetetään orjatyötä hävittämistä varten ja hävitetään uuden orjuuden luomista varten. Sortuu miljoonia proletaareja. Tallataan maahan pieniä ja suuria kapitalisteja, kokonaisia luokkaryhmiä. Syntyy uusia riistettyjä ja sorrettuja proletaarijoukkoja. Nousee trusti- ja pörssikuninkaita toisten sellaisten nitistetylle niskalle. Varastot paisuvat ja rosvot rasvottuvat. Mutta riistettyjen pöytä on tyhjä ja ruumis kuihtunut. Vapaus on vain sortamisen vapautta — ei sorron vastustamisen vapautta, siitä vapautumisen vapautta. Oikeus on ihmisen riistämisen oikeutta — ei ihmisoikeutta.
Mutta vapauden tarve on kuolematon mustissa proletaarijoukoissa. Ihmisoikeuden kaipuu on niissä kukistamaton. Sillä proletaari tahtoo olla ihminen ja elää.
Elämään hän vastustamattomasti pyrkii, — sillä palkkaorjuus on hänelle elävältä kuolema. Vapauteen hän pyrkii, — sillä kapitalismin sorto on hänelle kahle ja risti. Porvarillisesta sortovaltiosta, kapitalistisesta yhteiskunnasta ulos, — se on helvetistä ulos!
Proletaarijoukot ovat lukemattomia kertoja nousseet rynnätäkseen helvetistä ulos. Viha ja toivo on antanut uskallusta. Kosto on kannustanut. Lopullisen voiton kallionluja varmuus on tehnyt sankareiksi.
Se varmuus on proletaariluokan tietoisuudessa. Se tuntee voimat: miljoonat tuottajat — loisia vastassa. Se tietää kokeneena: yhteiskunta ei tarvitse riistäjää, loista, — se tarvitsee työntekijän, tuottajan.
Kapitalistikin tuntee, näkee tämän. Se työntää imutorvensa syvemmälle, kiristää sorron kahleitaan, lisää terroriaan. Samalla se puhuu vapaudesta, uudistuksista ja luokkien sovinnosta. Mutta sen mieli kiehuu vihasta proletariaattia vastaan. Hävittää sen tekisi mieli se. Mutta se ei uskalla eikä voi sitä tehdä. Sillä se teko olisi kapitalismin itsemurha. Se ei vapaaehtoisesti kuitenkaan tahdo pimeyteenkään vaipua, kun häikäisevä kullanhohde vielä sen juopuneissa silmissä väikkyy vuoroin kuolemaa uhkaavan punaisen peikon kuvan kanssa. Se varustautuu toisella kädellä moninkerroin ottamaan, mitä toisella antaa.
Mutta proletariaatti tahtoo kokonaan vapautua porvaristosta — sortajastaan. Se uskaltaa vapautua kapitalisteista — verenimijöistään. Ja se voi vapautua kapitalismista — helvetistään. Sillä proletaareilla on voima.
Voima vuottaa käyttäjäänsä. Valta odottaa ottajaansa. Helvetin portit avaajaansa.
Kaikkien maitten köyhälistö, liittykää yhteen!
Tämän kutsun suomalaisetkin proletaarit kuulivat. Työväen vapautuksen keinoksi se tiedettiin.
Suomen proletaarit liittyivät yhteen valtiollisesta ammatillisesti, osuustoiminnallisesti. Taistelivat, kärsivät. Mutta yhä sorrettiin ja riistettiin.
Se nousi valtaviin taisteluihin »eestä leivän, hengen, kunnian yössä sorron, turmion». Saavutti voittoja. Mutta ei vapautunut.
Kun muu ei auttanut, niin se vihdoinkin turvasi riistävän ja sortavan porvariston omaan välikappaleeseen: aseelliseen väkivaltaan. Niinkuin olivat tehneet monien muitten maitten proletaarit. Mutta sen aseellinen väkivalta murrettiin, niinkuin oli murrettu monien muitten maitten proletaarien aseellinen väkivalta sitä ennen. Se murrettiin toisen joukon aseellisella väkivallalla, kansainvälisellä lahtarivoimalla, eikä porvarillisilla parlamenttipäätöksillä, eikä osuustoiminnalla!
Senkö vuoksi Suomen työväen aseellinen vallankumous murtui, että itse keino, aseellinen väkivalta, oli huono keino semmoisenaan?
Ei sen vuoksi. Sillä samanlainen keino, väkivalta sen mursi. Mursi sen vuoksi, että se väkivalta oli voimallisempi.
Suomen proletariaatin aseellinen väkivalta oli numerollisesti liian heikko yksin — kansainvälistä lahtarivoimaa vastaan. Se oli teknillisesti liian vähän kehittynyt — imperialismin huippuunsa kohotettua murhatekniikkaa vastaan. Ja se oli aatteellisestlkin vielä liian valmistumaton suureen tehtäväänsä — porvariston »uuteen herännäisyyteen» puhjennutta lahtariaatetta vastaan.
Suomen proletariaatin aseellinen väkivalta siis oli liian heikko vielä. Sen vuoksi murtui vallankumous.
Aseellinen väkivalta on hyvä välikappale, kun se on kyllin vahva.
Se on ainoa keino sorretun luokan vapauttamiseksi. Aseellisella väkivallalla ovat historialliset luokat aina sortajansa kukistaneet ja oman valtansa perustaneet.
Proletaarien vapaustaistelussakin se on jo koettu. Se on näkyvissä. Ensimmäisen kerran kapitalismin ja proletariaatin historiassa on Venäjän proletariaatti vapauttanut itsensä lähimmästä sortajastaan. Ja juuri aseellisella väkivallalla. Sillä se oli riittävän vahva siihen.
Sillä voimalla se on perustanut oman valtansa, lyötyään mäsäksi porvarillisen rosvovaltion.
Työväendiktatuuri on nostettu porvariston diktatuurin tilalle. Se kätilönä avustaa uuden yhteiskunnan synnytystä, repien porvariston diktatuurin juuria maasta ja pirstaten ne.
Punainen terrori on maahan lyönyt valkoisen terrorin ja katkoo säälimättä porvarien ja sosialipetturien yhteiset salaliitot vanhan porvarillisen sortojärjestelmän palauttamiseksi.
Taistelevan proletariaatin onnen ja tulevaisuuden vuoksi on sortaja nyt sorrettu, riistäjä riistetty.
Kapitalistiluokka ja kapitalismi kokonaan hävitetään luokattoman ihmisten yhteisön perustamiseksi.
Todellisen, työtätekevän yhteiskunnan uljas rakennus jo nousee. Kommunismi vakaantuu. Sillä yhteiskunta on siihen kypsä.
Aseellisen väkivallan voimalla, proletaarien horjumattomalla yhteistyöllä se tapahtuu.
Toverit!
Aseellinen väkivalta on siis hyvä keino. Se on ainoa keino työväenluokan vapauttamiseksi. Muulla ei porvariston aseellinen väkivalta murru. Muulla ei kapitalismin haisevaa saastaa pois laasta.
Mutta katkeamattoman vahva, säikkymättömän luja, horjumattoman uskollinen sen pitää olla suuressa ja pienessä. Ja vielä: sosialismi, kommunismi ei saa vallankumousmiehelle ja -naiselle olla paljas sunnuntaipuku; sen täytyy olla taistelun, elämän, koko olemuksen ainoa ja korkein tarkoitusperä yksilölle ja joukolle. Tietäjän vakaumus, marttyyrin usko ja kiihkoilijan hurja into tarvitaan kapitalismin helvetin voimia vastaan.
Tuota oli Suomen sankoissa vallankumouksellisissa proletaarijoukoissa, missä selvempänä, missä hämärämpänä.
Toverit! Nyt se on kirkastunut varmaksi tietoisuudeksi, vakaumukseksi, maailmankatsomukseksi. Se vakaumus elähyttää myöskin satoja ulkomailla olevia Suomen vallankumouksellisia. Bolshevikeja, kommunisteja me nyt olemme.
Kommunisteina olemme yhtyneet, seuranneet Marxin kehotusta proletaareille. Mitä varten? Toimiaksemme kommunismin (bolshevismin) mukaan.
Proletaariseen vallankumoukseen valmistaudumme. Kehottamme, autamme kaikkia proletaaritovereita siihen valmistautumaan.
Toverit Suomessa! Vaikka aika ajoin äänenne onkin vielä heikko, niin tunnemme teidän sanovan: samaa ajattelemme, samaa tahdomme, samaa toivomme mekin.
Yhdessä siis valmistaudumme Suomen ja kaiken maailman proletaarien vallankumoukseen. Voimakkaaksi, voittoisaksi sen tahdomme.
Valkoisen takatalven vaihtumista uudeksi Punaiseksi kevääksi emme yksistään odota, vaan kykymme mukaan myöskin raivaamme uraa keväisten voimain temmellykselle.
Kommunismin kirkas ja lämmin liekki, mikä Sosialistisessa Venäjässä loimuaa, niitä kohmettuneita keväisiä voimia sulattelee etäälläkin.
Taistelutoverit!
Suomen porvarien vallankumouksestamme kansainvälisen kapitalismin avulla saama verinen voitto ja säälimätön lahtariterrori lähinnä, kapitalistisen maailman kehittyväin luokkasotain tilanne lisäksi opetti näkemään sen, mitä rehellisiltä suomalaisilta vallankumouksellisilta aikaisemmin puuttui vallankumouksellisesta ajatustavasta ja käytännöstä.
Bolshevismi, jonka voittoisan hyökkäystaistelun ja hedelmällisen sosialistisen luomistyön kentällä me useimmat ulkomailla olevat Suomen vallankumoukselliset elämme — omistaen sen kotimaan, Sosialistisen Neuvostotasavallan isänmaaksemme, sillä muuta isänmaata ei proletaarilla maailmassa nyt ole — bolshevismi on meidät vienyt yhä syvemmälle proletaarisen vallankumouksen sisäiseen maailmaan, antaen opetusta, temmaten toimimaan, avaten näkäaloja. Siten sosialismi on muuttunut kaukaisesta toiveesta eläväksi todellisuudeksi.
Suomalainen vallankumousmies ja -nainen tuntee itsensä nyt toiseksi.
Maaperä, mikä ennen huojui, on vankka. Näköpiiri, mikä ennen oli sumuinen, on nyt selvä. Kompassi, mikä ennen oli porvarillis-isänmaallisen romun, roskan ja tomun peittämä ja sen vuoksi harhaan näyttäväkin, on nyt kirkas ja tarkistettu.
Bolshevismi — sanokaamme suomalaisella sanalla, punakaartilaisuus viittaa: valkoinen taantumus murrettava punaisella vallankumouksella; porvarillisen rosvovaltion raunioille rakennettava proletaarien neuvostovalta; kapitalistisen diktatuurin haudalle pystytettävä proletaarinen diktatuuri; työväen sortajan sortaa työväki; köyhälistön riistäjän riistää köyhälistö; orjuudesta vapauteen; oikeudettomasta orjasta vapaa ihminen.
Mutta tämän suorittajan, aseellisen voiman on oltava vahva. Sen vuoksi: Joka mies kuin sotamies!
Se on: Aina vaimisna hyökkäämään vihollista vastaan, kun kuuluu kutsu. Oli se vihollinen suomalais-saksalainen lahtari, englantilais-ranskalainen imperialistirosvo, venäläinen valkokaartilainen tai ruotsalainen mustakaartilainen, kansainvälinen tai suomalainen sosialipetturi. Ja hyökkäämään niin, että proletaarien kansainvälisen vallankumousrintaman yhteinen voitto varmistuu, muuttuu toivosta todellisuudeksi.
Se on kommunistien (bolshevikien) ohjelma ja menettelytapa.
»Kuolleita itken,
Eläviä kutsun,
Salamat murran...»
Suomen kedot, metsät ja kalliot ovat kosteina köyhälistön verestä ja kyyneleistä. Kaipauksen huoahdus nousee rintain syvyydestä. Proletaarien siunaus kohoo teurastetuille, kuoliaaksi rääkätyille tovereille mökeistä ja kellarikammioista maalla ja kaupungeissa, koneitten äärestä ja lapion varresta, kiväärien paukkuessa ja kanuunain jyskeen keskellä. Proletaariluokka itkee, kaipaa, siunaa esitaistelijoitaan.
Jo 20 vuotta sitten osasi Ukko-Liebknecht sen proletaarien sydämmistä poimia. Vielä tänäänkin kuuluu nimettömille, äänettömille sankareille:
»Te ette turhaan taistelleet, Te ette suotta kuolleet. Teillä ei enää ole mitään eläviltä kavahdettavaa. Sillä oras on noussut. Teidän kylvöstänne, Teidän verenne kostuttamana. Oras on noussut — rehevämpi ja runsaampi kuin aavistaa saatoitte. Siinä, missä Te seisoitte yksinänne ja epäjärjestyksellisissä joukoissa, seisoo nyt valtava armeija, jolla on apu- ja veljesarmeijat maailman kaikissa maissa — kaikki nämät armeijat yhdessä muodostavat yhden ainoan suuren armeijan — armeijan, jota lujasti sitoo velvollisuuden murtumaton kuri, tuhatkertaisesti lujempi kuin pakon kuri.»
Kansainvälinen Punainen armeija...!
Kunniaa tekevät sen liput kaatuneille suomalaisille proletaarisankareille. Osanoton lämmin sana lentää kärsivälle köyhälistölle. Veljellinen kädenlyönti on takeena koston ja tuomion täyttymisestä.
Proletaarit proletaareja niin tervehtävät. Kansainvälinen lahtarirosvo kiroaa.
Mutta kosto ja tuomio kutsuu täytäntöönpanijaansa. Vallankumous kutsuu eläviä.
Vallankumous siis elää! Kansainvälinen porvaristo sen toivoi kuolevan. Toivoo yhä. Sen porvariston suomalainen nurkkakunta jo riemuitsi eilisestä voitostaan ja otti verisellä irvistyksellä vastaan kaatumassa olevain kansainvälisten pyöveliveljiensä onnittelut »uuden heräämisensä» johdosta. Kaiken maailman porvarit siis tuntevat itsensä ja toisensa. Roistot ovat kypsät leikattaviksi. Ja se ohdakepelto leikataan.
Sillä vallankumous ei ole kuollut! Ei Venäjällä! Vaan kulkee siellä voitosta voittoon yli lahtariporvariston ja salaliittoilevien petturienkin ruumiiden sekä kapitalismin raunioiden. Ei Suomessa! Vaan kytee siellä ja kasaa voimiaan. Ei Saksassa! Ei Itävallassa! Ei Ukrainassa! Vaan sielläkin humisee ja kohisee jo, niinkuin kohisee rajuilman edellä.
Kuuletteko, toverit, sen kohinan! Vallankumous elää, lähenee...
Valkoisen takatalven kahleet kalisevat vangitun rajuissa revähdyksissä. Vankilain perustukset horjuvat ja ovet natisevat sisäisestä paineesta. Kevään voimat kuohuvat. Köyhälistön kesän airueet liitelevät ilmassa. Taivas hohtaa punaa...
Sillä vallankumous elää.
Siis: Eläköön vallankumous! Eläköön kommunismi!
Näkemiin, toverit!
25. 9. 18.
Kullervo Mannner.
Tämä venäläisen bolshevikin, toveri N. Bucharinin mainio esitys vallankumouksellisen työväenluokan voittaisan taistelun periaatteista ja menettelytavasta on levinnyt miljoonaisena painoksena yli koko Venäjän ja käännöksenä kaikkiin maihin. Tekijä on kirjoittanut erityisen alkulauseen suomalaiseen painokseen.
Sivuja 144. m Hinta 1 rpl. Saatavana »Vapauden» konttoreista Simbirskaja 45 ja Nikolaink. 21
Suomesta tulee tietoja, että siellä vankiloissa rääkätty, orjan työssä näännytetty, porvarillisen hirmuvallan alaisena kituva köyhälistö odottaa vapautustaan kommunistien (bolshevikkien) osottamain taistelutapojen kautta. Venäjällä olevan suomalaisten pakolaisten ja täällä vakinaisesti asuvan suomalaisen köyhälistön keskuudessa on perustettu uusi puoluekin. Se on julaissut kirjan
Kirja sisältää selostuksia Moskovassa elok. 25—syysk. 5 p. 1918 pidetyistä neuvottelokokouksista ja liitteenä puolueen ohjelmalausuntoja ja julistuksia. Jokaisen suomalaisen proletaarin on siihen tutustuttava. Sivuja siinä 75 ja hinta vain 50 kopekkaa.
N:o 1. Kommunismin periaate ja käytäntö. Hinta 50 kop.
N:o 2. Kommunistien (bolshevikkien) ohjelma. Hinta 1 rpl.
N:o 3. Suomen sosialidemokratia ja vallankumous. Hinta 20 kop.
N:o 4. Talonpojille (ilmaiseksi jaettava lentolehtinen).
N:o 5. Mitä tahtoo Suomalainen Kommunistinen Puolue? (Moskovan kokoukset). Hinta 50 kop.
N:o 6. Työväen kontrollista — työväen hallintaan teollisuudessa ja maanviljelyksessä. Kirj. I. Stepanov. Hinta 1 rpl.
N:o 7. Avoin kiije toveri Leninille. Hinta 15 kop.
N:o 8. Maatalouskommunit Venäjällä. Hinta 10 kop.
N:o 11. A.N.S. ja O.J.P. Porvarillinen hirmuvalta Suomessa.
N:o 12. Sotilaan tehtävät ketjussa. Hinta 10 kop.
N:o 13. G. Sinovjev. Kansainvälinen vallankumous on tulossa. Hinta 20 kop.
N:o 14. K. Manner. Onko vallankumous kuollut? Hinta 50 kop.
Uusia numeroita valmistuu yhtämittaa.