Julkaistu: 1. lokakuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 5, 1919. Ensimäinen vuosikerta, s. 61–72. Helsinki, Työväenkirjapaino 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Ivar Lassy. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
Suomen Sos.-dem. Nuorisoliiton kuudes liittokokous oli mitä ilahuttavin merkki maamme työväenluokan nousemisesta entiseen, kunnioitettavaan voimaansa. Ensi kerran puoleentoista vuoteen esitti olemassaolonsa julkisesti laaja ja sisäisesti luja työväenjärjestö. Nuoret ovat näyttäneet esimerkin. Nyt olisi vanhempien vuoro osottaa, että aika jo on tullut puolueen ja ammattijärjestöjenkin luokkavoiman kokoamiseen yhteiskunnallisen vallankumouksen alkutehtäviä varten.
Liittokokouksen päätöksistä ovat suurinta huomiota herättäneet menettelytapaponnet. Perustelut onnistuivatkin erinomaisen hyvin. Niissä määrätään liiton käytännöllisen menettelytavan ohjeeksi seuraavaa:
»Suomen Sos.-dem. Nuorisoliiton edustajakokous lausuu käsityksenään, että luokkasovintoa köyhälistön ja porvariston välillä ei voi syntyä. Se on taloudellinen ja historiallinen mahdottomuus ja merkitsisi joka tapauksessa vain sitä, että köyhälistö jäisi orjuuteen ja porvaristo herruuteen. Sen vuoksi täytyy köyhälistön valtiollisen toiminnan perusohjeena olla, että on pysyttävä erossa luokkasovinto- ja kompromissipolitiikasta sekä horjumatta käytävä loppuun asti leppymätöntä luokkataistelua porvariston herruuden kukistamiseksi.
»Köyhälistön vapautuksen ensimäsenä ehtona on, että työtätekevät riistetyt luokat valloittavat porvaristolta omiin käsiinsä valtiollisen vallan. Tätä tehtävää varten on luokkatietoisen työväen järjestäydyttävä niin voimakkaasti kuin se kapitalistisessa valtiossa suinkin on mahdollista. Sitten kun työtätekevä kansa on saanut valtiollisen vallan itsellensä niin, että se voi todella olla kaiken vallan haltijana ja käyttäjänä, syntyy todellinen kansanvalta, joka lopettaa tuotannonvälineitten yksityisomistuksen ja poistaa luokkavastakohdat saattaen kaikki kansan jäsenet luovaan työhön sekä järjestää sosialistisen yhteiskunnan.
»Tämä ei suinkaan voisi toteutua jossakin yksityisessä maassa, jos muissa maissa kapitalismi säilyisi yhä vankasti jaloillaan. Mutta nyt nähdäänkin kapitalismin perustusten horjuvan kaikkialla. Kapitalistisen maailman sisäiset ristiriidat, jotka johtivat kansainväliseen sotaan, ovat tämän sodan aikana ja sen päätyttyä yhä kärjistyneet sekä johtaneet kansainväliseen köyhälistön vallankumoukseen, joka äärettömin ponnistuksin ja uhrein kulkee aste asteelta eteenpäin. Tähän köyhälistön kansainväliseen vapausliikkeeseen on Suomenkin luokkataistelujen kohtalo sidottu.
»Suomen kovia kokenut työväenluokka on epäilemättä kaikkine toiveineen tämän köyhälistön kansainvälisen vapausliikkeen puolella, eikä sitä vastaan. Siihen katsoen onkin sos.-dem. nuorisoliikkeen velvollisuus kaikessa toiminnassaan tukea tätä vapausliikettä sekä tarmokkaan valistustyön avulla omassa maassaan valmistaa maaperää sosialistiselle yhteiskunnalle.»
»Kansanvaltaisista» ja parlamentarisista periaatteista ei tässä mainita sanaakaan. Työtätekevät, riistetyt luokat eikä »kansa» valloittakoon porvaristolta omiin käsiinsä valtiollisen vallan; vain työtätekevä kansa olkoon kaiken vallan haltijana ja käyttäjänä. Siinä todellinen kansanvalta, joka sekä periaatteellisesti että käytännössä on jotain aivan toista kuin nykyisen virallisen sosialidemokratian hyväksymä kapitalistinen »kansanvalta».
Näitten menettelytapaperiaatteiden mukaisesti päätti kokous:
»1) että Suomen Sos.-dem. Nuorisoliiton on pysyttävä kaikessa toiminnassaan jyrkän ja horjumattoman luokkataistelun kannalla sekä torjuttava kaikki luokkasovintoa tarkoittavat ja luokkavastakohtia himmentävät yritykset, tulkootpa ne sitten miltä taholta tahansa;
»2) että liiton ja sen järjestöjen harjoittamassa valistustyössä on selvitettävä, että valtiollisen vallan valloittaminen työväenluokan käsiin tulee olla keinona yksityisomistuksen poistamiseksi ja sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi;
»3) että Suomen Sos.-dem. Nuorisoliitto seuraa tarkasti köyhälistön vapaustaistelua eri maissa sekä pyrkii aikaansaamaan mahdollisimman kiinteän vuorovaikutuksen sosialistisen nuorisointernationalen kanssa.»
Viimeksi mainittu laitos on sama, jota puolueen pää-äänenkannattaja niin myöhään kuin v.k. 20 p:nä nimitti »kansainväliseksi bolshevistiseksi nuorisoliitoksi» ja jonka »bolshevistisen julistuksen» koko maailman työläisnuorisolle se kieltäytyi julkaisemasta.
Liiton suhteesta sos.-dem. puolueeseen päätti kokous peruuttaa aikaisemmin voimassa olleen pakollisen määräyksen liiton jäsenten kuulumisesta siihen. Se on tästälähin kunkin »yksityisasia» — kuten usko raamattuunkin. Edelleen kokous lausui:
»Edellyttäen, että tuleva puoluekokous asettuu jyrkän luokkataistelun kannalle ja määrää sen mukaisiksi sos.-dem. puolueen menettelytavat, päättää kokous, että Sos.-dem. Nuorisoliitto kaikessa toiminnassaan antaa mahdollisimman voimakasta tukea Suomen sos.-dem. puolueen toiminnalle mikäli se ei ole ristiriidassa sen omien liittokokouspäätösten kanssa.»
Ponsi tarkoittaa tietysti, että nykyinen puolue ei ole asettunut jyrkän luokkataistelun kannalle eikä omaksunut sen mukaisia menettelytapoja. Ainoastaan jos niin vastaisuudessa tapahtuu — ja siihen ovat tietysti kaikki voimamme ponnistettavat — tullee Nuorisoliitto puoluetta edelleenkin lukemaan. Ei muuten.
Toinen hyvin tärkeä liittokokouksen päätös koski sotilaskysymystä.
Huomautettuaan kuinka vain »kansainvälisen militarismin avulla Suomen kapitalismi suoriutui voittajana luokkasodan ensi näytöksessä meillä», päätti kokous, »koska militarismi, varsinkin sellaisena kuin se kapitalismin palveluksessa ilmenee, on taantumuksen paras tuki», kaikin voimin sitä vastustaa. Sanamuoto ei tässä kohdin oikein onnistunut. Tahdottiin ilmituoda, että aseistettu kansa ja työväki — varsinkin sellaisena kuin se Neuvosto-Venäjällä esiintyy — ei tarvitse olla »taantumuksen paras tuki». Sitä ovat vain kapitalistisen yhteiskunnan luokkaetujen suojelemiseksi järjestetyt armeijat ja suojeluskunnat.
Liiton menettelytapaperiaatetta koski tavallaan myös Sosialistisen Aikakauslehden julkaisemiskysymys. Puoluesihteeri Taavi Tainio ilmoitti, ettei liittokokous voi hyväksyä tätä lehteä jos se tahtoo pysyä sosialidemokratian puitteissa. Kuitenkin lehti hyväksyttiin yksimielisesti sellaisenaan kenenkään huomauttamatta, että sen tähänastinen sisältö olisi ristiriidassa nyt hyväksyttyjen menettelytapaponsien kanssa. Päätettiinpä vielä erikoisesti »velvoittaa osastot ryhtymään tarmokkaaseen työhön Sosialistisen Aikakauslehden levittämiseksi».
Kokouksessa ilmeni hyvin silmiinpistävä epäluuloisuus nykyistä sos.-dem. puoluetta kohtaan. Yksikään lause kokouksen ponsissa ja niitten perusteluissa ei sisällä ainoatakaan kiittävää sanaa siitä tai sen tähänastisesta työstä. Niinkin pitkälle meni tämä epäluuloisuus, että kartettiin sosialidemokratia-sanaakin kaikissa päätöksissä ja että sosialismin aate jäi sitä eläköön-huutoa vaille, jonka olisi odottanut kokouksen päättäjäisiksi kohotettavan.
Selväähän on, että tämä oli sosialistisen työläisnuorison eduskunta, vaikka nykyisen puolueen toiminta on tahrannut sitä aatettakin, jota se on edustanut. Työläisnuorison ei tarvitse joka tunti ja hetki vakuuttaa olevansa sosialistinen. Sen ei tarvitse toistaa tuota herrassosialistien variksenhuutoa sosialidemokraattisesta tunnustuksestaan. Paras aatteen palvelija on usein se, joka ei tunne tarvetta aina uudestaan vakuuttaa, että hän pysyy aatteelleen uskollisena.
Meidän kaikkien yhteiset, vakavat ponnistuksemme olisi nyt entistä tehokkaammin kohdistettava siihen, että voisimme kunnialla kutsua itseämme sosialisteiksi ilman että meitä epäiltäisiin pikkuporvarillisiksi, luokkataisteluperiaatteista luopuneiksi, vastavallankumouksellisiksi »sosialidemokraateiksi». Suomen työläisnuorison edustajakokous on tässä suhteessa antanut selviä viittauksia tulevalle puoluekokoukselle, ja toivomme vain, että tämä kykenee laatimaan ajanmukaisen vallankumousohjelman, joka yksin voi tämän maan työväen yhdistää yhdeksi eheäksi, voimakkaaksi sosialismin välittömän toteuttamisen ainoana päämääränään omaksuvaksi valtiolliseksi luokkajärjestöksi.
I. L.
Niin kauan kuin Suomen sosialidemokraattinen työväenpuolue koossa oli, ei se koskaan tehnyt sellaista päätöstä, jossa olisi vastustettu köyhälistön sosialistista vallankumousta. Viime syksynä se tapahtui ensi kerran. Siis silloin kun Suomen luokkatietoinen köyhälistö oli jo sosialistisen vallankumouksen tielle astunut, kun se sillä tiellään oli ensimäisen raskaan ristiretkensä suorittanut, kun sen rynnistys oli sillä kertaa takaisin lyöty ja äärettömän verisesti kostettu ja kun julma sortaja oli jäänyt pelolla odottamaan, milloin kärsineiden kumous uudelleen nousee, — silloin kokoontui sos.-dem. puolueen jäljelle jääneistä hajaantuneista riveistä edustajia, jotka työväenpuolueen nimessä päättivät vastustaa köyhälistön sosialistista vallankumousliikettä.
Oliko se hetkellistä epätoivoa?
Ei ainakaan johtomiehissä. Tämän uuden menettelysuunnan johtomiehet eivät silloin suinkaan olleet epätoivoisia. Päinvastoin he iloitsivat siitä, että oli vihdoinkin tullut aika, jolloin Suomen työväenpuolueessa saattoi päästä voitolle sellainen menettelytavan suunta, joka heidän mielestään oli entistä parempi ja oikeampi, sellainen, joka ei johda kumoukseen päin, vaan niin sanottuun rauhalliseen uudistuspolitiikkaan.
Osa viimesyksyisen edustajakokouksen enemmistöjäsenistä mahtoi kyllä ajatella, että eihän tällaisena hirmuvallan aikana kumminkaan voida muuta tehdä kuin politikoida. Mutta mitenkä sorron ankaruus saattoi pakoittaa heitä tuomitsemaan ja vastustamaan ylipäänsä köyhälistön vallankumouksellisia pyrkimyksiä? Olisi ollut aivan toista, jos he olisivat tyytyneet sanomaan: täytyy alistua tällä hetkellä, täytyy odottaa, täytyy koota voimia. Mutta he julistivatkin: köyhälistö ei saa koota voimiaan uutta vallankumousta varten. Jota samalla kaikki porvarit julistivat.
Oliko historiallisten olojen muutos nyt tehnyt proletarisen kumouksen Suomessa tarpeettomaksi? Oliko nyt päästy sellaiseen ihanaan asemaan, että tästä lähin voitiin parlamentarisella uudistustouhulla lopettaa porvarillinen luokkavalta ja toteuttaa sosialismi?
Ei suinkaan. Suorastaan päinvastoin oli olojen muutos vaikuttanut. Nyt oli eduskunnallinen uudistustouhu vielä entistäänkin hedelmättömämpää, toivottomampaa. Sillä Suomen porvaristo oli nyt saanut oman valkoisen asevoiman luokkavaltansa tueksi. Joutavaa oli enää haaveillakaan sosialismin toteuttamisesta ilman vallankumousta muodossa tai toisessa.
Ylipäänsä niitä sosialidemokraattisen oikeistopolitiikan edellytyksiä, joihin saksalaiset revisionistit olivat tahtoneet vedota 1890-luvulla, niitä oli historia viime vuosina hävittänyt perinpohjaisesti koko Europassa. Kukapa uskalsi enään väittää — kuten Bernstein 90-luvun kapitalistisena nousuaikana — että muka työväen elintaso kohoamistaan kohoaa, suurkapitalistien merkitys vähenee, luokkavastakohdat tasoittuvat ja rauhallisen, »säännöllisen» yhteiskuntakehityksen tie käy yhä varmemmaksi! Juuri päinvastoin oli käynyt kaikkialla. Ja erityisen räikeästi paitsi sotaakäyvissä maissa myöskin Suomessa.
Samaan aikaan ja yhtä rinnan oli köyhälistön kansainvälinen vallankumous käynyt yhä välttämättömämmäksi, yhä mahdollisemmaksi ja läheisemmäksi; niin, se oli jo alkanut. Venäjä oli jo köyhälistön vallassa, Ukraina jo toistamiseen. Suomessa oli ensimäinen katkera kumoussota käyty, jossa herrainvalta oli sillä kertaa Saksan imperialismin avulla voittanut. Mutta Saksakin oli jo romahtanut maahan imperialistisen mahtinsa kukkuloilta, ei tosin vielä yhtä päätä köyhälistön käsiin, vaan alimmalle heikolle oksalle, porvariston viimeisenä reservinä olleen hätäpelastuskunnan käsiin. Itävallassa oli käynyt samoin. Kaikissa Europan maissa näkyivät merkit suuren proletarisen kumouksen kypsymisestä.
Kaikki nämä historian osoitukset olivat jo viime syksynä oikeistososialistiemmekin nähtävinä. Historia osoitti eteenpäin. Mutta he lukivat historiaa takaperin. He eivät nähneet edes Suomen köyhälistön kumousliikettä — he näkivät siitä ainoastaan sen seikan, minkä porvaritkin näkivät: sen kärsimän tilapäisen tappion. Näkivät että »kapina» laillista esivaltaa vastaan oli kukistettu ja syylliset saaneet rangaistuksensa, siinä kaikki. Ja tästä yhdestä tappiosta Suomen oikeistososialistit — yhdessä porvarien kanssa — säätivät ikuisen luonnonlain kaikkia maailman tulevia vallankumouksia eli »kapinoita» varten. He eivät ymmärtäneet — koska eivät tahtoneet ymmärtää — sitä, minkä jo Marx oli osoittanut kuuluvan proletarisen vallankumouksen luontoon, nim. että se tappion kärsittyään nousee uudestaan ja yhä uudestaan, niin kauan kunnes porvaristo on auttamattoman kohtalonsa edessä.
Vai ymmärsivätkö he vaistomaisesti tämän historiallisen tosiasian — koska päättivät asettua toimimaan sitä vastaan? Suomessa olikin proletarisen vallankumouksen vastustajain riveissä juuri silloin syntynyt aukko. Melkein yhtä kiireesti kuin keisari Wilhelm riensi Berlinistä Hollantiin, olivat hänen lähettämänsä sosialisminvastustaja-rykmentit saaneet rientää pois Suomen rannoilta. Siitä jäi aukko. Olihan se täytettävä tavalla tai toisella.
*
Silmätkäämme lähemmin tuon viimesyksyisen menettelytapapäätöksen sisältöä. Sehän on yhä vielä voimassa, ja tämänsyksyisessä puoluekokouksessa toivovat oikeistolaiset saman suunnan tulevan vahvistetuksi ja siunatuksi.
Sanottu päätös alkaa näin kuuluvalla tuomiolla:
»Hyläten haaveellisina semmoiset käsitykset, joiden mukaan sosialidemokratian pitäisi jo taloudellisesti kehittymättömissä oloissa pyrkiä vaikkapa vähemmistönä ollen väkivalloin ottamaan käsiinsä valtiovallan....»
Siis ei pyritä väkivalloin ottamaan käsiin valtiovaltaa. Mitä se on? Se on toisilla sanoilla: ei pyritä valtiolliseen vallankumoukseen. Sillä valtiollinen vallankumoushan on aina valtiovallan sieppaamista väkivalloin eli laittomasti, toisin sanoen, vastoin niitä lakeja, joita vallanpitäjät ovat suojakseen säätäneet.
Miksi hylätään vallankumouspyrkimys? Päätöksessä sanotaan, että se on haaveellista »taloudellisesti kehittymättömissä oloissa». Mutta eiväthän Suomen olot ole suinkaan liian kehittymättömät sosialistisen talouden järjestämistä varten. Siitähän on jo kokemustakin jonkun verran. Tärkeimmät kapitalistiset tuotantohaarat, puu- ja paperiteollisuus, ovat erityisen sopivat sosialisoitaviksi ja metalliteollisuuskin toki suurimmaksi osaksi; pankkiliike taas on täällä aivan harvinaisen keskittynyt (siis »kehittynyt») ja valmis otettavaksi yhteiskunnan haltuun.
Vai tarkoitetaanko, että olot ovat tässä maassa taloudellisesti kehittymättömät siinä suhteessa, että köyhälistön lukumäärä olisi vielä liian pieni riistäjäin lukuun verrattuna? Se ei pidä paikkaansa. Suomessa on työtätekevän köyhälistön suhteellinen lukumäärä sangen suuri. Ei ole mitään epäilystä siitä, etteikö se ole täällä suurena enemmistönä koko kansasta. Riistäjiä on taas ainoastaan pieni vähemmistö.
Mutta puoluepaätöksessä viitataan, että sosialidemokratia on Suomessa vielä vähemmistönä. Voi olla. Tosin pari vuotta sitten jo näytti siltä, kuin olisi sosialidemokratian kannattajia ollut Suomessa enemmän kuin kaikkien porvaripuolueiden kannattajia yhteensä. Onko nyt sosialidemokratian kannattaja määrä vähentynyt? Mutta sehän todistaisi vain, ettei köyhälistö oikein luota nykyiseen sos.-dem. puolueeseen. Suotta siitä on vierittää syytä olojen kehittämättömyyden niskoille. Pikemmin on asia niin, että köyhälistön luokkatietoisuus on kehittynyt pitkälle eteenpäin, mutta sosialidemokraattisen johdon luokkatietoisuus on kehittynyt taaksepäin.
Mutta eihän sosialidemokratian johto olekaan se, joka vallankumouksen voisi tehdä. Ei edes koko sosialidemokraattinen puolue. Sekin on siihen tuiki heikko. Todella haavellista olisikin uskoa, että se koskaan yksinään niin suureen tehtävään pystyisi. Ei toki. Siihen pystyy ainoastaan köyhälistö kokonaisuudessaan. Ja se ei ole vähemmistö. Se ei ole heikko.
Jos siis edellämainittu alkukohta menettelytapapäätöksessä olisi kirjoitettu aivan rehelliseen ja asialliseen muotoon, todellisen sisällyksensä mukaisesti, niin se olisi kuulunut: hylkäämme köyhälistön pyrkimyksen vallankumoukseen Suomessa. Mutta tällöin olisi myös heti näkynyt, että työväenpuolueen oikean menettelytapapäätöksen, jos sitä olisi marxilaisessa hengessä muodosteltu, olisi pitänyt alkaa aivan päinvastoin: kannatamme köyhälistön vallankumouspyrkimyslä.
He siis hylkäsivät sen. Mutta he eivät tyytyneet siihen; samasta päätöksestä näkyy, että he ryhtyivät myös suorastaan vastustamaan köyhälistön vallankumousliikettä. Sitä tarkoittavat 3:s, 4:s ja 6:s kohta sanotussa päätöksessä.
Neljännen kohdan lopussa on sanamuoto erinomaisen kiero. Siinä velvoitetaan kaikki järjestöt, äänenkannattajat ja puoluetoimikunta valppaalla agitatsionityöllä työväen keskuudessa »vastustamaan sosialidemokratialle vierasten valevallankumouksellisten harhaluulojen leviämistä».
Siis nuo oikeistolaiset eivät ilmaisseet vastustavansa tosivallankumouksellisuutta. Ei. Siitä he eivät suoranaisesti puhuneet mitään, ei puoleen eikä vastaan, he vain sanoivat vastustavansa »valevallankumouksellisia harhaluuloja».
Tämän viekkauden nojalla he voisivat joskus hätäpaikassa väittää vallankumoukselliselle työväelle, että emmehän me olekaan vastustaneet oikeaa »osialidemokraattista» vallankumouksellisuutta.
Mutta kaikki vallankumouksellisuus on »vierasta» sellaiselle sosialidemokratialle, jonka menettelytavan nuo oikeistolaiset sanelevat. Niinikään kaikki rehelliset vallankumoukselliset sosialistit vastustavat »valevallankumouksellisia harhaluuloja». Mutta yhtä varmasti he vastustavat oikeistososialidemokraattien porvarillista politikoimista.
Että »harhaluulojen levittäjillä» tarkoitettiin tuossa puoluepäätöksessä tietoisia vallankumouksellisia, se näkyy hyvin siinä edellä olevasta 3:nnesta kohdasta. Tämä varsinainen punikki-pykälä kuuluu seuraavasti:
»Tietäen, että nykyään ulkomailta käsin koetetaan houkutella Suomen työväkeä semmoiseen sosialidemokratian vastaiseen esiintymiseen, josta ei työväelle voisi koitua muuta kuin lisättyjä kärsimyksiä ja turmiota sekä tehdä työväenliikkeen elpymisen mahdottomaksi, varoittaa puoluekokous vakavasti puolueen jäseniä kuuntelemasta tämmöisiä houkutteluja sekä selittää puoluetta vahingoittaviksi ja siis puolueesta erotettaviksi ne jäsenet, jotka toiminnallaan edistävät tämmöisten harhaluulojen leviämistä työväen keskuuteen.»
Tuossa on oikea diplomatian näyte!
Siinä syyttävät oikeistososialidemokraatit joitakin vastustajiaan — mutta eivät sano selvästi keitä — joittenkin merkillisten houkuttelujen levittämisestä »ulkomailta käsin». Mutta mitä houkutteluja ne ovat, sitäkään ei sanota, vaan jätetään se jokaisen arvattavaksi. Ne vain houkuttelevat — johonkin »esiintymiseen», jota päätöksessä etukäteen sanotaan turmiolliseksi.
Mihin esiintymiseen? Miksei sitä sanota? Miksei sanota suoraan, että ne houkuttelijat ovat niitä ulkomaille paenneita suomalaisia »punikkeja», niitä bolshevikkeja ja kommunisteja?
Niinhän porvarit sanovat reilusti. Häpeevätkö sos.-dem. oikeistolaiset kun eivät puhu yhtä selvästi? Vai eivätkö he uskalla lausua enää edes vallankumous-sanaa, peläten ettei työväki sitten enää kuuntelisi heidän — eikä myöskään porvarien — varoituksia, vaan ennemmin kuuntelisi tämmöisiä »houkutteluja»? Turhaa pelkoa. Ellei työväki muuten vallankumouksellista ole, niin ei se ainakaan muutamista sanoista siksi muutu, kuulipa se ne sitten kotimaasta tai ulkomailta käsin.
Turhaa on siis oikeistolaisten puhua kuva-arvoituksilla. Sanokaa nyt ensi kerralla selvin sanoin, että vastustatte köyhälistön vallankumousta ja kaikkia niitä, jotka sitä kannattavat. Kuinkas muuten osataan puolueestakaan erottaa teidän pannaan julistamianne jäseniä, ellette selvästi sano, ketä tarkoitatte?
Oikeistososialidemokraatit eivät päätöksessään myönnä hylänneensä luokkataistelua eikä hämmentävänsä luokkavastakohtia. Eihän toki. Mutta he eivät osaa edes lausua julki tätä vaakuutteluaan ilman ettei heidän luopumisensa paljastuisi. He näet väittävät harjoittavansa »luokkataistelupolitiikkaa».
Politiikkaa se kyllä onkin. Politikoimiseksi he tahtovat kääntää koko työväen luokkataistelun Vallankumousaikana, jolloin koko kapitalistisessa maailmassa köyhälistön suuri kumousliike kuohuu, missä näkyvänä, missä vasta näkymättömänä voimana, he koettavat vieroittaa Suomen köyhälistöä tästä liikkeestä ja eksyttää sitä tyytymään pelkkään parlamentariseen politikoimiseen.
Tämä juuri on porvaristonkin päätarkoitus. Köyhälistö on rauhoitettava. Mutta miten rauhoitettava? — siitä porvarit väittelevät keskenään.
— Asevoimalla, suojeluskunnilla, sanovat toiset.
— Ei yksin sillä — sanovat taas toiset — tasavaltaisella eduskuntapotitiikalla sen lisäksi.
— Politiikalla, politiikalla, sanovat myös sos.-dem. oikeistolaiset, yhtyen tässä suhteessa viekkaampiin porvareihin.
Tässä mielessä on myös ymmärrettävä se ainoa kohta (5:s) heidän menettelytapapäätöksessään, missä puhutaan porvareista. Se kuuluu:
»Puoluekokous vakavasti varoittaa porvarillisia luokkia ja vallanpitäjiä noudattamasta työväenluokkaa vastaan semmoista kiristyspolitiikkaa, joka vaikeuttaa sosialidemokraattisen työväenliikkeen tervettä kehitystä ja saattaa työväenluokan valistumattomia aineksia heittäytymään semmoisten pyrkimysten valtaan, jotka eivät säännöllisen yhteiskuntakehityksen kannalta ole toivottavia.»
Tuohan on jokseenkin selvä tunnustus.
Työväenluokka koetetaan estää heittäytymästä vallankumouksellisten pyrkimysten valtaan, jotka ovat uhkaavia kapitalistiselle yhteiskuntakehitykselle. »Terve» sosialidemokratia koettaa pelastaa nykyisen yhteiskuntajärjestyksen noiden uhkaavien pyrkimysten kynsistä. Mutta porvarilliset luokat ja vallanpitäjät noudattavat työväenluokkaa vastaan niin sokeaa kiristyspolitiikkaa, että se vaikeuttaa oikeistososialidemokraatteja työväen rauhoittamistyössään. Sen vuoksi varoitetaan porvareita: ei pidä menetellä tuhmasti, ei pidä kiristää nyt liian kovasti — muuten me emme pysty teitä auttamaan. Muuten ei työväki enää kuuntele meidän politikoimistamme.
Semmoinen on tuon kuuluisan taktikkapäätöksen sisällys, kun se kiertelemättä lausutaan.
Tuleeko sos.-dem. puolueen ensi puoluekokous siunaamaan tuon luopio-suunnan?
Eihän meidän entisetkään menettelytapapäätöksemme olleet aina selvyydellä pilattuja. Selvennettävä niitä olisi, jotta ne tänä aikana kelpaisisivat todellisen työväenpuolueen toimintaohjeiksi.
Mutta niitä pitäisi selventää proletariseen, marxilaiseen suuntaan. Ei tuohon valkoisen sosialidemoratian suuntaan.
U. S—s.
Toimitus on saanut vastaanottaa runsaan määrän erilaisia kirjoituksia, jotka osoittavat suurta myötätuntoa niitä aatteita kohtaan, joita lehtemme edustaa. Useimmat niistä eivät kuitenkaan ole olleet täyspainoisia ja sopivia lehdessämme julkaistaviksi. Pyydämme sentähden arv. avustajiamme lähettämään meille vain todella arvokkaita kirjoituksia, jotka ovat sekä omintakeisia että valaisevia — eikä pitkiä!
Anton Pannekoek on Suomen työväelle ennestään tuttu. Kirjassaan »Työväenliikkeen menettelytavat»[1] osotti hän revisionismin ja anarkosyndikalismin perusteita sekä veteli niiden ja luokkataistelukannan rajaviivoja. Suomennettu on myös hänen väittelynsä Ksutskyn kanssa v. 1912: »Joukkoliike ja vallankumous»,[2] jossa hän osotti Kautskyn yhä ilmeisemmin horjuvan sovittelupolitiikkaan päin. Lenin on kirjassaan »Valtio ja vallankumous»[3] huomauttanut Pannekoekilla näissä kirjoituksissa olevan epäselvyyksiä ja puutteellisuuksia, mutta edusti hän joka tapauksessa marxilaisuutta siitä itse peruskysymyksessä, valtioon suhtautumisessa, luopuvaa Kautskya vastaan.
Pannekoek kuului jo silloin Saksan sos.-dem. puolueessa vaikuttavien vasemmistoradikalien joukkoon, joista mainittakoon Rosa Luxemburg, Karl Radek y.m. Sodan aikana täytyi hänen, Hollannin alamaisena, siirtyä pois Saksasta. Hollannista käsin julkaisi hän sitten m.m. Amerikan lehdissä kirjoituksia, joista huokui varma kansainvälisyyshenki, ja arvosteli terävästi scheidemanneja.
Alla julkaistu kirjoitus on suomennettu ruotsalaisesta »Zimmerwald»-aikakauskirjasta (n:o 3). Siinä osottaa Pannekoek olevansa maailman proletarisen vallankumouksen tienraivaajia.
Kysymys demokratiasta esiintyy nykyisyyden suurena riitakysymyksenä. Demokratialla käsitetään kansan valtaa: kansan tulee itse hallita itseään; sitä eivät saa hallita toiset; sen tulee oman tahtonsa mukaisesti ratkaista kohtalonsa.
Jos nämä väitteet ottaa kirjaimellisesti, niin oleellisesti ne ovat todellisuudessa toteuttamattomat. Ei löydy kansaa, joka itse hoitaisi asioitaan, sillä kaikki kansat jakautuvat luokkiin. Riistäjät ja työläiset seisovat jyrkästi vastakkain. Näillä kahdella luokalla ei ole yhteisiä etuja ja siitä syystä ei niillä saata olla yhtenäistä, yhteistä tahtoa.
Kun me puhumme kansasta, pidämme me silmällä omistamattomia kansanjoukkoja erotukseksi omistavasta vähemmistöstä. Juuri tämän kansan, köyhän työkansan, köyhälistöluokan tulee itse hallita itseään. Kaikkialla on köyhälistöllä enemmistö. Sen vuoksi ainoastaan sen etujen tulee olla ratkaisevina. Ainoastaan köyhälistön tulee hallita yhteiskuntaa. Porvarillisen vähemmistön etuja ei tarvitse ottaa lukuun.
Jos työväen joukot käsittävät selvästi, että heidän tulee käyttää valtiollista valtaansa sosialistisen luomistyön hyväksi, niin he työntävät sivuun kaiken yhteistoiminnan porvariston kanssa; pääoman eduista ei silloin saata olla puhettakaan. Tämä ei kylläkään ole muodollista kansanvaltaa, mutta todellisuudessa se on korkeinta, parhainta kansanvaltaa, työläisten kansanvaltaa, joka puolustaa joukkojen elinetuja. Se on se järjestelmä, jota Marx nimitti köyhälistön diktaturiksi, jota ennen nimitettiin kommunismiksi ja nyt nimitetään bolshevismiksi. Tätä järjestelmää toteutetaan suuressa mittakaavassa Venäjällä. Sen alkuna oli Parisin kommuni v. 1871. Se, mikä paraillaan tapahtuu Venäjällä, muistuttaa Parisin kommunia, mutta paljon täydellisemmässä muodossa. Työväen edustajain neuvostot kaupungeissa, talonpoikaisneuvostot maaseudulla ovat niitä aineksia, joista hallitus rakentuu. Kaupungin hallinnon asettavat kaupungin työväen neuvostot. Määrätyn teollisuusalan tehtaitten työväen neuvostot valitsevat mainitun alan hallinnon koko maata varten. Aika ajoittain kokoontuva neuvostojen edustajakokous määrittelee yleisen politiikan. Kutakin eri alaa: teollisuusalaa, elintarveasiaa, liikennettä, terveydenhoitoa, kansanvalistusta käsittelemään kokoontuvat erikoiset edustajakokoukset, joihin paikalliset neuvostot lähettävät erikoistuntijajäsenensä tekemään selkoa kokemustensa tuloksista ja sopimaan yleisistä toimenpiteistä.
Tämän joustavan koneiston Venäjän kansa rakensi lähtien uuden yhteiskuntajärjestelmän luomisen tarpeellisuudesta. Tämä koneisto esiintyy proletariatin diktaturin elimenä, sillä porvaristo ei ota siihen minkäänlaista osaa. Porvaristoa ei ole syrjäytetty hallintoelimestä keinotekoisesti äänioikeuden riistämisellä. Sille ei yksinkertaisesti löydy sijaa tässä järjestössä. Asia on näet siten, että tämä hallituskoneisto, ollen samalla hallitus, nojaa ei ainoastaan ihmisiin, vaan myöskin työhön. Ken ei tee työtä, hän riistää itseltään mahdollisuuden vaikuttaa maan kohtaloihin. Entinen tehtaan johtaja taikka omistaja, joka on valmis jatkamaan työtään esim. teknillisenä johtajana työväen neuvoston valvonnan alaisena, saattaa rinnan muitten työläisten kanssa hallita tehdasta. Vapaiden ammattien harjoittajat — lääkärit, opettajat, taiteilijat — muodostavat omia neuvostoja, jotka ratkaisevat heitä koskevat kysymykset. Kaikkien näitten neuvostojen jäsenet ovat kiinteässä yhteydessä joukkoihin, koska he aika ajoittain eroavat, uusien tullessa tilalle, jolla estetään uuden virkavallan muodostuminen. Tämä on täysin toteutettavissa, koska tehokkaan pyrkimyksen avulla oppia ja opettaa muita, tarvittavat kyvyt ja keinot lakkaavat olemasta määrättyjen henkilöjen yksinoikeutena.
Tarkastellessa tätä todellista kansan itsehallintoa, voidaan selvästi havaita, kuinka vähän kaikkein kansanvaltaisinkin parlamentti saattaa toteuttaa kansanvaltaa. Se voi muodostaa parlamentarikkojen hallituksen, joka vaan näöltään näyttää kaikkivoivalta, koska koko valtion hallinto on virkamieskunnan, byrokratian käsissä.
Huolimatta kansanvallan kukoistuksesta Ranskassa, Amerikassa ja Sveitsissä ovat joukot pääoman herruuden alaisia ja heitä riistetään samalla tavalta kuin monarkisissa maissa. Huolimatta yleisestä äänioikeudesta joukot ovat voimattomia, eivätkä voi muuttaa asemaansa. He joutuvat parlamenttihallituksen ja virkamieskunnan muodostaman keinotekoisen koneiston painostuksen alaiseksi. Ainoastaan aika ajoittain, vaalien aikana, heillä saattaa olla jonkunlaista vaikutusta, mutta silloinkin vaalipuheiden ja ohjelmien räikynän aikana heidän tahtonsa voi ilmetä ainoastaan puolittain. Ja vaikka valitut parlamenttimiehet vilpittömästi haluaisivatkin ottaa vaaria kansan tahdosta, niin he pian kuitenkin vajoavat parlamenttisuohon: puoluekuriin, kulissien takaisiin pyyteisiin, vehkeilyhin ja lörpöttelyyn. Mutta »parlamentarinen» hallitus, joka muodostuu puolueitten johtajista, muuttuu melkein riippumattomaksi kansan tahdosta. Tämä hallitus on vuorostaan voimaton valtion virkamiehistön lujaa järjestöä vastaan, joka suhtautuu väestöön vierasmaalaisten valloittajien tavoin. Parlamentin herruus on ammattipolitikoitsijain uskon symboli, jotka pitkillä puheillaan tahtovat todistaa sen välttämättömyyden. He pelkäävät bolshevismia. Sen tulo uhkaa heidän olemassa oloaan. Silloin kuin pitkien puheitten asemasta tarvitaan käytännöllistä työtä, — silloin nämä ihmiset ovat todellakin tarpeettomia!
[Tämä Karl Radekin kirjoittama teksti on julkaistu erillisenä kirjasena, joka on luettavissa täällä. MIA huom.]
Koska teoretisessa keskustelussa usein viitataan III:n Internationalen ohjelmaan ja tahdotaan määrätä suhde siihen, ja koska tätä ohjelmaa ei vielä ole meillä missään julkaistu, painatamme sen tähän kokonaisuudessaan. Seuraavissa numeroissa aiomme tutustuttaa lukijoitamme erinäisiin muihinkin III:n Internationalen päätöslauselmiin, jotka myös ovat tärkeitä asiakirjoja.
[Tämä teksti on julkaistu toisena käännöksenä täällä. MIA huom.]
Koska Teidän pitkä kirjolluksenne S. Sosialidemokraatissa v.k. 20 p:ltä kaikissa kohdin yhtä lukuunottamatta vain vahvisti artikkelissani »'Vasemmisto-sosialistit' lainausmerkeissä» esitetyt tosiasiat, on tuon yhden kohdan suhteen lisättävä, että, mikäli myöhemmin on tullut selville, vain puoluetoimikunnan puheenjohtajalla Väinö Tannerilla oli tiedusteltu hänen mielipidettään Sulo Vuolijoen »manifestin» julkaisemisesta ja että hän oli sen julkaisemista vastaan. Te ette tietystikään tahtonut mainita hänen nimeään ja puhuitte sentähden Vuolijoelle »yksityisneuvotteluista eräitten puoluetoimikunnan jäsenten kanssa» ja minulle puoluetoimikunnasta ylipäänsä. Kirjoituksessanne minua vastaan puhutte taas »lehden johtokunnan puheenjohtajasta», mikä ei sekään muuta asiaa koska hän ja puoluetoimikunnan puheenjohtaja on yksi ja sama henkilö — Väinö Tanner.
Totean muuten, että käsitteet näyttävät nyttemmin menneen Teillä aivan sekaisin koska ette ole tyytynyt leimaamaan kirjoituksiani »bolshevistiskommunistisiksi», vaan vieläpä »puhdasverisimmäksi epäsosialidemokraattiseksi syndikalismiksi (sic)». Mitähän niistä lopulta tuleekaan!
Sapiens (ei tri Lassy!).
Kokouksessaan t.k 16 p:nä päätti Työväen Sanomalehti 0.-Y:n johtokunta Helsingissä puoluetoimikunnan puheenjohtajan tuomari Väinö Tannerin ehdotuksesta velvoittaa Työväen kirjakaupan johtajan peruuttamaan kirjakaupan seisovan ilmoituksen julkaisemisen Sosialistisessa Aikakauslehdessä sekä kieltää lehden näytteille panon kirjakaupan ikkunassa. Asian johdosta ovat erittäinkin puoluetoimikunnan jäsenet Väinö Hupli ja K. Heinonen ahdistaneet kirjakaupan henkilökuntaa, jälkimäinen hermostuen sen johdosta, että kiellosta huolimatta kuitenkin yksi aikakauslehden numero oli jäänyt näyteikkunaan.
Nämä ovat tietysti alustavia toimenpiteitä sen uuden aikakauslehden hyväksi, jota puoluetoimikunta vihdoinkin on päättänyt ryhtyä julkaisemaan vastapainoksi Sosialistiselle Aikakauslehdelle,[4] jonka arvosteleva kanta nykyisen puolueen ja sen ohjelman suhteen on käynyt puoluejohdolle liian kiusalliseksi.
Point Barrowin luona asuvien eskimolaisten elämäntavoista kertoo Murdoch seuraavaa: »Mikä koskee sukupuolisuhteita ovat he nähtävästi vailla kaikkia meidän käsityksemme mukaan siveellisiä tunteita. Mitä sekavinta sukupuoliyhteyttä naineiden ja naimattomien, vieläpä lastenkin välillä, pitävät he ainoastaan yksinkertaisena nautintoasiana ... Näiden ihmisten siveettömyys, jollaisena me sen havaitsimme, näyttää olevan liian eläimellistä ja luonnollista voidakseen olla uudempaa alkuperää tai seuraus vieraista vaikutteista riippumatta siitä, että myöskin toisaalla on tavattu samanlaisia tapoja eskimolaisten keskuudessa» (Westermarck, Moral Ideas, II, 423). Bancroft sanoo Columbian haidahlaisista: »Naiset elävät melkein rajattomassa seka-aviossa oman heimonsa keskuudessa» (Nat. Races of N. America, I, 169). Saman kertojan mukaan muutamilla kansoilla Etelä-Kaliforniassa ei ollut minkäänlaisia avioliittomuodollisuuksia tai edes avioliittosanaa kielessään. Lintujen ja villien eläinten lailla elivät he yhdessä koska heitä vain halutti (ib., 565). Schoolcraft sanoo, että kriik-intiaaneilla »irstaus ei ole rikollista eikä häpeällistä. Sukupuolet tyydyttävät halujaan säännöttömästi ilman salaperäisyyttä tai hävyn tunnetta» (Ind. Tribes of U. S., V, 272). Kadiakit »elivät rajattomassa sukupuoliyhteydessä, veljet sisarten kanssa ja vanhemmat lasten kanssa» (Bancroft, I, 81). Shirihuanalaisilla oli, Garcilasso de la Vegan mukaan, »sukupuoliyhteys eroituksetta kaikenlaisten naisten, vieläpä sisartensa, tyttäriensä ja äitiensä kanssa» (Hist. des Yncas, I, 392). Etelä-Amerikan sisäosissa asuvista apishiki, pishunsi, savpeklansimiki, pampahuasi y.m. kansoista kerrotaan: »Niillä ei ole minkäänlaista säännösteltyä avioliittoa eikä myöskään laillisia lapsia» (Garcilasso, I, 485). Mokses-intianeista on olemassa seuraavia tietoja: »Kansansa vanhojen tapojen mukaan kuuluivat kaikki naiset sukulaisilleen eroituksetta. He eivät tunteneet mitään kainoutta, ja ääretön tapojen turmelus vallitsi. Heidän naapurikansansa, itonamalaisten keskuudessa lainasivat miehet vapaaehtoisesti vaimojaan, jotka sitäpaitsi antautuivat kenelle tahansa heimolaisilleen» (Giraud-Teulon, 71). Ensimäiset matkustajat, jotka tutustuivat kansoihin Venezuelan rannalla kertoivat Herreran mukaan: »Aviosuhteissaan he eivät seuranneet minkäänlaisia sääntöjä, vaan ottivat miehet niin monta vaimoa kuin halusivat ja naisilla puolestaan oli useampia miehiä. He jättivät toisensa mielensä mukaan ilman että siinä huomattiin mitään väärää. Heiltä puuttui mustasukkaisuuden varjokin, ja he elivät aivan kuin parhaakseen näkivät, eikä kukaan tuntenut itseään loukatuksi siitä (Morgan, Urgesellschaft, 362).
Tullaksemme lopuksi Australiaan, sanoo Marchand alkuasukkaista Santa Christinassa Etelämeressä: »Minä luulen etteivät he tunne minkäänlaista avioliiton muotoa. Ainakin on varmaa, etteivät miehet tunne mustasukkaisuutta enempää kuin naiset uskollisuutta. Jokainen nainen näyttää olevan kaikkien miesten vaimo ja päinvastoin jokainen mies kaikkien naisten yhteinen» (Klemm, Cult.-Gesch., IV, 299). Dierikansalla ovat nykyaikaiset tutkijat tavanneet erään traditionin ajalta, jolloin tämän kansan isät, äidit, sisaret, veljet ja kaikki läheiset sukulaiset yleensä elivät sekavassa sukupuoliyhteydessä toistensa kanssa (Ratzel, Völkerk., II, 64). Barlett kertoo alkuasukkaista Sandwich-saarilla: »Heillä oli tuskin enemmän kainoudentunnetta tai häpyä kuin eläimillä. Miehillä oli useampia vaimoja ja vaimoilla useampia miehiä, ja he vaihtoivat niitä mielivaltaisesti» (Morgan, 360, 348).
Yhteiskuntatiede harjoittaa m.m. perinnäistapojemme alkuperän tutkimista. Meillä on nimittäin käytännössä useita tapoja, joitten alkuperä ja tarkoitus on hyvin hämärä. Niitten joukossa on esim. ikivanha tapa käyttää kuusia ja kuusenoksia hautajaisissa.
Minkä vuoksi me niitä käytämme?
Se on tietysti meille vain perinnäistapa, eikä mitään muuta. Kukaan ei nyt lähemmin ajattele, mitä se merkitsee. Mutta meidän esi-isillämme sillä oli selvä tarkoitus.
Selitys lienee seuraava:
Ennen muinoin ei oltu niin varmoja sielun kuolemattomuudesta. Arveltiin kyllä ihmisen voivan elää näkymättömänä kuolemankin jälkeen, mutta ainoastaan jos hänen lakannut tai niin ilmeisesti heikontunut elämänvoimansa saatiin tavalla tai toisella elähytetyksi. Tätä varten käytettiin kaikenlaisia keinoja. Yksi niistä oli asettaa kuolleen viereen esineitä, joilla katsottiin olevan tavallista suurempi elämänvoima itsessään. Pohjoismaissa on kuusi ainoa puulaji, joka läpi vuoden säilyttää vehreytensä ja siten on joutunut kansan mielessä edustamaan luonnon elämänvoimaa. Kun siis tahdottiin auttaa onnetonta kuollutta hänen niin haluamaansa haudantakaiseen elämään, käytettiin yhtenä välikappaleena tuoreita kuusia ja kuusen oksia.
Tapa on säilynyt meidän päiviimme saakka. Tuskinpa yksikään hautaus tapahtuu ilman kuusenoksia, ja kuitenkaan ei löydä keskuudestamme montaakaan, joilla olisi aavistus tämän vanhan tavan alkuperäisestä tarkoituksesta.
Tämä on hyvä esimerkki yhteiskuntatapojen äärettömästä pysyväisyydestä. Ne elävät vuosisatoja, vieläpä vuosituhansiakin samanlaisina, vaikka niitten sisäinen merkitys aikojen kuluessa voi muuttua tai aivan kadota. Ihmiset, sukupolvet ja kansat kuolevat, mutta tapa jää.
Samaa tarkoitusta kuin kuusenoksat palvelivat hautajaisissa ennen muinoin osaksi myöskin kukat. Niitä ei käytetty yksinomaan koristuksina tai viimeisenä kauniina lahjana kuolleille, vaan tahdottiin myös niitten kukoistavalla elämänvoimalla auttaa kuollutta kuolemattomuuteen. Samassa tarkoituksessa käyttävät monet kansat hajuvettä tai tavallista (usein vihittyä) vettä, jonka arvellaan elähyttävän kuollutta niinkuin se virkistää kuivunutta puuta tai kasvia. Myös istutettiin ennen muinoin kasvia tai puita haudoille kuolleitten kuolemattomuuden turvaamiseksi. Tällainen tapa on meillä nytkin, vaikkemme tiedäkään mitään sen alkuperäisestä tarkoituksesta.
Vastaavia hautajaistapoja löytyy useimmilta sivistyskansoilta, ennen kaikkea katolisissa maissa. L.
Platon, Pidot (Symposion), suom. Niilo Lehmuskoski, Verner Söderström 1919, Smk. 5:—.
Sokrates, kaiken käytännöllisen elämänviisauden perikuva, filosofisen ajattelun isoisä, ruma, perunanenäinen, isovatsainen ukko, vakuuttaa tässä kirjassa ymmärtävänsä, jollei mitään muuta, niin ainakin rakkautta. Esiintyen jo kirjan alussa varsin inhimillisenä juomasankarina, joka ei vähällä päihdy, tunnustaa hän avoimesti metsästävänsä nuorukaisia ja harjoittavansa poikarakkautta.
Moni on tässä klassillisessa kirjassa nähnyt vain paheen ylistystä. Tämä on pintapuolista arvostelua. Eros eli rakkaus on, sanoo Sokrates, pyrkimystä hyvään, halua sen omistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu ilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät synnyttämään sekä ruumillisesti että henkisesti, sillä tavoin säilyttääkseen jotain olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua vain siinä, mikä on kaunista. Täten johtaa rakkaus kaikkeen, missä kauneus ilmenee. Pyrkimys kauneuteen on ihmisen ainoa jumalallinen ominaisuus.
Kirja on, kuten useimmat Platonin teoksista, kirjoitettu hyvin havainnolliseen vuoropuhelumuotoon. Platon hallitsi tätä vaikeata tyyliä paremmin kuin ehkä kukaan hänen jälkeensä. Vaikka aihe on esitetty filosofisella syvämietteisyydellä, on tämä puettu niin keveään kertomusmuotoon, että luemme kirjaa kuin romaania ja saamme tuon tuostakin hymyillä sen sankarien inhimillisille heikkouksille keskellä kaikkea viisautta.
*
Epikleetos, Ojennusnuora, suom. K. Jaakkola, Karisto 1919, Smk. 4:—.
Epikleetos oli kreikkalaisen orjattaren poika, joka, jouduttuaan Roomaan, siellä vietti viisaan hillittyä ja kärsimyksissä koeteltua elämää. Hänen filosofiansa, joka tässä kirjassa esitetään lyhyitten hajamietteitten muodossa, on pääasiassa siveysoppia, kaikkialla ohjaten hyveeseen ja tehostaen itsensä hillitsemisen tärkeyttä sekä tyytymistä siihen, mikä meillä on vallassamme.
Epikteetos oli viimeinen suuri pakana-filosofi ennen kristinuskon ilmestymistä, ja hänen oppinsa siveellinen ylevyys voi hyvin kilpailla kristinuskon siveysopin kanssa.
*
Montesquieu, Persialaisia kirjeitä,[5] suom. J. V. Lehtonen, Karisto 1919, Smk. 16:—.
Tämä on n.k. kirjeromaani ensimäinen laatuaan maailmankirjallisuudessa — jossa kerrotaan kuinka kaksi persialaista ylimystä lähtee tutustumaan Europan oloihin. Niissä kirjeissä, joita he lähettävät kotimaahansa ja niissä, joita he sieltä saavat, kuvataan vuorotellen länsimaista sivistystä ja itämaista perhe-elämää.
Toiselta puolen on tekijä tässä loihtinut nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien kuohilaiden ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset.
Toiselta puolen hän taasen näissä kirjeissä saa tilaisuuden mitä verisimmin arvostella länsimaista sivistystä. Ei ole sitä säätyä eikä ihmislajia, josta Montesquieu (lue: Monteskiöö) ei olisi tässä ivakuvaa piirtänyt ja jonka heikkouksia hän ei olisi penkonut. Varsinkin saa kristinusko kuulla mitä sen kunniaan kuuluu. Paavi kuvaillaan kummitukseksi, joka uskottelee, että kolme on yhtä kuin yksi ja että leipä ei ole leipää eikä viini viiniä. Kristityissä maissa vallitsee alituinen riita ja tappelu. Kristityt uskovat vain aikakausittain, riippuen siitä, missä kunnossa heidän vatsansa on. Tuo kurja maan matonen, ihminen, kuvittelee sitten röyhkeästi itseänsä Jumalan kaltaiseksi!
Kirjan päähenkilö, persialainen Usbek, lausun nämä syvämietteiset sanat: »Ne, jotka harrastavat tietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan joutilaina. Vaikka minulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita suoritettavana, olen minä sentään lakkaamatta toimessa. Minä kulutan elämäni tutkiskelemiseen. Minä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen havainnut päivällä. Kaikki kiinnittää mieltäni, kaikki hämmästyttää minua. Minä olen kuin lapsi, jonka herkkiin aisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat.»
*
Arthur Schopenhauer, Kuolema ja kuolematon. suom. Eino Kaila, Karisto 1919, Smk. 4:—.
Schopenhauer oli synkkämielisyyden suuri filosofi. »Maailma on jotakin, jonka ei pitäisi olla olemassa», hän arveli. Elämä ei ole muuta kuin petosta. Lupauksiaan se ei täytä; korkeintaan se osottaa, kuinka vähän toivottu oli toivomisen arvoista. Onni piilee vain menneisyydessä tai tulevaisuudessa, mutta ei koskaan nykyisyydessä.
Mitättömänä, merkityksettömänä virtaa ihmisten elämä kehdosta hautaan. He ovat kuin kellot, jotka vedetään vireeseen ja jotka käyvät, tietämättä miksi. Jokainen ihmisolento on vain uusi äärettömän luonnonhengen lyhyt unelma, haihtuva piirto lisää, jonka se leikiten vetäisee äärettömään lehteensä, avaruuteen ja aikaan.
Kuitenkin täyttää jokaisen näistä haihtuvista olemassaoloista koko elämäntahto kaikessa kiihkossaan, ja se on maksettava monilla syvillä tuskilla ja lopuksi kauan pelätyllä ja vihdoin tulevalla katkeralla kuolemalla. Näin kokonaisuutena katsoen on kunkin yksilön elämä murhenäytelmä, mutta sellaisena kuin se jokapäiväisessä mitättömyydessään ja vaivassaan koetaan, on se surkeata komediaa. Kuin tahtoisi sallimus olemassaolomme tuskaan lisätä vielä ivansa, sisältää elämämme täten murhenäytelmän ylevän surun, eikä meillä kuitenkaan ole tragillisten henkilöiden arvoa, vaan elämän leveässä yksityiskohtaisuudessa pysymme aina naurettavina pilanäytelmän henkilöinä.
Ja kuitenkin: Lohdutuksemme olkoon, että katkera kuolema hävittää meidät yksilöinä, mutta kokonaisuus, ihmisyys säilyy. Sehän lopuksi on ainoa säilymisen arvoinen. Sanoihan Voltairekin, että elämää rakastetaan, mutta että olemattomuuskaan ei ole vailla etujaan.
[1] Ks. Anton Pannekoek, »Työväenliikkeen menettelytavasta». MIA huom.
[2] Ks. Anton Pannekoek & Karl Kautsky: »Joukkoliike ja vallankumous». MIA huom.
[3] Ks. Vladimir Lenin: »Valtio ja vallankumous». MIA huom.
[4] Ks. Sosialidemokraattinen aikakauslehti. MIA huom.
[5] Ks. Montesquieu, »Persialaisia kirjeitä». MIA huom.